[spoiler=Infoloota]Elikkä. Tässä tuli sellainen varsin mielenkiintoinen ongelma, että viesti kokonaisuudessaan ylitti foorumipostien maksimimerkkimäärän, eli 60 000 merkkiä. Joten Arkkienkelipommi vol. 1 julkaistaan kahtena viestinä, mutta ajatelkaa niiden olevan yksi posti. Antakaa anteeksi tuplapostaus. Krediittipuolelta pitää mainita, että tämä posti on minun, Manun, Tongun ja Geen yhteistyön tulos. Lisäksi hahmojaan käytettäväksi tarjosivat Troo, Hai, Blosz ja Snowie. Ja tämä on goddamn 22 sivua, joten varatkaa aikaa.[/spoiler]
Ilmaraptori
Ilmaraptorin sisällä vallitsi kiristyneen jännittynyt tunnelma. Manun antaman kartan perusteella he olivat lähellä määränpäätään, atheonistien muinaista temppelisaarta. Troopperi istui sohvalla teroittaen miekkaansa ja rasvaten varsijousensa laukaisijaa. Hai kiillotti oman keihäänsä terää Troopperin aseenhoitopakkauksen tarpeilla. Bloz katseli haikeana ikkunasta muistellen outoja uniaan. Toa tuntui olevansa hieman eksyksissä.
Kolmikko oli jäänyt alukselle odottamaan, kun muut olivat lähteneet temppelille. Se, etteivät he olleet Klaanin ykkössotilaita tällä tehtävällä, oli pelastanut heidät vankeudelta. Mutta Toain velvollisuudentunto tovereita kohtaan kasvoi, kun he lähestyivät kohtaloaan. Troopperi katseli omaa peilikuvaansa miekkansa kiiltävästä terästä heijastuneena. Hän näyttäisi, että hänellä olisi oma panoksensa annettavana tässä sodassa. Hän muisti taivaalla näkyneen vilauksen Arkkienkelin piikikkäästä pallokuoresta. Se oli ollut kauhea, mutta kauhea oli myös hänen miekkansa Makuta Abzumon vatsassa.
Ternok ja Ontor huhkivat hiki naamiossa hiiliä pesään lappaen. Monissa liemissä keitetyt Matoranit eivät tienneet, mikä heitä odotti, mutta he ymmärsivät tilanteen vakavuuden, ja matkanteko oli ainoa tapa päästä perille. Lisää hiiliä lensi tulipesän pätsiin. Ilmaraptori halkoi taivasta.
Matoro istui Tongun valtavan lentotuolin reunalla ja katseli silmäkiikari kovana Ilmaraptorin tuulilasin läpi Ämturin ohjatessa vieressä. Kartta oli levitetty kojelaudalle. Pienet alla vilisevät saari- ja atollirykelmät vastasivat kartan merkkejä.
”Savua!” Jään toa huudahti katsoessaan horisonttiin. Vasemmalla, kymmenisen kilometrin päässä näkyi suurehko saari, josta nousi mustaa savua. Troopperi pisti miekkansa huotraan ja käveli Toa-kollegansa vierelle.
”Ei taida olla tulivuori”, tulen Toa sanoi synkästi.
”Se on Abzumon alus!” Matoro huudahti zoomattuaan saaren yläpuolelle. Valtava piikkipallo leijui ilmassa. Se oli osittain maasta nousevan savun peitossa. Savu ja katku näyttivät ikään kuin tekevän hirviömakutan tuomionkoneelle siivet. Matoro oli nähnyt Arkkienkelin Athistien saaren yllä, mutta silloin Toan päässä oli risteillyt niin monta ajatusrataa Nimdasta ja maailmasta, ettei hän ollut keskittynyt piikkipallon yksityiskohtiin heikkouksista puhumattakaan.
”No jo on Destralin ruma kone Makutalla”, Ämtur tuumasi. Hän ei ollut osannut odottaa heidän kohteestaan mitään tuollaista. Laivaston Matoran oli paremminkin odottanut jotain Nazorakein taistelualusten tyylistä. Mitenköhän moinen pallo edes pysyi ilmassa?
Muutkin aluksen miehet tulivat katsomaan etuikkunasta lähenevää uhkaa, lukuun ottamatta panttivankitorakkaa, joka ei pystynyt kävelemään. Kukaan ei pitänyt ajatuksesta, että sen lähestyminen johtui heidän lähestymisestään ja että he olivat tunkeutumassa sinne.
”Suoraan kohti?” Ämtur kysyi Matorolta. Matoro mietti, katsoi Matoraneja ja Toa-tovereitaan, joiden epävirallinen johtaja hän tällä tehtävällä oli. Oliko tämä hulluutta? Sitten Toa katsoi harppuunaansa. Kuusi koukkua odottivat kehässä kädentyngän ympärillä. Niitä ei ollut koskaan ammuttu. Vielä.
”Suoraan kohti. Sen takia tänne tultiin.”
”Mitä aiomme?” Hai kysyi. Toan silmät olivat nauliintuneet mustaan palloon, joka näytti sitä uhkaavammalta, mitä lähemmäksi he tulivat.
”Ymmärräthän sinä, ettei tuota voi upottaa edes Ilmaraptorilla, ellei siellä sitten ole jotain ilmastointiputkea tai vastaavaa,” Ämtur sanoi.
”Me... menemme sisään. Suga, Joy ja muut ovat varmasti tuolla sisällä. En tietenkään vaadi ketään tulemaan mukaani.”
”Melkoinen klisee”, Ternok tokaisi alempaa suhteellisen kevyellä äänensävyllä, ”Minä jään alukseen. Tuskin löydämme tarpeellista taistelukamaa sisältävää varastohallia uudelleen.”
”Minä jään myös,” Ontor sanoi. Ämtur nyökkäsi. ”Ainakin voimme yrittää räjäyttää teille tien sisään.”
”Minä olen mukana,” Troopperi sanoi, ”Jos edes pääsemme si-Auuh!”
Alus vavahti. He olivat saaneet osuman. Hai ja Bloz lensivät nurin Ternokin ja Ontorin päälle, ja Toat saivat niskaansa vielä kasan rojua Tongun lentotuolin syövereistä. Ämtur teki nopean sukelluksen alas ja väisi muutaman lisäammuksen. Arkkienkeli ampui kovilla, mutta osuma oli tullut onneksi aluksen keulan panssarilevyyn.
”Onneksi nuo tuli asennettua”, lentäjä-ässä sanoi hammasta purren, ”Tawa paloi. Oletteko kunnossa?”
Bloszar ja Hai nousivat seisomaan ja Ternok nosti päänsä. Ontor piteli kättään. Se oli inhottavasti vääntynyt. Matoran vikisi kivusta.
”EI! Oletko kunnossa, kuoma?” Ternok kysyi ja käänsi ystävänsä selälleen. Käsi oli poikki ja Matoran oli saanut ruhjeita vartaloonsa.
”Destralin Karzahnin Makuta”, Ontor manasi, ”Käsi ei liiku. Aargh.”
”Minä hoidan sinut, minä hoidan”, Ternok vannoi ystävälleen. Hai nosti loukkaantuneen sohvalle. Ternok istui hänen viereensä.
”Sinun pitää pärjätä, Ontor”, sanoi Ämtur, joka piti päänsä kylmänä, ”Ternok, et voi tehdä mitään nyt. Mene vasempaan tykkiin. Ja menkää nyt joku äkkiä tulipesälle, moottorin sammuminen on kaikista huonoin vaihtoehto tällä hetkellä!”
”Minä hoidan tämän”, Troo sanoi ja laukaisi kädestään tulipallon, joka kulki aluksen sisätilan läpi konehuoneeseen ja sytytti tulipesän hiilet kirkkaaseen liekkiin. Toa asteli ripeästi konehuoneeseen ja veti miekkansa esiin, jotta pystyisi kanavoimaan tulivoimiaan paremmin. Aluksen vauhti kiihtyi jälleen. Tulevat ammukset olivat hitaampia pitkän matkan ammuksia, ja tulen elementtivoimista voimansa saava höyryalus puikkelehti niitä väistellen kohti Arkkienkelin mustaa runkoa. Ternok jätti vastahakoisesti loukkaantuneen toverinsa ja kipusi toiseen Cordak-pesäkeeseen.
”Nerokasta”, Ämtur sanoi itsekseen, kun Troopperin tuli lisäsi koneen tehoja, ”Osaako kukaan teistä kolmesta ampua?”
”Minulla on kokemusta Cordakeista, mutta en kyllä mahdu tuohon pesäkkeeseen”, Hai sanoi.
