BKS Hildemar
Killjoy naputteli kypäräänsä, pitäen silmiään tiukasti suljettuna sen takana. Jomotus oli palannut ja Joy yritti parhaansa mukaan pitää tajuntansa selkeänä. Yksi laivan Matoraneista joutui litistämään itsensä hyvin kapeasta välistä, Metsästäjän jäätyä kaikessa massiivisuudessaan ruumaan johtavaan portaikkoon.
Joy veti syvään henkeä ja jatkoi astelemistaan ylös. Hän tiesi mitä hänen päänsä jomotus tarkoitti. Häntä yritettiin varoittaa ja Joy kykeni vain arvailemaan mistä. Noustessaan portaita pitkin kannelle, hän kiitti onneaan, että he matkustivat höyryaluksella. Vuosien aikana Killjoy oli oppinut vihaamaan purjeveneitä ja niiden epävakautta. Höyrylaivan olemassaolo toi vain pienen valonpilkahduksen muuten niin synkältä tuntuvaan tehtävään.
Miehistön ja tiimin jäsenet tuntuivat kaikki yleisesti ottaen hyvin luottavaisilta. Ainoastaan Matoro oli tunnostanut hieman normaalia varautuneemmaksi. Siitä Killjoy oli huojentunut. Hän tunsi itsensä tarpeeksi vainoharhaiseksi jo muutenkin. Hän huomasi Matoron ja Summerganonin uppoutuneena keskusteluun sivummalla. Hän itse asteli kuitenkin aivan laivan perälle, nojaillen kaiteeseen, tuijottaen samalla vähitellen kaikkoavaa Klaanin saarta.
Metsästäjän mieli oli täydessä kaaoksessa. Loukkaantumisissa oli ollut se hyvä puoli, että hän ei ehtinyt murehtimaan mitään. Nyt hän kuitenkin tajusi jälleen ajatustensa määrän. Hän oli unohtanut Metsästäjien hallussa olevan entisen sotajoukkonsa, hän oli unohtanut läheistensä kuolemat. Hän oli jopa unohtanut tappaneensa verivihollisensa ja korruptoituneen isähahmonsa... Ensimmäistä kertaa vuosiin Joy epäili omia motiivejaan. Oliko se, mitä hän teki, okein? Metsästäjät halusivat hänet, hullu Nazorak vainosi häntä, tuntemattomat tahot penkoivat hänen kotiaan ja siitä huolimatta hän vain jahtaa omia tavoitteitaan...
Tässä tilanteessa hän olisi kysynyt Visokilta. Hänen kanssaan hänen ei tarvinnut sanoa mitään ääneen, tuntui vain, kuin omat ajatukset vastaisivat. Sen kaiken tilalla Joy sai nyt vain päänsärkyä... Hänellä oli mennyt paremminkin. Metsästäjä huokaisi syvään ja ryhtyi tuijottelemaan mekanisoituja käsiään.
”Jos edes voisin tehdä asiat omana itsenäni...”
”Se kuule on ihan sinun oma kätesi, tiesitkös.”
Joy hätkähti. Hän ei ollut tajunnut sanoneensa viimeistä lausetta ääneen. Hän kirosi päässään ajattelemattomuuttaan ja seurasi sitten, kun sininen Toa asteli hänen vierelleen, ryhtyen nojailemaan samaiseen kaiteeseen, tuijottaen merelle. ”Älä välitä, minullekin käy tuota.”
Killjoy hymähti, pitäen katseensa tiukasti horisonttiin vähitellen katoavassa luodosta. Ruki katseli Joyta hetken, mutta päätti sitten kääntyä katsomaan samaa pistettä, mitä nolostuneen oloinen toverinsakin. ”Sinä ajattelet liikaa. Sen näkee, elekielestä.” Joy ajatteli asiaa. Hän tajusi ajattelevansa liikaa, kun hän ajatteli liikaa liikaa ajattelemista... hän kuvitteli jo Paacon tekemässä aiheesta jotain laimeaa vitsiä.
”Tiesitkö, en ole koskaan kysynyt tätä keneltäkään... mutta miten te voitte keskustella kanssani. Te ette näe kasvojani, te ette näe ilmeitä, ette suuni liikettä ja tämä kypärä tuhoaa tunnetilojen muutokset. Kuinka te voitte puhua kanssani, ilman että pidätte minua vain koneena?” Lopetettuaan kysymyksensä, Joy katui jo. Ei hän kysynyt tällaisia kysymyksiä... eihän hän ennenkään välittänyt siitä, mitä hänestä ajateltiin. Toisaalta, hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten hän suhtautuisi, jos hänessä virtaisi vielä edes tilkka omaa verta.
Ruki kuitenkin vain hymyili. Hän nuuhki meri-ilmaa, näyttäen muutenkin nauttivan olostaan. Hän venytteli käsiään makoisasti ja hymisi tyytyväisenä. ”Minä rakastan merta. Sen tuoksu, sen näkö, kaikki. Varsinkin se tunne, kun voit vain hypätä sinne ja tuntea sen kaiken massan ympärilläsi. Meri on vain täydellinen, eikö sinustakin?”
Killjoy hämmentyi Rukin äkillisestä vastauksesta, kallisti päätään ja levitteli käsiään. ”Minä olen kone, kuinka minä voisin rak-”
”Näetkös, siinä sinulle vastaus.” Ruki asteli hymyillen pois paikalta, jättäen Killjoyn seisomaan yksin kaiteelle. Hän tajusi käsiensä sojottavan melkein suorina sivuillaan. Metsästäjä suoristi miltei vaakasuoraan kääntyneen päänsä ja murahti itsekseen. ”Pirulainen, olenko minä näin teatraalinen...” Killjoy päätti työntää ajatuksensa hetkeksi syrjään, hänellä oli kuitenkin tehtävä, johon keskittyä. Metsästäjä oikaisi ryhtinsä ja asteli sivummalla keskustelevan Matoron ja Summerganonin luokse. Kolmikko tutkaili hetken toisiaan, tiedostaen sen faktan, että he eivät olleet tässä ensimmäistä kertaa, eivätkä varmasti myöskään viimeistä...