Tuntematon

Aika koittaa...

Klaanin sairashuone

”Purkkiin? Te vitsailette”, Makuta kysyi närkästyneenä.
”Ööh... joo.”, Paaco vastasi rauhallisesti.

”Tiedättekö mitä, GK ei ole täällä”, Makuta sanoi irvissä suin.

”Hetkinen... miksi minä irvistinkään... aaaah! Minun pääni! AAAAA!”

”Teeskenteleekö tuo...”, Paaco kysäisi.

”Minä uskon, että se-”,tuskanhuuto makutan suusta keskeytti Samen: ”Ottakaa se pois, pois, pois, pois, poiiiiis....!”

Valkoinen keho valahti elottomaksi.

”No voihan...”, * Präks* Lasipurkki tipahti Paacon käsistä.

”Se todennäköisesti vain yrittää huijata”, Same ilmoitti ja alkoi keräämään sirpaleita.

***

”Huaaaargh”, Kuului läpi tyhjyyden. Makuta avasi silmänsä, hän oli keskellä ei mitään. Hän tunnusteli maata, kohtaa jonka päällä oletti seisovansa, mutta siinä ei ollutkaan mitään.

”Mitä halvattua minun olisi nyt tarkoitus tehdä...”, makutan sanat kulkivat läpi tyhjyyden.

Makuta katsoi käsiään ja päästi murahduksen, ne eivät olleet valkoiset kädet joihin hän oli viime aikoina jo ollut tottuakseen, ne olivat hänen entiset kätensä, mustat ja luotaantyöntävät kädet.

Katso niitä, siltä näyttävät olennon kädet joka ei koskaan saa mitään aikaan, epäonnistuu kaikessa ja keksii laihan ratkaisun, sellaiset ovat sinun kätesi ja sinä itse.

Makuta hätkähti ja katsoi taakseen eikä nähnyt mitään.
”Sinä... minä tunnen sinut”, makuta sanoi hieman pelokkaasti.

Niin minäkin sinut, olet se kiusankappale joka vain heitti roskakoriin jotain hödyllistä, vaikka se olisi ollut sinun paikkasi.

”Minä tapan sinut!”, Makuta huusi raivokkaasti, otti miekan selästään ja alkoi huitoa ympärilleen osumatta kuitenkaan mihinkään.

Annan sinulle viimeisen mahdollisuutesi, sinä joko voitat tai kuolet, ikuisesti.