Taivas meren yllä, jättiläismanaatti

Alkuhuuman jäljiltä neljä manaatin selässä roikkuvaa sankaria tajusivat ongelmansa - ensinnäkin, manaatti ei totellellut käskyjä. Etelän taikamanaatit lensivät omia reittejään eikä niitä voinut komennella.
Toiseksi, manaatin selässä pysyminen oli välillä varsin tuskallista.
Kolmanneksi, joukkio ei tiennyt missä manaatti parhaillaan lensi.

"Tota tota. Ideoita, seuraava siirto?", Matoro ajatteli ääneen roikkuen manaatin niskassa kiinni.
"Ei ideoita. Odottaa täällä selässä vaan?", Äks ehdotti.

"Hei, tämä man-", Seran oli sanomassa, kun ääni peittyi kovaan huminaan ja matoranin huutoon. Manaatti syöksyi äärimmäisen jyrkässä kulmassa miltei suoraan alaspäin, kohti merta.

Vesi iskeytyi vasten lentävän manaatin tönkön muotoista päätä, lennättäen pärskeitä valtavasti ilmaan. Suuri olento lipui nopeasti vedenpärskeiden läpi, antaen seinämän vettä iskeytyä tämän selässä matkustaneisiin vapaamatkustajiin.

Hetkessä koko tilanne oli ohi, ja nelikko yritti pysyä pinanlla vahvassa aallokossa.
"Olett-", Matoro huusi jotakin, mutta aalto iski hänet hetkeksi veden alle, katkaisten sanan.
Jään Toa koitti zoomata kiikarisilmäänsä kauemmas aaltojen lomassa. Hän nosti päänsä pinnalle pärskien vettä.
Nopea vilkaisu ympärille paljasti sen, että lähistöllä ei ollut saaria, ei luotoja, ei mitään.
Äksä ja kaksi matorania näkyivät kamppailevan veden varassa takanapäin.
Matoro otti pari nopeaa vetoa, pyrkien uimaan aallokossa. Hän piti itseään suhteellisen hyvänä uimarina, mutta kova merenkäynti esti kaiken harkitun liikkumisen.
Toa kelasi päässään toimintavaihtoehtoja. Niitä oli tasan kaksi.

Tehdä jotakin tai olla tekemättä.

Ensimmäisessä tuntui olevan huomattavasti suuremmat pelastumisen mahdollisuudet.