Laavakentät

Makuta Nui käveli. Hänen uusi ruumiinsa ei sopinut hänelle. Hän vihasi Zyglakeja. Hänellä oli niistä huonoja kokemuksia: kerran eräs Zyglak oli varastanut hänen hattunsa. Se oli tosin ollut ainoa kerta, kun Makuta Nui oli käyttänyt hattua.

Killjoyn mökiltä ei kuulunut mitään. Matoroa ei näkynyt. Muut alkoivat jo epäillä jotain. He olivat jo laavakenttien reunalla; metsä oli melkoisen lähellä. Silloin jokin iski. Harmaa pyörre viuhahti heidän keskelleen. Maa räjähti. Kraatterista nousi jotain. Makuta Nui katsoi sitä tarkasti: se oli torakka. Mutta ei mikä tahansa torakka, se oli suurimmaksi osaksi mekaaninen. Se hymyili pirullisesti. Manulle tuli kylmiä väreitä. Tämä ei selvästikään ollut torakka haarniskassa, se oli torakkahaarniska. Haarniska ei kuitenkaan näyttänyt samanlaiselta, joten tuskin sitä oli massatuotettu. Ja tämähän oli kyborgitorakka.

Klaanilaiset kömpivät pystyyn ja katselivat tulokasta. Se hymyili edelleen julmasti. Sitten se yhtäkkiä syöksähti kohti Summerganonia ja huitaisi tätä jonkinlaisella terällä. Summerganon ehti jotenkuten väistää niin, että pään irrottamiseen tarkoitettu isku osui käteen. Käsipanssari esti terää uppoamasta kovin syvälle, mutta syvä haava hänelle silti tuli.

Keetongu hyppäsi paikaltaan ja yritti murskata torakan alleen. Eversti suhahti nopeasti pois alta ja potkaisi Keetongua jalkaa saaden tämän kaatumaan. Hän hyppäsi jälleen klaanilaisten keskelle ja julisti:
”Olen eversti 437! Teidän aikanne tämän maan päällä on päättynyt!”
”Mikä sinä olet mitään sanomaan, näytät itsekin muinaisjäänteeltä. Tai ainakin se osa sinusta, joka on jäljellä”, Makuta Nui vastasi pilkallisesti. Torakka ei raivostunut.
Joudun siis kohtaamaan Zyglakin, vai? hän ajatteli.
Et, joudut kohtaamaan Makutan, jolla on kokemusta torakoiden tappamisesta.
Eversti hätkähti ja katsoi Zyglakia, joka piti sisällään Makutan antidermistä.

”Vai Makuta”, hän tuhahti. ”Joudut nyt menettämään ruumiisi – taas.”
”Saa nähdä”, Makuta vastasi. Sitten hän sanoi klaanilaisille: ”Keetongu, Gekko ja Make viekööt Sugan turvaan, hän ei voi taistella. Minä hoitelen tämän tuholaisen.”
”Hah.”
”Kyllä.”

Torakka hyökkäsi. Makuta sai kehonsa hyppäämään voltin taaksepäin. Se oli tosin surkea siinä, mitä teki. Aivan jäykkä ja liian suuri helppoon lähitaisteluun.
Tästä tulee mielenkiintoista, Manu ajatteli.
Hän hyppäsi kohti torakkaa ja iski nyrkillään. Torakka väisti helposti ja ampui ohjuksia kohti Makutaa. Makuta päätti käyttää yhtä tässä ruumiissa toimivista voimistaan. Hän aiheutti torakan pitelemässä terässä molekulaarisen häiriön. Terä sulautui kiinni torakan käteen. Torakka katsoi sitä hetken hämmentyneenä. Katselu loppui, kun suuri Zyglakin ruumis paiskautui hänen päälleen. Torakan vielä orgaanisista keuhkoista kaikkosi ilma, kun hänen vartalonsa litistyi musertavan massan alle. Hän ei kuitenkaan joutunut paniikkiin: uusi terä otettiin käyttöön ja pistettiin Makutan jalkaan. Makuta ponnahti nopeasti pois torakan päältä. Zyglakin ruumis oli todellakin hyödytön. Täytyi käyttää makeita supermakutavoimia.