”Tule sitten ja ota nämä keulacordakit niin minä voi keskittyä lentämiseen”, Ämtur vastasi. Hai hivuttautui hänen ja tuolin väliin ja Matoran-pilotti istuutui Toan syliin. Hai laski kätensä Ilmaraptorin Cordak-laukaisimille ja Ämtur piteli niiden välissä olevia ohjauspuikkoja.
Matorolle toimettomuus ei käynyt lainkaan. Hän sanoi Ämturille yrittävänsä mahtua oikeanpuoleiseen tykkipesäkkeeseen, sillä Matoran oli opettanut hänelle tykin käytön aluksen esittelyn yhteydessä. Pesäke oli Matoran-kokoa ja todella pieni, mutta jään Toa oli melko laiha ja sai sullottua itsensä sinne sikiöasennossa. Hän avasi suuresta vivusta Cordak-tykin piilottaneen sivupaneelin ja sarjatuliase tuli esiin Ilmaraptorin kyljestä.
Täällä ollaan, Matoro viestitti Cencordilla Ämturille, voin pitää yhteyttä mielen naamioni avulla.
Ammu kaikkea mikä tulee suoraan kohti.
Jessöör.
Matoro alkoi tulittamaan hikisessä kopissa lähestyviä ammuksia. Ne olivat kauttaaltaan mustia, suunnilleen hänen päänsä kokoisia, ja niissä tuntui olevan oma virtalähde. Toa ampui ensimmäisen kuuden panoksen sarjan; neljä osui Arkkienkelin kaukoammuksiin, kaksi vihelsi ohi. Matoro väänsi paineilmajärjestelmän avittamana tykin takaisin latausasentoon uusien panosten saamiseksi. Mikä nappi latasi? Oliko se keltainen? Naks.
Matoro, pistit ammuntamusiikin päälle! Sininen lataa!
Toa painoi sinistä nappia. Järjestelmä korvasi panosten hylsyt uusilla pateilla, ja Matoro pääsi taas ampumaan. Arkkienkeli oli jo lähellä, se peitti pilvien takana olevan auringon. Ja sen edessä parveili mustia ammuksia kuin kärpäsiä. Ilmaraptorin ammuntamusiikki kuulosti siltä, että se olisi kuulunut aivan eri tilanteeseen, mutta Matoro ei sammuttanut sitä. Kaksi panosta osuivat kohteisiinsa. Ampuminen alkoi sujua.
Bloszar seisoi Ilmaraptorin sisätilan keskellä ajatuksissaan. Tämä oli iso homma. Tulen Toa mietti uniaan, Nutun ja Tronien menetystä... Ympärillä muut huhkivat hiki hatussa, ja yksi Matoran makasi loukkaantuneena sohvalla. Tällä kertaa hän ei antaisi liittolaistensa menehtyä. Hän veti erään sohvan alta tavaralaatikkonsa ja nosti kivinuijansa sekä kaksi vänkyräistä metallinpalaa laatikosta.
”Avaa kattoluukku”, Blosz sanoi päättäväisesti, ”Haluan nähdä auringon”.
”Huono idea”, Ämtur vastasi, ”Olisit elävä maalitaulu. Ei tulen voimat auta tuolla, ja lennät kyydistä jos kipuat ylös.”
”Tiedän mitä teen, ja haluan olla avuksi, kun muut taistelevat!” Toa huusi Matoranille.
Vastahakoisesti Hain sylissä istuva pilotti painoi nappia, joka avasi katossa olevan pyöreän aukon. Tuuli ja sodan pauke kuuluivat sisään, mutta kuolemaa ja Arkkienkelin ammuksia uhaten Bloszar kiipesi esiin tulleita tikkaita katolle. Ylös päästyään hän hitsasi nopeasti kaksi metallinpalasta tulivoimillaa Ilmaraptorin metalliseen kattolevyyn kiinni ja asetti jalkateränsä niiden alle niin, että hän pystyi seisomaan kovaa vauhtia kiitävän lentokoneen päällä. Hän sulki luukun ja pisti kivivasaransa tanaan. ”Eiköhän pelata erä Kolia.”
Pieniä kivivasaran elementtivoimia käyttäen Toa loi jalkapallon kokoisen kiven ja löi sen komealla vasaran heilautuksella kohti lähestyvää ammusta. Kivi osui elementtivoimien ja vasaran antaman voiman avulla suoraan lähestyvän ohjuksen läpi. Elementtivoimat kutsuivat pallon takaisin vasaran luo ja Blos valmistautui uuteen iskuun. Suoraan lennosta hän löi kiven kahden tulevan ohjuksen läpi. Arkkienkeli peitti jo puolet Bloszarin näkökentästä, mutta nyt ei ollut aikaa pelolle.
Mutta Arkkienkeli oksensi taisteluun lisää joukkoja. Nämä olivat isompia, kuin hävittäjiä, ja ampuivat verenpunaisia energia-ammuksia silmämäisistä aseistaan. Ne saavuttivat Ilmaraptorin ja alkoivat ahdistella katolla keikkuvaa Bloszaria, joka sai kuitenkin väistettyä ne taitavalla kallistuksella. Tulen Toa ei ollut varma, olivatko ne orgaanisia vai metallisia; Niillä oli selvästi siivet ja piikikäs musta runko, mutta niiden keulassa – tai päässä – oli suuri pyöreä kita täynnä vänkyröitä mustia hampaita. Ällöttävän hajuista kuolaa lensi Blosin päälle olentojen suhahdellessa hänen ympärillään. Toa sai katkaistua yhden siiven lujalla vasaran heilautuksella, mutta tilalle tuli kaksi lisää. Ne yrittivät takertua kovaa vauhtia kiitävän ilma-aluksen runkoon.
Matorokin oli huomannut uuden vihollisen. Niihin osuminen oli hankalampaa, sillä ne näyttivät väistelevän ammuksia oman tahtonsa mukaan. Matoro tuhlasi monta ammusta yrittäessään upottaa yhtä, joka kaarteli tykkipesäkkeen ympärillä kuin raatopaarma katoajahärän ruholla. Toisella sivutykillä ampuva Ternok, joka oli käynyt laivaston Cordak-ammunnan kurssin, sen sijaan onnistui paremmin: hän sai ajettua yhden Abzumon lentokätyreistä ristituleen Hain etutykkien kanssa, jotka pudottivat ötökän taivaalta. Lisää vihollisia kiinnittyi Raptorin runkoon ja yritti kaivautua siitä läpi terävillä, pyörivillä hammasriveillä kuin laavajuotikkaat. Ämtur lisäsi nopeutta karistaakseen ne. Hän oli huomaavinaan jonkinlaisen suuren linnun lentävän kohti Arkkienkeliä kauempana.
”Moottorit ylikuumenevat!” huusi Ternok tykkipesäkkeestä puhelimen kautta Ämturille, ”Ne hehkuvat oransseina ja saattavat räjähtää!”
”Destralin Destral!” pilotti manasi.
”Lauhdevedet kiehuvat”, totesi väliin Hai, joka sai yhteyden höyrykoneiston vesiin, ”Jos se ylipäätänsä on mahdollista.”
”Voitko tiivistää veden uudestaan?” Ämtur ärähti Toalle.
”En voi lisätä sen lämpökapasiteettia”, Toa vastasi.
Hei, Blos voisi vetää lämmöt itseensä, Matoro liittyi keskusteluun naamionsa voimalla, Blos, Matoro tässä, ime moottoreiden lämpö itseesi!
Bloszar teki työtä käskettyä. Hän laski kivivasaransa jalkojensa väliin ja kutsui tulen elementtivoimillaan moottoreiden lämpöä. Oranssit tulikuumat lämpösäteet ampaisivat moottoreista Toan käsiin, ja Blos imi energian itseensä elementtivoimaksi. Moottorit lakkasivat hehkumasta ja miehistö koki lyhyen hilpeyden hetken taistelun keskellä.
”Lauhdevesi tiivistyi”, Hai totesi.
”Teistä Toista alkaa olla hyötyä”, Ämtur vastasi.
Mutta ylhäällä katolla Bloszarin tilanne alkoi olla tukala. Abzumon kätyrihävittäjiä pörräili hänen ympärillään huolimatta Ilmaraptorin kovasta vauhdista. Kaksi niistä keskittyi härnäämään Toa sillä aikaa, kun muut yrittivät porautua aluksen rungon läpi. Blos huitoi minkä ehti kivivasarallaan, mutta vainolaiset olivat liian ketteriä ja väistivät raskaan lyömäaseen iskut helposti. Tämä tekniikka ei toiminut.
Sitten hän muisti, ettei hän ollut kiven Toa. Hän oli tulen Toa. Ja hän oli juuri imenyt itseensä aika lailla puhdasta lämpöä.
