Nöpö

Nimdan saari
Luolastot

Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.

"Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä", Jardirt komensi.

"Kapteeni.. Emme ole kitisseet", Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.


"No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa", Jardirt sanoi.

"Aye", Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.


Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.

Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä "Yön Timo" ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.

"Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..", Jardirt mutisi.

"Hänestä on tulossa toinen Notf-", toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.

* * *

Nimdan saari
Pyhä kammio

Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.

Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.

Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.

Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.

Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.

Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.

Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki “Atheon.”

Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.

Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.

Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.

Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.

* * *

Killjoyn huone, Klaani

Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.

Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.

Metru Nui, hyvin kauan sitten - sotatila

Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.

”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”

Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.

Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.

”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”

Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.

”...ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”

Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.

Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.

”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin... hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.

Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan...

* * *

Nimdan saari
Metsä

Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.

”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.

”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.

”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.

”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.

Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.

”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.

Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?

* * *

Nynrah, paha tappajarobottitehdas

Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.

Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä

Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.

Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.

Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.

Ja nyt hän oli täällä.

Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.

Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.

Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.

Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.

* * *

Nynrah
Takomo

Guardian oli mietteissään.
Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi.
En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.

Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle.
Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.

Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi.
...tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.

Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.

01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä.
Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta...en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?

Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle.
...ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, 'kohta nyt heti skarrararr' on ihan hyvä vaihtoehto.

Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.

Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena.
Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita.
Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?

Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.

Harhautapa niitä. Minulle käy heti.

Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.

Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt.
...sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.

Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista.
Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti.
En minäkään uskoisi sen olevan.
Ulos päästäni.

Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.

Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.

Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi.
Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.

Hiih. Sehän toimi.
Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.

Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?”
Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?”
Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi.
Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.

Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…”
Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi.
Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli.
Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi.
Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.”
Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille.
Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti.
Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?”
Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.

No niin. Aikana ennen tuloveroa ruokaetikkaa Killjoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä.
Hyvä on, hyvä on…


Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.

Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.

Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.

”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.”
Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.”
Ei. Tietenkään ei…


Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.

No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”

Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.

”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.

Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.

Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.

”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti.
Vaiti, sinä kurja.

”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.

Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.

”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”

Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.

”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.

En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.

Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…



Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.

Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.

Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…

”Lopeta”, Guardian sihahti.
Matoranin poskelle vierähti kyynel.

Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.

”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.

Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.

Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.

* * *

Bakmein tykönä

Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.

"Urrrr..."
"Vaiti. Säikytät kalat."

Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.

Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.

- - -

Klaani, kauan sitten



Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.

Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.

"Rakkaat Klaanilaiset", Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. "Minulla on teille iloisia uutisia."

Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.

"Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että..."
"Mene suoraan asiaan."

Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.

"Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?" Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
"Riippuu", kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.

Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.

"Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt."

Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.

Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.

Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.

Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:

"Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon..."

Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.

"...jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!"

Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.

"Odota", Tawa sanoi. "Minulla on sinulle asiaa."
"Oikeastaan... Niin minullakin", vastasi Ämkoo.

- - -

Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.

"Asiasi?", Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
"Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille."
"Ha ha."
"Mikä nyt on hauskaa?"

Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.

"Heitä on enemmänkin", Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.

"Tervetuloa tiimiin", Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
"Helei."

* * *


Klaani
Sairastupa

Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?

Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…

Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.

Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.

* * *

Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki

Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.

Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.

Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni...

Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten

Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.

Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.

Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.

Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta...”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”

Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.

Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee 'Alvog, Riktete ja T-K'?” hän kyseenalaisti.
”...eh, kuvitelkaa, että ne ovat 'Elgen, Buginoid ja Snowman',” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”

Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”

Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”

Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.

”...kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.

Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.

Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.

Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.

”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”

Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.

”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain

Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”

Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.

BD

Tuntematon

Gekko heräsi pöydältä, hän tunsi olonsa jotenkin pieneksi ja oli kahlittu pöytään, sitten hän tajusi missä hän oli. Abzumo saapui ja toisti kaiken juuri niin kuin Gekko oli muistanutkin, mutta tällä kertaa Avde ei saapunut paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä ja Gekko tunsi sen pienen hetken kun kirves iskeytyi hänen kalloonsa.

"Missä minä olen", Gekon ääni kaikui synkkyydessä. Gekko käveli harhaisesti eteenpäin ja törmäsi seinään jossa oli veristä tekstiä.

"Unesta ei ole pakotietä, unessa olet YKSIN".

Kylmät väreet nousivat hänen selkäänsä. hän jatkoi kävelemistään.

"Unesta et herää". Teksti vain pahensi toan mielialaa, mutta hän ei osannut odottaa sitä mitä seuraavaksi tapahtui. Musta haarniskainen, punasilmäinen olento nousi tyhjyydestä ja tuijotti avohkii kasvoillaan toaa.

"Sinä, sinun takiasi olen täällä! Mitä sinä olet mennyt tekemään!", Gekko karjui tunnistaessaan hahmon.

"Mistä minä tietäisin, olen sinun pääsi tuote enkä mitään muuta, tapa nyt sitten minut kun kerta sitä niin paljon haluat, vaikka ehkä saatan tällä kertaa pistää jotain vastaankin".

Gekko otti esiin miekkansa, miekan joka ei ollut koskaan jättnyt häntä, eikä se taatusti jättäisi nytkään.

Klaanin piha

Kun makuta oli aikansa kironnut, tämä meni takaisin porteille ja näytti Gekolta anastamaansa passia, Tawa teki nopean hyökkäyksen heti ovella, joka passitti makutan pihamaalle.

"Tuletko ulos kanssani?", se kysyi tekolempeästi ja Tawahan tuli juosten kohti makutaa ja oli lyömässä tätä, mutta tämä käytti mielenvoimiaan ja sai Toan matalaksi.

"Et tiedä kenen kanssa olet tekemisissä".

"No tutustutaanko?"

"Tutustu sinä keihääseeni".

Makuta lennähti sähköpurkauksesta metrien päähän ja alkoi kävellä kohti Tawaa.

"Minä en pidä rukkasista".

makuta otti raskaan miekan selästään.

Toa Kapura

Luola

Nimetön hahmo seisoi yhä. Vanha, metallinen laite oli jo hiljentynyt.
"Mene", hahmo sanoi. Yksi huoneen varjoista liikahti.

Varjo lähestyi nimetöntä hahmoa hitaasti. Se muistutti etäisesti Matorania. Kävellessään hahmoa kohti varjo vähitellen sai muotoa. Se piteni. Se kasvatti siivet. Se piteli kädessään kirvestä. Eikä se ollut enää pelkkä varjo.

"Mene", huoneen toinen henkilö toisti ja katsoi ainoata asiaa huoneessa joka muistutti häntä ajasta, jolloin hänet tunnettiin vielä nimellä Jouera. Ja Gande, hänen lajinsa mytologinen jumalhahmo, työntekijän turva ja työttämän tuhoaja seisoi hänen edessään.

"Tiedät, ketä etsiä", entinen Jouera sanoi ja katsoi lievästi vapisten hahmoa, jota hänet ja kaikki muut oli opetettu pelkäämään. Gande jatkoi matkaansa ja katosi hiljalleen, jättäen jälkeensä vain Matoranin varjon. Varjo katosi seinän läpi. Nyt yksin luolamaisessa huoneessa seisova henkilö vaipui ajatuksiinsa.

Kumpa voisin unohtaa.

Bio-Klaanin linnoitus

"...Ja sinä löysit hänet käytävältä?" epäuskoinen hoitajamatoran toisti. Summerganon nyökkäsi.
"Tilanne on aika vakava", hoitajamatoran toisti hiljaisena. "Elimet saamme kyllä korvattua, öh... jotenkin. Voi olla, että joudumme siirtymään mechapukuun. Mutta en puhu siitä. Kehossa ei vaikuta olevan... ketään. Elintoiminnot yrittävät epätoivoisesti toimia. Mutta jotain mätää tässä on."

Summerganon katsoi ulos hoitajamatoranin leikkaussalin ikkunasta.

"Se pahuksen saari."

[spoil]Toivottavasti Sugaa ei haittaa hänen hahmonsa käyttö.[/spoil]

Jake

Nimdasaaren pyhä kammio

Notfun hyppelehti väistellen nukkea. Matoro oli saanut itsensä turvaan, eristyksiin nukesta, mutta katsos kuinka, piraatti oli jäänyt ulkopuolelle väistelemään täydellisen taistelijan iskuja. Notfun väisteli nuken iskuja hengästyneenä, ja mietti, mitä voisi tehdä.

"Hei.. Tyyppi, mitä jos liittoutuisimme ja hallitsisimme maailmaa yhdessä?", Notfun ehdotti hengästyneenä väistellen iskuja.

Nukke ei vastannut.

"Entä jos vaikka sitten tuota.. Joisimme rommia yhdessä..?", Notfun kysyi väistellen miekaniskuja.

Ei vastausta. Taaskaan.

"Unohda sitten koko juttu, minä menen nyt lohkareen alta Matoron luo", Notfun sanoi, ja hyppäsi.


"Se oli tuota... Yllättävän helppoa", Notfun huohotti.

Matoro TBS

[spoil]JAKEEEERGH! Minä olin jäällä sinetöidyn oven toisella puolella. Noh, sovitaanko että tuo sinun viestisi tapahtui juuri ennen tonnipostia? Silloin ei synny mitään outoa.

Joo, sovitaan. Hyvä.[/spoil]

Nimdan saari
Atheonin kammio

Suuri kammio oli hyvin tyhjä. Sen keskustaa hallitsi Atheonin valtava patsas, mutta muuten huone oli kalusteeton.
Matoro mietti kuumeisesti mitä tekisi. Notfun oli ehtinyt sisään juuri ennen kuin hän oli sulkenut oven jäällä. Nukke pääsisi tänne pian.

"Mistä ihmeestä sinä tänne ilmestyit?" Matoro kysyi hermostuneena kävellessään pitkin huonetta.
"Öööh. Jumaljuttuja. Ulottovuusportti", Notfun selitti jotakin ja koitti pysyä Toan perässä.
"Unohda että edes kysyin", Matoro mutisi ja katseli ympärilleen. Hän huomasi yökiikarillaan huoneen perällä kivisen kaapin, ja syöksyi sinne katsomaan.
Ruosteinen lukko irtosi helposti. Kaapissa oli Athin kirja, paljon muita kääröjä ja kirjoja sekä rivi eripituisia seremoniamiekkoja.

Matoro mutisi jotain ja huokaisi. Hän siirtyi pois kaapilta ja kohdisti katseensa kattoon.

Hetken mietittyään hän kuitenkin nappasi varuille yhden pitkän miekan ja pujotti sen vyöhönsä Energiateränsä viereen.

Atheonin punahehkuisen patsaan yllä näkyi katossa epämääräisiä viivoja. Se näytti luukulta.

Hymy nousi Jään Toan suulle ja hän alkoi miettiä etäisyyttä. Riittäisikö harppuuna tästä vai pitäisikö kiivetä ensin patsaalle.

Silloin kivinen ovi iskeytyi jään sirpaleiden kanssa kovaa patsaan jalustaan. Kivitomun takaa käveli täysin eleettä valkoinen nukke.

