”Veljet, sisaret”, puhetta pitävä, mustaan kaapuun verhoutunut Matoran lausui suureen luolaan kokoontuneelle yleisölleen. ”Meitä on kohdannut suuri tragedia. Meidän sieluntoverimme Ath-Nuin saarella ovat kärsineet suunnatonta vääryyttä: heidän pyhäinjäännöksensä on varastettu!” Kaavullisessa väkijoukossa kuohui. ”Sen lisäksi trooppisen saaren ystävämme on teurastettu viimeiseen mieheen ja naiseen – sekä lapseen. Isä Bartax joutui uhraamaan heidät paremman hyvän puolesta. Nimittäin samasta syystä, joka kalvoi arkisten alueiden ystäviämme! Nimdan sirut eivät ole turvassa.”
”Mitäkö me teemme? Meidän on käytävä sotaan. Keräämme kaikki uskovaiset ja lähdemme uskonsotaan pakana-Klaania sekä torakkasortajia vastaan!” Väkijoukko hurrasi. He lähtisivät viimein sovittamaan vääryydet. ”Ei”, sanoi hiljainen, mutta kuuluva ääni jostain luolan takaosasta. Yhtä lailla kaapuun pukeutunut hahmo astui esiin väkijoukon takaa. Se käveli korokkeelle, jolla puhuja seisoi. ”Lakkaa kiihottamasta kansaasi, veli Kernok.” ”Isä”, Kernok henkäisi. ”Te olette…” ”Minä tiedän, mitä minä olen. Ja te lakkaatte vihan lietsomisen. Vielä ei ole aika hyökätä. Te näitte, mitä meille tapahtui, kun kiivauksissani lähetin heidät kaikki kuolemaan. Se ei saa toistua.” ”Kyllä”, toinen sanoi vapisevin äänin. ”Minä perun sanani.” Hän yskäisi ja kääntyi sitten kansan puoleen.
”Me emme hyökkää. Asiat muuttuivat. Mutta voitte odottaa toimintaa lähiaikoina. Pysykää valmiina. Rohkeutta teille, veljet ja sisaret!” Pettyneenä mutta hämmentyneenä Matoranit palasivat koteihinsa ja töidensä pariin. ”Kertokaa”, Kernok sanoi, ”mitä tapahtui.” ”Kaikki aikanaa, veli”, Bartax sanoi. ”Nyt minä tarvitsen ison kupillisen vahvaa yrttiteetä.” ”Kyllä, isä, heti.”
Kirikori II
”Nyt herätys, me lähdemme!” Keetongu huusi. Oli aikainen aamu. Guardian hieroi silmäänsä unisena. ”Mmmitä…” ”Me lähdemme nyt, jotta ehdimme löytää koilisväylän ylihuomenna.” Sinä. Minut. Herättää. Miksi. ”Olisit mennyt ajoissa nukkumaan.” Vaikea nukkua, kun ei pysty edes sulkemaan silmiään. ”Sinulla ei ole silmiä!” Siinä se vaikeus piileekin. ”…” Jopa suuri ja mahtava Keetongu kumartaa sananmahtini alla! ”Äh, hiljaa siinä”, Guartsu ähkäisi noustessaan ylös punkastaan. Hän oli nukkunut tuoleista improvisoidulla sängyllä Keetongun torkkuessa kapteenin tuolissa. Matoranit olivat molemmat nukkuneet moottorin päällä.
Puolisen tuntia kului, kun kaikki paitsi Manu söivät aamiaisen ja alus laitettiin lähtövalmiuteen. Ruokaa oli vähän, mutta siitä riittäisi vielä näiden kahden päivän ajaksi jonkin verran. Keetongu alkoi ohjata alusta kohti koillista. Toinen Matoraneista oli aina lappamassa hiiliä uuniin ja toinen oli navigoimassa Tongun kanssa. Guardian hyräili itsekseen erästä sävelmää. ”Kun pääsemme koilisväylän ohi, kaikki muuttuu helpommaksi”, Tongu sanoi. ”Tuota noin”, Guartsu sanoi pohdiskelevasti. ”Miksi se on koilisväylä? Eikä sen pitäisi olla koillisväylä?” ”Ei”, Tongu totesi. ”Miksihän ei?” ”En tiedä. Mutta se ei ainakaan johdu kirjoitusvirheestä papereissa.” ”Aha. Selvä.” Kaikki valehtelevat, Manu tuumaili. Tongu soi hänelle häijyn mulkaisun ainoalla silmällään.