Oli aika vapauttaa lämpö.
Hän keräsi vasaraansa tulienergiaa, kunnes sen ympärille oli kerääntynyt suuri pallo ympäriinsä pyörivää tulta. Hän tähtäsi Ilmaraptoria taka-ajaviin aluksiin ja keskittyi.
Mustien alusten uusi isku oli tulossa. Se ei tosin koskaan ehtinyt maaliinsa, sillä se törmäsi valtavaan tuliseen aaltoon, jonka Bloszar oli ampunut. Hetkessä koko parvi oli sulanut ja kadonnut tyystin. Kaukaa katsottuna näytti kuin Ilmaraptorilla olisi tulinen häntä.
”Siitä saitte, mielipuoliset laitteet!” toa riemuitsi. Hänen ilonsa ei kestänyt pitkään, sillä lisää outoja aluksia oli tulossa kohti.
Matoro yritti tähystellä jotakin paikkaa massiivisen aluksen pinnassa, jonne he voisivat pudottautua. Enkelin pinta oli rosoinen ja täysin järjetön. Siitä ei saanut järkevää kokonaiskuvaa.
”Miksei Abzumo voi taistella… normaalisti? Lentäviä limanuljaskoita puremassa alustamme? Mitä vielä?” Troopperi valitti kenenkään kiinnittämättä hänen puheisiinsa huomiota.
Matoro kirosi mielessään huonoa näkyvyyttään. He olivat jo hyvin lähellä Arkkienkeliä.
Kaartakaa mahdollisimman läheltä, niin yritämme päästä tuon päälle, Matoro sanoi telepaattisesti Ämturille. Laivastolainen vastasi lyhyen myöntävästi ja kaarteli aivan lähelle Arkkienkeliä. Hän joutui väistelemään jatkuvasti järjettömiä piikkejä ja torneja, jotka nousivat mustan kuulan pinnasta kunnioittamatta painovoimaa millään tavalla. Välillä hänen oli pakko vetää alus ylös, sillä pallon pinta oli toisinaan täynnä ylöspäin osoittavia ketjuja, jotka olivat kuin suunniteltu ilma-alusten torjumiseen.
Infernaaliset torjuntähävittäjät jatkoivat Ilmaraptorin ahdistelua. Bloszar yritti käristää niitä aluksen katolta käsin, mutta nyt hyökkääjät olivat oppineet. Ne lentelivät yksittäin ja monimutkaisempia reittejä. Ne eivät antautuneet enää joukkoihin helpoiksi maaleiksi.
Ilmaraptori syöksyi nyt kohti Arkkienkelin pintaa. Cordakit lauloivat ja katkoivat painovoimaa uhmaavia ketjuja, jotka putosivat välittömästi alas irrottuaan valtavasta kuulasta.
Ämtur hidasti niin paljon kuin uskalsi. Maahan- tai pikemminkin mustan pallon pintaan – oli korkeutta vain muutama metri. Kaikki Toat pudottautuivat vuoron perään alas. Kun Hai oli viimeisenä päässyt ulos aluksesta, Ilmaraptori otti nopeasti lisää korkeutta ja pyrki laskeutumaan maahan. Silloin aluksen kylkeen iskeytyi takaviistosta kovaa vihollisalus. Laivaston alus huojui ja alkoi savuta. Se lähti syöksyyn alaviistoon.
”Mikä hitto meihin osui”, Ämtur kirosi ohjaimissa. Alus tuntui yllättäen todella tilavalta ja ehkä hieman turvattomaltakin, kun suurimmat matkustajat olivat poissa.
Ontor kuuli kapteenin kysymyksen sekä tiesi vastauksen siihen. Hän tunsi veren katoavan suonistaan nähdessään aluksen aukosta tulleen olennon. Ei, olento ei ollut oikea sana. Sille ei ollut oikeaa sanaa.
Hajonneen hävittäjän muotoisen kuoren sisuksista ryömi yönmusta olento. Se näytti koostuvan vain yhdestä massasta. Soikeasta vartalosta lähti lonkeroita useisiin suuntiin, mutta neljä suurinta näyttivät toimittavan raajojen virkaa. Mustan massan päässä ei ollut silmiä tai suuta. Se oli musta ja kasvoton ja tuijotti yhdellä punaisella silmällä matorania.
Olento sähisi ja ryömi kohti Ontoria.
Silloin 1034 ilmestyi paikalle. Taistelun tuoksinassa kukaan ei ollut muistanut aluksen perällä istunutta vankia. Hänellä oli käsissään isokokoinen jakoavain. Nazorak iski lonkeroista olentoa sen keskiruumiiseen. Se löi uudelleen. Niljainen ruumis hajosi kahtia. Vain toinen puoli liikkui. 1034 iski uudelleen. Olento hajosi mustaksi mössöksi aluksen lattialle. Ontor näytti samaan aikaan helpottuneelta sekä kauhistuneelta. Lopulta se puoli, joka uskoi tuon nazorakin ei-murhanhimoinen, voitti.
”K-kiitos”, hän osasi vain sanoa.
1034 oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt. Oikeastaan ”kiitos” matoranilta kuulosti paremmalta kuin monet ylennykset. Lisäksi, jos nazorakien vanki olisi tehnyt saman kuin hän, sillä ei todennäköisesti olisi enää päätä.
Torakka ei osannut sanoa mitään. Hän pudotti työkalunsa ja meni takaisin aluksen perään.
* * *
Suuri merimetso vapautti kauniin, mutta tappavan lauluäänensä. Sen valtavat tummat siivet repivät tiensä läpi korkeuksien ilmavirtojen, käyttäen tuulenpuuskia näkymättöminä polkuina. Polut johtivat lintua sinne, minne sen mestari halusi. Kiihdytä, ystävä. Linnun selässä istuva punaisin rukoustekstein koristeltua sinistä Pakaria kantava mustakaapuinen soturimunkki katsoi päättäväisenä eteenpäin ja pysytteli tiukasti kiinni merimetson selkäharjaksissa. Oraakkeli oli matkannut pysähtymättä tuntikausia. Nyt hän kuitenkin oli lopulta määränpäässään. Suuri atheonistien kaupunki, tuon kielletyn lahkon ainoa asuinpaikka – paloi ja kuoli kuin muurahainen suurennuslasin alla auringossa.
Sen yllä leijaili taas itse paholainen. Demoninen, pientä planeettaa muistuttava katedraalirakenteinen ilma-alus peitti varjollaan alleen koko kylän. Sen tumma pinta ei heijastanut auringon valoa, vaan tuntui pikemminkin imevän sitä itseensä loputtomiin mustan aukon lailla. Alus ei näyttänyt kuuluvan ilmatilaan. Se ei näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, vaan muistutti enemmänkin reikää todellisuudessa. Teräksinen hirviö oli pienen saaren kokoinen ja täynnä raskaita metalliketjuja, mutta silti näytti täysin painottomalta. Liikehtiessään se ei äännellyt lainkaan. Oli kuin alusta ei olisi edes ollut siinä. Savupilviä tuprusi kaupungista ja halki ilman leijaili riekaleita siitä, mikä oli voinut ennen olla puuta, kiveä tai matoraneja. Päättäväisyys täytti Oraakkelin punertavan katseen. Atheon oli paholainen, sielunvihollinen, varas ja pahuus, mutta soturimunkki ei pystynyt vihaamaan tähän uskovia.
Ei niin kauan, kun oli olemassa jotain pahempaa.
Ystävä. Jätä minut Arkkienkelin katolle.
Lintu nyökkäsi ja tummissa silmissä ei ollut vivahdettakaan tottelemattomuudesta.
Jos sillä siis kattoa onkaan.
Merimetso laski korkeutta ja valtavat siivet puristuivat lähelle sen suurta, sulkaista kehoa, kun lintu valmistautui täyteen syöksyyn. Hetkeksi kaikki äänet jäivät ilmavirran ja kuohunnan alle. Suuri purppurainen alus alkoi täyttää Oraakkelin näkökenttää. Silloin hänen ymmärrykseensä hiipi, miksi Makuta Abzumon laiva oli nimeltään Arkkienkeli. Mahtipontisen nimen tarkoituksena ei ollut vain herättää pelkoa makutan vihollisissa, eikä Abzumo ollut luonut nazorak-rotua vain täydelliseksi armeijaksi.
Hän oli luonut nazorakit, koska halusi leikkiä jumalaa. Mikä tahansa jumala ei näemmä riittänyt. Hän halusi olla Ath, ja ratsastaa Arkkenkelillä.
Mielikuva sai Oraakkelin voimaan pahoin. Vielä pahempaa oli se, että jos Nimda Epsilon todellakin oli edelleen atheonistien käsissä, Abzumon haave ei ollut kovin kauaskantoinen.