Punaisten valokivien ja ilmassa leijuvan pölyn aikaansaama efekti sai Marionetin näyttämään entistäkin karmeammalta sen kävellessä rauhallisesti patsaan ohi. Olento piti Äärtä pystyssä päänsä sivulla.

Matoro astui askelia taaksepäin. Hän otti Energiateränsä eteensä puolustusvalmiuteen.

"Häivy täältä, jotenkin. Toimin paremmin yksin", Matoro kuiskasi äreästi Notfunille. "Koita päästä luukulle", Matoro jatkoi viitaten kattoon. Matoran mietti hetken ja syöksyi patsaan toiselle puolelle.

Marionetti pysähtyi muutaman metrin päähän Matorosta. Punaiset valokivet patsaan jalustassa saivat taistelijat aavemaisen punaiseksi.

Jake

Atheonin kammio, Nimdasaarella siis. Ymmärrätte kyllä.

"Mrhh.. Hipit. Arh. Vihaan niitä. Ja tuo valkohujoppi. Mitä se luulee miekkailevansa..", Notfun mutisi hyppiessään kivillä kohti luukkua.

Matoro ja Marjonetti taistelivat, nukke tuntui hetken olevan alakynnessä, mutta se hyppäsi ylös, ja tasoitti tilanteen.

"Matoro.. Minun pitää kertoa jotain", Notfun selitti.

"Ärhh.. Etkö nää, että minulla ei ole aikaa?", Matoro ärähti.

"No kuitenkin. Oikeasti tässä ei ollut kyse mistään ulottuvuusportista.. Yarr. Vaikka se tuntuukin vaikealta kertoa, menetin tajuntani, ja heräsin hieman sekavana", Notfun selitti taistelevalle Toalle.

"Hei. Nyt ei ole oikeasti aikaa. Muutenkin, arvasin tuon jo ennestään", Matoro ärisi, ja pääsi taistelussa niskan päälle.

Notfun oli nyt tarpeeksi korkealla, ja veti luukun kahvasta. Hän pääsi ulos.

"Matoro, tämä on auki jos haluat joskus tulla", Notfun huusi, ja otti kulauksen rommipullostaan.

keetongu

Nynrah, Takomo

Q-miestä ei ollut vielä löytänyt. Yleispätevästä huipputeknologiatehtaasta nopeasti tappajarobotteja valmistavaksi liukuhihnalabyrintiksi muutetussa tilassa yhden pienen Matoranin löytäminen tarjosi haasteensa. Toisaalta kaikki se roju ja käytöstä pakon edessä pois tuupatut koneet tarjosivat jopa konetuliaseetta ja kahta Matorania kantavalle jättikykloopille paljon piilopaikkoja. Avhrak Vat olivat leijuneet ohi tasaisin väliajoin, mutta tähän mennessä Laivaston edustajilla oli käynyt tuuri. Keetongu tunnistaisi kyllä Q-miehen hänet nähdessään, olihan insinööriaave käynyt Klaanissa joskus vuosia sitten. Tongun muistikuvien mukaan Matoran oli poikkeuksellisen pitkä ja hänellä oli keltainen Komau.

Keetongu kiersi yhden teollisuussalin liukuhihnakompleksin reunaa Matoranit olkapäillään. Viisi silmää näkisi enemmän kuin yksi. Hallin reunalla näkyi joukko levähdysparakkeja. Niissä oli jykevät rautaovet ja pienet, likaiset ikkunat. Parakkien eteen oli kasattu kaikenlaista roinaa johtokimpuista suuriin sammioihin.
”Yhdessä ikkunassa on valo”, Ontor huomautti. Tongu kääntyi, varmisti reitin selvyyden ja käveli parakkien luo. Hän kumartui ja kurkisti ikkunasta sisään. Ikkunat sotkeneesta ruskeasta tahnasta huolimatta kyklooppi tunnisti ainoalla silmällään etsimänsä henkilön.
”Bi-bibibibingo.”

Ovi näytti olevan lukittu koodilukolla, joten Tongu potkaisi sen sisään. Se kävi yllättävän helposti ottaen huomioon oven paksuuden, mutta toisaalta saranat olivat melko ruosteiset. Qinfatheous lensi työtuolistaan selälleen kun ovi lennähti sisään. Pitkällä Matoranilla on laiha, mustapunaninen keho ja, kuten Tongu oli muistanut, keltainen Komau. Hän kuitenkin huomasi, ettei kyseessä ollut Rautainen Kuolema, ja veti työkakkulansa takaisin naamionsa päälle.
”Lukitsivat minut tänne”, hän totesi.

”Jaahas, joo. Tuota, Keetongu Bio-Klaanista, saatat muistaakin. Ehkä tuo ovi pitäisi..” Tongu vastasi.

”Ovi, tosiaan. Näytähän tuota D-88-Cordakia,” Q-mies sanoi. Matoranit hyppäsivät maahan Tongun olkapäiltä, ja keltainen kyklooppi laski aseensa maahan ja asetti oven takaisin paikoilleen. Q-mies alkoi tutkimaan hävittäjäkoneesta irrotettua raskaan sarjan sarjatuliasetta.

”Kolmosrummussa taitaa olla ylikuumenemisongelma? Saisit korjattua sen kääntämällä kulmasitojaa 90 astetta ja tekemällä koko johdinjärjestelmän pienenpään tilaan. Jos minulla olisi työkaluni, voisin yrittää korjata sen, mutta se perhanan Arsteini sotkee kaiken”, Q-mies vastasi.

Tongu kumartui asetta tutkivan Matoranin viereen ja tutki asettaan. Ontor ja Ternok menivät tutkimaan pöydällä olevia papereita.

”Ostin nämä aseet vasta vähän aikaa sitten enkä ole juuri tutkinut niitä, mutta havaitsin kyllä ongelman. Mutta tosiaan, olemme kuoleman tehtaassa… Käyvätkö ne robotit täällä usein? Miksi sinut edes lukittiin tänne?”

”Öh, ne Arsteinin robotit… Nerokkaita luomuksia, mutta väärässä tarkoituksessa. Nelikätisiä ei ole näkynyt täällä päiviin. Lautaset käyvät tarkastamassa muutaman kerran päivässä ja tuovat tarvittavat ravinnon. Pistivät minut tekemään kaavoja toisarvoisiin projekteihin. Energian kulutus kasvoi liian suureksi, ja jouduimme patoamaan joen.”

”Meidän kannattaisi varmaan jättää tämä paikka, kaikkien Matoranien ja muiden siis. Tiedätkö hyvää pakoreittiä tässä teknologialabyrintissa? Katselin ympärilleni, mutta sinulla lienee paremmat tiedot tästä kaikesta… Mukanani on sitten korkea-arvoinen veteraaniskakdi ja Makuta, joka etsi itselleen kehoa. He kyllä poikkesivat omille teilleen…” Keetongu sanoi. Paikka oli epämiellyttävä.

”Mutta nythän me menemme aivan asioiden edelle, Keetongu hyvä”, Q-mies vastasi, ”Tiedän, miksi tulit tänne. Tilauksesi, uusi aluksen runko. Olen todella pahoillani viivästyksestä. Se on valmis, ollut jo pitkän aikaa, mutta sitten se Skakdinkuvatus tuli ja sotki ihan kaiken. Eivät antaneet lähettää vanhoja tilauksia. Uskoisin, että meidän on annettava sinulle alennusta, tiedäthän, Haamujen kunnia… Sitä säilytetään varastossa 9C joenuoman toisella puolella.”

”Mmm-m. Se taitaa olla nyt pienimpiä ongelmiamme. Vaikka toisaalta, lautaset ampuivat vanhan alukseni alas. Jos aiomme poistua saarelta lentäen, meidän täytyy korjata se tai hankkia kokonaan uusi alus. Mutta niin, oliko sinulla karttaa tai vastaava?”

Q-mies käveli pöytänsä luo, aukaisi yhden laatikon ja otti sen pohjan pois. Välipohjan alla oli pieni salalokero. Qinfatheous kaivoi sieltä kirjasen, pienen jakoavaimen ja tehtaan lyijykynällä ja punaisella musteella maalatun pohjapiirroksen.

”Muistikirja, ensimmäinen työkaluni ja kartta. Tässä kaikki mitä tarvitsen”, hän sanoi ja aukaisi kartan. ”Meidän on parasta käyttää tätä huoltotunnelia, se lähtee muutaman kymmenen metrin päästä. Kun pääsemme valimoon, tähän näin, voimme edetä rautasiltoja pitkin alueen yli. Se on epämiellyttävä paikka: Sulia metalleja ja valtavia uuneja. Sitten pääsemme pois tehtaasta täältä, ja voimme ylittää padon kapeaa siltaa pitkin ja hakea aluksesi varastosta.”

”Eiköhän mennä”, Tongu sanoi, otti kolme Matorania hartioilleen, Cordak-tykkinsä käteen ja potkaisi oven ulos.



Lajinsa viimeinen kyklooppirahi-Matorantrio-ilmasta ilmaan-asekombinaatio juoksi parakeilta hallin toiselle puolelle huoltotunnelin luukun luo. Q-mies neuvoi Tongulle luukun aukaisumekanismin ja rypäs hyppäsi tunneliin. Keetongu työnsi vielä luukun eteen käytöstä poistetun sahauslaiteen seuraajien harhauttamiseksi. Tunneli oli onneksi tarpeeksi suuri, mutta Tongun piti hölkätä kyyryssä. Tunnelissa haisi ummehtuneelle ja ruosteelle ja se haarautui välillä. Vasemmalla olkapäällä istuva Q-mies toimi kartanlukijana ja neuvoi uljasta ratsuaan mutkissa. Pian he olivatkin alittaneet kaksi suurinta takomohallia ja pääsivät Valimolle.

Huoltotunneli nousi ja muuttui pian portaikoksi. Se puhkaisi Valimon lattian ja nousi rautakehikkoportaikkona ylös. Valimossa on tukalan kuuma ja sen yläpuolella risteili, kuten Qinfatheous oli kertonut, rautasiltojen verkosto. Salissa risteili hypnoottisen tanssin tapaan nostureissa kiikkuvia rautasammioita, sähkömagneetteja, kouria ja muita teollisia värkkejä.

Sankarirypäs kiipesi siltojen tasolle ja Tongu juoksi taas Q-miehen kertomaa reittiä salin yläpuolella. Sillat eivät tarjonneet minkäänlaista suojaa robottisilmien katseilta, ja Tongu päätti luottaa yksinkertaisesti nopeuteen. Tukahduttava kuumuus kuitenkin hidasti juoksemista kovin ja Keetongun piti pysähtyä hengähtämään.

Muutaman sadan metrin päässä lentävä lautanen huomasi joukkion. Se raportoi Valimon sisäänkäynnillä valvovalle Feterralle.

Keetongu nousi ja jatkoi juoksemistaan. He olivat jo salin puolessa välissä, ja alhaalla näkyi suuria sulan metallin altaita. Tämä oli paikka, josta ei tosiaankaan halunnut pudota. Keetongu mietti, miten saisi yhteyden Guartsuun ja Manuun, oliko Manulla jo oikea ruumis ja olivatko he edes hengissä.

