Blezer oli ollut harvinaisen epäonnekas. Hän oli pyörinyt ympyrää lehu-metsässä jo useita päiviä ilman, että kukaan olisi törmännyt häneen.
Muakan poikanen ei enään vastustellut toaa vaan seurasi tätä kiltisti.
Aina silloin tällöin se juoksi kauemmas isännästään jolloin Blezer joutui etsimään tätä. Pienoinen piti sitä jonkin sortin leikkinä mutta toaa taas alkoi kyllästyttämään moinen. '' Jos sinä aijot juoksennella ympäriinsä metsää vositko edes hieman hidastaa tahtia? '' Blezer sanoo pikku muakalle joka vain kallistaa päätään ja katsoo uutta isäntäänsä.
Blezer jatkoi matkaansa. Hän käveli ja käveli. Kunnes... Hänen edessään oli polku. Selvä pikkuruinen polku. Blezer oli sanoinkuvaamattoman iloinen nähdessään tuon hiekkaisen pienen reitin joka johtaisi hänet sivistykseen.
Toa kutsui uutta lemmikkiään kisuttelemalla. Hän oli huomannut että pienoinen pitää siitä ja etsii äänen luo. Pian muaka tulikin hänen Blezerin luo. '' Tule... Mennään. '' Hän toteaa ja alkaa kävellä polkua. Pentu seurasi isäntäänsä aina silloin tällöin poiketen polulta.
Matoro oli käyttänyt viimeiset elementtivoimansa pienen jäälautan tekemiseen. Nelikko roikkui lautassa kovien aaltojen riepottelemana. Meri vei heitä johonkin suuntaan, mutta heillä ei ollut mitään tietoa sijainnistaan saatika sitten suunnastaan.
Jään Toa tähyili jatkuvasti ympärilleen kiikarisilmällä. Hän yritti paikantaa maata, laivan, mitä vain.
"Ei mitään", hän totesi hiljaa muille.
Hän ei ollut aivan varma kuulivatko muut sitä meren ääniltä.
Aikaa kului.
"Hei! Laiva!", jäävuoren päällä roikkuva Matoro alkoi kiljua. Kolmen muun matkalaisen ilmeet kirkastuivat nopeasti ja he käänsivät katseensa kohti alusta.
Se oli keskikokoinen, ränsistyneen näköinen rahtilaiva jonka savuopiippu puski mustaa savua taivaalle. Nelikko alkoi huutaa ja huitoa jotta laiva huomaisi heidät.
Äks ampui käsitykillään ilmaan useasti.
"Kapteeni, joku hullu ammuskelee jäälautalla", eräs merimies-matoran totesi katsottuaan kiikareillaan haaksirikkoisia.
"Montako niitä on?", kapteeni kysäisi.
"Kaksi toan näköistä. Kaksi matorania. Näyttävät haaksirikkoisilta", merimies selitti.
"Nappaa kyytiin, saavat kuurata kantta. Ja toille on aina käyttöä seudulla jossa on merirosvoja", kapteeni sanoi. Rahtilaiva muutti kurssinsa kohti jäälauttaa.
"Mahtavaa! Ne huomasivat meidät!"
Joukko poimittiin kannelle.
Sitten heidät pisttettiin kuuraamaan kantta.
"Paremminkin olisi voinut mennä...", Äks marisi.
"Älä aina valita, saimmepahan kyydin", Matoro vastasi harjaten pitkällä siivousvälineellä puukantta.
"Mutta minne?", Äks jatkoi.
"... niin. Voisimme kysäistä kapteenilta minne tämä alus on menossa", Matoro puheli puoliksi itsekseen. Hänen Itroz-kansionsa oli kieritetty rullaksi vyöhön. Se oli kastunut.
Jään Toa heitti mopin toiselle Klaanilaiselle ja vilkaisi ympärilleen. Hän kiipesi metalliset, kapeat portaat yläkannelle, jossa kapteeni seisoskeli kaidetta vasten.
"Saanko kysyä minne olemme matkalla?", hän kysyi kohteliaalla äänensävyllä violetilta matoranilta.
"Kuljetamme sinappilastia Bio-Klaani -nimiseen paikkaan", painovoiman matoran vastasi.
Matoro ei ollut uskoa korviaan.
Tämä oli maineikkaan Turkanen-sinapin kuljetusalus.
"Minä ja Xxonn olemme Bio-Klaanista", Matoro kertoi nopeasti.
"... haluatko kertoa mitä teille oli tapahtunut?", kapteeni kysyi.
"Tuota, se on aika pitkä tarina. Meidän pitää kuitenkin poiketa Destralilla hakemassa yksi ystävämme", Matoro kertoi.
"Destral? Se makutapaikka?", kapteeni kysyi.
"Juuri se... onnistuuko se?", Matoro kysyi. "Voin antaa sijainnin jos on ongelmia saaren löytämisen kanssa."
"Eihän kukaan täysjärkinen mene sille saarelle vapaaehtoisesti", Kapteeni selitti tyrmistyneenä.
"No mitä jos ajatte sinne melko lähelle ja minä ja Äks käväisemme siellä rannalla pelastusveneellä?"
"Tuohon voin suostua."
"Mainiota."
Umbra ja Glatorianking hiipivät puisten kotarakennelmien lomitse, etsien kuumeisesti aseitaan ja naamioitaan. Glatorianking piteli olkapäällään Qewaa, joka pyöritteli kuumeisesti eturaajojaan ympäriämpäri. Fikou oli selvästi hermostunut uhkaavasta hukkumiskuolemasta. Kaksikko katseli kuinka kaksi vihreää, kaapuihin pukeutunutta Zyglakia liikkui sulavasti veden alla, pidellen käsissään epämääräistä myttyä, josta pilkotti jotain tuttua. Heidän aseensa!
Lähellä Gekkoa ja Umbraa oli roskapönttöön tungettuna heidän naamionsa, jotka Qewa löysi etsiessään ruokaa. Fikou toi naamiot kaksikolle kun nämä kuuntelivat Zyglakeita.
"Uhraamme nämä aseet, jotka tulivat pinnalta, Rhak'elakkille", toinen Zyglak sanoi, lipoen huuliaan. Hän sai aina kiksejä uhrausseremonioista.
"Tästä seremoniasta tulee suurenmoinen", toinen sanoi, hihittäen outoa nauruaan, jolloin veden täytti ilmakuplaparvi, joka tuli Zyglakin pitkästä ja hammasrivien täyttämästä kidasta.
Joukkio kuunteli kotarakennelmien kätköistä, mitä Zyglakit puhelivat. Ympäristön täytti outo ja aavemainen hehku, jota tuli meduusoista, jotka toimivat lamppuina. Tämän jälkeen Zyglakit lähtivät kävelemään kohti suurinta kotaa, kotaa jossa oli jopa iso ja koristellulla lasilla varustettu ikkuna. Ikkunassa oli Rhak'elakk hirviöjumalan symboli, kolmio, jonka kärjissä kolmet kynnet, ja kaikkinäkevä silmä jonka yläpuolella kukan nuppu.
Seuraten kotarakennelmien takana pysytellen kaksikon kulkua suuren kodan syövereihin, kaksikko tai siis kolmikko, koetti pysytellä kultistien vanavedessä. Zyglakien seuraaminen osoittautui hankalaksi, kun nämä liikkuivat niin sulavasti vedessä ja Umbra joutui säätelemään potkuriensa voimaa ja ääntä, ettei kiinnittäisi kenenkään huomiota.
Hiipimisoperaatio melkein loppui heti alkuunsa, kun toinen Zyglakeista kääntyi katsomaan taakseen, jolloin Glatorianking työnsi Umbran läheiseen saviruukkuun ja syöksyi itse Qewa sylissään läheisen kodan taakse. Zyglakit jatkoivat matkaansa rupatellen uhrausmenoista ja kuinka jännää se olisikaan, vihkiytyä Rhakk’elakk munkiksi. Tulevassa seremoniassa heidät olisi määrä korottaa oppilaista munkeiksi, olivathan he opiskelleet Rhak’elakkismia jo vuosien ajan.
Umbra ja Glatorianking katselivat kauempaa, kuinka Zyglakit menivät kaavut kasvojensa suojana sisään kotaan, näyttämällä kolmio-amulettia, jonka keskellä oli pyörivät punainen kivi. Kivi teki säteen oveen, jolloin muodostui portaali, jonne kaksikko astui sisään.
”Miten pääsemme tuonne jättikotaan?” Umbra kysyi Glatoriankingiltä. ”Meidät tapettaisiin heti jos astuisimme portaalista sisään Zyglakien vanavedessä”, Umbra jatkoi. Hän mietti kuumeisesti suunnitelmaa muttei saanut mitään järkevää aikaiseksi.
Glatorianking mietti myös suunnitelmaa, ja huomasi kuinka Qewan tekemään seittiin tarttui kasvinosia ja merilevää, jolloin hämähäkki alkoi muistuttaa elävää pensasta.
”Keksin juuri suunnitelman”, Glatorianking sanoi, alkaen kerätä Qewan selässä olevaa kariketta ja muuta. Fikou alkoi erittämään enemmän seittiä kaksikon kehoituksesta ja Umbra lähti etsimään lisää vesikasveja.
*******
”Tästä tulee hienoin idea ikinä”, Gekko myhäili kun Umbra saapui kasvien kanssa. Umbra oli haravoinut pitkin aluetta ja löytänyt kukkurallisen limaisia vesikasveja, jotka hän antoi Gekolle.
Valkoinen soturi laittoi vauhtia tekemisiinsä ja kaatoi tekemänsä seittivesikasviklöntin Umbran päälle.
”Miksi sinä näin teet?” Umbra huusi, mutta Gekko laittoi kätensä Umbran suun eteen. ”Ei huutoa. Selitän sinulle suunnitelman”
”Ensin me huijaamme paria kaapua kantavaa Zyglakia tällä ”puhuvalla kasvihirviöllä”, eli sinulla U”, Gekko aloitti. ”Sitten vangitsemme Zyglakit Qewan verkkoihin ja viemme heidät jonnekin säilöön ja sitten menemme heidän kaavuissaan sisään palvomaan hirviöjumalaa”, Gekko kertoi.
”Ookkei…” Umbra ihmetteli. Tämä oli niin älyvapaa idea että se voisi toimiakin. Ja oli hyvä että Gekko teki jotain reissun hyväksi.
Glatorianking lisäili kaikenlaisia kasveja Umbran päälle, ja pian Umbra muistutti kävelevää pensas-matoran-hybridiä. Umbran panssarit olivat täynnä vihertäviä kasveja ja muuta mukavaa, simpukankuoria ja näkinkenkiä. Tämän uuden ulkoasun avulla heidän olisi siis saatava aseensa…
Glatorianking nauroi ja tirskui Umbralle kun tämä uusi ulkoasu oli valmis. Fikoukin hyppi Umbran ympärillä, nauraen omalla rahimaisella tavallaan.
”Lopettakaa jo, Zyglakeja on tulossa”, Umbra kuiskasi ja lähti paikoilleen. Nämä Zyglakit olivat tosiaankin taikauskoisia, tai toivottavasti olivat, Umbra ajatteli, kun Zyglakit lähestyivät pensasmaista röykkiötä.
Kaksi harmaisiin kaapuihin pukeutunutta Zyglakia lipui Umbran ohitse kohti jättikotaa. Kun liskot olivat oikealla kohdalla, rupesi Umbra puhumaan.
”Täällä puhuu Jumalanne, Rhak’elakk”, Umbra aloitti möreällä äänellään.Hän piti toista silmäänsä kiinni jolloin syntyi kuva yksisilmäisestä pensaasta. Punainen valo välkehti Umbran silmässä kun huojuva pensasmatoran puhui.
Zyglakit kääntyivät katsomaan Umbraa, tai siis kasvihirviötä. Liskot olivat aluksi epävarmoja mutta pensas jatkoi.
”Osoittakaa uskollisuuteni minulle, Rhak’elakkille, ottakaa taskuissanne olevat myrkkykapselit”, pensas mörisi.
”Oi kyllä suuri johtaja, kyllä suuri johtaja”, Zyglakit sanoivat peloissaan ja ottivat taskuistaan myrkkykapselit, jotka heittivät kitoihinsa. Zyglakien suusta alkoi valua vaahtoa ja silmät alkoivat vilkkua villinä päässä ja kaksikko kaatui kuolleina maahan.
Umbra hätääntyi. Mistä karzahnista nuo kapselit olivat oikein tulleet? Jotkut asiat on tosin hyvä jättää mysteereiksi, hän ajatteli.
Gekko heitti Zyglakien raatojen päälle Fikoun verkon, ja kolmikko alkoi viedä Zyglakeja pois. He löysivät nopeasti roskapöntön, jonne tunkivat kultistien ruumiit.
”Oli ovelaa aiheuttaa noiden tyyppien itsemurha”, Gekko sanoi. ”Mistä sait kapselit?” hän kysyi.
”Itse asiassa, en minäkään tiedä mistä nuo kapselit ilmestyivät”, Umbra sanoi, heitellen vesikasveja panssaristaan. Tämän jälkeen hän kiskoi päälleen harmaan kaavun. Kaavun reunoihin oli laitettu pienoisia simpukoita, ettei se hulmuaisi vedessä.
Glatorianking puki myös kaavun päälleen, ja kaivoi taskusta Rhak’elakk symbolilla varustetun medaljongin. Kultasininen kolmio, jonka keskuksessa oli punainen pyörivä kivi.
”Tästä tulee jännä operaatio”, Gekko sanoi, kun hän katseli symbolia. Se toi hänelle mieleen etäisesti tarinat eräistä matoran-munkeista jotka palvoivat kaikkinäkevää, yksisilmäistä jumalaa.
”Tule Gekko, meidän tulee kiirehtiä. Haluammehan saada aseemme takaisin, eikö niin?” Umbra huikkasi, lähtien talsimaan kohti jättikotaa.
Kodalle pääsy ei tuottanut ongelmia, vaikka vastaan tuli useita Zyglakeja jotka kiiruhtivat eri asioille, hakemaan uhreja Rhak’elakkille tai etsimään pyhiä kivitaulutekstejä. Jotkut Zyglakit kantoivat mukanaan urkujen puhdistusvälineitä.
Kävellen rauhallisesti ovelle, Gekko otti kaulallaan olleen riipuksen, ja osoitti sillä seinää. Punainen valonsäde lähti riipuksesta, luoden portin kodan sisätiloihin. Sankarimme hyppäsivät empimättä sisään.
Kota oli sisältä huomattavasti suurempi kuin ulkoa näytti. Sen sisällä oli maalattu kupolikatto, joka kertoi Zyglakien tarinaa, merenkulkijoista aina näihin päiviin. Yhdellä seinällä oli suuret kalmankalpeat urut, joiden ääressä vanha silmälaseja käyttävä Zyglak koetti harjoitella päivän seremonioiden kappaleita, vaikka hänen toverinsa olikin puhdistamassa urkujen piippuja. Tuloksena moskaa lensi ylös piipusta suoraan puhdistajan kasvoille.
Tämä kota oli täysin vesitiivis, eikä kosteudesta ollut juuri tietoakaan. Umbra huomasi sen nopeasti kun hänen varahappisäiliönsä happi loppui.
Umbra katseli mielenkiinnolla, kuinka kymmenet, ellei sata Zyglakia hääri ympäri alttaria. Alttarin keskipiste oli Rhak’elakk-patsas, jonka eri osaset pyörivät hiljaa ja ääneti eri suuntiin. Patsasta koristivat kaksi rubiinia, jotka toimivat patsaan pään silminä, jolloin yksi silmä osoitti aina kultisteja. Patsaan edessä oli uhripaasi, laakea harmaa kivi, jossa oli paljon uurteita ja veriläiskiä. Hirviöjumala oli varmaan todella verenhimoinen, Umbra ajatteli.
Alttarin läheisyydessä oli pääpapin koroke ja hiukan siitä vasemmalle oli tutunoloinen käärö, josta pilkotti Umbran musta miekka ja Gekon kivääri.
”Aseemme ovat tuolla”, Gekko kuiskasi Umbralle hiljaa. Umbra katsoi ja näki aseet ja nyökkäsi.
”Meidän pitää keksiä tapa päästä alttarille”, Umbra kuiskasi, kun suurten rumpujen pauke alkoi kuulua, jolloin kaikki huppupäiset menivät paikoilleen laajalle lattialle ja alkoivat kumartaa pääpappia, joka käveli verenpunaista mattoa pitkin alttarille, kädessään Matoranin päästä tehty sauva, jossa oli punainen rubiini kaiverrettuna kolmanneksi silmäksi.
Pappi asteli kumarassa asennossa korokkeelle, nostaen luisevat kätensä ilmaan.
”Zyglakit! Tähdet ovat suotuisassa asennossa. Pian on aika Rhak’elakkin, nousta merestä ja tuoda täysi VALTA Meille!” vanhus huusi, punaisen auran nostaessa hänet ilmaan. Pappi oli joutunut transsiin.
Zyglak soperteli manauksia ja kaikenlaista outoa Zyglakiksi, alttarilla olleiden liekkien lepattaessa. Polvistuneet Zyglakit kuuntelivat heidän hengellisen johtajansa mesoamista alttarilla.
Joukko munkkikokelaita seisoi rivissä lähellä alttaria. Heidät olisi tarkoitus vihkiä Rhak’elakkin palvelijoiksi loppuiäkseen, tämä olisi heidän seremoniansa. Nuorehkot Zyglakit seurasivat lumoutuneina pääpapin puhetta ja saarnaa, kun tämä osoitti kuuntelijoihin.
”Joukossamme on vääräuskoisia!” Zyglak kailotti, osoittaen koukkusormellaan väkijoukkoon. Syyttävä sormi osui juuri siihen kohtaan missä Umbra ja Gekko olivat, piilossa, kumartuneina kaavut päällään.
Väkijoukko alkoi riuhtoa Gekkoa ja Umbraa kohti alttaria, kaksikon koettaessa pitää itsensä piilossa kaapujen alla. Nyrkit viuhuivat kun kaksikko koetti estää väistämätöntä.
Zyglakeja tuli yhä enemmän ja enemmän. Liskomaiset kultistit repivät kaavut kaksikon yltä, ja sitoivat heidät luuköysillä etteivät he pääsisi pakoon.
”Rhak’elakk haluaa veriuhreja näiden uusien munkkiensa vihkimiseen!” Pääpappi huusi, punaisen rubiinin kimaltaessa hänen päähineessään.
Muut Rhak’elakkin palvojat lähtivät paikalleen kuulemaan toimitusta ja jättivät vangitut vääräuskoiset ja köytetyt sankarimme odottamaan veriuhriseremoniaa.
”Tuokaa Matoran minulle”, vanhus sanoi, osoittaen sormellaan kahta kirvestä kantavaa kyöpeliä, jotka olivat erikoistuneet veriuhrien kiduttamiseen ja etsimiseen. Kaksikko tarttui Umbraa käsistä kiinni ja lähti raahaamaan häntä kohti kivipaatea, joka toimi uhrialttarina.
Umbra katseli kauhuissaan kuinka Zyglakit sohivat Qewaa palavilla soihduillaan, kuinka Pääpappi ylisti hirviöjumalaa tästä veriuhrista ja sai aikaan transsintunteen kuuntelijoissa. Kaiken tämän kauheudenkin jälkeen, Umbra huomasi jotain positiivista tässäkin hetkessä. Hänellä oli nyt naamionsa ja hän olisi lähempänä miekkaansa, jonka avulla hän voisi pelastaa Gekon, joka hieroi polveaan, johon oli lyöty kirveen varrella.
Pääpappi messusi uskolliselle kuulijakunnalleen, kauan kauan… Umbra tiesi että jossain vaiheessa tämäkin tulisi loppumaan ja ei olisi kiva olla ensimmäinen klaanilainen Zyglakien veriuhri. Jotenkin se ei vain ollut järin houkuttelevaa. Mutta mitä muuta hän voisi ajatella? Pakenemiskeinoa? Ehkäpä. Umbra koetti liikuttaa käsiään, jotka oli sidottu paaden reunohin. Hänen jalkansakin olivat sidotut ja hän muistutti nyt aivan Elämän naamion symbolia.
Umbra näki silmäkulmastaan miekkansa, joka oli luisella hyllyllä Gekon aseiden kanssa. Nämäkin aiottiin kuulemma uhrata, sen Umbra oli tajunnut Zyglakin saarnasta.
Umbran mietinnän katkaisi yhtäkkiä pahaenteinen hiljaisuus, jonka aikana soihdut sammuivat. Tämän jälkeen oli pimeää jonkin aikaa, kunnes soihdut syttyivät itsestään ja alkoivat valaista kappelia.
Zyglakit olivat kumarassa, päät painuneena maahan. Muut paitsi pääpappi olivat kovassa transsissa ja uskonnollisessa hurmoksessa.
Sankarimme näki kauhukseen, kuinka vääntyneet, vanhat ja hauraat liskon kasvot katsoivat häntä punaisilla, tulta ja hulluutta uhkuvilla silmillään, ja kuinka vanhus liikutti Rhak’elakkin symbolilla varustettua miekkaa kohti Umbran sydänkiveä.
”Rhak’elakk zumb aler a’kla”, vanhus sanoi, iskien miekalla kohti Umbraa.
Umbra käytti tahdonvoimansa painovoima-aaltoon, jonka hän ampui sormestaan päin pappia. Miekka uursi jälkeä Umbran panssariin, jättäen kuitenkin elintärkeät elimet vahingoittumattomiksi. Samalla miekan onnistui myös katkaista Umbran vasemman käden köysi, jolloin hänen olisi helpompi paeta.
Pappi ei pitänyt siitä kuinka niskoitteleva kiitosuhri hänelle oli tuotu. Hän otti miekkansa maasta, syöksyen voimalla kohti Umbraa.
"Nyt sinä kuolet!" raivostunut pappi huusi, sohien miekallaan Umbraa, joka koetti pyristellä pois köysistään. Hän joutui torjumaan miekan iskuja kädellään, jolloin panssaria meni rikki.
"Minun on pakko saada miekkani", Umbra ajatteli, riuhtoen itseään vapaaksi. Köydet alkoivat pettää ja Umbra nousi paadelle, potkaisten timantein koristellun miekan papin kädestä.
"Osat taisivat vaihtua, Zyglak", Umbra sanoi häijysti, osoittaen miekalla kohti papin rintaa. Umbra piti katseensa tiukasti Zyglakissa, mutta syöksyikin yhtäkkiä luuhyllylle, ottaen Gekon ja hänen oman miekkansa.
Repien raivokkaasti kääreitä aseiden päältä, Umbran onnistui saada Artakhan miekka, oma miekkansa ja Gekon plasmapistoolihökötys revittyä ulos kääreistä. Umbra juoksi aseet käsissään vanhuksen vierestä Gekon ja Qewan luokse, samalla kaataen muutaman soihdun, jotka sytyttivät alttarilla olevat kankaat tuleen.
Umbra sivalsi miekallaan Gekon köysiä, jolloin tämä putosi lattialle. Gekko alkoi heräillä savun hajuun ja Qewa ilmaisi rääkynällään haluavansa myös vapaaksi. Umbra päästi myös Fikoun vapaaksi.
Valitettavasti tulipalo sai aikaan myös sen että uskonnollisessa transsissa olleet Zyglak-kultistit alkoivat heräillä ja pääpappi usutti Zyglakeja Umbran ja Gekon kimppuun.
Umbra käytti tätä uutta, kevyttä ja hopeista timantein koristeltua miekkaansa ja omaa mustaa miekkaansa, sivaltaen Zyglakien orgaanista kudosta kappaleiksi, jolloin Umbran panssari värjäytyi Zyglakin verestä. Taistellen urheasti ylivoimaista vihollista vastaan, kolmikon onnistui paeta kohti ulospääsytietä, mutta Gekon onnistui hukata hänen plasmapistoolinsa Zyglakeille. Osa Zyglakeista oli alkanut sammuttaa tulta puhaltamalla siihen, mutta tyhmäkin tietää ettei puhaltaminen sammuta tulipaloa.
Miekat viuhuivat ilmassa kun liskomaisia olentoja kaatui maahan kaksikon käsittelyssä. Umbran oli onnistunut päästä oviaukolle.
Kanavoiden painvoimaiskun oveen, Umbra rikkoi sen kappaleiksi, jolloin vettä alkoi syöksyä liekehtivään kappeliin.
"Tule Gekko, nyt lähdetään pintaan!" Umbra huusi, ottaen Qewan syliinsä ja käynnisti pukunsa moottorit, jotka alkoivat kuljettaa Umbraa kohti pintaa. Ennen kodan lopullista jättämistä, Umbra kanavoi sormestaan lasersäteen suureen, koristeltuun ja värikkääseen ikkunaan, joka särkyi vedenpaineen voimasta, saaden aikaan tulvan Zyglakien kappeliin.
"Olet sinä Umbra aikamoinen pahis", Gekko mutisi kun he uivat kohti pintaa, muutamien Zyglakien uidessa heidän perässään.
"... tästä suuttuneena hän heitti Makutojen laivan ympäri ja puhalsi rahkshi-armeijan takaisin mereen! Äijärakk hyppäsi sitten mereen ja ui Destralille, jossa hän taisteli yksin tuhatpäistä makutalaumaa vastaan, voittaen saastaiset viholliset silkalla skakdien sisulla. Äijärakk löylytti makutat niin perusteellisesti että kukaan heistä ei enää uskaltanut tulla Zakazille! Sitten sankari ui takaisin kotisaarelleen jossa hän juhli eri kapakoissa vuosia! Äijärakkin nimi herättää vieläkin pelkoa makutojen keskuudessa! Olkaamme ylpeitä suuresta sankarista! Meissä jokaisessa on pieni pala Äijärakkia sisässämme! Näyttäkää se maailmalle!", vanhan oloinen skakdi pauhasi leiritulen edessä.
Parinkymmenen skakdisoturin rinki kuunteli hurmoksessa vanhan ja viisaan skakdin kertomuksia Äijärakkin urotöistä aikana ennen aikaa.
Abzumo oli kieltänyt jokin aika sitten tarinat Äijärakkista, koska ne kuulemma pilkkasivat Makutoja. Skakdit kertoilivat silti samoja tarinoita edelleen lukuisissa leireissä ja vartioasemilla ympäri saarta.
Gaggulabio oli organisoinut armeijansa uudelleen taannoisen laivaston tuhon jälkeen. Hän oli menettänyt kaksi laivaa mutta saanut kauan himoitsemansa makuta-viruksen.
Suurin osa skakdeista oli jaettu alakomentajien johtamiin leireihin ja vartioasemiin kaikkialle saarelle. Noin kolmasosa joukoista, eliittiyksiköt, elivät Nazorak-tukikohdassa Skakdijohtajiston kanssa. Labio aikoi muutella makuta-viruksella eliittiskakdeillekkin runsaasti voimia, jolloin näiden tappavuus vain korostuisi.
Rlorzedt on ylennetty Skakdien kakkosmieheksi Metorakkin paikalle. Tämä ylimielinen kyborgiskakdi saa miehensä pelkäämään itseään sekä on suhteellisen hyvä soturi. Psykologinen vaikutin on suuri, sillä jotkin sotilaat ovat luonnehtineet Rlorzedtia jonkin verran Irnakkmaiseksi ulkonäöltään. Skakdi näytti tosiaan siltä kuin siinä yhdistyisi skakdien ja Steltin aristokraattien rumat puolet.
Gaggulabio on antanut etsintäkuulutuksen Kapteeni Notfunista. Palkkio on 25 000 kappaletta muttereita.
Skakdijohtaja sanoi itse ettei lepää ennenkuin "se petollinen roskakapteeni" on saatu kiinni ja tapettu mahdollisimman piinallisesti.
Amazua sai Gaggulabiolta palkkansa viruksen hankkimisesta ja on nyt vapaana palveluksesta.
Tämän kirjoitettuaan kiven skakdin henkilökohtainen elämänkerturi pisti suuren kirjan kiinni ja alkoi nukkua.
Notfun katsoi merelle. Oli rauhallista. Hän oli heittänyt Hunansa mereen, ja vaihtanut takaisin vanhaan maskiinsa. Oli niin rauhaisaa, ja kaikki oli kerrankin hyv- RÄSKS
"Mikä tämä on?", Notfun ärisi. Hänen naamaansa oli lentänyt etsintäkuulutus, "Kapteeni Notfun, elävänä tai kuolleena. Palkkio 25 000 widgettiä. Etsintäkuulutuksen teille tuo Roteleks-yhtiöt..."
Jardirt juoksi kannelle, hän oli kuullut Notfunin ärisevän.
"Mikä tuo on, Notfun?", Kysyi perämies.
"Tuo on hyvä kysymys. Itseasiassa minusta on tehty etsintäkuulutus", Notfun vastasi ja käveli hyttiinsä huutaen samalla: "Jardirt, mene ruoriin. Kohti tuota saarta, sinne olen kätkenyt yhden kultaisista maskeista, jotka ryöstin eräällä reissullani kerran jossain joskus."
Pääsevätkö merirosvot saarelle? Miten Notfun alunperin sai vihreän kemikaalin käsiinsä? Onko rommi loppu? Kaikki tämä ja paljon muuta selviää Jaken seuraavassa ropepostissa. Muista lukea!
"Kongu, kävi tuuri, että pelastin sinut", Xiantoksen ääni kuului.
"Mitä?" Konguboss kyseli hermostuneena "Missä minä olen?"
"Älä pelkää", jostakin kuului tohtorin ääni, "emme tee sinulle mitään pahaa"
"Miten voisin luottaa teihin?" Konguboss hermostui enemmän "Yrititte tappaa Chocon!"
Yhtäkkiä oli hiljaista. Toa nousi pehmeältä sängyltä. Hän lähti kävelemään kohti luolan uloskäyntiä, josta hän huomasi puisen talon. Hän käveli sen luokse ja löysi sieltä asekynnet ja repun. Konguboss ryösti molemmat ja häipyi paikalta rappusia alas, jotka olivat talon vieressä.
Lehu-metsä
Ilman Toa saapui Lehu-metsään. Puiden välistä kuului surinaa, jokin tuli häntä kohti. Agressiivinen Nazorak hyökkäsi Kongua kohti.
"Ajattele nopeasti"
Xiantos lävisti katanalla Nazorakin kahtia. Kongu oli nähnyt aivan samanlaisen katanan Lewalla.
"Mistä sait tuon?"
"Sinun ei pitäisi olla täällä", Xiantos neuvoi, "Lähde niin saat vielä elää. Niitä tulee muutenkin kohta lisää. Juokse."
"Miksi autat minua?" Konguboss kysyi, mutta Xiantos oli jo ehtinyt häipyä, "Nopea kaveri"
Toa tunsi reitin. Ei niin tiheähkö polku ja johtaa Bio-Klaaniin. Hän lähti kävelemään sinne päin. Joka kerta hänelle muistuu se, kun Werekk hyökkäsi pieneen Matoran-kylään puiden latvoissa. Hän saapui taas Klaanin portille.
Koko homma tuntui kuin kilpajuoksulta aikaa vastaan. Jos he nyt pysähtyisivät zyglakit repisivät heidät kappaleiksi armotta.
GK oli jäämässä jälkeen koska hänen jalkavoimansa ei riittänyt nopeaan liikkumiseen, koko haarniska oli niin raskas, hän yritti parhaansa mukaan estää Zyglakien etenemisen Umbran ja Fikoun kadotessa ylöspäin. Saatuaan Fikounsa pinnalle Umbra saapui takaisin syvyyksiin auttamaan ahdistetun Gekon Zyglakien keskeltä, painovoimavoimiensa avulla. Juuri ja juuri kaksikko selviytyi pinnalle, nyt Toa pääsisi voitolle.
Quewa läsähti uupuneena rannalle ja lähti kipittämään piiloon.
Glatorianking otti miekkansa tyytyväisenä esiin ja alkoi halkoa Zyglakien sumaa yhdessä Umbran kanssa kohti järveä. Zyglakien perääntyessä yksi näistä sivalsi Gekon haarniskan putken auki. Ilma lähti ulos kehosta ja veteen joutuminen tietäisi lähes välitöntä kuolemaa.
"Umbra, kokeiles tällä.", Gekko sanoi noustessaan ja heitti Miekkansa Zyglakin ruhoon, jonka parkaisun jälkeen Umbra otti, miekan, käyttäen voimiaan hän heitti miekat eteenpäin kuin ne putoaisivat ja sitten takaisin käsiinsä muutama Zyglak oli päätä lyhyempi.
Sitten he huomasivat erään seikan, Zyglakeja nousi vain lisää järvestä, jatkuvalla syötöllä.
"Näetkö tuon rakennuksen", Umbra osoitti rakennusta kukkulallla, "Voisimme päästä sinne pakoon.", Ei hullumpi idea, pakkohan tässä on jotain tehdä.
Kaksikko kiipeesi ylös ja näki oven, se oli lukossa.
"Mennäänkö katon kautta?", GK ehdotti. Kaksikon kiivetessä Fikou ryömi ulos kolostaan ja koitti hidastaa Zyglakeja seitillään, mutta nämä puskevat siitä läpi raivolla. Kaksikon ja Quewan auttaessa seitillän nämä pääsivät nopeasti katolle. Rappautunut Nazorakien logo näkyi seinällä, ja Zyglakien kiivetessä pitkin seittiä, Quewa katkaisi sen. Silloin yksi Zyglak ilmestyi kuin tyhjästä ja kolmikko räsähti katon läpi, Zyglakin litistyessä toan ja Matoranin painon alle.
Kaksikko lysähti keskelle sokkelomaista keskusta, sähköpaneeleja ja ties mitä oli heidän tiellään. Sitten koko laitoksen läpi kaikui:
Meren aaltoilu kuului puisen seinämän läpi Matoron huoneeseen. Hän istui pöydän ääressä ruuman huoneessa, Itrozin kansio pöydällä.
Öljylamppu loi aavemaista valoa huoneeseen.
Nyt tämä kansio pitäisi tutkia perin pohjin..., Matoro ajatteli.
Ensimmäisissä lehtiöissä makutojen historiasta ei löytynyt mitään Itrozista. Yleistietoa makutoista.
Itrozin omakuva hämmensi Matoroa. Makutalla ei ollut päässään kanohi Cencordia, joka kuitenkin oli tämän paikalla Epäonnistuineden Makutojen Seinällä. Sensijaan naamiona toimi jokin Matatun näköinen naamio (EN puhu Matatusta, vaan siitä Nujun naamiosta).
Itse makuta näytti siltä miltä suurin osa heitä; tummanpuhuva hahmo, lepakonsiivet ja punaiset silmät.
Seuraavat rahipiirrokset Matoro vain selasi läpi. Paljon erilaisia raheja. Itroz oli ilmeisesti keskittynyt älykkäisiin raheihin. Erikoistunut mieleen.
Toa nappasi käsiinsä Nimdan nimellä kulkevan alakansion. Hän nosti sen varovaisesti suuremman kansion välistä ja avasi sen.
Kuvia Nimdasta. Tämä sivu näyttää ikivanhalta. Paperi on erilaista mitä muu kansio ja tekstistä ei saa selvää, Matoro ajatteli tunnustellessaan hapertunutta, hieman ruskeahtavaa paperia. Tekstin tulkkaus vaatisi kanohi Rauta
"Tutkimus myyttisistä artekrafteista", Matoro luki otsikon.
Hän selasi monisivuista esseetä erilaisista "myyttisistä artekrafteista".
Nimda, Makoki-kivet, Vahi, Ignika, Avohkii, Artakhan sauva, Avainkivet... Ne ovat kaikki täällä.
Itroz vaikutti myös innokkaalta arkeologilta.
Matoro luki ajatuksella koko esitelmän läpi. Se ei juurikaan kartuttanut hänen tietojaan Nimdasta, mutta avasi uutta tietoa muutamasta muusta asiasta. Lähdeluettelo. Tämäpä kiintoisaa, Matoro ajatteli ja oli jo valmis kääntämään seuraavan sivun, kunnes jokin hänen päässään käski lukea lähteet.
"Rozum? Mikä paikka se on?", Matoro mietti väkisin. Hän oli tainnut löytää laboratoriosaaren nimen.
Enää olisi yksi ongelma.
Missä se on.
Matoro kirjoitti nimen erilliselle paperille ja jatkoi kansion selaamista.
Seuraava paperinippu oli otsikoitu "Projekti Nimda".
Projektinimike: Nimda I
Tavoite: luoda täydellinen ase, hyödyntää mielenvoimia
Status: ase ei tarpeeksi suuritehoinen
Projektinimike: Nimda II
Tavoite: luoda täydellinen ase, hyödyntää mielenvoimia
Status: räjähti käytössä
Projektinimike: Nimda III
Tavoite: luoda täydellinen ase, toimii yksin mielenvoimilla
Status: keskeneräinen
Matoro mietti. Onko Itroz Nimdan luoja? Vai onko koko projekti Nimda nimenomaan kanohi Cencordin luominen? Jos projekti Nimdan piti luoda Mielen Naamio, sen pitäisi olla jäänyt keskeneräiseksi näiden tietojen mukaan.
Matoro ei ollut enää lainkaan varma mistään Itroziin liittyvästä.
Hän käänsi sivua.
Hänen silmiensä eteen tuli puolikas sivu, jonka puolitettu kohta oli palanut.
Yläosassa näkyi kuvia Nimdan siruista, jostakin sauvasta, erikokoisista kiteistä, kanoka-kiekoista... Oliko tässä ollut jonkinlainen resepti?
Miksi siitä puuttui puolet, sitä Matoro mietti eniten.
Tämän jälkeen tuli sivu, jossa luki vain "Projekti epäonnistunut".
Itroz ei siis saanut koskaan projektiaan valmiiksi?
Eli voisiko projekti ollakaan kanohi Cencord? Lisäksi näytti siltä että Nimda olisi ollut projektin esikuva, ei tuote.
Itroz yritti siis jäljitellä Nimdan voimaa.
Koko muistiinpanoissa ei oltu mainittu, tai edes näytetty, kanohi Cencordia. Silti naamiossa luki "Makuta Itroz: Projekti Nimda".
Matoro selvensi ajatuksensa ja heitti alakansion pöydälle.
Hän jaktoi tutkimustyötään.
Seuraavaksi tuli pitkä teksti otsikolla "Henkilökuva". Matoro luki sen, ja sai käsityksen siitä että kyseinen makuta olisi ollut sulkeutunut mielispesialisti, jota muut makutat lähinnä pilkkasivat. Hän ei pitänyt seurasta ja tekikin suurimman osan kokeistaan omalla tukikohtasaarellaan.
Toa vilkaisi lappua. Tukikohtasaari oli mitä luultavimmin se "Rozum".
Viimeinen sivu kansiosta on omistettu tekstille, joka kertoo että Itroz teloitettiin tärkeässä projektissa epäonnistumisessa. Matoro katsoi päiväystä.
Se osui kohdakkain Metru Nuin Makutan Vallankaappauksen kanssa.
Olisiko Itroz ollut Miserixin kannattaja ja kuollut siksi?
Ehkä.
Matoron päässä oli nyt paljon enemmän kysymyksiä kuin ennen kansion avaamista. Hän pakkasi kansion kunnolla ja lähti huoneesta, jättäen vain öljylampun liekin hohkaamaan yksinäistä valoaan.
"Hei! Onko karttaa?", Matoro huusi kauempaa. Äksä ja useita matoraneja istuskeli laivan yläkannella, myös kapteenimatoran.
Yksi matoraneista hyppäsi ylös penkiltä ja lähti Toan luo.
"Näytän navigointihuoneen", ga-matoran sanoi ja lähti melkein juoksemaan kohti yhtä ovea.
Pian Matoro ja tämä sininen matoran saapuivat suureen huoneeseen, joka oli täynnä karttoja sekä navigointivälineitä. Olipa huoneen keskellä suuri kompassikin.
"Tunnetko paikkaa nimeltä Rozum?", Matoro kysyi muina miehinä tutkiessaan suurta karttaa.
Matoran oli hetken hiljaa.
"S-se tarujen Rozum vai?", matoran kysyi hämmentyneenä.
"Mitä?"
"Etkö tunne legendaa Rozumin kuolonsaaresta?"
"... en ole perehtynyt teidän merilegendoihin, mutta kerro"
"Rozum on saari Pohjoisen Mantereen edustalla. Saaren ympärillä on suuri määrä karikoita ja sitä ympäröivää merta vartioi merikäärme joka voi upottaa laivoja syöksymällä niiden läpi! Sinne ei ole yksikään laiva päässyt, ikinä. Saari on täysin tavoittamattomissa!", Matoran pauhasi.
Matoron ilme ei ollut vakuuttunut.
"Kai sieltä löytyy myös hirviömustekala ja tulivuori?", Jään Toa kysyi ivallisesti.
"Olin juuri pääsemässä vaiheeseen, jossa massiivinen msutekala vetää laivat pohjattomiin syvyyksiin, ja vaikka saaren pinnalle pääsisikin, laavavirrat tuhoavat kaiken tieltään ja tulisade murskaa rantautujat!"
Hetken hiljaisuus.
"Jaha, ei kuulosta pahalta. Olen ollut pahemmissakin paikoissa", Matoro totesi nopeasti. Hänestä näki että hän ei ollut uskonut sanaakaan.
"En kaipaa esitelmää saaren luonnontieteestä. Haluan sen koordinaatit", hän jatkoi.
Matoran näytti Pohjoisen Mantereen lähivesien kartan vastahakoisesti. Siellä oli ympäröity punaisella koko pelätty alue.
"Tuo saari tuossa on Rozum", Matoran osoitti sinisellä sormellaan karttaa "Mutta et saa ketään merenkävijää tulemaan mukaasi. Kukaan ei ole niin hullu"
Matoron piti kysyä jotakin ivallista hulluudesta mutta katsoi asiallisemmaksi ottaa kartan ja nousta kannelle.
"Äks, löysin laboratoriosaaren sijainnin", Matoro huudahti iloissaan. Toinen Klaanilainen tuli Matoron luo ja katsoi karttaa.
"Hienoa. Saavumme Destralille parissa tunnissa, sitten voimme jatkaa tuonne"
"Näillä on jotain ihme legendoja tuosta paikasta. Kukaan matoran ei kuulemma uskalla purjehtia saarelle. Rehellisesti sanottuna, minä en usko pätkääkään huhupuheista", Matoro kertoi.
"En väitä että uskoisin jokaisen legendan", Äks aloitti. "Mutta aika usein niillä on jotakin todellisuuspohjaa"
"Mitään todellisuuspohjaa. Kun tulemme Klaaniin, hankitaan joku tarpeeksi hullu laivuri viemään meidät sinne. Voimme tarvittaessa vaikka lentää jos pelottaa", Matoro kertoi itsevarmana.
Samaan aikaan joku hykerteli Matoron pään sisässä.
[spoil]Se kuka keksii mistä nimi "Rozum" tulee, saa keksin.[/spoil]
SUUREN YLIMURSUTTAJAN SALI, MAANALAINEN MURSUKOHTA
"Jake, mies joka saavuit taivaista, viemme sinut nyt SUUREN YLIMURSUTTAJAN puheille. Hän lyö sinut taistelumursuksi", Mursu sanoi, ja vei Jaken SUUREN YLIMURSUTTAJAN puheille.
Eräs saari Destralin vieressä
Yön Timo II oli rantautunut. Notfun, ja miehistö poistuivat laivasta. Kapteenillamme oli ennen aarteenetsintää kuitenkin muuta tekemistä. Hänen piti tehdä kyltti, jossa luki, että laivaa ei saa polttaa, varastaa, siinä ei saa pitää juhlia, tai sillä ei saa lyödä manaatteja, tapiireja, tai mursuja.
"Noin. Se on valmis. Jardirt, huolehdi näistä merirosvoista. Menen hakemaan aarteeni", Notfun komensi, ja käveli luolaan lapionsa kanssa.
Luola
Notfun kaivoi maata, maassa oli ollut äsken rasti. Lopulta Notfunin lapio osui arkkuun, ja hän nosti sen. Notfunilla oli avain. Hän avasi arkun, ja sieltä paljastui kultainen Pakari. Notfun heitti edellisen maskinsa pois, laittoi sen arkkuun, ja pisti Pakarin kasvoilleen.
"Amazua, hoidit tehtäväsi mainiosti. Haluat varmasti jäädä leipiini? Noin upeita sotureita näkee harvoin", Gaggulabio pauhasi työpöytänsä takaa mustalle mystiselle hahmolle.
Amazua kuunteli ilmeenkään värähtämättä. Hän otti Gaggulabion pöydältä säkin rahaa, palkkionsa.
"Lähden nyt", hän sanoi hiljaa, ilmeettömänä.
Musta hahmo nousi ja kääntyi ovelle.
Kolme pitkää, lihaksikasta skakdia syöksyivät oven eteen aseet tanassa.
Toiset vartijaskakdit piirittivät Amazuan ja osoittivat aseillaan palkkasoturia.
Gaggulabio hymyili. Hän nosti jalkansa pöydälleen, nojasi taaksepäin ja venytteli käsiään.
"Kuulehan, Amazua", hän aloitti.
"Asia on niin, että kun tarjoan sinulle töitä, niistä ei kieltäydytä"
"Nyt. Sinä joko jäät vakituisesti töihin minulle tai päädyt Zakazlaisen teräkasvin ruoaksi. Saat päättää itse", Gaggulabio puheli. Hän oli ennen rakastanut kiristystä ja sitä, kuinka hän näki uhrinsa toivottomana. Nyt sana "kiristys" toi hänelle mieleen vain yhden asian.
Notfunin, sen rommia täyteen pumpatun matoranin omahyväisen ilmeen.
Amazua laskemoi päässään vaihtoehtojaan. Hyvällä tuurilla hän kykenisi selättämään vartijat ja pakenemaan huoneesta, mutta hän oli syvällä Nazorakien tukikohdan uumenissa.
Gaggulabio hälyttäisi varmasti nazorakitkin vangitsemaan hänet. Olisi liian riskialtista paeta.
"Palkka juoksee taatusti, aivan kuten ennenkin", Labio taivutteli. Hän tosiaan halusi tämän erinomaisen soturin joukkoihinsa.
Amazua mietti. Hän tajusi että hänellä ei ole juurikaan vaihtoehtoja.
"Otan työn", hän sanoi päättävisesti.
Gaggulabio hymyili. Hän sai taas kerran tahtonsa läpi.
"Teit viisaan päätöksen, Amazua", skakdi hymyili. "Haluatko kuulla tehtäväsi nyt heti?"
Amazua nyökkäsi. Tällä välin vartijaskakdit olivat jo siirtyneet takaisin huoneen kulmille.
"Klaani etsii jotakin 'Nimdaa', kuten myös Abzumo, Metsästäjät ja varmasti moni muukin. Emme tiedä mikä se on, mutta tiedämme että se on äärimmäisen arvokas", Gaggulabio kertoi, painottaen viimeisiä sanoja.
"Maksan ruhtinaallisesti jos toimitat tämän Nimdan minulle"
"Paljonko?"
"En sanoisi tarkkoja summia, mutta sanon, että Notfunista luvattu palkkio on pikkurahoja siihen verrattuna."
Niitä tuli vain, ja lisää. Xiantos oli uupunut Nazorakien hyökkäykselle. Hän ihmetteli miksi ne hyökkäsivät hänen kauniille puiselle talolle. Nazorakeja oli enää jäljellä 13. Xiantos otti pienen pistoolin taskustansa ja alkoi ampua katana toisessa kädessä. Hän tajusi, että ei jaksaisi pidellä niitä kauaan, joten hän perääntyi taloonsa. Hän etsi kynsiä repustansa. Reppu oli kadonnut.
"Kongu..."
Xiantos heitti katanan nurkkaan ja, kun Nazorakit mursivat oven hän alkoi ampua talossa olevalla konekiväärillä.
"HEHEHEHE!"
Zamorkuulat lentelelivät ympäriinsä. Nazorakeilla oli samanlaiset konekiväärit. Xiantos juoksi rappusia alas luoliin, johon neljä Nazorakia seurasivat häntä. Ne olivat ainoat selviytyjät siitä joukosta. Kaikilla oli konekiväärit. Nyt oli torakoiden vuoro tulittaa. Xiantos lähti juoksemaan eteenpäin, syvemmälle tunnelia. Tohtori käveli ulos tunnelissa olevasta huoneesta.
"Mitä tää...", kuului tohtorin viimeiset sanat.
"EII!"
Tohtori makasi maassa kuolleena. Xiantos otti vihaisena pistoolinsa esille ja alkoi ampua. Pian kaikki neljä Nazorakia oli maassa.
Hopeinen toa oli uupunut. Hänen perässään pyöri energinen muakan poikanen. Sillä vain riitti energiaa. Blezer huokaa. '' Kuules pikkuinen... Minä en jaksa tätä enään kauaa... '' Toan sanat kuulostivat erittäin raskailta kuin kivet.
Joki pauhasi aivan polun vieressä. Sen virta ei ollut suuri, mutta jonkinmatkan päästä se yltyi.
Blezer pysähtyi katsomaan tuota virtaavaa vesivanaa. '' Joki virtaa aina mereen taikka järveen... '' hän sanoo pennulle joka juoksee ympäriinsä mistään välittämättä.
Jonkin matkaa rannikkoa kohti
Polku oli muuttunut suhteelisen leveäksi tieksi. Se oli hyvässä kunnossa.
Pian toan edessä oli risteys. Risteyksessä oli tienviitta. Tuossa kyseisessä viitassa luki erittäin hienolla käsialalla kaiverretut sanat. Kultainen Kievari.
'' Kultainen Kievari... Vihdoinkin sivitsystä '' Blezer toteaa pennulle joka edelleen ravaa ympäriinsä.
Toa alkaa kävellä tienviitan osoittamaan suuntaan. Aivan silkka ajatuskin levosta ja ruoasta sai hänet iloiseksi.
Tien varressa oli lamppuja. Toisaalta mikään niistä ei palanut. ympäröivät puut kävivät tiheämmiksi jälleen ja joen solina jäi taakse.
Tien päässä alkoi häämöttää rakennus. Se ei ollut hääppöinen. Puusta tehty pieni koppero jonka ikkunoista ei paistanut valo. Se näytti autiolta. Suorastaan karmaisevan autiolta. Eikä tuossa rakennuksessa ollut mitään houkuttelevaa, mutta Blezer ei ollut saanut lepoa niin pitkään aikaan, että karhunluolakin olisi näyttänyt huokuttelevalta nukkumapaikalta.
Ei kulunut kauaakaan kun toa ja pentu olivat ehtineet talon ovelle.
Blezer koputti oveen. Tuulenpuuska vetäsi oven auki. Toa katsois sisälle. Kievari näytti paljon isommalta siältä kuin se oli ulkopuolelta.
Toinen tuulenpuuska tulee sisältäpäin. Se oli aivan kuin kuiskaus, mutta siitä ei ottanut selvää. Joko se oli jotain omituista kieltä. Tai sitten se oli vain tuulahdus.
Yhtäkkiä sisältä kuuluu rapinaa. Blezer kaatuu selälleen kun jokin tempaisee häneltä jalat alta. Muakan poikanen oli juossut hänen jalkojensa välistä kaataen hänet selälteen.
'' Odota! Älä mene! '' Blezer huokaa '' Toivottavasti se ei sotke paikkoja.
Lattia narahtaa kun Blezer astuu sisälle ovesta. Hän katsoi ympärilleen. Siällä ei ollut ketään. Takassa kyti pieni hiilos joka valaisi vain hieman.
Jostain syystä ikkunoista ei tullut sisälle valoa.
Jälleen kerran talossa kulkee tuulenpuuska. Ovi pamahtaa kiinni Blezerin takana.
Eräs Matoran nimeltä Keja istui kirjoituspöytänsä edessä. Hän luki lempikirjaansa, Miten kasvatat pinkit mursusi. Ilta oli ollut rauhallinen. Yhtäkkiä puhelin soi.
"Hei. Haluatko tulla huomenna meille?", puhelimesta kuului ääni.
"Kyllähän min-", Keja vastasi, mutta keskeytti. Koko huone oli pimennyt ja puhelu katkennut. Matoran katsoi huoneen perälle. Siellä ei näkynyt mitään.
Keja sulki silmänsä hetkeksi, ja avasi ne. Huoneen perälle oli ilmestynyt kultainen hau.
"Kuka sinä olet? Mitä teet täällä?", Matoran kysyi.
Olento ei vastannut.
"Kerro het-", Kejan puhe keskeytyi, kun huoneen perältä syöksyi kaksi mustaa tervamaista piikkiä. Ne tulivat siitä, missä olennon käsien kuuluisi olla. Ne syöksyivät salamannopeasti Kejan suuhun, ja tulivat tämän silmistä ulos pirstoten tämän maskin. Sitten ne syöksyivät takaisin olennon sisälle. Matoranin kasvot olivat tuohutuneet, ja ne vuosivat verta. Sitten samat tervamaiset piikit syöksyivät takaisin, ja lävistivät tämän mahan.
"Voit kutsua minua kuolemaksi", hahmo sanoi kylmästi, ja kultainen hau huoneen perältä oli kadonnut. Samoin olento.
"Pystyt nopeampaan, senkin ruma karvakasa!"
"Manu."
"Olen nähnyt sinun kaltaisesi pyörivän unissaan nopeammin!"
"Manu."
"Miksi tällä yhdentekevällä lattiamatolla ei ole kaasupoljinta? Minkälainen makuta luo rahin, jossa ei ole-"
"Manu", Guartsu keskeytti. "Se voisi varmaan hengittää paremmin, jos pitäisit noita valjaita oikein."
"Vaiti."
Sade oli ohi.
Tiikerimäiset ratsut jatkoivat epätasaista matkaansa. Kaikista paikoista märät matkalaiset kuivattelivat itseään paahtavassa auringonpaisteessa. Välillä Guardian ja Warrek heiluttelivat harjojaan ravistaakseen pois viimeisetkin vedet. Omalla muakallaan ratsastava Makuta Nui otti inhoten etäisyyttä vettä ympäriinsä sinkoavaan skakdikaksikkoon aina kun se tapahtui.
"...onko teidän aivan pakko."
Guardian nyökkäsi hymyillen omahyväisesti. Vastaukseksi Manu vetäytyi syvemmälle kaapuunsa. Makuta piti mykkäkoulua joitakin minuutteja, mutta sitten se kysyi jotain:
"Seuraako joku meitä?"
Guardian kääntyi ympäri ja ojensi muakan valjaat Warrekille. Hän sulki oikean silmänsä ja näytti äärimmäisen keskittyneeltä. Mekaaninen vasen silmä kohdistui, tarkensi ja vaihtoi väriään siristen kuin heinäsirkka. Kaiken läpäisevällä katseellaan Guardian tutki ympäristöä jonkin aikaa ennen kuin silmävalon väri vaihtui lopulta tutun punaiseksi.
Guardian kääntyi kohti Manua ja kohautti olkapäitään. "Jaa-a."
Manu tuhahti vääntäen hupun sisältä hehkuvan punasilmäisen katseensa merkilliseen kurtistukseen. "Miten niin 'jaa-a'?"
"En nähnyt ketään", Guardian vastasi, "mutta lämpöskanneri nappasi jotain punertavia läikkiä."
Manu heilautti valjaita vauhdikkaasti kehottaakseen muakansa nostamaan vauhtia. "Ehkä ne olivat aavikkoraheja."
"Toivotaan", Guartsu sanoi vilkuillen vesihöyryntäyteistä märkähiekkaista aromaisemaa. Alueen harva kasvillisuus näytti menestyvän paremmin kuin aikoihin.
Joskus harvoin luontoäiti palkitsi jopa aavikkoa.
Matka kiihtyi pääasiassa sen takia, että nyt ratsun valjaista kiinni pitävä ja krapulastaan epäinhimillisellä nopeudella toipunut Warrek innostui kisailemaan Manun kanssa muaka-ratsastuksen mestaruudesta. Guardian katui välittömästi, että oli antanut valjaat Warrekille. Hän piti kuitenkin erittäin hienona sitä, että Warrek ja Manu tulivat toimeen keskenään.
Pian kahden muakan selässä istuvat kolme ratsastajaa näkivät horisontissa pilkottavan kalastuskaupungin. Takaisin muakan valjaihin siirtynyt Guartsu kuitenkin viittoi ratsastajia aivan toiseen suuntaan, mikä sai useita kysymyksiä heräämään Manun päässä.
"Hei", makuta ärähti, "veneitä saa aivan toisesta suunnasta."
"Tiedän."
"Ja emme ole menossa sinne."
"Jep."
"Mitä olet vailla?"
Sekunnin päästä Guardianilla oli käsissään jotain mustaa ja etäisesti kiväärin muotoista. Warrek ja Makuta Nui eivät olleet täysin varmoja, missä Guardian oli säilyttänyt entistä kivääriä.
Sininen skakdi heitti kiväärin Manua kohti rennosti. Makuta piti eripariset Nazorak-kätensä tiukasti valjaissa, mutta sen kaavun alla olevasta rintakehästä syöksähti tummanpuhuva, aavemainen kolmas käsi, joka tarttui kivääriin tiukasti. Manu tuijotti tummaksi palanutta ja keskeltä epätoivoisesti kiinni hitsattua tuliasetta hetken.
"Vau," Makuta sanoi lievästi sarkastinen sävy äänessään. "Mikset vain suoraan hanki uutta?" Tämän sanottuaan Makuta heitti kiväärin takaisin kohti Guardiania, mutta aseen ottikin kiinni Warrek. Myös keltamusta sähkön skakdi tutki vuorostaan Guardianin entistä Vartija-kivääriä.
"Aijai", hän äännähti. "Ongelmana on se, että tämä taitaa olla...viimeinen 'Vartija'. Nektann teetti muista kuokkia ja lapioita."
"Ah", Manu vastasi, kiinnittäen hetkeksi huomiota siihen, kuinka hiljaiseksi Guartsu oli mennyt. "En kyllä näe tuossa paljoa korjattavaa."
Warrek tuhahti. "No en kyllä minäkään."
Guardian tarttui tummanpuhuvaan kivääriin ja veti sen vikkelästi Warrekin käsistä, mutta piti katseensa yhä eteenpäin. "Te ette olekaan mekaanikkoja."
"No...en", Manu vastasi. "Mutta olimme muutenkin menossa Nynrahille. Eikö tuliluikkusi voisi korjauttaa siellä?"
Guardian pudisti päätään. "Ei tarpeeksi hyvä."
"...mitä", Manu sanoi. "Ne osaavat tehdä Makuta-haarniskoja. Eikö se riitä?"
"Ei", Guardian toisti. "Minun mekaanikkoni on parempi."
Warrek oli hetken hiljaa mietiskelevän näköisenä. "Hei, eversti. Tiedänhän, kenestä on puhe?"
"Jos nyt et ole päätäsi aivan tyhjäksi juonut."
Warrekin kasvoille vääntyi innostunut virne. "O-ho-ho. En minä häntä koskaan unohtaisi."
Manu tiiraili Warrekin ja Guardianin keskustelua hämmentyneenä. Hän kuitenkin tiesi sisimmässään, että pääsisi piakkoin tutustumaan jälleen yhteen uuteen ihastuttavaan skakdi-tuttavuuteen ja tämän nopeaan asekäteen. Manu ei suorastaan malttanut odottaa.
Kauempana
Musta skakdi istui märän ja nahkealehtisen pensaan takana. Olennon kaulalla roikkui vesipullo, josta skakdi otti välillä kulauksen. Käsissään skakdi piti kiikareita, jotka se välillä siirsi silmiensä eteen ja tarkensi parhaansa mukaan.
Skakdin takana hiekkaisella maaperällä makasi neljä muuta skakdia, jotka vilkuilivat toisiaan ja viestivät käsimerkein. Yksi teroitti suurta veistään tummalla kivellä, toinen taas puhdisti sisällissodanaikaista tarkkuuskivääriään osa osalta harjalla ja liinalla. Yksikään ei avannut suutaan sanoakseen sanaakaan. Kaikki odottivat merkkiä pensaan takana istuvalta tarkkailijalta.
Lopulta musta skakdi siirsi toisen kätensä hitaasti pois kiikareilta ja näytti tovereilleen kolmea sormea. Vähitellen sormet puristuivat nyrkkiin yksi kerrallaan. Viimeisen sormen heilahdettua alas koko skakdi-joukko nousi hiljaa ylös maastosta.
Aavikko
Kolmikko oli pysähtynyt hetkeksi juottamaan ratsujaan ja he pystyivät nyt kauhukseen huomaamaan, kuinka paljon vettä yksi Muaka kykeni tuhlaamaan heidän säiliöistään. Ratsastajille ei tulisi jäämään paljoa.
"Hei", Manu sanoi yhtäkkiä, kääntyen taaksepäin.
"Mitä?" Guartsu kysyi pidellen vesitynnyriä Muakan kuonon edessä. Vettä pärskyi joka suuntaan ja se kasteli Guardianin haarniskan.
"...en tiedä. Luulen kuulleeni jotain."
"...kuten?"
"Öh. Saattoi olla vain minä."
Guartsu katsoi Manua hetken ihmeissään ennen kuin päätti vain unohtaa koko jutun. Kääntyessään takaisin Muakaa kohti hän havaitsi, että kissaeläin oli onnistunut jo litkimään koko tynnyrin kuivaksi.
Guardianin ilme muuttui happamaksi.
"...senkin ahne lihakasa."
Tähän vastaukseksi muaka lipoi kieltään pirullisena. Guardian kohautti olkapäitään ja nousi takaisin sen selkään.
"Hei muuten", Warrek sanoi äkkinäisesti. "Nynrah. Mitä skarrararia te Nynrahilla teette?"
Makuta Nui veti kaapuaan pois päältään ja osoitti rujoa tilkkutäkkimäisesti kasaan karsittua kehoaan. "Uusi haarniska olisi kiva."
Warrek kohotti kulmaansa. "Hmh. Niinkö saita sinä olet, että ei voinut tilata paikan päälle?"
Manu naurahti. "Ei, vaan-"
"Kyllä on", Guartsu keskeytti virnuillen.
"...vaan Nynrahin mörökölleihin ei ole saatu yhteyttä."
"Vai...niin", Warrek sanoi hitaasti laskevalla äänensävyllä. "Ymmärrän, eversti. Ymmärrän, makuta. Asia on vain niin, että..."
Guardianin kasvoilta katosi virne. Hän vakavoitui ja laskeutui ratsultaan alas.
"Mitä?"
Warrek katsoi aurinkoon hetken. Sitten hän vilkaisi Manua ja Guartsua.
"Minulla ei ole ollut vuosiin näin hauskaa", skakdi sanoi hymyillen alakuloisesti. "Ja sitten te lähdette. Niin kaikki tekevät."
Guardian oli hetken hiljaa. Hän taputti Warrekia selkään.
"Hei. Kamu. Älä viitsi. Tässä me vielä olemme."
Warrek nyökkäsi hitaasti pitäen ilmeensä samanlaisena. "No, lähdetäänpäs sitten matkaan."
Hetken hiljaa ollut Manu päätti yhtäkkiä korottaa ääntänsä. Hän pyrki kuitenkin tekemään sen niin kohteliaasti kuin vain pystyi.
"Hei, ketä me edes olemme menossa tapaamaan?"
"En usko, että tunnet häntä", Guardian vastasi tyynesti.
"No...nimi edes."
Warrekin kasvoille vääntyi leveämpi hymy. "Hän on 'Zaiggera', 'Aavikon kukka'. 'Hiljainen kuolema'. Ja toivon, että en ole hänelle enää velkaa."
Turkasten sinappilasti saapui lähelle Destralin rantaa.
"Kiitoksia kyydistä", Matoro kiitti kapteenia, "Ja sen, että viette Matoranit Bio-Klaaniin"
"Ei tarvitse kiittää", kapteen vastaa, "Ette ole ensimmäisiä liftaajia"
"Hyvä on. Nähdään siis."
Sen jälkeen, Äksä ja Matoro hyppäsivät laidan yli veteen ja uivat Destralille. Koska laiva ei pysähtynyt kovin kauas saarta, joten he pääsivät sinne nopeasti.
"Okei. Otetaan vain sinun veneesi ja KGB ja häivytään täältä"
"Tehdään niin", Xxonn vastasi.
Hieman kauempana, he huomasivat jotain sinistä. Äksän vene se oli. He tulivat lähemmäs ja huomasivat, kun KGB nukkui siellä.
"Herätys!", Matoro huudahti.
KGBio hätkähti hereille.
"Mistä ihmeestä te tulitte?", hän kysyi.
"Pitkä tarina. Ei ole aikaa"
"Tultiin vain hakemaan veneemme", Xxonn vastaa, "Lähdemme nyt pois"
"Kivaa! Pääsen kohta Klaanin. Ei tarvitse nukkua tässä epämukavassa veneessä"
"Me emme mene Klaaniin", Jään Toa keskeytti hänet. "Menemme toiselle saarelle. Nimi on Rozum"
"Onko se parempi, kuin Destral?"
"Legendan mukaan, se suoraan sanottuna, se on paljon kauheampi, kuin Destral", Matoro vastaa, "Siellä on tulivuoria, tuntemattomia, kauheita raheja ja paljon muuta"
KGB melkein pyörtyi, kun kuuli sen.
"Ei tarvitsee pelätä", Matoro sanoi, sillä välin kun Xxonn pani veneensä moottorin päälle ja lähti matkaan.
Xiantos istui surullisena tohtorin vieressä ja sulki hänen silmänsä. Xiantoksen talon ja luola olivat pahasti vaurioituneet. Hän otti tohtorilta lääkesalkun. Siinä hän oli aina pitänyt kaikkea, millä selviytyä. Se ei ollut ihan selviytymispakkaus, vaan enemmän. Xiantos poistui talostansa hyppäämällä alas rikkinäisien portaiten kohdalta. Hän lähti kävelemään kohti Bio-Klaania.
Lehu-metsä
Xiantos piti pistooliansa asevyössään, joka oli hänen takkinsa alla. Selässä hänellä oli kivääri ja katana. Kun palkkionmetsästäjä saapui Bio-Klaaniin, hän uhkasi Pakuaa pistoolilla, että pääsisi tapamaan Kongubossia.
Xiantos käveli hotellin sisälle ja kysyi respatädiltä missä on Kongubossin huone. Hän osoitti taas aseella. Xiantos näytti sillä hetkellä jotenkin surulliselta. Hän ei aikonut tappaa ketään.
"Huone 169...", respatäti vastasi vapisten pelosta.
Xiantos lähti juoksemaan rappusia ylös huoneeseen 169. Hän koputti oveen ja Toa avasi oven.
"Tulin etsimään juttuseuraa", Xiantos sanoi surullisena.
Kolmikon punainen moottorivene kiisi merta pitkin, kohti kartan osoittamaa Rozumin saarta.
"Kunhan pelottelin. Merimiestarut kertovat paikan olevan kovinkin kamala, mutta luulen että se on ihan tavallinen saari", Matoro selitti Koogeebeelle kaksikon istuskellessa laivan takaosassa.
"Jaa. Ei siis mitään vakavaa", tummanpuhuva Klaanilainen vastasi. KGBio oli saanut tarpeekseen Destralista sinä aikana kun hän odotteli saaren rantamilla. Saaren tukikohta-osat olivat jotenkuten siedettävät, mutta tukikohdaton, luonnontilainen kallio oli suoraan sanottuna sairasta. Se ei noudattanut mitään luonnon- eikä fysiikan lakeja.
"Rozum on tämän Makuta Itrozin laboratoriosaari. Uskon, että löydämme tietoa Nimdasta sieltä. Haluan vähintäänkin tietoa naamiostani", Matoro kertoi.
Jään toa zoomaili kiikarisilmällään ulappaa aikansa kuluksi.
"Tota. Tuolla saarella on laiva", hän mainitsi. Hän todellakin näki suuren purjelaivan trooppisehkolta näyttävän saaren rannalla.
Laiva oli lähtenyt juuri liikkeelle. Matoro yritti tähytä lippua, jotta tunnistaisi miltä saarelta se on.
"... siinä ei ole lippua.", Matoro sanoi.
"Piraatteja?", Äksä sanoi kysyvästi.
"Pahoin pelkään. Pois täältä!", Matoro käski. Äks painoi kaasun pohjaan ja vene lähti kiitoon.
Laiva oli ilmeisesti huomannut punaisen moottoriveneen. Vaikka vene oli Klaanin nopein, se ei vetänyt vertoja suurelle purjelaivalla kun tuuli oli myötäinen.
"Arrrr! Pysäyttäkää vene tai ammumme sen tohjoksi!", joku huusi laivasta. Tykinkuula lensi veteen veneen viereen. Kova pärkähdys heitti vettä veneen tuulilasille.
"Mitäs nyt tehdään?", Äks kysyi.
Yön Timon kapteeni Notfun, yllään kultainen Pakari, huusi Matoron ja Xxonnin veneeseen. "
"Pysäyttäkää laiva. Muuten heitämme nämä viime taistelun kumiankat päällenne. PELJÄTKÄÄ!", Notfun ärisi.
"Kuka sinä oikein luulet olevasi, pikkumies?", Matoro huusi laivasta takaisin. Xxonn naurahti vieressä, kun näki vihaisen piraatin hyppimässä tasajalkaa.
"Eikun nyt te kuulkaas pysäytätte paattinne, ja me tulemme sinne", Notfun huusi närkästyneenä, ampui erään tykinkuulan veneeseen, tuloksetta, koska se oli tehty alumiinista, ja syöksyi köydellä veneeseen.
"Heeeettkinennnn.. Sinähän olet biokraamista, sieltä rupukylästä", Notfun huudahti hämmentyneenä veneeseen saapuessaan, "Ehkä te voitte tulla meidän laivaamme. Voimme hinata tätä surkeaa paattia perässämme".
"Kuules, miksi sinä ryöstelet meidän veneitämme, mehän olemme samalla puolella?", Xxonn kysyi.
"Teillä ei ollut logoanne purjeess-", Notfun keskeytyi. Hänen leukansa loksahti lattiaan. Tai no ei ihan, mutta silti. Hän näki purjeessa suuren kyltin, jossa oli bioklaanin logo, ja viisi nuolta, jotka osoittivat siihen.
"No selitäs, miksi ryöstit meidät?", Matoro kuulusteli.
"Tuo on hyvä kysymys.. Tulkaas laivaan", Notfun kiersi kysymyksen, ja kiinnitti hinausköyden veneeseen.
"Arr. Mitäs te Klaaniheput teitte täällä merellä?", Notfun kysyi kaivaen rommipulloa pöytänsä laatikostosta. Hän korkaasi ruskean pullon ja joi sen kerralla tyhjäksi.
Matoro ihmetteli hetken tämän matoranin viinapäätä. Tämän matoranin kapteeninhytti oli sotkuinen paikka, jossa oli suuren päydän ympärillä valtavasti roinaa.
Toa mietti mistä naruista kannattaisi vedellä, että tämä piraatti suostuisi yhteistyöhön.
Hän veti yhtä tuolia huoneen reunasta itselleen ja alkoi puhua.
"Oletko kuullut Nimdasta?"
Notfun mietti hetken.
"Jos se ei liity aarteisiin tai rommiin, en välitäkkään tietää.", matoran vastsi ja jupisi jotakin siitä miksi hän joi viimeisen rommipullon.
"Nimdasta ei tiedetä paljoa, mutta se on äärettömän arvokas. Klaani haluaa sen. Allianssi haluaa sen. Metsästäjät haluavat sen", Matoro aloitti. Kapteenin mielenkiinto heräsi. Kyseessä olisi jotakin hyvin arvokasta.
"Luulen, että Klaani tarjoaa sinulle suuren palkkion jos auttaisit sen hankkimisessa"
Notfun raapi leukaansa. Hän näytti miettivän.
"Onko sinulla rommia?", hän kysyi.
Matoron ilme näytti toivottomalta.
"Puhuin Nimdasta"
"Ai, joo. En pysty keskittymään ilman rommia"
"Autatko meitä sen etsimisessä?"
"Hmm. Näillä merillä ei ole paljoa ryöstettävää ja tämä tuntuu helposlta keikalta... joo, voin auttaa", Notfun mumisi ääneen. Sitten hän huusi "JARDIRT! TUO ROMMIA!"
"Se on loppu taas!"
"MIKSI ROMMI ON LOPPU!"
Matoro katseli mietteliäänä outoa matorania. Alkoholiriippuvainen, mielenvikainen, suuriluuloinen, ahne, hän kelasi ominaisuuksia joita näki.
"Tunnetko paikan nimeltä Rozum?", Matoro kysyi. Notfun heitti paperieta pöydältään ja otti kartan.
"Joo, se on se saari lähellä Pohjoista Mannerta. Kovin karikkoinen paikka. Jotkut puhuvat merikäärmeistä, jättiläismustekaloista, tulisateista ja laavavirroista", Notfun luennoi.
"... ethän sinä usko noihin?"
"Karikot ovat fakta. Muuta en tiedä.", Notfun kertoi. Hän veti kolmikolkkaa syvemmälle päähänsä, aivan kuin korostaen kapteeniuttaan.
"Asia on niin että Rozumin saarelta löytyy vihje tämän Nimdan olinpaikasta. Meidän pitäisi käydä tutkimassa saari", Matoro selitti.
"Selvä... Suunnitelma on se, että käymme ensin Rumisheren satamssa täyttämässä rommivarastot. Sitten jatkamme purjehtimista pohjoiseen, kierrämme tuon luodon kolmesti, väistämme tuota manaattia, ammumme tuon tursaan ja ankkuroimme sen saaren lähelle. Sieltä menemme veneillä karien yli maihin.", Notfun kertasi.
Sunnitelmassa oli asioita joista Matoro olisi halunnut kysyä jotakin. Hän kuitenkin ymmärsi ettei ymmärtäisi Notfunin selityksiä enempää.
Saraji yskäisi kuuluvasti. Hän tuijotti pöydällään lepäävää valkosinistä hehkuvaa palloa ja ryki kurkkuaan, aivan kuin olisi odottanut pallon tekevän jotain.
Vähän ajan kuluttua Saraji kuitenkin kääntyi ja avasi television, istahtaen samalla nojatuoliinsa.
"Ole sitten hiljaa..."
Klaanin televisio näytti vain uusintaa parin päivän takaisesta kohlii-ottelusta. Hänen oli ollut tarkoitus mennä sinne Killjoyn kanssa, mutta kuten Saraji oli jo arvellut, Killjoylla oli tullut "äärimmäisen kiireellistä tekemistä".
Nyt Saraji homehtui uudessa asunnossaan, vailla kunnollista tekemistä. Toki tämä voitti Xialaisen lataamon, mutta viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, hän janosi päästä tekemään jotain hyödyllistä, varsinkin sen jälkeen, miten hyvin hänet oli otettu vastaan Klaanissa. Erityisesti aulassa työskentelevä hehkeä toa hymyili hänelle usein. Sarajia kuitenkin hieman hirvitti ajatus, että hänet oli kiskottu töihin vain edellisen kuoleman takia... Klaanilla oli selkeästi omat haamunsa ja valitettavan usein Klaanin käytävillä harhaillessaan, Saraji oli törmännyt alakuloisiin matoraneihin, löytäen kerran yhden itkemästä siivouskaapissa. Hän oli vain sopertanut jotain ystävänsä kuolemasta ja hätäisistä kyselyistä, tulisivatko kaikki pian kokemaan saman kohtalon.
Siinä oli syy, miksi Saraji halusi auttaa. Hän näki paikan olevan hyvällä asialla, mutta pahuus ei voinut jättää tätäkään paikkaa rauhaan... aivan, kuten Metru Nuillakaan.
Saraji tökkäsi televisionsa kiinni ja asteli alakertaan kohti kahviota. Mennessään hän nappasi pallon mukaansa ja tunki sen tarvikelokeroonsa. Tämän tehdessään pallosta kuului kuin pieni inahdus. Inahdus kuitenkin kuulosti siltä, kuin se olisi tullut jostain hyvin kaukaa, kuin syvän kaivon pohjalta.
Saraji pudisteli päätään ja vetäisi pallon takaisin esille.
"Minä tiedän, että siellä on pimeää, mutta tiedät, että sinun täytyy pysyä piilossa. En halua hankalia kysymyksiä."
Silloin pallosta kuului alistuneen kuuloista vaikerrusta. Saraji laittoi sen takaisin lokeroonsa ja astui ovesta ulos.
"Olet sinäkin outo. Kotona et puhu mitään ja ulos mentäessä alkaa hirmuinen vikinä." Tarvikelokerosta kuului muminaa ja Saraji napsautti sitä napakasti, jolloin ääni loppui kuin seinään.
Saraji pudisti päätään ja astui kahvioon. Hän käveli tiskille, heitti pari kolikkoa pöytään ja tokaisi:
"Limonaadi akkunesteellä kiitos. Ja sekoita se, älä ravista."
Yön Timo II, Notfunin laiva oli saapunut satamaan. Notfun kiillotti kultaista Pakariaan ennen kuin he poistuivat laivasta. Sitten hän laittoi sen kasvoilleen, ja kolmikolkan syvälle päähänsä. Notfun nousi naulakosta asevyönsä, ja asetti siihen piilukkopistoolinsa ja veitsensä. Sitten hän käveli miehistön eteen.
"Noniin, miehet. Lähden hakemaan rommia ja maissisörsseliä. Ja sitä juttua mistä tulee keripukki. Lihaa. Saatte olla vapaasti missä tykkäätte, mutta tunnin päästä, kun tulen, laiva on lähtökunnossa. Vieraat tulevat mukaani", Notfun kierteli miehistöä, joka oli rivissä, ja käskytti.
Notfun, Xxonn ja Matoro kävelivät satamakatua. Tämä kaupunki oli erittäin rähjäinen, mutta kotoisa. Kolmikko näytti hieman koomiselta, koska Notfun oli lyhyin, mutta käveli edessä, ja kaksi pitempää seurasivat kuten kananpojat emoansa.
"Kuule, Notfun, oletko huomannut, että tämän kaupungin nimi on jotenkin... Se vain kuulostaa siltä kuin se olisi keksitty matkaamme varten..", Matoro pohti.
"Haha.. Tuo on typerintä mitä olen koskaan kuullut", Notfun naureskeli, ja käveli kaupan ovesta sisään. Yllä olevassa kyltissä oli kaupan nimi, Mac McToranin rommi ja aseliike.
"Mac, viisikymmentä litraa rommia, kaksikymmentäviisi piilukkopistoolia, kolme kolmikolkkaa, maissisörsseliä ja mursunlihaa", Notfun huudahti kauppiaalle, jonka tunsi jo ennestään.
"Tulossa, N'fun. Tuleeko muuta?", Mac kysyi.
"En taida tarvita oikeastaan muuta, kiitos", Notfun vastasi.
"Selvä. Se tekee viisisataa", Kauppias ilmoitti.
"Pistä lapulle että olen tuon velkaa. Olen näiden maakrapujen kanssa etsimässä erästä aarretta. Minusta tulee rikas", Notfun kertoi.
Kauppias vastasi myöntävästi, ja kolmikko käveli ulos kottikärryllinen tykötarpeita mukanaan.
Kolmikko näytti entistä oudommalta. Lyhykäinen Notfun käveli etummaisena. Hän oli kasannut kolme ostamaansa kolmikolkkaa vanhansa päälle, ja änkenyt vyöhänsä niin paljon pistooleja ettei enempää mahtunut. Loput tavaroista olivat Äksän työntämissä kottikärryissä. Matoro tutki paketoituja tavaroita.
"... maissisörsseliä? Mitä se on?", Matoro ihmetteli.
"Se on hyvää ja halpaa", Notfun vastasi.
"Luulenko minä vain vai ovatko nämä kadut tyhjentyneet?", Äks huudahti raskaiden kärryjen takaa.
Matoro ja Notfun katselivat ympärilleen. Pitkällä pääkadulla ei näkynyt ristin sielua.
"Minun asevyöni pelotti kai ne pois", Notfun totesi itsekseen.
"Kaksikymmentä piilukkopistoolia. Miksi käytät piilukkopistooleja? Zamor-pistoolit ovat nykyaikaa", Matoro valitti.
"Hei, olen merirosvo. Käytän piilukkopistooleja. Sitäpaitsi, nämä ovat paljon äijempiä kuin hienostelevat zamorit", Notfun alkoi selittää "Hei, tuossa talossa asuu Erkki! Hän on vanha kaverini!"
Piraattimatoran ryntäsi puiseen mökkiin.
Sieltä huudettiin vain "Senkin röhjäkkeet!" ja "Maksa velkasi!" ja sitten Notfun lensi kaaressa ulos.
Klaanilaiset katsahtivat toisiaan. Notfun jupisi ilkeänpuoleisesti itsekseen jotakin.
Pian he saapuivat takaisin Yön Timo II:lle ja lastasivat tavarat laivaan.
Satama-altaan toisessa päässä kaavutettu hahmo katseli suurta merirosvolaivaa kun se lähti lipumaan merelle aallonmurtajan ohi.
Musta purjevene lähti liikkeelle pitäen etäisyyttä kohteeseensa.
"EESNPÄIN, KOHTI AARRETTA!", Notfun huusi yläkannelta. Suuri laiva lipui juhlalisesti merellä.
Notfun kaivoi esiin suunnitelmalistansa.
Hän yliviivasi kohdan "käy Romiseheressä".
Seuraavat kohdat olisivat "Kierrä tuo luoto kolmesti", "Väistä tuota manaattia" ja "Ammu tuo tursas"
"Mikä luoto? Luotoja on meri täynnä?", Notfun mietti omia merkintöjään. Hän yliviivasi koko kohdan.
"Sitten manaatti. Mikä manaatti? Missä täällä on manaatti? Ei missään. Skipataan"
"Miehistö! Seuraava vaihe on se, että ammumme ensimmäisen esiin tulevan tursaan!"
"Aye, kapteeni", Jardirt vastasi ruoria käännellessään.
Matoro istuskeli taustalla katselemassa merelle. Tämä kapteeni oli tosiaan omalaatuisin hänen näkemä matoran.
Pieni, kivinen selli. Ikkunoita ei ollut. Täydellinen pimeys. Sellainen syö Matorania. Helmeka ei enää tiennyt, millaista elämä oli ollut ennen pimeyttä.
Sitten, eräänä päivänä, pimeys loppui. Pieni valon kajastus hiipi sisään oven raosta. Ovi avautui. Helmeka syöksähti kohti valonpilkahdusta. Kiitokseksi hän sai potkun kasvoilleen. Sisään oli astunut olento. Helmeka ei nähnyt tätä kunnolla, sillä hänen silmänsä eivät olleet saaneet valoa moneen viikkoon.
Olento tarttui Helmekaa kurkusta ja veti tämän ulos pienestä sellistä. Ketjut irrotettiin, ja pikku Matoran pääsi hieromaan painuneita ranteitaan ja nilkkojaan. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia kauan aikaa uudesta tilanteesta, joka oli kaikin puolin parempi kuin selli, jossa hän oli ollut.
Olento, ilmeisesti Nazorak, kuljetti Helmekan jonnekin. Hänet vietiin ulos. Hän tunsi kylmän ulkoilman. Hän pystyi aistimaan Makutan pahuuden lähellään. Hän alkoi väristä pelosta. Pian hän kuuli julman, sihisevän, kylmän äänen.
”Joko olet päättänyt ssssuosssstua paljassstamaan assssioita, pikkuinen? Kosssska en pysssty tunkeutumaan kaikkein ssssyvimpiin ajatuksssiisi, joudumme tekemään ikäviä assssioita.”
”Älkää”, Matoran aneli hiljaa. ”En… en ole näh-nähnyt… v-valoa moneen viik-viikkoon…”
Makuta tuhahti.
”Olit sellissä kymmenen päivää. Nyt saat kertoa meille kaiken, mitä tiedät Bio-Klaanista.”
”En minä… tiedä…
… mitään.”
Makuta napsautti sormiaan; Helmeka kuuli sen. Hänet heitettiin päin pylvästä. Hänen kätensä sidottiin pylvään taakse niin, ettei hän päässyt irti. Hänen näkönsä alkoi pikku hiljaa palautua. Nyt hän erotti jo hahmoja.
”Jos et suostu yhteistyöhön, meidän on tehtävä äärimmäisiä tekoja, rakas Helmeka.”
Matoran värisi. Hän näki jo, että hänen edessään seisoi iso joukko olentoja.
Matoran olisi hieronut silmiään, jos hänen kätensä olisivat olleet vapaat. Mutta ne eivät olleet. Hänet oli sidottu selkä paalua vasten kädet paalun taakse. Helmeka kuuli naksahtavia ääniä. Aivan, kuin aseita olisi ladattu. Hän yritti tihrustaa edessään seisovaa sotlasriviä. Sitten hän räpytteli hieman ja yritti tarkentaa.
Jokaisella torakalla oli käsissään zamorkivääri. Helmeka kauhistui tajutessaan sen.
”Mitä te teette?” hän huusi peloissaan.
”Sinut teloitetaan”, Makuta sanoi hymyillen. Helmekan sydän oli pysähtyä. Makuta sanoi jotain torakoiden kielellä. Muutama sotilas, joka ei ollut rivissä, tuli Helmekan luo ja sitoi tämän silmät. Juuri, kun hän oli alkanut taas nähdä. Makuta hihitti hieman. Sitten hän sanoi:
”Teloitus pannaan täytäntöön. Nyt. Tulta.”
Kuului laukausten ääntä. Helmeka kiljui erittäin äänekkäästi.
Makuta käveli Matoranin luokse ja repaisi siteen tämän silmiltä. Pieni ruumis kyhjötti maassa. Siteen poistuttua Helmeka avasi silmänsä. Hän oli elossa. Uskomatonta. Mutta äskeinen oli ollut ehkä kammottavin kokemus hänen koko elämässään.
”Minä… olen… e-elossa?” hän sanoi kysyvästi.
”Olet”, Makuta tuhahti. ”Paukkupanoksia.”
Helmeka ei uskonut, että hänellä oli ollut onnea.
”Et voi enää koskaan tietää, milloin kuolet, rakas ystävä”, Makuta sanoi ilkeästi. Helmeka huohotti yhä. Sitten hänen silmänsä kääntyivät nurin ja hän pyörtyi.
[spoil]Gurvanalle: Huomasin, etten tiedä, minne meidän on tarkoitus mennä... Joten päätin postata tämän pätkän.[/spoil]
Killjoy katseli tähtitaivasta mietteliäänä. Tuntui oudolta tietää loppu elinaikansa. Mitä hän sinä aikan tekisi? Hänen ajatuksensa katkesivat pian hänen kuultuuaan askelia takaansa. Hän käännähti, kuitenkin vain huomatakseen takanaan yhden eliittinazorakeista. Mökin ikkunasta loistava heikko valo valaisi hahmon puolimekaaniset kasvot. Killjoy tunnisti hahmon, tarttuen kataniinsa.
"Mitä sinä täällä teet", Killjoy kysyi jämerän uhkaavasti.
"Älähän hätiköi", 437 laushati kylmän viileästi. "Tulin puhumaan."
"Mistä?"
"Olen pitkään muistellut viime kohtaamistamme. Ja täytyy sanoa, että olen vakuutunut."
"Jaa mistä?"
"Sinusta."
"Minusta?"
"Aivan. Yleensä olen voittanut jokaisen vastustajani hetkessä. Mutta sinä. Sinä olit todellinen haaste."
Killjoy liikkui hitaasti 437:n ja mökin väliin. Oli kyse hänen kotinsa, ja enne kaikkea parhaan ystävänsä, turvaamisesta. Hän ei tosin ollut ihan taistelukunnossa. Nazorak ei kutienkaan tiennyt Creedyn olevan mökissö, joten piti vain toivoa ettei Nazorak katsonut tarpeelliseksi tuhota hänen kotiaan. Nazorakeversti jatkoi puhettaan.
"Pitkiin aikoihin en ole nauttinut niin paljon kuin taistelusta sinun kanssasi. Arvostan hyviä vastuksia. Kuten sinua."
"Mitä ajat takaa?"
"Sinussa on ainesta."
"Ainesta."
"Aivan. Ainesta joukkoihimme. Sinusta voisi tulla jotain suurta. Voisit kylvää kauhua pitkin mantereita. Sinusta tulisi arvostettu. Ja pelätty. Muussa tapauksessa voisimmem olemmat nauttia taistelusta toisiamme vastaan vielä jatkossakin."
Killjoy oli tyrmistynyt. Kuinka tuo otus kehtasi ehdottaa liittymistä Nazorakeihin? "EI", Killjoy vastasi jämäkästi, "Sinulle tämä koko juttu voi olla peliä, mutta minä teen kaiken puolustaakseni raikkaimpiani ja ystäviäni!" "Niinkö", Nazorak kysyi vihjailevasti. Killjoya tajusi mitä oli juuri sanonut. "Killjoy", mökistä ulos astunut Creedy kysähti hämmentyneenä, "Mitä täällä on meneillään?"
"Mene takaisin sisään", Killjoy huudahti käskevään sävyyn, "minä hoidan tämän.
"M-mutta..."
"SISÄÄN SIITÄ!"
Creedy juoksahti säikähtäen takaisin sisälle sulkien oven tiukasti perässään. Killjoy oli hyvin epämieltynyt. Nyt Nazorak tiesi Killjoyn heikon kohdan ja varmasti käyttäisi sitä. Hän katsahti nazorakia kohti. Se hymyili. Killjoyllä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Joko hän poulustaisi kotiaan ja Creedyä viimeiseen asti, tai yrittäisi paeta ystävänsä kanssa jättäen kotinsa nazorakin haltuun. Kumpikin tuntui epätoivoiselta vaihtoehdolta. Mutta vaihtoehtoja ei ollut...
"Kuunteles; en aio liittyä joukkoonne kylvämään pelkoa ja tuhoa ympärilleni tai ryhtyä tyypilliseksi arkkiviholliseksesi! Jos taistelua tahdot, päätetään tämä tässä ja nyt!" Killjoy mietti itsekkin sanomisiaan. Hänellä oli ikävän pienet mahdollisuudet selvitä, sillä hän ei ollut nyt parhaassa taistelukunnossa. Mutta hänen oli toimittava. Toivottavasti ainakin Creedy tajuaisi paeta mökin takakautta. Nazorakin ilme oli nyrpeä. "Olkoon sitten niin", se laushati tylsistyneenä.
Killjoy päätti toimia. Hän kohdisti räjähteitä ampuvaksi aseeksi muunnetun kätensä kohti Nazorakia, ampuen räjähteen sitä kohti. Räjähde joutui kuitenkin Nazorakin miekaksi muuntuneen käden halkaisemaksi. Räjähteenpuolikkaat osuivat maahan, muodostaen pari pientä räjähdystä. Nazorak syöksähti eteenpäin miekka lyöntivalmiudessa. Kiljjoy onnistui kuitenkin torjumaan iskun katanoillaan.
Lyhyen mekkailusession jälkeen Killjoy oli iski katanoillaan ylhäältäpäin, Nazorakin kuitenkin onnistuessa väistämään. Nazorak perääntyi taaksepäin, ampuen Killjoytä zamorkonepistoolillaan. Killjoy heilutteli katanoitaan edessään torjuen zamorit. Nazorak taivutti päätään sivulle päästäen yhden kimmottuneen ammuksen päänsä ohi. Ammus räjäytti läheisen puun. 437 hymyili. Hän tulisi nauttimaan tästä...
Useassakin mielessä. Se oli jo Doxin päätä korkeammalla. Hän kuitenkin yllätyksekseen kykeni hengittämään sitä, eikä se tuntunut lainkaan ilmaa paksummalta.
Kylmää se kyllä oli. Ja se sai hänessä aikaan kummallisen, miltei ahdistavan rauhallisuudentunteen. Olentolauma kuitenkin tarpoi pohjassa kuin... vettä vaan.
Lisäksi mustat, valkeaa lakeutta halkovat viivat alkoivat yleistyä. Aina sellaisen ylittäessään hänen päässään kaikui ääni:
"Nimda."
"Nimda."
"Nimda."
Aluksi niin autiossa paikassa tapahtui aivan liikaa Doxin makuun. Hän ei pitänyt liian nopeastietenevistä tapahtumista, varsinkaan liian suurilukuisessa seurassa. Se sai hänet tuntemaan olonsa sekavaksi, kuin meressä tietämättä missä suunnassa on pinta.
Hän raapi päätään.
Ja huomasi jonkin olevan pielessä.
Puolen minuutin välein kaikuvan "Nimdan", mikä se olikaan, varmaan jotain tosi tärkeää, hukutti alleen toinen, voimakkaampi ääni.
"HATTU"
"HATTU"
"MISSÄ HATTU"
Hän huusi. Tai olisi oikein mielellään huutanut, jos neste olisi sen sallinut. Hän ei saanut aikaan kuin kurlauksen, jonka hopeinen humanoidi pani merkille. "?"
Mutta oli jo liian myöhäistä. Hattu kellui kaukana heidän yläpuolellaan veden pinnalla.
Dox yritti toteuttaa muinaisen merenpohjan herran taitojaan ja uida sen luokse, mutta neste ei antanut tukea. Oli kuin hän olisi yrittänyt uida ilmassa. Hän ei päässyt uimaan ylöspäin. Hän oli pieni maan matonen, joka haikaili kuuta taivaalta.
Häntä alkoi taas masentaa. Hän tahtoi kotiin.
---
Jonkin ajan kuluttua, Doxin vielä tuijottaessa alati pienenevää mustaa pistettä korkeuksissa, jotain sangen epätavallista tapahtui. Lauma pysähtyi. Kuin seinään.
Olennoista jokainen, tai ainakin ne joilla oli vähintään yksi silmä, katsoi eteenpäin. Dox huomasi tämän ja keskitti kummastuneena katseensa sinne minne muutkin.
Maahan, jonkin matkan päähän heistä, aukesi aukko. Valkoinen materia siirtyi pois noin metrin levyisen reiän tieltä.
Nyt vasta, hänen huomionsa oli ollut liian kiinnittynyt hattuun, hän huomasi mustien viivojen muodostavan ympyröitä. Ympyrät, pienimmillään halkaisija vain kaksi metriä, piirittivät aukkoa. Oliko tämä paikka koko tämän maailman keskipiste?
Oliko se "Nimda" täällä?
Aukosta nousi jotain. Jonkin alla oli lisää ainetta, niin että aukko täyttyi jättämättä jälkeäkään.
Olento oli humanoidin muotoinen, biomekaaninen ja kantoi kasvoillaan naamiota, joka muistutti Hauta. Naamio oli kirkkaankeltainen, kun taas olennon muu ruumis oli tummempi, noin keskiverron Xialaisen sinapin värinen. Kädessään, kohti maata, se piti hopeista kivääriä.
Toa?
Hopeinen humanoidi astui eteenpäin joukon keskeltä. Doxille kävi nyt selväksi, että vaatimattomuudesta moniin muihin olentoihin nähden se oli joukon johtaja. Se asteli noin viiden metrin päähän toasta.
Toa katsoi tätä hetken, kuin äänne äänteeltä prosessoiden. Sitten se vastasi edelleen kivinen ilme kasvoillaan.
"."
Doxista olisi ollut mukavaa käsittää olentojen puheesta edes jotain, mutta niiden käsittämätön kieli oli mahdotonta ymmärtää ainakin hänen tiedoillaan.
Hopeisenkin äänensävy pysyi yhtä tasaisena:
Toa nosti kiväärinsä ja osoitti sillä Hopeista. Tämä myös nosti oman aseensa.
Koko olentojen sekalainen lauma jännittyi.
Ehkä oli sittenkin hyvä, ettei hän ymmärtänyt keskustelua. Vai oliko. Hän ei osannut päättää.
Toa teki jotain sangen yllättävää. Tai oikeastaan se ei itse tehnyt näkyvästi mitään. Sen silmiin vain syttyi sininen tuli.
[spoil]ENSIMMÄINEN CHATROPEN PERUSTEELLA TEHTY VIESTI ON TÄÄLLÄ![/spoil]
Lehu-metsää halkova joki, vuosi sitten
Veneessä on ahdas tunnelma. Neljä Klaanilaista on pakkautunut heidän mielestään liian pieneen veneeseen. GK ohjasi moottoria perällä, Killjoyn istuessa visusti keskellä venettä. Make ja Matoro tutkivat edellä kulkevaa laivaa.
Matoro zoomasi teleskooppisilmällään. Hän näki yökiikarillaan hitaasti jokea pitkin lipuvan nazorak-aluksen.
"Näkyykö mitään?", Joy kysyi.
"Eivät ole kiinnittäneet mitään huomiota meihin.", Matoro vastasi veneenkeulasta.
"Luulen että puoli alusta nukkuu…”, hän jatkoi.
"Tyypillistä", Make tuhahti.
GK hiljensi moottorin ääntä.
"Pääsemmeköhän tarpeeksi lähelle tämän veneen kanssa? Eivät nazorakitkaan aivan sokeita ole.", GK kysyi.
*Molskis* Nazorak lensi yli laidan.
"Matoro, näitkö tuon?", Joy kysyi nopeasti, kuiskaten.
"Näin. Mitä ihmettä siellä tapahtuu.", Matoro ihmetteli.
"Mitäköhän nuo torakat taas pelleilevät…”, Make mietti ääneen.
"GK, ohjaa tyyrpuurin puolelle. Paapuurissa tapahtuu jotain, ehkä voimme käyttää tilanteen hyväksemme.", Joy komensi.
"Eli kun pääsemme tarpeeksi lähelle, Make ja Joy lentävät kannelle minun ja Gekon uidessa?", Matoro kertasi suunnitelmaa.
"Kyllä, meillä on köyttä. Vedämme teidät niillä ylös."
"Miksi minun pitäisi uida?", GK protestoi.
"Minulla on harppuuna. GK. Osaatko lentää?", Matoro kysyi ivallisesti Valon Toalta.
"..."
"Niin."
"Älä. Edes. Kuvittele."
"Okei, Matoro saa itsensä ylös, minä ja Make autamme Gekon ylös.", Joy keskeytti väittelyn.
Matoro nousee varovasti seisomaan pienessä veneessä. Hän laskee jalkansa veteen pudottautuu hiljaa lämpimään jokiveteen. Jään Toa sukeltaa kokeneesti veden alle ja kauhoo itseään kohti kohdelaivaa.
"Olkoon, tulen sitten uiden, harppuunakyyti ei oikein kiinnosta.", GK valitti itsekseen.
"Hei, harppuunani ei ole pettänyt ikinä.", Matoro vastasi vedestä.
"Mitä jos vain menemme..."
"..."
Make levitti siipensä ja nousi hitaasti liitämään kohti aluksen kantta. Killjoy aktivoi pienet kantorakettinsa ja seurasi perässä
Matoro kokeili kädellään puisen laivan kylkeä. Hän nosti oikean kätensä, tähtäsi ja ampui. Harppuuna osui pienen kilahduksen saattelemana laivan yläkannelle.
Kuului huuto ja torakka tippui veteen.
"GK. Tuletko kyydilläni vai hankkiudutko itse tuonne?", Matoro kysyi vielä kerran.
"... Jos minä kiipeän jostain.", ilmeisesti harppuunafobiaa poteva GK vastasi.
"Pah. Luottamuksen puutetta, sanon minä."
Jään Toa vetäisi jalkansa laivan kylkeä vasten ja tiukensi harppuunaansa. Hitaasti kelaten hän käveli aluksen kylkeä ylöspäin.
"Tunnetko ketään joka haluaisi lentää ilmaan kamalalla vauhdilla?", GK jatkoi.
Matoro kiipesi hiljaa aluksen kantta pitkin harppuunansa kannateltavana. Hän kuunteli mitä ääniä alukselta kuuluisi.
GK otti nyrkkirautansa esiin ja kiipesi sen avulla toiselta puolelta.
"Kuulostaa tappelulta", Make kuiskasi vieressään olevalle Killjoylle "Kiitos Matoron 'harhalaukauksen' ne syyttelevät varmaan toisiaan."
Matoro nosti päänsä hieman laivan reunan ylle. Hän näki kannen olevan täynnä Nazorakeja, ja yksi lihaksikas Nazorak selvästi haastoi riitaa muiden kanssa. Taustalla seisovat Nazorakit huutelivat innokkaina. Ilmeisesti pitkä laivallaolo oli tylsää
Jään Toa tutkii lämpökamerallaan laivaa. Moottori hehkuu punaisena. Suurin osa vartijoista on keskittynyt kannelle. Ruumassa ei näy juurikaan olentoja.
Gekko sai hilattua itsenä kannen reunalle miekkansa lisäavulla ja huomasi kun lisää Nazorakeja lensi kaaressa.
"Entäs ohjaamo", Killjoy kysähtää Matorolta
"Ohjaamossa on kolme kohdetta.", Jään Toa lausui pieneen headsettiinsä.
"Kaikki syöksyvät esiin samaan aikaan kun Joy antaa merkin", Matoro sanoi headsettiinsä.
Killjoy kumartuu tarkkailemaan tilannetta. Tarvittaisiin oikea hetki.
"Tämä selvä.", GK ja Make kuittasivat yhteen ääneen.
Killjoy näkee, kun yksi Nazorak kompastuu maahan ja kaksi muuta jäävät nauramaan tälle. Killjoy karjuu mikkiinsä: "NYT!"
Matoro hyppää esiin yläkannelle. Hän vetäisee miekkansa esiin ja kaataa useamman Nazorakin yllätysedun turvin. Make lennähtää ohjaamon katolta laivan kannen nokkapuolelle, Nazorakien taakse
Yksi Nazorak juoksee suoraan esiin paljastunutta Killjoyta kohti. Pelkällä tikarilla varustettuna se vain tuli, juosten suoraan Killjoyn ranneteriin. Gekon hypätessä vastapääten Jään Toaa Nazorakit kiinnittävät huomionsa tähän kaapu-Toaan.
Laivalla huudetaan sekalaisia nazorakinkielisiä huutoja.
Torakat kaivavat aseitaan esiin. Monet lähitaisteluasein varustautuneet vain rynnivät klaanilaisten kimppuun.
Make vetää esiin keihäänsä, alkaen pyörittää sitä. Keihään päästä alkaa levitä ympäristöön tulta.
"Eikös meidän pitänyt mennä ruumaan", Gekko huutaa väistäessään Nazorakien laukauksia.
"Yritän päästä ruumaan edeltä", Matoro sanoi headsettiinsä.
"Hyönteistorjujista päivää", Gekko huutaa lyödessään nyrkkiraudallaan Nazorakin vatsaan.
Yksi Nazorak ampuu kiväärillä suoraan kohti Killjoyta. Ammus menee kuitenkin ohi, tehden mojovan reiän kanteen. Killjoy vastaa tuleen liekkipanoksillaan, sytyttäen Nazorakin vieressä olleen köysikerän tuleen.
Kohta laivan kansi on tulessa.
"Selvä, suojaamme sinua Matoro.", Joy kuittasi.
Matoro lähtee syöksyyn ja liukuu kantta pitkin jään elementtivoiman avustuksella.
Hän kamppaa kaksi vartijaa ja koittaa ruuman ovea.
"Numerolukko!", hän huusi torjuessaan torakan lyönnin.
Killjoy käänsi katseensa kohti Matoroa. "Suojatkaa meitä! Matoro, tulen ohittamaan lukon."
Ikkuna komentosillalta aukeaa. Siitä pistää esiin järeän näköinen minigun.
Killjoy syöksyy paneelin suojiin. Nazorakit olivat juuri alkaneet vetämään järeitä aseita kehiin.
"Joy, nopeasti", Matoro huutaa heittäytyessään maahan miniguninsarjalta. Valon Toa hyppää ovelle suojaamaan Killjoyta.
Killjoy kytki kypäränsä johdot paneeliin ja otti yhteyden Klaaniin. "Kepe, tämä lukko pitäisi avata ja mielellään nopeasti."
Tuli on levinnyt kaikkialle Maken ympäristöön. Laivan keula palaa.
Numerot alkoivat vilisemään numeronäytöllä ja mikistä kuului Kepen ääni: "Se olisi siinä, hyvää illanjatkoa." Killjoy murahti vastaukseksi ja huusi: "Se on auki!"
"Tulee kuumat paikat!", Gekko huusi.
Make yrittää nousta ilmaan, mutta yllättäen hän ei pääse metri ylemmäs. Hänen kaulassaan on lasso. "Lahdatkaa tuo elukka!", lassoa pitävä Nazorak huutaa. Suuri Nazorakjoukko rynnii Makea kohti, painaen tämän tiukasti kantta vasten. Yllättäen suuri tulipyörre lennähtää syttyneet Nazorakit poispäin. Muut Klaanilaiset havahtuvat katsomaan Makeen hetkeksi. Tämän silmät hehkuvat oransseina. Tulessa olevat Nazorakit hyppäävät hädissään veteen. Maken silmät muuttuvat taas tavallisiksi.
Matoro potkaisee ruuman auki nopealla liikkeellä ja syöksyy pimeään.
Killjoy viittoo Makea ja GK:ta sisään ruumaan.
Make hätkähti. Hän oli hetken ihmetellyt itsekin mitä juuri oli tapahtunut
Ruuma on täysin pimeä. Toa yrittää hapuilla valokatkaisinta, mutta tyytyy yökiikariinsa.
"Voi pojat. Tämä on täysi sokkelo.", Matoro toteaa tylsistyneesti.
Gekko kävelee hiljaa kohti ruumaa varmistaakseen, että heitä ei olla puukottamassa selkään. Nazorakit ovat tajunneet Klaanilaisten uusimman siirron ja ne alkavat syöksyä sisään laivan sisäosiin.
Killjoy kiroaa taempana. Klaanilaiset saivat hänen mutinastaan selvää vain: "Samperin Steltin laatu..." ja "Creedy saisi tarkistaa millaisia kiikareita ostaa..."
Make luo keihäästään pienen valaisevan liekin. Killjoy näkee Maken liekin ja ryntää hänen peräänsä.
Matoro näkee liikettä edessäpäin. Hän on täysin eksynyt laivan sokkeloiseen ruumaan.
GK kompastuu pimeässä. Kolahdus kaikuu pitkin käytäviä
"Taidan jäädä pitämään selustaa..", hän marisi noustessaan.
Yksinäinen vartijanazorak vetäisee miekkansa ja hyökkää Jään Toan kimppuun.. Killjoy nostaa käsivarsinakuunansa kuullessaan kolahduksen, mutta tajuaa sen olevan vain kompuroiva GK. "Säikäytit minut, varo hieman. Liipaisinsormeni on herkkä."
Perään kuuluu kalahdus.
"Joku taistelee. Matoro? Make?"
Jostakin kuuluu miekkailun ääniä.
Sitten kuuluu tömähdys.
"Joskus toivon, että minulla olisi elementtivoimani...", GK selittää.
Nazorak makaa tajuttomana maassa, ja Matoro kuulee huhuilun "Täällä..."
Sokea Gekko suunnistaa kohti ääntä.. Killjoy ryntää Maken perässä kohti äänen lähdettä, löytäen Matoron ja GK:n.
Torakkamuodostelma astuu ruumaan. Siinä on useita hyvinkin järein asein aseistautunutta torakkaa.
"Ehkä meidän tulisi kulkea tiiviimmin", Kilkka huomauttaa
Nazorakien astuessa pimeään, kirkkaat loisteputket käynnistyvät.
"... valoja säädellään komentosillalta.", Matoro toteaa.
Hämmentynyt Gekko liikkuu rivakammin kohti kumppaneitaan. Hän on taas harhaillut vähän matkan päähän muista.
"Luulen että meidän pitäisi saada komentosilta haltuumme. Nazorakit hallitsevat sieltä käsin tilannetta emmekä tiedä missäpäin ruumaa dokumentit ovat", Matoro jatkoi.
"Minä en jää tänne jos keksivät pistää paikan taas pilkkopimeäksi.", GK protestoi taas.
"Ne ketkä pääsevät nopeasti ylös menevät sinne. Se on järkevintä.", Matoro jatkoi.
"Meidän täytyy löytää ovi ja mielellään äkkiä. Make, onko sinulla ne Nazorak laivojen rakennuskaavakkeet?", Joy kysyi.
Matoro ampuu jäätä metalliseen kattoon. Nazorakien askeleita kuuluu joka suunnasta. Katto alkaa huurtua ja pian se on kylmyyden haurastuma.
"Joy, ammu tuo kohta rikki"
Make kaivaa papereita vyölaukustaan ja ojentaa Killjoylle. Ne ovat hieman palaneet
Killjoy kääntää katseensa kattoon ja nappaa samalla paperit. "Oven pitäisi olla länsikäytävällä. Neljäs vasemmalla"
"Tuolla ne ovat!", kajahtaa huuto. Kymmenet lähitaistelutorakat aloittavat rynnäkkönsä raskaiden suojatessa selustaan.
Samalla Killjoy tajuaa hetken tulleen ja ampuu laukauksen kohti kattoa.
"Selvä", Gekko sanoi ja lähti ohjeiden mukaan.
Matoro ampuu välittömästi harppuunansa ylös ja syöksyy siitä kohti komentosiltaa. Make liitää Matoron perässä
"Hoidetaan komentosilta meille", Make huudahti.
Gekko palaa kannelle.
Killjoy jää alas turvaamaan muiden selustan. Kaksi Nazorakia vilahtaa kulman takaa, mutta yksi sähköpanos lamauttaa ne. Tämän jälkeen Killjoy ryntää Gekon perään.
Jään Toa huomaa pian olevansa neliön muotoisen komentosillan kyljessä kiinni. Pudotus veteen olisi useita kymmeniä bioja.
Valon Toa kiipeää ylöspäin.
Matoro kuumentaa miekkansa energialla ja iskee sen metalliin. Komentosillan katto leikkaantuu kuin säilyketölkki.
"GK, mitä sitä teet?", Matoro kysyy headsettiinsä. "Jos kiipeät seinää, olet suora maali torakoille"
"Hei, avatkaa tähän komentosiltaan 'ovi'.", kuului vastaus.
Singonlaukaus iskeytyy aivan Gekon viereen, melkein pudottaen Toan. Torakat olivat taas kannella.
Killjoy saapuu paikalle ja huomaa Gekon kiipeilevän seinällä. Hän näkee sinkotorakan lähellä.
Matoro pujottautuu sisään komentosillalle katon kautta. Nopealla vilkaisulla hän näkee telineellisen minigunin, useita monitoreja ja suuren ikkunan.
"Antaudu", Eversti 106 sanoo hiljaa. Minigun osoittaa Matoroa suoraan.
"Liippasi liiankin läheltä...", GK kiipeää ylöspäin ja Matoro näkee tämän ikkunasta.
Killjoy kiitää rakettiensa avulla kohti sinkotorakkaa ja iskee ranneteränsä sen läpi, halkaisten tämän.
Make potkaisee komentosillan oven auki sisältä päin.
Toa tajuaa että moinen ase repisi hänet hetkessä, jos hän yrittäisi jotakin. Komentosillalla oli kolme torakkaa, eversti ja kaksi hampaisiin asti aseistautunutta vartijaa.
"Rahi, pysyt siinä tai ystäväsi kuolee", 106 sanoi tyynenä.
Nazorak osoittaa edelleen Jään Toaa minigunilla.
Make murisi hiljaa, hän ei voinut tehdä mitään
Killjoy tajuaa mitä ylhäällä tapahtuu ja hiljaa lähti leijumaan kohti heidän selustaansa.
Matoro pyrkii aktivoimaan naamiotaan. Maken päähän ilmestyy viesti. "Hyökkää"
Pienen miettimisen jälkeen valon Toa hyppää komentosillalle läpi ikkunasta.
Välittömästi Gekon liikkeen jälkeen minigun laukaistaan. Ase ei sano mitään
106 mietti hetken. Ase oli jäätynyt.
Nyt hänellä oli muuta miettimistä.
Silloin tilanne riistäytyi käsistä. Maken hyökkäyksen lisäksi Killjoyn pommi ja GK:n yllätyshyökkäys heittivät Everstin kannelta alas, tehden valtaisan reiän lattiaan.
"Joy, yhdistetään Kepe tämän aluksen tietokantaan. Saattaa saada tietoa dokumenteista!", Matoro huusi.
Killjoy nyökkäsi ja ryntäsi lähimmän tietopaneelin luo. "Kepe, oletko kuulolla?" Vastaus oli myöntävä ja Killjoy odotti.
"Räjäyttäkää komentosilta.", Eversti 106 sanoi pirullisesti useammalle sinkotorakalle kannella.
"Ööh, kamut", Make hihkaisee katsoessaan huoneen hajonneesta ikkunasta alas. Lyömä-asein varustautuneita Nazorakeja kiipesi komentosiltaa kohti.
Kaksi vartijatorakkaa olivat nopeasti eliminoitu neljän klaanilaisen toimesta. Killjoy sai tietoa kypäränsä näytölle. Kepe oli löytänyt jotain.
Silloin komentosilta muuttui tuliseksi kaaokseksi. Useampi räjähdys osui siihen ja tuliset aallot levisivät kaikkialle. Valon Toa teki hätäratkaisun ja laskeutui takaisin kannelle.
Killjoy istui Maken suojassa lattialla ja karjui mikkiinsä: "Kepe löysi jotain, tarvitsemme puoli minuuttia lataukseen!"
"Tyypit, meillä ei ole puolta minuuttia! Sinkotorakat ampuvat!", Matoro huusi.
Gekko löysi tiensä takaisin ruumaan, hän alkoi etsiä dokumentteja.
Killjoy kirosi ja nousi maasta. Paineaalto oli heittänyt hänet alas. "Tarvitsemme rauhallisemman paikan!"
Uusi yhteissingonlaukaus osui komentosiltaan. Tietokoneet räjähtivät ja Matoro paiskautui kovaa takaseinän läpi. Koko komentosilta horjui. Se sortuisi kohta.
Ruumasta kuului pauketta kun Toa rikkoi esineitä, pari Nazorakia saapui ruumaan.
"Tappakaa ne!", 106 karjui. Hänen äänensä peittyi erilaisten aseiden laukauksiin.
Uusi räjähdys iski ja Killjoy paiskautui seinän läpi pieneen koppiin. Hän pudisti pölyt päältään ja huomasi oven. "Killjoy kaikille, täällä on uloskäynti."
Matoro yritti tähdätä ilmalentonsa osumaan takakannelle. Hän iskeytyi metalliseen kanteen ja kierähti laidan yli veteen.
Make teki uhkarohkean ratkaisun. Hän syöksyi huoneen ikkunasta ulos, aikoen häiritä Nazorakeja ampumalla näitä tulella.
Jään Toa kirosi jotakin poltettuna ja kasteltuna. Hän ampui harppuunansa laivan yläosiin ja kiipesi kannelle.
Valkoinen Toa tunsi täräyksen, joka horjutti koko alusta. Hän pelkäsi koko laitoksen uppoavan.
Killjoy juoksi pitkin käytäviä. Muutama Nazorak juoksi hänen perässään. Kaikki räiskintä oli katkaissut hänen radioyhteytensä. Killjoy räjäytti ovia edestään, kunnes saapui laivan toiselle puolelle ja nousi lentoon. Tätä taistelua hän ei voittaisi.
Make huomasi Killjoyn ja lensi hänen luokseen
"Apujoukkoja erikoiskuljetus 601:n luo, klaanilaiset hyökänneet", Eversti 106 huusi radiopuhelimeensa.
Valon Toa löysi merkillisen lipaston, voisiko täällä olla se mitä he olivat tulleet etsimään?
"Lähetämme alueella partioivat Zyglakit", torakalle vastattiin.
Ennen kuin GK ehti lukea paperinippua, hän tunsi kylmän aseen niskassaan.
Pian Make havaitsi pieniä yksittäisiä veneitä lähestyvän alusta.
"Pudota miekka", Nazorak lausui kylmästi. GK ei tiennyt mitä tehdä.
Killjoy leijui Maken vieressä. "Tämä ei lupaa hyvää"
"Mitä sanoisit pienestä tuholaistorjunnasta", Make kysähti
"Olkoon sitten näin...", Gekko sanoi ja piilotti nyrkkirautansa. miekan kolistessa lattialle.
"Laiv...oksessa! Tehdä...ea hyökkäys ruum... kadotaan", Matoro puhui headsettiinsä. Hän huomasi sen olevan vahingoittunut.
Valon Toa kääntyi ja Nazorak tunsi kolme terää kaulassaan.
Killjoy koputti kypäräänsä. Matoro yritti sanoa heille jotain. Make katsoi Killjoyyn. "Meidän täytyy saada Matoro ja GK ulos. Tämä on liikaa."
"Ruum...kkäys ruumaa...!"
Gekko nosti miekkansa ja viimeisteli hyökkääjän.
Jään Toa oli suhteellisen rauhassa laivan takaosassa. Kansi oli kaaoksessa ja laivan etuosa paloi. Nyt olisi mahdollisuus syöksyä ruumaan.
"Ruuma.. miksi hän hokee ruum-" Silloin Killjoy tajusi. "Make, ruumat. Matoro on menossa sinne!"
Taivaalta kuului helikopterin ääni. Nazorakien ruskeansävyinen kuljetushelikopteri lähestyi laivaa.
Gekko sai viimein käsiinsä paperit, niitä oli vino pino, aivan päällä oli muutama lausahdus 001:ltä.
Matoro iski energiasta hehkuvan miekkansa laivan kanteen ja leikkasi aukon ruumaan. Hän pudottautui alas. Tehtävä olisi mahdollista vielä suorittaa, ja hänhän suorittaisi sen.
Killjoy tajusi Nazojen ilmatuen saapuvan. Make sytytti palan ruuman seinästä tuleen ja Killjoy ampui tien sen läpi. Kaksikko lensi kohti aukkoa.
Valot pätkivät ruumassa. Laivan moottorit olivat sammumaisillaan. Gekko pelästyi ja tipautti paperit käsistään. Kymmeniä Nazorakeja hyppivät köysine varassa kopterista laivaan. Ne olivat ilmavoimien joukkoja ja hampaisiin asti aseistautuneita, eivätkä ne päästäisi klaanilaisia elossa laivalta.
Silloin joku veti koko ruuman pimeäksi.
Matoro kytki taas yökiikarinsa päälle. Ruuma oli pimentynyt. Myös moottori oli sammunut.
"Hienoa, nyt en löydä enää näitä", Gekko sadatteli ja kompastui.
Killjoy ja Make laskeutuivat ruuman suulle. "Oletteko täällä!?"
"Olen!", Matoro huusi vaistomaisesti.
Nazorakien valoammus lensi Jään Toan pään ohi. Se valaisi aavemaisesti pimeyttä.
Make ryntäsi kohti Matoron ääntä ja Killjoy kohti GK:n.
Matoro tajusi että hänet huomattiin. Toa kierähti ajoissa suojaan, sillä joku heitti kranaatin hänen edelliseen paikkaansa. Konekiväärinsarjat alkoivat soida käytävillä. Make lennähti räjähdyksen ääntä kohti.
"Ne ruojat ovat taas ruumassa. Tappakaa ne.", Eversti 106 komensi laivan raunioituneella kannella. Hän nousi kopteriin ja jätti ilmavoimien joukot laivalle.
Killjoy spottasi GK:n sivummalla. Hän ryntäsi tätä kohti: "Äkkiä, meidän täytyy päästä veneelle!”
"Mutta.. dokumentit...", Gekko sanoi Killjoyn vetäistessä tämän.
"Unohda ne. Nyt häivytään täältä!"
Matoro makasi käytävän reunassa kahden laatikon takana. Konekiväärinsarjat viuhuivat hänen yli.
Hän alkoi kerätä miekkaansa energiaa. Pian se hehkui täysin keltaisena.
Toa ampui säteen energiaa ampujiinsa ja huomasi samalla Maken.
Energiasäde ei osunut ampujiin. Se osui laivan polttoainetankkiin, joka oli näiden takana ruumassa.
Gekko lähti juoksuun kohti kantta.
Killjoy lensi ruuman aukosta ulos valmistamaan veneen muille. GK ilmestyi palavalle kannelle, valmiina hyppäämään veteen.
Massiivinen räjähdys alkoi edetä polttoainetankista muualle laivaan. Valtava paineaalto sai laivan takaosan nousemaan ilmaan ja sitten lentämänä veteen. Valtava tulimassa syöksyi käytävältä Makea ja Matoroa kohti
"Geronimooo!", Gekko huusi hypätessään.
Matoro tajusi mihin oli osunut. Hän ehti juuri Maken kanssa sivukäytävään ennen kuin tuliaalto osui heidän entiseen paikkaansa. Jään Toan ihmetykseksi Make asettui hänen suojakseen. Polttava tuli ei vaikuttanut häneen mitenkään
Laiva alkoi kallistua. Kun tuliaalto oli mennyt, aukinaisen polttoainetankin paikalta alkoi tulvia jokivettä.
"Me uppoamme. Äkkiä, mistä pääsee pois", Matoro kysyi.
GK molskahti veteen ja Killjoy ohjasi veneen hänen vierelleen.
Make lennähti Matoron yläpuolelle, tarttuen tätä olkapäistä varpaillaan, "Pidä kiinni". Pian Make lennähti kovaa vauhtia pitkin käytäviä Matoro mukanaan. Valtava vesimassa seurasi heitä ja tuhosi kaiken tieltään.
"Tiedätkö mitä olet tekemässä?", Matoro kysyi. Hän ei ollut varma kuuliko Make.
Viimeinen ruuman Nazorak pelasti paperit lipastoon juuri ennen sen täyttymistä vedellä. Torakka koki kuoleman vesimassojen alle.
Alus oli kallistunut jo hyvin paljon. Pian se syöksyisi järven pohjamutiin.
"Älä huoli", Make huudahti Matorolle.
"... hei, takana on vettä, edessä tult-", Matoro huusi. Pian Make lennähti laivan keulan palavista jäänteistä Matoro mukanaan.
GK ja Killjoy kiisivät veneellä ympäri laivaa, etsien Matoroa ja Makea. Lopulta GK huudahti: "Tuolla!"
Make-Matoro yhdistelmä syöksyi vasten tähtitaivasta. Pian Make alkoi kaartaa kohti joen reunaa.
Zyglakit ottivat kiinni Klaanilaisten veneen reunoista. Ne pyrkivät upottamaan koko aluksen. Vedestä nousi pirullisia olentoja useita.
Gekko yritti parhaansa mukaan torjua tätä luonnonoikkua miekallaan.
Entinen Nazorak-laiva vajosi kokonaan syvyyksiin dokumentit mukanaan.
Make pudotti Matoron veneen kannelle ja nousi ylemmäs.
Kotirauhan häirinnästä raivostunut Zyglak löi Valon Toa veneen toiseen päähän ja siitä veteen.
"AAAAAAA", Matoro ehti huutaa ennen kuin osui pienen veneen kannelle. Vene miltei kaatui.
"Joy, kestääkö pukusi vettä!", Matoro kysyi. Zyglak otti reunasta kiinni ja alkoi vetää venettä veteen.
Pian Make tarttui jaloillaan Zyglakeihin pyrki lennättäen näitä veteen. Gekon silmät menivät kiinni, Toa jäi kellumaan veteen.
Killjoy tajusi mitä tapahtui ja yritti nousta lentoon. Oli kuitenkin liian myöhäistä, vesi koski Killjoyn jalkamoottoreihin saaden ne oikosulkuun.
Räjähtävä keihäs osui veneen pohjaan. Yhä useampi Zyglak parveili veneellä.
"Make, nosta GK ja Matoro ylös, äkkiä!", Joi’un huuto kuului.
Matoro kamppaili Zyglakien otteita vastaan. Ne yrittivät vetää tätä pinnan alle jatkuvasti. Make yritti poimia Matoroa mukaansa.
Killjoy sulki silmänsä ja alkoi lataamaan sähkön elementtivoimiaan käsivarsiinsa. "Make, nopeasti! Nosta heidät!"
Väkivahvat olennot olivat joukolla äärimmäisen vaarallisia. Silloin Make nappasi Matoroa kädestä ja veti tämän ylös Gekon kanssa.
Maken jaksaminen oli koetuksella. Hän lensi vaivoin kuljettaen kahta Toaa. Zyglakien keihäs osui Makea jalkaan heitettynä. Toa karjaisi ja syöksyi joen rannalle kahden Toan kanssa.
Sähköä oli Killjoyn kehossa jo liikaa. Sitä sinkoili purkauksina tämän käsistä. Lopulta Killjoy päästi voimistaan irti ja valtava sähkönpurkaus levisi vedenpintaa pitkin, käristäen Zyglakit. Killjoyn voimaton ruumis jäi kellumaan veden päälle. Hän oli kuluttanut liikaa energiaa ja puku oli oikosulun partaalla.
Matoro katseli vedessä tapahtuvaa näytelmää rannalta. Valtava sähköisku valaisi pimeän joen. Heti sähkön kadottua Matoro hyppäsi veteen ja alkoi raahaamaan Killjoyn raskasta haarniskaa rannalle.
"Make! Autatko vähän ennen kuin nuo heräävät!", Matoro huusi vedestä. Make lennähti Killjoyn ruhon päälle alkaen vetää tätä rantaan
Kaksi Toaa olivat saaneet Killjoyn käytännössä tajuttoman ruumiin rantatörmälle. Myös GK oli tajuton.
Martti katsoi hengästyneeseen Makeen. "Kiitos kovasti"
"Noh, eipä kestä", Make yritti lausahtaa hengästyksensä läpi.
"Kep... käsk... kun hakea meid... lta", Matoro otti yhteyttä Kepeen, kunnes tajusi ettei hänen radiollaan ollut mitään hyötyä.
"Nazorakit palaavat kohta. Meidän pitää saada nuo kaksi turvaan ja pian", Matoro vastasi.
Silloin Killjoy yskäisi ja kypärän raosta purskahti vettä.
"Ooh. Sinä olet elävien kirjoissa.", Matoro piristyi huomattavasti.
"Hyvä ajoitus", Make lausahti
"Make, toimiiko radiosi? Jos toimii, tilaa kyyti."
Killjoy käännähti vatsalleen ja koetti viittoilla Matoroa tarkastamaan tämän tarvikelokeron. Matoro mietti hetken ja tajusi sitten avata lokeron. Hän nappasi sieltä oudon näköisen laatikon, jossa oli pillereitä. Kyljessä luki "kipulääke"
Make kaivoi vyölaukkuaan, yrittäen löytää radiota
Killjoy hapuili kättään, kohti kipulääkkeitä.
Make löysi radiovastaanottimensa, yrittäen saada sitä toimimaan. Hän kuitenkin ojensi radion Matorolle, joka osasi käyttää sitä paremmin
Killjoy nappasi lääkkeet ja tiputti yhden pillerin kypäränsä reiästä alas. Hän yski päälle lisää vettä.
"Katsotaas", Matoro ajatteli ääneen. Hän käänteli radion taajuuksia.
GK heräsi huudahdukseen korvassaan.
"Mitä..."
Radiolaitteesta kuului hetken aikaa korvia vihlovaa tinnutusta.
"krz... haloo, Klaani?...krz", Matoro kysyi kohinaan.
"Täällä Paaco", kuului vastaus. Tiimin ilmeet näyttivät huojentuneilta.
"Lähetä joku hakemaan meidät tämän joen rannalta, läheltä järveä. Joy ja GK tajuttomia"
GK näytti kuin puusta pudonneelta, hän hapuili käsillään asettaan. Hän ei muistanut mitään.
"Selvä. Kymmenen minuuttia", Klaanista vastattiin.
"Kyyti kymmenessä minuutissa...", Matoro kertoi Makelle ja Joylle.
Sitten Gekko tunsi kivun päässään ja näki Killjoyn kädessä olevan purkin.
"Tehtävämme ehkä vähän epäonnistui mutta hei, me epäonnistuimme tyylillä", Matoro koitti nostaa tunnelmaa.
Huojentunut Make mätkähti lepäämään rantahietikolle
Killjoy yskäisi. Hänen jalkaproteesinsa olivat kastuneet, eivätkä liikkuneet. Hän hymähti: "Niin kai sitten."
Kymmenessä minuutissa pieni steampunk-vene - lentävä sellainen - laskeutui metsään. Muutama matoran tuli hakemaan joukon.
[spoil]Joo. Tämä kertoi missä yhteydessä Joi'un puku kastui ja mitä Gekon viestissä mainitulle laivalle oli tapahtunut. Kiitokset Makelle, Joi'ulle ja Gekolle.[/spoil]
Joka suuntaan huudetut komennot, näppäimistöjen naputus ja monenlaisten hallintalaitteistojen äänet täyttivät huoneen.
Kenraali 001, kaikkien Nazorakien komentaja asteli tietokoneita ja komentonäyttöjä täynnä olevan bunkkerin läpi. Kenraalin olkapäillä makaava musta viitta heilahteli sotilaskomentajan ylpeiden askelten tahtiin. Kenraalin selän kohdalla viitassa oli verenpunainen Nazorak-joukkojen tunnusmerkki, joka oli myös tunnistettavissa jokaisen huoneen Nazorak-upseerin haarniskan olkasuojasta. Tämä merkki edusti kunniaa taistelukentällä. Se edusti uskollisuutta. Se edusti kuolemaa nazorakein vihollisille.
Kuolemaa edustivat myös Kenraalin vyötäisillä roikkuva pieni Zamor-pistooli ja huotraansa työnnetty pitkä miekka. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Kenraalin käyttävän kumpaakaan taistelussa, mutta sillä ei ollut väliä. Kenraali olisi joukkojen keskuudessa kunnioitettu ja pelätty myös ilman ainuttakaan asetta.
Komento- ja viestintämonitoreidensa eteen kumartuneet insinööritorakat nousivat täydellisellä ajoituksella täysin samanaikaisesti pystyyn käsi sotilastervehdyksessä. Torakkaäänien yhtenäinen kuoro lausui kunnianosoituksensa nazorakiksi ennen kuin palasi työhönsä Kenraalin sanattomasta komennosta.
Kenraali käveli huoneen päähän, jossa oli suurin komentoruutu. Holografinen projektio näytti karttaa koko tunnetusta maailmasta. Joka ikinen Nazorak-laivasto, ajoneuvo tai partio näkyi kartalla sinisten pisteiden pieninä kertyminä, jotka liikkuivat hitaasti kartalle merkittyjä kohteita päin.
Suurinta komentoruutua operoiva Nazorak-insinööri tuijotti Kenraalia hetken ennen kuin hätkähti ja tervehti tätä nousten erittäin jäykkään kunnia-asentoon.
"Tervehdys, herra Kenraali!"
Kenraali 001 ei vastannut insinöörille, vaan tarkkaili vihreillä silmillään suurinta komentoruutua hetken ajan. Hän osoitti yhtä sinisten pisteiden rykelmää sormellaan.
"Viestikää partio 245:lle ", Kenraali sanoi tyynesti. "Jatkakaa suunnitelman mukaan. Kaasun käyttö on valtuutettu. Lähettäkää agentteja tutkimaan jäännökset."
"Kyllä, herra Kenraali!" yksi torakoista huusi. "Koodi...sininen. Aktivoimmeko koodi sinisen?" Nazorak harkitsi käyttävänsä suoraa ilmausta, mutta ei ollut täysin varma, oliko hänellä valtuudet tietää, keitä 019 ja 020 olivat. Hyvin moni joukoissa tiesi Sinisistä Käsistä, mutta asian ajattelua ei pidetty yleisesti terveellisenä.
Kenraali piti ryhtinsä suorana eikä kääntynyt katsomaan kysyjää. "Yliluutnantti 923 tietää aivan hyvin, että koodi sininen on varattu vain operaatioihin, joista sinun sotilasarvosi ei edes kuulu tietää."
Yliluutnantti nielaisi ja päätti kyykistyä takaisin ruutunsa taakse. Hän jatkoi viestin näppäilyä, mutta pyrki tekemään sen mahdollisimman hiljaa.
Tämä oli niitä hetkiä, jolloin Kenraali olisi hymyillyt, jos olisi pystynyt siihen. Vuosien harjoittelun jälkeen hän oli kuitenkin oppinut supistamaan sisäänsä voimakkaimmat tunteet. Ilot, surut ja aggressio eivät olleet hyviä ominaisuuksia johtajassa. Ne peittivät alleen taktiikan ja toivat mukaan muuttujia, jotka saattaisivat tuhota kokonaisia hyökkäyssuunnitelmia.
Kenraali olikin pyytänyt Tohtori 006:ta tutkimaan, saisiko Uuden Sukupolven mielistä supistettua ylimääräiset tunteet.
Projekti oli osoittautunut tehottomaksi. Mieli itsessään oli yksi niitä asioita, joita 006:n mukaan tieteellä ei voinut rikkoa osiksi ja rakentaa uudelleen.
Kenraali ei ollut valmis uskomaan tätä. Evoluutio kaikessa pyhyydessään ja säälimättömyydessään tuhosi asioita, jotka hidastivat kehitystä. Heikkoudet poljettiin alas pelkiksi askeliksi kohti vahvuuksia.
Ja mitä muuta tunteet olivat kuin pelkkiä heikkouksia?
"Oletan, että skakdiliittolaisemme ovat edelleen omilla teillään", Kenraali lausui synkeästi.
"Kyllä, herra Kenraali!"
Kun yli-innokas Nazorak-insinööri oli lopettanut huutamisen, se painoi yhtä suuren kontrollipöytänsä tuhannesta hohtavasta napista. Tällöin Gaggulabion laivaston arvioitu sijainti hohti keltaisina pisteinä holografisella näytöllä.
"...ja Zyglak-liittouma on hajanaisena ja ilman selvää johtajaa."
"Kyllä, herra Kenraali!"
Vihreät pisteet ilmestyivät kartalle, pääasiassa merialueille. Kenraali tuhahti. Nuo barbaarimaiset, johtajattomat merikultistit olivat voimakkaita ja tappavia taistelijoita, mutta niillä ei ollut pienintäkään strategiantajua. Likaiset liskot olivat käytännössä kokonaan ailahtelevien ja eläimellisten tunteidensa vallassa.
Zyglakeista oli hyötyä, mutta ehkä ne tarvisivat aivan uudenlaista johdatusta. Idea jäi hautomaan Kenraalin mieleen.
"Abzumon ja hänen joukkojensa sijainnin tiedän", Kenraali sanoi. "Tarkkailkaa häntä. Luotan häneen monta kertaa enemmän kuin yhteenkään muista liittolaisistamme, mutta tarkkailkaa häntä."
"Kyllä, herra Kenraali", insinööri sanoi hieman hiljaisemmin, "mutta jos arvoni sallii minun kysyä, mitä syytä Nazorak-imperiumilla on luottaa tähän Makutaan enemmän kuin esimerkiksi palkkasotureihimme?"
"Koska taidan tietää, kuka hän on", Kenraali sanoi hiljaa.
Insinööri oli sanomassa jotain, mutta päätti vaieta. Edes Kenraalin epävarmoja oletuksia ei kyseenalaistettaisi.
"Entä...Avde?" Kenraali kysyi.
Holografinen monitori tuntui lataavan jotain hetken. Sitten se näytti viestinsä ruudulla suurilla punaisilla kirjaimilla. SIJAINTI: TUNTEMATON.
Kenraali kurtisti kulmiaan. Tietysti. Yhteinen hyväntekijä tuli ja meni miten yhteiselle hyväntekijälle vain kelpasi. Avde oli hyökännyt Klaanin linnoitukseen joitakin viikkoja sitten ilman muun Allianssin konsultointia. Hän oli tehnyt sen hyökkäysvoimalla, jonka olemuksesta edes Abzumo ei ollut tiennyt mitään. Avden Allianssille tuomat yhteydet ja sisäpiirin tiedot klaanilaisista olivat äärimmäisen arvokkaita, mutta Matorania muistuttava hahmo ei ollut missään vaiheessa antanut Kenraalille syytä luottamukseen.
Avde halusi vain Nimdan, sen Kenraali tiesi. Hän myös tiesi, että Nimda oli vain säälittävää matoran-tarustoa. Jos Avde oli niin älykäs kuin esitti olevansa, hänen agendansa oli jotain salaista.
"Hän palaa Pesään ennemmin tai myöhemmin, jos arvostaa liittoumaa yhtään", Kenraali lausui itsevarmana, "ja kun hän palaa, haluan hänet valvontaan. Haluan vähintään viisi 007:n valvontakameraa seuraamaan sen pirulaisen toimia."
Upseerit ja insinöörit kirjoittivat 001:n käskyjä muistiin. Kenraali odotti, että huone hiljenisi taas ennen kuin jatkoi.
"Ympäri. Vuorokauden. Ymmärretty?"
Bunkkerilaiset tuntuivat ymmärtävän.
"Hyvä", Kenraali sanoi lievästi ylpeänä. "Jatkakaa."
Tämän lausuttuaan Kenraali kääntyi ympäri ja käveli kohti komentobunkkerin oviaukkoa. Torakkakomentaja oli tyytyväinen. Jos kaikki toimisi oikein, invaasio voitaisiin kohdistaa jo kahden viikon päähän.
Oliolli oli käsittänyt kaiken nyt. Tämä tila, hän tiesi miten hän pääsisi pois! Hän tiesi, että hänen täytyisi päästä pois, vaikkei hänen onnistunutkaan tajuta miksi. Ilmeisesti muistinmenetys ei ollut kokonaan häipynyt. Hänen päätään särki.
Mutta hän tiesi miten hän pääsisi täältä pois, takaisin kotiin. Sitä varten hänen täytyisi löytää tässä tilassa asustavat "Vaeltavat Legioonat". Sitä helpotti se, että hän tiesi tasan mistä suurin osa niistä löytyisi. Vain jotkin niistä toisivat haastetta, sillä vain kyseiset jotkin oikeasti liikkuivat ympäriinsä, puolustaen Tilaa valloittajilta, vaikka Oliolli ei uskonutkaan, että Tilaan koskaan hyökättäisiin.
Oliollin täytyisi löytää kaiken kaikkiaan 30 legioonaa, joista 6 liikkuivat ympäriinsä. Hän muisti nyt täydellisesti 24 sijainnit, ja tiesi, että 16. legioona oli asettunut lähistölle.
------------------------------------------------------------- Jonkin ajan kuluttua
-------------------------------------------------------------
16. legioonan leiri, Outo Tila
Oliolli saapui leiriin. Leiri oli täynnä legioonalaisia, vihreitä, keihäällä varustettuja sotilaita, joilla oli kaikilla samanlaiset turkoosit Kakamaa muistuttavat naamiot. Leirin Legaatti saapui hänen luokseen.
"Kunnia viimein tavata teidät" se sanoi.
"Kiitos. Teillä lienee minulle jotain varastossa?" Oliolli kysyi
"Kyllä, mutta tietänette, että teidän täytyy todistaa henkilöllisyytenne ensin"
"Kyllä, tiedän sen. Sinun ei edes tarvitse esittää kysymystä, muistan sen kyllä. Vastaus on 'arkkitehdin'."
"Aivan, omaisuutenne on täällä."
Lyhyen tursasjahdin jälkeen Notfun oli tyytyväinen. Hänen kauniin laivansa tykit olivat ampuneet yhden keltapilkullisen Steltinkymmenlonkerotursaan.
Nyt kyseinen merenelävä roikkui kannelle viritetyn nuotion yllä.
"Hetk- miksi laivassani on nuotio?", Notfun ihmetteli nähdessään mitä kannella tapahtuu.
"Kapteeni, halusitte paistettua tursasta", yksi piraatti vastasi.
"Tämä laiva on puuta. Se palaa. Sammuttakaa nuotio heti kun olette paistaneet tursaan.", Notfun antoi ohjeita.
"Aye, kapteeni", piraatti vastasi.
Matoro tutkaili yhdessä hyteistä karttoja. Rozumin saaren ympärille oli merkitty useita karikoita. Olisi varmaan parasta mennä maihin veneillä ja ankkuroida karien ulkopuolelle. Niistä legendojen merikäärmeistä tai mustekaloista olisi turha välittää.
He saapuisivat saarelle jo muutaman tunnin kuluttua. Yön Timo II oli harvinaisen nopea ja tuulet olivat myöteiset.
Bio-Klaanin saari, Nazorak-satama
Skakdien suuri purjelaiva lipui satamaan Nazorakien metallisten sotalaivojen lomaan. Laivat näyttivät olevan kuin toisesta maailmasta; toinen oli puinen ja liikkui purjeilla, toiset olivat metallia ja liikkuivat moottorein. Gaggulabio suosi merenkäynnissä perinteitä ja oli joskus arvostanut merirosvoja.
Notfunin jälkeen hän vihasi heitä.
Keltamusta skakdi käveli selkä kyyryssä ulos laivasta. Hänen takanaan kulki kuin vanana useita muita Skakdeja. Skakdilordi oli silminnähden ärtynyt. Amazua sentään olisi suorittamassa tehtävää ja toivottavasti onnistuisi.
Harmaa, suurikokoinen kyborgiskakdi käveli johtajaansa vastaan laiturille. Nazorakien telakat ja lukuisat varastorakennukset näyttivät tyhjiltä. Nazorakit eivät pidä skakdien seurasta.
"Päivää, Gaggulabio. Maajoukoilta ei mitään raportoitavaa", vallanhimoinen komentajaskakdi aloitti. Gaggulabio loi tähän turhautuneen vilkaisun.
"Ovatko torakat ilmoittaneet suunnitelmistaan poissaollessani?", Labio kysyi. Hän oli ollut juuri pari päivää merellä skakdien sotaharjoituksessa.
"Ei, ei mitään.", Rlorzedt vastasi.
Kiven skakdi murahti jotakin.
"Entä tutkimukset viruksen kanssa?"
"Saimme tuloksia. Kykenimme selivttämään miten Spiriah sitä oli käyttänyt ja kykenemme nyt muokkaamaan skakdien voimia. Ainetta tosin on kovin vähän"
Skakdiseurue lähti satamasta kohti Pesää ja siellä sijaitsevia kasarmeja.
Yön Timo II, Meri Rozumin ympärillä
"Maakravut, alamme olla perillä. Suurella laivalla ei pääse tämän lähemmäs. Karikoita.", Notfun selitti kävellessään Matoron hyttiin. Nukkuva Xxonn havahtui.
Kaksi klaanilaista olivat nopeasti kannella. He katsoivat vähän matkan päässä siintävää saarta. Se oli vehreä ja trooppisen näköinen. Kultaiset hiekkarannat houkuttelivat matkalaisia karikoihin.