Heidän tullessaan Xian yläpuolelle Guardian katseli alas industrialistiselle saarelle. He eivät uskaltaneet lentää aivan Xian päällä, mutta melko lähellä sitä he olivat. Tehtaiden piipuista nousi savua. Saasteet olisivat tulleet sisään alukseen, mutta suodattuivat pois Tongun nerokkaista tuuletusjärjestelmistä. ”Mitä pikemmin pääsemme ohi, sitä todennäköisemmin kukaan ei huomaa meitä”, Tongu sanoi värisevällä äänellä. Guartsu nyökkäsi.
He pääsivät Xian ohi ilman välikohtauksia. Mikä oli epätodennäköistä, Manu sanoi. ”Me kaikki tiedämme sen”, Guartsu tuhahti. Tiedän, että tiedätte. ”Hyvä tietää.” ”Meidän tulee vielä ylittää useita kymmeniä saaria”, Tongu sanoi. Matoranit vaihtoivat jälleen vuorojaan. Guardian alkoi tutkia Tongun karttoja. Mielenkiinnon vallassa hän selasi Xian alueiden tarkkoja ilmakuvien perusteella laadittuja piirroksia. Manu päätti huvitella tappamalla kärpäsiä mielensä voimalla. Kun yksi tipahti haukottelevan Guartsun suuhun, tämä käski Makutan lopettaa. Ei saa edes huvittaa itseään tylsässä lasipurkissa… ”Tiputella nyt toisten suihin kärpäsiä!” Guardian ärisi. Minkä minä sille voin, että sinä avaat suusi juuri, kun kärpänen kuolee sen yllä?
Illan lähestyessä Keetongu sanoi: ”Minusta meidän täytyy ottaa vuorot. Kaikkien on nukuttava, joten joidenkuiden meistä on oltava myös hereillä. Ja koska vain neljällä meistä on ruumis – ” HAH HAH HAA! ” – meidän neljän täytyy pitää vuoroja niin, että kolme on aina hereillä.” Guardian nyökkäsi. ”Kuulostaa järkeenkäyvältä. Tosin Manu olisi viides. Eipä siitä mitään hyötyä olisi.” Skakdi on hiljaa. ”Ja minun myös täytyy opettaa sinut lentämään”, Tongu jatkoi. Guardian kohotti kulmiaan. ”Eikö jompikumpi noista pikkumiehistä voi hoitaa lentämisen?” ”Lentämiseen tarvitaankin kaksi.” ”Ai. No ne voivat tehdä sen yhdessä.” ”Miksi muuten minulla olisi navigaattori aina mukana ohjaamassa? Ei koko ajan tarvitse olla kahta miestä lentäjän paikoilla istumassa, mutta pääsääntöisesti tämä on kahden henkilön ohjauksen vaativa alus. Ja sinä lennät, koska minä haluan sinun lentävän. Ja koska jonkun on lapettava hiiliä.”
Muutaman tunnin kuluttua Guartsu osasi jo lentä Kirikori II:sta. Hieman epävarma hän oli, mutta homma hoitui mallikkaasti. Kun vuorot oli sovittu, Keetongu meni nukkumaan. Guardian vihelteli hiljaa toisen Matoraneista räplätessä kompassia. Hiilien lappamisen ääniä kuului konehuoneesta. Minä voin laulaa pääsi sisällä, jos olet nukahtamaisillasi, älä huoli. ”Voi kiitos.” Mitä vain, kultaseni. ”… joskus en tajua sinua.” En minäkään. Eikö se ole jo aika hyvin? ”Tjaa.”
Niin kului ensimmäinen ilta ennen koilisväylän löytymistä.