Matka edessä lyheni ja lyheni. Nostokurjet jatkoivat hypnoottista tanssiaan. Sillan pää ja salin takaovi lähenivät. Enää pari sataa metriä, ja he pääsisivät ulos tästä kauheasta teollistumisen irvikuvasta.

Sitten, voiton ja toivon huuman keskellä, vanhat painajaiset palasivat.

Avhrak Feterran kiiltävä nelikätinen hahmo ilmestyi kymmenen metrin päähän sankareistamme ja asetti olkapäidensä plasma-aseet hyökkäysasentoon. Sen robotintarkat aistit vastaanottivat informaatiota tunkeilijoista. Sen kylmistä silmistä paistoi piittaamattomuus ja kuolema. Keetongun sydän oli pysähtyä. Hän käänsi Cordak-aseensa varovasti leijuvaa robottia kohden, mutta tiesi, että räjähtävät panokset vahingoittaisivat häntä itseään enemmän kuin robottia tältä etäisyydeltä.

Qinfatheous ei kuitenkaan aikaillut. Kun Feterra analysoi kyklooppia ja sen isoa pyssyä, Nynrah-aave hyppäsi lähellä olevan nosturin tikkaille ja kiipesi nopeasti ohjaamoon. Parilla vivun väännöksellä hän kiepsautti nostokurjen roikuttaman vahvan sähkömagneetin Rautaisen Kuoleman yläpuolelle ja painoi kytkintä.

Valimohallin pohjalla olevassa sammiossa muhiva sula, nestemäinen rauta vastasi sähkömagneetin kutsuun. Yhtenä hohtavan oranssina suhauksena sen pyyhki tieltään rautasillanpätkän olemattomiin ja veti Feterran mukanaan ylös. Rautainen Kuolema päästi korvia ja sydäntä vihlovan huudon kun sula metallimassa pyyhki sen lähes olemattomiin.

”Kuinka mahtava onkaan magnetismin maaginen voima oikeissa käsissä”, Q-mies tokaisi mietteissään ja hyppäsi Keetongun selkään. Keltainen Rahi tuijotti äimänä sillassa olevaa aukkoa, jonka päät hohtivat oranssina ohi kiitäneen lämpöaallon jäljiltä.

Jake

Nimdasaari, käytävä

Jardirt ja miehistö kävelivät eteenpäin. Jardirtiä harmitti edelleen Notfunin kuolema.

"Yarr. Pysähtykäämme, ja viettäkäämme hiljainen hetki Notfunin muistoksi", Jardirt julisti, ja otti kapteeninhattunsa pois päästä.

Sitten lattialuukku aukesi. Hetkinen. Ei auennut, ainakaan siellä, missä Jardirt ja miehistö talsivat, koska tämä lattialuukku johti Atheonin temppelin siivouskomeroon.


SAMAAN AIKAAN ATHEONIN KAMMIOSSA

Notfun yritti nykiä luukkua auki, mutta se ei auennut.

"Hitto. Miksei tämä aukea. Vihaan hippejä. Paljon. Rommia. Nyt. Hipit. Kuolkaa", Notfun mutisi...

BD

Tuntematon

Kaksi olentoa, jotka olivat kuin toistensa peilikuvat alkoivat armottomaan taisteluun.

Miekat kalahtivat toisiaan vasten.

"Minä voin voittaa sinut. Helposti", Gekko sanoi pidellen miekkaansa.

"Jos viittaat edellisiin kertoihin olet väärässä, sillä Itroz. Et voi uskoakkaan kuink viisas hän on."

"Mitä oletkin sanomassa se on valetta!", Gekko huusi ja tönäisi vastustajansa kumoon.

"Ei, poikaseni. Se ei ollut valetta, silllä minä olen osa mieltäsi, ajatus joka haluaa tappaa sinut ja arvaa vain kuka sen iskoisti 'päähäsi'", musta toa sanoi rauhallsiesti ja nousi ylös ja kohotti miekkansa, mutta Gekko sai väistettyä ajoissa.

"Me, sinä ja minä, olemme hyvin samanlaisia, meissä on vain hiuksenhieno ero. Sinä olet 'positiivista antidermistä', sinä olet juuri tällä hetkellä vain kasa mönjää, joka näkee unta. Kenties ikuisesti, ja kenties muuttuu varmaksi jos et saa minua hengiltä", Musta olento virnisti päin jo valmiiksi järkyttynenn toan naamaa.

"Mutta tiedätkös, minä en ole vielä kertaakaan hävinnyt sinulle käsirysyssä sinua vastaan".

"Ai, kuules. Minustakin pimeys on aika tyyyylsäää... tulkoon valo".

Koko alue kirkastui ja GK erotti tutun maiseman, klaanin.

"Miksi sinä veit minut tänne!", Gekko huusi.

"Onko sillä välttämättä edes merkitystä?", makuta sanoi rauhallisesti ja nosti oven ilmaan ja oli heittämässä sitä. Gekko syöksyi makutan vierestä tämän ilmassa kannattelevan oven ohi ja huitaisi makutaa jalkaan ja tämä menetti otteensa ja ovi rojahti päälle.

"Nyt sinä vasta mukamas tempun teit".

Tällainen on mielenhaaskausta.

Säde iskeytyi mustaan toaan ja tämä alkoi huutamaan korvia särkevästi samalla kun yksinkertaisesti räjähti ilmaan.

Tule, puhutaan.

Gekko noukki maasta pudonneen pimeän miekan ja laittoi talteen.

Ääni neuvoi häntä kulkemaan eteenpäin.

Klaanin piha

"Tämä kveri alkaa käydä tosi kuumana, tulkaa välittömästi!", Tawa huusi kohti linnoitusta ja sai pari toaa avukseen.

"Nyt tuhotaan tuo pirulainen!", Tawa huusi ja kaksi toaa lähtivät hyökkäykseen.

"Kuum-", makuta sanoi mutta keskeytti saadessaan miekasta päähänsä ja alkoi hoiperella taaksepäin,

"Arvon... admin. m-mitä te hyödytte tapostani?"

"Asiahan ei sinulle kuulu.", Tawa löi keihäällään ja heitti makutan parin metrin päähän.

"Katso nyt tätä haarniskaa! Katso nyt tätä kehoa! Se on ihan räjähtääntynyt ja lähes käyttökelvoton. Ajattele mitä se sanoo kun näkee tämän tällaisessa kunnossa!"

"Luulen, että hän ei halua sitä kun sinun kaltaisesi saasta on olllut siinä".

"No siinä tapauksessa-", makuta keskeytti ja kiipesi kovaa vauhtia katolle.

"Te kaksi, heti. Tulette kanssani hissiin".

Hissiin, heh.

"Grr", Tawa ajatteli itsekseen.

Toa Kapura

Pimeys

T̶ämä̢n͘ ͡h͠e̕ ̡t̴éki͞v͞ä҉t҉ ̵minulle͞

H̦̜͓̗a̳͙̳̼ͪ͞l͓ͦͨ̽u͕̞͍̼̮̰̖̾̓͋ͩ̕a͈̰̼͓̬̅̓̄ͭtͣ̂͐͊ͣ͒ͅk͈̲̻̦ͧ͗̚o͏͙̦̬ ̞̩̼̗̱̝ͧ̾̾ͤ̿̅͌ͅs̆͆̏͏̞ͅa̸̿m̶̜ͪ͒̏̉̈́̈́ͅa̘̒ͥ͆ͪ̈́͛͂͘n̴͕̝͍̦͈ͫ͋̈́̆͂̈́ ̦̻̥ͭ͂ͦ́ͫ͜k̻͉̫̬ͬ̾̌̎͋̋́̚o̎ͫ̾̕h̗͓̘ͅta̡̬̦͚̻̿̑̈l̝͎̜̺̣ͅͅo̾͘n̛̘̺͍͊͐ͣ̊̓

K̶̨̼̜ͩ͛ͫ̏̉̊ě̸̱̗̳̻͎̝̐̓ͅh̜͉͚͖̾̐͊̄̂ͮ͌e̡͎̫͕ͧ̈͛̓͐͗̀n̶͓̻̹͍̯̺̳͍͆ͥ͛̓k̸̮̼̯̞̋̆̃̆͗ä̤̳͕̩̲͉ͮ͒̍äͭ̍ͧ̇͏̬̩̩ń̢͓̪͖̳̩̱͇̱ͮ̌̑̉ͮ ̰̳̳͔̤̞̠̉ͭͧͨ̋̐̂͋ḙ̵͉͉̹̞̳̻̥ͫ͋̏̇̔͛̌̓͗͠͠i͉̤̟̗͍̳̳̞͕̊̓́ͮ͌̄ ̰͙͈͕̳̐̅͋̈́̀͊̚͘͡v̸̟̦̩̹ͪ͊ͪ͝ǫ̫̗͍͍̰ͪ̓ͯͭ̿̿̀ị̶̞̰̈ͥ ̉̆̿͏͏̦̞͍̹̭̭̺͎̮l̢͕͇ͫ̓͛ͪ̍͢ų̶̼̲͈͕̂̉̅̏o̭̙͎̠̥͙̔͂̃̈́͒̒ͥͨţ̙̈́̓ͬ̿́̆͛̓̕͞ͅt̷͓̠͊̑͌a̢̮͔̝̽͋ͪ́ͧ̄͐̚å̴̘̖͎̭̝̥̗͇ͧͅ

Û̵̩͎͈̙̗͍̲͉̼̙̒ͫ̓ͤ̎ͭ̃̊̏ͧ̓̅ͣ̇͐͞h̵̶̨̠͇͙̫͓̭̱̳̭͉͇͇̗̯̫́̋͑͆̏̔̀ͅr̴̵̭̯̙̻̩̭̲̦̰̦͚͓̳̖̖͇͔̮͆̓͌̉̍ͯͧͪ̀͒̓̆̆̃̄ͥͦ̒̎aͧͮ͊̓ͧ͐̂ͮͫ́̏͐̂͏̡̫̤̙͓͈̺̘͟͡a̷̼͙̘͔̲̤̯̼̺̰̓̌̒͒ͭ̾̌ͣ͑̆̏̐̕͟͞ͅͅ ̡̛̛̙͙̠͇̰͔̙ͫ̈̈́ͭ̂͊͌͆̏ͣ̊ͭ̒́V̸̸̦̠͉̭̘̟͍͉̖̓ͪ̄͋ͨ̒͌ͨ͝͞͡a̴̢̛͇̙̲̼ͮ́̓̌͋p̨̡͚̻̬͓̥̀ͣͪ̋̉͜a̶̋̿̈̊ͫͪ̄̀̈́̌̚̕͘͡҉̹̲̩̬̻͖̫͕̜̘̝̥̳̼̳̤̩ͅa̢̖͓̖̯̼̘ͫ͊̓ͬ̆̀͡m̵̶̡̗͈͎͙̦̼͔̞̭͓̖ͮͫ͐ͤ̒͗ͩ͛ͦ̌̿͐ͭͤ̏̈́̈̚ủ̦̟̪̮̰̲͈̓̿̍́̋̏ͫͪ̀̚̕͢u̡̹̝̹̳͖̦̙̫̰̼̟͑ͥ̋̃͆̍͐̉͞͝͞r̶̶̩̪͖͉̄ͤͦ̽̃ȧ̵̸̟̼̼̰̞͉̬̳̳̥͛̀̑̅ͥ̓͗ͨ͋͊̃ͩ̽͒ͩ̈́͟ͅr͓̲͇̞̅̽̽͋̄̅̏̆ͥ͆̏ͪ̋̔̕͝ï̴̷̷̟̯̮̣͚̹̟̩̝̫̦̱͉͙̠͔̟̬̅̇̎͋


Meri

Zairyh matkasi merta pitkin tyytyväisenä siitä, ettei häntä oltu huomattu. Aurinko paistoi. Zairyh käänsi silloin tällöin katsettaan. Mitään ei näkynyt. Tyytyväisenä siitä hän uppoutui jälleen ajatuksiinsa. Ensin oli löydettävä jotain elämää. Tutkittava muistoja. Vaihdeltava saarta. Kunnes löytyisi hyödyllistä tietoa Makuta Itrozista. Joueraa kukaan tuskin tuntisi. Mutta jos Itroz oli elossa, hän tietäisi todennäköisesti jotain mielispesialistin olinpaikasta.