Silloin Matoro tajusi, että hän oli käynyt tuolla saarella. Hän oli laskeutunut sinne muiden kanssa Xian paluumatkalla. Saari oli se, jossa hänen naamionsa alkoi käyttytyä oudosti ensimmäistä kertaa.
Killjoy ja 437 kierelivät, mittaillen toisiaan. Killjoy veti oikean kätensä ranneterät esiin, juuri 437:n hyökätessä. Nazorak käynnisti selän suhkumoottorit ja syöksyi kohti Killjoyta. Killjoyn koneistetut refleksit kuitenkin käynnistivät omat moottorit samalla sekunnilla. Kaksikko iskytyi vauhdilla toisiaan vasten, singoten toisensa maahan.
Killjoy nousi ylös ensimmäisenä ja ampui räjähteen kohti 437:n jalkoja. 437 kuitenkin väisti ne yhdellä huimalla loikalla ja veti samalla kädesään esiin terän.
Terä liikkui nopeammin, kuin Killjoy oli osannut odottaa ja se lävisti vaakasuunnassa Killjoyn kypärän, suoraan suun kohdalta. Killjoy karjaisi ja veri purskahti kypärän lovesta suoraan nauravan 437:n päälle.
Ennen kun Killjoy ehti edes kunnolla nousta, 437 potkaisi Killjoyn päätä, jonka jälkeen tämä laukaisi jonkinlaisen painezamorin, joka lennätti Killjoyn suoraan mökin siivestä läpi, murskaten siellä sijaitsevat painokoneet.
Killjoy jäi makaamaan pölyn keskelle. Hän ei ollut valmis taistelemaan, ei tässä kunnossa.
437 pudisteli päätään pettyneenä, hän oli odottanut parempaa vastusta. Hän veti ranneteränsä sisään ja käveli kohti Killjoyta.
"Olen pettynyt sinuun Killjoy, odotin sinulta viimekertaisen jälkeen paljon enemmän."
Killjoy yskäisi, mutta päästi sen jälkeen ilmoille kurlaavan hörähdyksen. Veri purskui hänen suustaan samalla, kun hän ojensi kätensä kohti torakkaa.
437 luuli Killjoyn anovan armoa, mutta tämän ainoa vielä ehjä silmä suureni, huomatessaan Killjoyn kädestä purkautuvan sähköä. Pieni sähkölataus iski suoraan 437:n kasvoille, antaen Killjoylle tarpeeksi aikaa saada itsensä pystyyn. Ylös noustessaan hän kuitenkin kauhistui, tajutessaan Creedyn tuijottavan taistelua ikkunasta. 437 huomasi Killjoyn reaktion ja kääntyi katsomaan ikkunaa. Tämä tajusi mahdollisuutensa, virnisti Killjoylle ja ampui suoraan kohti Creedyä.
Laserpanos iski ikkunan läpi, mutta ei osunut Creedyyn, vaan viuhahti tämä ohi, suoraan Killjoyn komeroon. Killjoy näki, kun Creedy juoksi kauhistuneena kohti alakertaa. Killjoy sadatteli matoranin tyhmyyttä ja kääntyi sitten takaisin kohti vihollistaan.
"Julkeatkin-sinä nazorakinpentele-hyökätä sivullisen kimppuun! Tämä on meidän taistelumme! Pidä muut erossa siitä!"
Killjoy sai raivosta uutta voimaa ja aloitti sprintin kohti vihollistaan. 437 oli valmistautumassa torjumaan tulevaa miekaniskua, mutta sitä ei tullut. Killjoy tarttui vauhdista torakan kaulaan. Yksi nyrkinisku 437:n keskivartaloon heitti tämän kohti läheistä puuta, iskien tämän ilkeännäköisesti kasaan.
437 kuitenkin nousi ylös nopeasti vahvistetun ruumiinsa avulla ja kohotti käteen liitetyn zamor-laukaisimensa.
"Niin sitä pitää, tiesinhän, että sinusta löytyisi puhtia. Olet aivan kuten minä, valmis taistelemaan loppuun saakka. Emme ole kovinkaan erilaisia."
Nämä sanat kuultuaan, Killjoyn jalat pettivät ja hän lyhistyi polvilleen maahan. Muistikuva palasi hänen mieleensä:
Klaanin valimot, muutamaa vuotta aikaisemmin
Killjoy lyyhistyi. Hän ei enää jaksanut enää, hän oli voimaton, hän ei voisi voittaa, hän ei enää haluaisi voittaa…
Guardian näki tämän. Hän laski aseensa ja katsoi Killjoyta.
”Me emme ole kovinkaan erilaisia.”
Nämä sanat kuultuaan Killjoyssa napsahti. Raivoissaan hän teki vielä viimeisen iskun tuota olentoa vastaan, joka julkesi verrata Killjoyta itseensä.
Killjoy aloitti syöksyn kohti vihollistaan, mutta silloin hän tajusi virheensä, jälleen...
Killjoy hyppäsi, hyppäsi raivoissaan kohti tuota ylemmällä tasolla seisovaa Skakdia, mutta liian myöhään, hän tajusi virheensä.
Zamor-pistoolin ammus lävisti hänen panssarinsa, hän tunsi, kun se tunkeutui hänen sisäänsä ja aiheutti paineaallon, joka paiskasi Killjoyn töydellä voimalla maahan. Tömähdys kaikui laavakivestä muodostuneesta maasta.
Killjoy ei kyennyt liikkumaan. Hän oli voimaton, maaten selällään maassa, katsoen ylleen lankeavaa torakan hahmoa. Ase osoitti kohti hänen kalloaan, mutta ennen kuin Killjoy ehti edes ajatella tulevia sekunteja, ase poistui hänen päältään ja muuttui jonkinnäköiseksi tykiksi.
Se laukesi kerran, saaden vihaisesti viheltävän räjähteen sinkoutumaan Killjoyn mökkiin sisään. Hetken ajan hiljaisuus oli rikkumaton, kunnes paineaalto, yhdessä helvetin lieskojen kanssa pääsivät valloilleen.
Mökin rakenteet katosivat hetkessä, singoten irralliset tavarat pihalla lentämään, saaden mökin seinien ja katon katoamaan hetkessä. Killjoy jäi tuijottamaan nyt miltei maan tasalla palavaa kotiaan ja sillä karvalla hetkellä hän tajusi sen, tajusi matoranin, jonka oli käskenyt pysymään sisällä. Huutoa ei kuulunut, liikettä ei näkynyt. Oli vain puhdistava tuli...
Killjoy unohti vihollisensa, unohti aseen joka häntä taas uhkasi. Hän muisti vain nimen:
"Hän on poissa", Xiantos kertoi.
"Mitä ihmettä sinä höpäjät?"
Xiantos veti pienen veitsen esiin ja puukotti Kongua. Toa kaatui maahan. Hän pystyi liikkumaan aivan vähän. Hän oli aivan avuttomana maassa. Hän tarvitsi apua.
"Tappaminen saa minut hyvälle tuulelle", Xiantos virnisti.
"Apua..."
Xiantos hyppäsi ulos Kongubossin ikkunasta ja tippui keskelle katua. Hän katosi.
***
Konguboss muisti huoneessaan olevan puhelimen. Hän yritti päästä se luokse. Toa sai kiinni puhelimesta ja näppäili hätänumeron. Soitto.
"Täällä hätäkeskus", joku vastasi ja kysyi, "Tarvitsetteko apua?
"Minua on puukotettu", Kongu vastasi.
"Pysykää rauhallisena", puhelimesta kuului, "Mikä on sijaintinne?"
"Huone 169, Bio-Klaa...", Kongun ääni loppui.
"Haloo? Lähetän sinne ensiapua. Oletan, että sijaintinne on Bio-Klaanin hotelli."
***
Asemalta lähetettiin Bio-Klaaniin ambulanssi, joka saapui Bio-Klaanin hotelliin. Pakua oli soittanut moden paikalle. Mode, nimeltä BladeVezon huomasi, että hoitajat saapuivat.
"Onko joku loukkaantunut?"
"Huone 169"
"Eräs henkilö pakotti minut aseella kertomaan Kongubossin sijainnin ja kerroin sen olevan huone 169", respatäti huomautti.
"Mennään!" BladeVezon huusi.
BladeVezon potkaisi oven auki ja huomasi Kongun lattilla.
"Lääkintämiehet!"
Lääkintämiehet nostivat Toan paareille ja veivät hänet ambulanssiin kiiruhtaen. BladeVezon huomasi aukinaisen ikkunan.
"Epäilty on luultavasti karannut ikkunasta", BladeVezon kuulutti moderadioon.
Notfun kierteli laivaa. Hän käskytti miehistöään ympärillään.
"Pojat, nyt laitatte sen nuotion pois ja suolaatte Turskan äkkiä. Jardirt, hae vieraamme, ja vie heidät manaattisäil- Anteeksi ruumaan. Kaksoset, ottakaa Mursunlihat. Toa, jaa nämä piilukkopistoolit miehistölle ja vie tämä kolmikolkka Jardirtille. Minä pidän toisen kaiken varalta, niin että jos omani menee hukkaan, niin saan uuden tilalle. Toinen vaihtoehto o tietenkin, että jos joku kaappaa vallan, jota ei tietenkään tapahdu, niin hän saa tämän", Notfun puheskeli, ja käveli alas ruumaansa.
Ruumassa oli kolme manaattia ja kaksi Mursua. Mursut olivat tarkoitetut kantamaan mursunlihat ja vieraat. Manaatit olivat miehistölle.
"Noniin, miehet. Avaan nyt höyryluukun, ja menette nopeasti kohti Rotsummia. Vieraat menevät mursunlihaa kuljettavan mursun selkään, ja minä menen sen toisen selkään. Lähtekäämme", Notfun ilmoitti, avasi luukun, ja he lähtivät.
Samoihin aikoihin klaanissa
Eräs Toa juoksi kohti adminsiipeä päin. Kun hän tuli portille, hänet ohjattiin moderaattoreiden siipeen, koska kukaan admineista ei juuri nyt ollut paikalla. Toa juoksi modesiiven portille. Hän näppäili adminsiivestä saamansa koodin lukkoon, ja käveli sisään. Portit sulkeutuivat hänen takanaan.
Hän katsoi seinässä olevaan näyttöön. Ainakin Bladevezon näytti olevan paikalla. Hän kutsui kyseisen moderaattorin. Kohta tämä astuikin hissistä ulos.
"Herra, löysin matoranin murhattuna huoneestaan", Toa kertoi.
"Hhhhmmm. Kiintoisaa. Millä tavalla tuo oli murhattu?", Bladevezon uteli.
"Erittäin raa'asti. En osaa sanoa miten tuollaista jälkeä voi syntyä. Hänen päänsä oli raadeltu sisältältäpäin, ilmeisesti suun kautta, ja matoranin ruumis ei ollut tunnistettavissa. Huoneen numero on 982", Toa kertoi.
"982..", Bladevezon mutisi ja meni seinässä olevan näytön luo. Hän näppäili hakuikkunaan numeron, ja katsoi huoneen tiedot, "Huoneessa asui matoran nimeltä Keja. Ta-matoran, liittynyt klaaniin kolme vuotta sitten. Mene ilmoittamaan matoranin omaisille. Pistän tietoa eteenpäin. Kiitos", Bladevezon kuittasi, ja lähetti toan matkaan.
Norsupäästäinen torkkui ääneti bambumetsän katveessa. Välillä taistelun äänet kuitenkin herättivät massiivisen olennon, jolloin se käänsi valtavat silmänsä metsikköä kohti yrittäen erottaa jossain kauempana tapahtuvan taistelun.
Ämkoo paiskautui maahan sankan tomupilven saattelemana. Käsipuoli Toa loikkasi nopeasti takaisin seisomaan, muttei ehtinyt torjua vastustajansa nopeaa lyöntiä. Ilman Toa perääntyi kasvoihinsa iskeytyneen nyrkin voimasta, yritti puolestaan itse lyödä vihollistaan ja huomasi jälleen iskeneensä ohi.
Turaga Bakmei nauroi. Valkomustan turagan viikset heiluivat tuulessa tämän tarkkaillessa oppilaansa epätoivoista kompurointia. Ämkoo oli aikoinaan selvinnyt turagan koulutuksesta kunnialla, muttei nykyisessä tilassaan pärjännyt opettajalleen alkuunkaan.
Turaga asteli harjoituskentän laitaan, poimi sieltä keihään ja heitti sen vihreämustalle Toalle. Sitten turaga tarttui omaan turaga-sauvaansa ja jäi odottamaan Ämkoon siirtoa.
Norsupäästäinen oli torkkunut tarpeeksi. Se kipitti bambujen läpi taistelukentän laidalle ja ennätti juuri sopivasti todistamaan Ämkoon täydellistä epäonnistumista. Toasta ei yksinkertaisesti ollut lainkaan vastusta väkivahvalle turagalle.
Bakmei naurahti jälleen ja heilautti viiksiään vasemmalla kädellään. Ämkoon yllätykseksi Bakmei ei kuitenkaan sen jälkeen tarjonnut uutta asetta vaan istahti alas. Sitten turaga aloitti keskustelun.
"Tästä ei ole sinulle hyötyä. Et ikinä opi taistelemaan ilman toista kättäsi", Turaga totesi ja tuijotti Ämkoota naamionsa takaa. Toa huokaisi, istahti turagan eteen ja uskaltautui katsomaan tätä suoraan silmiin.
"Pakko kuitenkin yrittää, eikö?"
Turaga tuhahti ja katseli edessään istuvaa Toaa hieman tarkemmin. Ämkoon panssarointi oli muuttunut jo viikon kestäneen harjoittelun aikana reippaasti tummemmaksi, mutta sen alta paistoi silti vihreä Toa-keho. Tästä huolimatta Ämkoo ei kyennyt hallitsemaan elementtivoimiaan, saati sitten Makutalta ryöstämiään varjokykyjä. Ämkoo oli kuin varjo entisestä voimallisesta olemuksestaan.
"Annoit Äären viholliselle", Bakmei sanoi. "Se on ainut syy, miksi edes vaivaudun auttamaan sinua."
"Ja se riittää minulle", vastasi Ämkoo. Toa nousi seisomaan, väänteli hetken ajan niskaansa ja kysyi sitten:
"Jatketaanko?"
Turaga ei voinut olla panematta merkille sitä, että sinnikkyyttä Ämkoolta ainakin löytyi.
- - -
Jossain kylmässä paikassa
Haukkapartio pudottautui lähemmäs lumista maastoa ja valmistautui pudottamaan suksin varustautuneet vihreät matoranit kyydistään. Kuului vaimea tömähdys kun le-matoranit tipahtivat lintujen kynsistä kulahtaneen havumetsikön sekaan.
Enki tutki lyhyen hetken ajan johtajan piirtämää karttaa, tarkkaili sitten hetken ympäröivää maastoa ja viittoi kumppaninsa seuraamaan. Matoranit laskettelivat sulavasti pitkin mäkistä metsikköä, kunnes saapuivat lopulta avoimeen maastoon.
Enki pysähtyi maasta kohoavan kallion juurelle. Muut veljeskuntalaiset seurasivat perässä, riisuivat suksensa ja alkoivat sitten yhteisvoimin tutkia jäistä kiveä. Löytämiensä merkkien perusteella matoranit olettivat olevansa oikeassa paikassa.
Sitten he alkoivat kaivaa. Routaisen maan tonkiminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, mutta veljeskunnan matoranit olivat selvinneet vaikeammistakin toimenpiteistä.
- - -
Harjoituskentän laidalla
"Miten luulet edes taistelevasi Äärellä aseistautunutta vihollista vastaan?", tivasi Bakmei jälleen kerran maahan iskemältään Ämkoolta. Turaga ei edes vaivautunut odottamaan vastausta vaan jatkoi:
"Sitä vahvempaa miekkaa ei olekaan. Et taatusti löydä mistään tehtävään sopivaa asetta!"
Oli Ämkoon vuoro naurahtaa. Toa pyyhkäisi veret suupielestään, nousi seisomaan täyteen mittaansa ja puhui.
"Älä siitä huolehdi. Minulla on suunnitelma."
- - -
Kylmässä paikassa jälleen
Yksi vihreistä matoraneista huudahti ja viittoi muut katsomaan. Enki tarttui matoranin löytämään avaimeen ja kohotti sen kaikkien nähtäväksi.
"Tehtävä suoritettu. Palataan tukikohtaan", Enki komensi. Sitten matoran vihelsi taivaalla partioivat linnut luokseen ja pian joukkio olikin jo matkalla kohti veljeskunnan saarta.
[spoil]Bläblälbälbä. En jaksa lukea tätä läpi. Pahoittelen kuitenkin mahdollisia kielioppisolmuja ja kirjoitusvirheitä.[/spoil]
Hans ja Plaploo tuijottivat Bladiksen ovea pettyneinä. Kukaan ei avannut koputukseen täälläkään, aivan kuin kukaan modeista ei olisi tavoitettavissa.
"Mitä me nyt teemme?" Plaploo kysyi oranssilta toveriltaan hädissään.
"En... En tiedä. Kyllä meidän on jotain keksittävä."
"Voisiko tämä liittyä jotenkin sotatilaan? Tämähän... tämähän voi olla vakavaa!"
"Siinä tapauksessa" Hans aloitti, ja piti lyhyen dramaattisen paussin "meidän on tehtävä asialle jotain."
Matoralaiset näyttivät hetken liki uhmakkaan päättäväisiltä, mutta pian he taas tuijottivat toisiaan hiljaa.
"Eli... Mitä me käytännössä tehdään?"
"Öööh. Kerrotaan jollekulle?"
Bladis avasi huoneen oven. Hän näki matoranin ruumiin, joka oli täysin raadeltu, ja tunnistamattomissa. Se oli Keja, murhaajan ensimmäinen uhri. Moderaattori yritti löytää todisteita, mutta parin tunnin pitkällisten tutkimusten tuloksena hän ei ollut löytänyt yhtään DNA:ta. Bladevezon oli epätoivoinen. Hänestä, kuten monesta muustakin tuntui, että klaanille oli koittamassa vielä synkemmät ajat. Noin viikko sitten tapahtunut yö kauhu oli laukaissut karmivan tapahtumaketjun.
Ämkoo haukotteli äänekkäästi, oikoi ainutta kättään ja siirtyi ulkosalle nukkumapaikkanaan toimineesta epämääräisestä bambumajasta. Toa ei yllättynyt huomatessaan, että turaga Bakmei oli jo hereillä. Valkea turaga meditoi hiljaa korkeahkon kivimonumentin juurella, mutta lopetti toimensa huomatessaan vihreänmustan oppilaansa lähestyvän.
Ämkoo tuijotti opettajaansa kysyvän näköisenä. Turaga ei edes vilkaissut Ämkoon suuntaan vaan käveli tämän ohitse. Vanhus astui sisään Ämkoon nukkumapaikan vieressä kohoavaan majaan. Majan ovella Bakmei kuitenkin kääntyi ympäri ja komensi:
"Etsin sinulle jotain. Harjoittele itseksesi sen aikaa."
Mäksä totteli. Ilman Toa siirtyi harjoittelukentälle ja alkoi toistaa rutiiniksi muodostuneita liikesarjoja.
- - -
Askel vasemmalle. Kyykistys. Kierrepotku. Vasen käsi alas. Oikea suojaamaan kasvoja. Valepotku. Nyrkki eteen...
Ämkoon jokaista lihasta särki, mutta hän ei kehdannut valittaa. Turaga Bakmein kova koulu oli jo kauan sitten tullut Toalle oikein tutuksi, ja Ämkoo tiesi vallan hyvin tämän olevan vielä pientä. Bakmei oli julma opettaja, mutta samalla myös paras lajissaan.
Vihlaisu Ämkoon vasemmassa polvessa sai Toan kaatumaan. Ämkoo irvisti tutkiessaan polveen eilisiltana saamaansa haavaumaa. Pitkän lyömämiekan aiheuttama viilto oli loistava esimerkki Bakmein opetustekniikasta. Opettaessaan turaga taisteli tosissaan.
Ilman Toa pakottautui seisomaan ja jatkoi liikesarjaansa. Olisiko tästä edes mitään hyötyä? Turagakin oli laittanut merkille sen, että käsipuolena Ämkoo tuskin tulisi pärjäämään olennolle, jolta sai jo aikaisemmin selkäänsä. Tästä huolimatta Toa tahtoi yrittää. Marionetti ei ollut nimittäin ainoastaan päihittänyt Toaa, vaan vienyt tämän miekan.
Joku toinen miekkamies taotuttaisi tällaisessa tilanteessa uuden, mutta se ei tullut Ämkoon tilanteessa kysymykseenkään. Vaikka Toa etsisi maailmojen ääristä universumin parhaan miekkasepän, ei yksikään kykenisi tuottamaan Äären kaltaista mestariteosta. Miekka oli yliluonnollinen. Lisäksi se...
Ämkoo pysähtyi hetkeksi ja katsahti haikeana kohti taivasta. Yksi ainoa sana pakeni hiljaa Toan huulten välistä.
"Atya..."
- - -
Turaga kaiveli majansa sisustaa ärhäkästi yrittäen löytää etsimäänsä. Lopulta Bakmein valkoinen käsi tarttuikin kovaan ja kylmään murikkaan. Turaga kiskoi pitkän kiviesineen lähemmäs, nosti sen ja lähti sitten ulos majasta.
Pian Bakmei ilmestyikin harjoituskentän laidalle. Ämkoo kumarsi vähäeleisesti ja saapui Bakmein tykö.
"Mikä se on?", Toa kysyi epäilevällä äänensävyllä ja katsoi Bakmein pitelemää esinettä.
"Tämä tässä...", Bakmei aloitti, mutta keskeytti lauseen heilauttaakseen viiksiään.
Suuria hiiltyneitä puukappaleita oli levinnyt kaikkialle ympäristöön. Suuri kasa puuta paloi laajana ja kirkkaana roviona. Suuri savupatsas kohosi ylöspäin. Viimeisetin tuhoutuneen savupiipun tiilenpalat tipahtivat maahan. Kaikkialla ilmassa leijui tuhkaa ja palanutta papperia. Pitkin maata lojui pieniä, jopa osittain sulaneita lasinsirpaleita. Killjoy makasi polvillaan suuren liekkimeren edessä, kätensä kurotettuna kohti maanpäällistä helvettiä. "..Creedy." Tuo Matoran oli jäänyt mökin sisälle, vielä Killjoyn käskemänä. Nyt mökki sisältöineen roihusi tuhkana. Killjoy ei ollut eläessään kokenut pahempaa. Hän oli uskonut pystyvänsä suojelemaan tätä oman kotinsa sisällä, nyt kuitenkin tuojottaen ystävänsä tulista hautaa.
"Suojelet", Nazorak kysähti erittäin ivailevaan sävyyn. Hän suuresti nautti tilanteesta. "Läheisten suojelusta on vain harmia. Se tekee sinusta heikon." Killjoy havahtui. Pian hän muisti tilanteen. Ja sen, kuka hänen kotinsa, ja ystävänsä, oli juuri tuhonnut. Killjoy kääntyi Nazorakia kohti. Hän kiehui raivosta. Ja Nazorak piti siitä. Killjoy tarttui katanaansa. Takaisinmaksun aika...
Killjoy nousi seisomaan. Hänen jalkansa vapisivat kivusta. Mutta Killjoy ei välittänyt. Raivo ja viha olivat ainoat tuntemukset hänessä juuri nyt. Killjoy lähti syöksyyn, katana ojossa, iskeäkseen sen Nazorakin lävitse. 437:lla oli kuitenkin muuta mielessä. Killjoyn lähestyessä hän nosti metallisen kätensä ylös, iskien Killjoytä, kaataen tämän maahan jalkojensa juureen. Ennen kuin Killjoy ehti reagoida, hänen päätään painettiin tiukasti maata vasten, metallisella jalalla. Nazorak kumartui lähemmäs häntä, alkaen jälleen puhua; "Suututtaako? Hyvä niin. Kerää vihasi ja raivosi. Varastoi sitä. Käytä sitä. Anna minulle se vastus mitä olen pitkään kaivannut." Killjoy puristi kätensä nyrkkiin. Nazorakeversti piti sitä hyvänä merkkinä. Killjoy ei osannut kuvitellakaan, että heillä kahdella oli jotain yhteistä.
437 makasi pöydällä. Suuri valo loisti hänen yläpuolellaan. Hänelle tämä oli erittäin epämiellyttävää. Kipu oli sietämätöntä. Mieluummin hän makaisi paistunena laavavirran pohjalla kuin operointipöydällä väkisin elvytettynä. Pöytä nostetettiin hitaasti pystyyn, raajositaan siihen sidotun Nazorakin pysyessä tiukasti paikallaan. Hänen ympäriltään alkoi kuulua ääniä.
"437, kuuletko minua", tunnistettava ääni puhui, "avaa silmäsi".
437 totteli. Hänen vasen silmänsä aukeni. Toinen taas käynnistyi hitaasti. Nazorak huomasi olevansa pienessä hoitohuoneessa, muutaman valkotakkisen Nazorakin ympäröimänä. Näiden kädet olivat lähes kokonaan vihreähkön nesteen peitossa. 003 seisoi läheisen ikkunan takana. Hänen edessään oli mikrofoni. "Hyvä tietää että selvisit", kenraaliluutnantti sanoi mieltyneenä.
"Mitä. Olette. Tehneet. Minulle?", 437 kysyi vakavana. Osassa hänen kehotaan ei ollut tuntoa.
"Pelastimme sinut viime tipassa", 003 lausui mikrofoniinsa, "Olisi sääli päästää sinunkaltaistasi soturia menemään. Ole iloinen". "Miksi", 437 kysyi suivaantuneena. 437 alkoi taivuttaa mekaanisen kätensä sormia nyrkkiin. Selviytyminen moisesta tappiosta oli Nazorakille pahempaa kuin kuolema.
"Miksette voineet antaa minun levätä? Levätä rauhassa?" 437 liikautti hieman mekaanista kättään, saaden sitä pitelevän sidoksen ponnahtamaan irti, suoraan viereisen tiedemiesNazorakin otsan läpi, repien pian irti sidokset toisestakin kädestään. Hätäinen viereinen Nazorak irrotti sidoksen hänen jaloistaan. Hänen uusi, mekaaninen jalkansa teki kovan kolahduksen osuessaan metalliseen lattiaan.
Kyborginen Nazoraksoturi seisoi velttona. Mutta sitä ei kestänyt pitkään. Hän nosti mekaanisen kätensä. Pian käsi kuitenkin muuttui tappavaksi laserkanuunaksi. 437 alkoi ammuskella ympäriinsä. Ammukset hajottivat huipputekniset laitteet hetkessä romumetalliksi. Räjähdykset seurasivat toisiaan, epäonnisten tiedemiesten jäädessä niiden uhreiksi. 003 seurasi tilannetta tyytyväisenä lasi-ikkunan takaa. Lasiin roiskunut neste lisäsi nautintoa. Pian huoneessa oleva savu hälveni. 437 seisoi yksinäisenä huoneen raunioiden keskellä. Hän vetäisi syvään henkeä, kohdisti kasvonsa ylöspäin, huutaen; "MIIIIIIIIIKSIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!?"
"Olisi tylsää päättää tämä tähän", Nazorak puhui hiljaa maassa makaavalle vastustajalleen, "Tulemme kohtaamaan vielä. Ja voin taata, että ainakin minä tulen kovasti nauttimaan siitä." Nazorak nosti jalkansa Killjoyn päältä. Tällä ei ollut kylliksi energiaa nousta ylös. Nazorak perääntyi, käynnistäen suihkumoottorinsa. "Heipparallaa!". Pian Nazorak oli noussut korkealle ilmaan, lentäen poispäin.
Killjoy makasi maassa lohduttomana. Hän puristi otteensa katanastaan tiukimmilleen. Hän oli keksinyt tavoitteen viimeisille elinpäivilleen...
[spoil]Sisältää viittaukseen yhteen hitsin hyvään leffaan.[/spoil]
Ison metallilevyn suojassa, muutaman metrin päässä Matoron pysäyttämästä pommista
Yksi Nazorak odotti kärsivällisesti räjädystä. Kaksi hänen kolleegaansa kuluttivat aikaansa keskustelemalla manaateista.
Killjoy makasi nyt maassa, yksin, vain tulen rätinän kuuluessa taustalla. Taisteluhurmos oli kadonnut ja kipu alkoi palata Killjoyn jäseniin ja vartaloon. Hän koetti tinnustella suutaan. Se oli haljennut sivuilta ja vuoti nyt pahasti kypäränsä sisään. Killjoy tunsi, kun tajuttomuus lähestyi häntä, hän ei voisi sille mitään. Hän kokisi pian saman kohtalon, kuin ystävänsä.
Metsästäjä yskäisi, hänen silmissään sumeni jo. Raajojen liikutusyritykset olivat turhia. Lopulta kaikki sumeni ja Killjoy menetti tajuntansa.
...löysimme hänet, tuoka paarit välittömästi.
...kuljettakaa hänet tuvalle, hän vuotaa kuiviin.
...katsokaa tuota taloa, mitä täällä oikein on tapahtunut?
...menetämme hänet!
...virtarepulsorit, tämä tyyppi on mekaaninen, äkkiä!
...tila vakaant-
Klaanin asuntolat, pari tuntia myöhemmin
"Eli ette vieläkään tiedä mitä siellä on tapahtunut?"
Saraji nojaili huoneensa oveen, keskustellen samalla ohikulkeneen Paacon kanssa. Killjoy oli viety hoidettavaksi tämän ikuisuuksia tyhjänä olleeseen asuntolahuoneeseen, jossa hoitaja piti tätä silmällä koko ajan.
"Tiimi kävi läpi koko romun, eikä sieltä löytynyt ainuttakaan merkkiä räjähteistä tai ulkopuolisista aseista. Ainut asia, jonka saimme kaivettua ylös, olivat ne kaksi haarniskaa. Kaikki muu oli täysin tuhoutunut. Killjoy saanee itse kertoa kaiken, kun herää."
Pienen jutustelun jälkeen Paaco jatkoi matkaansa, jättäen Sarajin mietiskelemään ovellensa. Hänen taskustaan kuului jonkinmoista vaikerrusta.
"Älä huoli, Klaanin porukka saa hänet kuntoon. On hän kokenut pahempaakin." Inahdus vaikeni ja taustalta kuului nyt vain viereisestä asunnosta kuuluva basson jumputus. Saraji pudisteli päätään.
"Tuo oli ilmiselvä hyökkäys ja tuli se miltä taholta tahansa, se tuli selkeästi Klaanin valta-alueen sisäpuolelle. Vihollinen alkaa käydä röyhkeäksi..." Sarajin taskusta kuului hyväksyvä inahdus. Ovi sulkeutui hänen perässään ja käytävä oli taas autio.
Killjoyn huone, Klaani
Killjoy oli käynyt siinä huoneessa vain kerran aikaisemmin. Nyt tuo huone oli täysin pimeä, verhot oli suljettu ja Killjoy makasi vuoteessa nyt yksin, suu tikattuna molemmilta sivuilta. Hän oli tajuissaan, mutta hän ei jaksanut liikkua. Hoitajamatoran oli poistunut hetkeksi. Hän ei tiennyt Killjoyn olevan hereillä.
Killjoy katsoi taas valkoista kattoa. Hän näki sivusilmällään työpöydän, jolle oli laitettu kynttilä lasipurkkiin. Mukana oli myös kortti, Killjoy ei kuitenkaan nähnyt keneltä se oli, eikä häntä toisaalta kiinnostanutkaan. Huone oli kolkko ja niin oli kaikki sen sisälläkin.
Samainen huone, vuosia sitten
"Sinä et ole tosissasi."
Killjoy seisoi keskellä huonetta, katsellen ympärilleen. Visokki louskutteli leukojaan hänen vieressään.
"Etkö pidä siitä?"
Killjoy murahti, hän istuutui huoneen lattialle. Hän vilkaisi vieressään seisovaa Visorakia. Hän oli jo tottunut tämän mielenkiintoiseen tapaan kommunikoida.
"Minusta ei pidetä täällä. Ymmärrettävää toki, mutta en haluaisi asua täällä muiden keskellä. Sinä näit ne katseet."
Visokki teki eleen, joka selkeästi merkitsi nyökkäystä.
"Eikö täällä ole mitään paikkaa, jossa saisi olla yksin? Minä lupaan tehdä töitä, korvaan minkä pystyn."
Visokki oli hiljaa hetken: "Osaatko taittaa lehteä?"
Killjoy loi merkitevän katseen Visokkiin, "Metru Nuilla, painoin kyllä mainoslehtisiä. Miten vanhoja koneet ovat?"
"Noin parisataa vuotta. Toimineet hyvin tähän asti, mutta lehtemme entinen taittaja sai surmansa muutama kuukausi sitten. Koneet ovat laavavyöhykkellä varastossa."
Killjoy mietti hetken ja nousi sitten ylös. "Saako Klaanista rakennuslupia?"
Rakennuksessa ei kestänyt kauaa. Muutaman Matoranin avulla rakenteet saatiin pystyyn parissa päivässä, jonka jälkeen Killjoy oli rakentanut talonsa itse. Nyt se oli kuitenkin kadonnut, antaen samalla haudan vanhalle ystävälle.
Kolme manaattia ja kaksi mursua aapuivat Rozmin saaren rannalle. Elukoitten päältä tulivat monta piraattia, Jään Toa Matoro, Xxonn ja laivaston kapteeni, Notfun.
"Yarr", karjaisi kapteeni, "Nyt etsimään sitä aaretta, niin päästään sitten syömään sitä Turskaa"
Piraatit olivat innostuneina siitä.
"Muuten. Sammuttivatko ne sen nuotion?", Notfun kysyi Perämies-Jarditilta.
"En ole varma", Jardit vastasi, "Minä en katsonut, sen jälkeen kun sanoit sen heille. Me lähdettiin, ilman että vilkaistiin taakse"
"No, ei se mitään. Jos he jättivät sen, niin sammutetaan se kun palataan"
Kun piraatit olivat lähtemässä eteenpäin, Äksä huomasi, että Matoro seisoi paikallaan rannalla. Hän meni puhumaan Toalle.
"Mitä sinä siinä seisot?"
"Minäkö? Minä... vain ajattelen"
"Ajattelet mistä?"
"Eeeikö olisi parempaa, että annettaisii piraattien etsiä Nimdaa? He näyttävät nauttivan siitä"
"En voi uskoa tätä. Sinä pelkäät!"
"Mitä? Minäkö? Höpsis!"
"Matoro. Me tultiin Bio-Klaanista asti Destralille. Meidät teleportattiin meidät sieltä aavikkosaarelle, jossa oli Matoranien ja Visorakkien välinen sota. Me paettiin sieltä, toiselle aavikkosaarelle, jossa piraatit kaappasivat meidät, joilta me paettiin lentävillä manaateilla. Sitten meidät pelasti sinaappikuljetus juuri viimeisellä hetkellä. Aiotko luovuttaa nyt? Kun ollaan päästy jo näin kauas?
"Et tajua", Matoro vastaa pelottuneena Äksälle, "Ensimmäisen kerran, kun minä aloin kuulla outoja asioita naamiosta, oli kun minä kävin juuri tältä näyttävällä saarella"
"Mitä siitä? Luuletko, että juuri sen, takia jättiläisrahi tulee ja syö sinut?"
"Ei sitä. Mutta tunnen, että jotain pahaa tapahtuu."
"Sinä vain pelkäät", Äks vastasi tylysti Matorolle.
"Noh. Tuletteko?", Notfun kysyi kaksikolta.
"Tule nyt", Äks rohkaisi Matoroa, ja kun Matoro tunsi itseensä kohtaan sääliä, hän lähti eteenpäin. Piraatit alkoivat seurata häntä. Matoro otti kartan käteensä ja osoitti merkittyä kohtaa siinä.
"Joku on merkinnyt tuonne jotakin", hän aloitti, vaikka vielä pelkäsi hieman, "uskon, että laboratorio on siellä"
"Kurssi sinneppäin, siis", kapteeni vastasi.
Piraatit menivät sinne, innoissaan niin kutsutusta aarteesta. Matkan aikana, pari pikkurahia oli hyökännyt miehistöön kimppuun tai pari kertaa oli pieni osa maata pettänyt heidän jalkojensa alta, mutta he olivat kaikki säästyneet putoamiselta.
"Yarr", Notfun huudahti parin tunnin päästä, "Vielä vajaat pari kilometriä"
Muut pirsstit innostuivat tästä ja alkoivat juosta eteenpäin, vaikka moni heistä oli väsynyt. He yhtäkkiä pysähtyivät, kun kuulivat kovan tömäyksen vähän matkan päästä. He käänsivät päänsä hitaasti ja pelästyneinä. Kuului toinen tömäys. Sitten isi rahi ryntäsi viidakosta heitä päin. Piraatit alkoivat huutaa apua ja juoskennella ympäriinsä. Rahi oli suurempi, kuin Kane-ra-tiikeri, punainen ja iso kita sillä oli. Ja se oli nälkäinen.
Miten sankarimme selviytyvät tästä? Pelastaako Matoron koukku heidät taas? Vai tapahtuuko jotain muuta? Jos he he selviytyvät. Se selviää TBS:n/Jaken ensi viestistä.
Metsäauko oli kaaoksessa. Valtava, tuntematon rahi oli hyökännyt metsiköstä joukon kimppuun.
Matoro makasi selällään saniaisten ja aluskasvillisuuden joukossa. Hän tarkensi katsettaan nopeasti liikkuvaan olentoon. Hän kaiveli päästään tietojaan raheista.
Pitkä häntä. Neljä raajaa. Korkea pää. Matelijamainen olemus.
Protocairn, hän muisti. Lohikäärmerahi, joka oli tarujen mukaan syntynyt puhtaasta energiasta. Olento oli väkivahva ja agressiivinen. Hyökkäsi äärimmäisen helposti.
Niihin tepsii kylmyys.
Matoro loi silmäyksen taistelukentälle. Protocairn juoksi ympäriinsä sekopäisenä, syösten välillä erinäisiä lieskoja suustaan. Piraatit ja Klaanilaiskumppani olivat joko maassa tai juoksivat ympäriinsä aukiota.
Monet piraatit olivat yrittäneet ampua tai tehdä muuta vastaavaa rahille. Joku oli peräti heittänyt sitä polttopullolla. Tulirahia polttopullolla. Äly hoi, Matoro ajatteli. Hän tiesi että moista rahia ei voitettaisi niin vain. Se joko eksytettäisiin tai siltä paettaisiin.
Toa näki Äksän nousevan kasvien joukosta ylös. Hän pyrähti Klaanilaisen luo.
"Martti, tuohon ei tehoa edes tämä hehtaaripyssy. Mikä se on?", Äks kysyi heti.
"Protocairn. Sen panssaria on turha yrittää murtaa tällä kalustolla. Yritetään harhauttaa se", Matoro aloitti. "Auta kiinnittämään sen huomio!"
Hetken oudon viittelöinnin ja huudon jälkeen agressiivinen lohikäärme oli huomannut parivaljakon. Se kääntyi kuopien maata ja lähti syöksymään kohti uusia saaliitaan.
Matoro ja Äks pyrähtivät juoksuun kohti tiheämpää puustoa. Korkeat puut hidastivat lohikäärmettä hieman, mutta se oli silti äärimmäisen nopea.
"Pyritään tarpeeksi kauas!", Matoro puhui huohotukseltaan. "Muistatko sen suuren rotkon jonka ohitimme?"
Äks näytti nyökkäävän.
Protocairnin pitkät, piikikkäät kädet tavoittelivat juoksijoita. Matoro keskittyi elementtivoimaansa, ja alkoi luoda jäätä maahan.
Pian jään ilmestyttyä jokainen heistä menetti liikkeidensä hallinnan ja liukui pitkin Matoron kokoajan luomaa jäätä. Jurkänne alkoi olla edessä.
"Äks! Lähemmäs! Harppuunoin tuon puun!", Matoro huusi. Aalto tulta tasapainonsa menettäneeltä Protocairnilta poltteli hänen selkään.
Jää oli loppunut, mutta alamäki ennen jyrkännettä alkanut. Hiekka antoi periksi eikä siitä saanut otetta millään.
Jään Toa ojensi mustan kätensä. Kuului naksaus.
Sitten kaksi Klaanilaista ja valtava rahi tunsivat lentävänsä painottomana kohti valtavan rotkon pohjaa.
Matoron ilme oli tyrmistynyt. Harppuunatemppu oli epäonnistunut. Mitä?
Hän takoi kämmenessään olevaa harppuunanäppäintä. Sillä silmänräpäyksellä laitteen moottori lähti käyntiin ja ampui terän satunnaisesti. Hiekkaa pöllähti koneen sisuksista.
Matoron kädessä tuntui, kun hänen ampumansa haka sai otteen. Hänestä tuntui sekunnin siltä, että hänen oikea kätensä irtoasi. Sitten hän oli hetken paikallaan ilmassa ja syöksyi väkisin ylöspäin, osuen ensin jyrkänteen kiviseen reunaan. Hän pysäytti välittömästi kelauksen ja katsoi alas.
Hän ei nähnyt Äksään tai rahia. Vain kylmänsinisen merenvuonon.
Ylhäältä kuului piraattien huutoja.
... mutta tunnen, että jotain pahaa tapahtuu...
Sitten hän huomasi jonkun nousevan pintaan vedestä.
Helpottunut huokaus.
Kesti pitkä tovi ennenkuin kumpikin heistä oli taas ylhäällä.
Piraatit olivat tehneet leirinuotion ja grillasivat siinä metsästämäänsä Brakas-apinaa.
Joku matoran hoilasi juopuneena laulujaan.
"Ennen oli miehet rautaa ja laivat... laivantekoainettaa!"
"Laivat tehdään puusta, mäntti!"
"Ei kaikki. Olen nähnyt rautaisia."
"Niin, unissasi. Eihän rauta kellu."
"Missä tynnyrissä sinä olet elänyt?"
"Rommitynnyrissä, kiitos kysymästä."
"..."
"Mitä minä sanoin. Harpuunassani oli hiekkaa. Se on äärettömän huono merkki", Matoro selitti istuen kannolla.
"Eikö harppuuna ole se juttu, jolla ammutaan valaisiin jotain, jolla voi räjäyttää ne?", Notfun selitti itsekseen.
"Martti, ei se harppuunatemppukaan voi onnistua joka kerta. Se on tosiasia!", Äks vastasi.
"Muttakun minun harppuunatemppuni onnistuu joka kerta", Matoro vastasi. "Se on yksi niitä asioita maailmassa, joka ei muutu... paitsi nyt."
"Keskeytän teidän juttunne ja kysyn että missäs se laboratorio niinkun on?", Notfun tuli väliin.
"Emme tiedä kunnolla", Matoro aloitti. "Mutta saari ei ole kovin iso. Luulen että kannattaa pyrkiä saaren korkeimmalle paikalle, mistä näkee helposti rakennukset."
"Ja sieltä löydämme aarrekartan", Notfun jatkoi kullankiilto silmissä.
"Luulen niin", Matoro vastasi.
"Hei. Kannattaisikohan meidän leiriytyä nyt kun yökin tulee kohta?", Äks keskeytti.
Matoroa puistatti ajatus nukkumisesta. Hän oli pitänyt nytkin melkein kokoajan yllä mielensuojausta. Nukkuessa olennon mieli on avoin kaikelle.
"Jatketaan kuitenkin matkaa syvemmälle saareen", Martti ehdotti.
Taustalta kuului epävireistä JOU HOU ME OLLAAN ROSVOI- laulua.
Aurinko alkoi olla jo lännessä. Saarelle laskeutuisi pimeys muutamassa tunnissa.
Yön Timo II
Musta purjevene lipui ankkuroidun laivan viereen.
Joku hahmo selvästi kiipesi jotenkin puista laivan kylkeä pitkin ylös. Hetken kuluttua vene vajosi veteen.
Hahmo hyppäsi yhden normaalin pelastusveneen pressun alle piiloon.
"Onhan tämä hieno kivi", Ämkoo mutisi käännellen turagan tarjoamaa esinettä kädessään. Kivi oli pitkä ja sileä. Sen pinnalla saattoi erottaa monimutkaisia koristekuvioita, jotka muistuttivat Ämkoon mielestä kovin paljon vanhaa riimukirjoitusta. Siitä huolimatta kivi oli vain kivi, eikä Toa ymmärtänyt hyötyvänsä murikasta millään tavalla.
"Sisälläsi vellova Makuta-henki estää Toa-voimiesi käytön, eikö vain?" Bakmei kysyi ja istahti vieressään kököttävän kannon päälle.
"Samalla Toa-olemuksesi estää sinua käyttämästä Makutan sinulle sallimia voimia. Olet pelkkä heikko välimuoto."
Ämkoo mulkaisi turagaa, muttei osannut sanoa mitään. Bakmei oli oikeassa. Kanohi-haarniskan menetettyään Ämkoo kykeni hetkellisesti käyttämään elementtivoimiaan, mutta samalla Toa menetti kaiken kontrollin Makutan suomiin varjovoimiin. Mikä pahinta, elementtitekniikoiden käyttö muuttui päivä päivältä vaikeammaksi, eikä Ämkoo enää taitanut edes naamionsa käyttöä. Toan sisäiset energiat sotivat toisiaan vastaan, eikä kumpikaan elementti ottanut toimiakseen.
"Minulla saattaa olla ratkaisu", Bakmei sanoi ja kohotti sauvaansa. Turaga läimäisi sauvansa kärjellä Ämkoon rintakehää ja jatkoi:
"Jos sisäiset voimasi eivät enää kykene yhteiseloon, otetaan toinen niistä pois."
Ämkoo otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Toa ei ymmärtänyt täysin Bakmein ideaa, kunnes sattui katsahtamaan uudestaan pitelemäänsä kiviesineeseen.
"Hetkinen."
"Kyllä."
"Tarkoitatko sinä, että..?"
"Se voisi toimia."
"Mutta mitä jos ei..?"
"Harva tietää."
Ämkoo irvisti turagalle ja vilkuili pitelemäänsä kiveä epäilevän oloisesti. Bakmein ehdotus oli erittäin riskialtis. Jos Ämkoo luopuisi Toa-energiastaan, mitä jäisi jäljelle? Normaalitilanteessa Toa muuttuisi turagaksi, mutta...
"Jäljelle jäisi vain varjo", Bakmei sanoi tarkkailtuaan hetken ajan Ämkoon mietteliäitä kasvoja. "En usko, että siitä seuraisi sitä mitä pelkäät."
"Mutta..." Ämkoo aloitti, mutta mietti hetken sanomisiaan. "Mikä minusta sitten tulee? Makuta?"
"Ota selvää", Bakmei totesi kylmästi, nousi seisomaan ja lähti tallustamaan majaansa kohti. Oli turagan ruoka-aika.
Ämkoo tuijotti vuoroin Bakmein etääntyvää selkää ja pitelemäänsä potentiaalista Toa-kiveä. Ilman Toa oli kaikin puolin hämillään.
Toan hämmennyksen keskeytti kuitenkin taivaalta kuuluva vihellys. Pian matoran Enki pudottautuikin haukkarahin selästä johtajansa viereen. Enki irroitti vyölleen sitomansa raskaan rauta-avaimen ja ojensi sen Ämkoolle.
"Kiitos", Ämkoo sanoi hiljaa ja tutkiskeli avainta. Esineen varteen kaiverretut kuviot kertoivat Toalle oitis sen, että kyseessä oli juuri se avain, jota Ämkoo oli komentanut alamaisensa noutamaan.
"Lähdemmekö matkaan heti?" Enki kysyi samalla kun ratsastajaa vailla oleva haukka laskeutui Ämkoon vierelle.
"Lähdemme. Meidän täytyy tosin pitää kiirettä, sillä en halua turagan..."
Ilmojen halki kiitävä heittoveitsi katkaisi Ämkoon lauseen. Ilman Toa loikkasi nopeasti ratsunsa kyytiin ja kohosi sitten Enkin kanssa taivaalle. Turaga Bakmei viskeli kaksikon perään ikivanhoja kirosanoja puiden samalla nyrkkiään.
"Minä palaan pian!" Ämkoo huusi turagalle kohottuaan bambumetsikön yläpuolelle. Ämkoo vilkaisi vielä kerran avaimeen kirjailtuja kirjaimia, ja lausui sitten puoliääneen:
Vertahyytävä kiljaisu tuli Kepen suusta. Kyseinen suu oli kiljuntahetkellä osittain jonkin mustan ja muodottoman peitossa. Groteskin loisen lähdettyä lentoon kokoustilassa oli räjähtänyt pienimuotoinen kaaos. Lintumainen pimeyden olento oli tähdännyt alkuperäisen suunnitelmansa mukaan Tawaan, mutta akrobaattinen sähkön Toa oli ollut liian nopea loiselle. Nyt parasiitti roikkui Kepen kasvoilla pidellen tästä kiinni pitkien linnunjalkojensa terävillä kynsillä ja tunkien päätään Kepen naamion suuaukosta sisään. Kepe sinkoili ympäri huonetta yrittäen epätoivoisesti repiä hirviömäistä lintua kasvoiltaan.
Loisen alkuperäinen isäntä, Snowman, makasi vielä sängyllään liikkumattomana ja silmät kiinni. Kaiken kaaoksen keskellä valkosinipunainen lääkintä-Toa Kupe tutki Snowien elintoimintoja ja sai huojennuksekseen huomata, että lumiukko oli vielä elossa. Hoitaja-matoran puolestaan suojautui parhaansa mukaan Kupen taakse ja vaikeroi hiljaa.
Make suoritti valtaisan loikan kohti villisti pyörivää Kepeä, ja huitaisi väkivaltaisesti kädellään parasiittia. Se irrotti otteensa tiedemiestoasta, ja lennähti huoneen kattoon. Lintumainen iljetys liiteli ympäri huonetta, tiputellen välillä sysimustia sulkia. Ne kuitenkin liukenivat tummaksi mönjäksi maahan osuessaan.
Tawa sinkautti kädestään sähkönpurkauksen, joka ei kuitenkaan osunut nopeaan kohteeseensa. Huoneen kattoon kärventyi pieni reikä sähkön voimasta, ja Klaanilaiset heittivät itse kukin omia elementaalihyökkäyksiään kohti parasiittia. Musta lintu liikkui kuitenkin aivan liian nopeasti, ja sekasortoisessa tilanteessa se teki äkkinäisen käännöksen kohti Tawaa.
Keltainen Toa sukelsi ketterästi sivuun, ja käännähti juuri parahiksi kohti parasiittia kierähtääkseen pois uuden hyökkäyksen alta. Tällä kertaa tilannetta tyynesti tarkkaillut Same syöksähti tuulen lailla eteenpäin, ja heilautti viikatettaan. Kukaan ei nähnyt osumaa, mutta kaikki Klaanilaiset näkivät linnun mustan muodon viipaloituvan kahtia.
Toinen palasista kieri Kepen jalkoihin. Hän poimi sen käteensä, ja huomasi olevansa kolmen punaisen silmän tuijotuksen kohteena.
”Öh. Tämä taitaa olla sen siipi.”
Tawa ja moderaattorit kokoontuivat toisen palan ympärille. Se oli yksisiipinen ja liikkumaton närhi, jonka kuvottavat jalat sojottivat kattoon. Luonnottoman linnun pitkien ja laihojen jalkojen päissä seisovat terävät kynnet olivat puristuneet tiukasti yhteen sen viimeisellä hetkellä. Moderaattorit ja Tawa kumartuivat yksi kerrallaan katsomaan olentoa lähempää. Vielä kasvojaan yhdellä kädellä pitelevä Kepe lähestyi närhen putoamiskohtaa huomattavasti varovaisemmin kuin piiloutuen huomaamattaan moderaattorien selän taakse.
"Elääkö se?" Kepe kysyi. Make oli jo tökkäämässä testiksi parasiittia rahimaisella sormenkynnellään, mutta Samen suuri valkoinen koura pysäytti hänet.
"Älä. Se voi huijata."
Make vilkuili lintua epäluuloisena. "Miksiköhän se näyttää ihan nä..."
"Älä", Tawa keskeytti.
"...älä mitä?"
"Älä sano sitä sanaa."
Same kääntyi Tawaa kohti. "Mitä sanaa?"
"N-sanaa", Tawa kuiskasi.
"Miksen?" Make kysyi hämmentyneenä.
"Koska se on typerä", Tawa sanoi tympeänä.
Make nyökkäsi hitaasti. Tawa nousi ylös ja otti muutaman askeleen kohti sänkyä, jolla vähitellen heräilevä Snowman makasi. Make, Same ja Kepe kuitenkin vahtivat liikkumatonta parasiittia tiiviisti. Tawa nappasi metallisen elintoimintoskannerin Kupen kädestä ja asteli takaisin parasiitin luo. Hän ojensi näytöllisen laitteen kyljessä olevan johdon Samelle, mutta piteli itse skanneria kädessään, nollaten parilla napinpainalluksella sen Snowmanista saamat lukemat.
Same avasi johdon päässä olevat pihdit ja kytki ne kirurgisen varovaisesti kiinni parasiitin kaulaan. Tawa painoi nappia ja skannaus käynnistyi.
Napinpainallusta seurasi pitkä hiljaisuus. Lääkintäskanneri piipitti tasaisesti ja Tawa ja hänen taaksensa kerääntyneet Kepe, Kupe ja lääkintämatoran katsoivat lukemia Tawan olan yli. Same ja Make halusivat kääntyä katsomaan, mikä lukemissa kiinnosti, mutta tiesivät Tawan käskeneen heidät pysymään vartiossa.
Pian Tawan katse laajeni. Hänen silmänsä olivat suorastaan jäätyneet skannerin näyttöön. Pian Kepe, Kupe ja hoitaja-matoran huomasivat samat tulokset. Kaikista voimakkaimmin viestiin reagoi hoitaja-matoran, joka näytti päättäneen vaihtavansa alaa.
Make huomasi reaktiot ja hätääntyi hieman.
"Mitä? Mitä nyt?"
Tawa ei vastannut. Hän laski skannerin käsistään ja katsoi välillä parasiittia. Sitten hän katsoi näyttöä.
Siinä kohtaa, missä näytöllä olisi pitänyt olla lukemia loisen elintoiminnoista, toistui yksi ja sama viisikirjaiminen sana uudelleen ja uudelleen. KUOLE
"Tiedättekö", Kepe sanoi puoliksi itselleen, "minä korjasin tuon laitteen viat toissapäivänä. Sen eiii pitäisi tehdä tuota."
"Sinunmmmmf vikashiiii", Snowien puudutusaineiden turruttama ääni sanoi refleksinomaisesti. Kepe oli jo vastaamassa tähän, mutta ymmärsi, että puoliksi koomassa oleva väittelytoveri ei olisi kovin haastava vastustaja.
Tawa sammutti skannerin ja laski sen lattialle. Hän kyyristyi lähemmäs parasiittia ja nielaisi. Tawa avasi suunsa ja mietti hetken. Hän aikoisi tehdä jotain, joka tuntuisi monelle äärimmäisen epäloogiselta tavalta suhtautua tilanteeseen.
Hän yrittäisi neuvotella.
"Helei", Tawa sanoi niin rauhallisesti kuin vain pystyi, "kuka sitten oletkaan, kuulet varmaan."
Tawa luuli jo sammuttaneensa elintoimintoskannerin, mutta huomasi olleensa väärässä, kun kone päästi piipittävän sydänkäyrä-äänensä kuudesti. Kirjaimia ilmestyi taas ruudulle.
KUULEN
unesi
Make huomasi olennon vasemman jalan nytkähtävän hieman. Tawa ei kiinnittänyt huomiota liikkeeseen vaan yritti etsiä sanoja suuhunsa.
"Onko sinulla nimi? Voinko...kutsua sinua joksikin?"
ei
enää
Tawa nyökkäsi. Hän yritti vaikuttaa mahdollisimman ymmärtäväiseltä, vaikka vaistot sanoivat muuta.
"Voimme jättää sinut henkiin. Pyydän, kerro vain, mitä sinut käskettiin tekemään."
Koneen piipitys jatkui. Tällä kertaa Kepe huomasi laskea sen tahdin sormillaan ja jäätyi hetkeksi huomatessaan jotain. Kepen mielessä oli kysymys, jonka hän olisi halunnut kysyä, mutta nyt ei ollut oikea hetki.
Piipitys lakkasi. Neiti ei tiedä
Valkoinen Kuningatar ei tiedä
ei tiedä eikä ymmärrä
Tawa veti pitkään henkeä. "Myönnän, että olet oikeassa. Siksi kysynkin. Pyydän, puhu meille."
Käsky.
noudatan
"Syö kuningatar."
"Miksi herrasi haluaa tappaa minut?" Tawa kysyi aavistuksen hiljempaa.
Piipitys tiivisti tahtiaan. Ei enkeli tappamisesta puhunut
neutraloiminenkin on vaihtoehto
niin Lähetille tehtiin
"Kuka 'lähetti'?" Make kuiskasi. Tawa ei vastannut vaan näytti keskittyneen ruudun viestiin täysin. Same siirtyi Maken pään viereen ja puhui niin hiljaa kuin pystyi.
"Näitkö Ämkoon käden?"
mutta
ei enkeli myöskään kieltänyt
kuole
Sana "kuole" alkoi jälleen toistua ruudulla. Parasiitin jalka nytkähti taas.
"Sinä et tapa enää ketään", Tawa sanoi vankasti. Yksisiipisen pikkulinnun uhkauksiin oli vaikea uskoa.
Ehkä en
enkeli sanoi, että joku muu haluaa sen kunnian
tiedät kuka
Tawa hiljeni. Hän katsoi poispäin laitteen näytöstä ja uppoutui hetkeksi ajatuksiinsa.
Tämän kymmenien sekuntien hiljaisen hetken keskeytti Kepe, jolla oli selvästi jotain tärkeää kysyttävää.
"...anteeksi, mutta tämä jäi vaivaamaan minua pahasti. Miksi närhi?"
Tawa katsoi adminin suoraa käskyä rikkonutta teknikko-Toaa hieman tympeänä. Hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti parasiittia, kun sydänkäyräskanneri puhui jälleen mekaanisella kielellään. Tarvittiin jotain
jotain, jonka hän vastaanottaisi alitajuisesti ilman että ymmärtäisi sen ulkopuoliseksi
"...närhi", Make sanoi ääneen kuin maistellen sanaa.
"Närhi", Same toisti kuin vastauksena Makelle.
valkoinen ystävänne tykkää linnuista
Tarvittiin jotain, jonka hän luulisi omaksi ajatuksekseen
Tokkurainen Snowman nousi sängyssään hieman pystympään asentoon.
"Mmitä shiiiiielä tapahtmmmf?"
"Todistamme juuri, kuinka sinun mieleesi voi istuttaa valtavan demoninärhen, etkä sinä huomaa mitään", Kepe palautti siirtämättä kuitenkaan katsettaan parasiitin mustasta olemuksesta.
Kupe kuitenkin painoi Snowien takaisin makuuasentoon, katsoen lumiukkoa tuimasti ja nyökäten hänen avonaista rintakehäänsä kohti.
"Ihamm pikhu juttmmf" valkea Klaanilainen aloitti, mutta vaikeni Kupen uuden, entistäkin äkäisemmän katseen alla.
Tawa kumartui varovasti vielä hieman lähemmäs mustaa lintua.
"Pyydän, kerro meille. Missä Visokki on?"
Älä huoli
Nauru pitää hänestä
hyvää huolta
"Tawa", Same puhutteli johtajaansa. "Pidä pää kylmänä. Se yrittää provosoida. Älä tee mitään tyhmää."
Huomaako neiti edes
kuinka sen kädet puristuvat nyrkkiin
Make tarttui Tawaa olkapäästä, ja sanoi rauhoittavimmalla äänellään: "Tawa, ota iisisti."
Vai onko kysymys siitä
että neiti ei välitä
"Mmmftä siellä tapahtmhtuu?"
Onhan se toki ymmärrettävää
kun paras ystävä
ei ole enää paras ystävä
Tawa kumartui entistä likemmäs kohti yönmustaa parasiittia. "Mitä teit Visokille?"
hih hih hih
Keltaisen Adminin kasvojen ja demonisen närhen ruumiin välinen matka pieneni hetki hetkeltä.
"Nyt, viimeisen kerran. Missä. Viso-"
"SKRIÄÄÄÄÄÄÄH!"
Yhtenä mustana pyörteenä musta parasiitti syöksähti Tawan kasvoille. Admin lennähti syöksyn voimasta taaksepäin, ja kompastui selälleen lattialle. Hänen käsistään sinkoamat salamat eivät keskeyttäneet närhen kirkunan ja naurun sekaista huutoa.
Ilman halki suhahtava ja mustaan hirviöön osuva viikate sen sijaan lopetti naurun. Se lopetti myös närhen liikehdinnän, ja irrotti sen Tawan kasvoilta.
Same katsoi työnsä tuloksia: maassa retkottavat närhenpuolikkaat koettivat vielä hieman sätkiä, mutta pääosin ne näyttivät kovin toimintakyvyttömiltä.
Tawa tarttui Maken tarjoamaan käteen, ja nousi jaloilleen.
"Kiitos. Minä.."
Maken kasvojen pieni hymy riitti hyvin vastaamaan Tawan häkeltyneeseen katseeseen. Pian Klaanin johtajan ilme kuitenkin palautui peruslukemille, ja hän asteli mustan linnun osasten luo. Moderaattorit, Tawa ja Kepe kokoontuivat parasiitinpalasten ympärille. Snowie koetti vielä hieman kurkotella, mutta lopetti taas tuntiessaan Kupen käden olkapäällään. Hoitajamatorankin uskaltautui esiin vuoteen takaa.
"Se... Se on nyt... Kuollut?"
Same työnsi hitaasti viikatettaan kohti loisen kahta irtonaista osaa, kun muut pysyivät hieman kauempana, mutta aivan yhtä valmiina toiminaan. Valkoinen moderaattori pisti hirviömäisen linnun molempia kappaleita vuorotellen viikatteensa terällä. Musta massa höllyi kuvottavasti maata vasten, mutta pysyi paikallaan. Olennon useat verenpunaiset silmät olivat nauliutuneet auki ja tuijottivat eri suuntiin.
Make astui lähemmäs olentoa. "O...onhan se kuollut? Oikeasti tällä kertaa?"
Kepe kohautti olkapäitään ja katsoi huoneen keskellä lattialla makaavaa näytöllistä laitetta. "Voisimme tietty kokeilla elintoimintoskanneria. Jos Same ei olisi juuri rikkonut sitä...skanneriosaa."
Seuraavaan tapahtumaan Kepe ei ollut varautunut.
Skanneri piippasi jälleen kuudesti, tällä kertaa hitaammin. Kupen silmät laajenivat ja hän kääntyi katsomaan.
"Ette ole tosissanne."
Moderaattorit, Kepe ja Tawa seisoivat paikoillaan. Laitteen ääni kuului kaikkien korviin, mutta kukaan ei aluksi uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta sitä kohti. Lopulta Kepe ymmärsi velvollisuutensa ja asteli laitteen luo. Hän kyykistyi ja otti laitteen käsiinsä. Näyttöä sotkeva lumisade häiritsi viestin näkemistä, mutta ruudulla oli jälleen tekstiä.
Tawa hätkähti hetken hiljaisuuden jälkeen omista ajatuksistaan. "Mitä se viestii?" hän sanoi Kepelle, pitäen katseensa silti entisen loisen kuvottavissa palasissa.
Kepe luki ruudun tekstiä itsekseen. Sumean näytön lukeminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, mutta Toa kaivoi haarniskastaan pienen muistilehtiön ja kynän ja yritti tulkita tekstiä parhaansa mukaan.
Keskellä mielen pimeyden
Vain yksi näkee totuuden
tuo Mies Punainen
Kepen ilme oli merkillinen.
Piipityksen päätyttyä laitteen näyttö sammui lopullisesti. Melkein samalla hetkellä loisen kaikki kolme groteskia monisilmäistä kappaletta nytkähtivät epäluonnollisesti. Kepen lattialle pudottama siipi aukeili ja sulkeutui vauhdikkaasti ja loput sen ruumiista yritti epätoivoisesti kasata itseään. Olento päästi nokastaan lintumaisia ääniä. Äänet tosin kuulostivat kuuluvan vähintään neljälle eri linnulle eivätkä ne olleet selvästi päättäneet, kenen vuoro oli huutaa milloinkin.
Sätkiminen voimistui. Loisen niljakas iho alkoi muuttua entistä nestemäisemmäksi, kunnes musta olento oli muuttunut käytännössä kolmeksi lätäköksi varjomaista nestettä, jossa uiskenteli useita silmiä. Vähitellen silmät sulkeutuivat kokonaan.
Lintumaiset kiljahdukset olivat loppuneet. Lattiatasolla oli kuitenkin vielä havaittavissa hiljainen ääni. Joku olisi voinut kutsua sitä nauruksi. Vähitellen viimeisetkin äänet katosivat jonnekin tyhjyyteen.
Hetken oli hiljaista. Huoneessaolijat katselivat kolmea lätäkköä. He huomasivat kaikki yksitellen, että ne alkoivat selvästi pienentyä.
"...no..." Make sanoi puoliksi huojentuneena ja puoliksi oikeasti peloissaan, "se oli aika outoa."
"Samaaah mmmffieltä."
Oli Keetongun toisen matkapäivän aamu. Keetongu oli seurannut Laivaston Matoranien juhlintaa radion kautta ohjauksen lomassa eilisen illan. Nyt oli kuitenkin aika palata arkeen, sillä Nynrah oli vielä kaukana.
Matka oli sujunut rauhallisesti. Ainoat huomattavat elonmerkit olivat olleet muutama Kahu-lintu ja alapuolella uinut Viiltovalasparvi. Kirikori II:n peräsin oli kuitenkin vaurioitunut pahoin Nazorakein tulituksessa ja se haittasi aluksen ohjaamista varsinkin jyrkissä käännöksissä. Keetongu suunnitteli laskeutumista seuraavan Matoran-kaupungin kohdalla. Onneksi Pohjoismanner oli suhteellisen sivistynyt paikka.
Hansikaslokerosta löytyneen kartan mukaan seuraava suurehko kaupunki oli parinkymmenen kilometrin päällä mantereen pohjoisrannikolle virtaavan joen suistolla. Keetongu kaivoi esiin yksilinssisen kiikarinsa. Kaupunki näkyi hyvin ylhäältä käsin. Se oli jonkin verran suurempi kuin Klaania ympäröivä Matoran-kylä ja vaikutti suunnilleen yhtä teollistuneelta.
Keetongu laski aluksensa kaupungin laidalla sijaitsevaan ilma-alusten hangaariin. Hän antoi korjaaja-Matoranille muutaman mutterin ja käski tämän korjaamaan aluksen peräsimen Ternokin ja Ontorin kanssa. Siinä kestäisi aikansa, joten Keetongu päätti kierrellä kaupungilla ennen lähtöä. Hän hyppäsi jonkinlaisen kiskobussin kyytiin (se toimi pahalta haisevalla ja hyvin äänekkäällä moottorilla) ja suuntasi keskustaan.
Kulkupeli pysähtyi kymmenen minuutin kuluttua kaupungin keskusaukion liepeille. Siellä oli suihkulähde, joka esitti kolmea Toaa jonkilaisen katoksen alla. Jalustassa oli kuparilaatta, johon oli painettu Matoran-aakkosin:
GENDOPOLIKSEN SUURET TOA-SANKARIT
TOA ARESTON TOA KONDUK TOA XOPPOS
Lähtivät puolustamaan oikeutta Metru Nuille
Vesi suihkusi murheellisesti rapistuneiden kivitoien käsistä.
Keskusaukion ympärillä oli normaaleja kaupunkiasioita. Nuhruinen baari, Rahiliike, majatalo, tekniikkapuoti (Sisällissodan aikaiset Ehlek Kombi-mikroaltouunit puoleen hintaan!) ja sekatavarakauppa, joka näytti jatkuvan pitkälle maan alle.
Keetongu astui sekatavarakauppaan. Hän ei ollut nähnyt semmoista tavaranpaljoutta edes Klaanin syysmarkkinoilla. Mahin kallosta tehty lyömasoitin, Kanohi Mahikilla toimiva televisio ja valtava teleskooppikäsi olivat vain muutamia tavaroita, jotka kiinnittivät Keetongun huomion. Tiskin takana istui Akakua kantava Po-Matoran, jonka vasemman silmän päälle oli pistetty neliluuppinen kiikari. Seitsemänsilmäisen Matoranin vaikutelma oli kerrassaan psykoottinen. Matoran tutki jotain suurta varpaankynneltä näyttävää eikä huomannut Keetongua.
"Öhh. Huomenta?" Keetongu kysyi.
Parinkymmenen sekunnin kuluttua Matoran irrotti katseensa esineestään ja vilkaisia Tongua.
"Huomenta huomenta! Mitä saisi olla? Ostatko halpoja postikortteja!"
"Ehh, kunhan katselen. Mutta tuota... Onko sinulla yhtään Nimdaa myytävänä?"
Matoran mietti hetken. Sitten hän johdatti Keetongun alakertaan ja siellä olevaan syvennykseen, jonka edessä oli helmiverho. Syvennyksessä oli korkeita hyllyjä täynnä erilaisia tavaroita, joista Keetongu tunnisti muutaman soittimiksi. Myyjä kiipesi korkeille tikapuille ja otti eräältä hyllyltä kumman vekottimen. Se oli koottu ontoksi kaiverretusta Kikanalon sarvesta, kahdesta nahkapussista ja suuttimesta.
"Tämä", myyjä sanoi nostaen laitteen päänsä korkeudelle, "on Nimba. Eteläisten Matoran-heimojen soitin, jota käytetään paimenessa tuhkakarhujen karkoittamiseen. Kahdeksantoista mutteria, kymmenen paketoituna."
Keetongun ilme oli sanoinkuvaamaton.
Puolen tunnin päästä hän oli jo koneessaan matkalla kohti Nynrahia. Myyjämatoran tutki varpaankynnen riimukirjoituksia.
Metsästä kuului salaperäisiä ääniä. Siritystä, havinaa.
Normaaleja viidakko-ääniä.
Kolme telttaa seisoivat pystyssä miltei pystysuoran kalliorotkon reunamilla. Sammutettu nuotio savusi vielä hieman. Teltat olivat juuri pimentyneet.
Matoro koitti rentoutua. Tämä saari karmi hänen selkäpiitään. Täällä hänen naamionsa aloitti oikkuilun. Täällä hänen harppuunatemppunsa miltei epäonnistui. Piraatit olivat päättäneet leiriytyä, joten niin piti heidänkin.
Saari oli suurempi miltä se aluksi vaikutti. Täällä saattaisi kulua useampikin päivä, ajatteli Matoro. Metsässä rasahti jotakin. Jään Toan päässä vallitsi ristiriitaiset tunteet. Ruumis halusi nukkua. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Pää ei pystynyt nukkumaan. Saarella oli jotakin, joka painosti Matoron mieltä. Jotakin tuntematonta ja pelottavaa. Unessa mieli oli täydellisen haavoittuvainen iskuille, Martti tiesi.
Äks kuorsasi kasvot teltan seinään päin. Matoron silmät - tai oikeammin silmä - painuivat välillä väkisin kiinni. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia.
Lopulta hän veti naamionsa irti kasvoiltaan ja asetti sen viereensä.
Matoro nukahti.
Oli pimeää. Jono toia astelivat pimeää luolaa pitkin eteenpäin.
Joku heistä kuiskasi jotakin. Toinen nyökkäsi. Matoro hiippaili tiiminsä - tai pikemminkin "tiimin, jonka osa hän oli", hänhän ei ollut sen johtaja - kanssa näissä pimeissä luolissa. He olivat matkalla kohti erään Xialaisen salakuljettajan piilopaikkaa samaisen teollisuussaaren viemäreissä. Radak saisi maksaa tekosistaan pohjoisella matoran-saarella.
Maan Toa kiipesi nopeasti tikkaita ylöspäin. Hän iski nyrkkinsä läpi ylläolevasta luukusta ja hyppäsi ylös huoneistoon. Karax vetäisi järeän poransa esiin ja osoitti sillä punamustaa vortixxia.
Muut Toat kiipesivät ylös. Heitä oli yhteensä kuusi. Johtajana toimi itsevarma Salaman Toa Rali. Hänen temperamenttinsä oli yhtä sähköinen kuin elementtinsä. Matoro oli tuolloin vielä valkoinen keholtaan, kuin normaali Jään Toa. Hän oli vielä suhteellisen kokematon soturi. Karax oli kokenut ja uhkarohkea Maan Toa, joka oli paljon normaalia Maan Toaa agressiivisempi ja väkivaltaa ihannoivampi. Nike oli tiimin toinen Maan Toa. Hän oli pirteä ja ystävällinen, ehkä hieman höpsö. Magan taasen oli Magnetismin Toa joka oli äärimmäisen innostunut tähtitieteestä. Kuudes oli...
Matoro heräsi nopeasti. Hänen unensa oli katkennut kuin seinään.
Hän muisti kirkkaasti tiimin kuusi toaa. Hän tajusi silloin että muisti vain viisi tiimiläistä. Hän ei myöskään muistanut miksi hänen haarniskansa oli muuttanut väriä.
Jään Toa kelasi hämmentyneenä muistojaan yön pimeydessä. Kaikki oli kristallinkirkasta aluksi. Pimeydenmetsätäjäsodan jälkeen hänen muistonsa hämärtyivät, tuli kuin lävitsepääsemätön usva. Seuraava muistikuva oli kuva hänestä mustahaarnikaisena soturina.
Retkue oli ollut liikkeellä jo useamman tunnin. Aurinko porotti viidakon yllä armottomasti, mutta onneksi suuret puut tarjosivat viilennystä varjoina. Matka jatkui vääjäämättömästi syvemmälle saaren sisuksiin. Maasto oli jo alkanut nousta, ja laivalta tähystetty kukkula alkoi olla lähellä. Sieltä näkisi helposti laboratorion sijainnin.
Matoro mietti yöllä tajuamiaan asioita. Aivan kuin hänen muististaan puuttuisi osia. Tai ehkä tämä oli vain normaalia huonomuistisuutta.
Matkalla joukko oli löytänyt yhden sudenkuopan, jonne kaksi piraattia oli pudonnut. Oli kulunut pitkä tovi ennenkuin kaksikko oli saatu ylös.
Se oli ollut jonkun tekemä ansa.
Notfun pyyhki hikeä naamioltaan. Hänen kolmikolkkansa alta roikkui valkoinen harso jonka tarkoitus oli viilentä häntä. Jokeen kasteltu kangas kuitenkin oli pian ilman lämpöinen. Trooppiset itikat surrasivat kiinnostuneina matkalaisten ympärillä.
"Tämä on kehnoin kehnoista saarista joille olen kehnosti joutunut", Notfun valitteli kahdelle Klaanilaiselle vähän hänen takanaan.
"Olen aivan samaa mieltä", Matoro valitti.
"Tyypit, vähän positiivisuutta!", Äks ilmoitti väliin.
Matoro mietti. Koska joku oli käskenyt häntä olemaan positiivinen? Yleensä hän sanoi noin.
Silloin yksi piraatti kaatui huutaen maahan. Matoran oli kiitänyt muiden edellä ja nyt makasi maassa tajuttomana.
Mitään erikoista ei näkynyt.
"... mitä?", Äks kysyi.
"Älä minulta kysy", Martti vastasi ja lähti kohti pyörtynyttä.
Silloin hän tunsi sen taas.
Sana "Nimda"- tunkeutui hänen mieleensä valtavina aaltoina. Toa kompastui ja yritti ylläpitää mielensä suojausta. Hän muisti tämän tilanteen. Näin oli käynyt ennen hänen naamionsa ensimmäistä äksyilyä.
Jään Toa iskeytyi multaan naama edellä. Hän piteli päätään ja keskittyi suojaamiseen.
Sekalaiset sanat kuten "Itroz", "Mieli" ja "Makuta" iskeytyivät kohti hänen mielensä muuria Nimdojen saattelemana.
Toa koitti saada liikutettua jäseninään. Hän nousi ylös ja otti askeleita taaemmas.
Pommitus katosi.
Notfun, Äks ja merirosvot katselivat ihmeissään tapahtunutta.
"... mit", Äks aloitti.
"Mielensisäinen hyökkäys", Jään Toa vastasi vakavana.
"Mistä se tuli", toinen Klaanilainen kysyi.
"En tiedä", Matoro vastasi.
Notfun näytti siltä kuin hän olisi täysin ulalla tapahtumista. Niin hän tosin olikin.
Matoro yritti aktivoida naamiotaan. Cencord aktivoitui hitaasti. Toa sulki silmänsä ja keskittyi. Naamio loi näkyviin muiden mieliä. Hän yritti tutkia mikä oli hyökännyt.
Toan suljettujen silmien sisään muodostui kuva maastosta, jossa mielet hehkuivat sinisinä aaveina. Se oli vain yksi tapa miten kanohia käytettiin. Sillä voi myös suojata mielen sekä lukea ajatuksia. Ja varmasti muutaki, mitä Matoro ei ole ikinä kokeillut.
Hän suuntasi tutkimuksensa kohti paikkaa, jossa kaikki oli tapahtunut. Hän ei havainnut kuin toveriensa mielet lähistöllä.
"Minä luulen että olemme lähellä laboratoriota", Matoro sanoi hiljaa.
Samaan aikaan majan pihamaalle ilmestyi kolme miespuolista hahmoa. Miehistä kaksi jäi odottamaan ulkosalle kun kolmas asteli majan tykö, potkaisi oven kappaleiksi ja astui peremmälle.
Turaga Bakmei laski syömäpuikot puiselle pöydälle ja kääntyi katsomaan tulijaa mitä rauhallisin ilme kasvoillaan. Turaga kohotti hieman kasvojaan nähdäkseen paremmin edessään seisovan olennon liskomaisen pään.
"Ämkoo?" olio kysyi.
Turaga ei vastannut.
Kaksi muuta vortixxia asteli pitkin pihaa ja tarkkaili ympäristöä. Lopulta toinen avasi suunsa.
"Sse ei taida olla tuolla."
"Ei."
"Mikä Ridhukkilla kesstää?"
"Sse taitaa kuulustella. On aina ollut hyvä ssiinä."
Vortixx Ridhukk oli elämänsä aikana päässyt seuraamaan politiikkaa. Ridhukk oli aikoinaan oppinut, että ensin kannatti pyytää kiltisti.
"Missä sse on?" vortixx kysyi ja odotti turagan vastausta.
Vastausta ei kuulunut.
Riddhuk vaihtoi suunnitelmaa ja potkaisi pöydän nurin. Bakmein ateria levisi majan savilattialle. "Misssä se on?"
Bakmei tapitti lattialla kierivää riisikulhoa.
Ulkosalla odotellut kaksikko otti vaistomaisesti askeleen taaemmas kun Ridhukk juoksi karjuen ulos majasta. Samaan aikaan Bakmei nosti kulhon lattialta, laski syömäpuikoilla lävistetyn silmän huolellisesti kulhoon ja nousi sitten seisomaan.
Kukaan ei ollut koskaan ennen uskaltanut häiritä turaga Bakmein ruokailua.
Kaksi Muakaa läähätti keskellä autiomaata. Manu huomasi erään hänen vieressään seisovan kaktuksen muuttuvan tuhkaksi. Hän hieroi hetken silmiään. Ehkä se oli kangastus. Guardian ja Warrek ratsastivat hänen vieressään aivan yhtä läkähtyneinä kuin hänkin. Pian heidän täytyi pysähtyä jälleen juottamaan ratsuille vettä. Viimeisetkin pisarat katosivat niiden kitoihin. Guardian kirosi hänen ja Warrekin ratsua, joka imi enemmän vettä kuin Makutan ratsu. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään.
Pian he olivat taas matkalla. Ehkä tunnin he olivat jo matkanneet, kun Guardian sanoi:
”Tuolla se on.” Kaikki katsoivat seuraavan dyynin takana erottuvaa hökkeliä. Se näytti vanhalta ja oli melko kaukana. Manu kannusti ratsunsa nopeampaan käyntiin. Muut kiristivät tahtia hänen mukanaan.
Kun heidän ja pienen mökin välillä oli enää muutama sata metriä, Manu pystyi jo erottamaan joitain yksityiskohtia. Mökki oli rakennettu puusta, sillä oli musta peltikatto ja ikkunat oli naulattu umpeen. Ainoa elämästä kertova merkki oli pyykkinaru, joka oli kahden kepin varassa pystytetty mökin vierelle. Sillä roikkui musta vaate, jonka muotoa ei saanut selville.
Sitten, yhtäkkiä, jostain ammuttiin. Guardianin ja Warrekin ratsuun osui. Muaka kaatui kuolleena maahan. Kaksikko lennähti kyydistä kivuliaan näköisesti. Kumpikin raapi maata, Guardian menetti tajuntansa ja Warrek upposi kaulaansa myöten hiekkaan. Makuta Nui kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä vauhkoontunut Muaka nousi takajaloilleen nähdessään viiden Skakdin lähestyvän sitä. Yksi hyökkääjistä ampui Muakaa mahaan, minkä seurauksena tämä kaatui Manun jäädessä valtavan eläimen alle. Makuta ehti vain parkaista ennen kuin jäi puristuksiin.
Viisi mustaa Skakdia lähestyi nyt Warrekia, joka oli saanut päänsä pois hiekasta. Nyt hän sylki suustaan hiekkaa ja ravisteli sitä ympäriinsä. Hyökkääjät katselivat esitystä huvittuneena. Yksi heistä meni Guardianin luo ja tökkäsi tätä kiväärillään. Kaksi niistä otti esiin köyttä ja alkoi sitoa Warrekia, joka kiroili ja räyhäsi heille. Loput kaksi menivät Manun Muakan luokse ja alkoivat nostaa Rahia. Kun tiikeriä oli saatu ylös muutaman kymmenen senttimetrin verran, sen alta syöksyi varjoenergian aalto. Kummaltakin Skakdilta lensi jalat alta. Tästä seurasi, että Muaka putosi takaisin Manun päälle. Hän ei pitänyt tilanteesta.
Guardian alkoi virota. Warrekin suu oli tukittu. Manu oli Muakan alla. Viisi hyökkääjä-Skakdia tähtäsi aseillaan Guartsuun. Tämä piteli oikealla kädellään päätään ja nojasi vasemmalla maahan. Avatessaan silmänsä hän huomasi tilanteen ja nosti kätensä ilmaan. Yksi Skakdeista, ilmeisesti johtaja, vilkaisi toisia ja hymyili. Sitten hän sanoi:
”Ylös.”
Guardian totteli. Hänet tutkittiin läpikotaisin. Sama oli jo tehty Warrekille, minkä jälkeen tämä oli tainnutettu väkivaltaisesti nuijanukutusta käyttäen. Vaimeaa muminaa kuului Makuta Nuin Muakan alta. Guardiankin sidottiin. Ja tiukasti hänet sidottiinkin. Hän tunsi nimittäin pulssin käsissään. Se ei voinut olla hyvä asia.
”No niin, Guardian”, sanoi mustien Skakdien johtaja yhä hymyillen. Sinun on aika tehdä tiliä Nektannille. Warrekin päästä hän voisi myös olla tyytyväinen. Makutaa emme uskalla vielä päästää ulos tuolta, mutta eiköhän iso kiho jotain hänellekin keksi.
Sillä välin Manu oli huomannut, että olo kävi tukalaksi. Ehkä hänen pitäisi ikään kuin murtaa vastustajat sisältäpäin. Hän kurotti mieltään kohti Skakdeja, mutta huomasi, että näiden mielien ympärillä oli jonkinlainen muuri. Johtaja-Skakdi hymyili.
”Ystävänne yrittää tutkia päidemme sisustoja. Hän ei valitettavasti onnis-” Skakdi keskeytti puheensa ja tarttui päähänsä. Manu tunsi voitonriemua – hetken. Kaksi hänen lähellään ollutta Skakdia oli nostanut Muakan ruumista uudelleen ja pudottanut sen alas noin metrin korkeudelta. Se sattui.
Johtaja nousi ylös maasta.
”Pirullinen Makuta”, hän ärisi. ”Kirottuja olkoot kaikki Makutat ikuisesti.” Guardian ei voinut estää hienoista hymyä. Tästä hyvästä hän sai iskun kasvoilleen.
”Virnuile sinä vain, Vartija. Pian saan nähdä, kuinka sinut teloitetaan. Minä nautin siitä, Guardian.”
Warrek mulkoili hyökkääjiä vihaisesti. Guardian taas keskittyi mökkiin. Hän zoomasi kiikarisilmällään sitä kohti.
”Lämpökamera”, hän mutisi. Musta Skakdi käänsi katseensa häneen.
”Et sinä piru parka mitään löydä”, hän sanoi välinpitämättömästi. ”Zaiggera ei ole asunut tuossa läävässä vuosiin.”
Skakdin pään lävisti luoti. Guardian virnisti.
”Ei tosiaankaan.”
Muut Skakdit katsoivat nopeasti taloa. Ikkunasta oli työntynyt esiin kiväärin piippu. Pian Manua vartioivat Skakdit saivat maistaa luotia. Kaksi viimeistä yritti paeta, mutta hekin saivat kohdata kohtalonsa. Makutan onnistui ryömiä pois häntä musertavan taakan alta. Hän vilkuili mökkiä kohti. Tämä Zaiggera lienee hyvä ampuja, kun osuu tuolta, Manu ajatteli. Sitten hän käveli Guardianin ja Warrekin luokse ja katkoi näitä sitovat köydet.
Mökin ovi oli avautunut. Sitten he kuulivat äänen, kuin kuiskauksen, mutta kuitenkin se kantoi heidän korviinsa asti.
”Tulkaa sisään. Nopeasti. Niitä saattaa olla lisää.”
Creedy pompahti refleksinomaisesti pystyyn, tajutessaan olevansa hereillä. Äkkinäinen pompahdus aiheutti kuitenkin sen, että Creedyn pää kolahti rajusti hänen päälleen rojahtaneen tunnelin kattoon, jonka seurauksena hän menetti välittömästi tajuntansa.
15 minuuttia myöhemmin...
Creedyn silmät rävähtivät auki, hänen päätään jomotti. Tällä kertaa hän oli varovainen ja hitaasti nousi istumaan matalakattoisessa tilassaan.
Hän katseli ympärilleen ja tajusi mitä oli tapahtunut. Räjähdyksen osuttua mökkiin, Creedy oli ollut alakerrassa piilossa. Räjähdys oli tuhonnut mökin tukipilarit ja koko alakerta oli tippunut maan läpi, suoraan mökin alapuolella sijaitsevaan luolaan. Nyt jo valmiiksi pieni luola, oli täynnä romua, Killjoyn tavaroita sekä työkaluja.
Saatuaan haalittua kasaan taskulampun ja paristoja, Creedy alkoi välittömästi etsimään tietä ulos, mutta tajutessaan seinien olevan umpikalliota, hän tajusi ainoan tien olevan suoraan ylöspäin. Creedy kuitenkin riemastui huomatessaan yhden Killjoyn kirveistä tipahtaneen romukasaan luolan nurkassa. Alkoi valtava hakkuu-urakka, jossa Creedy moukaroi puuhaketta katosta, saaden muutaman kerran lohkareen ilkeästi päähänsä. Creedyn kallo onneksi kesti verrattaen kovaakin menoa, se kun aina on ollut ulkopuolisten silmissä oudon petomainen ja paksu. Siksi Creedy oli aina nauttinut Klaanista. Porukka oli muutenkin niin monipuolista, ettei hänen ulkonäköönsä ole kertaakaan puututtu.
Minuuttien moukaroinnin jälkeen Creedy lysähti maahan uupuneena. Mistä hän ikinä hakkasi, tuli hänellä pian vastaan paksu ja painava metallikerros, jota ei edes pitänyt olla olemassa. Creedy koetti pähkäillä, mistä tämä oli ilmestynyt, mutta tajusi, ettei hän saavuttaisi mitään miettimisellä. Creedyn ainoa toivo lepäsi sen varassa, että häntä etsittäisiin...
Kolme tuntia myöhemmin.
Odottava aika oli pitkä, tai niin Creedy ainakin ajatteli. Hän ei ollut varma, kuinka kauan hän oli alunperin ollut tajuttomana, mutta hän arveli olevan yö. Häntä ei luultavasti löydettäisi ennen aamua...
Creedy päätti alkaa tutkimaan mitä kaikkea luolaan oli hänen mukanaan tippunut, jos jossain sattuisi olemaan vielä toimiva radio. Tuloksettoman etsinnän jälkeen, hän huomasi papereita, jotka lojuivat yhden Killjoyn arkun vieressä. Pudotus oli tehnyt siihen ammottavan reiän ja nyt sen sisältö oli levinnyt ulos. Creedy koetti vastustaa kiusausta, mutta muistettuaan olevansa yksin, hän otti pinon päällimmäisen paperin ja alkoi lukea.
Metsästäjän matka
Ensimmäinen päivä - Metsästäjien leiri, Xia.
Tänään sain ensimmäisen toimeksiantoni. Kolme toaa kuoli käsiini illalla...
"Miehet oli rautaa, ja laivat oli laivantekoainetta ja naiset mantelimassasta...", Lauloi Notfun väsynyttä, kohta hulluuden partaalla olevaa laulua, "Tämä saari on kuuma paikka. Hankitaan viileyttä. Minun nuoruudessani viileyttä myytiin pieninä lipukkeina. Viilipukeiksi niitä sanottiin..."
Matoro ja Äksä katsoivat Notfunia kummissaan. He tajusivat, että kapteeni oli tulossa hulluksi.
"Pelimerkkejärgh. Antakaa peliergkkäsgh.. Katsokaa, pinkkejä norsuja, laumoittain.. Hehehahahaihhuhhehhöhähähehh..", Notfun horisi, ja kaatui kasvot edellä suoraan maahan.
"Notfun hei, täällä on rommia. Paljon on rommia", Jardirt huudahti, ja kapteeni nousi ylös kuin salamana. Notfunin tajuttua, että rommia ei ollut, hän kaatui takaisin maahan, juuri samalla tavalla.
Matoro katsoi maahan. Siinä oli laatoitusta, jokaisessa laatassa kirjain. Kun Matoro seurasi kirjaimia, hän tuli lattialuukulle.
Oli hiljaista. Ja pimeää. Meren pohjaan ei valo pääse. Samolin naamari oli alkanut jo lahoamaan. Kuin ihmeen kaupalla hän ei ole hukkunut, vaikka on viettänyt veden alla jo pitkän ajan...
"Urmph! Ummph!" Samol tuli tajuihinsa. Hän lähti heti uimaan pinnalle. Pinnalla ei näkynyt mitään muuta kuin vettä. Pelkkää vettä silmänkantamattomiin. Samol ryhdistäytyi ja lähti uimaan suuntaan, joka vaikutti parhaalta.
Tuntien päästä hän näki saaren. Kauniin saaren. Samol ui saarelle.
"Okei, kalmari hyökkäsi, minä ja Thowron ajuduimme erilleen, mutta kuinka kauan siitä on?" Ajatteli Samol päässään. Hän ei halunnut ajatella että se vanha äijä olisi kuollut. Hän ei voinut ajatella niin. Samol lähti sisäosiin päin, toivoen löytävänsä ruokaa. Hetken käveltyään hän törmäsi puuhun. Auts. Mutta puussa oli kookoksia.
Samol inhoaa kookoksia, mutta parempaakaan ei ole saatavilla. Hän hakkasi kookokset rikki päällään, ja lähti syvemmälle saaren sisäosiin. Hetken päästä Samol kirjaimellisesti törmäsi toteemipaaluun. Miten Samol selvisi? Mikä saari tämä on? Mikä on elämän tarkoitus? Pysykää kanavalla...
Xiantos juoksi hädissään karkuun, jos modeja tulisi lisää. Hänen takkinsa oli osittain Kongun veren peitossa. Pian hän saapui kadun päähän, josta hän löysi halkeaman muurista. Xiantos hyppäsi siitä yli. Pimeyden metsästäjä, kyllä hän paljastui juuri äsken, teki katoamis temppunsa. Yhtäkkiä hän oli taas mökillänsä.
Sairaala
"Pulssi nousee!"
Konguboss heräsi 18 minuutin kuluttua huudahduksesta. Hänen viimeisin muistonsa oli se, kun Xiantos sanoi hänen huoneessaan, että joku oli kuollut. Seuraavaksi hän oli sairaalassa. Siellä oli kirkasta ja valkoista. Hänen oli päästävä pois ottamaan se kuka ikinä puukotti häntä kiinni.
"Hän on hereillä", Bladis näki lasiseinästä.
Sairaanhoitajat tulivat huoneeseen ja kertoivat, että hänen oli pysyttävä siellä päivä.
Xiantoksen koti
Xiantos istui rikkinäisessä kodissansa tuolilla. Hän mietti miksi oli puukottanut Kongua ja miksi se teki hänet hyvälle tuulelle. Hänen oli pestävä takkinsa, ettei kukaan epäilisi häntä kummemmin. Hän käveli luolaan, jossa oli vieläkin tohtorin ruumis. Xiantos siirsi ruumista, että pääsisi tohtorin huoneeseen pesemään takkinsa. Yhtäkkiä alkoi kuulua surinaa ja louhintaääniä.
Nazorak-parvi lähestyi pimeyden metsästäjää.
"Ei kai taas", Xiantos ajatteli mielessään ja samalla otti pöydältä tohtorin moottorisahan. "Ette varmasti tienneet, että tohtorilla oli moottorisaha!"
Lierihattupäinen tyyppi käynnisti moottorisahan ja alkoi nauramaan ilkeästi. Hän lävisti julmasti Nazorakkeja, kunnes viimeinen selvisi ja iski häntä hakulla.
Heti kun ääni oli kantautunut heidän korviinsa kuului humahdus ja paneelit seinissä ja mut laitteet lattioilla rupesivat rätisemään sähköä. Umbra tuskin ehti väistää purkausta hänen vieressään Gekon vetäistessä tämän pois tieltä.
”Nyt siis, mitä me oikein teemme?”, hän kysyi Umbran huohottaessa.
”Etenemme, varovaisesti. Yritämme sammuttaa tämän aparaatin”, Umbra vastasi.
Pienen hämähäkin hyppiessä seinän paljaita kohtia pitkin kaksikko eteni varovaisesti sähköisessä ympäristössään, Gekon suurin ongelma oli hänen märkä viittansa jota parhaillaan yritti kuivata. Silloin seinä heidän takanaan räsähti kiinni. ”Mikä naurutalo tämä on olevinaan?”, Umbra kummasteli.
Sitten pahin tapahtui. ”Mitä tuo lotina on”, Gekko kysäisi. ”Nyt. Juokse!”, Umbra huusi nähdessään vesivanan perässään. Fikou hyppäsi huonoja sattumuksia kohtaavan isäntänsä olalle. Sitten sähköt sammuivat ja tuli pilkkopimeää. Seinä heidän edessään sulkeutui jaVesimassa alkoi nousta.
”Ne koettelevat meitä”,Umbra sanoi hädissään pelon ja ihmetyksen välimuoto kasvoillaan.
Kaksikko nousi putkimaista rakennelmaa pitkin henkeään pidättäen ylöspäin. He tulivat uuteen huoneeseen, mutta vesi vain jatkoi nousuaan vääjäämättä, tila oli umpikuja, kaikki ulospääsy tiet sulkeutuivat. Quewa keräsi happea ja piti näin ystäviensä tajunnan toien mennessä hakkamaan seinää palasiksi, se petti ja edess odotti valtavan syvä putous suoraan alaspäin, jonka pohjaa ei näkynyt. Umbra oli saanut otteen jostain Gekon huuhtoutuessa suoraan alaspäin, toa tarrasi urhean matoranin jalkaan veden valuessa suoraan heidän päällensä.
”Kestä vielä hetki!”, Gekko huusi kun vesimassa oli repimässä matoranin otetta. Vesi massan mentyä Umbra nosti toan ylös painovoimavoimillaan. Edessä oli kuilu ja sen takana taas maata. Kaksikko hyppäsi sen yli Umbran juuri ja juuri yltäessä kaiteeseen. Josta valkoinen toa tämän nosti ylös.
”Nyt tämä pelleily saisi jo riittää.”, Gekko sanoi äreänä katsoen uuden käytävän päähän.
Kaksikko jatkoi matkaansa suureen saliin, se oli täynnä kahvoja ja vipuja. Edessä odotti lukittu ovi.
”Tämä alkaa tosissaan sapettamaan...”, Umbra olisi halunnut karjua tämän, mutta ei tehnyt sitä koska se olisi voinut laukaista ties mitä.
Bakmein mökin edustalla tapahtuva kaikkea muuta kuin tasaväkinen verilöyly
Vortixx-soturi huusi kuin teurassika lentäessään korkeassa kaaressa bambumetsän kätköihin. Samaan aikaan silmänsä menettänyt Ridhukk juoksi panikoiden ympyrää ainoastaan tullakseen raivoisan turagan hyppypotkun kaatamaksi.
Bakmei laskeutui ripeästi jaloilleen, kääntyi ympäri ja syöksyi silmät leiskuen seuraavan vortixxin kimppuun. Reptiliaani kiskoi tärisevin käsin esiin vyöllään roikkuneen tikarin ja iski sen vanhusta kohti. Bakmei suoritti kuitenkin vanhuksille hyvin epäominaisen liikesarjan, ilmestyi vortixxin taakse ja pian lisko-olio saikin huomata polvensa taittuvan aivan väärään suuntaan.
Bambujen sekaan lentänyt vortixx ilmestyi takaisin taistelutantereen laidalle ja kiskoi vuorostaan aseensa esiin. Vortixx heilautti massiivisella painolla varustettua ketjua muutaman kerran päänsä yläpuolella ja heitti sen sitten turagaa kohti.
Se oli huono idea. Bakmei karjaisi, tarttui kiinni ilmojen halki kiitävästä painosta ja lähti juoksuun. Kaikin puolin virheettömän kierrepotkun päätteeksi turaga kietaisi ketjun muutaman kerran vortixxin kaulan ympäri ja alkoi kuristaa.
Kuului muutama korahdus. Vain muutama.
Tikarin kera hyökännyt vortixx oli kuin ihmeen kaupalla onnistunut vääntämään jalkansa edes jossain määrin luonnolliseen asentoon, ja liskomies olikin valmis uuteen epäonnistumiseen. Bakmei oli tästä hyvin tietoinen, eikä aikaakaan kun vanhus pieksi itseään monta kertaa pidempää mustaa olentoa mitä mielikuvituksellisimmilla liikesarjoilla. Lopulta vortixxin lihakset pettivät ja olio rojahti maahan.
Turaga Bakmei nauroi ja heilautti viiksiään.
[spoil]JOKA PELÄTYN KUNG FU:N TAITAAAAAAAAAAA...[/spoil]
Pitkä käytävä tuntui lohduttomalta pelon vallassa oleville Matoralaisille. Hans ja Plaploo kuulivat kaiuttimien oudon äänen yhä selkeämmin. Mutta missään ei tuntunut olevan ketään, jolle lyhyt kaksikko olisi voinut valittaa asiasta.
Plaploo oli kuitenkin saanyt älynväläyksen. Hän oli hakenut sähköinsinööriystävänsä Jarpin auttamaan lähetyksen alkuperän selvittämisessä. Nyt tämä painovoiman Matoralainen kykki seinässä olevan avatun luukun vieressä, ja tökki sitä työkaluillaan.
Hermostuneina ympärilleen katselevat Hans ja Plaploo spekuloivat äänen lähdettä odotellessaan toverinsa työntekoa.
"Siinä on selvä rytmi. Mitä se merkitsee?"
"En tiedä. Kenties se on jonkinlainen Nazorakien koodi?"
"...mutta, silloinhan ne olisivat jo päässeet käsiksi viestintälaitteistoomme!"
"Kamalaa! Mutta, mitä muutakaan tuollainen rytmi voisi merkitä?"
Bio-Klaanin linnake, sairasosasto
Snowie makasi vuoteessa jo toista päivää ja rummutteli sormillaan lakanaa. Kupe oli vaatinut häntä vuodelepoon parasiitin revittyä hänen rintakehänsä auki. Omituisen anatomiansa vuoksi Snowie oli melkoisen hyvässä kunnossa, mutta lepo teki kieltämättä hyvää. Eikä aikakaan ollut käynyt pitkäksi: Tawa oli käynyt kuuntelemassa tarkan selostuksen matkan kulusta, ja Kepe oli ollut pitämässä seuraa. Lisäksi Snowie oli saanut viettää aikaa lemmikkinsä Napon kanssa. Ja olihan niitä vierailijoita muutenkin käynyt.
Nyt lumiukko kuitenkin nautiskeli omasta rauhasta, ja pötkötteli vuoteessa. Ja odotteli tilaamaansa voileipää, rentoutuminen teki nälkäiseksi.
Pitkän ajan päästä Klaanilaiset ja piraatit huomasivat jotain kaukaisuudassa. Se näytti pieneltä metalliselta vajalta. Matoro ja Äks toivoivat, että se oli Itrozin laboratorio, sillä he olivat saanet tarpeekseen Notfunin jaaritteluista, hänen vanhasta kaveristaan, Kolmisilmä-Petestä, jolla oli puukädet ja koukkujalat. He juoksivat nopeasti vajalle.
"Sanoinko muuten, että sillä oli karits- Onko se aarre?", Notfun kysyi, kun huomasi, että kaikki alkoivat juosta.
Klaanilaiset tulivat ensimmäisinä pieneen metalliseen vajaan. Vajasta oli vain yksi sinä pystyssä. Vajassa oli yksi metallinen pöytä, jossa oli vähän papereita ja kansioita. Oli myös 2 kaadettua kaappia ja yksi pystyssä. Xxonn ja Matoro alkoivat kiivaasti käydä läpi kaikkia kaappeja ja kansioita ja lukivat kaikki paperit.
"Tässä ei ole mitään Nimdasta", Matoro sanoi huolestueena, etsimisen jälkeen, "Ei yhtään mitään!"
Äksä potkaisi pystyssä olevan kaapin nurin, turhautuneena.
"Onko siellä aarretta?", joku piraateista sanoi.
"Kultaa?"
"Rahaa?"
"Rommia?"
"Ei mitään! Täällä ei ole yhtään mitään", Matoro sanooi piraateille huolestuneena. Hän oli huolestunut osittain siksi, että piraatit varmaan tappaisivat heidät ja siksi, koska he olivat raahanneet itsensä moniatuhansia kilometrejä, turhan takia.
"Yarr! Eikö aarretta?", joku piraateista huudahti raivostuneena.
"He huijasivat! Tapetaan heidät!"
Piraatit alkoivat saartaa kahta Klaanilaista, uhkaavan näköisinä.
"Odottakaa vähän. Kylä me se aarre löydetään", Matoro sanoi.
Xxonn oli aikomassa ampua piraatteja tykillään.
"Äks!", Matoro kuiskasi hänelle.
"Mitä muuta ehdotat?", Xxonn kysyy vihaisesti.
"Suostutetaan vain nämä brutaalit pir-",Matoro ei saanut lausettaan loppuun, kun hänen takaraivoonsa osui jokin ja hän putosi maahan.
"Hemmetti", Matoro kuiskasi. Hänet oli melkein lyöty tajuttomaksi ja hän oli osunut johonkin kovaan.
"Odottakaa!", Jään Toa huusi, ennenkuin hänet ehdittiin taas lyödä teräslapiolla, "Me löydetään se aarre kohta. Kunhan ette tapa meitä, okei?"
"Okei", Notfun sanoi, "Annamme teille pari kuukautta etsintä-aikaa. Ei enempää!"
Piraatit lähtivät kauemmas Klaanilaisista.
"Mitä hemmettiä?", hän ihmetteli, mihin hän oli otsaansa kolauttanut. Hän näki jotakin metallista. Hän ravisti pois hiekan. Se näytti joltain kahvalta, joka tuli maasta. Xxonn tuli lähemmäs.
"Sattuiko sinuun?", hän kysyi ja nosti Toan.
"Vähän", Matoro vastasi. Äksä huomasi, kuinka hän veti jostain metallisesta kahvasta.
"Annas kuin minä autan", Äks sanoi ja tarttui kahvasta ja alkoi vetää. Kun he saivat melko painavan puuneliön ylös, he näkivät, että siellä oli portaita, jotka johtivat maan alle.
"Mitä siellä on?", Notfun kysyi, kun huomasi Klaanilaiset, "Rommiako?"
Piraatit tulivat lähemmäs.
"Mitä siellä on?", piraatit kysyivät.
Kaksi Klaanilaista menivät alas. Alhaalla oli sitten ovi. Matoro aukaisi oven.
"Näyttää olevan Makuta Itrozin laboratorio", hän vastasi, "oikea Makuta Itrozin laboratorio"
Valkea vanhus istahti seesteisesti pöytänsä ääreen, kaatoi itselleen uuden kulhon riisiä ja jatkoi ateriointia oikein tyytyväisenä. Yksi liskopiruista oli päässyt pakoon, mutta saipahan mokoma opetuksen.
- - -
Ridhukk juoksi lujaa. Vortixxin pitkät kintut mahdollistivat todella ripeän etenemisen saaren vehreässä viidakossa, joskin ajoittain juurikin tiheä kasvillisuus tuotti pienoisia ongelmia. Pitkän tovin juostuaan Ridhukk pääsi kuitenkin rannalle.
Rannalla Vortixxia odotti vanha, joskin jykevä, moottorivene. Mustan olennon yllätykseksi veneen luona oli väkeä.
"Mikssi olette täällä?", Ridhukk kysyi astellen uupunein askelin veneen luona odottavan kahden hahmon tykö. Näistä toinen, vihreä Toa, vastasi:
"Sillä ei ole merkitystä. Missä kumppanisi ovat?"
"He... Ssaivat ssurmansa."
"Te siis löysitte..?""
"...emme."
Ilman Toa tuijotti Ridhukkia tuimasti.
"Minähän varoitin vanhuksesta."
"Sse ei ollut mikään turaga. Sse oli hirviö!"
"Typerys."
Vortixx ei pitänyt Toan ylimielisestä asenteesta. Ridhukk oli kuitenkin elämänsä aikana oppinut, että ruokkivaa kättä ei tullut purra. Tästä johtuen liskomies päätti pysyä vaiti.
Iltahämärä oli jo pitkän aikaa laskeutunut saaren ylle ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Vihreä Toa ja tämän toveri katselivat taivasta hieman huolestuneen oloisina.
"Toden totta", Toa sanoi, muttei selvästikään Ridhukkille. "Se on liikkunut."
"Ja huomaatkos minne", vastasi toinen hahmo, joka paljastui hetken kestäneen tarkastelun jälkeen myös Toaksi. Ridhukk ei voinut olla huomaamatta, että Toan raskaassa äänessä ja pohjattomissa silmissä oli jotain varsin väärää.
Toa-kaksikko hyppäsi moottoriveneeseen ja pian ilman Toa käynnisti sen moottorin. Ridhukk seurasi tilannetta hetken hölmistyneenä, kunnes avasi suunsa.
"H-hei! Mitä te..!?! Vene! Sse on minun! Ja entäss makssu?!?"
Ilman Toan kädestä singahtanut elementti-isku heitti silmäpuolen vortixxin kumoon samalla kun moottorivene lähti matkaamaan pitkin pimeää merta.
Maa rapisi Snowien jalkojen alla. Ilma oli harmaa ja navakka tuuli puhalsi meren suunnasta. Jo muutama päivä oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt sairasosastolta. Nyt hän oli tullut kävelylle rakkaalle Klaanin pihamaalle, ja seurasi hiekkatietä kohti muurissa olevaa porttia.
Lumiukon vierellä kulki pieni tumma sammakkorahi, Napo. Se viipelsi valkoisen isäntänsä rennon letkeään askellukseen verrattuna suorastaan hyperaktiivisesti, loikkien suuntaan ja toiseen ja nuuhkien jatkuvasti ympäriinsä.
Snowman oli tuntenut mielensä harvinaisen kevyeksi muutaman päivän parasiitin poistumisen jälkeen. Ja vaikka hän olikin taas oma positiivinen itsensä, sai sotatila hänetkin hieman tavallista synkemmäksi. Oli vaikea ymmärtää, kuinka muutama kahvion vakioasiakas ei enää viettänytkään aikaansa lämpimän kupposen ja hyvien juttujen parissa, vaan mullan alla. Snowie ei ollut Klaanissa hautajaisten aikaan, ja häneltä oli kestänyt aikansa oppia, kuinka moni Klaanin asukas olikaan menettänyt henkensä "Kuoleman Rautaisen Pataljoonan" nimityksen saaneiden metalliolentojen hyökkäyksessä.
Portille saapuessaan Snowie otti ottanut Napon syliinsä. Tiukennetut turvatoimet saivat muurin vartioasemalla toimivat Matoralaiset hermostuneiksi, eikä lumiukko tahtonut tehdä heidän työtään enää yhtään vaikeammaksi villisti ryntäilevällä lemmikillään.
"Moi tyypit", Snowman tervehti tuntemiaan Matoralaisia, jotka isuivat muuriin kiinnitetyssä kopissa.
"Sinun täytyy näyttää jäsenkorttisi", vastasi oudon jännittyneen kuuloinen vartijamatoran.
"Hm? Kyllähän sinä minut tunnet. Sitä paitsi olen vain menossa kävelylle, et kai sinä sitä varten-"
"Uusi protokolla. Meidän täytyy pitää kirjaa menijöistä ja tulijoista."
"Jaa, no, öh. Kait tuo kuulostaa ihan fiksulta", Snowie totesi, ja näytti pientä korttia virkailijalle.
"Kiitos."
Lumiukko jatkoi kulkuaan lievästi menosuuntaan viettävää hiekkatietä pitkin, ja kumartui laskemaan lemmikkinsä maahan. Snowie ja Napo lähtivät talsimaan kohti metsää.
Kyseinen Snowmanin mieluisin kävelyreitti alkoi Klaanin pihamaalta, jatkui portti neljän kautta koukaten metsään ja lopulta päättyi linnakkeen yhteydessä olevan Matoran-asutuskeskuksen satamaan.
Snowie oli kulkenut polun lukemattomia kertoja läpi, ja tunsi sen kuin omat taskunsa. Tällä kertaa häntä kuitenkin odotti suuremman luokan yllätys, kun hän askelsi puiden katveesta kivikadulle metsäetapin loputtua.
Rauhaisan lahden laituripaikat olivat kaikki täynnä, ja meressä kellui laivoja pilvin pimein. Kadut olivat tungokseksi asti täynnä kiiresiä Matoralaisia, Toia ja jopa Vortixxeja ja Steltiläisiäkin. Lisäksi melkein kaikki kadunkulkijat olivat aseistautuneita, mikä oli noin sadan prosentin lisäys aseistautuneespitoisuudessa normaaliolosuhteisiin verrattuna.
Hämmentynyt Snowman pysäytti ensimmäisen ohikulkevan Matoralaisen.
"Eh, miksi täällä on näin paljon ja hampaisiin asti aseistautunutta porukkaa?"
Punainen, silkkiseen kaapuun pukeutunut hahmo katsahti yllättyneenä Snowieta kohti kantamansa tavaralastin takaa.
"Hm? Tällaistahan tämä on ollut jo varmaan viikon. Bio-Klaanin sakki on ruvennyt satsaamaan aseisiin varmaan kuusinkertaisesti edelliseen verrattuna. Lisäksi lääkintätarpeiden, panssareiden ja jopa palkkasotureiden kysyntä on kasvanut melkoisesti, joten luonnollisesti me asiamme osaavat kauppamiehet tuomme tuotteemme tänne tarjolle. Olen itse toiminut täällä Kanoka-kauppiaana jo kaksi viikkoa putkeen, ja voin kertoa, voittoa pukkaa. Eipä huvittaisi kuulua tuohon Klaanin lössiin, taitaa tulla raukoille köyhät ajat, kun kaikki tämä valuutta virtaa taskuihimme."
Snowman oli jo nostanut sormensa valmiiseen keskeyttämisasentoon, mutta Matoralainen jatkoi madaltaen ääntään.
"Ja mitä tähän aseistukseen tulee, niin sana kiertää. Skakdien, Zyglakien ja Nazorakien aluksia kaikkialla. Joku väittä nähneensä Makutan kaleerin! Ei tarvitse olla kartanon terävin pihvi ymmärtääkseen, että taisteluita syttyy. Pian. Meidän kauppiaiden täytyy olla varmoja, että pääsemmä turvallisesti pois, kun mähinä alkaa."
Snowie ei ollut oikein samoilla linjoilla lipevän Matoralaisen kanssa, mutta kiitti kuitenkin tiedoista, ja jatkoi kävelylenkkiään.
Metalliset portaat kumisivat etummaisena kulkevan Jään Toan alla. Hän tähyili eteenpäin yökamerallaan. Luukusta tuleva valo ei valaissut paljoa.
Paikka oli aivan makutamainen. Matoro tunnisti sieltä samoja laitteita mitä oli nähnyt Manun käytössä. Monensorttisia jähmetysputkia, kemikaaleja, outoja tutkimusvälineitä. Matoron silmät osuivat öljylamppuun pöydällä.
"Onko teillä tulta?" Matoro kysyi. Ääni oli häiritsevän kova pimeässä paikassa.
Jardirt heitti tulitikkuaskin.
Lamppu syttyi kahden yrityksen ja palaneiden näppien jälkeen. Pian lepattava valo näytti monia muitakin öljylamppuja, joita alettiin sytyttää.
Klaanilaiset katselivat laboratoriota mielenkiinnolla. Ensimmäinen huone näytti varsin tavalliselta laboratoriolta, sellaiselta missä luotiin raheja. Pitkillä pölyttyneen valkoisillä pöydillä oli riveittäin erilaisia pulloja kirkkaine aineineen.
Äks huomasi sivuoven ja koitti avata sitä. Lukittu avi oli pian maassa vahvan Klaanilaisen potkaistua sen auki.
Kun Martti astui seuraavaan huoneeseen, ensinäky oli erikoinen. Vähempään tottunut Äks oli kauhistunut.
Suuressa, läpinäkyvää nestettä täynnä olevassa lasipurkissa leijui sinikultainen Matoran ilman naamiota. Matoranin otsa oli auki ja aivot näkyivät selvästi.
Jokin johto kulki päästä aparaattiin säiliön vieressä.
"Pidin Itrozia vielä vähän aikaa sitten sivistyneenä", Matoro sanoi hiljaisuuden jälkeen.
Joku merirosvoista löysi kaapista 90-prosenttista alkoholia.
Äks asteli eteenpäin hieman järkyttyneenä, pidellen öljylamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän pyrki välttämään matoraniin katsomista.
Toinen huone oli selvästi enemmän erikoistuneelle tieteelle. Seinillä roikkui kuvia aivoista ja hermoista ja useita aivoja näkyi säilöttynä lasipurkkeihin. Toisaalla oli erikoisia käyriä ja monituisia laitteita, joiden toiminta oli lakannut aikaa sitten.
Matoro penkoi yhden pöydän laatikostoja. Hän löysi lukuisia tutkimuksia mielestä, unista, muistista, tunteista ja ajattelusta yleisesti.
"Todella mielenkiintoisia tutkimuksia", hän puhui itsekseen. Viimein hänen silmiinsä osui papereita otsikoituna "mielensisäiset iskut".
Hän napapsi koko nipun pöydälle.
"Äks, täällä on jotakin", Matoro ilmoitti. Punahopea Klaanilainen tuli nopeasti selkäpiitä karmivien koeputkien luota. Hänkin alkoi selata paperia.
"Tässä on jotain Nimdasta", Äks kertoi. Hän veti paperin Matorolle.
Matoro katsoi.
Pitkän tutkimuksen jälkeen mitään Nimdan sijainnista ei ollut löydetty.
"Eihän tämä ole mahdollista", Matoro valitti iskien paperinipun pöytään.
"Tyypit, unohtakaa se litku! Täällä on ysikasia!" joku piraateista huuteli löydettyään yhdestä kaapista vielä väkevämpää alkoholia.
"... hei, olettehan tietoisia että laboratoriossa käytetty alkoholi ei ole tarkoitettu juotavaksi?" Matoro hihkaisi naapurihuoneesta.
Hiljaisuus.
Yhtäkkiä laboratorion katossa olevasta kaiuttimesta alkoi kuulua kohinaa. Aavemaista, syvää kohinaa.
Paikassa jossa ei ollut sähköjä.
"Te etsitte ratkaisuja itseänne suurempiin asioihin", kuului ääni kaiuttimesta.
Kuuntelijat olivat lievästi sanottuna hämmästyneitä.
"Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Te ette saa lopullista salaisuutta selville"
Tässä kohtaa Matoro tajusi olennon Itroziksi.
Miten ajat sitten kuollut Makuta puhui nyt kovaäänisistä ilman sähköä.
"Te ette ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa..."
"Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase"
Nuo sanat kaikuivat metallirakenteisessa kellarissa pitkään kahinan tauottua.
"Skanneri. Päälle."
Muakojen elintoiminnot olivat pysähtyneet. Jotain positiivista oli kuitenkin siinä, että ne eivät olleet kärsineet kovin kauaa.
"Skanneri. Pois."
Guardian kyykistyi maassa makaavien kissaeläinten tasolle ja sulki niiden suuret silmät käsillään. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään. Sininen skakdi nousi seisomaan ja kääntyi kohti pientä puuhökkeliä. Noustessaan pystyyn vauhdikkaasti Guardian koki päänsärkynsä voimistuvan sietämättömäksi. Vielä vähän raukeana kaatuessaan saamastaan tällistä vartija hieroi otsaansa voimakkaasti vähentääkseen kipua.
Guartsun, Warrekin ja Manun kolmikko lähti astelemaan kohti puumökkiä, jonka ovi oli juuri auennut nähtävästi itsestään. Aavikon hiekkadyynit alkoivat loppua ja maasto muuttui kuivaksi aroksi, jolla kasvoi muutama nyivettynyt ruohomätäs.
Vuosikymmenten syömä puumökki seisoi kuivalla maaperällä huteran näköisenä. Jos mökin puisilla seinillä oli joskus ollut pienikin kerros maalia, ajoittaiset hiekkamyrskyt olivat tehneet siitä selvää. Tummanruskeat, epävalmiit puulaudat näyttivät siltä kuin rakennus olisi selviytynyt vähintään yhdestä tulipalosta.
Puumökin avonaiseen oviaukkoon käveli hahmo. Hahmo oli skakdi, mutta se oli hieman hoikempi kuin yksikään Manun matkalla näkemistä skakdeista. Skakdin astuessa polttavaan auringonvaloon oli nähtävissä, että se oli naispuolinen. Tämä skakdi oli väriltään jonkinlainen harmoninen sekoitus ruskeaa ja oranssia, mutta sen pitkä harja oli kokonaan punertavampaa oranssia. Skakdin kaulan ympärillä oli punainen huivi ja hänen leuassaan oli pieni taisteluarpi. Käsissään naispuolinen skakdi piti jykevää harmaata ja pitkäpiippuista sisällissodan kivääriä.
"Warrek", Zaiggera sanoi happamasti ilme mahdollisimman neutraalina.
"Luutnantti!" Warrek sanoi hymyillen leveästi koko hammasrivistölläni. "Näytät yhä yhtä ihastuttavalta kuin aina!"
Jykevä aseen laukeamisen ääni täytti ilman. Kukaan ei ollut ehtinyt edes huomata Zaiggeran painaneen kiväärin liipaisinta, mutta aseen piipusta leijaileva savu viesti muuta.
Luoti oli osunut täsmälleen millimetrin tarkkuudella Warrekin oikean jalan varpaiden välissä olevaan aukkoon. Se oli heittänyt kuivaa, savuavaa maa-ainesta useampaan suuntaan ja teki Warrekin varpaiden välissä olevaan kuivaan maahan huomattavan reiän. Kellertävä skakdikenraali ei ollut liikahtanut mihinkään suuntaan, mutta ei ollut helppo sanoa, oliko hän kangistunut kauhusta vai jättänyt koko ammuksen kokonaan huomioimatta. Warrekin kasvoilla oli edelleen sama typerä hymy kuin ennen osumaa.
"Äbbäbäb", Warrek sanoi.
"Olet minulle velkaa, kenraali", Zaiggera sanoi tyynesti, "nyt jo toisen kerran."
"Äbbäb. Kiitos, kulta."
"Kappas", Zaiggera sanoi kääntäen päänsä kohti Guartsua ja kävellen kohti kolmikkoa. "Kukas se siinä." Zaiggera sanoi tämän enemmänkin hämmästyksestä kuin ilosta.
"Hei, Zaiggera", Guardian sanoi ja väänsi kasvoilleen pienen hymyn. "Kiva nähdä pitkästä aikaa."
Zaiggera nyökkäsi hitaasti ja avasi suunsa. "Tuhlasin kolme luotia takianne säälittäviin palkkatappajiin."
"Tiedän", Guardian sanoi vaatimattomasti. "Kiitos."
"Hetkinen", Manu sanoi äkkiä. Ruskeanoranssi skakdi ei vaikuttanut nauttivan kaapua käyttävän muukalaisen keskeytyksestä, mutta antoi tämän puhua loppuun. "Kolme", Manu sanoi toistaen Zaiggeran sanoja. "Noita raatoja on viisi. Laskit varmaan-"
Zaiggera päätti keskeyttää makutamaisen olennon tällä kertaa. "Kolme luotia."
Manun silmät laajenivat ja hän vilkaisi liikkumattomana hiekassa lojuvaa ruumiskasaa äärimmäisen hitaasti vielä kerran. Makutan kunnioitus skakdiluutnanttia kohtaan nousi huomattavasti.
Zaiggera kääntyi kohti mökkiänsä pitäen kivääriään silti uhkaavassa valmiusasennossa. "Tulkaa sisälle", hän sanoi vaiteliaasti. Makuta Nuin, Guartsun ja Warrekin muodostama kolmikko epäröi hetken ennen kuin he astelivat yksi kerrallaan Zaiggeran perässä. Warrek käveli innokkaimpana ensimmäisenä.
* * *
Puuhökkeli oli sisältä jopa ankeampi kuin ulkoa. Minkäänlaisia väliseiniä ei ollut ja kaikki oli käytännössä osa samaa tilaa. Pieni pöytä täytti tilan keskiosan ja sen ympärillä oli huteria jakkaroita. Huoneen perällä oli tiskiallas, jossa oli sameaa vettä ja heikosti vaappuva kasa likaisia lautasia ja juomakuppeja. Muutama likainen ja säröinen juomalasi houkutteli kärpäsiä. Tiskialtaan vieressä oli aukko huoneen katossa, josta roikkui alas pienet köysitikkaat mökin yläkerrokseen.
Huoneen toisessa päässä oli pieni pedattu sänky. Sängyn vieressä oli vanha lipasto, josta pullotti erilaisia papereita ja vaatteita. Zaiggeran sängyn alla vaikutti olevan jotain kättä pidempää ja pieni pahvilaatikko, jossa oli kiloittain luoteja ja zamoreja.
Warrek, Manu ja Guardian istuivat pöydän ympärillä hiljaisina katsellen vaatimatonta asuntoa. Zaiggera seisoi hiljaa tiskipöydän edessä ja etsi sen kaapeista jotain.
"Otatteko teetä?" hän sanoi melkein kuiskaten.
"Öhm?" Guardian sanoi. Hän oli keskittynyt hetkeksi tarkkailemaan pöydällä olevaa mustavalkovalokuvaa, jossa Zaiggera seisoi sotilasrivissä toisen, tuntemattoman skakdiluutnantin kanssa. "Joo. Kiitos, otan kyllä."
Zaiggera kääntyi ympäri ja yritti näyttää kiinnostuneelta. "Kenraali, entä sinä?"
Edelleen typerästi hymyilevä Warrek havahtui hetkeksi. "Ei missään nimessä. Onko sinulla viskiä?"
Zaiggera huokaisi ja pyöritti silmiään. "Sinä senkin vanha juoppo."
"Minusta sinäkin olet ihana", Warrek sanoi hekotellen itsekseen. Zaiggera vaihtoi taas aihetta välittömästi ja puhutteli nyt Manua ensimmäistä kertaa.
"Muukalainen, kelpaako tee?"
"Kyllä, tietenkin!", makuta sanoi osittain yllättyneenä. Guartsu kääntyi kohti Manua ja näytti hämmentyneeltä.
"Sinä olet makuta, joka suostui teekutsuille", Guardian sanoi epäuskoisena painottaen jokaista sanaa aivan yhtä voimakkaasti.
"Hei", Manu sanoi puolustavalla äänensävyllä. "Tee on hyvää."
"Niinpä...kai", Guartsu sanoi hitaasti. Warrekilla ei ollut näemmä tähän lisättävää eikä hän edes näyttänyt huomanneen Manun ja Guartsun puhetta. Hymy ei ollut poistunut skakdikenraalin kasvoilta. Hän nautti tämänhetkisestä olinpaikastaan suunnattomasti. Kaunis, terävähampainen nainen. Huomattavasti erilaisia ampuma-aseita.
Jos jossain kaapissa olisi ollut vielä viskiä, Warrek olisi löytänyt jo henkilökohtaisen taivaansa.
Zaiggera käveli hetken päästä pöydän luo kädessään kaksi teekuppia ja pieni lasillinen vettä, jonka hän ojensi Warrekille. Kenraali ei viitsinyt valittaa vaan joi vetensä yhdellä hörpyllä. Zaiggera istui pöydän päähän ja katseli hiljaisena, kun Manu ja Guartsu joivat teetään hitaasti. Hiljaisuus oli jokseenkin piinaava ja kävi selväksi, että Zaiggeralla ei ollut usein vieraita. Guardian yriti herättää keskustelua epätoivoisesti.
"Ai joo, voisin esitellä teidät kaksi", hän sanoi osoittaen Manua ja Zaiggeraa. "Luutnantti Zaiggera, Makuta Nui." Naispuolinen skakdi vilkaisi Manua hetkellisesti ja kohotti kulmaansa.
"Päivää vain", Manu sanoi teekuppi suulla ja heilautti kättään.
"Kappas", Zaiggera sanoi. "Et ollut vain tosi ruma Toa. Huhut olivat näemmä totta. Oikea makuta."
Zaiggera pyöritteli pientä luotia pöydällä sormellaan. "Olen kuunnellut huhuja. Nektann kuulemma haluaa kiinnittää 'sen skarrararin juopon', 'viimeisen vartijan' ja 'klaanilaismakutan' päät seinälleen. Kuuli teistä joltain baarikärpäseltä, joka oli menettänyt puolet hampaistaan."
"Vau", Warrek sanoi ylpeällä äänensävyllä. "Uutiset liikkuvat vauhdilla."
"Niinpä niin", Zaiggera sanoi. "Tuo äskeinen aavikkorottalauma ei ollut mitään. Niitä on tulossa kuulemma paljon enemmän."
"Minkälaisista luvuista olet kuullut?" Guartsu kysyi vanhalta sotatoveriltaan.
Naispuolinen skakdi oli hetken hiljaa ja tuijotti laudoilla peitetystä ikkunasta ulos. "Puhuivat pataljoonasta. Nektann on oikeasti vihainen."
Warrek naurahti, mutta hänen ilmeessäni oli pieni hiven vihaa. "Se pätkä ja sen armeijat. Antaa tulla vain."
Zaiggera silmäili entistä kenraaliaan pitkään. "Kenraali. Teidän täytyy oikeasti kadota maasta."
"Miksi haluaisin poistua täältä?" Warrek kysyi kiilto silmissään ja hymy suullaan.
"Kenraali, kaikella kunnioituksella. Ammun sinut, jos et ajattele omaa turvallisuuttasi."
Warrekin hymy pieneni. Zaiggeran logiikka oli jälleen pettämätöntä.
"Zaiggera", Guardian sanoi väliin. "Ongelma on se, että minulla oli oikeatakin asiaa sinulle. Tämä on pakko tehdä nyt."
"Mikä?" Zaiggeran kysymys sai melkein välittömästi vastauksen, kun Guardian laski hiiltyneen ja rikkinäisen Vartija-kiväärin puiselle pöydälle. Tärähdys heilautti epätasaisella pohjalla olevaa pöytää ja sai teekupit melkein putoamaan reunoilta alas. Zaiggera katsoi Feterran plasman runtelemaa kivääriä pitkään.
"Näitä on vain yksi", naispuolinen skakdi sanoi tyytymättömänä. "Mitä skarrararria sinä olet mennyt tekemään?"
Manu ja Guartsu katselivat toisiaan hetken pohtien yhdessä, kuinka paljon heillä olisi Klaanin nimissä lupa kertoa. Manu ehti avata suunsa ensiksi.
"Vähän pitkä juttu."
Guardianin suu oli ammollaan, mutta hän ei keksinyt mitään sanottavaa. "Niin. Kuitenkin. Sinähän osaat korjata noita."
Zaiggera kohautti olkapäitään. "Yleensä pitäisi olla jotain korjattavaa", hän sanoi kylmästi. "Tästä ei ole paljoa jäljellä."
"Onhan sinulla edes varaosia?" Guartsu kysyi hiljaa, toivoen parasta.
"On, mutta olisi tehokkaampaa rakentaa kokonaan uusi", Zaiggera sanoi koputtaen rikkinäistä kivääriä. "Entä jos minä vain sulatan tämän."
Guardian nousi pystyyn niin nopeasti, että hänen jakkaransa kaatui. "Et." Sinisen skakdin kasvoilla oli poikkeuksellinen määrä ärtymystä. Zaiggera suorastaan yllättyi.
"Vartija", hän sanoi. "Tiedän, että kivääri on sinulle kunnia-asia, mutta ymmärrä, että se on vain metal-"
Guardian keskeytti Zaiggeran pamauttamalla nyrkkinsä pöytää vasten. Warrek hätkähti ja Manu tarttui vauhdikkaasti teekuppiinsa, että se ei olisi pudonnut. Zaiggeran silmät laajenivat. Guardian hengitti raskaasti.
"Se ei ole metallia. Se on Roqcen kivääri."
Zaiggera vaikeni. Warrek vaikeni. Manu oli entistä hämmentyneempi, mutta joi teensä. Zaiggera nosti kivääriä varovaisesti ja katsoi sitä merkillisesti. Sitten hän katsoi Guardiania pitkään silmiin. Sinisen skakdin silmissä oli jotain, jota kukaan ei ollut nähnyt niissä sitten sodan.
Zaiggera avasi suunsa, mutta epäröi sanavalintansa kanssa hetken. Sitten hän ymmärsi.
"Siinä kestää kaksi tuntia", Zaiggera sanoi vaimeasti ja antautuvasti. "Makuta, tule ylös. Saat auttaa."
Manu nyökkäsi. "No, miksei." Hän nousi tuoliltaan ja vilkaisi hetkellisesti Guartsun silmissä vellovaa raivoa ja epätoivoa ennen kuin seurasi Zaiggeran hitaita askelia kohti köysitikkaita, jotka veivät pienen mökin yläkerrokseen.
Guardian hengitti yhä raskaasti. Vähäinen viha alkoi väistyä hänen kasvoiltaan ja hän laskeutui takaisin tuolilleen. Sininen skakdi nojasi kyynärpäillään pöytään pitäen kiinni päästään käsillään. Hän tuijotti pöydän pintaa ja oli hiljaa.
Warrek istui Guardianin vieressä ja tuijotti valokuvaa Zaiggeran pöydällä, mutta ei varsinaisesti keskittynyt siihen.
"Sinä siis pidit sen, eversti", hän sanoi. "Kaikki se puhe siitä, että tuo pyssy on 'toiseksi vanhin ystäväsi'. Heh." Warrekin kasvoilla kävi pieni alakuloinen hymy.
Vahtikoira. Hymyä huuleen.
"Minä lupasin hänelle", Guardian sanoi käsiensä välistä. "Lupasin hänelle, että vahtisin hänen selustaansa."
Warrek ei keksinyt vastausta. Hän päätti siis vain kuunnella.
"Koko Zakaz on vain yksi hemmetin peili", Guardian kuiskasi puoliksi itselleen. "Peili, josta näen kasvot, joita en halua katsoa."
"Eversti", Warrek sanoi tiukasti. "Nosta pääsi. Olin väärässä suhteesi. Sinä et ole kadottanut juuriasi, sinähän skarrarar vieköön kannat niitä mukanasi. Et sinä ole heikko."
Warrek henkäisi syvään. "Sinä katsot menneisyyttäsi silmiin joka päivä. Sinä haluat unohtaa, mutta et unohda. Sinä et vain kävele tavernaan, tilaa tuoppia ja unohda maailmaa. Sinä muistat, eversti, ja se on tärkeää."
Warrek katsoi pöydällä olevaa valokuvaa hetken. Hän tiesi, kuka Zaiggeran vieressä seisoi, mutta muistot sumenivat joka päivä. Oli liian vaikeaa ajatella. Liian tuskaisaa.
"Olisinpa minä yhtä rohkea. Muistamaan."
Aluksi ne kävivät normaaleista painajaisista. Kuten joka ilta, Kapura sinäkin iltana raahautui sänkyynsä vietettyään aikaa Klaanin kirjastossa käyden sivistyneitä väittelyjä kahviossa. Mutta se kerta oli erilainen.
Vaikka hän ei viime aikoina ollut nukkunut kovin hyvin, Kapura muisti unistaan yhden asian: Ne eivät olleet tällaisia.
Kapura ei nähnyt mitään. Vain pelkkää pimeyttä Se tosin saattoi olla luonnollista unelle, eikä hän kiinnittänytkään siihen juuri mitään huomiota. Muutama painajainen kai kuuluisi asiaan traumaattisten Yö Kauhun ja Xia-reissun jälkeen, eikö vain? Mutta kun aamu läheni, uni yhtäkkiä muuttui.
Vieläkään Kapura ei erottanut mitään, mutta tuttu ja turvallisen oloinen pimeys rakoili. Sieltä täältä erottui hetken verran häivähdys punaisen tai oranssin sävyä. Mutta Kapura ei välittänyt, ja huomasi aamulla herätessään, että vaikka unet eivät varsinaisesti olleet rentouttavia, hänestä tuntui kuitenkin mukavan levänneeltä.
Seuraavana yönä uni oli taas erilainen. Kapura näki tutun pimeyden ja säännölliset punaisen ja oranssin välähdykset. Mutta jokin oli erilailla.
Jostain selittämättömästä syystä Kapura tunsi suunnatonta pakokauhua ja myöhästymisen tunnetta. Kapura pinnisti muistiaan, mutta ei yhdistänyt kumpaakaan tuntemusta mihinkään unta muistuttavaan tapahtumaan. Toki Yö Kauhu ja Xia-retki tarjosivat ison annoksen pakokauhua, mutta uni tuntui erilaiselta.
Yön jatkuessa myöhästymisen tunne tuli yhä suuremmaksi. Kapura hieman muisteltuaan ei muistanut mitään vastaavaa koko elämästään. Silti tuntui, kuin jokin iso ja karvainen, jonka Kapura luuli jo kauan sitten nujertaneensa päättikin äkkiä huomauttaa olemassaolostaan jossain muualla.
Kuten edellisenä yönä, tänäkin yönä uni muuttui aamua kohti mentäessä. Nytkään Kapura ei nähnyt juuri mitään, mutta tunsi kuin olisi ollut jonkin vedessä kulkevan päällä. Oliko se vene? Kapura yritti muistella, missä oli viimeksi matkustanut veneellä. Jokin Kapurassa tiesi, että kyseessä ei ollut vene. Ja virtaus. Kapura tunsi erittäin vahvan virtauksen. Sitten Kapura heräsi, mutta hänen olonsa oli kaikkea muuta kuin rentoutunut.
Tälläkin kertaa Kapura vietti suurimman osan päivästä kirjastossa. Mutta sen sijaan, että olisi lukenut häntä kiinnostavista tai luultavasti hyödyllisistä asioista, Kapura etsi käsiinsä Klaanin lähialueiden vuorovesikaavion. Jokin hänen päässään vihjasi:
"Etsi läheltä... Vahva virtaus..."
Kapura hätääntyi hieman. Oliko hänen päässää joku tai jokin? Mutta hetken mietittyään Kapura oli lähes vuorenvarma siitä, että kummalliset unet johtuivat todennäköisesti siitä, että Kapura muisti yhtäkkiä jotain, mutta ajatukset eivät pysyneet kokonaisina. Tarkemmin muistellen Kapura huomasi, että ei ollut mitenkään varma siitä, oliko hänen muistiaan muuteltu joskus vai ei.
Tulen ja Painovoiman Toa katsahti jälleen vuorovesikaavioon. Klaanin lähellä oli erittäin voimakas virtaus, joka toi eksoottisen näköisiä kiviä rannoille joltain kaukaiselta saarelta.
Kapura seurasi virtausta sormellaan, mutta huomasi harmikseen, että kartta oli joskus revennyt siitä kohtaa, missä virtauksen vierellä mutkitteli useita muita merivirtoja. Kapura tarkensi katsettaan ja huomasi erottavansa jotain saaren ääriviivojen tyylistä kartan reunassa.
Jokin hänen päässään tuntui yhtäkkiä painavemmalta.
Kaksi sekuntia sitten laboratorion luukku oli paiskautunut kiinni. Sekunti sitten öljylamput olivat sammuneet.
Laboratorio avautui vihreänä Jään Toan yökiikarin läpi. Hän tähyili huonetta ja kaikkea, mikä olisi voinut aiheuttaa äsköisen. Hän tiesi että mitään ei löytyisi.
Toalla oli mukana suuri nippu mitä mielenkiintoisimpia muistiinpanoja pienessä Notfunilta saamassaan laukussa. Manu voisi ilahtua näistä tiedoista.
"Ei aukea!" kuului Notfunin ääni. Hän yritti työntää luukkua auki Jardirtin kanssa.
Matoro ei ollut uskoa tilannetta. Hän otti pari harppausta väistäen muita merirosvoja ja kokeili luukkua metalliportaiden päässä. Hän oli ainut kuka pystyi täällä liikkumaan tai näkemään, kiitos yökiikarin. Liian moni heistä voi lähinnä vain arvailla asioiden suuntia.
Matoro löi voimakkaasti metallia. Se kumahti muttei auennut.
Jään Toa iski kätensä otsalleen. Upea tilanne.
"Onko tulitikkuja? Saatteko lamppuja uudestaan palamaan?" Matoron kysymys halkoi pimeyttä. Kuului tulitikun raapaisu, pieni liekki mutta lamppu ei syttynyt.
Äksän silmät alkoivat tottua pimeyteen, jonka ainoat valot tulivat huoneessa olijoiden sydänkivistä. Hän tunnusteli hetken pöytiä ja koeputkia jotta sai hieman tietoja sijainnistaan.
Suurikokoinen olento asteli varovasti kohti Matoroa ja ovea. Yhtäkkiä hän kuitenkin kompastui kovalla ryminällä maahan vatsalleen.
"Aih...", hän ensin vaikeroi. Sitten hän oli näkevinään kassakaapin lukon näköisen kohouman edessään.
"Hei. Tämä näyttää ihan kassakaapin avainsysteemijutulta...", hän sanoi.
Matoro kiinnostui. Hän syöksyi ketterästi matoranien lävitse ja kumartui pöydän alle. Hän tosiaan näki kassakaapin kierrelukkoineen.
"Sitä sanotaan kierrelukoksi, valopää", Matoro ilmoitti ja tönäisi Äksää kyynerpäällään. Hän tutki lukkoa ja mietti mikä olisi järkevintä tehdä.
Äks otti kaapin reunoista kiinni, veti sen avoimelle lattialle ja käänsi kansi ylöspäin.
"Ei kannata hankkia niveltulehdusta, höhlä", Äks kosti.
"Notfun, kokemusta kassakaapeista", Matoro kysäisi.
"Ne saa räjäyttämällä auki", kuului vastaus.
"..."
"Eikö kelpaa?"
"En halua tuhota sisältöä"
"Timantit ovat ikuisia"
"Luulen että siellä on jotain herkempää"
"..."
Toa painoi pääsä vasten kassakaappia. Avauskoodin arvaileminen olisi ajanhukkaa ja pimeys vaikutti toimimista. Matoro nappasi Energiateränsä vyöltään ja ohjasi elementaalivoimaa miekkaansa. Valkoinen miekka alkoi hohtaa kellertävän kirkkaana energiasta.
Terä kosketti herkästi metallisen kaapin oven reunoja. Se poltti lukkolevyt väleistä rikki elementaalienergiallaan. Matoro kuitenkin varoi tarkasti sytyttämättä kaapin sisältöä tuleen.
Pian ovi putosi muutaman millin. Lukko aukesi.
Äks tarttui pienene kahvaan ja tempaisi paksun kannen auki. Sillä sekunnilla kymmeniä lonkeroita lensi kaapista ulos päin Toan kasvoja ja rintakehää.
Punahopean sankarin pulssi hyppäsi korkeuksiin yllätyksestä. Hän tarttui vahvoilla käsillään lonkeroista jotka hakeutuivat hänen kaulalleen. Heti silloin Matoron Energiaterä viuhahti aivan Klaanilaisen Haun edestä katkaisten monta lonkeroa.
Musta otus hyppäsi metallisesta pesästään korkealle ilmaan ja sivalsi Jään Toaa lonkerolla kasvoihin. Pian olento hyppeli ympäriinsä saaden piraatit kaaoksen valtaan.
Notfun vetäisi piilukkopistoolinsa esiin ja yritti ampua satunnaisesti äänen suuntaan. Pimeydessä vilahti olento, ja metallikuula lähti lentoon.
Kuului vingahdus ja mörkö jatkoi sekopäistä hyppelyään kirkuen kovaa. Äks yritti pysyä sen liikkeissä mukana - joka ei ollut helppoa pimeässä. Onneksi hänen silmänsä olivat yhä tottuneemmat jatkuvaan pimeyteen.
Laukaus. Äksän tykin suuliekki valaisi huoneen sekunneiksi. Lonkero-olento vingahti ja lensi kovaa seinään ammuksen kera.
Pieni räjähdys.
