[spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]
Saari, suuri maanalainen Sali
Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.
Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.
Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?
Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena. ”Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää.” ”Niinkö, herra?” ”Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan.” Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti. ”Lisäksi Avde”, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. ”Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen… nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä… minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.”
Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta? ”Ja vielä minä saan kostoni”, Abzumo puhui edelleen. ”Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen – universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.”
Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.
Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen ε, epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti. ”Rajoittamaton voima”, hän huokaisi, ”melkein minun käsissäni.” Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman. ”Ssssssse on epsilon, Aine”, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa: ”Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa.” Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.
Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?
Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.
Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?
Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän… ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn. ”Mmmminuuuuuunnnn!” Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.
Klap. Klap. Klap.
Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?
Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.
Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.
Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa – verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.
Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?
Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa – ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.
Sitten olento – sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi – avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian: Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni. se toisti. Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua. ”En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri!” hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.
Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.
Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.
Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.
Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti. ”Voi perhana”, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua. ”Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani!” Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan. Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä? Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina. ”Mutta eihän se ole mahdollista!” Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.
Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu: ”Argh.”
Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.
Makuta vajosi maahan Aineen viereen. ”Pahus”, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään. ”Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden.” Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle. ”Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä?” ”Toden totta, Aine, toden totta.” Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi. ”On hienoa olla Makuta”, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle. ”Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin”, hän sanoi. Aine hymähti. ”Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa.” Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.
Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia. ”Ei taas”, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.
Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti. Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä. Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin – ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.
[spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]
se toisti.