Lautan ohi liitävä varjo keskeytti Zairyhin ajatuksen. Zairyh katsahti ylös odottaen näkevänsä linnun. Sitä ei näkynyt. Hän katsahti taakseen.

Sata viittaan pukeutunutta hahmoa leijui veden päällä.

Zairyhiin iski paniikki. Olennot eivät hyökänneet. Zairyh tunnusteli niiden mieliä. Ei epäilystäkään. Jokainen oli suojattu täsmälleen samalla tavalla kuin Joueran. Joueraa ei kuitenkaan näkynyt joukossa.

Joukko aloitti hyökkäyksensä. Mielensisäisiä hyökkäyksiä sateli joka puolelta. Olennot leijuivat ja muodostivat piirin Zairyhin ympärille.

Zairyh jatkoi epätoivoisena olentojen tutkimista hyökkäysten pommittaessa häntä. Tätä taistelua Zairyh ei voittaisi taistelemalla. Olentojen suojauksesta oli pakko löytyä reikä.

Zairyh tunsi pientä kipua. Hän yritti torjua hyökkäyksiä. Hyödytöntä. Zairyh sai yhtä hyökkäystä pidäteltyä muutaman sekunnin, mutta siinä samassa toinen jo iski häneen tarkassa muodostelmassa.

Tarkassa muodostelmassa. Zairyh keskitti kaikki voimansa iskujen heikentämiseen ja tarkasteli niitä. Jokainen olento lähetti vuorollaan hyökkäyksen. Seuraava olento. Mielensisäinen isku. Seuraava. Isku. Seuraava. Isku. Miksi ne eivät hyökänneet samaan aikaan?

Kipu yltyi. Zairyh lopetti iskujen heikentämisen ja keskitti voimansa muualle. Kipu vain paheni ja paheni.

Eri värisiä viittoja kantava joukko ei osoittanut voitonriemua.

Zairyh keskitti viimeiset voimansa valtavan iskun luomiseen ja odotti oikeaa hetkeä. Se tuli.

Zairyh lähetti mielensisäisen iskun kohti tummanpunaista viittaa kantavaa hahmoa, joka oli seuraavana hyökkäysmuodostelmassa.

Olento ei ehtinyt purkaa iskua vaan lähetti sen eteenpäin toiselle olennolle. Toinen olento, kirkkaankeltaista viittaa kantava, ei hänkään ehtinyt tuhota iskua hyökkäysmudostelman vuoron liikkuessa häntä kohti vaan lähetti sen jälleen eteenpäin.

Zairyh odotti. Hyökkäysmudostelmaan tuli muutamia säröjä silloin tällöin olentojen lähettäessä hyökkäystä toisilleen, mutta se vain jatkui.

Epätoivo valtasi Zairyhin.

Yhtäkkiä Zairyh vaistosi iskun osuneen johonkin pahasti. Toiveikkaana hän nosti katseensa kohti hiljaista sotajoukkoa.

Sotajoukko lopetti hyökkäykset, mutta yksikään ei ollut vahingoittunut.

Mihin hyökkäys oli sitten osunut?

Zairyh haravoi alueen tarkasti. Sitten jotain löytyi.

Mieli oli pieni ja heiveröinen. Ei yhtään muistoja. Ei monimutkaisia suojauksia.

Mikä tämä kummallinen ilmestys oli? Zairyh ei edes nähnyt mitään mielen kohdalla. Viittaan pukeutuneet olennot eivät jatkaneet hyökkäystä. Zairyh skannasi mieltä. Se oli niin heikko, että skannaus onnistui loistavasti. Mieli ilmeisesti lähetti refleksinomaisesti yhtä viestiä.

Auta.

Viittaa kantavat olennot hävisivät Zairyhin suureksi hämmästykseksi. Matoranin varjo liiti hiljaa kohti horisonttia.

Guardian

Nynrah
Takomo

Guardian istui teräksisen laatikon päällä kuunnellen Makuta Nuin tarinaa mietteliäänä. Nynrah-haamu Pordok istui lattialla ja räpytteli silmiään vilkkaasti. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta siinä kesti hetken aikaa.
"Miltä...tarkoitan...miltä", matoran aloitti epävarmasti. "Tarkoitan...haarniskathan ovat makutoille kuin kehoja. Miltä haarniskan menettäminen tuntuu? Se, kun se vahingoittuu?"
Matoranin ja skakdin edessä leijuvan Avhrak Va:n sininen silmä pätki. Luoti oli repinyt sen kylkeen aukon, josta näkyi vihreää ja mustaa nestekaasua, joka leijaili robotista ulos ja takaisin sisään.
Haarniska on ruumiimme, Makuta Nui sanoi. Ainoa ruumis, joka meillä on koskaan ollut. Ilman sitä en tunne asioita samalla tapaa. En tässä robotissa, en suloisessa väliaikaiskehossani. Kun olen haarniskassani, minä...öh. Tunnen kaiken. Myös sen kivun, joka tulee sen tuhoutuessa.

Guardian puri hampaansa yhteen. Hän mietti kaikkea sitä vahinkoa, jonka hän oli nähnyt Manun erilaisille haarniskoille tapahtuneen. Makuta kuitenkin vaikutti ottavan kehonsa tuhoutumisen suhteellisen kevyesti, joten skakdin mielessä kävi hetken ajatus, että ehkä kipu ei ollut niin suuri.
Tai ehkä makutat olivat yksinkertaisesti jo tottuneet vartalon täydellisestä tuhoutumisesta aiheutuvaan kipuun. Guardian katsoi Avhrak Va:n sisällä olevaa vihreää kaasua mietteliään näköisenä.
Voiko sellaiseen koskaan tottua, skakdi mietti.

Eli kyllä, Manu sanoi. Se sattuu. Yllättävän paljon. Senkö vain halusit tietää?
Matoran ei uskaltanut katsoa Avhrak Va:n ainoaa silmää. Se tyytyi nyökkäämään varovaisesti.

"Mutta Manu hyvä", Guardian sanoi vaitonaisesti. "Eikö se, että ei tunne mitään ole pahempaa kuin mikään kipu?"

Avhrak Va käänsi sinisen robottikatseensa Guardianiin ja katsoi skakdia pitkään. Telepaattinen kanava oli täysin hiljainen. Vihreä nestekaasu liikehti yhä samalla tapaa.
Hiljaisuutta kesti pitkään. Makuta ei vaikuttanut tietävän itsekään, mitä vastata.
Niinpä, se aloitti hämääntyneen kuuloisena. Niinpä...kai.

Guardian nojasi takanaan olevaan seinään ja piti katsekontaktinsa sinisessä kamerasilmässä. Hän otti selästään pienen kangaslaukun, johon oli ommeltu Klaanin laivaston kankainen tunnus. Laukussa oli jotain isoa. Guardian avasi napit ja näytti laukun sisältöä Avhrak Va:lle.
Laukussa oli musta, metallinen naamio.
"No mitä sitten odotat?" Guardian sanoi keveä hymy kasvoillaan.

Tummanvihreä ja musta makuta-haarniska seisoi ylväänä Makuta Nuin takana. Katosta ja seinistä roikkuvat ketjut ja vaijerit pitivät Toan kokoista haarniskaa juuri ja juuri pystyssä. Pitkien, vihreän ja mustan väristen laihojen raajojen päissä oli teräväkyntiset kädet ja jalat. Suuret, mustat lepakonsiivet sojottivat haarniskan selkäosasta, mutta ne oli suljettu tilankäytön vuoksi. Joitakin teräksisiä varaosia lojui haarniskan jaloissa.
Lommoinen Avhrak Va leijui aivan Mutranin haarniskan edessä. Sininen kamerasilmä hohti ja tuijotti suoraan sisälle haarniskaan. Sitten se kääntyi takaisin Guartsun puoleen ja katsoi kangaskassin sisällä olevaa naamiota.

Jos Va olisi voinut hymyillä, se olisi tehnyt niin juuri nyt. Sininen silmä räpsähti sammuksiin.
En. Mitään.

Teräksinen lautanen kolahti lattialle tyhjänä. Aavemaisesti leijuva vihreä ja musta nestekaasu lensi ulos sen sisältä. Se kierteli ja kaarteli läpi ilman, liikkuen kohti tummanvihreää haarniskaa kuin tuulen puhaltamana. Kaasussa ja sen liikehdinnässä oli jotain äärimmäisen epäluonnollista. Sen sisältä kuului hiljaisia, epäinhimillisiä ääniä. Vähitellen kaasu imeytyi päättömän ja kaulattoman Makuta-haarniskan sisälle, pois näkyvistä. Haarniskan aukoista hohti vihreä kajo kuin toisesta maailmasta.
Makutan ääni oli innostunut, mutta hidastempoinen.
Minun...ruumiiini. Minun ruumiini.

Guardian nousi seisomaan ja nosti molemmin käsin kangaskassista pikimustan ja teräksisen naamion, jonka pinta oli kylmän jäinen. Hän katsoi naamiota sen tyhjiin silmäaukkoihin hetken ja otti askeleen kohti vihreänhehkuista haarniskaa.
"Olen kanniskellut tätä ihan tarpeeksi kauan", Guardian sanoi. "Ja en yhtään pidä siitä, miltä tämä näyttää. Mutta pidän siitä, kun keskustelukumppanillani on kasvot."