Pöydällä olevat paperit syttyivät ilmiliekkeihin.
"Karzahni", Äks kirosi itsekseen ja ampui suoraan kohti aukkoa, josta he tulivat. Täräys Notfunin pään yläpuolella heitti luukun irti ja valo alkoi paistaa sisään. Piraatteja alkoi virrata ulos paikasta, kun Matoro polvistui tutkimaan kassakaappia.
Jokin vahna kasetti. Kansio jonka kannessa lukee "Projekti Nimda". Toivonkipinä heräsi Toan päässä.
Hän nappasi kansion ja kasetin nopeasti ja syöksyi ulos. Kuiva paperi lietsoi liekkejä vain enemmän ja enemmän ja pian koko toinen huone oli liekeissä. Kemikaalit sihisivät ikävästi.
"Martti! Tule jo!", Äks huusi portaikosta. Matoro syöksyi tavarat kainalossaan läpi kuuman ilman ja kiipesi yskien pinnalle. Sankka savu nousi aukosta.
Rozum, aukio, jonka Notfun nimeää kohta Notfuniksi.
Notfun ja hänen miehistönsä seisoivat aukiolla. He katsoivat, kun savua tuprusi aukosta, ja Matoro ja Äksä juoksivat yskien ylös. Molemmat kaatuivat maahan, ja heiltä tippui eräs kansio maahan.
"Mitäs te maakravut löysitte?", Notfun aloitti, ja avasi kansion. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun hän luki sisältöä.
Just. Tästä ei nyt oikein saa mitään selvää. No, ammutaan tämä, poltetaan, sitten kastellaan, räjäytetään, ja syötetään Manaateille", Notfun sanoi, raapaisi tulitikun, ja sytytti paperin.
Matoro syöksyi maasta, ja sammutti tulen elementaalvoimilaan.
"OLETKO SINÄ HULLU? Tämä saattaa pelastaa klaanin tulevaisuuden! Nyt annat sen tänne", Matoro huusi Notfunille.
"Oletko typerä. Tuosta ei saa mitään selvää. Turha se on", Sanoi Notfun ja raapaisi uuden tulitikun. Sitten hän vilkaisi Matoron kasvoihin, ja sammutti sen ja samalla mykistyi. Notfun kuiskasi jotain Jardirtille, ja lähti kävelemään laivaan.
Vihreämaskinen, erittäin rähjäinen matoran, joka oli alun perin mata nuin heikentynyt matoran, jolle oli korvattu ruumiinosia meritaistelujen vuoksi, jonka toinen jalka oli sininen, toinen musta, jäi seisomaan aukiolle kapteeninsa miehistön, ja kahden matkustajan kanssa. Jardirt aikoi huutaa jotain.
"Miehet, kapteenimme käski tiedottaa, että pidämme tänä iltana juhlat. Lähdemme myös bioklaaniin, koska Notfun oletti, että matkustajamme haluavat murtaa koodin", Jardirt ilmoitti, ja lähti laivalle päin.
Aivan hetki sitten laskeutuneen Ämkoon edessä avautui synkkä ja tuima näköpiiri. Harmaa ruohikko, ikiaikaiset kalliot ja terävä kivikko saivat öisen saaren näyttämään hyvin lohduttomalta.
"Aika karu paikka", Enki rohkeni sanomaan ilmestyen Ämkoon takaa herransa vierelle. Toa nyökkäsi.
"Onko tällä saarella nimeä?" Enki kysyi.
"En ole varma", kuului vastaus. "Itse kutsun tätä Hautasaareksi." "Yllättävää", Enki ajatteli, muttei uskaltanut sanoa ajatustaan ääneen.
Kaksikko matkasi pitkän tovin syvemmälle ja syvemmälle saaren lohduttomaan maisemaan. Enki ei pitänyt kävelemisestä, mutta lentäminen ei ollut vaihtoehto. Ämkoo oli meren yli tapahtuneen lentomatkan aikana tehnyt ehdottoman selväksi, että saarta tuli kunnioittaa. Ilman Toan logiikalla maiseman yli lentäminen loukkaisi jotakin. Enki ei ollut kysellyt enempää.
Tuntien kuluessa Enki huomasi, että he lähestyivät vuoristoa. Vuoret eivät näyttäneet järin korkeilta, mutta ne erotti selvästi saaren hämärän maiseman keskeltä. Le-matoran pyyhkäisi tomua silmistään ja vilkuili lähestyviä vuoria tarkemmin.
"Olemme matkalla tuonne?"
"Kyllä."
Ämkoo vilkaisi kädessään roikkuvaa ikivanhaa avainta. Sitten Toa suuntasi katseensa takaisin voristoa kohti. Enki huomasi, että Ämkoon askeleet tihenivät.
Nektann käveli ympäri tummaa huonetta. Hänellä oli paljon ajateltavaa. Entinen vartija, Guardian, oli riehunut baarissa Warrekin kanssa. Nektann oli jo vuosia etsinyt syytä saada pidättää Warrekin. Nyt se tarjoutui hänelle, ja hänellä oli myös mahdollisuus napata vartija. Lisäksi asiaan oli sotkeentunut joku Makuta. Jättipotti.
Huone oli melkein kokonaan musta; seinät olivat mustat, samoin lattiaa peittävä koristeellinen matto. Huoneessa oli musta tuoli ja musta pöytä. Nämä kalusteet olivat huoneen ainoita. Sysimusta ovi oli raollaan. Huoneen mustasta katosta roikkui musta kynttiläkruunu, jonka mustavahaiset kynttilät oli sytytetty. Lisäksi ovea vastapäätä olevalla seinällä roikkui suuri plasmanäyttö.
Eihän Nektann yleensä oleskellut tässä hyvin tummanpuhuvassa huoneessa. Se oli vain erityisiä tarkoituksia varten. Nektann ei oikeastaan edes pitänyt mustasta väristä, mutta hänen sisutusarkkitehtinsä oli vakuuttanut, että neuvotteluun tarkoitetussa huoneessa mustuus tekisi vaikutuksen vastapuoleen.
Kello tikitti, ja aika tuli täyteen. Nektann avasi laitteiston ja asettui huoneen mustaan valtaistuinmaiseen tuoliin. Senkin oli tarkoitus osoittaa, että hänellä oli valtaa. Nektann kyllä piti enemmän kullalla vuoratusta istuimesta. Mutta se ei olisi sopinut huoneen tyyliin.
Näyttöön ilmaantui tumma hahmo. Nektann kiinnitti huomiota siihen, kuinka mustaa myös vastapuolella oli. Ilmeisesti tämä hahmo oli yhtä mustasta pitävä kuin Nektannin sisustaja. Näytössä näkyi nyt tumma, pitkä hahmo, jonka silmät hohtivat – kuinka ollakaan – punaisina. Nektann siristeli silmiään nähdäkseen hahmon piirteitä tarkemmin, mutta hän ei erottanut juurikaan muuta kuin tämän ääriviivat ja punaisena hehkuvat silmät.
”Nektann”, hahmo sanoi, ”miten tilanne edistyy?”
”Pari miestäni menehtyi Warrekin entisen luutnantin luodeista. Voitko kuvitella, hän oli nainen.” Vaikka Nektann ei sitä varsinaisesti nähnytkään, hän tiesi hahmon kohottavan kulmiaan.
”Oli?”
”Ja on yhä. Emme saaneet häntä hengiltä. Mutta uudet sotilaani ovat miehittäneet alueen. He eivät poistu hengissä alueelta.”
”Hienoa, Nektann. Minä vakuutan sinulle, että tämä lämmittää sydäntäni.” Nektann epäili tätä suuresti.
”Kunhan muistat”, hahmo lisäsi vielä, ”että Makuta Nui lähetetään minulle. Joko elävänä tai kuolleena. Haluan todisteet siitä, että hän on menettänyt henkensä teidän käsissänne.”
”Kyllä”, Nektann tokaisi. ”Luultavasti lähetämme sinulle silvotun ruumiin. Vaikka…” Sotalordi tärisi pidätetystä hihityksestä. ”… se Makuta näytti jo valmiiksi aika silvotulta. Näin hänen kuvansa.” Musta hahmo kavensi silmiään.
”Hän yrittää varmasti seuraavaksi Nynrahille.”
”Miksi hän sinne yrittäisi?”
”Se ei kuulu sinulle. Tärkeintä on, että hän ei pääse sinne.”
”Hyvä on sitten. Muut saan kai pitää voitonmerkkeinä?”
”Pidä. Minä en tee mitään kahden Skakdin ruumiilla. On kuitenkin tärkeää, että myös Guardian kuolee. Hänestä voi olla minulle ja… kumppaneilleni arvaamatonta haittaa. Ja hyvin arvattuakin haittaa, itse asiassa.” Nektann pyöritti silmiään.
”Siispä hankin sinulle Makutan ruumiin. Warrekin pään säästän itselleni ja Guardianin heitän tuliseen pätsiin.”
”Miten vain. Ota yhteyttä, kun työsi on tehty. Ja muista, että minä en maksa sinulle tyhjästä.”
”Selvä, oi suuri ja mahtava Makuta”, Nektann sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä. Abzumo ilmeisesti irvisti ja katkaisi yhteyden. Nektann hymyili. Hän sai jopa sanan ”Makuta” kuulostamaan loukkaukselta.
Zaiggeran mökki
Guardian vilkuili hermostuneena laudoitetun ikkunan lautojen välistä ulos. Hän luuli nähneensä jotain. Tunti ja viisikymmentäkahdeksan minuuttia oli kulunut siitä, kun Zaiggera ja Manu olivat kadonneet yläkertaan. Warrek oli hetki sitten lähtenyt pöydästä ”tarkastelemaan tupaa”. Eli toisin sanoen etsimään viinaa. Guardian katsoi taas kelloaan. Minuutti.
Tuskaisen minuutin kuluttua luukku avautui. Nais-Skakdin alaruumis ilmestyi näkyviin. Pian yläpää seurasi käsissään kuin uudesti syntynyt ampuma-ase. Manua ei vielä näkynyt. Zaiggeran kasvoilla oli voitonriemuinen ilme. Sitten kuului kolahdus. Zaiggera jätti pyssyn erään lipaston päälle ja pisti päänsä takaisin yläkertaan. Guardian hillitsi halunsa rynnätä aseen kimppuun heti.
Sitten kuului kiljaisu:
”Ei, älä koske siihen!”
Räjähdys. Kuului lasin särkymisen ääntä. Ja jotain muutakin taisi särkyä. Katossa olevasta aukosta virtasi savua. Zaiggera astui alas tikkailta ja yski. Pian jotain putosi alas yläkerrasta. Manuhan se oli.
”Minähän sanoin…” Zaiggera aloitti. Manu keskeytti hänet:
”Se oli pelkkä rikkinäinen romu.”
”Se oli kallis!”
”Ehkä pimeällä keskiajalla.”
”Senkin barbaari, hävitit kalliin laitteeni!”
”Minä olen hyvin sivistynyt Makuta. Äläkä sinä lyö minua, kun minäkään en lyö sinua. Olen pasifisti. Aina, kun siitä on minulle hyötyä siis.”
Guardian keskeytti väittelyn polkaisemalla lattiaa niin, että kuului tömähdys. Zaiggera muisti aseen ja nosti sen lipaston päältä. Sitten, yhtäkkiä, hän heitti sen päin Guardiania. Guartsu nappasi sen refleksinomaisesti ilmasta.
”Siinä nyt on kiväärisi”, Zaiggera sanoi ylpeänä, ”entistä ehompana.”
Guardian mumisi kiitokset irrottamatta katsettaan aseesta. Zaiggera nauroi vaimeasti.
”Tuo tuli varmasti suoraan sydämestä”, hän sanoi ivallisesti. Ennen kuin Guardian ehti vastata, Warrek kirkaisi. Manu tukahdutti halunsa kommentoida, että Warrek kiljui kuin pikku tyttö, sillä Warrek saapui heidän luokseen huutaen: ”HYÖKKÄYS!”
Luotien ääniä alkoi kuulua. Kaikki suojautuivat. Ikkunat nimittäin räsähtivät rikki. Laudat, jotka olivat peittäneet ikkunoita, olivat pian täynnä reikiä. Zaiggera toimi nopeasti. Hän poimi oman kiväärinsä, latasi sen nopeasti ja heitti Guardianille ammuksia. Guartsu latasi oman aseensa pitkästä aikaa. Manulle ja Warrekille nainen heitti kiväärit, joita hänellä oli useampia.
”Osaatko käyttää?” Skakdi sanoi Makutalle. Warrek otti sijainnin erään ikkunan alla.
”Tietysti minä osaan”, Manu sanoi. ”Minähän keksin nämä aseet.” Zaiggera kohotti kulmiaan.
”No hyvä on, en keksinyt, mutta osaan kyllä käyttää.”
”Hyvä.”
”Toisaalta siitä on vuosia, kun olen viimeksi käynyt Zakazilla… eikä minun silloinkaan tarvinnut tarttua Skakdien aseisiin. Mutta teoriassa osaan kyllä kaiken. Käytännön tasolla teorioita voi soveltaa, mutta yleensä lukuarvojakin on approksimoitava, jotta…”
”Tuki turpasi ja mene asemiin!”
Manu näytti loukkaantuneelta, mutta asteli nopeasti viimeisen ikkunan alle. Katsoessaan ulos ikkunasta hän näki, että heitä tähtäsi ainakin kymmenen Skakdia. Ja hänellä oli vain noin kahdeksankymmenen asteen näkyvyys. Hyökkääjiä oli vielä enemmän.
”Ei auta muuta, kuin panna kovat kovaa vasten”, Guardian sanoi ja ampui ensimmäisen luodin. Yksi hyökkääjistä menetti päänsä. Muut alkoivat ammuskella vielä hanakammin. Lisäksi kaatuneen Skakdin tilalle astui uusi. Ei näytä ollenkaan hyvältä, Manu ajatteli. Ja lisäksi minusta tuntuu, että Zaiggera on minulle vihainen.
Piraatit olivat pistäneet joksikin aikaa juhlat pystyyn laboratorionraunioiden edustalle, mutta ne olivat päättyneet epämiellyttävästi erään hyvin tunnetun kapteenin huutoon "MIKSI ROMMI ON LOPPU! MIKSIIIIIH"
Sitten he olivat lähteneet kohti rannikkoa.
Matoro oli toisten juhliessa tutkinut kansiota. Se oli kirjoitettu oudoilla merkeillä, joista ei saanut selvää. Siinä kuitenkin toistui tietyt merkit tietyin väliajoin varmistaakseen että se oli Matoran-kieltä, tosin puettuna outoihin merkkeihin. Salakieltä.
Matka viidakon läpi sujui suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Mitä nyt jokunen pieni rahi tai vastaava. Puoli matkaa taas kärsittiin Notfunin jutuista. Tällä kertaa hän kertoi kaveristaan nimeltä Puikko-Petteri. Kyseiselle tyypille piti laittaa puusilmä, mutta tulikin vahingossa puujalka.
Toinen puoli matkasta Notfunin suu oli tukittu teipillä.
"Meillä voi mennä Klaanissa jonkin aikaa", Matoro selitti. Hän käveli Äksän kanssa Jardirtin rinnalla, sillä Notfunista ei ollut keskustelukaveria juuri nyt.
"Aye", matoran vastasi lyhytsanaisesti.
"Kepsukka saa auttaa tämän salakielen kanssa", Matoro puheli itsekseen. "Paperit ovat Manulle ja katsotaan filmi Klaanissa"
Suurin osa loppumatkasta sujui hiljaisesti. Viidakkomaisema toisti itseään, rahit ääntelivät metsässä. Jossain välissä he saapuivat kultaisille rannoille jonka edustalla Yön Timo III odotti uskollisena osan miehistö kanssa.
Matka laboratoriolta takaisin oli kestänyt kuusi tuntia. Kello oli melko lähellä iltakuutta, ja aurinko oli jo laskemassa. Joukkio siirtyi nopeasti laivaan ja pian he nostivat ankkurit ja lähtivät kohti Klaania.
Enki huokaisi hiljaa helpotuksesta huomatessaan, että kaksikon matka ei suinkaan käynyt korkeammalle öiseen vuoristoon. Maan muuttuessa yhä jyrkemmäksi oli Ämkoo hidastanut kulkuvauhtiaan ja nyt kaksikko olikin pysähtynyt. Käsipuoli Toa tarkkaili maastoa.
"Sen pitäisi olla tässä jossain", Ämkoo murahti ja asteli sinne sun tänne. Enki tarkkaili johtajaansa hetken, mutta alkoi sitten itsekin tutkia maastoa. Matoranin ei tarvinnut kysyä, mitä Ämkoo etsi. Toa oli kohottanut kantamansa rauta-avaimen jälleen esiin ja olikin selvää, että nyt etsittiin lukkoa.
Kului vartti. Kului toinen. Kaksikko nousi hieman ylemmäs kivikkoista rinnettä pitkin, kunnes lukko löytyi.
Kauempaa raskas kiviovi näytti ainoastaan vuoren huipulta vierineeltä lohkareelta, joka aikojen saatossa oli hautautunut tuulen kuljettamaan hiekkaan ja soraan. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että kyseessä oli kaksiosaisen oven sulkema ahdas oviaukko, jonka keskustaa koristi ikiaikaisen näköinen lukko. Ämkoo työnsi avaimen lukkoon, käänteli sitä hetken ja komensi sitten Enkin työntämään.
Ovi avautui sisäänpäin. Hetken kestäneen ponnistelun jälkeen kaksikko sai sen kokonaan auki ja pian heidän edessään avautui synkkä käytävä. Enki yllättyi huomatessaan, että käytävä ei ollut kuitenkaan sysipimeä. Käytävän seiniin upotetut sinivihreät valokivet onnistuivat tuomaan pimeyteen juuri sen verran valoa, että uskalias matkalainen saattoi nähdä eteensä.
Ämkoo astui peremmälle. Enki valmistautui hyppäämään Toan perään, mutta Ämkoon käsimerkki sai matoranin pysähtymään.
"Sinä odotat ulkona", komensi Ämkoo. Sitten Toa käänsi kasvonsa kohti pimeyttä ja katosi. Enki jäi hetkeksi tuijottamaan herransa perään, mutta istahti sitten oven vierustalle odottamaan.
Ämkoon silmät tottuivat nopeasti käytävän pimeyteen, kiitos ulkona vallitsevan yön. Hieman epävarmat askeleet kuljettivat Ämkoota mutkittelevaa reittiä pitkin, kunnes Toa saapui lopulta käytävän päähän. Siellä häntä odotti toinen ovi, joskaan ei tällä kertaa lukolla varustettu.
Ämkoo avasi oven.
- - -
Enki haukotteli ja vilkuili pilviverhon takaa pilkottavaa tähtitaivasta. Kaukaisuudessa hohtavat tähdet näyttivät matoranin mielestä tänä yönä poikkeuksellisen kylmiltä. Kylmä ja ankea oli myös matoranin istumapaikka, ja Enki vaihtoikin tuon tuosta asentoaan yrittäen epätoivoisesti tehdä olonsa edes jossain määrin mukavaksi.
Le-matoran ei tiennyt, että häntä tarkkailtiin. Kaksi Toan mittaista hahmoa eteni rinnettä pitkin määrätietoisesti ylemmäs, tarkkaillen kivioven vierellä nuokkuvaa matorania.
- - -
Oven takana Ämkoota odotti hyvin askeettinen huone. Sammaloituneet kiviseinät ja hieman kostea lattia saivat hautakammion tuoksahtamaan suorastaan iljettävältä. Tästä Ämkoo ei kuitenkaan välittänyt. Toa tuijotti edessään makaavaa myöskin kivestä valmistettua hauta-arkkua.
Ämkoo astui arkun tykö. Sitten Toa sylkäisi kerran ainoaan kämmeneensä, tarttui kiinni arkun painavasta kannesta ja alkoi työntää. Hikinorot valuivat Toan vihreää naamiota pitkin, mutta hän ei antanut periksi.
- - -
Mystinen kaksikko onnistui väistämään täpärästi ilmojen halki viilettävän veitsisarjan. Teräaseet katosivat yön pimeyteen, ja jostain kaukaa kuului yöeläjäksi ryhtyneen epäonnisen rahieläimen rääkäisy.
"Kuka siellä?" Enki huudahti hypäten vieressään kohoavan suuren kivenlohkareen taakse suojaan. Pimeydestä ei kuulunut vastausta, mutta tarkkasilmäinen matoran näki lähestyvät hahmot selvästi.
- - -
Arkun kansi tömähti lattialle. Ämkoo pyyhki hikeä otsaltaan ja polvistui nähdäkseen edessään lepäävän ruumiin tarkemmin. Vaaleansininen veden Toa piteli yhä kuolleenakin tiukasti kiinni miekastaan.
"Atya", Ämkoo kuiskasi ja Toan käsi käväisi nopeasti naisen vatsan seudulla avautuvalla rujolla haavaumalla. Haava oli jo aikoja sitten kuivunut, ja nyt se näyttikin pelkältä mustalta aukolta kuolleen naisen muilta osin virheettömässä ruumiissa.
- - -
Enki kieri tajuttomana pitkin vuoren kivikkoista rinnettä. Punainen Toa tarkkaili hetken rintaansa iskeytynyttä myrkyllistä teräasetta, naurahti sitten ja astui kiviovesta sisään vihreän kumppaninsa perässä.
Jardit nyökkäsi ja komensi piraatteja lähtemään Klaaniin. Matoro oli iloinen, että he olivat lähdössä takaisin. Hän ei ollut odottanut tälläistä matkaa. Luuli vaan, että tulisi Destralille, löytäisi tiedot Makuta Itrozista ja hänen laboratoriosaarestaan, matkustaisi sinne ja takaisin. Se osoittautuikin paljon pahemmaksi. Äksäkin lojui kajuutan sängyssä ja mietti matkaa. Hän tahtoi auttaa Klaania, mutta matka osoittautuikin paljon pahemmaksi, kuin mitä hän luuli. Mutta ainakin hän oli iloinen, että hän sai autettua Klaania vähäsen. Se oli hänen mielestään tärkeintä.
Bio-Klaani
"Se tekisi 15 mutteria", kauppias vastasi. Irvan löysi vyöstään vain 6.
"Voisitteko tehdä poikkeuksen ja myydä minulle lihan kuudella mutterilla?", Irvan kysyi kauppiaalta.
"Sori, mutta Klaani on muutenkin kokemassa konkurssin", kauppias vastasi. Irvan lähti Seranin kanssa poispäin. Irvan ei ollut syönyt jo pariin päivään. Ja hän ei enää jaksanut olla syömättä.
"Mitä me nyt syötäisiin?", Seran kysyi kaveriltaan.
"Ainakaan emme voi ostaa mitään kaupoista. On vain kaksi vaihtoehtoa. Yksi: Joko hankkia ruokaa luonnosta. Kaksi: Varastaan ruokaa kaupoista"
"Ei nyt tekisi mieli ryöstää näitä ihmisiä", Seran vastaa Irvanille.
"Eikä tekisi mennä metsiin, saalistamaan villieläimiä", Irvan sanoo.
"Voitaisiinhan myös kalastaa kaloja", Seran ehdotti.
"Hyvä idea", Irvan sanoi, "Yksi ongelma: Osaammeko kalastaa?"
"En ole vielä ikinä kertaakaan kokeillut, mutta se ei näytä kovin vaikealta"
"Minä en aio edes kokeilla. Jos haluat kalastaa, kalasta itse"
"Okei", Seran vastaa, "Otan veneemme ja ongemme ja koetan saada vähän saalista"
Parin tunnin päästä, Seran meni pieneen veneeseen, jonka hän, Irvanin kanssa oli ostanut, kun olivat tulleet Klaaniin. Kun hän oli soutanut parinkymmenen kilometrin päähän, hän pysähtyi ja pani onkensa veteen. Parin minuutin kuluttua hän sai erotettua meren hiljaisuudesta jonkin huutoa. Hän alkoi keskittymään äänen suuntaan. Hän näki jonkin polskivan vedessä. Hän huusi apua. Seran alkoi nopeasti soutaa kohti hukkuvaa olentoa.
"Apua!", hän huusi. Hänen äänensä kuulosti vanhalta.
"Koettakaa kestää!", Seran huusi.
Kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän otti airons ja pani sen veteen.
"Tarttukaa airoon!", Seran huusi.
Airosta tarttui ruskea-musta Turaga. Fe-Matoran auttoi vanhaa Turagaa veneeseen.
"Kiitoksia, nuori Matoran", Turaga sanoi hengästyneenä, "Ilman sinua olisin hukkunut ja kuollut"
"Ei se mitään", Seran vastasi.
"Nimeni on Seran", Seran esitteli itsensä ja kätteli vanhaa Turagaa.
"Turaga Thowron", ruskea Turaga vastaa, "Kunpa olisi mitenkään, miten voisin korvata tekosi"
"Ei tarvitse korvata", Seran vaati.
"Kyllä tarvitsee", Turaga Thowron vastaa ja alkoi penkoa vyöstään jotain, "Minulla taitaa olla mukana jokin, joka saattaa kiinnostaa nykyajan nuorisoa"
Hän löysi kiven ja ojensi sen.
"Ai. Kivi", Seran sanoi, "Kiitos"'
"Ei se mikä tahansa kivi ole", Turaga sanoo, "Se on Toa-kivi"
"Tietenkin", Turaga vastaa, "En kai minä nyt antaisi pelastajalleni tavallisen kiven ja väittäisi sitä Toa-Kiveksi. En ikinä!"
Fe-matoran katsoi vähän kiveä ja sanoi:
"En voi ottaa tätä"
"Mikset?"
"Tässähän on jonkun entisen Toan voimat!"
"Tiedän, että se saattaa pelottaa jotakin, mutta ota se nyt vaan. Siitä tulee hyötyä joko ennemmin tai myöhemmin"
Seran tarkasti kiveä tarkemmin ja näki joitakin kaiverruksia. Vaikka häntä vähän epäröitti ottaa Turagalta Toa-Kiveä hän silti pani kiven laukkuunnsa varmuuden vuoksi. Sitten hän kysyi Turaga Thowronilta, mitä hän teki meressä, vaikkei ollut kovin hyvä uimari. Turaga vastasi, että oli lähdössä toisen Toan kanssa toiseen paikkaan veneellä, kunnes iso kalmari tuhosi hänen veneensä.
"Missäs se sinun Toakaverisi on?", Seran kysyi Turagalta.
"En tiedä sitä. Viimeksi kun näin hänet, kalmari veti minut pinnan alle"
Seran nyökkäsi ja alkoi soutamaan veneensä Klaaniin, vaikkei saanut yhtään saalista. Hän halusi viedä Turaga Thowronin kuivalle maalle. Hän myös koko matkan aikana ihmetteli, mitä tekisi Toa-kivelle.
Matoro makoili pitkällään punakankaisessa riippumatossa, jonka hän oli virittänyt takamaston ja kaiteiden väliin. Hän makasi selällään katsellen tähtitaivasta. Laiva lipui kevyesti ja lämmin iltatuuli puhalsi leppoisasti alukselle vauhtia.
Loputon tähtitaivas kaareutui Toan yläpuolella. Tuhannet pienet valkoiset pisteet säteilivät korkeuksissa. Mystinen Punainen Tähti näkyi nyt itätaivaalla. Matoro muisteli matoranien ennustusmerkkejä.
Välittömästi tähdistä hänelle tuli mieleen vanhasta tiimistään magnetismin Toa Magan, joka oli lapsenomaisen innostunut astronomiaan että astrologiaan. Kyseinen Toa oli joskus haaveillut matkasta Punaiselle tähdelle. Mitähän hänelle kuuluisi nykyään.
Matoro mietti. Mihin hänen tiiminsä oli hajonnut. Häntä ahdisti, kun hän tunsi muistoistaan puuttuvan palasen.
Tiimi olijoskus lähtenyt rauhaisalta kotisaareltaan suureen maailmaan, Metru Nuille, taistelemaan "rauhan, oikeuden ja Mata Nuin" puolesta.
Se ei ollut tosiaankaan sitä. Se oli kylmää sotaa, jossa miteltiin vallasta. Metru Nuin hallitsija hallitsisi maailman taloutta.
Se sota oli pitkä ja ankea. Loputtomat Toa-armeijat marssivat vahkien kera Metsästäjiä vastaan - Dume eikä TSO suostunut kumpikaan lopettamaan. Oli onni, että tiimistä ei ollut kuollut ainuttakaan jäsentä sodassa.
Kun Metsästäjät vetäytyivät raunioiksi tuhotusta kaupungista, kaikki muuttui. Toat lähtivät. Sillävälin Gaggulabion Skakdi-armeija oli ryöstänyt ja polttanut tiimin kotisaaren ja tappanut Matoranit. Toista oli tullut koditon kulkuritiimi joka taisteli eri alueilla oikeuden puolesta.
Sitten muistot haalistuivat.
Tämä matka oli herättänyt paljon kysymyksiä. Se mielensisäinen hyökkäys. Itrozin ääni. Valot. Lonkerot. Salakieli.
Tämä Makuta osasi salata todellisen perintönsä täydellisesti.
Toa käänsi kylkeä riippumatossa. Jardirt istui ruorissa unisen näköisenä. Pari muuta merirosvoa nukkui myös kannella, valmiina herätettäväksi ohjausvuoroon.
Äks oli sanonut että yö on turhan viileä hänen makuunsa ja nukkui sisätiloissa.
Jään Toa kieriskeli huolestuneena. Hän ei saanut näitä kaikkia asioita päästään, hän ei kyennyt rentoutumaan. Hän ei lepäisi ennenkuin olisi selvittänyt kaiken naamiostaan ja menneisydyestään.
Ämkoon katse kulki pitkin Toan entisen johtajan ruumista. Ilman Toa katseli haikeana edessään lepäävää kuollutta, mutta päätti sitten tehdä sen mitä oli tullutkin tekemään. Ämkoon käsi lähestyi Atyan kuolleiden käsien tiukassa otteessa olevaa miekkaa.
"Olen pahoillani, mutta joudun ottamaan tämän. En itsekkyyttäni, vaan kaikkien parhaaksi", selitti Ämkoo puoliääneen valmistautuessaan irrottamaan katanan veden Toan kylmästä otteesta.
Ämkoo kiskaisi kätensä nopeasti takaisin ja huusi ääneen. Vihreä Toa horjahti kauhusta taaksepäin, liukastui ja katseli hautakammion lattialta käsin pystyyn nousevaa ruumista. Atyan tomuiset kädet tarttuivat hauta-arkun laitoihin ja veden Toa nousi täyteen mittaansa. Atya käänsi naamionsa Ämkoota kohti, ja Ämkoo erotti naamion visiirin alla piilevät heikosti hohtavat silmät.
"Sinä olet kuollut!" Ämkoo sai huudetuksi järkytyksensä keskeltä. Ilman Toa nousi huterasti seisomaan, painautui kammion harmaanvihreää seinämää vasten ja tuijotti edessään seisovaa sinistä hahmoa. Atya astui pois arkusta, oikoi hetken jäseniään ja kohotti miekkaansa.
"Hei vain, Ämkoo", kuului ääni kammion oviaukon suunnalta.
Ämkoo kääntyi nopeasti oven suuntaan ja järkyttyi entisestään. Ämkoo osoitti ainoalla kädellään vuoroin oviaukon, vuoroin Atyan suuntaan. Toat Tharkon ja Herka astuivat peremmälle kammioon.
"Sinä! Te..!!" Ämkoo sopersi ottaen askeleen taaemmas. Ilman Toa haukkoi henkeään tietämättä mitä sanoa. Ilman Toa Tharkon hymyili ja alkoi puhua.
"Olet muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Viimeksi kun tapasimme, olit jokseenkin... Kokonaisempi."
"Vaikene!", Ämkoo karjui ja osoitti Herkaa. "Sinä! Sinä kuolit! Miten sinä oikein seisot siinä?! Ja miksi Atya..."
"Kaikki ajallaan, veli hyvä", Tharkon keskeytti ja astui lähemmäs Ämkoota. "Mitä pidät uudesta naamiostani?"
Ämkoo tuijotti Tharkonin kasvoja lyhyen hetken ajan. Sitten hän ymmärsi.
"Tryna", Ämkoo pihisi.
"Kas, oikein. Olet tehnyt läksysi.", vastasi Tharkon.
Herka astui peremmälle. Punaisen Toan ruhjottu haarniska oli kauttaaltaan ruosteen ja lian peitossa. Herkan poimuttuneen naamion tyhjät silmäkuopat tuijottivat Ämkoota. "Jotain et kuitenkaan koskaan oppinut", Herka sanoi pohjattomalla äänellä. "Minun naamioni. Jopa pieni vihreä ystäväsi tuolla ulkona tunnisti sen, mutta sinä et tuntunut koskaan ymmärtävän. Et, vaikka työskentelimme yhdessä."
Ämkoo käänsi katseensa juuri puhuneeseen Herkaan. Yllättyneisyys käväisi Ämkoon kasvoilla, ja tämä yritti sanoa jotain.
"Tarkoitatko sinä..?" "En minä muuten olisi tässä."
Tharkon korjasi asentoaan, naurahti ääneen ja ohjasi Atyan seisomaan vierelleen.
"Noniin, eiköhän kuulumiset ole jo vaihdettu. Me emme tulleet tänne vain tervehtimään sinua."
"Mitä te tahdotte?" Ämkoo kysyi ja perääntyi jälleen hieman. Toan entiset kumppanit alkoivat lähestyä. "Minun henkeni sinnittelee tässä maailmassa enää yhdestä syystä", epäkuollut Herka vastasi. "Samasta syystä, jonka takia Tharkon on nyt täällä."
"Me", Tharkon aloitti, hymyili viileästi ja jatkoi: "Haluamme tappaa sinut."
- - -
Yön pimeydessä liitelevä haukka kuuli selvästi vuoriston suunnalta kuuluvan vihellyksen. Rahi kiidätti itsensä vauhdikkaasti äänen tykö, laskeutui ja valmistautui ottamaan kärsineen näköisen matoranin kyytiinsä. Enki kiristeli hampaitaan pakottautuessaan suuren linnun selkään, ja komensi sitten siivekkään pedon matkaan.
Creedy ei ollut yrittänyt ulos enää tunteihin, vaan oli sen sijaan kasvattanut vierellään keikkuvaa paperipinoa. Informaatio oli asia jota Creedy janosi eniten, mutta tällä kertaa hän ei ollut iloinen päätöksestään. Sivu sivulta, paperi paperilta Creedy menetti uskoaan henkilöön, jonka kanssa oli käytännössä viettänyt viimeiset kaksi vuotta. Hän halusi lopettaa, muttei voinut, hänen täytyisi saada tietää lisää...
Otsa hikoillen Creedy nosti taas seuraavan paperin ja alkoi lukemaan:
Metsästäjien leiri, Odina - Kahdeksas viikko
Olen oppinut näinä viikkoina enemmän kuin koko edeltävän elämäni aikana. Mestari näytti minulle heikkouteni. Hän todisti minulle, etten ole niin voimakas kuin maineeni antaa luulla. Massavihollisia vastaan taisteleminen ei ole oikea tapa taistella, sillä kun koettaa päivä, jolloin yksi minua mahtavampi soturi astuu eteeni, olen pulassa.
Vasen käteni on siteessä ja maskissani on halkeama, mutta se on pieni hinta elämäni tärkeimmästä oppitunnista. Minulla on paljon opittavaa, mutta lupasin mestarilleni onnistuvani. Sopimusta ei rikottaisi.
Tässä vaiheessa Creedy nosti katseensa paperista. Kaikki päiväkirjan palat eivät olleet tallella, mutta monessa kirjoituksessa oli mainittu sopimus. Salaperäinen paperi, jonka osapuolina olivat Killjoy ja TSO. Pitkällisten etsintäoperaatioidenkaan jälkeen, Creedy ei onnistunut löytämään tätä puuttuvaa palaa.
Creedy jatkoi selaustaan läpi, kunnes saapui lopulta erilaisen paperin kohdalle. Tämä oli kärventynyt kulmista ja sen keskellä oli nähtäviss selviä palamisen jälkiä. Matoran tiesi mikä häntä odottaisi tässä viestissä ja pisti sen syrjään, lukien vain sen otsikon:
Tämä luku on omistettu urhealle veden toalle, jonka elämä päättyi omien virheideni vuoksi
Tunnit kuluivat ja Creedy selasi läpi paperien. Useita poliittisia murhia, kahakoita ja viattomien kuolemia myöhemmin hänen oli pakko pitää taukoa. Hän ei uskonut lukemaansa. Viikko viikolta Killjoyn persoonallisuus tuntui muuttuvan. Kylmyys ja välinpitämättömyys paistoi tekstistä aina vain vahvemmin. Lopulta Creedy karjaisi ja potkaisi vierelleen kasautuneen pinon.
Hänen esikuvansa, ystävänsä... hän ei ollut valmis kuulemaan tällaista ja vieläpä tämän itse kirjoittamana. Jos hän vain löytäisi tämän sopimuksen, saisi tietää mitä se sisältää...
Umbra hakkasi raivokkaasti metallista, ruostunutta ja lukittua ovea nyrkeillään. Hän oli raivostunut tähän matkaan, joka tuntui pitenevän koko ajan. Oliko tykki niin loppujen lopuksi tämmöisen matkan arvoinen, voisihan hän etsiä jostain jonkun Olmakin ja kadota sen avulla omaan maailmaansa, Umbra oli viimeisten minuuttien aikana ajatellut.
Jyskyttäen ovea monta kertaa peräkkäin, outo ääni alkoi puhua Umbran mielessä. Matoran lopetti tekemisensä, kylmyyden vallatessa hänen mielensä.
Jollain pahalla oli asiaa Umbralle, ja Umbra tiesi hyvin kuka tämä oli.
"Hei Umbra, suuri-pieni-matoran", ääni sanoi Umbran pään sisällä. "Eikö tämä juoksu olekin aika turhaa, ystäväni?" bassoääni jatkoi.
"Mitä haluat minusta?" Umbra ajatteli henkisen yhteyden välityksellä.
"Haluan kertoa sinulle joitain asioita ystävästäsi Gekosta", ääni kertoi. "Hän on oikeasti toisesta maailmasta, kuten sinäkin, ja tullut sotkemaan tämän maailman järjestyksen ja aikajatkumot, estääkseen vaihtoehtoisen tulevaisuuden tapahtumisen," ääni kertoi.
"Eikö tämä olekin aika moraalitonta, siis muuttaa aikajatkumon suuntaa, jonka Mata Nui on määrännyt meille?" ääni jatkoi asiaansa.
Umbra pysyi hiljaa. Ajatukset risteilivät hänen päässään, ajatukset jotka tämä ääni, jonka hän ajatteli kuuluvan Gekon pahalla versiolle, pystyi lukemaan aivan helposti.
"Olet hämmentynyt, etkö olekin?" ääni jatkoi. "Niin minäkin olisin jos ystäväni olisi aikavääristymien aiheuttaja, joka väittää edustavansa hyvyyttä. Mistä tiedät ettei hän valehtele?"
Umbran lähellä, Gekko katseli vipuja ja laitteita jotka olivat sikin sokin huoneessa. Hän myös ihmetteli sitä miksi Umbra oli paikallaan, kuin transsissa.
Gekko tuli epäluuloiseksi ja alkoi ravistaa Umbraa hereille, muttei onnistunut.
"Hän yrittää tehdä sinulle jotain, Umbra", ääni Umbran pään sisällä sanoi. "Hän koettaa katkaista meidän yhteytemme, koska tietää ettei ole aivan puhdas. Tee mikä on oikein, Umbra". ääni sanoi, lähtien Umbran pään sisältä.
Ensimmäinen teki mitä Umbra teki oli lyödä violetilla nyrkillään häntä ravistellutta Gekkoa.
Iskun voimasta, Gekko lensi lattialle. "Mitä sinä pirulainen teet!?" hän huusi. "Koetin auttaa sinua!"
"Et ole kertonut kaikkea itsestäsi Gekko, et ole todellakaan kertonut kaikkia motiivejasi", Umbra sanoi. "Aikajatkumon turvaamiseksi, minun on taisteltava sinua vastaan", Umbra sanoi, kaivaen selästään kaksi miekkaansa, Rhak'elakkin symbolilla varustetun miekan ja oman mustan miekkansa. Qewa vinkaisi ja lähti piiloon seinälle, seuraamaan tulevaa mittelöä mahdollisimman kaukaa ja turvasta.
"Huoh, jos sitä vaadit, Umbraseni", Gekko sanoi, ottaen raskaan miekkansa selästään. Tästä taistelusta tulisi outo, hän ajatteli, hyvin outo...
Tämä sota jatkuu. Tulemme näkemään vielä paljon päiviä.
Raivokas "AMPUKAA!"-huudahdus jai tummanvihreän palkkasoturin viimeiseksi sanaksi ennen kuin paksu teräsluoti lävisti sen otsan. Zaiggera napsautti tottuneen viileästi kiväärinsä auki. Tyhjät haulit lennähtivät yhdessä vilkkaassa liikkeessä vanhan kiväärin uumenista ulos ja ruskeanoranssi naissoturi veti viisi uutta hampaankolostaan. Samalla hänen piti kyykistyä alas, sillä voimakas Zamor-pistoolien tulitus rei'itti juuri saman kohdan vanhan puumökin seinästä, jonka taakse Zaiggera oli aiemmin piiloutunut. Vanha puutavara pöllähteli mökin sisälle suurissa pilvissä ja täytti huoneensisäisen ilman. Kirkas auringonvalo tunkeutui sisään mökin uusista aukoista.
Pahimpia päiviä. Pahin on takuulla vielä edessä, vahtikoira. Tulet vetämään liipaisimesta niin usein, että pian se on refleksi.
Skakdi-palkkasoturit juoksivat kohti päättäväisinä raivokkaiden sotahuutojen säestämänä. Hetkeksi Nektannin palkkaama rikollisjoukko oli unohtanut taistelevansa vain suuren palkkapussin takia. Ajatuksissaan soturit olivat taas keskellä sisällissotaa. Talon sisältä syöksyvät luodit ja Zamorit kaatoivat skakdeja tasaisesti, mutta palkkasotureilla oli selvä määrä- ja aseylivoima. Makuta Nui, Guardian, Zaiggera ja Warrek pysyivät suurimman osan ajasta äärimmäisen matalina, sillä ammukset lävistivät huteraa mökkiä jokaisesta ilmansuunnasta.
Tulee rumia päiviä. Painajaismaisia päiviä. Päiviä, jolloin tuntuisi täysin loogiselta juoda tynnyrillinen rommia, suudella kiväärinsä piippua ja vetää liipaisimesta.
Guardian puristi korjattua, uutena hohtavaa kivääriään. Se oli kevyempi kuin aiemmin, mutta lipas niksahti tutulla tapaa.
Mutta me emme tee niin, vahtikoira. Sinä et tee niin.
Guardian tarkensi kiikarinsa röntgentoiminnolla ja veti liipaisimesta. Plasmakiväärin tuttu kajahdus räjäytti reiän suoraan mökin takaseinään. Tähän ammukseen eräs takaseinää kohti ovelasti hiipivä skakdi ei ollut selvästi varautunut. Polttava plasma osui suoraan palkkasoturin rintakehään ja heitti hänet puoli metriä taaksepäin. Guardian latasi aseen nopealla vasemman kätensä liikkeellä, väänsi pienen kytkimen kiväärin kyljessä yläasentoon ja kääntyi toiseen suuntaan, kohti mökin ovea, jonka takaa hyökkäsi kahdella revolverilla mökkiä rei'ittävä palkkasoturi. Plasmakiväärin sarjatulitoiminto räjäytti sekunnissa seitsemän reikää oven läpi. Muutama ammus osui palkkasoturin molempiin asekäsiin ja yksi sen polveen. Palkkasoturi kaatui karjaisten maahan ja lähti uikuttaen kömpimään kauemmas mökistä.
Sinä kestät.
Guardian veti tyynesti aseen lippaan ulos ja heitti sen tottuneesti sivuun. Sininen skakdi veti vyöltään uuden, täyden plasmalippaan ja kytki sen aseen sisään. Ase niksahti jälleen tutusti. Vartija-kiväärissä oli kuitenkin jotain uutta. Zaiggera oli lisännyt kiväärin kahvaan yhdellä ruuvilla pienen metallisen laatan, jossa oli tuttuja kirjaimia. Ohut nimilaatta oli kiinnitetty ruuvilla kahvaan juuri siitä kohtaa, josta laatan läpi oli ennen kulkenut ohut ketju. Laatassa oli viisi kirjainta.
Sinä kestät, koska jonkun täytyy.
Eihän tässä maailmassa muuten mitään järkeä olisi.
Warrek ja Zaiggera olivat kaataneet huoneen keskellä olevan puisen pöydän ja jakoivat nyt laukauksia palkkasoturiskakdeja kohti sen suojasta. Laho puinen pöytä ei tarjonnut Warrekille ja tämän luutnantille kuitenkaan oikeaa suojaa osumilta vaan räsähteli tikuiksi jokaisesta ammuksesta. Suoja oli kuitenkin enemmän taktinen. "Ehkä ne luulevat, että olemme oikeasti turvassa", Warrek oli sanonut hymyillen pakotettua, raukeaa hymyä.
Manu oli luovuttanut hetken aikaa sitten käyttämänsä sisällissodanaikaisen kiväärin kanssa. Myöskään kuudestilaukeava ei ollut osoittautunut Makutan mieleiseksi. Makuta ei ylipäätään ymmärtänyt ampuma-aseita.
Toisaalta hän ei ollut joutunut aiemmin tilanteeseen, jossa niitä käyttävillä oli ylivoima. Manu kaiveli raivokkaasti Zaiggeran mökin maton alle salaluukkuun piilotettua hauta-arkkua, joka oli luiden sijaan täynnä erilaisia ampuma-aseita. Ampumisen sijaan Makuta keskittyi jakelemaan aseita ja lippaita eri suuntiin tulittaville skakdi-tovereilleen.
Manu ei ollut tottunut pysymään taustalla taistelutilanteissa. Hän oli Makuta. Hänet oli luotu taisteluun. Nyt hän kuitenkin ymmärsi, että ampuma-aseet eivät olleet hänen vahva alansa. Ja vaikka palkkasoturien päättymätön tulitus ei olisi vahingoittanut Makutaa tämän kaasumaisen olemuksen takia, hän ajatteli olevansa huomattavasti hyödyllisempi haarniskassa, joka ei vuotanut.
Yksi verenhimoisista skakdeista kommunikoi lajitoveriensa kanssa ulkopuolella harvinaisen äänekkäästi.
"Keskittäkää tuli! Savustakaa ne ulos!"
Juuri silloin yhdestä ikkunasta lensi sisään kanisteri, joka mätkähti mökin lattialle metallisesti kolahtaen. Guardian tuijotti kanisteria hetken.
"Kredipselleeniä!" hän karjui. "Älkää hengittäkö!"
Hulluuskaasuksikin kutsuttu hermomyrkky alkoi levitä huoneeseen. Kaasuvaarasta vähiten kärsivä Makuta Nui pomppasi ponnekkaasti asearkusta ulos ja tarttui kanisteriin. Hän juoksi vauhdilla kohti ikkunaa ja viskasi kanisterin ulos. Juuri silloin skakdien konetulimainen keskitys osui häneen. Kymmenet luodit lävistivät Makutan ja tämä kaatui lattialle veltosti.
"Ai. Skarrarar vieköön." Makuta sanoi. Nyt hänen haarniskansa oli entistä rumempi. Se ei pysyisi kasassa kauaa. Zaiggera osoitti kenraalilleen kehotuksen suojata ja juoksi makutan luokse tarkistelemaan tämän haarniskan kärsimiä vahinkoja.
"Kaasumies", Zaiggera sanoi nopeasti, mikä sai Manun nyrpistämään ilmettänsä lempinimelle. "Oletko kunnossa?"
"En...tiedä. Voi karzahni. Voi karzahnin karzahni. Minä valun."
Vihreää nestekaasua alkoi ilmaantua haarniskaan revenneestä reiästä. Zaiggera otti kaulansa ympärillä roikkuvan punaisen huivin ja sitoi sen makutan "haavan" kohdalle. Kaasumainen pimeyden olento ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tyytyi vain tuijottamaan Zaiggeran silmiin hämmentyneenä.
"Tuon pitäisi pitää sinua kasassa johonkin asti", Zaiggera sanoi. "Älä liiku. Älä ole enää rohkea tai joudun ampumaan sinua."
Kumma kyllä, Zaiggera sai viimeisen lauseen kuulostamaan jollain tavalla lämpimältä. Manu ei voinut muuta kuin hymyillä kevyesti. Niin kevyesti kuin hengenvaarallinen tilanne salli.
Tulitus koveni entisestään. Valo täytti hämärää mökkiä entistä enemmän osuma osumalta. Nyt kaikki kolme skakdia ja yksi makuta olivat maantasolla. Guardian, Warrek ja Zaiggera jakelivat vielä satunnaisia laukauksia, jotka osuivat mökin seiniä kurittaviin ja raakalaismaisesti karjuviin palkkasotureihin, mutta eivät pysäyttäneet niiden loppumatonta laumaa. Nämä sotilaat eivät ajatelleet nyt enää edes tulevaa palkkaansa. Ainoa, mistä ne välittivät oli puhdas tappamisen ilo. Guardian alkoi epäillä, että Nektann syötti kredipselleeniä jo omille sotilailleenkin.
Guartsu, Warrek, Zaiggera ja Manu vilkuilivat toisiaan. Lievä epätoivo kiiri kaikkien kasvoille. Palkkasotureita oli yksinkertaisesti liikaa ja luodit ja zamorit alkoivat loppua. Jopa Guardianin plasma oli viimeisillään. Pian ainoa vaihtoehto olisi yrittää lamauttaa vihollisjoukkoja yhteiselementtivoimilla, mutta kaikki kolme tiesivät, että he eivät saisi vähäisillä skakdi-elementeillään paljoa aikaiseksi.
Warrek luuhistui. "Tässäkö se sitten oli. Kaikesta minä selviän ja täällä kuollaan."
Warrek hymyili kuitenkin kevyesti. "No, ainakin kuolen hyvässä seurassa. Tämä olisi täydellistä, jos olisi vielä jotain...juotavaa."
Silloin Zaiggeran silmät laajenivat. Naispuolinen skakdisoturi näytti ymmärtäneen jotain. Muut katsoivat luutnanttia pitkään peläten hieman, mitä hän oli tällä kertaa keksinyt.
"Kyllä, kenraali. Itseasiassa minulla on...yksi viinipullo."
Warrekin hymy leveni. "Mahtavaa! Mihin olet piilottanut sen, sinä kiero ihanuus?"
Zaiggera osoitti peukullaan astiakaapin suuntaan. "Se on lasien joukossa. Ota vain."
Salamannopeasti Warrek syöksyi kohti kaappia. Hän ei tuntunut edes välittävän mökkiä ympäröivästä tulituksesta. Myös Nektannin palkkasotilaiden kiväärien ja revolverien zamorit ja luodit alkoivat vähitellen loppua. Nyt osa oli vaihtanut kirveisiin, nuijiin ja muihin lyömäaseisiin. Vaikka liipaisimen veto oli palkkasotureille refleksinomainen reaktio, ne nauttivat erityisen paljon siitä, kuinka vihollisen haarniska ja luut rusahtelivat lyömäaseen alla. Nyt osa hakkasi talon seiniä, tärisyttäen ammuskelusta huterana seisovaa tönöä. Nektannin ja Gaggulabion sotilaat nauttivat vihollistensa pelosta.
Skakdikenraali Warrek tuntui jättävän tämän huomiotta täysin. Hän oli päättänyt, että pyrkisi nauttimaan viinistä viimeiset hetkensä.
Guardian katsoi vuorotellen Zaiggeraa ja Warrekia. Vähitellen hän alkoi yhdistää palasia.
"Et kai sinä..."
Ennen kuin Guardian oli ehtinyt lopettaa lausettaan, Warrek oli vetänyt pullon kokonaan ulos kaapista. Pettymyksekseen hän havaitsi sen olevan tyhjä. Yllätyksekseen hän kuitenkin havaitsi, että pullon ympärillä oli vaijeri, joka johti jonnekin kaapin taakse. Sieltä se johti ulos yhdestä mökin puisissa seinissä olevista pienistä aukoista. Kun Warrek veti viinipulloa tarpeeksi, vaijeri kiristyi ja jotain niksahti.
Warrekin hymy hyytyi.
"Zaiggera."
"Warrek."
"Ne xialaiset miinat."
"Ne, kenraali."
"Annoinko minä ne sinulle, kun sota oli ohi."
"Joo."
Warrek räpsäytti silmiään. Guardian käänteli päätään tutkien ympäristöä. Manu hymyili hermostuneesti. Pian jotain niksahti mökin ulkopuolella. Niksahduksia toistui useampi. Pian ne repesivät dominomaiseksi ketjureaktioiksi, joita kulki pitkin Zaiggeran kuivaa pihamaata. Osa raivokkaista palkkasotureista ihmetteli ääneen, mitä maaperässä tapahtui.
"Ai", Warrek sanoi ilman, että kääntyi kohti Zaiggeraa. "Halusinpa vain tietää."
Sen sanottuaan Warrek pudotti tyhjän viinipullon ja siirsi molemmat kätensä suojaksi päänsä ympärille. Hän kyykistyi.
"KAIKKI MAAHAN."
Seuraavaksi tapahtunutta asiaa oli erittäin vaikea kuvailla sanoilla, jotka antaisivat sille sen täyden arvon. Tuhoisa määrä valoa, lämpöä ja tulista voimaa täytti ilman mökin ympärillä. Reaktio kesti vain sekunteja, mutta se oli aivan tarpeeksi.
Hetken päästä oli hiljaista. Satunnaiset ruohomättäät mökin ympärillä olivat ilmiliekeissä. Suurta osaa hyökkäävistä palkkasoturi-skakdeista ei löytynyt näkyvistä ja harvat vielä skakdeiksi tunnistettavat juoksivat jo kaukana mökistä yrittäen sammuttaa harjaansa, pidellen korviaan tai nilkuttaen hitaasti. Palkkasoturien huudot kuuluivat vaimeina horisontissa.
Zaiggeran mökki oli osoittautunut yllättävän vankkarakenteiseksi. Sen kyljet olivat mustuneet ja yläkerran tiilikatto oli romahtanut suurilta osin, mutta seinät olivat pystyssä. Lattiatasolla makaavat Zaiggera, Warrek, Makuta Nui ja Guardian nousivat yksi kerrallaan vähitellen ylös ja uskaltautuivat lopulta ottamaan kätensä pois kuuloelintensä edestä.
Manu uskaltautui avaamaan suunsa ensimmäisenä.
"Tuo juuri tapahtui."
"Niin. Niin se taisi." Guartsu vastasi käheällä äänellä.
"Hmm", Zaiggera sanoi. Hän ei ollut vielä noussut pystyyn. "Talo kaipasikin pientä remonttia."
Hetken päästä jostain kaukaa alkoi kaikua piinaava sireenimäinen ääni. Se toistui kolmesti. Tämä ei ollut ääni, joka olisi kuulunut Zakazilla usein. Se tarkoitti kuitenkin erittäin paljoa.
"Tiedättekö", Guartsu sanoi. "Minusta tuntuu, että Nektann on vähän vihainen."
Make seisoo kylän keskellä. Keskellä kauhua ja pelkoa täynnä olevia Matoraneja.
"Herranjesta! Mikä tuo on!?"
"Pysy poissa!"
"Varokaa! Se lähestyy! Tulta!"
"Sinulla on paljon unia, peto." Symbiootti tuijotti Makea virnistäen Snowmanin tyhjillä silmillä.
"Pyydän, vie mitä vain, älä satuta minua!" Ga-matoran tärisee kauhusta Maken jalkojen edessä.
"Tehkää joku jotain!"
"Paljon painajaisia..."
"Pysäyttäkää se! Se tappaa hänet!"
"Napatkaa! Kuristakaa se!"
"Paljon painajaisia. Paljon asioita, joita et ymmärrä."
"Lahdatkaa se peto!"
"Paetkaa henkenne edestä!"
"Kummajainen. Tulilisko. Friikki."
"APUA! AUTTAKAA!"
"Se raateli hänet! SE RAATELI HÄNET!"
"Yksinkertainen rahi..."
Make huudahti. Hän aukaisi silmänsä. Pain hän huomasi tuijottavansa kattoa. Hän käänsi katseensa viereiseen sänkyyn. Hän oli ilmeisesti pudonnut siitä. Hän päätti kavuta sille takaisin. Hän sulki silmänsä, yrittäen nukahtaa. Hiki valui hänen otsaansa pitkin...
[spoil]Lähinnä Maken hahmon herättelyä. Nyt menen oikeasti nukkumaan -->[/spoil]
Epäonninen vortixx poukkoili eteenpäin öisen saaren pimeydessä.
Vortixx Ridhukk ei ollut koskaan törmännyt yhtä huonotapaiseen asiakkaaseen. Ridhukk ja tämän kaksi kumppania olivat kukin käyneet kuoleman porteilla oudon vihreän Toan vaatimuksia kunnioittaen ja vortixxeista kaksi jäikin sille tielle.
Kuka ihmeen Ämkoo, mietti Ridhukk. Tai no, mitäpä se vortixxia enää liikutti. Työnantajana toiminut Tharkoniksi itseään nimittänyt Toa oli juuri lähtenyt lipettiin, joten tehtävä tuskin jatkuisi.
Ridhukk kaiveli laiskasti tyhjää silmäkuoppaansa. Turagalle täytyisi kostaa, mutta miten? Se valkoinen pirulainen oli hyökännyt Ridhukkin ja kumppaneiden kimppuun raivotautisen kissapedon voimin, eikä...
Ridhukkin mietiskely keskeytyi, koska yhtäkkiä.
Vortixx purskahti itkuun tummanvihreän le-matoranin täräyttäessä tätä kasvoihin tarkkaan tähdätyllä hyppypotkulla. Loputkin vielä hetki sitten pensaiksi naamioituneista matoraneista loikkivat esiin ja turpakäräjät alkoivat.
Ridhukk kiroili, parkui ja huitoi epätoivoisesti joka suuntaan, mutta vihreät matoranit väistivät vortixxin iskut naurettavan helposti. Pian eräs pakari-kasvoinen matoran viiletti liaanilla Ridhukkia kohti, muksautti tätä nyrkillä vortixx-polon ainoaan silmään ja silmä turposikin iskun voimasta umpeen.
Sokea vortixx yritti juosta pakoon, mutta kaksi vaaleanvihreää matorania loikkasi tämän eteen. Jokusen äärimmäistä rannekontrollia vaatineen lyönnin jälkeen vortixxin sisäelimet vaihtoivat mystisesti asentoaan. Ridhukk yski verta ja putosi polvilleen.
Ja tämähän kelpasi hyvin eräälle hau-kasvoiselle matoranille. Hyppypotku. Toinen. Kolmas. Nel- ai, se kaatui.
Matoranit jatkoivat päättäväisesti itseään huomattavasti suuremman mustan olennon pieksemistä, välittämättä tämän armoa anovasta vikinästä.
Ridhukk tahtoi kotiin.
[spoil]JOKA PELÄTYN KUNG FUN TAITAAAAAAA...[/spoil]
Samol kuuli läheisistä puskista ääntä. Hetken hiljaisuuden jälkeen sieltä hyppäsi esiin monta matorania huutaen: "RUOKAA!". Samol katsoi melkein itsensä pituisia minimiehiä otsa kurtussa ja karjaisi: "RRRAAAWWGGHHH!!!". Matoranit kaatuivat kaikki yhtäaikaa maahan, nauraen. "Tästä äijästä teemme päällikön!", huusi yksi matoran. Samol lähti ihmeissään kävelemään matoranien mukaan. Hetken päästä he saapuivat kylään, jossa näytti olevan paljon matoraneja kuoleman partaalla. "Sinä, päällikkö, saat kunnian hankkia meille ruokaa ja juomaa! Mutta ennen sitä, sinun pitää suorittaa kokeet." sanoivat matoranit. "Kokeet? ei kai vaan laskentoa tai mitään sellaista?" Sanoi Samol. "Ei ei, mutta saat sen selville myöhemmin. Tänään saat levätä.
"Tappaa minut", Ämkoo toisti. Toan silmät kapenivat pieniksi viiruiksi.
"Voi kyllä", vastasi Tharkon, kiskaisi pitkän salkoaseensa esiin ja alkoi valistaa:
"On sinun syytäsi, että ryhmämme hajosi. Sinä tapoit Herkan. Sinun takiasi Atya surmasi itsensä. Voitko todella väittää yllättyväsi kun kerron sinulle, että haluamme sinut hengiltä?"
Ämkoo naurahti hieman epätoivoisesti ja nousi täyteen mittaansa.
"Miksi vasta nyt? On kulunut jo pieni ikuisuus Atyan kuolemasta. Mikä teillä kahdella oikein kesti?" "Kyllä sinä tiedät", murahti epäkuollut Herka.
"Emme uskoneet pärjäävämme sinulle. Atyasta ei ollut uusille voimillesi vastusta, joten emme tahtoneet ottaa riskiä", Tharkon selitti ja kohotti asettaan.
"Mutta nyt. Meiltä ei jäänyt huomaamatta, että Toa-tähtesi syttyi jälleen taivaalle. Oli selvää, että sinulle oli tapahtunut jotain. Tähteäsi seuraamalla paikansimme sinut, ja nyt olemme täällä."
"Kuinka suloista", Ämkoo tuhahti. "Vaikene", Herka komensi, kiskaisi pitkän tarttumakoukkua muistuttavan lyömäaseensa esiin ja jatkoi: "Iäksi."
Ämkoo onnistui juuri ja juuri väistämään kimppuunsa syöksyvän tulen Toan lyönnin. Herkan ase iskeytyi hautaholvin seinään ja iski punaista kipinää. Käsipuoli Toa tähtäsi nyrkkinsä kohti Herkan naamiota, iski, mutta löi ohi.
"Typerys", Herka murisi ja tähtäsi aseellaan Ämkoota kohti. Hehkuva tulivana syöksyi Toaa kohti, eikä Ämkoo ehtinyt muuta kuin suojaamaan kasvonsa ainoalla kädellään.
"Kas kas", Tharkon virnuili ja syöksyi vuorostaan Ämkoon kimppuun.
"Etkö kykene enää edes käyttämään elementtivoimiasi? Olet surkea!"
Vihreä Toa iski Ämkoota keihäällään, mutta Ämkoo onnistui kierähtämään sivuun. Ämkoon pakomatka kuitenkin keskeytyi Atyan iskiessä vuorostaan miekallaan.
Ämkoo ponnisti, heitti ilmassa sulavan voltin, otti vauhtia holvin katosta ja syöksyi ovea kohti. Toan entiset toverit kääntyivät yllättyneinä ympäri ja lähtivät perään.
"Jotain se sentään osaa", kuului Tharkonin ääni.
Ämkoo ilmestyi hautakäytävän uloskäynnille ja loikkasi ulos. Toa kierähti muutaman kerran pimeää rinnettä pitkin, nousi ylös ja alkoi huutaa vahtiin jäänyttä kumppaniaan.
"Turhaa", Tharkon huusi haudan suuaukolta. Herka kiskaisi yhä rintakehäänsä koristavan heittoveitsen irti ja esitteli sitä Ämkoolle. "Pikkuinen ystäväsi on jo kuollut."
Ämkoo tiesi, että pakeneminen ei olisi enää vaihtoehto. Paljon Ämkoota paremmissa voimissa ( hah ) oleva kolmikko tavoittaisi Ämkoon varmasti ennen rantaa, ellei...
Ämkoo vihelsi, mutta mitään ei tapahtunut. Haukka oli siis poissa. Ei auttanut muuta kuin taistella... Mutta miten?
Kuolemanhauska kolmikko ei antanut Ämkoolle paljoa mietintäaikaa. Tharkon ohjasi Atyan hyökkäämään Ämkoon kimppuun, ja pian sininen nainen huitoikin katanallaan Ämkoota kohti ripein liikkein. Ämkoo väisteli parhaansa mukaan, koittaen samalla tarttua kiinni Atyan ranteista. Jos Ämkoo vain onnistuisi tarttumaan miekkaan...
Ämkoon suunnitelma osoittautui turhan läpinäkyväksi. Herka ilmestyi Atyan rinnalle, suuntasi jälleen liekkinsä Ämkoota kohti ja pian Toa kieri savuten alas matalaa rinnettä.
Aurinko oli nousemassa jokusen tunnin kuluttua. Suuri purjelaiva lipui jo märäänpääsaaren edustalla, katselleen uneliasta kaupunkia. Tuulet olivat olleet matkalaisten puolella.
Yksinäinen majakka seisoi sataman reunalla, hylättynä. Se oli vartioinut rannikkoa jo ennenkuin Tawa oli saapunut tänne. Huhut kertovat astrologimunkkien rakentaneen sen joskus kauan, kauan sitten. Nykyään majakka on hylättynä.
Matoro on joskus miettinyt liittyisikö majakka jotenkin siihen vanhaan majakkaan saaren pohjoisosissa, jossa hän poikkesi muiden kanssa palatessaan Xialta.
Purjelaiva ui aallonmurtajan ohi ja matoran ruorissa käänsi aluksen taitavasti kohti oikeaa paikkaa. Laiva hiljensi vauhtia kun jokunen hereillä oleva heitti kyöden sataman paalun ympärille. Kun Yön Timo II oli kiinnitetty huolella, se vain jäi satamaan.
Suurin osa miehistöstä jatkoi uniaan. Matoro oli kuitenkin jo havahtanut heidän saapuessaan Klaaniin ja nyt istui uneliaana riippumatossaan. Hetken kuluttua hän nousi, nappasi suuren laukun joka makasi kaidetta vasten ja käveli alakannelle.
Laukussa oli koodattu kansio, kasetti ja muistiinpanoja Manulle.
Toa hyppäsi ketterästi laivasta laiturille. Klaanin linnoitus nukkui, vain muutaman yökyöpelin huoneessa paloivat valot. Jossakin lensi Gukkolintu vasten tähtitaivasta.
Oli kulunut tunteja hetkestä, jona Ämkoo törmäsi vanhoihin Toa-kumppaneihinsa entisen johtajansa haudalla. Joukkion epätasaväkinen taistelu oli jatkunut jatkumistaan, ja jollain ihmeen keinolla Ämkoo oli onnistunut pysyttelemään yhtenä kappaleena. Kuten arvata kuitenkin saattaa, oli käsipuolen Toan voimilla rajansa, ja nyt Ämkoo makasikin liikkumatta vuoren juurella. Aamuaurinko värjäsi kärsineen Toan naamion hetken ajaksi kullanhohtoiseksi, mutta pian aurinko säteineen pakeni takaisin pilviverhon taakse.
Ämkoo huohotti ja pakottautui istumaan. Toa pyyhkäisi verta suupielestään ja katsoi lähestyvää kolmikkoa kohti. Tharkon, epäkuollut Herka ja Atyan henkiin herätetty ruumis astelivat varmoin askelin yksikätistä Toaa kohti.
Ämkoo kirosi. Hetki sitten hän oli onnistunut riisumaan Atyan aseista, ja miltei saanut miekan itselleen. Jos vain Tharkon ei olisi ehtinyt väliin, olisi Ämkoolla nyt edes pieni mahdollisuus selvitä tilanteesta hengissä...
Tharkon nauroi, kohotti kättään ja syöksi tuulenpuuskan Ämkoota kohti. Ämkoo ei ehtinyt väistää, vaan lensi pitkin kivikkoista maastoa. Toa sai peräänsä vielä pienen liekkimyrskyn, ja pian Ämkoo makasi kasvot maata vasten savuavan heinikon keskellä.
"Olen niin odottanut tätä päivää", Tharkon myhäili ja vilkaisi Herkan suuntaan. Tulen Toa ei vastannut, mutta tämän epäkuolleilla kasvoilla saattoi erottaa julman hymyn.
- - -
Valtava haukka syöksyi kohti Klaanin satamaa. Se kierteli hetken uinuvan maiseman yläpuolella, samalla kun sen pienikokoinen matkustaja tiiraili kiivaasti alas. Matoran kiskaisi ohjaksista ja haukka pudottautui alas.
"H-hei, mitä sinä..?" yllättynyt jään Toa älähti kun suurikokoinen lintu laskeutui tämän eteen. Toa huomasi linnun selässä istuvan vihreän matoranin ja vakavoitui.
Matoran Enki tuijotti hetken Toan vyötäisillä roikkuvaa pitkää miekkaa ja kysyi:
"Sinä. Osaatko käyttää tuota?"
"Öh, joo?"
"Hyppää kyytiin. Heti."
”Tämä ei ole sitä mitä luulet, minä olen nähnyt tulevaisuuden, tulevaisuuden jota kukaan meistä ei halua, Quewa, meidän pitää rauhoittaa hänet.”, valkoinen jättiläinen huusi. Pelästynyt Fikou parka epäröi hetken ja kipitti sitten isäntänsä luo.
”Valehtelet toa,!”, Umbran miekka kalahti Gekon omaan ja toa vastasi: ”Sinä tiedät miten tässä käy, lopeta suosiolla, liika vesi on pehmentänyt pääsi!”
Matoranin raivoa ei tuntunut pysäyttävän mikään kun tämä nosti miekkansa uuteen iskuun kohti tilanteesta häkeltynyttä toaa.
”Sinä et tosiaan halua tätä, mutta minun on tehtävä se jos et muuten usko, jokin on sekoittanut sinut, et tosiaan ole oma itsesi!”, Toa nosti viittaansaa lisää suun peitoksi ja rupesi antaumuksetta taisteluun joka antoi Umbralle yhden hänen elämänsä kovimmista haasteista.
”Sinä se tässä olet vikana! Sinun takiasi jouduimme tänne typerään laitokseen jossa odottaa vain varma umpikuja!”, Rhak'elakkin miekka syöksyi jalokivet kiiluen kohti toan jalkaa, joka halvaannutti toan. ”Mitä minun pitää tehdä, että ymmärrät tekeväsi väärin?”, Gekon silmät alkoivat näyttää vihaisilta, on kulunut ikuisuuksia sellaisesta hetkestä. ”Sinulla on omia tarkoituksiasi, jotka tuhoavat tämän maailman aikajatkumon, sen miksi Mata Nui oli sen luonut!”, Umbra karjui saaden pienen hämähäkkinsä pelokkaaksi. ”Minä olen nähnyt tulevaisuuden, tiedän mikä on tämän universumin parhaaksi! Mata Nuikaan ei ole kuin pelkkä-!”, Toan sana keskeytyi kun heidän yläpuolellaan oleva katto alkoi tärisemään ja valumaan alas, fikou pelästyi uutta käännettä ja ”kaverukset” keskeyttivät taistelunsa. Lattialle oli ilmestynyt katosta salaperäistä kirjoitusta.
”Seuraava asia mitä huoneessa tapahtuu voi olla meille kaikille kohtalokas, kuuntele minua!”, Toa nousi ontuen maasta ja käveli hitaasti kohti Umbraa valmiina tekemään lopun tästä oudosta taistelusta.”
”Mitä sinä teet!”, kuului pelästyneen Matoranin suusta tämän uuden miekan ja sukellsu varusteiden hajotessa.
”Näitä tuskin enään tarvitset. Tule, hoidetaan itsemme ulos täältä, minäkään en pidä tästä läävästä.”, Toa sanoi rauhoittuessaan.
Matoran huohotti maassa, huomaten hetkensä tulleen.hän nousi, otti mustan miekkansa ja syöksyi kohti toaa, joka oli jäänyt tiirailemaan raapustuksia. Toa parahti tuskasta tuntiessaan miekan osuessaan selkäänsä, ainut mikä pelasti hänet kuolemalta oli hänen kestävä haarniskansa, joka esti miekkaa upotautumasta häneen. Toa riuhtaisi miekan irti selästään, mutta niinkuin Umbralla ei olisi ollut uutta yllätystä luvassa tämän varalle. Matoran painoi toaa maahan, mutta Gekko sai itsensä Matoranin luo juuri kriitisellä hetkellä ja pelasti syöksyllä, hänen takanaan putosi jotain katosta.
”Kerro, mitä aiot tehdä.”, Umbra sanoi hieman rauhoittuneena.
”Pelastaa oman universumini ja palata tänne estämään sen mitä olisi tulossa, Varjo laskeutuu universumin ylle, monet kuolevat, syntyy sota joka huipentuu taisteluista suurimpaan.”, Toa sanoi hiljaa.
Umbra kuunteli hiukan hämillään toan profeettamaista lausahdusta.
”Nyt, hoidetaan itsemme ulos täältä.”, Toa sanoi ja laittoi miekan selkäänsä.
”Umbra käveli epäröiden tämän perässä.
Fikou uskaltautui tulemaan lähemmäksi.
”Jos kalamies hyvän kalan saa, ei ongella väliä ole siinä laisinkaan”,toinen kuului: ”Leveällä miekalla vain leveyttäsi esittelet.”, toisiksi viimeinen kuulosti joltakin mitä Manfred voisi opettaa humala päissään:”Jos saat ison ensin niin mihin sinä pientä tarvitset?”, ”Vortixxin palkka puolita.” Kolmikko katseli hämillään seinien paljastamia tekstejä, sitten vipuja, tarkastelun jälkeen he huomasivat niiden kaikkien näyttävän erilaisilta.
”Luulen, että meidän pitää siis vääntää oikeat vivut, mutta onko tässä jokin järjestyskin”, Gekko sanoi. Äskeisen jälkeen Umbra tunsi vain itsesääliä ja tunsi, että olis parasta olla sanomatta mitään vähään aikaan, heidän välinsä olisivat kuitenkin lopuliisesti tulehtuneet.
Katossa rupesi seuraavassa hetkessä pyötimään pilari, josta törrötti neljä terävää asetta, se pysähtyi välillä, samaan asentoon. Ja jatkoi taas pyörimistään, aseet oli numeroitu.
Molemmaista heistä tuntui, että oven takana odottaisi se mitä he olivat tulleet etsimään.
Sitten kaikki ovet akalhtivat kiinni ja koko tila sulkeutui kokonaan happi alkaisi pian loppua, heillä olisi kiire, joten välienselvittelylle ei jäisi aikaa, ovi oli heidän ainut tiensä vapauteen.
Oli sen päivän ilta, minä Keetongu oli käynyt Pohjoismantereen kaupungissa korjaamassa konettaan. Kirikori II:n ohjaus toimi nyt täydellisesti. Aurinko oli laskemassa länteen Pohjoismantereen vuorien taakse ja sen valo kultasi tyynenä kimaltelevan Hopeisen meren. Sää oli täydellinen. Keetongu rentoutui ajoistuimellaan ja katseli kaunista maisemaa. Klaanissa ei ollut tapahtunut mitään erityisempää viime päivinä. Kaiken lisäksi Laivastin Matoranit olivat saaneet ostettua jokusen taktisen Kanoka-kiekon Klaanin ympärillä hääriviltä asekauppiailta ja lieroilta. Kiskurihintaisia ne olivat olleet, mutta mahdollisen piiritystilanteen varalle oli pakko ostaa aseita.
Ongelma höyrytoimissa ilma-aluksissa oli se, ettei niitä voinut jättää lentämään itsekseen. Auringon viime säteiden valaistessa merta Keetongu etsi Pohjoismantereen ja Zakazin välin saaristosta suojaisan pienen metsikkösaaren yksilinssellä kiikarillaan ja laski Kirikori II:n sen rantahiekalle. Keetongun naamioidessa alusta kasvullisuudella Ternok ja Ontor sytyttivät nuotion rantahiekalle. Keetongu paistoi illalliseksi pannullisen pekonia ja Husin munat mieheen.
Kolmikon syötyä he menivät aluksen pieneen ruumatilaan, levittivät punkkansa ja kävivät nukkumaan. Nynrahille olisi ainakin neljän päivän matka. Keetongu mietti ennen nukahtamistaa matkan seuraavia vaiheita. Heidän pitäisi päästä Xian toiselle puolelle Xian Käytävään. Siellä universumin taivaisiin kohoava Itämuuri yhtäkkiä loppui ja aukaisi tien maailman itäiseen takapajulaan: Odinalle ja vihdoin Nynrahille. Toivottavasti Klaani vain kestäisi hänen matkansa ajan.
Keskipäivän aurinko paistoi kirkkaasti Summerganonin kulkiessa Pajaa kohti. Summerganonia hieman jännitti, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä hänen kauan palvelleet ja rakkaat varusteensa nyt näyttäisivät ja tuntuisivat. Kysymys ei ollut siitä, etteikö hän luottaisi seppä-Kapuran taitoihin, vaan jännityksestä ja innosta uusia, kiiltäviä varusteita kohtaan.
Hän oli aikonut hakea Kapuralta tilaamansa varusteet monta päivää aiemmin, mutta kiireet olivat viivästyttäneet Summerganonia, joka oli itseasiassa nauttinut olostaan ja kävelyretkistään saarella; ilman aseita. Aseita ja panssareita, jotka eivät koskaan tuntuneet liian raskaalta taakalta niiden keveyden vuoksi, mutta jotka kuitenkin muistuttivat aina sodasta, selkkauksesta ja väkivallasta. Kaikesta siitä välttämättömästä pahasta, joka oli rauhan eteen tehtävä. Kaikesta huolimatta Summerganon oli kiintynyt miekkoihinsa, sillä oli se moraalisesti oikein tai ei, hän tavallaan nautti kaikista tehtävistään Klaanissa. Oli syynä sitten pieni, jossain sielun kolkassa lymyävä halu koetella voimiaan vihollisen kanssa tai puhdas intohimo auttamiseen.
Summerganon saapui Pajaan, jossa oli todella kuuma. Aurinko lämmitti ympärillä lojuvaa metallia, joka hohkasi lämpöä ja kimalteli paisteessa ja auringon lisäksi tätä tunkkaiseltakin joskus tuntuvaa paikkaa lämmittivät ahjot.
"Tervehdys, Suga!"
Summerganon kääntyi äimistyneenä ja näki Kapuran kömpivän jostain romukasan takaa. Summerganon tervehti iloisesti klaanilaistoveriaan, joka ohjasi Sugan varastoonsa, josta uudeksi taotut varusteet löytyisivät.
"Tein tästä niin kevyen, kuin mahdollista", Kapura sanoi antaessaan Summerganonille pitkän, kimaltelevan miekan. "Tämä on tosiaan kuin uusi", Summerganon sopersi äimistyneenä. "Kiitos", Suga sanoi jo hieman varmemmin ja hymyili. Kapura antoi Summerganonille myös tämän tilaamat haarniskanpalaset ja muut aseet. Summerganon ottin ne vastaan aina vain enemmän äimistyneenä ja mumisi kiitoksen sanoja Kapuran työn tuloksia ihaillen. Kapura antoi myös takomansa "ranneterät", kevyet, mutta kestävät ja erittäin terävät aseet, jotka voidaan kiinnittää molempiin käsiin. Kapura arveli niiden sopivan Summerganonin taistelutyyliin. "En tiedä, miten voin ikinä korvata tämän...", Summerganon sanoi nöyrästi, mutta oli samalla silminnähden innostunut uusista, kiiltävistä varusteista.
"No, katsotaan sitä korvausta sitten myöhemmin. En ole vielä... öh, laskuttanut." Kapura sanoi päätään raapien. "Okei, ihan miten vain." Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: "Lupaan kyllä korvata tämän. Teit suurenmoisen palveluksen! Sydämelliset kiitokset."
Kapura tyytyi vain naureskelemaan hyväntahtoisesti ja toivotti Summerganonille hyvää päivänjatkoa toan poistuessa, Summerganon suuntasi takaisin huoneistoaan kohti varusteet selässään ja säkissä. Osan hän laittoi varastoon, mutta hän puki samantien osan haarniskasta päälle ja laittoi uuden, kirkkaansinisen viitan selkäänsä. Hän tarttui uuteen, kimaltelevaan pitkään miekkaansa ja suuntasi Klaanin muurille. Summerganon tunsi itsensä hieman hölmöksi niin tehdessään, mutta hänestä tuntui hienolta seisoa miekan, viitan ja haarniskansa kanssa Klaanin muureilla tuulen tarttuessa viittaan. Hän seisoi kuin liehuvaviittainen auringon valossa välkehtivä sini-hopea-valkoinen patsas, kunnes suuntasi alas. Summerganon oli iloinen ja tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Ja valmis mihin tahansa.
[spoil]Suuret kiitokset Manulle mainiosta ropeen liittyvästä blogipostista, joka antoi minulle potkun persuksille. Pääsen pikkuhijaa eroon väärästä tavasta kirjoittaa lausahduksia, kuten tästä viestistä toivon mukaan näkyy.[/spoil]
Gukko kohosi jo taivaalle. Jään Toa ei itseasiassa tiennyt mitä tämä outo matoran tahtoi hänestä, mutta oli silti jostakin syystä linnun selässä Le-Matoranin takana.
"Halutko kertoa", Matoro aloitti kun lintu oli vaakalennossa.
"Mitä?" matoran kysyi irroittamatta katsettaan horisontista.
"... jotain. Ihan mitä vain"
"Ai, joo. Tunnet Ämkoon?"
Matoro muisti neljännen Adminin hyvin. Salaperäinen ja omalaatuinen heppu. Jään Toa ei vain muistanut koska olisi nähnyt saati jututtanut tätä viimeksi. Hän oli lähtenyt Klaanista nopeasti jonkin tehtävänsä jälkeen.
"Mitä hänestä?", Matoro kysyi. Hän aavisteli pahinta, sillä jos Mäksä olisi ongelmissa, se vaatisi vastukselta jo jotakin.
"Hän on ongelmissa", Enki vastasi sanomatta muuta.
Lintu lensi hiljaisuuden vallitessa aamutaivaalla. Aurinko oli noussut juuri hetki sitten taivaalle, mutta monet pilvet estivät sen täydellisen näkyvyyden. Meren yllä puhalsi kolea, jäinen tuuli.
"En muuten esittäytynyt. Matoro The Blacksnow. Klaanilainen", Matoro rikkoi hiljaisuuden.
Nimen "The Blacksnow" -käyttäminen tuntui hänestä hetken oudolta. Se sai hänet aian miettimään menneisyyttä, sitä mistä nimi on tullut. Hän ei nimittäin tiennyt sitä.
Nykyään "Blacksnow" vain muistutti kulkuri-Toasta joka oli yksin taistellut Matoranein puolesta eri puolilla Universumia.
"Enki", matoran vastasi. Hän tähysti jatkuvasti eteenpäin, toivoen ettei ole myöhässä.
Hän ei nyt miettinyt mitään muuta kuin Mestariaan.
"Minne olemme menossa?" Matoro kysyi.
"Kutsumme niitä Hautasaariksi", Enki vastasi.
Saari horisontissa oli kallioinen ja synkkä. Matoro muisti kuulleensa joskus noista saarista. Autioita, joissa edes rahit eivät viihtyneet.
Gukko lensi jatkuvasti lähemmäs. Kallioita ja kivikoita, muutamia kitukasvuisia puita. Meren tyrskyt hajosivat rantakallioihin.
"Sano jos näet jonkun!" Enki huusi ja ohjasi lintuaan alaviistoon.
Matoron teleskooppisilmä surisi. Hän sääteli ensin zoomia, mutta tajusi lämpökameran olevan paras vaihtoehto.
Toa katsoi nyt alimman silmänsä läpi sinisenä hehkuvaa saarta. Yksi kohde loisti aivan kirkkaana jossakin saaren sisäosissa. Tämän lähellä näkyi kolme muutakin, huomattavasti himmeämpää kohdetta. Tulen Toa, Matoro ajatteli. Hän ei pitänyt tulesta.
"Neljä olentoa edessäpäin, saaren sisäosissa", Matoro sanoi.
Gukko lähti huimaan syöksyyn alaspäin.
He näkivät kivikon joukossa muutamia liikuvia hahmoja. Kolme Toamaista hahmoa, jotka lähestyivät neljättä uhkaavasti.
Blezerin päässä jyskyttää. Toa avaa silmänsä siirtäen visiirin pois silmiltään.
Hän näkee katon. Kyseisessä katossa oli suurinpiirtein toan mentävä reikä.
'' Oe! Sie oot hereil! Kerro kuka sie oot tai pasahtaapi! '' Kuului aivan omituisen piristävä ääni Blezerin vierestä.
'' Öh? Anteeksi?'' Blezeri kääntää päätään ääntäkohti. Siinä oli jalka. Vain yksi ainoa jalka jonka vieressä nökötti puinen tikku pystyssä. Toa kääntää katsettaan ylöspäin. Nyt tuo äänen lähde alkoi hahmottua. Se oli Jalkapuolimatoran jolla oli suurehko tussari kädessä.
Matoran kysyi: '' Oe... Vastaaks sie? ''
'' Kyllä... tuota... ööh... '' Blezer äkisi maassa maaten. Hän ei tietänyt mitä sanoa. Aivan kuin pää olisi ollut tyhjä.
Toa ei kertakaikkiaan muistanut yhtikäs mitään. Muisti oli kadonnut mitä ilmeisemmin putoamisen johdosta.
'' Mitä ta-tapahtui? '' Muistinsa menettänyt toa änkyttää venkoillen itsensä ylös lattialta.
Huone jossa kaksikko majaili oli hämärä ja kostea kellari. Kiviset seinät ja lattia kiilsivät aina sillointällöin kun katsoi oikeasta kulmasta. Kellarista lähti portaat ylös, mutta ne olivat tukitut erilaisilal tavaroilla kuten penkeillä ja pöydillä.
''Sie et vaikuta mitenkään avuttomalta kaverilta. Siust varmaa voipi olla hyötyy puollustus linjalla... '' Omituisen kuuloinen ääni joka tuli matoranin suuvärkistä totesi.
Matoran putsais tussarinsa piippua. '' Ne tuleepi kohta. Ei mee kuule kauaakaan! '' jatkoi tuo hieman koomisen kuuloinen ääni.
'' Mitkä tulevat? Ja mistä? ja ja ja miksi? '' Blezer änkyttää. Hänen visiiiri tippuu taas silmille.
Toa säikähtää hikuan ja rojahtaa päin seinää.
'' Varoppa kaveri. Ei suin miun kaa tartte peljätä. Ei net tule tänne ihan helpolla... Tai no on tuossa tuo reikä minkä sait aikaan... Se pitäsi paikata. Varmaan lankuilla... joo Ja yläpuolelta. Ei sitä täältä alhaalta saa... ja sitten naulat pitäisi hakea yläkerrasta... sinne minä en mene...
en kuuna päivänänä mene sinne. '' Matoanin käppänä selosti toan vieressä. Blezeriä ei tuntunut kiinostavan tuon pikkumiehen puhe. Hän yritti miettiä jotain. Hän oli kuin toisessa mailmassa. Ei muiston muistoa. Ei mitään. Ei edes tiennyt omaa nimeään.
Jokin näkyi liikkuvan ylemmässä kerroksessa. Askeleet kolisivat. Ne olivat epätasaiset ja niissä ei ollut rytmiä. Lattialankkujen välistä tippui vähät väliä pölyä kun se mikä ikinä ylhäällä olikaan eteni kohti alakertaan johtavia portaita.
Blezer vaistomaisesti nappasi hänen taisteluvasaransa, mutta se olikin poikki. Vasaran puinen varsi oli katkennut pudotuksessa. Ei kuitenkaan hänellä taikka matoranilla ollut aikaa miettiä miten se oli mennyt poikki kun he kummatkin huomasivat että askeleet olivat lisääntyneet. Niitä oli arviolta 5 ehkäpä jopa 6. Askelee lähenivät osa Portaita ja osa kerrosten välistä reikää.
'' Nyt myö ollaan pulassa... niitä on ainakin 10 ja ne jakaantuivat!'' Matoran kiljuu käheällä äänellä ladatessa tussariaan.
Ämkoo oli onnistunut nousemaan pystyyn. Huterin jaloin seisovan Toan näkökenttä sumeni, mutta Ämkoo onnistui silti erottamaan puolijuosten kohti kiitävän Herkan. Epäkuollut Toa kohotti lyömäkoukkuaan ja valmistautui iskemään sen keskelle Ämkoon otsaa.
Herka yllättyi huomatessaan aseeseensa tarttuneen harppuunan. Hieman kauemmas laskeutunut Matoro kiskaisi välineestään lujasti, ja Herka olikin vähällä menettää oman lyömäaseensa. Ämkoo huomasi tilaisuutensa ja pyörähti kauemmas.
"Mitä..?" Tharkon aloitti, mutta keskittyikin sitten väistämään itseään kohti tähdätyn heittotähden. Matoran Enki virnisti ja juoksi sitten Matoron kanssa johtajansa tykö.
"Mitä hittoa sinä täällä teet?" sai Ämkoo kysytyksi katsellessaan mustavalkeaa jään Toaa.
"Ja mitä hittoa sinulle on oikein tapahtunut?" kuului Matoron vastaus. Jään Toa katseli hämillään värivaihdoksen ja amputaation kokenutta adminia, joka näytti olevan pelkkä varjo entisestä mahtipontisesta olemuksestaan.
"Sama se", Ämkoo murahti. "Tilanne on nyt tämä. Punainen ja sininen ovat kuolleita, mutta kuten näkyy, ne tahtovat minut siitä huolimatta hengiltä ja-"
"...mitä?"
"Älä keskeytä. Vihreä elää vielä, ja ohjaa tuota sinistä. Punaisen heikkous taas on naamio, joka pitää mokomaa hengissä. Ja vielä tuo miekka. Minun on saatava se."
"...ookei."
Matoro kiskaisi miekkansa esiin samalla kun Enki kaivoi jostain varustevyönsä kätköistä muutaman uuden heittoaseen. Nämä aseet näyttivät molemmista päistä teroitetuilta nauloilta, ja ne oli selvästikin suunniteltu vastapuolen silmien lävistämiseen. Ämkoo vilkuili matorania hetken anovasti ja sai lopulta itsekin yhden.
"Vielä yksi juttu. En voi käyttää elementtivoimiani", Ämkoo mainitsi.
"No onhan sinulla ne makutavoi-"
"Ei ole."
"Naamiovoima?"
"Ei toimi."
"No aha."
Matoro oli hetken miettinyt tilanteen outoutta. Hän taisteli matoranin ja puolikuolleen Ämkoon kanssa kahta zombia ja Ilman Toaa vastaan.
Ei tapahtunut ihan joka päivä.
Hyökkääjät olivat vetäytyneet pari askelta kaksikon saavuttua paikalle. Tharkon laskelmoi päässään tilannetta. Matoran ei olisi ongelma, mutta uusi Toa saattaisi vaikeuttaa. Ämkoo ei ollut kovin vaarallinen.
Ilman Toa loi nopealla käden liikkeellä pienen tuulipyörteen kolmikkoa kohti ja syöksyi tämän turvin iskuun. Hän löi salkoaseellaan kohti Matoroa, joka väisti iskun täpärästi, kaatuen tuulen voimasta. Tharkon jatkoi liikesarjaansa, pyöräytti asettaan ja iski uudestaan. Tällä kertaa Matoron valkoinen miekka torjui iskun ja Toa kierähti pystyyn. Kaksi nopeaa miekaniskua tulivat Tharkonin torjumiksi.
Atyan ja Herkan tyhjyyteen tuijottavat hahmot lähtivät taas hyökkäykseen, ne tähtäsivät nyt ensisijaisesti Ämkoohon. He - tai ne - tappaisivat kohteensa vaikka tulisikin viivästyksiä.
Jään Toalle toista Toaa vastaan taisteleminen tuntui oudolta ja tavallista vaikeammalta - Jos Toa-Koodi kieltää kaiken tappamisen ehdottomasti, mitä se sanoo toisen Toan tappamisesta.
Matoro hyppäsi ilmaan ja potkaisi Tharkonia rintaan, ollen vain hieman nopeampi kuin vastustajansa.
Ämkoo väisti nopeasti Atyan hieman kömpelön lyönnin ja heittäytyi sivuun myös toisen zombin iskulta. Hänen olonsa ei ollut vieläkään erityisen voittoisa, vaikka hänellä oli peräti nyt jotakin aseena. Ase ei tosin ollut kättä pidempi, mutta kelpasi.
Matoro ja Tharkon miekkailivat nopeatempoisesti ja intensiivisesti, keskittyneinä liikkeisiinsä. Kumpikin heistä pyrki samalla silmäilemään muita muuttujia ja keksimään keinoa, jolla saisi ylilyönnin vihollisestaan.
Matoro heittäytyi yhtäkkiä taaksepäin monta askelta, ojensi kätensä ja loi kymmeniä kovaa syöksyviä, äärimmäisen teräviä jääteriä. Tharkon loi nopeasti pienen tornadon hänen ja Jään Toan väliin, aiheuttaen sen, että jääterät imeytyivät pyörivään ilmamassaan.
Vihreän Toa hymähti ja alkoi keskittyä Ilman manipulointiin, kuoleman jäätornado lähti syöksyyn kohti Matoroa.
Mustavalkea Toa heittäytyi pitkällä hypyllä sivuun, lähemmäs muuta taistelua. Tharkon nauroi ja keskittyi tornadon ohjaamiseen. Mikä tahansa tornadon sisälle joutuva tulisi jääterien lävistämäksi.
Herkan aalto tulta iskeytyi Matoroa selkään Mäksän väistäessä sen hypyllä. Jään Toa karjaisi kuuman aallon osuessa tähän mutta nousi nopeasti, vain hypätäkseen suojaan tornadolta. Nyt Atyakin hyökkäsi, sillä Jään Toa oli juuri hypännyt tämän ja Mäksän väliin. Matoro torjui nopeasti Veden Toan lyönnin. Kaksi miekkaa hankasivat toisiaan.
Kuolleen Toan silmät näyttivät kauhistuttavilta. Yksi syy, miksi Toat eivät normaalisti käytä Trynaa.
Matoron miekkaan ilmestyi pieni viilto.
Alku olisi vahvempi kuin hänen energiateränsä.
Potku Veden Toan säreen sai tämän horjahtamaan taaksepäin. Matoro hyppäsi taaemmas luonottoman olion luota ja loi silmäyksen taistelukentälle: Herka jahtasi Ämkoota, Tharkon oli hyökkäämässä tornadoineen jälleen, Enki yritti auttaa mestariaan miten parhaiten näki.
Vielä kaksitoista tuntia sitten Matoro oli ollut Rozumin viidakoissa.
Aseet osuivat aina pysähtyessään saman laatan päälle, joka kerran ne oli numeroitu, järjestys oli helppo saada siitä, mutta mitkä olisivat ne mitkä pitäisi vääntää?
”Jos kalamies hyvän kalan saa, ei ongella väliä ole siinä laisinkaan” , nämä ovat selkeitä vertauksia, mutta niistä pitäisi saada selvää, tarkoittaako tämä siis sitä minkälainen onki, eli vipu on?”, Toa mietiskeli itsekseen. Umbra vastasi vaivautuneesti: ”Ehkä se tarkoittaa mahdollisiman rujoa tai muuten vain vähäpätöistä”.
”Voinet olla oikeassa, tuolla on yksi joka näyttää kanirahin kaluamalta ja on sen lisäksi aika mitätön. 3 terä osoittaa sen päälle.”, Toa totesi kuin olisi ollut asiasta varma, mutta kuitenkin suuremmin epäröi.
”Leveällä miekalla vain leveyttäsi esittelet.” , ”Hmm... Leveän vastakohta on kapea olen aika varma, että meidän siis etsiä mahdollisimman kapea, ensimmäinen teristä koskee aina siihen.”, Gekko sanoi, koska Umbrasta oli parempi olla sanomatta sanaakaan äskeisen jälkeen tämä pysytteli mahdollisimman hiljaa ja ikään kuin lyöden päätään seinään.
”Jos saat ison ensin niin mihin sinä pientä tarvitset?” , ”Pitääkö näiden vain vaikeutua koko ajan... Otamme siis mahdollisimman suuren vivun luulisin...”, Toa sanoi itsekseen kun Umbra keskeytti hänet: ”Hei, happi alkaa loppua, kiirehtisitkö vähän?”,”Yritän koko ajan.”, kuului mietiskelevä vastaus.
Juuri silloin 4 terä kilahti sen päälle. Gekko kirjoitti asiat muistiin nappaamiinsa papereihin.
”Vortixxin palkka puolita.” , ”Vortixxit eivät saa palkkaa työstään, se on siis pyöreä nolla jaettuna kahtia. Tuolla on nähtävästi sellainen jossaon vivun paikka, mutta ei vipua ja sen tilalla aukko, joka saa sen näyttämään nollalta.”, Toa sanoi ja samalla hetkellä 2:della varustettu terä iskeytyi laatan päälle.
”Se on siis sillä selvä.”
Nyt siis vain käännämme vivut tässä järjestyksessä.
”Ensimmäiseksi Kapein”, toa neuvoi Umbraa.
”Tehty arvon Gekotus”, Matoran vastasi hieman pilkallisesti.
”Sitten laita miekkasi siihen missä ei ole mitään ja väännä”.
”Tehty...”
”Seuraavaksi se kanin kaluama.”
Umbra käänsi vipua.
”Viimeisen vuoro, se oli tämä suuri ja leveä.”
”Teht-”
Huone rupesi tärisemään holtittomasti kun ovi avautui, sen sisältä paljastui ei kerrasaan mitään.
”Mitä Karzahnia tämä meinaa!”, Umbra huudahti raivostuneesti, kaksikko talsi ovesta ja tunsi kuinka koko maillma heittelehti heidän ympärillään... se läsähti kasaan ja todellisuus paljastui, he olivat koko voimalassa olonsa aikana kulkeneet suuressa transissa. Edessänsä kaksikko näki neljä hyvin tuimasti tuijottavaa, Zyglakin silmää.
”Halusin vähän kiusata teitä ja hidastaa matkaamme, nyt te sitten pääsitte läpi kun olimme ratkaisemassa tämän tykin arvoitusta, häipykää te saastat!” Fllygeli karjui, kun takavasemalla valtava luiseva ja punainen Zyglak lähestyi kuin olisi karjunut heille kuolemaa.
Ämkoo kaatui maahan perässään juoksevan epäkuolleen Toan liekehtivän iskun voimasta. Ilman Toa heitti itsensä ainoalla kädellään ympäri ja näki kalmankankean Herkan kohottavan asettaan viimeistelläkseen vihollisensa.
Herkan naamioon iskeytyi pieni heittoase. Kuollut Toa menetti hetken ajaksi tasapainonsa ja Ämkoo ehti jälleen kerran täpärästi pois hyökkäyksen alta.
"Kiitos", Ämkoo totesi pikaisesti luokseen juosseelle Enkille. Enki nyökkäsi vastaukseksi. Le-matoran valmistautui juoksemaan loitommas, mutta Ämkoo tarttui matorania olkapäästä.
"Kuule."
"No."
"Minulla oli mukana kivi. Missä se on?"
"Öh. Linnun varustelaukussa?"
"Tarvitsen sitä."
"Minulla on kyllä lisää näitä teriä jos sinä-"
"En aseeksi. Hae se."
Enki lähti kipittämään kauempaa tilannetta tarkkailevaa lintua kohti. Tharkon huomasi tämän ja ohjasi Atyan juoksemaan matoranin perään. Ämkoo kirosi.
Matoro väisti jälleen täpärästi Tharkonin luoman tornadon. Jään Toa ampui elementtisäteen ilman Toaa kohti, mutta tämä onnistui väistämään. Matoro ei voinut olla huomaamatta, että Tharkon oli hyvin kokenut taistelija. Taistelu oli hyvin tasaväkinen.
Enki huomasi perässään juoksevan sinisen Toan. Matoran vihelsi linnullensa, hyppäsi tämän kyytiin ja onnistui täpärästi väistämään huipputerävän katanan iskun. Atya tuijotti kuin hämmennyksen vallassa taivaalle kohoavan matoranin perään, kääntyi ja jatkoi sitten matkaansa Ämkoon tykö.
Samaan aikaan Herka teki kaikkensa upottaakseen koukkuaseensa Ämkoon rintakehään. Vihreänmusta Toa väisteli iskuja horjahdellen, ja yritti tuon tuosta iskeä kädellään Herkan naamioon. Naamion irroittaminen saisi epäkuolleen Toan pysähtymään, mutta suunnitelma ei ollut helppo...
"Ämkoo!"
Käsipuoli Toa hyppäsi loitommas Herkasta ja otti kopin. Enki laskeutui ja viskasi rutiininomaisesti jotain terävää Herkaa kohti. Punainen Toa sai jälleen osuman, muttei ollut moksiskaan.
Ämkoo kohotti kiveä käsissään. Toa katseli sitä hetken epäröiden ja vilkaisi sitten Matoron ja Tharkonin suuntaan.
"Mikä tuo on?" kysyi taisteleva kaksikko kuin yhdestä suusta.
"Noniin", tuhahti Ämkoo, otti tukevan asennon ja sanoi:
"Minulla on kivi, enkä pelkää käyttää sitä."
Alkoi tapahtua. Kivi Ämkoon kädessä alkoi hohtaa Toan kohdistaessa siihen kaikki voimanrippeensä. Kuului outoa huminaa, sihinää ja Ämkoon hiljaista muminaa. Toan naamio alkoi hohtaa.
Tharkon katsoi hämmästyneenä Ämkoon alkavaa muutosprosessia. Niin teki myös Matoro, joskin jään Toa ymmärsi varsin pian käyttää tilaisuutta hyväkseen. Matoro hyödynsi aukon Tharkonin puolustuksessa ja syöksi jäätä miekkansa terää pitkin.
Tharkon sai osuman jalkaansa ja karjaisi kaatuessaan maahan. Matoro virnisti tälle, ja keskittyi sitten ihmettelemään Ämkoon tekemisiä.
"Mmmmiiitää siiinää teeeet?"
Herka astui varovasti Ämkoota kohti, mutta vihreänmustan Toan luota noussut voimakas paineaalto heitti tulen Toan usean metrin päähän. Pimeä energia Ämkoon ympärillä tiivistyi, sihahti ja katosi.
Herka nousi seisomaan ja katsoi Ämkoota. Siinäkö kaikki? Toan panssarit olivat hieman tummentuneet ja Ämkoo näytti entistäkin hengästyneemmältä. Herka kohotti asettaan ja lähti juoksuun vihollistaan kohti.
Ämkoo seisoi hiljaa paikallaan. Toan silmät eivät olleet vielä auenneet.
- - -
Sinä. Oletko taas täällä?
Hiljaisuus. Et.
Miksi sitten.
Ah.
Ei sinua ole enää.
Nyt olen vain.
Minä.
- - -
Herkan hyökkäys keskeytyi verenpunaisena leiskuvan energiakäden iskeytyessä tulen Toan kasvoihin. Herka äännähti epämääräisesti ja yritti sitten kaikin keinoin irroittaa Ämkoon otetta kasvoistaan.
Sätkivän Herkan lisäksi kukaan ei liikkunut. Jokainen paikallaolija tuijotti ihmeissään Ämkoon oikean olkapään tienoille ilmestynyttä hehkuvaa punaista raajaa, joka rutisti parasta aikaa Herkan naamiota uuteen uskoon.
"Sinä..." "Minä."
Ämkoo päästi yllättäen irti. Ilman Toa tarttui kuitenkin pian kiinni toistamiseen. Ilman Toa tarttui kiinni Herkan kädestä, nosti sen tulen Toan otsan paikkeille ja iski sitten tähän kaikin voimin luonnollisessa kädessään koko tämän ajan kantamallaan naulalla. Naulattuaan zombin käden tämän omaan otsaan Ämkoo suoritti äärimmäisen epäreilun kampitusliikkeen ja heitti Herkan nurin.
Ämkoo yskäisi verta, mutta pakottautui pysymään pystyssä. Muodonmuutos oli vaatinut veronsa.
Matoro oli enstistäkin hämmentyneempi. Mäksälle oli juuri kasvanut ylimääräinen käsi.
Tilanteen voisi selittää pitkäsanaisesti, mutta kaikki varmasti tajuavat mitä on tapahtumassa myös yhdestä repliikistä.
"Mitä", Jään Toa sanoi ääneen ottaessaan juoksuaskelia Gukon ja Mäksän luo.
"Otetaan vähän etäisyyttä noihin", Mäksä sanoi nousten huohottaen pystyyn. Hän hyppäsi takavasemamlla olevan Gukon selkään Enkin kanssa.
"Lähdemmekö me...?" Matoro kysyi änkiessään linnun täpötäyteen selkään.
"Emme, tarvitsen tuon miekan", Mäksä vastasi. Hämmentynyt lintu otti vauhtia ja pyrki nousuun suuressa painolastissa.
"Siirretään taistelua. Aikalisä", Mäksä vastasi. Gukko syöksyi vaivoin ylöspäin ja lähti matalalentona kohti kallioista rannikkoa.
Kolme vainoojaa yllättyivät tästä liikkeestä, ja Tharkon komensi välittömästi kaksi apuriaan kohti rantaa. Hän keskittyi ilman elementtivoiman käyttöön.
Vihreä Toa loi lisää tuulta hiljenevään tornadoon. Hän loi sitä lisää ja lisää ja imi kiviä ja maata tornadoon jään lisäksi.
Hän heitti sen tornadon liikkeelle kohti Gukkoa.
Lintu karjaisi vertahyytävän kimeästi, kun sen vasen siipi osui tornadon sisään. Gukko putosi ja tornado iskeytyi siihen takaapäin, toimien kuin valtava lihamylly. Lintu rääkyi kovaa kolmen matkustajan pudottautuessa alas erään mäen laelle. Pudotus ei ollut pehmeä, mutta taatusti mukavampi kuin kivitornadon sisään jääminen.
Valtava lentävä lihamylly imi ja repi lintua kaiken sen sisässä olevan tavaran voimalla. Tharkon nauroi ja vapautti taas ilmamuodostelman liikkumaan vapaasti.
Matoro nosti itseään käsiensä varaan kivikosta. Pudotus oli tehnyt monia mustelmia ja ruhjeita hänen haarniskaansa, jota ei ole muutenkaan korjattu pitkänä aikaan.
Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Mäksä nousi vaivalloisesti kivikosta ja Enki näkyi vähän matkan päässä.
"Oletteko kunnossa?" Matoro kysyi nousten polvilleen.
"Jotenkuten...", Ämkoo puhui puoli-itsekseen noustessaan.
"Mikä tuo käsi on?"
"Pitkä juttu"
Meri lainehti kolean aamuauringon väreissä. Tältä kivikukkulalta oli vain yksi alamäki tasanteelle merelle. Pienessä lahdessa saaren sivuosissa näkyi vene.
Tharkon imi itseensä tornadon ilmamassat palauttaakseen energiaansa. Sitten hän hyppäsi ilmaan, loi tuulta ja syöksyi kohti kahta kätyriään.
"Nyt minä tapan sinut!", epäkuollut Toa raivosi juostessaan kömpelösti Atyan kanssa. Herkan naamio oli puristettu epämuodostuneeksi ja hänen kädesään törrötti naula, jonka hän oli repinyt päästään.
Matoro tavallaan sääli tätä Toaa. Hän ei tiennyt näiden olentojen menneisyydestä, mutta Herka oli selvästi kokenut kovia elämässään.
Nyt ainut mikä piti onttoa kuorta elossa oli kostonhimo. Syvä, palava kostonhimo josta virtasi jatkuvasti uutta voimaa. Voimaa kostaa.
Herkan ase iskeytyi kivikkoon aivan Mäksän viereen. Ilman Toa pyörähti vain joutuakseen melkein Veden Toan miekan lävistämäksi. Hän kierähti ylös ja heittäytyi taaksepäin. Herkan ase huitaisi viillon Toan rintapanssariin.
"Nappaa!" Matoro huudahti ja heitti valkoisen Energiateränsä Mäksälle. Tämä nappasi tottuneesti aseen ja vetäytyi pari askelta.
Matoro ojensi kummatkin kätensä eteenpäin ja kutsui elementaalivoimiaan. Vaaleansiniset säikeet kiertivät hänen käsiinsä ja syöksyivät säteinä kohti Tulen Toaa. Herka karjui, silkasta vihasta ja kivusta, jota voima aiheutti Tulen Toassa. Hän - tai se - puski eteenpäin hullun raivolla tavoitellen Ämkoota aseellaan.
Entistä kovemmalla paineella tuleva jää hidasti Tulen Olentoa. Tämä ei edes yrittänyt väistää, käveli vain eteenpäin.
Vihreää metallia oleva terä iskeytyi Matoroa selkään. Toa karjui tuskasta kun ase rikkoi hänen selkäpanssarinsa ja työntyi orgaaniseen kudokseen. Epätoivoinen lyönti kyynerpäällä taakse osui Tharkoniin, mutta se ei vaikuttanut paljoa. Jään ampuminen oli tauonnut, ja Herka käveli hullunkiilto silmissä kohti Mäksään, joka miekkaili jo Atyan kanssa.
Tharkon oli varma onnistumisestaan. Hän hymyili.
Matoro taasen oli varma siitä, että kuolisi jos jotakin ei tapahtuisi.
Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.
Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet
Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei'itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.
"Ilmahälytyssireeni", Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. "Joku kuuli meidät."
Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. "Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi."
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
"Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa."
"Siistiä", Warrek sanoi hilpeästi. "Minne?"
"Teräskalliolle", Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. "Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran."
"Hei", Warrek sanoi nostalgisena, "eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?"
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. "Kuten sanoin, kenraali. Kerran."
Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. "Kuinka kaukana tämä kallio on?"
"Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta."
Warrek naurahti. "Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?"
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. "Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä."
Warrek puri huultaan. "Skarrarar. Olet...kai oikeassa."
"Hetkinen", rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. "Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!"
Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”
"Manu", Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. "Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin."
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
"Mmmmmiksi, aaarteeni?"
"Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä."
"Ai", Makuta sanoi ymmärtäväisenä. "Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon."
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. "Tiemme ilmeisesti eroavat."
Warrek hymyili hieman haikeana. "No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti."
"Niin", Guardian sanoi. "Kiitos kaikesta. Teille molemmille."
Zaiggera nyökkäsi. "Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se." Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
"Hei, sinä!" Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. "Unohdit riepusi."
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. "Pidä se." Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
"Kenraali, tule", Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
"Ihan pian, kulta!" Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
"Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä."
Guartsu kohotti kulmaansa. "Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?"
"En", Warrek vastasi ovelasti. "Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta."
"Anteeksi, Warrek", Guardian sanoi. "Mutta ei käy." Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
"Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa."
"Entä jos et kerro", Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.
"Kelpaahan tuo, eversti", Warrek sanoi vilkuillen asetta. "Mutta miksi?"
"Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme", Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. "Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan."
"Mitä väliä?" Warrek kysyi tiukasti. "Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi..."
Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. "Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran."
Warrek näytti alistuneelta. "Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni."
Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. "Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa."
Keltainen sähkön skakdi naurahti. "Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees."
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
"Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut."
Manu hymähti. "Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni."
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.
* * *
Jyrinä voimistui.
"Skarrararararrar", Manu sanoi kuin testiksi.
"Jep", Guartsu sanoi. "Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?"
"En, mutta pidän siitä."
Guardian oli hetken hiljaa.
"Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-", Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
"...minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä."
"...hyvä on", Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.
"Minulla on kuusi ammusta", Guartsu sanoi. "Kun ammun ensimmäisen, juoksemme."
"Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?" Manu kysyi.
"Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi."
"Pidän tästä."
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.
Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.
Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi. Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.
Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.
* * *
Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.
Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
"Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl..."
Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
"Mitä."
Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta. Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.
Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.
Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin. Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan – POIS PÄÄNI SISÄLTÄ! Älä huuda.
Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.
Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
"Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?"
Guardian käänsi päätään. "Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-"
"PÄÄ ALAS."
Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
"Iiih", hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
"Hyvähyvähyvä", Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, "mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN."
Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti "kulkupelinsä" sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
"HYVÄ POIKA", Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. "JATKA SAMAAN MALLIIN!"
"Sen te-e-E-E-eeeeen!"
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.
Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
"Me...me...memememe karistimme ne!" Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
"Hyvääääääääääääh...." Manu korisi, "mutta mitäh nuo ovat?"
"Mitk...aiiiiii. Nuo."
Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.
"Tuo", Manu sylki ulos. "Tuo kääntyy - meitä - kohti."
"Hah!" Guartsu huudahti parhaansa mukaan. "Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!"
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.
"...toisaalta..." hän köhi, "...ei se tietenkään estä niitä yrittämästä..."
Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.
He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.
Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.
Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.
Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.
Painettuaan Matoranin Hunan toista silmänreikää ja asteltuaan portaat alas Kapura sytytti Pajan valot. Toisin kuin yleensä, Kapuran salahuoneessa ei näkynyt käytön merkkejä. Keskeneräiset aseet oli ripustettu huolellisesti seinälle, ja rautaromuvarasto oli täysi.
Kapura sille, että kenelläkään Pajan Matoraneista ei ollut mitään aavistusta siitä, mihin kaikki rautaromu hävisi. Eikä siitä, miksi Kapuran tilauslaatikko oli aina tyhjä, vaikka sinne sujautettiin tilauksia lähes joka päivä.
Mutta nyt ei ollut aika tilauksille.
Kapura varmisti vielä, että huoneessa ei ollut ketään muuta, joka oli kyllä turhaa, kun ottaa huomioon, että kukaan muu ei tiennyt huoneesta.
Tulen ja Painovoiman Toa katsahti takomispöydän alle ja painoi pientä nappia.
Seinästä pongahti esiin kassakaappia muistuttava esine, jossa oli kirjainnäppäimiä ja pieni ruutu. Kapura näpytteli salasanan, ja kassakaapin auetessa katsahti jälleen kalleimpaan aarteeseensa.
Kassakaappi oli täynnä naamioita. Eri värisiä. Eri muotoisia. Ja kaikilla naamiovoima, joita Kapuran tietojen mukaan oli olemassa vain muutamia. Naamioita peitti pölykerros.
Kapura mietti itsekseen, mitä naamiota käyttäisi reissulla saarelle. Lopulta hän päätyi tummansiniseen naamioon, jossa oli visiiri.
"Mielensuojauksen naamio", Kapura sanoi itsekseen. Hän ei ollut varma, miksi oli päätynyt tähän naamioon. Tuntui siltä, kuin jokin hänen päässään tietäisi vastauksen.
Monien tuntien ja kauheiden tapahtumien jälkeen, Moderaattori Same viimein pääsi istahtamaan työpöytänsä ääreen ilman valitusta.
Hän huokaisi väsymyksestä ja lupasi itselleen ettei koskaan olisi mukana missään samankaltaisessa ilman pistoolejaan, veitsiään ja kunnon savuketta.
Suuri paperisota oli käynnissä Selakhilaani Moderaattorin edessä, jonka hyökkäyskomentajana toimi hän.
Taistelu oli pitkä ja raivokas, eikä loppua näkynyt. Same merkitsi ja allekirjoitti useita asiapapereita ja raportteja väsymättömästi.
Musteen haju täytti Moderaattorin sieraimet ja papereita oli kaikkialla hänen ympärillään.
Sotaveteraani piteli kynää tiukasti kädessään. Sota vaati uhreja.
"Moderaattori Same, teille on vieraita", Matoralainen sihteeri astui sisään ovesta ja ilmoitti Selakhilaanille.
Tuli taantui.
"Kutsu heidät sisään", Samen käheä ääni kuului.
Viisi Toaa saapui heti toimiston sisälle. Same tunnisti heti ketkä Toat olivat kyseessä.
"Palasimme tehtävästämme", punainen, Hauta kantava tiimin johtaja ilmoitti.
"Palasittepa aika myöhään, Takama ja Angorangerit", Same huomautti työpöytänsä takaa ja nousi seisomaan Toien edessä.
"Niin noh, meillä oli hieman erimielisyyksiä... Ja, noh...", Takama vastasi hieman vaivautuneena.
"Tehtävä epäonnistui", Bokrujuh sanoi hyvin suorasti mutta syyllisyyden tuntuisena.
"Saimme pelastettua suurimman osan kylän asukkaista, mutta pahoin pelkäämme ettei kylästä itse ole enää mitään jäljellä", Maan Toa Kowambra lisäsi.
Same hieroi kasvojaan.
"Kolmas kerta. Miten se voi olla mahdollista?", Same puhutteli masentavasti.
"No jos tiimi olisi kuunnellut minua, tätä ei olisi käynyt. Jos minä sanon, niin kunnia oli-", Painovoiman Toa Pohak sanoi kerskuilevasti, mutta lopetti Bokrujuhin iskiessään tätä olkapäällään.
"Sori", Takama pyysi alakuloisena.
"Pelkkä anteeksi ei tuo sitä kylää takaisin", Same vastasi hyvin ankarasti.
"Ilman sopivaa teemaa ryhmällemme emme pysty taistelemaan yhtä hyvin kuin ennen", tulen Toa selitti.
"Ja kuten on kerran sanottu: “Yhdessä seisomme, jakautuneena me putoamme”", Kowambra lisäsi Takaman perään, "Meidän Yhtenäisyytemme ei pysy kasassa jos emme pysty päättämään yhteisesti teemaa jota käyttäisimme tai saada uutta".
"Niinkö?", Moderaattori sanoi yhtä käheästi, "Jos näin asiat ovat, joudun valitettavasti erottamaan teidät viroistanne kunnes keksitte uuden teeman".
"Selvä, ymmärsimme...", tulen Toa vastasi elottomasti ja hiipui pois Toa-tiiminsä kanssa, "hyvää päivänjatkoa teille".
Moderaattori istui takaisin tuolilleen ja keskittyi paperitöihinsä.
Sotatantere oli yhtä kaaottinen kuin se oli, eikä varmaa voittoa ollut odotettavissa. Mutta ennen kuin Moderaattori valmistautui taisteluasemiin, hän muisti jotain.
Nopeasti hän kaappasi pöydän lokerostaan pienen kommunikaattorin ja puhui.
"Tietotornin Pojat ja Tytöt, kuuluuko?"
"Kyllä kuuluu, päällikkö-Same!"
"Hienoa, minulla olisi tehtävä. Etsikää kaikki Vihreänmustan Adminimme Veljeskunnan opetuksista, tyylistä ja sen sisäisestä taistelulajeista. Lähettäkää tiedot Toa Cendai Angorangereille."
"Selvä, päällikkö-Same!"
Same sulki kommunikaattorin ja palasi takaisin sotatantereelle.
"Taistelukentällä, kekseliäisyys on yhtä tärkeä kuin aseen luoti."
Merellä
Auringot alkoivat laskea ja päivä alkoi hämärtyä pikkuhiljaa. Taivaan kirkkaan sininen väri vaihtui oranssin väri-spektrumin dominoimaksi värimaailmaksi. Veitsivalas veti yhä väsymättä venettä, joten alus jatkoi yhä matkaansa Zakaziin päin.
Aluksen matkustajat eivät puhuneet toisilleen, he pysyivät hiljaa koko matkan aikana.
Jos Domek ei kääntänyt katsettaan veneen takaosaan päin, hän olisi kokonaan unohtanut Matoralaisen olemassaolon.
Valon Toa tunsi oloaan hieman vaivautuneeksi, joten hän päätti keksiä keskusteluaiheen.
”Joten siis, mitä sinä teet työksesi?” Valon Toa päätti kysyä. Kesti hetken ennen kuin Pegghu vastasi Toan kysymykseen.
”Olen kaupungin vartija”, hän vastasi innottomasti, ”Parisen vuotta olen tehnyt samaa työtä jo”.
”Ahaa”, Domek teeskenteli kiinnostunutta mutta ei enää keksinyt mitä sanoisi seuraavaksi.
Hetken hiljaisuus.
”... Olitko paikalla silloin...” Pegghu kysyi, ”silloin kun ”ne” hyökkäsivät?”
Domekin ilme muuttui paljon vakavemmaksi.
”Kyllä, kyllä olin.”
”Mitä sinä teit?” Pegghu jatkoi.
”Miten niin?”
Pegghu ei sanonut mitään.
”Taistelin niitä Olentoja vastaan”, Domek päätti vastata.
”Feterra”
”Mitä?”
”Avhrak Feterra”, Pegghu toisti, ”niiden nimi on Avhrak Feterra”.
”Mistä tämän sait tietää?” Domek kohotti yhden silmäkulmastaan kiinnostuksesta.
”Ne tappoivat hyvän ystäväni”, Pegghu sanoi piittaamatta kysymyksestä.
”... Olen pahoillani”, Domek vastasi kuten kaikkien oli aina tapana vastata, mutta suurimmaksi osaksi siksi koska hän ei tiennyt mikä muu olisi kelvannut vastauksesi.
”Ei tarvitse”, Pegghun ääni hiljeni entisestään, ”se oli minun syytäni. Minun ei olisi pitänyt...”
Matoralainen hiljeni eikä jatkanut.
Toa yritti keksiä jotain mikä voisi lohduttaa matkustajaansa.
”Kuule”, hän aloitti, ”mitä ikinä tapahtuikaan epäilen, että se on sinun syytäsi”.
Pegghu ei vastannut.
Domek päätti lopettaa yrityksensä, koska pelkäsi vain pahentavan tilannetta.
Auringot laskivat horisontissa.
Päivä oli päättymässä. Taivaan kirkkaat oranssit ja punaiset muuttuivat hienovaraisesti ja huomaamattomasti illan tummaksi siniseksi. Kuu valaisi pilvien seassa sinistä merta, joka kimalsi valon alla kuin jalokiviä.
Valon Toa katseli tätä maisemaa ja huokaisi syvään. Hän pysäytti veneen ja antoi veitsivalaan levätä. Aluksen vetäminen on uuvuttanut sitä.
”Hei, onko meillä valokiviä?” Pegghu viimein sanoi jotain ja nousi seisomaan, ”olisi aika sytyttää ne”.
Tietyillä, uskovaisimmilla Matoralaisilla oli tapana aina sytyttää vähintään yhden valokiven iltaisin. Valokivet on sanottu olevan osa Suurta Henkeä ja suojaisi omistajiaan Raheilta ja Makutan katseelta.
Useimmiten tämä on vedenpitävä, mutta useimmat kaupungeissa asuvat Matoralaiset eivät ole yhtä uskovaisia ja eivätkä sytytä valokiviä öisin.
Siksipä Domek yllättyi hieman, että Pegghun kaltainen kaupunkilainen ehdottaisi tätä.
”Kyllä, se on tuon arkun sisällä”, Valon Toa osoitti toista arkkua, joka oli veneen keskiosassa.
Ta-Matoralainen avasi arkun ja näki heti ensimmäiseksi lierihatun muiden tavaroiden päällä.
”Onko tämä hattu sinun?” hän kysyi ottaen valokiven hatun alta ja laittoi sen pieneen jalustaan.
”Kai se teknisesti on”, Toa vastasi lakonisesti.
Itrozin tummanpuhuva hahmo asteli pimeää käytävää kirkkaasti valaistuun laboratorioon. Makuta oli mustaan ja valkeaan haarniskoitunut ja hän kantoi kanohinaan Matatua, telekinesian naamiota.
Makuta loi yleiskatseen huoneeseen. Keskellä olevalla pöydällä makasi köytetty valkoinen Toa. Suoraan leikkauspöydän yllä oli tehokas lamppu ja sivupöydät olivat täynnä erilaista tavaraa.
Makuta Mutran tuli huoneen varjoista esiin kantaen suurta lasisäiliötä. Hän laski sen sille osoitettuun paikkaan mustalle pöydälle ja heitti toisesta kädestään joukon kapeita letkuja samaiselle pöytätasolle.
Toa nimeltään Glatorianking oli ryöstetty Artakhalta. Se oli ollut saaren hallitsijan koe luoda Toa, ja se oli onnistunut. Niinpä Makuta Kojol oli joukkoineen kaapannut Toan ja nyt Valon Toaa oli tarkoitus käyttä eräässä mielenkiintoisessa kokeessa.
Kojol oli kuollut hieman myöhemmin Xialla hämärissä olosuhteissa. Hänen antidermiksestään oli kuitenkin saatu talteen pieni osa, ja Mutran oli avannut sen rakenteen. Hän oli kyennyt kloonaamaan yksittäisiä Antidermis-hiukkasia ja vuosien työn jälkeen hänellä oli niitä säiliöllinen.
Nyt hän ja mieleen erikoistunut Itroz olivat testaamassa mitä tapahtuisi, jos Antidermis siirrettäisiin Toan veren tilalle.
Mutran kytki antidermistankista useamman letkun kiinni Gekon olkapääsä olevaan haavan. Itroz teki saman toiselle puolelle, johtaen valtimoista pulppuavan veren toiseen tankkiin.
Antidermis valui sisään ja veri ulos. Tilanne olisi ollut äärimmäisen kivulias jos koekappale olisi olut elossa. Toiset kutsuvat tätä kidutuksesi tai ihmiskokeiksi, makutat kutsuvat tätä... tieteeksi.
Se oli PAHA GK.
Hautasaari
Valkoinen miekka lensi ilman halki. Matoro nappasi sen nopeasti ja huitaisi taaksepäin, iskien Tharkonia kylkeen. Ilman Toa karjaisi ja otti askeleita taaksepäin, vain saadakseen haavoittuneen Jään Toan potkun polvilumpionsa kohdalle. Tharkon horjui maahan ja Matoro heitti miekan takaisin Ämkoolle, joka taisteli Herkaa ja Atyaa vastaan.
Vihermusta ninja-Toa suoritti nopean iskusarjan joka selätti Atyan nopeudessa. Pian tämän jälkeen hän löi varjoenergialla höystetyn iskun Herkaa päin ja vippasi aseen taas Jään Toalle.
Matoro sai kopin ja iski taas noussutta Tharkonia. Hän liikkui nopeasti taaksepäin lyöden Ilman Toan keihään varren poikki. Tharkon aloitti iskusarjan, joka pysähtyi aaltoon kylmyyttä. Jään Toa heitti aseen taas Ämkoolle, joka tyrmäsi sillä hyökkäävän Herkan. Ilman Toa hyppäsi ilmaan potkaisten zombia kasvoihin, ponnisti ja potkaisi ilmasta Tharkonia. Miekka lensi taas Matorolle, joka iski takaa tulevaa Atyaa. Toa syöksyi matalaksi tulisen aallon lentäessä hänen ylitsensä. Miekka lensi taas ja Mäksä syöksyi Tharkonia kohti huitoen tämän iskusarjalla kauemmas. Neljäs isku osui pahasti Tharkonin aseen lappeeseen, joka sai aseen suistumaan vihreistä käsistä. Se lensi mereen.
Energiakäsi heitti meikan taaksepäin jossa Matoro nappasi sen, torjuen Herkan voimakkaan koukun iskun. Tulen Toan toinen lyönti kuitenkin osui Toaa jalkaan saaden hänet kaatumaan.
Miekka vaihtoi taas omistajaa ja Matoro nousi ylös kuperkeikalla potkaisten Herkaa alhaalta. Mäksällä oleva energiaterä iskeytyi silloin Herkan sydänkiven läpi syvälle punaisen zombin rintaan.
Hetken voitonriemu heräsi Ilman Toassa, mutta silloin Herka yksinkertaisesti repi itseään lähemmäs työntäen miekkaa syvemmälle itseensä. Hänen tavoitteli kynnellä Ilman Toaa, joka oli repinyt miekan ja heitti sen Herkan yli. Matoro nappasi aseen ja sivalsi nopeasti Tulen Toan ranteen poikki asekädestä. Herka ei edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun varjokäsi tarttui häntä olkapäästä ja jännitti voimansa. Punainen keho pyörähti ilmassa judoheiton voimasta ja iskeytyi kasvot edellä kivikkoon. Jään Toan potku naamioon sai sen särkymään ja leviämään kivikkoon. Paljon kärsineet kasvot tuijottivat tyhjinä sen alta.
Matoro jatkoi vielä liikesarjaansa ja heitti miekan takavasemmalle. Mäksä kohotti punaisen varjokätensä napatakseen aseen.
Käsi katosi.
"..."
"..."
Valkoinen miekka osui maahan ja pyöri kohti kallion reunaa. Se jäi tasapainoilemaan meren ja kallion välille.
"..."
"..."
Herkan eloton ruumis makasi verisenä naamionsirpaleiden keskellä. Tharkon tuli yhdestä reunasta ja Atya toisesta. Atya oli ainut kenellä oli ase, eikä se ollut mikä tahansa ase.
Ämkoo yritti parhaansa mukaan arvioida tilannetta. Herka oli viimein poissa pelistä, mutta niin oli myös Matoron miekka. Sama päti toki myös Tharkonin hetki sitten hajonneeseen salkoaseeseen, mutta vastustajilla oli siitä huolimatta ylivoima aseistuksen suhteen. Alku, toinen Ämkoon tunteman maailman voimakkaimmista miekoista, lähestyi klaanilaiskaksikkoa uhkaavasti.
Vaikka Toa Tharkon olikin aseeton, ei vihreänsekainen kostaja aikonut jättäytyä pois taistelusta. Tharkon kohotti kättään ja pian Ämkoota kohti suunnattu tuulenpuuska lähti matkaan.
Ämkoo huomasi tämän, väisti ja lähti juoksuun. Toa väisti täpärästi Atyan miekaniskun, kierähti maata pitkin lähemmäs Tharkonia ja onnistui noustessaan potkaisemaan tätä rintakehään. Tharkon kaatui maahan, ja Ämkoo hyppäsin tämän päälle tarttuen Toaa kurkusta.
Matoro jäi kaksin kuolleen veden Toan kanssa. Atya syöksyi aseettoman Matoron kimppuun, huitaisi kerran miekallaan ja hyppäsi sitten ilmaan. Uusi isku tähtäytyi jään Toaa kohti yläilmoista käsin, mutta Matoro oli valmiina. Jään Toan mustavalkoisista käsistä sinkoutui elementtisäde, joka osuessaan kohmetti Atyan kädet kiinni toisiinsa. Atyan isku keskeytyi, ja kuollut Toa kompuroikin pian maassa yrittäen saada kätensä vapaiksi. Matoro tarttui kiinni Toan aseeseen ja kiskoi ikimiekan haltuunsa.
Samaan aikaan Ämkoo lensi ilmaan Tharkonin raivokkaan elementti-iskun voimasta. Ämkoo nousi nopeasti pystyyn, vilkaisi voitonriemuisena Matoron suuntaan ja virnisti. Ämkoon riemu kuitenkin loppui lyhyeen Atyan noustessa pystyyn ja tarttuessa vihermustaa Toaa kiinni ranteesta. Atya yritti pyöräyttää Ämkoon alas jyrkänteeltä, mutta Matoron väliintulo keskeytti yrityksen.
Matoro ei ollut koskaan käyttänyt tällaista miekkaa. Terä tuntui suorastaan yliluonnollisen kevyeltä. Jään Toa huomasi myös, kuinka miekan terä upposi syvälle rannan ikivanhaan kivikkoon Atyan väistäessä kokeiluluontoisen iskun viime hetkellä. Veden Toa loikkasi Tharkonin viereen. Sitten viholliskaksikko lähti yhteistuumin matkaan.
Alku vaihtoi vaivihkaa omistajaa. Ämkoo vasen käsi pyörähti, nosti miekan salamannopeasti ilmaan ja tähtäsi lyöntinsä Tharkonia kohti. Toinen Toa väisti, hyppäsi Ämkoon ohi ja tähtäsi harkitun potkun tämän kylkeen. Matoro tarttui kuitenkin kiinni Tharkonin jalasta ja heitti Toan kauemmas.
Atya syöksyi puolestaan Ämkoon kimppuun. Toista elävämpi ei kuitenkaan torjunut hyökkäystä miekalla. Varjokäsi aktivoitui juuri oikealla hetkellä, ja voimakas energianyrkin lyönti heitti Atyan Tharkonin vierelle. Ämkoo tarttui miekasta kaksin käsin ja lähti huutaen juoksuun.
Alku kohosi jälleen ilmaan Ämkoon iskiessä kuolettavan piston Tharkonia kohti. Ämkoon yllätykseksi iskua ei kuitenkaan ottanut vastaan Tharkon, vaan Atya. Maassa makaava ilman Toa virnuili ja heitti Ämkoon kauemmas voimakkaalla puhurilla. Katana irtosi Ämkoon otteesta ja Tharkon tarttui siihen nauraen samalla voitonriemuaan.
Ensimmäisenä Tharkonin lyöntien kohteeksi joutui Matoro. Yksi pitkistä viilloista sohaisi jään Toan rintapanssaria, mutta Toa onnistui kuitenkin pysymään ehjänä. Matoro perääntyi kumppaninsa vierelle.
"Jos hoitelemme tuon vihreän, sininenkin pysähtyy, vai?"
"Kyllä, mutta se onkin helpommin sanottu kui-"
Valtava pyörremyrsky aktivoitui aivan klaanilaisten jalkojen alla. Kaksikko lennähti korkeassa kaaressa jyrkänteen reunamalle. Samalla Tharkon lähti raivoisan taistelutahtonsa vallassa juoksemaan klaanilaisia kohti.
Matoro valmistautui syöksemään jäätä hyökkääjää kohti, mutta Ämkoon käsimerkki pysäytti jään Toan aikeet. Ämkoo astui Matoron eteen, käänsi katseensa kohti juoksevaa tharkonia kohti ja sammutti varjokätensä.
Tharkon ei tiennyt mitä Ämkoo aikoi, muttei myöskään välittänyt. Puhdas viha ajoi ilman Toaa eteenpäin tämän syöksyessä karjuen entistä tiimitoveriaan kohti. Tharkon kohotti katanan kohti taivaita ja löi.
Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Myrkyllinen heittoase lensi ilmojen poikki ja osui tarkasti miekkansa juuri kohottaneen ilman Toan kaulaan. Tharkon kakoi henkeä ja horjahti maata kohden. Ratkaisevalla hetkellä taistelun temmellykseen palannut matoran Enki huokaisi helpotuksesta.
Alun tarunhohtoinen terä lähestyi yhä Ämkoon kehoa. Makutavoimien sallimien refleksien turvin käänsi Ämkoo hieman vartaloaan, ja sytytti sitten varjokätensä. Sihisevästä energiasta koostuva punainen koura tarttui juuri oikeaan aikaan Tharkonin miekkaa piteleviin nyrkkeihin.
Matoro ei osannut hahmottaa seuraavaa liikesarjaa. Tharkonin käsiin tarttumisen jälkeen Ämkoo astui lähemmäs vihollistaan, väänsi tämän käsiä ja siirtyi samalla vaivihkaa Toan taakse. Tharkon karjui kaatuessaan maahan, ja miekka siirtyi Ämkoolle.
"Terveisiä Bakmeilta", Ämkoo tuhahti ja sivalsi.
Valtava haava Tharkonin selässä sai Toan huutamaan tuskasta. Kuolevan soturin tumma veri purskahti esiin ja valui maahan tämän pakottautuessa istumaan. Atya ei enää liikkunut, vaan seisoi aavemaisesti paikallaan.
"Haluatko tietää mitä ajattelin taisteltuani Atyaa vastaan?" Ämkoo aloitti ja heilautti miekkaa kerran ilmassa. Tharkon ei vastannut.
"Atya eli oman oikeudentajunsa kautta. Atyan kuoleman jälkeen tein kaikkeni viedäkseni sitä samaa oikeutta eteenpäin."
"Sinä...", Tharkon aloitti, muttei tiennyt mitä sanoa.
"Tiedän vajonneeni alas", jatkoi Ämkoo. "Mutta kun sinä hylkäsit Atyan opit ja lähdit kostamaan, vajosit vähintäänkin yhtä alas kuin minä."
Tharkon yskäisi verta. Sitten Toa kohotti vapisevaa kättään ja viittoi Ämkoota tulemaan lähemmäs.
"Anna se miekka tänne."
Matoron ja Enkin yllätykseksi Ämkoo suostui. Vihermusta Toa pudotti miekan Tharkonin eteen ja otti hieman etäisyyttä. Matoro ja Enki yllättyivät entisestään huomatessaan, että Tharkon ei selvästikään aikonut hyökätä.
Kuului huuto miekan upotessa sulavasti Tharkonin vatsaan. Toa kiskaisi miekkaa hieman ylemmäs, sitten vasemmalle ja repäisi sen lopulta irti kuolevasta ruumiistaan. Veri suihkusi. Sitten oli aivan hiljaista.
Ämkoo harppoi ottamaan Atyan kaatuvan ruumiin vastaan. Ämkoo kohotti Atyan päätä varjokädellään, nosti kuolleen johtajansa ruumiin syliinsä ja lähti sanaakaan sanomatta kantamaan tätä pois. Matoro oli lähdössä kumppaninsa perään, mutta Enki neuvoi tätä odottamaan.
Guardian ja Manu olivat ehtineet kulkea rotkon pohjaa myöten ehkä noin minuutin, kun Manu alkoi valittaa:
”Aaaaargh! Minä vuodan!”
Ja niin hän totta tosiaan teki. Makutan ruumis oli kulunut melkein puhki ja täynnä reikiä. Guardian katsoi ympärilleen. Hän etsi muutamia pieniä kiviä ja tukki niillä Makutan reikiä.
”Tämän siitä saa, kun yrittää puhdistaa itsensä hiekasta…” Manu mutisi. Guartsu hymähti. Sitten he lähtivät jatkamaan vaivalloista matkaa.
Hetken taivalluksen jälkeen kaksikon eteen ilmestyi rotkon seinämä. Valtava ja jyrkkä kallioseinämä seisoi edessä esteenä, jonka voisi vain ylittää. Vuosituhansien eroosio oli kuluttanut seinämää niin tasaiseksi, että sen pinnassa ei erottunut paljonkaan ulkonemia jalansijoiksi. Ilman oikeita varusteita seinämän kiipeäminen osoittautuisi suoranaiseksi mahdottomuudeksi.
Tai mahdotonta se ainakin olisi ollut, jos Guardianilla ja Makuta Nuilla ei olisi ollut omia keinojansa. Skakdin terävät kynnet tarttuivat kallion pintaan kevyesti, kun taas makutan Nazorak-kämmenissä ja jaloissa oli miljoonittain seinillä kiipeilyyn soveltuvia huomaamattoman pieniä piikkejä. Seinämän jyrkkyys kuitenkin varmisti, että kaksikon kiipeäminen ei ollut aivan helppoa. Etenkin Manu huomasi joutuvansa ottamaan etenemisen äärimmäisen varovaisesti, sillä hänen sisällään epätoivoisesti roikkuva antidermis oli jatkuvassa vaarassa syöksyä ulos ja kadota kanjonissa puhaltavaan tuuleen. Makutan ilme oli jännittynyt.
Monien tuskallisten minuuttien kiipeilyn jälkeen Guardian sai vihdoin otteen kuilun korkeimmasta kohdasta ja veti itsensä vaivalloisesti huohottaen ylös. Manu seurasi pian perässä. Guardian ojensi makutalle oman kätensä ja auttoi hänet kielekkeelle. Väsynyt vartija istahti maahan lepäämään.
"Sinähän olet kevyt kuin mikä", Guardian sanoi virnistäen. "Kai se on kaasumaisen olemuksen hyviä puolia."
Aivan yhtä väsynyt makuta ei näyttänyt vastaavan. Hän tuijotti jonnekin Guardianin selän taakse ja nosti vähitellen sormensa osoittamaan samaan suuntaan.
Guardian näytti hämmentyneeltä. Hän ymmärsi Manun pointin vasta kun kuuli revolverin iskuvasaran napsahtavan aivan selkänsä takana.
"Älkää liikkuko senttiäkään, jos teitä ei erikseen käsketä."
Guardianin ilme vääntyi ärtyneeksi. Hän tuijotti kiipeilystä rakontäyteistä kämmenpohjaansa ja kuiskasi jotain hampaidensa välistä.
"Tyhmä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä."
"Aivan oikein", palkkasoturien johtajan voitokas ääni sanoi. "Olimme ampua teitä jo kun kiipesitte. Mutta kun yrititte niiiiin kovasti."
Jossain takaa räjähti voimakas skakdimainen naurunremakka. Ei kestänyt sekuntiakaan ennen kuin joku tarttui kiinni Guardianin harjasta ja veti hänet maahan selälleen. Kaaduttuaan sininen skakdi löysi zamor-revolverin piipun juuri ainoan silmänsä edestä. Hän päätti pysyä hiljaa ja liikkumatta.
Joku skakdeista käveli Manun taakse ja potkaisi tämän voimalla maahan, jolloin Makutan päälaki kolahti väkivaltaisesti tiheään hiekkaan. Manu nousi hieman maasta ja piteli päästään kiinni molemmin käsin, pitäen silmänsä kiinni. Palkkasoturit nauroivat lisää ja yksi heistä potkaisi Manua kylkeen.
"Tuossako on päitä räjäyttelevä korttihuijarimme?" yksi skakdi kysyi hihittäen. "Tämänkö otuksen pitäisi hallita kaikkia mahdollisia pimeyden voimia?"
Skakdit nauroivat lisää.
Guardian avasi suunsa hitaasti.
"Saanen kysyä, miksi elämme vielä", hän kysyi luonnottoman rumalta ja mulkosilmäiseltä palkkasoturijohtajalta. Tämä naurahti vastaukseksi.
"Kenraali Nektannin mukaan tuosta makutasta saa hyvät rahat elävänä", punainen mulkosilmä vastasi. "Sinut hän taas haluaa tapetuksi. Mieluiten mahdollisimman perusteellisesti."
Joku palkkasotureista naurahti psykoottisesti kauempana. Guardian kuuli samasta suunnasta jonkinlaisen teräaseen teroittamisen ääniä.
Guardian nosti päätään varovaisesti ja vilkaisi Manua. Tämä piteli edelleen päästään kiinni. Joko Makuta Nuin päänsärky oli noussut legendaariselle tasolle tai sitten tämä oli keksinyt jotain.
Guartsu päätti yrittää pelata aikaa.
"Mmm-m", hän äännähti. "Miten ajattelitte tappaa minut?"
Palkkasoturien johtajan ääni muuttui pohdiskelevaksi. "Se onkin erittäin hyvä kysymys! Sinut voi kuitenkin tappaa vain kerran, joten siihen pitää panostaa!"
"Pistetään 'Sätky' sen kimppuun!" jonkun skakdin kumea ääni huudahti. Tätä seurasi uusi psykoottinen naurahdus, joka tuli ilmeisesti 'Sätkyn' suusta.