Merimetson raivokas karjahdus kaikui kylän yllä, kun lintu lähti ohjusmaiseen syöksyynsä kohti tummaa pienoisplaneettaa. Oraakkeli valmistautui hyppäämään. Laskeutuminen ei tulisi olemaan pehmeä. Parempi tähdätä ikkunoihin. Kiitos, ystävä. Merimetso kirkaisi alakuloisesti. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun se näki mestarinsa. Vanha lintu ei silti tehnyt elettäkään estääkseen mestariaan. Se ei tiennyt paljoakaan, mutta se tiesi mestarin olevan hyvä. Mestari oli aina ollut hyvä. Musta kaapu hulmusi tuulessa, kun sitä kantava soturimunkki loikkasi ratsunsa selästä. Sekuntien ajan pieni kaapukääryle viuhui syöksypommittajan vauhdilla kohti valtavaa tummaa rautaplaneettaa. Kun se osui, jokin petti sen alta ja miljoonat mustat sirut räjähtivät eri suuntiin ja satoivat Arkkienkelin kannelle. Tuuli piiskasi mustan ilma-aluksen pintaa ja pienen, raskaasti huohottavan hahmon viitta lepatti kuin kaapparilaivan lippu. Vanhat punaiset silmät skannasivat mustia pintoja ja piikikkäitä muotoja. Syvällä tajunnassaan soturimunkki alkoi kuulla ääntä. Naisen ääntä. Avunhuutoja pimeydestä.
Sinikasvoisen vanhuksen oikea käsi katosi kaavun sisälle ja ilmestyi pian esiin otteessaan musta, kiiltävä kuula, jonka sisällä liikehti tummia nesteitä. Soturimunkki ravisti kuulaa raivokkaasti ja keskittyi ajatuksiinsa.
Onko täällä jossain sisäänmenoaukko, Oraakkeli pohti raivokkaasti.
Mustan kuulan sisällä liikehtivistä nesteistä nousi valkoinen kuutio.
EI VIELÄ, kuula vastasi.
Oraakkeli sinkosi kuulan vaivattomalla ranneliikkeellä selkänsä taakse. Se kolahti ontosti osuessaan Arkkienkelin mustaan rautapintaan ja jatkoi pyörimistään äänekkäästi kauemmas ja kauemmas. Kolmenkymmenen metrin päässä Oraakkelin selästä kuulan liike lakkasi kokonaan. Nesteiden sisällä liikehtivä valkoinen kuutio upposi ja lillumisen keskeltä erottui tikitystä.
Sen keskeytti täysin varoittamaton sininen leimahdus, joka räjäytti irti yhden Arkkienkelin rautaketjuista ja halkaisi ilma-aluksen kannen. Oraakkeli kääntyi ympäri ja katsoi savuun. Pyhän Äidin avunhuutoja kuului jostain alempaa, mutta vain Oraakkeli kuuli ne. Taivaalla Arkkienkelin yläpuolella räjähteli. Tulikuumaa rautaa satoi mustan tuhon ja kuoleman planeetan ja sen alla kohtaloaan odottelevan atheonistikaupungin päälle. Demonisen ilmalaivan kanssa taisteli siivekäs ilma-alus, jonka keulakuvaa koristi sininen Ussal-rapu. Harhautusta ei kestäisi kauaa. Se oli käytettävä hyväksi.
Oraakkeli katsoi tuulella ratsastavaa klaanilaisalusta. Vanhoille kasvoille ilmestyi synkkä ilme. "Hölmöt."
Sanaakaan sen jälkeen sanomatta soturimunkki piiloutui syvälle mustaan kaapuunsa ja lähti juoksuaskelin kohti aukeamaa Arkkienkelin mustassa kuoressa. Heittäen voltin ilmassa hän pyörähti rikinkatkuisen savun läpi pimeyden ytimeen. Oraakkeli laskeutui suorin jaloin kovalle lattialle ja tunsi iskun vanhassa selkäytimessään asti. Tärähdyksen voimasta vanha mies laskeutui polvilleen jäänkylmälle rautalattialle ja otti käsin vastaan loput laskeutumisen iskusta. Soturimunkki yski sekuntien ajan keuhkonsa verille. Savun läpitunkeva katku oli saada hänet oksentamaan. Kestä vielä hetki, vanha kehoni, Oraakkeli sanoi. Olet niin, niin, lähellä.
Soturimunkki puri hammasta ja pakotti itsensä kahdelle jalalle. Vuosien paino alkoi tuntua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vanhan soturin luissa ja ytimissä. Hetken huojumisen jälkeen Oraakkeli lysähti jälleen lattialle. Vanhat kasvot painuivat kylmää lattiaa vasten ja soturimunkin hengitys rahisi.
Ei. Ei tätä.
Ei tänään.
En epäonnistu enää.
Olen tehnyt lupauksen.
Soturimunkin tajunta hämärtyi. Hän kuitenkin kuuli vielä Pyhän Äidin, Mestarin viisaat sanat. Hän näki noiden jopa hänen omiaan vanhempien silmien järkkymättömän päättäväisyyden jopa silloin, kun piti silmiään kiinni. Se ajoi häntä eteenpäin. Jopa kuoleman ja paholaisen edessä.
Vanha soturimunkki kohdisti kaiken tahdonvoimansa käsiinsä. Hän nousi ylös.
* * *
Neljä Toaa olivat nyt Arkkienkelin mustalla pinnalla. Aine, josta alus oli tehty, ei tuntunut Matoron käsissä metallilta, tai miltään muultakaan hänen tuntemaltaan aineelta. Lähimpänä se voisi olla jonkinlaista kristallia.
Kun Jään Toa loi katseensa ylös, hän näki torneja. Joka suunnassa oli torneja. Niitä näytti olevan huomattavasti tiheämmässä näin pallon pinnalta käsin kuin ilmasta katsoessa. Tornien arkkitehtuuri oli monimutkaista ja jylhää. Sekä piikikästä. Piikkejä oli kaikkialla, samoin ketjuja.
”Okei. Miten pääsemme sisään?” Hai kysyi. Hän tähysteli jatkuvasti ylöspäin peläten alusten huomaavan heidät.
”Minulla on keino”, Bloszar sanoi ja kaivoi tarvikelaukkuaan. Hänen raskaan panssarina lisäksi hänellä oli mukana useita aseita, kriittisimmät työkalut sekä ties mitä. Hänen rintapanssarissaan oli kiinni pieni radiopuhelin.
Toa kaivoi laukusta pienen sahamaisen terän. Se oli kiinnitetty pitkään kahvaan. Toa käynnisti mekanismin, ja saha alkoi pyöriä. Siihen kanavoitui tulen elementtienergiaa ja pian se hehkui punaisena kuin magma.
”Tämä pikkukaveri puree melkein minkä tahansa lävitse”, hän kertoi ylpeänä, ja iski terän Arkkienkelin aavemaisen tummaan pintaan. Valtava kipinäsuihku. Naarmuja mustassa pinnassa.
Blosz yritti kovempaa. Hän kanavoi lisää voimaansa terään. Kuumuus ei tuntunut vaikuttavan mustaan kuoreen.
”Odota”, Matoro sanoi. ”Sitä ei saa sulatettua”. Toa kumartui ja kanavoi jäätä kädestään Arkkienkelin pintaan.
”Saimme seuraa!” Troopperi huusi. Kolme punasilmäistä hävittäjää oli huomannut nelikon ja syöksyivät nyt heitä kohti kauempaa. Koneet avasivat tulen. Troopperi loi nopeasti Haullaan suojakentän tiimin ympärille, ja lasermaiset ammukset upposivat siihen tehottomina.
Sillävälin Matoro arveli jäädyttäneensä aluksen pintaa tarpeeksi. Hän oli haurastuttanut jäällä kuoren rakenteita.
”Blosz, saatko tämän nyt rikki vasarallasi?”
”Enköhän”, Tulen Toa vastasi. Alukset hyökkäsivät uudelleen. Hai ja Troopperi ampuivat niitä elementtivoimillaan.
Blosz iski kaikilla voimillaan jään haurastamaa kohtaa. Ensimmäinen vasaranisku sai sen antamaan hieman periksi. Toinen teki jo selvää vahinkoa. Kolmannella kuori antoi periksi ja murtui mustiksi säleiksi pimeän käytävän lattialle. Toat pudottautuivat pienestä aukosta alas käytävälle.
Ontor istui loukkaantuneena Ilmaraptorin penkeillä ja katseli alas maailmaan.
Koko kaupunki paloi. Moni kitui raunioissa. Moni oli jo kuollut. Loput pakenivat ilmat turvapaikkaa. Laivaston Matoranit halusivat auttaa.
