Jään Toa istui hieman kumarassa hänen pyörivällä, tummanvihreällä työtuolillaan. Puinen työpöytä hänen edessään oli, kuten tavallisestikin, täynnä papereita, kyniä ynnä muuta tavaraa. Pöydän ääressä istujasta katsoen ovi oli sivulla. Suoraan takana oli suhteellisen suurikokoinen ikkuna, josta avautui näkymä Klaanin kaupunkiin ja tasangoille. Suoraan ikkunan vieressä oli kaappi ja vanha arkku. Yhdessä nurkassa oli pitkä ja selvästi jonkun mukavuudenhaluisen omistama sänky. Tämän lisäksi huoneesta löytyi kirjahylly täynnä erilaisia teoksia.
Matoro nojasi ainoaan ehjään käteensä päällään. Kirkas aurinko paistoi hänen selkäänsä. Toa oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen päänsä sisällä oli vilinä. Miten Kapura oli tiennyt Nukke-runosta? Miksi hän halusi runon?
Monet viime aikojen asioista olivat stressanneet Matoroa. Huhut petturista. Torakka-hyökkäys. Yleinen kireä ilmapiiri. Nuket ja epäonnistunut Nimda-retki. Käsi. Enää Klaani ei tuntunut turvalliselta paratiisilta.
Jään Toalla oli omasta mielestään hyvä paineensietokyky, mutta se koski vain tilanteita, joissa piti toimia. Se hänen rakastamansa adrealiininpurske sai hänet kestämään mitä vain. Tavallisista, arkielämän asioista hän tuntui stressaavan enemmän kuin oli tarpeen.
Yksi asia tulvi aina Matoron mieleen. Vaikkei hän halunnut ajatella sitä, se tuli hänen mieleensä. Nuket. Nyt Kapura vaati häntä palauttamaan mieleensä ne asiat. Totta kai hän toteuttaisi Kapuran oudon pyynnön. Olihan tämä Tulen Toa auttanut niin valtavasti kaikkia. Matoro yritti palauttaa mieleensä Runon alkua. Hän muisti elävästi seinän, pimeän kammion... Verellä kirjoitetut sanat.
Et huutaa saa, et paetakaan Kun Nuket tulevat hakemaan
Matoro kirjoitti hitain vedoin sanoja paperille.
Järkesi ovea kolkuttaa Pian kaikki lukot aukeaa
Sanat tulivat kuin itsestään Matoron mieleen. Se oli pelottavaa, outoa.
Nihilisti hiljainen Soutaa halki merien Jalka Miehen Punaisen Astuu läpi Ikuisen
Matoro tunsi haluavansa lopettaa muistelun, muttei voinut. Runo rullasi itsestään eteen päin hänen mielessään.
Polttouhri näkee sinut Näkee kaikki, näkee minut Valpas hahmo varjojen Tuntee poltteen liekkien
Jokainen sana sai Matoron tärisemään entistä voimakkaammin. Hän ei ollut pelännyt pitkään aikaan ennen nukkeja.
Vie äänesi, huutosi, itkusi Vatsastapuhujan nauru soi Tunteesi, mielesi, sielusi Ilman suuta et huutaa voi
Hän ei tiennyt, mitä runossa oli. Mitä nukeissa oli. Se oli jotain, jota kuolevainen ei voinut käsittää.
Rautaneito varjoton Katse tuskan, turmion Ja näkökentän takana Hän aina odottaa
Nuket eivät olleet tästä maailmasta. Ne eivät voineet. Miten mikään tästä maailmasta oleva voisi olla näin... karmeaa.
Ja itse Linnunpelätti Tuo painajaisten lähetti Se haistaa aina pelkosi Ja tulee luoksesi
Sanat tuntuivat uppoutuvan suoraan mieleen, kaikkien mielensujausten ja naamioiden läpi. Niistä ei voinut siirtää pois ajatuksiaan.
Ja Sätkynukke valkoinen Ei anna sinun kitua Käsi Miehen Punaisen Jo alkaa veri maistua
Kun viimeinen sana oli ilmestynyt paperille, Matoro tunsi olonsa äärimmäisen huojentuneeksi. Kuin valtaisa taakka ja paha olo olisi kaikonnut tuohon paperiin.
Jään Toa taitteli paperin niin, ettei tekstiä nähnyt ulkopuolelta. Hän pujotti sen kirjekuoreen, joka yhdellä kädellä tehtynä on yllättävän vaikeaa. Lopuksi hän kirjoitti siihen Kapuran nimen ja vei postikonttoriin.