"Ei, ei!" joku huusi. "Miksi Sätkyn pitäisi saada kaikki hupi? Minusta voisimme sitoa tuon silmäpuolen jokaisesta raajasta eri lehmään ja pelotella ne eri suuntiin!"
Tämä ehdotus sai skakdeissa aikaan useita naurahduksia. Joku taputti. Pian palkkasoturit sylkivät terävien ja harvalukuisten hampaidensa välistä useita uusia ehdotuksia, joista jokainen oli toistaan sadistisempi. Ehdotukset huipentuivat siihen, kun jonkun ehdotuksesta skakdit yhdessä suostuivat käyttämään lähimpänä olevaa ilmatorjunta-Nektannia Guardianin räjäyttämiseen. Muutama skakdi lähti kävelemään kohti tätä tykkitornia. Se vaatisi käynnistämistä ja lämmittämistä ennen kuin toimisi täysin.
"Hehe, pojat innostuvat aina niin kovaa", palkkasoturien johtaja sanoi. "Pääsevät harvoin tappamaan sinunkaltaistasi julkimoa."
Punainen skakdi osoitti Makuta Nuin suuntaan ja tirskui vaimeasti. "Tuo Makuta taas on siitä hyvä, että se ei kuole. Voimme tappaa sen uudestaan!"
Viimeinen sana sai loput palkkasoturit riemastumaan. He toistelivat sitä huutaen. Palkkatappajien lapsekas suhtautuminen sadistiseen tappamiseen ei miellyttänyt kumpaakaan klaanilaisista.
"...ai niin", palkkasoturijohtaja sanoi kyykistyen alas ja tuijottaen Guartsua silmiin, mutta tähdäten tätä yhä aseellaan. "Tiedän, että suunnittelet jotain. Sinulla on sellainen maine. Ymmärrä nyt kuitenkin, vartija, että meillä on tällä kertaa mukana kaksikymmentä miestä, viisi verenhimoista Muakaa, kaksi räkäisymatkan päässä olevaa ilmatorjuntatykkiä, viisi raketinheitintä ja yksi kävelevä tankki. Onko sinun kenraalillasi enää...yhtään mitään?"
Guardian siirsi vähitellen katseensa punaisen skakdin Zamor-revolverista tämän kasvoihin. Hän piti ilmeensä vakavana ja avasi suunsa.
"Tiedätkö mitä. Sinä olet dorka."
Palkkasoturijohtajan hymy hyytyi. Tieto siitä, että Nektann-tornit olisivat pian toimintakunnossa riitti ainoaksi syyksi sille, että hän ei ampunut Guardiania vielä.
Seuraavaksi Guardian teki jotain selviytymisensä kannalta erittäin epäloogista. Hän jatkoi.
"Sinä olet Dorkahk Dorkalax Dorkimus Dorkastein. Dorka-Korosta. Ja niin on veljesikin."
Punainen skakdi muuttui entistä punaisemmaksi. Sen ote revolveristaan kiristyi.
"Ja tiedätkö miksi?" Guardian kysyi. Hän nosti varovaisesti kättään ja osoitti yhdellä teräväkyntisellä sormellaan Makuta Nuita, joka piteli edelleen kiinni päälaestaan päänsärkyisen näköisenä.
"Sinä tiedät aivan hyvin, että tuo makuta on voinut lähettää telepaattista viestiä jo minuuttien ajan. Ja jos jotain tiedän telepatiasta, se on saattanut mennä jo oikeaan osoitteeseen."
Punainen skakdi paljasti hampaansa vihaisen näköisenä. Hän katsoi Makuta Nuita avasi suunsa huutaakseen.
"PYSÄYTTÄKÄÄ SE!"
Makutaa lähimpinä seisovat palkkasoturit hyökkäsivät johtajansa käskystä makutan kimppuun. Ensimmäinen potkaisi tätä päähän, mikä sai Manun pyörähtämään kivuliaasti ympäri. Skakdit jatkoivat makutan potkimista estääkseen tämän keskittymisen parhaansa mukaan. Lisäksi ne pitivät sitä äärimmäisen tyydyttävänä.
Punainen johtajaskakdi kääntyi takaisin kohti Guartsua ja potkaisi tätä raivokkaasti päähän.
"Ihan turhaan se sitä lähetteli!" skakdi karjui. "Ensinnäkin, kukaan ei ole lähistöllä kuulemassa! Toiseksi, tuo skarrararin makuta ei voi kutsua ketä tahansa. Sillä pitäisi olla joku aiemmin luotu mielilinkki! Kolmanneksi, kukaan ei ole kuulemassa!"
Guardian piteli päätään. Hänen näkönsä oli lievästi sumentunut äskeisen iskun jälkeen, mutta se alkoi vähitellen palautua.
"Hmm", hän äännähti hymyillen provosoivasti. "Jos ongelmia ei pitäisi olla, miksiköhän olet sitten noin vihainen?"
Tämä sai skakdi-johtajan kiroilemaan ja potkaisemaan Guardianin päätä uudelleen. Sitten punainen hahmo nousi täyteen mittaansa ja puhui yhdelle alaisistaan.
"Kauanko sen kirotun tornin aktivoimisessa menee vielä?"
"Joitakin minuutteja, herra."
"En jaksa odottaa. Päästetään Sätky asialle."
Kimeä ja psykoottinen nauru toistui jälleen jostain kauempaa. Sätky oli iloinen.
Enki ja Matoro odottelivat kärsivällisesti jyrkänteellä. Takana aukeni keskipäivän auringon valaisema meri.
Kivikkoisella tasanteella makasi kaksi elotonta ruumista. Taistelu oli yksi erikoisimpia mitä Matoro oli koskaan nähnyt, ja ajattelikin kysellä asioita Ämkoolta matkalla. Kaksi Toaa, jotka kostonhimo oli ajanut vain sankarin raunioiksi. Matoro mietti mikä oli johtanut noin selvään vihaan. Ja mikä voisi johtaa siihen, että Toa tekee itsemurhan.
Ämkoo käveli mäeltä, miekka vyöllään. Admin oli muuttunut paljon Matoron viimenäkemästä; entinen sankari oli poissa. Varjokäsi samalla puistatti että kiinnosti.
"No? Lähdemmekö?" Matoro kysyi.
Ämkoo nyökkäsi.
"Heitetään nämä ruumiit mereen ulapalla. Raahataan veneelle nyt", Mäksä sanoi ja nappasi kiinni Herkan olkapäistä. Tulen Toan ruumis oli runneltu ja näytti kuin se olisi ollut kuolleena kauan. Epäkuoleman naamio ei anna elämää. Se vain pakottaa elämään.
Matoro tarttui kiinni Tharkonin ruumiista. Häntä iljetti kanniskella ruumiita, mutta samalla hän kunnioitti Tharkonia. Tharkon oli ollut periksiantamaton siinä mitä oli yrittänyt tehdä, ja kärsinyt lopulta kuoleman oman käden kautta.
Vaivalloisen kymmenenminuuttisen kuluttua kolmikko oli alhaalla lahden rannalla vihreän moottoriveneen luona. Toa-kaksikko heitti ruumiit veneen takaosaan Enkin tutkiessa ohjaussysteemiä. Moottori pärähti käyntiin onnistuneesti ja pian laite oli lahdella.
"Hei, ajetaan sille kalliolle. Sukeltelen miekkani", Matoro muisti istuessaan ahtaasti paatin takaosassa Veljeskuntalaisten istuessa edessä.
Vanha vihreä moottorivene ajeli hetken rannanmyöteisesti. Kallio oli miltei pystysuora ja alhaalla oli paljon kiviä ja kareja. Jään Toa hyppäsi kannelta veteen, irvistäen ensin kylmän veden osuessa hänen selän haavaansa.
Matoro tähysteli silmillään kivien välejä ja soraista pohjaa. Kolmannella sukelluskerralal hän huomasi aseen kiilautuneen kahden kiven väliin lähelle pintaa. Toa nappasi sen ja kiipesi veneeseen.
Kauempana merellä kaksi ruumista heitettiin mereen.
"Ämkoo. Haluatko ehkä selittää...", Matoro sanoi istuessaan nyt tilavassa takaosassa.
"Selittää mitä?"
"Mitään"
Ämkoo kertoi Matorolle saman tarinan jonka oli kertonut Snowielle sukellusveneessä.
Seran astui pieneen hotelliin, jossa hän asui. Hotelli ei maksanut paljoa ja se sijaitsi sataman lähellä. Heillä ei ollut varaa isoon asuntoon, joten he hankivat halvimman, jonka he löysivät. Tiskn takana istuva Ta-matoran tervehti hänet vaisusti. Seran ei vastannut Matoranille mitään. Hän vain asteli kolmanteen kerrokseen, jossa hän asui. Irvan tuli tervehtimään hänet.
"Saitko yhtään saalista?", Irvan kysyi.
"En saanut", Fe-matoran vastasi, "Mutta sain jonkun hukkuvan Turagan pelastettua hukkumiselta"
"Mitä teit Turagalle?"
"Jätin hänet satamaan. Hän sanoi, että tahtoi etsiä jotain Toa-kaveriaan"
"Etkö siis saanut yhtään ruokaa?"
"En"
Irvan nyökkäsi ja sanoi:
"Sanoinhan"
...Ja lähti pois. Seran ei myöskään halunnut kertoa Irvanille Toa-kivestä, jonka Turaga oli hänelle antanut.
***
Yöllä, Seran ei pystynyt nukkumaan. Hänen itsetuntonsa piinasi häntä. Hän ei tiennyt, pitäisikkö hänen käyttää Kiveä itseensä. Ehkä olisi parasta jos hän olisi Toa. Mutta jos häneltä ei onnistuisi olemaan Toa, ei olisi paluuta Matoranin elämään. Voisihan hän luovuttaa voimansa jollekkin toiselle Matoranille, mutta sitten hän muuttuisi Turagaksi. Eikä se kovin miellyttänyt häntä. Koko yön aikana hän mietti sitä. Seuraavana aamuna hän myös ajatteli siitä, vaikka ei ollut nukkunut koko yön, eikä ollut syönyt kahteen päivään. Hän yritti olla herättämättä yhtään huomiota, koska ei halunnut Irvanin kysyvän, mikä on hätänä.
***
Parin päivän päästä hän oli onnistunut päästä stressistä ja onnistui nukkumaan pari tuntia. Kuitenkin, kun hän oli syvässä unessa yhden päivän, hänet herätti kova rysäys.
"Mitä helkkaria!?" Seran kuuli Irvanin huutavan.
Seran meni ikkunan luo ja näki, kuinka pari kolme Skakdia ampuivat ja heittivät palavia pulloja päin hotellia. Hän näki, kuinka pullot räjähtyivät, iskeytyessään johonkin.
"Maan tasalle vaan tämä rakennus!", yksi Skakdeista huusi toisille.
Irvan nousi sängystään ja meni ulos huoneestaan. Hän katsoi alas portaikkoon ja näki kuinka alaosa oli kokonaan tulessa.
"Hitto!", Irvan huusi, "Täältä ei ole pakoa!"
Seran katsoi, että ikkunasta hyppääminen johtaisi kuolemaan. Silloin hän päätti, että olisi vain yksi keino pelastaa heidät. Toa-kivi. Turaga Thowron oli neuvonut häntä, miten käyttää sellaisia. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä tekisi kun hän olisi Toa, mutta hän toivoisi että se auttaisi häntä jotenkin.
Summerganon saapui iltaiselta kävelyretkelään. Klaanissa oli hiljaista; paikka oli vaipunut illan rauhaan ja tuntui nauttivan täysin siemauksin siitä, etteivät sodan pitkät kädet olleet vielä kurottautuneet linnakeen ylle.
Summerganon kömpi huoneistoonsa tapaamatta Klaanin läpi kulkiessaan ristin sielua. Yllätyksekseen häntä odotti kirje. "Tulee ihan Xia-reissun alku mieleen", hän mumisi ja tarttui kirjeeseen.
Summerganon
Minulla on asiaa eräälle Klaanin lähettyvillä sijaitsevalle saarelle. Ajattelin, että maksuksi varusteista voisit lähteä mukaan, siis jos sinulla on aikaa. En tiedä juuri mitään tuosta saaresta, ja ajattelin, että pienellä joukolla olisi parempi lähteä. Toisella kysymistäni Klaanilaisista pitäisi olla vene. Jos hän ei ehdi tai hänellä ei ole venettä niin vuokraamme. Matka kestää noin kolme päivää. Minä pakkasin jo vara-aseita ja muuta tarpeellista. Tule Klaanin satamaan kahdeksalta huomenaamuna jos suostut.
Kapura
Summerganon ei ollut uskoa silmiään. "Tekemistä, kuin tilauksesta", hän sanoi hiljaa. Ja tottavie tekemistä hän olikin kaivannut. Hän katsoi uutta miekkaansa ja sanoi: "Pääset pian tositoimiin." Seurasi hetken hiljaisuus, kun Summerganon tuijotti miekkaansa, jolle hän oli omaksi yllätyksekseen puhunut. Sitten Suga purskahti nauruun ja kävi lepäämään, jotta olisi aamukahdeksalta virkeänä lähtöä varten.
Vihreä moottorivene oli saapunut vähän aikaa sitten Klaanin satamaan ja jättänyt Matoron maihin. Itse Ämkoo oli lähtenyt Enkin kanssa muualle (Veljeskunnan saarelle).
Jään Toa oli viettänyt yhden elämänsä kiintoisimmista aamuista. Ämkoon elämäntarina ja menneisyyden haamut.
Satamassa kellui kymmeniä kauppa-aluksia, lähinnä yksityisten tai muiden saarien. Klaanin omat alukset lensivät.
Myös Notfunin merirosvolaiva seisoi uljaana satama-altaassa.
Matoro käveli hiljaista soratietä rannikolta linnakkeeseen. Hän katsasti samalla satamarakennukseen jättämänsä paperit. Salakoodattu kansio, kasetti ja muistiinpanot olivat poissa. Äks oli luultavasti ottanut ne suojaan.
Iltapäivä oli hieman kylmänpuoleinen Klaanin saarella. Matoraneja puuhasi ympärillä arkisissa askareissa kuten täyttelemässä kaupan näyteikkunaa, ruokkimassa Mahi-vuohia ja neulomassa kankaita.
Useat puurakennukset varjostivat tietä, joka johti Klaanin pääportille. Matoro näytti jäsenkorttinsa vartijoille, jotka kertoivat samalla kiristyneistä turvatoimista.
Linnake oli hiljainen. Vastaanottotiskin edessä teline Klaanilehtiä huusi otsikoitaan: salaperäinen murha, Klaanilaista puukotettu, pieni skakdihyökkäys matorankylään. Pelkää surua ja sotaa.
Matoro mietti asioita kävellessään Klaanin pitkiä käytäviä. Sodassa ei ollut mitään hienoa, mutta omalla tavallaan taistelut ja toiminta kiehtoivat häntä. Hän rakasti sitä adrealiininpursketta jonka vaaralliset tilanteet saavat aikaan. Hän ei osannut elää normaalia, rauhallista elämää.
Kerran soturi, aina soturi.
Matoro huomasi punahopean soturin tulevan vastaan.
"Hei, Äks", Matoro tervehti. "Onko sinulla saaliimme Rozumilta?"
"... missä olet ollut koko aamun?" Äks kysyi ensimmäisenä.
Matoro ei ollut varma saisiko hän laverrella Adminin asioista.
"Pitkä juttu. Mäksä, pari zombia", Matoro ohitti kysymyksen ninjamaisesti.
Äksän ilme ei ollut yhtänä tyytyväisempi.
"Okei, selitän joskus toiste. Onko sinulla Rozumin tavarat?"
"Jees, on. Huoneessani"
Kaksikko käveli portaat - tai itseasiassa hyvin, hyvin monet portaat - ylös. Hissi oli rikki juuri tänään. Äks kaivoi huoneesta 449 paperit ja heitti ne Matorolle.
Jään Toa kiitti ja painui omaan huoneeseensa, mutta sitä ennen hän pujotti Itrozin muistiinpanot Makuta Nuin huoneen postiluukusta terveisten kera. Häntä voisi kiinnostaa.
Matoro astui omaan, pitkään tyhjillään olleeseen huoneeseen. Hän sytytti sinertävän loisteputken ja heitti loput tavaransa pöydälle.
Aivan ensimmäiseksi hän romahti sängylleen. Aamun taistelu oli ollut rankka.
Hetken lepäilyn jälkeen Toa kokeili kasettia videolaitteellaan. Lumisadetta.
Mitä pikimmiten hän istui pöydälleen tutkimaan kryptistä kansiota.
Kansiossa oli otsikkona "Projekti Nimda". Se luki normaalilla matoran-kielellä hieman hapertuneen paperikannen päällä.
Sisällä oli lukuisia papereita. Kaikki oli kirjoitettu oudoilla merkeillä. Lyhyen tutkimisen jälkeen Matoro huomasi, että osa merkeistä näytti kovin matoran-aakkosilta ilman ympyrää.
Hän teki nopeasti muistiinpanoja.
T, Y, I, O, P, K ja X olivat tunnistettavissa.
Matoro pohti ja koitti löytää lisää selviä kirjaimia.
Usean tunnin aivojumpan jälkeen hän ei ollut edistynyt senttiäkään. Lopulta hän antoi periksi, otti kansion ja kasetin, ja lähti Kepen työhuoneelle. Nero saisi auttaa häntä kasetin saamisessa toimintakuntoon sekä kirjoituksessa.
Enki ohjasi huimalla vauhdilla vettä pitkin kiitävää moottorivenettä kohti Veljeskunnan saarta. Matoran vihelteli yksinkertaista sävelmää ja vilkuili tuon tuosta veneen kintereillä ihmeen hyvin pysyviä merilintuja. Enki piti linnuista, oli aina pitänyt, ja nautti suunnattomasti niiden toimien tarkkailemisesta.
Ämkoo makoili aluksen perällä ja kohotti energiakätensä taivaita kohti. Toa katseli läpikuultavaa punaista raajaa, kokeili yksitellen sen sormia ja mutisi jotain. Käsi ei ollut todellakaan aivan sitä mitä Ämkoo oli muutosprosessilta odottanut, mutta se kelpasi siitä huolimatta kätensä Marionetille menettäneelle Toalle enemmän kuin hyvin.
Käsi sammui. Ämkoo tuhahti ja yritti parhaansa mukaan käynnistää raajaa uudestaan, mutta turhaan. Kyvyn täydellinen hallinta vaati selvästikin vielä paljon harjoitusta.
Toan mielenkiinto siirtyi seuraavaksi tämän vieressä lepäävään miekkaan. Ämkoo nosti Alun vasemmalla kädellään silmiensä tasolle ja katseli sen peilikirkasta terää. Sitten Ämkoo siirsi katseensa miekan kahvaa koristavaan punahehkuiseen jalokiveen. Näytti aivan siltä, kuin jalokivi olisi katsonut takaisin.
"Atya..."
- - -
Rhotuka-kiekko aiheutti valtavan paineaallon osuessaan vihreänkirjavan Toan takana levittäytyvään metalliseinään. Haavoittunut Toa kaatui maahan, kieri pitkän matkan pitkin taistelutantereen sorapohjaa ja loikkasi sitten nopeasti ylös.
Metsästäjä ei antanut Toalle paljoa aikaa iskusta toipumiseen. Paksuun rautaketjuun kiinnitetty pitkä energiaterä lensi ilmojen halki kohti Ämkoota, joka ehti juuri ja juuri torjumaan iskun kolmiteräisellä energiaviikatteellaan. Toa laukaisi kehostaan ilmapyörteen ja onnistui sen turvin hankkimaan hieman etäisyyttä viholliseensa.
Ämkoo huohotti tuijottaessaan häntä kohti juoksevaa hirviötä. Ilman Toa oli tiukan piiritystilanteen aikana joutunut erilleen joukkueestaan, ja väkivahva metsästäjä oli huomannut tilaisuutensa. Epätasaväkisen taistelun voittaja vaikutti selvältä.
Viereisen rakennuksen katolta syöksynyt vesisuihku keskeytti mittelön. Katolta pudottautui kultaisiin panssareihin pukeutunut sininen Toa, joka syöksyi päättäväisesti metsästäjää kohti. Jykevä lihaskimppu karjaisi ja heilautti ketjuaseensa veden Toaa päin.
Metsästäjä oli liian hidas. Hirviön lähelle päästyään Atya vetäisi miekkansa esiin mattamustasta huotrasta, ja pian metsästäjän irronnut pää putosi maahan. Olennon lihaksikas ruumis seisoi hetken paikallaan ja kaatui sitten selälleen.
"K-kiitos", Ämkoo sanoi ja tasasi hengitystään. Atya ei vaivautunut vastaamaan kiitokseen, vaan ilmoitti:
"Tappoivat Keyten. Meitä on enää neljä."
Ämkoo ei tiennyt mitä vastata. Ilman Toa ei ollut koskaan pitänyt tuosta äänen Toasta, mutta tiimitoverin menetys oli sotatilassa vakava asia.
"Sepä... Ikävää", Ämkoo totesi lopulta.
Atya viittoi Ämkoon mukaansa. Kaksikko lähti juoksemaan kauempana tapahtuvan piiritystilanteen suuntaan. Matkaa oli jonkin verran, joten Ämkoo päätti kysyä mieltään pitkään askarruttanutta asiaa.
"Miksi me oikein taistelemme täällä?" Vihreä Toa kysyi johtajaltaan.
"Etkö sinä tiedä?" kuului Atyan tympeä vastaus. Veden Toa pysähtyi ja katsoi Ämkoota suoraan silmiin.
"Oikeuden takia", Atya sanoi. "Tässä kirotussa maailmassa velloo ainoastaan sorto ja kärsimys. En voi olla tekemättä asialle mitään."
Ämkoo ei osannut sanoa sanaakaan, mutta nyökkäsi.
"Siksi kokosin teidät", Atya jatkoi. "En pysty tehtävääni yksin."
Ämkoo ei kestänyt Atyan tiivistä katsetta. Ilman Toa kohotti päätään ja vilkaisi Atyan ohitse. Taistelun äänet saattoi jo kuulla, ja taivaalla leiskui räjähteleviä ammuksia.
"Mennään", veden Toa komensi, kääntyi ääniä kohti ja sanoi vielä:
"Me voitamme tämän sodan."
Ämkoo hymähti ja lähti juoksuaskelin Atyan perään.
- - -
"Ei enää kauaa", Enki ilmoitti aluksen ohjaamosta. Veljeskunnan saari näkyi jo, ja matka taittui nopeasti tyyntä merta pitkin.
Ämkoo nousi istumaan ja tutki katseellaan veneen takaosaa. Silloin hän tajusi, ettei ollut kertaakaan vaivautunut tutkimaan veneen perällä lepääviä säilytyslaatikoita. Toan vihreämustat kädet avasivat toisen laatikon ja tämä kurkisti sisään.
Ämkoo nosti laatikon pohjalla makaavan paksun kansion syliinsä, sulki laatikon ja levitti löytönsä veneen pohjalle. Toan punahehkuiset silmät laajenivat yllätyksestä kun tämä tutki löytämiään papereita.
Seran kaivoi hädissään laukustaan kiven. Ei minkään tavallisen kiven kuitenkaan. Vaan voimakkaan Toa-kiven. Se oli aionoa tapa päästä pakoon palavasta hotellista hänen mielestään. Sitten hänen kätensä osui johonkin kiviseen. Hän nosti sen ja näki käsissään kiven, jossa oli kaiverruksia. Hän muisti, kuinka Turaga Thowron oli neuvonut häntä, miten käyttää Toa-kiviä. Hän paineli joitain kaiverruksia siitä, kunnes ne alkoivat hohtaa sinistä valoa.
"Mitä ihmettä", Irvan ihmetteli, kun huomasi kiven hohtavan.
Parin sekunnin päästä, koko huone oli valon valaisema. Kun valo hälveni, Irvan huomasi että huoneessa makasi joku Toan pituinen hopeavärinen olento.
"Seran?", hän kysyi.
Toa nousi seisomaan. Hän katseli ympäriinsä. Hän yritti kävellä, mutta hänen jalkansa olivat liian pitkiä, joten hän putosi. Hän yritti taas, mutta tällä kertaa vähän hitaammin. Hän onnistui ottamaan pari lyhyttä askelta, vaikka hoiperteli vielä vähän. Hän oli nopea oppimaan erilaisia juttuja.
"Mitä helkkaria, Seran?", Irvan kysyi, "Mitä sinä Toaksi muuntelet itseäsi, kun meidän pitäisi löytää pakotie palavasta hotellista?!"
"Voisin ehkä jotenkin helpottaa tätä Toana", Seran totutteli puhumaan.
Hän hoiperteli ikkunan luo ja katsoi alas. Silloin häneen päähänsä tuli idea.
"Siis... mitä hemmettiä juuri tapahtui? Miten sinä- Mistä sinä sait tuon kiven?"
"En ole varma, tiedätkö, mutta palava, nelikerroksinen hotelli ei ole paras paikka kertomaan tarinoita, siitä mistä sai voimakkaan Toaksi-muuttumisesineen", Seran vastasi.
Hän otti kaksi peittoa, sitoi ne kahdesta päistään. Sitten hän etsi jotakin metallista. Hän otti kaapin kahvan. Hän taivutti sen kaikilla voimillaan koukun muotoon. Myös se fakta, että hän oli raudan kansalainen, se helpotti. Sitten hän sitoi senkin peittoihin. Hän meni ikkunan luo, pyöritti peittoa kaikella voimallaan ja heitti sen ylöspäin. Koukkukahva osui seinään. Hän yritti uudestaan. Sen kerran hän osui yläpuolella olevaan ikkunaan. Hän varmisti että se piti. Sitten hän pyysi Irvania tulemaan hänen luokseen. Kun Ko-Matoran tuli sinne, Seran pyysi hänen kiipeämään alas peitolla. Hän teki niin. Sitten kun Seran tarttui peittoon, hän kiipesi sen sijaan ylöspäin. Hän kiipesi siihe ikkunaan, jonka oli särkenyt koukullaan. Huoneessa oli Ko-Matoran.
"Tule tänne" Seran sanoi paniikissa olevalle Matoranille.
Hän teki käskystä. Sitten Seran sanoi hänen kiipeävän alas. Hän teki niin. Sitten Seran yös meni alas. Sitten hän meni Irvanin luo, katsomaan palavaa hotellia.
***
Seuraavana päivänä, ilman hotellia, Seranilla ja Irvanilla ei ollut paikkaa jossa asua. Irvan ja Seran oli harkinnut hankkia jostain työn, muta se oli vaikeaa, kun ei tietänyt ketään Klaanilaista, paitsi Matoron ja Äksän. Eivätkä he ole nähneet heitä sen jälkeen kun he lähtivät Turkasten sinaappilaivasta. Seran oli ottanut palaneesta hotellista kaksi suurta metallista palasta, ja tehnyt niistä vähän miekkojen näköisiä. Ne näyttivät vähän pitkiltä lihakirveiltä. Mutta hän oli sanonut, että parantelisi niitä, kun olisi aikaa.
***
Parin päivän päästä Seran harjoitteli miekkailua pienellä kukkulalla. Hän oli parin päivän päästä todennut, että se kukkula oli Klaanissa hänen lempipaikkansa. Se oli hiljainen ja monta muuta Klaanilaista ei käynyt siellä. Koska se oli kaupungeista eristyksissä. Hän pystyi keskittymään siellä paremmin ja näin hän oli jo oppinut vähän käyttämään Toa-voimiaan. Ei paljoa kuitenkaan. Hän osasi enimmäkseen vain muotoilla rautaa helpommin kuin muut (paitsi muut raudan Toat). Mutta hänen mielestään, hän oli jo saavuttanut jotakin. Irvan myös istui lähellä. Seran iski leveällään miekallaan kuvitelluun viholliseen vatsaan ja toisella hän iski sen kylkeen. Hän ei osannut monia hyviä tekniikoita, kun hänellä ei ollut opettajaa, mutta hänelle aluksi riitti tavalliset miekkailutaidot. Sitten joku Matoran tuli hänen taakseen. Seran kääntyi.
"Mitä asiaa?", Seran kysyi Matoranilta.
"Anteeksi, oletteko te Toa Seran?", pieni Matoran kysyi.
"Kyllä olen", Seran vastasi.
"Yksi Klaanilaisista, Kapura lähetti sinulle viestin. Ensin yritin viedä sen hotelliin, joka on tässä kirjoitettuna, mutta kun se paloi, joten päätin etsiä sinut käsiini. Sanoi, että on tärkeää"
Postimiesmatoran ojensi kirjekuoren Seranille. Kannessa luki "Toa Seran, Satamahotelli"
"Taidan lähteä nyt", Matoran vastasi, "Hyvästit"
"Moikka"
Matoran lähti poispäin. Seran sen sijaan istuutui puun eteen, joka kasvaa kukkulalla, avasi kuoren ja alkoi lukea.
Seran
Minulla on asiaa eräälle Klaanin lähettyvillä sijaitsevalle saarelle. Ajattelin, että koska tietojeni mukaan olet kohtalaisen nuori Toa niin visiitti tuolle saarelle olisi hyvää Toa-voimien harjoitusta. En tiedä juuri mitään tuosta saaresta, ja ajattelin, että pienellä joukolla olisi parempi lähteä. Sinulla on vene, vai mitä? Mikäli et suostu tai sinulla ei ole venettä niin ilmoita. Jos taas suostut, niin matka kestää noin kolme päivää. Minä pakkasin jo vara-aseita ja muuta tarpeellista. Tule Klaanin satamaan kahdeksalta huomenaamuna jos suostut.
Kapura
Irvan tuli raudan Toan viereen.
"Kuka tuo oli? Mikä tuo on? Miksi minä olen aina jäljessä kaikesta?", hän kysyi.
"Joku Klaanilaisesta... Kapura haluaa että lähtisin hänen kanssaan jollekkin saarelle", Seran vastaa "Sanoo että pitäisi tuoda veneemme mukaan"
"Aiotko lähteä?", Irvan kysyy.
"En kai voisi kieltäytyä. Hän taitaa uskoa minuun"
"Okei"
"Pitää kai lähteä huomenna"
"Päivää", Matoro tervehti pirteästi astuessaan tekniikan ja tavaran peittämään, hyvin valaistuun huoneeseen.
Valkovihreän värinen Toa näperteli hetken tekniikan parissa kunnes nousi ylös katsomaan tulijaa.
"Kas vain, päivää", Kepe sanoi "Mitähän juttua sinulla on?" Kepe huomasi Matoron kainalossa olevan paperinipun.
"Tämä", Matoro osoitti kansiota "on koodattu salakielellä. Tarvitsen siinä apua. Tämä taas", Toa osoitti kasettia "on kasetti, joka ei toimi"
Kepe astui lähemmäs ja nappasi kansion. Merkit olivat erikoisia, eivät lähelläkään matoran-aakkosia. Sivussa oli Matoron lappu, johon hän oli merkannut aikaansaamansa käännökset.
"Tämä ei ole vahvinta alaani, mutta katsotaan..." Kepe kertoi ja kumartui yhden tietokoneenpäätteen äärelle. Hän tutki symboleita, skannasi paperin ja aloitti ohjelman, joka vertasi merkkejä tunnettuihin kieliin.
Ei mitään.
Vertaus järjestöjen käyttämiin tunnettuihin koodikieliin. Ei mitään.
Kepe hieroi otsaansa.
"Mistä tämä on?" hän kysyi.
"Erään Makutan laboratoriosta", Matoro kertoi.
"Mitä tässä pitäisi olla?"
"Tietoa Makuta Itrozin Nimda-tutkimuksista"
"Hmm. Makuta..." Kepe mietti penkoen laatikoitaan. Ne olivat täynnä mitä eriskummallisimpia virityksiä son muita asioita.
Hän nappasi eräästä mapista paperin johon oli törmännyt joskus. Se kertoi Makutan Veljeskunnan käyttämästä salakirjoituksesta.
Kaksikko vertasi kirjoituksia. Kyllä, merkit näyttivät samoilta. Ne näyttivät samoilta mutta silti niin erilaisilta. Kuin pelikuvia.
"Nämä merkit ovat peilikuvia", Matoro totesi yhtäkkiä.
"Se Makuta ei selvästikkään halua, että hänen tutkimuksiaan pengotaan", Kepe totesi ja käänteli koneellaan skannaamansa tiedot ensin peilikuvaksi ja sitten käänsi manuaalisesti Makutakoodia.
Se, mitä paljastui, oli kirjainsotkua. Matoran-aakkosia, mutta aivan epäloogisessa järjestyksessä, tarkoittamatta mitään.
Hetken hiljaisuus.
"Kolminkertainen suojaus", Kepe tuhahti.
Hän ajoi syntyneen tekstin uudestaan erilaisten kääntimien läpi, mutta teksti ei ollut edelleenkään mitään tunnettua koodia tai kieltä.
"... ehkä siirrymme nyt aiheeseen kaksi. Saatko tämän toimimaan?" Matoro kysyi ojentaen kasetin. Kepen näppärät sormet avasivat laitteen kuoren. Sen sisällä oli vanhanaikaista filmiä, joka näytti varsin kärsineeltä.
"Luulen että tämän saa kuntoon. Pitkäaikainen projekti, tosin", Kepe kertoi.
Ilta-aurinko sai valkean turagan pitkän naamion kimaltamaan. Turaga Bakmei korjasi parasta aikaa majansa ovea. Vanhuksen kädet toimivat vilkkaasti työn parissa, mutta siitä huolimatta Bakmei tiesi vallan hyvin, että joku lähestyi häntä selkäpuolelta.
"Palasin."
"Huomaan."
Turaga laski työnsä maahan ja kääntyi katsomaan Ämkoota. Vanhuksen kulmakarvat kohosivat hieman tämän mittaillessa entisen ilman Toan olemusta katseellaan. Lopulta turaga virnisti kevyesti ja sanoi:
"Et kuollut."
"Vähällä oli. Tuskin arvaat, ketkä tapasin."
Bakmein katse siirtyi Ämkoon vyötäisillä roikkuvan miekan tykö. Turaga tarttui miekan kahvaan täysin äkkiarvaamatta, kiskoi sen luokseen ja tutkiskeli aseen terää hetken. Sitten Bakmei käänsi katseensa takaisin Ämkoon kasvojen suuntaan.
"Sinä ryöstit haudan!"
"Ja sinä tiedät, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Ilman tätä en saa koskaan Äärtä takaisin."
Turaga tuhahti ja päätti vaihtaa aihetta.
"Kätesi on yhä ongelma. Käsipuolena sinusta ei ole miekkailemaan, oli aseesi kuinka vah-"
Whum.
"Ahaa."
Bakmei otti askeleen lähemmäs Ämkoota ja kosketti sitten varovasti energiakättä. Bakmein yllätykseksi käsi tuntui aivan aidolta, vaikkakin siihen koskeminen sai turagan sormet kihelmöimään.
"Se on kenties jopa parempi kuin vanha", Ämkoo sanoi, ja jatkoi: "Testasin sitä hieman tuossa matkalla."
"Vai niin", turaga vastasi tuttuun tuimaan sävyynsä. "Ehkä sinulla on vielä mahdollisuus."
"Niin."
Turaga istahti takaisin työnsä ääreen. Pian tämä tuli kuitenkin toisiin aatoksiin, vilkaisi Ämkoota ja viittoi tämän luokseen.
"Pääsetkin näyttämään mihin uusi kätesi pystyy."
"Ahaa?"
"Rakenna minulle uusi ovi."
"..."
- - -
Ilta koitti, ovi valmistui ja turaga ja Toa vaihtoivat kuulumisensa. Ämkoo kuunteli huvittuneena tarinan Tharkonin palkkaamista vortixx-sotureista, ja Bakmei osoitti suunnatonta halveksuntaa Ämkoon entisten kumppaneiden kostoyritystä kohtaan. Pitkän keskustelun jälkeen kaksikko jatkoi Ämkoon harjoittamista.
Ka-chow.
Ka-cha.
Mäksä tunnusteli mustelman saanutta silmäänsä hetken ajan ja nousi sitten takaisin seisomaan. Turaga nauraa rehotti Toalle ja osoitteli ilkkuen tämän energiakättä.
"Majojen korjaamiseen tuosta saattaa juuri ja juuri olla, mutta taistella et tuolla voi ennen kuin opit hallitsemaan sitä! Meillä on pitkä työ edessämme!"
Ämkoo pakotti energiakäden syttymään jälleen ja virnisti.
"Tosi on."
- - -
Enki asteli pitkin Veljeskunnan päämajan käytäviä. Matoran astui kostealle mullalle tuoksahtavaan pimeään huoneeseen, sytytti öljylampun ja paiskasi sitten Ämkoolta saadun paperinipun pöydälle. Tämän päälle matoran jätti vielä Ämkoon itse kirjoittamat ohjeet. Sitten Enki astui ulos huoneesta, ja komensi käytävän seinällä roikkuvaan hälyttimeen:
"Ohruk, Tuvra, teille tuli töitä."
[spoil]Keetongu esittää: The Narrow Escape.[/spoil]
Saari lähellä Zakazin rannikkoa
Visorakeja oli joka puolella. Ne olivat piirittäneet Keetongun alueen laidalle. Ne olivat vielä joidenkin kymmenien metrien päässä, mutta ne lähestyivät uhkaavasti. Niiden pihtileuat naksuivat ja ne sihisivät sylkien vihreää limaa.
Visorakit muuttuivat Nazorakeiksi. Makuta Nui makasi Keetongun vieressä tajuttomana, Matoro ontui vasenta jalkaansa ja Mahriking yritti pitää torakat kaukana selustassa. Summerganon torjui lähimpiä Nazorakeja väsyneesti keskeltä katkenneella miekallaan. He olivat yksin.
Kanava vaihtui.
Keetongu heräsi puoliuneen. Hän huomasi jonkun pimeän tunkeutuvat mieleensä, mutta ei unenpöpperössä voinut vastustaa sitä. Vieras mieli ei ollut kuitenkaan hyökkäävä. Keetongu oli tuntenut sen ennenkin.
Klaanitoveri lähellä Zakazia
Vankina Zakazilla G:n kanssa
Aiotaan tappaa
Länsirannikon lähellä, autiomaassa, Nektann-aseman lähellä
Vuoriston eteläharjanteilla
Aiotaan tappaa
”Manu?”
Zakaz
Guardian oli köysissä. Palkkionmetsästäjien johtaja oli ottanut hänen kiväärinsä ja skakdit olivat taluttaneet Sätkyn parin metrin etäisyydelle Klaanin administa. Makuta Nuille annettiin vähän väliä kovia iskuja keskittymisen herpaannuttamiseksi. Ainoa asia, joka kiinnitti Guartsun huomion, oli kuitenkin Sätkyn silmät. Niiden hullulla kiillolla olisi voinut valaista vaikka koko Onu-Metrun arkiston.
Yhtäkkiä Guartsun ympärykset olivat tyhjinä Nektannin palkkionmetsästäjistä.
Sitten Sätky päästettiin irti.
Saari lähellä Zakazin rannikkoa
Herätettyään Matoranit Keetongu syöksyi aluksestaan ulos ja repinyt pois Kirikori II:n piilottavat kasvinosat. Matoranit sytyttivät tulen parhailla tervahaloilla tulipesään ja saivat sen pellin hehkumaan oranssina. Pian Kirikori II kohosikin ilmaan suuremmalla nopeudella kuin koskaan aikaisemmin. Molemmat Matoranit lämmittivät uunia, ja Keetongu kävi alusta ohjatessaan läpi Cordak-konekiväärit ja muut tärkeät järjestelmät. Zakazille oli kuitenkin ainakin viidentoista minuutin matka suurimmillakin nopeuksilla. Manun ja G:n pitäisi nyt vain kestää.
Zakaz
Sätky ponkaisi irti köysistään ja syöksyi kita auki ja kieli pitkällä kohti Guartsua. Hullu Skakdi ponkaisi kohti Klaanin adminin naama, joka sai köysistä huolimatta kaadettua itsensä lihaveitsiä vastaavien hampaiden edestä.
Sätky-showhun uppoutuneet Skakdit olivat unohtaneet maassa makaavan Makutan, joka yritti tukkia pahimpia kaasuvuotojaan pienillä kivillä. Manu kuitenkin huomasi G:n huonon tilanteen ja yritti auttaa häntä parhaansa mukaan niillä Makuta-voimilla, mihin raatokeholla pystyi. Sätky ei ilmeisimmin ollut Rahi, mutta Rahien määritelmä oli aina ollut häilyvä, joten Makuta keskittyi Rahienhallintavoimiinsa ja Sätkyn silmien loisteeseen.
Sätky pysähtyi. Se nousi poikkeuksellisen lyhyiden takaraajojensa varaan ja nuuhki ilmaa. Hullun kiilto sameni, sen silmät muuttuivat hyvin epäskakdimaisen harmaaksi. Se uikutti hieman, laskeutui takajaloilleen ja juoksi pois.
Palkkionmetsästäjät olivat sanattomia ja hyvin, hyvin pettyneitä. Johtaja oli raivoissaan. Hän astui maassa makaavan Guardianin luo ja nosti tämän kovakouraisesti pystyyn. Hän vetäisi esiin zamormutkansa ja oli jo ampua Klaanin adminin siihen paikkaan, mutta muisti sitten skakdimaisen kieroutuneen kunniantuntonsa tappaa vihollisensa tyylikkäästi. Hän painoi aseensa Guartsun ohimolle ja sähisi hänelle naama todella punaisena.
”Sinä olen skarrarrarin ovela pirulainen. Olisimme voineet ampua sinut sinne skarrarin kalliolle. Mutta ei, poikien piti saada hupia. Ja nyt Sätky on poissa. Parasta kuunnella skarrarrarrin tarkkaan, Vartija. Minulla on parisenkymmentä miestä, aseesi ja Nektann-torni. Sinulla on mukana vuotava Makutan raato. Meillä on vielä rutkasti aikaa saada sinut kiroamaan se päivä jona synnyit.”
Guardian nosti katseensa ja katsoi johtajan hartian yli länteen zoomaten kiikarisilmällään.
”Aika kliseisesti sanottu, Dorkamimus. Ja sitä paitsi... Linnut ovat jo ilmassa.”
Johtaja sysäsi köytetyn Guartsun maahan ja katsoi taivaalle. Jokin musta lähestyi keski-ilmassa suurella nopeudella. Se ei ollut ainakaan pilvi ja tuskin suuri lintukaan, sillä niitä ei juuri Zakazilla nähty. Johtaja kaivoi aavikkokiikarinsa varustevyöstään ja kiikaroi lähestyvää kohdetta. Hän sylki monet skarrarrit kun tunnisti sen Klaanin alukseksi.
”Pojat, meille saattaa tulla ongelmia. Nyt ne skarrarin Nektannit lämpimiksi. Vangit teloitetaan välittömästi. Sitokaa skarrarin Vartijanpenikka raajoista lähimpään Nekkuun ja räjäyttäkää kappaleiksi kun alus tulee näköetäisyydelle.”
Guartsu kannettiin yhteen Nektann-ilmatorjuntatorniin. Hänet raahattiin tykin leveän piipun alapuolella olevalle huoltotasanteelle ja sidottiin piipun eteen sen ympärillä sojottavista piikeistä. Asento ei jättänyt Guardianille juuri liikkumavaraa.
Kirikori II, väli-ilma, kahden kilometrin päässä Nektann-torneista
Keetongu ohjasi Kirikori II:n huippunopeudella autiomaan halki. Edessä näkyi kaksi valtavaa tykkitornia. Keltainen rahi kaivoi esiin yksilinssisen kaukoputkensa ja katsoi niitä lähempää. Hän näki sinisen hahmon toisen tykin piipun edessä ja zoomaus paljasti sen Guatsuksi. Ilmeisin vaihtoehto olisi tuhota tykin järjestelmät, mutta silloin Kirikori II olisi vapaana maalina toiselle tykille. Lisäksi räjähtävät tykin ruutivarastot olisivat luultavasti kohtalokkaat Klaanin adminille.
Tykin juurella näkyi joitakin Skakdeja, jotka latasivat aseitaan ja tähyilivät aavikkokiikareilla taivaalle. Maassa makasi myös epämääräinen hahmo, jonka Keetongu päätteli Manuksi. Manuhan oli menettänyt fyysisen asunsa sinä kohtalokkaana yönä. Matkaa torneille oli nyt vajaa kilometri.
Skakdit alkoivat ampua alusta zamor- ja plasma-aseillaan. Ne eivät kuitenkaan tehneet merkittävää vahinkoa, sillä suurin osa ammuksista osui aluksen etupanssareihin ja Keetongun yllättävä sivuluisu väisti loput ammuksista. Päästyään sopivalle etäisyydelle Tongu laski sormensa Cordak-konekiväärien liipaisimille ja alkoi syöstä räjähtäviä panoksia kohti palkkionmetsästäjiä.
Skakdikonnat joutuivat kaaoksen valtaan maaston ja tovereidensa räjähdellessä ympärillään. Osa piiloutui kallioiden väliin, mutta suurin osa jätti ampumisen sikseen ja pakeni tykkitornien suojaan. Manu jätettiin vaille vartioita. Hän tukki yhä kolojaan, jottei vuotaisi kuiviin.
”Ternok, laskeudu köysitikkailla ja poimi Makuta Nui alukseen. Hän on tuo ruskea epämääräinen hahmo tuon kallion välissä”, Keetongu sanoi puheputkeen, joka yhdisti ohjaamon ja pannuhuoneen. Hän hidasti Kirikori II:n vauhtia ja vähensi korkeutta Manun yläpuolella. Ternok vapautti ruuman köysitikkaat rullastaan, avasi alaluukun ja laskeutui Manun luo Zakazin pinnalle. Manu hyppäsi tikkaille ja kiipesi Matoranin kanssa alukseen.
Manu astui aluksen ruumaan. Hän oli iloinen siitä, että hänen telepaattinen viestinsä oli mennyt perille, mutta hän vuoti yhä pahasti ja Guartsu oli pahoissa ongelmissa. Hän kompuroi ohjaamoon Keetongu vierelle.
”Päivää. Tuota, Guartsu on tuossa tykissä. Ne taitavat aikoa räjäyttää hänet. Pitäisi varmaan pelastaa hänet. Ja sitten, minä vuodan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty”, Keetongu vastasi. ”Jos aiomme pelastaa adminimme, jonkun meistä pitää laskeutua tuon tykin luo. Silloin olisimme helppo kohde.”
Tykkiin sidotulla Guartsulla oli kuitenkin suunnitelma. Kun palkkionmetsästäjät oivat poistuneet, hän leikkasi heikolla silmäplasmasäteillä jalkojen ja käsien köydet poikki ja hyppäsi huoltotasanteelle. Hän halusi kuitenkin saada Vartija-kiväärinsä takaisin ennen pakenemista, sillä sen takia hän oli koko matkalle lähtenyt.
Palkkionmetsästäjät saivat tykin latauksen suoritettua. Johtaja painoi voitonriemuisena punaista laukaisupainiketta. Nektannin palkkio kyllä hyvittäisi kaiken vaivan ja menetetyt miehet, kunhan vain Vartijan saisi hengiltä.
ZAP. Ampumapesäke pimeni.
”Öhh, pomo. Sulake taisi palaa.”
”Sulake? Mitä skarrarrin tunareita te oikein olette?”
”Näillä ei ole ammuttu kolmeenkymmeneen vuoteen, ja aavikkotuulet ja eroosio ovat huomattavan kuluttava voima.”
”NYT TURPA KIINNI! Jos se skararrrarararrrin Vartija ei suostu kuolemaan hienosti, minä hoitelen sen omin käsin!” Hän vetäisi tupesta suuren sahalaitaisen puukon ja kapusi tikkaita pitkin huoltotasanteelle.
Johtaja ei kuitenkaan löytänyt tykkiin sidottua vankiaan. Sen sijaan hänen kimppuunsa hyppäsi kahden jäähdystyputken välistä aseeton, mutta hyvin määrätietoinen sininen Skakdi. Ennen kuin Johtaja ehti skarrarria sanoa, hänet lyötiin napakalla vasurilla kanveesiin. Guartsu nappasi kiväärinsä sekä yhden täyden plasmalippaan johtajan vyöltä.
Tornin juurella olevat Skakdit huomasivat tapahtumat ja alkoivat ampua Guartsua, joka hyppäsi huoltokäytävän seinämän taakse ja vastasi tulitukseen vanhalla kiväärillään. Huomattuaan tapahtumat ilmasta käsin Keetongu kaarsi Kirikori II:n tornia kohti ja hajotti ampuvan Skakdijoukon Cordak-tulituksella.
”Manu, saatko Guartsuun telepaattisen yhteyden? Käske häntä juoksemaan avoimempaan maastoon, jossa voimme napata hänet köysitikkailla. Saan kyllä pidettyä viholliset loitolla,”
Keetongu sanoi Manfredille. Adminin vapautuminen helpotti selvästi tilannetta, mutta häntä olisi mahdotonta poimia tykin vierestä.
Manu nyökkäsi ja keskittyi telepatiavoimiinsa. Kirikori II kaarsi kauemmaksi mutta palasi pian tornin luo. Hän käski Ternokia laskemaan tikkaat uudelleen ja hidasti vauhtia. Kun Guartsu syöksyi juoksuun tykin juurelta, Keetongu ohjasi aluksen hänen yläpuolelleen. Sininen Skakdi tarrautui omituisessa asennossa köysitikkaisiin. Ternok rullasi niitä ylöspäin samalla kun Guartsu kipusi kohti aluksen alaluukkua. Jotkut palkkionmetsästäjät yrittivät vielä ampua karannutta saalistaan, mutta aluksen vauhti oli liian kova. Guartsu astui alukseen huohottaen ja loi viimeisen silmäyksensä Nektannin kätyreihin aluksen takaikkunasta. Täytyisi olla varovaisempi jatkossa.
Aamu oli hämärä ja hieman sumuinen. Saarelta Klaaniin johtava virtaus oli voimakas ja helposti havaittava, joten suunnistuksesta ei tulisi ongelmaa. Sumu ei silti helpottanut Kapuran oloa.
"Terve", Suga huikkasi astellessaan esiin sumusta. "Odotammeko vielä jotakuta?"
"Serania", Kapura vastasi. "En tosin ole varma, tuleeko hän."
"Ei kello vielä kahdeksaa ole", Summerganon huomautti.
"Kapura?" kaksikkoa kohti kulkenut Toa kysyi.
"Kyllä olen", Kapura vastasi. "Eli siis... Näytä tie veneellesi, Seran."
"Mikä tarkoitus matkalla on?" Seran kysyi uteliaana. "Kirje ei ollut kovin valaiseva."
"En ole täysin varma, mitä me saarelta löydämme", Kapura sanoi. "Oikeastaan tätä reissua voi pitää vain normaalina tutkimusmatkana. En löytänyt paljonkaan tietoa saaresta, joten voimme auttaa Arkistoa samalla."
"Eli mitään vaarallista ei ole odotettavissa?" Suga kysyi.
"Ei pitäisi", Kapura vastasi. "Painotan vielä, ettemme tiedä saaresta juuri mitään. En kuitenkaan olettaisi, että kohtaamme Makutojen linnoituksia tai mitään. Miten Toa-voimien harjoittelu muuten menee, Seran?"
"Ihan hyvin", Seran vastasi kiitollisena siitä, että pääsi osallistumaan keskusteluun. "En ole pystynyt taistelua harjoittelemaan juuri ollenkaan."
"Luulisin kyllä, että kohtaamme edes jotain raheja", Suga sanoi muistellen Xia-reissun Figgyä.
"No, hyvällä tuurilla kohtaamme vain niitä. Raheista selviytyy helposti", Kapura arveli. "Riippuu tietenkin, mutta en epäile saarella olevan Tahtorakeja tai jotain."
"Tämä se on", Seran keskeytti keskustelun ja osoitti kohti erästä venettä. Vene oli puinen ja ehkä joskus maalattu punaiseksi, mutta maalipinta oli rakoillut sieltä täältä ja väriä oli vaikea erottaa. Vene oli juuri ja juuri sopivan kokoinen kolmelle Toalle. Vaikka vene muuten näytti ränsistyneeltä, moottori oli hyvin hoidettu ja sitä oli ilmeisesti kiillotettu lähiaikoina.
"Voi tulla ahdasta", Suga epäröi. "Varmaankin voisimme hieman levätä matkalla."
"Yhden pitää ohjata joka tapauksessa, joten nukutaan vuorotellen", Seran ehdotti ja katsoi venettä ylpeänä. "Vaikka meillä ei ole paljon rahaa, tätä venettä emme myy. Siihen liittyy paljon muistoja. Olemme yrittäneet pitää sitä hyvin kunnossa, mutta rahaa ei juuri ole..."
"En arvannutkaan, että olet köyhä. No, saat minulta reissun jälkeen pienen palkkion", Kapura lupasi.
"Kiitos!" Seran sanoi iloisesti. "Mitä me odotamme? Lähdetään!"
Snowie vihelteli kävellessään sinimattoista käytävää pitkin. Hän katsahti heijastustaan suuren ruutuikkunan pinnasta sen ohi tepastellessaan. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut lähdössä matkaamaan.
Olalla roikkuva laukku oli täynnä aseistusta. Hän ei kuitenkaan ollut suinkaan matkalla kohti huikeaa seikkailua, vaan Verstasta. Niin ylpeä kuin Snowie olikin Ihmematoran MacRygevv -henkisestä radionkorjausoperaatiostaan, oli se jättänyt suurimman osan hänen varusteistaan täysin käyttökelvottomaan kuntoon. Siksipä hän olikin päättänyt mennä tapaamaan Kepeä. Vaikka ainahan Snowmanista oli hauskaa tavata vanhaa kunnon Rättua, millä tekosyyllä hyvänsä.
Matka-lookia korosti myös lumiukon pään ympäri kietaistu otsanauha. Mutta sitten taas toisaalta kahviosta haettu täytepatonki ei varsinaisesti saanut Snowiesta näyttämään erityisen uskottavalta sankarilta.
Pian Snowman olikin Verstaan ovella. Hetken puntaroituaan hän päätti olla koputtamatta, koska oli aina kivaa yllättää Spinny. Sitten hän kiskaisi oven auki.
"Heei Tults-"
Snowie kuitenkin sulki suunsa huomatessaan Kepen ja yllättäen Matoron ilmeisen keskittyneinä jonkin pienen ja ilmeisen oleellisen ympärillä.
006 ei pitänyt tilanteesta laisinkaan. Hän seisoi laboratorionsa ulkopuolella kuuntelemassa, kuinka hullu Makuta turmeli hänen laitteistoaan ja välineistöään. 006 ei olisi halunnut päästää Abzumoa sisään, mutta auktoriteettia ei käynyt uhmaaminen. Tiedemiestorakka huokaisi ja istahti konttorituoliinsa käveltyään toimistoonsa. Hän lajitteli hetken papereitaan, mutta lakkasi lopulta teeskentelemästä itselleen, että asiat olisivat olleet kunnossa. Ne eivät olleet. Hän oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kenraali teki pahan virheen liittoutuessaan sadistisen Makutan kanssa. 006 oli nähnyt, mitä tämä hirviö oli tehnyt eräälle Matoran-paralle, joka lojui yhä tyrmässä. Hän oli kerran vienyt ruokaa tälle, mutta katunut tekoaan heti, kun oli melkein jäänyt kiinni. Torakoiden luonteeseen ei sopinut sellainen käytös.
Makuta Abzumo oli saanut eteensä kaiken tarvittavan tutkiakseen Nazorakin genomia.
”Tiedätkös, Charlie”, Makuta virkkoi vieressään seisovalle Nazorak-avustajalle, ”te olette puutteellisia.”
”Niin ovat kaikki olemassa olevat olennot”, toinen vastasi nyrpeänä. Makuta vähät välitti vastauksesta.
”Minä tein virheen”, hän mutisi. ”Jos olisin ryhtynyt toimeen yksin – ilman sitä petollista Mukau-lehmänlannan syöjää…”
Nazorak kuunteli puolella korvalla Makutan jupinoita.
”… kyllä. Puutteet. Ne pitää poistaa. Sanohan, Charles” Makuta sanoi yhtäkkiä. ”Mitä puutteita Nazorakeihin luotiin?” Apuri häkeltyi moisesta kysymyksestä.
”Minä… tuota”, hän takelteli. ”Öh, tunteet?” Makutan silmät kiiluivat pelottavasti.
”Tunteitahan te olette ilmeisesti yrittäneet poistaa. Työ on hankala, mutta mahdollinen. Hyvin mahdollinen. Noh, Charlie, muita heikkouksia?”
Nazorak mietti hetken. Sitten hän vastasi:
”Kuolevaisuus. Se on heikkouksista suurin, ja sitä ei voi poistaa. Keneltäkään.”
”Lienet oikeasssssa, ysstävä hyvä”, Makuta naurahti. Hänen äänensä oli kylmä ja vailla iloa. Nazorak ei tiennyt, pitäisikö hänen hymyillä vai pysyä ilmeettömänä. Makuta katseli vielä hetken mikroskoopin avulla soluja, joita oli tutkinut. Sitten hän veti silmänsä irti linssistä ja alkoi hivellä leukaansa mietiskelevänä.
”Kuolevaisuus… mikä meidät tappaa.” Nazorak ei tiennyt, oliko kysymys tarkoitettu hänelle, mikäli se kysymys oli. Hän ei kuitenkaan uskaltanut jättää vastaamatta:
”Verenhukka. Kudosvauriot… tärkeiden elinten toimintojen lakkaaminen.”
”Sinähän olet fiksu poika. Ehkä minä sentään tein jotain oikeinkin”, Abzumo sanoi. Nazorak ei pitänyt äänensävystä, vaikka sen tarkoitus oli ilmeisesti olla ystävällinen.
”Siinä olet oikeassa, että näitä heikkouksia ei poissstamaan pyssssty. Mutta… mikä essstää taistelemassssta, kunnessss kuolee?” Makuta ravasi hetken ympyrää. Sitten hän pysähtyi. Hänen kasvoilleen levisi groteski virnistys. Hän tarttui läheisellä pöydällä olevaan sirkkeliin ja ryntäsi Nazorakin luo. Tämä ei ehtinyt edes yrittää pakoa; Makuta oli liian nopeasti antanut aikeensa ilmi.
”Nyt, Charles”, Makuta sanoi häijysti, ”tämä sattuu.”
Nazorak aloitti kirkumisen, kun Makuta käynnisti sirkkelin. Tämä alkoi sahata poikki Nazorakin kättä. Tämä pyristeli, mutta turhaan. Makuta jatkoi julmaa työtään, kunnes ”Charlie” oli käsipuoli. Tämä tunsi hirvittäviä tuskia, mutta pysyi vielä tajuissaan.
”Miltä nyt tuntuu?” Abzumo sanoi nauraen ilkeää naurua. Nazorak voivotteli ja itki lattialla.
”Olet heikko typerys!” Makuta huusi. ”Sinä tunnet kipua, ja se on kaikista suurin heikkoutesi! Vaan eipä ole tulevilla sukupolvilla!”
Sitten Makuta tarttui jälleen sirkkeliin hullun kiilto silmissään ja sahasi Nazorakin toisenkin käden irti. Tämä vaipui tajuttomuuteen verenhukan vuoksi jo ennen, kuin hänen toinenkin raajansa oli poissa. Makuta potkaisi labran oven auki ja heitti kädettömän Nazorakin vartijoita kohti.
”Viekää se pois, se on täyttänyt… tarkoituksssssensssssssa.”
Vartijat raahasivat tiedotonta, lähes kuollutta Charlie-parkaa pois Makutan hirvittävän naurun kaikuessa tunnelissa.
Dox ei pitänyt lainkaan suunnasta, johon tilanne kehittyi.
Tyhjyydestä materialisoitui kymmeniä ja taas kymmeniä, sitten satoja Toan kopioita. Keltaisten, raskaasti aseistettujen sotureiden rivistöt kasvoivat kasvamistaan. Kaikkien silmissä paloi sininen tuli.
"Nimda."
Toat kohottivat aseensa ja avasivat tulen monimuotoisten olentojen laumaa kohti. Nämä tekivät samoin. Harvaa niistä Toien ampumat säteet vaikuttivat aluksi vahingoittavan, mutta pian muutama lyyhistyi maahan. Niillä oli moninkertainen miesalivoima kloonilaumaan verrattuna.
Mutta ne taistelivat vastaan, jokainen niittäen maahan useita Toia. Dox yritti parhaansa mukaan hakea suojaa. Värikkäitä säteitä, luoteja ja teriä viuhui kaikkialla.
" !" kaikui sotahuuto, kun kaksi suurta, voimakasta mutta tunnetun universumin asukkaille täysin tuntematonta armeijaa otti yhteen tuona päivänä.
Dox näki vilaukselta Hopeisen taistelevan yksin kymmentä vastaan. Se torjui kilvellään Toien iskut, kimmottaen muutaman jopa takaisin. Samalla se pyrki itse löytämään aukkoja vihollisen puolustuksesta ja iskemään niihin.
Dox ei tiennyt mitä tehdä. Hänellä ei ollut kykyä vaikuttaa tilanteeseen suuresti. Hänellä ei ollut kuin puukkonsa. Hattukin oli kadonnut.
Hän huomasi yhden Toista suoraan edessään. Se tähtäsi häntä, mutta apinaa muistuttava orgaaninen olento iski tämän kanveesiin. Doxia lähestyi nyt toinen oikealta; tämän hoiteli eräs metallinen ja sarvikuonoa muistuttava.
Dox tunsi olevansa velkaa tälle joukolle, joka oli pelastanut hänet jo monta kertaa. Hänen ajantajunsa oli jo mennyt sekaisin, mutta hänen saapumisestaan tähän outoon paikkaan ei ollut kuin korkeintaan muutama päivä. Nämä olennot olivat hyväksyneet hänet joukkoonsa.
Hänen täytyi auttaa niitä jotenkin. Hän tarttui Ikuiseen palkkioonsa ja syöksyi lähintä Toaa kohti raivokkaasti huutaen.
Verstaan labra
Snowie oli astelemassa tutkimukseen syventyneiden Kepen ja Matoron luokse, kun jotain tapahtui.
Maa tärähti, ja Verstaan varastoon johtava ovi läimähti auki. Kylmä viima puhalsi oviaukosta heitä kohti. Kylmä, ensimmäiseksi- ja viimeksimainitut ihmettelivät. Miten rakennuksen sisältä saattoi puhaltaa kylmä tuuli, ellei siellä ollut kylmiötä tai reittiä ulos?
Kepeä tämä ei ihmetyttänyt, vaikka kummastunut ilme hänenkin kasvoillaan oli.
"Mi- mikäs tuo oli", Snowie ihmetteli.
"Se-..." Kepe ehti aloittaa, ennen kuin syöksyi ovelle, paiskasi sen kiinni, piteli sitä jalallaan ummessa samalla kun kurotteli nauloja ja vasaraa pöydältä ja toisella kädellään lankkua. Hätäisesti hän alkoi naulata ovea umpeen näyttäen siltä, kuin tarvitsisi kolmannen käden.
"Öhmm..." Snowie avasi suunsa.
Kepe varmisti lankkujen kestävän.
"Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Kumpikaan teistä nähnyt Doxia?"
Outo tila
Taistelu jatkui. Kumpikin osapuoli oli kärsinyt tappioita, mutta mieliala oli yhä korkealla. Dox tunsi verinoron valuvan toista kättään; se ei kuitenkaan ollut hänen omaansa.
Toien ruumiit alkoivat kadota muututtuaan elottomiksi. Hän ei tiennyt, oliko alkuperäinen yhä elossa. Hänen päähänsä pälkähti ajatus siitä, että kloonit olivat ehkä riippuvia alkuperäisestä ja katoaisivat sen tuhoutuessa.
Dox väisti sivulta tulleen Toan ammusta ja otti suojaa suurikokoisen olennon ruhon takaa. Hieman isomman kaliiperin ammus pyyhkäisi siltä pään harteilta.
Kirkkaanvalkoiseen lattiaan oli ilmestynyt punaisia veritahroja. Joistain kohti se oli peräti koomisen vaaleanpunainen.
Dox isku puukollaan äkillisesti ilmestynyttä Toaa, joka tuupertui maahan. Hän huomasi erään olennon olevan pinteessä ja syöksyi apuun perhosveitsellään leikaten. Yhden toista kaatuessa ja toisen menettäessä kätensä kirahvimainen olento katsahti Doxiin kiitollisena.
Dox tunsi sydämensä sykkeen. Se oli outo tunne. Hän koki jotain, jota joku voisi toisenlaisessa tilanteessa kutsua liikunnan iloksi. Mutta ei tässä verilöylyssä. Hän ihmetteli myös omia taistelutaitojaan; mistä ne olivat tulleet?
Hän näki Hopeisen vähän matkan päässä taistelemassa muita selvästi nopeamman ja voimakkaamman Toan kanssa. Sen silmissä paloi myös muita kirkkaampi tuli.
Dox syöksyi apuun.
"Nimda."
VERSTAAN LOKI
...ntena päivänä maaliskuuta Suuren Hengen vuonna...
...eterran panssaria. Viimeisin yritykseni epäonnistui, kuten kaikki aiemmatkin, vaikk...
...panssarin ja eritoten käsien materiaali. Se on kestävää ja joustavaa, enkä ole onnistunut määrittelemään sen koost...
...aikista kummallisinta on kuitenkin keihään tuottama reikä Feterran kyljessä. Se vaikuttaa paikkautuneen.
Rankka sade. Vettä tippui ja virtasi pientä vuorta pitkin, jonka lukuisissa onkaloissa yksi Toa lepäsi sen kosteassa lämmössä. Vuoren ympärillä oleva metsä näytti kuin riemuitsisi sateesta.
Toa kuunteli luolan sisältä pisaroiden tipahtelua eikä ajatellut muuta kuin odottaisi sateen loppumista.
Ulkona pilvet peittivät auringon valot ja sai päivän tuntumaan paljon synkemmältä kuin se on.
Toa tunsi kostean ilman vaikuttavan hänen kaulahuiviinsa ja yritti löysätä sitä hieman jottei tuntisi oloaan tukalammaksi. Huivinsa käsiteltyä, hän huomasi edessään käärmeen, joka lähestyi häntä päin.
”Älä liiku, Loiste”
Toa olisi juuri nyt säikähtäneesti perääntynyt pois käärmeeltä, mutta pysyi liikkumatta.
”Älä tee äkinnäisiä liikkeitä. Se hyökkää vain jos kokee sinua uhkana. Älä pelkää sitä.”
Toa makasi lohkareiden päällä jäykistyneenä. Luolan kostea ilma vain pahensi tilannetta entisestään.
Hän ei voinut muuta kuin katsoa käärmettä silmiin.
Käärme tuijotti Toaa takaisin. Sen silmät olivat hyvin uhkaavia ja kylmiä, mutta Toa ei voinut muutakaan.
Käärme liikkui sivummalle, mutta Toa piti katsekontaktinsa kiinni käärmeeseen ja toivoi ettei olento hyökkäisi yhtäkkiä.
Mutta käärme ei tehnyt muuta kuin tuijotti. Vähitellen sen katse kääntyi poispäin ja liukui tiehensä luolan sisään.
Toa huokaisi helpottuneena.
”Hyvä ettei se ollut myrkkykäärme. Suurempi riski”
Juuri nyt Toa halusi sanoa jotain, mutta päätti jättää sanomatta. Hän käänsi päänsä luolan suuaukkoa päin, josta ääni oli tullut ja näki korkean henkilön ruskeanharmaassa, pitkässä takissa. Toa ei nähnyt henkilön kasvoja tarkasti, koska henkilön lierihattunsa varjo peitti hänen kasvonsa.
”Sade on lakannut, meidän pitäisi jatkaa matkaa”.
Toan huomaamatta, auringot paistoivat taas ja pilvet hälvenivät taivaalta. Toan seistessään henkilö kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Hänen punainen kaulaliina liehui tuulen mukana.
Notfun ja kuusi hänen miehistään kävelivät pitkin klaanin katuja. Notfun etsi rommikauppaa, kun hän sen löysi, hän käveli sisälle.
"Ottaisin rommia, tyyppi. Kässäätkö?", Notfun sanoi, ja meni kassalle. Kauppias meni takahuoneeseen hakemaan rommia. Sitten takahuoneessa räjähti jotain. Kauppias lensi suoraan Notfunin ja miehistön läpi seinään, ja jotain mustaa syöksyi takahuoneesta hänen mahaansa. Kauppias vuosi verta.
"Paetkaa. Äkkiä. Se on täällä", Kauppias sanoi.
"Mitäs tämä nyt on, rehd- No ei niin rehdit matoranit pyytävät rommia ja kauppias vain makaa seinillä ja kuoleskelee ympäriinsä. Ei minkäänlaisia tapoja", Notfun valitti.
Yhtäkkiä valot sammuivat.
Jotain syöksyi Notfunin vieressä seisovaan matoraniin. Se oli tahmean tervainen piikki. Matoran kaatui maahan. Seuraavaksi ne syöksyivät toiseen matoraniin, kielettömään toaan, ja siamilaisiin skadkeihin. Kaikki olivat kuolleita. Ensimmäistä kertaa koskaan Notfunin valtasi tällainen pakokauhu.
"Olette nyt kahdestaan. Sinä, ja kuolema", kuului kylmä ääni. Se oli kuin haudan takaa puhuttu.
Notfun ei vastannut. Sen sijaan hän kysyi.
"Kuka sinä olet? Mitä haluat?"
Vastausta ei kuulunut. Notfun juoksi ovea kohti. Hän paukutti ovea, mutta jotain mustaa syöksyi hänen takaansa. Piikit muuttuivat matkan aikana kouriksi, jotka nostivat Notfunin ilmaan. Sen jälkeen ne paiskasivat piraatin seinälle, ja piikeiksi muuttuneina katkaisivat Notfunin toisen käden. Matoran tunsi, että nyt pitäisi edes yrittää paeta. Matoran juoksi, minkä jaloistaan pääsi, ja juuri ja juuri onnistui rysähtämään oven läpi. Notfun vuosi verta, ja katsoi kauppaa edessään. Rakennus päästi ensin oudon rasahduksen, ja sen jälkeen räjähti. Notun juoksi erittäin lujaa Yön Timo toista kohti.
Kongu nosti Toan maasta ja vei häntä tunnelin päähän, joka oli suunnilleen kilometrin päässä. Sinne ei nähnyt kunnolla, koska tunneli oli pimeä ja mutkikas. Luolassa oli salareittejä, jotka Matoranit olivat tehneet.
Bio-Klaanin sairaala
"Olet valmis lähtemään sairaalasta", hoitaja kertoi Kongulle.
Toa poistui lasisesta huoneesta ja lähti kävelemään pitkin sairaalan käytäviä kohti uloskäyntiä. Kun Kongu pääsi ulos, hänen muistiinsa palasi mitä oli tapahtunut.
[spoil]Minä ja Suga teimme tämän yhdessä. Kiitokset hänelle.[/spoil]
Seran, Kapura ja Summerganon astuivat veneeseen, jolla he taittaisivat matkansa. Heitä taisi hieman jännittää, vaikka kolmikko lähtikin matkaan iloisin mielin. Kapura aloitti ohjaajana ja Seran vilkaisi vielä kerran Klaanin rantaa hieman haikeana, mutta tietäen ja uskoen, että hän palaisi. Summerganon näperteli miekkaansa hieman hermostuneesti. Vene lähti matkaan jättäen Klaanin sataman ja saaren taaksen ja pian sumu peittikin sen näkyvistä. Kun sumu lopulta hellitti, olivat he jo hyvässä vauhdissa merellä, vaikka Klaanin rannat yhä näkyivätkin selvästi.
Meri
"No, nyt sitä sitten ollaan matkalla", huikkasi Kapura iloisesti. Hän ohjasi varmoin ottein Seranin ja Summerganonin kyhjöttäessä penkeillä ja katsoen ympärillään levittäytyvää merta.
"Sinä olet siis ollut aiemminkin Kapuran kanssa tehtävässä?", Seran kysäisi Sugalta, joka nyökkäsi ja kertoi jotain vaiheikkaasta matkasta Xialle, jonne Kenraali Killjoy oli heidät johdattanut Nimdan sirun hakuun. Aamu muuttui pikkuhiljaa päiväksi, kun aurinko kohosi yhä korkeammalle ja valo lisääntyi.
"Minä voin ohjata sitten seuraavaksi", Summerganon sanoi ja Kapura nyökkäsi.
"Mihinköhän me matkalla törmäämme?" Mietti Seran ääneen.
"Hyvällä tuurilla muutamaan Rahiin", Summerganon sanoi optimistisesti.
"Hei, mikä tuo o-" Kapura aloitti, mutta ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, kun jokin jättimäinen nousi pintaan. Olento näytti orgaaniselta ja oli tummanpunainen.
"Taitaa olla Jättiläismustekala", Summerganon totesi. Mustekala ei näyttänyt liikkuvan.
"Hyökkääkö se?" Seran kysyi huolestuneena ja hieman kauhistuneena jättimäisestä otuksesta.
"En usko. Paina kaasua kuitenkin", Suga sanoi Kapuralle. Kapura ryhtyi kaasuttamaan. Hetkeen Toat eivät sanoneet mitään vaan tuijottivat merirahia hiljaa.
Jättiläismustekala ilmeisesti päätteli että kolmikko sopi syötäväksi ja hyökkäsi. Se kiri veneen kiinni ja töytäisi sitä lujasti.
"Pitäkää kiinni", Kapura mutisi ja painoi kaasua entistä enemmän. Vene nytkähti aavemaisesti ja lähti kiihdyttämään. Mustekala seurasi perässä.
"Se saa kiinni!" Seran huusi. Jättiläismustekala kiihdytti myös vauhtiaan ja kiri venettä kiinni.
"Sinähän olet Raudan Toa! Saatko tätä kulkemaan yhtään lujempaa?" Summerganon tiedusteli Seranilta.
"En kesken ajojahdin", Seran sanoi. "Meidän pitää pysähtyä."
"Selvä on", Kapura sanoi ja hiljensi vauhtia kääntäen venettä niin, että Jättiläismustekala hipaisi vain keulaa.
"Tule!" Summerganon sanoi Kapuralle ja kaksikko hyppäsi veteen. Seran ahersi moottorin kimpussa.
Mutta mustekala ei joko huomannut kahta Toaa tai piti venettä parempana saaliina, kääntyi ympäri ja syöksyi venettä kohti.
"Ei onnistu! Pitää kiinnittää sen huomio jotenkin", Summerganon sanoi. Mustekala töytäisi venettä ja melkein pudotti Seranin veteen.
"Yrittäkää pitää se kiireisenä!" Raudan Toa ähkäisi.
"Tuo mustekala keikuttaa venettä. Aika hankkiutua eroon siitä", Kapura sanoi ja kuumensi vettä mustekalan lähellä. Rahi raivostui ja syöksyi Kapuraa kohti melko nopeasti kokoonsa nähden. Kapura yritti taas kuumentaa vettä, mutta se vain ärsytti Rahia. Jättiläismustekala tönäisi Kapuran veden alle.
"Kapura!" Summerganon huusi. Mustekala kiinnitti nyt huomionsa häneen ja syöksyi Sugaa kohti. Summerganon teki ainoan loogiselta tuntuvan ratkaisun ja hyppäsi otuksen päälle. Kummissaan Rahi kiihdytti vauhtia ja pyöri veneen ympärillä yrittäessään pudottaa Toan alas.
Summerganon teki taktisen tilannekatsauksen. Kapura oli juuri noussut pintaan ja sylki merivettä suustaan. Seran oli kiireinen moottorin kanssa eikä luultavasti kovin hyvä taistelija. Hän itse ratsasti pillastuneella Jättiläismustekalalla.
Tuuli ujelsi, ja jäinen, karhea lumi hinkkasi Trozin sääriä. Hänen musta kaapunsa lepatti kovassa tuulessa, samalla kun hän pyyhki lunta jatkuvasti pois kasvoiltaan.
"Oli kyllä viimeinen kerta kun tulen tänne lumen keskelle. Heti palkan saatuani listin sen kirotun matoranin joka minut tänne lähetti", Troz kirosi. Matkaa oli vielä pitkälti, eikä lumipyryssä nähnyt yhtään mitään. Ties vaikka hän olisi kaikki nämä tunnit pyörinyt ympyrää.
Kohta hänen jalkansa kuitenkin kolahti johonkin. Hän alkoi kaivaa lunta, ja sieltä paljastui ruostunut kelkka. Troz käänsi katseensa alas rinteeseen, ja takaisin kelkkaan.
"Ihan sama, minä lähden nyt. Millä todennäköisyydellä muka edes löydän täältä valkoisensävyisen Skakdin. Eikä palkkiokaan ollut edes kovin suuri, nyt kun tarkemmin ajattelee", hän lausahti ja nousi kelkkaan, potkaisi vauhtia, ja lähti laskemaan vuorenrinnettä alas tuhatta ja sataa.
"Eipä tässä pyryssä maisemiakaan oikein pysty katselemaan. Harmin paikka", Troz harmitteli. Mitä alemmas hän kuitenkin meni, sitä harvempaan lunta tuli. Kohta hän näkikin täysin selvästi ympärilleen, ja ihaili maisemia sen pienen hetken, ennen kuin tajusi laskevansa puuta kohti. Jarruttaa siinä vauhdissa ei pystynyt, ja matka pysähtyi kuin seinään. Itse asiassa puuhun.
Troz kirosi kovaan ääneen. "Miten minä voin törmätä koko perhanan rinteen ainoaan puuhun!? ARGH!" Hän nousi lumipenkasta, pudisteli kaapunsa lumesta, ja jatkoi kävellen matkaa.
Viidakko Mt. Ämkoon juurella
Troz käveli viidakossa, päättäväisesti kohti sen Matoranin taloa josta tehtävänsä sai. Jonkun ajan kävelyn jälkeen hän saapui pienen puuhun rakennetun hökkelin luo. Ihmeissään hän katseli tikkaita jotka olivat irrotettu, pirstottu ja heitelty pitkin mäkiä. "Ihmekös tuo. Kyllähän täällä keskellä-ei-mitään vähän mökkihöperöksi tulee", Troz mietti. Hän otti toiseen käteensä puukkonsa ja toiseen miekkansa, ja lähti kiipeämään niiden avulla puunrunkoa ylöspäin. Päästyään mökkiin hän huomasi yllätyksekseen, että se tietty pieni matoran oli hirtetty.
"PERHANA! Joku ehti ensin!" Hän huusi, mutta ennen kuin hän alkoi paiskomaan tavaroita ympäri seiniä, vihertävä, noin Toan kokoinen hahmo potkaisi häntä selkään, ja Troz lensi ikkunasta ulos niskoilleen.
Hahmo hyppäsi alas Trozin perässä. Troz hieroi niskaansa, nousi jaloilleen, ja käänsi katseensa tätä otusta päin. Näytti Toalta, mutta Skakdin kasvonpiirteet ja olemus. "Nonniin, viimeinkin jotain listittävää. Tässä alkoikin käydä aika pitkäksi!" Troz huudahti iloisena, virnuili tyytyväisenä, otti pistoolit käsiinsä ja kohotti ne hahmoa päin.
Notfun juoksi kohti Yön Timo toista verisenä, ja toinen käsi irronneena. Itseasiassa piraatti piti irronnutta kättään vasemmassa, säilymeessä kädessään. Hän juoksi huohottaen hyttiinsä, otti laatikostaan ilmastointiteippiä, ja teki painesiteen vuotavaan kehoonsa. Jardirt sattui kävelemään hyttiin.
"Norfu- Mitä hittoa sinä nyt olet mennyt tekemään?", Jardirt huudahti
"... mitä tuo oli?" Matoro kysyi välittömästi oven sukeuduttua. Vähintään samaan aikaan Lumiukko kysyi mitä täällä tehtiin.
"... ei mitään. Syvennytään takaisin siihen kirjoitukseen", Valkovihreä Toa sanoi ja käveli pöytänsä ääreen. vahvan, umpeennaulatun oven alta tuli kylmää ilmavirtaa.
Matoro kääntyi myös ja istahti Kepen vierelle. Pöydän peperien tekstit olivat käännettu matoran-aakkosille. Vain kirjainnten järjestys oli vielä selvittämättä.
"Mitä te kamut teette?" Snowie kysähti ja änki kaksikon väliin katsomaan papereita.
"Selvitämme tätä salakirjoitusta", Kepe aloitti.
"Jaa. Mistä se kertoo?"
"Yhden Makutan tutkimus Nimdasta", Matoro jatkoi.
"Ai Nimdajuttuja. Minulal on huonoja kokemuksia Nimdasta. Se nukke..." Snowie muisteli. Kepe tönäisi häntä ennenkuin Lumiukko ehti alkaa kertomaan elämäntarinaansa.
Kahden Jään Toan teleskooppisilmät ja tavalliset silmät tutukivat papereista jokaisen neliösentin. Nyt pitäisi löytää tekstipätkä, joka kertoisi koodaussysteemin.
"On tosin mahdollista että Makuta ei ole laittanut tähän mitään avainta", Kepe huomautti.
"Mikä tiedemies tekee tutukimuksia ilman että kukaan saa koskaan niitä tietää?" Matoro vastasi.
"Hyvä pointti. Mutta ehkä hän ei ehtinyt julkaista tietojaan ennen kuolemaansa?"
Ennenkuin Matoro ehti vastata, hän huomasi himmeitä merkkejä otsikkotekstin alla. Ne olivat vain muutaman millimetrin kokoisia kirjaimia "Projekti Nimda" -tekstin alla.
"Löytyi", hän sanoi ja suurensi zoomiaan.
Matoro luetteli kirjaimia, jotka vastasivat otsikon kirjaimia. Kepe merkkasi välittömästi muistiin merkit. Pikainen käännös ja loppujen päättely paljasti avoimen tekstin.
Matoro tarttui nopeasti paperiin ja alkoi selata sitä innolla läpi. Tietoa Turagasta, joka kertoi Nimdasta. Tietoja kohtaamisesta, jossa Ity näki Nimdan käytössä. Tiedot saaresta, jossa hänen tutkimansa siru oli, ja jonne hän palautti sen. Lukuisia kokeita Nimdalla. Paljon teorioita sen alkuperästä.
"Kiitos!" Matoro totesi välittömästi ja kiisi ulos. Kepe ja Snowie jäivät ihmettelemään yli-innokkaaksi muuttunutta Toaa.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Jään Toa kävi saamansa huonokuntoisen kasetin kimppuun.
Bio-Klaanin linnoitus
Matoro oli mennyt nopeasti Äksän huoneistoon jossa hän oli jo esittelemässä tekstiä. Kansio kertoi saaresta aivan Pohjoisen Mantereen kyljessä, jossa vanhaan temppeliin oli kätketty yksi siru.
Matoro tunsi olevansa taas uuden seikkailun porteilla, taas toiminnassa. Hän tosiaan ei kyennyt elämään ilman toimintaa.
Troz osoitteli pistooleillaan vihertävää hahmoa, joka sitten äkkinäisesti potkaisi nämä hänen käsistään huoneen seinää vasten. "Hitto, refleksini ovat päässeet ruostumaan..." Troz harmitteli, ja otti miekkansa esiin. Hän hyppäsi voltilla taaksepäin, ja ponkaisi kovalla vauhdilla miekka ojossa ja iski miekkansa sen läpi.
Ei mitään. Sille ei tapahtunut mitään. Troz hämmentyi, hyppäsi muutaman metrin taaksepäin ja katsoi miekkaansa. "... Eihän siitä tullut edes verta", hän ihmetteli. Siinä vaiheessa se hahmo katosi kuin tuhka tuuleen. Poof. "Mitä hel-" Troz ehti sanoa, mutta keskeytyi, kun vihreä otus iskikin häntä niskaan.
"Hologrammiteknologia. Niin ihanaa", otus sanoi, jatkaen: "Olen Jask. Se tosin jää viimeiseksi asiaksi minkä kuulet", Jaskiksi itseään kutsuva hahmo sanoi, ja otti ison sapelin esiin. Sitten Jask lähti juoksemaan Trozia päin, miekka olalla, lyömävalmiina, ja polvistuneen Trozin viereen päästyään nosti miekkansa ilmaan ja huitaisi.
Troz ei kuitenkaan enää ollut siinä, vaan hänen takanaan. "Et tiennytkään että osaan teleportata?" Troz sanoi, pitäen Jaskia kurkusta kiinni, ja iski puukkonsa tämän ohimoon. Troz virnuili tyytyväisenä, ja yritti nypätä puukon Jaskin päästä irti, mutta jumissa oli. "...Nojaa, hätä ei lue lakia", Troz hymähti ja viilsi Jaskin pään irti katanalla.
"Irrotan tämän sitten kotona, saanpahan seinälle jotain koristetta tylsään asuntooni", hän päätti, ja lähti tepastelemaan Klaanin suuntaan.
Klaanin linnoitus
Troz oli kävellyt monta tuntia vuoren läheisen viidakon keskeltä Klaania kohden, ja oli viimeinkin saapunut paikalle. Porteille päästyään hän ei mennytkään sisälle, vaan lähti vasemmalle, ja kävelin nurkan taakse, jossa oli selvästi äkkiä väsätty, Toalle sopivan kokoinen hökkeli jossa kelpasi asua ja elää. Troz kopautti puukkoansa seinään, ja Jaskin pää irtosi siitä. "Viimeinkin", Troz tokaisi ja lähti takaisin portille. Hän käveli portista sisään, ja pistäytyi Klaanin kahvioon hakmaan kupposen kahvia. Paikalla ei ollut ketään, ja seuran puutteesse meni kahvikuppi mukanaan Aulaan, toivoen että paikalle tulisi juttuseuraa, tai mahdollisia töitä tarjoavia.
Hämärä, melko pieni Gaggulabion työhuone sijaitsi Skakdeille pyhitetyssä, pintaa lähellä olevassa Pesän osassa. Rikollispomo johti sieltä käsin palkka-armeijaansa.
Hänellä oli tylsää. Ennen hän oli hoitanut nopeita keikkoja ja tehnyt monia bisneksiä samaan aikaan. Hän muisteli lämmöllä niitä Sisällissodan jälkeisiä vuosia, jolloin aseet ja viina kävivät täydellisesti kaupaksi Zakazilla. Hän ja hänen vortixx-salakuljettajansa, Radak, käärivät suurimmat voitot sodasta.
Gaggulabio ymmärsi, että 001:n valtava palkkio oli kaiken odottamisen arvoinen. Hän ei aikoisi luovuttaa kesken. Oli vain vaarallista odotella pitkään, skakdit eivät saaneet olla rauhassa. Siksipä Labio olikin antanut näille luvan ryöstellä ja tuhota matorankyliä.
Ovi aukesi.
"Kenraali", yksi musta skakdi aloitti puhumisen johtajansa pöydän edessä. Gaggulabion itsevarma hahmo istui jalat pöydällä polttaen paksua sikaria.
"Käskit kertoa tärkeistä pesän tapahtumista. No, se hullu makuta leikkasi yhden laboratorioapulaisen kädet irti. Moottorisahalla"
Kiven Skakdi oli hetken hiljaa.
"Pysykää erossa siitä hullusta", Labio määräsi nopeaan. Hän ei pitänyt lainkaan Abzumosta. Eikä varsinkaan silloin, jos tämä tekisi jotakin Skakdeille.
"Moinen vainoharhainen pahistelija on vain vahingoksi Allians-" hän keskeytti yhtäkkiä. Violetti Makuta käveli oven ohi.
"Kasss päivää. Kessskeytinkö jotakin?", hän sanoi hyytävästi.
Gaggulabio nielaisi.
"Ei, et mitään"
"Hyvä. Sssinä olet aina sssamanlainen, ulkonäöltässsi kakku ja älyltässsi lapio", Abzumo sanoi ja lähti.
Kiven Skakdi istui aivan hiljaa. Hän veti savua paksusta Steltiläisestä sikaristaan.
Bio-Klaani
Projekti Nimda
704 eDv.
Rozumin tukikohta perustetaan.
Saarella asuu matoran-populaatio ja turaga.
Turaga kertoo Nimdasta minulle.
689 eDv.
Matoran-populaatio kuoli makutojen testaamaan Hopearuttoon.
Tukikohta rakennettiin pysyväksi.
688 eDv.
Matkasin Pohjoisen Mantereen rannikolle Turagan kertomaan paikkaan.
Löysin suuren temppelin.
Tapasin siellä vanhan Toan joka näytti Nimdaa minulle.
Siru oli mielensisäinen ase niissä käsissä.
Tämä oli varmaan tilanne, jossa innostuin mielitutkimuksesta.
Sitä ennen olin tutkinut bakteereita.
687 eDv.
Aloitin laajamittaiset Nimda-tutkimukset.
Lainasin sirua tutkimuksiin.
Pelkäsin Makutoiden ottavan sirun minulta.
Tarpeellisten testien jälkeen piiloitin sen takaisin temppeliin.
Muistiinpanoja sirusta
-valkoinen, tunnistamatonta metallia.
-delta-kirjain.
-mitat noin 2,5 - 1 - 1 cm
-massa muutama gramma.
-altistettuna elementaalienergialle aiheuttaa valtavan välähdyksen.
-luokitellaan mielenvoimien elementtiä käyttäväksi.
686 eDv.
Tein testejä eräällä Mielenvoimien matoranilla.
Löysin aivoista sen osan, jonne elementaalienergia säilöytyy.
Kykenin eristämään metalliin Mielenvoimien Matoranin elementtienergiaa.
Aloitin Projekti Nimdan kehittääkseni sirun kaltaisen naamion.
557 eDv.
Sain kehitettyä ensimmäisen Mielen naamion.
Se ei kuitenkaan toiminut odotetusti, joten jatkoin kehittelyä.
556 eDv.
Tutkin koe-Ko-matoranin aivoja ja niiden toimintaa.
Löysin keinon manipuloida muistia lähettämällä sähköimpulsseja hermoihin.
345 eDv.
Aikaa muiden Makutojen kanssa tehtävillä kului paljon.
Mielen naamion toinen koekappale valmistui ja epäonnistui.
17 eDv.
Kolmannen Mielen naamion prototyyppi näyttää lupaavalta.
Naamio heikkomielisen halltsee mieltä täydellisesti oikein käytettynä.
Saarella on jotakin.
Ei.
Vainoharhaa.
0 eDv.
Sain naamion valmiiksi.
Destralilla tapahtui vallankumous.
Kannatin Miserixiä.
20 235 jDv.
Itroz 1 - kuolema 0.
Jään Toa havahtui kovaan, hyytävään nauruun joka tuntui kuuluvan kaikkialta. Hän pudotti kansion ja miltei horjahti tuoliltaan.
Matoron pulssi oli hypännyt korkeuksiin sillä sekunnilla. Hän huohotti penkillä yksinäisessä odotushuoneessa.
Äks tuli valkoisesta ovesta sisään jonkin sortin juoman kanssa.
"Pääsemme kohta tapaamaan Funia", hän sanoi pirteästi.
Matoro ihmetteli mitä oli juuri tapahtunut.
"Mitäköhän tässä nyt tekisi", mietti Summerganon kuumeisesti ratsastaessaan mustekalalla. Mustekalalla. Summerganon oli melkein huvittunut, mutta tilanne oli vakava. Summerganon oli vähllä pudota jatkuvasti, mutta sai tiukalla otteella jopa hillittyä Mustekalaa hieman, tai ainakin häirittyä sitä sen verran, ettei se hoksannut pintaan noussutta Kapuraa, joka ei valitettavasti voinut hyödyntää tulivoimiaan.
Summerganon joutui irrottamaan toisen kätensä valtavasta rahista, jonka selässä ei todellakaan ollut mukava istua, varsinkaan kun koko ajan oli olemassa riski, että se huitaisee lonkerollaan Sugan selästään. Suga hapuilu vapautuneella kädellään miekkaa selästään ja sai kuin saikin vedettyä sen esiin ja viillettyä rahia hieman. Rahi alkoi huitoa hurjasti tuskissaan ja Summerganonkin lensi mereen. Kapura ja Suga katsoivat nyt, kuinka valtava peto huitoi heidän edessään. Suga oli onnekseen pudonnut aivan veneen vieraan ja sai heitettyä painavat varusteensa veneeseen.
Sitten kuului Seranin hihkaisu: "Onnistuin!" Toivo syttyi Kapuran ja Sugan sydämiin, ja teräaseita pelkäävä rahikin epäröi hieman. Se oli haavoittunut, muttei vakavasti ja vihainen se totta vie oli. Mutta se myös pelkäsi.
"Nyt on tilaisuus... onko sinulla jotain millä saisit tuon otuksen kanveesiin?", kysyi Kapura Seranilta. Peto alkoi taas lähestyä venettä ja yksi isku riittäisi tekemänä pakomatkasta vain haaveen. "Ota varusteideni seaste veitsi ja heitä sillä tuota!", huikkasi Summerganon peloissaan Seranille.
Seran teki työtä käskettyä ja otti kätevän, Kapuran takoman kevyen heittoveitsen käteensä ja viskasi sillä otusta joka kiisi hurjaa vauhtia venettä sekä vedessä kyhjöttävää kaksikkoa kohti. Veitsi, joka oli itseasiassa irroitettava teräosa Sugan toisesta miekasta, jonka hän oli jättänyt veneeseen, pureutui jättimäisen Mustekalan kasvoihin ja koska se ei ollut kovinkaan paksua tekoa, upposi se tehokkaasti syvälle ja sai pedon pysähtymään ja lysähtämänä hurjien pärskeiden saattelemaan mereen.
Askeleet loppuivat. Tuli aivan hiljaista kunnes alkoi kuulua ulvontaa. Yksi kerrallaan ylemmässä kerroksessa olevat otukset liittyivät mukaan. Karmaiseva ääni sai kaksikon varuilleen.
Toa ja matoran olivat kumpikin jähmettyneitä paikalleen. Toinen silkasta kauhusta, mutta toinen mielenkiinosta ja jännityksestä. Blezer seisoi selkäsuorana ja katse kohti katossa olevaa reikää. Odottaen, Lekansa varsi tiukasti kädessään.
Sitten ulvonta loppui ja samalla hetkellä portaissa olevat tavarat suorastaan räjähtivät palasiksi. Kaksikko käänsi katseensa meteliä kohti.
Portaita käveli neljä humanoidia. Jokaine niistä identtisiä. Kaikilla oli myrkyn-vihreinä hohtavat silmät ja valtavat hampaat. Ne kävelivät kyyryssä. Saksimaiset kädet napsutellen ne lähestyivät tooaa.
Nyt nuo sanoinkuvaamattoman kamalat otukset kävelitäv kohti kaksikkoa.
Kuului erittäin kova pamahdus. Matoran oli laukaissut aseensa kohti otuksia. Haulit olivat mitä ilmeisemmin tehneet tehtävänsä kun yksikään otuksista ei liikkunut enään.
'' Varo takanas! '' Huudahti jalkapuoli Blezerille ladasetssa tussariaan uudelleen.
Blezerin ote nuijanvarteen kiristyi samalla, kun reijästä hypähti viisi varjoisaa otusta. Jokaisella niistä sakset napsuivat, kun ne lähestyivät toaa. Silkka kauhu sai toan tuntemaan, että koko kellari tärisisi otusten jalkojen alla, mikä taas johti siihen, että hänen olisi miltein mahdoton taistella otuksia vastaan.
Hirvitykset tulivat aina vain lähemmäs eikä Blezer voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa.
Jokainen askel jonka hirviöt ottivat sai toan tarttumaan puiseen lekanvarteen aina vain tiukemmin kunnes ne olivat jo aivan vierellä. Nuo rapumiehiksi parhaiten kuvailtavat otukset yksi kerrallaan yrittivät osua Blezeriin saksillaan tämän epätoivoisesti väistellessään ja torjuessaan teräviä saksien iskuja. Eikä kulunut aikaakaan kunnes toa oli jo ajettu seinäävasten.
Matoran yritti kiireisesti ladata tussariaan, mutta prosessi on vain niin kovin hidas.
Toa oli portaiden viereisellä seinällä saarrettuna. Hän yritti epätoivoisesti pitää otuksia loitolla lekanvarren avulla, muttei se auttanut. Hetkessä Blezer oli saksien puristuksissa
Jälleen kerran matoran painoi liipaisinta. Aseen piippu osoitti suoraan kohti hirviöitä. Ja siinä samalla Blezeriä.
Hans, Plaploo ja Jarp kävelivät jännittyneinä eteenpäin. Klaanin tutut käytävät näyttivät nyt ahdistavilta, suuret ikkunat turvattomilta ja ystävien huoneiden ovet porteilta pimeyteen. Kukaan ei uskaltanut nostaa katsettaan Jarpin mittarista. Se jäljitti mystisen signaalin lähdettä.
Rytmikäs viestitys oli kuitenkin heikosti kuultavaa, ja sähköisen äänen lähdettä mittaavan insinööri-työkalun käyttäminen oli välttämätöntä. Alaan kouluttamattoutumat Hans ja Plaplookin ymmärsivät, kuinka laite toimi: Ruudulla välkkyvä, pieni keltainen neliö vilkkui sitä useammin, mitä likempänä he olivat äänen lähdettä.
"Hans", Plaploo aloitti hermostuneena, ja toivoi tulkitsevansa laitetta väärin.
"Hm?"
"Pahat aavistuksemme taisivat osua oikeaan. Signaalin lähde... Se on Klaanin linnakkeen sisällä!"
Joukot taistelivat edelleen. Yhteenotto ei ollut muuttunut yhtään vähemmän kaoottiseksi. Toia oli jäljellä vielä satoja, ja ristiretkeläisiäkin vähintään puolisataa. Valkoinen lattia ei kuitenkaan ollut enää lähelläkään valkoista.
Dox ja Hopeinen olivat taistelun keskipisteessä. Heitä vastassa oli Toa, joka ilmeisesti ohjasi kaikkia muita. Siitä hyökyi erilainen pahuuden aalto kuin muista. Sen tummankeltainen panssari kiilsi sädeammusten loisteessa. Sen sinisenä liekehtivistä silmistä paistoi viha.
"Nimda."
Dox iski, mutta Toa torjui sen käsivarrellaan. Se huitaisi toisessa kädessä pitämällään terällä Doxia kohti, muttei osunut tämän ollessa liian nopea. Dox perääntyi.
Hopeisen jatkuva tulitus heikensi selvästi Toan puolustusta. Se joutui keskittymään ammusten torjumiseen, eikä pystynyt siksi hyökkäämään täydellä voimallaan.
Dox ei tiennyt kuinka pitkään Hopeisella riittäisi ammuksia. Heidän olisi saatava tämä loppumaan pian.
Verstas
Kepe oli Snowmanin kanssa yhä Verstaan laboratoriossa. Kepe vilkuili hermostuneesti barrikadoidun oven suuntaan, josta edelleen tuntui vetoa. Oli aivan kuin hän olisi odottanut jonkin alkavan jyskyttää sitä toiselta puolelta auki.
Snowie avasi suunsa.
"Tuota..."
Kepe vilkaisi häneen.
"...Saanko (toki saan) kysyä, mitä tuon oven takana on? Ja miten Dox, missä se onkaan, liittyy tähän?"
Kepe huokaisi.
"Luultavasti minun on ennen pitkää kerrottava jollekulle kaikki mitä tiedän tästä paikasta. Voin siis yhtä hyvin tehdä sen nyt."
Hän asteli umpeennaulatulle ovelle ja tarkisti vielä kerran lautojen pitävän.
Klaanin saari muinaisina aikoina ja Kepen kertomus
Olen tätä paikkaa, jonka Verstaaksi nimesin, tutkimalla saanut selville siitä melko paljon. Se on mielenkiintoinen mutta silti samalla kauhistuttava.
Ensinnäkin se on itse Klaanin linnaketta vanhempi. Se siis oli täällä jo Tawan saapuessa. Saattaa olla että hän tietää siitä jotain. Linnake on rakennettu mystisesti suoraan sen päälle, kuin peittämään se.
Aurinko laski horisonttiin. Sitä ei tahtonut nähdä taivaan paksun pilviverhon läpi. Tuuli puhalsi mereltä vielä nimettömän saaren rantakallioille. Kalliolla seisoi yksinäinen, kaapuun verhoutunut hahmo.
Aallot löivät kallioon hänen allaan suolaista vettä pärskyttäen. Lunta satoi taivaalta tasaiseen tahtiin. Saarta koetteli kylmin talvi vuosiin. Maa oli valkoinen. Puut lehdettömiä.
Toiseksi, se ei ole vain sokkelo maan alla. Ei pelkkä kummallisten varastojen labyrintti. Se on oma maailmansa ja oma elämänsä. Minulla on syytä uskoa, että paikoitellen se ei edes ole tässä todellisuudessa, vaan jossain aivan muualla.. Aina kun lähden sen syövereihin löydän jotain uutta ja ennennäkemätöntä.
Tämä se on, hahmo ajatteli. Tätä paikkaa olemme etsineet vuosia. Tätä saarta. Olemme viimeinkin, pitkän työn jälkeen, saavuttamassa päämäärämme. Päämäärän, jota olemme tavoitelleet jo vuosikymmeniä.
Saavuin tänne jo pitkä aika sitten. Tuolloin olin vain kiertelevä tutkija vailla vakinaista tukikohtaa. Tämä vaikutti juuri sopivalta minunlaiselleni henkilölle, silloin.
En kuitenkaan ole varma miten sain tämän paikan vastuulleni. Täällä ei ollut Klaanin olemassaoloaikana kukaan muu käynyt, pääasiassa siksi, että ovi oli lukossa eikä sitä saanut millään muilla keinoin auki. Minä kuitenkin sain avaimen Verstaan Aaveeksi nimeämältäni olennolta. Miksi juuri minä? Ja keneltä? En muista siitä yöstä juuri mitään.
Ehkä jonain päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa, hahmo ajatteli, joku pääsisi nauttimaan työmme hedelmistä. Emme ehkä me itse. Joukossamme on liikaa niitä, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan. Heitä on aina kaikkialla. Heiltä ei voi välttyä.
Lunta kertyi ohut kerros tumman kaavun päälle. Hän ei välittänyt.
Dox ja Ignika tulivat myös Verstaaseen asumaan. He viettivät syvemmällä käytävissä enemmän aikaa kuin minä, ja olivat joskus kateissa viikkoja. He näkivät asioita joita minä en. Katso mitä heistä on tullut; hattujen perään haikailevia petoja. Eläviä todisteita siitä, miten vaarallinen tämä paikka oikeasti on.
Emme kuitenkaan tunne tutkimuskohdettamme läpikotaisin. Siinä piilee vaarallisia voimia. Se voi aiheuttaa paljon tuhoa ja kärsimystä vääriin käsiin joutuessaan.
Vääriin. Tuo sana jäi hänen mieleensä. Olivatko hänenkään kätensä sen mahtaville voimille oikeat?
Pidän itseäni eräänlaisena portinvartijana. Verstas voi olla Klaanille suurempi uhka kuin mikään nazorakien, makutojen ja skakdien epäpyhä liittouma. Se joka Verstaan joskus loi oli paha. Pahuus itse.
Siksi asetin ikuisen Valvojan tänne. Se on työntänyt aistinsa kaikkialle, ja varoittaa meitä jos jotain mullistavaa tapahtuu.
Entä jos epäonnistumme, hahmo ajatteli. Minkälaisia pimeyden voimia vapautamme kahleistaan? Meillä on käsissämme kyky tuhota maailmoja.
Hän katseli taivaanrantaan hiljaisena huomaamatta pienen, vihreän matoranin askeltamista hänen luokseen.
Silloin tällöin syvältä ryömii tänne haavoittuneita, henkihieverissä olevia olentoraunioita, jollaisista ei löydy muualta mitään tietoa. Mistään lähteistä. En tiedä mitä ne ovat, mutta olen yrittänyt auttaa niitä parhaani mukaan. Ne ovat hyvin monenkirjavia. Osa on pysynyt hiljaa, osa on puhunut tälle maailmalle tuntemattomilla kielillä. Tiesin, että jotain oli tapahtumassa, kun kohtasin taas yhden tehtävämme Ath-Koroon jälkeen.
Matoran aloitti anovasti: "Oi herra, pelasta kylämme. Talvi uhkaa varastojamme. Kylmyys tappaa karjan. Auta, oi herra."
Hahmo nosti nyrkkiin puristetun kätensä ja avasi sen. Pieni, kuin toisesta maailmasta oleva siru katseli häntä ja hän sitä.
"Nimda."
Se oli muita olentoja hermostuneempi ja kykeni kummallisella suullaan sanomaan asian, jonka minäkin ymmärsin ja jota nyt siksi suuresti kammoksun. Tämä asia, josta mekään emme tiedä mitään, yhdistää tämän paikan ulkomaailman vihollisiimmekin.
Olento sanoi:
"Nimda."
Verstas
"Voi olla että viimeinen taistelu käydään näiden seinien sisällä."
Kepe suuntasi ovelle, joka oli tiukasti monella lukolla kiinni. Hän katsahti Snowmaniin kysyvästi kummallinen hymy kasvoillaan.
"Tahdotko nähdä ne?"
[spoil]Tein ylieeppisen postauksen ja heitin reippaasti klapeja teorioitsijoiden uuniin. Päivän hyvä työ tehty.[/spoil]
Kirikori II, muutama kilometri pohjoiseen Zakazin rannikosta
Vähitellen hopeiseen horisonttiin uppoavat ilta-auringot pesivät meren yllä verkkaista tahtia liitävän ilmalaivan virtaviivaista ulkomuotoa. Kirikori II ei vaikuttanut ulkoapäin olevan suuressa kiireessä, mutta sen sisällä kolme hahmoa teki vielä ahkerasti työtään kahden uuden matkalaisen tarkkaillessa.
”Tervetuloa kyytiin”, Keetongun kumea ääni kaikui ketterän aluksen etupäästä. Keltainen jättiläinen kääntyi kevyesti kohti Makuta Nuita ja Guardiania vilauttaakseen hymyänsä, mutta piti kätensä vakaasti ohjaimissa.
Manu päätti rysähtää tuoliin. Guardian istahti myös.
”Nynrahille, Tongue”, Manu yskäisi.
”Sinne olemme menossa”, Tongu vastasi.
”Kuinka sattuikaan”, Guardian sanoi hieroen silmiään.
Skakdit olivat jääneet kauas taakse. Samoin teki pian koko Zakazin saari. He lensivät meren yllä kohti Nynrahia. Matkaa oli jäljellä vielä kolme kertaa enemmän, kuin Klaanista oli ollut Zakazille. Kun Keetongu oli varma, että he olivat tarpeeksi kaukana ollakseen turvassa, hän jätti ohjaamisen Matoraneille ja kääntyi tuolissaan Guardiania ja Makuta Nuita päin. Guardian kuorsasi omassa tuolissaan ja Makuta Nui oli valunut lätäköksi lattialle. Nazorakien palasia lojui tuolilla ja lattialla.
”Ei näytä kovin hyvältä”, Tongu totesi puoliääneen. Hän alkoi etsiskellä astiaa. Hän löysikin lasisen purnukan, johon hän lapioi vihreän mönjän lattialta löytämällään rikkalapiolla.
”Ja kuka on jättänyt alukseen rikkalapion…” hän mutisi työskennellessään. Matoranit olivat, kuin eivät olisi kuulleetkaan. Toinen heistä oli heittämässä heittämässä halkoja tulipesään ja toinen ohjasi alusta Tongun puuhaillessa.
Yön laskeutuessa Guardian heräsi. Hän näki Keetongun istumassa kapteenin penkillä ja ajavan itse. Manu taas kyhjötti lasipurkissa viereisellä pöydällä. Guartsu räpytti silmäänsä ja pyyhki liinalla mekaanisen silmänsä linssiä.
”Et sitten kestänyt Nynrahille asti?” hän murjaisi Manulle. Tämän suunnalta huokui vihamielisiä ajatuksia.
Keetongu käännähti jälleen Guartsuun päin.
”No teillä ei näyttänyt hyvin menevän”, hän sanoi hilpeästi.
”Ei”, Gurtsu myönsi tuskaisesti. ”Minulla on luoti…”
Keetongu katseli odottavasti. ”Niin? Missä?”
”En sano enempää.”
”Aha.”
Hetken he kaikki olivat hiljaa. Matoranit juttelivat keskenään. Sitten Keetongu nousi ylös.
”Näyttäisi siltä, että saavumme pian Xialle.” Guartsu valpastui.
”Meidän ei ole ehkä järkevää laskeutua Xialle. Olisiko lähellä pienempää saarta?”
”Luultavasti”, Tongu vastasi. ”Hei Ternok, onko Xian eteläpuolella sopivia saaria?”
Matoran vilkaisi karttoja, jotka hän oli penkonut laatikoista.
”On tuolla parikin.”
Tongu käveli Ternokin luo ja katseli karttoja itse. Guardiankin meni mukaan katselemaan. Manu ei pitänyt tilanteestaan. Hän ei nähnyt, mistä puhuttiin.
”Jospa menemme tuonne?” Guartsu sanoi osittaen yhtä kartan saarista.
”Kelpaa”, Keetongu sanoi. ”Sinne siis.” Tahtoo ruumiin.
”Niin minäkin tahtoisin”, Tongu vastasi. Sitten hän istahti takaisin kapteenin pallille, kun alus laskeutui pienehkölle saarelle Xian eteläpuolella.
Kapura, Seran ja Summerganon olivat ajaneet pienellä, puisella veneellä jo pari päivää merellä. Matka oli sujunut melko rauhallisesti, sen jälkeen kun Mustekala oli hyökännyt. Mutta kun se oli toennut siitä, että Seran oli heittänyt Sugan miekan päin sen naamaa, se unohti ne ja lähti poispäin. Seran tiesi, ettei tästä tulisi mitään helppoa. Jos hän olisi luullut, että kaikki maailmassa olisi helppoa, hän ei olisi selvinnyt Nynrahin-saaren ulkopuolelle, jolta hänet karkotettiin. Nyt se saari, jolle he seilasivat oli jo näköetäisyydellä. Kun vene ajautui rannalle, kolme hahmoa nousi veneestä ja Seran sitoi veneen maahan.
"No", Kapura sanoi, "Perillä ollaan"
Kolmikko otti aseensa esiin, kaiken varalle ja menivät tutkimaan saarta.
[spoil]Lyhyt, mutta postaan tämän Kapuran käskystä.[/spoil]
Toat katselivat ympärilleen. Mitään erikoista ei näkynyt. Tai no, maa oli epätavallisen täynnä vihreitä juuria, mutta se todennäköisesti oli vain merkki säännöllisen asutuksen puutteesta.
"Aika karu paikka", Seran totesi.
"Älä muuta sano", Summerganon säesti. "Mitäs nyt?"
"Katsotaan hieman ympärillemme", Kapura sanoi.
"Mikä tuo on?" Seran kysyi ja osoitti erästä puuta. Toat käännähtivät katsomaan sitä päin.
Ensisilmäyksellä puu näytti täysin normaalilta. Kuten koko muukin saari, sekin oli outojen juurien peitossa. Tarkempi kataus paljasti, että se kasvoi jonkin puusta tehdyn rakennelman päällä.
"Mennään", Summerganon sanoi. Klaanilaiset lähtivät hiljaisena kohti muodostelmaa. Lähemmäksi tullessaan kolmikko huomasi tarkempia yksityiskohtia: Laudoilta näyttävät puiset kappaleet oli naulattu myöskin puisen kehikon ympärille. Rakennelma oli melko varmasti jonkun entinen asumus. Seinissä oli reikiä, mutta ne eivät olleet talon läpi työntyneen kasvuston aiheuttamia.
"Täällä on asunut joku", Seran sanoi.
"Ja muitakin", Kapura sanoi katsahdettuaan syvemmälle viidakkoon. "Katsokaa!"
Katsoessaan Kapuran osoittamaan suuntaan Summerganon ja Seran näkivät jotain, jotka olivat luultavasti jonkinlaisen kylän jäänteet. Ensisilmäyksellä he erottivat vain kaksi tai kolme ränsistynyttä mökkiä, mutta puut ja vihreät, paksut juuret peittivät monia melkein kokonaan näkyvistä. Maassa näkyi useita kasoja, jotka näyttivät jäänteiltä ison Rahin hyökkäyksestä tai luonnonmullistuksesta. Tämäkin aukion tapainen paikka oli täynnä kasvustoa.
"Näyttää kylältä", Summerganon totesi.
"Tuo on voinut olla nuotiopaikka", Kapura arveli katsoessaan pientä mutta säännöllisen muotoista ränsistynyttä puupenkkimuodostelmaa, jonka keskellä oli sekalaista puusälää.
"Mikä tämän hävityksen on aiheuttanut?" Seran ajatteli ääneen.
"Ehkä Rahin hyökkäys... Tai pyörremyrsky... Kenties tämä on ollut sotatanner?" Summerganon pohti.
Kapura palasi mielessään outoihin uniinsa. Täysi pimeys. Punaista hehkua.
"Metsäpalo?" Seran sanoi mietiskellen ja jatkoi sitten: " Niin sen täytyy olla."
Kolmikko antoi katseensa kiertää surkean näköisessä ympäristössä. Kun he tutkivat hökkelien jäännköksiä tarkemmin, he näkivät selvästi, että liekit olivat niitä nuolleet.
"Mitä luulet, luonnollinen metsäpalo, vai jonkin ilkeämmän voiman aikaansaannos?" kysyi Summerganon hiljaa. Tunnelma oli hieman painostava, aivan kuin jokin tarkkailisi heitä. Mutta se oli vain tunne...
"Jaa-a, kuka tietää", mutisi Seran, mutta Kapura pysytteli hetken aikaa aivan hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. "Ja olen hieman huolestunut. Tämä paikka ei tunnu turvalliselta, vaikka täällä ei näytä olevan ristin sielua", Kapura sanoi.
"Maailma on täynnä syrjäisiä saaria, villejä petoja ja voimia, joita emme ole kohdanneet. Erämaassa on olemassa mahdollisuus, että kohtaamme jotain, joka ylittää vaarallisuudessaan suuretkin viholliskenraalit", puhui Summerganon ja hetken aikaa kolmikko tunsi pienen väristyksen. "Mutta turha meidän on villipetoja pelätä, ne tuskin ovat isokaan tekijä tällä retkellä", kommentoi Seran ja niink olmikko jatkoi tarpomistaan tällä karulla saarella.
Taivas oli ikävän harmaa ja iltapäivä oli ilmeisesti pitkällä. Aurinko näkyi harmaiden pilvien läpi valaisematta kuitenkaan piristävästi matkalaisten tietä; kolmikko oli villissä erämaassa kaukana Klaanista. Kolmikko käveli hiljaa sinne tänne. Rennosti, mutta pitäen kuitenkin aseet käsillä. Kapura johti heitä saarella aivan, kuin jokin olisi vetänyt häntä. "Hassua sinänsä, mutta tässä on oikean seikkailun tunnelmaa", totesi Summerganon iloisesti ja hämmästeli itsekin innostunutta sanavalintaansa. Mutta juuri kun kolmikon epävarmuus oli vaihtumassa hilpeydeksi, rasahti jossain jotakin kovaäänisesti. He pysähtyivä jännittyneenä.
Notfun istui eräässä huoneessa. Hänelle oli luotu uusi käsi. Se oli mekaaninen, ja siinä oli joitakin hienoja toimintoja, mukaanlukien piraatin suosikki, rommikone, ja kengänkiillotin. Notfun ei ollut yhtä hilpeä kuin yleensä, itseasiassa hän oli hieman vaisu. Hän käveli sairaalan kahvioon, ja käskytti miehiään:
"Noniin, miehet, vaikka minä olenkin toipilas, tämä käsi kurittaa teitä viisimiljoonaakaksikymmentäseitsemän kertaa kovemmin kuin ennen, joten laivaan siitä, hus"
Miehistö lähti kohti Yön Timo toista, ja Notfun myös.
Punainen, luiseva ja väreilevä Zyglak sivalsi hännällään, Umbraa käteen, joka pudotti iskun voimasta miekkansa maahan. Voiman aura säteili olennon ympärillä, kun korviaraastava mielensisäinen isku vaikutti Umbran herkkään mieleen.
"Olisi kannattanut kuunnella mitä sanoin", ääni Umbran päässä karjui. "Sinä olet minun ja tavoitteeni tiellä, siis Gekon", ääni huusi.
Umbra koki vihlovaa päänsärkyä, rysähtäen maahan punaisen Zyglakin eteen. Zyglak nauroi, kuolan roiskuessa hänen suustaan.
Qewa ampui vihertävää seittiä kohti punaista olentoa, mutta seitti hajosi ilmassa kappaleiksi. Punainen hirvitys nosti painovoimakyvyillään rahin ilmaan, paiskaten olennon päin metallista palkkia, jolloin hopeinen Kanohi Pakari lähti rahin selästä, kolisten lattialle.
Gekko otti Artakhan miekkansa selästään, valmistautuen iskemään kaksosveljeään, kun tämä oli syventynyt Umbran kurittamiseen, mutta Flygel ampui valkoista Toaa zamorpistoolillaan, jonka Zyglak oli ottanut selästään.
Zyglak ampui sinisiä ammuksia kohti Gekkoa, jolloin Toa joutui väistämään ja torjumaan ammuksia miekallaan. Muutama ammus lensi ilmassa, osuen metallikehikoihin joita oli katossa. Sähköiskuja alkoi väreillä katonrajassa.
Gekko otti kaksin käsin miekastaan kiinni, iskien miekallaan Flygeliä, joka torjui suuren prototeräsmiekan omalla luusta tehdyllä terällään. Zyglak sivalsi hännällään Gekkoa jalkaan, jolloin valon Toa kaatui ja Zyglak pääsi niskanpäälle.
”Ei olisi kannattanut haastaa Zyglakia, ei tosiaankaan. Tykkiä ette saa, sen avulla Zyglakien paikka Allianssissa paranee”, Flygel sanoi, ampuen maassa makaavaa Gekkoa nyt tummalla Zamorilla. Kuula lensi ilmassa, osuen aseetonta Toaa rintapanssariin, mennen sen läpi ja halvauttaen osan Gekon elimistöstä.
Gekko oli tottunut kidutuksiin ja kaikkiin raakoihin keinoihin, joilla häntä oli painostettu luovuttamaan. Valon Toa nousi, vasen käsi velttona ja halvaantuneena, Flygelin kauhistukseksi.
”Et uskokaan mitä kaikkea olen kokenut elämäni aikana”, Toa aloitti, luoden murhaavan katseen Zyglakiin. ”Minua on kidutettu, minua on lyöty ja minun elämästäni on tehty yhtä Karzahnia, joten en taivu sinunlaisesi liskon komentoon”, Gekko sanoi uhmakkaana ja päättäväisenä.
Toa nosti Artakhan miekkansa kaksin käsin, paiskaten sen päin kohtaa jossa Flygel seisoi. Miekka iskeytyi voimalla Flygelin eteen, josta Gekko otti tukea ja hyppäsi ilmassa kohti Zyglakia, potkaisten vihreänaamaista liskoa päähän.
Flygel sylki suustaan hampaitaan, kun hän koetti pysytellä pystyssä törmäyksen aiheuttamasta heilahduksesta. Zyglak tarrasi jalkojensa sirppikynsillä lattiaan, pitäen samalla tasapainoaan yllä mustalla ja piikikkäällä hännällään.
”Tämäpä huomaavaista, ulottuvuusmatkustaja”, Flygel sanoi, lähestyen samalla valkoista soturia, jonka toinen käsi roikkui yhä veltohkona muun ruumiin mukana. Flygel otti vyöltään toisen miekkansa, samanlaisen punavalkoisen ja piikikkään terän, jota hän oli jo käyttänyt Gekkoa vastaan.
”Kerrohan minulle, mikä tässä maailmassa meni pieleen että sinusta tuli tässä universumissa tuollainen”, Flygel osoitti miekallaan punaista olentoa, joka piteli Umbraa nyrkillään ilmassa, Matoranin rimpuillessa mielensisäisen iskun ja kuristusotteen tuomasta kivusta.
”Erehtyikö jokin Nui-Rama surisemaan väärässä paikassa, väärään aikaan, vai Matoran hengittämään eri aikaan kuin olisi pitänyt? Niin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Epäilemättä nytkin on muodostunut jo ääretön määrä vaihtoehtoismaailmoita”, Flygel selitti Valon Toalle, samalla iskien tätä punertavalla luumiekallaan.
”En tiedä mistä puhut, Zyglak”, Glatorianking sanoi, torjuen iskun terveessä kädessään pitämällään miekallaan. Raskastekoista miekkaa, jonka legendaarinen Artakha oli luonut, oli hankala pitää yhdessä kädessä, mutta Gekon toinen käsi oli nyt vähän poissa pelistä.
”Millaista siellä sinun maailmassasi oikein oli ja miksi tulit tähän maailmaan, Toa?” Flygel kysyi uteliaisuuttaan, samalla iskien sarjan iskuja kohti Gekkoa. Muutama miekan isku osui Toan panssareihin, mutta suurimman osan suurikokoinen Toa onnistui väistämään.
”En voi kertoa, ainakaan sinulle, hirviö”, Gekko sanoi, lyöden nyrkillään Flygeliä alaleukaan. Iskun voimasta muutama hammas lensi ilmassa, kolisten lattialle.
”Hirviö? Minäkö? Nimeni on Flygel, olen yksi harvoista tieteeseen perehtyneistä Zyglakeista, sinä Toan moukka”, valkomusta olento kertoi, syljeksien verta lattialle. ”Ja nyt saat opetuksen”
Flygel raapaisi kynnellään valkoista soturia mahaan, jolloin kolmen kynnen jäljet jäivät hyvin valkoiseen panssariin. Gekko horjahti kivusta ja iskun voimasta hiukan taaemmas, nähden silmäkulmastaan kuinka hänen paha kaksosensa hakkasi Umbraa päin metallista pilaria.
”Taistele Umbra! Pystyt kyllä voittamaan hänen mielensä jos vain haluat sitä!” Glatorianking huusi, potkaisten samalla Flygeliä mahaan.
Zyglak käännähti, jolloin piiskamainen häntä osui Gekkoa päinnäköä.
Näkökyky alkoi palautua hiljalleen, jolloin Zyglak käytti tilaisuutta hyväkseen ja kamppasi Toan jalallaan.
”Olen voitolla, enkö olekin, Toa?” Flygel sanoi, lipoen huuliaan, jotka olivat veressä, Gekon iskusta otuksen leukaan. Silmälappua kantava Zyglak piteli oikean jalkaansa Gekon rintapanssarin päällä, valmiina iskemään sirppikyntensä Toan panssarin läpi.
”Viimeisiä sanoja, Toa?” velociraptor kysyi, kun Glatorianking ei vastannut. Gekon näkökyky oli alkanut palautua ja hän huomasi kellertävän hahmon Flygelin takaa. Fikou oli alkanut heräillä ja rahi etsi naamiotaan lattialta.
”Kerro minulle, miten sinusta tuli tuollainen, siis tiedemies, ei kultisti kuten sukulaisesi?” Gekko aloitti, ostaen aikaa Qewalle, joka voisi auttaa häntä vapautumaan Zyglakin otteesta. ”Ja olisi muuten kiva tietää missä ulottuvuusporttitykkiä säilytetään”, Toa lisäsi viekkaasti.
”No, tykki on tämän laitoksen päähallintakeskuksessa, lukkojen takana. Tämä tietohan on sinulle yhdentekevää, koska kohta sinä kuolet”, Flygel kertoi. ”Siitä miksi valitsin tieteen hirviöjumala uskonnon sijaan voisin kertoa vaikka kuinka paljon, mutta tiedäthän, aikaa ei ole koskaan tarpeeksi. On sääli tappaa sinut, olisi ollut mielenkiintoista tutkia sinua ja tehdä sinusta muistiinpanoja, ulottuvuusmatkaaja”, Flygel lisäsi, jolloin Gekko näki hänen kasvoillaan pienen pettymyksen ilmeen.
Qewa hiipi Flygelin takana, Glatoriankingin antaessa tälle neuvoja suutaan liikuttamalla. Fikou tajusi että tämä iso valkomusta olento pitäisi nujertaa jotenkin, mutta ainoa keino jolla hän voisi nujertaa Zyglakin olisi älykkyys. Fikou kiipesi läheistä palkkia pitkin katonrajaan, alkaen erittään seittiä, josta muodostuisi pian verkko. Ja verkon voisi aina pudottaa alla olevan vastustajan niskaan.
Fikou katseli kuinka hänen isäntäänsä heitettiin ympäri seiniä. Umbra oli joutunut johonkin outoon transsiin, jonka naruja pelottava,
punertava olento veteli.
Umbran pään sisällä, ajatukset risteilivät ja olivat milloin hänen, milloin punaisen olennon tai muiden huoneessa olijoiden. Gekon paha muoto koetti sekoittaa Umbran hulluuden partaalle, lähettämällä tämän aivoihin mitä sekavampia ajatuksia.
"Miksi edes vaivaudut taistelemaan tämän maailman puolesta? Eikö omassasi ole tarpeeksi ongelmia? Miksi liityt Klaanilaisten sotaan?" punamusta olento iskosti Umbran aivoihin.
"Aluksi halusin vain löytää tieni kotiin, mutta sitten aloin tajuta että oli parempi saada ystäviä ja liittolaisia joiden avulla kotiin pääsy voisi olla mahdollista. Aloin tuntea syyllisyyttä tämän universumin tilasta, vaikken ollutkaan ollut siihen osallisena. Klaanilaisten tuomat menetykset Yö Kauhun aikaan, saivat minut liittymään heidän joukkoihinsa", Umbra vastasi viestiin.
Flygel ja Gekko taistelivat nyrkein toisiaan vastaan, Qewan luodessa seittiä Flygelin yläpuolella. Pieni hämähäkki oli nopeasti saanut aikaan suurehkon verkon, joka voisi vangita Zyglakin.
Gekko katsahti ylöspäin. Hän antoi Qewalle merkin, jolloin pieni hämähäkki pudotti vihreän verkon suuren Zyglakin niskaan. Limainen verkko takertui tiukasti kiinni liskon ruumiiseen, jolloin Zyglak joutui pyristelemään vapaaksi.
Gekko katsahti Umbraa. Matorania pidettiin kurkusta kiinni ja roikotettiin ilmassa lähellä yhtä palkkia, joka oli vääntynyt osumien takia. Punainen olento oli täysin keskittynyt matoranin mielen tuhoamiseen riekaleiksi, eikä huomannut sitä että Gekko lähestyi häntä, heittäen kaikilla fyysisillä voimillaan, raskaan Artakhan miekan päin olennon selkää. Miekka viilsi punaista massaa kuin vetsi voita, kadoten suoraan olennon sisään. Punainen massa kerääntyi miekan ympärille, jättäen vain miekan kahvan törröttämään olennon selästä.
Punainen olento pudotti Umbran maahan, kääntyen kohti Gekkoa. Umbra kärsi suunnattomasta päänsärystä ja hänen oli vaikea hengittää.
"Nyt minä sinut kohtaan, veljeni!" punainen olento huusi, lähestyen Gekkoa, joka oli ilman aseita...
***
Umbra makasi juuri ja juuri tajuissaan mielensisäisen iskunsa jälkeen ja huohotti kuin viimeistä päivää hänen kurittajansa edetessä kohti valkoista toaa.
”Olet ruma jopa makutaksi.”, toa sanoi ja Flygelin arvelu kävi toteen, itseasiassa hänestä tuntui siltä, että voisi hyvin päästä pakenemaan ja jättämään Rujon otuksen kaksikon hoideltavaksi, Flygel esitti tajutonta odottaen sopivaa hetkeä iskeä.
Makuta oli liian keskittynyt taisteluun tajutakseen kaivaa Zyglakin mieltä. Harva olisi tässä tilanteessa pysynyt niin tyynenä kuin toa, harvaa oli myöskään kidutettu ja hakattu koskaan niin pahasti. Aseeton toa pinkaisi kohti Umbraa jonka vieressä aseet olivat, hän nappasi uhrausmikean ja
löi sillä parhaansa mukaan punaista jättiläistä, se toki tuotti vahinkoa, mutta aivan kuin otuksella olisi ollut jälleen jokin varasuunnitelma eikä se siksi tuntunut olevan kovinkaan suutuksissaan nähdessään tipan vihreää nestettä valuvan selästään, tokihan se tällä kertaa kosti. ”Umbra, jos voisit nousta...”, toa sanoi, mutta kuristusote hänen kaulallaan keskeytti hänet ja punainen jättiläinen alkoi
hakkaamaan hänen mieltään vielä kovemmin mitä hän oli Umbralle aiheuttanut. Toa kiemurteli tuskissaan Makutan otteessa kun tämä yhtäkkiä päästi irti hänestä. Umbra nousi seisomaan. Samalla hetkellä Zyglak repi verkon auki ja lähti juoksemaan kohti tykkinsä säilöntä paikkaa. ”Sinähän et minulta karkaa!”, Matoran karjaisi suustaan ja lähti pinkovan Zyglakin perään, Matoran heitti miekkansa Zyglakin kylkeen jääden itse aseettomaksi, mutta kaataen liskon maahan, ”Sinä pieni, pieni matoran.”, Flygel sanoi ivallisesti ja lähti laahustamaan eteenpäin, Umbra seurasi halvaannutettua vastustajaansa ja sai hetken päästä miekkansa jalkaansa, Flygel lähti juoksuun kohti ovea, Fikou kipitti isäntänsä perään niin lujaa kuin pystyi, sillä ovi oli sulkeutumassa, hämähäkki ehti juuri ja juuri ovesta, jättäen Toan ja Makutan kahdestaan huoneeseen taistelemaan siitä kumpi pääsisi ulos hengissä.
”Ystäväsi hylkäsi sinut, sinut petettiin.”, Makuta suolsi suustan loukkaavasti, toa katsoi selviytymismahdollisuuksia jotka tuntuivat olevan pyöreässä nollassa Jättiläisen ilmestyessä hänen kasvojensa eteen.
Toa hyppäsi ilmaan ja iski jälleen selkään suurta oliota kultisteilta varastetulta miekalla ja nappasi samalla omansa takaisin, Makuta päätti pahentaa tilannetta särkemällä lasin, joka esti vettä virtaamasta sisään.
”Mitä Karzahnia sinä oikein yrität!”, Toa huusi vesipatsaan sinkoutuessa naamaansa vasten kun loput paukahtivat jättiläisen eteen, huone täyttyisi nopeasti ja silloin Zyglakia olisi mahdotonta päihittää. ”Sinun pitäisi tietää paremmin, veljeni.”, Olento sanoi äänellä, joka kuulosti siltä kuin se olisikin niin. Vesimassat kasvoivat, ja kaksikko nousi ylöspäin huoneessa, joka alkoi näyttää sen hajotessa aivan muulta kuin laitokselta. Miekka kalahti Zyglakiin kerran jos toisenkin saamatta aikaan kuitenkaan tarpeeksi vahinkoa. Toa kiipesi ylöspäin ja hyppäsi Zyglakin selkään, olento oli edelleen hyvin kokematon taistelija, koska se ei ollut saanut minkäänlaista koulutusta, se oli joutunut opettelemaan kaiken itse. Sitten odottamatta se parkaisi kivusta kun vihreää nesttä näkyi lilluvan vedessä enemmän kuin se terveys olisi sallinut, se lyyhistyi veden alle.
”Se ei voi olla näin helppoa, en usko sitä.”, aivan kuin vastauksena toan lausahduskeen luinen käsi iskeytyi pintaan riuhtiasten toan syvyyksiin, jostain syystä kelluva antidermis painui veden alle ja kuului korvia särkevä parkaisu: ”Voi ei, eiiii!”, ääni hävisi syvyyksiin.
Valkoinen toa nousi vedestä, kiiveten tarmokkaasti ylöspäin, niillä voimilla mitä hänellä enään oli jäljellä.
”Pakoreittini”, Gekko sanoi läähättäen.
Toa oli onnistunut pääsemään seinään josta hakkasi tietään läpi, väsyneenä, riutuneena ja vihaisena se lävisti haurastuneet laitoksen seinät päästen ulos, vihdoin ja viimein, hän ei kuitenkaan jäänyt ihailemaan maisemia, kun yksi seinistä räjähti irti. Umbra ja Quewa olivat ehkä mennyttä. Valkoinen olento käveli metsään, kiihdyttäen tahtiaan päästäkseen pois täältä kamalasta paikasta, välttäen viimeksi sattuneen seurauksena pihkapuut hän oli juosten perillä hyvin nopeasti, koska hänen ei ollut tarvetta odotella Umbraa, joka tuli taas tämän seurauskena hänen mieleensä. Toa kuitenkin jatkoi matkaansa, joka saattaisi viedä aikaa. Sisimässään hän saattoi olla, sekä surullinen, että iloinen Umbran takia, ilman häntä tuo Makuta olisi saattanut päästä rellestämään klaaniin, tosiaan. Klaaniin.[spoil]Umppeli kirjoitti tuon alkuosan, yrittää nyt sitten selviytyä ulos sieltä, ÄHÄHÄHÄHÄHÄHÄHÄHÄHÄ[/spoil]
Sulavalinjainen ilma-alus halkoi yötaivasta verkkaiseen tahtiin. Sen viisihenkinen miehistö oli ottanut kuuden tunnin yöunet Xian pohjoispuolella ennen kuin pitkä matka jatkui jälleen. Klaanin laivaston johtaja Keetongu käänteli ja paineli Kirikori II:n ohjaimia, jotka oli selvästi luotu hänen valtavia kämmeniään varten. Keltaisen jättiläisen ainoa silmä oli raukeana puoliummessa.
Toinen laivaston matoraneista heitti lapiollisen hiiliä lentokonetta ilmassa pitävään ja sen matkustajia lämmittävään höyrymoottoriin, kun taas toinen kiristeli ruuveja koneen rungossa. Guardian istui tuolillaan Tongun takana ja nojasi aluksen ikkunaa vasten. Hän katseli maisemia toisesta ikkunasta.
Makuta Nui leijaili tummanvihreänä pilvenä läpinäkyvän purkin sisällä. Itse purkki lojui vakaasti pöytämäisellä tasolla, mutta pahimpien ilmakuoppien iskiessä se kaatui, putosi tasoltaan ja vieri lattialla vauhdikkaasti. Guardian joutui nostamaan Manun purkin lattialta pari kertaa ennen kuin päätti sijoittaa sen Kirikori II:n juomatelineeseen.
Ilmakuoppapommituksen loputtua vauhti muuttui jälleen tasaiseksi. Nyt ikkunasta näkyi vain pilviä. Guartsu vilkaisi koneen takaosaan ja huomasi, että toinen matoraneista nukkui lakisääteisellä tauollaan. Toinen vahti höyrykoneen tulta. Myös purkissa oleva antidermis oli lopettanut telepaattiset lausahduksensa täysin. Jos se oli täysin mahdollista, Makuta Nui nukkui.
"Guartsu", Keetongu sanoi tuttavallisesti.
"Aikapoika", sininen skakdi sanoi virnistäen. Keltainen jättiläinen naurahti tälle kumeasti.
"Mitä luulet, että Nynrahilla tapahtuu?" Keetongu kysyi.
"En tiedä. Voi olla Allianssi. Voi olla jotain täysin meidän toimivaltamme ulkopuolella."
"Voi olla", Tongu vastasi. Hän siirsi kätensä ohjaamon kattoon ja painoi kolmea kytkintä. "Minä silti haluan sen tilaukseni. Ja minähän sen saan."
"Miksi et lähettänyt matoranejasi?" Guartsu kysyi kohottaen kulmaansa. Keetongu oli hetken hiljaa ja kääntyi adminia kohti.
"Miksi lähteä Zakazille yhden kiväärin takia?"
Guardian hymyili. "Niinpä. Me emme kai vain osaa pysyä poissa etulinjoilta."
"En kykene vain istumaan jossain lennonjohtotornissa", Tongu sanoi. "Lentäminen on liian mukavaa."
"Varmasti", Guardian sanoi. Hän vilkaisi ikkunasta ulos. Kirikori II oli noussut pilvikerroksen yläpuolelle. Puolikuun ja tähtien kajastama valo sai pilvet hohtamaan hopeisina. Vartija tuijotti maisemaa vaikuttuneena.
Jossain kauempana lensi muodostelmassa jotain siivekästä. Guardian tarkensi parveen kiikareillaan.
"Lohrakeja", hän lausahti.
Majesteettiset käärmeet syöksyivät öisen ilman läpi räpytellen siipiään hitaasti. Niiden suurten silmien hohto näkyi kauas. Käärmeiden pitkät perät kiemurtelivat öisessä ilmassa sulavasti niiden ratsastaessa tuulella.
Keetongu hymyili. Hän paineli hitaasti erilaisia nappeja Kirikori II:n ohjaimissa. Sitten hän tarttui suureen puiseen kahvaan oikealla puolellaan.
"Pitäkää kiinni", Keetongun kumea ääni kaikui. Hän veti kahvasta. Jotain räjähti.
Kirikori II syöksyi uskomattomiin nopeuksiin ja harvat lentokoneessa nukkuvat hätkähtivät hereille. Kun alus kääntyi hieman vinoon, Manun purkki putosi jälleen lattialle ja pyöri villisti. Sisällä oleva kaasumassa ei ollut huvittunut.
Kirikori II ui läpi kuunvalon hopeaksi värjäämien pilvien ja halkoi niitä siivillään. Pian se kulki Lohrakien joukossa kuin yksi niistä. Lentävät käärmeet eivät näyttäneet edes huomaavaan puista ja teräksistä kanssalentäjäänsä.
Alus kulki Lohrakien imussa useita tunteja. Laivaston matoranit katselivat ikkunoista suuria käärmeitä haltioituneina niin tiiviisti, että ehtivät unohtaa työnsä.
Guardian käveli kohti ilma-aluksen puisella lattialla makaavaa purkkia ja poimi sen käteensä. Purkissa leijuva vihreä nestekaasu sihisi vihaisesti.
"Nautitko lentomatkasta?" Guardian kysyi väsyneenä.
"Tarvitsen uuden ruumiin", purkki kumisi. "Tapetaan joku."
"Rauhoitu."
"...Liikkuiko joku äsken meidän takanamme?" Seran kysyi huolestuneena ja kääntyi ympäri. Ei mitään. Ei Rahia. Seran katsahti turhautuneena ympärilleen. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Vain kasvusto, pääosin vihreät juuret, oli kasvanut huomattavasti. Mutta eiväthän kasvit päästäneet hiiviskelyn ääniä.
"Ehkä se oli joku Rahi?" Kapura ehdotti vaikka ei nähnyt Raheja missään. "Olisipa minulla jälleen se Rahien käyttäytymisestä kertova kirja mukana. Ehkä se kertoisi Raheista, jotka osaavat kätkeytyä kasvustoon."
"Tai ovat näkymättömiä", Summerganon sanoi hiljaa. Ketään ei miellyttänyt ajatus näkymättömästä Rahista, joka hiiviskeli heidän takanaan.
Vain yksi.
"Sanoitteko te juuri jotain?" Kapura kysyi. Oudot sanat jäivät kaikumaan hänen päähänsä.
"Se ei ilmeisesti ollut mielikuvitustani", Seran sanoi mietteliäänä.
"Vaikuttaa mielensisäiseltä iskulta", Summerganon sanoi. Ketään ei myöskään miellyttänyt ajatus älykkäästä, näkymättömästä Rahista, joka käytti mielenvoimia.
"Vai oliko se Rahi?" Kapura lausui kaikkia polttelevan kysymyksen ääneen. Jälleen jokin rasahti.
Vain yksi.
"Pitäisikö häipyä", Kapura sanoi mutta kuulosti enemmän mietteliäältä kuin pelästyneenä. Matka olikin ollut melko tylsä.
"Kenenkään mieli ei taida olla suojattu?" Seran varmisti. Seurasi hiljaisuus.
"Okei, ehkä meidän pitäisi lähteä. Ei täältä kuitenkaan mitään löy-", Summerganon aloitti.
Aika
"Juostaan!" Kapura huikkasi ja kaatui rähmälleen maahan. Hänen jalkansa olivat sotkeutuneet kasvillisuuteen.
"Miten me kaikki onnistuimme jäämään kiinni näihin juuriin", Summerganon sanoi mietteliäänä auttaessaan Kapuraa ylös. Seran hakkasi hänen jalkansa ympärille kietoutuneita juuria.
Teidän osaltanne se on
"Niinpä. Miten ihmeessä", Kapura sanoi hiljaa. Jokin rasahti jälleen, mutta tällä kertaa ääni kuului selvästi, aivan kuin jokin viidakossa lymyävä ei välittänyt enää piileskellä.
"Hei muuten, näissä mielensisäisissä viesteissä voi olla järkeä", Summerganon sanoi. "Miten nämä nyt menivätkään? Ensin sanottiin 'Vain yksi.'. Sitten-"
Ohi
Maan alta, puiden latvoista, syvältä viidakosta ja muista lukemattomista paikoista syöksähti vihreitä juuria. Mutta nämä eivät vaikuttaneet kasvimaiselta. Ne tönivät toisiaan, aivan kuin kilvoitellen parhaasta paikasta. Ja ne osoittivat tiettyyn pisteeseen. Juuriin sotkeutuneet Seran ja Summerganon näkivät sen. Juuret olisivat nähneet sen jos niillä olisi silmät.
Kepe ja Snowie olivat hiljaa. Kumpikin heistä punnitsi Kepen kertomusta mielessään.
"Tarkoitatko siis...", Snowie aloitti nielaisten. "...Että yksi Nimdan siruista voi olla... Verstaassa? Koko ajan nenämme alla?"
"Näin epäilen", Kepe vastasi. "Ei kuitenkaan aivan nenämme alla, kuten jo kerroin. Emme voi rynnätä noin vain hakemaan sitä; me emme tiedä mikä sitä vartioi." Hän viittasi ovelle, jolta he juuri olivat tulleet.
"Kuinka me sitten saamme sen? Ja entä jos Liiga saa tietää?"
"Luulen että se tietää jo."
"...Mistä niin?"
