Kivinen luoto, aina vain pienempänä

Snowman ja Kepe nostivat molemmat kaikin voimin veneen rungon kummastakin päästä. Yhteistuumin he saivat heivattua sen Kepen jäävoimilla kyhäämän jäälautan päälle, ja istuivat sille pienelle osalle luotoa, joka vielä oli veden pinnan yläpuolella lepäämään. Vene oli vielä insinööri-toan järjestelmällisen pengonnan jälkeen hieman palasina, ja he laskelmoivat sen kasaamiseen menevän niin kauan, että nousuvesi huuhtoisi heidät jo tiehensä.
”Okei, mutta tuo on vain tilapäisratkaisu. Pois pitäisi silti päästä, enkä usko jään pitävän kovin kauaa, tuo paattisi on aika painava” Kepe sanoi. Toistaiseksi paras pakosuunnitelma oli huitoa villisti ja toivoa pelastamista. Sikäli he siis olivat vielä melkoisissa vaikeuksissa, kenenkään ei tiedetty seilaavan näitä vesiä säännöllisesti.
”Missä, missä on Paacs kun häntä todella tarvittaisiin?” Snowman valitteli ääneen. ”Hän hallitsee biomekaniikkaa, kai hän tämän saisi kuntoon.”
”Loistoajatus, eli mitä, otamme häneen telepaattisen yhteyden?” Kepe vastasi.
”Sinunhan se fiksu piti olla.”
”Ja sinulla piti olla se ”johdatuksen naamio”.”
”...”
”..”


Aikaa kului, ja hekin siirtyivät jäälautalle. Veneen he saivat kasattua ongelmitta, mutta moottori oli yhä epäkunnossa. Luoto ei kohonnut enää lainkaan merenpinnan yläpuolelle. Jäinen pikku lautta kelluskeli laineiden mukana, sulaen kiihtyvällä vauhdilla kohti olemattomuutta. Kun se oli aivan viimeisillään, Snowman ja Kepe kapusivat veneeseen istua nököttämään. Ja miettimään, kuinka ihmeessä he pääsisivät liikkeelle.