Eversti 437 ei pitänyt Makutan magnetismivoimista. Ne aiheuttivat liikaa kipua. Häntä oli heitelty ympäriinsä liikaa. Hän päätti ottaa ohjuksensa käyttöön. Hän ampui tusinan ohjuksia kohti Makutaa, joka ei ehtinyt väistää. Ilmeisesti hän ei ollut aivan kotonaan tuossa ruumiissa. Torakkaeversti juoksi suoraan päin Zyglak-ruumista ja puski kyborgisella päällään tätä vatsaan. Tämä kaatui selälleen maahan. Torakka alkoi polkea vastustajaansa maahan suorastaan väkivaltaisesti. Makuta ei jaksanut sietää sellaista vaan potkaisi Nazorakin pois päältään ja hidasti tätä hitausvoimillaan. Voimien käyttö alkoi olla raskasta. Torakan nopeuden täysi riistäminen oli jo kovan luokan työtä. Makutan nerokkaat aivot työskentelivät ongelman parissa. Hänellä ei ollut voimia tuhlattavaksi asti, ja pian murhanhimoinen torakka pääsisi hänen kimppuunsa. Makuta päätti juosta karkuun. Hän heitti torakan magnetismillaan vielä kerran kauemmas ja lähti kipittämään kohti metsää. Torakka yllättyi äkillisestä vapautumisestaan niin, että ei ehtinyt varautua maahan paiskautumiseen.

Pian 437 oli kuitenkin Makuta Nuin perässä. Hänellä oli vikkelämmät jalat ja pitkän kantomatkan ohjukset. Makuta sai monta osumaa ennen kuin pääsi metsän reunaan. Hän voivotteli kipeitä ruumiinosiaan hypätessään puuhun. Torakka yritti katsoa, minne Makuta oli mennyt. Hän huomasi tämän loikkivan puusta toiseen hyvin nopeasti. Ei ollut aikaa hukattavaksi; torakka käynnisti taas jet-packinsä. Hän lenteli puiden seassa etsien Makutaa. Hän laskeutui erääseen puuhun katselemaan ympäristöään tarkemmin. Hän huomasi sitten kivirottien jyrsivän puun runkoa. Hän ehti hetken ihmetellä ennen kuin puu kaatui. Hän kuitenkin reagoi lähtemällä taas lentoon. Sitten häneen iski jokin terävä. Se oli Nui-Rama, jonka kynnet olivat uponneet hänen orgaanisiin kohtiinsa kyljissä. Hän vinkaisi. Kipu ei ollut mukava asia, jos sitä ei joutunut juurikaan kokemaan. Eihän se kyllä koskaan ollut.

437 leikkasi Ramalta kädet irti ja putosi puiden latvuksiin. Ne ottivat hänet hyvin vastaan. Sitten Nui-Ramoja tuli lisää. Kokonainen parvi saapui hänen kimppuunsa. Makuta oli ilmeisesti löytänyt pesän käskettäväkseen. Everstin oli pakko pudottautua alemmas tiheän puuston sekaan. Hän ei näkisi täältä mitään. Eipä hänen tosin tarvinnutkaan: Makuta yllätti hänet takaapäin ottamalla hänet kuristusotteeseen niin, että silmissä pimeni.

Torakka laittoi jalkansa puuta vasten, tarttui Makutan käsistä ja heitti hänet alas puusta. Sitten hän hyppäsi itse perään ja otti esiin jälleen uuden terän. Makuta ei pitänyt tästä. Miekkoselta löytyi aivan liikaa erilaisia teräaseita. Hän väisteli hetken, mutta lopulta torakka sai lävistettyä hänen kaulansa terällään. Makuta päätti sitten tunkeutua torakan mieleen. Se oli hyvin vahva, liian vahva revittäväksi kappaleiksi. Joten Makuta Nui käytti häirintää.