"Dox ja Valvoja. Valvoja sai tiedon kahdesta tuntemattomasta henkilöstä Verstaan turvalliseksi luokitellulla vyöhykkeellä juuri ennen Doxin katoamista. Se sai myös napattua epäselvän pätkän Doxin niin harvoin kuultua soperrusta. Valvoja?"
Doxin ahdistunut ääni kaikui huoneen joka nurkasta kohinan säestämänä. "Kaksittain" - kohinaa - "kätöset siniset" - lisää kohinaa.
"Meille voi tulla kiire", Kepe sanoi.
"Kai meidän on puhuttava tästä jonkun adminin kanssa?"
"Totta. Lisäksi tahdon nyt tietää mikä on Tawan tietous tästä paikasta. Sitä ennen..."
Kepe asteli takaisin pöydän luokse.
"...tutkimme tämän."
Kepe nosti repaleisen videonauhan pöydältä. Hän valikoi siitä mahdollimman ehjän pätkän; videon alku oli täysin tuhoutunut. Hän kaivoi projektorin hyllystä ja viritti nauhanpätkän siihen.
"Katsotaan mitä tästä tulee."
Metsän reuna häämötti toan näköpiirissä, ja linnake näkyi horisontissa, portille astellen, hän näytti korttinsa tunnistimeen ja astui sisään. Klaanin torni kohosi näyttävästi korkeuksiin, mutta toalla ei ollut aikaa ihailla maisemia, hänen piti viedä salaiset dokumentit klaanin omalle laboratoriorotalle.
Verstas
”Pyörii.”,Kepe sanoi, mutta silloin oveen koputettiin ja Snowie avasi oven Kepen salamyhkäisesti painaessa projektorin äkkiä pois päältä.
”Tässä on salaisia asiakirjoja, sinun olisi syytä tutkia ne, voimme päästä Nazorakien niskan päälle. Mistä tämä viima tulee?”, Toa kysäisi. ”Jä-jätä ne siihen pöydälle.”, Kepe vastasi kuin olisi halunnut toan häipyvän salamana ulos huoneesta. ”Täällä vain vetää”, Snowie sanoi tyynenä.
”Ni-iin, katossa on reikä.”, Valkovihreä toa sanoi takelellen.
”Miksi en näe reikää?”, Gekko kysäisi.
”Paikassin sen ja paikka petti ja se peittää aukon kokonaan, joten sieltä tulee ilmaa.”
”...”
”Tuota noin, tutki ne paperit.”,toa lisäsi ja lähti huoneesta laittaen oven kiinni.
Kepe painoi pientä sinisenä välkkyvää nappia työpöydällä lojuvan näppäimistön keskellä ja nauha lähti vihdoin pyörimään. Ongelma nauhan kanssa ei vaikuttanut aiemmin olleen se, että sillä ei olisi mitään. Muinainen nauhoite oli päinvastoin täpötäynnä kuvamateriaalia ja ääntä.
Ongelma oli siinä, että siitä ei saanut mitään irti. Sekavasti liikkuvasta värimassasta ja ääniraidan korvia riipivästä kakofoniasta erotti ehkä välillä osia jostain isommasta, mutta nauhan seuraaminen sellaisenaan sai sitä silmäilevät lähinnä voimaan pahoin. Vähitellen verkkaisesti nakuttava ja tulikuumaksi lämpenevä prosessori sai kuitenkin koottua kasaan nauhasta niin paljon kuin vuosisatojen kulutus ja useat naarmut mahdollistivat.
Kepe ja Snowman ohittivat nauhan täysin tuhoutuneen alkuosan. Ensimmäinen minuutti jäi kaksikolta väliin, mutta siitä he eivät ehtineet harmistua. Videokuva oli monta sataa vuotta vanhaksi erittäin terävää, vaikka ruutu sumenikin parin sekunnin välein hieman.
Ruudulla oli turaga. Tämä aavikon väreihin verhoutunut ja mustaa Rau-naamiota käyttävä pieni kylänjohtaja tuijotti suoraan kameraan, joka lojui kuvakulmasta päätellen jonkinlaisella pöydällä. Turaga istui steriilin valkoiseksi maalatulla työtuolilla. Hänen takanaan heijastui steriilin valkoinen sairaalamainen seinämä. Turaga piti käsiään pöydän alla ja puhui jotain, mutta nauhalla hallitsi vain hiljaisuus.
Sitten repesi korvia raastava rätinä, joka sai Snowmanin ja Kepen vetämään kätensä kuuloelimiensä päälle. Se kesti vain pari sekuntia. Pian turagan puheesta sai jopa selvää.
"-des vuosi ja viides kuukausi Suuren Olentojen ajanlaskua. Kahdeskymmenesensimmäinen päivä." Nämä sanat tulivat turagan suusta erittäin virallisesti. Se näytti lukevan niitä papereista, jota piteli käsissään. Paperit eivät näkyneet kameralle, mutta niiden rahina kuului erittäin hyvin. Pian hahmo nosti paperit pöydän alta ja siirsi se sivuun. Se piti katseensa kamerassa ja vilautti merkillisen hymyn.
"Nimeni on Kezen ja olen yksi tämän tutkimuslaitoksen pääintendenttejä", turaga sanoi. "Työskentelen useiden matoran-, steltiläis- ja vortixx-tovereideni kanssa. Työtämme ohj-"
Seuraavaan Kepe ja Snowman eivät olleet varautuneet. Molemmat pomppasivat tuoleillaan ja Kepe meinasi melkein kaatua. Kaiuttimista kuului järkyttävää, voimakasta säröääntä, josta molemmat olivat erottavinaan Kezeniksi kutsutun matoranin ääntä, mutta sanoista ei saanut selvää. Samalla videonauhan kuva sekoittui useaksi sekunniksi. Kaikkiin väreihin sekoittui tummanpunaisia ja mustia sävyjä ja ruudulla oli voimakasta kohinaa. Yksittäisiä hajakuvia nauhan muilta osilta näkyi alle sekunnin ajan ruudulla. Kuva muuttui niin sumeaksi, että Kezen näkyi ruudulla vain aavemaisena, kasvottomana hahmona.
Sitten häiriö loppui ja kuva parani jälleen. Ääni oli tosin kadonnut uudelleen.
"...etkö voisi tehdä tälle jotain", Snowman sanoi hiljaa.
"...taidan laskea äänenvoimakkuutta pari astetta", Kepe vastasi.
"Ihan fiksua, mutta tästä nauhasta oli tarkoitus varmaan kuulla jotain?" Snowie sanoi virnuillen. Ikään kuin vastauksena lumiukolle nauha palautti jälleen äänensä.
"- ja Selecius -säätiö. Rahoittajamme ovat olleet perin anteliaita ja ovat antaneet minulle vastuun dokumentoida kaikki tämän tutkijakunnan saamat tulokset."
Kezen ryhdisti selkänsä. "Tervetuloa seuraamaan läpimurtoa, ystävät", hän sanoi hymyillen leveämmin. "Yhdessä otamme selvää, mitä sijaitsee tämän maailmankaikkeuden parhaassa piilossa!"
Kezen hymyili leveästi ja osoitti sormella otsaansa. "Aivoissa."
Kepe ja Snowman vilkaisivat toisiaan.
"Olenko se vain minä, vai..." Snowie kuiskasi, "...alkaako tässä muodostua jonkinasteinen kaava?"
Kepe hyssytteli Snowieta, sillä Kezen puhui jälleen nauhalla.
"Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 22."
Turaga näytti hieman väsyneeltä. Syy tähän saattoivat olla vähäiset yöunet.
"Ei merkittäviä edistyksiä tutkimuksissa", Kezen sanoi. "Saamme kuitenkin olla iloisia, sillä johtaja Selecius on luvannut huomattavia uudistuksia toimintaamme. Tämänhetkisen päätutkimusasemamme lisäksi rahoittajamme aikaisemmin lupaamat lisätutkimusasemat on luvattu valmistuviksi viikon sisällä! Nämä kaksi pienempää asemaa sijoitetaan etelään kahdelle eri saarelle. Onnekseni saan itse pysyä tällä asemalla."
Kezen näytti kameralle saarikarttaa, jonka saarien muodoista ei kuitenkaan saanut paljoakaan selvää huonon kuvanlaadun takia. Kolme niitä joka tapauksessa oli.
"Asemat 2 ja 3 on merkitty tälle kartalle punaisella. En pidä kummankaan ilmastosta, mutta eivätköhän ne hoida asiansa."
Ruutu pimeni sekunniksi. Kezen oli kuitenkin taas pian ruudulla.
"Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 26. Lieviä harppauksia tutkimuksissa. Delek ei suostu uskomaan kantaani. Uskomme molemmat, että sielu kuuluu olennaisesti psyykeeseen, mutta Delekin mukaan sielun voisi poistaa ja ajatukset toimisivat täydellisesti."
Kezen vaikutti hieman harmistuneelta. "Toivon löytäväni tavan todistaa hänelle, että asia ei ole niin", hän sanoi. "Sielu ei ole vain sivutuote, ajatukset ovat sielun työkaluja!"
Tutkijaturaga oli jo sammuttamassa kameraa, kunnes muisti jotain.
"Myöskin. Tänään törmäsimme joihinkin saaren matoraneihin. Minua ei heidän primitiivinen kulttuurinsa kiinnostanut, eikä kyllä Delekiäkään. Valjaiden osastolla toimiva ystävämme tuli kyllä heidän kanssaan toimeen."
Ruutu pimeni. Se tuntui merkitsevän aiemman päiväkirjamerkinnän alkua ja uuden loppua.
"Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 30."
Kezen vaikutti entistä väsyneemmältä. "Se on käsissämme", hän sanoi voitokkaana. "Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme. Kaivoimme auki hautoja, otimme haltuumme salaisia asiakirjoja ja turvauduimme jopa alamaailman tietolähteisiin. Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme."
Kezen hymyili todella leveästi.
"Nyt voin näyttää Delekille. Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli on -"
Kuva muuttui jälleen sotkuiseksi. Tällä kertaa se kesti vain sekunnin. Pian Kezen oli taas ruudulla. Nyt hän näytti hieman pahoinvoivalta. Turaga piteli päästään kiinni.
"Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 31. Ensimmäinen testi..."
Turaga yskäisi.
"...olisi voinut mennä paremmin. Opimme, että käsiimme saamaamme kohteeseen ei välttämättä kannata kokeilla..."
Turaga kuulosti siltä kuin se olisi halunnut oksentaa.
"...suoraa kontaktia. Kohde sisältää niin paljon puhdasta energiaa, että suosittelen käsittelemään sitä työkaluilla."
Kezen piti pohdiskelevan hiljaisuuden. "Olen kuullut sadut. En ollut ihan varma, että ne voisivat olla totta."
Turaga peitti kasvonsa käsillään.
"Mihinköhän olemme sotkeutuneet."
Sitten nauha räjähti taas sekalaiseen mustan ja punaisen kaaokseen. Äänet katosivat täysin, mutta aavemainen, kasvoton hahmo jäi tuijottamaan ruudulle.
"...ja siinä taisi olla kaikki, joka oli pelastettavissa", Kepe sanoi painaen pysäytysnappia.
Snowman räpytteli silmiään. "Minusta tuntuu, että Matoro ja Tawa haluavat nähdä tämän."
Nimda. Itroz. Cencord.
Mieli. Menneisyys.
Sanojen sirpaleet kelluivat Matoron päässä. Ne lentelivät ympäriinsä törmäillen välillä toisiinsa.
Vanha Toa-tiimi. Kadonneet muistot.
Narunpätkiä, jotka eivät muodostaneet köytä. Sirpaleita, jotka eivät muodostaneet ehjää.
Matoro havahtui Chat-kahvion marmorisen pöydän äärestä. Sairaalasta tultuaan hän oli tilannut kunnon aterian kahviosta. Notfun oli lähtenyt ilmeisen hyväkuntoisena käsiproteeseineen laivalle värväämään mystisesti murhattujen miehiensä tilalle väkeä.
Jään Toa haukkasi pursuavaa patonkiaan. Uuden lastin Turkanen-sinappi oli hieman väkevämpää kuin vanha, hän pani merkille. Ainut paikka maailmalla missä tuota maanmainiota sinappia tuotettiin, sijaitsi kaukana Eteläisillä Saarilla. Kauppasopimus sinapista oli sovittu sadaksi vuodeksi eteenpäin.
Toa naputteli sormiaan kylmää pöytää vasten. Hän mietti olisiko Kepe saanut nauhan toimimaan. Toisaalta korjaus voisi kestää kauan.
Kahvio oli hiljainen tähän aikaan iltapäivästä. Matoro muisteli niitä pitkiä iltoja kahviossa. Tunnelma katossa eikä kukaan halunnut nukkumaan.
Nyt se oli toista se, hän ajatteli. Sota Allianssia vastaan. Jostakin syytä ennen niin leppoisan Klaanin ilmapiiri oli muuttunut peräti painostavaksi. Toki hän halusi auttaa Klaania, mutta tälläisinä aikoina hän nautti matkustamisesta.
Jään Toa nousi pöydästä syötyään ja lähti kohti satamaa, josta hän lähtisi taas matkaan Itrozin kansion tietojen avulla.
Kapura oli hiljaa. Hän oli juuri avaamassa suutaan, mutta sitten uusi mielensisäinen viesti tavoitti kolmikon.
Aiotko kieltäytyä kutsusta?
Osa juurista kääntyi uhkaavasti Summerganonia ja Serania kohti. Muutama kietoutui heidän raajoihinsa ja esti liikkumisen.
Sepä harmi.
Muutama juuri kiertyi Summerganonin kurkun ympärille.
"Tajusin", Kapura sanoi hiljaa ja lähti kävelemään mystisen vaiston ohjaamana. Kasvillisuus tiheni. Juuria näkyi enemmän ja enemmän, ja ne liikahtelivat Kapuran kulkiessa ohi. Raheja ei näkynyt vieläkään. Kapura tajusi tilanteensa toivottumuuden: Hän oli kävelemässä kohti mystistä paikkaa saarella, jolla ei todennäköisesti ollut asutusta. Ja hänen matkakumppaninsa olivat pahimmassa tapauksessa kuolleita.
Jatka.
Kapura havahtui mietteistään. Mielensisäinen viesti tuntui vahvemmalta. Äänensävyäkin erotti hieman: se kuulosti siltä, kuin joku olisi odottanut jotain todella kauan. Itse ääni ei kuulostanut miltään Kapuran tuntemalta lajilta.
Lähellä.
Kapura erotti puiden takana jotain harmaata ja massiivista. Vihreät juuret hänen ympärillään liikahtelivat hieman.
Niin lähellä.
Kapura erotti harmaan kohteen: se näytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen halli. Peltikatossa oli useita reikiä, ja seinät olivat revenneet sieltä täältä tarjotessaan kulkureittiä juurille. Kasvillisuutta alueella ei juuri ollet. Hallin takaa Kapura erotti joukon muita rakennuksia, jotka eivät olleet niin ränsistyneitä. Maassa lojui lasinsirpaleita.
Vihdoin.
Kapura asteli hermostuneesti kohti hallia, jonka ovet makasivat maassa ruosteisina. Hän erotti vain pimeyttä oviaukosta.
Sisältä kantautui nauru, joka kuulosti kummalliselta, aivan kuin nauraja ei olisi tästä maailmasta.
"Sisään", kuului oudolla äänellä naurun lomasta. Kapura asteli sisään halliin hermostuneena.
"Kuka sinä olet?" Kapura kysyi. Nauru lakkasi. Johonkin hallin pimeyteen ilmestyi kaksi suurta, punaisena hehkuvaa silmää.
"Minä olen...", kuului lauseen aloitus punaisten silmien kohdalta.
Zairyh.
Valot räpsähtivät päälle. Kapura erotti hallin epätavallista sisustusta: Lattia oli täynnä lasinsiruja ja tyhjiä koeputkia, jotka olivat jo kauan aikaa sitten valuttaneet sisältönsä maahan. Seinissä oli kiinni ilmeisesti toimivia koneita, joista kulki johtoja nurkkaan.
Nurkan perällä oli paljon lasinsiruja ja korokkeen tapainen jalusta. Jalustan päällä oli olento.
Kapura ei pystynyt hillitsemään itseään.
Hän huusi.
Samainen tuntematon saari, kauan aikaa sitten
"...Toa-kanisterit ovat miltei lähtövalmiita, jään kaipaamaan tätä paikkaa", Tapnok julisti iloisesti ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkkaasti. Tässä säässä oli vaikea kuvitella, miksi Pohtur ja Darek olivat seonneet.
"Minäkin", Kapura totesi unisesti miettien Pohturin ja Darekin mysteeriä, jonka oli jo asianmukaisesti merkinnyt muistiin.
"Kuuntele noita ääniä, laittavat varmaan kanistereita valmiiksi", Tapnok sanoi iloisesti.
"Merkitsen senkin muistiin", Kapura sanoi ja kirjoitti lauseen alun: "Ulkoa kuuluu ään-"
Kapuran kirjoitus keskeytettiin.
Puisen mökin seinät pirstoutuivat.
Raoista syöksyi sisälle monta vihreää, paksua juurta. Kapura katseli kauhistuneena, kun ne kiertyivät Tapnokin kaulan ympärille.
Po-Matoran rimpuili. Hän yritti sanoa jotain. Kapura oli jähmettynyt paikoilleen.
Tuntematon saari, nykyhetki
Kapura katsoi kauhistuneena huoneen nurkkaan.
Olento muistutti hieman kasvia. Paitsi että Kapura ei ollut eläessään nähnyt mitään, joka muistuttaisi vähemmän elävää olentoa. Olentoa peittivät samaiset vihreät juuret, ja se mahdollisesti koostui niistä kokonaan. Silmät (vai olivatko ne vain rakoja juurimassassa) hohtivat epäluonnollisen kirkkaina. Olento ylettyi täsmälleen korokkeelta kattoon. Juuret sen pinnalla liikahtelivat koko ajan.
Zairyh.
Kapura yritti ottaa tukea jostain. Hän ei pystynyt seisomaan, vaan kaatui lattialle kauhistuneena. Lonkeromaiset juuret kiertyivät hänen käsiensä ja jalkojensa ympärille. Kapura ei yrittänyt tehdä vastarintaa. Hän ei voinut. Kapura ajatteli vain yhtä sanaa.
"Morbuzakh."
Zairyh liikahteli levottomasti, ja sanoi: "Ei."
Paljon enemmän.
"Mitä", Kapura sanoi huohottaen saatuaan puhekykynsä takaisin. "Saaren Matoranpopulaation tuhoaja on... huonekasvi?"
Voi. Yrittää esittää rohkeaa.
Minä tiedän.
Kapura tunsi oudon tunteen. Hän näki vilaukselta kuvia, jotka tuntuivat sopivan hänen tarinaansa. Joitain hän ei tuntenut. Ta-Matoran kompastuu Toa-kiveen. Kolme hahmoa ratsastaa Gukko-linnuilla. Avde uhkailee Morbuzakhilla. Ta-Matoran raapustaa mökin seinään kirjoitusta.
"Mmmmitä sinä teet", Kapura mutisi.
Käyn läpi muistosi
Se ei satu
Hihih
Muistojen tulva jatkui. Tummanpunainen Toa sulloutuu Toa-kanisteriin katsellessaan metsäpaloa. Joukko kristallikiipijöitä hyökkää. Musta viittaan kietoutunut hahmo ojentaa kätensä.
Hän
Musta viittaan kietoutunut hahmo ojentaa kätensä.
Se on hän
Kapura avasi silmänsä. Hän nousi huterasti ylös. Zairyh liikahteli levottomasti ja näytti voitonriemuiselta, vaikka juurimassan ilmeitä oli erittäin vaikea tulkita. Kahden silmänreiän alle avautui kolmas reikä.
"MISSÄ HÄN ON"
MISSÄ HÄN ON
Kapura kavahti taakse. Hallin lattiaan tuli halkeamia juurien noustessa maan alta. Zairyh huusi.
"MINÄ KYSYIN SINULTA!" Zairyh karjui.
MISSÄ HÄN ON
Musta viittaan kietoutunut hahmo ojentaa kätensä.
"En tiedä, mistä puhut", Kapura sanoi todenmukaisesti.
"Pakko", Zairyh sanoi hiljaa.
PAKKO
Juurimassa liikahteli. Katosta varisi maahan pölyä. Muutama johto katkesi.
VASTAA
VASTAA
Kapura tunsi kaatuvansa maahan, mutta hän ei tuntenut kipua. Kaikki näytti hidastetulta. Lopulta kaikki muuttui pimeydeksi.
Sinä vaadit tätä
"Mitä", Kapura mutisi. Hänen olonsa oli huono.
Minun on yksinkertaisesti pakko tehdä se.
"Mistä puhut", Kapura sanoi hitaasti.
Heistä.
Pimeys hälveni. Kapura avasi hitaasti silmänsä. Hän erotti muutaman juuren yhdistyvän eräänlaiseksi putkeksi hänen ja Zairyhin välille. Punainen valo Zairyhin silmissä himmeni. Putki alkoi hohtaa punaista valoa.
Pinkit yksisarviset kokoontuivat. He aikoivat mennä sateenkaariulottuvuusportista bioklaaniin ja tappaa kaikki. niin he tekivät. keijukaisprinsessatkin auttoivat, ja näin tuhoutui bioklaani. yksisarviset joivat sitten sivistyneesti pinkkiä teetä ja söivät berliininmunkkeja keijukaisprisessojen kanssa, lopuksi he meniivät sateenkaaren avulla kultapadan luo, ja tuhosivat kultapadan. Sitten he joivat sinolia sivistyneesti ja pinkisti. Lopuksi he itsemurhasateenkaaripommittivat universumin.
Raskas matka oli vaatinut veronsa, niinpä Gekko suuntasi kahvioon.
"Ja sitten se roskapönttö tappoi kaikki kun minä olin piilossa seinän takana, se oli siis niin hirveetä!", Ga-Matoran sanoi toiselle, mutta keskeytti kun valkoinen toa meni heidän ohitseen tuima ilme kasvoillaan.
"Olikoha tolla huonoki päivä?",toinen kysyi.
"Varmaan pää täynnä vettä, khi hihi."
Toa ei välittänyt näistä loukkauksista vaan istui tilaten sämpylän, ja söi sitä hartaasti, oli kulunut ikuisuus olennon viime ruokahetkestä.
Siinä samalla hän mietti, pitäisikö hänen kertoa eräästä Makutasta, Umbran kohtalosta ja Flygelistä. Umbraa ei oltu vielä kaivailtu klaaniin, hän odottaisi muutaman päivän ja kertoisi sitten. Ainkaan ei aiheuttasi turhaan paniikkia.
Sämpylä oli syöty.
Toa nousi ylös ja lähti huoneistoaan kohti, hänellä oli aavistus, että asiakirjoista löytyisi jotakin, mikä johtaisi taas tutkimusmatkaan, mitä ilmeisimmin luolastoon. Toisaalta haluaisko hän mennä sinne toistamiseen sen jälkeen mitä oli siellä kokenut uhkarohkealla reissullaan? Seuraavat kysymykset pyörivät toan päässä tämän törmätessä Le-matoran parkaan, joka pudotti kantamuksensa,
"Katsoisit eteesi haahuilija!", Toa murahti vastaukseksi ja Matoran oli hetken hiljaa paikallaan, kunnes keräsi tavaransa mulkoilen toaa.
GK avasi oven ja astui huoneeseensa, siitä oli lohkaistu pala seinää pois ja hän katsoi sitä tyrmistyneenä,
Hän oli monia päiviä sitten rakentanut itselleen uuden huoneiston sen räjähtämisen takia Yönkauhun aikana.
ja vielä tyrmistyneempi oli hänen ilmeensä siihen liimatun lapun jälkeen.
Huoneistosi on suurempi kuin muiden, leikkasimme siitä siis palan pois, onhan se julmaa, mutta tasaarvo sen olla pitää.
-Tuhoisin terveisin, Paaco.
Creedy pyyhki hikeä kasvoiltaan. Luola muuttui hetki hetkeltä tukalammaksi, matoranin kahlatessa edelleen paperipinojen läpi.
Viimeiseen kahteen tuntiin hän ei ollut saanut selville mitään uutta ja hän oli jo luovuttanut etsinnät koskien sopimusta. Muutama päiväkirjanpalanen oli antanut hänen ymmärtää, että sopimus ei ehkä ole fyysinen, vaan kyseessä olisi ehkä jonkinlainen vaihtokauppa. Viestien salaperäisyys kuitenkin hämmensi Creedyä ja hän oli tyytynyt vain jatkamaan paperien lukemista:
Kuudes päivä Xian leirillä (jälleen) – uudet tehtävänannot
Mestarilla oli tänään minulle tänään uutisia. Hänen entinen työntekijänsä Guardian oli jäljitetty vakoojien mukaan Voya Nuille ja aloimme valmistelemaan matkaa sinne. Mestarini kertoi minulle, että hän saattaisi olla Metru Nuin hyökkäyksen takana. Minun ei tarvinnut miettiä kauaa lähtisinkö, nyt olisi maksun päivä. Valitettavasti mestari haluaa hänet elävänä, hoitaakseen tämän kanssa ensin tilit tasan. Tämän jälkeen hän kuitenkin antaisi tämän minulle ja siitä alkaisikin hauska osuus.
Ancient on ollut viimepäivät omituisen skeptinen. Nämä pahat ajatukset tulisi saada kitkettyä ennen lähtöä, sillä minulla ei ole varaa minkään mennä pieleen tällä kertaa. Ennen lähtöä pyysin myös mestariani sulkemaan sen tarvittavan kunnolla, saattaisin nimittäin hieman ”innostua” tällä matkalla, emmekä halua ongelmia tullessamme takaisin.
Tässä vaiheessa Creedy lopetti jälleen lukemisen. Hän hätkähti ja veti esille aiemmin jo luettuja papereita. Hän huomasi saman kaavan sopimuksen kanssa. ”Sen tarvittavan”. Tämä sana toistui useaan kertaan eri viesteissä ja hyvin monessa osassa se käskettiin sulkea johonkin.
Tällä kertaa hän ei kuitenkaan alkaisi tutkimaan asiaa, sillä Creedy oli jo tähän mennessä tajunnut, että Killjoy oli tuhonnut useita arkaluontoisia lukuja. Moni papereista alkoi kuin jonkin keskeltä ja muutamaan paperiin oli tarttunut tuhkaa, aivan kuin sen vieressä olisi poltettu jotain.
Creedy asetteli paperit jälleen sivuun ja käänsi katseensa kattoon. Hän oli ollut täällä suljettuna jo miltei kaksi vuorokautta. Hän ei tiennyt kuinka Killjoylle oli käynyt, oliko tämä edes elossa. Hän kuitenkin oli eniten huolissaan itsestään, sillä hän ei ollut kertaakaan kuullut pihahdustakaan ulkopuolelta.
Matoran pyyhkäisi jälleen hikeä otsaltaan, ihmetellen kuinka luolassa oli niin kuuma. Hän nousi seisomaan ja kakoi henkeään. Aivan kuin luolasta olisi kadonnut kaikki ilma. Ja silloin se iski Creedyyn kuin salama kirkkaalta taivaalta, se oli. Happi oli lopussa. Tällä kertaa kylmän hiki kirposi matoranin otsalle, hänelle tulisi kiire...
Matoro katseli Yön Timo II:n kannelta matoraneja jotka lastasivat paraikaa uutta tavaraa laivaan. Matka alkaisi tänä iltana.
Useat erilaiset olennot raahasivat laatikoita ja tynnyritä pitkin suurta laituria ja siitä nosturilla laivan kannelle.
"Arr. Missäs se paikka siis on?" ärisi Notfun Matoron vieressä. Matoro katsoi lyhyttä matorania suuressa kolmikolkassaan ja kyberneettisessä kädessään.
"Saari aivan Pohjoisen Mantereen itärannikolla. Parisataa kiota Rozumista luoteeseen", Matoro selitti ja luetteli rivin koordinaatteja.
Notfun merkkasi numerot muistiin merikortin nurkkaan.
"Se Nimdajuttu löytyy sitten sieltä?"
"Niin luulen"
Äksäkin näkyi kävleevän lastaajien joukossa Jardirtin kanssa. Kaikki näyttivät olevan paikalla. Laiva lähtisi kohta.
Jonkin ajan kuluttua he olivat jo merillä Klaanin saaren näkyessä takana. Matoro kaivoi mukaansa ottamansa salakirjoitetut kansiot ja käännetyn päiväkirja-osan.
Nyt kun hän tiesi miten koodi purettiin, hän voisi dekoodata muutkin paperit.
Tunteja kului.
Alku
Rozum on täydellinen tukikohta. Se on syrjäinen ja karikkoinen saari. Halusin ehdottomasti tutkimuspaikan Destralin ulkopuolelta. Liian usein Makutoiden seura on painostavaa. Vain Mutran ymmärtää minua tiedemiehenä.
Rozumilla asui parisatahenkinen matoranpopulaatio. Sivistymättömiä olentoja. Minuun verrattuna kärpäsiä.
Heitä voisi käyttää kokeisiin.
Kylän Turagoita johtaa turaga nimeltä Kezen. Hän tuntuu älykkäältä ja tietää paljon erikoisalastani. Hän kertoi minulle vanhasta esineestä jonka uskottiin olevan äärimmäisen voimakas ase. Nimda.
Sain häneltä vanhoista tutkimuksista kertoneen kasetin tutkikohtaani.
Projekti Hopearutto
Minun ja Mutranin viimeinen yhteinen projekti käsitteli biologisia aseita.
Me onnistuimme eristämään Zyglakien levittämän taudin bakteerikantaa ja säilömään sitä. Me myös onnistuimme kehittämään vasta-aineen rutolle.
Luonnolliset aseet ovat kaikista tehokkaimpia. Miksi kuluttaa ikuisuuksia kehittäen jotakin keinotekoista, kun luonto tarjoaa parhaat aseet?
Mieli. Myrkyt. Taudit.
Hopearutto tappoi saaren matoranit kahdessa viikossa.
Matoro heitti kääntämänsä sivun raukeana pienen hyttinsä hyllykköön. Hän asetti myös muistiinpanonsa ja kääntämättömät sivut sinne.
Aurinko oli laskemassa mereen. Hän oli arvioinut heidän olevan perillä kahdessa päivässä.
Kepe poimi videokasetin käteensä, ja kastahti Snowmaniin.
"Eli. Käyn näyttämässä tämän Tawalle, ja menen sitten Arkistoihin penkomaan vähän tietoja. Tavataan täällä... Kappas. Kello onkin noin paljon. Jos nähtäisiin huomenna, puolenpäivän aikoihin?"
"Näin tehdään. Tuota, saatko osan noista varusteistani kuntoon huomiseksi?"
"Katson, mitä saan tehtyä."
"Ihanaa, Tultsukka."
"...joo. No, menen nyt, heippa."
"Morjens."
Niine hyvineen Kepe poistui laboratoriostaan, ja jätti Snowien seisomaan yksin kaikkien laitteiden keskelle.
Verstaan lukitun oven suunnalta kuului aavemaisia ääniä.
Salamat pauhuvat synkkien pilvien seassa. Sadepisarat piiskaavat maata poikkeuskellisella voimalla. Matoranit juoksevat ympäriinsä pakokauhun vallassa. Moni yrittää auttaa loukkaantuneita. Turhaan. Kaikkialla on tulta. Ja savua. Jopa höyryä. Helvetin liekit höyrystävät pisarat ennen kuin ne ehtivät sammuttaa palavien telojen kattoja. Punainen hahmo seisoo tuhon ja sekasorron keskellä. Se nostaa katseensa pois olemattomiin palavasta maasta. Se tuijottaa oransseilla silmillään poispäin juoksevaa Matorania. Se avaa suunsa. Tulimassa alkaa syöksyä matorania kohti...
Make aukaisi silmänsä. Hän nousi hätkähtäen ylös. Hetken järkytyksen jälkeen hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Mitä nämä painajasiet merkitsivät? Miksi ne olivat ilmestyneet hänen uniinsa? Miksi... Make näki pian silmissään Snowmanin tyhjän katseen. Tosin eihän se Snowmanin ollut. Riivatun lumiukon suusta tulleet sanat häiritsivät häntä yhä...
Make käveli pimeän Klaanin käytävillä. Oli lähes pimeää. Taivaalla loistava kuu ja muutamat linnakkeen pihan valot valaisivat paikkaa ikkunoiden lävitse. Maken mieli oli tyhjä. Hän ei tiennyt, mihin oli menossa. Lopulta hän erehtyi katsomaan viereiseen oveen; "Kahvio". Make katsoi oven alaosaan. Huoneen puolelta kajasti valoa. Siellä siis oli joku. Make avasi oven. Kirkas lamppu oli päällä. Missään ei kuitenkaan ensisilmäykseltä näkynyt ketään. Pian Make havaitsi valkoisen hahmon istumassa pyöreän pöydän äärellä. Make tunnisti hahmon pian. Snowman. Hän koki oudon väristyksen katsoessaan Snowieta silmiin parasiittitapauksen jäljiltä. Lumiukko veti katseensa pois lukemastaan lehtisestä kääntäen katseensa Makeen.
”Kas, Make. Iltoja. Sinäkin hereillä tähän aikaan, vanha yökyöpeli”, Snowie aloitti hilpeästi, mutta vaihtoi pian äänensävyään huomattuaan Maken ahdistuneen ilmeen. ”Öh, tuota, jokin vialla?”
Make veti naamalleen lievän hymyn ja vilkutti Lumiukolle. Hän katseli ympärilleen. Kahvio oli vielä melkoisessa remppakunnossa. Kukaan ei ilmeisesti ollut juuri käynyt siellä Yö Kauhun jälkeen Pian hän kiinnitti huomionsa Snowmanin edessä olevaan, puoliksi syötyyn leivokseen. "Niitä saa tuolta", Lumiukko viittoi tiskiä kohti. Make käveli tiskin luo. Siellä ei ollut ketään. Ilmeisesti työntekijät olivat vielä hermolomalla ja osa tarjoiltavista ruoista näytti pahasti pilaantuneelta. Make katsahti kohti kasaa outoa, mädäntyneissä väreissä kylpevää mössöä. Hetken hänestä tuntui, kuin se olisi ärissyt hänelle. Pian Make nappasi pienen muffinsin käpäläänsä ja talsi Snowmanin pöydän luo, istuutuen tuolille.
Lumiukko laski oman leivoksensa pöydälle, ja katseli hetken vaitonaisena Maken tämän hotkiessa ahnaasti omaa evästään. Puolirahi moderaattori oli aina ollut Snowiesta vaikeasti arvioitava tyyppi. Päällisin puolin Make vaikutti niin usein tyytyväiseltä, mutta lumiukko tiesi, ettei näin ollut. Täytyi olla rankkaa omata rahin voimakkaat vietit.
”Make?” hän kysyi.
”Mmh?” punainen moderaattori reagoi kysymykseen muffinssia yhä suussaan.
”Onko... Onko sinulla jotain, mitä tahtoisit jakaa minulle?”
Make muuttui hetkessä vaisuksi. Hän veti hitaasti leivoksen jämät suustaan, laskien ne pöydälle. Puhdas ja kiiltävä pöytä tahriintui ikävästi murusista ja kuolasta. Make nielaisi. Muffinin syöty puolikas liukui ruokatorvesta hänen vatsaansa.
"Itse asiassa", Make aloitti vaisusti. Lumiukko osasi aavistaa synkkää asiaa tulevan... Make alkoi kertoa painajaisistaan. Siitä, kuinka hän tunsi vain yhtäkkiä ilmesyneensä tähän maailmaan tyhjästä, ilman päämäärää. Tai mitään tarkoitusta elämälleen... Sellaista ei muistele mielellään. Se tuntui kuitenkin sekä ahdistavalta että helpottavalta. Snowie kuunteli tarkasti Maken kertomuksia. Snowman ei ollut koskenutkaan leivoksensa jämiin, vaan oli täysin keskittynyt kuuntelemaan "korva" tarkkana ystävänsä puheita.
"Tuo kaikki on kuitenkin kaukana siitä kaikesta kamalasta, mitä tein", Make lopetteli kertomustaan vaisusti. "Hennotko kertoa, mitä+", Lumiukko kysähti varovasti. Moderaattorirahi alkoi näyttää selvästi ahdistuneelta. Make hätkähti. Pian se kaikki palasi hänen mieleensä.
Sekasorto. Kauhistuneet Matoranit. Kaaos. Kaikkialla minne hän menikin...
"Ei", Make tokaisi ahdistuneena. Hiki valui hänen otsaltaan. Hän hengitti raskaasti. "En voi. Se on liian kamalaa." Snowman päätti olla utelematta asiasta enempää.
"Se vaikutti minuun suuresti", Make jatkoi, rauhoittuneempana. Yritin peittää sen kaiken päättämällä, että olen, mikä olen..." Make suuntasi katseen käteensä, ja sitä kautta sormiinsa. Hän vetäisi niissä olevat kynnet esiin, puoliksi tahtomattaan. Snowmanin symbiootin vallanneet kasvot palasivat hänen mieleensä. Tyhjät silmät katsoivat häntä pilkkaavasti. Suu virnisti ilkeästi. "..."Yksinkertainen Rahi"..."
Snowie katsoi Maken käsiä. Sitten hän siirsi katseensa ystävänsä silmiin.
”Make. En voi väittää, että ymmärtäisin, miltä sinusta tuntuu” Snowie aloitti Maken hengittäsessä kiihtyneesti. ”Mutta en usko, että olet hirviö.”
”Mutta.. Mutta...” Make tuskaili ”Katso näitä!” Hän heilutteli teräväkyntisiä käpälöitään Snowien edessä.
Lumiukko reagoi tarttumalla Makea käsistä ja odottamalla. Klaanilaiset katsoivat toisiaan silmiin. Make rauhoittui. Pian hän veti kyntensä sisään. Snowie hymyili, ja avasi suunsa.
”Mutta katsopa taas tuotakin. Sinulla on kynnet, kyllä, mutta osaat olla käyttämättä niitä.”
”Siinä se onkin. En tiedä osaanko.”
”Hyvin se kävi nytkin.”
”Sinä autoit minua. Sinä rauhoitit minua. Yksin, se ei ole helppoa. Joskus mietin, onko se mahdollistakaan.”
”Ehkä sen ei tarvitsekaan olla. Turha meidän on määritellä itseämme sen perusteella, keitä olemme. Minusta on paljon parempi määritellä itsemme sen mukaan, kenen kanssa olemme.”
Lumiukko irrotti otteensa Maken käsistä, ja poimi taas leivoksensa. Hän työnsi loput siitä suuhunsa kerralla, ja mutusteli hetken. Sitten Snowie nousi, ja vei lautasensa tiskille pinoon muiden likaisten astioiden kanssa.
Hän kääntyi Makea kohti, ja hymyili.
”No, öitä, minun pitänee tästä painua nukkumaan. Kaikenlaista puuhailtavaa huomenissa.”
”Joo, öitä.”
Make jäi kahden muffinssinsa kanssa, ja jäi miettimään Snowien sanoja. Tällä kertaa kuitenkin oikean Snowien, ystävänsä, sanoja, eikä pahuuden närhen riivaaman Snowien lausumia. Make hymyili hieman.
[spoil]Snowie kirjoitti puolet, kiitokset hänelle.[/spoil]
”Blargh, mitä hiivattia?” Domek nousi ylös ärsyyntyneenä. Päivä oli selvästi vielä sen varhaisimmillaan, joten äkillinen herätys kylmällä vedellä sai Toan kärsivällisyyden putoamaan huomattavasti.
Ennen kuin valon Toa pystyi pitämään suurta hälinää, Ta-Matoralainen Pegghu huusi häntä päin.
”... No mitä nyt taas?” Toa vastasi kärsimättömänä ja katsoi Pegghun osoittamaan suuntaan.
Domek unohti kokonaan epätoivotun herätyksensä.
Nazorakien taistelualus oli pelottavan lähellä venettä ja se tulitti heitä päin.
Sisällä Nazorakien aluksessa useat miehistön keskittyivät komentosillan lukuisiin luotaimiin, näyttöihin ja nappeihin, vaikka kohteena olikin vain noin kahden miehittämä vene.
Kapteeni 877:n äänekkäät käskyt kuuluivat jopa aluksen käytäviin saakka.
Toinen tulitus, tällä kertaa se osui pari metriä aluksen vasempaan, aiheuttaen toisen aallon osumaan Domekiin ja Pegghuun päin.
Domek otti heti valaan ohjat takaisin käsiin ja aloitti hetkeäkään menettämättä suuren pakoyrityksensä.
Veitsivalas veti venettä nopeammin kuin koskaan. Taistelualus jatkoi kovaa tulitustaan ja piti raskaaksi metallinkuoreksi yllättävän nopeaa kiriä.
”Pegghu, pidä silmällä tuon laivan tulitusta!” valon Toa käski niellen ja sitten sylki osan kasvoihinsa osunutta vesimäärää.
Matoralainen kääntyi heti kasvonsa päin laivaa.
”PAARPUURI!” Pegghu huusi nähdessään uuden ammuksen lentäessään heitä kohti. Domek käänsi veneen huudettuun suuntaan, väistäen tulen.
”TYYRPUURI” Pegghu huusi taas ja Domek väisti toisen ammuksen.
Sama rata jatkui. Ammuksia osui veneen vasempaan ja oikeaan, osa vaihteli etäisyydeltä mutta yksikään eivät olleet tarpeeksi lähellä aiheuttamaan suurta vahinkoa.
Vettä roiskui ja kasteli veneilijät ja täytti melkein koko veneen vedellä. Pegghu kaavi käsillään vettä pois, pitäen samalla katsekontaktinsa. Matoralainen ei nauttinut tilaanteesta yhtään. Samaten Domek ei nauttinut uudesta märästä huivistaan kaulansa ympärillä, joka liimautui hänen ihoonsa.
”Lähettäkää vesiskootteriryhmä 4, heti!” Kapteeni 877 huusi. Luukku avautui laivan vasemmalla puolella, jolloin sieltä lähti liikkeelle neljä, Nazorakien ohjaamia vesiskoottereita.
Vesiskootterit kiisivät nopealla vauhdilla veneen kiinni. Kaksi Nazorakia ottivat esiin Zamor-rynnäkkökiväärin ja tulittivat veneilijöitä päin.
”Valon Toa! ALAS!” Pegghu huusi.
”Häh, mitä?” Domek vastasi hämmentyneenä, jolloin Pegghu veti hänet heti alas tähtäyksestä. Domekin ohjaushihna veti Veitsivalasta taipumaan ylös päin, joka vastasi tähän huonosti ja käänsi itsensä suoraan vesiskoottereita päin heikentääkseen otetta.
Silloin veitsivalas heitti kovalla voimalla Domekin irti hihnasta. Toa lensi veneestä suoraan päin yhteen vesiskoottereihin, Nazorakin syliin. Valon Toa oli enemmän kuin yllättynyt tästä äkillisestä juonenkäänteestä, puhumattakaan skootteria ohjaavasta Nazorakista.
Domek löi hätkähten heti Nazorakin pois skootterista ja nappasi toisella kädellä nopeasti toisen ohjauksesta estääkseen veteen putoamisen. Skootteri alkoi liikkua suoraan päin toisen käteen pidettyyn suuntaan, mikä vain hankaloitti Domekin yritystä asettua kunnolla skootterin päälle.
Toinen kivääriä kantava Nazorak yritti ampua Toaa, mutta yksikään ammus ei näytä osuvan ympyrää kierivän skootteriin päin.
Samalla Pegghu nappasi heti ohjauksen veneestä ja käänsi veneen Valon Toaan päin.
Silloin muut vesiskootterit kiisivät veneen perään. Skootteria ratsastavat Nazorakit ottivat sapelinsa esiin ja alkoivat huitoa Matoralaista päin.
Pegghu yritti parhaansa mukaan väistellä sapelin iskuja. Alas kumartuessa hän huomasi kannen päällä lojuvan valokiven ja heitti sen yhteen Nazorakin kasvoihin päin.
Nazorak, jonka silmät olivat hyvin heikkoja kovalle valolle, menetti heti tasapainonsa sokaisevan valokiven osuessaan kasvoihinsa ja putosi skootterin päältä.
Heittäessään Pegghun kaatui märältä istuinpaikaltaan vetäen veneen suoraan toisella puolella olevan skootterin eteen, joka osui ja pudotti ratsastajansa.
Samalla Domek sai viimein molemmat kätensä skootterin ohjaustankoihin, mutta vähäisen tottumuksen vuoksi käänsi vahingossa skootterin paapuuriin päin ja ajoi suoraan toisen kivääriä ampuvan Nazorakin skootterin kylkeen ja kaatoi senkin.
”Hahaa”, Domek lausui itselleen katsellessaan kaatanutta skootteria, mutta ei huomannut ajavansa suoraan taistelualuksen vasempaan kylkeä päin, jonka luukku oli vielä auki.
Ennen kuin Domek ehti reagoida, hänen skootterinsa osui laivaan ja lennätti hänet suoraan luukun kautta laivan sisään.
Laivan ankean harmaassa tilassa Domek kaatoi samalla yhden Nazorakin ja itse putosi suoraan torakoiden keskelle.
Nazorakeilla kesti hetki tajuta mitä tapahtui ja ottivat heti sapelinsa esiin. Domek nousi ylös ja näki sapelien terien iskemässä häntä päin. Toa hyppäsi pois sapelien edestä astuen Nazorakien pään kautta joukon taakse.
Yksi Nazorak vartijoista hyökkäsi teräaseellaan Toaa päin, mutta Domek väisti terän, otti torakan asetta pitävästä kädestä ja heitti hänet toista Nazorak vartijaa päin.
Toiset kaksi Nazorak vartijaa hyökkäsivät sapeleilla Toaa päin, joka väisti nopeasti sapelien viillon kyyristymällä ja pyyhkäisi jalallaan torakat maasta, kaataen molemmat.
Muutkin Nazorakit alkoivat hyökätä Domekia päin. Valon Toa otti esiin hilparinsa ja puolusti sillä torakoiden sapelien viiltäviä iskuja. Domek torjui yhden torakan sapelin hyökkäyksen hilparillaan, jolla hän taittoi sapelin pois torakan käsistä ja potkaisi Nazorakin tieltä.
Sen jälkeen Toa pisti hilparinsa takapäällä takaapäin hyökkäävän Nazorakin kylkeen ja iski toisella jalallaan torakan leukaan.
Domek vaihtoi otteensa salkoaseensa loppuosaan ja löi aseensa sivulla useita lähestyviä Nazorakeja, perääntyen samalla luukkua kohti.
Nazorakit alkoivat perääntyä hieman, he odottivat kiväärimiesten saapumista paikalle.
Domek piti taisteluasentonsa ja osoitti hilpariaan torakkajoukkoa päin.
”Kuka sinä luulet olevasi?!” Nazorak vartioston päällikkö huusi häntä päin jotta kuulostaisi paljon kovemmalta kuin on.
Domek alkoikin miettiä hieman ja hymyili ilkikuristesti.
”Olen Aurinkojen Toa!” hän huusi torakoita päin möreämmällä äänellä ja temppuili salkoaseellaan.
”Domek, Valon EDUSTAJA!!” ja hän iski hilparinsa maahan.
”Valon Toa Domek!” Pegghun ääni kuului ulkopuolelta, hänen vene kieri satunnaisesti laivan vieressä.
Siinä samassa Nazorak kiväärimiehet saapuivat paikalle.
”Sulkekaa se portti!” Nazorak vartioston päällikkö käski.
Luukku alkoi sulkeutua ja Nazorakit aloittivat tulittamisen. Domek alkoi juosta sulkeutuvaa luukkua kohti väistellen Zamor-ammuksia.
Valon Toa kiipesi ja hyppäsi portin jättämän rakon kautta ulos, luukun sulkeutuen hänen perässä.
Domek kiipesi veneen päälle ja otti ohjat takaisin käsiin. Hän käänsi veitsivalaan takaisin haluttuun suuntaan.
Mutta Nazorakit eivät luovuttaneet. Taistelualus jatkoi veneen jahtaamista.
”He eivät vain luovuta”, Pegghu sanoi. Taistelualus alkoi taas tähtäämään tykistönsä venettä päin.
”Pegghu, ota sinä ohjat hetkeksi”, Domek nousi ylös ja käveli veneen päätyyn. Pegghu otti hihnoista kiinni ja katseli mitä Valon Toa yritti.
Toa alkoi tehdä erilaisia asentoja käsillään. Pegghu ei ymmärtänyt mitä Toa yrittää.
”Kapteeni, olemme lukinneet kohteen”, yksi Nazorakeista komentosillalla ilmoitti kapteeni 877:lle.
”Tällä kertaa hän ei pääse pakoon”, kapteeni sanoi tyytyväisenä, ”TUL-”
Mutta ennen kuin kapteeni ehti huutaa käskynsä, taistelualuksen eteen ilmestyi yhtäkkiä suunnattoman suuri, loistava kultainen merihirviö.
”AAAUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUGH!!” Kapteeni 877 huusi.
Ruorimestari alkoi hätäisesti kääntää alusta pois hirviön tieltä.
Pegghu viimein ymmärsi mitä Domek aikoi: hän oli luonut kiinteän hologrammin valon voimillaan.
Domek ohjasi luomuksensa lukuisia lonkeroita ja iski niillä taistelualuksen ympäröivään veteen. Hiki valui Domekin otsalla jokaisesta ohjaamasta iskusta.
Nazorakit kaatuilivat laivan sisällä ympäriinsä aaltojen aiheuttaman järistyksen vuoksi. Kapteeni 877 otti ruorit käsiinsä itse ja nousi vähitellen jaloilleen. Mutta ennen kuin kapteeni ehtikään tehdä mitään, yksi hirviön lonkeroista lähestyi aluksen kylkeä päin.
”Äiti”, Kapteeni 877 huusi.
Lonkero iskeytyi taistelualuksen kylkeen ja kaatoi koko aluksen mereen.
Merihirviö katosi ja Domek huojui hieman paikallaan. Hänen kehonsa väri muuttui paljon harmaammaksi.
Taistelualuksen kaatuminen loi huomattavan suuren aallon joka nosti veneen ja kaatoi sen matkustajat.
Vesi roiskui taas heidän vasta päälle veneen tippuessaan aallon päältä.
Domek ja Pegghu makasivat veneen päällä. Sitten he alkoivat naurata helpotuksesta voitonriemusta
”Valon Toa Domek”, Pegghu sanoi naureskellen, ”tuo oli kyllä hienoin asia minkä olen nähnyt”
”Tiedän”, Domek hykersi, ”mutta voisitko lopettaa ”Valon Toa Domekin” kutsumisen. Kutsu vain Domekiksi”
”Selvä on, Domek”, Pegghu vastasi.
Klaanin linnake
Toa nousi sängystään, hän ei saanut unta, hän tunsi pakottavaa tarvetta tehdä jotain ja lähti siksi vaeltamaan pilkkopimeille käytäville. Make tuli häntä vastaan. "Öhm...",Punainen olento sanoi yllättyneenä. Gekko kuitenkin käveli rauhassa hänen ohitsensa, ja kun kukaan ei ollut näkemässä hän ryntäsi kahvioon. ja vei lähes kaiken syötäväksi kelpaavan ja käveli autuas ilme kasvoillaan takaisin huoneeseensa. Hän rupesi raapustamaan jotain seinälle, ne näyttivät merkitsevän päiviä, mutta mitä tarkoitusta varten?
Merenkäynti oli rauhallista. Yön Timo II lipui hitaanpuoleisesti merellä. Yksinäinen kewa lensi kohti horisontissa siintävää pientä saarta. Klaanin saari oli jäänyt taakse kuutisen tuntia sitten.
Jardirt keikkui uneliaana ruorissa hörppien välillä käsien ulottuvilla olevasta rommipullosta. Vain muutama henkilö koko laivalla valvoi.
Myös yksi henkilö kenen ei olisi pitänyt olla laivalla. Hän oli varjostanut laivaa aina Rumisheren satamasta asti ja livahtanut sisään Rozumilla.
Matoro oli ylpeä työstään. Hän oli onnistunut kääntämään uuden sivun muistiinpanoja. Kirkas valokivi hehkui hänen hyttinsä pöydällä. Jään Toa päätti lukevansa ajatuksella aikaansaannoksensa ja menevän sitten nukkumaan.
Nimda
Niin, kuulin Turaga Kezeniltä tästä mystisestä voimasta, Nimdasta. Aloitin omat tutkimukseni löytääkseni yhden sirpaleen tätä myyttistä asetta.
Aloin omistautua Nimdalle yhä enemmän. Kun Rozumin tukikohta rakennettiin pysyväksi, kävin Destralilla entistä harvemmin. Tutkin eirlaisia lähteitä kymmeniä vuosia, ja viimein sain kuulla Athia palvovista munkeista kaukana Mantereiden välisellä merellä.
Kävin tutustumassa trooppisen saaren munkkeihin ja he kertoivat (tai ajatustenluku kertoi) sen, että yksi siruista sijaitsee saarella lähellä Pohjoista mannerta.
Kului vuosia kun tutkin läpikotaisin saaret sieltä ja viimein törmäsin saareen, jossa nämä munkit olivat joskus asuneet.
Heiltä oli jäänyt sinne valtava, maanalainen Deltan temppeli.
Munkit olivat tehneet huolellista työtä. He olivat kaivaneet puolet saaresta auki ja tukeneet kivipaasilla ja tukeilla tunnelinsa. Maanalainen labyrintti oli ansoitettu toistaan eriskummallisimmilla aseilla, äärimmäisen huolellisesti. He päälystivät kiviseinät valkoisella kalkkikivellä Pohjoisen Mantereen kaivoksilta ja rakensivat Athin pyhätön temppelin sisäänkäynnin päälle.
Ansoja oli rakennettu kymmenen ja jokaisen käytävä koristeltu Athin rukouksin. Sanottiin, että vain tosissaan Athiin uskova pääsisi niistä läpi.
Ansojen jälkeen tuli loistelias, jalokivin päälystetty Nimdan palvontasali, joka oli kirjotiettu täyteen rukouksia ja jokainen pinta oli arvokkaita jalokiviä. Nimdaa säilytettiin pyhällä alttarilla keskellä huonetta. Vain korkeimmat munkit (ja ovelimmat tunkeutujat) pääsivät tänne.
Matoro asetti paperin hyllyyn muun kansion sisällön joukkoon ja vajosi pieneen laivasänkyyn ajatuksiinsa uppoutuneena.
Kapura käveli poispäin, eivätkä Summerganon ja Seran voineet tehdä juuri mitään. Juuret pitivät heitä tiukasti otteessaan. Epätoivo valtasi heidät, kun Kapura katosi tiheikköön, eikä hänen askeliensa ääntä enää kuulunut. Mutta juuri kun Summerganon oli sulkemassa silmänsä epätoivon saadessa vallan, hellitti juurten ote. Myös Seran huomasi tämän ja hetken päästä he saivat rimpuiltua itsensä irti.
"Tämä ei ole mikään normaali kasvi tai juuri, tämä tuo mieleeni sen...", Seran sopersi.
"...Morbuzakhin", täydensi Summerganon pelokkaalta kuulostaen. Hän ei kuitenkan tiennyt, miten lähellä totuutta tämä mielenyhtymä oli ja he jättivätkin speklaatiot juurien alkuperästä sikseen. "Jokin kiinnitti sen huomion, kun pääsimme yhtäkkiä irti", Seran totesi ja katseli ympärilleen. "Toivotaan, että Kapura on kunnossa", huokaisi Summerganon huolestuneesti.
Summerganon ja Seran yrittivät seurata Kapuraa, mutta juuret laittoivat hanttiin ja heilahtivat lujaa. Kaksikko paiskautua taaemmas. "Se tai ne, mikä lienee, ei halua meidän seuraavan toveriamme", Summerganon sanoi miettiväisesti. "Se voi olla ansakin", hän jatkoi ja sai heti täydennystä Seranin suusta: "...tai sitten meidän on jätettävä Kapura oman onnenasa nojaan ja antaa hänen tehdä sen, mikä täytyy"
Kaksikko käänsi selkänsä suunnalle, johon Kapura oli mennyt ja käveli hitaasti poispäin, kohti tulosuuntaa. Äänettömästi tehty yhteinen sopimus tuntui pakottavan heidät lähtemään. "Yritetään löytää toinen tie Kapuran luokse, emme voi tehdä nyt muutakaan", Seran sanoi ja alkoi jo kuulostaa vähän pirteämmältä. Summerganon ei ehtinyt vastata, vaan huusi: "VARO!"
Valtava, hyönteismäinen rahi syöksyi jostakin metsiköstä heidän kimpuunsa. Seran ja Summerganon väistivät sen nipin napin. "Miten mikään tuollainen voi elää tällaisessa paikassa?" puhisi Seran noustessaan maasta. Summerganon oli ottanut miekkansa esiin ja noin kaksi kertaa toan pituinen rahipeto katseli miekkaa epäröiden. "Se ei vaikuta kovin hyvinvoivalta", sanoi Summerganon ehkä jopa hieman otusta säälien. Peto oli kuonan ja kuran peitossa ja sen julmasta ulkonäöstä, joka toi etäisesti mieleen Nazorakin, huolimatta sen silmistä paistoi pelko Summerganonin miekkaa kohtaan ja epätoivo: tälläkään kertaa se ei saisi saalista. Se oli kuitenkin luontainen tappaja ja valmistautui murskaamaan molemmat toat, ellei kaksikko tekisi jotain. Niinpä Seran hyökkäsi sitä kohti hämätäkseen ja juuri kun peto valmistautui sivaltamaan terävillä kynsillään Seranin vatsaan ammottavan haavan sai peto tuntea kyljessään Summerganonin miekan terän.
Peto hoiperteli haavoittuneena ja Seran ehti täpärästi sen alta; olennon vasen jalka kuitenkin potkaisi Summerganonin syrjään ja toa vieri kuraista mäkeä alas kohti rantaa, jossa heidän veneensä oli. Rahi oli vihasssaan ja epätoivossaan hurja ja lähti Seranin perään, joka puolestaan oli sännännnyt Summerganonin avuksi. "Jos noita on täällä lisää, tulee vielä tukalat oltavat. Se ei ole mitenkään yliluonnollisen voimakas, mutten ole koskaan nähnyt vastaavaa. En tiedä mitä sille tekisi..." sopersi Summerganon ja Seran nyökkäsi ja sanoi: "Lähdetään siis"
Ja kaksikko hyppäsikin veneeseen ja vedestä erossa pysyttelevä rahi jäi rannalle nuolemaan näppejään. "Mikä tuo oli?" ihmetteli Summerganon veneen lipuessa turvallisen välimatkan päähän. "En tiedä. Tämä saari on mystinen paikka. Aivan kuin meidät olisi haluttu pois", vastasi Seran. "Niin. Mutta jostain syystä se, että jätimme Kapuran ei tunnu läpeensä väärältä" Summerganon pohdiskeli. "Tuntuu oudolta", hän jatkoi.
Summerganon ja Seran vajosivat väsyneinä veneen pohjalle. Saari oli vaikuttanut heihin jollain oudolla tavalla ja tuo rahi, ilmeisesti muinaisen maailman unohtunut peto oli myös heitä uuvuttanut. Summerganonin viitta oli kurainen ja miekka oli tahrautunut mystisen pedon vihertävästä verentapaisesta nesteestä. Kaksikon tietämättä vene lipui pikkuhiljaa yhä kauemmas rannasta ja sumu peitti saaren. Vielä nukahtaessaankin Summerganon ja Seran miettivät unenomaisia kokemuksiaan saarella ja sitä, miksi heidän vastuuton tekonsa tuntui nyt viisaalta. "Ei huolta, emme jätä sinua Kapura", Seran sanoi itsekseen.
Oli yö. Kongun lattia oli jo putsattu verestä. Xiantosta ei oltu vieläkään saatu kiinni.
Kongu katsoi sänkynsä alle, jonne hän oli piilottanut Xiantokselta varastamansa repun. Hän huomasi, että se ei enää ollut siellä. Toa lähti taas pois Bio-Klaanista matkaten kohti Xiantoksen taloa. Respatäti ihmetteli mihin Kongu taas lähtee.
Lehu-metsä
Tällä kertaa metsä oli vähän erilainen. Kongusta tuntui taas, että jokin vaani häntä. Nyt se tutui vain erilaiselta. Siitä huolimatta hän jatkoi matkaa.
"Burnik?"
Burnik hyppäsi pimeästä puskasta Kongua päin. Burnak nuoli Toaa naamiolta, ja se alkoi seurata Kongua.
Jokin tarttui ilman Toaa jalasta kiinni. Kongu ei saanut jalkaansa irti siitä. Se oli limainen ja kostea. Se oli köynnös, ja se tuli puun paksulta oksalta. Köynnös veti Kongun ylös puuhun. Burnik lähti kiipeämään korkeaa puuta oksalle mihin Toa oli vedetty. Rahi juoksi kohti Kongua, mutta se oli niin painava ja hyppi niin lujaa, että heikohko oksa alkoi katkeamaan. Burnak hyppäsi vielä kerran.
"Ei..."
Paksu oksa katkesi ja Kongu tippui Rahinsa kanssa puusta. Oksa tuli heti perässä, joka jätti Kongun ja Burnikin sen alle.
Kepe kulki käytävällä ylipursuava kansio ja videonauha kädessään. Hän oli näyttänyt sen Tawalle. Muinaisen turaga Kezenin mainitsema "kohde" oli ilmiselvästi yksi Nimdan siruista. Tawa lupasi näyttää kopion nauhasta muillekin admineille heidät nähdessään.
Kepe huokaisi. Nauha ja Verstaan Nimda tulivat klaanilaisten tietoon yllättävän samanaikaisesti.
Hän suuntasi kohti Arkistojen rakennusta. Vaehran, arkistoja ylläpitävä tulen Toa, toivotti hänet tervetulleeksi.
"Ho hum. Mitäs nyt on tekeillä?" Vaehran kysyi.
"Tarvitsen kaikki kirjat, joissa puhutaan tästä saaresta ennen Tawan tuloa. Minun pitää tarkistaa yksi juttu."
"Miksei minulle koskaan kerrota mitään?"
"Koska olet näiden seinien sisällä kellon ympäri. Tilanne on se, että olemme saaneet vihjeitä Nimda-siruista, joista toinen saattaa olla Verstaassa ja joista toisen nykyinen sijaintipaikka on sangen tuntematon."
"...Jaa."
Kepe koppasi kainaloonsa pari kirjaa ja tallusteli lukusalin suuntaan.
"Siinä pinossa oli jotain papereita joita pöydälleni on dumpattu. Kävisitkö ne läpi?" Kepe sanoi ja sulki oven.
Vaehran tuijotti paperinippua.
Yhä leivoksen maun suussaan maistava Snowie pysähtyi. Hän mietti hetken huomista päiväänsä ja äskeistä keskustelua.
Matka tiedossa. Vaarallinen matka, ja olen lähdössä sinne kahdestaan Kepsukan kanssa.
Ahdistunut Make, joka kaipaa tekemistä. Tahtoo tuntea olevansa hyvä ja tekevänsä hyvää.
Lisäksi Make voi tarpeen tullen niin sanotusti vetää pahiksia turpaan.
Hän käännähti ympäri, ja huomasi puolirahin moderaattorin loittonevan selän.
"Maakeee."
"Hm?"
Make huomasi Snowmanin harppovan häntä kohti pimeällä käytävällä.
"Make, toveri. Et sattuisi kaipaamaan tekemistä?"
Moderaattori vastasi kohottamalla hieman kulmiaan.
"No, katsos", Snowie aloitti. "Minä ja Kepe olemme ikään kuin lähdössä reissulle huomenna. Ja suoraan sanottuna, se voi olla vaarallistakin. Jos sinulla ei ole muuta tekemistä, niin voisit olla hyvä lisä joukkioomme. Plus, porukassa on aina hauskempaa, vai mitä?"
Make mietti hetken, ja avasi sitten suunsa.
"Kerro lisää."
Bio-Klaanin linnake
Hans, Plaploo ja Jarp seisoivat kaikki paikallaan. He siirsivät katseensa sähköpulssinjäljittimestä oveen, jonka edessä seisoivat. Sitten taas laitteeseen. Ja sitten oveen.
"Ei tämä voi olla totta..."
"Se, se on. Laitteeni ei valehtele!"
"Mutta että tämän oven takaa. Ei se voi..."
"Sen täytyy."
"Mutta, tämähän on kamalaa. Jos paha on päässyt tuonne..."
"Mitä me voimme tehdä?"
"Nyt oikeasti, haetaan joku paikalle!"
"Ei, tämä saattaa paheta hetki hetkeltä. Nyt mennään sisään!"
Aamu alkoi sarastaa kun valkoinen toa käveli kohti häntä lähinnä olevaa moderaattoria. Umbran todennäkäinen kuolema ja järvimatka pitäisi tulla muidenkin tietoon.
Samen ovi oli edessä, moderaattorin näpertelyn ääni kuului aamuvirkun toan korviin. Gekko koputti voimakkaasti oveen.
Gekko kokeili, josko ovi olisi auki. Se oli. Hän astui sisään huoneeseen. Gekko harppoi moderaattorin luo, ja taputti tätä olalle."Krhmhm" Same äännähti, ja nousi pystyyn kuin jousen toimesta. Hetken hän katseli kiireisen näkäisenä ympärilleen, ja näki sitten Gekon
"...ai hei.""No hei."
"Mitä asiaa?" Same kysyi matalalla virkaäänellään.
äTiedäthän... se järvi juttu, emme ensinnäkään saaneet tykkiä ja Umbra on teillä tietymättämillä.", Gekko sanoi varovaisesti Samen olan yli. Same nousi seisomaan. Pitkät valkeat hahmot olivat kutakuinkin samanpituiset.
Klaanilaiset tuijottivat toisiaan vakavina."...tarkoitatko, että hän katosi reissunne aikana?"
"Kyllä. Viimeinen paikka, jossa näin hänet, oli täällä", Gekko jatkoi, ja käveli huoneen seinällä roikkuvan kartan luo. Hän osoitti sormellaan voimalan sijaintia.
"Katoamisolosuhteet?"
Gekko käveli Samen tyäpäydän toiselle puolen, ja istahti tuoliin. Hän aloitti pitkän kertomuksen järven ja voimalan tapahtumista.[spoil]Snowie rustasi tästä osan.[/spoil]
Ämkoo makasi silmät ummistettuna paksun puun juurella. Montaa kohtaa Toan ruumiissa kolotti, mutta siitä huolimatta tämä päätti nukkua. Oksiston läpi erottuva tähtitaivas sai kuitenkin Ämkoon ajatukset harhailemaan, ja hän alkoi miettiä.
Milloin hän palaisi Klaaniin? Bakmein koulutus oli vielä kesken, mutta se ei tulisi kestämään ikuisesti. Mitä sen jälkeen pitäisi tehdä? Vetäytyisikö Ämkoo matoraniensa seuraan? Klaaniin palaaminen olisi vaihtoehto, mutta Ämkoo ei viihtynyt siellä. Rehellisesti sanoen varjoisan menneisyyden omaava Toa ei ollut koskaan juuri pitänyt Klaanista. Tiivis ilmapiiri, ympäriinsä säntäilevä matoran-kansa ja moninaiset Mäksän mielestä täysin turhanpäiväiset johtotehtävät saivat matkaamista ja vapautta yli kaiken rakastavan seikkailijan tuntemaan itsensä ahdistuneeksi.
"Miksi minusta tuli admin?" Ämkoo kysyi itseltään.
- - -
Bio-Klaani, kauan sitten
Yön pimeys peitti matalaan rinteeseen rakennetun mäkilinnoituksen alleen. Puisen linnoituksen useat soihdut valaisivat kuitenkin teitä ja rakennuksia, ja useat paikan asukkaat työskentelivät myöhäisestä kellonajasta huolimatta. Toa Tawa käveli kaiken tämän keskellä, hymyillen ympärillään vallitsevalle hälinälle. Klaani kasvoi.
Tawa pysähtyi erään varastorakennukseksi tarkoitetun majan vierustalle ja istahti paikalla joskus sijainneen kaadetun puun kannon päälle. Keltainen Toa venytteli hieman käsiään ja haukotteli.
Silloin kylmä teräase laskeutui Tawan olkapäälle.
"Helei", Tawa sanoi hyvin mitäänsanomattomaan sävyyn takanaan seisovalle mustanvihreälle viittahahmolle. Ämkoo työnsi miekkansa huotraan ja astui Tawan vierelle.
"Et sitten pelästynyt."
"En."
Oli Ämkoon vuoro vilkuilla hieman loitommalla työskenteleviä Klaanin asukkeja. Useat matoranit kantoivat uutterasti rakennustarpeita jokusen Toan johdolla kohti hyvää vauhtia nousevaa tähystystornia.
"Paikkahan kasvaa oikein silmissä", Ämkoo totesi ja istahti maahan. Tawa nyökkäsi.
"Miksi muuten olet yhä täällä?" keltainen Toa kysyi sitten. Ämkoo virnisti.
"Ajattelin sittenkin jäädä."
"Väitit viimeksi muuta."
"Urr."
Tawa tuijotti Ämkoon kasvoja arvioivasti. Klaanin johtaja ei osannut sanoa mitä mieltä oli tästä oudosta hahmosta. Tawa oli saanut kuulla Toan menneisyydestä tältä itseltään, eikä tarina ollut järin miellyttävä. Toisaalta, Ämkoon motiivit eivät vaikuttaneet uhkaavilta.
"Haluan tuoda tähän maailmaan oikeutta", se oli sanonut. Ämkoo vaikutti myös vahvalta taistelijalta, jollaisia vielä kovin heikon puolustuksen omaava Klaani todellakin tarvitsi. Mutta...
"Sanoit, että sisälläsi elää Makuta", Tawa sanoi hiljaa. Ämkoo kääntyi jälleen tämän puoleen.
"Niin", ilman Toa vastasi. "Onko se ongelma?"
"En tiedä", Tawa pohti. "Voiko se päästä irti?"
"Vain jos päästän sen."
"Hyvä."
Tawa nousi seisomaan ja valmistautui tekemään lähtöä. Nainen kääntyi kuitenkin vielä kerran Ämkoota kohti ja sanoi:
"Pidän sinua kuitenkin silmällä."
Ämkoon kasvoille levisi ilkikurinen ilme.
"Et ole ensimmäinen joka epäilee minua", viittasankari murahti ja nousi itsekin seisomaan. Ämkoo kääntyi ympäri ja valmistautui katoamaan yön varjoihin.
"Koitetaan silti tulla toimeen."
"Koitetaan."
Peelo palaili mereltä uituaan väsyneenä Lehu-Metsän polkuja pitkin takaisin kohti Klaanin linnoitusta. Hän oli varsin tyytyväinen tuhottuaan Skakdien laivan. Polkuja pitkin kulkiessaan hän huomasi kauempana, polusta vasemmalla ison puunoksan alla jotain, ja lähti katsomaan mikä siellä oli. Viereen päästyään hän katsoi hetken, ja kysyi Kongulta:
"Miten sinä tuohon päädyit?"
"Auta minut tämän alta pois, ja selitän sen sinulle myöhemmin", Kongu vastasi.
Peelo tarttui toimeen, ja työnsi oksan pois heidän päältään. Kongu pudisteli tomua pois yltään, ja Burnik räpisteli tomut ja hiekat pois yltään.
"Olen matkalla Klaaniin, tuletko perässä, vai onko sinulla muuta tekemistä?" Peelo kysyi.
"Olin menossa Xiantoksen talolle, kunnes sitten hauskasti jouduin tuon oksan alle..." Kongu vastasi.
"Haittaako jos tulen mukaan? Eipä tässä paljoa muutakaan tekemistä keksi", Peelo kysäisi.
"Mikäs siinä", Kongu vastasi jokseenkin iloisempana.
Kongu lähti tallustelemaan poispäin. Peelo katsoi perään hetken, löi olaltaan siihen lentäneen pienen kärpäsen pois, ja lähti perään.
Kapura vajosi pimeyteen. Hänen viimeinen muistikuvansa oli Zairyh. Kapura ei tuntenut raajojaan. Eikä muita ruumiinosia. Mitä oli tapahtunut? Oliko hän kuollut? Tuskin. Zairyhin puheesta päätellen hänellä oli käyttöä Kapuralle. Se, että hän ei saanut mielensisäisiä viestejä huolestutti Kapuraa hieman. Entä jos Zairyh oli menettänyt kiinnostuksensa Kapuraan ja jättänyt tämän pimeyteen ikuisiksi ajoiksi?
Tuntematon saari, laboratorio
Zairyh tunnusteli uutta kehoaan. Kiinnostuneena hän yritti liikuttaa uusia raajojaan, mutta ei onnistunut. Toan keho ei reagoinut käskyihin. Mutta se ei Zairyhiä haitannut.
Kapuran entinen keho pullistui ja liikahteli oudosti, kun Zairyhin juuret työnsivät tieltään orgaanisen lihasmassan ja sisäelimet. Ulkoa päin Kapuran keho näytti yhä entiseltä, mutta niin asia ei ollut. Zairyh astui kömpelöt ensiaskeleensa.
"Vihdoin", Zairyh sanoi. Hänen uusi suunsa ei liikkunut, eikä ääni kuulostanut Kapuran ääneltä. Mutta se ei haitannut. Soluttautuminen ei ollut osa suunnitelmaa.
Zairyh ojensi kätensä ja liikutteli sormiaan. Vaikka orgaaninen aines oli työntynyt sivuun alkuperäiseltä paikaltaan, Toan keho pysyi yhä kasassa. Zairyh katseli entistä asuinpaikkaansa uudesta kuvakulmasta ja tajusi vapautensa ensi kerran kunnolla. Vaikka hänen juurensa olivat vaistonvaraisesti imeneet ravinteita muista kasveista ja pitäneet tunkeilijat loitolla, Zairyh ei ollut ikinä nähnyt muuta kuin hallin likaisen nurkan. Vaikka Zairyh ei muistanut, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt vankilassaan, hänestä tuntui, että hän näki sen kunnolla ensi kerran.
Liikkumattoman juurimassan vieressä oleva tietokone piippasi pitkästi.
Zairyh huokaisi. Yllätyshyökkäyksen mahdollisuus oli siis mennyt menojaan.
Mutta se ei ollut välttämätöntä suunnitelman onnistumiseksi. Kunhan Zairyh saisi kasaan tarpeeksi muistoja, jotta voisi päätellä heidän nykyisen olinpaikkansa. Se oli kaikki, mitä tarvittiin. Ei, ensimmäisen vastaantulevan Toan muistoista ei löytynyt mitään liian hyödyllistä. Ei, yllätyshyökkäykseen ei ollut mahdollisuutta. Mutta silti Zairyh oli varma suunnitelmansa onnistumisesta.
Mutta se ei onnistuisi välittömästi. Vielä tarvittiin jotain. Ja sen Zairyh saisi. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta jotenkin Zairyh aisti kahden muun Toan lähteneen saarelta. Kenties Toan keho soveltui paremmin mielenvoimien käyttöön. Tai sitten heidän viimeiset suojauksensa olivat pettäneet. Älykkäitä kasveja pelkäävän Toan ilmestyminen saarelle tuntui mahdottomalta onnenpotkulta.
Zairyh asteli kohti ovea ajatukset suunnitelmassa.
Kongu ja Peelo kävelivät Xiantoksen mökin korjattuja rappuja pitkin sisälle. Xiantos istui nurkassansa vapisten ja hihittäen. Hänellä oli myös reppu sylissä, josta hän piti lujan otteen.
"Mikä ihme häntä vaivaa?" Peelo kysyi ihmetellen.
"En ole yhtään varma", Kongu vastasi.
"Nazorakeja...", Xiantos kertoi vapisten, "Tunnelissa... Ne rikkoivat seinäni."
Toa ja androidi katsoivat alas.
"Eihän täällä mitään ole", Kongu totesi.
"Ei tämä seinä edes rikki ole", Peelo jatkoi.
"NE OVAT SIELLÄ!", palkkoinmetsästäjä huusi saadakseen sanan selväksi, "MINÄ OLEN AIVAN VARMA! KATSOKAA EDESSÄNI!"
"Mitä hiivattia?" Peelo kysi.
"Hän on aivan tolaltaan", Kongu jatkoi toteilemista.
Toa katsoi aukinaiseen reppuun mitä Xiantos piti tiukasti kiinni. Siellä oli vieläkin kynnet, mutta pohjalla kiilsi jokin. Jokin mistä Kongu ei ollut varma. Hän otti sen. Se oli jonkinlainen kortti, kiintolevy tai jotakin.
"Mikä tuo on?" Peelo uteli.
"Jokin kortti", Kongu arveli.
"Mikä tuo ääni on?" Pikimusta hahmo kysyi ja otti ranneteränsä esiin.
"Tämä laite pitää jonkinlaista ääntä", Kongu vastasi epävarmana ja kysi perään "Mitä teemme Xiantoksen suhteen?"
"En ole varma", kyborgi sanoi, "mutta hänellä on hieno hattu."
"Jep."
"Miten muuten siedät vielä tuota palkkionmetsästäjää, kun hän puukotti sinua vatsaan?" Peelo kysyi, mutta Kongu vaikeni.
Kongu otti repun ja pisti sen selkäänsä kirveen eteen. Mukana oli repussa kynnet ja kortti. Toa käveli tunnelia kohti ja Peelo seurasi perässä. Kongu aavisti, että hän löytäisi sieltä jotakin. Hän myös löysi. Tohtorin huoneessa oli aivan samanlainen kortti kuin repun pohjalla.
"Tämä menee jo pelottavaksi", Kongu sanoi.
"Pelottavaa et ole nähnyt tai kuullutkaan", Peelo totesi pelottomana.
Toa kaiveli muististaan viime viikkojen tapahtumia mielestään.
”Umbra oli saanut vihiä, että tykki olisi zyglakien käsissä, minäkin tarvitsin sitä ja menimme hakemaan sitä. Samoihin aikoihin jokin makuta ”käynnistyi”, se oli tämän maailman minä. Kohtasimme sen lopulta metsässä ja voitimme sen, se oli selkeästi kokematon ja leveili liikaa, se ei siis ollut saanut minkäänlaista koulutusta. Päädyimme järvelle ja huomasimme, että makuta ystävämme oli hankkinut uuden kehon, luisen jättimäisen zyglakin, se ilmeisesti lyöttäytyi yhteen Flygelin kanssa. Pääsimme pois järvestä zyglakien sähkövoimalalle jossa meitä odotti kasa kaikenlaisia ansoja jotka olivatkin vain makutan luomaa illuusiota. Päädyimme näiden kahden Zyglakin luo ja jouduimme erillemme voimalassa, jouduin vastakkain pahan itseni kanssa, kun Umbra sulkeutui toisaalle Fikounsa ja Flygelin kanssa. Kehkeytyi taistelu, joka johti siihen, että vesi alkoi tulvia sisään, kun olin päässyt otuksen niskan päälle se veti minut syvyyksiin ja päähäni sattui todenteolla. Pääsin lopulta voitokkaasti ulos voimalasta ja juoksin klaaniin”
Same mietti toan kertomusta, sitten jokin vinksahti hänen mielessään: ”Minun pitänee ilmoittaa Tawalle, tässä on jotain muutakin mätää kuin Umbra. Sinuna alkaisin juosta.”, Same sanoi Gekolle
”Eh, et ole tosissasi”, Gekko sanoi ja taputti modea selkään.
”En varmaan olekkaan, en ole nukkunut yhtään tämän kasan takia. Minun pitää muuten jatkaa tätä”
”Muistaisipa kertoa Umbrasta eteenpäin edes...”, Gekko mietti kävellesään moderaattorin huoneesta.
Matoro käveli - tai hiippaili - hiljaa öisen laivan kannella. Hän ei saanut millään unta ajatuksiltaan vaikka ei ollutkaan nukkunut kunnolla vähään aikaan.
Oli tapahtunut liikaa liian lyhyessä ajassa. Destralin vierailu, Mäksän kaverit, Rozum.
Oli sysimusta yö. Laiha kuunsirppi heijastui hieman synkkien pilvien läpi. Tähtiä ei näkynyt.
Merenkäynti oli tasaista ja yöllinen merituuli puhalsi oikeaan suuntaan. Aurinko nousisi jokusen tunnin kuluttua.
Jään Toa kiipesi jyrkkiä portaita komentosillalle, jossa nyt Notfun ohjasi väsyneen näköisenä. Matoro tervehti häntä laiskasti ja jäi nojaamaan laitaa vasten, katse kaukana merellä.
"Onko sinulla mitään tietoa määränpäästämme?" Notfun kysyi.
"Saarella sijaitsee jonkin sortin... temppeli", Matoro aloitti.
"... jotain hippejäkö siellä on?"
"Ath-jumalaa palvovat munkit rakensivat sen. Joku Nimda-kultti"
"Eli hippejä"
"Ihan miten vain. Paikka on kuin aarteenmetsästyselokuvasta: maanalainen labyrintti ja ansoja"
"Ja niitä hippejä"
"Anna nyt jo niiden hippejesi olla. Ne munkit ovat todennäköisesti kuolleet aikoja sitten!"
"..."
Hiljaisuus.
"Tehän näytätte tulevan hyvin toimeen", Matoron ja Notfunin takaa kuului ivallinen laushadus. Harmikseen Notfun tunnisti äänen. Hän ja Jään Toa kääntyivät äänen suuntaan. Synkkä, tumma hahmo seisoi ohjaushytin katon laella. Hahmon kasvomaskin silmäraon ja pienen sydänkiven punainen hehku valaisi hahmon synkkää haarniskaa.
"Ssinä taass", Notfun huudahti oudolla, sihisevällä äänellä.
"Tunnetteko te", Matoro kysähti piraattikapteenilta.
"Ikävä kyllä. Tuo örvelö jahtasi minua vaivaisen putelin takia, petti lupauksensa tunkien pääni homeiseen perunasäkkiin. Se käyttää itsestään nimitystä Amazua."
"Hyvin epäkohteliasta", Amazua huudahti hytin katolta omahyväisellä, synkällä äänellään. Hän oli selvästi loukkaantunut, "Tämäkö on kiitos aluksesta? Ei ilemisest iriittänyt että pääsi sullottiin parhaaseen mahdolliseen säkkiin joka silloin oli saatavilla. Olisimme myöntäneet sinulle viimeisen toiveenkin."
"RIITTÄÄ JO TUO RÄPLÄYS, ALAS SIELTÄ", Notfun äksyili katolle päin.
Amazua hyppäsi alas katolta. Tuulenvire riitti hänen mustan viittansa liehuttamiseen. Puu kolisi hahmon laskeuduttua puiselle kannelle. Matoro ei nähnyt hahmoa kunnolla tämän kehon piilotellen viitan varjoissa.
"Mitä sinä meistä haluat", Matoro kysyi hieman epävarmasti.
"En itse asiassa mitään", Amazua vastasi. Hän näki Jään Toan hermostuneisuuden. "Sain jo tarvitsemani tiedon. Voisin tehdä teille pahimpani, mutta olen liian mielissäni tästä tehtävänannosta. Poistutteko rauhassa?" Amazua viittoi kannen laitaa päin. Tämä sai sekä Toan että Matoranpiraatin tuohduksiin.
"Älä uhkaile meitä", Matoro huusi uhkaavana, "Meillä on ylivoima!"
"Ihanko tosi", Amazua kysähti ivailevaan sävyynsä.
Matoroa hermostutti tapahtumien uusi käänne. Hän mittaili outoa ”Amazuaa” jaloista kasvoihin. Viitta peitti suurimman osan mustaa hahmoa, mutta selviten erottui Pakarin näköinen kasvomaski punaisella visiirillä. Hahmo vaikutti suurikokoiselta mutta Matoro uskoi päihittävänsä tämän, ja olihan laiva täynnä piraatteja.
Oli kaksi keinoa. Vastustajan voittaminen taisteluitse tai puhuminen.
Silloin Jään Toa kierähti ja huitaisi kovaa miekkansa terällä Amazuaa. Mustanpuhuvan olento sai iskun joka repi hänen viittansa irti, vahingoittamatta panssaria. Iskusarja jatkui Matoron hyppypotkulla ja miekaniskulla niskaan, mutta Ama onnistui tarttumaan Matoroa jalasta ja heitti tämän kovaa kaidetta vasten. Musta hirviö tarttui pihtikädellään Matoroa kurkusta ja nosti tätä.
”Odotin sinulta paljon enemmän. Viimeisiä sanoja” hän sanoi kylmästi.
”On aivan sama mitä sanon, ne eivät jää viimeisekseni”
Amazua irrotti otteensa ja Matoro putosi kohti merta.
”Nyt. Sinä. Luovutat laivan kapteeniuden minulle jotta saat elää, eikö niin” Ama kääntyi matoranin puoleen.
Notfun oli hiljaa. Hän mietti tilannetta.
Amazua vaihtoi painetykkiproteesinsa ja tähtäsi.
Silloin alkoi tapahtua. Paineammus sähähti kovaa taivaalle energia-aallon kaataessa Amazuan kannelle. Ennnekuin hän ehti nousta, mustavalkea hahmo syöksyi mastoon ammutun harppuunan voimalla kohti vihollistaan valkoinen miekka hehkuen. Amazua yritti nousta, mutta Matoro oli nopeampi ja potkaisi vihollisensa paria tynnyriä päin. Amazua nousi ja iski Lävistimellään, Matoro torjui iskun taitavasti. Jään Toa pyörähti ja löi Amazuaa olkapäähän energiaterällä, ja jätti selvästi viillon. Jään Toa iski voitonriemuisasti kohdettaan jalkaan, mutta kaatuessaan Amazua nappasi toisen käden pihdeillään Matoroa kurkusta. Toa yritti pyristellä vastaan mutta sai osuman Amazuan punaisesta kipusäteestä. Matoroa alkoi yhtäkkiä huimata ja hän alkoi tuntea alati voimistuvaa kipua. Sitten musta hahmo nousi ja löi nyrkillään Toaa kasvoihin. Matoro sylkäisi verta ja hoippui taaksepäin, vain saadakseen osuman painetykistä. Hän syöksyi kovaa takaseinän läpi pelastusveneiden luo. Musta olento ei vaivautunut lähtemään perään vaan muutti toisen kätensä kranaatinheittimeksi. Laukaus ja koko takaseinä kaatui pelastuslauttoineen mereen.
Taistelu oli herättänyt suuren osan laivan miehistöstä, myös Äksän. Notfun oli livahtanut alas kannelle käskemään joukkonsa aseisiin. He odottivat muodostelmassa kannella.
Amazua ilmestyi portaita alas. Pistoolit ja kiväärit alkoivat soida.
Seuraavat minuutit olivat piraateille kaaoksenomaisia. Musta olento vaikutti haavoittumattomalta. Se syöksyi kuin musta tornado läpi kannen pyyhkien kaiken tieltään. Ensimmäinen huomattava vahinko aiheutui Äksän ampuessa tykillään Amazuaa kylkeen. Palkkionmetsästäjä kuitenkin selätti kokemattoman Klaanilaisen raivoisalla lähitaisteluhyökkäyksellä ja judoheitolla mereen.
Amazua käännähti pian itsensä kasvotusten mustaa jaloa Hunaa käyttävän piraattimatoranin kanssa. Matoran oli mielissään. Notfun ei turhaan ollut nimittänyt häntä "Nopeimmaksi asemieheksi". Zamorpistooli osoitti Amazuan otsaan. Matoran painoi liipaisinta.
*TZOINK*
Matoran oli hetkessä hämillään. Vastustajan kasvomaski oli täysin kunnossa. Sen sijaan Matoran kuuli kauhukseen taustaltaan kollegansa tuskanhuudot. Hetkellistä useiden desibelien äänivyöryä seurasi äänekäs loiskahdus.
Viidessätoista minuutissa kaikki oli ohi. Notfun, Jardirt, Klaanilaiset ja osa merirosvoista oli heivattu yli laidan irronneen puutavaran joukkoon ja Ama oli ottanut laivan komentoonsa.
"Kohteena Nimdan saari! Missä on perämeihenne", Amazua huudahti.
"Öh, heititte hänet laidan yli", eräs Matoran huomautti varovasti.
"..."
"..."
"Kuitenkin, joku astukoon ruoriin ja ohjatkoon aluksen näihin koordinaatteihin!" Amazua ojensi oheisen paperilapun äsken puhuneelle Matoranille. Hän asetti kätensä selkäänsä, vetäisten pian esiin valtavan, terävän koukun. Hän kohotti käden eteenpäin. "Noniin, kohti NIMDAA!"
...
Hiljaisuus iski. Amazua katseli Matoranjoukkojaan. Ne eivät tehneet mitään. Ne vain seisoivat. Ihan kuin olisivat odottaneet jotain. Mutta mitä? Suora käsky oli annettu, eivätkä Matoranit olleet moksiskaan. Hän karjui juuri käskynsä ilmoille, mitä muuta näiden pipanoiden liikkeellesaantiin tarvittiin? Voisiko olla... Amazuasta se tuntui melko ärsyttävältä, mutta ilmeisesti muuta vaihtoehtoa ei ollut... hän päästi ilmoille kuuluvan karjaisun: "YARRRRRR!!"
Hetkessä aluksen kansi töyttyi suosuonosoituksista ja aplodeista. Hetkessä vene kiisi täyttä vauhtia eteenpäin. Nimdaa kohti...
[spoil]Matoro kirjoitti tästäkin sitten osan.[/spoil]
Zairyh käveli kohti rantaa. Toat ilmeisesti olivat vielä saarella. Mutta Kapuraa he eivät löytäisi mistään. Ja lavastuksesta oli huolehdittu.
Kävellessään Zairyh kävi läpi Toan muistoja. Kun ruumis oli täysin hänen hallussaan, muistojen läpikäyminen oli helppoa. Mutta jokin huolestutti Zairyhiä. Toan muistoja oli käpälöity. Zairyh tunnisti heidän kädenjälkensä.
Ainakin yksi heistä oli siis elossa. Mutta miksi selviytyjä oli käpälöinyt Tulen Toan muistoja? Oli tarkoitus mikä tahansa, se oli epäonnistunut. Ja Toa ei tuntunut tietävän mitään heistä. Mutta kuitenkin Zairyh oli varma heidän osuudestaan asiassa.
Viittaan kietoutunut hahmo Kapuran muistissa. Zairyh oli yrittänyt palauttaa muistin ennalleen, mutta tuloksetta. Mitä jos muistia peukaloinut henkilö oli joku muu kuin yksi heistä? Siinä tapauksessa Zairyhillä oli vihollinen tai ystävä, joka tiesi jotain heistä.
Tieto. Asia, jota ei löytyisi tältä saarelta. Mutta Toan muistin läpikäyminen oli paljastanut yhden mahdollisen paikan tiedon etsimiseen.
Zairyh oli saapunut rantaan. Hän vilkaisi viimeisen kerran kohti saarta, jota vihasi. Kenties se oli joskus ollut kukoistava kaupankäynnin keskus. Mutta se oli ennen heitä. Se, miten he olivat tuhonneet koko saaren ilman surun häivää saadakseen sen omaan käyttöönsä paljasti, miten vaarallinen vihollinen Zairyhillä oli perässään. Tähän mennessä kumpikin osapuoli oli vain hankkinut tietoa toisesta ja hyökännyt lähinnä välikäsien avullam kuten Tulen Toa, jonka muistia he olivat todennäköisesti muutelleet ja jonka kehoa Zairyh nyt käyttäisi.
Mutta kohtaamisen aika tulisi vielä. Zairyh tiesi sen. Ja he tiesivät sen. Siis jos heitä oli useampia elossa.
Zairyh havahtui ajatuksistaan. Toa-kehon jalanpohjan panssarointi halkesi paksun juuren työntyessä ulos. Samoin kävi toiselle jalanpohjalle. Juuret puristivat muutaman ympärillä kasvavan puun irti jättäen jälkeensä vain kannon. Hetken kuluttua Zairyhin vieressä makasi yhdeksän puunrunkoa siistissä rivissä. Zairyhin lonkeromaiset juuret kiertyivät puiden ympärille kuin narut. Hetken kuluttua lautan tapainen kulkuneuvo oli valmis.
Zairyh astui lautan päälle ja työnsi sen veteen juuriensa kanssa. Kapuran matkakumppanit etsivät ilmeisesti Kapuraa. Mutta kuinka kauan?
Zairyh työnsi lisää juuria Toan jalkapohjien läpi kauhomaan vauhtia kiitollisena siitä, että ne eivät väsyneet kunhan ravintoa riitti. Juurten liikkuessa refleksinomaisesti Zairyh keskittyi määränpäähänsä.
Käytävillä kaikui musiikki. Pianon kumea ääni täytti punahehkuisen tukikohtarakennelman.
Sinistä pakaria kantava punainen matoran käveli kohti teräksistä ovea. Se oli poikkeuksellisesti auki. Matoranin perässä kuului hiljaisia askelia, jotka kuuluivat isommalle hahmolle. Hahmo ei kuulostanut hengittävän.
Pian kaksikko astui suureen huoneeseen. Huoneen katonrajassa oli joukko suuria lamppuja, jotka sinihehkuisella kajastuksellaan valaisivat kaiken. Voimakkainta valaistus oli huoneen keskipisteessä, jossa oli suuri piano. Tummaa takkia olkapäillään kantava skakdi seisoi pianon edessä ja iski pitkät sormensa sen näppäimiin uudelleen ja uudelleen. Skakdi näytti eläytyvän tekemäänsä täysin. Se avasi terävähampaisen suunsa ja karjahti.
"Agitato!"
Huoneen seinänrajoilla oli pöytiä ja lipastoja. Seinillä roikkui monenlaisia soittimia. Osa niistä oli merkitty kolmikirjaimisella ZMA-tunnuksella. Muusta tukikohdasta poiketen tila muistutti suuresti jonkinlaista taidehuonetta.
Musiikki räjähti liekehtivään, mutta harmoniseen raivoon. Zorak hymyili leveästi.
"Con fuoco", hän sanoi kuin kuiskaten, mutta erittäin kovaäänisesti. Samalla hänen silmänsä kävi huoneen oviaukon luona. "Tervehdys, Avde."
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen takin helmat liehuivat musiikin tahtiin. Hän vetäisi yhden merkillisiä nuotteja täynnä olevan sivun pois pianonsa telineeltä oikealla kädellään ja siirsi katseensa uuteen sivuun. Hän teki tämän pelkästään tottumuksesta, sillä musiikin hän muisti ulkoa.
"Kunpa vain ymmärtäisit tämän arvon, rakas Avde", Arstein naurahti. "Havaitsen, että toit käsinukkesikin."
Marionetti seisoi liikkumattomana mestarinsa takana. Se olisi tuijottanut Arsteinia, jos olisi omistanut silmät. Nukke ei edes sätkinyt holtittomasti, vaan seisoi paikallaan kuin patsas.
"Hän seuraa aina narujaan", Avde sanoi. "Hän löytää aina kaikki. Minutkin."
"Lievästi karmiva design, saanen sanoa", Zorak sanoi värähtäen hienovaraisesti. "Allegro. Jos antaisit minun katsoa hänen sisälleen..."
Avde hymähti. "Hän ei ole yksi koneistasi", hän sanoi. "Hän osaa jotain, mihin yksikään kone ei koskaan pystyisi."
"Ahahah. Mitä siis, ystäväiseni?"
Avde katsoi Marionettia hetken. Hän ei sanonut tälle mitään, mutta laiha valkoinen hahmo näytti silti ymmärtävän jotain. Se kääntyi vähitellen ympäri ja käveli huoneen ovea kohti laihojen jalkojensa kantamana. Ei kestänyt edes kymmentä sekuntia ennen kuin aavemainen nukke oli kadonnut täysin näkyvistä. Pian se arvatenkin taas astelisi aaltoja pitkin läpi hyytävän kylmän merituulen. Sillä oli tehtävää. Tehtävää löytyi aina.
"Uskollisuus", Avde sanoi vienosti."Osaatko ohjelmoida uskollisuutta?"
ZMA naurahti pitäen kätensä kuitenkin tiiviisti pianon koskettimilla. "En tiedä. Mistä tiedät sen olevan mahdotonta?"
Punainen Mies tuntui ikään kuin sivuuttavan tämän kysymyksen. "Olet taitava koneiden kanssa, Arstein. Mutta koneet ovat vain koneita."
"Ne eivät ole koneita", Arstein sanoi enemmänkin itselleen kuin Avdelle. "Ne ovat kaunokaisiani."
Avde käveleskeli huoneen seinämiä pitkin. Hän tutki monenlaisia nuottinippuja ja soittimia, joita Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n allekirjoitus koristi. Zorak paineli koskettimia nyt hieman rauhallisemmin.
"Adagietto. Minun täytynee kiittää sinua, ystäväiseni."
"Mistä niin, Arstein?" Avde sanoi hymyillen. Hänen kädessään oli kaikella todennäköisyydellä Zorakin suunnittelema puhallinsoitin.
"Resurssit. Autoit minua pääsemään niihin käsiksi."
"Ah, mukavaa", Avde sanoi. "Toivottavasti saat armeijasi kokoa kasvatettua."
"Armeijan, Avde hyvä?" Zorak sanoi kysyvästi. Hän keskittyi jälleen hetkeksi pelkästään soittamiseen. "Sotiminen on barbaarimaista. Tiedät hyvin, että en ole sotilaskomentaja. Minä olen...taiteilija."
Avde käveli lähelle Zorakia ja katsoi tätä silmiin. "Kyllä, ymmärrettävää", hän sanoi. "Sisällissota ei tainnut kohdella sinua hyvin, ystävä?"
Zorak ei vastannut hetkeen mitään.
"Avde hyvä", hän sanoi tunteettomasti katsomatta yhteistyökumppaniinsa. "Ihailen kyllä historian ja psykologian tuntemustasi."
"Voi, kiitos", Avde sanoi hymyillen leveämmin. Hän lähti kävelemään pois huoneesta sanomatta sanaakaan. Ennen ovesta astumista matorania muistuttava hahmo kuitenkin avasi vielä suunsa hetkellisesti.
"Huominen on suuri päiväsi, Zorak", Avde sanoi ystävällisesti. "Toivotan onnea."
"Kuten myös, Avde. Kuten myös. Crescendo."
* * *
Nynrah
Paja
Oli keskiyö. Tummansininen, vaaleansinistä Calixia kantava matoran-nainen makasi pöydän alla. Hän yritti olla hengittämättä.
Huoneen ovi aukeni hitaasti. Pöydän alla oleva matoran käänsi katsettaan hitaasti ovea kohti. Joku tuli oviaukosta sisään, mutta yksikään jalka ei astellut puisella lattialla. Suuri hahmo liikehti pajassa miltei äänettömästi.
Matoran ei uskaltanut edes räpsäyttää silmiään. Sen hengityskin oli salpautunut. Matoranin ainoa toivo oli, että hätäviesti olisi mennyt perille.
Ensimmäistä kertaa vuosiin matoran sulki silmänsä ja rukoili.
Höyrytoiminen ilma-alus lensi rauhallisesti Hopeisen meren yössä. Maata ei ollut juuri näkyvissä. Guardian ja Keetongu olivat päättäneet kiertää Xian pohjoiskautta, sillä kumpikaan ei halunnut altistaa operaatota Xialaisten arvaamattomalle tykkitulelle. Keetongu napsutteli kojelaudan koordinaattilaskinta.
"Laskelmieni mukaan pääsemme saavutamme Maailman Itämuurin ylihuomen aamulla", Keetongu sanoi katsoen koelautaa, "Hyvällä tuurilla ja selkeällä säällä löydämme Koilisväylän saman päivän iltapäivällä. Meri Xian ja Odinan välissä ei ole kaikista rauhallisinta aluetta, joten olisi enemmän kuin hyvä päästä Hopeisen Meren kapeimmasta kohdasta nopeasti."
"Entä muonavarat? Et varmaankaan varannut ruokaa parille lisämatkustajalle?" Guartsu kysyi ja nousi katsomaan koordinaattorilaskimen näyttöä.
Onko sinulla nälkä? Et vain haluaisi tappaa jotakuta?
"Me emme tapa ketään", Guartsu sanoi Manulle. "Ja sinä olet kaasua. Et sinä tarvitse ruokaa."
En tarkoittanutkaan ruokaa, Guartsu hyvä.
"Meidän on tosiaan pienennettävä päiväannoksia", Keetongu vastasi välittämättä Manfredin telepaattisesta viestinnästä, "Emmekä saa lisää ruokaa ennen kun pääsimme läpi Koilisväylästä. Nämä Xian lähisaaret ovat kuulemani mukaan aika pitkälti miinoitettuja. Guartsulla lienee sodanaikaista kokemusta Xialaisten miinoista?"
"Joo, onhan minulla", Guartsu vastasi ja virnisti purkille.
"Karttojen mukaan väylän takana on muutama rauhallisempi saari. Siellä meidän pitää hankkia lisää muonavaroja ja varmaankin tappaa jotain, ellemme halua selvitä kasviravinnolla. Jos Nynrahin tilanne on pahempi, meidän on parasta olla paremmissa ruumiin voimissa. Milloin söitte viimeksi?"
"Muistan juoneeni teetä. Muuten, taisit mainita viestintälaitteistosta. Onko mahdollista viestittää Klaaniin tilanteestamme?"
"Jep, minulla on suora yhteys Laivaston tukikohtaan, ja se on toiminut hyvin ainakin tänne asti", Keetongu vastasi ja otti luurin kojelaudan lokerosta suuren luurin. Hän paineli laivaston koodin lähettimeen ja nosti luurin korvalleen.
"Terve, Tehmut. Joo, ihan hyvin on sujunut. Tuota, joo, soitin, koska tarvitsisin palveluksen. Lähetä joku pojista viemään viesti Tawalle. Kyllä, suoraan Tawalle. Ei hän teitä syö. Nappasimme Guardianin ja Manun Zakazilta. Jep, Admin-Guardianin juuri. He ovat kunnossa. Ai niin. Yritä hankkia jostain lisää Cordak-panoksia. Niitä kuluu paljon."
Kongu huomasi, että Xiantoksen pöydällä oli viesti:
Xiantoksen nimellä viitataan Xia-saareen, ja hän asui siellä. Hänestä tuli myöhemmin palkkionmetsästäjä ja Pimeyden metsästäjä, josta ei tiedetä paljoa mitään miten hänestä tuli sellainen.
Xiantos asui myös vähän aikaa Mata Nuilla, jossa hän ärsytti Kongua tappamalla hänen ystäviä. Myöhemmin hän ilmestyi ärsyttämään taas Kongua Bio-Klaanin saarelle. Ehkä hänelle maksettiin taas.
Kun Xiantos onnistui tappamaan joitakin, hän otti heiltä aina esineen. Eräs makuta myös maksoi hänelle tapoista isoja summia. Hänellä alkoi ilmetä ihmeellisiä oireita tapoista. Ne eivät kuitenkaan ollut kaikkiaikaisia, vaan katosivat välillä.
Xiantos sai samalta makuutalta lierihaatun, ja joltakin tyypiltä pitkälahkeisen trenssin. Joltakin hän otti konepistoolin ja joltakin katanan sekä kynnet. Ketkään muut kuin murhatut ovat nähneet Xiantoksen naaman tai muilla vaatteilla kuin nykyisillä. Ainoat tuntomerkit ovat Xiantoksesta ryöstetyt tavarat ja punaiset silmät.
Xiantos on rakentanut Mt. Ämkoon juurelle mökin, ja siihen liittyvän tunnelin. Hän tuli "tohtorin" kanssa saarelle suunnilleen kaksi vuotta sitten. Tohtori oli tukihenkilö, joka kertoi Xiantokselle hänen oireistaan mitä hänellä oli ja antoi lääkkeitä. Nykyään tohtori on kuollut, eikä palkkionmetsästäjän uusista oireista tiedetä
"Hän luultavasti näkee hallusinaatioita", Kongu mietiskeli.
"Eh", Peelo sanoi jännästi, "Se on aika selvää."
"MINUN VATSAAN ISKETTIIN HAKULLA!" Xiantos alkoi taas huutamaan.
"Jätetään se tänne", Peelo halusi, että niin tehdään.
"Minulle on ihan sama", Kongu mielisteli, "Olen vain huolissani hänestä."
"Miten sinä voit olla huolissasi henkilöstä, joka yritti murhata ystäväsi?" Peelo toisti kysymyksensä.
"Oikeastaan", Kongu mutisi, "Muutama ystäväni tapettiin."
"Sinä olet oudompi kuin Xiantos", Peelo väitti, "Erittäin naiivia."
Peelo ihmetteli Kongun positiivista asennetta Xiantokseen. Melkeinpä halveksui. Ennen kuin Kongu ehti aukaista suutaan, Peelo jatkoi:
"Lähden nyt Klaaniin, jos haluat apuani näissä ihmejutuissasi, tai muuten vaan kaipaat minua, tule ihmeessä Kahvioon", Peelo myhäili omahyväisesti, ja käveli ovesta ulos, potkaisten sen keveästi kiinni.
Metsää pitkin kävellessään Peelo katseli ympärilleen. Hartaasti. Jokin oli vialla. Nimittäin pari askelta häntä edessäpäin oli ansakuoppa, jonka pohjalla oli isoja rautapiikkejä. Peelo ei sinne kuitenkaan pudonnut, sillä ennen kuin hän ehti osua piikkeihin, hän levitti kätensä ja jalkansa ja painoi ne tiukasti kuopan reunoille jottei putoaisi.
Pian ylhtäältä kuului vaimeaa puhetta, ja askelia. Ne lähestyivät, ja kuopan yläpäähän ilmestyi kolme pettyneen näköistä Nazorakia. Yksi niistä yritti pökätä Peelon keihäällään alas kuopan pohjalle, mutta Peelo otti keihäästä kädellään kiinni, ja heilautti itsensä sen avulla ylös potkaisten Nazorakia sen kasvoille.
Pian Kongu ilmaantuikin paikalle ja näki kolme hakattua Nazorakia maassa.
"Tulithan sinäkin", peelo huikkasi alas puun oksalta, säikäyttäen Kongun.
Peelo hyppäsi oksalta alas, ja kysyi heti: "Raahasit tuon Xiantoksen sekopäänkin mukana. No, ehkä kahvi selventää hänen päätään", Peelo sanoi, osoitti Kongulle ja Xiantokselle tietä, ja seurasi perästä.
Ilma-alus laskeutui pienelle saarelle. Saari oli niin pieni, että puolet siitä jäi aluksen leveyden alle. Siinä olisi vain pieni kiitorata seuraavalle päivälle. Saari oli trooppinen; palmut varjostivat pieniä patsaita, joita makasi ympäriinsä pikkuisella maanläntillä. Keetongu hyppäsi ulos aluksen ovesta ja katseli ympärilleen.
”Tänne jäämme yöksi”, hän julisti. ”Olipa onni, että löysimme tämän. Tämä on niin pieni, ettei täällä varmasti ole miinoja. Ei tosin ruokaakaan...” Guartsu tuli myös ulos kantaen Manun purkkia.
”Okei”, Skakdi sanoi. ”Milloin on lähtö?”
”Aamulla.”
”Niin, tietysti, mutta…”
”Niin?”
”Kellonaika?”
”En tiedä. Sitten kun herään.”
”Aha.”
Guartsu laski Manun maahan ja istahti itsekin hiekkaiselle rannalle.
”Tyypillinen hiekkasaari, jossa kasvaa vain kookospalmuja…” hän mutisi. Voithan sinä syödä kookospähkinöitä, jos haluat.
”Tosiaan”, Guartsu vastasi Manun ajatukseen. Sitten hän huusi Tongulle: ”Hei, otetaan mukaan muutama kookospähkinä. Niistä saa sentään jonkin verran ravintoa.”
Tongu ja Matoranit hankkivat parikymmentä pähkinää alas palmuista. Hetken kuluttua, kun he olivat päättäneet työnsä Guartsun istuskellessa hiekalla, Tongu sanoi:
”Taidan mennä sisälle nukkumaan. Muistakaa tekin mennä ajoissa, ettei aamulla väsytä liikaa.”
”…” Guartsu vastasi. Gurvana ei pidä siitä, että joku muu kuin Tawa käskee häntä kuin pikkulasta, Manu sanoi.
”Purkki on hiljaa”, Guardian murahti.
Tähdet alkoivat näkyä pilvien takaa. Guartsu makasi selällään katsoen niiden kimallusta. Tähdet, Makuta Nuin ääni kuiskasi Guardianin päässä. Niin kauniita.
Guardian käänsi katseensa kohti Manun lasipurkkia. Vihreä nestekaasu pyöri purkissa hitaasti. Koko elämämme ajan meitä Makutoja ovat kiinnostaneet maailmankaikkeus ja sen synty.
Pilviä ei enää näkynyt juuri ollenkaan. Tämän maailmankaikkeuden salat… elämän tarkoitus… kaikki, Makuta jatkoi. Mikä olisikaan sen mielenkiintoisempaa, kuin saada selville, mihin tämä kaikki pyrkii. Eikö olisi mahtavaa, jos pystyisi tietämään kaiken? Kuka tahansa Makuta antaisi siitä vaikka oikean kätensä… ja kasvattaisi sen jälkeen uuden. He eivät todella ymmärrä, mikä merkitys tällä kaikella on.
Makuta oli hetken hiljaa. Guardian käänsi katseensa takaisin tähtiin.
Jos minä johtaisin Makutain vejeskuntaa, olisimme valinneet aivan toisenlaisen suunnan. Tutkimustyöhön panostettaisiin enemmän. Me selvittäisimme tämän maailman salaisuudet sen sijaan, että vainoaisimme Universumin kansaa kateuden sokaisemina.
Kauniit, sokaisevat tähdet. Voi, me emme tiedä yhtikäs mitään. Me loimme vain itse sellaista tietoa, mitä tarvitsimme. Ja ”Suuri Henkemme” loi meille tietoa. Mutta minä en usko. En usko enää mihinkään. En ainakaan, ennen kuin löydän tarkoituksen. Abzumo oli toinen mielenkiintoinen persoona. Mutta hänen tiedonjanonsa ei ollut todellista. Hän haluaa vain hallita ja tuhota.
Guartsulle tuli sellainen tunne, että Manu olisi huokaissut, jos olisi voinut. Millainen maailma voisikaan olla, jos tuhoa ja hävitystä ei olisi. Jos minä en olisi tehnyt menneisyyteni virheitä, olisiko Klaanissa nyt rauha?
”Zyglakit…” Guartsu mutisi. Eivät pystyisi yksin juuri mihinkään. Nazorakeja on hyvin monta.
”Kuinka monta?” Epäilen, että useampi tuhat. Guardian hätkähti.
”Se on paljon.” Valitettavasti. Jokainen tekee virheitä. Mutta mitä vaikutusvaltaisempi ja viisaampi henkilö on, sitä pahemmat seuraukset virheillä on. Tämän olen oppinut.
Guardian nyökäytti päätään hiekassa.
”Minullakin on siitä hieman kokemusta”, hän sanoi hiljaa. Me olemme sokeita protodiitteja maan tomun seassa, Manu kuiskasi. Kenelläkään meistä ei ole todellista voimaa. Millä hetkellä tahansa meidänkin päällemme voisi pudota taivaalta suuri kivinen kappale, joka murskaisi koko tämän pienen saaren. Toisaalta aivan yhtä todennäköistä olisi, että Nazorakien asevarasto räjähtäisi ja koko heidän tukikohtansa palaisi maan tasalle. Tai, Manu naurahti, ehkä he eivät pääsisi pinnalle, vaikka kuinka palaisivat. Jos minä päättäisin, he palaisivat ikuisesti jossakin hyvin ikävässä paikassa.
”Hmm…” Guardian hymisi katsellen yhä tähtiä. Ne eivät juuri liikkuneet. Vain yksi tähdenlento pyyhälsi hänen näkökenttänsä ohi. Guardianin kasvoille nousi hymy.
”Mikä on elämän tarkoitus?”
Manu oli hetken hiljaa. Odottamaton kysymys. Minä olen etsinyt vastausta siihen koko ikäni. Ehkäpä on niin, että jokainen määrää itse oman tarkoituksensa. Tai sitten sen päättää kohtalo. Niin tai näin, meidän ei ole järkevää ajatella, ettei meillä olisi vapaata tahtoa. Jos jokin on määrännyt ennalta kaiken tapahtuvan ja tiedämme sen, elämästä menee maku, eikö totta. Mikäli asia näin on, en halua tietää elämän tarkoitusta.
Guardian sulki silmänsä. Manun purkista huokui kyynisyyden tunnetta hänen viestittäessään: Eikö olisi oikein sopivaa, jos me olisimme vain työläisiä, jotka pitävät elossa jotakin siivoojarobottia? Kuin soluja. Olisimme osa isompaa tarkoitusta – joka olisi siivota planeetta. Ja ehkäpä koota palapelejä…
”Mistä saat päähäsi noita sekopäisiä ideoita?” En ole varma. Ehkä ne tulevat alitajunnasta.
”Olet oikeastaan melko mielenkiintoinen tyyppi, jos näin voidaan sanoa.” Otan tuon kohteliaisuutena.
”Ota.”
Sitten Guardian nousi, poimi Manun hiekasta ja käveli sisään ilma-alukseen rauhallisin mielin. Tähdet jatkoivat kimalteluaan kirkkaalla taivaalla muutaman ohuen pilvenhattaran välillä leijaillessa niiden edestä. Palmut huojuivat hienoisen tuulen vaikutuksesta. Tuntui, kuin koko maailmankaikkeus olisi saanut hetken hengähtää.
Kepe kahlasi läpi korkean kirjapinon. Verstas mainittiin vain harvoissa teksteissä ja niissäkin tuolla nimellä. Ne oli siis kirjoitettu vasta hänen tulonsa jälkeen. Niistä ei ollut apua.
Narskahteleva ääni säesti kaapuun verhoutuneen hahmon askeleita, kun tämä kulki kohti kylää anovan, mutta samalla luottavaisen näköinen matoran perässään halki lumisen rannikon ja metsän.
Hän ja Snowie eivät voineet rynnätä suoraan Verstaan syövereihin Nimdaa etsimään. Se olisi liian vaarallista. Täytyi olla jonkinlainen suojakeino. Aika kävi kuitenkin vähiin, jos Allianssi oli jo päässyt sisään. Mutta miten? Doxin avullako? Allianssi ei heti voisi mitenkään päästä Nimdan luokse, missä se olikaan, mutta se saattaisi saada merkittävän etumatkan.
Miten teen sen? hahmo kysyi mielessään. Kuinka minä voin auttaa tätä kansaa? Ja miksi minä sen edes tekisin?
Hänen mieleensä kaivertui kuva, joka syöksi hänen tietoisuuteensa ohjeita ja tietoja, joita harva kuolevainen koskaan sai nähdä.
Lisäksi videonauha oli tuonut heidän tietoonsa vielä yhden sirun. Tawa kuitenkin otti asian hoitaakseen; Kepe ja Snowie voisivat keskittyä Verstaaseen.
Matoran ja hahmo saapuivat lumen peittämään koroon. Kymmenien mökkien katot olivat sortuneet lumen painosta. Ruokavarastot olivat tuulen armoilla ja umpijäässä. Sekä karjarahit että matoranit hytisivät jäätävässä kylmyydessä.
"Auta, oi herra", yksi kyläläisistä sopersi polvilleen vajoten.
Viimein hän löysi etsimänsä. Muuannen tutkija oli tehnyt tutkimusta Klaanin saaren matoranyhteisöjen historiasta. Tawan tuloa edeltäneellä ajalla saaren matoranheimot olivat olleet hyvin primitiivisiä... Kunnes yhdessä pisteessä aikajanalla heidän kehitystasonsa oli kohonnut spontaanisti.
Mitä toverini ajattelevat tästä? Hyväksyvätkö he sen, että käytän haltuuni uskotun artifaktin voimaa tarkoituksiin, joihin he eivät sitä tuhlaisi? Mutta eikö ole oikein, että nämä luonnon armoilla olevat parat saavat joskus apua ja oikeutta?
Miten teen sen?
Ja tämä tapahtui jo kauan ennen kuin Tawa saapui. Ajalla, jolloin saarella ei tiedetty kenenkään käyneen.
Hänen mieleensä poltettiin yhä terävämpi kuva. Se teki miltei kipeää.
Hän kohotti kätensä ja kanavoi elementaalienergiansa sen kautta. Jumalaisilla voimilla kyllästetty siru oli yhä hänen nyrkissään. Hän käyttäisi uusia kykyjään vain hieman, riittävästi parantamaan kylän oloja vähäksi aikaa.
Kepe ja Snowie tulisivat selvittämään tämän. Mikä oli vaikuttanut sivilisaation kehitykseen näin äkkinäisesti? Se voisi myös tuoda selityksen Verstaalle. Viimeinkin he saisivat selville sen alkuperän.
Kun hän avasi silmänsä, hän tajusi epäonnistuneensa.
Toa istui tuolissaan katsoen näkymää, joka tuli hänen ikkunastaan.
"Meri".
Hän nousi ja hetkeksi seisomaan ja mietti, sitten hän avasi oven ja kulki jälleen klaanin käytävillä hermostuneen näköisenä, aivan kuin hän olisi kiertänyt ympyrää. Hän käveli vastaan tulijoiden ohi kuin he olisivat pelkkää ilmaa, klaanilaiset huomasivat toan radikaalisti muuttuneen persoonan.
"Jonkun ylemmän tahon pitäisi jututtaa häntä, hän on kuin myrskyn merkki", eräs matoran sanoi toiselle heidän kiiruhtaessaan toan ohi.
"Vielä... ei ole aika...", Gekko sanoi hiljaa, mutta se tuli niin selvästi, että se olisi saattanut olla silkkaa huutoa.
Meri, kelluva lankku, ei, se ei ole laivan nimi. Tämä on kirjaimellista.
Notfun, Matoro, Äksä ja Jardirt istuivat lankulla. Notfun oli erittäin närkästynyt, eikä ollut puhunut kolmeen tuntiin.
"Hei, kyllä me sen saamme takaisin, lupaan, ettet joudu nimetä taas uutta Yön Timoa", Matoro yritti lohduttaa. Vastausta ei kuulunut.
Viidenkymmenen minuutin päästä Notfun kuitenkin avasi suunsa.
"Kuulkaa. Siitä asti, kunb liityin teidän klaanihippien kerhoon, aivan vain henkilöllisyyteni salatakseni, olen ollut jatkuvissa ongelmissa. Ensinnäkin, kaapuhemmo on puristanut minusta puolikuoliaan neljä kertaa. Toiseksi, olen menettänyt kaksi laivaa, ja minä olen joutunut käyttämään kaksi pelastusmanaattia, uhraamaan niille suurimman osan miehistöstäni, JA kultamaskinikin jäi tuonne laivalle, ja olen ilman maskia. Olen kalju. Kertokaa rehellisesti, onko hyvä miel-", Notfunin puhe keskeytyi kun eräs laiva tuli heidän viereensä ja heitti köyden.
"Kyllä, minulla on nyt hyvä mieli", Matoro vastasi hymyillen.
Notfun mutisi jotain hipeistä, kehyksistä ja manaateista kiivetessään köyttä pitkin. Kun hän oli ylhäällä, hän näki laivan omistajan, ja hyppäsi takaisin mereen. Matoro, Äksä, Jardirt ja laivan kapteeni katsoivat laidan yli sinne, mihin Notfun oli hypännyt.
"Mitäs tuo nyt oli?", Äksä kysyi.
"Notfun omaa aika värikkään menneisyyden, tiesitkö. Hän on suututtanut miljardeja henkilöitä, jättänyt miljardeja naismatoraneja kuin knallit kalliolle, ja pummannut miljardien arvosta rahaa, ja jättänyt maksamatta. Outo seikka on se, että kaiken tuon jälkeen hän on merirosvona ryöstänyt vain kuusi laivaa", Jardirt kertoi.
Seurasi syvä hiljaisuus.
"No minä menen hakemaan sen, kun ei vielä ole pintaan noussut", Matoro ilmoitti, ja hyppäsi laidan yli. Kohta hän palasi Notfunin kanssa.
Kun piraatti aukaisi silmänsä, ja näki laivan omistajan, hän hyppäsi taas yli laidan.
"Sanoin jo. Värikäs menneisyys. Kuusi laivaa.", Jardirt sanoi.
Se paatti oli paljon pienempi kuin Yön Timo II. Se vaikutti enemmänkin jokilaivalta, joka oli eksynyt suureen maailmaan. Miehistöä oli kymmenisen henkeä mutta kapteeni ei kertonut millä asioilla liikkuu.
Kapteeni Notfun istuskeli heille osoitetun hytin pöydän ääressä. Pieni öljylamppu paloi, vaikka oikeasti ikkunasta tuleva päivänvalo teki sen tarpeettomaksi.
Ovi avautui ja kirkas valo tuli sisään. Matoron tummansävyinen hahmo käveli hyttiin Notfunin kanssa.
"Hei, sanoit tunteneesi sen... kaapuhemmon?" Matoro aloitti.
"Joo", Fun vastasi.
"Mitä tiedät siitä tyypistä?"
"Noh. Pirun tehokas. Halusi minuslta yhden Makuta-Viruksen. Paljon käsiä. Joku kipusäde. Ja niin joo, hengaili Gaggulabion laivalla. Ilmeisesti kätyri"
Kohta "Gaggulabio" iski Matoroon kuin miekka. Oliko se vanha kääkkä heidän perässään? Sitten hän tajusi muistiinpanot Timossa.
Jos kaaputyyppi on Labion alainen, Labio tietää Nimdan sijainnin.
"Meille voi tulla kiire", Matoro totesi. "Jos Gaggulabio liittyy tähän juttuun, tapaamme saarella vähintäänkin parikymmentä skakdia"
Skakdeista Matorolle tuli heti mieleen Metorakk. Kun hän oli voittanut Mettyn Xialla, koko skakdista ei oltu kuultu mitään.
"Pääsin siltä korkilta pakoon sen laivaltakin", Notfun aloitti. "En näe suurta uhkaa"
"Fun, se upotti laivasi", Jardirt huomautti väliin.
"Ai niin. KOSTETAAN!" Fun vaahtosi, ilmeisesti tarviten rommia.
Nazorak-pesät, Gaggulabion kasarmit
"Sain laivan kaapattua. Tiedot Nimdan sijainnista selvillä. Olen matkalla kohti saarta. Tarvitsetteko koordinaatit?", Amazuan ääni kuului hieman säristen kaiuttimesta jossa oli Nazorakien logo.
"Kerro koordinaatit. Lähetän jokusen miehistäni jos tulee ongelmia", Skakdi sanoi kuamrtuen mikin ääreen.
Amazua luetteli sarjan numeroita ja kysyi lupaa lopettaa.
"Ei, yksi asia vielä. Mitä teit Blacksnow'lle?" Labio kysyi. Hänen äänestään heijastui viha kohdan "Blacksnow" -kohdalla. "Heitin mereen Notfunin ja parin muun kanssa. Tuskin selvisivät"
Gaggulabio kaatui tuolillaan. Hän nousi nopeasti ja alkoi karjua mikrofoniin.
"EI MATOROA SELLAISELLA VOITETA! SE PIRULAINEN SELVIÄÄ, SE SELVIÄÄ VAIKKA HEITTÄISIN SEN TULIVUOREEN! JOS SAAT SEN KÄSIISI, TAPAT SEN! YMMÄRRÄTKÖ!"
Toisessa päässä oli hiljaista. "Kyllä, ymmärrän", Amazua vastasi ja ajatteli palkkiorahoja.
Gaggulabio poimi paksun sikarinsa pöydältä ja sytytti sen taas. Hän veti siitä pitkän henkäyksen ja istahti erilaisten harvinaisten rahien nahoista tehtyyn työtuoliin.
Hän oli tajunnut jossain vaiheessa alkaneensa tupakoida enemmän mitä enemmän joutuu odottelemaan. Jatkuva odottelu Torakoiden tyyliin kävi Skakdien hermoille. Onneksi Klaanin saarella oli pikkukyliä ryöstettäväksi.
Rlolzedt käveli sisään koputtamatta. Omahyväinen, suurikokoinen metalliskakdi istahti toiseen tuoleista ja odotti hetken.
"Edistymme sen viruksesi kanssa. Yksi skakdi sai sillä juuri jotain hämäriä voimia. Suljimme sen selliin kun riehui. Ampui plasmaa ja salamoita ympäriinsä", skakdien komentaja selitti. "Se siis sekosi ylimääräisistä voimista. Pitäisikö meidän pyytää torakoiden tai Ab-"
"Ei. Me hoidamme tämän itse", Gaggulabio keskeytti alaisensa.
"Mutta nyt on tärkeämpää. Saimme Nimda-saaren koordinaatit", hän jatkoi. "Pistä erikoisjoukot laivaan"
Rlolzedt oli hetken hiljaa ja lähti sitten.
Kelluva Lankku, meri
"Gaggulabio on todennäköisesti matkalla Nimdan luo", Matoro aloitti. Äks nojasi laivan takaosan kaiteeseen ja katseli mereen. Punahopea haarniska kiilteli aamuauringossa erikoisesti.
"Gaggulabio?" Äks kohotti katseensa.
"Torakoiden liittolainen. Salakuljettaa, tappaa, valtaa, ryöstää. Komentaa saaremme Skakdeja", Matoro luetteli.
"Ah. Mukava heppu, oletan", Äks sanoi ironisesti.
"Olen ollut hänen tappolistallaan ties kuinka monta vuotta. Joko hänen kätyrinsä ovat tunareita tai minä olen liian hyvä"
"Tai sinulla on hyvä tuuri", Äks lisäsi.
"... niin", Matoro vastasi.
Oli hetken hiljaista.
"Miten pääsit tai jouduit tyypin tappolistalle?" Äks kysyi.
"Noh. Pitkä juttu. Kerron tiivistetyn version", Matoro aloitti.
"Labio taisteli Nektannin liittolaisena Zakazin sisällissodassa. Hän nousi sodan jälkeen yhdeksi pohjoisen maailman rikkaimmista rikollispomoista. Hänen skakdinsa valloittivat ja tuhosivat sen saaren, jossa minä ja tiimini asuimme joskus. Tappoivat matoranit. Me Toat olimme silloin Toat-Pimeyden Metsästäjät sodassa Metru Nuilla puolustamassa 'oikeutta ja kunniaa'"
Matoron muistin aukko tuli vastaan. Hän ei kertakaikkiaan pystynyt muistamaan mitä tapahtui vuosina Sodan jälkeen.
Sama laiva, eri paikka
Notfun oli onnistunut löytämään ruumasta pullollisen rommia. Hän käveli iloisesti kohti hyttiään ja iski pullon pöytään.
Fun putosi tuoliltaan kun luki etiketin.
Kelluva lankku, laiva siis. Nyt ei ole kirjaimellista, kuten viimeksi.
Notfun makasi maassa rommipullo kädessään. Sitten hän nousi, joi rommipullon tyhjäksi, ja heitti sen ikkunasta mereen. Kun piraatti avasi ovea, siihen oli liimattu kirje. Notfun avasi sen.
Kuten jo huomasit, kulttia ei petetä.
Notfun tippui taas tuoliltaan. Tämä on varsin mielenkiintoinen seikka, kun otetaan huomioon, että hänellä ei juuri nyt ollut tuolia allaan. Tapahtuman syytä on yritetty selvittää jälkeenpäin, ja syyksi on todettu "värikäs menneisyys". Ottakaa huomioon myös, että Matoro oli huoneessa, ja melkein tuli hulluksi nähdessään tämän.
Notfun nousi maasta jälleen. Sitten hän imi kirjeestä musteet, ja heitti sen ikkunasta mereen. Tällä kertaa hän onnistui oven avauksessa, ja turhia tuolilta tippumisia ei tarvittu. Notfun käveli ulos ovesta Matoro perässään.
"Arrr, ihana päivä purjehtia, etsiä aarteita, ja etsiä aarteita purjeestani", Notfun huokaisi.
Piraatti käveli mastoa kohti, ja kiipesi purjeeseen. Kuten oli odotettu, Notfun löysi suuren aarrearkun purjeesta. Hän avasi sen tyytyväisenä, mutta siellä oli vain lappu.
Ymmärsitkö jo pointtini, kulttia ei petetä, tule hyttiini.
Notfun mätkähti alas, ja purjeen uumenista tuoli tippui hänen päällensä. Ottakaa huomioon, että tällä kertaa hän ei tippunut tuolilta, vaan tuoli tippui häneen. Matoro katsoi Notfunia hieman kummissaan.
"Mikä tämä kulttihomma nyt oikein on?", Kysyi jään Toa.
"Se on pitkä tarina, johon liittyy sotaa, jumalia, sotaa, ja rommia. Ja kultti", Notfun kertoi, "Ensinnäkin, minä en ole matoran. Olen itseasiassa vanhempi, kuin tämä teidän maailmanne. Olen tämän maailman testiversiosta. Olen ainoa, joka selvisi"
"Jaahh.. Se kertoo jo paljon siitä, miksi olet hullu."
Notfun katsoi Matoroa vihaisena.
"Köh. No kuitenkin, Jotkut jossain joskus loivat testiversion tästä maailmasta. He loivat myös testiversiot Matoraneista ja Toista. MUTTA Toille annettiin luomisvoimat, ja Toia oli vain kaksi, totta kai ihan liian übereilla elementeillä. Noh. Nyt mennään tähän klassiseen eeppisyyttä tavoittelevaan kliseiseen sontaan, joka tällä kertaa on totta. Ne "toat" loivat kaikenlaista, pari eri ulottuvuutta ja sellaisia, sitten toinen halusikin lisää voimia, ja tappoi toisen. Toinen sitten lukitsi jotain suuria voimia miekkaansa, ja viimeisillä voimillaan löi miekan maahan, eikä sitä ole löydetty. Toinen olento taas orjuutti meidät Matoranit, ja lopulta humaltui vallasta niin, että juuri kun oli tuhoamassa testiversiota, ylemmät voimat tuhosivat sen. Älä kysy, miksi minä elän, en tiedä itsekään", Notfun selitti.
Matoro katsoi häntä epäuskoisena.
"Miten tuo liittyy mihinkään?"
"No, ne sitten palvoivat tätä kuollutta jumalaa ne kulttilaiset, ja itse päätin ryhtyä kultin johtajaksi. Tunsin kuitenkin kutsumuksen rahaa, rommia, ja merta kohti, joten eräänä yönä poltin kultin tukikohdan, vein kaikki ruoat, ja pakenin", Notfun selitti, "Loppu."
Matoro katsoi Notfunia edelleen sama epäuskoinen kummallinen ilme kasvoillaan.
"No, nyt saimme vastauksen siihen, miksi olet noin lyhyt", Matoro sanoi, ja käveli pois.
”...minä en jaksa tätä enään kauan...”,Toa sanoi ja kyyristyi seinää vasten ja piti käsillä kiinni päästään kun se tärisi holtittomasti hänen silmiensä tuijottaessa tyhjyyteen.
Sitten hän nousi ja näytti taas rauhoittuneemmalta.
Kamera seurasi toan jokaista liikettä. Tawa oli niin häkeltenyt, että ei saanut sanaa suustaan. Sattumalta hän oli istahtanut hetkeksi tarkkailemaan ja tallentanut muistiin tämän oudoksuttavan ”kohtauksen”.
”Jokin taitaa oikeasti olla hullusti Gekon kanssa, tuo jos mikä ei tosiaan ole normaalia. Toa kääntyi kohti kameraa, miekka suhahti ilmassa ja Tawa näki vain lumisadetta.
”Toivottavasti tuo ei ole mitään vakavaa...”, Tawa sanoi katsoessaan ruutua jossa ei ollut nähtävissä muuta kuin lumisadetta.
Gekko käveli ja näytti hyvin määrätietoiselta. Tawa koitti etsiä kuvaa toasta, mutta joka hetki kun tämä vilahti ruudussa nääkyi sen jälkeen pelkkää lumisadetta.
”Mitä minä voisin tässä tilanteessa tehdä?”, Tawa katsoi ruutua jossa toa oli viimeksi näkynyt.
Voimalaitos Tapahtui ennen Gekon pakoa Klaaniin...
Zyglakien voimalaitos oli kaaoksen vallassa. Nazorakien tekniikka oli alkanut pettää ja voimalaitos alkoi pikkuhiljaa sortua. Laitoksen työntekijöitä, oransseihin haalareihin ja kypäriin sonnustautuneita Zyglakeja juoksi ulos voimalan pääovista, koska hälytykset olivat pärähtäneet käyntiin. Voimalan keskustietokone oli ylikuumentunut viallisten johtojen ja sortumien takia syttyen tuleen. Nyt sitlä sammuttivat vain sammuttimet, Zyglakit itse eivät uskaltaneet lähteä voimalaa pelastamaan. Voimalan työntekijät uskoivat näet että Rhak'elakk jumala oli rankaissut heitä siitä että jumalan pyhättö oli syttynyt tuleen lähistöllä ja veriuhrit olivat paenneet.
Kymmeniä voimalan työntekijöitä ravasi ulos ovista ja teki kolmionmerkkejä ilmaan, ettei Rhak'elakk tappaisi heitä suuttuessaan.
Voimalan sisätilojen rakenteet alkoivat sortua vesimassojen osuessa laitteistoihin. Sähköiskuja lenteli ympäriinsä ja metallikehikot huojuivat kun nazorakien rakentama laitois alkoi palapalalta hajota käsiin.
Umbra ja Flygel taistelivat keskenään hajoavan voimalaitoksen sisätiloissa. Ovi joka johtaisi päähallintakeskukselle ja keskustietokoneelle, oli jumittunut kiinni ja kaksikko taisteli siitä, kumpi pääsisi ensimmäisenä kallisarvoisen ulottuvuusporttitykin luokse.
”Anna minun hakea tykki, niin pääsen kotiini!” Umbra huusi, vesimassojen pauhatessa ja veden noustessa pikkuhiljaa. Flygel ei kuunnellut, vaan heitti Umbraa toisella terällään, jonka Umbra paiskasi maahan kontrolloidulla painovoimalla.
”Kuolemme molemmat!” Umbra huusi, lyöden miekallaan Flygeliä, jonka käsipanssariin tuli viilto. Zyglak otti matorania kiinni mahasta, paiskaten tämän päin yhtä huteraa pilaria.
Vesimassat nousivat kaksikon taistellessa kun Flygel iski miekallaan Umbraa. Umbra väisti, potkaisten Zyglakia päähän, samalla iskien painovoimalla Zyglakin maahan. Flygel nousi, karjuen ja löi nyrkeillään Umbraa, mutta Umbra leijaili nyrkkien yläpuolelle.
Umbra iski nyrkeillään Flygeliä rintaan sarjan iskuja, mutta vahinkoa ei juurikaan tapahtunut. Leijaileva Matoran oli Flygelin korkeudella ja valmiina tekemään vihollisestaan kalanruokaa. Huitaisu Flygelin kynnestä, joka osui Umbraa päähän, saaden Pakarin vääntymään, tiputti Umbran maahan, jolloin Umbra joutui ottamaan tukea miekastaan.
Flygel iski miekallaan Umbraa jalkaan, jolloin Matoran kaatui taaksepäin, horjahtaen metalliromun sekaan. Flygel asteli voitonriemuisena Umbran luokse, kun Zyglakin paino alkoi äkkiä nousta ja liikkumisesta tuli vaikeaa.
”Miten sinä Matoran teet tuon?” Zyglak kysyi vaikeasti hengittäen. Painovoima pusersi hänen keuhkojaan kasaan ja mekaaniset osat hänen kehossaan rikkoutuivat yksikerrallaan. Umbra nousi romun seasta, nilkuttaen ja miekka oikeassa kädessään, valmiina iskemään Zyglakia.
”Olen toisesta maailmasta, muistatkos? Ja siellä olin mahtava soturi, kuten tämän maailman vastineenikin on”, Umbra kertoi.
Huone ei kestänyt enää taistelua ja katto alkoi sortua niskaan. Betonia, kivenjärkäleitä ja metallisia tukipilareita alkoi sataa kaksikon niskaan. Umbra leijaili Flygelin ylitse, kohti ovea joka johtaisi seuraavaan huoneeseen.
Umbra juoksi romujen seassa, rynnien oven läpi, jonka hän paiskasi voimillaan maahan, kohti käytävää. Käytävä oli valaistu valokivin, jotka oli otettu tapetuilta Ortoneilta. Fikou Qewa oli löytänyt tiensä Umbran luokse ja kaksikko juoksi Flygel perässään osittain tukkiutunutta käytävää pitkin kohti päähallintajärjestelmää. Ympärillä kuului hälytyslaitteiston huutoa kun sireenit varoittivat voimalan hajoamisesta.
Umbra lennätteli metalliromua tieltään, kun Flygel alkoi saavuttaa häntä voimakkaiden takaraajojensa tuomalla lisänopeudella. Zyglak läähätti pian Umbran niskaa, vaikkei ollutkaan kovin rautaisessa kunnossa.
Umbran Fikou, Qewa hyppäsi violettimustan sankarimme olkapäälle, ampuen perästään seittiä Flygeliin, joka häiritsi Zyglakia, antaen kaksikolle etumatkaa. Juoksu kipeällä jalalla perässä valkomusta hullu tiedemieslisko ei ollut kaikkein helpoin tehtävä, varsinkaan tuhoutuvassa rakennuksessa.
Rautaromua lenteli ilmassa, sorruttaen samalla lisää rakennusta. Umbran onnistui heittää voimillaan romua päin Flygeliä, joka horjahti läheisen suuren ikkunan läpi toiseen käytävään, joka johtaisi myös päähallintajärjestelmään. Tämä käytävä oli huonommassa kunnossa, täynnä railoja ja reikiä lattiassa, mutta Flygel juoksi varmoin askelin, ottaen kynsillään tukea, kohti tykin säilytyspaikkaa.
Umbra ja Qewa tekivät yhteistyötä, juosten kohti suurta railoa, jonka yli Umbra ei voinut turvallisesti levitoida. Hän nosti Qewan kattoon voimillaan, jolloin Fikou eritti seittiä, jonka avulla Umbra lennätti itsensä toiselle puolelle.
Umbra laskeutui kepeästi keventämällä painovoimaa allaan, kivilattialle, jolloin hänen takaansa metallikehikot alkoivat sortua ja tukkia takaisinpääsytien. Valokiviä rysähteli seiniltä maahan, hajoten sirpaleiksi, jolloin kellertävää valoa tuikki sirpaleista iloisesti.
”Hmm… Toivottavasti pääsen tykin avulla kotiin”, Umbra ajatteli, juosten samalla ryskettä ja sortuvaa tunnelia eteenpäin, hyppien välillä metallikehikoiden yli, tai ryömien niiden ali, riippuen siitä, kuinka pahasti ja miten ne olivat sortuneet.
Flygel oli jo tahollaan saavuttanut oven, jonne hän koetti naputella numerosarjaa. Metallinen ovi ei auennut vaikka Zyglak kuinka yritti näpytellä koodeja, jolloin Flygel joutui käyttämään voimiaan, ja käytti itseään muurinmurtajana, saaden metallioven lentämään huoneeseen, jossa välkkyivät punaiset hätävalot ja sireenit soivat.
Tahollaan, Umbra oli myöskin päässyt metalliselle ovelle, jossa oli myös salasanalukitus. Umbra näpytteli hetken koodeja, mutta tuli siihen johtopäätökseen että olisi nopeampaa vain rusentaa ovi painovoimalla. Umbra painoi oven sormensa painvoimalla muserruksiin, hypäten sen yli päähallintakeskukseen.
Fikou seurasi Umbraa perässä, hyppien romun seassa. Flygel oli jo huoneessa ja kaivoi luista mappikaappia, jonne hän oli piilottanut tykin.
Flygelin etsiessä tykkiä, Umbra otti kiinni Zyglakin hännästä, jolloin Zylak paiskasi Umbran päin tuolia, joka oli tehty Ortonien luista. Tuoli hajosi luupirstaleiksi jolloin Umbra lensi sirpaleet mukanaan lattialle. Ruhjottu ja haavoittunut Matoran ei kestäisi enää kauhean suurta ja väkivaltaista taistelua.
Flygel penkoi innokkaasti laatikoita, heitellen kivitauluja ja papereita ympäriinsä. Tykki olisi löydyttävä, muuten hän ei pääsisi eroon tästä Matoranin rääpäleestä ja tämän hämähäkistä ja pääsisi pois rakennuksesta.
Viimein Flygel löysi tykin, ottaen sen voitonriemuisena käsiinsä. Vihreänaamainen Zyglak painoi etusormellaan tykin nappuloita. Zyglak ei tiennyt kovinkaan tarkkaan mitä mistäkin nappulasta tapahtui, ja tykin Olmak symboli ja matorankaiverrukset alkoivat hohtamaan kellertävää valoa. Tämän jälkeen tykin etuosaan syntyi sinertävä valo ja tykki alkoi suoltamaan ulottuvuusportteja ympäriinsä.
”Tapat meidät molemmat!” Umbra huusi, kömpien lattialta jaloilleen. Matoran paiskasi tuolinkappaleet päin Flygeliä, joka ampui portaaleja, jotka imivät palaset sisäänsä. Valitettavasti tykki oli siinä asennossa, että portaaleja syntyi sattumanvaraisesti ja tietylle alueelle tykin läheisyydestä. Luun palaset putosivat Umbran päälle, jolloin matoran kaatui lattialle, kun hänen päälleen putosi jotain äkisti.
”Molemmat? Sinähän tämän tykin halusit. Sinä kuolet, koska jos viet tykin minulta, minulle ei jää mitään”, Flygel sanoi, painaen etusormellaan tykkiä uudelleen. Siniset, ilmassa leijailevat portaalit sammuivat äkisti.
”Ja osaan kuule käyttää tätä tykkiä, ainakin jotenkuten, Matoran”, Flygel sanoi, osoittaen voitonriemuisena Umbraa. Hän voisi siirtää Matoranin jonnekin tuhoutuneen voimalan raunioiden alle ja kuolemaan.
”Matoran. Hah! Voisiko Matoran tehdä näin?” Umbra vastasi Zyglakille, nostaen liskomaisen olennon voimillaan ilmaan. Kun Flygelin pää kosketti katonrajaa, Umbra paiskasi hänet voimillaan päin lattiaa, jolloin jalat menivät hauraan betonilattian läpi.