Mutta puolet Ilmaraptorin miehistöstä oli loukkaantuneita ja neljäsosa oletettavasti vihollisia. Ja aluksen kyljessä ammotti aukko ja vasen siipi oli vaurioitunut.
Ontorin mieleen palasi seikkailu kaukana pohjoisessa ja erään skakdieverstin sanat...
”Meidän on pelastettava itsemme, ennen kuin voimme pelastaa muun maailman. Toivotaan vain, että maailma kestää tarpeeksi pitkään.”
Arkkienkeli
Mestarin sellin ovi avautui. Makutan siluetti peitti valon, joka kuitenkin tämän hartioiden yli tulviessaan sokaisi vanhan naisen. ”Ottakaa hänet”, Abzumo sanoi ja perääntyi antaen tilaa insinööreilleen, jotka ottivat Mestarin ulos sellistä. Vanhus yritti pyristellä irti insinöörien otteesta, muttei kyennyt vapautumaan. Hän oli muutenkin heikossa kunnossa viruttuaan päiviä tyrmässä seinällä roikkuen. ”Typerä nainen”, Zumo naurahti ja läpsäisi Mestaria kasvoille. ”Ei rimpuileminen mitään auta.” Hän kääntyi selin Mestaria päin ja lähti kävelemään käytävää pitkin insinöörit perässään. Nämä kantoivat Mestarin, sillä tämä ei pystynyt itse kävelemään. ”Tuhon aika on tullut. Onnettomuus on täällä”, Zumo jatkoi, ”ei silti, että sillä olisi enää mitään merkitystä.” ”Mitä…” Mestari sai sanottua. ”Viimeinen tuomio lankeaa kaikkien teidän päällenne, kuulitko! Kaikkien teidän päällenne. Athistit, Bio-Klaani. Koko maailma. Kaikki minun käsissäni.” ”Olet hullu!” ”Minulla on tämä”, Zumo rehvasteli ja veti esiin Epsilonin. ”Nimdan siru. Epsilon. Minä olen nyt paljon enemmän kuin ennen. Ja minä tiedän, minä olen Ath.” Mestari purskahti säälivään nauruun saaden Zumon hätkähtämään. ”Sinäkö jumala! Salli minun nauraa!” ”Sinä nauroit jo. En pitänyt siitä.” Zumo käännähti kannoillaan ja potkaisi rajusti. Jalka osui Mestarin päähän ja lennätti tämän kymmenen metrin päähän käytävää taaksepäin. ”Josssss hän selvissssi hengissssä”, Abzumo sihisi, ”tuokaa hänet Ssssydämen luo.” Niine sanoineen makuta marssi tiehensä jättäen insinöörit taakseen.
* * *
”… ja miten meidän oli tarkoitus edetä tästä?” Troopperin ääni rikkoi hiljaisuuden.
”Tänne ei ilmeisesi saa opastettuja turistikierroksia”, Bloszar vitsaili. Matorosta oli piristävää, että jotkut jaksoivat aina olla hyvällä tuulella. Hänkin oli ollut joskus sellainen. Ennen tätä kaikkea. Ennen Nimdaa.
”Alaspäin”, Hai sanoi. ”Jos minä suunnittelisin TUOMIOPÄIVÄN ILMALAIVAN, sijoittaisin vankiosastot mahdollisimman syvälle.”
”Komppaan Haita”, Matoro sanoi. ”Alaspäin.”
Käytävät eivät olleet aivan niin pimeitä kuin toat olivat odottaneet niiden olevan. Ne olivat synkkiä, mutta niitä valaisi outo punainen kajo. Mitään valonlähdettä ei näkynyt. Lisäksi seinissä oli koristeina kaikkea piikeistä ja ketjuista kukkaruukkuihin, joista sojotti lonkeroita. Juuri paraikaa toa-ryhmä kääntyi edellä mainittujen lonkeroiden koristamasta risteyksestä alaviistoon kulkeviin portaisiin. Seinillä oli tauluja Abzumosta.
”Eikä teistäkin ole aika outoa, ettemme ole törmänneet kehenkään?” Bloszar kysyi.
”Joo. Luulisi että näin isossa laitteessa olisi paljon porukkaa”, Troopperi vastasi.
”Ehkä Abzumo on vain tosi kitsas työnantaja?” Hai heitti väliin. Joku hymähti.
He tulivat huoneeseen, joka oli täynnä kidutusvälineitä.
”Tai ehkä kukaan ei vain halua työskennellä täällä?” Matoro ehdotti. Nelikon selkäpiitä karmi heidän kulkiessaan kaikenlaisilla sadistilla vempeleillä täytetyn kammion läpi.
”Pointti hyvä” Troopperi sanoi. He puhuivat turhuuksia yksinkertaisesti lievittääkseen painostavaa tunnelmaa. Joku tylsä realisti olisi voinut sanoa, että heidän mahdollisuudet löytää vangit sokkeloisessa leijuvassa kaupungissa täynnä vihamielisiä olentoja olisivat olemattomat. Onneksi kukaan heistä ei ollut sellainen.
Moni matoran tietää sen tunteen. Se on kuin jokin mörkö tuijottaisi vihamielisesti pimeässä. Ilman, että tietää, mikä tai missä se on. Tuntee vain sen, että joku katselee. Hai tunsi sen ensimmäisenä. Hän kulki joukon viimeisenä. Toa vilkuili taakseen epävarmana. Punaisessa kajossa ei näkynyt mitään.
Minulla on liian vilkas mielikuvitus tällaiseen, hän ajatteli. Mutta se tunne ei lakannut.
Kaikki heistä tunsivat jonkun, tai joidenkin olevan tulossa. Eikä kovin kaukana heidän takanaan.
Sitten se tunne loppui. Loppui vain korvautuakseen uudella tunteella. Kauhulla.
* * *
Punahehkuisten käytävien happitaso ei ollut paras mahdollinen. Raudan ja veren harmoniselta yhteensulautumalta tuoksuva katku täytti ilmastointikanavat, joita pitkin Oraakkeli kulki. Hengittäminen oli vaikeaa, mutta vanha soturimunkki ei keskittynyt asiaan. Hän oli käärmeen pesässä, ja käärme oli metsästyskannalla. Jostain ylhäältä monen kymmenen metrin teräskerroksen läpi kuului vaimennettuja taistelun ääniä, kun räjähdykset ja ammussarjat raapivat Arkkienkelin kuorta aiheuttamatta juurikaan vahinkoa. Kymmentonnisten rautaketjujen kiinnittymispisteet kolisivat ja natisivat korviahuumaavasti sisälle asti, vaikka ketjut itsessään eivät päästäneet ääntäkään. Jostain Oraakkelin jalkojen alta kuului tasaista moottorien karjuntaa ja sydäntä muistuttava tykytys, jonka tahtiin koko Arkkienkeli tuntui sykkivän.
Ilmalaiva piti kaikkia ilmalaivoille ominaisia ääniä. Silti siitä tuntui puuttuvan jotain todella olennaista. Työvoiman ja ylipäätään minkäänlaisen elämän äänistä ei ollut tietoakaan. Lopputuloksena oli todella aavemainen kone, joka sykki ja hengitti ilman kapteenia tai perämiestä. Jotain oli todella, todella vialla.
Oraakkeli saapui jonkinlaiselle ilmakanavalle. Pienestä ritilästä loisti tunkkaisiin ilmastointikanaviin tulenpunaista valoa. Pieni matoran nosti jalkaansa ja polkaisi ritilää voimalla. Se kalahti alla olevan huoneen lattialle metallisesti. Soturimunkki hyppäsi perässä ja laskeutui pyörähtäen kylmää lattiaa pitkin. Hän kiersi katseellaan huoneen ympäri. Vihollisia ei ollut. Huone oli turvallinen, mutta ei kovin olennainen. Pyöreäkattoiseen kammioon tulvi punaista hehkua loisteputkivaloista, joiden hohde ei ollutkaan tarkemmalla tarkastelulla elektroniikkaa. Loisteputkissa leijaili kymmeniä tulikärpäsmäisiä Raheja.
Punahehku valaisi huoneen seinät, jotka olivat täynnä kuvia makuta Abzumon kauhistuttavan rumista kasvoista. Makutan hymyt olivat toinen toistaan kammottavampia. Oraakkeli nousi varoen täyteen mittaansa ja jatkoi verkkaista ja äänetöntä askeltaan syvemmälle kammioon.
Hän yritti olla huomioimatta, että maalausten silmät liikkuivat. Mustia hahmoja liikkui Oraakkelin näkökentän äärirajoilla. Kun hän kuitenkin kääntyi katsoakseen niitä, ne olivat poissa. Vain joukko pirullisesti hymyileviä makuta Abzumoja tervehti häntä punahehkun keskeltä.
