Tasaisella aavikoituneella seudulla talsiva Skakdi oli matkalla lähimpään kylään. Se oli kaukana. Hänen kävelyvauhtinsa oli hidas. Hän oli vanha ja turvautui kävelykeppiin. Mutta sitten hän tallautui lehmän jalkojen alle.
Guardian ravasi lehmällään päin suurta kaktusta ja parkaisi. ”Et sinäkään ole tainnut ajella vähään aikaan, G”, Manu naureskeli. Hänen ajokkinsa käveli verkkaisesti juuri sinne, minne hän itse halusi. ”Senkin pirullinen Makuta”, Guardian raivosi. ”Käytät rahinhallintavoimiasi!” ”Niin teen”, sanoi Manu ivallisesti. ”En sittenkään haasta sinua kilpailuun”, Guardian tuhahti. ”Huijaisit.” ”Niin tekisin.” ”…” ”…?” ”Hurr.” ”Anteeksi?” ”Ei mitään.” ”Selvä.”
He tallustivat vielä tunteja. Sitten he pysähtyivät pitämään taukoa. Aurinko porotti kuumasti. Guartsu lypsi heille hieman maitoa. ”Olemmeko vielä kaukanakin määränpäästämme?” Makuta Nui kysyi. ”Emme. Pian olemme itse asiassa perillä. Tuolla kanjonin takana sijaitsee kohteemme.” ”Onhan sinulla jonkinlainen suunnitelma siltä varalta, että jokin menee pieleen?” ”Hmmm-hmm.” ”On?” ”On”, Guartsu sanoi, mutta lisäsi mielessään vielä: … toivottavasti…
Liigan tukikohta
Kuka se oli?
”Mnä… n… tedä… aaargh!”
Kuristettu torakka lensi päin seinää, johon törmätessään se levisi luonnottomasti vihreäksi tahmaksi. Abzumon silmät hehkuivat raivosta. ”Kysyn uudestaan, torakat. Kuka se oli?” Muut torakat vakuuttelivat häntä syyttömyydestään. ”Minä en usko teitä, saastat! Te tiedätte, ketä täällä kävi!” Eräs torakka yskäisi heikosti ja alkoi sitten puhua. ”Me emme ole ne, jotka olivat silloin vahtivuorossa.” ”Ette tosiaan”, Makuta tuhahti halveksivasti. Hän käveli huoneen toiseen päähän ja katseli ruhjoutuneen torakan jäännöksiä. Nazorakista jäänyt tahma valui seinää pitkin. Se näytti erittäin ällöttävältä muiden Nazorakien mielestä. He pelkäsivät Makutaa, eivätkä suotta: tämä oli murhannut jo useamman miehen paluunsa jälkeen. Yksi näistä oli ollut heidän ystävänsä, tai niin ystävä, kuin Nazorakeilla voi olla.
Makuta mutisi itsekseen. Torakoiden silmät seurasivat pelokkaina. Sitten hän yhtäkkiä huudahti:
”Kysyn viimeisen kerran:
KUKA HEMMETTI TUHOSI MINUN HUONEENI?”
Torakat vapisivat. ”Saa-saanemme hake…a vahtivuorossa olleet?” kysyi torakoista sillä hetkellä korkea-arvoisin. ”MENE”, sylkäisi Abzumo.
Pian torakka palasi mukanaan vahtivuorolaisista toinen. ”Teille toimitettiin jotakin, herra”, vartija sanoi ja nielaisi kuuluvasti. ”Ja mitä ssssssssse oli?” Abzumon silmät olivat pelkät viirut. Hänen kielensä lipoi huulia. Torakan polvet tutisivat. ”Teille tuotiin… Toa… joka… tavallaan… pa-pa-pa…” ”Pa-pa-pa?” Makuta toisti halveksuen. ”Pakeni”, torakka parkaisi ja lysähti maahan nelin kontin. Makuta polkaisi hänen päänsä murskaksi. ”Missä toinen on?” hän kysyi säälimättömästi. ”Ehti tehdä itsemurhan, ennen kuin noudin hänet, herra”, torakkakomentaja sanoi. Hän odotti iskua, mutta sitä ei tullut. Makuta mietti. ”Millainen se Toa oli?” ”Emme tiedä, herra”, komentaja sanoi varovasti. ”Tapoitte juuri ainoan tietolähteen…” ”Hiljaa, saasta. En tarvitse neuvojasi!” Torakka värähti ja vetäytyi sivuun, kun Abzumo paiskasi oven saranoiltaan ja poistui huoneesta.
Se on varmasti jokin typerä klaanilainen, joka onnistui toimittamaan itsensä lahjapaketissa. Se oli salajuoni, jonka avulla ne sotkivat huoneeni. Murrrr.
”Tarvitsen viisisataa torakkaa”, Abzumo kajautti saapuessaan 001:n kammioon. Tämä kohotti katseensa papereistaan ja mulkoili Makutaa hämmästyneenä. ”Et saa.” ”Saan.” ”Et.” ”Minä tarvitsen ne. Otan kiinni klaanilaiset ja petturit, jotka juoksentelevat ulkona.” ”Mitä sinä hourailet? Olisimme saaneet ne jo kiinni.” ”Ette näköjään saaneet! Ne ovat tuhonneet minun huoneeni!” ”Jospa sinä nyt häipyisit häiritsemästä puuhiani!” ”Hyvä on, Steve, jos et kerran usko minua.” ”Älä kutsu minua Steveksi!”