”Vieläkö sanot että olen vain Matoran?” Umbra kysyi lattialta nousevalta Zyglakilta. Zyglak nousi, rynnisti kohti Umbraa ja tarrasi Umbraa mahasta kiinni, paiskaten hänet voimillaan päin teräksistä seinää.
Flygel kaappasi lattialta ulottuvuusporttitykin käsiinsä. Zyglak paineli nappeja, jolloin neljä ulottuvuusportaalia muodostui maassa makaavan Umbran ympärille. Flygel ohjasi portaaleja kohti Umbraa, jolloin siniset pyörteet alkoivat vetää Umbran raajoja puoleensa.
Siniset portaalit kiskoivat Umbran raajoja eri suuntaan, jolloin Umbran jalka törrötti seinään ilmestyneestä portaalista, toinen jalkaterä oli katossa, ja Umbra pystyi koskettamaan kämmenellään selkäänsä. Hänen toinen kämmenensä tuli näkyviin lipaston päälle ilmestyneestä portaalista.
”Jos nyt painan tätä nappia, portaalit sulkeutuvat ja sinä hajoat kivoihin pikku paloihin, jotka voin sitten lähettää postissa T’haokin miehistölle. He kyllä keksivät sinulle käyttöä, Umbra”, Flygel sanoi voitonriemuisena. Isokokoinen violettimusta maanvaiva oli nyt ansassa, eikä hän pääsisi mitenkään niskan päälle.
Umbra katseli hätääntyneenä tilannettaan. Hän tunsi kolmella sormellaan selkänsä ja näki kuinka kolme sormea liikkuivat lipaston päällä. Myös katossa oleva jalkaterä ja seinässä oleva jalkaterä liikkuivat normaalisti kun Umbra vain liikutti raajojaan. Pelaten aikaa pakenemiseen, Umbra keksi nerokkaan, joskin useinkäytetyn harhautuksen. Hän alkoi jutella hullulle zyglakille.
”Hei Zyglak. Nyt kun olet saanut minut tilanteeseen etten voi päästä vapaaksi, haluaisitko tietää tarinani ennen kuolemaani. Ymmärrän että olet kiinnostunut ulottuvuuksista ja ajasta, joten tämä voisi olla hyvä tilaisuus”, Umbra aloitti, miettien samalla kuumeisesti pakokeinoa.
”Olisi todellakin mukavaa tietää vähän maailmastasi, ihmematoran”, Flygel sanoi, nuoleskellen samalla verisiä huuliaan tiedonjanon takia. Zyglak selvästi nautti tilanteesta jossa oli niskanpäällä.
”No, kaikki alkoi kauan sitten maailmassani. Minut valittiin osalliseksi eräiden matorantiedemisten projektia, jonka tarkoituksena oli siirtää toinen elementaalivoima matoranille. Tiedemiehet eristivät voimia erilaisista kristalleista ja upottivat muokattuun, voimien hallintaan kestävään kehooni painovoimaa hallitsevan kristallin. Kristalli antoi minulle hallinnan painovoimaan ja samalla pystyin pienissä määrin kontrolloimaan valoa, olinhan Av-Matoran. Samaisessa laitoksessa jossa minulle tehtiin kokeita, luotiin myös Olmakin sirusta tuo tykki jota pitelet käsissäsi. Tiedemiehet eristivät Olmakin voimaa ja siirsivät sen tykkiin, jonka avulla oli mahdollista liikkua paikassa portaalien kautta. Valitettavasti tietyt tahot halusivat sen ja tekniikan jonka avulla matoraneille annetaan elementaalivoimia, itselleen. Hyökkäyksen aikana sitten pakenin tykin avulla tähän maailmaan ja nyt haluan vain lähteä kotiin tykillä ja lopettaa maailmani kärsimyksen ja verenvuodatuksen”, Umbra kertoi. Pieni kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan kun hän kertoi tarinaansa ja muisti kotimaailmansa.
”Olipa tuokin tärkeä tieto”, Flygel sanoi hiukan pettyneenä. ”Odotin ehkä vähän dramaattisempaa tarinaa sinulta, ulottuvuusmatkustaja”, Zyglak lisäsi ja jatkoi: ”Et haluaisi kuulla minun tarinaani?”
Tätä Umbra oli odottanutkin. Zyglak avautuisi hänelle, antaen lisäaikaa suuren paon suunnittelemiseksi. Qewa oli kadonnut jo jonnekin, mutta Umbra toivoi että hämähäkki olisi jossain lähellä.
”Kaikki alkoi vuosituhansia sitten. Minut kasvatettiin Zyglakien jalkaväkeen ja rivisotilaaksi, jonka tarkoituksena olisi vain totella johtajia ja ylempiä tahoja. No osallistuin moniin sotiin joissa joukkomme pärjäsivät hyvin, yleensä Matoraneja ja muita lajeja vastaan. Eräs taisteluoperaatio oli ihan toisenlainen… Hyökkäsimme korkeakulttuurilliseen, Orto Nuin pikkusaarelle, saarelle joka oli tunnettu valkokultaisesta rakentamistyylistään ja Valtuustostaan, joka johti saarta Turagoiden ja Matoranien kanssa. Saarella oli rikkauksia ja huono armeija joka koostui vain kuudesta Toasta ja Gukko-ilmavoimista. Täydellinen valloituskohde siis. Me Zyglakit hyökkäsimme saarelle, ammuimme alas keihäillä ja tykeillämme, suurimman osan ilmavoimien joukoista ja taistelimme saaren kuutta Toaa vastaan. Kyseisessä kahakassa menetin toisen silmäni, kun ryhmän Tulen Toa, ja johtaja, iski tuliporansa suoraan silmääni, jolloin poranterä meni ihan aivoihini asti. Se sai aikaan suunnatonta kipua, mutta samalla muutti persoonaani ja älykkyyttäni. Samalla menetin kiinnostuksen sotimiseenkin, vaikka vanhat taitoni eivät unohtuneetkaan. Aloin tutkia eri asioita ja kirjata niitä muistiin, tehden seikkaperäisiä päätelmiä ja kirjoittaa pöytälaatikkoon havaintojani. Samalla menetin kiinnostukseni Rhak’elakkismiin, koska en nähnyt siinä mitään järkeä”, Flygel kertoi, pitäen pienen hengähdystauon.
Umbra kuunteli kiinnostuneena Zyglakin kertomusta. Hän tunsi osaltaan sääliä olentoa kohtaan, osaltaan vihaa.
”Ja nyt kun sinä toit tämän tykin tähän maailmaan, olen alkanut vihdoin tajuta ajan olemuksen. Emme voi vaikuttaa juuri mitenkään aikaan, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ratkaisevasti. Kutsun tätä Nuiramavaikutukseksi, sillä jos Nui-Rama pörrää väärässä paikassa oikeaan aikaan, ei pörrää ollenkaan, tai jättää huitaisemasta matorania pistimellään, kaikki vaikuttaa osaltaan aikaan ja luo äärettömän määrän vaihtoehtoismaailmoja. Pelkkä tämän ajatteleminenkin saa jo pääni sekaisin, eikö sinunkin?” Flygel esitti kysymyksen vangilleen.
Umbra kuunteli tarkkaavaisena zyglakin sanoja. Olennon mielessä piili älykkyyttä, mutta se oli vain valjastettu ”väärälle” puolelle, eli Allianssiksi kutsutun oudon organisaation palvelukseen. Umbra oli myös tämän tarinatuokion aikana saanut keksittyä suunnitelman Zyglakin ikeestä pääsemiseksi.
”Kiitos tarinasta, Flygel”, Umbra sanoi virnistäen. Hän oli muuttanut tarinatuokion aikana ruumiinsa värit vastaamaan valoasetuksiaan ja latasi nyt Flygelin takana olevasta portaalista pilkistävässä kädessään olevaa valopalloaan. Umbra tiesi ettei saisi valolla vahingoitettua zyglakia, mutta aina sopi yrittää.
Loistava valopallo kiisi ilmassa Umbran kädestä kohti Zyglakia kun Umbra päästi sen valloilleen. Kellertävä voimapallo osui Flygeliä alaselässä olevaan hammasrattaaseen, joka tuotti suunnatonta kipua tiedemiehessä, joka oli jo taistelujen aikana saanut vammoja ruumiiseensa. Ulottuvuusporttitykki putosi hänen käsistään lattialle, tykin sammuessa sen off-napin kytkeytyessä päälle. Ulottuvuusporttitykit katosivat, Umbran ollessa taas entisellään lattialla.
Matoran nousi ylös, katsellen edessään olevaa Zyglakia, joka makasi tuskissaan lattialla, selkä kohollaan ja nelinkontin.
Umbra vaihtoi värinsä takaisin violetin ja mustan väriin, saaden painvoiman hallinnan takaisin. Hän nousi voimiensa avulla ilmaan, ja koetti pitää voimalan sortumavaarassa olevaa kattoa paikallaan. Miekastaan hallitulla painvoimalla Umbra nosti ulottuvuusporttitykin ilmaan, mutta Flygel nappasi sen käsiinsä.
”Näyttää siltä ettet saa vieläkään tätä käsiisi”, Flygel sanoi ivallisesti, laukaisten pari portaalia hetken naputtelun jälkeen, ilmaan. Toinen osui Umbran luokse tullutta Fikoua, joka katosi nopesti portaalista ties minne.
”Ammuit ystäväni tuntemattomaan!” Umbra huusi ilmasta, Flygelin ampuessa portaaleja pitkin huonetta. Portaalit imaisivat sisäänsä kattoa kannattelevia rakenteita, jotka olivat jo muutenkin todella hauraita. Umbra koetti voimillaan kannatella kattoa, mutta se kävi koko ajan työläämmäksi.
”Tapat meidät molemmat!” Umbra huusi, syöksyen Flygelin kimppuun. Kaksikko alkoi repiä tykkiä toistensa käsistä, jolloin tykin nappuloita sohittiin tarkoituksettomasti, jolloin portaaleja syntyi kokoajan enemmän ja enemmän. Kiihkeän painimisen päätteeksi Umbran musta miekka onnistui halkaisemaan tykin osiin, jolloin molempien käsiin jäi osa tykkiä.
”Katso mitä nyt kävi kun olit ahne”, Flygel sanoi, juosten nopeasti yhteen portaaleista. Portaali sulkeutui juuri kun Zyglak meni sen läpi ja katto alkoi sortua Umbran niskaan. Uupuneena Matoran koetti keventää katon massaa, muttei saanut paljoa mitään aikaiseksi. Pahempaa oli luvassa sillä portaalit alkoivat yksi toisensa jälkeen sulkeutua.
”Minun on pakko päästä pois täältä!” Umbra huusi juosten niin lujaa kuin pystyi kohti viimeisten portaalien rypästä. Hän ehti juuri ja juuri viimeiseen sinertävään ikkunaan, hypäten sen läpi kohti tuntematonta.
Portaali avautui metsässä, muutaman kion päässä järvestä josta kuului kova ryske ja pauke kun suuri voimala rysähti maahan. Sitä seurasi suurehko räjähdys, joka vavisutti lähialueen maastoa.
Uupuneena, pettyneenä, ystävät kadonneina ja tykki rikkinäisenä hänen käsissään, Umbra aloitti vaivalloisen matkansa kohti Bioklaania. Hänen koko tehtävänsä oli epäonnistunut surkeasti. Kaiken kukkuraksi hän alkoi yhtäkkiä voida todella pahoin ja oksentaa suustaan hammasrattaita. Umbra lysähti maahan nelinkotin ja kakoi.
”Miksi Kohtalo koettelee minua näin!? Mitä tein väärin?! Kaikki ystäväni täältä ovat kaikonneet, tykki on pirstaleina ja toivo on menetetty. Miksi? Mata Nuin nimeen miksi!?” Umbra huusi metsässä, hänen panssarinsa palasten alkaessa pikkuhiljaa haurastua.
Umbran mieli oli musta kuin ikuinen pimeys. Viimeaikojen ponnistelut ja epäonnistumiset, aina Levahin kuolemasta asti olivat vaikuttaneet hänen positiiviseen luonteeseensa. Pieni sankarimme, joka oli taistellut urheasti Zyglakeja ja Feterroja vastaan oli nyt vaipunut syvälle epätoivoon. Epätoivoon joka raastoi hänen sieluaan.
Umbra kaatui maahan, sydänvalo heikosti välkkyen. Hänen hengityksensä oli vaikeaa lukuisten metallinkappaleiden mennessä keuhkoihin. Sylkien suustaan hammasrattaita, Umbra lysähti uupuneena sammaleelle…
Aamuauringon säteet herättivät Tehmutin. Hän oli nukahtanut puolivahingossa paperitöidensä ääreen Laivaston varatoimistoon. Keetongun Nynrah-retken aikana Tehmutilla oli normaalia enemmän töitä. Varsinkin nyt, kun asekauppiaita ja lipeviä puhujia oli laumoittain Klaanin ympärillä ja laivasto tarvitsi aseita. Keetongu oli yrittänyt purkaa Laivaston byrokratian mahdollisimman pieneksi, mutta töitä näytti riittävän.
Tehmut otti kupillisen teetä höyrykeittimestä ja vilkaisi pöydällä olevia papereita. Muistiinpanoja Tongulta illalla tulleesta yhteydenotosta. Pitäisi viedä viesti Tawalle siitä, että Tongu poimi Guardianin ja Manfriidin (väsyneenä tekee virheitä, Tehmut mietti) Zakazilta. Hanki Cordak-panoksia. Laivaston varajohtaja oli ajatellut, ettei olisi korrektia lähettää Matorania Klaanin ykkösnaisen luo yhdeltätoista illalla.
Telakan Matoranit olivat jo työn touhussa. Tehmut käppäili käytävällä kohti päähallia valitakseen jonkun työntekijöistä juoksupojaksi. Pian hän huomasikin yhden Kakamapäisen Onu-Matoranin nojaamassa tolppaan.
”Hei, sinä! Minulla olisi sinulle yksi homma. Korkeimmalta taholta vielä korkeammalle.”
Matoran nousi tarmokkaasti ylös nähtyään Tehmutin ja vetäisi käden lippaan.
”Alokas Walsinats palveluksessanne, upseeri!”
”Me emme käytä sotilastermejä, Walsinats. Keetongu sanoo, että ne ovat torakanpenikoiden riikinkukkoilua”, Tehmut vastasi ja jatkoi: ”Mutta jos sinulla ei ole muuta, niin vie seuraava viesti admin Tawalle Bio-Klaanin rakennukseen Admin-torniin: Keetongu otti admin Guardianin ja Makuta Nuin kyytiinsä Zakazilta.”
”A. Aa. Admin. Tawallelle.”
”Jep. Ei hän sinua syö. Tämä on tärkeä työ. Luotamme kaikki sinuun, Walsinats.”
”Keetongu poimi admin Guardianin ja Makuta Nuin kyytiinsä Zakazilla.”
”Aivan. Juokse kuin tuuli, Walsinats! Et saa epäonnistua!”
Walsinats vetäisi käden lippaansa ja pinkaisi juoksuun. Lähellä hallin uloskäyntiä hän kompastui suureen jakoavaimeen, mutta se ei lannistanut innokasta Matorania. Hän nousi heti ylös ja pinkaisi uuteen juoksuun.
”Kehuva asenne parantaa työilmapiiriä”, Tehmut sanoi itsekseen ja käveli takaisin toimistoonsa.
Admin-torni, aula
Pieni ja läähättävä Onu-Matoran katsoi sammakkoperspektiivistä Tawan työhuoneen suurta ovea. Hän oli päässyt tänne asti. Nyt oli hänen suuri hetkensä. Koko Bio-Klaanin tulevaisuus riippuisi siitä, pääsisikö hänen elintärkeä viestinsä perille. Walsinats korjasi asentoaan ja koputti oveen kolme kertaa. Ovi aukesi. Tawa istui pöytänsä takana lukien paperia ja seuraten turvanäyttöä sivusilmällä. Hän nosti katseensa paperista ja katsoi oviaukossa olevaa Matorania.
”Helei. Tule peremmälle”, Admin sanoi ystävällisellä, joskin väsyneellä äänellä. Walsinats käveli pöydän eteen ja katsoi huoneen seinälle hieman Tawan pään yläpuolelle.
Walsinats seisoi jännittyneenä pääadminin pöydän edessä. Kahdenkymmenen sekunnin kuluttua hän sanoi: ”Keetongu poimi admin Guardianin ja Makuta Nuin kyytiinsä Zakazilla.”
”Vai niin. Kiitos tiedosta, Matoran hyvä. Tästä on minulle varmasti hyötyä”, Tawa vastasi ja rustasi jotain yhteen työpöydällä olevaan paperiin. Sitten hän alkoi lukea samaa paperia, mitä hän oli selannut ennen Matoranin saapumista.
”Olet vapaa poistumaan”, hän sanoi yhä paikallaan kököttävälle Walsinatsille viiden minuutin päästä.
”Veljet, sisaret”, puhetta pitävä, mustaan kaapuun verhoutunut Matoran lausui suureen luolaan kokoontuneelle yleisölleen. ”Meitä on kohdannut suuri tragedia. Meidän sieluntoverimme Ath-Nuin saarella ovat kärsineet suunnatonta vääryyttä: heidän pyhäinjäännöksensä on varastettu!”
Kaavullisessa väkijoukossa kuohui.
”Sen lisäksi trooppisen saaren ystävämme on teurastettu viimeiseen mieheen ja naiseen – sekä lapseen. Isä Bartax joutui uhraamaan heidät paremman hyvän puolesta. Nimittäin samasta syystä, joka kalvoi arkisten alueiden ystäviämme! Nimdan sirut eivät ole turvassa.”
”Mitäkö me teemme? Meidän on käytävä sotaan. Keräämme kaikki uskovaiset ja lähdemme uskonsotaan pakana-Klaania sekä torakkasortajia vastaan!”
Väkijoukko hurrasi. He lähtisivät viimein sovittamaan vääryydet.
”Ei”, sanoi hiljainen, mutta kuuluva ääni jostain luolan takaosasta. Yhtä lailla kaapuun pukeutunut hahmo astui esiin väkijoukon takaa. Se käveli korokkeelle, jolla puhuja seisoi.
”Lakkaa kiihottamasta kansaasi, veli Kernok.”
”Isä”, Kernok henkäisi. ”Te olette…”
”Minä tiedän, mitä minä olen. Ja te lakkaatte vihan lietsomisen. Vielä ei ole aika hyökätä. Te näitte, mitä meille tapahtui, kun kiivauksissani lähetin heidät kaikki kuolemaan. Se ei saa toistua.”
”Kyllä”, toinen sanoi vapisevin äänin. ”Minä perun sanani.” Hän yskäisi ja kääntyi sitten kansan puoleen.
”Me emme hyökkää. Asiat muuttuivat. Mutta voitte odottaa toimintaa lähiaikoina. Pysykää valmiina. Rohkeutta teille, veljet ja sisaret!”
Pettyneenä mutta hämmentyneenä Matoranit palasivat koteihinsa ja töidensä pariin.
”Kertokaa”, Kernok sanoi, ”mitä tapahtui.”
”Kaikki aikanaa, veli”, Bartax sanoi. ”Nyt minä tarvitsen ison kupillisen vahvaa yrttiteetä.”
”Kyllä, isä, heti.”
Kirikori II
”Nyt herätys, me lähdemme!” Keetongu huusi. Oli aikainen aamu. Guardian hieroi silmäänsä unisena.
”Mmmitä…”
”Me lähdemme nyt, jotta ehdimme löytää koilisväylän ylihuomenna.” Sinä. Minut. Herättää. Miksi.
”Olisit mennyt ajoissa nukkumaan.” Vaikea nukkua, kun ei pysty edes sulkemaan silmiään.
”Sinulla ei ole silmiä!” Siinä se vaikeus piileekin.
”…” Jopa suuri ja mahtava Keetongu kumartaa sananmahtini alla!
”Äh, hiljaa siinä”, Guartsu ähkäisi noustessaan ylös punkastaan. Hän oli nukkunut tuoleista improvisoidulla sängyllä Keetongun torkkuessa kapteenin tuolissa. Matoranit olivat molemmat nukkuneet moottorin päällä.
Puolisen tuntia kului, kun kaikki paitsi Manu söivät aamiaisen ja alus laitettiin lähtövalmiuteen. Ruokaa oli vähän, mutta siitä riittäisi vielä näiden kahden päivän ajaksi jonkin verran. Keetongu alkoi ohjata alusta kohti koillista. Toinen Matoraneista oli aina lappamassa hiiliä uuniin ja toinen oli navigoimassa Tongun kanssa. Guardian hyräili itsekseen erästä sävelmää.
”Kun pääsemme koilisväylän ohi, kaikki muuttuu helpommaksi”, Tongu sanoi.
”Tuota noin”, Guartsu sanoi pohdiskelevasti. ”Miksi se on koilisväylä? Eikä sen pitäisi olla koillisväylä?”
”Ei”, Tongu totesi.
”Miksihän ei?”
”En tiedä. Mutta se ei ainakaan johdu kirjoitusvirheestä papereissa.”
”Aha. Selvä.” Kaikki valehtelevat, Manu tuumaili. Tongu soi hänelle häijyn mulkaisun ainoalla silmällään.
Heidän tullessaan Xian yläpuolelle Guardian katseli alas industrialistiselle saarelle. He eivät uskaltaneet lentää aivan Xian päällä, mutta melko lähellä sitä he olivat. Tehtaiden piipuista nousi savua. Saasteet olisivat tulleet sisään alukseen, mutta suodattuivat pois Tongun nerokkaista tuuletusjärjestelmistä.
”Mitä pikemmin pääsemme ohi, sitä todennäköisemmin kukaan ei huomaa meitä”, Tongu sanoi värisevällä äänellä. Guartsu nyökkäsi.
He pääsivät Xian ohi ilman välikohtauksia. Mikä oli epätodennäköistä, Manu sanoi.
”Me kaikki tiedämme sen”, Guartsu tuhahti. Tiedän, että tiedätte.
”Hyvä tietää.”
”Meidän tulee vielä ylittää useita kymmeniä saaria”, Tongu sanoi. Matoranit vaihtoivat jälleen vuorojaan. Guardian alkoi tutkia Tongun karttoja. Mielenkiinnon vallassa hän selasi Xian alueiden tarkkoja ilmakuvien perusteella laadittuja piirroksia. Manu päätti huvitella tappamalla kärpäsiä mielensä voimalla. Kun yksi tipahti haukottelevan Guartsun suuhun, tämä käski Makutan lopettaa. Ei saa edes huvittaa itseään tylsässä lasipurkissa…
”Tiputella nyt toisten suihin kärpäsiä!” Guardian ärisi. Minkä minä sille voin, että sinä avaat suusi juuri, kun kärpänen kuolee sen yllä?
Illan lähestyessä Keetongu sanoi:
”Minusta meidän täytyy ottaa vuorot. Kaikkien on nukuttava, joten joidenkuiden meistä on oltava myös hereillä. Ja koska vain neljällä meistä on ruumis – ” HAH HAH HAA!
” – meidän neljän täytyy pitää vuoroja niin, että kolme on aina hereillä.”
Guardian nyökkäsi. ”Kuulostaa järkeenkäyvältä. Tosin Manu olisi viides. Eipä siitä mitään hyötyä olisi.” Skakdi on hiljaa.
”Ja minun myös täytyy opettaa sinut lentämään”, Tongu jatkoi. Guardian kohotti kulmiaan.
”Eikö jompikumpi noista pikkumiehistä voi hoitaa lentämisen?”
”Lentämiseen tarvitaankin kaksi.”
”Ai. No ne voivat tehdä sen yhdessä.”
”Miksi muuten minulla olisi navigaattori aina mukana ohjaamassa? Ei koko ajan tarvitse olla kahta miestä lentäjän paikoilla istumassa, mutta pääsääntöisesti tämä on kahden henkilön ohjauksen vaativa alus. Ja sinä lennät, koska minä haluan sinun lentävän. Ja koska jonkun on lapettava hiiliä.”
Muutaman tunnin kuluttua Guartsu osasi jo lentä Kirikori II:sta. Hieman epävarma hän oli, mutta homma hoitui mallikkaasti. Kun vuorot oli sovittu, Keetongu meni nukkumaan. Guardian vihelteli hiljaa toisen Matoraneista räplätessä kompassia. Hiilien lappamisen ääniä kuului konehuoneesta. Minä voin laulaa pääsi sisällä, jos olet nukahtamaisillasi, älä huoli.
”Voi kiitos.” Mitä vain, kultaseni.
”… joskus en tajua sinua.” En minäkään. Eikö se ole jo aika hyvin?
”Tjaa.”
Niin kului ensimmäinen ilta ennen koilisväylän löytymistä.
Tawa käveli läpi Klaanin valtavan kirjaston. Hänen kullankeltaista naamiota kantavilla kasvoillaan oli pohdiskeleva ilme. Klaanin johtajan kädessä oli Matoron ja tämän retkikunnan Rozumilta löytämä videonauha, jonka täydelliseen tutkimiseen hän oli käyttänyt melkein koko edeltävän yön. Raukean näköinen hopeinen Ussal-rapu oli tiukasti kiinni Tawan olkapäässä ja räpsytteli silmiään hitaasti. Nöpö päästi pienestä suustaan hiljaisen haukotuksen ja sulki silmänsä. Pian se tuhisi kuin kuorsaten.
Tawa käänteli päätään edestakaisin. Hän etsi katseellaan parhaansa mukaan Arkistojen hoitajia, Vaehrania ja Gahlok Vata. Joidenkin minuuttien kirjastoharhailun jälkeen hän löysi pienen turagamaisen hahmon, joka uppoutui valtavaan numeroituun kirjavuoreen.
"Eikä tietenkään lähdemerkintöjä", Gahlok Va mutisi kääntäen sivua. Hän oli niin keskittynyt työhönsä, että ei huomannut Tawan kävelevän eteensä. Unista ussalia ja kulunutta videonauhaa kantava admin tuijotti Gahlok Va:ta hetken.
"Helei?" hän sanoi. GV säpsähti lukemisestaan ja pudotti kirjansa. Hän pomppasi pystyyn ja siirsi kätensä sotilastervehdykseen.
"Tervetuloa Arkistoihin, neiti Taw-"
"Lepo, kiitos", Tawa sanoi rennosti.
"...a." Gahlok Va:n kädet menivät löysiksi. "Voinko auttaa jossain?"
Tawa vilkaisi kädessään olevaa paperia ja kulunutta videonauhaa. Paperille oli merkitty useita muistiinpanoja videonauhasta. Osa niistä oli nauhalla mainittuja nimiä. Osa taas vaikutti suurempaan kokonaisuuteen verrattuna harvinaisen yhdentekevältä.
Tawa vilkaisi väsyneellä käsialalla kirjoitettua muistiinpanoa, joka kertoi nauhan selvän kuvamateriaalin kuusi minuuttia ja kuusi sekuntia pitkästä kestosta. Hän oli jo kysymässä itseltään kysymystä, johon ei löytyisi vastausta. Kysymykseen liittyi eräs tuttu numero.
Tawa kuitenkin siirsi katseensa nauhalla mainittuihin nimiin. Kezen. Delek. Selecius.
Tawa kääntyi kohti Gahlok Va:ta ja hymyili lievästi. "Joo. Haluaisitko auttaa minua etsimään jotain?"
Turagamainen sininen hahmo nosti pudottamansa kirjan lattialta ja laittoi sen hyllylle. Sitten hän otti vastaan Tawan ojentaman paperin.
* * *
Kirikori II
Matkalla kohti koilliskäytävää
Tiedättekö.
"Emme", Kirikori II:n ohjaimia tottumattomasti mutta melko kätevästi käyttävä Guardian sanoi vihreänhehkuiselle lasipurkille, joka lojui juomatelineessä. Minä olen tässä miettinyt, Manu viesti. Entä jos Nynrahille on hyökännyt vaikka...ööh, joukko uusia haarniskoita haluavia makutoja.
"Niiiiiin?" Keetongu lausahti koneen takaosasta. Hän oli päättänyt nukkua hetken, mutta teki nyt jotain valtavalla jakoavaimella Kirikori II:n moottorille. ...sitä vain, että viisi meitä ei ole kovin hyvä vastus Makutain veljeskunnalle.
"Neljä ja näsäviisas kaasupurkki" Guardian sanoi vetäen vivulla ilma-aluksen moottorin isompiin nopeuksiin. Vaiti tai laulan.
"No tuo oli nyt kyllä aika vakuuttava uhkaus", Guartsu naurahti. "Mutta olen kyllä ajatellut asiaa."
"Ja...jos saanen kysyä mihin tulokseen päädyitte, herra Guardian?" toinen matoraneista, Ternok nimeltään, päätti kysyä.
"Älä kutsu minua herraksi tai tästä voi tulla entistä pidempi matka", Guardian tuhahti kääntäen koko ilma-alusta. "Ja koska minua ei oikein huvita ajatella potentiaalisen makuta-törmäyksen lopputulosta...sovitaan, että Aikapoika pelastaa meidät kaikki."
"Tittididii", Keetongu sanoi väsyneellä äänellä.
Miksi Karzahnissa hän on Aikapoika.
Guardian rykäisi. "Satutko huomaamaan, että suurimmassa osassa ilmalaivoista on nykyään levitaatiokiekot siivissä tai pieni reaktori energiantarpeeseen?" Joo?
"Ja että me emme edes tiedä, mikä pitää Nazorakien hävittäjät nykyään ilmassa?" ...joo?
Guardian vilkaisi koneen takaosaa. "Triviakysymys. Mikä pitää meidät ilmassa?"
Hetken koneessa oli hiljaista. Ainoa ääni kuului siitä, kun hiilet kalahtivat rautaisen uunin seinämiin ja paloivat iloisesti. ...aiiiivan.
"Aikapoika", Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. "Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!"
"Levitaatiokiekot ja reaktorit ovat yliarvostettuja", Keetongu sanoi vääntäen jostain moottorissa niin voimakkaasti, että koko kone tärähti.
Matka jatkui pian vauhdikkaammin. Koilliskäytävä lähestyi.
Matorolla oli pitkästä aikaa harvinaisen tylsää. Hänellä ei ollut Ityn muistiinpanoja tutkittavana, hänellä ei ollut sivistävää lukemista tai hyvää elokuvaa, hän ei saanut pätkiä pahiksia tai pelastautua eeppisesti surmanloukusta harppuunalla.
Jään Toa taputti hymyillen oikean ranteensa harppuunalaitetta. Viisi prototeräksistä hakaa, sata bioa kaapelia ja voimakas kelalaukaisin. Maailman paras laite. Ikinä.
Ajan tappamisen nimissä Toa päätti kävellä komentosillalle ja tiedustella sijaintiaan. Kun he olivat tulleet laivalle, he olivat kertoneet saaresta jonne halusivat. Matoro ei tiedä miksi nuo suostuivat asiaan niin helposti, mutta mikäpä siinä.
Paatin puurappuset johtivat ahtaaseen hyttiin jossa yksi matoran hääri jotakin. Kapteeni oli muualla.
"Hei, missä olemme?"
"Hmmmhhhmm. Jossain Pohjoisen Mantereen rannikolla", Matoran vastasi katsoen seinään haulattua vanhaa karttaa.
"Okei. Kauankohan meillä kestää?"
"Olemme aamulla perillä. Yö menee vielä"
"Jaha. Selvä, kiitos", Matoro ilmoitti ja lähti.
Blaah, hän ajatteli. Yö vielä. Hänen olisi parasta nukkua jotta olisi skarppina saarella. Mutta pystyikö tässä tilanteessa nukkumaan. Hän rakasti seikkailua ja vaaroja. Ja hän selvisi aina. Se oli melkein vakio. Vaikka joskus meni tiukalle, hän selvisi.
Ainut mikä pitää minut täysin skarppina on kunnon muki kaakaota, hän ajatteli ja lähti penkomaan ruumaa.
Klaanin käytävät
Oli lähes valotonta ja toa vielä tarkisti ajan seinällä olevasta kellosta: ”kyllä, keskiyö”.
Hän käveli kohti aulaa, portit olivat kiinni öisin niin, että ne saisi auki ulkoa vain passeilla. Toa alkoi kiivetä epätavallisen sulavasti lähes suoraa lamppujen täyttämää seinää pitkin, koska porttien avaamisesta tuleva meteli olisi ollut korvia huumaava, ja rikkoi tiensä kattoikkunasta kadoten pihamaalle. Make oli viettänyt tämänkin yön kahvilassa ja näin ollen seurannut Gekkoa. Nyt hänen ilmeensä oli melko tyrmistynyt. Kesti hetken ja pienen kolauksen kuuluessa jättiläinen tipahti rikkomastaan kattoikkunasta lattialle ja Make ehti piiloutua juuri ja juuri saapuneelta Gekolta. Valkoinen toa liikkui kävellen kohti omaa huonettaan.
”Kas näin, nyt pitäisi saada jotakin irti niistä papereista, täällä on sanoinkuvaamattoman tylsää”,Valkoinen toa saneli itsekseen.
”Mitä himskattia tuo oikein...”, Make istui pohdiskellen nurkassaan.
Bambumetsikössä kaikin puolin rauhallista ja mielenkiinnotonta elämää vielä hetki sitten viettäneet pikkulinnut lensivät kauhistuneen sirkutuksen saattelemana pakoon. Syynä tähän oli bambujen katveesta kuulunut voimakas jysäys.
Bakmei nousi muristen seisomaan ja vilkaisi sitten syvän kuopan pohjalla makaavaa Ämkoota. Turaga pyyhki likaa kasvoiltaan ja ärähti sitten:
"Jätit sitten jotain kertomatta!"
"E-en tiedä mitä juuri...", Ämkoo aloitti, mutta hiljeni saatuaan turagan heittämän multakokkareen kasvoillensa.
Ämkoo nousi haparoiden seisomaan ja huomasi, että varjokäsi oli poissa. Toa yritti käynnistää energiaraajaa uudestaan, mutta turhaan.
"Tiedät itsekin millainen riski tuo on", Bakmei torui Ämkoon noustessa ylös räjähdyksen muodostamasta kuopasta. Toa nyökkäsi ja antoi sitten turagan jatkaa.
"Mitä jos noin käy kesken taistelun? Nöyryytät ja pahimmassa tapauksessa tapatat itsesi!"
Ämkoo mietti vastaustaan. Silloin kuului sihahdus ja varjokäsi ilmestyi taas näkyviin. Ämkoo nosti punahehkuisen kämmenen kasvojensa korkeudelle, oikoi sen hehkuvia sormia ja sanoi:
"Taidan tietää keneltä pyydän neuvoa asian suhteen. Tunnen erään... asiantuntijan."
Turaga vilkaisi Ämkoota kireä ilme ikiaikaisilla kasvoillaan. Turaga lähti jälleen kerran astelemaan majaansa kohti, ja Ämkoo ymmärsi oitis kyseessä olevan merkki lyhyestä lepotauosta. Toa huokaisi ja istahti tapansa mukaisesti läheisen puun alle lepäämään.
Tämä on toivotonta, Ämkoo mietiskeli. Toan ajatukset palailivat jatkuvasti juuri sattuneeseen välikohtaukseen. Tapahtuma oli loistava esimerkki siitä, että pohjimmiltaan Ämkoo oli pelkkä kävelevä kaaos vailla sisäistä tasapainoa.
Olen kateellinen sinulle, Atya...
- - -
Kaukana menneisyydessä
"Ohjeemme ovat yksinkertaiset. Tukikohtaan piilotetut dokumentit on saatava keinolla millä hyvänsä", Atyan käskevä ääni selitti johtajansa viereen kumartuneelle Toa-joukolle. Harmaanruskealla tasangolla matkanneet Toat olivat lopulta saavuttaneet määränpäänsä ja heidän edessään kohosikin mittava kivilinnoitus.
"Vartioinnin taso vaikuttaa suorastaan surkealta. Ovat tuskin edes huomanneet meitä", Tharkon naurahti ja tarttui keihääseensä. Toa Ämkoo seurasi toverinsa esimerkkiä ja pian tämän käteen ilmestyi kolmella terällä koristeltu pitkä energiaviikate.
"Tharkon ja Herka toimivat hämäyksenä. Hyökkäätte linnoitukseen etupuolelta ja kiinnitätte kaiken huomion itseenne. Onko tämä selvä?"
"On."
Käskyn saatuaan vihreä ja punainen Toa syöksyivät suoraan matkaan. Atya jäi seisomaan Ämkoon ja tämän vierellä seisovan sileää naamiota kasvoillaan kantavan harmaanmustan Toan tykö.
"Ämkoo, Keyte. Te tulette minun mukaani."
"Asia selvä."
Pian valtavan tuulenpuuskan nostattama liekkimeri nuoleskeli linnoituksen puista porttia. Linnan useisiin torneihin ilmestyneet skakdi-vartijat karjuivat komentoja toisilleen ja avasivat tulen. Kaiken vilinän keskellä skakdeilta jäi huomaamatta, että levitaationaamion voimin linnoitukseen nousi kutsumaton vieras. Vihreä Toa tarttui johtajansa heittämään paksuun köyteen ja pian Atya ja Keyte seisoivat jälleen Ämkoon vierellä.
"Hajaannummeko?" Ämkoo kysyi ja pyöritteli viikatettaan suorastaan innostuneena. Atya tuijotti vihreää alamaistaan kylmästi ja pudisti päätään.
"Koita rauhoittua. Tällä menolla ne huomaavat mei-"
Atyan lause jäi kesken myrkynvihreän zamorkuulan miltei iskeytyessä veden Toan kasvoihin. Atya kirosi ääneen ja kiskaisi miekkansa esiin. Ämkoota ei tarvinnut erikseen käskeä hyökkäämään, vaan ilman Toa oli jo paikalle ilmestyneen valkoisen skakdin kimpussa.
Skakdeja ilmestyi lisää. Kirjava hirviöjoukko tulitti Ämkoota kiivaasti. Ilman Toa meinasi tuon tuosta saada osuman, mutta onnistui lopulta heittäytymään suojaan.
"Typerys", Atya tuhahti ja antoi vieressään seisovalle äänen Toalle hyökkäyskäskyn. Koko tämän ajan harmaan Toan selässä odottanut raskas teräskantele iskeytyi linnoituksen kivilattiaan ja muutaman hallitun ranneliikkeen jälkeen se alkoi soida.
- - -
Onko mikään muuttunut noista ajoista? Olenko yhä vain yli-innokas hölmö vailla oikeaa taistelutaitoa?
Vihreänmusta Toa korjasi asentoaan ja haukotteli. Sitten hän vei ajatuksensa takaisin äsken mielessään pyörineisiin kysymyksiin. Oliko hän viimein löytänyt todellisen ongelmansa? Mitä asialle voisi tehdä? Entä jos...
Ämkoon ajatus katkesi Bakmein turaga-sauvan iskeytyessä Toan otsaan. Ämkoo havahtui ylös, oikoi niskaansa ja nousi mukisematta seisomaan. Tauko oli ohi.
Oletko aivokuollut, hullu, puoliksi puusta, sokea, kuuro, mykkä, epäkuollut, tai kokonaan mekaaninen? Janoatko seikkailua, rommia, merta, ja manaatteja? Pidätkö suolakurkuista? Haluatko eroon perheestäsi ja ystävistäsi?
Jos vastasit KYLLÄ ylläoleviin kysymyksiin, tämä työ on juuri sinulle, sinä hullu, aivokuollut rampa aviokriisissä lilluva vanha käppyrä! Rekrytoimme sinut merirosvoksi, teemme sinusta lainsuojattoman, ja tarjoamme epähauskan herkkukorin.
Tule siis Tummansiniseen Fikouseen 18.8. Kello 19:30 Lauantaina!
Notfun katsoi kirjoittamaansa tekstiä. Matoro oli seurannut kirjoitusta koko ajan, ja katsoi epäluuloisena piraattia.
"Oletko varma, että tämä toimii?", Toa kysyi. Xxonn seisoi tämän vieressä.
"Kuules poika, olen tehnyt tämän mainoksen seitsemänkymmentäviisi pilkku kolme kertaa. Tämä toimii aina", Notfun vakuutti.
"Hmh. Miten on kertakaikkiaan mahdollista, että olet palkannut miehistön seitsemänkymmentäviisi kertaa, kun olet ryöstänyt laivan vain.. Kuusi kertaa?", Xxonn kysyi.
Aamun kirkas aurinko säteili Klaanin-linnakkeen tornien lävitse valaisten hieman sumuisen aamun. Karavaani eteni suhteellisen hidasta vauhtia kärryineen eteenpäin kohti yhä vain lähenevää kivilinnoitusta. Karavaani oli hiljainen lukuunottamatta muutamaa satunnaista sananvaihtoa häkkivaunussa olevien henkilöiden välillä.
''Eli siis sinä olet Brom'' Kysyi huopaan kääriytynyt toa nyökäten samalla kohti vihreää suurikokoista toaa. Brom nyökkää hyväksyvän näköisesti jolloin veden matoran jatkaa '' Brom ei ole kovinkaa puhelias kuten huomaat. Niin ja ihan tiedoksesi nimeni on sitten Kora.''
Matoran sanoo pirteästi ja oli vielä jatkamassa vielä jotain, mutta hänet keskeyttää Karavaanin johtaja. '' Olemme pian perillä joten pidätte ne turpanne sitten kiinni! ''
Brom ja Kora kumpikin nyökkäävät mutta huovan siisään käärityt toa sanoo: '' Mi-mi-miksi?''
''Katsokaas kun te olette shown helmet... emme kai halua pilata katsojien yllätystä emmehän?'' Karavaanin johtajan myhäilevä ääni katoaa hänen kävellessä ripeästi karavaanin nokkaa kohti.
''Seis'' Ääni kuului selvästikkin linnoituksen vartialle. Huudahdusta seurasi hetken kestänyt tauko ja keskustelua karavaanin johtajan sekä vartioiden välillä.
Ei kulunut aikaakaan kun linnoituksen portit aukaistiin ja karavaani suorastaan valui sisälle.
Zyglakien monivärinen joukko istui vaitonaisena luolassa, kuunnellen veden tippumista katosta. Silloin tällöin joidenkin ärtyneet katseet kohtasivat, mutta tarkoitusperäisesti kukaan ei ottanut kontaktia toisiinsa.
Viime aikoina mikään ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan, ainakaan mikään tärkeä. Koko Allianssi tuntui pompottelevan Zyglakeja aivan mielensä mukaan, yhdeltäkään toiselta taholta ei tullut mitään muuta kuin käskyjä ja komentoja. Siinä missä Nazorakit, Skakdit ja Abzumon joukkio tuntuivat vaihtavan keskenään tietoja ja tukivat toisiaan, Zyglakit oli jätetty väärällä tavalla ulkopuolelle. Uutiset heidän järvensä voimalaitoksen tuhoutumisesta oli kuin suolaa heidän haavoille.
Kaiken päälle he kaipasivat karismaattista, itsevarmaa johtajaa. Kukaan Allianssin aikana hallinneista Zyglakeista ei vakuuttanut likimainkaan kyllin suurta osaa liskomaisten petojen joukkiosta tullakseen kunnioitetuksi. Heidän joukkonsa oli hajanaista, osan ollessa fanaattis-uskovaisia, ja toisten ollessa täysin tätä aatetta vastaan, eikä kukaan ollut yhdistämässä eri osapuolia.
Eivätkä Zyglakit edes olleet erityisen rauhallisia ja tyyniä olioita noin yleisestikään ottaen.
Eräs punainen, Guechexina tunnettu Zyglak nousikin täyteen ryhtiinsä, ja näytti siltä, kuin aikoisi sanoa jotain. Kaikki käänsivät terävähampaiset päänsä häntä kohti viimeistään, kun Guechex aloitti puheensa.
”Emme voi jatkaa tätä! Allianssi pitää meitä pilkkanaan, meillä meni paremmin ennen tätä niin kutsuttua liittoa. Saimmeko ennen yhteistyötä Klaania murrettua? Emme. Mutta käskettiinkö meitä silloin vartioimaan Kummitusten Suota? Ei. Kuuntelimmeko sanaakaan niiltä ötököiltä silloin? Emme totisesti! Me-”
KA-PLAAM!
Punaisen Zyglakin hyvinkin inspiroivaksi tarkoitettu puhe kuitenkin katkesi äkkinäisesti, kun luolan seinä räjähti. Tomun ja pikkukivien laskeuduttua liskot näkivät räjähdyksen tekemässä aukossa mekaanisen, tumman hahmon.
Zyglakit eivät ottaneet yhtään riskiä ja hyökkäsivät tummaa hahmoa päin. Mutta olento onnistui puolustautumaan nopeasti hyökkäyksestä ja hoiteli hyökkäävät Zyglakit heittämällä osan seinää vasten ja toisen osan iskemällä heidät maahan, mutta ei tappanut yhtäänkään heistä.
Osa Zyglakiteista perääntyivät hieman taaksepäin olennon käännesään katseensa takaisin heitä päin.
”Mitä vielä odotamme? Tapetaan se!” Guechexin ääni kuului ”Se on nyt tai ei koskaan!”
Liskojoukko alkoivat marssia olentoa kohti, mutta ennen kuin he ehtivät tarpeeksi lähelle repimään hyökkääjänsä kappaleiksi, olento ampui yhdestä sen neljästä raajoistaan energialaukauksen kattoa kohti ja osoitti aseen Zyglakeja päin.
Zyglakit pysähtyivät heti. Laukaus oli selvästikin saanut heidän huomionsa. Joko se tai saman aseen osoittaminen heidän kasvoja kohti.
Edes Guechex ei enää yrittänyt jatkaa eteenpäin ja antoi muiden kanssa tilaa olennolle.
Olento ei liikkunut vaan tarkkaili ympärillä olevaa liskojoukkoa yksityiskohtaisesti. Sen pää käänteli hyönteismäisesti eikä yksikään pieni kolkka jäänyt pois Olennon näköpiiristä.
”Kysymys: Kuka teistä edustaa joukkoanne”, olento kysyi tunteettomasti mekaanisella äänellään.
Kaikki Zyglakit perääntyivät jättäen Guechexin olennon eteen. Punainen Zyglak oli vähemmän kuin tyytyväinen, mutta päätti vastahakoisesti vastata myöntävästi olennon kysymykseen.
Silloin olennon yksi silmistä valaisi Guechexin eteen hologrammin; se oli Skakdi mustassa takissa joka hymyili epämiellyttävän omahyväisesti Zyglakiin päin.
”Guechex hyvä”, Skakdi jatkoi hymyilemistä, ”minulla olisi ehdotus...”
Tuntematon, kauan sitten
"Arstein", Sheelika sanoi.
"Niin, rakas Sheelika?" Zorakin sulava ääni kuului pimeästä huoneesta, jossa hän työskenteli pöydän päällä olevan pienen valokiven varassa.
"Voisitko", Sheelika puhui vaatimattomasti, "voisitko soittaa pianoasi taas?"
Zorak keskeytti työnsä ja kääntyi Sheelikaan päin.
"Aivan kuten haluat", Zorak vastasi hymyillen.
Yhdellä sormennapautuksella, huoneen keskelle ilmestyi valonkiila, jonka alla seisoi Skakdin kosketinsoitin. Pianon päällä ei ollut yhtään pölyä ja on selvästi hyvin huollettu.
Zorak istahti pianon ääreen ja aloitti soittamisen.
Musiikki oli hyvin sivistynyt ja herkkä. Sheelika otti itselleen tuolin ja kuunteli Arsteinin soittoa.
Sheelika piti erittäin paljon kosketinsoittimen äänestä. Sen sävystä ja sen hempeydestä, jota hän oli kuunnellut jo kauemmin kuin hän voisikaan muistaa.
Zorak näytti nauttivan soittamisesta yhtä paljon kuin nais-Toakin. Hän oli selvästi soittanut tätä kappaletta hyvin usein, koska kertaakaan hän ei silmäillyt nuotistoaan soittaessaan.
"No, rakas Sheelika, mitä mieltäsi oikein painaa?" Skakdi kysyi.
Sheelika yllättyi hieman Arsteinin kysymyksestä.
"Kyllä minä tiedän milloin ketäkin vaivaa jotain", Zorak jatkoi.
"Ajattelin vain", Sheelika hiljentyi hetken, "... Miksi pelastit minut? Miksi pelastit minut Makutalta?"
Arstein kääntyi taas Sheelikaa kohti, mutta jatkoi soittamista.
"Koska rakas Sheelika, olet tärkeä minulle", Zorak vastasi yhtä sulavasti ja hymyili.
"Selvä", Sheelika sanoi eikä enää puhunut musiikin aikana.
Sheelikan huomaamatta Skakdin hymy alkoi vähitellen muuttua paljon keljummaksi.
Tuntematon
Valon Toa heräsi keskellä soraisesta maata, pienen järven rannalla.
Toa katseli ympärilleen, hän ei tiedä missä hän on. Järven ympärillä oli syvä metsikkö. Aurinkoja ei näkynyt taivaalla, mutta päivä oli silti kirkas.
Mutta pian hän kuuli äkilliseen huudon ääneen.
Huuto ei ollut inhimillinen.
Mutta kääntäessään katseensa huudon mahdolliseen suuntaan, hän huomasi ympäristön kokonaan kadonneen. Kaikki oli varjon peitossa hänen ympärillä eikä hän pystynyt näkemään mitään.
Valon Toa hermostui tästä näystä. Hän nousi pois paikalta missä kivenlohkare oli ja yritti miettiä rauhallisesti.
Silloin useita silmiä avautui hänen ympärille. Toa hätkähti tästä ja kaatui maahan.
D o m e k
Valon Toa yritti nousta jaloilleen, mutta jokin hänessä esti häntä nousemasta ylös. Toa yritti hätäisesti taistella vastaan.
Varjot hänen ympärillään alkoivat liikkua.
Do me k
Varjo alkoi peittää Toan ruumista ja vetivät häntä sisäänsä. Valon Toa yritti paeta mutta jokainen liike aiheutti polttavaa kipua hänen keholle.
Valon Toa yritti huutaa mutta ei voinut.
Domek
Valon Toasta tuli osa Varjoa.
Merellä
Domek heräsi veneen kannella hikoillen ja täristen. Hän ei tosiaankaan ymmärtänyt mitä juuri tapahtui. Katsellessaan ympäri hän huomasi kaiken olevan juuri sellaisena kuin oli. Hänen värinsä oli hieman palautunut elvyyttäessään elementtivoimiaan aurinkojen valon alla.
"Onko kaikki hyvin, Domek?" Pegghu kysyi.
"On kai", Domek vastasi epäröivästi.
[spoil]Snowie kirjoitti suurimman osan ensimmäisestä kohdasta, joten kiitoksia hänelle.[/spoil]
Keetongu ohjasi ilma-alustaan puoliunisena Hopeisen meren yllä. Oli aamuyö, mutta ulkona oli vielä pimeää. Guartsu, joka oli suorittanut jo öisen ohjaus- ja tulipesävuoronsa, kuorsasi sikeästi muutaman metrin päähän. Ternok oli mennyt nukkumaan ohjauspöydän hansikaslokeroon. Sen entinen sisältö oli peltiämpärissä ohjaushytin lattialla. Hortuk lappoi hiiltä pesään tasaista tahtia pannuhuoneessa.
Yö oli sujunut hyvin, vaikka tuuli oli voimistunut ja kääntynyt pohjoiseen. Aallotkin olivat jo hieman yli metrin korkuisia, mutta ne eivät haitanneet väli-ilmassa kiitävää Kirikori II:sta. Keetongu haukotteli ja katsoi pohjoiseen horisonttiin. Aurinko loi ensimmäisiä säteitään ja kultasi pilvien reunoja. Pian se valo ylsi jo aluksen luo ja loi varsin mielenkiintoisen varjon aallokkoon. Guartsu ja Ternok heräsivät kasvaneessa valossa. Gurttu venytteli ja katsoi Tongun istuimen vierestä henkeäsalpaavaa maisemaa.
Meri loppui parin kilometrin päässä aluksesta. Se ei kuitenkaan kadonnut alas valtavassa vesiputouksessa: Se loppui kirjaimellisesti seinään. He olivat saapuneet Maailman Itämuurille, taivaaseen asti ulottuvalle, sileälle seinämälle. Monet tutkijat olivat yrittäneet tutkia muuria ja se tarkoitusta, mutta sen kovuus ja kestävyys oli estänyt näytteiden ottamisen. Matoranit olivat tulleet siihen tulokseen, että se muistutti lähinnä Ussal-ravun kuorta.
”Laskelmani pitivät paikkaansa”, Keetongu sanoi, ”olemme aikataulussa. Koilisväylä aukeaa jonkun matkaa pohjoisemmassa. Löydämme sinne tämän päivän aikana. Lisäksi pääsemme myötätuuleen.”
”Kuinka kauan meillä menee Koilisväylän läpi lentäessä?” Guarstu kysyi. Hän nappasi kojelaudalta kartan, joka kertoi universumin koilliskulmasta.
”Se ei ole kovin pitkä, muutama kymmentä kilometriä. Mutta se ei ole helppo lentää läpi. En ole koskaan käynyt täällä. Jouduin kyllä kerran etelään matkustaessani Lounaisväylällä pahaan myrskyyn. Huono sää näyttää kertyvän niihin. Nytkin tuulee väylää kohti,” Keetongu vastasi. Sää oli tosiaan kääntymässä huonommaksi, ja he näkivät Kirikori II:n kääntyessä pohjoiseen, kun pilviä kerääntyi Itämuurin luo. Matkalaiset olivat kuitenkin iloisia muurille pääsystään. Matoranit paistoivat kaikille (paitsi Manulle) siivut pekonia höyrykattilan päällä. Paistinrasvan haju täytti aluksen.
Kun he olivat lentäneet päivän pari ensimmäistä tuntia yhä myrskyisemmäksi muuttuneella merellä, aluksen oikealla puolella oleva seinämä yhtäkkiä loppui. Sen pääty oli vino, noin 120 astetta meren pintaan nähden, mutta Itämuurin aukko oli niin valtava, että sen todellista muotoa ei voinut hahmottaa niin läheltä. Keetongu kaarsi aluksen ensin aukosta poispäin ja sukelsi Koilisväylään mutkan kautta. Aluksen tuulimittari kertoi, että myös tuuli virtasi väylälle. He saivat vieläkin nauttia myötätuulen nopeuttamasta lennosta.
”Aika pilvistä. Sää näyttää jatkuvasti huononevan”, Guartsu kommentoi. Pilven olivat sitä tummempia, mitä syvemmälle he menivät.
”Meitä taitaa odottaa melkoinen puhuri kun pääsemme syvemmälle.”
Bio-Klaani, Telakka
Tehmut yritti saada yhteyttä Kirikori II:een tuloksetta. Hän olisi ilmoittanut pomolleen vain, että viesti oli saatu perille, mutta se ei näyttänyt olevan mahdollista. Hän todella toivoi, että yhteyksien pätkiminen johtui säästä tai väliaikaisista häiriöistä.
Koiliskäytävä
Sivutuuli riepotteli keskikokoista ilma-alusta oikealle ja vasemmalle. Sade piiskasi ikkunoita ja höyrykäyttöiset lasinpyyhkimet heiluivat puolelta toiselle. Keetongu piti aluksen jotenkuten hallinnassa taitavilla ohjausliikkeillä, mutta myrskylle ei voinut mitään. Irtaimisto heittelehti ympäri alusta holtittomasti. Guartsu, joka oli juuri saanut peltiämpäristä päähänsä, oli köyttänyt itsensä aluksen seinään kiinni. Hän piti Manun lasipurkkia tiukassa otteessaan. Pannuhuoneessa molemmat Matoranit lisäsivät parhaansa mukaan pökköä pesään yrittäen samalla pitää itsensä ja polttopuut rottingissa.
”Argh”, Guartsu totesi empaattisesti, kun alus hyppelehti hullusti sivutuulen ja painovoiman yhteisvaikutuksen seurauksena. Kattolautojen välistä tipahteli vesipisaroita, mutta aluksen messinki-teräsrunko kesti moitteettomasti. Salama iski kauempana. Aallot nousivat monen metrin korkeuteen.
Koilisväylän seinämät olivat kadonneet jo tunteja sitten näkymättömiin. Väylä oli näiltä kohdin muutaman kymmenen kilometrin levyinen, ja sää tuhosi näkyvyyden. Tongun raakojen arvioiden mukaan he olivat aika lailla väylän keskiosassa, mutta navigointi oli mahdotonta. Keltainen kyklooppi ohjasi alusta puhtaasti aina Metru Nuita kohti osoittavan kompassin avulla.
Salama iski. Yhtäkkinen valonvälähdys valaisi tilannetta aluksen ulkopuolella. Parin kilometrin päässä suoraan edessä merestä nousi pyörremyrsky. Se ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni; noin sata metriä halkaisijaltaan ja kohosi korkeuteen myrskyn keskuksessa. Keetongu kaarsi aluksella oikealle kiertääkseen vesipyörteen etelästä. Näin kaukana oli vielä suhteellisen hyvät mahdollisuudet kiertää myrskyn keskus, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi.
”Väistöliikkeitä! Tämä se tästä puuttuikin”, Keetongu murahti. Irtotavarat syöksyivät lattian yli toiselle puolelle vahvassa kaarteessa.
”Tätä arvelinkin”, Guardian vastasi ja puristi Manfredin purkkia yhä tiukemmin.
Tiedättekö, mikä pyörremyrskyssä on ironista? Minä osaan hallita niitä. Mutta ei, minut piti laittaa lasipurkkiin. Onko nyt hyvä mieli?
"Manu", Guartsu ähkäisi. "Sinä valuit itse ulos ruumiistasi." Siinä se ironia.
Tuulen riepottelu hieman laimeni myrskykeskuksen sivulla, mutta vielä äsken vallinnut myötätuuli kääntyi alusta vastaan. Keetongu lisäsi aluksen käyttötehoja siinä toivossa, että he pääsisivät pian myrskyltä karkuun. Tässä tilanteessa aluksen hajoaminen tietäisi varmaa kuolemaa. Matoranit lisäsivät hiiltä tulipesään entistä kovempaa tahtia ja jäähdyttivät sen hehkuvaa pintaa katosta tippuvalla vedellä. Salamat iskivät.
Väistöliike kuitenkin osoittautui onnistuneeksi. He olivat päässeet irti pyörteen imusta ja ohittivatkin sen pian. Vaikka moottorit pyörivät suurella teholla, vastatuulen takia nopeus ei ollut juuri normaalia suurempi. Myrskyn ohittaminen loi kuitenkin uutta toivoa klaanilaisiin.
Seuraavan puolen tunnin aikana sää parani vähitellen. Oli vielä sateista ja tuulista, mutta tuuli ei enää juuri riepotellut alusta. Guartsu irrotti köydet, jotka olivat estäneet häntä lentämästä ympäri alusta. Hän asetti Manun takaisin juomatelineeseen.
”No, tuon luulisi ainakin hidastavan mahdollisia takaa-ajajia”, Guartsu sanoi. Hän heilutteli harjansa kuivaksi tippuvedestä.
”Loppu näyttää helpommalta”, Keetongu totesi, ”Pääsemme varmaankin aika pian toiselle puolelle. Tällä säällä kuitenkaan tuskin kuitenkaan huomaamme mitään, kun lennämme väylän itäisestä aukosta. Kun sää selkenee ja löydämme sopivan saaren, meidän on parasta laskeutua hieman pidemmäksi aikaa. Kone on huollettava ja me kaikki olemme nokosten tarpeessa.”
”Ruokaakin pitäisi löytää”, Guartsu sanoi.
Hei. Tehän voisitte tappaa jonkun. Kai niillä saarilla on jotakin pahissivilisaatioita?
”Me emme tapa ketään, jos ei ole pakko”, sininen Skakdi vastasi.
Tunnin lentomatkan jälkeen he lensivät ulos maailmaan valtavasta, kuusikulmaisesta aukosta. Ulkona paistava aurinko ja suhteellisen tyyni meri näyttivät ihanilta Koilisväylän jälkeen.
Valtavan saaren ääriviivat hahmottuivat sumussa useiden kilometrien päässä. Guardian vilkuili saarta ilma-aluksen pyöreästä sivuikkunasta mekaanisella katseellaan. Kukaan muu ei tuntunut keskittyvän valtavaan saareen, jota Kirikori II ohitti varovaisesti.
Saaren keskiosista nousi yönmustia päästöpilviä ja suuri tukikohtarakennelma erottui juuri ja juuri. Onhan tuo se, mikä luulen sen olevan? Manun juomatelineen suunnasta kaikuva ääni kysyi.
"Odina, kyllä", Guardian nyökkäili. "Lennetään matalalla."
Keetongu suostui komentoon napisematta ja Kirikori II laski korkeuttaan. Pian se lensi vain parikymmentä metriä vedenpinnan yläpuolella. Kun lentokone liisi meren yllä, sen vetämät ilmavirrat repivät melko tasaiseen aallokkoon valtavaa jälkeä. Vesi pärskyi ja kasteli koneen ulkopinnan ja ikkunat. Tuulilasinpyyhkijät nykivät pakkoliikkeisesti oikealta vasemmalle. Muutama hassu vesitilkka tippui jostain katon aukosta Kirikori II:n jo melko kodikkaaksi osoittauneeseen sisätilaan. Osa ryöpsähti tulikuumana hehkuvan moottorin päälle ja höyrystyi miltei välittömästi.
Jokin hyppäsi ikkunan ohi. Vasta toisen hypyn jälkeen matkustajat tajusivat, että pieni joukko hampaattomia haita muistuttavia, kirjavanvärisiä kaloja kulki Kirikori II:n imussa ja hyppi innokkaasti sen tasolle.
"No hei, pikku kaveri", Tongu kuiskasi vilkuillen yhtä merenelävistä. Kalat räpyttelivät eviään ja yrittivät jopa imitoida Kirikori II:n tasaista liitoa, mutta eivät pysyneet koskaan kovin pitkään ilmalennossa.
Kun Pimeyden metsästäjien tukikohta oli jo kaukana takana, alus nousi jälleen korkeuksiin voimakkaasti jyrisevän moottorinsa voimin. Innokkaasti hyppivät kalat yrittivät seurata mukana hetken aikaa ennen kuin niiden kiinnostus lentämiseen loppui kokonaan.
Sumuinen sää selkeytyi hieman. Guardian tepasteli Kirikori II:n tiloja pitkin ja venytteli raajojaan. Hän ei ollut tottunut pysymään samassa paikassa näin vähäisellä liikunnalla näin kauaa. Matka alkoi jo kyllästyttää skakdia.
"Muuten", Keetongu sanoi kytkien tuulilasinpyyhkimet pois. "En nyt oikeasti tiedä tästä kamalasti, mutta eikö yksi niistä...'Nimda'-sirusta ole tuolla Odinalla?"
"Mitä luultavimmin", Guartsu sanoi mietteliäänä. "Aivan toinen juttu on se, miten saamme sen sieltä. Minä en astu tuolle saarelle enää vapaaehtoisesti."
Makuta Nuin purkki sihisi. Siis. Haamut ovat pystyttäneet pajansa Visorakien kotisaaren ja maailman suurimman rikollisjärjestön päämajan väliselle merialueelle.
Purkissa oleva kaasu liikkui aavemaisesti ja sihisi vihaisesti. Miksi kaikki ovat niin valtavia idioottej-, Manu ärisi telepaattisesti, mutta lopetti huomatessaan Keetongun yksisilmäisille kasvoille vääntyneen merkillisen ilmeen. ...Tongu? Onko kaikki kunnossa?
Keetongu tuhahti. "Kyllä on."
"Oletko aivan varma?", Guardian sanoi kohottaen kulmaansa. Tongu painoi Kirikori II:n ohjaimissa muutaman tärkeän kytkimen valmiusasentoon, nousi valtavalta ohjauspenkiltään ja viittoi Guartsua ottamaan ohjat samalla kun itse käveli poispäin.
"Huonoja muistoja vain", Keetongu murahti. Normaalisti helposti hymyilevän keltaisen jättiläisen kasvoilla oli poikkeuksellista ärtymystä.
Manu oli hetken hiljaa, mutta muutamassa sekunnissa hän tuntui ymmärtävän jotain. Aaaaaaa-aaaaaaaaa. Ah. Ehe. Viso-krhm. Anteeksi, en...muistanut asiaa.
Tongu löi Kirikori II:n seinää ja pienellä tasolla lojuva jakoavain putosi lattialle. Suuri Rahi poimi sen pian käteensä.
Guardian oli keskittynyt lentokoneen ohjaukseen, mutta käänsi päätään hieman. "Hei. Meidän ei tarvitse edes sylkeä sen saaren suuntaan, jos et halua."
Tongu pyöritteli jakoavainta kädessään. "Niinpä kai", hän sanoi hiljaa. "Anteeksi, taidan mennä moottorin kimppuun."
"Mikäs siinä", Guardian sanoi. Mitään vastaamatta Keetongu käveli aluksen peräosaan.
Psst, Manu viesti vain Guartsulle.
"Niin?" Onkohan hän vihainen minulle.
"Miten niin?" Minä olen tavallaan makuta. Hämikset ovat makuta-tuotantoa.
"Ai oikeasti?" Guartsu sanoi vilkuillen vihreänhehkuista purkkia. Joo.
Guartsu nojasi suureen istuimeen. "On tai ei. En kyllä usko, että hän kykenee olemaan kovin pitkävihain..."
Guardian vaikeni huomatessaan ohjaamon radion sihisevän. Hän käänsi sen äänenvoimakkuusnuppia. Radiosta tuleva ääni oli pyörremyrskymäistä kohinaa, mutta Guartsu ja Manu olivat erottavinaan matoranin äänen. Sanoista ei vain saanut selvää.
"...Tehmut?" Keetongu kysyi koneen perältä. "Yrittäkää vastata sille."
Guardian nosti vaalean luurin ja avasi suunsa.
"Kirikori II kuulee. Kuuleeko Tehmut?"
Tehmut oli vastaamassa jotain. Silloin yhteys kuitenkin katkesi täysin. Guardian jäi tuijottamaan radiota pöllämystyneen näköisenä. Mitä sinä teit.
"Puhuin", Guartsu vastasi hämmentyneenä. Älä tee sitä enää.
"En usko sen auttavan."
Radioyhteys ei ollut vain katkennut. Kaikki sähköllä toimiva oli sammunut, mutta Kirikori II pysyi alkeellisen tekniikkansa ansiosta vielä hyvin ilmassa.
Alan jotenkin ymmärtää Tongun sähkölaitevastaisuutta, Makuta Nui murisi.
Hans, Plaploo ja Jarp seisoivat oven edessä. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Hans tarttui ovenkahvaan ja henkäisi. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Mitä oven takana olisi heitä vastassa? Hän yritti kerätä tarpeeksi rohkeutta voidakseen avata oven ja kohdatakseen äänilähteen aiheuttajan.
Hans käänsi ovenkahvaa hieman. Ilmassa vallitsi pieni hiljaisuus. Mysteerinen äänikin oli loppunut hetkeksi. Hans käänsi ovenkahvaa vielä enemmän, ja ovi aukesi raolleen. Hans, Plaploo ja Jarp kurkistivat ovenraosta sisään.
"En näe mitään, väistä toope." Plaploo kuiskasi.
"En minäkään näe mitään. Ehkä pitäisi avata ovea vielä hieman..." Hans ehdotti.
Hans työnsi ovea hieman eteenpäin. Ovi oli harvinaisen painava kokoisekseen. Jarp katseli ovea mielenkiintoisena.
"Hän on selvästi vahvistanut tätä ovea metallilla ja yrittänyt äänieristää sen. Silti kaikki ääni kuuluu läpi. Fail." Jarp totesi.
"Siltä näyttää. Näettekö te mitään?" Hans kuiskasi.
"Emme. Siellähän on täysin pimeää. Pitäisikö meidän mennä sisään?" Plaploo ehdotti.
"EI MISSÄÄN NIMESSÄ. Ainakaan vielä. Ensin selvitämme kuka tai mikä on tämän äänen takana." Hans sanoi.
"Älä huuda tai se kuulee meidät." Plaploo sanoi.
"Tiedän, mutta sisälle ei vielä mennä. Täällä on liian hiljaista. Elokuvissakin sankari on paikassa jossa on täysin hiljaista. Sitten yhtäkkiä KAPOU! Vihollinen hyökkää. Meidän on pakko olla varuillamme." Hans sanoi.
"Saanen sanoa että puhutte suoraan oven edessä olevaan mikrofoniin." Jarp sanoi.
"Rentoa. Voimmekin samantien mennä sisään." Plaploo sanoi ja alkoi kävellä ovea päin.
"Odota vielä hetki! Kysyn yhden asian." Hans sanoi. "Kröhöm. Anteeksi. Olemme tulleet selvittämään miksi kuulemme ääniä päässämme."
"Joko huoneessa ei ole enää ketään tai kyseinen äänimies on hyvin hiljaista sorttia." Plaploo totesi. "Joka tapauksessa meidän on pakko mennä sisään joskus."
"Niin meidän valitettavasti on pakko. Odotetaan vielä hetki." Hans sanoi.
"Milloin?" Plaploo kysyi.
"Nyt." Hans käski.
Kolmikko työnsi oven kokonaan auki ja astui sisään. Kaikkialla oli pimeää. Ovi sulkeutui heidän takanaan ja katosta putosi aikalaskuri, jossa oli minuutti aikaa.
"Noniin. Pakotiet suljettu ja minuutti aikaa minuutin-päästä-alkavaan-mikälie-juttuun. Kiitos, Plappis." Hans totesi.
"Eipä kestä." Plaploo sanoi.
Kolmikko katsoi kelloa hartaasti loput 50 sekuntia. Kun aika loppui, oli hiljaista.
*hiljaista*
*hiljaista*
*hiljaista*
*vaimea humina**
"Mikä tuo on?" Plaploo kysyi.
"En tiedä enkä ole varma haluanko tietää." Hans sanoi.
"Totta kai haluamme tietää." Plaploo sanoi.
*ääni joka kuulostaa siltä kuin joku mysteerinen henkilö avaisi oven*
"AUTTAK-"
"HYS! Tämä on hetki jota olemme odottaneet pitkään." Plaploo sanoi.
*askelien ääniä. keksikää tähän itse joku jännittävä ääni. en jaksa itse*
*keksimäsi ääni*
*keksimäsi ääni vielä kerran*
*keksimäsi ääni auto-tunetettuna*
!!!!!!!!
!!!!
!
...
"Moi tyypit."
"No morjens. Kuka olet?" Plaploo kysyi.
"Olen Paaber. Teen musiikkia."
"Eli siis kaikki äänet joita olemme kuulleet ovat sinun aiheuttamiasi?" Plaploo kysyi.
"No siis. Teen musiikkia. Siihen vaaditaan ääntä. Ja hyvät kajarit."
"Aivan. Olisiko mitään mahdollisuutta että soittaisit biisejäsi hieman hiljempaa?" Plaploo kysyi.
"Itseasiassa ei. Te olette kunniavieraitani, joten liittykää toki mukaan discoon."
"Erinomaista. Sain tänään muuten asennettua Tron-skinit discooni." Paaber sanoi.
"Se on hienoa, mutta minä ainakin tahtoisin läht-"
Hansin lause keskeytyi, ja katosta laskeutui jättimäinen discopallo ja discolattia Tron-väreillä.
...
"Sain muuten eilen uuden biisini valmiiksi. Haluatteko kuulla?"
"EI!" Hans rääkyi.
"KYLLÄ!" Plaploo kiekaisi.
"Ravistettuna, ei sekoitettuna." Jarp purjosi.
Mikäli tähän voisi kirjoittaa jotain mikä kuvaisi yhdessä lauseessa kolmen ihmisen hetkellistä kuuroutumista ja Disco-valoihin sokaistumista mahdollisimman ytimekkäästi, kirjoittakaa se puolestani tähän. Itse en keksinyt mitään.
Asiasta kukkaruukkuun. Paaberin biisiä voisi kuvailla kolmella sanalla. Bassopelleily, 8bit ja Wannabe-Hardcore. Joka tapauksessa kolme matoraniamme näyttivät pitävän biisistä, vaikkeivat kuulleet siitä mitään.
Sitten jotain tapahtui. Paaber katosi. Savuna ilmaan. Saman tien musiikki loppui.
"...Se oli ihan hyvä." Hans totesi.
"Kyllähän se. Toivottavasti hän julkaisee sen pian." Plaploo sanoi.
"Pitäisikö meidän kohta lähteä, nyt kun tiedämme mikä aiheutti nuo äänet?" Hans kysyi.
"Ette vielä."
Valot syttyivät. Viereisestä ovesta astui huoneeseen jokin vihreä. Jokin iso. Jokin... Ja mitähän kettua minä selitän? Se oli Paaco, Klaanin moderaattori.
"Moi tyypit. Toivottavasti nautitte äskeisestä. Päästin Alter Egoni rellestämään vapaasti hetken ajaksi. Mitäs teille?" Paaco kysyi.
"Mitäs tässä." Hans vastasi.
"Eipä erikoista." Plaploo sanoi.
"Kahvi." Jarp sanoi.
"Se on hyvä asia. Kuulin kun puhuitte ja oletan että saitte selville sen mitä olitte etsimässä." Paaco sanoi.
"Kyllä saimme! Olimme todella helpottuneita kun saimme tietää että se olikin vain Paaber!" Hans riemuitsi.
"Kaikki on taas hyvin! Nyt voimme jatkaa jokapäiväistä elämäämme!" Plaploo iloitsi.
"No niin lapset! Kun lähtee etsimään jotain niin usein myös saa siihen vastauksen! Ja kun juuri sinulla (Aivan, sinä joka luet tätä!) on aivan erityinen sydän, on rakkaus ylitsepääsemätön asia tässä maailmassa! Nyt on hyvästien aika! Heippa!"
...
...
...
...
[spoil]...kuten jotkut ehkä jo tajusivatkin, Paaco kirjoitti tämän osan. Lisäksi Hans ja Plaploo ovat hänen keksimiään nimiä. Kaikki kunnia/armoton kritiikki hänelle. heh[/spoil]
Pitkään kestäneen etsinnän jälkeen Tawa, Gahlok Va ja yli-innokkaat kirjastoapulaiset olivat löytäneet kaiken tiedon, mikä Rozum-nauhalla mainituista kolmesta nimestä oli löytynyt. Matoron ennakkotiedoista Tawa oli jo saanut kuulla, että Kezeniksi kutsuttu turaga oli antanut tietonsa Nimdasta Makuta Itrozille. Arkistojen merkintöjen mukaan Kezen oli ollut joskus Toakin, mutta siitä oli niin kauan, että hän ei ollut edes taistellut Toien ja Pimeyden metsästäjien välisessä tuhoisassa sodassa. Kezen-niminen kiven Toa mainittiin Pohjoisen mantereen vanhojen Toa-ritarien joukossa, mutta hänen urotöistään ei mainittu paljoa. Matoran Kezen oli taas ollut niin kauan sitten, että minkäänlaisia merkintöjä ei ollut.
Tawa siirsi Kezen-merkinnät sivuun toisella kädellään ja siirtyi katsomaan ainoaa dokumenttia, joka pystyttiin yhdistämään nimeen "Selecius". Lukiessaan paperia Tawa silitti pöydällä nukkuvaa Nöpöä vasemmalla kädellään.
Adorium Selecius mainittiin paperissa. Tawa luki nimen moneen kertaan hämmentyneenä. Tästä nimestä ei pystynyt päättelemään mitään siitä, minkälaiselle olennolle se kuului. Dokumentti oli myös todella vanhaa kieltä ja sen täydellinen tulkitseminen vaatisi takuulla Rau-naamiota. Se vähäinen tieto, mikä paperista kävi ilmi selvitti, että Selecius oli ollut jonkinlainen yksityisyrittäjä, joka oli rahoittanut aivotutkimuksia vuosisatoja sitten. Dokumentti ei paljastanut käytännössä mitään uutta.
Delek-nimisistä ei taas Arkistoissa ollut mitään mainintaa.
Tawa huokaisi ja jatkoi Nöpön silittämistä. Hän katsoi pöydällään olevaa valokuvaa. Mustavalkoisessa kuvassa poseerasivat kaikki Klaanin johtajat.
Tämä oli siitä harvinainen kuva, että kaikki adminit oli saatu ikuistettua samaan aikaan. Visokki näkyi kuvan alareunassa juuri ja juuri.
Klaanin pääjohtaja vilkuili ulos panssarilasisesta ikkunastaan. Visokin katoamisesta oli jo viikkoja. Epämääräisiä huhuja liikkui satunnaisista havainnoista, mutta mitään ei pystytty varmistamaan. Hyödyttömiä olivat jopa ne Klaanin alakerroksien valvontakamerat, jotka eivät olleet sammuneet sinä kohtalokkaana yönä.
Kameroiden mukaan Visokki oli yksinkertaisesti astunut pääreaktorikammion ovesta sisään eikä ollut tullut koskaan ulos. Etsintäpartiot eivät olleet löytäneet huoneesta pientäkään merkkiä Visokin nykyisestä olopaikasta.
Tawa huokaisi. Hän nojasi kättään vasten ja tuijotti valokuvaa. Klaanin johtaja päätti ummistaa silmiään hieman.
Nöpö tuhisi hiljaa hänen kämmenensä alla.
Snowie istui käytävän lattialla, Verstaan laboratorion oven vieressä. Hän nojasi seinään, ja napsutteli sormillaan laiskasti vihellyksensä tahtiin. Lumiukko oli päättänyt tulla kohtaamispaikalle jo hyvissä ajoin, ja löikin päänsä sisällä pientä vetoa, kumpi tulisi ensin, Kepe vaiko Make.
Siinä odotellessaan hän huomasi Matoralaisen kävelevän risteävää käytävää pitkin heitellen maahan paperilappusia.
”Hoi!” Snowie huudahti tummansiniselle pikkuhahmolle. ”Mitä puuhaat?”
Ga-Matoran kääntyi puhuttelijaansa kohti, ja vastasi valkoiselle, käytävällä retkottavalle hahmolle kallistamalla päätään kysyvästi.
”Niin juuri, sinä siellä” Snowie jatkoi. ”Tulepas käymään.”
Vaikka Snowman ei millään lailla kuuluntkaan Klaanin johtoportaaseen, tunsi hän vastuukseen tehdä voitavansa Klaanin hyvinvoinnin kannalta. Hän oli kuulunut järjestöön jo sen melko varhaisista ajoista lähtien, ja velvollisuudentunto oli vain kasvanut ajan myötä.
Sitä paitsi roskaaminen on ruma tapa.
Kun kasvoillaan suurta Komauta kantava, melko siro, mutta kovapintaisen näköinen Matoralainen oli parin metrin päässä lumiukosta, Snowie avasi taas suunsa.
”Öh, onko noilla papereilla joku oikeakin tarkoitus, vai-”
”On.”
Snowman yllättyi Matoralaisen tylystä vastauksesta.
”Tuota, hienoa, ettet roskaa ihan vain roskaamisen riemusta. Et vissiin tahtoisi kertoa, miksi sinä nä-”
Ga-Matoran tyrkkäsi tekstillä täytetyn paperinpalan lumiukon käteen. Snowie silmäili sitä hetken, ja käänsi sitten katseensa Matoralaiseen.
”...öh. Tämä on aika rajua settiä, oletko varma, että on ihan hyvä idea heitellä näitä ympäriinsä?”
”Sananvapaus.”
”Niin, joo, mutta...” Snowie aloitti, mutta keskeytti sitten hetkeksi kootakseen ajatuksensa. ”Hei. Kerropas minulle, mikä nimesi on?”
”Neqetta.”
”Noh, Neqetta, oletko kirjoittanut tämän itse?”
”Olen.”
”Kerropas. Mikä sai sinut kirjoittamaan tällaista tekstiä?”
”Mietipä sitä.”
”Eikun ihan tosissaan. Tämä on aika vakava asia, miksi sinä-”
”Lue se ääneen.”
Snowman katsahti tylyä Ga-Matorania kummasti, mutta nosti sitten paperin eteensä, ja avasi suunsa:
”Klaanilaiset. Meidän on lopetettava tykkänään tämä 'Nimdan' sirpaleiden metsästyksen tukeminen. Miksikö? Miksi ei, sanoisin. Etsimme niitä vain, koska Adminit ovat näin meille sanoneet. Järjestömme johtajat siis tahtovat kerätä yhteen tämän superaseen palaset tuhotakseen sen. Kuinka uskottavalta tämä kuulostaa? Kaikki muutkin osapuolet tässä sodassa aikovat käyttää sitä, miksi olettaisimme Adminien hankkiutuvan siitä eroon?”
Snowie piti pienen paussin, ja oli kommentoimassa tekstiä Matoralaiselle, kun sininen hahmo kuitenkin vaiensi hänet jäätävällä katseella.
”Jatka lukemista.”
Snowie käänsi katseensa jälleen papereihin, ja jatkoi.
”Kuinka suurella varmuudella luotamme tähän nelikkoon? Kuuluuko 'totuuden ääni' kenties Visorakille? 'Elämän Viejät', jotka ovat ajaneet muita lajeja sukupuutton. Kuinka monet teistä, arvon klaanilaiset, ovat edes puhuneet tälle Visokille kasvotusten? Tai kenties Guardian? Luotammeko sotaisan historian omaavaan Skakdiin, joka ei edes käytä oikeaa nimeään?”
Snowman katsoi Ga-Matorania oudoksuen, mutta ei enää koettanut kommentoida lukemaansa, vaan jatkoi.
”Ja kaikista pahimpana tämä Ämkoo. Onko hän Toa? Onko hän osin makuta? Hän on enemmän poissa kuin paikalla, ja huhu kiertää, että hän vihaisi meitä klaanilaisia. Tawa on ainoa, joka vaikuttaa edes etäisesti luotettavalta. Yksi neljästä ei siltikään ole hyvä saldo. Onko meidän todella annettava moisten käskyttää meitä keräämään asetta? Kenties koko universumin voimakkainta asetta, ja me olemme etsimässä sitä heille. Adminit väittävät tuhoavansa sen, mutta voimmeko ottaa sen riskin?”
Snowmanin päästyä paperin alalaitaan, hän taitteli arkin laukkuunsa.
”Kuules, Neqetta. Mistä sinä sait päähäsi kirjoittaa tällaista?”
”Etkö muka ole itse miettinyt samaa asiaa?”
”En.”
Ga-Matoranin kovapintainen tuijotus ja itsevarma olemus alkoivat hieman rakoilla Snowmanin rauhallisen luottamuksen kohdatessaan. Lumiukko jatkoi puhettaan.
”Enkä minä sitä paitsi usko, että sinäkään olisit saanut tällaista päähäsi ilman hyvää syytä. Ihan oikeasti, mistä sinä sait idean kirjoittaa tämän?”
Ga-Matoran päätti, että valkoisen hahmon kanssa oli turha väitellä. Sininen hahmo kaivoi pienestä repustaan uuden paperin, ja ojensi sem Snowmanille.
Lumiukko lukaisi tämän paperin läpi. Sen sisältö oli samantyyppistä, mutta kieliasussa oli jotain mätää. Aivan kuin sen kirjoittaja ei puhuisi äidinkielenään matorania. Teksti oli kuitenkin vaikuttavaa, ja sen kirjoittaja selvästikin hallitsi kirjoittamisen.
”Mistä löysit tämän?” Snowman ihmetteli.
”Näitä oli pihalla muutamaa kappale. Ajattelin, että tämän kirjoittaja on hoksannut jotain fiksua, ja ajattelin jatkaa hänen aja-”
”Niin, mutta sinulla ei ole aavistustakaan, kuka tämän on kirjoittanut?”
”On tässä alalaidassa allekirjoitus.”
Neqetta osoitti sormellaan Snowien pitämää paperia. Siinä luki kolme numeroa.
Amazua katseli itsekseen laivan keulassa merelle. Hän avasi Notfunin kaukoputkea ja tähyili eteenpäin.
He olisivat saarella pian.
Amazua oli hyvällä tuulella. Laivankaappaus oli sujunut ongelmitta ja juopon kapteenin miehistö oli nyt hänen puolellaan. Hän menisi saarelle, kävelisi ansojen läpi, ottaisi Nimdan ja häipyisi. Lisäksi se niin kovin Gaggulabion pelkäämä Jään Toa vaikutti aika helpolta vastukselta. Tai ainakin Amazua oli voittanut sitä kovempiakin tyyppejä. Häntä sensijaan ei ole voittanut... kovin moni.
Miksihän Gaggulabio pelkäsi Toaa niin paljon? Varmaan jokin outo pakkomielle, palkkasoturi ajatteli.
Tumamnruskea puinen purjelaiva alkoi saavuttaa edessä siintävää saarta. Amazua kohotti taas kaukoputkensa ja katsoi kohti saarta.
Rannalla jatkui pitkälle hietikkoa. Dyynit kimaltelivat polttavan auringon alla. Hiekan jälkeen näkyi matalaa metsikköä ja puiden lomasta näkyi jokin rakennuskin. Kaukana matalan saaren takana siinsi sinisenä Pohjoisen Mantereen itäinen rannikko.
Laiva ankkuroitiin laguuniin ja Amazua lähti matoranjoukon kanssa rantaa kohti veneellä.
Zakaz, kauan sitten
Gaggulabio oli hyvällä tuulella. Metsästäjien ja Toien sota oli raunioittanut Metru Nuin ja nyt universumin valtakeskukset olivat keskipohjoisessa - Xia, Pohjoinen Manner, Zakaz. Zakazin saaren valta perustuu siihen, että liian montaa rikollisorgansiaatiota johdettiin tuolta kauan sitten tuhotulta saarelta käsin. Myöskin Gaggulabion palkkasoturien tukikohta sijaitsi Zakazin etelärannikolla, vähän matkan päässä Nektannin linnoituksesta. Skakdijoukot olivat laajentaneet valtaansa tehokkaasti kun suuri osa Toia oli Metru Nuilla. Kiven Skakdi oli muunmuassa vallannut yhden saaren Koillisväylän lähistöltä. Matoranit olivat myyty Karzahnille ja saaren rikkaat kaivokset otettu hyötykäyttöön.
Keltainen skakdi ojensi itsensä pitkäksi ja nosti jalat siistille, kalliista puusta tehdylle pöydälle. Zakazilla kaikki puu oli arvokasta tuontitavaraa.
Gaggulabio oli voimansa tunnossa. Hänen alaisuudessaan palveli lähemmäs kolmesataa Sisällissodan veteraania. Hän oli liittoutunut Zakazin suurimman sotalordin, Nektannin kanssa. Hänellä oli rahaa ja omaisuutta suuret määrät. Sotalordi otti hörpyn kallista Xialaista viiniä ja nautti elämästään.
Nazorak-pesä, nykyhetki
Gaggulabio veti syvään paksua Steltiläistä sikaria. Hän tunsi sen helpottavan hermostuneisuuteen ja rentouttavan skakdin ruumiin. Sotalordi oli viime aikoina entistä hermotuneempi. Hän ikävöi huippupätevää kenraaliaan, Metorakkia. Hän ei luottanut juurikaan Amazuaan, mutta palkkasoturi oli liian tehokas hylättäväksi. Skakdi puri hammastaan yhteen ajatellessaan Matoroa. Hän maksaisi sille Toalle vielä kalliisti kaikesta. Jään Toa oli piikki hänen lihassaan, häiritsi jatkuvasti kaikessa. Vai luuliko hän vain. Oliko hän itse hankkinut tämän Toan kimppuunsa? Gaggulabiota harmitti.
Vieraalla saarella, vieraassa tukikohdassa, rahien palveluksessa.
”Moderaatori Umbra, teidän puheenvuoronne”, Guardianin ääni kaikui laajan oikeussalin läpi. Oikeussali oli rakennettu kuin amfiteatteri, jossa syytetty seisoi kaikkien klaanilaisten alhaalla keskellä.
Kookas, keltaisenmusta Toa nousi tuolistaan ja otti esiin pitkän kirjatun paperilistan.
Syytetty hikoili ja hieroi kättään hermostuneesti.
”Syytetty Toa Sheelika, jäsen nro. 00560, on ollut osallisena useiden Klaanin siviili-matoralaisten murhasta ja hänen toimintansa on haavoittanut kymmeniä muita, kaksi heistä halvaantunut loppuiäksi.”
”Se ei ollut minun syytäni!” Sheelika huusi epätoivoisena.
”Syytetty pitää suunsa kiinni ennen kuin annetaan lupa!” Admin huusi tuomarin pöydästään ja hakkasi puuvasaraansa, josta hän nautti enemmän kuin myöntäisi.
”Mutta...” Sheelika ei ehtinyt edes aloittaa, kunnes Admin hakkasi puuvasaransa uudestaan.
”Todisteet puhuvat toisin, Sheelika”.
Nais-Toa katsoi ympäriinsä, vaikka tämä vain teki hänen oloa vielä tukalammaksi. Oikeussalin tuoleista hän erotti moderaatorit Doxin ja DN:än. DN istui yhtä vakavana kädet ristissä eikä sanonut koko aikana yhtään mitään. Hänen silmät olivat kiinni, mutta hän selvästi kuunteli hyvin tarkkaan mitä oli tapahtumassa.
Guardianin vieressä istui vihreämusta Toa, jota Sheelika ei tunnistanut. Toa ei näytä edes piittaavan koko tapahtumasta.
Joka ikinen Klaanilainen tuijottivat Sheelikaa. Ainoastaan Tawa oli ainoa joka ei pitänyt katsekontaktiaan häntä päin.
”Moderaattori DN, jos teidän puoleltakin olisi kommentteja?”
DN nousi seisomaan tuolistaan ja alkoi viimein sanoa jotain.
”Siitä asti kun tämä Klaani on ollut olemassa, olemme taistelleet yhteisen rauhan puolesta. Suojellaksemme jokaista viatonta uhria ja jokaista, joka ei halua kokea sodan tuomaa kauhua, olipa se Matoralainen, Skakdi, Vortixx tai mikä tahansa muu. Se on meidän kaikkien Velvollisuus”, mustakaapuinen moderaattori katsoi Sheelikaan päin ja saneli, ”ja juuri nyt, sinä et pelkästään laiminlyönyt velvollisuuttamme; sinä revit sen kappaleiksi, syljit sen päälle ja heittelet sitä kuin Kohlii-palloa kasvojemme edessä.
En välitä mitä sinä ajattelit tai miksi sinä teit näin. Ainoa, mistä välitän, on, että olet häpeätahra. Klaanilaisena ja Toana. Mikään ei voi mahdollisesti oikeuttaa mitä sinä teit.”
Myöntymisen merkkejä liikkui salissa. Melkein jokainen klaanilainen olivat kääntyneet DN:n puolelle ja Sheelikaa vastaan.
Sheelika ei enää kestänyt ja heikotti hieman stressistä. DN istuutui takaisin paikalleen alkuperäiseen asentoonsa.
Guardian kuunteli klaanilaisia ja alkoi harkita päätöstään.
”Olisiko syytetyllä mitään kommenttia?” Admin kysyi katsoen alas Sheelikaan.
Sheelika katsoi ylös klaanilaisia päin.
”Kyllä, minulla on jotain sanottavaa”, Sheelika sanoi, hänen äänensä kuului kovemmin kuin ennen mutta selvästi hieman tärisevä, ”enkä aio sanoa tätä uudestaan”.
”S-se ei ole minun syytäni”, Sheelikan vapisi ja nyyhkytti, mutta jatkoi puhumista, ”ja jos te, te koreat-t, hienosto jäsenet, et-ette ymmärrä sitä, ni-iin t-te kaikki olette vain, vain pe-pelkkiä surkeita, Karzahnin, pelkurimaisia typeryksiä!
Te... te joka ikinen teistä! Ja te, teidän kaikki v-velvollisuudet, ei ole mitään! Ja teidän, kohtalot ja teidän rauhat, ovat kaikki ei, ei merkitse mitään! Ei... ei...”
Sheelika ei enää kestänyt ja alkoi juosta ovea päin, mutta ennen kuin hän ehtikään oven lähelle yksi viittaan pukeutunut Toa ja yksi valkoinen titaani estivät hänet; Axel ja Kindak.
Sheelika yritti taistella vastaan, mutta kyseessä olivat hyvin kokeneita Klaanin jäseniä.
Oikeussalin klaanilaiset alkoivat väitellä keskenään.
”Olipa se ilkeää”, kesken tämän kaiken vihreämusta Admin viimein alkoi puhua.
”Paeta kesken oikeudenkäynnin?” vihreämusta Admin sanoi piittaamattomasti, ”eiköhän tuo ole aika epäilyttävää puuhaa?”
Klaanilaiset alkoivat heti huudella.
”Niin, miksi hän yritti paeta?!”
”Jos hän on viaton, miksi hän pakeni?!”
”Miksi hän haukkuu meitä noin?!”
”Hänen on pakko olla syyllinen!!”
”Hän on syyllinen! Syyllinen!”
Klaanilaiset huutelivat kysymyksiä salin ympäri eivätkä pysyneet rauhassa. Kesti hetki ennen kuin sali rauhoittui Guardianin hakatessaan puuvasaraansa.
”Kuten olemme nähneet, nämä todisteet ja äskeinen tempaus puhuvat enemmän kuin tuhatta sanaa. Täten olemme päättäneet, että sinä, Toa Sheelika, olette syyllinen!” Guardian hakkasi puuvasaransa viimeisen kerran.
”Täten rangaissemme syytetyn...” mutta ennen kuin Guardian ehti lopettaa julistustaan, klaanilaiset alkoivat taas huudella mielipiteitään.
”Heittäkää Tyrmään!”
”Elinkautinen!”
”Selliin loppuiäksi”
”Eihän voi maksaa elämää istumalla sellissä. Teloittakaa hänet!”
”Teloitus!”
”Hän ei saa elää!”
Guardian alkoi rehellisesti tylsistyttää puuvasaran jatkuva hakkaaminen, mutta juuri silloin yksi Admineista seisoi tuolistaan.
Se oli Tawa.
Kaikki salissa lopettivat puhumisen. Sheelika vain katseli hämmästyneenä.
Tawa katseli muutama kerta ympärillä olevia klaanilaisia.
”On totta, että hän... Toa Sheelika on tappanut useita linnoituksen asukkaita ja samalla vahingoittanut useita lisää”, Tawa puhui selkeällä, mutta hieman monotonisella äänensävyllä, ”mutta, olen juuriadminina päättänyt, että hä... syytetty, ei laitettaisi tyrmään eliniäksi tai teloiteta.
Sen sijaan, haluan, että syytetty karkotettaisiin Klaanista. Toa Sheelika ei tule olemaan koskaan tekemisissä Klaanin kanssa eikä hän koskaan saa palata takaisin. Syytetty kielletään tulemasta Klaanin alueelle niin kauan kuin Klaani on elossa.”
Sheelika ei sanonut mitään. Hänen katseensa tippui lattiaan päin eikä hän enää voinut keskittyä ympäristöönsä.
Hän ei voinut uskoa, tai pikemminkin hän ei tahtonut uskoa mitä juuri on tapahtui.
Nais-Toa oli murtunut täysin Tawan julistaessaan hänen rangaistusta.
”Täten Toa Sheelikan elinkautiseen porttikieltoon”, Guardian julisti ja hakkasi puuvasaraansa. Hän hakkasi pari kertaa lisää jottei kukaan alkaisi huudella lisää.
Sheelika vietiin pois oikeussalista.
Kaikki klaanilaiset poistuivat salista ja jatkoivat väittelyään keskenään.
Kaikki paitsi kaksi.
Tawa ja Guardian jäivät ainoina ihmisinä saliin.
”Tawa, mitä...”
”Älä sano mitään”, Tawa keskeytti Guardianin ennen kuin hän ehti lopettaa.
”Mutta Tawa, miksi?” Guardian jatkoi silti kyselyään.
”En halua riistää hänen elämäänsä”, Tawa huokaisi syvään.
”Tawa, tiedän että olet tuntenut hänet jo ennen kuin tämä koko paikka oli edes olemassa...”
”... Ja tiedän myös, ettei hän koskaan riistäisi elämää keneltäkään”, Tawa keskeytti Skakdin paljon vakavammalla äänensävyllä, ”en tiedä miksi tai minkä takia hän tappoi kaikki nuo Matoralaiset, mutta minä haluan uskoa ettei se ole hänen syytään”.
”Tawa...”
”Tiedän, että velvollisuutemme on silti pitää rauhaa ja sen puolesta ketään ei pitäisi katsoa sormien välistä, mutta en siltikään halua nähdä häntä kituvan tyrmässä hänen loppu iäksi. Guardian, annan hänelle mahdollisuuden.”
”Mutta mitä jos hän aiheuttaa harmia Klaanin ulkopuolella? Mitä silloin?”
Tawa ei vastannut.
Guardian päätti luovuttaa ja käveli pois salista.
”Visokki, tiedän sinun olevan siellä”
Salin varjoista ryömi mustapunainen Visorak.
”Näit varmaan kaiken, Visokki?” Tawa kysyi kääntymättä Visorak-adminiin päin.
”Kaiken mitä tarvitsin”, Visokki vastasi.
”Visokki, luuletko, että tein oikean päätöksen?” Tawa kysyi.
”Se on sinun päätöksesi”, Visokki vastasi.
Bio Klaanin Tyrmä
Sheelika heräsi ja nousi ylös sellin vuoteestaan. Nais-Toa ei voinut uskoa viimein tottuvansa hiekkasäkin kovaan sänkyyn.
Päivät olivat vierineet nopeammin kuin hän olisi kuvitellut, hän ei edes tiedä mikä kellon aika on.
”Onko hän tosiaan jättänyt minut?” Sheelika ajatteli.
Hänen ajatuksensa katkesi, kun yhtäkkiä joku kaatui hänen sellin edessä useiden laatikoiden kanssa.
”Taas sinä?” Sheelika tiesi välittömästi kuka kaatui hänen sellinsä eteen. Tosin, ei kukaan joka päivä tapaa vaaleanpunaista Toaa.
”Jep, taas minä”, Toa GT vastasi yhtä pirteästi ja keräili tiputtamat laatikot.
”Mitä nuo laatikot ovat?”
”Lounaslaatikoita.”
”Lounas... mitä?”
”No, en tiennyt mistä ruuasta sinä oikein pidät, joten päätin tehdä kaikenlaista.”
”Miksi?”
”On aina hauskempaa syödä jonkun muun kanssa kuin yksikseen”, GT selitti ja hymyili.
Sheelikan kärsivällisyys alkoi hiipua pikku hiljaa.
”Kenet sinä luulet minun olevan?” Sheelika kysyi kääntämättä katsettaan GT:ä kohti, ”mitä sinä oikein yrität?”
”En minä yritä mitään”, GT vastasi viattomasti, ”haluan vain sinusta ystävän”
”Minusta? Ystävän?” Sheelika nousi seisomaan ja kääntyi GT:en päin, ”mitä sinä luulet minun olevan?”
”No, minusta sinä olet ihan mukava ihminen...”
”Minäkö mukava ihminen? Mikä Karzahnin typerys sinä oikein olet?” Sheelikan ääni nousi heti ja alkoi passata GT:tä päin, ”Tiedätkö läheskään minkälainen olen? Tiedätkö minusta yhtään mitään?”
”Mu-mutta...” GT alkoi hermostua hieman.
”Luuletko, että sinun typerät laatikkosi auttavat mitenkään? Minkälainen typerys sinä olet?!” Sheelikan passaus kuului kovemmin, ”Tiedätkö minkä olen käynyt läpi? ET! Et tietenkään! Et tiedä yhtään mitään ja silti yrität kutsut minua ”mukavaksi ihmiseksi”?!
Inhoan Klaania, inhoan joka ikistä klaanilaista ja kaikki minkä puolella he ovat!
Minä tappaisin jokaisen klaanilaisen maan päällä jos minulla olisi mahdollisuus enkä minä räpäyttäisi silmiänikään!
Ja minäkö muka ”mukava ihminen”? Mitä Karzahnia sinä oikein ajattelet?! Minkälainen Karzahnin idiootti sinä olet?
Minä en ole sinun ystäväsi. En nyt enkä koskaan tule olemaan!
Lähde pois ja jätä minut rauhaan! En kaipaa sinua täällä!”
Sheelika lopetti paasaamisensa ja hengitti raskaasti.
”... Ai”, GT vastasi masentuneesti, ”no, minä lähden sitten...”
GT otti osan lounaslaatikoista ja käveli pois. Ainoastaan pari laatikkoa jäi vielä sellin oven eteen.
Sheelika kaatui vuoteensa päälle. Hän tärisi hieman ja puristi kätensä kasvoihinsa.
”Mitä minä oikein teen...?”
Sheelika alkoi kyynelehtiä.
Tuntematon
Kultainen Metalliolento, Feterra, liisi huoneen keskellä olevan parrasvalon viereen. Zorak istui valon alla ja soitti hänen pianoaan keskittyneesti.
”Ilmoitus: Mestari Z.M.A, olemme...”
”Tiedän, tiedän”, Zorak keskeytti Olennon, ”vielä muutama nuotti jäljellä”
Zorak alkoi kiihdyttää soittamistaan. Hänen sormensa tanssivat kosketinsoitimen päällä villisti ja lopetti kappaleen muhkealla loppusoinnulla.
”Crescendo”
Skakdi nousi ylös ja silitti hieman soitintaan, hyvästellen sitä.
”Palaan vielä.”
Zorak ja hänen Feterransa lähtivät ulos huoneesta.
”Onko kaikki valmis?”
”Vastaus: Kyllä, Mestari Z.M.A.”
”Onko viestejä Zyglakeilta?”
”Vastaus: He sanoivat hyväksyvänsä sopimuksensa ja odottavat vastaustanne.”
Keskustelun jälkeen Zorak saapui metallioven eteen, jonka takaa paljastui suuri, maanalainen laituri.
Laituri oli alun perin suunniteltu Vortixxien salakuljetuksia varten, mutta nykyisin laituria käyttää kaikki muut kuin Vortixxit, kiitos Zorakin.
Zorak katseli tyytyväisenä ja alkoi miettiä yksikseen.
”Voi Avde, aina ajattelemassa olevan yhden askeleen minua edellä. Minkälainen hölmö hän luulee olevansa.
Jo vuosia olen odottanut tätä hetkeä ja olen viimein saamassa sen käsiini”
Mutta juuri kesken ajattelunsa, räjähdys kuului kaukana laiturissa.
Hän katseli tarkoin ja näki yhden Feterroista hyökkäämässä kaikkeen mikä oli sen lähettyvillä ja päästi epäluonnollista ja selkäpiitä karmivaa huutoa.
Feterra on tullut berserkiksi.
”Mitä... Miten tämä voi olla mahdollista? Feterra Xa, mikä on hänen yksikkönumeronsa?” Zorak kyseli kärsimättömästi kultaiselta Metalliolennolta.
”Vastaus: Malli 2.5, yksikkö 7, Mestari Z.M.A.”, Kultainen Feterra vastasi.
”... Se raskaasti vahingoittunut yksikkö joka sokaistiin. Ei ihme”, Zorak lausui itsekseen, ”katkaiskaa sen jokainen parviäly-yhteys muihin yksikköihin ja tuhotkaa se.”
”Vastaus: Tottelemme, Mestari Z.M.A.”, Kultainen Feterra Xa vastasi.
Feterra Xa lähetti käskyn jokaiselle lähettyvillä olevalle Metalliolennoille.
Berserkki-Feterra tuhosi ja heitteli viereisiä kanistereita, ennen kuin muut Feterrat saapuivat sen lähettyville.
Berserkki taisteli vastaan, mutta sekopäissä Feterra ei voinut puolustaa itseään yhtä hyvin.
Kaksi Feterraa saivat kiinni berserkin raajoista.
Metalliolennot repivät berserkin raajat irti. Berserkin huusi kovemmin kuin aikaisemmin.
Revittyään Feterrat perääntyivät ja tuhosivat Berserkkin plasma-aseillaan vahvimmassa asetuksessa, jättäen jäljelle vain savuavan ruhon.
”Tarkistakaa muut yksiköt jotka ovat olleet tekemisissä malli 2.5, yksikkö 7:n kanssa, emme saa antaa tämän tapahtua uudestaan.”
”Vastaus: Tottelemme, Mestari Z.M.A.”, Feterra Xa vastasi.
Zorak peräätyi tämän jälkeen taas omiin ajatuksiinsa.
”Vuosien ohjelmointi, vuosien verta ja hikeä, enkä vieläkään pysty parantamaan kaikkea. Voi kuinka tarvitsen sen merkittävän osan. ”Hänet” on saatava kiinni välittömästi.
Vain silloin voin nousta takaisin tuhkasta ja saada jokainen polvistumaan edessäni.
Aurinko porotti korkealta taivaalta. Oli keskipäivä ja Klaanin linnakkeessa oli erityisen paljon hälinää. Klaanilaiset pysähtyivät kukin vuorollaan ihmettelemään linnoituksen keskelle ilmestynyttä kärryjen ja telttojen hässäkkää. Yleisimmät kysymykset olivatkin '' Mitä tämä nyt on '' ja '' Mitä täällä oikein tapahtuu ''.
Tivolin johtaja, Amaka asteli kohti korkeahkoa puusta rakennettua lava systeemiä. Hänen palkkaamansa vartiat seurasivat vanavedessä. Harvinaisen kirkas aurinko sai tulisen hahmon palamaan normaalia koreammin.
'' Herrasväki... Rahit ja muut otukset. Minulla on lio ja kunnia ilmoitaa kansalle, että maineikas Kolmannenkuunfestivaali on saapunut maan kuuluun kaupunkiinne!'' Amaka huusi suorastaan sydäntä lämmittävällä vanhuksen äänellä.
Kun väkeä oli alkanut kerääntyä lavan ympärille. Väkirykelmästä kuului kysymys '' Mikä ihme on Kolmannenkuunfestivaali?''. Väki joukko suorastaan kuohui ihmetyksestä. Mitä ilmeisemmin Kolmannenkuunfestivaali ei ollut kovinkaan kuuluisa klaanin saarella.
Amaka avaa kurkkunsa '' Krhm... Ette kai te yritä väittää, että sana ei ole kantautunut meidän mahtavasta Gladiaattori-areenasta eikä ainutlaatuisista herkuistamme joita myymme?... Noh eipä se mitään. Kerta se on ensimmäinenkin.'' Amaka hengähtää syvään ja lopettaa lyhyen puheenvuoronsa sanoin '' Nyt menkää, tutkikaa, ihmetelkää ja ennenkaikkea iloitkaa siitä että Kolmannenkuunfestivaali on saapunut tänne!''
Väkijoukko alkoi hurrata ja lopulta hajaantua, jolloin Amaka kääntyi ympäri ja käveli alas lavatla omalle teltalleen ja katosi sen uumeniin.
[spoil]En jaksa kirjoittaa pitkiä posteja...[/spoil]
Ilma-alus oli saapunut sankan sumun vyöhykkeelle. Keetongu ei nähnyt, minne ohjata. Hänen täytyi luottaa täysin navigaatiolaitteistoon. Omiin silmiin ei ollut luottamista.
Guardian istui tuolissa huolestuneen näköisenä. Manu lillui edelleen lasisessa purnukassaan. Eikö ole ironista, hän sanoi, että minä olen lasipurkissa. Guardian katsahti häneen. Jos minä olisin omassa ruumiissani, minä –
”Tiedetään”, Guartsu huokaisi silmiään hieroen. ”Olisit hävittänyt tämän sumun.” Olin kyllä sanomassa, että olisin voinut kuurata tuulilasin, mutta miten vain.
He lensivät sumussa muutaman tunnin ajan. Kaikki näytti yksitoikkoisen samalta sumussa. Guardian koetti nukkua hetken. Pian tuli vaihdon aika. Guardian tarttui ruoriin, Tongu painoi pehkuihin. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua Ternok sanoi:
”Herra Guardian, me olemme nyt viidenkymmenen kilometrin päässä Nynrahista.”
”Sepäs mukava uutinen”, Guartsu vastasi väsyneenä. ”Käypä herättämässä Tongu.” Kun Tongue herää, kielipeli alkaa, Manu sanoi hihittäen.
Hetken kuluttua keltainen jättiläinen talsi heidän luokseen. Edestäpäin kajasti valoa. Sitten, yhtäkkiä, sumu loppui. Muutaman metrin välillä se hälveni olemattomiin. Nyt he näkivät meren ja heidän edessään odottavan saaren.
Saari, jonka he näkivät, ei ollut mikään kaunis näky. Ilmasta käsin näkyi monia tulipaloja. Savupatsaat nousivat korkealle Nynrahin taivaalle. Rakennuksia näkyi palasina siellä, missä asutusta oli. Kasvillisuus oli suurimmaksi osaksi liekeissä.
”Mitä tämä on?” Guardian kuiskasi ja iski nyrkkinsä pöytään. Keetongu sulki ainoan silmänsä hetkeksi ja avasi sen sitten uudestaan. Näky oli todellinen. Ai oliko täällä jokin ongelma, vai? Manu ivasi.
He alkoivat laskeutua Nynrahia kohti. Mutta heidät yllätti joukko lentäviä pikku aluksia. Ne olivat lautasen muotoisia ja ampuivat heitä kohti. Mikä pahinta, ne olivat liian pieniä maalitauluja.
”Ne vahingoittavat jotakin ja pahasti, jos emme pian laskeudu”, Tongu ärisi tarttuen ohjaimiin. Koko alus huojui ja tärisi. Guardian kaatui lattialle kompastuttuaan tuoliin. Manu purkki putosi lattialle ja kieri Tongun jalkojen juureen. Keltainen rahi yritti kaikin voimin joko karistaa tai tuhota hyökkääjät. Hän ohjasi alusta vasemmalle ja oikealle, mutta pienet lentävät lautaset pysyivät heidän kannoillaan. Ne olivat aivan aluksen vasemmalla puolella ja ampuivat reikiä Kirikori II:n kylkeen.
”En saa niitä karistettua!” Tongu huudahti. Guardian oli noussut pystyyn ja koetti nyt pitää asemansa. Hän ei onnistunut, vaan aluksen keikahtaessa viidenkymmenen asteen kulmaan vaakatasosta lensi toiselle puolelle alusta ja iski päänsä ikkunalasin läpi.
Manun ajatukset sinkoilivat sinne tänne purkin pyöriessä lattialla ympäriinsä. Mikä kummallisinta, Guartsu aisti hänen päässään pyörivän erilaisia monimutkaisia yhtälöitä ja kaavoja.
”Manu, eikö matematiikalle löydy parempiakin ajankohtia?”
”G, me joudumme pakkolaskeutumaan!” Tongu murahti ja käänsi vasemmalle. Muutaman kymmentä robottilentäjää murskaantui aluksen kylkeen. Suunnilleen saman verran jäi jäljelle. Tongu huudahti voitonriemuisena, mutta ei ehtinyt iloita kauan, kun jostain kuului posahdus.
”Aha. Ne hajottivat höyryventtiilin…”
”Ja se on…?” G kysyi.
”Paha asia”, Tongu vastasi.
He laskeutuivat kohti kallioista maaperää. Rysähdys oli kova, mutta kovin paljon vahinkoa se ei aiheuttanut Kirikori II:lle. Hetken kuluttua sekä Guardian että Keetongu olivat aseistautuneet ja raahanneet itsensä ulos aluksesta. Sitten alkoi ammuskelu. Kymmenisen lentävää lautasta lensi heitä kohti. Ne eivät tähdänneet klaanilaiskaksikkoon vaan maassa röhnöttävään alukseen. Muutaman he ampuivat alas suoralta kädeltä, mutta robotit viisastuivat ja alkoivat tehdä monimutkaisia liikesarjoja. Niihin oli nyt huomattavasti vaikeampi osua.
Alukselle oli aiheutunut jo paljon vaurioita, kun robotteja oli ilmassa enää kolme. Ne päättivät, että oli järkevää alkaa ampua kaksikkoa, joka oli tuhonnut suurimman osan niiden hyökkäysjoukoista. Yksi paljasti kaksi terää kyljissään ja syöksyi Guardiania kohti. Tämä olisi silpoontunut kahteen osaan, ellei Tongu olisi heittäytynyt sen päälle niin, että se lensi maahan ja rysähti klaanilaisen painon alle.
Sillä väli Guartsu harjoitti tarkka-ammuntaa kiikarisilmineen ja vartija-kivääreineen. Lopulta enää yksi lentävä lautanen oli jäljellä, mutta se ei hyökännytkään, vaan lähti pakoon.
”Se ei saa päästä karkuun!” Guartsu henkäisi. Hän yritti juosta sen perään ja ampua sitä vielä, ennen kuin se katosi kallioiden taakse. Keetongu pyyhälsi ähisten hänen vierelleen. Hetken he vain seisoivat paikoillaan. Sitten he kääntyivät mustunutta alustaan kohti. Palanut puu oli reikiä täynnä, mutta alus oli varmaan yhä, ja varsinkin korjauksen jälkeen, lentokykyinen.
”Mitäs nyt?” Tongu sanoi.
”En tiedä”, Guartsu vastasi. Ehkä noudatte minut täältä?
”Ai, juu”, Guardian sanoi vaisusti. Vaikka eihän Manu sitä kuullut. Guardian ja Keetongu kävelivät sisään alukseen. Matoranit tulivat pois pöydän alta, ja Guardian nosti Manun purkin ylös. Sain laskettua lentorata ja mahdolliset pakkolaskupaikat, mutta kukaan ei tainnut kuunnella minua…
Guartsu kohautti olkiaan. Keetongu sanoi:
”Oli vähän kiire…” Manu tyytyi hymähtämään vastaukseksi.
”Mitä meidän nyt pitäisi tehdä?” toinen Matoraneista kysyi. Ei kai auta muu, kuin alkaa tutkia, mitä on tapahtunut. Ja kannattaa välttää kuolemista.
Guardian pyöritteli silmiään ja sanoi:
”Joku näyttää vallanneen tämän saaren, ja –” Hyvä huomio, Manu kommentoi.
”– ja meidän täytyy selvittää, kuka ja miksi.” Tongu nyökkäsi.
”Meidän pitää pelastaa saaren Matoranit ja vapauttaa heidät alistajien hirmuvallasta. Kuka ikinä tekikään nuo robotit…” … oli fiksu mies, Manu jatkoi Tongun virkkeen loppuun.
”Olin sanomassa täysi idiootti”, Tongu hörähti. … ai.
”Mitä me teemme?” Matoranit kimittivät yhteen ääneen.
”Teidän taitaa olla pakko tulla mukaamme”, Guartsu sanoi. ”Täällä on vaarallista.”
”Eli meidän täytyy jättää Kirikori?” Tongu sanoi haikeasti.
”Kyllä”, Guardian vastasi, ”ainakin vähäksi aikaa. Onhan meidän poiskin päästävä.” Jos mitään poispääsyä on.
”Pessimismiä tuollainen.” Realismia.
”Eli pessimismiä.” Ehkä arkimerkityksessään. Entä, jos olen ontologinen realisti?
Guardian ei vaivautunut vastaamaan.
He astuivat ulos aluksesta. Kirikori II:sta nousi savua. Vielä pahemmin savusi ympäristö. Minne tahansa he katsoivat, he näkivät savupatsaan, jos toisenkin. Kasvillisuus oli joko tulessa yhä edelleen tai palanut maan tasalle. Nynrahilla oli olut hiekkaranta ja trooppista kasvillisuutta, mutta nyt tilalla oli tuhkainen hiekkakerros ja palaneita käppyröitä. Taivas näytti violetilta ja valkoiset pilvet pyyhkivät sitä kuin pyyhekumi paperia. He olivat laskeutuneet jonkinlaisen kylän viereen. Kylä oli tuhoutunut hiljattain. Savuavia rakennuksia oli muutama, ja suurin osa oli romahtamispisteessä tai jo luhistunut. He kävelivät kylän halki. Ei ristin sieluakaan näkynyt matkan varrella. Guardian pälyili epäilevänä ympärilleen. Hän oli odottanut tapaavansa vihollisia heti siltä seisomalta, kun he astuivat ulos aluksesta toisen kerran. Keetongu katseli murheellisena tuhottuja maisemia. He saapuivat pienelle järvelle. Oletan, että tämän järven vesi ei tavallisesti ole… punaista, Manu totesi. He jatkoivat kävelyään eteenpäin. Edessä kohosi pienoinen kukkula, jonka huipulle he päättivät kiivetä nähdäkseen, mitä edessäpäin oli. Epäluuloinen Guardian ryömi rinteen ylös ja kurkisti varovasti toiselle puolelle kukkulaa. Maisema jatkui samanlaisena näköesteisiin asti. Näitä olivat suuret siirtolohkareet sekä palaneet puut.
Guartsu viittoili seuralaisilleen, että oli turvallista tulla. Keetongu, joka kantoi Manun purkkia, ja Matoranit hänen jäljessään kipittivät rinteen huipulle. Sitten he jatkoivat eteenpäin palaneeseen metsään. Tropiikin kulottunut kasvillisuus oli puolittain elossa, mutta noen peitossa. Jotain oli tapahtunut Nynrahin saarella. Eikä se varmasti ollut ollut miellyttävää kenenkään mielestä.
Zakaz
”Kuinka niin ssssinulla ei ole heitä?”
Nektann huokaisi ja vilkaisi olkansa yli sotureitaan. He kaikki seisoivat tykkitornilla, jonka luota klaanilaiset olivat ovelasti paenneet. Sotilaat olivat hermostuneita. He seisoivat rivissä Nektannin takana ja pälyilivät johtajaansa sekä toisiaan. Nektannin edessä oli suurehko näyttö, jonka sisuksista pällisteli Abzumon julma pärstä.
”Minulla ei ole niitä”, Nektann sanoi, ”koska ne pääsivät karkuun.”
Abzumo kohotti kulmaansa ja asetti hetken kuluttua kätensä leualleen, jota alkoi hivellä mietteliään näköisenä.
”Sssse ei ole vaihtoehto, Skakdi.”
”Mitä sinä puhut”, Nektann sihahti. ”Minä teen mitä tahdon. Nyt näyttää vain siltä, että sinä jäit ilman vankejasi ja minä ilman rahojani.”
”Ei aivan niinkään, Nektann.”
”EI?”
”Ei.”
Nektann oli turhautunut sananvaihtoon ja purkaakseen kiukkuaan iski tajuttomaksi sotilaan, joka eturivissä oli yrittänyt kurkkia hänen keskusteluaan. Sitten hän kääntyi takaisin Makutan puoleen ja karjui:
”Sinä väität, että tämä ei ole ohi! Mitä sinä kuvittelet, saastainen Makuta? Että minä aikoisin yrittää uudelleen? Minun ei olisi alun alkaenkaan pitänyt yrittää tehdä kauppaa sinun kaltaisesi typerän pellen kanssa! Minulle ei ole aiheutunut muuta kuin harmia. Ja kyllä, halusin tekosyyn tapattaa Warrekin, mutta se ei vain ole tarpeeksi Makutan kanssa asioimiseen! Minä tarvitsen jotakin, mikä pitää minut iskussa. Haluan päästä tapattamaan jonkun. Sellaisia me Skakdit olemme. Mutta minä en päässyt, mikä turhauttaa minua erittäin isosti, enkä edes saanut rahojani! Ja nyt minä joudun puhumaan vielä lisää sinun kanssasi, Makuta. Minua kyllästyttää puhuminen. Skakdeja ei ole tehty puhumaan! ME OLEMME TAPAJIA!”
Makuta kuunteli raivoamista hetken, mutta kohotti sitten kätensä. Nektann vaikeni heti. Abzumo hymyili ilkeästi ja sanoi:
”Sssssanoinko minä…” Hän piti taukoa. ”… että sinä ssssaisit yrittää uudestaan?”
”Mitä sinä…”
”Sssssanoinko minä, että sinä joutuisit puhumaan kansssani vielä lisää?”
”No mitä skarrarrarrin väliä sil-”
”Ssssssssssssanoinko minä”, Abzumo kuiskasi, ”että sssssinä ssssselviäisit hengisssssä…”
Hän alkoi nauraa hiljaa.
”… ssssselviäisit hengissä tämän kessssskusssstelun jälkeen?”
Nektann oli aivan hiljaa ja vain mulkoili Makutaa. Tämäkin oli hiljentynyt ja katseli Nektannia suoraan silmiin. Oli hiljaista kauan. Sotilaat alkoivat hermostua. Monet kiemurtelivat paikoillaan paahtavassa auringossa. Useat Skakdit pohtivat, kuinka paljon kello mahtoi olla ja kuinka kauan he ehtisivät vielä istua baaritiskillä.
Lopulta Makuta puhui jälleen.
”Minä oletin, Nektann, että ssssinä onnissstuissssit. Mutta ssssinä et onnissstunut. Ssssinä petit luottamuksssseni etkä ssssaaanut eliminoitua kolmea henkilöä, joissssta kakssssi oli Sssskakdeja ja ykssssi… Makuta, jolla ei ollut voimiakaan. Minä ehdin jo toivoa, että ssssaisssin haluamani ja lähetin jopa erään palvelijoisssstani hakemaan sssssitä.”
Nektann vilkuili nopeasti ympärilleen.
”Mitä sinä olet tehnyt, Makuta?” hän sylkäisi. Makuta katsoi edelleen hänen silmiinsä.
”Hyvässsti, Nektann. Sssse on ohi.”
Sitten helvetti pääsi irti.
Miksi kaikki tuntui lopulta kietoutuvan Nimdan ympärille? Kaikki jahtaavat sitä tietämättään mikä se on. Mikä se on?
Se on valkoinen metallisiru. Mitä muuta se on?
Jotakin, jonka takia kannattaa tappaa.
Matoro havahtui ajatuksistaan tömähdykseen. Jään Toa piteli päätään. Hän oli onnistunut nukkumaan pari tuntia. Uni oli ollut kaikkea muuta kuin rauhoittavaa.
Toa haparoi itsensä pystyyn ja tähyili ympärilleen. Äksä ja Jardirt olivat laivan keulan tietämillä ja kiskoivat köysiä. Notfun käveli kohti ja selitti jotain perillä olemisesta. Matoro valpastui välittömästi ja siirtyi keulaan. Edessä näkyi hietikkoinen, matalapuustoinen saari. Takana oli Pohjoisen Mantereen rannikko.
"Nuo tyypit jättävät meidät tähän ja jatavat matkaansa. Me saamme tuon veneen saarelle menoon", Fun selitti tilannetta.
"Millä tulemme pois?"
"MINUN laivallani tietysti"
"Aha", Matoro totesi nopeasti. Puolelle tusinalle tehty pelastusvene tippui veden pinnalle ja Jardirt hyppäsi sinne ensimmäisenä.
"Hei. Miksei tämän paatin kapteenia näy juurikaan tällä laivalla?", Matoro kysyi hiljaa Notfunilta.
Matoran oli hetken hiljaa ja avasi sitten suunsa.
"Öh, hän ei tykkää minusta. Tai toisinpäin"
"Onko se syy olla piilossa koko matka? Näimme hänet vain matkan alussa"
"En tiedä. Mitä jos unohdetaan koko heppu..."
Matoro huokaisi. Ei tuosta ottaisi selvää. Hän hyppäsi Äksän perässä veneeseen. Kun Notfunkin oli paikalla, he lähtivät soutamaan kohti hietikkoista saarta mystisen rahtilaivan jatkaessa matkaansa.
Kyseinen saari, sisämaa
"Missä on Nimdan temppeli", musta hahmo aloitti ja iski pienen majan oven nurin.
"E-ette voi mennä sinne..." matoran sopersi ja vetäytyi taaksepäin.
"Kysyin missä", Amazua vastasi ja nosti matorania kurkusta. Hän heitti pienen le-matoranin maahan ja kääntyi huoneen muiden henkilöiden puoleen.
"P-pyhättö on saaren keskellä. Ath-järven rannalla", ko-matoran vastasi särisevällä äänellä.
"Mutta Nimdan luona ei ole käyty tuhansiin vuosiin. Temppelin maanalainen osa on sinetöity...."
Muutama matoran sopersi rukousta Athille. Musta hahmo oli varmasti Atheon. Atheon oli tullut saarelle tuhoamaan ja tappamaan.
Amazua ja kymmenen matorania olivat matkanneet melko nopeasti päivän aikana sisämaahan. Laivaa oli vartioimassa parikymmentä jäljellä olevaa piraattia.
Nimdan pyhättö sijaitsi saaren suurimman järven rannikolla varsin idyllisessä paikassa. Näköala järvelle oli kaunis ja koskematon. Valkoinen ja pienikokoinen pystykivistä tehty pyhättö odotti yksinään puhtaan luonnon keskellä. Amazua iski metallinyrkkinsä puuoven läpi ja heitti jonkin papintapaisen järveen. Valoisa ja taiteellinen temppeli oli täynnä arvoesineitä ja kaiverruksia seinissä. Piraatit pakkasivat arvotavaraa mukaansa Amazuan etsiessä maanalaisen osan sisäänkäyntiä. Hän potkaisi marmorisen altatrin nurin.
Bingo.
Laatta murskautui hänen nyrkkinsä alle. Portaikko alas oli täynnä kiveä.
Notfun käveli ympyrää. Hän yritti etsiä aarretta, mutta ei löytänyt sellaista. Tästä hän tuli pahalle tuulelle. Hetken kävelyn jälkeen hän kuitenkin löysi mielenkiintoisen näköisen kiven, johon oli kaiverrettu erään "jumalan" symboli.
Notfun tunnisti symbolin kuolleen muinaisen jumaltoan symboliksi. Hän otti kiven käteensä.
Matorankylä oli kuolemanhiljainen. Puiset rakennukset huojuivat lämpimässä tuulessa. Suurimman majan ovi oli irti.
Matoro käveli hitaasti toiset Klaanilaiset perässään. Kylä näytti autiolta.
"Minulla on huono tunne tästä", Matoro sanoi ohimennen. Hiekkaisella päätiellä näkyi raskaita väkijoukon jälkiä.
"Täällä on ollut suuri väkijoukko", Jardirt ilmoitti tutkien maata.
"Entinen miehistöni ehkä?" Notfun ehdotti.
"Hei, tämä ovi on lyöty irti", Matoro hihkaisi nostettuaan suurimman mökin puuovea. Siinä oli reikä, joka näytti nyrkin tekemältä.
Toalle tuli ensimmäisenä mieleen se laivan kaapannut metallikäsi.
"Outoa. Missään talossa ei ole väkeä", Äks ihmetteli ääneen tutkittuaan pari mökkiä.
"Tämä suurin mökki näyttää olevan jonkinlainen kylän keskus", Jään Toa puhui taloon tulleelle piraattikaksikolle. Hän penkoi hyllyjä yrittäen löytää mitä tahansa.
Notfun katseli ympärilleen tylsistyneenä.
"Entä jos me vain seurataan noita jalanjälkiä?"
"..."
"..."
"Miksi me emme tajunneet tuota aikaisemmin" Jardirt ihmetteli.
"Niin! Minun porukkani ei varmasti osaa liikkua huomaamattomasti! Metsää pitkin menee vana roskaa, tallottuja oksia ja tyhjiä pulloja", Notfun hehkutti.
"Katsotaan nyt ensin löytyykö täältä jotakin", Matoro huomautti ensin ja avasi yhden puisen lipaston.
Sieltä paljastui erittäin vanhan näköinen kirja.
"Ath", hän luki ääneen otsikon. "Tämä on niiden-"
"Hippien", Notfun sanoi väliin.
"... matoranien uskonnollinen kirja"
"Mitä siinä on?" Xxonn kysyi.
Toa avasi kirjan.
Kirjoitus oli jotakin outoa kieltä.
"Lue itse", Matoro sanoi ja heitti kirjan Äksälle.
"Eihän tästä saa mitään selvää!"
"Ei niin", Matoro vastasi ja heitti kirjan hyllyyn. "Eli mennään näppituntumalla jälkien perässä"
Nimda-saari, pyhättö
"Ne ryövärit tuhoavat temppelimme ja ryötstävät aarteemme!" matoran kailotti kaadunneen alttarin päällä. Parikymmentä aseistautunutta uskovaista seisoivat rinkinä hänen ympärillään, valkoisen Nimdan Pyhätön seiniä vasten.
"Me emme salli sitä! Me saamme Athilta voimaa tuhota ne!" ilmeisesti ylipappi vaahtosi.
Joukko nosti aseitaan ja hurrasi. Sitten he alkoivat mennä yksi kerrallaan portaikkoa alas soihtujen ja keihäiden kanssa.
Nektann makasi pöydän alla. Miten hän oli sinne päätynyt, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että jokin oli hyökännyt ja tarkka-ampunut viisitoista hänen kolmestakymmenestä sotilaastaan. Heihin oli iskenyt paniikki, ja muutama jalkoihin jäänyt Skakdi oli tallautunut kuoliaaksi. Nektann olisi kyllä poistunut pöydän alta, mutta eräs soturi nimeltä Bodyrakk oli päättänyt tuupertua kyseisen pöydän päälle. Pöydän jalat olivat musertuneet suuren Skakdinjärkäleen alle, ja Nektann oli jumissa. Kaiken lisäksi salaperäinen sala-ampuja ammuskeli lisää hänen sotilaitaan – ainakin äänistä päätellen. Ei olisi pitänyt luottaa siihen Makutaan, Nektann ajatteli. Lisäksi olimme varomattomia omalla maaperällämme. Sitä virhettä en tee toiste.
Hetkisen kuluttua Nektann oli saanut raahattua ruhonsa pois pöydän alta. Tarkka-ampuja päätti osua häntä jalkaan. Sotalordi karjaisi hypähtäen pystyyn. Hän kuitenkin kaatui saman tien jalkaan sijoitetun luodin takia. Nektann kierähti nopeasti pois näkyviltä suuren tynnyrin taakse. Hän oli onnellinen vartioaseman kalustuksesta, vaikkakin se kattoi vain muutaman tuolin, pöydän ja pari tynnyriä.
Nektann vilkuili ympärilleen etsien katseellaan sala-ampujaa, joka oli verottanut vartioaseman ryhmästä jo yli puolet. Hän käytti strategista ajattelukykyään etsiäkseen parhaat tarkka-ammuntapaikat. Erään pienen mäennyppylän huipulla kasvavan kaktuksen takana oli sotalordin mielestä kolmanneksi paras paikka tarkka-ampujalle. Siispä tämä luultavasti olisi siellä. Paras paikka oli huono paikka, koska sinne voitiin odottaa väijytystä. Toiseksi paras paikka oli vielä liian hyvä paikka, jos ampuja oli hyvä. Toisaalta ehkä juuri siitä syystä tarkka-ampuja valitsisi ensimmäisen paikan; jos sitä odotettiin, sitä ei oikeasti odotettu. Nektann lakkasi sotkemasta päätään mokomilla ajatuksilla ja otti esiin löytämänsä zamor-singon. Sitten hän laukaisi kohti mahdollista tarkka-ammuntapaikkaa. Kuului räjähdys. Suojautunut Nektann nousi esiin tynnyrin takaa ja vilkuili kukkulalle. Ammuskelun ääniä ei enää kuulunut.
”Sotilaat, ilmoittautukaa!” Nektann huusi. Kymmenen ääntä vastasi. Perhana. Kaksi kolmasosaa kuoli…
Skakdit tulivat esiin piiloistaan.
”Kuoliko se”, joku pohti.
”Ehkä. Toivottavasti”, Nektann vastasi. Ja piru periköön sen Makutan, joka päätti hyökätä minun kimppuuni!
Tuskanhiki kiilteli Ämkoon vihreän naamion otsalla Toan nostellessa raskaasta kivestä valmistettua painoa vasemmalla kädellään. Painon kahvana toimiva hiekanruskea hamppuköysi narskui Toan kämmentä vasten vihreänmustan soturin ilmeen kiristyessä entisestään.
Lopulta Ämkoon voimat pettivät ja paino jysähti maahan. Toa huohotti, oikoi väsynyttä raajaansa ja nousi sitten ylös istumapaikan virkaa toimittaneen sammalta kasvavan kannon päältä.
Ämkoon ainoan luonnollisen käden treenaamiselle löytyi hyvä syy. Edellisenä iltana Bakmei oli pannut merkille, että varjokäden nähtyään jopa aivovauriosta kärsivä marakatti ymmärtäisi hyökätä Ämkoon kimppuun vasemmalta puolelta. Varjoenergiasta koostuva raaja särkisi tarpeen vaatiessa suhteellisen helposti vahvemmankin vihollisen panssarin, mutta tähän raakaan voimaan ei tulisi luottaa liikaa. Valkean turagan opit ruumiin ja mielen tasapainosta olivat kieltämättä järkeviä, eikä siksi ollutkaan ihme, että Bakmei oli määrännyt Ämkoon nostelemaan painoja läpi yön.
"Joko sinä lepäät?"
Ämkoo kääntyi paikalle saapunutta Bakmeita kohti, kumarsi jälleen kerran tavan vuoksi ja virnisti sitten kevyesti.
"Rajani taisi tulla vastaan. Jatkan ihan pian."
"Ota kampela", Bakmei tokaisi ja heitti hätäisesti paistetun vedenelävän nälkäiselle Toalle. Ämkoo tarttui kalaan, näykkäisi tästä palasen ja vilkuili sitten ympärillään avautuvan metsikön suuntaan.
Sitten Enki saapui.
"He saivat koodin auki", vihreä matoran ilmoitti tehtyään ensin kunniaa sekä Ämkoolle että turagalle. Bakmei ei reagoinut juuri mitenkään matoranin saapumiseen, vaan häipyi omien puuhiensa pariin.
"Hyvä. Osaatko sanoa tässä vaiheessa mitään itse sisällöstä?" Ämkoo kysyi ja istui taasen alas.
"En paljoa. Sen voin sanoa, että olit oikeassa. Ainakin valtaosa tekstistä on Atyan itsensä kirjoittamaa."
"Hyvä. Kääntäkää kaikki."
"Käskystä."
Enki nyökkäsi ja valmistautui tekemään lähtöä. Ämkoon voimakas rykäisy kuitenkin sai matoranin pysähtymään.
"Niin?"
"Olisi vielä yksi juttu."
- - -
Myöhemmin päivällä Ämkoon veljeskunnan päämajan tykönä nousi ilmaan tummanharmaa haukkarahi. Selässään se kantoi turkoosia kanohi kakamaa kasvoillaan kantavaa vihreänkirjavaa matorania. Matoran tarttui vyötäisillään roikkuvaan radiolaitteeseen ja puhui:
"Testaan yhteyttä. Täällä Tedni, suuntana Klaani. kuuleeko päämaja?"
Tunneli oli pitkä ja yllättävän valoisa. Koko katto oli koristeltu sinisin ja keltaisin valokivin. Nuo värivalot tanssivat yhdessä varjojen kanssa valkoisilla, riimuja täyteen kirjoitetuilla seinillä.
Amazua oli jatkuvasti varuillaan. Hän oli melkein pudonnut ääriomaperäiseen aukeava luuku-ansaan. Luolastossa olisi vielä yhdeksän ansaa sen Toan muistiinpanojen mukaan. Hän luotti haarniskaansa ja voimiinsa, mutta tiesi että ei kannata olal liian luottavainen omiin kykyihinsä. Pitkä letka piraatteja käveli hänen takanaan, kuka tehden mitäkin. Joukko oli ottanut jokaisen arvokkaan esineen tunneleista.
Seinästä syöksyi nopealla liikkeellä terä. Amazuan metallinen käsi ehti ottaa sen vastaan ja vääntää sen mutkalle.
Seuraavalla askeleella ilmeisesti jollakin liiketunnistinsysteemillä varustetut terät pyörähtivät esiin seinästä. Palkkasoturi onnistui tekemään ne helposti pelkin käsin vaarattomiksi.
Piraattimatoranit kuiskivat jotakin tyytyväisinä.
Nimdasaari, pyhättö
"Tuolla", Xxonn viittoi metästä nähtyään puiden lomasta rakennuksen. Matoro vaikutti huojentuneelta ja kiihdytti kävelyvauhtiaan kahden matoranin koittaessa pysyä perässä.
Suuren järven rannalla odottava valkokivinen rakennus näytti vaatimattomalta kaukaa katsottuna. Se oli rakennettu pystyyn asetetuista kalkkikivisistä lohkareista joiden päälle oli kasattu kiviä poikittain. Koko yksi seinämä oli auki, eräänlaisena ovena. Paikka olisi täydellinen puolustuksellisesti, sillä se sijaitsi rantakukkulan laella suuren aukion keskellä.
Neljä Klaanilaista lähtivöt nousemaan loivaa mäkeä ylöspäin nopeaan tahtiin. He olivat kävelleet tänään jo paljon ja lisää oli odotettavissa.
Kun Matoro etummaisena siirtyi ovesta sisään valoisaan, pieneen rakennukseen, hän huomasi joukon matoraneja aseiden kanssa katsovan heitä.
"Lisää haudanryöstäjiä! Tapetaan!" yksi matoran karjaisi ja osoitti keihäällään nelikkoa.
"Ei ei ei. Emme ole ryöst-" Matoro aloitti mutta hänen jalkojensa juureen lentänyt keihäs keskeytti hänet.
"A ha. Mitä te sitten olette?" keihäsmatoran kysyi, näyttäen siltä että voisi heittää toisen keihään koska vain.
Matoro pohti tilannetta. Amazua on todennäköisesti jo syvällä maan alla. Matoraneista voisi olla hyötyä.
"Keitä olette?" munkki tivasi. Kaksi matorania lähestyivät joukkoa osoittaen keihäillään.
"Me haluamme pysäyttää sen alas menneen haudanryöstäjän ja sen roistojoukon", Jardirt sanoi nopeasti, edes valehtelematta. Lyhyt ja heikon näköinen matoran olisi tasaisempi neuvottelukumppani.
"Me selviämme heistä itsekkin. Nyt, häipykää. Emme halua vääräuskoisia pyhille paikoillemme", munkki jatkoi. Pari muuta uhittelivat edelleen keihäillään.
"Mitä jos me nyt ottaisimme rauhallisesti ja ottaisimme ryypyt pekkaan", Notfun änki sisään.
"Ryypyt mitä?" munkki kysyi nopeasti.
Kapteeni ehti sanoa "Rom-" ennenkuin munkit räjähtivät. Ei, ne eivät räjähtäneet kirjaimellisesti. Ne vain suuttuivat koska alkoholi on yksi suurimpia paheita heidän uskonnossaan.
Matoro kyykistyi ja hänen päähänsä tähdätty keihäs meni pahasti huti. Hellänpuoleinen potku toista lähellä olevaa matorania jalkaan ei vaikutanut juuri mitenkään keihäällä sohivaan tyyppiin.
Matoraneja vastaan taisteleminen oli ikävintä mitä Toa voi joutua tekemään.
Äks katsoi kysyvästi Jään Toaa väistäessään yhden keihäänpiston.
Matoro ei keksinyt järkevää toimintastrategiaa. He eivät voisi käyttää voimaa noita vastaan.
Sitten hän miltei huusi matoraneille "Olen Itroz!"
Munkkijoukko hiljeni. Klaanilaisjoukko jähmettyi.
Viimein joku rohkeni avata suunsa.
"O-oletko sinä se Itroz? Makuta Itroz?"
"Kyllä olen. Tarvitsen sirua uudestaan tutkimuksia varten", Matoro valehteli. Hän tiesi juuri olevansa äärimmäisen heikoilla jäillä. Jos hän paljastuisi, se olisi menoa se.
"Olisit heti sanonut, arvon Itroz. Autamme sinua aina sen sopimuksemme nojalla", munkki kertoi ystävällisesti, tajuten vasta nyt "tunkeilijan" ja Itrozin yhdennäköisyyden. Lisäksi Makutat muuttavat usein muotoaan. Ity oli edelleen valkomusta ja hänellä oli teleskooppisilmä ja tuo miekka.
"Niin, joo", Matoro sanoi hetken ajatuskatkoksen jälkeen. Heti hän tajusi kuinka tyhmästi oli sanonut. Nuo matoranit tiesivät Itrozista enemmän kuin hän itse.
"Saammeko mennä Nimdan kammioon ja samalla hoitelemaan ne haudanryöstäjät?" Matoro kysyi vakavoituneena. "Nämä ovat Kavereitani Veljeskunnasta. Täysin luotettavia", hän jatkoi ja viittasi muihin Klaanilaisiin.
Munkki näytti nörästi tietä portaikkoon ja nelikko lähti alas munkit mukanaan. Matoron otsalla helmeili jatkuvasti kylmä hiki. Olisi vain ajan kysymys koska nuo alkaisivat epäillä.
Neljän hahmon sekalainen joukkue hiipi rannikon havumetsissä. Nynrahin saaren metsien kärsimä vahinko oli osoittautunut huomattavasti pienemmäksi kuin klaanilaiset olivat odottaneet ensinäkymästä päätellen. Metsiä ei ollut tuhottu satunnaisesti sodan nimissä, vaan tuho oli pikemminkin järjestelmällistä ja harkittua. Savupatsaat nousivat rannan suunnalta, mutta saaren sisäosissa niitä ei näkynyt kuin yksi. Vaikutti siltä, että hyökkääjien tarkoituksena ei ollut tuhota saarta.
Guartsu kulki joukon etunenässä. Hän katsoi kiikarisilmällään syvemmälle metsään vaihdellen sen silmän linssin väriä sekuntien välein. Vartija nojasi havupuuta vasten ja tutki näkymiä joitakin sekunteja ennen kuin viittoi takana seuraaville merkin siitä, että reitti oli selvä. Guardian puristi Vartija-kivääriään tiukasti. Makuta Nuin lasipurkki oli kiinni adminin varustevyössä.
Keetongu käveli seuraavana. Keltaisen jättiläisen olisi vaikea pysyä huomaamattomana metsässä oikeassa tilanteessa, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Tongun olkapäillä ja niskassa roikkui pari suurikokoista oksaa, jotka hän oli nykäissyt irti puista.
"Kiva valeasu", Guardian heitti.
"Kiitos vain."
"Sinä näytät aivan puulta", Guartsu sanoi naama peruslukemilla. Skakdin äänensävyssä ei erityisesti hehkunut varmuutta tehtävän onnistumisesta. "Kävelevältä, keltaiselta, ilmatorjunta-asetta kantavalta puulta."