Makuta-haarniskan käsi nousi yhtäkkiä tönkösti ja elottomasti ylös ja kohottautui kohti Guardiania.
Minun.
Guardian ojensi mustan naamion makutan käteen. Se tarttui siihen tiukasti petomaisilla kynsillään ja asetti haarniskan verkkaisesti siihen kohtaan, missä pään olisi pitänyt olla. Vihreä nestekaasu syöksyi haarniskan sisältä suoraan naamioon, muodostaen kaasusta eräänlaisen kaulan. Silmäaukoissa syttyi välittömästi punainen hohde ja kylmän metalliseen naamioon repesi suuaukko.
Suu puhui ensimmäiset sanansa välittömästi innokkaalla äänensävyllä. Sanoista ei vain ikävä kyllä sattunut saamaan selvää.

"Arrrar ghfjlyk grrrrruaaah", suu karjahteli Manun tutulla äänellä. Äänessä oli järjettömästä sisällöstä huolimatta innokkuutta. "Suusi uu. Usiusiu. Siu uus. Suuuuuuusshhh!"
Vihreän kaasun ympärille muodostui jokseenkin groteskisti kaula, joka rakentui osa osalta haarniskasta kohti päätä, joka alkoi muodostua naamion alle. Pikimustat lonkerot ja jänteet yhtyivät toisiinsa ja pian antidermis ei enää hohtanut mistään aukosta.

Haarniska natisi uhkaavasti. Sen sisällä liikehti jotain ja koko haarniska heilahteli voimakkaasti puolelta toiselle. Ketjut ja vaijerit eivät kestäneet, vaan napsahtivat kaikki keskeltä poikki, vapauttaen haarniskan.
"Haha ha. Ha ha ha. HA HA AAAH."
Makuta köhäisi. "Suusi uu. UUSI SUU. Noin."

Guardian kohotti kulmaansa. "Vaikeuksia?"
Makutan pää kääntyi naksahdellen ja tutut silmät katsoivat Guardiania tuttu lämpimän punainen kiilto sisällään. "Oletko koskaan joutunut opettelemaan käyttämään uutta suuta?" Makuta kysyi. Se ilmehti kasvoillaan hämmentävästi samalla. "Oho, uusi naama. Tai oikeastaan tuttu naama, mutta...en osaa."

"Tiedätkö, mitä sanotaan Muakalla ratsastamisesta?" Guardian sanoi hymyillen.

"Se, että se on epätasaista ja ratsu haisee pahalle", Manu sanoi psykoottinen virne naamallaan. Guardian oli sanomassa, että hän ei tarkoittanut aivan tätä. Hänen puheensa keskeytyi, kun Makuta Nui päätti pyöräyttää päänsä kokonaan ympäri.
"Ai, tällä niskalla voi tehdä näinkin", Manu sanoi innostuneena, kääntäen päänsä pöllömäisesti takaisin oikein päin. "Tämä niska on hyvä. Minä pidän."

Sitten Makuta liikautti jalkojaan varovaisesti. Hän otti pari pientä askelta eteen ja taakse. Sitten hän napsautti teräväkyntiset sormensa petomaiseen asentoon ja liikutteli käsiään edestakaisin.
"Oooh, jalat. Jalat. Ja kädet. Minä pidän. En ehkä väristä, mutta..."

Manun "ihon" läpi myllersi inhottavan näköinen värähtelevä aaltoliike, joka vaihtoi jokaisen vihreän kohdan siniseksi. Oli kuin makuta olisi luonut nahkansa kuin käärme. Aaltoliike toistui pian ja hetkessä haarniskan siniset kohdat olivat verenpunaisia. Verenpunainen vaihtui pian kuitenkin takaisin alkuperäiseksi vihreäksi.
"...se on korjattavissa."

"Minusta vihreä kyllä sopii sinulle", Guardian sanoi, vaikka ei ollut ihan varma, ymmärsikö näkemäänsä täysin.

"Ai, sehän mukavaa", Manu sanoi katsellen uusia raajojaan. "Onkohan tässä vielä jotain..."

Tapahtumaa suu auki tarkkaillut matoran Pordok nosti kätensä ylös ja päätti vihdoin puhua. "Siivet, herra makuta. Olin mukana kokoamassa noita Mutranin mittojen muk-"
Matoran keskeytyi Makutan huudahdukseen.
"Siivet!"
Sillä sekunnilla suuret, lepakkomaiset siivet räjähtivät auki kuin kaksi mustaa sateenvarjoa ja saivat makutan näyttämään huomattavasti kookkaammalta ja uhkaavammalta. Siipien kärjet osuivat joihinkin varaston seinillä roikkuviin työkaluihin ja varaosiin ja ne putoilivat lattialle. Makuta sulki ne takaisin kiinni selkäänsä ja otti muutaman askeleen.
"Kävelyä pitää vielä vähän harjoitella", Manu sanoi. "Mutranilla on tyhmät jalat. Mutta...ööö...kiitos kovasti, pikku matoran."

"O-o-ole hyvä", matoran sanoi varovaisesti.

Guardian tarkisti parhaillaan kiväärinsä lippaita ja tarkkaili varastohuonetta, jossa kolmikko oli. Seinillä oli paljon erilaisia aseita ja työkäluja. Jossakin lojui Exo-Toan pää ja jossakin sen tykki. Seinissä erottui useita erikokoisia Makuta-haarniskoja varten luotuja syventymiä, joissa oli kaikissa ketjuja ja vaijereita haarniskojen pystyssä pitämiseen. Ainoastaan yhdessä syventymässä oli kuitenkin ollut haarniska.
Guardianin ilme oli pohdiskeleva.

"Hei", hän sanoi katse seinissä. "Matoran. Pordokhan sinä olit?"
"...niin?"
"Sinä olet ollut vastuussa tämän huoneen huoltamisesta, etkö?"
"Kyllä, herra Gurvana", matoran sanoi.
"Täällä säilytetään makuta-haarniskoja, eikö?"
"Kyllä?"
Guardian kääntyi kohti matorania. "Missä kaikki muut haarniskat sitten ovat?"

Matoran nielaisi. "Se...Arstein piti näkemästään. Ei haarniskoista, vaan niiden metallista. Sulatti ne kaikki osaksi sitä seosta, josta se tekee niitä...'Feterroja'. En voi väittää ymmärtäväni..."
"Miksi tämän kaverini tässä haarniska ei sitten kelvannut hänelle? Onko se tehty eri materiaalista?"
Matoranin ilme oli hämmentynyt. "Öööh, ei?"

Guardian nousi välittömästi seisomaan ja katsoi Manun haarniskaa tiiviisti.
"Miksi se jätti tänne yhden haarniskan."

Makuta avasi suutaan. Hän oli sanomassa jotain, mutta sitten hän ymmärsi.
"Haarniskassani on jotain."
Makuta ja sininen skakdi katsoivat toisiaan silmiin. Molempien katse oli jäätynyt.
"Voi", Manu aloitti.
"Skarrarararr", Guardian jatkoi.



"Aivan!" innokas, omahyväinen ja matala miesääni kaikui metallisesti koko huoneen läpi. Vaikutti siltä, että se tuli tehdasrakennuksen yleiskaiuttimista. "Olen positiivisesti yllättynyt, rakkaat ystäväni. Ymmärsitte, että tämä on ilmiselvä ansa."

Guardianin ilme vääntyi vihaiseksi. Valkoiset, terävät hampaat pilkistivät skakdin suusta.
"Zorak von Maxitrillian Arstein, otaksun", skakdi sanoi vihansa läpi.

"Zorak von Maxitrillian Arstein", ääni kaikui täsmälleen samalla sävyllä kuin Guardian oli puhunut, mutta lisäsi: "Kahdeksas. Ja te taas olette käsittääkseni...Pordok, ahkera matoran. Guardian, viimeinen vartija. Makuta Nui, saastainen hirviö."
Arsteinin äänensävy katkeroitui huomattavasti, kun hän puhui Manusta. Manu olisi halunnut räyhätä Arsesteinille hieman, mutta nyt oli ilmeisesti parempi keskittyä kuuntelemaan.
"Asiakas- ja työntekijätiedot löytyivät yllättävän helposti. Aaveet ovat perin järjestelmällisiä. Mutta, menkäämme asiaan."

Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu käynnistyi. Sen sininen silmä heijasti nyt huoneen seinälle suoraa videokuvaa. Jonkinlainen skakdi istui tuolillaan hämärässä huoneessa, jonka metalliset seinät olivat tummat, mutta kellertävää väriä. Huone ei vaikuttanut olevan tehdasrakennuksista. Se muistutti enemmänkin jonkinlaista ohjaamoa.
Skakdin piirteitä ei hahmottanut huonon kuvanlaadun ja vähäisen valaistuksen takia, mutta sillä vaikutti olevan jonkinlainen peittävä vaate hartioillaan. Guardian veikkasi jonkinlaista viittaa.

"Asia on perin yksinkertainen ja kerron sen nopeasti, että pääsen tarkkailemaan, mitä tämä sekasorto toisessa tehtaassa on. Makutanne haarniskassa on kolmekiloinen Kralekus 4 000 -luokan nanoräjähde. Saatatte tietää, että se on xialaista tuotantoa."

Pordok oli jäätynyt paikoilleen kauhusta. Guardian puri hampaansa yhteen ja katseli Manun haarniskaa, yrittäen päätellä, missä kohtaa pommi voisi olla.

"En ole vielä aktivoinut räjähdettä, koska...no, minä arvostan työkykyisiä matoraneja. Minä arvostan myös sinua suuresti, Guardian. Olen kuullut kaikesta tekemästäsi, ja täytyy sanoa, kuulut harvinaiseen ryhmään."

Zorak von Maxitrillian Arstein VIII nojasi syvemmälle tuoliinsa. "Meidän kaltaisiamme skakdeja ei ole enää paljoa. Siksi annan sinulle täyden mahdollisuuden selviytyä tästä."

Makuta Nuin ilmeessä oli sekä hienoista paniikkia että vihaa. "Ai, ja entäs minä sitten?" hän kysyi happamasti.

"Sinä olet makuta. Se riittäköön vastaukseksi. Kun aktivoin räjähteen, aikaa räjähdykseen on tasan kolmekymmentä sekuntia. Minua tavallaan kiinnostaa, ehditkö irroittaa tai edes löytää räjähdettä siinä ajassa."

Arstein naurahti. Guardianin käsi puristui nyrkkiin.
"Aika alkaa nyt. Hei hei, matoran. Hei hei, vartija. Hei hei, makuta."

Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu sammutti kaikki valonsa ja seinälle heijastettu videokuva katosi näkyvistä. Jokin alkoi piippaamaan hiljaa Manun haarniskan sisällä.

MahriKing

Jossain...

Amazua seisoi paikallaan. Kakkialla häntä ympäröi olemattomuus ja tyhjyys. Hän oli yksin. Mutta silti onnensa kukkuloilla. Miten siis olla onnellinen? Ehkä juuri siksi... Amazua alkoi kävell äeteenpäin. Hitaasti, mutta varmasti. Lähestyessään määränpäätään hän kiristi tahtiaan. Hän ponnisti. Lankku hänen allaan vääntyi hieman alaspäin vetovoiman ja kannatellun voiman yhteisvaikutuksesta. Amazua ponnisti. Hän työnsi kehoaan eteenpäin. Hän levitti raajakkeensa pudotessaan alaspäin. Tunne oli suorastaan ältsi. Estääkseen kivuliaan mätkähdyksen hän kohdisti vartalonsa kohtisuoraan alas, kädet ristissä edessään.

