Joskus sitä luulee että päivä alkaa tavalliseen tapaansa aamukahvilla Bio-Klaanin kahvioss, voileivän ja puuron siivittäminä. Ei sitä yleensä uskoisi että kahvi laukaisee reaktion jonka ystävämme Umbra toisesta maailmasta koki.
Tämä painovoimaa hallitseva olento katsoi lasittunein silmin eteensä istuen kahvion pöydän vieressä, täti Mokelin selittäessä jotain astianpesuaineiden vaaroista ja siitä että mutanttikatkaravut ovat perin huonoja väittelykumppaneita. Violettimustan matoranin hengitys oli lähes pysähtynyt ja hän oli kuin halvaantunut. Mutta hänen päänsä sisällä kaikki kieppui kuin kissa pesukoneessa. Ympäri ympäri ympäri…
Näky
Umbra löysi itsensä jostain oudosta metallista ja muusta teknologiasta koostuvasta rakennuksesta, joka muistutti perin hänen oman maailmansa laboratoriota joka oli ollut hänen kotinsa ja paikka jossa hänestä tehtiin tällainen kuin hän oli. Hän oli nähnyt monia outouksia tässä vaihtoehtoisessa maailmassa jonka lait olivat välillä päin Karzahnia ja yhteys tämän maailman vastineeseensa, mahtavaan soturi Umbraan oli tehnyt muutoksia hänessä. Seikkailu veljensä mielessä oli tehnyt hänestä määrätietoisemman ja ehkä myös synkemmän, ennen niin naiivi matoran oli muuttunut, mutta niin kaikki tässä maailmassa muuttuivat.
Matoran lähti talsimaan metallista, kolkkoa käytävää eteenpäin. Näkyvyys oli perin heikkoa sumun ja savun takia. Palanut metalli ja ruuti haisivat vielä tässä rakennuksessa. Alue myös haisi saastuneelta. Heikot, lähes voimansa menettäneet valokivet, jotka oli upotettu käytävän seiniin valaisivat perin vähän kulkua, mutta sankarillamme oli omat konstinsa selvitä. Valo etusormeen ja matka jatkui. U ei olisi koskaan yksin, koska valo oli aina hänen mukanaan.
Taivallettuaan jonkin matkaa hernerokkasumussa, sankarimme kuuli outoja ääniä. Hän aisti jonkun huomanneen hänet. Hengitys koveni. Selvitymisvaisto alkoi ottaa vallan. Kuului kuin jokin olisi avannut toa-kanisterin. Monta kanisteria. Sihinä täytti käytävän. Kanisterit avautuivat eikä U nähnyt paljoa mitään. Hän vain kuuli. Metalliset askeleet tömisivät lattiaan. Hammasrattaiden kitinä ja tietty jäykkyys kuuluivat selvästi kun jokin heräsi haudastaan. Jokin, mutta mikä…
Olennot alkoivat lähestyä Umbraa. Miekka tupestaan otettuna U lähti juoksuun. Metalliset kauhut kurottelivat hopeisilla kämmenillään sumussa häntä. Ne olivat lähellä, mutta kankeita herättyään kohmeesta. Hän tunsi metallisten kourien kylmyyden. Kylmät kourat halusivat hänet. Ne kahmivat häntä kuristavaan, tappavaan syleilyynsä. Sumun läpi kajasti heikkoa valoaan vihertävät silmät jotka tuijottivat äänettömästi kohdettaan. Ei ollut aikaa, oli pakko panna juoksuksi. Painovoima-aalto kaatoi peltikasoja maahan, mutta hänen juostessaan eteenpäin, metallihirvityksiä nousi vain säiliöistään kurottelemaan ystäväämme. Juoksu jatkui jatkumistaan, askelten seuratessa hänen juoksuaan. Mitä ikinä nämä äänettömät ja kolkot olennot halusivat, se ei vaikuttanut kovin ystävälliseltä. Juostuaan käytävän päähän, matoran pysähtyi hengittämään. Metalliset askeleet olivat loppuneet ja hammasrattaiden kitinää ei enää kuulunut.
Matoran huohotti. Koettelemus oli ollut rankka. Pää taipuneena lattiaa kohti hän koetti tasata hengitystään. Sitten sumun seasta pilkistivät harmaat jalkaterät. Matoran nosti päätään. Hän ehti nähdä metallisen kummajaisen edessään, jolla oli musta kämmen oikeassa rintapanssarissaan.
”Sinusta tulee yksi meistä”, olento sanoi.
Näky loppui.
Umbra heräsi kahviossa samasta paikasta johon oli jäänytkin. Kahvi oli jo kylmää ja puuron voinokare oli jo sulanut kokonaan aikoja sitten. Joku oli myös vienyt hänen puoliksi syödyn voileipänsä.