Keetongun käsissä oli yksi Kirikori II:n Cordak-tykeistä. Se painoi muutamia satoja kiloja ja tätä mallia ei missään nimessä tarkoitettu jalkaväen kannettavaksi.
Tämä jalkaväen yksikkö sattui tosin olemaan valtava kyklooppi, joka oli saanut tykin irti muutaman mutterin pyöräyttämisellä ja rennolla nykäisyllä. Nyt Tongu tähtäili ilmasta ilmaan -taisteluun tarkoitetulla aseella liikutellen sitä niin kevyesti, että se näytti höyhenkeveältä.
Keltaisen jättiläisen syvälle havumetsän maastoon painuvissa jalanjäljissä seurasivat matoranit Ontor ja Ternok. Innokkaiden laivaston matoranien käsistä ja selkärepuista pilkotti naurettavan suuri määrä varusteita. Ontor kantoi monenlaisia korjaus- ja ensiaputyökaluja, kun taas Ternok näytti ottaneen aluksesta mukaansa kaiken mahdollisen aseeksi kelpaavan. Matoranit yrittivät pysyä kahden suuremman hahmon perässä niin hyvin kuin niiden pienille jaloille vain kelpasi. Ternok läähätti voimakkaammin.
Näkyykö lautasia? Manu uteli.
Guardian kohautti olkapäitään lannistuneen näköisenä. "Ei, joudumme syömään käsin." ...haa haa.
Tongu hörähti kumeasti. "Sinulla on huono vaikutus häneen." Se taitaa olla molemminpuolista.
Tongu hymyili huomaamattoman pientä hymyä ja kääntyi katsomaan perässään seuraavia matoraneja. Sitten hän käänsi katsettaan ja tutkaili metsää.
"Kaikki varmaan jo tietävät, että tämä ei ole torakanpenikoiden tekosia?"
Ternok ja Ontor vilkuilivat toisiaan hämmentyneinä. Guardianista ja Makuta Nuista ei tullut erityisempää reaktiota.
"Sähkölaitteet sammuivat kun olimme kilometrin päässä", Guartsu kertasi katsoen Tongua. "Ja nuo lautaset eivät olleet aivan samanlaisia kuin aiemmin, mutta..."
Vartija vilkuili jalkojaan. Hetken oli hiljaista. Manun purkissa värisi jotain. ...'Avhrak Feterrat'?
Matoranit pysähtyivät hetkeksi. Ternok nielaisi äänekkäästi. Matoranit muistivat aivan hyvin tuon kohtalokkaan yön. Molemmat olivat menettäneet ystäviä ja kaksi laivaston suurta sankaria olivat kuolleet tuhoisien metallitynnyrien luisevissa kourissa. Ontor oli ollut yksi hautajaiskulkueen arkunkantajista. Nyt hän hieroi olkapäätään ja tuijotti maastoa vaitonaisena.
Guartsu nyökkäsi ja vilkuili varustevyöstään roikkuvaa Makuta Nuita. "Vanhat merkit sanovat että kyllä."
...ja minä kun halusin vain haarniskan.
Guardian kääntyi kohti Tongua. "Mitä mieltä olet. Onko meillä mitään mahdollisuutta?"
Keltainen jättiläinen kohautti olkapäitään ja niillä makaavat kuusenoksat rahisivat. "En tiedä. Nynrahin valtaaminen ei kyllä isoa joukkoa vaadi."
Guardian nyökkäsi. "En minä niiden määrää pelkääkään. Mutta miksi hyökätä Nynrahille..." Entä jos nekin haluavat jotain? Manu viesti.
Tongun suurille kasvoille ilmestyi jotain merkillistä. Hänen suuri silmänsä näytti huomaavan jotain, mitä muut eivät. Hämmentyneet matoranit etsivät katseillaan sitä, minkä laivaston johtaja oli löytänyt, mutta kaksikko hämmensi pieniä päitään vain entisestään.
Keetongun suu avautui puoliksi. "Ah."
Ah?
"Ah?"
Keetongu nosti valtavan kätensä vähitellen aseensa päältä ja osoitti yhdellä vasaran kokoisella sormella jonnekin kauas.
"Tuo savu on ihan normaalia." Missä mielessä.
Keetongu hieroi jämerää leukaansa hetken. "Tuotantolaitoksissa ei pala mitään. Tuo tulee savupiipuista."
Ymmärryksen verho laskeutui aavemaisesti koko joukkion päälle.Tongu hymähti.
"Herra ZMA maksaa tilauksensa mielenkiintoisella tavalla."
* * *
Nynrah
Takomo
Pienen matoran-ryhmän äänet kuiskailivat pimeässä varastohuoneessa. Kukaan ei nähnyt mitään ja kaikilla oli tukalan ahdasta.
"Näkikö kukaan Cefiä?"
"...e-e-en usko. Hän oli tuotantosiipi kolmosessa kun tämä alkoi."
"Voi luoja."
"Samat sanat. En nähnyt mitään, mutta kuulin kaiken." Elteksi kutsuttu matoran pisti kätensä puuskaan ja hieroi kyynärpäitään. Hän oli poikkeuksellisen hermostunut, mutta pystyi olemaan onnellinen siitä, että kukaan ei nähnyt.
"Kuvitelkaa, että se pisti meidät rakentamaan niitä nelikätisiä piruja", vanhemman matoranin auktoriteettia puhkuva ääni jyrisi vihaisena. "Kuin pistäisi miehen sitoman oman hirttosilmukkansa."
"Tulisi vain eteeni puhumaan tämä 'herra ZMA'!" hieman nuorempi matoran-mies puhkui innostuneen vihaisena. "Tämänkaltainen on todella infant-"
Aiemmin puhunut Nynrah-haamu huokaisi ja hyssytteli toveriaan, joka vaikeni miltei välittömästi. "...ei nyt. Ne voivat kuulla."
Innokas matoran vaikeni melkein välittömästi. Se oli melkein jo hankaamassa vastaan ennen kuin kuuli jotain ulkoa.
Varastorakennuksen ulkopuolelta kuului mekaanisia ääniä. Jotain leijaili aivan liian lähellä. Koneen kepeistä ja hiljaisista liikkeistä ei voinut päätellä, oliko se yksi nelikätisistä painajaisista vai vain pieni ryhmittymä 'lautasia'. Ääntä kesti hetken eikä yksikään Haamuista edes hengittänyt ennen kuin äänet olivat kauempana.
Pieni, merirokkojen peitossa oleva vene, joka oli tehty uppotukeista, lillui hopeisessa meressä kohti pienen hiekkaisen saaren rantaa. Veneessä istui kolmikko, joka oli kokenut paljon viimeisten viikkojen aikana. Veneessä istui sekalainen, kolmen Toan poppoo, joka oli taistellut Avra Nuin kohtalosta viimeisten viikkojen aikana. Nyt sekalainen joukkio oli matkalla kohti tuntematonta.
"Toivon tosiaan että pääsemme klaaniin edes joskus", Umbra murahti kun venematkaa oli kulunut jo muutaman päivän. Etäisyydet universumissa olivat valtaisia, ja suunnistaminen oli vaikeaa kun ei ollut kunnollisia karttoja.
"Koeta rauhoittua, Umbra", Maan Toa ja metsästäjiäkin vastaan sotinut Nurukan sanoi keltamustalle soturille. "Tiedäthän että kaikki tapahtuu ajallaan", Toa lisäsi, katsahtaen horisonttiin. Vaikka hän olikin maan toa, hän oli harjaannuttanut silmänsä näkemään kauas ja huomasi horisontissa pienen saarentapaisen.
"Katsokaapa tuonne, nuoret", Nurukan sanoi, osoittaen kynnellään kaukana olevaa vaaleaa läikkää. "Tuolta voimme saada lisää muonaa ja tarvikkeita klaaniin pääsemiseksi", Maan Toa lisäsi.
Deleva ja Umbra koettivat nähdä saarta, mutta eivät nähneet niin hyvin kuin sotaveteraani. Kaksikkoa vähän ärsytti tämä toan kokemus ja itsevarmuus, mutta olihan se ymmärrettävää kun oli puolustanut matoranien legendaa tuhansia vuosia ja ajanut jopa Makuta Bitilin joukot pois Avra Nuilta.
"En usko sinua, Nurukan", Umbra sanoi. "Käyn katsomassa edeltä onko sitä saarta oikeasti olemassa", toa lisäsi, hypäten valtamereen, jolloin hänen haarniskansa mukautui meriolosuhteisiin, synnyttäen moottorit jalkoihin ja hengityssuojan Mordusiin.
"Voi tuota poikaparkaa", maan toa tuhahti. "Ei voi uskoa edes tällaista vanhaa rahin raatoa, joka sai juuri toa-voimansa takaisin ja on taas elämänsä kunnossa", toa kertoi Delevalle, joka katseli merta. Umbra jätti jälkeensä keltaisen vanan, kun hän meni vedessä kuin kala. Suuren Artakhan luoma tekniikka oli maineensa veroista, Deleva ajatteli, ihmetellen mikä hänen valonsäteenä liikkuvalle veljellään kesti.
"Toivon ettei Umbralle ole sattunut mitään, sillä ei veljelläni yleensä näin kauan kestä", Plasman Toa sanoi, hänen täysin mekaanisen, vasemman puolensa kimaltaessa aurinkojen valossa.
"Meidän on lisättävä tämän merirokkoveneen vauhtia", Nurukan sanoi yhtäkkiä. Hän näki horisontissa, kuinka pieni kellertävä piste otti yhteen ruskean pisteen kanssa. "Umbra on pulassa ja tiedät miten saamme lisää vauhtia", hän jatkoi, jolloin Deleva hyppäsi veteen veneen taakse. Hänen mukautuva haarniskansa rakensi hänen jalkoihinsa propellit, joiden avulla veneen vauhtia olisi helpompi nopeuttaa.
"Toivottavasti ehdimme ajoissa", Deleva huikkasi Nurukanille, joka seisoi kokassa, tähystellen saaren tapahtumia, pisteiden suuretessa koko ajan...
"Toivon parasta, mutta pelkään pahinta. Mata Nui meitä suojelkoon", Toa sanoi itsekseen, puheen hukkuessa Delevan roottoreiden hurinaan ja laineiden ääniin.
Portaikon jälkeen oli tullut esiin käytävä aivan tavalliseen kiveen kaivettuna. Se oli harmaan ja ruskean sekavaa yhdistelmää, aivan erilaista kuin juhlallisessa pyhätössä.
"Te siis halusitte uudestaan tutkimaan Sirua? Miksi niin pitkän ajan jälkeen?" Matoranien ylipapintapainen kysyi vieressään kävelevältä Matorolta. Tai Matorolta, jota he luulivat Itroziksi.
"Minulta jäi aikanaan tutkimukset kesken... eräästä syytä. Palasin jatkamaan niitä", Matoro kertoi varovaisesti.
Matoran katsoi epäluuloisena mutta sitten ojensi kätensä eteenpäin.
"Siinä. Nimdan temppelin sisäänkäynti", matoran ilmoitti ylpeänä. Hän osoitti suurta oviaukkoa ansojen valtaamaan labyrinttiin. Luolan edessä oli laskettu, yhdestä kivenlohkareesta tehty laskusilta. Koska mekanismeja ei näkynyt, Toa oletti niiden olevan sisäpuolella. Naamion skannaustoiminto varmisti asian.
"Aiotteko te tulla tästä eteenpäin?" Matoro kysyi.
"Emme. Ja toivoisimme että et ottaisi myöskään tovereitasi mukaan. Emme halua vääräuskoisia temppeliin", matoran selitti.
"Tappakaa. Tuo ei ole Itroz!" Matoran jatkoi välittömästi. Matoro hyppäsi kyperkeikan eteenpäin ja huusi "Juostaan temppeliin!"
Äks iski kyynerpäällä monet keihäin aseistautuneet munkit maahan ja syöksyi eteenpäin kohti laskusiltaa.
Jään Toa lähti myös juoksuun keihäiden lennellessä takaa päin.
"Laitatkaa portti sulkeutumaan!" Matoro huusi. Jardirt ja Notfun olivat jo ehtineet laskusillan luo.
Yksi lyhyt iskukeihäs osui Matoroa jalkaan. Toa kaatui kovaa maahan. Takaa-ajajien silmät näyttivät täysin luonnottomilta. Jokin uskonnollinen transsitila taistelussa, hän ajatteli.
"Kuolkaa hipitaaargh!" Notfun karjui ja tulitti epämääräisesti piilukkopistoolillaan väkijoukkoon. Matoraneja kaatui mutta pian aseesta loppui luodit. Keihäs rei'itti hänen kapteeninhattunsa ja matoran kaatui selälleen maahan tavoitellessaan sapeliaan.
Jardirtistä tilanne ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Notfun oli menettänyt hermonsa. Silloin tyypistä ei olisi kuin harmia. Pieni monivärinen matoran syöksyi sillan toiseen päähän ja alkoi tutkia kivisten hammasrattaiden ja vipujen muodostamaa viidakkoa.
Oikea vipu löytyi. Kivinen silta alkoi nousta hitaasti mutta varmasti.
Samalla sillalla ollut Notfun lähti vierimään sisään ja Äks ehti hypätä kiinni sillan päähän. Hän koitti tavoitella Matoroa kädellään mutta välimatka oli liian suuri. Jään Toa ponnisti ja hyppäsi, ja onnistui nappaamaan toisella kädellään sillan reunasta.
Kivinen silta oli jo noussut 50 asteen kulmaan. Sen pinta täytyyi lentelevistä veitsistä ja keihäistä. Matoro kamppaili saadakseen vedettyä itsensä sillan toiselle puolelle. Äks oli jo valmiina pudotatutumaan sillan toiselle puolelle ja koitti vetää Jään Toaa ylös. Toiminta alkoi olla erittäin vaikeaa mitä pystymmäs silta nousi.
Jotain terävää osui Matoroa selkään. Hän karjaisi ja miltei menetti otteensa sillasta. Vain Äksän käsi piteli häntä mukana.
"Pysätytä silta!" Xxonn huusi tukalasta asennosta sisällä olevalle Jardirtille. Matoran pyörutteli sormiaan ja ihmetteli mitä tekisi. Hän tarttui vanhaan kiviseen vipuun ja väänsi sitä.
Silta putosi monta metriä alaspäin. Tärähdys miltei nyrjäytti Äksän käden ja sai Matoron menettämään otteensa. Hän lähti putoamaan alla vellovaan sekopäiseen matoranjoukkoon. Juuri kun matoranit huusivat jotain Jään Toa laukaisi harppuunansa joka kilahti salin kattoon.
Moottori harppuunassa alkoi kiskoa Toaa suurella nopeudella ylöspäin. Musta hahmo syöksyi lähelle luolan kattoa ja kierähti ilmassa voltin. Matoro irroitti harppuunan lennossa ja laskeutui voltilla nousevan laskusillan huipulle.
"Kukaan ei saa kiinni Matoro The Blacksnow'ta, tyypit!" Matoro huusi innoissaan ja sukelsi Klaanilaistoverinsa kanssa sillan toiselle puolelle. Laskusilta kalahti kiinni.
Saarelta kuului huutoja, joissa ei ollut mitään tolkkua: Huma! Asufatanimu! Keshu! Samolin silmät alkoivat hohtamaan kirkkaan punaisena, ja hän joutui raivon valtaan. Samol otti Umbraa jaloista kiinni, hakkasi kiveä vasten ja heitti ilmaan, antoi pudota, ja otti kirveen käsiinsä. Umbra tähtäsi ja ampui kirveen pois tykillään, mutta sitten Samol rupesi imemään kiveä nyrkkiensä ympärille, huuraen kuin villieläin. AAAAAARRRRHHAHHRAHRAHRH!!!!! Hänen silmänsä näyttivät hetkellisesti leimahtavan liekkeihin, vaikka niin ei oikeasti käynytkään. Juuri samalla hetkellä Deleva ja Nurukan saapuivat rantaan, huutaen pikku kääpiölle. Samol kääntyi, latasi nyrkkiinsä lisää lihasvoimaa, ja syöksyi Delevaa kohti kuin villi härkä, mutta huitaisi ohi täpärästi. Samalla Umbra ampui Samolia selkään, ja Samol kääntyi vihaisena, mutta sitten Deleva otti Samolia jaloista kiinni, ja Nurukan hyppäsi Samolin taakse ja tökkäisi tätä silmiin, jolloin Samol rauhoittui, ja hänen puheestaan alkoi saada selvää: Missä olen? Keitä te olette?, Samol ei muistanut mitään. Umbra selitti hänelle, että hän yrirri tappaa heidät kaikki. Samol oli hämmentynyt, mutta pyysi lupaa lyöttäytyä porukkaan...
Kepe pakkasi tavaroitaan. Hän lähtisi matkaan pian. He olivat viivytelleet jo liian pitkään.
Reppu. Hän täytti sen ruokapakkauksilla, varaparistoilla ja muulla hyödyllisellä. Sidetarpeita.
Hänen mieltään häiritsi jokin. Hän koki itsensä levottomaksi.
Hän veti syvään henkeä. Oliko kaikki varmasti pakattuna ja kunnossa? Hän laski repun ovenpieleen odottamaan aamua ja lähtöä Snowien ja Maken kanssa. Selvittämään Verstaan arvoitusta ja häiriötä Klaanin saaren aikajanassa.
Kepe katseli Verstaan eteistä. Paikka luultavasti kestäisi kasassa heidän paluuseensa saakka, ellei Allianssi päättäisi lähettää lisää nimdanetsijöitä. Mitenköhän Dox pärjäsi? Mitä "kaksittain, kätöset siniset" olivat tehneet tälle?
Hän vilkaisi vielä yhteen nurkkaan. Nurkassa oli pöytä jonka päällä oli valkoisen kankaan peittämä suurehko esine.
Kepe asteli sen luokse ja kiskoi kankaan syrjään. Feterran elottomat silmät katsoivat häneen. Hän nielaisi.
Rintapanssari oli edelleen murtamaton. Se ei näyttänyt lainkaan vahingoittuneelta, päinvastoin. Reikä oli paikkaantunut. Panssari näytti yhä puhtaammalta joka kerta kun hän katsoi sitä.
Hän raapi päätään. Ja keksi jotain. Hän etsi käsiinsä tyhjän Verstaan loki -lomakkeen ja alkoi täyttää sitä.
VERSTAAN LOKI
...tätä aiemmin tajunnut. Naamoni! Kokeilin käyttää kanohi Friikin molekyylinmuokkausvoimaa Feterran rintapanssarin avaamiseen, jolloin viimein...
...käytön jälkeen panssari alkoi pikkuhiljaa irrota, kuitenkin kovasti vastaan pannen. Mikä onnistumisen ilo! Leikkasin rintaosan auki ja hetken...
...katsoin sisään. Enkä minä yhtään pidä tästä. En. Pidä.
Oli iltapäivä. Jokunen työhönsä turtunut matoran-vartija nuokkui Klaanin linnoituksen muurin harjanteella katsellen silloin tällöin kohti punertavaa horisonttia. Pari punaista matorania pelasi vartiopaikalla alkeellista noppapeliä samalla kun yksi jään matoran mutisi jotain lähestyvään ruokataukoon liittyvää.
Ko-matoran kuitenkin havahtui yläpuoleltaan kuuluneeseen suhahdukseen. Matoranin vaaleansininen naamio kääntyi katsomaan ylös ja tämän siniset silmät ehtivät erottaa linnoitukseen syöksyneen harmaan haukkalinnun.
"Hei tyypit, joku... Aah!"
Haukka oli tehnyt tiukan U-käännöksen ja laskeutunut vartijamatoranien tykö. Haukan selässä matkannut le-matoran loikkasi alas ja virnuili vartijoille.
"Rauha, pojat. Olen täällä johtaja Ämkoon asioilla."
Tedni kaivoi varustevyöltään pienen kortin. Se muistutti suuresti klaanilaisten käytössä olevia passeja, mutta muodoltaan se oli hieman erilainen ja väriltään tummanvihreä. Vartijat tunnistivat merkin ja nyökkäsivät yrittäen säilyttää viimeiset arvokkuutensa rippeet.
Le-matoran oli jo hyppäämässä takaisin ratsunsa selkään, mutta toinen ta-matoraneista viittoi veljeskuntalaista odottamaan. Tedni vilkaisi vartijaa hölmistyneenä.
"Valitan, rutiinitarkastus. Elämme vaarallisia aikoja, joten meidän tulee olla varuillamme."
"Voi, kaikin mokomin."
Vartijat kävivät nopeasti läpi Tednin varustevyön. He löysivät ainoastaan muutaman heittoaseen, lyhyen puukon ja pelikortit. Vartijoiden valkoinen jäsen yritti suorittaa jonkinlaisen tarkistuksen myös Tednin haukkarahille, mutta petolinnun terävä nokka ajoi vartijan kuitenkin loitommalle.
"Eiköhän se ollut siinä. Saat jatkaa matkaasi", vartijoista korkea-arvoisin totesi ja viittoi kädellään linnoituksen keskustan suuntaan. Tedni vastasi yliampuvalla nyökkäyksellä, virnisti vielä kerran ja toivotti vartijoille hyvät jatkot. Haukka nousi taas ilmaan.
Haukan liidellessä linnoituksen sisärakennuksien yllä kohotti Tedni päätään, rykäisi äänekkäästi ja avasi suunsa. Pian matoranin hammasrivistön välistä pilkotti pikkuinen paperikäärö, jonka veljeskunnan vakooja yskäisikin hyvin tottuneen oloisesti ulos.
Johtaja Ämkoo oli neuvonut pitämään viestin salassa.
Cainautuessaan vasten luolan kauimmaista nurkkaa hiki otsallaan Creedy alkoi vähitellen tajuta ettei hänellä olisi enää kauaa aikaa. Hän oli viettänyt viimeisimmät minuutit koluten sadannetta kertaa läpi loukkoaan, pettyen jälleen sadannen kerran. Katon oli tukkinut edelleen tuo mystinen metallinen valli, eikä luolaan pudonneita lohkareita saanut siirrettyä matoranin voimilla.
Hän kuolisi tänne, näiden päivien aikana kukaan ei ollut vaivautunut etsimään häntä. Hänen oletettavasti ainoa ystävä olisi nyt kuollut ja se nazorakinriekale olisi nyt tekemässä tuhojaan jo muualla. Hän tunsi kuinka ilma oheni hetki hetkeltä. Creedy vilkaisi suruissaan viereensä kaatamaansa pinoa. Hän ei saisi hätiköidä ja hänen aivonsa tarvitsivat tekemistä pysyäkseen virkeänä pidempään, hänhän ei lähtisi ilman taistelua.
Vapisevin käsin hän nosti vielä yhden lukemattoman päiväkirjan palasen ja alkoi lukea:
Bio-Klaani, toinen viikko
Metru Nui näyttää surullisemmalta kuin koskaan. Tehtävämme päättyi Le-metrun rannikolle, jossa törmäsimme pieneen metsästäjien joukkioon. Säikähdin heidän aluksi tunnistavan minut, joukkio kun työskenteli aiemmin Airwatcherille. Unohdin kuitenkin uuden ulkomuotoni, tosin vain hetkellisesti.
Tawa lähetti minut tehtävälle vaikken ollut täysin toipunut vammoistani. Umbran ja Keetongun johtama tehtävä oli osoittautunut voitokkaaksi, ja onnistuimme pelastamaan Klaanista kaapatun matoranin. En ollut missään vaiheessa osoittanut olevani mieltynyt tähän toimeksiantoon, mutta Visorakille tekemäni lupaus olisi pidettävä, hän tuntuu olevan ainoa joka todella välittää...
Tehtävän lopulla nuo metsästäjät kuitenkin asettuivat tiellemme ja olivat miltei tuhota Keetongun aluksen, jonka oli tarkoitus toimia kyytinä takaisin Klaaniin. Rahtausasemalta löytynyt vanha Zilla-luokan rahtauspuku kuitenkin osoittautui hyödylliseksi ja sain pidäteltyä joukkiota sen sisällä, muiden valmistellessa aluksen. Tuo tonnin painava rautajätti lepää nyt mökkini lattian alla, sen viedessä muualla liikaa tilaa.
Creedy hieraisi silmiään, lukiko hän oikein... ”Tuo tonnin painava rautajätti lepää nyt mökkini lattian alla...” Syy kirveen pysähtymisiin aiemmin oli löytynyt ja uusi toivonkipinä syttyi Creedyn pieneen rintaan.
Kirves nousi lattialta vielä kerran ja uuvukissaan oleva Matoran alkoi hakkaamaan sillä aiemmin katosta pilkottaneen metaalin ympäriltä. Hän syöksyi alta pois isomman lautakasan romahtaessa hänen viereensä ja silloin hän löysi etsimänsä. Kiinteässä metallissa oli iso luukku, jonka viereen oli painettu: Z.I.L.L.A. Yksi rivakka veto sai luukun rävähtämään auki ja painovoiman vastustaessa, matoran vaivalloisesti sai itsensä kammettua sisään.
”Paljon nappuloita... entten tentten...”
Killjoyn huone, sairaspeti
Killjoy makasi sängyllään tuijottaen kattoaan. Neljä päivää oli kulunut hänen ystävänsä kuolemasta ja hänen ankarasta häviöstään. Hän oli juuri vilkuilemassa ikkunastaan ulos, mutta hänen raajansa eivät vieläkään olleet täysin kunnossa. Sen sijaan hänen huomionsa kiinnitti yöpöydällä lojuva kypärä, josta kuului ääniä:
Z.I.L.L.A:n jälkipolttimet käynnistetty, kohde lukittu, asejärjestelmät aktivoitu...
Sekalainen joukko jatkoi matkaansa yhä syvemmälle sisämaahan. Heidän karttansa mukaan sopivanoloinen Matoran-kylä sijaitsi saaren keskiosan vuorten tällä puolella joen yläjuoksulla. He olivat löytäneet kuin onnen kaupalla joen, mutta näky ei miellyttänyt heitä.
Uoma oli kuivunut. Kartassa vuolaaksi merkatun virran tilalla lorisi murheellisesti pieni purontapainen. Uomassa oli kivien lisäksi metalliromua ja muuta jätettä. Kuolleiden Ruki-kalojen mätä haju täytti sankareiden sieraimet. Vaikka he kävelivätkin muutaman kymmenen metrin päässä ainoasta maamerkistään, kuollut joki sai muutenkin ahdistuneen tunnelman suoraan sanoen pelottavaksi.
”Toivoin, että olisimme päässet lentämään tehtaille saakka”, Guardian aloitti keskustelun pitkän hiljaisen marssin jälkeen, ”Mutta tervetuliaiset olivatkin vähemmän hauskat.”
Meitä on viisi ja kaksi on Matoraneja. Vastassamme saattaa olla koko ”Allianssin” johto. Ainakin, hmh, Avhrak Feterrat. Ne saivat koko Klaanin polvilleen. Minulla olisi 42 Rahkshi-voimaa, varjon elementtivoimat ja muodonmuutoskyky, mutta ei, minä…
”Turpa kiini”, Tongu sanoi. Hän ei halunnut ajatella koko asiaa. He saattoivat olla nyt kulkemassa kohti katkeraa kuolemaa täällä universumin kaukaisessa haarassa. Kukaan ei saisi tietää. Niin lähellä Visorakia…
”Koko Allianssin johto”, G jatkoi kaikesta huolimatta, ”se on mahdollista. Mutta emme voi muutakaan. Nazorakit lienevät sen suurin sotilasmahti ja lymyilevät pesässään, mutta heillä voi olla muitakin liittolaisia. Jos tukikohta on todella täällä, Visorakit voivat olla ilmeinen vaihtoehto.”
”Visorakit olisi pitänyt pommittaa jo vuosia sitten”, Keetongu murahti puoliääneen.
”Mahdollisesti. Mutta emme ole sodassa niitä vastaan, vaikka ehkä pitäisi. Ja muutenkin… Pärjäämme edes tuskin torakoille. Emme ole sotilaallinen ryhmittymä”, Guartsu vastasi. Hän katui jo sitä, että oli ottanut asian puheeksi.
Keetongu katsoi surumielisesti kantamaansa konekivääriä.
”Näyttää siltä että olemme”, hän sanoi, ”Ja ihan tosissaan, Nazorakit… Oikeasti, kuinka moni klaanilainen on koskaan menettänyt ystäväänsä tai sukulaistaan tai raajansa tai mitään torakoiden takia? Koko tämä sotajuttu, se on ihme homma… Ne vain seilaavat alueellamme ja levittävät propagandaa ja niin, mutta eivät ne mitään sodi! Tietojemme mukaan niillä olisi resursseja pommittaa Klaania joka yö, mutta ei, ne vain piilottevat luolissaan! Ja tämä muka sotaa!”
Tongu laski tykkinsä mättäälle ja kävi istumaan suurelle, moottorisahalla katkotulle kannolle. Hän olisi painanut päänsä käsiinsä jos se olisi ollut irrallaan hänen ylävartalostaan. Mädän kalan haju teki hengittämisestä hankalaa.
”Jos joku vertaa torakoita Visorakeihin, hän ei tiedä, mitä tekee”, keltainen kyklooppi lisäsi vielä.
Guartsu laski kätensä istuvan jättiläisen hartijalle.
”Isku tulee kyllä”, Skakdi sanoi, ”Iloitkaamme ajasta, jonka saamme ennen sitä. Meidän on pelastettava itsemme, ennen kuin voimme pelastettava muun maailman. Toivotaan vain, että maailma kestää tarpeeksi pitkään.”
Sekalainen joukko eriskummallisia Toia istui hiekkaisella rannalla. Ussal-ravut keräsivät laskuveden aikana ruokaa kostealta hietikolta, kun joukkio koetti tutustua toisiinsa. Tämä uusi tuttavuus, lyhyenläntä, puista kasvomaskia käyttävä kiven Toa oli osoittautunut ihan kelpo tuttavuudeksi, tosin hän oli välillä vähän sekaisin. Umbra ja Samol olivat käyneet pienimuotoisen taistelun rannalla vähän aiemmin. Nyt uupuneet Toat katselivat kuinka mustaa panssaria ja Kakamaa käyttävä Nurukan otti repustaan turagana käyttämänsä virkamerkin, johtajuuden poran, ja alkoi piirtää sillä ympärilleen ympyrää.
"Saamme varmaan kuulla uuden tarinan Nurukanilta", Deleva tuhahti. Hän ei pitänyt siitä että aikaa haaskattiin turhiin tarinoimisiin ja turinoihin. Hän halusi toimintaa, vaikka olikin saanut sitä viimeisten viikkojen aikana ihan tarpeeksi. Toan mekaaninen käsi kitisi hammasrattaiden naksuessa paikoillaan, kun toa taivutteli sormiaan, osoittaen pitkästymisen merkkejä.
Nurukan ei välittänyt tästä, vaan tyhjensi hiekkakasan päälle reppunsa sisällön. Musta, hopeisilla terillä varustettu tykki tippui hiekalle, samoin kuin kasa värikkäitä kiviä. Yksi kivi oli keltainen ja sopi yhteen mustan ja rosoisen kiven kanssa, kuin palapeli. Muita kiviä oli sekalainen joukko ja ne kuvasivat oletettavasti sotureita ja kyläläisiä.
Nurukan köhi kurkkuaan, aloittaen tarinansa.
"Olipa kerran, kauan sitten, saariryhmä jota Suuren hengen auringonsäteet ja lämpö hellivät. Saaristoa kutsuttiin siitä syystä Avra Nuiksi, joka tarkoittaa suurta auringonsädettä. Saarilla elämä kukoisti ja eri matoranheimot harjoittivat kauppaa keskenään. Valitettavasti rauhaa ei kestänyt kauaa".
Umbra katseli vanhaa Maan Toaa kun tämä kertoi tarinaansa. Hän piteli toisella kädellään kanuunaansa, johon oli mennyt sisään hiekkaa. Aurinko porotti Umbran niskaan ja tummat kohdat imivät tehokkaasti auringonsäteitä soturiin, saaden hänet hikoilemaan. Umbran vieressä, kiven Toa Samol kuunteli tarkkaavaisena Nurukanin tarinaa sankareista jotka kutsuttiin suojelemaan saarta eräältä pahalta Makutalta, joka erinäisten sattumusten kautta olikin vain pääsankarimme pahoista ajatuksista ja tunteista muodostunut kopio.
"... Toia kerääntyi eri saarilta yhteen, yhdistäen voimansa Yhtenäisyyden hyveen avulla, taisteluun makutan illuusiotoia vastaan. Nämä pahat toamaiset soturit olivat vain toa-energiaa ja varjoja, joilla ei ollut tunteita tai mitään. Vain tehtävä: tuoda keltainen soturi isännälle. Toa Avraxeiksi kutsutut soturit taistelivat urheasti näitä pimeyden olentoja vastaan, mutta illuusiotoat kaappasivat ryhmän kinetiikan toan, vieden hänet joukkion mestarille, Makuta KraUmbralle, koska kyseinen toa oli keltainen", Nurukan jatkoi, siirtäen pienen keltaoranssin kiven kohti mustaa kiveä, joka oli puolikas toisesta keltaisesta kivestä. Joukko pienempiä, mustia kiviä siirrettiin myös kahden kiven ympärille.
Deleva haukotteli. Oli tylsää kuunnella tarinaa, joka oli melkein maksanut hänen henkensä. Plasman toa vilkuili puista seremonianaamiota kantavaa Samolia, joka kuunteli mielenkiinnolla tarinaa. Umbra näpersi laitteidensa kanssa, siltä varalta että niille tulisi jotain tarvetta tulevaisuudessa.
"... Toat tekivät vastahyökkäyksen Makutan linnoitukseen, vapauttaen veljensä, Belekin. Matkalla Ma Wetin tunnelistoa pitkin, he kohtasivat uusia liittolaisia, kolme Toa Ortonia, jotka liittyivät sekalaiseen seurueeseen. Päästyään meren ali saarelle, joukkio teki tuhoa makutan linnoitukseen ja Makuta oli syystäkin raivoissaan..." Nurukan jatkoi, heittäen mustan kiven maahan, jolloin pienemmät mustat kivet hajaantuivat, näyttäen kuin kumartavan mestariaan.
Äkkiä jokin keskeytti Nurukanin tarinan kerronnan. Hän näki kaukana, metsän laidassa, jonkin hopeisen kimmeltävän. Samassa sininen ammus lähti lentämään ilmassa kohti Toia.
"Varokaa!" Nurukan huusi, tuupaten Delevan sivuun ammuksen tieltä. Kun ammus osui hiekkaan, hiekasta tuli lasimaista.
"Tuo oli aika kuuma ammus", Nurukan sanoi hymyillen, kun ammuksia alkoi sadella kohti joukkiota. Umbra latasi kanuunansa, Deleva jousensa ja Nurukan laittoi mutaatiotykkinsä kuntoon. Samol katseli kuinka toat latailivat aseitaan kiireessä.
"Miten tarina jatkuu?" Kiven toa kysyi, kun joukkio lähti juoksemaan kohti ammusten suuntaa. Samol otti juoksussa sotavasaransa selästään, puuskuttaen muiden perässä. Kiven toana hän oli painava ja lyhyet jalat eivät ainakaan antaneet hänelle apua nopeaan juoksuun. Juostessaan, Samol latasi käsiinsä kiven energiaa ja hänen jättimäinen vasaransa alkoi hohtaa kellertävää valoa, kun se oli ladattu kivienergialla.
Deleva torjui kuumennetulla plasmakilvellään skakdien zamor-ammuksia, joita lenteli päin poppoota. Muut väistelivät lenteleviä kuulia, joita sateli ilmassa. Kun nelikko oli tarpeeksi lähellä vihollistaan, he huomasivat että joukkio skakdeja tulitti heitä.
"Tulee ihan vanhat ajat mieleen, vai mitä?" Umbra kysyi Delevalta, joka muisti Umbran kanssa käydyt taistelut erinäisiä vihollisia vastaan, joihin kuuluivat niin skakdit, zyglakit kuin rahkshitkin.
"Tottahan tuokin on, Umbra", Deleva myhäili. Hän pääsisi taas tositoimiin, löylyttämään näitä universumin saastoja, typerillä hammasrivillä varustettuja skakdeja.
Deleva viritti ladatun jousensa, ampuen sillä kilven suojista päin yhtä punaista Skakdia, joka pudotti kirveensä ja pistoolinsa aika nopeasti maahan. Plasmajousi lävisti skakdin panssarin, sulattaen sydänkiven jolloin skakdi huusi tuskissaan, kaatuen hiekkaiseen maahan. Skakdin alle muodostui lammikko sulaneesta metallista ja verestä.
Skakdit hyppivät alas puista ja osa hyökkäsi puiden takaa joukkion kimppuun. Samol pääsi nopeasti mätkimään nyrkeillään ja sotavasarallaan näitä groteskeja liskoja, joita parveili joukkion ympärillä. Hampaita lenteli ilmassa kun lyhyenläntä toa iski skakdeja kumoon kuin heinää, iskien liskoja joko aseellaan tai samol punch nimisillä kivinyrkeillä.
Umbra miekkaili erään jään skakdin kanssa, joka tulitti Umbraa hidastavilla silmäsäteillä. Umbran liikeet hidastuivat huomattavasti, ja skakdin iskusarjojen torjuminen alkoi tuntua koko ajan vaikeammalta. Miekka iski vasten miekkaa, kun ketterä skakdi sivalteli pitkällä miekallaan Umbraa eri puolille panssaria.
Nurukan huomasi Umbran saamat iskut, ja ravisutti maata Skakdin jalkojen alla, saaden valkoisen, hopeista panssaria kantavan soturin kaatumaan maahan, jolloin silmäsäteiden vaikutust loppui. Umbra painoi jalkansa skakdin vatsapanssariin, pitäen keltaista miekkaansa skakdin kurkulla. Umbran toisessa kädessä ylöspäin osoitettu kanuuna savusi juuri ammutun laukauksen jäljiltä.
Skakdi katseli kauhistuneena Umbraa, kun tämän silmät kiiluivat. Keltamusta soturi koholla olevaan kanuunakäteen oli muodostumassa kellertävä ammus.
"Olkoon Mata Nui sinulle armollinen", Umbra murahti, vaihtaen tykin asentoa, osoittamaan kohti Skakdin ohimoa. Virne skakdin kasvoilla oli muuttumassa hätääntyneeksi.
"Toathan eivät tapa, joten minulla ei ole hätää", Skakdi sanoi, muka kuulostaen itsevarmalta ja pelaten aikaa. Hän kyllä näki toan kasvoita, jos tämä bluffasi.
"Olet oikeassa sen asian suhteen, mutten olekaan tavallinen Toa", Umbra sanoi, katsoen skakdia suoraan silmiin. Umbra oli päästänyt vapaaksi taisteluviettinsä, joka ei antaisi armoa. Kuinka ihanaa olikaan taas olla karski soturi, joka ei pehmoile.
Tykki savusi Skakdin ohimolla, kun Umbra keskitti energiansa tykkiin. Hän katsoi tähtäimen läpi skakdia, joka makasi hänen allaan tyynenä. Antaen tykilleen merkin mielessään, valoammus leimahti päin skakdin päätä, jättäen jälkeensä palaneen, tohjoksi ammutun ja päättömän skakdin, jonka miekka makasi soturin vieressä.
"Toivotaan että nuo mokomat oppivat ettei meille ryppyillä", Umbra murahti. Muut skakdit katselivat kuinka valkoinen skakdi päästeli viimeisiä lihaskouristuksiaan, ennen kuin liikkeet loppuivat ja skakdi varmistui kuolleeksi. Umbra asteli pois skakdin luota, ladaten tykkinsä valmiiksi seuraavaa koitosta varten.
Nurukan ei pitänyt siitä että Umbra oli näin karski taistelussa tämmöisiä, tylsiä vihollisia vastaan. Eivät nämä skakdit saisi ketään tapettua, olivathan nämä vain jotain rivisotilaita, joita ei oltu koulutettu kuin perus taisteluun. Maan Toa toivoi että Umbra kunnioittaisi toa-koodia, joka kieltää tappamisen, muttei viitsinyt sanoa sitä ääneen, sillä Umbran pitäisi oppia hallitsemaan takaisin saatu vihantunteensa ja synkät ajatuksensa, jotka hän oli vasta saanut takaisin.
Deleva ja Samol taistelivat nyrkein skakdeja vastaan, heitellen ja potkien skakdeja ympäri hiekkaista metsää, jonne taistelu oli kulkeutunut. Maassa makasi sikin sokin haavoittuneita ja tajuttomia skakdeja, joita oli niin mättäillä, kuin pää hiekan alla. Skakdien rivit alkoivat hajota, kun Toat osoittautuivatkin näin kokeneiksi sotureiksi.
Jonkin aikaa taisteltuaan erästä kasvillisuuden skakdia vastaan, Nurukan päätti että nyt riittää, ja ampui vihersinistä skakdia mutaatiotykillään. Skakdista muuttui sinivihreä, groteskilla hymyllä varustettu pallokalamainen olento, joka poksahti osuessaan puuhun, levittäen vihreää mönjää ympäri metsää.
"Haluatteko saman Kohtalon!" Nurukan huusi, tähdäten vuoron perään harvalukuisten skakdien rivejä mutaatiotykillään, jolloin muutamat soturit pudottivat aseensa ja olivat valmiita antautumaan. Muutamat lähtivät karkuun, joiden perään Deleva ampui plasmajouset, merkiksi ettei takaisin olisi tulemista.
Skakdit alkoivat perääntyä kun itsevarmat Toat keräsivät ryhmänsä kokoon ja näyttivät uhmakkailta ja verenjanoisilta. Jotkut skakdit alkoivat kantaa tajuttomia veljiään pois rannan suuntaa, toiset vain yksinkertaisesti lähtivät juoksemaan, kuka minnekin.
"Älkää tulko takaisin!" Umbra huusi, ampuen muutaman laukauksen ilmaan tykillään. Valon Toa heilutteli keltaista miekkaansa ilmassa merkiksi voitosta.
Uupuneena Toat jäivät mättäille istumaan ja selvittämään sitä mitä tehdä seuraavaksi. Samol ehdotti että joukkion kannattaisi vaeltaa sisämaahan, sillä siellä olisi eräs matoranien temppeli.
"Ai että matkaamme oikein temppelille? Toivottavasti sieltä saisimme ravintoa, sillä minun on nälkä", Umbra lisäsi, hien virratessa pitkin Kanohi Mordusia.
"Oi kyllä, siellä on paljon syötävää", Samol sanoi. "Odottakaa vain kun näette kokin juhla-annokset", hän lisäsi iloisesti. "Tämä taistelu oli muuten mahtavaa. Meidän pitäisi ottaa joskus uusiksi", Kiven toa lisäsi innoissaan.
"Veikkaan että saamme paljon enemmänkin taistelua, kun Umbra ja Nurukan ovat mukana", Deleva sanoi, odottaen jo seuraavia mittelöitä. Hän piti taistelun tuomasta adrenaliinipiikistä.
"Jatkakaamme matkaamme piakkoin, mutta nyt lepäämme", Nurukan keskeytti juttutuokion väsyneenä. Veteraani-Toa ei jaksanut enää sotia entiseen tapaansa.
"Hyvä on, Nurukan", Umbra murahti. Hän olisi halunnut lähteä jo kylään, mutta tämä vanhus vain hidasti matkaa.
Kepe istui suurella kivellä hiekkatien reunassa, reppu selässään, toppatakki päällään. Kello lähestyi kahtatoista, mutta silti oli hyvin kylmä ja oli niin sumuista, ettei parinkymmenen metrin päässä ollutta puuta tahtonut erottaa.
Viimein Snowie Make perässään ilmestyi porteilta. Tällä oli mukanaan myös täysi varustus (joskin äärettömän huonokuntoinen sellainen). Vaikka matka suuntautui yksinomaan heidän kotisaarelleen, siitä ei tulisi lyhyt eikä helppo.
"Sinulla on kummallinen käsitys aamunkoitosta", Kepe aloitti.
"Täytyyhän sitä saada nukkua. Ja tankata matkaa varten. Ja nukkua päälle vielä vähän lisää", luminen olento vastasi.
Kepe kohdisti katseensa moderaattoriin. "Make, oletko varma tästä? Tästä huviretkestä tienpientarelle voi tulla yksi vaarallisimmista matkoista joille kukaan klaanilainen on kuunaan lähtenyt."
Tämä nyökkäsi melko varmana.
He lähtivät tarpomaan tietä. Kolea ilma pisti kasvoihin. Matka eteni jo alkumetreillään hitaasti. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kunnes Snowie tavalliseen tapaansa rikkoi hiljaisuuden.
"Tuota, Kepe. Miksi olet noin hiljainen?"
"Näin eilisiltana jotain mitä en olisi tahtonut nähdä."
"Verstaaseen ja kautta tai Nimdaan liittyen?"
"Ei. Johonkin muuhun", Kepe töksäytti lopettaen keskustelunalun.
Tie haarautui. Vanha, puinen tiekyltti osoitti vanhalle ja huonokuntoiselle kinttupolulle Ämkoon vuorelle. He kääntyivät sille. Kuurainen hiekka narisi heidän jalkojensa alla. Maa alkoi hyvin pian kohota ylöspäin, kohti jäistä vuorta.
"Minne me tarkalleen ottaen olemme menossa?" Make kysyi.
"Pieneen Ko-Huna-Koron kylään vuoren rinteellä lähellä huippua. Se on tosin vasta ensimmäinen etappi. Käymme läpi jokaisen matoranien asuttaman alueen saarella. Joudumme kulkemaan jonkin matkaa Nazorakien maiden läpi jatkaessamme myöhemmin saaren toiselle laidalle."
"Entä miksi kuljemme jalan?"
"Meidän täytyy herättää mahdollisimman vähän huomiota. Emmekä tiedä miten Pimeimmän Klaaninsaaren asukit suhtautuisivat mihinkään ratsua monimutkaisempaan laitteeseen."
Heidän kulkiessaan yhä korkeammalle pakkanen kiristyi ja lunta alkoi sataa taivaalta. Jään toaa ja lumenkaltaisesta aineesta koostuvaa otusta tämä ei haitannut niin paljon kuin tulielementtistä, eläimellistä moderaattoria.
"Olemme pian perillä", Snowie totesi osoittaen kaukana lumipyryn keskellä kallionkiellekkeen reunalla juuri ja juuri näkyviä iglunseiniä.
Kolme klaanilaista seisoivat pienen aukion keskellä. Kylä koostui ilmeisesti lähes pelkistä igluista, vain muutama rakennus oli puusta valmistettu. Kukaan klaanilaisista ei kuitenkaan nähnyt ristin sielua koko asutuskeskuksessa.
"Mmm. Huhuhuu?" Snowman äänteli, mutta hänen huhuilunsa hukkui ulisevaan myrskytuuleen.
"Jos kokeilisimme, onko ketään kotona?" Kepe aloitti. "Tuo iso, pyöreä rakennus voisi olla hyvä aloituspaikka."
"Kuulostaa hyvältä."
Snowie aloitti päättäväisen tarpomisen kohti puista taloa hintelämpirakenteisen Kepen seuratessa toverinsa lumeen auraamaa reittiä pitkin. Make ei kuitenkaan liikahtanutkaan talolle päin.
Kepe huomasi tämän, ja koputti lumiukkoa olkapäälle.
"Ös, Snowie?"
"Niin?"
Kepe loi merkitsevän katseen kohti alakuloisesti kyyristelevää moderaattoria.
"Mitä nyt?" tiedemies kysyi punaiselta puolirahilta.
Make nosti katseensa matkaseuraansa.
"Tämähän on aika eristynyt kylä. He eivät välttämättä tunne minua, ja minä kuitenkin näytän miltä näytän, ja-"
"Höpsis" Snowie huikkasi. "Ongelmaasi vähättelemättä uskoisin, että selviämme pienimuotoisella PR-toiminnalla. Tule nyt, mennään katsomaan, ketä täällä oikein asustaa."
Hetken mietittyään Make suoristi ryhtiään, ja lähti hänkin tarpomaan kohti suurta puista rakennusta.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Pitkä valkoinen moderaattori tunsi toivon kipinän syttyvän sisimmässään. Hän oli saanut paperipinojen rivistön perääntymään, vihollinen oli selkeästi tappiolla. Ja vaikka sodan menetyksen olivatkin kovat (Same hieroi toisella kädellä kipeitä niskojaan ja vilkaisi liian lyhyiksi käyneiden lyijykynien hautuumaana toimivaa pahvilaatikkoa), niin kaikki alkoi näyttää vaivannäön arvoiselta.
Nyt Same mahtui jo laskemaan mukin pöydälleen tahraamatta samalla äärimmäisen tärkeiksi luokiteltuja papereita.
Mutta Same oli kokenut soturi, hän tiesi, että työtä oli vielä paljon edessä. Hän otti seuraavan paperinivaskan käteensä. Se oli Gekon toimittama, Nazorakien dokumentteja sisältävä arkkinippu.
Vaikuttaa kiireelliseltä.
Same siirsi dokumentit kiireellisten papereiden pinoon.
Metsän reuna tuli vastaan ja viisikko hahmotti edessään yhden suurimmista matoran-kylistä tällä puolella maailmaa. Oli vaikea puhua enää pelkästä kylästä, sillä Nynrah-haamujen asuinalue oli kooltaan lähempänä pientä kaupunkia. Tiilistä, kivestä ja teräspalkeista kyhätyt asunnot olivat kukin rakenteiltaan omankaltaisiaan arkkitehtuurisia taideteoksia, mutta niistä näki hyvin, että kovin harva Aaveista oli taiteilijoita. Toisiaan isommat ja rakenteiltaan toistaan uskaliaammat talot olivat väreiltään suurilta osin hyvin perinteisiä ja tehdasmaisen hillittyjä. Niissä pystyi kuitenkin todennäköisesti asumaan erittäin mukavasti.
Nyt rakennukset kuitenkin näyttivät enemmän henkilökohtaisilta vankiloilta. Seinissä oli pieniä plasma-ammuksien ja Kanoka-kiekkojen jälkiä, mutta taistelu oli jäänyt lyhyeksi.
Kylässä oli hiljaista. Joka ikinen ovi ja ikkuna oli järjestelmällisesti suljettu ja sisältä ei tullut edes valoa. Matoraneja ei ollut kaduilla, mutta katujen epäsiistiydestä päätellen he olivat juuri lähteneet kävelemään poispäin äärimmäisellä kiireellä. Tai ainakin he olivat yrittäneet sitä erittäin tiiviisti.
Avhrak Vat leijuivat hiljaisesti läpi katujen ja katselivat ympäriinsä punahohtoisilla silmillään. Ne eivät vaikuttaneet yksinään erityisen uhkaavilta, mutta metallisten lautasten suuri määrä herätti kunnioitusta. Lisäksi jokainen tämänkaltaisen lentävän lautasen aikaisemmin nähnyt oli todennäköisesti joskus nähnyt myös, minkä seurassa ne yleensä liikkuivat.
Klaanilaisten viisikko oli hipsinyt pienen tiilisen pajan taakse ja kurkisteli varovaisesti kaduille nurkan takaa. Keetongu siirsi päänsä mahdollisimman lähelle Guardiania ja kuiski.
"Lisää lautasia. Fantastista."
Guardian kiikaroi varovaisesti lämpökatseesta oranssilla silmällään. "Möröt yrittävät piilotella taloissa. Näitä se ei taida kiinnostaa."
Lentävien lautasten pienimuotoinen joukkue sujahti viisikon ohi. Parin sekunnin ajan kaikki olivat Makuta Nuita lukuunottamatta aivan hiljaa. Vihreän antidermiksen ajatukset kaikuivat kaikkien pääkopissa. Tavallaan hieman kaoottisen olennon monenlaisissa ajatuksissa oli muiden mielestä jotain rauhoittavaa, mutta tilanteen paine häiritsi kaikkia.
Mekaaniset lautaset kantoivat yhdessä pohjastaan sojottavilla pitkillä käsiraajoilla suurta laatikkoa, joka oli täynnä raskasta metalliainesta. Lautaset ja laatikko kiisivät kohti kylän suurimpia rakennuksia, joiden tehdasmaisista piipuista nousi tummanharmaata savua. Robotit rakentavat robotteja. Aika perverssiä.
"Hiljaa", Guartsu kuiski hampaat irvessä peittäen Manun purkin kourallaan.
Laivaston matoran Ternok hymyili kevyesti katsellessaan Avhrak Va -ryhmittymien lentoa. "Hehehe, nuohan ovat tavallaan todella suloisia..."
Ontor henkäisi raskaasti. Hän ei nauttinut tilanteesta yhtään. Matoran oli mekaanikko eikä taistelija ja katseli taaksensa jatkuvasti huolestuneen näköisenä. Mikä tahansa metsikön suunnalta kutsuvista äänistä oli potentiaalinen syy huolestua. Ontor kuitenkin ymmärsi, että hänet oli koulutettu tällaisia tilanteita varten. Matoran sulki pian silmänsä ja henkäisi syvään laskien mielessään kuuteen. Avattuaan silmänsä hän yritti näyttää mahdollisimman rohkealta ja päättäväiseltä, vaikka se vaikeaa olikin.
Viisikko hiipi lähemmäs suuren kylän keskiosissa erottuvaa koollaan kunnioitusta herättävää tehdas- ja pajarakennusten ryhmittymää. Konemainen kilke kaikui tehtaiden ytimistä ja yönmustaksi muuttunut savu purkautui varjomaisesti piipuista tuoden ilmaan hajun, joka muistutti vanhaa Vartijaa sodasta. Monenlaiset työkalut kilisivät, metalli suli ja sähkönpurkaukset rätisivät.
Haamujen suurta keskuspajaa ympäröi armeija sen erilaisista ikkuna- ja oviaukoista sisään ja ulos lenteleviä Avhrak Va -lautasia. Ne kantoivat metalliosia täynnä olevia laatikkoja kohti tehtaita eri suunnista. Myös pieni joukko teräksenvärisiä matoraneja kantoi laatikoita lannistuneina kohti tehdasrakennuksen portteja. Ruuveja putoili täyteen ahdattujen laatikoiden kansien välistä harmaille kaduille.
Yksi ainoa nelikätinen, kasvoton ja tunteeton metallihirviö leijui "TAKOMO"-nimellä kulkevan rakennuksen suurten teräsporttien yllä tarkkaillen sisään kulkevien matoranien ja lentävien lautasten kiireistä massaa kylmän sinisellä ja sieluun porautuvalla katseellaan.
Voi piru, Makuta Nui sanoi. Niillä on selvästi iso tilaus toimitettavana.
Keetongu murisi. "Takomo..." hän sanoi hiljaa kieli hampaidensa välissä.
Guardian kääntyi keltaista jättiläistä kohti. "Kyvykkäimmät Aaveet työskentelevät tuolla, eikö niin? En pelkäisi vanhojen ystäviemme puolesta."
"No niinpä niin. Nuo tarvitsevat heitä johonkin. Mutta..."
Keetongu hiljentyi, kun lähiympäristöä kamerasilmällään tarkkaileva Avhrak Va ilmestyi noin metrin päähän klaanilaisviisikosta. Se katseli heidän piilopaikkansa suuntaan pitkään, mutta kuittasi havaitsemansa liikkeet pian jonkinlaisena näköhäiriönä.
Guardian tarkisti pistoolinsa ja kiväärinsä lippaat moneen kertaan. Hän vilkuili, kuinka uupuneiden matoranien suuret joukot kantoivat nyt sisään massiivisia kontteja. Tehtaiden omistajan vaihduttua tätä kontteihin pakattua Bio-Klaanin laivastolle tarkoitettua kalustoa oltiin sijoittamassa uudelleen. Guardian, Keetongu ja matoranit vilkuilivat toisiaan. Jos ketään nyt yhtään kiinnostaa, niin yhden tuollaisen suurimman kokoluokan kontin tilavuus on... Manu aloitti, mutta Guartsu hyssytteli makutaa välittömästi.
"Tiedämme kaikki kyllä, mitä haet." Hienoa, Manu hyrisi. Nyt pitäisi vain löytää lisää xialaisia miinoja.
Guardian hymyili ja pyöritti silmiään. "Ei." Minä pidin ideastani.
"Niin me kaikki", Guardian sanoi. "Mutta ei. Tongu, nosta matoranit mukaasi. Tästä voi tulla vähän ahdasta."
Kymmenen minuutin päästä valtava teräskontti liikkui verkkaisesti nynrahilaisen tehtaan liukuhihnaa pitkin. Automatisoidut magneettikourat siirsivät sen valtavan punertavan kannen irti ja neljä kahdella jalalla kävelevää hahmoa hyppäsi vaivihkaa vilkkaalle liukuhihnalle. Tehtaassa haisi öljy ja kuolema. Koneiden takana työskentelevien matoranien katseissa hehkui pelko.
Viisi kulkijaa kiipesivät yksi kerrallaan toisen kontin päälle ja odottivat, että liukuhihna vei sen valtavan ja karusellimaisesti pyörivän osanlajittelukoneen ohi, jolloin kaikki kiipesivät sen päälle. Laitteen päältä he tarkkailivat tehdasympäristöä yrittäen puhua mahdollisimman hiljaa.
"Saanen kysyä seuraavaa siirtoamme, komentaja", Ternok kuiski.
"Sinä ja kaverisi voisitte ensinnäkin yrittää pysyä mahdollisimman kaukana niistä nelikätisistä", kyykyssä istuva Guardian sanoi hieroen leukaansa. Minä olen nähnyt niitä vilaukselta kaksi. Ehkä vaara ei ole niin suuri.
Guardian kiristeli hampaitaan. "Jos me emme jotenkin pysäytä koko laitosta, niitä on kohta sadoittain."
Klaanilaiset tuijottelivat toisiaan synkeinä. Muutaman viikon takaisen tuhoisan yön tapahtumat muistuivat hetkessä jokaisen mieleen. Matoranit katsoivat toisiaan epävarmoina. Manu sihisi poikkeuksellisen hiljaa. Keetongu istui kädet puuskassa.
Tehtaan hajuja nuuhkivan Guardianin mieleen tuli jälleen kerran, kuinka paljon tehdasrakennuksen aseisiin tarkoitettu rauta-aines haisi vereltä jo ennen valmistumistaan. Admin nojasi käteensä.
"Ajattele, ajattele, ajattele...", hän sanoi. Sininen skakdi naputti otsaansa kevyesti rystysillään.
Koneiden hypnoottinen liike oli kuin jonkinlaista raivokasta tanssia. Valmiit muotit iskeytyivät tulikuumana hehkuvaan teräsainekseen ja pian niiden jäähdyttämiseen tarkoitetusta nesteestä nousi osia. Osat siirtyivät parille Nynrah-haamulle, jotka vastentahtoisina hioivat ja kiillottivat niitä. Suurella koneiden yläpuolella hohtavalla näytöllä näkyi tehtaan tällä hetkellä tuottamien osien malleja, muotteja ja pohjapiirustuksia. Avhrak Feterran ilmeettömien, tuhoa ja kuolemaa tarkoittavien kasvojen siluetti piirtyi näytölle uudelleen ja uudelleen.
Keetongu nousi varovaisesti täyteen mittaansa. Hän katsoi jonnekin kauemmas yksinäisellä silmällään ja hieroi leukaansa. "Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki jututtaa Q-miestä."
Amiraali 002 siirsi katseensa pois ikkunasta, takaisin häntä puhutelleeseen nuoreen Nazorakiin.
"Ja väität siis, että saatte hallin jälleen kiiltävän puhtaaksi uusia kokelaita varten?" hän kysyi kylmällä äänensävyllä.
"Kyllä, ilman muuta herra Amiraali. Meistä alkaa tulla jo aika hyviä tässä siivouksessa."
"Hmph. Varmasti."
Amiraali kääntyi kannoillaan, ja jätti nuorukaisen seisomaan käytävään. Laivaston komentajan teräksinen jalka kolisi vain vaimeasti purppuraa kokolattiamattoa vasten, mutta hän tiesi silti hyvin, että kaikki sen kuulevat jännittyivät ja koettivat näyttää mahdollisimman kiireellisiltä.
Amiraali ei ollut varma, muistiko enää aikoja, jolloin hän oli kyennyt puhumaan alaisilleen ilman näiden tarpeetonta pokkurointia.
Pian hän kuitenkin havahtui mietteistään, ja astui metalliovesta eräälle Rautasiiven suuren hallin parvekkeista. 002 nojautui metalliseen kaiteeseen, ja kumartui hieman eteenpäin.
Ja ennen tämä halli oli täynnä urheita torakoita, valmiina matkustamaan halki tyrskyisimpienkin merten, hän ajatteli antaessaan katseensa kiertää valtavaa hallia.
Suuri joukko Nazorakeja työkaluineen ehosti muutenkin uusia koulutustiloja. Maalitaulut vaihdettiin uusiin ja luokkahuoneiden paperit ajettiin silppurin läpi. Kaikesta saatavilla olevasta hankittiin päivitetty versio, ja vanhat päätyivät romutettavaksi. Nazorakit eivät olleet poikkeus.
Kaikki Rautasiiven torakat eivät enää jaksaneet odottaa innolla uusien koulutettavien saapumista. Hohto oli mennyt useimpien mielestä jo neljännen "kelpaamattoman" erän jälkeen. Toisaalta, 000 sai syödäkseen.
Huhu kiersi Rautasiiven käytävillä, että uusin "Uusi sukupolvi" olisi läpimurto, vaativimmatkin testit läpäisevä. Ilmeisesti tämä Makuta Abzumo oli osallistunut perimän muokkaamiseen.
Kunhan nyt vain saisivat kelpaavan erän kasaan, Amiraali mietti. Tahdon laivani jälleen omaan komentooni.
Punavalkoista haarniskaa kantava Kakama-naamioinen Toa katseli kuinka hänen matoranystävänsä kantoivat raskaita laatikoita laivoista sataman kivisille penkereille. Matoranit olivat juuri saaneet vaihtotavaraa Eteläiseltä mantereelta, ja olivat lähettäneet vastalahjaksi tekemiään taidokkaita kullan värisiä naamioita, joita käytettiin seremoniatarkoituksissa.
Deleva oli jätetty tälle Aeriksi kutsutulle saarelle ihan yksin. Hän oli aikaisemmin puolustanut saarta sekalaisista Toista koostuvan joukkion kanssa, johon kuului Halaweksi kutsuttu magnetismin Toa, ja yksinäisenä vaeltajana tunnettu viisas ja vanha tulen toa Svarle. Nämä kaksi Toaa tulivat ja menivät mielensä mukaan, he eivät pahemmin piitanneet saaren asukkaista. Delevaa vähän harmitti se että hänen toa-toverinsa laittoivat omat intressinsä näiden mukavien ja helposti haavoittuvien matoran-kyläläisten edelle. Toana Deleva tunsi velvollisuudekseen suojella Mata Nuin pyhintä kansaa, Matoraneja.
Deleva meni auttamaan matoraneja, jotka kantoivat isosta laivastaan suurikokoisia puulaatikoita satamaan. Sataman pienehköt, matoraneille mitoitetut puuhökkelitalot ja kalastajamajat paistoivat räikeästi harmaan saaren rannalta. Erivärisiä matoraneja parveili satamassa, rahdaten tavaraa pois tulevista ja lähtevistä laivoista, käyttäen usein apunaan ystävällisiä Ussal-rapuja, joita matoranit olivat kouluttaneet kuormajuhdiksi.
Deleva kurotti kätensä yhden laatikon ympärille. Hän ponnisti jaloillaan voimaa, jonka avulla hän sai laatikon nousemaan puiselta kannelta. Laatikko tuntui oudon painavalta, ja sisällä tuntui kuin jokin olisi äännellyt laatikkoa nostaessa. Sisällä oleva tavara myös haisi rahin raadoilta ja muulta mukavalta.
"Mitä teillä on täällä?" Deleva kysyi ohi kulkevalta matoranilta, jolla oli värikäs sulka pakarinssaan. "Haisee näet aika kuvottavalta, ainakin tämä laatikko", toa jatkoi.
"Rahtikirjan mukaan nämä ovat harvinaisia, parantavia sieniä Kerokero-korosta, Eteläiseltä mantereelta", sulkapäinen, punaoranssi matoran kertoi.
"Kuuluuko niiden haista noinkin pahalta?" Deleva kysyi, nyrpistäen nenäänsä ja painottaen sanoja haista ja paha. Delevan äänensävystä huomasi ettei hän pelleillyt.
"Tarkastamme asian pikimmiten", Matoran sanoi hätääntyneenä, kun tajusi toan olevan tosissaan. Hän oli jo aistinut jonkin olevan väärällä tolalla, kun joukko outoja kasvomaskeja kantavia toia oli tuonut laatikot laivaan, matoran-kyläläisten sijaan.
Sulkapäinen matoran meni puhumaan muiden miehistön jäsenien kanssa, ja jonkunaikaa supateltuaan, joukkio saapui Delevan luokse.
"Olemme tulleet siihen päätökseen, Deleva, että", sulkapäinen piti tauon, "että sinun on parasta avata yksi laatikoista. Emme tiedä mitä sisällä oleva on", hän sanoi, katsoen Toaa suoraan silmiin.
"Hyvä on, katsotaan", Toa vastasi, kaivaen taskustaan punaisen puukkonsa, joka kesti hänen elementaalivoimiensa kanavoimisen. Deleva iski puukon lähimpään laatikkoon, alkaen leikata puuta, lastujen tippuessa lattialle. Jokin laatikon sisällä liikkui, ja pian Deleva pudotti puukon hämmästyksestä lattialle.
Laatikosta pilkisti esiin orgaanista, liskon harjaa. Pian tuli näkyviin myös valkoisena säteilevä hammasrivi, kun olento laatikon sisällä päästi itsensä vapaaksi väkivaltaisesti, lennättäen puunkappaleita ympäriinsä.
Deleva hyppäsi vaistonvaraisesti kauemmas skakdista, joka huusi muita skakdeja heräämään.
"… Skakdeja?” Deleva kysyi itseltään. Suuret laatikot alkoivat räjähdellä auki niin satamassa kuin aluksessakin.
"Näyttää siltä että ette saaneetkaan niitä sieniänne?" Deleva sanoi matoraneille, jotka juoksivat pakokauhun vallassa ympäri laivaa. "Nyt tosiaan tarvitsisin toa-veljiäni", Deleva mutisi, katsellen surumielisenä kuinka skakdit kylvivät tuhoa ympäriinsä.
Seuraten tilannetta keskittyneesti, ja pysytellen takavasemmalla, Deleva sai nopeasti selville, että sininen, hopeista kypärää kantava Skakdi määräili muita groteskeja liskoja, ja vaikutti johtajaluonteelta.
Sininen skakdi komensi osan joukoistaan hyökkäämään satamakaupunkiin, osan valtaamaan aluksen. Liskoarmeija jakautui muutamiksi pienemmiksi ryhmiksi, ja lähti kylvämään tuhoa ympäriinsä.
Deleva piilotteli laivan peräpäässä, lähellä kapteenin hyttiä ja ohjainjärjestelmiä. Toa koetti keksiä suunnitelman miten pienehkön Skakdi-armeijan voisi voittaa, vaarantamatta matoranien henkiä. Punavalkoinen toa piilotteli erilaisten tynnyreiden takana, mutta hänen värityksensä ei toiminut kovin hyvänä suojavärinä.
Muutama skakdi huomasi Delevan, lähtien juoksemaan kohti toaa. Liskot latasivat elementaalienergiaa lyömäaseisiinsa ja olivat valmiita mukiloimaan toan Mata Nuin luokse, kun jokin pysäytti joukkion. Heidän johtajansa halusi itse taistella Toaa vastaan.
"Haluan tuon Toan naamion itselleni ja kokoelmiini", Sininen skakdi sanoi, pyörittäen toisella kädellään kahden käden piikkinuijaa, jossa oli ketjun päässä suuri moukari, joka oli täynnä piikkejä.
Skakdit perääntyivät ja lähtivät potkimaan laivan miehistöä kohti ruumaa. Toa ja johtaja-skakdi jätettiin kahden laivan perään.
"Kukas se sinä olet?" veden skakdi kysyi, lähestyen toaa. Itsevarma skakdi oli valmis reiluun taisteluun, joka kääntyisi mitä todennäköisimmin hänen voitokseen.
"Olen Plasman Toa Deleva, Aerin saaren suojelija!" Deleva kuulutti itsevarmasti. Hän hyppäsi sinisen skakdin eteen, kilpi ja miekka valmiina. "Ketä rohkenen puhutella, skakdin rumilus?"
"Olen Metorakk, Gaggulabion joukkojen komentaja. Paina mieleesi se nimi loppuelämäksesi", Metorakk myhäili hopeisen kypäränsä alta.
"On sinullakin johtaja, Gaggulabio", Deleva sanoi, naurahtaen. "Pahoittelen sitä tulevaa kärsimystä, jonka joudut kohta kokemaan", Plasman toa sanoi, kanavoiden plasmaa kilpeensä, ja iskien sen päin Metorakkia.
Skakdi paiskasi moukarinsa päin kuumennettua kilpeä, jolloin moukari meni kuumentuneen kilven lävitse, ottaen mukaansa kuumentunutta materiaa kilvestä ja iskien punaisen metalliplasmapallon päin Delevan vatsapanssaria. Iskun voimasta, Plasman toa pudotti kilpensä ja horjahti taaksepäin, kaatuen muutamien tynnyreiden päälle. Toan paino rusensi tynnyreitä rikki, ja pian tynnyreiden sisältöä oli laivan kannella ja Delevan päällä.
”Voi sinua, Deleva”, Metorakk sanoi, katsellen kuinka hänen vastustajansa piteli vertavuotavaa alavatsaansa. ”Etkö tiedä, että minua ei ole kukaan Toa voittanut?” Skakdi sanoi Toalle, jonka mielen täytti suuri viha.
”Kerta se on ensimmäinenkin”, Deleva sai suustaan hampaitaan purren.
Deleva näki satamaan, joka oli ilmi liekeissä ja musta savu täytti ilman. Matoraneja tapettiin surutta, otettiin orjiksi ja heitettiin mereen. Muutama Skakdi alkoi leikkiä matoraneilla, sytyttäen näitä palamaan silmäsäteillään, tai heitellen näitä kuin koripalloja.
Deleva oli saanut tarpeekseen tästä. Hän otti miekkansa kannelta, kanavoiden siihen plasman voimaa, jolloin miekka kuumentui hohtavaksi. Hän taistelisi tuota Metorakkia vastaan. Ja toden totta hän taistelisi.
Isku Delevan miekasta osui Metorakkia jalkaan, kun toa riuhtoi miekallaan ilmaa. Hopeinen jalkapanssari suli nesteeksi. Skakdi karjaisi tuskasta mutta pakotti itsensä pysymnään pystystä palovammoista huolimatta. Hän tajusi että toa olisi tosissaan, eikä tämä tässä mielentilassa kuuntelisi toa-koodia.
Metorakk torjui joitain plasman toan iskuja omalla aseellaan, pyörivällä piikkimoukarilla. Skakdi onnistui saada moukari kietoutumaan Delevan miekan ympärille, ja alkoi armoton vääntö siitä, kumpi menettäisi aseensa.
”Olet hyvä soturi, haavoittuneenakin”, Metorakk sanoi, riuhtaisten kovalla otteella moukariaan, joka oli kiinni miekassa, ”mutta nyt ei vain hyvän soturin arvonimi ole kummoisenkaan arvoinen”, skakdi sanoi, jolloin miekka lennähti Delevan kädestä, lentäen mereen.
”Mitä nyt teet, Toa?” sininen skakdi murahti, ilkeän hymyn noustessa hänen kasvoilleen. Hän tiesi että hän oli voitolla.
”Taistelen. Taistelen. Ja vielä kerran taistelen”, Deleva sanoi, kuumentaen nyrkkeihinsä plasmaa. Ennen kuin Metorakk ehti reagoida, aalto plasmaa syöksyi polttavana aaltona sokaisten hänet. Hän tunsi veden skakdin ihonsa miltei palavan ja panssarien sulavan.
Deleva puski kahdella nyrkillään Metorakkia rintaan, mutta juuri oikealla hetkellä Skakdi heilautti moukariaan, jonka piikikäs pää paiskautui suurella voimalla Delevaa kylkeen, rikkoen sisäelimiä. Deleva lensi päistikkaa läpi kapteenin hytin seinästä, kolisten alas rappuja ja kadoten näkyvistä.
”Helppo voitto”, Metorakk murahti peittäen kipunsa. Hän halusi jostain nopeasti vettä palovammoihinsa.
Puisen kannen läpi syöksyi kaksi oranssina hohtavaa kättä, jotka alkoivat puristaa Metorakkin alaraajoja, samalla polttaen skakdin jalkoja kuumalla energialla. Suuret palovammat syöpyivät skakdin jalkoihin Metorakkin karjuessa.
”Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota!”, Metorakk karjaisi, potkaisten itsensä irti Toan kahleista. Skakdi työnsi kätensä rikkoutuneiden lankkujen läpi, nostaen toan kannelle. Kun Deleva roikkui hänen edessään, hopea nyrkki iskeytyi Toaa naamioon.
Delevan maailma pyöri hänen ympärillään. Hän tunsi suunnatonta kipua ylävartalossaan, ja sai koko ajan iskusarjan hopeisista skakdinyrkeistä, joita sateli päin naamiota ja yläruumista. Iskut olivat voimakkaita ja tekivät pahaa jälkeä, jolloin verta alkoi vuotaa entistä enemmän.
”Ehkä on parasta lopettaa sinun kärsimyksesi”, Metorakk sanoi, ottaen käyrän, tummanhopeisen tikarinsa. Hän iski sen syvälle toan rintaan, hiukan ohi valokivestä, ja alkoi viiltää sitä kohti toan alaruumista.
Kipu lähes tajuttoman Delevan ruumiissa oli suunnaton, niin suurta ei monikaan osaisi edes kuvitella. Sisäelimet olivat monesta kohtaa murskana, ja ruostunut terä viilsi tappavaa vanaansa toan panssariin ja ruumiiseen. Plasman Toa tunsi menettävänsä tajuntansa.
Metorakk jätti pahoin haavoittuneen Delevan kannelle virumaan, mennen tarkistamaan miten hänen joukkonsa olivat edistyneet. Skakdit pitivät hauskaa matorankyläläisillä, ampuen niitä jalkoihin ja potkien mereen, mutta Metorakkin lähestyessä, skakdit menivät vakaviksi.
"Tajuatteko että pilaatte kauppatavaraa!?" Metorakk karjui skakdille. Samalla jonkinlainen rhotuka lensi hänen olkansa yli ja osui sihisten laivan kanteen. Metorakk käänsi katseensa ja näki kaksi Metsästäjien lipun alla olevaa laivaa.
”Häivytään!” Metorakk komensi ja potkaisi Delevan ruumiin laivasta mereen. Skakdit alkoivat välittömästi vangita viimeisiä matoraneja, ja tuuppia kyläläisiä aseilla osoittaen kohti laivaa. Metorakk valvoi joukkojaan, ja skakdit siirtyivätkin hyvässä järjestyksessä laivaan käynnistelemään moottoreita. Osa lastasi suurta ryöstösaalista ruumaan vankien kera.
”Osuimme liian lähelle Metsästäjien reviiriä. Odina on ihan tässä lähellä. Lähdetään ettei tule ongelmia”, Metorakk selitti skakdille, joka meni ohjaamoon. Suuri rahtilaiva lipui matoranien lipuissa poispäin saarelta Metästäjien laivan rantautuessa saarelle.
Lumen ja jään keskelle kätkeytyneen kylän reunalla seisoi iso, yksikerroksinen rakennus. Paksut puuhirret törröttivät sen nurkista. Seinät olivat lumen peitossa eikä ainuttakaan ikkunaa näkynyt, mikäli niitä edes oli. Katon savupiipusta tuli hieman mustaa savua, joka tosin katosi nopeasti ulvovaan tuuleen.
"Siellä on siis joku", Snowie kommentoi. Kylä vaikutti muuten täysin autiolta.
Kepe koputti puiseen oveen. Pian se raottui ja valkoinen matoran kasvoillaan juro Sanok kurkisti ulos. Tämä murahti ja avasi oven auemmaksi.
Kolmikko astui sisään. Palavien päreiden ja takan aikaansaamat varjot leikkivät seinillä.
Rakennus oli täynnä matoraneja.
"Iltapäivää", kolmikko tervehti kyläläisiä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen matoranit tajusivat sisään astuneen joukon muukalaisia ja muistivat käsitteen "vieraanvaraisuus" merkityksen. Pian kyläläiset jo sytyttelivätkin lisää soihtuja ja tarjosivat syötävää. Snowie aloitti leppoisan keskustelun parin matoranin kanssa. Make istui hiljaa ympärilleen pälyillen. Kepe etsiskeli kyläläisten päämiestä.
"Tahtoisimme tavata johtajanne. Tulemme Bio-Klaanista ja meillä on tärkeää asiaa. Asiaa, joka vaikuttaa tämänkin kylän turvallisuuteen", Kepe aloitti.
Sauvaan nojaava turaga asteli saliin toisesta huoneesta. Tällä oli kasvoillaan jalo Rode. Hän asteli pöydän ääressä istuvan kolmikon luokse ja istui itsekin penkille.
"Olen Uhrak, Ko-Huna-Koron kylänvanhin. Tämä tässä on Alpok, kirjurini. Tuolla taas ovat Atsum, Upaak, Allim ja Aigam, pienen kylämme neuvoston jäsenet. Mikä tärkeä asia tuo teidät tänne?"
"Olette varmasti tietoisia meneilläänolevasta sodasta saaren pohjoisosan Nazorakien sekä näiden liittolaisten ja Bio-Klaanin välillä. Ymmärrämme, jos tahdotte pysyä konfliktissa puolueettomina, mutta me tarvitsemme apua. Ja vakuutamme, etteivät nazorakit pidä puolueettomia kyliä muuna kuin miehityskelpoisina resurssivarastoina." Kepe katsoi parhaaksi kertoa täyden totuuden heidäm tehtävästään. "Tietoa, oikeastaan. Kauan sitten tällä saarella tapahtui jotain, joka mullisti maailman. Me emme tiedä mitä, tosin. Siksipä toivomme löytävämme siitä tietoja saaren kylien historiankirjoituksista. Maksuksi avustanne takaisimme teille Bio-Klaanin suojeluksen" - tämä lupaus Kepen täytyi antaa - "ja kylänne tarvitsemia hyödykkeitä. Luotatteko meihin?"
Turaga ei miettinyt pitkään. "Hyväksymme tarjouksenne. Nazorakit koetaan uhkana kaikkialla. Ja lisäksi naamiossani on vielä jonkin verran ytyä." Tämä viittasi apulaiselleen joka kiiruhti päärakennuksen takahuoneeseen.
Hetken kuluttua tämä palasi saliin mukanaan iso sylillinen kivitauluja."
"Tässä on Ämkoon vuoren, kuten te sitä kutsutte, lähiympäristön historia tuhansien vuosien ajalta. Toivon että löydätte etsimänne."
"Olen kovin pahoillani, mutta saamiemme tietojen mukaan hän on matkoilla", virkailija sopersi. Ga-matoran oli säikähtänyt Tednin esittäydyttyä Veljeskunnan jäseneksi ja nainen vaikutti nyt suorastaan pelokkaalta.
"Milloin tämä arvon herra mahtaa palata?", Tedni kysäisi tympeästi ja vei kätensä niskansa taakse. Le-matoran oikoi hieman itseään ja haukotteli äänekkäästi.
"E-en tiedä. Hän on ollut kaiketi poissa jo pidemmän aikaa, joten..."
"Ahaa. Kiitos."
Tympääntynyt veljeskuntalainen kääntyi ja harppoi tiehensä. Hetken kuluttua Tedni palasi ulos, katseli Klaanin vilisevää katukuvaa ja totesi ääneen:
"Noooh, enköhän saa aikani jotenkin kulumaan."
Suuren metallilevyn suojissa, muutaman metrin päässä Matoron jäädyttämästä pommista
Räjähdetorakka 1308 vahtasi havahtumatta pomminsa räjähtämistä. Hänen silmänsä olivat muuttuneet lähes luonnottoman punertaviksi. Ehkä hän olisi voinut räpyttää niitä välillä...
Ilta alkoi vaihtua yöksi. Vihreänturkoosi matoran katseli edessään kutsuvasti avautuvaa discobaarin ovea ja virnisti. Tedni sitoi päähänsä asuntoalueen läpi kävellessään pyykkinarulta lainaamansa kirkkaansinisen huivin ja laittoi sitten eräästä krääsäkaupasta matkaansa tarttuneet valtavat pyöreälinssiset aurinkolasit päähänsä. Aurinkolasit tekivät iltahämärän tummentamassa maailmassa etenemisestä silkkaa helvettiä, mutta Tedni koki niiden siitä huolimatta jotenkin kuuluvan asiaan. Lopuksi Tedni sylkäisi käsiinsä, hieraisi niitä yhteen ja levitti kasvoillensa harvinaisen häiritsevän hymyn.
Tedni huikkasi hyväntuulisen tervehdyksen ovensuussa tärkeän näköisenä toljottavalle portsarille, heilautti nopeasti passiaan tämän nenän edessä ja astui sisään villisti vilkkuvaan rakennukseen.
Tasaisen jumputuksen säestämä konemusiikki tappoi oitis le-matoranin korvat samalla kun tämä nyki kaulaansa edestakaisin musisoinnin tahdissa. Veljeskuntalainen vilkuili viekkaasti tanssilattian suuntaan, mutta päätti kuitenkin ensin pistäytyä baaritiskin puolella.
Sulava liikesarja johdatti Tednin valtavan sähkökyltin alla lepäävän violetiksi maalatun tiskin tykö. Tiskin toisella puolella tottuneen oloisesti juomia sekoitteleva mustavioletti matoran huomasi saapujan ja ilmestyi pian ottamaan vastaan tilauksen. Eipä aikaakaan kun Tedni nautiskeli oliivilla ja koristeltua drinkkiään. Samalla Veljeskunnan lähetti luuli harrastavansa kiivasta silmäpeliä muutaman penkin päässä istuvan kainon näköisen ga-matoranin kanssa. Leikki loppui kuitenkin lyhyeen tytön paettua kovin ahdistuneen näköisenä ulkosalle.
"Ei väkisin", suurenakin hurmurina itseään pitävä matoran naurahti ja pomppasi ylös. Sitten vihreänkirjava sankarimme tanssahteli lipevin liikkein tanssilattian suuntaan.
- - -
Puolen tunnin kuluttua portsari onnistui viimein heittämään baarin jokaista naispuolista ja hassun erehdyksen vuoksi myös yhtä herrapuolen matorania ahdistelleen ninjasankarin ulkosalle.
Neljän Toan ryhmä oli kävellyt jo hyvän aikaa alati pimenevää trooppista metsää pitkin kohti saaren keskiosia.
Tämä Samol oli kertonut saaren keskellä sijaitsevasta järvestä ja sen rannalla olevasta "Nimdan pyhätöstä" ja matorankylästä, jonne he nyt olivat matkalla. Kylässä he voisivat toivon mukaan levätä jasaada syödäkseen ennen kuin jatkaisivat matkaa Klaaniin.
Puusto oli yksitoikkoista. Erikorkuisia, kuivia trooppisia puita ja saniaisia. Aluskasvillisuutta ei ollut kovin paljoa, ja monesti metsässäkin pohja oli vain hiekkaa. Näytti siltä, että kasvit sinnittelivät joka kesä selvitäkseen. Vettä ei ilmeisesti ollut kovin valtavasti.
"Tuon kivikon jälkeen tulee joki", Samol neuvoi viittoen nousevaan kivikkoon. Väsyneet Toat seurasivat yli-energistä pikkutoaa vaikeassa maastossa. Onneksi aurinko ei enää porottanut täydeltä terältä, vaan oli nyt laskeamssa mereen. Saaren ilta oli lämmin ja kuiva, mutta pian se muuttuisi tropiikin kylmyyteen.
"Ehdimmekö ennen pimeää kylään?" Umbra kysyi huolestuneen näköisenä Kiven Toalta.
"Tota noin. Saatamme joo. Jokivartta kulkeminen on helppoa joten olemme kai parissa tunnissa kylässä", kuului vastaus.
"Mitähän elukoita tällä saarella asustaa?" Deleva kysyi hätistellen ympärillä pörrääviä niazeskejä poispäin.
"Oi, täällä on paljon raheja. Burnakit on varmaan vaarallisimpia", Kiven Toa selitti.
"Eli ei jättiläis-hirviö-raheja jotka pitävät koko saarta pelossa? Ihanaa", Plasman Toa sanoi. Kukaan ei nauranut, vaikka Deleva itse piti vitsiään hyvänä.
Kivikkoinen mäki loppui ja sen takaa avautui tähän aikaan vuodesta kapea joki. Se ui syvällä hiekkaisen uoman pohjalla ja näytti odottavan talven sateita, kuten kaikki muukin tällä saarella.
"Näyttää surkealta", Umbra kommentoi ihan ensiksi.
"Joo, tällä saarella on sade- ja kuiva kausi", Samol selitti.
Joen ranta oli kapea, hietikkoinen siivu kivikkoisen mäen ja kapean joen välissä. Maassa oli jotakin kasvillisuutta, mutta muuten kaikki näytti kuivalta ja kuolleelta. nelikko ylitti joen nopealla hypyllä ja jatkoivat kävelyä joen uomaa myöten. Mitä syvemmälle saaren sisäosiin mentiin, sen suuremmiksi kasvit muuttuivat.
Umbra pyyhki hikeä naamiostaan.
"Kauanko vielä?" hän kysyi.
"Puoli tuntia jokea pitkin"
"Ihanaa"
"He kaverit. Tuli mieleen. Mitä ne skakdit toimittivat rannalla", Deleva huusi takaa. Hän auttoi Nurukania, sillä vanhus ei meinannut pysyä muiden tahdissa.
"Ei mitään tietoa. Satunnaisia ryöväreitä?" Umbra ehdotti.
Yhtäkkiä, NINJOJA.
Umbra kuuli epämääräisen tärähdyksen ja hänen näkökenttänsä peittyi savuun. Hän sai potkun selkänäsä ja kaatui maahan. Musta hahmo tippui jostakin korkealta Delevan niskaan kaataen Plasman Toan. Tikari iskeytyi hieman ohi toan rintakehästä Delevan kierähtäessä ja potkaistessa hyökkääjää.
Umbra alkoi nähdä käyttäen elementtiään. Hän näki vilauksen mustasta olennosta ja ampui suuntaan lasersäteen. Joku iski veitsellä häntä selkään. Valon Toa karjaisi ja iski miekallaan taakseen. Se kalahti mustaan hahmoon joka nappasi aseen kärjestä. Kun Umbra keskittyi savussa vetämään miekkaansa, joku löi häntä mahaan ja kaatoi Toan. Samassa valtava nuija heitti kaksi hyökkääjää jokeen Samolin valtavan nuijan osuessa niihin. Heti kun Samol tuli Umbran luo, ylhäältä hyppäsi joku hänen kimppuunsa.
Deleva oli onnistunut pitämään yhden hyökkääjän etäällä plasmalla, mutta ei selvästikkään pystynyt siihen kauaa. Olentoja ilmestyi sieltä son täältä, mutta soturi arvioi ettei niitä olisi kovin montaa. Ne vain olivat äärimmäisne nopeita. Pimeä viidakko oli kuin luoto niille.
Hän ampui palavan aallon. Musta hahmo hyppäsi korkealle ilmaan väistääkseen heitellen samalla epämääräisiä metalliteriä. Deleva käytti Kakamaansa väistöliikkeeseen, mutta sai lyönnin selkäänsä. Kuului ryminää ja ninja oli poissa. Nurukan oli ottanut tykkinsä käyttöönsä ja kanavoi nyt sen kautta elementaalivoimaansa.
Musta olento ilmestyi veteraanitoan eteen. Maan Toa löi, mutta toinen oli nopeampi. Katana lävisti ensin Nurukanin olkapään ja sitten osui kylkeen. Toa kaatui maahan.
Umbra riuhtoi hyökkääjää irti hänen kimpustaan. Hyökkääjä käytti pitkää viikatetta ja tikareita, joilla se koetti osua Umbran pehmytkudoksiin. Valitettavasti hyökkääjäkään ei nähnyt sen paremmin pimeässä viidakossa, joten Umbran onnistui ottamaan viikatteesta kiinni, ja viskaamaan soturi viikatteen avulla maahan. Tämän jälkeen muutama tikari lensi päin Umbraa, mutta keltamusta panssari pysäytti iskut.
Umbran lähettyvillä, Samol oli hylännyt sotavasaransa, ja tappeli nyr nyrkein muutamaa tummaa hyökkääjää vastaan. Heittotähtiä lensi päin kiven toaa, mutta kivestä tehty suojamuuri torjui osan iskuista. Yksi sotureista heitti Samoliia pitkällä, silmukaksi laitetulla metalliketjulla, jolloin ketju kiertyi toan kivinyrkkien ympärille. Toa oli nyt ansassa.
"Auttakaa minua näiden kanssa", Samol mutisi, jolloin Deleva laukaisi jousellaan plasmakärkisen nuolen päin yhtä tummapukuista soturia. Soturi pudotti suuren shurikeninsa maahan, koska kipu oli kova. Deleva oli itse joutunut taisteluun yhtä soturia vastaan, joka taisteli kahdella katanalla kilvellä ja jousella varustettua plasman toaa vastaan.
Äänetön skakdi iski katanansa kohti Delevaa, joka koetti torjua iskuja kilvellään, mutta prototeräsmiekat osuivat vain Delevan mekaaniseen, hopeiseen käteen. Skakdi vaihtoi iskusarjan suuntaa, sohaisten Delevan tervettä kättä toisella katanallaan. Toa pudotti kilven maahan, jolloin punainen hehku sammui.
"Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota!" Deleva huusi, ottaen mustapukuista olentoa kurkusta. Deleva heitti olennon päin maata, mutta ketterä soturi osasi ilmalennon aikana laittaa jalkansa oikeaan asentoon, ja lensi kaaressa maahan. Skakdi oli nelinkontin maassa, jolloin katanat viistivät maata.
Skakdi ei sanonut mitään, vaan laukaisi silmäsäteen sinisistä silmistään. Säde painoi Delevaa päin maata, jolloin Toan oli vaikeaa liikkua.
"Ahaa. Käytät painonsuurennussädettä", Deleva mutisi. Hän sai kätensä nostettua ilmaan, laukaisten plasmapallon kädestään. Kuumaa ainetta lensi päin skakdia, joka väisti iskun takaperinvoltilla. Skakdin keskittyminen silmäsäteistään herpaantui, ja Deleva pääsi vapaaksi.
Deleva oli lähdössä hyökkäykseen kohti mustapukuista olentoa, kun Nurukan huusi apua. Maan Toan käsi vuoti verta ja toa koetti taistella yhden kätensä avulla. Vanha Toa oli joutunut pinteeseen näiden koulutettujen soturien kanssa.
"Miten voit, Nurukan!" Deleva huusi, kun skakdi hyökkäsi hänen päälleen. Skakdilla oli suussaan tämän katana, ja toisessa kädessä toinen terävä katana. Skakdi koetti lävistää Delevaa terällä, mutta osui ohi.
Deleva heitti ninjan päältään, mennen suojelemaan Delevaa, jonka kimpussa vihreäsilmäinen soturi oli. Nunchakuja käyttävä soturi pyöritti aseitaan meditoivan Nurukanin edessä kun Deleva saapui paikalle. Soturi iski vinhaa pyörivät keppinsä päin toaa, joka lensi kaaressa maahan.
"En tarvitse enää apua", Nurukan sanoi, nostaen sormellaan maata nunchakusoturin alta. Ninja kaatui maahan, jolloin maan toa ohjasi maan imemään sisuksiinsa maahan pudonneet aseet.
Äkkiä kaikki pysähtyi. Skakdit, jotka olivat alkaneet piirittää Umbraa ja Samolia saivat kokea suuren ilotulituksen, kun Umbra sokaisi pimeyteen tottuneet soturit.
"Nyt lähdetään täältä!" Umbra huusi, pidellen haavoittunutta miekkakättään. Kädestä tihkui vähän verta mättäille kun Toa juoksi hidas Samol perässään kohti Nurukania ja Delevaa, jotka olivat hekin vähän sokaistuneita.
"Käyttäkää Kanohi Kakamoitanne", Umbra sanoi, kun ninjat alkoivat heräillä. Heittotähtiä ja tikareita alkoi lennellä kohti toia. Kaikilla Toilla oli pieniä haavoja kehoissaan, mutta he eivät jaksaisi kauaa taistella.
"Sisämaassa. On. Matoranien. Kylä", Samol sanoi uupuneena. Kiven Toa oli uupunut vähäisen energiansa takia ja tarvitsi nopeasti jotain syötävää. Muutkin toat olivat uupuneita.
"Kyllä toimivat, ainakin joten kuten. Meidän on lähdettävä nyt!" Valon Toa vastasi. Nurukan säpsähti meditaatiostaan, nousten seisomaan. Hän piteli toista olkapäätään, josta valui yhä verta.
"Sinun pitää jaksaa kylään asti naamiosi voimalla", Umbra sanoi vanhalle Toalle, joka katsoi vihreillä silmillään takana olevia mustia sotureita.
Samassa toan musta kakama alkoi hehkua harmaana, ja toa suhahti viidakkoon. Samol reppuselässään oleva Deleva lähti Nurukanin perään, kun Umbra jäi viimeiseksi. Hän koetti saada jalkojensa turbiineja toimimaan, mutta vain savua tuli ulos.
Viimein Umbra muisti, että hänellä olisi vähäisiä valovoimiaan jäljellä. Koska turbiinit eivät toimineet ja juoksuun ei olisi aikaa, valon toa päätti käyttää todella paljon elementaalienergiaa vievää temppua, valoksi muuttumista.
Umbra latasi itsensä kullankeltaiseksi, alkaen muuntautua puhtaaksi energiaksi. Tämä oli todella vaarallista, sillä Umbra voisi aiheuttaa järjetöntä tuhoa tässä muodossa. Lisäksi hän oli perin epävakaa viimeaikojen tapahtumien takia.
"Tästä se lähtee", Umbra sanoi, ampaisten silmänräpäyksessä matoranien kylään, läpi tiheän metsän, jättäen jälkeensä vanan kaatuneista puista ja tuhotuista esteistä.
Klaanin sairasosasto
Pieni violettimusta olento uneksi klaanin sairasosastolla. Hänet oli tuotu vaivihkaa, kenenkään huomaamatta ja vain harvojen tietäessä klaanin sairaosaston ovelle, jätetty tajuttomana ja pahoin haavoittuneena avun luokse. Pieni sankarimme näki juuri unta, unta jonka hän oli nähnyt jo niin monesti...
Kipu hänen rinnassaan, ja ympäri kehoa oli suunnaton. Matoranin panssarin palasia putoili maahan hänen liikkuessaan ja hän yski kuolan, oksennuksen ja sisäisten hammasrattaiden palasia suustaan. Hänen naamionsa, musta pakari oli vääntynyt ja täynnä taisteluarpia ja hänen miekkansa oli hänen vierellään. Hiukan kauempana oli rikkoutunut tykki, suuri tykki toisesta maailmasta, joka oli ollut sankarimme ainoa tie kotiin.
Sankarimme raotti harmaita silmäluomiaan. Hän näki oransseilla silmillään, kuinka utuinen, punertava, nelijalkainen rahi tuli hänen lähelleen, tutki häntä ja tuli siihen lopputulokseen että haavoittunutta oli autettava ja että tämä oli avun arvoinen. Sitten rahi nosti haavoittuneen selkäänsä, lähtien viilettämään poukkoilevaa metsätietä kohti klaania. Miekka ja tykin rippeet jäivät mättäille, kuivuneen veren sekaan, muistuttamaan elämän raadollisuudesta ja epäreiluudesta...
Uni loppui. Sankarimme heräsi ties kuinka monetta kertaa. Hän vaipuisi taas pian uneen, jos ei saisi jotain tekemistä. Sairaspedissä tekemistä oli aika vähän. Matoran yskäisi. Verta ja muttereita lensi valkoiselle sairaspedille. Lakanat olivat taas likaisia. Viehkeä ce-matoran-hoitaja saisi taas vaihtaa hänen lakanansa, kuten oli usein tehty.
Nyt jokin oli kuitenkin erilailla. Ovi avautui, mutta sisään ei tuntunut astuvan ketään.
Fikou hyppäsi Umbran päälle, koettaen nuolla hänen kasvojaan. Rahi oli vihdoin löytänyt isäntänsä, ja oli iloinen löydöstään. Nyt olento osoitti innostuksensa löytönsä johdosta.
"Et voi jäädä tänne. Kannan tautia joka voi tappaa sinut", Umbra sanoi. Rahi heilutti iloisesti eturaajojaan, tanssien voitonriemuisesti. Kuin ihmeen kaupalla olento oli löytänyt kauan kaivatun isäntänsä. Mikään ei erottaisi isäntää ja rahia toisistaan.
"Mene siitä! Hus!" Umbra huusi. Hän tiesi että Qewa oli hänen ainoa ystävänsä tässä maailmassa ja rahi oli todella uskollinen ja luotettava ystävä. Mutta Umbra ei halunnut Fikoun saavan tätä Zyglakien kantamaa vaarallista tautia.
Qewan koettaessa osoittaa hellyydenosoituksiaan isäntäänsä kohtaan, Umbra ei voinut muuta kuin työn, tuskan ja suurien ponnistusten avulla kurottaa kätensä kohti Qewan selkää, jossa oli hopeinen Pakari. Umbra riuhtoi sen irti, heittäen ovesta klaanin kivikäytävään.
Qewa inhosi sitä että sen naamioon koskettiin. Rahi puri Umbraa, lähtien surumielisenä ja vihaisena pois Umbran luota. Isäntä ei enää välittänyt hänestä, rahi ajatteli, lähtien etsimään muuta tekemistä.
Umbra jäi yksin sairasvuoteelle, nukahtaen. Sama uni pyöri kerta toisensa jälkeen hänen mielessään. Kuka hänet pelasti? Kuka se oli? Ja missä pelastaja nyt oli?
[spoil]Guartsu kirjoitti puolet[/spoil] Nazorak-pesä
Laboratorio
Laboratorion valkoiseen oveen koputettiin varovaisesti. Ainoa vitivalkoisessa tiedehuoneessa sillä hetkellä työskentelevä henkilö ei vaivautunut edes huomioimaan koputtajaa. Makuta Abzumo tuijotti työpöydällä lojuvaa läpinäkyvää lasimaljaa ja sen kemikaalisisältöjä pitkään hiljaa.
Ovi avautui. Nazorakien tutkimusten johtajan, Tohtori 006:n hiekanruskea pää ja läpinäkyvän suojahansikkaan alla oleva hyönteiskäsi tulivat varovaisesti esiin oviaukosta. Tohtori katsoi Makuta Abzumon suuntaan ja oli jo avaamassa suutaan, mutta keskeytti puheensa ja vetäytyi suojaan oven taakse, kun lasinen koemalja pirstoutui aivan hänen päänsä vieressä. Moniväriset nesteet valuivat pitkin seinää sekoittuen keskenään ja muodostaen aivan uusia värejä.
Epäonnistuneen koenesteen taakseen heittänyt Abzumo seisoi nyt työpöydän edessä nojaten siihen molemmilla käsillään. Hän heilautti muutamalla aggression voimistamalla kädenliikkeellä työvälineet pöydältä lattialle. Yksi mikroskoopeista menetti linssinsä.
006 katsoi makutan aiheuttamaa tuhoa kiristellen torakanhampaitaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän päätti uskaltautua ovesta kokonaan sisään. Tohtori hiipi laboratorion marmoriselle lattialle hyönteismäisillä jaloillaan ja sulki oven takanaan mahdollisimman hiljaa. Torakkatohtori etsi pitkään sanoja, mutta ei tiennyt miten aloittaa. Uhkaava varjomainen makuta näytti poikkeuksellisen vihaiselta epäonnistumisestaan.
006:n ei tarvinnut miettiä kauaa. Makuta naurahti uhkaavasti.
"Kuulen sinut."
006 nielaisi. Makuta oli kääntynyt tuolissaan katsomaan häntä.
”Näen sinut”, hän jatkoi. ”Tunnen sinut. Aistin sinut. Sinä et voi kulkea minnekään minun tietämättäni, jos niin haluan.”
”No, tuota…” 006 sanoi epävarmasti. Makuta teki välinpitämättömyyttä osoittavan eleen kädellään ja jatkoi puuhiaan.
”Minun täytyy vielä muuttaa tuota geeniä…”
006 katseli tuhoja, jotka Makuta oli läsnäolollaan aiheuttanut. Työvälineitä oli lattialla, muutama lasikaappi oli rikki ja eräs hyvin kallis laite oli hajotettu. 006 ei toisaalta ollut koskaan edes käyttänyt laitetta, sillä se ei kuulunut hänen toimenkuvaansa. Se oli jonkinlainen termodynaaminen vempele.
”Voi, sinulla on paljon opittavaa, pikkuinen”, Makuta Abzumo sanoi hiljaa. 006 vilkaisi häneen päin.
”Anteeksi?” Makuta käänsi kasvonsa torakkaan.
”Kuulehan, Stephen, tulepa tänne.”
006 harkitsi tarkkaan, mennäkö vai ei. Lopulta hän päätti, että olisi vaarallisempaa olla menemättä. Makuta odotti, että torakka saapui hänen luokseen. Sitten hän laittoi kätensä 006:n olalle ja sanoi:
”Mitä näet, poikaseni?” 006 laittoi kummastuneena silmänsä mikroskoopille. Siellä lillui joitain tunnistamattomia molekyylejä.
”Öh…” tohtori sanoi. ”Mössöä?”
Makuta katsoi häntä uhkaavasti ja sanoi: ”Juuri niin.” 006 oli hämmentynyt.
”Mösssssöä”, Makuta jatkoi. 006 yritti peittää huvittuneen ilmeensä.
”Tarvitsemme tehokkaammat välineet, Stephen.”
”Mistä me niitä saamme?”
”Minä en tiedä, poikani. Siksi minä sanon tästä sinulle. Sinä hankit meille välineet.”
Sanoiko Makuta me?
”Minäkö siis”, 006 aloitti, ”saan osallistua tutkimukseen?”
”No mutta tietyssssti ssssaaat! Mitä minä tekisssin ilman päteviä työntekijöitä. Voin olla varma, että olet parempi mies tehtävään kuin Charlie-parka oli.”
006 oli varma. Lisäksi hän ei oikeastaan pitänyt siitä, että Makuta antoi hänen olla mukana hänen omassa tutkimuksessaan.
Varastosta löytyi tarpeeksi tarkkoja laitteita. Makuta oli tyytyväinen. Hän kutsui sisään laboratorioapulaisiakin. Nämä olivat peloissaan ja pudottelivat tavaroita. Makuta raivosi näille, kun kallista välineistöä meni rikki, vaikka oli vielä tunteja sitten tehnyt itse yhtä pahaa tuhoa.
”Nyt, Stephen, me teemme tämän. Tieteen vuoksi.”
”Tilanne on seuraavanlainen”, Makuta aloitti, kun kaikki oli valmista. ”Me siirrämme tämän uuden geeniperimän tähän uuteen torakan yksisoluiseen alkioon – jos sitä voi vielä alkioksi kutssssua. Sitten me laitamme hänet pika-kasvuun, kuten Le-Matoran ssssanoisi.” Hän lausui sanana ”Le-Matoran” erittäin halveksivasti. Niin ikävältä se kuulosti, että 006:n täytyi estää puistatus.
Sillä välin, kun torakkatiedemiehet siirsivät geeniperimää, Abzumo itse suoritti tutkimusta viereisessä huoneessa. Hänen edessään oli hiiltynyt Nazorakin ruumis. Se oli kuollut taannoin taistelussa Klaania vastaan. Abzumo otti skalpellin ja leikkasi Nazorakin pään auki. Hän tutki hieman hermojen liittymiskohtia ja etsi aivoista paikkoja, joissa hermot kiinnittyivät eri alueille. Aivot eivät olleet kärsineet erityisen merkittävästi, sillä ruumis oli ollut säilössä kylmässä. Nazorakit olivat kyllä vakuuttaneet, että tämä kylmä paikka ei ollut ollut jääkaappi. Abzumo ei uskonut. Ainakaan sen jälkeen, kun oli tyhjentänyt torakoiden ajatukset omaan päähänsä ja murhannut nämä erittäin julmasti.
Hetken kuluttua Abzumo oli saanut työnsä päätökseen. Hän ei ollut edelleenkään varma, mihin geeniin oli piilotettu ohje siitä, että ruumiissa tuli olla tuntoaisti, eikä asia tainnut olla niin yksinkertainen, mutta lähemmäs päästiin koko ajan. Abzumo käveli steriilin valkoisen huoneen ovelle, avasi sen ja huusi:
”Tahdon tuoreet aivot! En ruumista.” Sen jälkeen hän meni takaisin laboratoriohuoneeseen. Siirto oli valmis. Superkasvu oli käynnistetty. Supertietokoneen edessä istuva 006 katsoi Makutaa merkittävästi. Abzumo käveli hänen luokseen. Jos minun on pakko luottaa palvelusväkeeni, luotan mieluiten pätevimpään mahdolliseen torakkaan, Abzumo ajatteli. Yhden miehen tiedemieheily ei ole kovin tuotteliasta, mikä on valitettavaa.
”Mitä olet saanut aikaan?” Zumo kysyi. Muut torakat katsoivat vaivihkaa häneen ja pyörittelivät silmiään. 006 ei ollut saanut mitään aikaan: hän oli istunut koneella ja tarkkaillut tilannetta. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Hierarkiaa ei käynyt kyseenalaistaminen. Eikä myöskään Makutan tahtoa. Saattoi menettää päänsä jo pelkästä ajattele-
Eräs torakka sai pian kokea hirveän kuoleman.
”Kasvu on aloitettu”, 006 sanoi välikohtauksen loputtua.
”Hienoa, hienoa”, Abzumo tokaisi ja istahti jakkaralle, joka oli erään melko tyhjän pöydän ääressä. Hän katseli hetken ääniä ja kuunteli valkoisuutta. Steriili huone, torakoiden takit ja suurin osa välineistöstä oli valkoista. Miksi se oli valkoista? Miksei vaikka keltaista. Valkoiseen tarttui värikin niin hyvin. Toisaalta, niin keltaiseenkin. Miksei vaikka musta?
”Musta on hyvä väri”, Abzumo sanoi puoliääneen.
”Anteeksi?” 006 kysyi.
”Ei mitään”, Abzumo tuhahti. ”Tuokaapa paperia.”
”Ööh…”
”NYT.”
Paperia tuotiin.
”Kukahan idiootti keksi papyruksen.”
”Tuo ei ole…”
”Tiedän, että sssse ei ole. En minä ssssanonut, että ssssse olissssi, enhän, rakassss?”
”Ette”, 006 huokaisi ja palasi tietokoneen ääreen mallintamaan DNA- ja RNA-molekyylejä. Makuta otti esiin kynän ja alkoi raapustaa paperille jotakin. 006 ei voinut olla osoittamatta uteliaisuuttaan, vaan nousi hetken kuluttua ja katsoi, mitä Makuta puuhaili. Tämä oli kirjoittanut jo sivun verran kaavoja, joita tiedemiestorakka ei tajunnut.
”Öhm”, hän sanoi epävarmasti. ”Mistä tuo tulee?” Makuta käänsi katseensa 006:ta päin.
”Oletko sinä perillä matematiikassssta?”
”Luulisin olevani…”
”Siispä sinä ymmärrät, että jos tämän funktion raja-arvo…”
Useimmat laboratorioapulaiset tukkivat korvansa korvatulpilla. Välillä niiden läpi kuului sellaisia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet – eivätkä halunneetkaan ymmärtää. 006 nyökkäili Makutan keskittyessä selittämään seikkaperäisesti työtään. Ehkä noin tunnin kuluttua eräs Nazorak tuli nykimään 006:ta hihasta.
”Höm, sir, eiköhän tuo olisi jo aika valmis?” 006 kääntyi katsomaan vielä muutama tunti sitten alkiona esiintynyttä olentoa.
”Älä käännä selkääsi, kun puhun sinulle, Stephen!” Abzumo ärisi nousten seisomaan. Sitten hän näki toukan.
”Ihana”, hän tokaisi ja käveli sen luo. ”Mitäs tämä mahtaa osata?”
”Tuota noin…” 006 sanoi. ”Sillä on kidukset.
”No sehän ei ollut tarkoitus.”
”Ei kai?”
”Ei todellakaan. Tiesin, että näin nopeaa kasvavat toukat voivat olla epävakaita, sillä menetelmät eivät ole vielä täysin turvallisia, saati sitten tarpeeksi kehitettyjä, mutta että kidukset…”
”Eikö se johdu DNA:sta?”
”Luultavasti. Sinä epäonnistuit sen kanssa, Stephen.”
”Mutta tehän…”
”Hiljaa. Minä valmistelen seuraavan genomin itse.” Kuten teit tälle edellisellekin, 006 ajatteli.
Pari tuntia kului. Kun Abzumon käsittelemä genomi valmistui, pari lähettitorakkaa haki laboratorioon toukan alkioita hautomosta. Tiedemiesmakuta ja nazorakien tiederyhmän johtaja käsittelivät alkioiden aivolohkoja, mutta eivät saaneet paljoa aikaiseksi.
Tunnin kuluttua seuraava perimä oli valmis. Abzumon ei ollut tarvinnut muokata edellistä juurikaan – hän oli löytänyt kidusten koodit tietokoneelta ja poistanut ne DNA:sta. Sitten hän oli muokannut kohtaa, jossa hän oletti määriteltävän jotain tuntoaistista. Sitten hän sattui vilkaisemaan kelloa.
”Jaha, ruoka-aika.” Torakat huokaisivat helpotuksesta. Neljäntoista tunnin työvuoro ilman taukoja oli rankkaa.
”En minä teille puhunut, orjat”, Abzumo ärjäisi. ”Takaisin töihin!”
Monen torakan suu loksahti auki. He katsoivat, kun Makuta käveli ovelle, avasi sen ja katosi ulos. Ovi meni kiinni. Vankilan ainoa poispääsy katosi. Julmuri kun vielä lukitsi oven ulkoapäin.
Tohtori 006 rojahti työpöytänsä edellä olevalle tuolille ja huokaisi. Hän otti suojahansikkaansa pois ja heitti ne työpöydälle yhden vastikään puhdistetun petrimaljan viereen. 006 suoristi ja napitti valkoista suojatakkiaan, jonka päälle oli roiskunut hetki sitten kirpeänhajuisia ja monivärisiä kemikaaleja. Tiedemiestorakka nojasi kyynärpäät edellä työpöytään ja hieroi kämmenillään silmiään.
"Johtaja 006", yksi tiedemies-nazorakeista sanoi kysyvällä äänensävyllä. "Oletteko...kunnossa?"
"Kyllä", 006 sanoi hiljaa. "Jatkakaa telomeerikokeiluja. Minä...tulen ihan kohta."
Tiedemies-nazorak nyökkäsi hämmentyneen näköisenä ja käveli takaisin kokeen pariin. Tohtori 006 vilkaisi luotettavimpien tiedemiestensä joukkoa, joka keskittyi vielä työhönsä.
Torakkatohtori ihaili alaistensa ahkeruutta, mutta hänen skeptisyytensä kasvoi hetki hetkeltä.
Makuta Abzumo oli 006:n mielestä täysin sekaisin, mutta torakkatohtori ei uskaltanut sanoa tätä makutalle suoraan. Tämä mystinen makuta tiesi genetiikasta ja etenkin nazorakien anatomiasta ihailtavan paljon, mutta oli torakkatohtorin mielestä aivan liian arvaamaton, epäsivistynyt ja julma.
Joitakin tunteja sitten nazorakien tutkimusten ylijohtaja ja genetiikkatietoinen makuta olivat yhteistoimin yrittäneet parantaa syntyvän toukan aivotoimintaa aikuisen tasoiseksi. Syntyessään jo ruumiillisesti ja mieleltään täysin aikuinen nazorak-sotilas olisi osa täydellisen sotilaan määritelmää. Kun toukkaiän yli saataisiin hypättyä täysin, vastasyntyneitä sotilaita voisi lähettää taistelukentille heti asekoulutuksen päätyttyä.
Abzumo ja 006 olivat onnistuneet osittain. He olivat saaneet aikuisen nazorakin aivot sijoitettua munahautomosta haetun toukka-alkion sisään. Koe ei ollut yllättäen tappanut alkiota ja se olikin puhunut ensimmäiset kaksi sanaansa miltei välittömästi.
Sanat olivat olleet "tappakaa minut". 006 oli ollut oksennuksen partaalla, mutta krokotiilimaisella hammasrivillä hymyilevä Abzumo oli sanonut kokeen onnistuneen puoliksi.
Sanomattakin oli selvää, että 006 ei pitänyt uudesta työkumppanistaan ja nautti tästä hiljaisesta taukohetkestä huomattavasti. Stephen, 006 ajatteli hymyillen itsekseen. Hän pakotti ryhtinsä sotilaallisemmaksi ja suoristi takkiaan arvokkaan näköisenä. Mikä se luulee minun olevan. Vielä minä sille...
006 lopetti ajatuksen ennen kuin se ehti alkaakaan. Hän tiesi valehtelevansa itselleen.
Torakkatohtori veti yhden paperin siististä pinosta pöydälle silmiensä eteen ja napsautti takkinsa etutaskussa roikkuvan mustekynän korkin irti. 006 tökkäsi kynän keskelle paperia ja ryhtyi piirtämään.
Paperille ilmaantui karkean yksinkertaisia kuvia soluista, kromosomeista ja geeneistä. 006 ei ollut täysin varma, mitä edes yritti piirtää. Hänen katseensa harhaili ympäri laboratoriota. Monenlaiset ajatukset sinkoilivat nazorak-tohtorin aivoissa ja mitä pidempään hän mietti, sitä kauemmas hän etääntyi alkuperäisestä aiheestaan. 006 nyrpisti naamansa ärtyneeksi ja läimäytti itseään otsalle, keskittäen katseensa takaisin paperiin.
Telomeeri, hän pohti hieroen leukaansa. Telomeeri, telomeeri, telomeeri. Ikääntyminen.
006 naputti otsaansa kynän tylpällä päällä. Sitten hän tökkäsi mustekynän takaisin kiinni paperin ja piirsi jotain ellipsimäistä. Sen oli tarkoitus muistuttaa nazorak-munaa, mutta 006 ei ylpeillyt piirtotaidoillaan erityisesti. Ikääntyminen. Entä jos toukkavaiheesta aikuiseksi kehittyminen tapahtuisi jo...munassa?
Tohtori 006 piirsi tikku-ukkomaisen nazorak-sotilaan munan sisään. Se vaatisi hormonitoiminnan lisäämistä ja aikaistamista. Mutta henkinen kasvu ei ole sellainen asia, jota voisi vain...vauhdittaa.
006 liikutteli kynää paperilla huomaamattaan ja sotki käytännössä kaiken jo piirtämänsä. Hänen katseensa oli keskittynyt yhteen työpöydällä lojuvista muistilapuista, mutta hän ei varsinaisesti katsonut sitä. Edes muiden tiedemiesten ahkera testailu ja jostain pesän syvyyksistä kaikuva sotilasmarssi ei harhauttanut häntä pohdinnastaan.
Mitenköhän saisimme valmiiksi aikuisia mieliä vastasyntyneiden kehoihin, 006 pohti. Hänen silmänsä laajenivat. Ei. Ei aivonsiirtoa. Ei tuon äskeisen jälkeen.
006 nousi äänekkäästi tuoliltaan ja pudotti kynän pöydälle. Hän siirsi tuolin siististi pois kävelyväylältä, työpöydän alle. 006 käveli ympäri laboratoriota hieroen leukaansa. Muiden tutkijoiden mielestä 006 näytti hieman poissaolevalta. Osa katsoikin Tohtoriin huolestuneina ennen kuin Yli-intedentti 082 kehotti koko joukkiota palaamaan telomeerientsyymin monistamisen pariin.
006:n kasvoille vääntyi ilme, josta näki, että kaikesta huolimatta hän nautti ongelmien ratkaisemisesta. Hän ei hymyillyt, sillä se saisi hänet näyttämään mielenvikaiselta. Torakkatohtori pysähtyi tyhjennettyjen alkiotankkien eteen. Mutta...mieli. Aivojen kapasiteettia ja kasvua voimme takuulla jotenkin vahvistaa hormoneilla, mutta itse mieli. Miten saada laajennettua tajunnan rajoja.
006 pysähtyi. Hän tunsi olevansa läpimurron rajoilla. Häneltä puuttui vain jokin todella ilmiselvä. Torakkatohtori sulki silmänsä ja hieroi otsaansa molemmin käsin hyvin keskittyneen näköisenä. Ratkaisu oli aivan hänen hyppysissään.
Laboratorion ovi paukahti auki väkivaltaisesti ja ajatuksiinsa uppoutunut 006 hätkähti. Hän pomppasi paikallaan ja inahti perin epämiehekkäästi, kääntyen siinä samassa ympäri. Nähdessään Makuta Abzumon laboratorion oviaukossa häntä huvitti kiroilla tälle ja näyttää äärimmäisen ärtyneeltä, mutta torakkatohtori päätti hillitä itsensä. Jopa ajatukset voisivat olla vaarallisia.
Makutan petomainen katse liikkui nykivästi ympäri huonetta. Käärmemäiset hampaat pilkistivät hirviön suusta. Se hymyili.
"Takaissssssin töihin, Ssssstephen hyvä. Tiede ei odota."
006 nyökkäsi ja veti kämmenensä suojatakkinsa hihojen sisään lannistuneen näköisenä. Hihoihin piilotetut kämmenet puristuivat nyrkeiksi.
Suga ja Seran olivat etsineet kaveriaan, Kapuraa saarelta jo tuntikausia ja tutkineet ainakin suuren osan saaresta, mutteivat löytäneet merkkiäkään hänestä. Ihan kuin se lonkerohirviö olisi Kapuran mukana vienyt jokaisen todisteen hänen olemassaolostaan. Ainakin Sugan ja Seranin mielestä. Ilan tullessa, he luopuivat toivosta ja menivät Seranin pienen veneen luo. He katsoivat saarta viimeisen kerran, auringonlaskun valossa ja työnsivät veneen veteen ja soutivat Klaaniin.
Saari. Siis se toinen Nimdasaari, siis. Siis se, jossa Martti, Äksä, Amazua ja piraatit oleilevat.
Pimeys. Pari soihtua valaisi pimeää, pitkää tunnelia. Kivistä tunnelia. Äksä katseli ympärilleen.
"Oletko varma, että he johdattivat meidät oikeaan paikkaan?", hän kysyi vähän hermostuneena.
"Ne kirotut hipit johdattivat meidät tänne tahallaan", Notfun ärisi.
"Juuri nyt, en ole varma kovin mistään", Matoro vastaa, "Mutta mennään vain eteenpäin ja katsotaan, mitä löydämme. Ei se pahaa tee"
Hän alkoi menemään eteenpäin, mutta parin metrin päästä, hänen jalkojensa alta avautui luukku, jonne hän oli melkein pudonnut ellei Äksä olisi tarttunut hänen kädestään.
"Olen vähän eri mieltä", Äksä sanoo ja vetää jään toan maan tasalle.
"Mennään vain eteenpäin ja katsotaan miten käy", Matoro sanoi ja pudisti itsestään pölyä.
Xxonn olisi halunnut alkamaan väittämään vastaan, koska oli varma heidän kuolemastaan, mutta päättikin totella häntä, kun ei olisi ollut paljon järkeä riidellä jonkun kanssa, teljetyssä tunnelissa, jossa oli kaikkialla kuolemanvaarallisia ansoja. Vähään aikaan ei ollut yhtään ansaa -vaikka Matoro, Äksä ja Jardit joutuivat kuuntelemaan Notfunin valituksia siitä, että siltä loppui rommi-, mutta sitten he alkoivat kuulla outoa sihinää. Melko hiljaista. Kun he tunnistivat sitä kaasuksi, Äksä nappasi Jarditin ja Notfunin ja hyppäsi Matoron mukana eteenpäin, ennen kuin tulenlieska poltti heidät elävinä. Sitten sivuilta alkoi roihuta tulta. He ehtivät mennä maahan, ennen kuin sekin poltti heidät. Parin sekunnin päästä, se loppui ja he nousivat nopeasti ja alkoivat juosta. He juoksivat luurangon ohi. Kohta tuli kuitenkin saavutti heidät ja Äksä turvautui suojaamaan itseään ja kavereitaan Suojautumisen Naamiollaan. Kun Äksä oli jo luovuttamassa, tulivirta loppui, ja hän sammutti naamionsa voiman. Hän huokaisi.
"Mennään nopeasti pois täältä", sanoi Matoro, "Kuka tietää, jos koko tunneli syttyy tuleen kohta"
Muut olivat samaa mieltä ja alkoivat laahustamaan eteenpäin. Sitten he tulivat sellaiseen paikkaan, jossa katosta ja seinistä roikkui rikkinäisiä, mutta teräviän terästeriä. Ne olisivat varmaan syöksyneet seinistä uhreihin, mutta nyt ne olivat tuhottuja täysin.
He päättivät olla haaskaamatta aikaansa siihen, joten he jatkoivat eteenpäin. Yksi naurettavan lyhyt terä kuitenkin iskeytyi seinästä, kun he aikoivat lähteä eteenpäin. Se ei osunut keneenkään. He vähän säälivät pientä, yksinäistä terää.
He päättivät olla haaskaamatta aikaansa siihen ja menivät eteen.
Seuraavaksi he kuulivat Jarditin huutavan ja huitomassa käsiään ympäriinsä. Martti, Äks ja Fun kääntyivät katsomaan mitä tapahtui. Jardit yritti tappaa suunilleen Matoranin nyrkin kokoista, metallista kärpästä. Kohta Äksäkin alkoi tuntemaan jotain takanaan. Hänkin kääntyi. Samanlainen kärpänen. Kohta niitä alkoi ilmaantua kaikkialle. Klaanilaiset alkoivat ampumaan niitä aseillaan. Matoromiekallaan. Äksä tykillään. Ja kaksi piraattia piilukkopistooleillaan. Klaanilaiset tunnistivat ne myrkyllisiksi raheiksi. Siksi he pitivät sitä uhkana. He alkoivat juosta eteenpäin, toivoen että kärpäset jäisivät jälkeen. Ei onnistunut. Ne vain seurasivat heitä. Matoro otti Jäämiekkansa ja aikoi tukkia koko tunnelin jäällä. Hän pysähtyi ja alkoi ampumaan. Siihen vei paljon voimaa, mutta loppujen lopuksi se onnistui. Hän jäi vähän lepäämäään sinne.
***
Neljännen ansan he osasivat tunnistaa. Sivuissa oli epäilyttäviä murtumia ja reikiä. Matoro otti miekkansa käteen ja Äksä valmisti tykkinsä. He huomasivat jonkun Matoranin lojuvan edessä, keihäs käden ulottuvilla. Äks meni tutkimaan häntä lähemmäs. Hetken kuluttua, Äksän suunasta kuului karjaisu. Matoro meni hänen luokseen katsomaan. Hänkin pelästyi näkemäänsä. Matoranin kasvot olivat verisiä. Mutta häneltä myös puuttuivat molemmat silmät. Ja tyhjistä silmäkuopista pystyi näkemään Matoranin tyhjän pääkallon sisään. He eivät kuitenkaan osanneet aavistaa että kasvis oli se, joka söi Matoranin aivot.
"Minulla on huono tunne tästä..." Matoro mumisi irroittaessaan katseensa matoranista.
"Jokin on syönyt sen aivot", Notfun selitti ja tökki pienellä miekallaan ruumista.
"Se oli varmasti hippi", hän jatkoi.
"Mitä sinulla on niitä hippejä vast-"
Seinämä aukosta syöksyi köynös. Se iskeytyi Jään Toaa naamioon ja löi Notfunin maahan.
Seinistä tuli lisää kasvilonkeroita. Matoro huitaisi yhden poikki miekallaan, ja se paljastui ontoksi.
"Mitä nämä ovat?" Äks kysyi ääneen yrittäessään repiä hänen ympärilleen kietoutuvia lonkeroita irti. Hänelle tulee väkisinkin mieleen Destralin seinä, jonka sisään hän joutui.
"Koetetaan päästä eteenpäin", Matoro huusi ja löi kasveja poikki Energiaterällään. Notfun hakkasi kasveja pienellä sapelillaan mutisten jotakin hipeistä.
Jardirt ei nähnyt mitään. Kasivt peittivät hänen päänsä ja yrittivät naamion aukoista sisään. Hän tunsi niiden porautuvan hänen päänahkaansa, mutta sitten ne veltostuivat ja putoilivat. Matoron vetäisi kädellään Jardirtin pois pätkittyjen kasvien joukosta. Hieman edempänä Äks ja Notfun syöksyivät pois käytävästä, ja Jään Toa sysäsi myös Jardirtin juoksuun. Hän latasi miekkaansa energiaa ja juoksi itsekkin.
Aalto energiaa korvensi lonkerot matkalta.
Minuuttien kuluttua Toat olivat jättäneet tuon ansan taakseen ja harhailivat taas tunneleissa.
"Huh", Äks kommentoi lyhytsanaisesti.
Matoro puhisi jotain puhdistaessaan valkoisesta miekastaan vihreää mössöä.
"Aivoja imeviä kasviksia. Mitä vielä?"
"Kamut hei. Kattokaa", Jardirt huusi. Hintelä matoran osoitti päättyvään käytävään. Se päättyi kuin seinään. Itseasiassa seinän vastakohtaan, tyhjyyteen. Metrien päässä alapuolella oli puinen silta, joka näytti olevan kiinni vain huoneen keskellä olevasta tolpasta.
Matorokin saapui oviaukkoon. Pimeyden läpi näki, että seinässä oli vastaavanlainen aukko toisella puolella huonetta. Sillan toisella puolella oleva osa oli ylhäällä, oven tasalla.
"Minä menen", Matoro sanoi hiljaa ja asetti harppuunansa vapaalle. Hän sitoi vaijerin kiviin ylhäällä ja lähti laskeutumaan varovasti sillalle.
Pikkukiviä putoili alas. Allaoleva kuilu oli niin syvä, ettei yökiikarilla nähnyt sen pohjalle.
Toa kelasi varovasti harppuunaansa ja pudottautui onnisutneesti puiselle sillalle, joka rusahteli hänen allaan.
Toa lähti kävelemään varovasti siltaa pitkin. Kun hän pääsi puolivälin yli, hänen takanaan oleva pää sillasta nousi ja edessä oleva laski.
Matoro pähkäili muodostunutta dilemmaa. Heitä oli neljä, ja raskaamman piti olla aina toisessa päässä jotta muut pääsisivät ylös toisesta päästä.
Kevyet matoranit astuivat ensimmäisinä varovasti sillalle.
"Fun, Jar, tulkaa tänne painoksi. Äks, tule vasta sitten", Matoro ohjeisti.
Silta natisi uhkaavasti matoranien kävellessä varovaisesti sen läpi Matoron vierelle. Kun Äks astui sillalle, Matoro ja Matoranit nousivat ylöspäin ja toinen puoli sillasta laski. Kaikki neljä kävelivät varovasti sillan keskelle.
"Mitä nyt?", Xxonn kysyi pohtivan näköiseltä Matorolta.
"Hmm. Jos sinä menet ensin, sillä me kolme pystymme pitämään sillan tuosta päästä ylhäällä. Sitten matoranit menvät yksi kerrallaan ja... minä keksin jotakin", Matoro selitti.
Suunnitelma pantiin käytäntöön. Äks oli pian turvallisesti toisessa oviaukossa ja sitoi Matoron harppuunan sille puolle. Matoranit siirtyivät toiselle puolelle.
Kun sillan toinen pää oli vielä ylhäällä, Jään Toa syöksyi juoksuun. Silta siirtyi alemmas kovaa vauhtia, mutta Matoro luuli ehtivänsä juosta sen päähän vielä sen ollessa tarpeeksi korkealla.
Yksi lankku petti ja Jään Toan jalka syöksyi sen läpi.
Silta pamahti ala-asentoon ja Matoro joutui yrittämään uudestaan. Silloin hän tajusi, että hänhän voisi kiivetä harppuunansa avulla kun kerran Äks piteli sen päätä oikeassa paikassa.
Toa painoi jalkansa kivistä, pystysuoraa seinää vasten ja veti vaijerin tiukaksi.
Hän otti askeleen seinää pitkin.
Toisen.
Kivipinta tuntui luistavan herkästi. Jään Toa onnistui nousemaan yhä ylemmäks, ja lopulta sai kiinni reunasta.
"Hyvä. Jatketaan", Notfun sanoi ja astui eteenpäin. Ilmeisesti se oli painolaatta, sillä jostain kuului hammasrattaiden kolinaa.
Kattoon muodostui piikkejä ja se alkoi laskea.
"Eih", Matoro ehti todeta. Nyt pitäisi syöksyä nopeasti käytävän läpi tai he jäisivät tähän jumiin.
"Oooops...", Notfun valitteli. Ajattelematta hän pysähti juoksuun Jardirt kintereillään.
Äks ja Matoro sinkoutuivat mukaan.
Näytti hyvältä, käytävän loppu häämötti. Notfun ja Jardirt syöksyivät siitä, mutta ilmeisesti uusi painolaatta aiheutti käytävän molemmissa päissä olevien ovien sulkeutumisen.
Äks kirosi. Katto laskeutui koko ajan.
"Saatteko sitä auki!" Matoro huusi oven läpi. Hän kumartui mahdollsiimman matalaksi pois piikkien tieltä.
Oven toisella puolella matorankaksikko oli paniikissa. Mitä pitäisi tehdä.
Notfun yritti ampua paksua kiviovea turhaan. Jardirt tunnusteli muutamien valokivien valaisemia käytäviä ja hänen köätensä osui mekanismeihin.
Hän väänsi jotakin hammasratasmaista. Myös sen huoneen katto alkoi laskeutua. Hän väänsi paniikissa toista osaa. Ei mitään. Hiki helmeili matoranin otsalla.
Notfun oli myös hieman hermostunut. Hän ryntäsi perämiehensä luo ja tunnusteli kivisiä hammasrattaita.
Nopean päätöksen jälkeen hän otti sapelinsa ja iski sen poikittain kaikkien rattaiden väliin.
Kaikki pysähtyi.
Matoro ja Äks makasivat aivan lattiaa vasten. Kylmät piikit koskivat jo heidän selkäänsä eikä katto ollut kaukana.
"Työnnetään nämä pyörimään päinvastaiseen suuntaan", Notfun selitti. Hän otti miekasta kiinni kaksin käsin ja työnsi Jardirtin kanssa. Rattaat saivat alkuvauhdin ja alkoivat muuttaa koneiston suuntaa.
Äks ensin ryömi ja sitten juoksi ovesta läpi Matoro kannoillaan.
"Huh", oli Jään Toan ensimmäinen toteamus turvassa. Hän pyyhki hikeä naamiostaan ja osoitteli joukko lähtemään käytävää eteenpäin.
"Tuo taisi olla seitsemäs ansa, vai?", Äks kysyi.
"Aye. Ja nämä näyttävät pahenevan loppua kohden", Jään Toa vastasi.
Tedni nuokkui tiskin luona valkean rakennuksen aulassa yksinäisyyttään potevan virkailijaneidin edessä. Neitokainen katseli hämillään vihreää matorania, jonka turkoosin naamion pintaan oli kirjailtu "OLEN KLAANIN KUNINGAS" ruskeankeltaisella värillä. (virkailijaneiti ei tätä tiennyt, mutta kyseinen väri oli sinappia.) Kaulassaan le-matoranilla oli punertava kukkaseppele ja tämän pyöreistä aurinkolaseista puuttui toinen linssi.
"Näkyy olevan kovin tuota ylhäällä tämä antamanne huo... Huona... hunoe... Huone!", Tedni sai sanotuksi melkein kompastuttuaan omiin jalkoihinsa. Viestinviejä yritti saada selvää saamansa väliaikaispassin pintaan kirjaillusta huoneen numerosta.
"Voitte käyttää hissiä, herra. Se on aivan tuossa lähellä."
"Hisssseistähän minä kovin pidänkin, kiitoksia, kiitoksia, kiitok- KAULASSANI ON KÄÄRME."
"Se on kukkaseppele, herra. Se oli teillä jo kun tulitte."
"Aaaah, no niinhän se onkin, kiitoksia vaan."
Hissi oli siisti ja avara. Tedni katseli hämillään joka suunnasta vastaan tuijottavaa peilikuvaansa, yritti muutamaan otteeseen jutella tälle ja tajusi sitten lopulta tuijottavansa itseään.
"Mikä hurmuri", matoran totesi puoliääneen ja virnuili peilille.
Sitten hissi pysähtyi ja ovi aukesi. Sisään astui kullansininen ja kaikin puolin sievä ce-matoran, joka kantoi mukanaan pientä violettia laukkua. Hissin jatkaessa matkaansa yläsuuntaan viehkeä neitonen vilkaisi Tedniä nopeasti, muotoili kasvoillensa halveksuvan ilmeen ja yritti sitten olla huomaamatta vieressään huojuvaa virnuilijaa.
Se ei kelvannut Tednille.
- - -
Puolen tunnin kuluttua hotellin vartijat onnistuivat viimein heittämään hissietiketin täydellisesti unohtaneen ninjasankarin ulkosalle.
Geeniperimä. Telomeeri. Isomeeri. Isotooppi. Trooppi. Tropia. Entropia. Energia kuolee.
Lämpökuolema. Universumi ei ole pysyvä. Mikään ei ole. Tuo pihvi näyttää kyllä hyvältä.
Kirkkaankeltaisin kalustein sisustettu valkea bingohalli oli kenties Klaanin tekopirtein paikka. Jostain kumman syystä paikka kuitenkin veti tasaiseen tahtiin matoraneja puoleensa ja bingopeli oli tälläkin hetkellä täydessä vauhdissa. Punaraidallista rusettia kaulassaan kantava ta-matoran juonsi peliä hallin etualalla olevalta korokkeelta käsin ja pelaajat kuuntelivat näennäisen kiinnostuneina juontajan huonoja puujalkavitsejä ja muita höpinöitä itse pelaamisen ohessa.
"Se oli kuulemma tapahtunut ihan äskettäin!!"
"Siis ihanko oikeesti?"
"No joo! Sitten se portsari oli kuulemma heittänyt sen ulos ja..."
"Siis iihaan kääsiittäämäätööntäää!!"
"No niin on!!"
Sitten Tihli muisti keskittyä itse peliin.
"Hei, bingo! Biiiingoooo! BIIIINGOOOOOO!"
Pian tekohymyn kasvoillensa juurruttanut juontajamatoran oli pöydän tykönä onnittelemassa ga-matorania. Kaksi muuta bingohallin työntekijää kantoivat paikalle kovin painavan oloisen hedelmäkorin.
"Jaaaaa palkinnoksi arvon neidille tästä huikeasta voitosta olisi tarjolla, laskekaa se siihen pojat, tällainen uuuupea herkkupaketti josta löytyy niin päärynää kuin omenaa, banaania ja potaattia ja... No, siinäpähän syödessä näette. Onneksi olkoon!"
Koko bingohalli taputti hetken ajan täpinöissään olevalle neitokaiselle. Tihli nousi innoissaan seisomaan tarkastellakseen voittamaansa palkintoa lähemmin. Sitten tyttö työnsi kätensä koriin ja tarttui ensimmäiseen kätensä tavoittamaan hedelmään.
...tosin, se ei ollut hedelmä.
"Hihihi", Tedni sanoi.
- - -
Puolen tunnin kuluttua bingohallin työntekijät onnistuivat viimein heittämään hedelmäkoriin piiloutuneen ninjasankarin ulkosalle.
Muut olivat vihdoin tajunneet piraatin kannan, ja mutisivat myöntävästi. Notfun irrotti mekaanisen kätensä, kiillotti sitä hetken samalla jupisten jotain hipeistä, ja laittoi sen takaisin paikoilleen. Punainen valo silmässä syttyi.
"Noh, menemmekö me vai mitä me teemme?", Piraatti kysyi, otti kulauksen rommipullostaan, ja lähti kävelemään eteenpäin jupisten taas jotakin hipeistä ja kultista. Muut seurasivat.
Kun sankarimme olivat kulkeneet luolastossa jonkin aikaa, heidän edessään seisoi seuraava ansa. Tämä oli kaikista omaperäisin, koska se oli Jak- Köh. Erittäin omaperäisen henkilön suunnittelema ansa. Tämä oli valkoinen ovi.
"Onpa meillä tässä este. Nämä hipit ovat idiootteja. Ja kultti", Notfun ilkkui, ja käveli ovesta.
Oven takana oli kuitenkin täysin valkoinen ja tyhjä huone, mutta seuraavaa ovea ei näkynyt. Tämä oli niin leveä, ja valoisa, että tämän piti olla jonkinlainen pieni ulottuvuus, tai jotakin muuta pirun outoa, jolle emme tule löytämään loogista selitystä. Matoro ja Äksä kävelivät eteenpäin.
"Miten tämä on mahdollista. Miksi ja miten tällainen paikka on keskellä luolastoa?", Matoro mietti.
"Tässä on jokin jippo..", Äksä sanoi.
Notfun katsoi kädessään olevaa punaista valoa, keskusyksikön silmää.
"Yksisilmä-Kaaleppi, mitä tämä on, ja miten pääsemme pois täältä?", Notfun kysyi silmältä.
"Tämä on jonkinlainen jokin, jolle ei ole ainakaan minun tietokannassani loogista selitystä, mutta pääsemme täält-", yksikön puhe katkesi kuin seinään. Kädessä ei ollut enään virtaa.
"Tiesin, että näistä teknisistä tekniikoista ei olisi mitään hyötyä hädän tullen. Yksisilmä-Kaaleppi, herää, tai muuten pistän sinut lank- Ai. Ehkä en pistä sinua lankulta mutta ainakin murhaan sinun omist- Jaa. En taida murhata, mutta voin vannoa, että.. En kyllä keksi mitään, mutta pidä mielessä", Notfun uhkaili.
Sitten Jardirt lähti kävelemään.
"Minusta tässä ei ole mitään järkeä. Täältä pitää jotenkin päästä eteenp-" Jardirtin puhe keskeytyi, kun hän törmäsi seinään.
"Jardirt. Olet löytänyt pakotien", Matoro huudahti, ja käveli Jardirtin viereen. Hän tunnusteli seinää, ja se muutti väriään mustaksi. Mustalle taustalle ilmaantui valkoinen ovenkahva, ja Matoro avasi sen. Matoro käveli ovesta, ja muut kävelivät hänen perässään, Notfun viimeisenä jupisten kultista.
Käytävä jatkui synkkänä, vain valokivien valaisemana pitkänä tunnelina. Seinissä oli outoja riimuja ja muuta, ilmeisesti uskonnollista tekstiä. Välillä oli risteyksiä eri suuntiin, ja nelikko joutuikin harhailemaan hyvän aikaa ennen kuin näki jotain.
Käytävässä oli joukko matoraneja ja pitkä, mustanpuhuva hahmo soihtu kädessä.
Amazua katsoi seuruetta yllättyneenä. Ilmeisesti Gaggulabio oli oikeassa. Viskaus mereen ei noita hevillä tapa...
Matoro oli vähintäänkin yhtä yllättynyt. Amazua ei ollut vielä ehtinyt Nimdalle, vaikka hänellä oli ollut suuri etumatka.
"Pieni merialue", Amazua tokaisi.
"Ei vaan mukava sattuma", Matoro iski takaisin.
Matoron takana seisovat Klaanilaiset tarttuivat pian aseisiinsa. Amazuan piraattimatoranit tekivät pian samoin.
"Hei, mitä tässä taistelussa muka voidaan voittaa? Me kaikki haluamme sen sirun. Ei tämä helpota ketään", Matoro yritti rauhoitella, käsi kuitenkin miekan kahvalla. Pieni hiljaisuus laskeutui tunneliin. Klaanilaiset sekä piraatit katselivat toisiaan hieman hämmentyneinä.
"Tiedätkö, olet oikeassa", Amazua hihkaisi. Hän ojensi soihdun lähinnä seisovalle piraatilleen. "Lienee siis parasta listiä teidät tähän."
"Ei, jos ehdin ensin", Matoro heitti ja vetäisi salamannopealla liikkeellä miekkansa. Aalto energiaa latautui miekkaan ja se vapautti räjähtävän säteen mustaa hahmoa päin.
Palkkasoturi vetäisi pian nopeasti jotain selästään, huitaisten kätensä energia-aallon tielle. Aalto hajosi pitkin ilmaa. "Herrat, tervehtikää Edwardia", Amazua julisti, nostaen sormimaisilla terillä koristellun proteesinsa. Matoro hyppäsi hieman taaksepäin. Kuin sovitusta liikkeestä, samalla hetkellä Xxonn ojensi kätensä ja laukaisi järeän tykkinsä suoraan Amazuaa päin. Amazua väisti voimakkaan ammuksen muutaman pikaisen piraattimatoranin tavoin. Ammus osui luolan seinämään jonkin matkan päässä. Palkkasoturi lähti syöksyyn. Samassa kun Amazua syöksyi, Matoro hyppäsi ja potkaisi kohdettaan päähän. Palkkasoturi yritti lyödä saksillaan vikkelää Toaa, mutta kääntyessään sai osuman Äksän tykistä kovaa selkäänsä. Panssari kesti, mutta se selvästi sattui.
Amazua onnistui tukemaan itseään kädellään välttääkseen tömähdyksen maahan. Seuraavan ammuksen hän väisti täpärästi. Ilmaan nousseen tomun turvin hän onnistu ihyppäämään Klaanilaista kohti saksikäsi ojossa. Hän sivalsi Äksän rintaa, jättäen siihen muutaman ikävän jäljen. Klaanilainen löi voimakkaalla nyrkillään Amazuaa, mutta palkkasoturin toinen isku oli rutkasti kovempi. Äksä horjahti miltei maahan, mutta silloin Matoro hyppäsi taas takaapäin. Hänen energiasta hehkuva miekkansa iskeytyi Amazuan selkäpanssariin.