Hän sukelsi. Suoraan mereen. Kolikkomereen... Muutamakymmen kolikko lennähti ilmaan, kunnes putosivat takaisin muiden kolikoiden sekaan kuin neula heinäsuopaan. Kolikoista muodostuvan loputtomiin ulottuvalta tuntuvan meren pinta oli tyyni. Amazua nousi takaisin pintaan. Hän pyyhki viimeisetkin kolikot pois naamaltaan. Hän heittäytyi selälleen, jääden lillumaan kauniin meren pinnalle. Suustaan hän sylkäisi ulos kolikoita, jotka muodostivat ilmaan perin omaperäisen suihkulähteen. Ama jatkoi kellumista. Hän lainhethti hiljaa ja rennosti kolikkomeren hellässä huomassa. Tätä onnellisempi ei voisi olla. Hän ei tarvinnut ketään. Paitsi nämä pienet, ujouttaan mykät loputtomat kumppaninsa. Hän alkoi uida. Kroolia, selkä-, rinta-, perho-, alkeisselkä- ja vesipallouintia, jopa koiraa. Hän tuns itsens ävapaammaksi kuin koskaan...

Amazua jouti katkerana jättämään haaveensa sikseen ja jatkamaan seinien tutkimista. Ne olivat täynnä merkkejä. Jossain oli oltava jokin merkki Nimdasta. Tähän mennessä hän oli kuitenkin törmännyt vain outoihin synboleiihn ja vieraaseen hippikirjoitukseen. Hän mottaisi rautaisella nyrkillään seinää. Turhautuneena. Klaanilaisista hän ei nyt jaksanut välittää. Taistelu ei selkeästi jaksanut nyt kiinnostaa kumpaakaan osapuolta...

[spoil]Roope Ankka- sarjakuvalla ja Smurfiilimonadipullolla ei sitten ollut osaa eikä arpaa tähän viestiin...[/spoil]

Makuta Nui

Nynrah, Takomo



”SENKIN SYVIMMÄN KARZAHNIN SKARRARRARRARIN PERSTEKNIKKO!”
Seinä, jolla ZMA:n kuva oli hetki sitten näkynyt, räjähti palasiksi.
”25”, Guardian huomautti.
”No perhana”, Manu sanoi ja raapi uutta leukaansa.
”Miksi autoin teitä? Miksi näytin teille tämän paikan? Tein sen ja nyt ME KAIKKI KUOLLAAN!” Matoran huusi. Manu otti hänen niskastaan kiinni ja nosti hänet viereisellä seinällä roikkuvaan koukkuun.

”20 sekuntia”, Guardian vinkaisi epätavallisen kimeästi.
”Miksette jo juokse?” Manu sanoi ja näytti mietteliäältä. ”Todennäköisimmin tuo ryökäle piilotti pomminsa…”
Manu alkoi tutkia ruumistaan.
”Aha. Ei sitten. Toiseksi todennäköisin paikka.”
Guardian käänsi katseensa pois. Miten tässä näin kävi?
”Ei siellä. Kolmas.”
”Aika kuluu, Manu.”
”TIEDÄN.”
”Älä huuda.”

”Eijeijeijei.”
”Eipä.”
”ME KUOLLAAN.”
”HILJAA, APINA.”
”OLE ITSE.”
”Onko meillä aikaa tähän?”
”EI.”
”HILJAA.”
”MIKÄ SE OLI?”
”KYMMEN SEKUNTIA.”
”Auts.”
”Tämä ei pääty hyvin.”
”Minä en pidä. En yhtään.”
”ME KAIKKI KUOLLAAN.”
”Voiko nanopommi olla suutari?”
”Miksi lähdin koko matkalle.”
”Ei. Ei. En usko. Ehkä se pommi on bluffia.”
”Mikä tuo tikitys sitten on.”



Sitten:
”Sain idean. JUOSKAAAAAA!” Manu huusi, minkä jälkeen hän romahti palasiksi. Guardian katseli sekunnin murto-osan tyrmistyneenä, sieppasi sitten Matoranin ja pyrähti niin nopeaan juoksuun, kuin pystyi. Pommi räjähti. He eivät ehtineet pakoon. Räjähdys saavuttaisi heidät ajatusta nopeammin. He kuolisivat.
Ei. Guardian ei halunnut antaa sen tapahtua. Hän ehti juuri ja juuri huoneesta ulos ja tarrautui oveen. Räjähdys heitti paksun metallioven irti seinien räjähtäessä ympärillä. Kaikki tuhoutui.

Seinät menivät pirstoiksi. Katto samoin. Lattiakin musertui räjähdyksen voimasta. Useat käytävät ja huoneet, jotka olivat ympäröineet varastoa, olivat nyt poissa. Raunioita ja kivimurskaa lojui ympäriinsä. Metallinen kappale lensi raunioiden keskelle ja jäi siihen. Pahasti vääntyneen oven alta näkyi sininen raaja. Guardian keräsi kaiken voimansa heittääkseen oven päältään. Sitten hän yritti vielä nousta istumaan.
”Auts.”
Sininen Skakdi katseli ympäriinsä ja yritti selvitellä päätään.



Sitten hän äkkäsi pienen ruumiin. Matoran makasi maassa muutaman metrin päässä hänestä. Guardian tärisi. Hän yritti siirtyä Matoranin luo, mutta ponnistus sai hänet lyyhistymään maahan. Hänellä oli vakavia palovammoja enemmän kuin tarpeeksi. Luita oli murtunut, ja hän huomasi raajoissaan useita haavoja.
Olemme sentään elossa…
Guardian olisi hypännyt viiden metrin korkeuteen säikähdyksestä, ellei olisi ollut puolikuollut vammojensa takia.
”Mitä missä miksi miten?” Guardian änkytti. Sitten hän huomasi, että hänen panssarinsa alta ryömi esiin pienen pieni vihreä ja musta mato. Guardian tuijotti sitä äimistyneenä.
”Sinä. Mato.”
Älä viitsi muistuttaa siitä.
”Tuo oli oikeastaan aika nerokasta.”
Tarvitsen massaa.
”Ilmeisesti. Mutta…” Guardian yritti uudelleen nousta. Tällä kertaa hän onnistui, tosin tuskallisesti. Hän käveli Matoranin luokse. Pordok ei liikkunut. Guardian nosti kuolleen Matoranin käsivarsilleen. Pienet silmät eivät enää katsoneet mihinkään. Kanohi oli pahasti palanut, samoin muu ruumis.
”Kuollut”, Guardian kuiskasi.
Ehkä meidän pitäisi lähteä etsimään Tongua ja muita.
Guartsu nyökkäsi hitaasti.
Ei taida olla aikaa haudata häntä. Arsesteinin joukot voivat olla täällä milloin tahansa.
”Totta”, Guartsu huokaisi ja laski maahan Pordokin ruumiin. ”Miksi tässä piti käydä näin.”
Syyllinen on se pirullinen Skakdin penikka. Kostakaamme hänelle.
Guardian nyökkäsi jälleen ja lähti kävelemään pois raunioista. Jokainen askel sattui yhä enemmän. Eikä pelkästään ruumiillisten vammojen vuoksi. Makuta Nui roikkui mukana Guardianin olkapäällä ja katseli pienillä silmillään Matoranin loittonevaa ruumista. Hitaasti se katosi näkyvistä, kun raunioituneet kivikasat ja metalliesineiden vääntyneet jäännökset tulivat näkymän tielle. Hitaasti.

Guardian otti esiin vartijan kiväärinsä. Se ei ollut kärsinyt räjähdyksessä; pinta vain oli hieman nokinen. Muidenkin Matoranien ruumiita näkyi ympäriinsä. Myös Avhrak Vaiden musertuneita jäännöksiä pystyi huomaamaan ympäristössä.
Ilmeisesti Arsestein ei pyrkinyt säästämään omia joukkojaan tai työvoimaansa.
Guardian ei vastannut. Hän katseli järkyttyneenä pienten Matoranien murjoutuneita ruhoja.
Ei, hän ajatteli. Minä olen tottunut sotaan. Muutaman sivullisen uhrin kuoleman ei pitäisi vaikuttaa minuun.
Siihen ei voi tottua, kaikui Makutan ääni hänen päässään…

Donny

Kaukana Klaanista, kauan sitten

Magnetismin rahkshi korahti ja lyyhistyi maahan jo hetki sitten nujerrettujen lajikumppaneidensa viereen. Sen selkäkuori halkesi auki huipputerävän samuraimiekan iskun voimasta ja haarniskan sisällä piileskelleen kraatan veri levisi luolansuun kiviselle pohjalle.

Violettien valokivien heikosti valaiseman tippukiviluolan perällä avautuvassa salissa istui valtaistuimellaan saaren Makuta. Pimeyden herran ruskeanmusta haarniska kiilteli kelmeän kuunvalon loistaessa sisään luolan kattoikkunasta. Voimakas varjo-olento oli jo hetken ajan tuijottanut salin oviaukkoa, odottaen.

Makutan odotus palkittaisiin pian. Haastajan askeleet kaikuivat jo jossain luolan käytävillä. Silloin tällöin askeliin sekoittui pitkän teräaseen sivallusten vihellyksiä, Makutan epäonnisten palvelijoiden tuskanhuutoja ja maahan rojahtavien ruumiiden ääniä.

"Tiedätkö lainkaan kuinka suuren riskin otat tullessasi tänne yöllä?" Makuta kysyi noustessaan seisomaan. Salin ovelle astellut mustaan huppukaapuun pukeutunut hahmo heilautti tottuneesti miekan kehonsa edelle ja lähti sitten kohti Makutaa itsevarmoin askelin.

"Se ei pelaa joka pelkää", Ämkoo sanoi naurahtaen kevyesti. "Sovitaan vaikka, että annan sinulle tällä tavalla hieman tasoitusta."
"Et tunne paikkaasi, vähäpätöinen hölmö", Makuta murahti vastaukseksi ja kohotti kätensä kohti luolan kattoa.

Pimeys tiivistyi varjojen herran käden ympärillä, ja pian Ämkoo erotti Makutan kädessä lepäävän sysimustan miekan. Raskas varjoterä sihahti materialisoituessaan omistajansa haarniskoituun kouraan. Makuta laski aseensa alas.

"Hieno miekka", Ämkoo totesi ja pitäen katseensa kiinni Makutan aseessa.
"Tiedän, että tämä ei vedä lainkaan vertoja omallesi", kuului Makutan vastaus. "Mutta sillä ei ole väliä."

Kaksikon katseet kohtasivat samalla kun nämä kävelivät avaraa kehää pitkin salin sammaloitunutta lattiaa. Salin seinustoilla kirkkauttaan hohkaavat valokivet himmenivät.