Torakasta tuntui, kuin jokin olisi kutittanut hänen päänsä sisällä. Sitten hän huomasi, että Makutan antidermis oli valunut ulos. Suurin osa siitä oli jo kadonnut viidakkoon. Hämäys oli tehonnut. Torakka paiskasi raivoissaan Zyglakin ruumiin menemään. Mutta ensin hän rei’itti sen niin, että ainakaan Makuta ei saisi sitä takaisin.

Makuta Nui valui kasvillisuuden seassa. Valuminen on juuri oikea sana kuvaamaan tapahtumaa. Leijuminen oli osittaista. Sitten Makuta huomasi jotain kiinnostavaa: hänen ja Matoron vanha tuttu makasi vielä kasvillisuuden seassa.
Miksihän kukaan ei ole tehnyt ruumiista selvää? Makuta pohti. Haaskansyöjillä on ollut muuta puuhaa? Hän sai uuden ruumiin. Torakalle tulisi kuumat oltavat – ja Makuta Nuille hauskaa.

437 yritti vielä hetken etsiä antidermistä. Lopulta hän luovutti, olisi parasta etsiä muut klaanilaiset. Ehkä he eivät olleet vielä ehtineet karkuun. Sitten hän kuuli takaansa ääniä. Hän katsoi selkänsä taakse ja näki jotain pelottavaa. Suuri Tuhon kyykäärme katseli häntä valmiina puraisemaan. Rahin silmien takana näkyi Makuta Nuin voitokas ilme.

Torakoiden tukikohta

Abzumo käveli maanalaisia käytäviä pitkin. Hänellä oli asiaa tälle liittouman ”hyväntekijälle”: tämä vaikutti mielenkiintoiselta. Hän näki Skakdin nukkuvan vartiopaikallaan erään oven luona. Hän meni tämän luokse ja potkaisi lujaa. Skakdi parahti. Hän katsoi tulijaa pelokkaasti. Makuta kysyi:
”Missstä löydän tämän Avden?”
”Hän… hän viihtyy… toisessa siivessä, siellä on vähemmän valaistusta.”
”Selvä, kiitosss yssstävä.”

Pian Abzumo olikin toisella puolella tukikohtaa. Hän tutkiskeli ovia. Niitä oli monta. Jokainen oli musta, harmaa seinä oli täynnä mustia nelikulmioita. Ei, ei suorakulmioita. Jotkut kyllä olivat, mutta eivät kaikki. Hän katseli ovien alta tulevaa valoa. Hän valitsi sen, josta kajasti vähiten. Ilmeisesti tämä olento ei pitänyt valosta.

Oven avattuaan hän näki vain pienen Ta-Matoranin seisovan yksin huoneessa. Tämä katseli jotain, mutta Abzumo ei nähnyt, mitä. Hän näytti vain tuijottavan hymyillen jonnekin kauas. Jostain kuuluu ääni:
”Kappas. Olemmeko me tavanneet?” Matoran ei edes katso Abzmoa. Hänellä oli kummallinen tunne. Kuin joku katsoisi häntä. Yksinäinen silmä.
Pelkkä Matoran? Abzumo ajatteli. Hän katsoi taakseen. Siellä todella oli silmä. Punainen silmä. Ehkä se tarvitsisi enemmän unta.

”En ehkä osaa lukea ajatuksia, mutta osaan lukea sinua, ystäväni. Näen, että et luota potentiaaliini.”
”Oletko aivan varma? Minua on vaikea lukea.” Avden varjo alkoi muistuttaa jotain tuttua. Makuta ei tiennyt, mitä. Epävarmuuden tunne kasvoi. Varjo alkoi muistuttaa Abzumoa itseään.
”Voi, ehkä jollekulle muulle. Mutta minä tiedän mielet. En voi väittää ymmärtäväni niitä, mutta tiedän ne.” Hän kääntyi katsomaan Abzumoa yhä hymyillen samaa, tyhjää hymyään. Se oli kammottavaa.
”Mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase”, hän jatkoi. Nyt Abzumokin hymyili.
”Tosiaankin. Minulla on kokemusta siitä.”
”Kerropa, ystäväni. Kun katsot silmiini, mitä näet minussa? Mitä näet mielessäni?”

