Ei kovinkaan kaukana Ämkoon ja Snowmanin seikkailuista toisella saarella pimeässä temppelissä oli häkissä isä Bartax. Hän oli jo huonossa kunnossa kidutuksen ja väkivaltaisen kohtelun sekä väsymyksen ja henkisen kärsimyksen jäljiltä. Saari oli nyt Nazorakien vallassa. Abzumo oli asettanut niitä vartioon joka puolelle. Omat joukkonsa hän oli ottanut mukaansa toiselle saarelle.
Huoneeseen saapui luutnantti 789. Hän oli saaresta henkilökohtaisesti vastuussa Abzumolle. Hän katseli hetken ympärilleen ja totutteli huoneen hämärään. Sitten hän äkkäsi Bartaxin. Torakka meni Matoranin luo ja kalautti häkkiä miekkansa lappeella. ”Hoi, haluaisitko olla hieman poikien mätkittävänä? Pääsisit vähän ulkoilemaan.” Hän hykerteli itsekseen omalle nokkeluudelleen. Matoran nosti katseensa häneen. ”Pyydän…” hän sanoi käheällä äänellä. ”Mitä?” torakka ilkkui. ”Etkö halua enää kärsiä?” ”Voisitko… sytyttää kynttilät, jotta voisin… lukea viimeisen rukouksen?”
Torakka alkoi nauraa. Hän suostui pyyntöön pilkaten kuitenkin Matorania ja tämän uskontoa. ”Tiedätkös, Parta-ax”, Nazorak ivasi sytyttäessään kynttilöitä, ”te uskonnolliset katsotte asiat aivan liian mustavalkoisesti. Teidän maailmankuvanne on vääristynyt.” Hän kääntyi Bartaxiin päin. Kynttilät hänen takanaan alkoivat kasvattaa liekkejään. ”Nazorakit eivät ole paha imperiumi, eikä Ath ole rakastava jumala. Hän on vain kuva, jota palvotte.” Matoran nosti päänsä voitonriemuisena. Katsellessaan liekkien palamista hän tokaisi luutnantille: ”Eikä tuo keskimmäinen ollut kynttilä.”
Nazorak-komentajan hymy hyytyi. Hän käännähti äkkiä katsomaan kynttilää. Kynttilän ”sydän” oli palanut jo kokonaan, ja liekki kosketti jo vahaa. Hänen kasvonsa vääntyivät epätoivoiseen irvistykseen. Hän yritti rääkäistä kauhusta, mutta räjähdys ehti päästää äänensä ensin. Alttari sinkoutui palasina ympäri huonetta tappaen muutaman häkeissä olevan Matoranin. Bartax katseli ilotulitusta.
Häkin ovi avautui. Ulkoa päin tulleet soturimunkit olivat saapuneet vapauttamaan apotin ja vangitut veljet. 789 makasi vielä elossa huoneen nurkassa. Hän oli menettänyt kaikki raajansa, ja kärsi kovia tuskia. Verta valui joka puolella. Bartax meni hänen luokseen. ”Pyydän!” torakka henkäisi. ”Auta… minu…a…” Bartax katseli häntä kylmästi. ”Ath kanssasi”, hän sanoi, ja viilsi päänä poikki torakalta. Sen jälkeen hän piirsi ilmaan pyhän Athin symbolin ja siunasi ruumiin.
Nazorakien trooppinen tukikohta
”Ne ssssiissss päässssivät taassssss… pakoon?” Abzumo sanoi. Hän seisoi huoneen perällä selkä viestintuojiin päin. ”Ne… pakenivat… sukellusveneellä…” ”Ja se oli kallis…” sanoi toinen. Abzumo ei vastannut. Torakat katselivat häntä pelokkaasti. Huoneessa oli niin varjoista, että he tuskin näkivät synkkää Makutaa. Ssssssshhhh… eikö olekin surullisssssta? Torakat hätkähtivät. Terävät kynnet painautuivat lihaan kummankin olkapäässä. Verta alkoi valua lattialle. ”Menkää…” sanoi hiljainen sihinä, ”ja etssssikää minulle ssssse ssssukellussssvene.” Torakat pakenivat niin nopeasti kuin pystyivät. Abzumon ajatukset olivat sirussa. Hänellä ei olisi aikaa jahdata klaanilaisia näin tärkeän esineen ollessa hänen ulottuvillaan.
Ath-koro
”Veljet”, Bartax huusi, ”sisaret!” Hän seisoi uuden alttarin vieressä. Se oli juuri tuotu.
”Tänään me marssimme Makutan joukkojen kimppuun ja tapamme ne VIIMEISEEN VISORKAIIN JA TORAKKAAN!”
Hurrausta.
Bartax alkoi suorittaa pyhää rituaalia.
Hän otti esiin veitsen.
”Oi Suuri ja Pyhä Ath”, hän lausui, ”anna meille voimaa toteuttaa tahtosi ja hankkia takaisin sen, mikä on otettu meiltä pois.”
Hän polvistui alttarille.
”Anna meille siunauksesi siihen, mitä meidän täytyy tehdä.”
Matoranit alkoivat hurrata.
”Anna meille meidän Pyhä, Muinainen Voimamme, jolla me tuhoamme vihollisesi ja kaiken, mikä Nimdaa pitää erossa meidän luotamme.”
Matoranit alkoivat huojua musiikin tahdissa.
”Ota vastaan uhrimme, jonka sinulle annamme saadaksemme siunauksesi jälleen!”
Matoranit huojuivat yhä voimakkaammin. Monet huusivat tahdissa.
Bartax kohotti veitsen. Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä. Hän saisi lopultakin pääsyn Pyhään Paikkaan. Mutta kynnys oli korkealla.
Hän uhrautui. Kansansa puolesta. Nimdan puolesta. Athin puolesta.
Hän ei huutanut. Ei parkunut. Ei kirkaissut. Hän vain kaatui alttarille. Veri valui Athin patsaan päälle.
Matoranien joukosta alkoi kuulua mutinaa: ”Nimda.” Pian koko joukkio toisti monotonisesti yhtä sanaa: ”Nimda.”
Punahehkuiset silmät katsoivat kohti Nazorakien leiriä.
”Nimda. Nimda. Nimda. Nimda. Nimda.”
Joukko hitaasti huojuvia Matoraneja käveli leiriä kohti. Nazorakit näkivät heidän tulevan. He vitsailivat asiasta, kunnes näkivät joukon lähempää. Heitä alkoi pelottaa, kun punasilmäiset zombien lailla kävelevät Matoranit tulivat heidän luokseen. Eräs Nazorak nosti yhden Matoranin ilmaan ja heitti hänet kauemmas. Muuta saivat torakan kiinni, ja hän tallautui kuoliaaksi pienten jalkojen alla. Nazorakit juoksentelivat suuntaan ja toiseen. Kukaan ei päässyt pakoon. Kaikki kuolivat.