Ämkoo pysähtyi, käänsi vasemman kylkensä kohti Makutaa ja palautti sitten kasvonsa tätä kohti. Toan miekka kohosi tämän kasvojen korkeudelle oikean käden kannattelemana, samalla kun vasen käsi ojentui kohti Makutaa.

"Show alkakoon", Toa lausui hiljaa ja pinkaisi juoksuun.

Makuta reagoi hyökkäävään Toaan salamannopeasti. Punaisena hehkuva varjokäsi irtautui nauravan varjohengen rintakehästä ja yritti tarttua lähestyvään Ämkoohon. Toa kuitenkin kyyristyi pois käden tieltä, väisti tämän vasemmalta puolelta ja upotti sitten teränsä puhtaaseen varjoenergiaan.

Makuta yllättyi huomatessaan, että valkeaa valoa ympärilleen levittävä katana leikkasi varjokättä kuin voita. Energiakäsi välähti kadotessaan olemattomiin samalla kun vihreä Toa lähestyi huimalla vauhdilla.

"Kuole!" Makuta karjui ja heilautti miekallaan hyökkääjää kohti. Makutan barbaarimainen miekkatekniikka ei kuitenkaan riittänyt osumaan taistelutaitonsa äärimmilleen hioneeseen miekkasankariin, ja Ämkoo väistikin iskun vaivattomasti. Sitten naamio Toan kasvoilla vaihtui Hauhun, ja Toa torjuikin Makutan seuraavan iskun suojakentän voimin.

Ääri käväisi hälyttävän lähellä Makutan kaulaa samalla kun Toan naamio palautui takaisin alkuperäiseksi. Makutan tummanruskea keho kavahti taaksepäin Ämkoon loikatessa iskunsa jälkeen yläilmoihin. Ilman Toa hyödynsi naamiovoimaansa ja kohosi nopeasti Makutan pään korkeudelle.

Voimakas potku oli vähällä iskeytyä Makutan kasvoihin, mutta varjoelementaali saikin otteen Ämkoon jalasta. Voimakas riuhtaisu heitti Ämkoon maahan, mutta eipä aikaakaan kun Toa oli taas jaloillaan.

Oli kraata-voimien vuoro. Makutan silmissä välähti ja pian Ämkoo huomasi kuinka salin painovoima kasvoi kasvamistaan. Ämkoo pakotti itsensä pysymään pystyssä, mutta murskaava voima painoi häntä hitaasti salin lattiaa kohti. Makuta ei jäänyt odottelemaan vaan laukaisi ketjusalaman edessään pyristelevää Toaa kohti.

Naamio Ämkoon kasvoilla ehti kuitenkin vaihtua jälleen. Teleportaation naamiovoima sai Ämkoon ilmestymään Makutan taakse ja Toa sivalsi miekkansa välittömästi kohti Makutan voimakkaita niskalihaksia.

Ämkoo kirosi hiljaa huomatessaan, että Makuta ehti viime hetkellä aktivoida rajoittuneen haavoittumattomuuden kraata-voiman. Miekka ei uponnut kovinkaan syvälle Makutan niskaan, joten varjo-olento ainoastaan naurahti ja kääntyi ympäri. Ruskeanmusta nyrkki iskeytyi maata kohti putoavan Ämkoon rintakehään ja heitti Toan kauemmas. Makuta ampui silmistään lasersäteen seinää vasten paiskautunutta miekkamiestä kohti.

Toa onnistui torjumaan säteen suurimmilta osin tarunhohtoisella miekallaan. Ämkoon vasen olkapanssari mustui hieman, mutta soturi ei tästä välittänyt. Ämkoo nousi urheasti takaisin seisomaan, heilautti miekkaansa kerran ja lähti jälleen juoksuun.

Eipä aikaakaan kun Ämkoo oli jälleen hyökkäysvalmiudessa Makutan edessä. Toa pisti miekallaan Makutan kylkeä kohti, mutta vastustaja torjui hyökkäyksen hyödyntäen osumatarkkuuden voimaa. Ämkoo ei kuitenkaan jättänyt hyökkäystään siihen, vaan keskitti Makutaa kohti tiheän iskusarjan.

Jokusen nopean sivalluksen jälkeen Makutan miekkakäsi sai osuman. Varjojen herra huusi tuskaansa parin verestävän irtosormen pudotessa salin lattialle. Ämkoo käytti tilaisuuden hyväkseen ja upotti miekkansa seuraavaksi Makutan ranteeseen.

Silloin Makuta teki jotain odottamatonta. Hiljaa nauraen se muutti muotoaan, haihtui ja katosi salin varjoihin.
"Pelkuri", Ämkoo murahti ja heilautti asettaan. Toa otti varovasti askeleita taaemmas, koittaen alati vahtia selustaansa. Salissa kaikui Makutan nauru.

Ämkoo ei ehtinyt reagoida pimeyden keskeltä syöksähtäneeseen sähköiskuun. Toa karjaisi saadessaan osuman valkeankeltaisesta salamasta ja kaatui sitten maahan.

Sitten näytti kuin kaikki salin varjot olisivat heränneet henkiin. Ne kietoutuivat joukolla Toan ympärille estäen tämän liikkeet, tarttuivat kourien lailla Ämkoon raajoihin ja puristivat tämän voimakkaaseen otteeseensa. Ämkoo kiristi otettaan miekkansa kahvalla samalla kun varjot pakottivat Ämkoon seisoma-asentoon.

"Olet vahva Toaksi, mutta sinun ei olisi silti kannattanut luulla itsestäsi liikoja", Makutan ääni ilkkui. Varjo-olennon haarniskoitu keho ilmestyi Ämkoon eteen ja kohotti haavoittunutta kättään.
"Onnistuit kuitenkin haavoittamaan minua..."
Varjokäsi irtosi jälleen Makutan ruumiista.
"Nyt saat maksaa siitä."

Energiakoura tarrautui Toaan ja alkoi kiskoa tätä Makutan luokse. Sillä samaisella hetkellä Ämkoo kuitenkin keskitti kaikki elementtivoimansa ja synnytti ympärilleen voimakkaan tuulenpyörteen.

"Turhaa!" Makuta mylvi omahyväinen ilme kasvoillaan. Se tiesi, että varjokäden ote ei irtoaisi voimakkaasta elementti-iskusta huolimatta.
Ämkoon naamio välähti samalla kun kaksikon kehot aloittivat fuusioprosessin.

Varjoenergian hehku värjäsi Makutan yllättyneet kasvot verenpunaisiksi samalla kun tämä käänsi yllättyneen katseensa kohti luolan sortuvaa kattoa. Täysikuun valo hyökkäsi sisään salin pimeyteen vieden samalla valtaosan Makutan elementtiedusta mukanaan. Tilannetta pahensi Makutan kannalta entisestään korkeuksista kilvan putoilevat kivenjärkäleet. Makuta saikin muutamasta osuman ja kaatui kiroten polvilleen. Samalla tämä tunsi rinnassaan käsittämätöntä kipua.

Kivisateen loputtua Makuta otti maasta tukea kädellään. Heti tämän jälkeen olento huusi kauhusta huomatessaan kämmenensä värimuunnoksen.
"Mitä tämä on? Mitä tapahtuu?! Mitä sinä tee- ghkh!!"

- - -

Makutan mielen seinät olivat mustat ja verisuonien peittämät. Suonet sykkivät nyt kiivaammin kuin koskaan ennen, sillä huone vaihtoi parasta aikaa omistajaa.

"Sinä et voi tehdä näin! Minä olen Makuta! Sinua voimakkaampi! Nujerran sinut!", epätoivoinen olio karjui syöksyessään piinaavan tuskan saattelemana Ämkoota kohti.
"Mutta minä voin", Ämkoo nauroi samalla kun huoneen seinät hyökkäsivät Makutaa vastaan.

Verisuonet käyttäytyivät lonkeroiden lailla tarttuessaan Makutan haarniskaan. Väri varjo-olennon panssareissa hälveni ja erinäisten tuskanhuutojen sarja levisi pitkin tilaa Makutan silmien punaisen hehkun kadotessa. Seinä kiskoi Makutan omakseen, upotti olennon sisäänsä ja särki tämän naamion.

"Minä en ottanut riskiä hyökätessäni yöllä. Toisin kuin sinä, joka luotit sokeasti pimeyden mukanaantuomiin voimiisi."
"Tuo ei selitä mitään! Miten sinä..!!"
"Minulla ei ole syytä selittää."
"Kurja saas-"
"Vaiti."

Makuta huusi viimeisen kerran upotessaan suonikkaaseen seinään. Kuului rusahdus ja kitinää. Sitten oli hiljaista.

- - -

Illuusion naamio hälveni Ämkoon kasvoilta. Toa ähkäisi ja kiskoi miekkansa irti upouudesta rintakehästään. Harhanäyn langettaminen Makutaan oli tarjonnut Ämkoolle tilaisuuden herpaannuttaa vihollisen mieltä juuri ratkaisevalla hetkellä...

Toa yskäisi verta ja pakottautui seisomaan. Hetken ajan Ämkoo ihaili uutta haarniskaansa, yskäisi sitten uudemman kerran ja lähti astelemaan kohti uloskäyntiä. Haava tulisi hoidattaa pian, mutta saaren matoranit varmasti auttaisivat siinä tehtävässä kuultuaan ensin hirmuhallitsijan kuolemasta.

- - -

Vesiputous, Bakmei

"Kuuletko sinä?", turagan ärsyyntynyt ääni kysyi samalla kun tämä nuiji Ämkoon päälakea sauvallaan. Muistoihinsa uponnut Toa horjahti istuinsijaltaan ja katosi hetkeksi veden alle.
"Äh, anteeksi. Minä... mietiskelin asioita", Ämkoo sopersi anteeksipyytävästi kohotettua ensin päänsä esiin kuohujen seasta.
"Kyllä minä sen tiedän. Tule nyt syömään."

Ämkoo kohosi ylös ja astui rantaan. Bakmein paistama kala-ateria odotti.

Makuta Nui

Nazorak-pesät, sotilaiden parakkikahvio

1836 istuutui viiden hengen pyöreän pöydän ainoaan vapaaseen paikkaan. Hänellä oli ollut rankka päivä; hän oli vain nipin napin selvinnyt elossa klaanilaisia vastaan käydystä taistelusta, hukannut eväspakettinsa ja saanut luodista jalkaansa. Nyt hän haki turvaa ruokapaikan seurapiireistä.