Tämä oli uutta. Kukaan ei ollut koskaan pyytänyt Abzumoa lukemaan ajatuksiaan.
Hän katsoi Matoranin tyhjiin silmiin. Hän kurkotti tämän mieleen. Hän näki jotain kummallista. Mustan keskellä oli punaisia silmiä. Mustat lonkerot tarttuivat häneen, vetivät häntä pimeyteen. Abzumo avasi silmänsä näkemättä, mitä sen jälkeen tapahtui. Avde hymyili yhä leveämmin. Abzumo hymyili takaisin.

”Vaikuttavaa. Yleensä ajatustenlukijat eivät ymmärrä suojata omaa mieltään tarpeeksi hyvin kontaktin aikana. Sinä muistit. Kuinka monta olet murskannut sisällesi, Makuta?” Hän käänsi päätään kallelleen. Hän olisi näyttänyt vajaamieliseltä tyhjine silmineen, ellei olisi ollut niin kammottava. Tietoisuus vaikutti pelottavalta. Abzumo hymyili edelleen, mutta hänen sydämensä oli jäätä. Tämän olennon kanssa ei paranisi leikkiä – hän saattaisi olla jopa Makutain voimien veroinen.
”Olenhan minä elämäni aikana ehtinyt jokusen tappaa. On mukavaa, kun ruumis saa lisää massaa. Valitettavasti halutessani pienemmän muodon minun on jätettävä osa massasta taakseni. Silloin muutama elämä voi tuhlaantua, mutta sillehän ei voi mitään.” Avde nyökkäsi hitaasti.
”Mutta kysyin, kuinka monta. Oletko edes laskenut?”
”Miksi olisin? Mitä tekisin sillä tiedolla? Toisten elämällä on toisarvoinen sija omaani nähden. Kyllähän sinä sen tiedät, kun minua luet niin hyvin.” Makuta hymyili maireasti. Avde ei ollut ainoa, joka taisi sanaleikit.

”Hyvä vastaus”, Avde sanoi nostaen kätensä kohti Abzumoa. ”Minä olen, tai tilanteesta riippuen me olemme Avde.”
"Me?" Siihen Avde vastasi erittäin veikeästi:
”Minusta on moneksi.” Se oli jo liian veikeästi sanottu – jopa kammottavan veikeästi. Tuollaisesta olennosta ei pitäisi lähteä sellaista ääntä.
”Nyt, ystäväni. Annoin ymmärtää, että en kuullut nimeäsi.”
”Nimeni on Abzumo. Olemme ilmeisesti tästä lähtien liittolaisia.”
”Luulen niin. Edustatko Veljeskuntaa vai itseäsi?”
”Minä? Itseäni. Ehdottomasti itseäni. Veljeskunnan linja on… sietämätön. Ja käsittämätön. En ole varma, miksi se typerys, Terry, johtaa sitä yhä. Vaikka eipä Miserix ollut paljon parempi. Tiedän kyllä, kuka johtaisi veljeskuntaamme parhaiten. Ja sinäkin tiedät, ketä tarkoitan, eikö totta?”

Avden silmät muuttuivat pelkiksi viiruiksi. Hänen hymynsä levisi, mutta Abzumo mietti, oliko se vieläkään saavuttanut äärirajojaan. Näkyä olisi voinut kuvailla irvokkaaksi. Mutta pienen Matoranin suulla hymystä ei tullut niin groteskia kuin olisi ollut mahdollista Makutan suulla.
”Katsotaan, mitä voimme tehdä tämän asian suhteen.”

[spoiler=Dataa]G kirjoitti Avden, kuten aina.[/spoiler]