Merellä

Ternok heräsi Ilmaraptorin hyttiin levitetyssä makuupussissaan. Uni oli virkistänyt, mutta masentava tunnelma ja karu totuus iskivät päälle kuin lauma Kikanaloja. He olivat yksi keskellä merta ja vailla paon mahdollisuutta. Onu-Matoran puhdisti Kaukaunsa linssin ja kiipesi tikkaita veneeksi muuttuneen ilma-aluksen katolle, missä hänen toverinsa Ontor istui tähystämässä, josko meren keskeltä löytysi maata tai jopa sivistystä. Matoranin avattua kattoluukun paksu hernerokkasumu iskytyi vasten hänen naamansa.

”Huomenta”, Ternok sanoi mannaryyniasennossa istuvalle ystävälleen, ”Näkynyt mitään?”

”Tässä sumussa ei huomaisi edes majakkaa, vaikka kulkisi vierestä”, Ontor vastasi masentuneella äänellä.

”Karzahnimpi homma. Pääsemmeköhän koskaan kotiin tai mihinkään, mitä voi sanoa kodiksi”, Ternok manasi ja istahti Ontorin viereen.

”Olisi pitänyt taistella! Meistä ei ole mitään apua näin. Ne voittivat, Ternok. Me räjäytimme heidät ja hukutimme heidät, mutta ne voittivat. Kaiken vaivan jälkeen! Ja me piilouduimme.”

”Ainakin tottelimme Keetongun viimeistä käskyä.”

”Tuskin sillä enää mitään väliä on. Haen meille aamupalaa. Tai iltapalaa, miten vain”, Ontor sanoi, kipusi alas ohjaamoon, kaivoi Nynrahin teollisuushallista otetusta laatikosta hieman lisää haamujen kanttiinamössöä ja sytytti tulen aluksen höyrykoneiston tulipesään. Sille ei ollut nyt muuta käyttöä kuin ruoan ja Matoranien pitäminen lämpimänä, sillä Feterrat olivat tuhonneet aluksen vasemman moottorin eikä korjaustyöt onnistuneet merellä. Pian husibroilerin tuoksu täytti koko aluksen. Ontor täytti kaksi lautasta, otti leilin ja kipusi lautaset toisessa kädessään takaisin katolle.

Ternok otti lautasen vastaan ja alkoi mussuttaa mössöä. He istuivat siinä vierekkäin kymmenisen minuuttia maailman sumujen keskellä. Toivoa ei juuri ollut, mutta maisemassa oli jotain kiehtovaa. Täällä Nazorakein sodat tai Rautaiset kuolemat eivät järisyttäneet maailman järjestystä.

”Katsho”, Ternok sanoi yhtäkkiä iso kasa ruokaa suussaan ja osoitti viistosti vasempaan, ”Eikhö tuoltha loistha khumma valoh?”

”Näen sen! Siellä on jotain. Kumma! Ehkä se on Lentävä Steltiläinen. Yksi Klaanin Turagoista höpisi siitä joskus.”

”No se nyt on ihan humpuukia”, Ternok vastasi, jätti ateriansa ja nousi, ”Mutta se voi ihan hyvin olla laiva tai vene. KUULETTEKO SIELLÄ! OLEMME HAAKSIRIKOSSA! KAKSI TOAA JA MATORANEJA! AUTTAAKAA!”

”Eihän meillä mitään Toia ole.”

”Minä en halua joutua orjaksi”, Ternok kuiskasi, ”Merillä liikkuu paljon merirosvoja nykyään. Ne eivät uskalla hyökätä Toain kimppuun. KUULETTEKO! APUA!”

”Hiljaa! Kuulin sieltä jotain. Ihan kuin skarrarrar, skakdien puhepartta! Ne on saletisti skakdeja!”

”Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono juttu. Arpa on heitetty.”

Matoranit hiljenivät kuin jonkinlainen punainen salama singahti sumussa näkyvien valojen lulta ja katosi rätisten ilmaan. Se valaisi hetken sumun läpi ja paljasti luodon ja kivikehän, jossa oli kolme viittoilevaa, erikokoista hahmoa. Valo kuitenkin sammui ja sumu peitti hahmot.

”Hätäraketti. Hekin ovat merihädässä! No, ei auta kuin mennä tuonne. Virta kuljettaa meitä sopivasti. Vähän pelottavaa kyllä.”

Piakkoin vetiseen elementtiin muuttaneen Ilmaraptorin keula osui valokivikehän rantaan.

”...” Makuta Nui kommentoi.

”Mitä. Oikeasti”, G sanoi ja tuijotti Matoraneja epäuskoisena. Se ei kuitenkaan onnistunut pitkään, kun Keetongun sulki alaisensa isoon halaukseen.

Jonkun aikaa myöhemmin

Husibroilerikattilan porina oli iloisin ääni, mitä luodon Klaanilaiset olivat kuulleet pitkään aikaan. Gurttu ja Manfred santsivat kunnolla, sillä olihan tämä heille ensimmäinen lämmin ateria hetkeen. Tongu oli syötyään vetänyt Ilmaraptorin hajonneen moottorin rannalle ja korjaili sitä puuhakkaana. Höyrykoneiden kanssa pelailemin karkoitti keltaisen jätin murheet ja huolet. Kohta tämä beibi hurraisi kuin kissanpoikanen.

”Okei”, täysi Guardian aloitti puheensa tyhjennettyään kolmanne lautasellisensa, ”Me kerroimme tarinastamme sen osan, mistä olemme perillä. Entä te? Miten kaksi Matorania löytyy ilma-aluksesta täynnä murkinaa ja vahingoittumattomina, kun kolme raavasta klaanilaista on saanut tuta liikaakin Zorak von Maxtrillianin vieraanvaraisuudesta?”

”Me vain toteltiin käskyjä, G-mies. Tongu käski meidän piiloutua, ja hyppäsimme hansikaslokeroon. Olimme siellä hipi hiljaa, kunnes SPLASH, tunsimme, kun alus tippui mereen. Vesi ei onneksi päässyt sisään (Kauan eläköön Nynrah-haamut ja heidän ammattitaitonsa!) ja kun oli ollut jonkin aikaa hiljaista, tulimme esiin. Ja te olitte kadonneet kuin tuhka tuuleen. Meinasimme lähteä partioimaan, mutta kun käynnistimme moottorit, niin WIIUH! Alus pyöri vinhasti ympyrää, koska toinen moottori oli rikki! Luulimme ensin, että se oli hajonnut alassyöksyssä, mutta siinä oli palojälkiä, joten hyökkääjät, Feterrat, kai tuhosivat sen. Emme voineet korjata sitä merellä. Onneksi pomo hoitaa homman!” Matoranit selittivät asiansa puhuen vuorotellen ja välillä toistensa päälle.

”Yksi asia kummastuttaa”, Manu sanoi miettien, ”Miten te löysitte meidät näin helposti? Jumalattomasta sumusta aavalta mereltä? Mahdollisuudet ovat tosi pienet.”

”Kaipa joku halusi meidän pääsevän takaisin Klaaniin”, G sanoi ja pyöritteli Vartija-kivääriään, ”Miksi ne muuten olisivat antaneet aseeni takaisin. Siinäkään kun ei tunnu näin yksinkertaisesti olevan järkeä.”

”Tässä maailmassa on vanhempia ja mahtavampia voimia kuin torakat tai skakdiaateliset”, Manu sanoi. Makuta oli huomattavasti paremmalla tuulella kun aikaisemmin. Hän katsoi taivaalle ja sitten omiin käsiinsä.
”Esimerkiksi minä.”