Majatalo ja myöhäisillan eläväiset kadut, Nui-Koro

Kepe nappasi penkintä hankkimansa repun ja syöksyi lämpimästä majatalon salista illan viileään hämärään. Molemmat miljööt olisivat olleet oikein miellyttäviä, ellei hän juuri olisi nähnyt ikkunasta mustiin pukeutuneita, hyvin salamurhaavaisen näköisiä hahmoja hiipivän kohti katedraadia. Katedraalia, jossa ei tiettävästi ollut muita kuin Snowie ja ehkä jokunen rukoileva paikallinen. Ensinmainittu oli kuitenkin todennäköisempi kohde. Tai vaikka ei olisikaan, kannattaisi silti pelata varman päälle.

Kuka mystiset hiipparit oli lähettänyt? Allianssi? Tuskin. Pormestari? Ehkä. Tämä oli varmastikin yrittänyt myrkyttää Maken, ja nyt yritti päästä kahdesta jäljellejääneestä eroon vielä lopullisemmalla keinolla.

Kepe yritti pysyä mahdollisimman näkymättömissä hahmoja seuratessaan, vaikkei omannutkaan Snowien erinomaisia hiiviskelytaitoja. Miten hän pääsisi hiippareiden edelle? Ne etenivät suorinta reittiä ja niin vikkelästi ettei kiertotie auttaisi. Kattoja pitkin Kepe ei osannut hyppiä (eikä nähnyt keinoa päästä niille), ja tuskin hän noin vaarallisen näköisiä tyyppejä taistelussakaan kykenisi päihittämään. Ainoaksi keinoksi jäi näiden kintereillä pysyminen ja parhaan toivominen. Ellei...

Kepen ajatus katkesi kun hän huomasi joukon hämäräperäisen kutistuneen. Pari matoranin kokoista hahmoa oli tiessään. Olivatko he ottaneet toisen reitin? Vai olivatko ne huomanneet hänen varjostuksensa ja-...

Kepe kuuli piilukkopistoolin klaksahduksen takaansa. ...hiipineet hänen taakseen, hän jatkoi päänsisäisen lauseensa loppuun. "Herra on hyvä ja nousee esiin sieltä jokisilliltä löyhkäävän tammitynnyrin takaa", ääni ehdotti. Yllättävän säädyllinen ääni kuului matoranille, jolla oli mustat viikset ja tylsistynyt katse. Tämän seurassa oli toinen, joka  kasvot näyttivät chiptune-sävelmältä (älyttömän mielleyhtymän selitykseksi Kepe ei keksinyt mitään järkevää). Kumpikin heistä oli yhtäläisen uhkaava. Pistoolit, vyöllä veitset ja varmasti paljon muuta ninjamaisen puvun kätköissä kielivät näiden heppujen ammattimaisuudesta.

"Olemme pahoillamme aiheuttamastamme väliaikaisesta häiriöstä, mutta jatkamme matkaamme heti kun olemme poistaneet olemuksenne palkanmaksajamme kuvioista", huolitellut mustat viikset kertoivat. Toinen matoran piippasi C-duurissa.

Kätensä kohottanut Kepe tajusi tilanteen toivottomaksi. Hänellä ei ollut mitään kättä pidempää, häntä osoitettiin esineellä joka olisi hyvin voinut olla naamioitu raidetykki ja hän oli pimeällä kujalla jolle kenelläkään ei-valonaroilla asioilla liikkuvilla ei ollut mitään asiaa.

"Tuota noin", Kepe yritti.

Outo tila

Doxista tuntui kuin hän olisi vaeltanut kummallisten olentojen joukon kanssa tyhjässä, valkeassa tilassa jo puoli vuotta. Hän ei enää potenut koti-ikävää ja oli miltei täysin unohtanut hatut. Hän oli jo sopeutunut uuteen ympäristöön.

Verstas auttoi häntä sopeutumaan. Kauan sitten hän joutui sopeutumaan sinne, paikkaan, jossa oli kaikkea. Siispä hän joutui sopeutumaan kaikkialle yhtä aikaa. Kaikki ne olennot, kaikki ne kolot ja paikat, kaikki päähineet ja kaikki selittämättömät ilmiöt vaikuttivat miltei koko kosmoksen referaatilta. Mutta samalla se oli tehnyt hänestä kykenemättömän elämään tavallisessa maailmassa tavallisten olentojen tavoin. Mutta hänelle ne eivät enää olleet tavallisia. Hän oli pikku hiljaa erkaantunut koko Bio-Klaanista. Jollain tasolla hän tunsi kasvaneensa siitä ulos, toisella kokenut itsensä liian mitättömäksi niin suuren luokan asioihin.

Kaksittain, kätöset siniset.

Hänen mieltään oli viime aikoina alkanut kopeloida jokin, joka ei ollut Verstaasta eikä hänen tuntemastaan ulkomaailmastakaan. Siihen ei voinut sopeutua. Ja se tahtoi häneltä jotain.

Kaksittain, kätöset siniset.
Kaksittain, kätöset siniset.