Matoron yllätykseksi hänen miekkansa ei uponnut selkäpanssariin juurikaan. Ennen kuin hän ehti huomatakkaan, Amazua tarttui käsillään hänen miekkaansa, heittäen sen Klaanilaisia päin Matoro mukanaan. "Luuletko, etten ole oppinut varautumaan takaiskuihin", Amazua kysyi kuuluvasti. Hän oli huomannut Toan hämmennyksen.
Ama syöksyi kohti. Matoro latasi nopealla liikkeellä suuren räjähdyksen jääenergiaa käsistään. Sinisen energian aalto syöksyi kohti mustaa hahmoa ja sai Amazuan syöksymään kovaa käytävässä taaksepäin yhdessä kaiken muun irtaimen kanssa.
Tyylikkään voltin seurauksena tämä kuitenkin pääsi takaisin jaloilleen. Amazua alkoi nopeasti pohtia tilannetta. Tämä taistelu ei johtanut mihinkään. Hänen olisi päästävä mahdollisimman nopeasti Nimdan luo. Hän tiiraili muiden näkemättä luolan kattoa. Hyvällä tuurilla hän voisi ampua sen Klaanilaisten niskaan, mikä tuskin kuitenkaan juuri pysäyttäisi heitä
Nopeasti hän kuitenkin asetti kätensä selkäänsä, vetäisten sen heti pois. Sekä Notfun että Matoro aavistivat pahaa. Kranaatinheitin oli heille kummallekin ikävän tuttu ase. Heittimen piippu osoitti Klaanilaisia kohti. Nämä asettivat aseensa torjuntavalmiuteen. Hetkessä Klaanilaisten näkökenttä sameni. Heitä alkoi yskittää. Kaikkialla oli sakeaa savua. Amazua tiesi sopivan hetken koittaneen.
"Liikkuu, liikkuu", hän karjui piraateilleen. Matoranit ampaisivat hetkessä juoksuun. Suuri aarre odotti...
[spoil]Toki Marttihan kirjoitti tästä myös pienen osan.[/spoil]
Se kesti hetken, kunnes Amazua oli kadonnut käytävään. Matoro yski vielä ja syöksyi epämääräisesti eteenpäin. Tunneli päättyi nopeaan ja eteen tuli avoin huone. Se oli ansahuone, mutta Matoroa kiinnosti vain Nimdalle pääseminen ennen Amazuaa. Toa syöksyi ovesta, tunsi lyönnin niskassaan ja lensi naamalleen kivilattiaan. Amazua tuli oviaukkoon, mutta silloin sitä selkään osui koko Äksän paino. Törmäys heitti häkeltyneen Äksän ja Amazuan pitkälle huoneeseen, pudottaen lattiasta laattoja alaspäin.
Matoro sylki hiekkaa suustaan ja hyppäsi miekkansa kera pimeän halki. Hänen aseensa ei aivan osunut sivuun kierähtäneeseen Amazuaan. Palkkasoturi vetäisi saksikädellään Matorolta miekan pois. Pystyyn noussut Äks tempaisi selästään harvoin käyttämänsä kirveen.
Ase oli suurehko mutta yllättävän kevyt. Siinä oli kaksi valtavaa terää. Syy, miksi Äks ei käyttänyt sitä usein, oli se, että hän osasi taistella enemmän painityylillä. Nyt kuitenkin tarvittiin jotain terävää.
Hahmo karjaisi ja iski täysillä kirveellään. Se osui Amazuaa olkapäähän ja kyborgi kirosi jotakin. Amazua iski takaisin nappaamallaan terällä, mutta Matoro hyökkäsi takaa. Intensiivisessä taistelussa he eivät olleet huomanneet, että lattialaatat olivat laskeneet hitaasti alaspäin.
"Miksi te palvelette vieläkin tuota kurjaa skakdinpentua? Ei se ole auttanut teitä yhtään. Mekin olemme täällä ilman sitä päässeet tänne!" Notfun puhui asiallisemmin kuin usein. Piraattikapteeni antoi katseensa vaeltaa parikymmenmiehisessä merirosvomiehistössään. Sekalainen sakki, jonka Notfun oli palkannut vasta vähän aikaa sitten.
"Amazua ei voita tätä taistelua. Me saamme Nimdan. Me voitamme. Ne Klaanilaiset ovat hitonmoisia tyyppejä", kapteeni vaahtosi.
Hän odotti muiden piraattien rekatiota. Vain uskollinen Jardirt seisoi kapteenin takana.
"OTTAKAA ROMMIA!" Notfun huusi niin että luola raiaksi. Piraatit puhkesivat riemuun Funin heittäessä heille pari pulloa (kaikki pullot) Jardirtin repusta.
Notfun oli onnellinen. Hän oli saanut miehistönsä takaisin.
Pystysuorat seinät olivat jo kymmenisen metriä korkeat. Piraatit puhuivat jotain ihan ylhäällä, ja klaanilaiset olivat Amazuan kanssa alhaalla.
Taistelu oli tauonnut hetkeksi. Kolmikosta kaikki olivat nyt kiinnostuneita äänestä.
Trolol
Trolol
"Minulla on huono tunne tästä"
Trolol
Trolol
Amazuakin näytti yllättävän paljon heikommalta kuin normaalisti. Hän tähyili varovasti pimeää huonetta.
Trolol
Trolol
SKRIÄÄÄÄÄÄÄH
Suuri mato syöksyi seinän aukosta valtavalal nopeudella. Amazua ampui välittömästi kranaatin suuntaan, mutta olento vain syöksyi eteenpäin ja kaatoi soturin. Matoro hyppäsi voltilla ylös, mutta mato osui Äksään. Klaanilainen koitti ampua valtavan kokoista olentoa kasvoihin, mutta tunsi hirviön epämääräisten ulokkeiden kiertyvän hänen panssariinsa.
Matoro laskeutui parin metrin päähän. Hän muutti oletuksena olleen yökiikarin ensin lämpökameraksi ja sitten skanneriksi.
Toan näkökenttä muuttui vihreäksi ja siinä välkkyi valkoista tekstiä.
Trollaaja
Maanalainen matorahi, tappaa saaliinsa pienillä teräjaloillaan ja hampaillaan. Erittäin nopea ja vaarallinen. Tunnistaa "trolol" -äänestä. Kitiinipanssari on käytännössä haavoittumaton muuta kuin tulta vastaan.
Olento iski hännällään Jään Toaa. Matoro kaatui ja iski päänsä pahoin kiveen. Amazua tulitti yhdestä proteesistaan ammuksia nopeaan matoon, mutta olento ei tuntunut välittävän niistä lainkaan. Äksän panssari oli kovilla olennon repiessä pienillä terillä sitä auki. Ammukset sen silmiin tai kasvoihin eivät näyttäneet vaikuttavan mitenkään.
Matoro hyppäsi ja ponnisti olennon päältä. Mato teki ennaltaehkäisevän liikkeen ja heitti Äksän kovaa Toaa päin. Kaksikko lensi kovaa kiviseinään ja putosivat nurkkaan. Kumamnkin ase oli jossakin.
"Mikä tuohon tehoaa", Äks ihmetteli ääneen ampuessaan taas uuden setin laukauksia. Ammukset räjähtelivät madon kuoresta.
"Tuli", Jään Toa vastasi ja korotti ääntään.
"NOTFUN! HEITÄ ROMMIA!" Matoro huusi ylös.
"Oletko alkanut juomaan!" piraatti huusi takaisin. Vasta kun hän tuli aukon reunalle, hän tajusi mitä tapahtui. Valtava mato ahdisteli toia ja Amaa.
"Tuolle madolle!"
"En anna"
"TÄNNE NYT ROMMIA"
"Miksi madolle?"
"POLTTOPULLO, SAAMARI!"
Mato syöksyi seinää päin ja Matoro tunsi ilman kaikkoavan hänen keuhkoistaan. Toa rimpuili mutta olennon suun ympärillä olevat ulokkeet tarrautuivat häneen kuin imukupit.
Notfun kasteli hölmityneenä. Hänellä oli kädessään viimeinen rommipullo. Pitäisikö siitä tehdä polttopullo?
Piraatti päätti totella Toaa ja otti pullon. Hän änki siihen kangasta suuhun ja sytytti.
"Hyvästi, rakkaani!" Notfun sanoi tunnelmallisesti ja heitti soihdun alaspäin.
Aalto tulta valaisi luolan kaikkialta. Tuliaalto korvesi pitkän madon ruumista ja ilmassa kaikui epäinhimillinen karjunta ja valitus. Tulta syöksyi myös muiden kasvoille, mutta he onnistuivat suojautumaan pahimmalta iskulta, joka osui madon selän keskiosaan.
Kun välähdys oli ohi, Matoro katsahti täysin väsyneenä huonetta. Hän näki vain Äksän.
Amazua nousi juuri rotkon vastarannalle. Hänen kätensä toimivat myös kiipeilyvarusteina, vaikka kiipeäminen pystysuoraa seinämää pitkin oli ollut vaikeaa.
Palkaksoturi nousi voitonriemuisena seisomaan ja katsoi huoneen toisen laidan oviaukossa olevia piraatteja. Nyt viimesitään merirosvot tajusivat, ettei Amazua välitä heistä pätkääkään.
"Adios", se sanoi ja katosi tunnelin pimeyteen. Piraattien ja Amazuan välissä oli suuri rotko jonka pohjalla kaksi Klaanilaista olivat kuolleen madon kera.
Toat kaatuivat maahan väsymyksestä, kun he olivat saavuttaneet kylän. Samol kysyi: "Mitä täällä on tapahtunut? Missä on ystäväni?" Samol katsoi kylää suu auki. "Hyökkäys... ugh... huh..." Nurukan puuskutti. "Nukutaan nyt kuitenkin yön yli, ja katsotaan tilannetta aamulla" Sanoi Umbra. "Mahti-idea, ystäväiseni" sanoi Samol, joka vaikutti siltä kuin olisi jo unohtanut koko jutun.
Aamu sarasti, kauniina ja kovin... hiljaisena. Deleva nousi, kuullen ritinää sen talon ulkopuolelta, missä he olivat nukkuneet. Hän meni ulos ja näki Samolin paistavan hiki hatussa "kananmunia." "Hyvää huomenta, ystävä! Yhdeltä vai kahdelta puolelta paistettu muna?" Samol tervehti Delevaa.
"Molemmilta", Deleva vastasi hymyillen. "Olkaa hyvä, tökkääppäs Umbra ja Nurukan hereille myös, tai heiltä jää välistä mahtavat keittotaitoni."
"Ruma poika, lupaan, ettet tule saamaan miehistöäni tak-", Notfunin Amazuan perään huutama puhe keskeytyi, kun hän huomasi, että Amazua räjäytti rotkon toiselta puolelta ison kiven hänen takanaan, "No nyt en lupaa muuta, kuin että meidän pitäisi vähän niinkuin juosta, mutta kaaputyyppi, pidän sinua silmällä. KLAANILAISEEETT. Täällä olisi iso kivi, ja nyt olisi vallan oiva hetki paeta sitä!"
Notfun ja piraatit lähtivät juoksemaan eteenpäin, kun he olivat juosseet jonkin aikaa, Matoro ja Äksä tulivat heidän rinnalleen.
"Notfun. Enkö ole sanonut, että tuota kaveria ei kannata suututtaa?", Matoro valitti.
"Joo. Olet sanonut kaikenlaista, mutta rommi on vienyt yli kaksi kolmasosaa muististani, ja muutenkin, minä olen typerä, kuten tiedät. Nyt kuulkaas, juoksemme"
Klaanilaiset ja piraatit juoksivat täyttä vauhtia käytävää eteenpäin, kunnes eräs lattialuukku jännällä symbolilla tuli heidän eteensä. Notfun alkoi avata luukkua, ja klaanilaiset kiirehtivät sisään. Mutta juuri, kun Notfun oli astumassa sisään..
Sininen Skakdi kyykisteli kaasusäiliön takana tarkkailemassa Matoraneja. Mukanaan hänellä oli vihreää nestekaasua sisältävä purnukka, josta huokui vähä väliä ajatuksia. Keetongu oli siirtynyt Matoranien kanssa toiseen suuntaan. Hänen tarkoituksenaan oli puhua eräälle tuntemalleen Matoranille. Sillä välin Guartsu ja Manu tekivät tutkimustyötä.
Kuoleekohan Matoran, jos sen pään sisälle laittaa viiden ilmakehän paineen?
”Älä kokeile”, Guardian ärähti. Hän oli huolissaan Matoraneista jo muutenkin. Pieniä lentäviä lautasia ei ollut näkynyt hetkeen.
”Niitä on pakko olla lisää… eivät ne jättäisi heitä vartiotta.” Eivät niin. Tai sitten ne ovat tyhmiä. Mikä voi olla myös mahdollista.
”Voiko”, Guartsu huokaisi. Ei, Manu myönsi.
Guardian piti huolen, että kukaan ei nähnyt, kun hän juoksi aukean paikan ohi tuntematonta ainetta sisältävän tynnyrin luokse. Heitä kohti purjehti pieni, lentävä lautanen. Se ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun Guardian oli siepannut sen ja repinyt irti sen tykin. Se alkoi piipittää isoon ääneen, mutta Guardian hakkasi sitä kiväärillään niin, että sen kuori meni muodottomaksi. Samalla rikkoutuivat kaiuttimet. Seuraavaksi Guardian avasi Manun purkin. Makuta valui ulos purkista Avhrak Van päälle ja kulkeutui sen sisään. Epämukavan ahdas.
Robotti alkoi liikkua hieman. Pian se nousi ilmaan. Hee. Nyt katsotaan, kuinka paljon tehoja tästä saa irti.
”Jospa ei”, Guardian tuhahti ja tarttui robottiin. ”Jatketaan suunnitelmien mukaan.” Hmmprghhhffcv.
He jatkoivat eteenpäin. Pian näkyi joukko muita Avhrak Vaita.
”Nyt”, Guardian kuiskasi, ”soluttaudu.” Kyllä, kyllä. Älä hoputa. Ei tämän ohjaus mitään helppoa ole.
Sen sanottuaan Avhrak Va tussautti Guartsun naamalle savupilven ja lähti kohti muita robotteja, joiden joukko leijaili matkan päässä.
Kun Manu saapui ryhmän luokse, hänen ruumiinsa tiettyihin kohtiin alkoi tulla viestejä. Avhrak Vat yrittivät selvästi kommunikoida jonkinlaisen tietoverkon välityksellä. Hiih. Halusinkin tietää, miten ne tajuavat mistään mitään. Mutta mitä minä teen näillä binääriluvuilla?
Guardian katseli jännittyneenä. Avhrak Vat leijuivat hetken paikoillaan, mutta lähtivät sitten kulkemaan hänestä poispäin. Guartsu huokaisi. Sitten hänet tavoitti satunnainen ajatus: Kivoja binäärilukuja saa näemmä laittamalla ykkösiä ja nollia satunnaiseen järjestykseen…
[spoil]Pieni ja lyhyt. Mutta joko G tai Tongu jatkakoon.[/spoil]
Öinen meri oli tyyni, mutta pienen saaren luoma hehku oli houkutellut Phase-Lohikäärmeiden joukon parveilemaan sen ympärillä. Saarella oli pieni linnoitus, jonka sisällä valmisteltiin tapahtumaa, tapahtumaa jota viittaan pukeutunut hahmo oli odottanut jo kauan. Hän oli ratkaissut vuosituhansien arvoituksen ja nyt olisi toimeenpanon aika.
Hahmo pudotti sauvansa ja viittansa, paljastaen itsensä sen alta. Metsästäjien johtaja oli tavanomaisesta poiketen yksin, tällä turvatulla saarella, josta vain harva tiesi. Hänen edessään oli potilaspöytä, jonka päällä makasi pikimusta päätön ruumis, jonka pitkät raajat roikkuivat hieman pöydän yli.
TSO astui ruumiin ylle ja nosti tämän viereen veitsen, merkillisen sinisen rasian ja paperinpalan. Hän olisi valmis uuteen luomiskertomukseensa.
”Olemme tulleet tähän hetkeen, hetkeen jota minä yksin hallitsen. Minun luomukseni, minun voimani, minun suunnitelmani, huipentuu tähän hetkeen.”
Hitaasti, hän käänsi katseensa edessään makaavaan ruumiiseensa ja laski vasemman kämmenensä tämän rintakehälle.
”Palvelija, toinen käteni, lojaali soturi. Sinut olivat Xian liekit puhdistavat, sinä olit tuomittavana vihollisen käsissä, mutta tänään sinä olet jälleen nouseva, sillä uhrauksesi ei ole jäävä turhaksi... Purifier.”
Mestari nosti oikealla kädellään veitsen pöydältä ja salamannopeasti iski sen vasemman kätensä läpi, saaden verensä vuotamaan läpi ruumiiseen.
”Mestarin veri, sinun tuleva johdattajasi, tuleva äänesi. Yhdessä me teemme historiaa, yhdessä me tulemme tuomitsemaan. Me, minä. The Shadowed One!”
TSO irrotti veitsen ja nosti veriset kätensä pöydälle, nostaen sille asetetun paperinpalan kaksin käsin ilmaan ja jatkoi puhettaan:
”Kantajan suostumus, hänen tahtonsa ja meidän liittomme. Sinä olet avaava lukon, joka muuttaa maailmaa, lukon joka on piilottanut minulta oman luomukseni. Sinä olet antava elämän, sinä olet side, joka yhdistää kaiken jälleen. Taistelujen jälkeenkin, sinä olet lahjoittajani, Killjoy!”
Paperinpala alkoi hohtamaan sen sinisen sinettinsä kohdalta. Sen pitelijän huulilta oli luettavissa yksi sana: ”Sopimus.”
Sinetti sai aikaan reaktion, joka reagoi rasian kanssa, saaden sen aukenemaan. Sen tapahtuessa, ilmoille pääsi karjahdus ja huumaava määrä punaista valoa. Valo kiemurteli rasiasta ulos ja karjui, täyttäen huoneen tuolla karmealla äänellä. Valopallo jäi leijumaan Purifierin ruumiin ylle sen Mestarin tuijottaessa sitä hetken, haukkoen samalla henkeään. Tällä kertaa hän puhui kuin kuiskaten:
”Voimani, luomukseni, se on valmis, se on sinun. Yhdessä me jatkamme, yhdessä me hallitsemme. Ota se, vie loppuun se minkä aloitimme!”
Ja juuri niiden sanojen kadotessa, kuului vielä yksi karjahdus ja valopallo kiisi suoraan Purifierin tuhoutuneeseen ruumiiseen. Valo katosi ja huoneessa oli jälleen pimeää.
TSO asteli ruumiin vierelle ja tuijotti sitä, oli täysin hiljaista. Pienen hetken ajan Mestari luuli epäonnistuneensa, mutta vain hetkeksi, sillä purkaus alkoi... Purkaus, joka työnsi ruumiin sisältä valkoista ja mustaa ainesta, joka alkoi valtaamaan vähitellen palanutta ruumista, täyttäen jokaisen kolon ja peittäen ruumiin alleen, uuden pään kasvaessa riekaleisesta kaulasta.
Haltioissaan TSO otti askeleen taaksepäin ja nosti kätensä ilmaan kuin profeetta. Ruumis kutistui hieman, raajat normalisoituivat ja uusi pää alkoi muotoutua. Valkoinen irvokas naama alkoi kehittymään ja sen etuosa kovettui pitkien limittäisten hampaiden kasvaessa. Vankkarakenteinen ruumis kiehui, muuttuen vähitellen sileämmäksi. Valkoinen ruumis, jota mustat kuviot peittivät kauttaaltaan. Ja viimeinen silaus oli hohtavan siniset silmät, jotka aukenivat hirviömäisen kidan yläpuolelle. Ei pupilleja, ei katsetta, vain nuo hohtavat valot ja hitaasti hengittävä hirviömäinen ruumis.
Mestari nauroi, hän oli onnellinen, hän onnistui. Pieni palanen juuri syntyneen olennon ruumiista lensi takaisin rasiaan, jättäen vain kaksi tuohon huoneeseen. Rahiseva hengitys kaikui huoneen sisällä ja vähitellen hirviö nousi ylös, kokeillen sen uusia lihaksiaan, tutkien vahvoja käsiään, kokeillen kasvojensa hirviömäisiä muotoja. Nyt se ja sen mestari seisoivat vastakkain, tuijottaen toisiaan. Silloin kaksi hahmoa puhui, mutta yhdellä suulla. Toinen matala ääni ja toinen hirviömäinen rahina, olivat täydellisessä yhteydessä toisiinsa:
Pegghu veti venettä rantahiekan päälle. Domek seisoi rannikon reunalla ja katseli kuivaa, kasvitonta maisemaa joka näytti kiehuvan lämpöaaltojen keskellä.
”Yleensä rannat ovat paljon rehevämpiä”, Domek selitti Matoralaiselle, joka oli saanut veneen rantautumaan. ”Puhun kokemuksesta”.
”Mutta tämä onkin Zakaz”, Pegghu vastasi hieman näsäviisaasti. Tai ainakin Toa ajatteli tämän vastaavan näsäviisaasti.
Toa kääntyi ottamaan veneen päällä olevan arkun, jossa hänen hattu oli, ja kantoi sen selkäänsä laatikon kantohihnoilla.
”Minne siis menemme?” Pegghu kysyi.
”Päätetään se matkalla”, Domek marssi erämaata kohti.
Matoralainen oli vähemmän kuin tyytyväinen tähän vastaukseen ja huokaisi.
Kaksikko kävelivät ruskeankeltaisella aavikolla. Auringot paistoivat huomattavasti paljon ankarammin kuin merellä. Hiki valui molempien otsalla, kumpikaan heistä eivät olleet tottunut erämaan olosuhteisiin.
Puista arkkua kantava Domek ei erityisesti pitänyt matkasta, mutta yritti kestää sitä. Pitäähän aavikkomatkojenkin hänen joskus koeta elämässään.
Pegghu kesti kaupunkilaiseksi yllättävän hyvin sillä hetkistä tilannettaan.
Mutta vähitellen molemmat alkoivat väsyä kävelystä rankassa kuumuudessa.
”Hei, olet kai nyt päättänyt minne olemme kävelemässä?” Pegghu kysyi viimein.
”Etsimme jonkun, joka saattaisi tietää eräästä ketä etsin”, Domek vastasi.
”Ja tämä joku on missä?” Pegghu alkoi väsymyksen takia kysellä entistä kärsimättömästi.
”... Minä en tiedä”, Domek myönsi.
”Eli me kävelemme täällä keskellä aavikkoa, emmekä edes tiedä minne?” Pegghu vastasi ärsyyntyneesti.
”Kuule, minä tiedän täysin mitä minä teen”, Domek vastasi hieman äkkipikaisesti. Kuumuus ei selvästikään auttanut hänenkään mielialaa.
”Puhutko tätä taas kokemuksestasi?” Pegghun kärsivällisyys alkoi niuketa.
”Ja mitä jos puhunkin?” Domek vastasi ivallisesti ja kääntyi Matoralaiseen päin. Molemmat pysähtyivät paikoilleen.
”Anteeksi, mutta minulla päin eksyminen keskellä erämaata ei ole kovinkaan hääppöinen kokemus”, Pegghu vastasi takaisin.
”Jahas, no yritä itse keksiä parempi tapa”, Valon Toan kärsivällisyys alkoi nollata.
”Olisit pitänyt kysyä tuota ennen kuin seisomme täällä keskellä ei-mitään”
”No voi anteeksi, koska sinähän tunnetusti olet kokenut näissä asioissa”, Domek haastoi sarkastisella äänensävyllä.
”Hyvä sinun on sanoa”, Pegghu vastasi.
”Pidä sinä vain se-”
Kesken riitelyn kiväärin pauke kuului heidän takaapäin. Kaksikko lopettivat kiistansa ja kävivät maalle vaistonomaisesti. He ryömivät viereisen isonkokoisen kiven taakse.
Valon Toa kurkisti kiven takaa laukauksen mahdolliseen suuntaan. Toinen laukaus kuului ja Toa tunsi kuinka aseen luoti lensi pelottavan lähellä hänen päänsä yli, hän piiloutui heti takaisin kiven taakse.
”Näitkö kuka ampui meitä?” Pegghu pysyi tiukasti kiven suojassa.
”En tiedä, en ehtinyt nähdä”, Domek vastasi. Kolmas laukaus kuului, tällä kertaa luoti osui kiven reunaan.
”Hetkinen, tunnen tuon aseen”, Pegghu ilmoitti itselleen, eikä Domek tiennyt miten tämä auttoi heidän tilannetta mitenkään. Neljäs laukaus, tällä kertaa luoti osui maahan, missä Domekin käsi lojui äsken.
Pegghu otti kiekonheittimensä esiin ja kurkisti kiven takaa.
Kaukana hän näki pienen, puun mökin jäännöksen joka pilkisti horisontilla. Matoralainen päätteli, että laukaukset kuuluivat sieltä.
”Domek, voitko pitää selustaani?” Pegghu kääntyi Toaa päin, joka yritti pitää jokaisen ruumiinosansa kiven takana.
”Hieman vaikeaa kun kannan selässäni puuarkkua, mitä sinä yrität?” Domek vastasi, mutta huomasi ettei Matoralainen ollut enää paikalla hänen vastatessaan.
Pegghu juoksi majaa kohti. Mökkiä ympäröi useita syviä kuoppia, jonne Matoralainen suojautui tulituksista.
Domek viimein päätti hetken harkinnan jälkeen tulla esiin kiven takaa. Toa loi itselleen kiinteästä valosta kilven itselleen, ennen kuin hän juoksi myös majaa kohti. Kilpi suojasi tarpeeksi hyvin aseen luodeilta, mutta sekään ei kestänyt tarpeeksi.
Toa sukelsi nopeasti kuoppaan suojautuakseen luodeilta, hän henkäili helpotuksesta ettei yksikään luoti ole ehtinyt osua häneen. Juostessaan hän oli kerkesi nähdä tarkasti ampujan suojapaikkaa.
Mökillä ei näyttänyt olevan ehjää kattoa, sen kyljet olivat mustuneet ja seinän keskellä oli suuri reikä, jonka kautta ampuja tulitti.
Hän ei nähnyt tarkasti kuka ampuja oli, mutta arveli tämän olevan Skakdi.
Majaan oli vielä enää muutaman metrin etäisyys, joten Domek päätti sinetöidä tapauksen ja nousi kuopasta. Kova valon välähdys leimahti Toan kädestä ja hän juoksi taas mökkiä päin.
Toa hyppäsi sitä päin ja viimein näki ampujaansa tarkasti. Se oli ruskeanoranssi naispuolinen Skakdi.
Sillä oli aurinkolasit.
”Ei hiivatti.”
Skakdi nappasi ilmassa olevan Toan jaloista, heittäen hänet mökin ehjään seinään vasten ja osoitti kiväärillään häntä päin. Skakdi otti aurinkolasinsa pois ja heitti sen viereiselle pöydälle.
Domek oli enemmän kuin tyytymätön ja yllättynyt tästä käänteestä.
Mutta juuri silloin toinen ase osoitti ampujaa takaapäin. Pegghu seisoi itseään paljon korkeamman nais-Skakdin takana kiekonheitin kädessään. Ruskeankeltainen Skakdi silmäili selän takana olevaa Matoralaista.
”Älä liiku”, Pegghu käski, ”luovuta aseesi”.
”... Ja mikä estäisi minun ampuvan ystäväsi juuri nyt?” nais-Skakdi vastasi. Domek ei pitänyt keskustelun suunnasta.
”Se, että kiväärisi pitää ladata joka viidennen laukauksen jälkeen. Kulutit juuri viidennen luotisi”, Matoralainen vastasi hyvin päättäväisesti.
”Ja mistä tiedän, ettet yritä valehdella?” naispuolinen Skakdi kysyi.
”Asuin ennen tehdaskaupungilla, jossa noita aseita taottiin”, Pegghu vastasi, ”ja kiväärin laukaisulla on myös parin sekunnin viive”.
”Ei koskaan kannata luottaa ohikulkeviin asekauppiohin”, hän lausui itselleen hiljaisesti. Skakdi laittoi kiväärinsä maahan ja kätensä pään taakse.
”Teidän kaltaisia ei näy täällä usein”, Skakdi sanoi vakavalla sävyllä, ”sanokaa, mitä te haluatte?”
”Oikeastaan”, valon Toa nousi ylös maasta, ”meillä olisi hieman kysyttävää”.
”Tosin, olisi ehkä parempi jos emme uhkailisi toisiamme pyssyillä”, Toa käski Pegghun laskemaan aseensa, ”Olen Domek”.
Naispuolinen Skakdi silmäili Toaa epäröivästi hetken, mutta päätti luottaa häneen hetkeksi.
”Zaiggera”, hän vastasi ja laittoi kätensä alas.
”Joten Zaiggera”, Domek yritti kuulostaa luonnollisemmalta, mutta sai vain itsensä näyttämään vielä epäilyttävämmältä, ”tiedätkö mitään ”ZMA”:sta?”
Zaiggera kohotti kulmansa.
”Mitä haluat tietää Zorakistä?”
Verstas
”Hei, Kepe? Oletko siellä?” Samen ääni kuului oven takaa, ”tarvitsen sinua näiden raporttien kanssa”.
"AAAARGH... Tämä iljettävä paikka, en kestä tätä enään hetkeäkään enempää, mieleni on riekaleina tästä kaikesta myötätunnosta, olisin toki voinut hyväksyä kuolemisen vaihtoehdon, mutta päädyin tähän, no jos epäonnistun saanhan pitää jotain hauskaa ennen sitä."
Oven ruuvit lennähtivät irti ja ovi paiskautui seinään heti perässä.
"Nyt tämä pelleily saa jo riittää!" Oven paiskautumisen aiheuttama ääni herätti samantien puolet koko linnoituksesta.
"Tämä on yksi niistä öistä jonka klaani tulee muistamaan. Surullisena".
Umbra ei saanut unta muhkuraisella lattialla. Neljän Toan seurue oli löytänyt hylätystä Samolin kotikylästä sopivan kokoisen matoranien talon, johon seurue asettui yösijoille. Pienen kupolitalon keskellä sijaitsevassa nuotiopaikassa, kekäleet hehkuivat yhä oranssia valoaan. Samol tuhisi tyytyväisenä kivisellä patjallaan, kun toan vieressä olevat Deleva ja toinen olkapää siteessä oleva Nurukan olivat myös silmät kiinni.
Umbra ajatteli, ajatteli ja ajatteli. Hänen mielensä seikkaili mitä ihmeellisimmissä asioissa. Klaani, matkoilla tavatut veden, mielenvoimien ja salaman toat, hyvä ystävä, Matoro, skakdi ninjat jotka hyökkäsivät joukkion kimppuun metsässä, Avra Nui ja KraUmbra. Nyt Umbran mieli harhaili ties missä…
KraUmbra. Avra Nui…
Mitä kaikkea teinkään saarella… Kaikki olikin vain Suurta Suunnitelmaa. Ja Minä olin kohteena. Miksi, miksi kaikki menikin näin hassusti. Minkä takia Kohtalon piti mennä näin… Oliko moraalisesti oikein tuhota syyntakeeton, väärän ja oikean, valon ja varjon sekoittanut vainoharhainen olento, joka halusi vain hallita yhdessä ruumistani, ajatuksiani, mieltäni ja tunteitani. Hän järjesti tämän mittavan sotilasoperaationsa vain että saisi Helryxin lähettämään Minut kohtaamaan hänet, KraUmbran, Veljeni, kloonini, kaksoseni.
Kyllä. Hän oli makuta. Tai no ei aivan. Puoliverinen. Hän teki kauheuksia, mutta ymmärrän miksi. Hän halusi tehdä kuten kaltaisensa, hänen lähes koko valonsa oli imetty pois eikä hänellä ollut yhtään ystävää, tai ketään kuka rakastaisi häntä. Makutat sanoivat häntä ensin kaltaisekseen, sitten pilkkasivat häntä mielensisäisillä ivahuudoilla, kuten puoliverinen, Makuta-toa, Mutranin koe… He eivät nähneet yhtään KraUmbran inhimillisyyttä, tai ainakaan nostaneet sitä pintaan. Viimein veljeni lähti saarelle jota Makuta Bitil oli joskus yrittänyt ottaa komentoonsa.
En voinut muuta kuin mielten taistelussa, imeä hänet itseeni, samalla saaden sisäisen tasapainoni ennalleen. Nyt valo ei enää sokaisisi minua ympäröivältä pimeydeltä. Makutan imeminen, vihan, negatiivisten tunteiden ja erilaisten tietojen saanti muutti minua, osaltaan, taas. Eivätkö nämä muodonmuutokset lopu ikinä?
Ei. Se on Mata Nuin ja Suurten olentojen tahto. Kohtaloaan ei voi muuttaa, sanovat viisaat Turagat. Nurukan kertoi minulle, ettei Kohtaloaan voi paeta, muuttaa tai siltä voi piiloutua. Se mikä tulee tapahtumaan, tapahtuu.
Umbran ajatukset lensivät taas hurjaa vauhtia seuraavaan aasinsiltaan. Kohtalo. Varhainen, kadotettu, unohdettu muisto. Kuolleiden Makuta. Hopeinen Kuula. Artakhan käsi. Erilaisia mietteitä nousi keltamustan valon soturin mieleen. Mitä kaikki tämä tarkoitti? Joku oli tiennyt Umbran tulevaisuudesta… Ja tapahtumista joita hän tulisi kokemaan. Lukuisat muodonmuutokset, hallitsemattomat ajatukset…
Raah! Miksi kaikki on niin sekavaa?! Joku on pelleillyt minulla, koko tämän ajan. Joku joka asetti tämän muodonmuutoksien täytteisen Kohtalon minulle. En edes tiedä mikä olen enää. Olenko Toa, Matoran vaiko Makuta? Sekavaa. Missään ei ole oikein järkeä. Järki… Matoro… Ystävä…
Mitäköhän Matoro the Blacksnowlle kuuluu? Hyvä ystäväni, Jään Toa Matorosta ei ole kuulunut mitään. Tai no minusta ei ole kuulunut, hän on varmaan joutunut moniin seikkailuihin klaanilaisten kanssa. Miksi edes lähdin Klaanista? Se typerä Helryx. Typerä Ritarikunta, joka kiristää minua menneisyydelläni. Menneisyydellä, joka ei edes ole syytäni… Ne Matoranit eivät kunnioittaneet minua…
Miksi? Klaani on minulle paljon tärkeämpi kuin joku homeinen, vanhahko Ritarikunta, joka väittää olevansa Mata Nuin asialla. Kuinka kahtiajakoista. Me olemme oikeassa, Makutat ja Metsästäjät ovat väärässä, siksi pahiksia. Myönnän tosin että ritarikunta on näistä kolmesta se vähiten paha… Mutta silti, Klaani on minulle se Oikea.
Mitäköhän Guardianille, Summerganonille, Visokille, Tawalle, Matorolle, Kapuralle, Domekille, The Snowmanille, Kepelle ja Keetongulle oikein mahtaa kuulua nykyisin..? Toivottavasti he ovat kunnossa. Minun olisi pitänyt olla klaanissa koko Avra Nuilla viettämäni aika. Kuka välittää muutamasta Matoranista, jos ystäväsi voivat olla vaarassa? Ja Qewa, rakas Fikouni… Mitäköhän hän tuumaa siitä että olen ollut näin kauan poissa? Raukka on ihan yksin huoneessani, ilman mitään tekemistä ja vailla isäntää… No toivon että hän selviää, onhan hän lemmikkini…
Lemmikeistä tuli mieleen merililjat ja merililjoista merirokot. Merirokoista taas Zyglakien laivat… Zyglakit… Zyxax puhui jotain Allianssista ennen kuolemaansa… Mikä ihmeen Allianssi? Liittyyköhän se jotenkin Klaaniin? Allianssi… Kuulostaa joltain järjestöltä… Toivottavasti se ei ole mitään uhkaavaa….
Uhkaavuudesta tulee mieleen ne ihmeelliset Skakdi-Ninjat, jotka kävivät kimppuumme metsässä. Onneksi onnistuin harhauttamaan sotureita valovoimillani, muuten olisimme vainaita, kaikki…
Kaikki… Tästä sanasta tulee mieleeni ne oudot unet, joita koin Avra Nuin reissullani. Unet kertoivat valkoisen soturin ja violettimustan soturin seikkailuista metsässä ja Zyglakien linnoituksessa, havumetsäisellä saarella… Havumetsiä… Niitähän on Klaanin saarella! Miten ihmeessä näin Unia Klaanin saaresta? Tämä on epäilyttävää, mutta tiedän että se merkitsee jotain.
Merkitys… Mikä merkitys sotimisella oikein on tässä maailmassa? Väkivallan tarkoitus on vain vähentää populaatiota, ettei ruoka lopu kesken. Mutta taistelemme paljon suuremmista asioista kuin ruuasta. Taistelemme elämisen tuskasta… Joskus ihmetten, miten minusta, Av-Matoranista, tuli tämmöinen taistelukone. Ehkä se liittyy siihen Destralin tapaukseen, kun fuusiokeihäs yhdisti minut kanuunani kanssa, tai ehkä se on jotain enemmän… Syvemmällä, unohdetussa, peukaloidussa menneisyydessä.
Menneisyys… Sitä seuraa aina Tulevaisuus… Nykyisyys on vain harha. Kaikki mitä teemme, on pikosekuntien kuluttua menneisyyttä… Menneisyyttään ei voi muuttaa, sanotaan. Sanotaan myös ettei sitä pidä hävetäkkään. Ihmiset sanovat kaikenlaista. Minulle on sanottu että olen suuri soturi, mutta taistelen silti sisäistä taistelua jok’ikinen päivä. Taistelua, jonka olen pian voittanut. Mielen sisäistä taistelua itsensä kanssa…
Mieli… Jokaisen olennon tärkein osa… Minun mieleni oli pirstaleina. Nyt se on aika kokonainen. Mielestä tulee mieleen muistot… Muistoja meillä jokaisella on paljon. Itse olen alkanut nähdä unissa erilaisia flashbackeja menneisyydestä, tapahtumia joita en ole oikeasti kokenut. Ehkä tämä on vain seurausta siitä että muutuin kokonaiseksi. Minun pitää ymmärtää veljeni muistot, kokea ne unissa. Vain siten pystyn taas olemaan Minä.
Joskus tämä on hankalaa, koska unet voivat olla aika raskaita. Sitten muistan, että olen vahva ja minulla on Velvollisuus Klaania kohtaan, Kohtalo joka pitää suorittaa ja Klaani jonka kanssa minun pitää tulla Yhtenäiseksi.
Umbra ei jaksanut enää miettiä asioita. Hän tarvitsi unta, sillä seuraavista päivistä voisi tulla aika tapahtumarikkaita. Valon Toa sulki silmänsä. Hän näki taas unia Veljestään, ja niistä kauheuksista mitä hänelle tehtiin…
Muista menneisyys… Muista Kohtalosi…
Matoran, joka oli mustanruskea, punaisella maskilla, käveli pimeydessä. Missään ei ollut mitään, eikä mitään muutakaan. Tämä oli erilaista kuin viimeksi, kuin Notfun oli ollut kuolleena jonkin aikaa.
Sitten kaikki muuttui valkoiseksi, suuren sinisen välähdyksen seurauksena. Notfunin edessä seisoi noin Notfunin kokoinen hahmo, jolla oli siniset kasvot, ja valkoinen kypärä.
"Hyvää iltapäivää", hahmo tervehti.
"Huomenta. Kuka sinä olet, ja onko sinulla rommia?"
"Minulla ei ole tällä hetkellä kaipaamaasi nestettä."
"Miksei rommia."
"Koska en ole materiaa, idootti. Tämä on takauma."
"Miksei näissä voi olla rommia?"
"Notun. Sinun ruumiisi on tällä hetkellä kuollut. Ennen kuin palaat ruumiiseesi, minun pitää kertoa sinulle jotakin."
"Liittyykö tämä jokin rommiin tai hippeihin? Ei kai se liity hippeihin? Ei. Älä kerro minulle hipeistä."
"Tämä liittyy erääseen olentoon, joka jahtaa jotakin, jonka omistit kerran. Minun pitää kertoa sinulle jotakin."
"Kerro. Se tyyppi on pelottava, jopa silloin, kun olen kännissä."
"Jos hän saavuttaa jahtaamansa, on koko tuntemamme maail-"
Notfun heräsi keskeltä kivistä käytävää. Hänen mekaaninen kätensä oli hajonnut, ja häneen sattui.
Huoneen esineet olivat pölyn peitossa. Katossa ei roikkunut yhtäkään lamppua valaisemaan kalliomaisia seiniä tai koristeellista mattoa. Ainut elonmerkki huoneessa oli täysi hedelmäkulho lipaston päällä. Metallinen laatikko sekä taitavasti kirjailtu nojatuoli sijaitsivat huoneen vastakkaisilla seinillä. Nojatuolilla istui huoneen ainut elävä asia liikkumattomana.
Se ei nukkunut.
Hahmon piirteitä oli vaikea erottaa pimeässä huoneessa. Nojatuolin vieressä lattialla makasi mytyssä hahmon ainut vaatekappale: vanha tummansininen viitta. Sen päällä ei näkynyt pölyä.
Korkea ääni rikkoi huoneen harmonian.
Oli nojatuolissa istuva hahmo yllättynyt tai ei, hän ei näyttänyt sitä vaan nousi hiljaa seisomaan. Tummansininen viitta nousi maasta ja kiinnittyi hänen selkäänsä. Hahmo kuulosteli ääntä ja paikansi nopeasti sen lähteen.
Metallisen laatikon ruutuun oli syttynyt vihreä valo.
Meri
Zairyh oli liikkunut päiviä. Kaksi Toaa olivat ohittaneet hänet mutta kiitos paksun sumun he eivät tienneet Zairyhistä. Bio-Klaanin saari näkyi jo horisontissa.
Zairyh kolusi Kapuran muistia, mutta ei löytänyt mitään kiinnostavaa. Toan lempipaikka Klaanin pihalla. Klaaniin hyökänneet metalliset tappokoneet. Välähdyksiä Zairyhin kotisaaresta. Zairyh palasi yhä uudestaan erääseen muistoon. Viittaan kietoutuneen hahmon muistoon. Hahmo näkyi vain välähdyksen verran, aivan kuin muistot saaresta. Mutta oliko se todella yksi heistä? Jos oli, mitä hän suunnitteli?
Lautan iskeytyminen Klaanin saaren rantahietikkoon keskeytti Zairyhin ajatukset. Kiitos Kapuran suojaamattoman mielen hän tunsi loistavasti koko linnoituksen ja sen ympäristön. Zairyh käveli sataman halki yrittäen näyttää mahdollisimman vähän psykopaattiselta hirviökasvilta, joka on Toan ruumiissa. Kerran tai pari muutama Matoran katsoi häntä oudosti, mutta pikainen mielensisäinen hyökkäys hoiteli tuijottajan. Zairyh nauroi mielessään suojaamattomille mielille ja palautti muistiinsa lauseen, jonka oli kuullut joskus liian kauan aikaa sitten.
"Muisti. Et tarvitse lahjontaa muuttaaksesi motiiveja. Et tarvitse uhkailua muuttaaksesi puolta."
Portinvartijamatoranit lähestyivät. Kapuran muistia penkoessaan Zairyh oli saanut selville, että Matoranit tunsivat Kapuran vain ulkonäöltä. Vaikka kaksi Toaa olisivat levitelleet tarinaa saaren tapahtumista, Matoranit todennäköisesti päästäisivät hänet sisään.
Zairyh käveli. Hän toisi nimeä mielessään.
Vaehran. Vaehran.
Kävellessään eräällä autiolla käytävällä Zairyh kuuli hämmästyneen äänen takaataan.
"Kapura?" Summerganon kysyi.
Zairyh kääntyi Toaa päin ja katsoi tätä kylmästi.
"Et ole nyt oma itsesi", Summerganon sanoi. Zairyh oli hetken hiljaa.
Mistä arvasit?
Kapuran ruumiista syöksyi ulos juuria. Ne kiertyivät Summerganonin kurkun ympärille.
Matoro nousi täydessä pimeydessä ylös hitaasti. Hän piteli polveaan, joka olisi osunut kiveen pudotuksessa.
Teleskooppisilmän yökiikari alkoi näyttää paikkoja valkoiselle Toalle. He olivat pudonneet korkealta. Ylhäällä olevasta luukusta kajasti etäistä valoa.
Huone oli yllättävän iso mutta täysin pimeä. Matoro tajusi heti, että luukku oli ansa. Sitten hänen silmänsä osui selällään makaavaan Äksään. Toa syöksyi klaanilaisen luo, ja totesi onnekseen Äksän olevan elossa ja tajuissaan. Myös Jardirt oli kunnossa, mutta Notfunia ei näkynyt missään.
"Oletteko kunnossa?" Matoro kuiskasi. Ääni tuntui valtavan kovalta syvässä hiljaisuudessa.
"Joo, kai", Äks vastasi ja mumisi jotakin.
"Onko valoa?" hän jatkoi.
Matoro nousi varovasti seisomaan ja katseli huonetta. Häne nsilmänsä osuivat seinällä olevaan lyhtyyn.
Hän syöksyi sen luo, mutta huomasi öljyn loppuneen aikoja sitten.
"Lyhty. Munkit eivät käytä tälläisiä", Matoro sanoi.
Sitten hän näki mustan mytyn huoneen nurkassa.
Toa meni lähemmäs ja käänsi sen itseensä päin. Välittömästi hän kavahti ja liikahti kauemmas.
"Matoranin ruumis", Matoro kuiskasi.
Hiljaisuuden jälkeen taustalla syttyi valo. Jardirt oli saanut tulitikun vyöstään.
"Miten pääsemme pois?" Äks kysyi, haparoiden piemässä jotain.
"En tiedä", Matoro vastasi. Seinässä oli tekstiä ruumiin lähellä.
Hän pyyhkäsi hämähäkinseittejä ja paksua pölyä kiviseinästä.
"Hei. Olen Tarip 'Ruostesilmä', merirosvo. Kirjoitan muistelmani tänne, sillä luulen... etten enää koskaan voi jättää tätä paikkaa", Matoro luki ääneen tekstiä. "Minä tulin ystäväni, Kapteeni Arupakin kanssa tänne, etsimään suurta aarretta. Nimdaa. Nimda on myytti, eivätkä kaikki suko sen olemassaoloon. Arupak uskoo, ja sai minut vakuutettua. Minä lähdin kapteenini kanssa suurelle seikkailulle muiden jäädessä rannalle odottamaan. Pelkurit."
Jardirt pyyhki pölyjä seiniltä. Koko päätyseinä oli täynnä hiilellä kirjoitettua tekstiä.
Me onnistuimme ohittamaan ne oudot Athinpalvojat helposti. Arupak oli suuri merikarhu, hän osasi kaiken. Me pääsimme näihin mystisiin tunneleihin.
Niin. Me, kaksi matorania, astuimme tuntemattomaan. Me vaelsimme pimeydessä ansoja vältellen kauan. En tiedä enää, kauanko. Ajantajuni on kadonnut kauan sitten. En ole nähnyt päivänvaloa pitkään aikaan. Luulen, etten näe sitä enää koskaan.
Me selvisimme pitkälle. Arupakia parempaa kumppania ei saa. Hän on luotettava ja vahva sekä välittävä. Me kohtasimme kaksin sen madon ja selvisimme siitä. Me pakenimme sitä kiveä ja saavuimme kammioon.
Luulimme, että olimme yksin. Me tulimme myyttisen sirun luo. Se oli kamalaa. Nimda oli äärimmäisen kaunis ja mahtava. En unohda sitä ikinä. Tunsin valtavaa pelkoa. Otimme sirun. En tiedä, kostivatko sen henggggettt. Ne olivat karmeita. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.
N-ne olivat jotain. Jotain, mikä ei ollut tästä maailmasta. N͎̽̓́͡u̖͈̪͙͖̫̽͐͒͂͋ͭk̸̼̗̤ͨ̈́̍ͮ͘ę̧͍͖̼̙̍ͬ̔ͦ̋͐͢t͎̱͖̻̦̲̦̠̣͒̉͐̒́. Ei ei ei. Me otimme sen. Me otimme Sirun. Ne kostivat. Ne tappavat.
Me lähdimme. Ne tulivat perässä. Me koitimme pakoon, ja miltei pääsimmekin. Sitten. Arupak jätti minut tänne. Se- se otti sirun. Ṉ̪ͮͥ̒̊̿͜ṵ̡͔̺̙͇̗̠̑̒̑̌͡k̶̝͉͚̗̳̮̰̣̒̒̽ͬè̸̬̥͚̯̫͒̊ͩ̑̃̽ͨt̅͗͂̃͗̇͛̿͘҉̴͓ͅ.̫̮̲̲͔̯̆͌ͦ̆̌ͤ́̚͘. Nuket tappavat. Kukaan, kuka siruun koskee, ei ole turvassa. Nuket ovat.
Siru on k̜̝̹͎̉ͨ̉̂ḯ̡̡̲̻̯͇̥ͨ̔̒̾r̺̜͎ͯ̅͟o̳͇̥̼̜̜͋ͫ̋ͫ̈͊̊̓̑ţ̛͕̮̇̄̈́̀t̷̢̤͚̼̖̞ͤ͌u̅͏̶͉̻̭͔̬͊ͥ͂͒ͥ̉́͢
Tawa istui tuolillaan tuijottaen punaista taivasta panssarilasisen ikkunan läpi. Suurisilmäinen Ussal-rapu oli adminin sylissä ja liikutti jalkojaan levottomasti edestakaisin. Tawa rapsutti Nöpöä hieman sen silmien takaa, mikä sai rahin hengittämään tyytyväisesti.
"...anteeksi vain", admin sanoi takanaan seisoville klaanilaiselle. "Toistaisitko?"
Tawan takana sotilaallisesti seisova Klaanin veteraanimoderaattori BladeVezon rykäisi virallisesti hiekkapaperimaisella äänellään. Hän heitti pienen raporttitiedostojen kasan Tawan toimiston pöydälle.
"Torakkahyökkäys Tho-Koroon, Pomo", Bladis sanoi karusti. "Laivaston pojat tekivät täsmäiskun nopeilla hävittäjillä, mutta nazot olivat varautuneet isommalla kalustolla. Menetimme kolme Ramaa."
Tawa räpytteli silmiään järkyttyneenä. "Mi...miksi Tho-Koro? Ei se edes ole meidän aluettamme..."
Bladis ei tiennyt, mitä sanoa. Hän nieleskeli jotain hetken aikaa ja nuolaisi huuliaan liskomaisella kielellään. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin Same vetäisi esiin tajunnanräjäyttävän puheensa sotataktiikoista, sotahistoriasta, aseista, eri osapuolten motiiveista ja painovoiman ja tuulen vaikutuksesta taistelukentällä. Tällöin Bladis pääasiassa nyökkäili ja täydensi entisen opettajansa lauseita yksittäisillä lisäyksillä ja korjauksilla.
Nyt komentaja Same oli kuitenkin muissa tehtävissä ja Bladis edusti koko moderaattorikuntaa yksin. Itsevarmuutta teräshaarniskaiselta skakdisoturilta ei puuttunut, mutta hänen Samen kanssa sopimansa menettely oli yksinkertaisesti se, johon he olivat molemmat vuosien varrella tottuneet. Same kuulusteli vihollisia rauhallisella äänensävyllä ja pettämättömällä katsekontaktilla ja BV hujautti näiden päät välillä pöytää vasten nopeuttaakseen kielenkantoja. Kaksikon yhteistyö yksinkertaisesti toimi.
BV avasi terävähampaisen suunsa vähitellen.
"Se saattaa olla jonkinlainen varoitus", moderaattori sanoi kuulostaen pohdiskelevalta. Tawa kääntyi tuolillaan kohti moderaattoria ja huomasi samalla, että tämän takana huoneessa seisoivat myös Klaanin ahkerat arkistonhoitajat. Kirjapinoa kantava tulen Toa Vaehran ja tämän takaa vielä isomman kirjapinon kanssa huoneeseen ankkamaisesti vaappuva Gahlok Va tervehtivät Tawaa. Tai ainakin yrittivät. Molemmat kädet varattuina tervehtiminen osoittautui hieman vaivalloiseksi, joten arkistonhoitajat tyytyivät ilmehtimään oudosti. Tawa ilmehti takaisin ja heilautti oikeaa kättään kevyesti.
"Vai niin", Tawa sanoi vilkuillen pöytänsä kulunutta pintaa ja kohottaen kulmiansa kypsyneen näköisenä. "Tappavat siviilejä. Onko tämä sitä nazorakien sotilaskunniaa?"
Bladis köhäisi. "Kaikella kunnioituksella, Pomo, mutta..."
BladeVezon mietti hetken, miten Same vastaisi. Sitten hän köhäisi uudestaan. "...ne tappavat siviilejä. Mokomat kierosilmäiset kuoriaiset yrittävät usuttaa meitä hyökkäämään tuonne, että voisivat napata meidät yllätyksellä. Luulisin ainakin."
Tawa nosti katseensa pöydästä. "Samaa mieltä. Mutta mitä muuta me voimme tehdä, jos ne vain...jatkavat tuota?"
BladeVezonin katse siirtyi huoneen päästä päähän. Hän poimi yhden Tawan pöydällä olevista raporteista ja naputti sitä teräväkyntisellä skakdin sormella. "Niinpä."
Ärtymys laskeutui pois Tawan kasvoilta. Admin katsoi BV:tä nyt kasvoillaan pikemminkin syyllisyydentunnetta. "Miten Laivaston..."
Jokseenkin poikkeuksellisesti BladeVezon päätti keskeyttää johtajansa. "Ei huolta, Pomo. Keetongu on edelleen jossain matkoilla, mutta herra isoherra Tehmut teki onneksi jo aloitteen. Tämä ei voi olla niin iso operaatio, että emme saisi niitä ajettua pois."
Tawa nyökkäsi pitäen ilmeensä kuitenkin samana. "Hyvä." Admin nosti Nöpön sylistään työpöydälle, josta Ussal kipusi seinäkiipeilyyn kehitetyillä jaloillaan alas lattialle. Maissinjyvien poksahtelulta kuulostava pikkuruinen napina kulki vauhdikkaasti lattiaa pitkin. Nöpö siirtyi paikasta toiseen tutkien huoneeseen ilmestynyttä kolmikkoa ruohonjuuritasolta. Bladis vilkuili ussalia hymyillen kevyesti. Nöpö nuolaisi skakdin jalkaa, maisteli hetken analyyttisen näköisenä ja siirtyi kohti seuraavaa jalkaa. Pian ussal kutitti märällä kielellään jo Gahlok Van jalkoja. Lyhyt sininen arkistonhoitaja olisi nauttinut tilanteesta huomattavasti enemmän, jos ei olisi yrittänyt samalla pitää painonsa verran kirjoja käsillään.
Tawa kääntyi jälleen ympäri ja tuijotti ikkunaa. Hän tarttui pieneen vihkoon työpöydällään ja selaili sitä perehtymättä siihen kuitenkaan kovin tarkasti. Vihkonen oli täynnä vanhoja valokuvia.
"Onko...etsinnöistä kuultu mitään?"
"Visokki?" Bladis sanoi ymmärtäväisenä. "Ei, Pomo. Anteeksipyytöni."
Tawa heilautti kättään. "Eipä se mitään", hän lausui hiljaa. Vihkonen sulkeutui ja Tawa laski sen takaisin pöydälleen kääntämättä katsettaan pois ikkunasta.
"Jotain kuitenkin taisi tapahtua", BV sanoi ottaen muutaman askeleen lähemmäs Tawan pöytää. "Umbra palasi."
Tawa kohotti kulmaansa katsoen Bladiksen kasvoja ikkunan heijastuksesta. "Umbra? Mitä ja missä?"
"Hän oli kuolemaisillaan. Joku oli tuonut hänet rakennuksen sisälle ilman, että kukaan oli edes huomannut. Piru vie, Paaco ei edes löytänyt valvontakameranauhalta mitään."
"Onhan hän jo hoidossa?" Tawa sanoi huomattavasti huolestuneemman näköisenä, suoristaen selkänsä. Bladis nyökkäsi, mutta kulutti hieman aikaa seuraavan suustaan tulevan lauseen muotoiluun.
"Huolestuttavaa kuumeen nousua lukuunottamatta hän pärjäilee. Onneksi hän on ihan hyvissä käsissä. Juttu on vain niin, että hän on...ömmmm..."
Vaehran ja Gahlok Va vilkuilivat toisiaan jakaen hyvin samanlaisen katseen. Tulen Toa kohautti olkapäitään.
"Mitä?" Vaehran sanoi, puuttuen keskusteluun ensimmäistä kertaa.
"Sanotaanko, että..." BV takelteli. "...hän on päättänyt tulla taas matoraniksi."
Vaehran, Gahlok Va ja Tawa katsoivat kaikki skakdimoderaattoria etsien paljastavaa virnettä. He eivät löytäneet sellaista. Skakdin kasvoilla oli vain sen luonnollinen terävähampainen irvistys. Bladis nyökytteli sanaakaan sanomatta ja siirteli katsettaan kaikkiin kolmeen.
"Tälle on varmaan joku selitys", Vaehran uskotteli itselleen hiljaa.
Pieni puolibohrok surisi hyönteismäisesti. "En olisi niin varma..." Gahlok Va sanoi.
Tawa availi suutaan useamman kerran. Hän ei saanut huultensa välistä pakotettua edes kunnollista kysymystä.
"Saat jututtaa häntä tämän jälkeen", Tawa sanoi kasvoillaan harmoninen sekoitus huolestuneisuutta vanhasta ystävästä ja yllättyneisyyttä tapahtumien hämmentävästä kulusta. Hän oli kokenut molempia viime viikkoina enemmän kuin koskaan.
Joku Tawan kuulemista kymmenistä johtajahahmoista oli joskus sanonut, että oikean johtajan oli piilotettava tunnetilansa. Muut admineista tottelivat tätä kehotusta monin tavoin. Visokki oli telepatiansa takia monin tavoin sulkeutunut itseään ympäröivistä elävistä olennoista. Hän antoi muiden kuin ystäviensä tietää vain sen, mikä oli pakollista. Ämkoo pysyi hyvin harvoin Klaanin linnoituksen sisällä tarpeeksi kauan muodostuakseen kaikkien klaanilaisten silmissä oikeaksi henkilöksi. Kaikista pahin oli Guardian, joka vaikutti monissa tilanteissa sosiaalisesti avoimelta ja rehelliseltä soturilta, mutta oli piilottanut sisäänsä enemmän salaisuuksia ja pimeyttä kuin kukaan pystyisi päättelemään.
Tawa yritti parhaansa mukaan pitää tunnetilansa mahdollisimman avoimina ja rehellisinä niille, joiden kanssa keskusteli. Hän ei halunnut olla sotilaiden palvoma ikoni tai jumalainen pelastajahahmo. Hän halusi näyttää olevansa yksi muiden joukossa. Johtaja tarvisi karismaa, mutta johtajan oli tarkoitus vain näyttää olevansa monin tavoin vain yksi muista. Se ei vain ollut aina yhtä helppoa.
Tawa nousi seisomaan tuoliltaan ja nosti siinä samassa viittansa sen selkänojalta, sitoen sen paikalleen. Hän hymyili Bladikselle hymyä, joka ei ollut täysin rehellinen.
"Kiitos kovasti, Bladis. Pyydän, mene katsomaan, miten Umbra voi."
Adminien sanansaattaja nosti kätensä sotilastervehdykseen ja katsoi johtajaansa silmiin. "Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan käskyä, Pomo", hän sanoi. Hopeinen skakdi kyykistyi maahan ja rapsutti Nöpöä hieman silmien takaa. Hän vilkuili kirjojen kantamiseen kyllästyneitä arkistonhoitajia ja näytti hetken mietiskelevältä.
"Mitä olette tekemässä nyt, muuten?" skakdi kysyi varovaisesti. "Jos minulla on lupa kysyä."
"Tuplasalama"-Vaehran haukotteli. Tämä ei ollut kannanotto puheenaiheen kiinnostavuuteen, vaan merkki siitä, että hän oli valvonut kantamansa kirjapinon kera melkein koko yön.
"Nimda", Vaehran sanoi.
"Nimda", GV:n epäselvä mumina tuli kirjapinon läpi.
Tawa nyökkäsi hieman. "Teemme vielä pieniä etsintöjä Matoron tuoman videonauhan perusteella."
"Hmh", BV äännähti. "Onko tämä nyt...tarkoitan..."
Skakdi nousi täyteen mittaansa ja liikutti käsiään moneen suuntaan. "Me olemme sodassa ehkä tämän merialueen isoimman ja vaarallisimman limanuljaskaliittouman kanssa. Anteeksi nyt suorasanaisuuteni, mutta metallinpalasten jahtaaminen ei...auta."
Tawa järjesteli omalla pöydällään olevia kirjoja keskittyneesti. "Nimda on yksi syistä, miksi tämä sota on alkanutkin", hän sanoi nostaen katseensa. "Meidän täytyy mennä alkuun, jos haluamme ymmärtää kaiken."
Vaehran raahautui Tawan pöydän eteen ja laski painavan kirjapinonsa mahdollisimman siististi alas. Gahlok Va teki samoin ja hengähti uupuneesti saatuan kirjat Tawan pöydälle.
"Niinpä kai", BV sanoi. Hänelle tuli pian mieleen jotain, josta hän oli väitellyt Samen kanssa. "Mutta eikö tämä vain vie aikaa? Torakat, zyglakit, palkkasoturit tai ne metallipöntöt voivat hyökätä milloin tahansa. Meidän pitää olla valmiina."
Tawa kohautti olkapäitään hieman mietiskelevänä. "Tjaa."
"...ja sitä paitsi, en minä itse näihin huhuihin usko, mutta..." BV sanoi hiljaa. "...oletteko nähneet ne torakkapropagandat?"
"Joo. Substanssitonta, mahtailevaa sekasotkua", GV jupisi. Vaehran päätti hyssytellä toveriaan hieman.
"En jaksanut lukea", Tawa hymähti vakava ilme kasvoillaan. "Mutta minua tyrannia ne varmaan kirosivat?"
"Ne istuttivat hyväuskoisten kyläläisparkojen mieliin ajatuksen siitä, että te aikoisitte käyttää Nimdaa aseena Allianssia vastaan", BV sanoi. "Tällainen paneutuminen sen tutkimiseen ei varmaan...anteeksi taas, auta uskottavuuttamme."
Tawa ei vastannut. Hän ja arkistonhoitajat olivat kaivautuneet syvälle kirjapinoon. Bladis katsoi Tawaa pitkään hiljaa.
"Anteeksi, oikeasti", BV sanoi synkästi. "Jos se on ase, olemmeko me...käyttämässä sitä Allianssia vastaan?"
Tawa pysäytti kirjan selaamisen ja käänsi silmänsä hitaasti teräshaarniskaista skakdia kohti. Admin aprikoi kysymystä pitkään ja hartaasti.
"En tiedä."
BV nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka olisi halunnut kuulla huomattavasti enemmän. Hän kääntyi ympäri sanomatta sanaakaan ja avasi Tawan toimiston oven.
"Onnea...siihen, mitä yritätte."
Arkistonhoitajat kiittivät, mutta Tawa oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa. Ei ollut aikaa miettiä sodankäynnin moraaleja. Nyt pitäisi löytää Adorium Selecius.
”Olette kokeneet yön kauhun, se on muuten erityisen typerä nimi niin hienolle tapahtumalle, kenties jokin lonkalta heitetty kuolleidenmäärä oli ¼. Mutta tiedättekö miten paljon vähemmän kivaa on kun kuolee melkein kolme kertaa! Rautaiset kuolemanne eivät merkitse siinä vaiheessa yhtään mitään. Toisaalta nämä päivät opettivat minulle, että näin helppoa olisi loppujen tuhota kokonainen linnoitus! Ei, kyse ei ole mistään etsimästänne petturista, minä toimin täällä yksin, mutta vain koston nimissä. Ja tosiaan mikseivät ne vain soluttautuneet tänne? Näytänpähän sentään esimerkkiä miten helppoa se voisi olla, nyt tosin toivon, että en olisi yksin täällä vastustamassa teitä, mutta jokatapauksessa.”, oudot huudahdukset kaikuivat käytävillä saaden varmasti mielenkiinnon heräämään.
”Ei ole totta.”, Tawa oli avannut monitorinsa huudon paikannusalueeseen.
”Hei, tuolla on häirikkö. Voisiko joku viedä sen rauhoittumaan?”, Tawa antoi ilmoituksen ympäri klaania.
Hopeista metallihaarniskaa kantava skakdi, BladeVezon, käveli klaanin valokivin ja soihduin valaistuja kivikäytäviä. Hän oli vähän aikaa sitten käynyt Tawan luona, viemässä aika huonoja uutisia koskien Umbran kohtaloa. Nyt Bladis oli matkalla kohti Klaanin sairasosastoa, ottamaan selvää huhujen todenperäisyydestä.
Skakdi asteli kolmivarpaisilla jaloillaan itsevarmasti, mutta hiukan haikeasti kiviselle ovelle. Bladis kurotti skakdisormillaan oven kahvaa, avaten oven ja astuen sisälle laajahkolle sairasosastolle. Kaikki sairasosastolla oli todella valkoista, ihan Bladista inhotti. Valkoista kuin lumi, valkoista kuin Artakha, josta matoranien tarut kertoivat. Nyt sairasosastolla oli tavallista enemmän asukkeja. BladeVezonin kävellessä käytävn perällä odottavalle ajanvaraustiskille, skakdi pani merkille, ett erilaisten suojaverhojen takaa kuului kovaa yskintää, oksentelua ja vaikerrusta. Tauti ei kuulostanut tavanomaiselta flunssaepidemialta, se oli jotain uutta.
Bladis nappasi seinällä roikkuvasta pussista hengityssuojaimen, ettei saisi tautia ja asteli ajanvaraustiskin takana olevan päivystäjän, punavalkoista naamiota kantavan Toan, Kupen luokse.
"Hei, Bladis tässä. Haluaisin tietää missä on matoran nimeltään Umbra", BladeVezon sanoi, hengityssuojaimen liikkuessa ihmeellisesti valkoisten skakdihampaiden edessä.
"Aaaa. BladeVezon. Moderaattorikamu. Veimme Umbran vaikeuden tapausten osastolle", Kupe sanoi aika ystävällisesti ja tuttavallisesti. Jotenkin Bladisia häiritsi sana "vaikeiden tapausten osasto".
"Okei selvä. Voitko viedä minut sinne?" moderaattori-skakdi kysyi. Kupe nousi seisomaan penkiltään, lähtien viittoloimaan Bladista oikeaan suuntaan.
"Mitä täällä oikein on tapahtunut, kun täällä on näin tungosta?" Moderaattori kysyi sinipunaiselta toalta. Skakdi ei pitänyt tästä sairaiden suurehkosta määrästä.
"Voi. Kaikki alkoi jonkinaikaa sitten. Matoraneja vain saapui tänne valittamaan yskää ja oksentelua, sitten huomasimme että heidän haarniskansa alkoivat murtua ja he joutuivat jäämään tänne. Nyt sairaanhoitajamme ovat täysin työllistettyjä ja desingfiointiaineesta alkaa olla huutavaa pulaa. Voisitko viestiä tavarantoimittajillemme että tarvitsemme lisää sitä?" Kupe kertoi taukoamatta.
Bladis punnitsi näitä sanoja, kun hän ja Kupe astuivat uudelle ovelle. Kupe avasi haulla koristellun oven, jolloin kaksikko astui sisään uuteen huoneeseen. Tämä huone oli täynnä koneita, jotka pitivät pahoin haavoittuneita elossa.
"Yngh", Bladis äännähti, kun pistävä haju meni hänen herkkään skakdisieraimeensa. Täällä haisi Kuolema. Skakdia puistatti tämä paikka, ja jos tämä paikka puistatti skakdia, niin se oli jotain todella karmaisevaa.
Kupe ei kiinnittänyt itse huomiota näihin vakavasti sairaisiin, vaan käveli määrätietoisesti kohti päämäärää, oikeassa nurkassa olevaa petiä, jossa oli verhot edessä. Sairaanhoitaja tervehti ystävällisesti virkaveljiään ja siskojaan, välittämättä yhtään paikan masentavasta ilmapiiristä.
Viimein kaksikko saapui perille. Kupe avasi potilaan verhon, jolloin heikohko, violettia ja mustaa panssaria käyttävä, erilaisiin protodermistä erittäviin laitteisiin kiinnitetty Umbra heräsi.
Matoran nosti vaivalloisesti etusormeaan. Pieni valonsäde syttyi sormeen. Matoran hymyili riutuneella mustalla pakarillaan. "Hei", kuului heikkona matoranin suulta.
BladeVezon katsoi epäuskoisesti tätä matorania. Oliko tämä hänen virkaveljensä, monien taisteluiden kokema valon Toa? Ei. Tämä oli vain isohko matoran, joka oli kuoleman kielissä.
"Hei", kuului skakdin, hengityssuojaimen takana olevasta suusta. Sana terve olisi tässä tilanteessa ollut todella tahditonta.
"Kukas sinä olet?" Matoran kysyi hiljaa.
"Eihän tämä tyyppi edes tunne minua", Bladevezon mutisi hiljaa itsekseen. "Olen BladeVezon, klaanin moderaattori. Ja sinä kuulemma olet Umbra, eikö totta?"
"Aaa. Moderaattori. Minun tämän maailman veljenikin on moderaattori. Keltainen soturi..." hiljainen ääni sanoi.
"Mitä sinä oikein puhut?" Bladis sai sanottua. Kupe antoi murhaavan katseen Bladikselle. "Hän ei ole ihan henkisesti terve", sairaanhoitaja kuiskasi skakdin korvaan.
"Puhun totta, ystäväiseni. Olen Umbra, mutta vain toisesta maailmasta. Glatorianking voi todistaa sen... Olimme hänen kanssaan retkellä..." Violettimusta olento sanoi.
"Hmm... Kuulostaa enemmän sairaan hourailuilta, kuin Umbran, mutta olkoon. Pitää kai sinua uskoa. Pitääkö minun seuraavaksi etsiä se vietävän Gekkomieskin?" Bladis mutisi. Häntä ärsytti juosta ympäri linnoitusta klaanilaisten perässä.
"Meidän on varmaan parasta lähteä, ettei mielisairaus tartu", Bladis kuiskasi Kupelle. Toa katsoi hetken molempia, matorania joka oli kuoleman sairas, ja moderaattoria, joka uskoi että mielisairaus tarttuu mielisairaan, jota ei ole todistettu mielisairaaksi, seurassa olemisen aikana. Lopulta toa päätyi siihen johtopäätökseen, että olisi parempi lähteä pois tämän sairaan luota ja antaa matoranien hoitaa hänet kuntoon, jos häntä voi parantaa.
Kaksikko oli vaihtanut katseita, että olisi aika lähteä, kun Umbra avasi suunsa taas kerran. "Paaco. Tuokaa Paaco tänne... Asiaa Portaaleista..."
Valkoinen verho meni Umbran eteen ja hän oli taas ihan yksin.
Klaanin torilla oli taas melskettä... Kolmannenkuunfestivaali oli lähdössä taas matkaan. Heidän käyntinsä Klaanissa ei ollut lainkaan tuottava. Vain ensimmäinen päivä oli ollut vilkas. Loppuaikana klaanin torilla ei ollut käynyt kovinkaan paljoa porukkaa. Oli todella ilmeistä, ettei kukaan ollut huomannut suhteelisen suurta festivaalitapahtumaa keskellä Klaanin-linnoituksen toria.
Ei kulunut kauaakaan kun karavaani oli taas pakattu ja valmiina lähtöön. Amaka, festivaalikaravaanin johtaja oli allapäin katsellessaan festivaalin tuottoja. Rahaa oli kertynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Amaka huokaa ja rypistää tilipaperit. Hän viheltää erittäin kovaan ääneen jolloin karavaani alkaa liikkua kohti linnoituksen portteja. Portit avattiin ja pian karavaani olikin jo tipotiessään.
Harmaan valtaistuimen ja sille johtavan marmoriportaikon alapuolella joukko mustia, viittaa kantavia olentoja toisti samoja liikeratojaan. Diereué oli aina rakastanut tuon toistuvat liikkeen harmoniaa. Piti olla tarkkanäköinen huomatakseen olentojen poikkeavan edes millin kivilattiaan painautuneesta urasta.
Niin ei koskaan tapahtunut.
Diereu oli erilainen kuin edeltäjänsä. Siinä missä aikaisemmat johtajat olivat nauttineet asemastaan ja muiden tarkkailusta hän ei pitänyt siitä, kun häntä kutsuttiin "Johtajaksi", "Ylhäisyydeksi" tai "Hänen Filharmoniseksi Ylhäisyydekseen". Mutta Diereu ei valittanut. Hän ei voinut. Joskus hänestä tuntui, että hän oli syntynyt väärään lajiin. Mutta koko äärettömän pitkän elämänsä hän oli tähdännyt tähän pisteeseen. Eikä elämä tästä paranisi.
Joku nousi ylös portaita. Diereu hätkähti mielensisäisesti huomatessaan, kuinka paljon aikaa edellisestä kerrasta oli. Mutta nyt kaikki muuttuisi.
Portaita ylös nouseva hahmo näytti samalta kuin kaikki muutkin. Hänen tummansiniseen viittaansa oli kirjattu tuntemattomalla kielellä "Jouera". Diereu tiesi millä asialla tämä oli ja vaivautui vain nyökkäämään hitaasti.
Joueran jännitys ei ollut luettavissa tämän kasvoilta.
Kaksikko seisoi tai istui liikkumattomana muutaman minuutin. Kumpikaan ei lähettänyt mielensisäisiä viestejä. Sitten se tapahtui.
Jokaisen suuressa huoneessa paikallaolijan suusta kuului epätoivoinen henkäisy. Diereu vapisi tuolillaan ensimmäistä kertaa elämässään. Jouera ja kaikki muut makasivat lattialla, josta he yrittivät refleksinomaisesti nousta.
Ensimmäinen kerta moneen vuosisataan, kun olentojen harmoninen liike keskeytyi.
Diereue nousi seisomaan ja osoitti Joueraa sormellaan yhä vapisten. Tummansinisestä viitasta katosivat kirjaimet. Jouera ei voinut hillitä itseään vaan juoksi alas portaita.
Diereue katsoi alas ja tajusi, että ei eläisi kauan.
[spoil]Välähdysselkä. Kyllä, nuo nimet viittaavat johonkin.[/spoil]
Kaikki kolme huoneessa olijaa tunsivat olonsa järkyttyneiksi ja jollakin tapaa orvoksi. He olivat kolmistaan pimeydessä tietoisina edllisten retkeläisten hirveästä kohtalosta.
Olisiko "Nukkeja" täällä vielä?
Tunnelma oli ahdistavan hiljainen.
Matoro koitti selventää päässään villinä pyöriviä ajatuksia. Päälimmäisenä hänellä oli tietenkin Taripin kohtalo.
Hän koitti antaa selviytyjän ajatusmaailmalleen valtaa. Hän tiesi, että pääsisi täältä elossa pois. Hän oli varma. Ei hän voinut kuolla...
Tai niin hän halusi uskoa.
"Miten me pääsemme pois täältä?" ajatuksensa setvinyt Äksä kysyi pimeyden halki.
"En tiedä. En tosiaankaan tiedä", Matoro mumisi. Hän tutki huonetta läpi ties kuinka monennetta kertaa. Oli vain karmiva teksti, sammunut lyhty ja ruumis.
Karmiva teksti.
"Eli tämäkö oli sitten tässä", maassa istuva Jardirt kysyi ankeana. Hän säästi viimeisiä tulitikkujaan.
"Kuolemme tänne, eikä kukaan saa koskaan tietää. Kuten Tarip", matoranääni jatkoi.
"Paitsi että me saimme selville Taripin kohtalon", Äks mainitsi väliin.
"Hei, miettikää mitä me olemme kokeneet. Destral, Rozum. Emme me kuole nyt. Emme kaiken tämän jälkeen", Matoro alkoi puhua tyypillistä hiljaisemmalla äänellä.
"... hei. Eivätkö muut piraatit jääneet ylös, kuten Notfunkin?" Äks kysyi yhtäkkiä.
"... joo, kai", Jardirt vastasi.
"Jos he saisivat tuon kattoluukun auki..."
"Mahtava idea", tokaisi Matoro. "Mutta millä saamme heidän huomion? Odotammeko, että ne tajuavat luukun?"
Matoro valahti istumaan lattialle. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. Cencord aktivoitui hitaasti.
Aivan liian hitaasti Matoron makuun.
Toa tunsi ympärillään ystäviensä mielet. Hän liikkui tyhjyydessä ylöspäin, kunnes alkoi aistia useiden matoranien mieliä.
"Luukku", hän sanoi.
"Avatkaa luukku"
Hän tunsi mielen joutuvan hämmennykseen ja sitten alkoi epämääräisten mielien vilinä. Hän sammutti naamionsa huohottaen.
Kului aikaa.
Luukku katossa aukesi päästäen sisään hennon valokiven valon. Kuului huutoja ja ääniä.
Köysi laskettiin alas. Matoro tunsi onnistuneensa jälleen kerran.
Jardirt, Äksä ja Matoro nousivat köyttä pitkin ylös. Perämies oli hieman huolestunut. Hän hieroi vihreää maskiaan. Hänellä oli huono tunne tästä. Kun klaanilaiset ja Jardirt olivat ylhäällä, perämies katsoi ympärilleen. Kaikki piraatit olivat siinä. Paitsi Notfun.
"Yarr.. Missä kapteeni?", Jardirt kysyi.
"Mitä. Eikö hän ollutkaan teidän seurassanne?", keltamaskinen piraatti kysyi takaisin.
"Ei.. Mitä.. Eikö hän olekkaan täällä?", Jardirt kysyi jälleen.
"Ei."
"Aye.. Minusta on tainnut tulla uusi kapteeni..", Jardirt sanoi hieman haikeasti, mutta säilytti silti merirosvomaisen uskottavuutensa.
"Ei se mitään..", Jardirt vastasi, "Yarr. Turha kuvitella, että Notfunin poistuttua kuri on löysempi. Jatkan 'Funin perintöä, eli pidän teidät kurissa, ja hankin ne kultamaskit ja Nimdan. Eteenpäin, miehet."
Domek ja Pegghu istuivat pöydän äärellä, johon heidän puuarkunsa oli laitettu.
”Siinä kaikki?” Domek kyseli Zaiggeralta, joka seisoi seinää vasten. Ehjiä tuoleja ei riittänyt kaikille.
”Siinä kaikki”, naispuolinen Skakdi vastasi lakonisesti.
Domek hieroi hieman leukaansa ja ajatteli.
”Oletko varma, ettei kyseessä ole toinen Z.M.A?” Pegghu jatkoi kyselyä Toan sijasta.
”Kuinka monta henkilöä tunnet, joiden nimi on Zorak Maxitrillian Arstein?” Zaiggera vastasi tunteettomasti, mutta silti jollain tapaa ivallisen kuuloisella sävyllä. Pegghu vaikeni ja päätti pysyä loput keskustelustaan hiljaa.
”Tämä ei kyllä käy järkeen”, Domek lausui itselleen ja nousi tuolistaan kävelemään sen ympärillä, kuten hän perinteisesti teki, ”miksi siinä kirjassa hän on täysin erilainen”
”Sisällissodan historia on pitkä ja monimutkainen, en minäkään tunne jokaista yksityiskohtaa”, Zaiggera vastasi seuraten Toan kävelemistä, ”sinun on parasta kysyä joltain muulta”.
Domek pysähtyi viimein paikoilleen ja istui takaisin tuolilleen. ”Niinpä kai”.
”Hei, luutnantti!”
Kiväärin pauke kuului. Vieraat eivät osanneet päättää yllättyivätkö he siitä vai yhtäkkisestä tervehdyksestä.
Siitä huolimatta, seinään oli ilmestynyt uusi reikä majan suuren aukon viereen, mistä vierailija ilmestyi.
”Kolmas kerta”, Zaiggera laittoi savuavan kiväärinsä alas. ”... Kenraali”.
”Kiitos, kulta”, vieraileva keltaisenmusta Skakdi-kenraali sanoi pitäen yhä typerän hymynsä kasvoillaan, vaikka ei yhtä leveästi kuin tullessaan. Skakdi-kenraali hyppäsi aukon läpi suoraan majan sisään, eikä edes ollut huomaavinaan Domekia tai Pegghua.
”Missä sinä olit?” Zaiggera kysyi, vaikkakin hyvin välinpitämättömästi ja kääntyi laittamaan kiväärinsä takaisin huoneen vastakkaisen seinän viereen.
Pegghu yritti pyytää puheenvuoroa, mutta kumpikaan Skakdeista eivät näyttäneet edes huomaavan hänen olemassaoloa, saatiin sitten Domekin.
”Huomasin vain, että aavikon kukka ei olisi entisensä ilman hänen terälehtiään”, Skakdi-kenraali sanoi hyvin nuoleskelevalla äänensävyllä, mikä hänen tietämättään vain sai Zaiggeran ärsyyntymään enemmän. ”Warrek, mitä sinä oikein haluat?”
Skakdi-kenraali otti esiin punaisen huivin, joka oli tarkemmin katsottuna hieman revitty reunasta.
”Tulin tuomaan kaulaliinasi takaisin”, Warrek sanoi ylpeästi kuin olisi suorittanut suuren urotyön. Zaiggera nappasi huivin takaisin ja katseli sitä hetken.
Skakdien huomaamatta, Valon Toa yhtäkkiä ilmestyi heidän molempien väliin.
”Näyttäisitkö tuota huivia”, Domek sanoi pitäen katseensa liimautuneena huiviin.
”Miksi?” Zaiggera kohotti kulmansa, mutta päätti antaa huivin Toalle.
”Kukas tämä on?” Warrek kysyi luutnantiltaan ja huomasi vähitellen myös Pegghun olemassa olon.
”He ovat Klaanilaisia”, Zaiggera vastasi vieraidensa sijaan.
”No voi skrararar, mikä sattuma. Onpa maailma pieni.”
Domek katseli tarkasti punaista huivia. Sen repeytyneellä päällä oli kirjailtu merkillinen symboli, jolta puuttui sen toinen puoli.
”Keneltä sait tämän huivin?” Domek kääntyi heti Zaiggeraan päin.
”Miten niin?” Zaiggera kyseli Toalta uudestaan.
”Sano mistä sait tämän huivin”, Domek vastasi tyynellä äänensävyllä, mutta oli selvästi erittäin kärsimätön.
”Sain sen eräältä Toalta vuosia sitten”, Zaiggera vastasi, muttei ollut varma mitä Valon Toa oli ajamassa takaa.
”Hänellä oli pitkä, ruskeanharmaa takki, vihreä keppi ja lierihattu?” Domek lisäsi.
Zaiggera katsoi Toaan päin hämmästyneenä ja hyvin hämmentyneenä. ”... Miten sinä tiedät tämän?”
Domek kääntyi pöydälle lojuvaan arkkuun päin ja avasi sen. Pegghu oli Warrekin kanssa yhtä sekaantuneita koko tapahtuman kulusta.
Domek otti arkusta lierihattunsa ja näytti tämän Zaiggeralle.
”... Mutta, miten?”
”Hän antoi tämän minulle.”
Zaiggera hiljeni, hän ymmärsi viimein mitä Toa ajoi takaa. ”Niinkö hän teki...”
Domek katseli huivia uudestaan ja kääntyi majan nurkan luokse. Pegghu seurasi tätä mukana.
”Eli... häh?” Warrek viimein päätti avata suunsa, mutta ei keksinyt hyvää kysymystä.
”Domek, mistä oikein puhut? Kenen tuo huivi siis on?” Pegghu yritti päästä perille asioista.
Mutta yrittäessään kääntyä Domekin eteen, hän huomasi kyyneleiden valuvan Toan kasvossa.
”Näyttää siltä, etten olekaan ainoa joka on hänelle velkaa”, Zaiggera vastasi itselleen ja vilkaisi hattua, joka lojui pöydän päällä.
Bio Klaanin tyrmä
”Moderaattori Same, mitä sinä teet?!” BodyGuard kysyi, tai pikemminkin huusi valkopunaiseen moderaattoriin päin.
Same kuristi kalterien läpi Sheelikaa.
”Tiedätkö, mitä Karzahnia sinun ZMA:si teki?” Same puhui vihaisesti Sheelikaan päin.
Sheelika yritti irrottaa moderaattorin otetta, mutta elementtivoimiaan estävän käsirautojensa takia ei kyennyt.
”Ai anteeksi, voisitko toistaa?” Same kiristi otettaan entisestään.
”Moderaattori Same, lopeta! Älä satuta häntä!” GT yritti pyytää moderaattoria, mutta hän ei kuunnellut.
Same kuristi yhä enemmän aggressiivisesti.
”Same, lopeta”, Tawa astui nopeasti paikalle.
”Admin, tiedättekö mitä tämä Pirakan penikka on ollut te-”
”En, mutta tiedän missä sinä tulet olemaan jos et lopeta tällä sekunnilla”, Tawa keskeytti moderaattorin ja vastasi uhkaavammalla äänensävyllä.
Same viimein alkoi hillitä otettaan ja lopulta päästi Sheelikan irti. Moderaattori kääntyi pois muiden katseilta.
”Same”
Moderaattori poistui paikalta. Tawa päätti olla kysymättä hänen perään ja käski muiden lähtemään myös.
GT vilkaisi lähtiessään Sheelikaa päin, joka käänsi katseensa heti pois.
Ainoastaan Tawa jäi paikalle.
”Mitä sinä haluat?” Sheelika sanoi äkkipikaisesti, ”eikö riitä, että telkesit minut tänne?”
”Sheelika, miksi Same yritti kuristaa sinua”, Tawa kysyi tyynesti.
”Kysymyksiä, aina vain lisää kysymyksiä”, Sheelika vastasi vihaisesti, ”eikö sinulle koskaan riitä?”
”Sheelika, yritä ymmärtää”, Tawa yritti puhua kärsivällisesti, mutta se ei auttanut.
”Ymmärtää mitä? Mitä minun pitäisi enää ymmärtää?”
”Minä en halunnut riistää elämääsi”, Tawa vastasi.
Sheelika hiljeni ja kääntyi pois Tawalta.
”Sheelika... Olen pahoillani...”
”Mene pois”
”Sheelika...”
”HÄIVY TÄÄLTÄ!”
Tawa ei enää sanonut mitään ja lähti, jättäen Sheelikan yksin.
Matkalla Tawa huomasi, kuinka yksi vangeista näytti irvistävän häntä päin siteiden takaa.
Hahmo käveli kuivan ruohikkoista mäkeä kohti valkoisista kalkkikivistä koostuvaa pyhttöä. Aurinko kiilteli skakdin hopeisista panssareista.
Matorakk otti tukea korkesta, pystyssä olevasta kivenjärkäleestä.
Skakdi katseli rakennusta. Hän ei tiennyt, paljonko hän oli myöhästynyt Matoron tunneliin menosta. Joka tapauksessa hän aikoisi hoidella Toan, hankkia Nimdan ja palata Klaanin saarelle. Ja jos Labio olisi laittanut jonkun hänen tilalleen Skakdien varakomentajaksi, kyseinen varakomentaja olisi päättömänä meressä. Xian jälkeen Metorakk oli uusinut varustuksensa ja toiminut vähän aikaa STeltin gladiaattoriareenoilla. Nyt hän oli voimansa tunnossa. Hän halusi kostaa ainoan suuren tappionsa, Xian. Hän halusi tappaa Matoron enemmän kuin koskaan ennen.
Veden Skakdin haarniska oli uusittu. Rintaosa oli prototerästä, kuten olkasuojatkin. Uusi miekka oli samaa materiaalia. Lisäksi hänellä oli panssarissa vielä Matoron parannuskivi ja Matoron toinen miekka, Sähkösäilä.
Metorakk myhäili. Hän oli juuri laskeutumassa portaikkoon, mutta silloin kuuli puheääniä metsästä.
Summerganon oli pinteessä. Hänen näkönsä sumentui. Mutta sitten se loppui. Kipu oli yhä Summerganonin kurkussa, mutta juuret olivat hävinneet. Kapura katsoi yhä liikkumattomana häneen tyhjällä katseellaan eikä näyttänyt huomaavan mitään erikoista.
"Ka-kapura?" Summerganon köhi. Kapura kaatui kolisten lattialle. Summerganon meni tutkimaan lähempää ja huomasi pienen, juurenmentävän aukon siinä, missä Kapura oli hetki sitten seisonut sekä muutaman reiän Kapuran jalanpohjan panssareissa.
"...Mitä?"
Bio-Klaani, Arkisto
Vaehran luopui hetkeksi nauhan tutkimisesta ja lähti hakemaan lisää kirjoja Arkistosta. Harmi, ettei Kepellä ollut aikaa auttaa. Missähän Kepe tällä hetkellä oli?
Miksi aina kuusi?
"Kuka siellä?"
Kerro minulle kaikki, mitä tiedät...
Lattiaan ilmestyi pieni särö. Vaehran katsoi hätääntyneenä ympärilleen.
Makuta Itrozista.
Lattia halkesi pienesti, ja pieni juurimassa työntyi ulos.
"Nimdaako tavoittelet?" Vaehran sanoi uhkaavasti. Tuon kokoinen vihollinen ei pelottanut edes kokematonta taistelijaa.
Ei, en tavoittele.
"Ooh olen mysteerinen"-Skakdi. Groteski varjomassa, joka leikkii Nukeilla. Sotilashyönteiset. Saastainen Skakdi, jota nimetessä Suurilla Olennoilla on ollut hauskaa. Tiedemies-Makuta, joka leikkii liian suurilla asioilla. Aivan kuten muutkin tiedemiehet. Laji, joka on yhtä katkera kuin minä.
Luuletko, että minä en tietäisi.
Ai niin, skannaan muistiasi. Älä anna sen häiritä.
He ja heidän sotansa HYVYYDEN LIITTOUTUMAA vastaan. Seikkailija-Toa, jolla on salaisuuksia menneisyydessään ja ylieeppinen harppuuna. Petturi, joka on hämännyt teitä sinisilmäisiä koko ajan. Onko hän syrjäytynyt pelinappula, menneisyytensä salaava lumirakennelma vai jokin muu? Kivääriään palvova Skakdi. Tekojaan syystäkin katuva tiedemies.
”Menkää nyt ja hoidelkaa se!”, Tawan karjueassa hän näki monitoristaan kun toa näytti siltä kuin palaisi, ilman mitään järkevää syytä ja hymyili pirullisesti kohti monitoria samalla kun sen silmät lehahtivat punaisiksi.
”Odottakaa..”
Istut siellä pehmeässä tuolissasi vain jaellen käskyjä niinkuin kaikki hoituisi sillä, onko se tosiaan adminin työtä? Minulla monta tapaa vahingoittaa mieltäsi, kiitos erään joka teki minut tällaiseksi kuin olen.
”Makuta,,, mitä sinä hyödyt vievämällä toalta kehon?”
Aivan, olen makuta vailla nimeä, mitä aiotte merkitä hautaani kun lopulta saatte minut hengiltä?
Toisaalta, miksi te pystyttäisitte haudan kaltaiselleni ja nyt kun tarkemmin ajattelen asiaa niin en ole erityisemmin hyötynyt tästä kehosta vielä tippaakaan.
”Mitä sinä saasta olet tehnyt GK:lle!”
Kuvitteletko, että se olisi sisälläni yhä? Jos olisin tyhmä niin olisitkin tehnyt niin jolloin saisit sen esiin minusta pelkällä puheella? Ei tyttöseni, se ulottuvuus sekoilija ei ole täällä. Vaan jossakin... piilossa. Mutta sano miten aiot saada minut hengiltä tuhoamatta tätä kyklooppiystäväsi luomusta? Tätä hienoa haarniskaa, jos ja kun löydätte sen niin mitä se sanoo kun näkee tämän, muserrettuna, paloiteltuna ja ei korjattavassa kunnossa?
”Onko minun tosiaan pakko hakata sinut ulos siitä itse! Tule vain tänne niin imemme sinut ulos siitä.”
Nähtävästi sinun täytyy...
Katse kääntyi monitorista ja "GK" lähti kohti admin siipeä.
"Mikä tuo on!", matoran huudahti nähdessään valkoisen palavan toan juostessaan hänen ohitseen.
Sinuna miettisin sitä kuka en ole., sanat lehahtivat matoranin mielen halki.
Klaanilaiset sekä merirosvot olivat kummatkin menettäneet ajantajunsa täysin. Oliko pimeydessä mennyt tunteja vai päiviä?
Joka tapauksessa he olivat ohittaneet menestyksekkäästi kymmenen ansaa, ja kaiken järjen mukaan Nimdan kammion pitäisi alkaa tulla vastaan.
Kuin yhteisestä sopimuksesta, kukaan pääkolmikosta ei ollut hiiskunutkaan kammion teksteistä piraateille.
"Käytävä näyttää levenevän", Matoro totesi yökiikarinsa läpi.
"Onko se hyvä vai huono juttu?" Äks kysyi kannatellen soihtua korkealla. Katon valokivet valaisivat liian vähän käytävää.
Käytävä muuttui pieneksi, pyöreäksi huoneeksi. Huoneesta lähti kaksi käytävää sivuille. Kiviset ovet olivat auki.
Toisen oven karmit olivat jalokivin koristellut ja valkoisesta kivestä taidokkaasti veistetyt. Sen yllä luki Athinkielisiä lauseita. Yksi mainittu sana oli "Nimda."
Toinen ovi oli vaatimaton ja sen yllä luki vain teksti.
"Nimdakammio. Menkää te edeltä, minä vilkaisen tämän toisen nopeasti", Matoro ilmoitti ja käveli hiljaa kohti vähemmän koristeellista ovea. Hän vain tutkisi huoneen nopeasti ja katsastaisi sen uhat ja mahdolliset pakotiet tai takaovet.
Äks ja Jardirt viittoivat piraattijoukkiota seuraamaan heitä toisesta ovesta.
Se sali oli suuri ja kokonaan valkoisella kivellä päälystetty. Seinillä kirsi riimukirjoituksia ja jalokivilinjoja. Huoneen keskelle muodostui sinisistä kivistä valtava silmä tuhansine koristuksineen. Silmän keskeltä nousi pieni taso, joka näytti olevan ainut kaluste koko salissa.
Lattiataso oli erinomaisesti valaistu, mutta kun katto nousi, valo väheni. Kolmen metrin korkeuteen ei voinut nähdä mitään. Pelkkä pimeys yläpuolella loi epävarmaa ja pelottavaa tunnelmaa.
Pian he paikansivat Amazuan huoneen reunalta. Palkkasoturi näytti koluavan seinämiä ja kaikkea mahdollista.
Nimdaa ei ollut huoneessa.
Äks ja Jardirt juoksivat silmän keskelle. Siellä tosiaan oli taso, joka oli täynnä tekstiä Nimdasta. Mutta siru ei ollut sille tarkoitetussa uurteessaan.
"Arupak onnistui", Jardirt kuiskasi. Pettymyksen aalto valtasi hänet.
Xxonn ei halunnut uskoa ettei Nimdaa ole täällä. Hän ei voinut uskoa tehneensä kaiken sen turhaan.
"Kapteeni", ruskeanvärinen merirosvo hihkaisi. Jardirt kääntyi katsomaan.
Soihtu valaisi hieman kattoa. Siellä näkyi hahmo.
Paniikki levisi merirosvojen keskuudessa. Muutkin huomasivat katsosta roikkuvat mustat siluetit. Niitä oli neljä, ja ne olivat aivan hiljaa.
Jardirtin mielen valtasi yksi sana.
Nuket.
Se sali oli suuri ja synkkä. Vain valokivien rivit seinissä loivat aavemaista kajoa huoeeseen. Koko huonetta dominoi valtava kivinen patsas, jonka jalustasta Matoro oli tunnistanut sanan Ath.
Kivinen kolossi oli Toan muotoinen, panssaroimaton ja oikeastaan hyvin hintelän näköinen. Se sesoi siinä yksinkertaisen näköisenä. Jään Toan huomio oli kuitenkin kiinnittynyt sen päähän.
Hahmon päästä paistoi yksi, valo- ja jalokivin koristeltu silmä. Se näytti seuraavan kaikkea maailmassa tapahtuvaa, jatkuvasti. Silmä näytti jotenkin kunnioitettavalta ja juhlalliselta hohtaessaan yksin pimeydessä.
Lisäksi huoneessa oli ollut perällä ovi, joka oli lukossa. Jään Toa ei ollut saanut sitä auki, joten hän oli nyt palaamassa takaisin Nimdakammioon.
Silloin kivinen ovi pamahti kiinni. Kylmä tunne valtasi Toan.
BladeVezon käveli klaanin kivisiä, valokivin ja soihduin valaistuja käytäviä. Hopeamusta skakdi mietti mitä Umbra oli sanonut. Oliko se edes Umbra? BladeVezon mietti. Violettimusta Matoran oli vaikuttanut siltä että tämä oli puhunut totta. Eikä Matoran nyt tarkemman tarkastelun perusteella vaikuttanut yhtään mielenvikaiselta. BladeVezon käveli käytäviä, kohti moderaattorien päähuonetta, kun kranaboxaava, kultavihreä Toa, Moderaattori Paaco, tuli Bladista vastaan.
”Hei”, Skakdi huikkasi, kun virkaveli meni outojen suusta tehtyjen ja käsiä kaikukoppana käyttävien äänien säestämänä hänen ohitseen. Paaco ei kuullut. Bladis korotti ääntään ja huusi ”HEI!”
Paaco pysähtyi. Toa alkoi kävellä takaperin, jalat kiinni maassa, kohti Bladista. Paaco liikkui perin robottimaisesti. Olikohan tämäkin jotain hänen esityksiään, joita klaanin tyttömatoranit katsoivat usein huvittuneina.
”Kuulithan sinä”, Bladis sanoi, kun Paaco oli tarpeeksi lähellä. ”Mikä meno, Paaco-boy?”
”Mikäs tässä. Hieno keli, aurinko paistaa ja niin edelleen. Nyt on aika kranaboxata”, Moderaattori kertoi. Mahikia kantava sankari oli todellakin hyväntuulinen tänään.
”Et sattuisi tietämään mitä Umbraksi itseään kutsuva Matoran sanoi Portaaleista?” Bladis aloitti, varovasti. Hän ei tiennyt miten virkaveli reagoisi tähän.
”Onko Umbra täällä? Matoranina? Mitä hiivattia? Jos hänellä asiaa on, on hänen luonaan pakko käydä”, Paaco aloitti, kiihtyneenä. ”Missä rakas virkaveljeni oikein on?” hän kysyi vielä.
”Umbra on tällä hetkellä klaanin sairasosastolla, eikä hän voi kovin hyvin…” Bladis nieleskeli. ”Hän vaikutti kovin sekavalta ja ankealta, sekä heikolta. Ei yhtään Umbramainen”, Bladis sanoi synkästi.
”Mitä skarrarrararria Umbralle on oikein tapahtunut!? On pakko lähteä hänen luokseen, nyt eikä viidestoistapäivä”, Paaco sanoi. Hänen oli pakko tietää, mitä virkaveli meinasi.
”En tiedä onko minun parasta lähteä mukaan kanssasi, Paaco”, Bladis sanoi. ”Umbra ei vaikuttanut edes tuntevan minua”, hän jatkoi. ”Sotkisin vain asioita”.
”Höpsis. Tulet mukaani, nyt ja heti”, Paaco sanoi, ottaen Bladista kädestä kiinni. Tummanvihreä nyrkki puristi skakdin nyrkkiä aika kovaa, kun Paaco lähti johdattamaan ystäväänsä kohti sairasosastoja, jotka Bladis tunsikin jo liian hyvin…
Paaco ja Bladis viilettivät käsi kädessä ympäri klaanin sokkeloisia käytäviä. Muutama Paacoa fanittava tyttömatoran pyörtyi matkalla, nähtyään idolinsa sädehtivän hymyn. Osa faneista juoksi Paacon ja Bladiksen perässä pitkän matkaa, mutta kaksikon onnistui eksyttää yli-innokkaat fanit.
”Miten oikein teet tuon?” Bladis kysyi virkaveljeltään, joka myhäili tyytyväisenä eräässä roskiksessa. Paaco kurkisti kannen alta. Matoranit olivat menneet ohi, oli aika vaihtaa suuntaa portaikkoon.
”Se on tätä Paacomaista charmia”, kultavihreä toa väläytti, naurahtaen. Bladis roikkui Paacon kannoilla, vaikka moderaattori vaikuttikin vähän eksyneeltä.
”Jos sanon suoraan, en muista missä sairasosasto on”, Paaco lopulta myönsi. Hän oli juoksuttanut Bladista ympäri linnoitusta, piilottanut hänet ja ystävänsä roskikseen, jolloin talouspaperirulla oli tarttunut skakdin jalkapohjaan ja kaikkea muuta mukavaa.
”Pitikö tuo nyt sanoa…” Bladis tuhahti. Hän lähti viemään Paacoa oikeaan suuntaan, talouspaperirulla oikeasta jalasta roikkuen. Valkoinen paperivana jäi skakdin jälkeen, kun tämä käveli eteenpäin itsevarmasti, vaikka haisikin roskilta. Paaco tirskahteli tuon tuostakin, vaikka hänen olkapanssarissaan olikin jugurttitahroja.
Viimein kaksikko päätyi sairasosaston ovelle. Bladis puisteli talouspaperin jaloistaan, katsoen Paacoa, joka nauroi hänen vieressään. Moderaattori ei pian nauraisi, kun he astuisivat sairasosastolle.
Bladis avasi oven. Valkoinen, inhottavan valkea huone oli täynnä rykimistä ja yskimistä. Hengityssuojaimin varustettuja hoitajia juoksenteli ympäriinsä, kantaen ruiskuja ja lääkepulloja potilailleen. Täällä tuntui siltä että kaikki ei ollut kohdallaan.
Kupe huomasi nopeasti Bladiksen ja Paacon. Punavalkoista naamiota kantava toa tuli nopeasti tervehtimään kaksikkoa, ihan kädestä pitäen. Toa ojensi kaksikolle hengityssuojaimet, etteivät he saisi pöpöä itselleen.
”Mitä sinä täällä taas teet, Bladis?” Kupe kysyi. Liian pirteä ja iloinen toa oli samalla rauhoittavaa, mutta myös pelottavaa, ottaen huomioon sairasosaston, joka oli täynnä sairaita.
”Haluaisimme käydä tapaamassa Umbraa”, Bladis vastasi, hengityssuojaimen hyppiessä oudosti hänen valkoisen hammasrivinsä edessä.
"No, sinähän osaat sinne, etkö osaakin, kaveri?" Kupe sanoi iloisesti. Tämä iloisuus ja rauhallisuus oli Bladiksesta karmivaa.
Bladis nyökkäsi, lähtien talsimaan kohti vaikeasti sairaiden osastoa. Hän otti Haulla koristellun oven kahvasta kiinni, avaten oven. Kuoleman pistävä haju täytti skakdin sieraimet, kun hän ja Paaco astuivat huoneeseen.
"Miksi täällä on näin jäätävä fiilis?" Paaco kysyi. Häntä puistatti tämä koko paikka.
"Koska tänne tuodaan vaikeasti sairaat", Bladis sanoi lyhyesti. Hän halusi mahdollisimman nopeasti pois täältä.
Kaksikko käveli ripeästi Umbran luokse. Matoranin punkan verhot olivat auki, ja kaksikko näki Umbran mahapanssarin, joka oli murtunut, mutta jota pitivät yllä protodermistä luovat laitteistot. Umbran raajoihin ja ympäri kehoa oli laitettu putkia, jotka puhdistaisivat kehoa viruksesta.
"Hei vain, skakdiystäväiseni", Umbra sanoi vaisusti. Hänen kehonsa alkoi muuntautua keltaisen väriseksi. Bladis katsoi hetken matorania. Ei tämä matoran ihan tavallinen sentään ollut. Jotain ihmevoimia tällä oli.
"Hei", Bladis sai sanottua. "Tässä on Paaco, kuten halusit", hän jatkoi.
"Oikein hyvä. Ja hei sinullekin, Paaco", Umbra sanoi. Matoran loi etusormeensa valonsäteen. Säde toimi tehokkaana valona, synkässä kuoleman valtaamassa huoneessa.
"Hei Umbra", Paaco vastasi. Kultavihreä Moderaattori ei ollut oikein elementissään täällä kuoleman loukossa, mutta koetti pitää yllä pirteän puolensa. "Mitä asiaa sinulla oli minulle?"
"Haluaisin antaa sinulle ja virkaveljellesi tehtävän", Umbra sanoi vaisusti. "Tuolla metsässä, lähellä Zyglakien sisämaatukikohtaa, on muutama juttu mitkä teidän pitäisi hakea. Minun musta miekkani ja eräs ulottuvuusportaaleja luova tykki pitäisi hakea sieltä. Olisin kiitollinen jos nämä kaksi minulle rakasta asiaa voitaisiin saada klaanilaisten hoteisiin", Umbra kertoi. Matoran köhi hiukan. Muutama metallinkappale lensi hänen suustaan sängylle.
Bladis nyrpisti nenäänsä. Hän ei pitänyt sairaista. Moderaattori katsoi epäuskoisesti Paacoa. Suostuisiko hän tehtävälle, vai ei?
"Hmm... Mitä hyötyä noista välineistä olisi meille ja klaanille?" Paaco kysyi lopulta, punnittuaan Umbran tarinaa. Hän halusi vastauksia.
"No siis, miekan arvo on lähinnä tunnepitoista. Sen avulla voin hallita voimiani paremmin ja auttaa näin klaania ja tykki taas. Sen voisi ehkä korjata. Tiedän että eräs jota kutsutte Kepeksi, voisi korjata sen", Umbra kertoi. "Kuvitelkaa tykki, jonka avulla voitte ampua Allianssin toiseen universumiin, tappamatta heistä ketään. Eikö se olisi hieno tie rauhaan?"
Paaco punnitsi tämän pikkumiehen sanoja. Olisi kyllä tehokasta siirtää portaaleilla toimivalla tykillä koko Allianssi toiseen maailmaan, mutta mistä tiesi ettei pikkumies ollut ihan pipi päästään. Paaco päätti lopulta ottaa riskin ja lähteä Bladis mukanaan hakemaan tavaroita.
"Hyvä on, Umbra", Paaco sanoi lopulta. "Hyväksyn tehtävän, mutta Bladis, tuletko sinä avukseni?" Toa kysyi, kääntyen virkaveljensä puoleen.
Bladis katseli hetken näitä kahta olentoa, jotka odottivat hänen vastaavan myöntävästi. Lopulta skakdi sai sanottu "Kyllä, lähden mukaasi, Paaco, etsimään tykkiä ja miekkaa, vaikka se kuulostaakin vähän kaukaa haetulta. Tykki joka ampuu portaaleja..."
"Hienoa, Paaco ja BladeVezon. Olen teille ikuisesti kiitollinen", Umbra köhi. "Suonette anteeksi, mutta tarvitsen lepoa", hän jatkoi, laittaen verhon tielle. Bladis ja Paaco jäivät katsomaan hölmistyneenä kuinka pikkukaverin punkasta alkoi kuulua kuorsausta.
"Eli lähdetääkö metsäretkelle etsimään sitä tykkiä ja miekkaa?" Paaco kysyi Bladikselta. Moderaattori-toa lähti kävelemään kohti huoneen ovea, väistellen vastaantulevia hoitajia ja muita toimittajia.
Moderaattorit lähtivät sairasosastoilta ja lähtivät pakkaamaan tarvikkeita reissua varten...
Lennonjohtotorni
Sininen Toa istui pyörötuolissaan, tutkaillen erilaisia tietokoneruutuja, joista näki muunmuassa ilmaliikenteen, päivän sään, ilman kosteuden ja tuulen nopeuden. Herra Lennonjohtaja, Taatti istui tyytyväisenä, kahvikuppi pöydällään, aloittamassa uutta työpäiväänsä. Hänen tulisi taas ohjata klaaniin saapuvaa lentoliikennettä ja valvoa tutkaa, siltä varalta että Allianssi päättäisi hyökätä ilmasta käsin. Viimeaikoina oli ollut tylsää, kun Keetongu, Höyrykoneilmavoimien johtaja, oli ollut matkalla, eivätkä Onu-Matoranit pahemmin toimineet ilman häntä, mitä nyt välillä lähtivät tiedustelulennoille saarelle, tutkimaan Nazorakien tukikohtia ja raportoimaan niistä Tawalle.
Taatti katseli ulos suuresta ikkunastaan. Oli tulossa hieno päivä, ja hän olisi taas koko päivän sisällä, pyörittelemässä peukaloitaan ja juomassa kahvia. Joskus lennonjohtajan työ saattoi olla vain todella tylsää.
Äkkiä Toa katsahti tutkaan. Jokin keskikokoinen kohde lähestyi linnoitusta, ihan siedettävällä nopeudelle. Taatti otti heti mikrofoonin käteensä, alkaen huutaa radioaalloilla ohjeita lentäjälle.
"Täällä lennonjohto, tunnistautukaa", Taatti sanoi asiallisesti mikrofooniin. Hän odotti vastausta. Sitä ei tullut.
"Haloo! Pitää tunnistautua, jos puhutellaan" Taatti sanoi taas. Mitään vastausta ei kuulunut vieläkään. Kohde lähestyi linnoitusta koko ajan.
"Pitääkö minun usuttaa Steampunk-laivasto kimppuusi, että vastaat?" Taatti alkoi olla kärsimätön. Vastausta ei kuulunut vieläkään.
Taatti siristi silmiään. Hän näki jo vihreän pisteen lentävän kohti linnoitusta. Se lähestyi koko ajan.
"Vastaa jo!" Taatti huusi. Eihän kohde tietenkään vastannut. Kuului korvia vihlova rääkäisy ja suhahdus. Kohde oli lentänyt linnoitukseen.
"Oli mitä oli, se ei ainakaan torakka ollut, sillä torakat olisivat huutaneet mikrofoniin täysillä 'Sieg Haili'..." Taatti mutisi itsekseen. Hän päätti unohtaa koko jutun ja syventyä ristisanatehtävien ratkomiseen. Se tämän päivän jännityksestä.
Umbran huone
Vihreä Kahu saapui Umbran huoneeseen, aikamoisella ryminällä. Siivoton linnun oma koppi kärsi jonkinverran vahinkoa, kun Kahun jalat raapivat lattiaan uria. Linnun jarrutus ei ollut mitään parhaasta päästä. Kahu rääkäisi. Se etsi isäntäänsä. Mitään ei kuulunut. Harmistunut lintu päätti osoittaa mieltään, laittaen yhden seinän sileäksi.
Notfunin päässä napsahti. Hän tajusi jotain. Jossain hän oli kuullut nuo sanat. Hän ei muistanut vain missä. Tämä liittyi jotenkin siihen, jonka hän oli nähnyt takaumassaan. Mutta miten.
Matoro hakkasi ovea ja huuteli Notfunin, Xxonnin ja Jardirtin nimiä. Välillä hän yritti työntää valtavaa kivijärkälettä kaikilla voimillaan, mutta se ei edes hievahtanut. Jään Toa raapi ja kosketteli kiviovea sen koko pinta-alalta löytääkseen kahvan tai edes jonkinlaisen ulkoneman, josta saisi otteen. Sitä ei ollut.
Kun energiateräkään ei mahtunut mihinkään oven aukoista, Matoro päätti luovuttaa. Hän kääntyi poispäin ovesta.
Jossain muualla olisi pakko olla uloskäynti.
Matoro alkoi hengittää raskaammin aivan huomaamattaan. Hän puristi tarttumakoukkuaan ja siirsi katsettaan ympäri kammiota, jonka keskeltä häntä tuijotti Ath-jumalan pimeyttä valaiseva silmä. Patsaan takana oli paljon hämärää aluetta, jota valaisivat vain seinien valokivirykelmät. Jään Toa puri huultaan ja lähti astelemaan. Hän kiersi jumalpatsaan, vilkuillen sitä kuitenkin tarkasti mahdollisten ansojen varalta.
Aivan patsaan varjossa oli vaaleita riepuja, joissa oli tummia homeläikkiä. Pari pienen pientä kärpästä lenteli äänettömästi riepujen yläpuolella. Matoro ei päättänyt tutkia niitä enempää, vaan käänsi katseensa patsaan taakse. Siellä häämötti vain pitkä, suora käytävä, jonka tiilisiltä seiniltä hahmottui kauas parin metrin välein loistavia valokivia. Välillä seinillä oli muita, aukinaisia kiviovia, jotka kuitenkin paiskautuivat kiinni täysin itsestään, kun jään Toa ehti vilkaista niitä. Kiven kolahdus kiveä vasten kaikui uskomattoman pitkää käytävää pitkin. Kylmä hiki laskeutui pitkin Matoron niskaa.
Käytävä oli niin pitkä, että alkoi olla vaikea uskoa, että se mahtui temppelin sisälle. Matoro tarkensi katseensa kauas hämärään käytävään, jolle ei vaikuttanut olevan loppua.
Jossain sadan metrin päässä seisoi joku, joka ei liikkunut. Kylmät väreet liikkuivat pitkin Toan selkärankaa.
Ei. Pysy rauhallisena.
Keskity.
Matoron naamio alkoi hohtaa ja valaisi pimeyttä niin paljon kuin pystyi. Jään Toa sulki silmänsä ja kohdisti ajatuksensa jonnekin tunnelin päähän.
Kenenkään tai minkään ajatuksia ei ollut havaittavissa. Hengitystään pidättelevä Matoro päästi helpottuneen huokauksen.
...toinen patsas. Tietenkin.
Matoroa olisi huvittanut nauraa kevyesti. Kuinka vainoharhaiseksi hän olikaan tullut pelkästä runosta. Itsekseen hymyilevä jään Toa päästi huojentuneena keskittymisensä irti naamiovoimastaan. Cencordin sammuttaessa aavemaisen sinihohtonsa jään Toa avasi silmänsä.
Hän katui sitä välittömästi, sillä pitkä hahmo käytävän päässä seisoi nyt viisikymmentä metriä lähempänä.
Matoron silmät laajenivat. Hän astui taaksepäin kuin refleksistä ja päätyi nojaamaan kivistä ja kylmää Ath-patsasta vasten. Jotain kosteaa ja pehmeää litisi Matoron jalkojen alla. Hahmo käytävän päässä seisoi hämärällä alueella kahden kaukaisen valonlähteen välissä. Se ei edes tehnyt mitään. Se ei pidellyt pitkillä käsillään mitään. Se vain seisoi ja katsoi.
Matoro siirsi kätensä miekkansa kahvalle. Hän puristi sitä. Mutta hahmo käytävän päässä ei edes liikkunut.
Yhtäkkiä pitkää ja vääristynyttä siluettia lähimmäisinä olevat valokivet yksinkertaisesti sammuivat ja hahmo katosi näkyvistä. Matoro oli kuulevinaan hiljaisten, hitaiden askelien äänten kaikuvan pitkin ikuista käytävää. Valokiviä sammui yksi kerrallaan ja pimeä alue laajeni tasaiseen tahtiin. Jossain taaempana valot taas syttyivät, mutta ketään ei näkynyt. Matoron hengitys nopeutui. Hän käveli taaksepäin katsoen liikkuvaa pimeyttä räpäyttämättä silmiään. Soturi-Toa perääntyi ottaen tukea toisella kädellään Athin patsaasta ja puristi toisessa energiateräänsä, jota pitkin kulki jo useita latauksia valkoista, jääkylmää voimaa. Pimeä alue lähestyi verkkaisesti. Askelten ontot, kaikuvat äänet lähenivät.
"Pelkäätkö?"
Tuntematon, vanha miesääni sanoi jotain hiljaa Matoron takaa. Toa kirjaimellisesti jäätyi paikalleen. Tämä ei ollut enää mahdollista. Matoro käänsi päänsä hitaasti puhujaa kohti, kunnes näki, että varjoisalla alueella hänen takanaan seisoi huomattavasti Toaa lyhyempi hahmo.
"Pimeän pelko on täysin luonnollista. Se on ollut osa inhimillistä mieltä koko rotumme historian ajan."
Hahmoa ei erottanut täysin tarkasti, mutta se vaikutti olevan ruskean ja mustan värinen Turaga, joka seisoi kyyryssä pitäen tiukasti kiinni jo hieman lahosta ja madonsyömästä kävelykepistään. Vaaleat mutta ajan hampaan kuluttamat kangaspalat roikkuivat turagan olkapäiltä. Turaga katsoi heikosti hohtavilla silmillään suoraan kohti Matoroa. Turagan naamio oli musta kuin yö, mutta se ei sirpaleisuutensa takia ollut tunnistettavissa.
Matoro katsoi muinaisen näköistä Turagaa epäuskoisena. Hänen suunsa aukeni hitaasti, mutta sanoilla kesti hetki, ennen kuin ne tulivat ulos. Askelet kaikuivat yhä käytävältä.
"...mitä? Ku...kuka olet?"
Turagan naamiolle vääntyi todella epäuskottava hymy. Oli pikemminkin kuin joku muu olisi vetänyt Turagan suupieliä ylöspäin. "Turaga olen", se sanoi yksinkertaisesti. "Kezen on nimeni."
Matoron aivoissa kuului raksutusta. Tietysti. Tämä oli Turaga, joka oli antanut Itrozille nauhan Nimda-tutkimuksista ja ohjastanut makutan tähän temppeliin. Matoron edessä seisoi todennäköisesti Nimdasta eniten tietävä olento tässä maailmassa. Jos käytävältä ei olisi kuulunut aavemaisia, onttoja askelia, Toa olisi taatusti selvittänyt viimeisetkin mysteerit perinpohjin.
"Minä olen Toa, Matoro nimeni. Nyt meidän täytyy kuitenkin molempien päästä äkkiä ulos." Matoro piti tauon hengittääkseen. "Olemme hengenvaarassa."
Kezen asteli esiin varjoista hitaasti ja vaappuvasti ja Turagan tunnisti hieman tarkemmin. Hänen kävelykeppinsä oli selvästi suorastaan halkeamispisteessä ja olkapäillä roikkuvat vaaleat kangaspalat olivat reikäisiä ja repeytyneitä monesta kohdasta. Turagan ruumiissa ja naamiossa oli jotain outoa. Matoro ei nähnyt vähäisen valon takia, mitä.
"Mikä vaara?" Kezen kysyi.
Matoro mietti pitkään, miten vastaisi. Hän kuuli askelet yhä tarkemmin, joten aikaa ei välttämättä ollut selittää.
"Nuket."
Kezen räpytteli silmiään. "Ai. Ne."
Hän hieroi verkkaisesti vanhaa leukaansa. "Jos ne saavat sinut kiinni, kuolema on parasta mitä voi tapahtua", Kezen sanoi aavemaisen rauhallisesti.
Matoro nielaisi ja tuijotti Turagaa räpäyttämättä silmiään. Askelten äänet kaikuivat.
"Siksi meidän pitääkin mennä!" Toa huusi tuijotellen valtavaa kiviovea, jonka suuntaan Ath-patsas tuijotti. "Tuo ovi on saatava auki! Autatko minua?"
"Ei minulla mikään kiire ole", Kezen sanoi hymyillen. "Minä olen ollut kuollut viimeiset tuhat vuotta."
Ennen kuin Matoro ehti vastata mitään, Kezen pudotti kävelykeppinsä käsistään. Se kaatui temppelin kiviselle lattialle ja hajosi keskeltä homeisiksi palasiksi. Sitten Turaga käveli täysin valoon.
Matoro alkoi voida pahoin. Hänen edessään seisova hahmo oli täynnä haavoja, repeämiä, reikiä ja kulumia. Turagan orgaaninen massa oli mädäntynyt puhki, repeytynyt auki useista kohtaa ja roikkui sen kehosta houkuttellen kärpäsiä. Ruostetta keräävä metalliluuranko seisoi Toan edessä vaappuen hitaasti edestakaisin. Turagan naamio ei ollut enää tunnistettavissa ja näytti siltä kuin sitä olisi pureskeltu.
Yhdestä naamion aukoista näkyi Turagan kuihtunut ja ruostunut pääkallo, jossa oli useita reikiä. Turagan päässä ei enää ollut silmiä, mutta jotain silti hohti sen silmäkuopissa. Matoro oli kauhistunut, mutta ei voinut katsoa poispäin.
"Mitä...mitä tämä on?", Matoro aloitti huohottaen, perääntyen myös Turagasta muutaman askelen. "Tryna? Epäkuoleman naamio?"
Kezen käänsi päätänsä hieman sivuasentoon. Pieni pala entisen turagan naamiota putosi lattialle kalahtaen. "Olisipa se niin yksinkertaista, Matoro hyvä. Mutta pelkäänpä, että tässä huoneessa ei ole muita voimanaamioita kuin omasi. Ja sieluni on matkannut toiselle puolelle jo kauan sitten. Kohtaloni on ohi."
Turagan irvokkaille kasvoille vääntyi hirviömäinen hymy. Se nosti löysästi luurankomaisen kätensä ylös ja osoitti sillä päätään. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askelen eteenpäin.
"Mutta niin pieni asia kuin kohtalo ei tietenkään estä ystäviämme."
Matoro näki sen, mitä Kezen osoitti. Hän kalpeni. Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotain sen pään sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi sojotti varjojen keskeltä ja työntyi paikalleen mädäntyvän Turagan pään sisälle. Matoro siirsi katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa. Hän löysi sen, mutta ei nähnyt sitä tarkkaan. Niin oli ehkä parempi.
Varjoissa seisoi Toan pituinen, mittasuhteiltaan vääristynyt hahmo. Se seisoi alueella, jolle valokivet eivät heijastaneet, joten sen piirteitä ei pystynyt hahmottamaan. Matoro kuitenkin näki vilauksen sen kasvoja.
Varjoista kuului niksahtelevia ääniä ja hiljaista rahinaa. Valtavat, vitivalkoiset ja pupillittomat silmät katsoivat Matoroon ja Matoro niihin. Silmien alla oli suuri, hymyilevä suu, jolla oli virheettömän suorat ja valkoiset hampaat. Kasvoilla mollottavat valtavat silmät liikkuivat pimeydessä, mutta mikään muu osa sen kasvoista ei edes värähtänyt. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä.
Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta. Kohinan läpi kuului kirkkaan, lapsekkaan äänen naurahdus. Se toistui kaksi kertaa ennen kuin oli täysin hiljaista. Askeleet kaikuivat yhä Matoron takaa.
Matoro alkoi yhdistää asioita päässään.
"Ne haluavat sinun tietävän, että kaivaudutte liian syvälle omaksi parhaaksenne", Kezen sanoi orjallisesti. "Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte."
Jotain rusahti. Kezenin käsi näytti pudonneen kokonaan lattialle. Kärpäset pörräsivät sen ympärillä.
"Sinä et ymmärrä, Matoro. Itroz epäonnistui. Mielten aistiminen on eri asia kuin niiden hallitseminen. Yksikään Kanohi tai Ce-Toa tässä maailmassa ei osaa varsinaisesti...hallita mieliä. Kyllä, on niitä, jotka osaavat hallita toisten ruumiita asettamalla oman mielensä niihin. Ei ole mahdollista vain muuttaa jonkun ajatusmaailmaa salamannopeasti."
Matoro huohotti. "Mihin te pyritte tällä?"
"Nimda, Matoro", Kezen sanoi tunteettomasti. "Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät enää tarvitse ajattelijoitaan."
Askelet olivat jo piinaavan lähellä. Matoro vilkaisi olkansa yli nopeasti. Pimeys lähestyi.
"Näyttää siltä, että aikamme on lopussa", Kezen sanoi. "Mutta ystäväni? Ne haluavat sinun tietävän vielä yhden jutun."
"Minkä?"
Kezenin ruumis retkahti löysäksi, mutta sen suu liikkui yhä nukkemaisesti. Kehoa piti pystyssä enää varjoista tuleva käsi.
"Jos vain kuolet, käyt toisella puolella", puhuva raato sanoi. "Jos ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti. Ja ystäväni, luulet varmaan, että siihen tottuu."
Kezen oli hiljaa. Raadon silmistä sammuivat valot.
"Siihen ei totu."
Turaga kaatui lattialle. Pitkä ja musta käsi peitteli ruumiin sen omalla kaavulla ennen kuin katosi pimeyteen.
Askelten äänet hiljenivät täysin. Matoron takana seisoi jokin.
Animus. Spectrum. Corpus. Notfun mietti lukemiaan sanoja. Auttaisivatko ne hänet pois täältä? Liittyisivätkö ne siihen aarteeseen, jota ne kutsuivat nimellä Nimda? Kuolisiko hän tänne?
Ei. Hän ei suostuisi kuolemaan. Hän oli aloittanut tämän matkan, ja hän myös päättäisi sen, ja johtaisi miehistönsä takaisin Rumisgoneen. Tällä kertaa ryöstämään sen. Notfun tiesi, kuka omisti jotain, joka liittyi näihin sanoihin. Notfun nousi ylös, hän näki mädänneen turagan ruumiin maassa. Sitten hän näki toan.
Lisko rahi kieriskeli maassa. Vihreänmusta toa saapui sen luokse.
”Tuollahan on lisko, hmm”, toa sanoi ilkeä hymy kasvoillaan.
”´Läkh!”, lisko huudahti kun käsi tarttui sen jalkaan ja roikotti sitä ilmassa.
”Hehee”, Toa ivaili nähdessään kuopan maassa, Ämkoo myhäili ja katseli nälkäistä hämähäkkiä kuopan pohjalla.
”AAAAAAAAAAAAARGGH!”
GK heräsi sängystään, nousi ja tiiraili ulos, kaikki oli normaalisti.
Gekko rauhoittui hetkeksi kunnes sattui katsomaan ikkunasta.
Musta piste leijui taivaalta rakennusta kohti ja lähestyi aina vain.
”Mitä Karzahnia!”, Gekko huusi ja hyppäsi ikkunasta kun esine näytti olevan vain kilometrin päässä. Valkoinen toa ehti juuri ja juuri pientareelle kun huomasi Mustan pallon osuneen klaaniin, koko rakennus joutui valtavan laatikon sisälle, joka räjäytti kaiken sen sisällä pienenpieniksi hiukkasiksi.
”Mitä tämä kaikki on, en herää unesta vaikka kuinka yritänkin, se yrittää saada minut kiinni ja hengiltä, mutta miksi?”
”Vastaus on helppo, mutta täältä et voi saada sitä selville, mutta piristy. Nyt sinulla on aikaa miettiä elämääsi, kaikkea sitä missä olet onnistunut”, kuului ääni hänen takaansa.
Siellä seisoi vihreän hopeassa haarniskassa häntä itseäänkin suurempi olento, Artakha.
”Tunnenko minä sinut jostakin?”
”Loin sinut, poikaseni. Olet kaukana kotoa, sinun täytyy vain odottaa.”
”Olet vain mieleni luoma kuvitema, et sinä minua kehittänyt, et varmasti.”
”Loin, tiesin, että jos universumi vallattaisiin, se olisi mahdollista uudelleenkin. Minä loin sinut sitä varten, estämään sen. Tuhoamaan sen joka yrittää sitä.”
”Se on siis totta, en vain muista niitä tapahtumia...”
”Kyllä, mutta sinulla on tehtävää täällä, et ole valmis. Ja universumisillasi on aikaa odottaa, voit aivan rauhassa tehdä sen sitten kun sinulla on mahdollisuus.
Artakaha alkoi himmentyä.
”Ei, älä mene!”
”Jää hyvin poikani.”
Artakaha katosi siinä silmänräpäyksessä ja Gekko mietti hetken kaikkea kuulemaansa.
”Minulla on mahdollisuus totta vie kontrolloida omaa untani!”
Klaani ilmestyi hiljalleen näkyviin ja näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Minun pitää sopeutua tähän”.
Mieli on tämän maailman vaarallisin ase.
Lattia alkoi rakoilla ja koko linnoitus sortui synkkyyteen.
"Mitä tämä on!", hän huusi kun huomasi, että vain linnoitusta ympäröivä maa alue oli jäljellä.
Toa yritti pitää henkensä kaupalla kiinni reunasta, mutta pimeydestä ilmestyneet lonkerot veivät tämän mukanaan synkkyytteen.
Hän sulki silmänsä nähdessään sen mitä alhaalla odotti.
***
Klaani
Liekihtivä kaaos harppoi läpi klaanin Tawan ottaessa esille aseitaan, hän totisesti saattaisi tarvita apua tässä, makutan kellistäminen ei ole erityisen helppoa.
Tawa huomasi pian kun joku huusi hänen ovensa ulkopuolelta.
”Tuollaisia sekopäitä tässä kaivattiinkin”
Tawa avasi oven ja näki aina yleensä iloisemman valkoisen suurikokoisen toan, joka oli tulessa. Ja aivan kuin se olisi elämään kyllästyneenä vain tuijottanut häntä, silmillään joissa ei ollut mitään erityistä katsetta, vain se punainen hohde.
”Nyt sinä kuolet!”, Olento huusi kurkkusuorana aivan kuin se olisi muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan.
Se alkoi näyttää siltä kuin se olisi suurinpiirtein räjäyttämässä Tawan.
Zairyh käveli Klaanin käytävillä. Makuta Itrozista ei löytynyt tärkeää tietoa. Ei olinpaikkaa. Ei sitä, oliko Makuta edes elossa. Zairyh päätti, että lattian sisällä kulkeminen ei toiminut, vaan kasvatti itselleen pienen kehon juurista. Muutama Matoran kääntyi käytävällä ympäri jouduttuaan Zairyhin mielensisäisen iskun uhriksi.
Täydellistä. Minua ei ole edes huomattu kunnolla.
"Mitä ihmettä sinä yrität!"
Keltaisen, naispuolisen Toan huuto keskeytti Zairyhin ajatukset. Hän taisteli Toan näköistä Makutaa vastaan.
Saasta.
Zairyh painui takaisin lattian alle. Tawa potkaisi Makutaa sääreen ja katsoi hölmistyneenä kun palava valkoinen makuta lensi ulos ikkunasta Zairyhin ansiosta.
Tuo tunari ei ollut ainakaan Itroz.[/i]
Makuta paiskautui maahan ja kirosi.
[spoil]Kapura väkersi tuon Zairyhin pari juttua tuosta, pikkuisen korjailin, mutta ei muuta.[/spoil]
"Mitä hittoa?" Matoro kysyi nähdessään Notfunin. Silloin piraatti näki olennon ja kavahti sitä taaksepäin.
Silloin Matoro tajusi, kuka -mikä- tai tuo olento oli. Hän muisti Mäksän kertoneen tästä nukesta.
Jos se oli voittanut Ämkoon, mitä mahdollisuuksia Matorolla olisi?
Matoro puristi miekkansa kahvaa ja kääntyi.
Hämärässä näkyi valkoinen, laiha olento. Kaukaa tuleva valo heijastui miekan lappeesta.
Ääri, Matoro ajatteli.
Hän puristi hampaansa yhteen. Hän selviytyisi tästä.
Äärimmäisen nopea lyönti tuli tunteettoman olennon torjumaksi. Se hyökkäsi, mutta Matoro väisti. Jään Toa astui sivuun ja koitti lyödä, mutta terä ei osunut. Hän hyppäsi taemmas ja tähtäsi vastustajaan miekalla.
Aalto vaaleansinistä energiaa syöksyi Marionettia kohti. Valkoinen olento ei liikahtanutkaan, energia näytti vain hajoavan kontaktissa.
Marionetti syöksyi kohti. Se löi monen iskun sarjan ja Matoro onnistui vain vaivoin torjumaan ne. Hän hyppäsi sivuun ja ampui harppuunansa jonnekkin Athin patsaan pään tienoille.
Toa syöksyi ylöspäin kelan suurella voimalla. Toa irroitti lennossa terän ja jäi seisomaan hieman horjuen Athin pään päälle.
Yökiikari näytti, että vihollinen vain seisoi patsaan juurella.
Sitten se astui kivistä patsasta vasten ja lähti kävelemään pystysuoraan ylöspäin.
Matoro kirosi jotakin. Miten tuollaisen olennon voisi mitenkään voittaa.
Miekkailussa tuo voittaisi hänet. Elementti-iskut eivät toimi. Sitten Toalla välähti.
Hän latasi nopeasti harppuunansa uudella terällä, latasi miekkansa täyteen energiaa ja hyppäsi alas patsaan vastakkaiselle puolelle. Sitten hän iski teränsä patsaan kivijalkaan ja laukaisi. Sininen aalto energiaa puri voimalla patsaan rakenteisiin. Vanha kivinen järkäle vapisi ja lopulta se antoi periksi. Energia-aalto lähti kallistamaan sitä taaksepäin.
Matoro hyppäsi poispäin. Samalla hetkellä patsas kaatui ryminällä mustaan lattiaan Mariontti mukanaan. Kivi tuntui vierähtävän Jään Toan sydämeltä. Olento oli jäänyt patsaan alle.
Silloin valkoinen olento ilmestyi taas. Se vain seisoi kivien päällä. Sitten se lähti kävelemään kohti Jään Toaa.
"Karzahni", Matoro manasi. Hän käynnisti yökiikarinsa ja katseli huonetta jälleen kerran. Jotain olisi keksittävä.
Sitten hän tajusi, että patsas oli murtanut aiemmin lukossa olleen oven. Toa lähti juoksuun kohti oviaukkoa. Hän ei tiennyt, mitä siellä oli mutta se oli varmasti parempaa kuin tuo.
Matoro vilkaisi taakseen. Valkoinen olento tuli vauhdilla kohti.
Jään Toa keskittyi elementtivoimaansa ja loi jäiset kalvot jalkojensa pohjaan.
Sitten hän lähti luistelemaan valtavaa nopeutta huoneen päästä päähän. Hän kumartui ja valmistautui syöksymään matalasta oviaukosta sisään. Toa vilahti aukosta juuri, kun rikkinäinen ovi iskeytyi paikalleen. Eleetön hahmo käveli nyt rauhallisesti kohti ovea.
Astuttuaan moderaattorikollegansa Paacon kanssa ulos sairaalahuoneistosta heitä kohtasi tyrmistyttävä näky, joka olisi jossain muussa tilanteessa ehkä ollut huvittava. Aukio oli täynnä kiihtyneitä Matoraneja erilaisten kylttien kanssa. Kylteissä oli matoran-aakkosilla kirjoitettuja iskulauseita, joissa luki muun muassa ”Sanokaa ei sodalle”, ”Tho-Koron perintö” ja ”Turagoita ei hulluja”. Keskellä väkijoukkoa oli puinen koroke, joka oli jäänyt aukiolle Kolmannenkuunfestivaalien päätyttyä. Siellä oli muutama muita kiihtyneempi Matoran.
Bladis työntyi Paaco perässään polvenkorkuisen väkijoukon läpi ja hyppäsi korokkeelle. Ennen kuin hän ehti jututtaa Matoraneja, hän sai limonaatitölkistä rintapanssariinsa. Heittäjäksi paljastui muita suurempi Akaku-päinen Ta-Matoran, jonka Paaco tunnisti Klaanilehteä ennen jakaneeksi Ernie-nimiseksi tyypiksi.
”Ha-ah! Mitä mää sannoin! Tiesin, et ne tullee lopettamaan puhtaan demokraattisen mielenilmauksen! Painukaa tappelemaan kun se nähtävästi menee tavallisten Matoranejen tarpeiden yli!” Matoran uhosi ja otti vieressä seisovalta Ga-Matoranilta toisen tyhjän tölkin. Juoma-astia paukahti pian Paacon naamariin. Ga-Matoran mulkaisi idoliaan tölkillä heittänyttä Ernietä pahasti, mutta kun kolmas tölkki osui Bladista reiteen, naismatoran oli taas mukana uhoamisessa.
Skakdi harppoi Ta-Matoranin eteen ja katsoi häntä kädet puuskassa. ”Mitä te oikein puuhaatte”, hän kysyi vakavalla äänellä Ernieltä. ”Täälläkin näin negatiivinen ilmapiiri”, Paaco sanoi ja harppoi kollegansa viereen. Yksi Ga-Matoran pyörtyi.
”Teidän pitäisi ottaa rauhallisemmin tai joku voi loukkaantua. Tawa on varmasti valmis keskustelemaan osastamme tässä konfliktissa. Mellakointi on turhaa”, Bladis jaksoi niin vakavana kuin pystyi, vaikkei itsekkään ollut varma kaikesta sanomastaan.
”`Varmmaan joo! Teiän johto näyttääki olevan tosi hanakas keskustelemaan asioista muiden osapuolien kanssa!” Ernie jatkoi kiihkoamistaan.
”Yritämme vain ylläpitää rauhaa täällä. Nazorak-joukot käyvät hyökkäyssotaa, emme me”, Bladis vastasi. Torakoiden sun muiden kanssa taisteleminen kyllä kelpasi, mutta Adminien sanansaattaja ei tosiaankaan nauttinut tästä tilanteesta.
”Rauhaa? Just niin! Ylläpittää rauhaa! Menkää sanomaan tuo niille, jotka makaavat kuolleina Tho-Korossa!”
”Kunnioittaisitte edes heidän muistoaan”, Paaco puuttui keskusteluun. ”Lähdetään. Meidän lienee parasta takavarikoida nuo tölkit. Roskaaminen on muutenkin sääntöjen vastaista”, hän jatkoi. He ottivat mellakoitsijoiden vastustuksesta huolimatta tehottomat heittoaseet mukaansa ja kävelivät Moderaattoritilojen eteiseen.
”Tämä on kauheaa”, BladeVezon huokaisi kun hälinä oli jäänyt taakse. ”Guartsu ja Make matkoilla, Visokki ja Dox kadonneita, Umbra Matoranina sairaalassa, Ämkoosta ei tietoakaan… Moni vanha perusjäsenkin matkoilla. Olisivatpa DeeÄn ja VAK vielä täällä. Vihollisia on oikealla ja vasemmalla ja järjestelmä säröilee sisältä. Jos lähdemme täyttämään lupaustamme U:lle, pystyvätkö Same ja Tawa pitämään Klaani pystyssä siihen asti?”
”Voimme vain toivoa. Meidän lienee paras suorittaa tehtävämme pikaisesti. Eiköhän mennä”, Paaco sanoi ja lähti huoneistoaan kohti. Bladis huokaisi ja meni hakemaan tavaroitaan.
Amiraali katseli komentosillan ikkunasta, kuinka muutama Nazorakien pienempi sotalaiva piiritti suurehkoa puista purjelaivaa. Tämä "Kolmannenkuun festivaaliksi" itseään kutsuva joukkio oli epäilyttänyt Amiraalia jo Klaanin saarelle saapumisestaan lähtien, ja torakkain johto oli päättänyt ottaa asiakseen selvittää, ettei kyseessä ollut juoni kuljettaa Bio-Klaanille aseita ja sotureita.
"Kaukoputki."
Sana tuli kylmän rauhallisesti ulos Amiraalin torakansuusta, mutta huoneessa oleva nuori torakkakadetti ojensi hätäisesti optisen apuvälineen Amiraalin odottavaan käteen.
002 nosti melko painavan metalliesineen päänsä korkeudelle, ja avasi teleskooppivarren yhdellä terävällä mutta silti arvokkaalla liikkeellä.
Kaukoputken läpi Amiraali näki selkeästi Kolmannenkuun festivaalilaisten laivan puisen kannen. Siellä punainen ja hoikka hahmo antoi muutamalle muulle seurueen jäsenelle ohjeita. Monet festivaalin karkeasti arvioiden kahdestakymmenestä jäsenestä kurkkivat aluksen reunan yli, kun Nazorakien laivat lähestyivät.
Piirittävistä torakoiden sotalaivoista suurimmasta aukesi laskusilta, joka rämähti kovaäänisesti festivaalilaisten kannelle. Kaiteen puusäleet sinkosivat ilmaan sen jäädessä metallisen sillan alle.
Amiraali käänsi kaukoputkeaan, ja katsoi Nazorak-aluksesta astelevaa joukkoa. Sen kärjessä marssivat Eversti 437 kyborgihaarniskassaan ja sinistä barettia päässään pitävä 1034. Ensimmäiseen Amiraali luotti täysin, mutta 1034:n hän oli lähettänyt aivan tietystä syystä johtamaan tarkastusta. Amiraali näki nuorukaisessa potentiaalia, mutta tämä oli aivan liian pehmeä ja naiivi.
Eiköhän hän kasva siitä vaiheesta, kun näkee vähän elämää.
Eräs le-matoran, Sopon nimeltään, istui peilin edessä kiillottamassa maskiaan. Hän oli menossa juhliin, joista oli oletettavasti tulossa vuoden parhaat. Kaikki Soponin ystävät tulisivat, ja kaiken lisäksi hänen bändinsä soittaisi. Sopon katsoi itseään peilistä. Hän oli valmis lähtemään.
Sitten hän näki sen peilistä. Jotain oli hänen takanaan. Se oli musta olento. Matoran oletettavasti lyhyytensä vuoksi. Sillä oli kultainen Hau, mutta siinä oli jotain outoa. Ensinnäkään sillä ei ollut käsivarsia taikka kämmeniä, sillä oli pelkät kyljet, ihan kuin kädet olisi irrotettu. Olennon maskin takaa ei näkynyt muuta kuin mustaa. Sillä ei ollut edes silmiä.
"Kuka olet", Sopon kysyi hieman pelokkaasti.
Ei vastausta.
"Kerro. Miksi olet täällAARRGGHHH", Matoran huusi tuskasta.
Mustan kultaista Hauta kantavan olennon kädettömistä kyljistä oli syöksynyt kaksi tervamaista kättä, jotka survoutuivat Soponin maskista läpi pirstoen sen palasiksi, ja Syöksyen matoranin suuhun runnellen kasvot pelkäksi veriseksi reiäksi, jonka alla näkyi pääkallo.
"En usko, että kaipaat enään vastausta", kylmä, tyhjä ääni lausui kuin haudan takaa.
