Kelluva lankku, meri

Matorolla oli pitkästä aikaa harvinaisen tylsää. Hänellä ei ollut Ityn muistiinpanoja tutkittavana, hänellä ei ollut sivistävää lukemista tai hyvää elokuvaa, hän ei saanut pätkiä pahiksia tai pelastautua eeppisesti surmanloukusta harppuunalla.

Jään Toa taputti hymyillen oikean ranteensa harppuunalaitetta. Viisi prototeräksistä hakaa, sata bioa kaapelia ja voimakas kelalaukaisin. Maailman paras laite. Ikinä.

Ajan tappamisen nimissä Toa päätti kävellä komentosillalle ja tiedustella sijaintiaan. Kun he olivat tulleet laivalle, he olivat kertoneet saaresta jonne halusivat. Matoro ei tiedä miksi nuo suostuivat asiaan niin helposti, mutta mikäpä siinä.
Paatin puurappuset johtivat ahtaaseen hyttiin jossa yksi matoran hääri jotakin. Kapteeni oli muualla.
"Hei, missä olemme?"
"Hmmmhhhmm. Jossain Pohjoisen Mantereen rannikolla", Matoran vastasi katsoen seinään haulattua vanhaa karttaa.
"Okei. Kauankohan meillä kestää?"
"Olemme aamulla perillä. Yö menee vielä"
"Jaha. Selvä, kiitos", Matoro ilmoitti ja lähti.

Blaah, hän ajatteli. Yö vielä. Hänen olisi parasta nukkua jotta olisi skarppina saarella. Mutta pystyikö tässä tilanteessa nukkumaan. Hän rakasti seikkailua ja vaaroja. Ja hän selvisi aina. Se oli melkein vakio. Vaikka joskus meni tiukalle, hän selvisi.

Ainut mikä pitää minut täysin skarppina on kunnon muki kaakaota, hän ajatteli ja lähti penkomaan ruumaa.