”Tehdään tästä helppoa, äiti hyvä.”
”Ei.”
Ruoska heilahtaa. Se osuu ja jättää jäljen, punaisen, verestävän. Tuskaa.
”Minä pyydän teitä, teidän itsenne vuoksi.”
”Ei.”
Ruoska heilahtaa. Tuskaa.
”Minä voin jatkaa tätä vaikka koko päivän.”
”Ja sinä tiedät, että minä en voi.”
Ruoska. Tuskaa.
”Niin tiedän. Siksi teidän olisi syytä toivottaa minut tervetulleeksi päänne sisään.”
”Ei.”
Ruoska. Tuskaa.
”Kysyn nyt suoraan. Mitä te olette juoninut?”
”Ei…”
Parkaisu.
”Minä tiedän. Minä olin siellä. Te ette. Mutta te sen juonittelitte. Minä olin siellä.”
”Minä tiedän, että olit. Se ei muuta mitään. Enkä kadu mitään.”
Ruoska. Tuskaa.
Tuskaa.
Ruoska.
”Typerä nainen.”
Parkaisu.
”Me saavumme pian perille. Ehkä te sitten muutatte mieltänne.”
”En.”
”Minä anelen teitä. Te olette tärkeä minulle.”
Pilkallista naurua. Ruoska. Nauru loppuu.
Tuskaa.
”Te ette käsitä. Tai sitten käsitätte liian hyvin. Miten tahansa asia onkaan, te varmasti tiedätte, että minä en aio luovuttaa.”
”Niin. Ei. Ei se käy.”
”Näin se käy, rouva hyvä.”
Ruoska. Tuskaa.
”Minä olen herra, mutta en jumalasi.”
Ruoska.
”En anna anteeksi enkä unohda.”
Tuskaa.
”Kädelläni eri riitä kaikille tilaa, ymmärrättehän.”
Ruoska. Tuskaa.
Sivallus. Isku. Verta sataa.
”Ei.”
”Te ärsytätte minua.”
”Ei…”
”Se oli siellä. Minä kävin siellä. Ja se ei ollut enää, kun kävin toisen kerran.”
”Niin.”
”Se on teidän syytänne.”
”Niin.”
”Miksi?”
”Tiedät sen itsekin.”
”Mitä te suunnittelette? Tämä ei voi olla loppu. Teillä on päämäärä, jotain, mikä ajaa teitä tämänkin ylitse. Te kestätte tämän syystä. Syystä, jota en tiedä.”
”Arvailet hyvin.”
”Minä tiedän.”
”Ehkä niin. Mutta ei.”
”Olkoon niin.”
Ruoska. Isku.
”Viekää nainen takaisin huoneeseensa.
Minä tarvitsen häntä vielä.
Ja pian minä saan haluamani.”