Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen. Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.
Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..
Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!
Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.
”Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta”, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.
Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.
Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii. ”Olen itse TUHO ja TYHJYYS”, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.
”On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana”, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.
Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.
”Liity minuun ja veljiini, Umbra”, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. ”Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA”. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa”, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ”ajatukset”.
Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ”ajatuksensa” ja sanoo ”On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle”, Makuta mörisee. ”En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet”, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: ”Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin” ”Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran”, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.
”En anna asetta sinulle”, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta. Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.
Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin…
Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.
Ulottuvuus-U:n näkymä Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.
KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.
”Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin”, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.
”En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni!” Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.
”Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen”, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. ”Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!”
Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei. ”Odottamaton veto sinulta, veljeni”, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. ”Miksi sinä olet noin ilkeä minulle?” puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. ”Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi!” KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. ”Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!”
Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.
”Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi?” Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.
”Kerro tarinasi, kuuntelen sen”, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle. Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.
”No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni?” KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.
”Et kai vain tuhonnut häntä?” Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.
”Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi”, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.
”Antakaa veren virrata!” KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.
Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.
”Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhak’elakkia, luojaamme!” Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.
Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.
”Et voi tehdä tätä!” Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.
Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.
Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.
”Et voi tehdä tätä”, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.
”Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä?” KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.
”Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu!” KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.
Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.
Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.
”Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä”, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.
”Entä Zyglakit!” Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.
”Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin!” Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.
”Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan!” Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.
”Koko suunnitelmasi on täysin järjetön!” Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi…
Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.
”Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhak’elakkin nimeen”, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.
Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa. KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.
”Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni”, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. ”Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon”. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.
Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.
Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha. ”Minä tulen veljeni!” Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.
Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.
Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.
”Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa”, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.
Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.
Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla. ”Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta”, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.
”Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua”, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.
Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin. Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.
”Tuo sattui”, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.
KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana…
”Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on?” Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.
”Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö”, KraUmbra sanoi. ”Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät… Ne Karzahnin Makutat! Rhak’elakk teidät syökööt!”
KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä. ”Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget”, Pallot sanoivat yhteen ääneen. ”Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle”, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. ”Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra”, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. ”Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin”, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.
”Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit”, pallot sanoivat. ”Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan”, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.
”Umbra iske!” henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.
”En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan”, Umbra sanoi. ”Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana”, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.
”Minähän voitin tässä, veljeni”, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.
KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa. Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.
Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.
Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.
Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.
”Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne!” Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.
Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhak’elakk totuus.
”Hei hei Zyglakit”, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen. Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin. Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja…
Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.
Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.
Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.
Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.
”Tämähän on hienoaaaaaaa!” nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.
Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.
Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi. Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.
Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin. Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.
Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.
Toivottavasti tämä kohta loppuu… Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä. ”Mitä pidit elämästäni?” Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.
”Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa”, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.
”Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois?” Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.
”Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois?” Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.
”Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet”, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät. Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.
”Oletko antanut anteeksi KraUmbralle?” Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.
”Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä”, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.
”Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet”, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä ”Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi”. ”Mitä se koskee?” Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.
”Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta”, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.
”Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme”, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.
Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.
Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata. ”Missäköhän se apu viipyy…” Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta…
Klaanin käytävät
Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.
”Oma koti”, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. ”Kullan kallisko”, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan. Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani. Heittäydyttyään sängylle – verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle – Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.
Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin. Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle. Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua... baarissa...
Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. ”Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni”, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta. ”Miten voin palvella neitiä?” ”Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte.” ”Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo?” ”Tiesin...” Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti. ”Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.”
Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa. Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.
Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita. Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.
Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti. Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla
Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.
Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.
”Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento?” Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.
Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä…
Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas…
Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.
Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.
Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.
Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.
”Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät”, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.
”Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan?” Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. ”Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan”, hän lisäsi perin huvittuneena.
”Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä”, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.
Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.
”Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla?” Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.
”Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan”, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. ”Mush! Mush!” toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään. ”No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan”, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.
Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.
”Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin”, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas. Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.
”GERONIMOOO!” Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.
”Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi”, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.
Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.
”Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää”, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.
”Manu, rauhoitu vähän”, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.
”Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa!” Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.
Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.
Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.
”Sinulla on ruosteparta!” kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun. Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin. Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä. ”Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi”, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.
Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta. ”Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen!” painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.
Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.
Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.
”Kiitos vielä kerran Manu”, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea…
[spoil] Manu kattoili osan tästä viestistä... KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]