Kammio jatkui punaisena ja kuolettavan hiljaisena, mutta teema muuttui. Seinät olivat yhä täynnä kuvia makuta Abzumon inhottavista kasvoista, mutta huoneen lattialla oli jalustoja, joiden päällä oli läpinäkyviä koeputkia, akvaarioita ja sammioita. Astioissa lillui voimakkaasti kuplivia ja sihiseviä nesteitä, joissa säilöttiin jotain. Se jokin oli ehkä joskus ollut elävää.
Huone oli täynnä tiedettä. Tällaiset hetket saivat Oraakkelin muistamaan, miksi hän oli hankkiutunut mahdollisimman kauas kaikesta tieteestä ja kehityksestä. Nesteissä uiskenteli asioita, jotka eivät eläneet. Niillä oli raajoja, kasvoja, hengityselimiä ja lonkeroita, mutta ainoa syy, miksi elävien olentojen karusti yhteen ommellut ja sulaneet irvikuvat liikahtelivat oli se, että astioihin johdettu sähkövirta sai niiden ruumiit nytkähtelemään. Sähkölataukset ja epätasainen sätkintä loivat yhdessä rytmin. Oraakkeli ei halunnut tietää, oliko se tarkoituksellista.
Niillä ei ole sielua. Ne eivät elä enää. Ne eivät kärsi. Keskity tehtävään.
Olentojen silmät muljahtelivat sähkölatauksissa. Oraakkeli jatkoi matkaansa luomatta katsekontaktia.
Jos mahdollista, viimeinen huone punakalla käytävällä oli pahin, sillä kaikki teeskentely oli kadonnut. Seinillä ei ollut ylimitoitettuja Abzumon kasvoja muistuttamassa tämän olemassaolosta tai groteskia kidutusta naamioituna tieteeksi.
Tämä oli paikka, jota Makuta Abzumo kutsui ”palkintohuoneeksi”. Se oli juuri sitä, mitä Oraakkeli odottikin. Katosta roikkuvien lihakoukkujen rautainen kalke oli matala ja lohduton. Koukuissa roikkui jotain, joka katsoi Oraakkeliin. Vanha matoran pysähtyi. Hän lakkasi hengittämästä.
Matoran kaivoi kaapunsa hihasta esiin yönmustan, kiiltävän kuulan, ja sen sisällä helskyvien tulenarkojen nesteiden liikehdintä kiihtyi. Matoran pyöritti kuulaa ranteessaan ja pudotti sen lattialle. Se pyöri hetken lattiaa pitkin, kunnes pysähtyi seinää vasten.
Kuulaan tai huoneeseen katsomatta vanha matoran käveli pois huoneesta. Hän sulki silmänsä ja piirsi kävellessään oikealla kädellään ilmaan Isä Athin kasvot. ”Ath kanssanne”, Oraakkeli sanoi hiljaa.
Kaukana Oraakkelin takana musta, kiiltävä kuula muuttui terästä repivän äänen ja paineaallon säestämänä valtavaksi palloksi sinertävää tulta ja poltti sekunneissa tuhkaksi kaiken kammiossa. Niin oli ehkä parempi. Oraakkeli jatkoi matkaansa katsomatta taaksepäin, pelottomana ja vailla katumusta. Matoranin katse ei ollut värähtänytkään, kun hän oli katsonut silmiin sitä, mikä kertoi Makuta Abzumon olemuksesta enemmän kuin yksikään hullun makutan sanoista. Vaikka mitä tapahtuisi, tyyneys ei katoaisi hänen kasvoiltaan. Syvällä sisällä soturimunkin ajatukset kuitenkin hautasivat alleen kaiken.
Hän ei ollut peloissaan.
Hän oli vihainen.
* * *
Hai kääntyi hitaasti ympäri muiden jatkaessa matkaa eteenpäin. Kukaan ei huomannut Hain pysähtymistä ennen kuin Hai karjaisi: ”Mitä hittoja nuo ovat?” Kaikki muutkin kääntyivät nähdäkseen mustan olennon, joka heitä lähestyi. Se oli toan kokoinen ja muotoinen, mutta täysin musta. Sillä ei ollut kasvoja, koko olento oli täysin yksityiskohdatonta mustaa massaa. ”Tunkeilijat”, se sanoi äänellä, joka ei kuulostanut miltään, ”teidän olisi kohteliasta kuolla.” ”M-mitä?” Matoro sai sanottua ja perääntyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. ”Kuolkaa”, olento toisti, ”ja säästäkää isäntäväeltä tappamisen vaiva.” ”Onko tämä Abzumon huumoria?” Hai kysyi kauhuissaan. Troopperi veti miekkansa huotrastaan nopealla vedolla, samoin Matoro. Hai varmisti keihäänsä ja Bloszar vasaransa. Olento näytti suhteellisen heiveröiseltä vastustajalta. Mutta se haisi kuolemalta.
Olennon takaa esiin lipui kolme muutakin olentoa – heitä oli nyt neljä neljää vastaan. Äkkiarvaamatta se, joka heille oli puhunut, nosti kätensä, joka venyi niin pitkäksi, että pystyi tarttumaan Hain kaulaan tämän ollessa kahden metrin etäisyydellä. Se oli kuin merkki klaanilaisille hyökätä. Matoro ryntäsi katana ojossa kohti yhtä mustaa insinööriä, kun taas Bloszar ja Troopperi valitsivat omat vastustajansa. Hai rimpuili vastustajansa kuristusotteessa yrittäen päästä irti ja olla tukehtumatta. Matoron vastustaja muodosti kädestään miekan, joka kolahti katanaa vastaan kuin metalli. Toa jakoi iskuja oikealta ja vasemmalta, mutta olento torjui iskut taidokkaasti ja yritti lävistää hänet pistämällä. Matoro sai väistettyä hyppäämällä sivuun; hän ehti vilkaista, mitä muualla huoneessa tapahtui, ennen kuin hänen kimppuunsa jälleen hyökättiin.
Bloszar oli selvästi pulassa: hänen vastustajansa oli ottanut hänen nuijastaan kiinni kaksin käsin ja ikään kuin sulanut nuijan ympärille. Nyt nuija oli käytännössä olennon sisällä, ja Blosz yritti saada sen irtoamaan heiluttamalla sinne tänne. Hai oli päässyt irti insinöörin otteesta lävistämällä tämän käden keihäällä, ja väisteli nyt tämän viikatemaisia iskuja. Troopperi miekkaili voitokkaan oloisesti viimeistä vihollista vastaan.
Näissä olennoissa oli jotakin pielessä. Ne vaikuttivat eläviltä, mutta niistä hohkasi kuoleman vaikutelma. Heidän oman kuolemansa. Matoro yritti erästä hyväksi todettua miekkatemppua, mutta ehti tuskin aloittaa kikkailun, kun insinöörin toinenkin käsi, muodostuttuaan miekkamaiseksi, iskeytyi hänen katanaansa vastaan ja lennätti sen hänen käsistään. Miekka osui kohti Troopperia, joka joutui torjumaan itseään kohti singahtavan katanan, minkä takia hänen vastustajansa sai riisuttua hänet aseista. Matoro vilkaisi nopeasti muita. Bloszar oli saanut vastustajansa murskattua lävistämällä tämän seinässä olevaan piikkiin. Hailla oli yhä vaikeuksia.
Matoron vastustaja yritti halkaista hänet molemmilla miekkakäsillään, mutta Matoro hyppäsi taemmas melkein lävistyen itsekin seinän piikkiin. Hän kuitenkin vältti mustan okaan taidokkaasti ja tähtäsi sitten harppuunansa kohti insinööriä. Hän laukaisi suoraan kohti olennon naamaa, ja ehtimättä väistää tämä sai päänsä lävistettyä koukuilla. Matoro juoksi poimimaan miekkansa ja alkoi kelata kaapelia takaisin sisään. Insinööri pyristeli kuin kala koukussa ja yritti katkaista kaapelin, joka kuitenkin kesti olennon miekkamaisten raajojen iskut. Matoro pääsi tarpeeksi lähelle ja huitaisi pään irti vastustajaltaan.
Voitokas jään toa tarkisti jälleen tilanteen. Hai onnistui kukistamaan insinöörin lävistämällä tämän ja paiskaamalla tämän keihäällään Bloszin käyttämään seinäpiikkiin toisen insinöörin seuraksi. Troopperi makasi nyt maassa ja kierähteli väistääkseen miekaniskuja. Matoro ryntäsi auttamaan häntä ja katkaisi insinöörin kahtia takaapäin. Nyt kaikki viholliset oli päihitetty.