Ympärilleen katsoessaan 1836 huomasi, että kahvilassa oli tavallista vähemmän väkeä. Hänen pöytänsä lisäksi vain viisi muuta pöytää oli varattu. Tyhjiä pöytiä oli kymmenisen kappaletta. Useimmiten kahvio oli täpötäysi. Seuraavaksi Nazorak vilkaisi seuralaisiaan: yleisessä suosiossa oleva 1234, ikääntyneen puoleinen 1119, yli-innokas 1989 ja vielä joku, jota 1836 ei tuntenut.
”No mitä jätkät”, 1836 huokasi väsyneenä.
”Se hullu laittoi taas viisi kaveriani kuolemaan”, 1234 sanoi pyöritellen silmiään. ”Ei minkään näköistä kunnioitusta tai elämän arvostamista…”
”Joo, totta puhut”, 1836:lle tuntematon torakka sanoi. ”Minäkin olin vähällä kuolla, mutta pääsin ’pakoon’.”
”Kuinka?” 1836 kysyi.
”Noh”, torakka jatkoi, ”ikään kuin en koskaan mennytkään paikalle, kun se pyysi.”
”Eikö tämä tarkoita”, 1119 kysyi, ”että sinä kuolet pian, kun et mennyt?”
”Minä en aio kuolla”, toinen yski. ”Minä olen vielä nuori torakka enkä aio haaskata koko uraani vain yhden sekopäisen Makutan takia.”
”Minä en oikeastaan tajua, mitä te tarkoitatte”, 1989 sanoi. ”Minä en ole edes tavannut koko tyyppiä.”
”Hyvä, jos et ikinä tapaakaan”, 1936 huokaisi. ”Hän on sekopää. Arvaamaton. Ei kukaan tiedä, mitä hän aikoo. Ja hän antaa meille nimiä. Kummallisia nimiä.”
”Kuulitteko jo, kuinka herra kapteenimme on päässyt suosioon?” kysyi 1234. ”Hän nuolee sen Makutan takamusta oikein urakkapalkalla.”
”Karkeaa kielenkäyttöä”, 1989 kauhisteli.
”Sellaista tämä elämä on, pikku mies. Jos et kestä kuunnella, painu takaisin sinne toukkaosastolle”, 1119 hörähti. 1989 ei näyttänyt tyytyväiseltä, 1836 huomasi sen helposti. Sitten hän sanoi:
”Eikö 666:lle ole siis tapahtunut mitään ikävää sen Makutan seurassa?”
”Ei, ei mitään. Häntä pidetään arvossa, koska hän on niin julma ”, 1234 murahti. ”Kukaan meistä ei ole tainnut olla hänen komennossaan?”
”Ei tosiaan ole tainnut”, 1836 vastasi.
”Minä olen”, torakka, jota 1836 ei tuntenut, sanoi.
”No, kerro meille. Millaista se oli?” 1119 uteli.
”Eipä se paljon poikennut kenen tahansa upseerin johtamana olemisesta. Paitsi, että suuttuessaan 666 tappoi aina jonkun. Ja vihollisille ei annettu armoa. Jokainen surmattiin hitaasti ja tuskallisesti. He huusivat apua, kituivat kuin… torakat…”
”Älä käytä tuollaista kielikuvaa”, 1119 irvisti. ”Vihaan sitä.” Toinen kohautti hartioitaan.
”En minä nyt tiedä, mitä tässä sanoisi.”
”Älä sitten sano mitään, tyyppi”, 1836 mutisi.
”Anteeksi, pelle, mutta minulla on numero. Olen 1473.”
”Sitähän minä en tiennyt”, 1836 ärähti.

Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Tiskin takana myyjä kiillotteli oluttuoppia.
”666 saisi painua hornan kattilaan”, 1473 sanoi.
”Niin, kukapa häntä ei vihaisi”, 1234 huokaisi.

”Voi, minäpä tiedän, kuka”, kuului ääni heidän takaansa. Kapteeni 666 seisoi aivan 1234:n takana.
”Ajattelitteko te pojat haukkua koko päällystön lyttyyn tässä pikku rupattelutuokiossanne vai pelkästään minuako täällä haukutaan?” hän sanoi julmalla äänellään.
”Emme me…” 1836 kimitti. 666 siirsi katseensa häneen rusauttaen samalla rystysiään. Alempiarvoinen torakka hiljeni heti.
”Te saastat siis puhutte pahaa ylempienne selän takana? Tiedättekö, mitä minä ajattelen sellaisista sotilaista?”
Kahvilan henkilökunta näytti kaikonneen. Muiden pöytien väki oli hiljentynyt ja istui liikkumattomana paikallaan.
”Nazorakien yhteiskunta toimii tietyllä tavalla”, kapteeni jatkoi. ”Tietyt asiat kuuluvat tietylle ryhmälle. Nazorak syntyy tiettyyn rooliin ja siinä myös pysyy. Ikuisesti. Tai sitten hänelle ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Kapinahenki poljetaan hengiltä, ennen kuin se ehtii edes näyttäytyä ilman verhoa, joka peittää sen yleisöltä. Johtoporras tekee päätökset, te tottelette.”
”Johtoporsas…” 1119 kuiskasi hiljaa. Hänen päänsä lensi kaaressa. Kukaan ei ollut nähnyt kapteenin vetävän miekkaansa, mutta nyt se oli hänen kädessään, ja 1119 oli kuollut. Päättömän ruumiin kaulan tyngästä räiskyi verta muun seurueen päälle.

”Masokisti”, 666 sanoi hyvin hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että sen ei olisi uskonut kuuluvan pitkälle. Vaan silti kaikki huoneessa kuulivat sen.
”Sadisti”, hän jatkoi. ”Se koskee teitä kaikkia. Minulta siedetään minkälaista johtamistapaa hyvänsä, kunhan tulokset ovat halutut. Ja nehän, piru vieköön, ovat!”
Muut Nazorakit katsoivat kauhuissaan kapteenia. Tämän musta haarniska kiilteli baarin himmeiden lamppujen kajastuksessa. Punainen raita erottui selvästi hänen kypärästään. Musta viitta lehahti, kun 666 ojensi kätensä ja sormensa osoittaakseen 1119:n ruumista.
”Tämä on se, mitä tapahtuu niille, jotka eivät osaa käyttäytyä minun seurassani. Kuka hän oli?”
”Hän oli… 1119, sir”, 1473 sanoi varovasti.
”Te olette anarkisteja. Haluatte tuhota järkevän järjestelmämme. Fasismi… ei. Me olemme järjestäytynyt armeija, joka valtaa tämän saaren ja tekee, mitä haluaa.”
666 hyppäsi pöydälle.
”Demokratia”, hän huudahti, ”teillä ei ole valtaa. Kansa ei päätä mistään, sillä se ei tiedä omaa parastaan. Byrokraatit ovat syntyneet byrokraateiksi, joten totta kai he tietävät, mitä tekevät. Onko teidän asianne käydä heitä arvostelemaan?”
1836 oli laskenut katseensa alas. Häntä hävetti oma käytöksensä.
”Realistejako te olette?” 666 huudahti. ”Se ei koske teitä! Teidän todellisuutenne on se, mitä me käskemme. Te uskotte siihen, mihin me teidät käskemme uskomaan. Ateisteja? Ei, teidän jumalanne on johtoporras, joka antaa teille kaiken, mitä te omistatte, mitä olette, mitä teistä tulee. Teidän tulevaisuutenne, menneisyytenne ja nykyisyytenne riippuu meistä.”
1234 nosti päänsä uhmakkaasti.
”Vapaus”, hän sanoi. ”Veljeys. Tasa-arvo.”
”SE EI KOSKE SINUA!” 666 kirkui. Toinen pää lensi kaaressa, tällä kertaa baaritiskin taakse.
”Kärsi”, 666 kuiskasi. 1989 hytisi. 666 käänsi katseensa häneen.
”Mitä sinä siinä täristelet?”
”En minä mi-mitään, herra…”
”Se sattuu”, 666 sanoi sulkien silmänsä, ”ja se koskee sinua.”
Sitten hän hyppäsi alas pöydältä, laittoi miekan huotraan ja lähti astelemaan ulos ovesta.

BD

Tuntematon

Niin monta asiaa, niin monta kysymystä, mutta niin surullisen vähän vastauksia.

Klaanin rakennuksen katto

Makuta oli kiivennyt katolle ja katseli alhaalla hänen perästään tulevia toia.

"Voih, minäkin osaan olla epäreilu".

Varjo purkaus lähti makutan kädestä rusauttaen yhden toista maahan siihen kuntoon, että hän ei vähään aikaa ylös kiipeäisi.

*Teko ilkeää naurua*

makuta lähti sulavast hyppimään pitkin rakennuksen kattoja, Tawa oli itseasiassa ihan melkein tiennyt mitä tämä typerys aikoisi tehdä.

"Etumatkasi ei nyt oikein auta, se vain on oikeastaan paha asia", Tawa sanoi ja lähetti sähköpurkauksen Makutan jalkojen alle ja makuta lysähti katosta läpi.

"Tiedätkös, neiti jos nyt tapat minut niin ette koskaan löydä sitä omahyväistä ja outoa ulottuvuus sekoilijaa.

Tawa hyppäsi makutan selän päälle aukosta katosta, matoranit olivat juoseet pois paikalta. "Sähkön käyttötarkoitus on harvemmin tappava".

"Mitä sinä...!", Tawan ase kipinöi hetken ja sammui. "Helei, tarvitsen jotain millä kuljettaa tämä sairastuvalle", Tawa sanoi rauhallisesti vain, että ei aiheuttaisi yleistä paniikkia.

Hoitaja matoran saapui juosten ja katsoi hetken tavan osoittamaa möykkyä lattialla.

"Ahaa..."

***

"Missä... minä olen", punaiset silmät avautuivat ja makuta yritti nousta, mutta ei pystynyt.

"Ahaa... tekö vangitsitte minut".

"Itseasiassa kyllä", Same vastasi: "Sinä haiskahditkin vähän muullekin kuin saaste vedelle, mutta tätä en silti odottanut."

Paaco seisoi vieressä katsoen kahlittua olentoa, joka ei kykenisi tekemään enään mitään.

"Jos et kerro joudut tähän likaiseen purkkiin".

"Ööh..."

"Okei, on meillä muitakin keinoja".

Guardian

Tuntematon

Kymmenkunta holografisia ruutuja valaisi pientä, terässeinäistä ohjaamohuonetta. Moniväriset valot heijastuivat ohjaustuoliinsa rennosti nojaavan Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kelmeän harmaille kasvoille. Skakdin kasvoilla oli vaitonainen hymy, mutta se alkoi vähitellen muuttua vakavammaksi. ZMA hieroi leukaansa ja siirteli katsettaan monitorista toiseen, yrittäen muodostaa kokonaiskuvaa tilanteesta.
Monitorien kuvamateriaali tuli suoraan Nynrahilta. Useissa huoneissa matoranit ja ikuisesti työskentelevät koneet jatkoivat yhä Feterra-teräksen tuottamista ja sulan materian muokkaamista robottien haarniskan osiksi. Valimon alueella oli kuitenkin lievä kaaos. Useita koneita oli vakavasti epäkunnossa ja yksi Avhrak Feterra, numeroltaan 11 ja tunnukseltaan Za, oli kuollut tulisen kuoleman.
"Täytyy sanoa", Arstein sanoi itsekseen, pieni hymyn jäännös suullaan. "Nämä matoranit pystyvät enempään kuin osasin odottaa."

Zorak von Maxitrillian Arsteinin oikea käsi puristui vaivihkaa nyrkkiin. