Musiikki.

Verstas

Dox kulki pimeässä käytävässä öljylamppunsa kanssa. Hän oli syvemmällä Verstaassa kuin oli koskaan ennen ollut. Ilma oli täällä tunkkaisempaa ja paksumpaa. Katosta tipahteli vesipisaroita. Aavemaista kolinaa kuului kaukaisuudesta.

Hän kääntyi toiselle käytävälle. Kylmä ilmavirta puhalsi häntä kasvoihin. Tuolla suunnassa oli siis jotain. Kenties aarteita?
Hän asteli eteenpäin, varovaisesti, askel kerrallaan. Hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin joku olisi tuijottanut häntä. Hän vilkuili jatkuvasti hermostuneesti taakseen, odottaen jonkin pimeässä vaanijan hyppäävän hänen niskaansa.

Ei näin syvällä ei pitäisi asua ketään. Kukaan ei ole koskaan käynyt näin syvällä. Ei täällä voi olla mitään.
Pimeys pimeni jatkuvasti, hänen soihtunsa valo ei kantanut enää kuin metrin. Hän saapui huoneeseen, joka oli hieman käytävää leveämpi. Sen keskellä oli pitkä pöytä täynnä tyhjiä, lasisia pulloja. Seinustoilla oli tynnyreitä ja puulaatikoita, joiden sisällöstä hän ei ollut tietoinen.
Uteliaisuudesta hän kurkisti yhteen. Hiekkaa. Hiekkaa? Ei aarretta?
Turhautuneena hän sulki laatikon. Sitten hän huomasi puisen oven seinustalla. Se näytti houkuttelevalta.

Hän avasi oven kurkistaen varovasti sisään. Huone oli pimeä, kuten hän oli odottanutkin. Mutta jotain oli pielessä. Hän erotti tumman, ihmismäisen hahmon pimeyden keskellä. Se örisi kammottavasti. Se kääntyi häntä kohti. Dox näki sen. Sen valkoiset kasvot.

"Rrrghh...."

Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja raahasi vieressä olleen tynnyrin sen eteen. Jokin mylväisi huoneen sisällä ja alkoi takoa ovea. Lastut lentelivät, kun ovea hakattiin ja yritettiin saada auki toiselta puolelta. Tynnyri pomppi pikkuhiljaa kauemmaksi siitä.
Musta, monihaarainen, pitkäsorminen raaja iski oven läpi. Silloin Dox lähti juoksuun.

Hän juoksi ja juoksi kauhun vallassa, pois, pois. Huomaamattaan hän syöksyi yhä syvemmälle Verstaaseen. Hän sammutti lampun, jotta olento ei näkisi seurata häntä pimeässä.
Hän löysi suojaisan nurkan, jossa oli muutamia tynnyreitä. Hän siirsi niistä pari sivuun ja piiloutui niiden taakse. Ja rukoili.

Olento ilmestyi aavemaisesti laahustaen kulman takaa. Se katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Sitten se alkoi haistella ilmaa.
Se kääntyi hitaasti Doxia kohti. Hänen oli vaikea pysyä äännähtämättä. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämenlyöntinsä paljastaisivat hänen sijaintinsa voimakkuudellaan.
Olento hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Se tönäisi yhden tynnyrin kumoon. Kolahdus kaikui käytävien halki.
Se oli aivan hänen edessään.

Portaat kohti Klaanin sisäpihaa

Kepe kompastui säikähdettyään kauhistunutta huutoa Valvojan lähettimestä.