”Ja luonnollisesti nuo eivät kuolleet tuohon”, Hai päästi suustaan. Matoro kohotti toista kulmaansa ja vilkuili insinöörejä. Ne eivät näyttäneet yhtään sen elävämmiltä kuin aiemmin, mutteivät yhtään sen kuolleemmiltakaan. ”Parasta häipyä, jos ne vaikka oikeasti heräävät tuosta”, Matoro tokaisi työntäen miekkansa jälleen huotraan ja heilautti kutsuvasti kättään. Troo seisoi hengästyneenä kumarassa tukien käsillään polviinsa. ”Juu, hetki.” Bloszar katsoi vasaraansa. Siihen oli tullut kolhuja. Hän irvisti hieman. Hai hieroi kaulaansa, jota kivisti yhä hieman. Matoro odotti kädet lanteilla kumppaneidensa taisteluväliajan loppumista. Puolisen minuuttia kului, kunnes Troo nousi ja huikkasi heidän voivan jo lähteä. Hai yskäisi. Matoro alkoi johtaa joukkojaan yhä syvemmälle demonisen pallon sisuksiin.
* * *
”Hissi”, sanoi Bloszar. Hän osoitti käytävän syvennyksessä olevaa teräsovea. Sen vieressä oli punainen nappi, jota toa painoi.
”En tiedä kannattaako meidän…” Troopperi vaikutti skeptiseltä. Hän ei pitänyt ahtaista paikoista.
Ovi avautui. Teräksinen hissi oli yllättävän suuri. Sinne olisi mahtunut hyvässä järjestyksessä kymmenenkin toaa. Tai outoa mustaa olentoa, ajatteli Matoro.
”Hyviä uutisia. Täällä on kartta, ja menemällä alas päädymme vankikerrokseen”, Blos hihkaisi.
Hissin seinässä tosiaan oli pieni kartta, jossa näkyi poikkileikkaus pallosta. Hissi näytti menevän miltei aluksen keskipisteeseen. Lisäksi yksi kerros oli nimetty ”vankiosastoksi.”
”Hyvä, nyt tiedämme olevamme oikeilla jäljillä. Mutta kuulkaa, kerron teille tarinan.” Matoro sanoi täysin odottamattomasti. ”Olin kerran melko samanlaisessa tilanteessa kuin me nyt. Hissi pahisten hallitsemassa rakennuksessa. Menin hissiin, koska se meni suoraan määränpäähäni. Valitettavasti hissi pysäytettiin puolimatkassa. Sitten siihen viritettiin räjähteet. Pahikset vain katselisivat, kun me räjähtäisimme paikassa, josta emme voisi paeta.”
Hetken hiljaisuus. ”Mitä sitten tapahtui?” Kysyi Troopperi.
Matoro ojensi salamyhkäisesti oikeaa kättään. ”Harppuuna”, hän sanoi ja käveli hissin luo.
* * *
Huoneessa oli synkkää. Se ei johtunut vähäisestä valaistuksesta, sillä muodoiltaan pyöreä komentohuone oli täynnä epämääräisiä loisteputkia ja kuusikulmaisia holonäyttöjä, joiden todellisuuteen piirtämät kolmiulotteiset muodot pyörivät ja kääntyilivät ilmassa heijastaen huoneeseen omalaatuista valoa. Näyttöjen heijastamat kartat ja moottorilukemat olivat oikeastaan niin kirkkaita, että niiden katsominen sattui silmiin. Huone oli kuitenkin pimeä sen takia, koska sen sisällä työskentelevät hahmot söivät valoa. Voimakas hologrammihohto ei heijastunut tummien insinöörien laihoista ja luuttomista kehoista. Kun olentoja katsoi, oli miltei mahdoton löytää pistettä tai raja-aluetta, jossa ympäröivä maailma muuttui Insinööreiksi. Ne vain olivat siinä ja työskentelivät loputtomasti. Edes valtavan ilma-aluksen moottorien jyrinä ja pauke ei tuntunut häiritsevän olentojen keskittymistä.
Niiden keskittymiseen vaikutti hieman kuitenkin se, kuinka huoneen yllä olevaa Arkkienkelin komentosiltaa suojaava purppurainen panssarilasi sirpaloitui tuhansiksi, ellei jopa miljooniksi säpäleiksi, siruiksi ja hiukkasiksi. Kilinä täytti alleen kaikki äänet, joita komentohuone oli täynnä. Pitkien, laihojen ja hahmottomien mustien insinöörien operointi keskeytyi hetkellisesti, kun ne katselivat silmättömillä silmillään veitsenterävää lasisadetta ja kuuntelivat korvattomilla korvillaan ympäröivää lasinsirujen konserttoa. Sen loputtua keskelle huonetta suurimman komentopäätteen päälle laskeutui musta hahmo, eräänlainen elävä varjo. Varjo avasi laskeuduttuaan mustan viittansa ja paljasti vanhat ja tyynet matoranin kasvonsa. Punaisissa silmissä kuitenkin paloi päättäväisyys ja raivo.
”Minulla on hyvin yksinkertainen kysymys”, Oraakkeli sanoi kuuluvasti ja katseli olentoja. Mustat insinöörit pysäyttivät näppäimistöjensä naputtelun. ”Haluan siihen hyvin yksinkertaisen vastauksen.”
Insinöörit eivät sanoneet sanaakaan.
”Missä”, Oraakkeli sanoi painottaen jokaista sanaa sen edeltäjää voimakkaammin. ”On. Pyhä. Äiti?”
Mustat insinöörit olivat edelleen hiljaa. Yksi niistä nousi näyttöpäätteeltään täyteen mittaansa, ja vasta silloin hahmottui, kuinka uskomattoman suuria olennot olivat. Ne olivat laihoja ja luuttomia eikä niiden päässä, käsissä tai jaloissa ollut mitään erityisen suurta, mutta niiden raajat olivat suorastaan luonnottoman pitkät. Olennot nousivat helposti jopa korkeammalle kuin Makuta Abzumo. Eikä Abzumo ollut harvojen eloonjääneiden havaintojen mukaan makutaksi erityisen pieni. Kun Musta insinööri nousi täyteen mittaansa, näki Oraakkeli, että olennot eivät vain operoineet näyttöpäätteitään. Näyttöpäätteet olivat osa olentoja. Suuresta, mustasta ja johtojen peittämästä datapäätteestä johti irvokas, irtonaista selkärankaa muistuttava kaapeli, joka työntyi syvälle Insinöörin pään sisään. Näky olisi ollut vastenmielinen, jos Insinöörit eivät olisi olleet täysin hahmottomia.
”Muualla”, lohduton, mutta kantava ääni vastasi. Insinöörillä ei ollut suuta, josta puhua, joten omituisella tavalla geneerinen ääni tuntui kuuluvan kaikkialta. Se olisi voinut kuulua mille tahansa huoneen olennoista. Tai kaikille niistä.
”Voimme hoitaa tämän kivuttomasti”, Oraakkeli sanoi. ”Toistan siis. Missä. On. Pyhä. Äiti.” Matoranin äänensävy oli suorastaan rauhallinen ja ystävällinen.
”Me emme tunne kipua”, Insinööri sanoi. ”Tarjouksenne on tyhjä.”
Oraakkeli loikkasi suurimmalta tietopäätteeltä gasellimaisesti alas ja laskeutui pehmein äänin. Hän asteli kohti seisomaan noussutta Insinööriä. Olennon valtava mitta ei tuntunut vaikuttavan Oraakkeliin millään tavoin.
”Olkaa hyvä ja ottakaa makuuasento edessämme”, Insinööri sanoi tyynesti, ja sen pitkät sormet naksuivat liikkuessaan uhkaavasti. ”Se tekee niskanne katkaisusta huomattavasti nopeampaa ja vaivattomampaa, ja vähentää Mestarin työsarkaa.”
”Katsokaa nyt teitä”, Oraakkeli sanoi katse siirtyen insinööristä toiseen. ”Ette ole elämää. Olette irvikuva elämästä.” Soturimunkin äänensävy kuulosti melkein säälivältä. ”Voitteko koskaan nauraa, itkeä, oppia, opettaa, kokea lämpöä tai rakastaa?”
Insinöörit olivat pitkään hiljaa. ”Emme ymmärrä kysymystänne. Voitteko tehdä yhteistyötä ja hypätä jätteenpoistokuiluun tai työntää sormenne yhteen sähkönjakelupisteistä?”
Oraakkeli huokaisi. ”Ette taida edes ymmärtää, mistä puhun. Ymmärrättekö, miksi edes tottelette häntä?” ”Koska kello tottelee kelloseppää”, Insinööri sanoi harkitusti. Loputkin sen lajitovereista alkoivat nousta täysiin mittoihinsa. Osa oli jo irrottanut itsensä näyttöpäätteestä. Kuvottavasti rusahtelevat selkärankamaiset kaapelit porautuivat ulos Insinöörien päistä. Olennot laskivat kaapelit näyttöpäätteiden päälle. ”Koska luomakunta tottelee jumalaansa.”
Oraakkeli pudisti päätään. ”Hän ei välitä siitä, mitä teille tapahtuu. Olette uhrattavissa kuin pelinappulat... ja taidatte tajuta sen.”
Seuraava asia tuntui kuuluvan jokaisesta Insinööristä samanaikaisesti. ”Suojelkaa Makuta Abzumoa, sillä hän on Herra ja Vapahtaja. Lopettakaa vanhus.”
Oraakkelia lähin Musta Insinööri nytkähti hiljaisuuden ja liikkumattomuuden jälkeen suorastaan pakkoliikkeenomaisesti vanhaa soturimunkkia päin. Se repäisi biomekaanisen kaapelin irti takaraivostaan – tai kasvoistaan, insinööreistä oli vaikea sanoa – ja huitaisi sillä Oraakkelia kohti. Selkärankaa muistuttava johto viuhahti ilman halki ruoskamaisesti, sylkien tummia nesteitä komentohuoneen lattialle. Johdosta iski sähkölataus, joka rätisi halki ilman pitäen korvia murhaavaa ääntä ja valaisten hämyisän kammion. Ennen kuin Insinööri oli ehtinyt iskeä, Oraakkeli oli kuitenkin jo ilmassa.
Vanha soturimunkki sulki silmänsä ja keskittyi syvälle sydämeensä. Hän tunsi ilmavirran viuhuvan ympärillään loikatessaan korkealle Insinöörien hahmottomien päiden yläpuolelle. Hetkeksi kaikki hidastui ja Oraakkeli kykeni erottamaan yksittäisiä ääniä toisistaan. Hänen hengityksensä oli yksi niistä. Se ei ollut nopeutunut. Hän oli yhä tyyni.
Kun Oraakkeli avasi silmänsä, kaikki oli taas nopeaa. Ilman halki viuhuva musta matoranin varjo laskeutui tömähtäen kimppuunsa hyökänneen Mustan insinöörin pään päälle. Hän tarttui tiukasti kiinni. Insinööri heilutteli päätään edestakaisin, ja Oraakkeli pysyi vain vaivoin kyydissä. Nyt, kun hän ensimmäistä kertaa kosketti mustaa olentoa, hän tunsi täysin, kuinka tyhjä ja ontto se oli. Olennolla ei ollut selkärankaa, ei ulkoista tukirankaa, ei mitään. Sen pää heilui luonnottomasti jokaiseen suuntaan ilman ruumiillisia rajoitteita.
Oraakkeli sulki jälleen silmänsä. Hän avasi kämmenensä ja painoi sen syvästi kiinni kohtaan, josta biomekaaninen kaapeli oli Mustan insinöörin pään sisälle mennyt. Vanha soturimunkki keskittyi. Hän yritti etsiä Insinöörin päästä edes yhtä ajatusta, jonka voimaa kasvattaa. Jotain, jota voisi käyttää aseena.
Mitään ei ollut. Oraakkeli päätti vaihtoehtoisesti jakaa insinöörille yhden omista ajatuksistaan. Hajoa.
Harvat adjektiivit kuvaisivat seuraavaa tapahtumaa sen vaatimalla arvolla.
Tästä syystä käytämmekin vain nelikirjaimista sanaa, jolla ei ole varsinaista merkitystä, mutta joka kuvaa tapahtumaa, kumma kyllä, täydellisesti.
PLOP.
Insinööri teki kuten sillä oli tapana. Se totteli käskyä. Oraakkelin kämmenen alle jäänyt olennon pää päätti lähteä lentämään samanaikaisesti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Musta aines räjähti komeassa kaaressa kaikkialle kastellen komentohuoneen holonäytöt ja ympäröivät Insinöörit. Ne eivät tuntuneet reagoivan tapahtumaan mitenkään.
Hieman orgaanista ainesta muistuttavia mustia johtoja repeytyi esiin ja putoili lattialle olennon ympärille. Oraakkeli laskeutui pyörähtäen sulavasti valtaisan olennon jalkovälin läpi, ja ponnahti pystyasentoon selkä mustaa olentoa kohti. Pitkä hirviö seisoi liikkumattomana paikallaan. Siinä, missä oli ennen ollut sen pää oli nyt lakastunutta kukkaa muistuttava kokonaisuus. Joka suuntaan repeytyneet ja avautuneet harukset muistuttivat roikkuvia terälehtiä. Olennon entisen kaulan kohdalla oli jonkinlaisia verisuonia tai sähköjohtoja muistuttavia katkenneita säikeitä. Insinööri ei enää liikkuisi.
Ympäröivät Mustat insinöörit lähestyivät täydellisesti synkronoidulla askeleella Oraakkelia.
Soturimunkki nousi täyteen mittaansa ja katseli punaisilla silmillään olentoja. ”Pahoittelen, jos kysymys oli epäselvä”, Oraakkeli sanoi rauhanomaisesti. ”Esitän sen vielä kerran. Jos en saa vastausta, en voi vannoa, että tämä ilmalaiva pysyy kovin kauaa merenpinnan yläpuolella.”
Punaisten silmien hehku ei ollut enää tyyni, vaikka soturimunkin muut kasvot olivat. ”Missä.” Oraakkeli avasi viittansa ja paljasti vanhat kätensä. ”On.” Insinöörit ottivat taas askeleen matorania kohti. Ne kurottivat pitkiä käsiään häntä kohti. Aikaa ei olisi paljoa. ”Pyhä Äiti.”
Mustat olennot antoivat ainoan vastauksen, joka niille oli opetettu. Yhdessä samanaikaisessa nytkähdyksessä olentojen kädet muuttuivat teriksi, miekoiksi, sätkiviksi lonkeroiksi ja kirveiksi.
Musta viitta ja sitä kantava soturimunkki sinkoutuivat heinäsirkkamaisella hypyllä ja kolibrimaisella vauhdilla joitakin metrejä Mustien insinöörien yläpuolelle.
Vastaus ei ollut tyydyttänyt Oraakkelia. Hän tekisi sen kymmenen sekunnin sisällä hyvin selväksi.
* * *
”Neljä kohdetta meni hissiin kaksitoista kerroksesta kuusi. Lisäksi komentohuoneessa tunkeilija”, kuului ääni eräänlaisesta kaiuttimesta. Kahdeksan mustaa insinööriä lähti mahdollisimman nopeasti kohti hissiä. Kohta kaikki hissin ovet olisivat varmistettu. Hissistä ei pääsisi ulos. Se tulisi olemaan loukku toille.
Kuusi kerrosta alempana vartijat odottivat teräsoven aukeamista. He olivat vankikerroksessa, jonka vartiointi oli kaksinkertaistettu tunkeilijoiden havaitsemisen jälkeen. Kaikki tummat hahmot tuijottivat liikkumatta ovea. Vielä hetki.
Se aukesi. Olennot ampuivat jotakin hissin täyteen. Sitten ne hämmästyivät tajutessaan, että hissi oli tyhjä. Tai olisivat hämmästyneet, jos olisivat voineet hämmästyä. Niiden kasvoilta ei pystynyt lukemaan minkäänlaista reaktiota.
Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä. Katosta putosi metallilaatta alas. Ennen kuin mustat olennot ehtivät tajuta mitä tapahtui, kaikki oli ohi.
Koko käytävä räjähti palamaan. Insinöörien musta massa kärventyi ja suli. Ne päästivät karmivia ääniä. Hetkessä tulipyörre oli kadonnut, ja käytävä oli täynnä palaneita ruhoja ja mustunutta metallia.
Troopperi pudottautui ensimmäisenä katossa olevasta aukosta. Bloszar tuli hänen perässään.
”Mato, se oli paras suunnitelma ikinä”, ensiksi mainittu hypetti. Jään Toat pudottautuivat myös aukosta.
”Olen siihen itsekin tyytyväinen”, Matoro sanoi mahdollisimman vaatimattomasti. Eihän se ollut edes hänen hienoimpia temppujaan. Niin yksinkertaista. Laitetaan hissi liikkumaan alaspäin itsestään, mennään sen katolle, tullaan oven läpi kerrosta ennen määränpäätä, eliminoidaan vartijat nopeasti, leikataan aukko lattiaan, korvennetaan alakerran vartijat.
”No, nyt olemme vankilakerroksessa. Mikä suunta?” Hai kysyi.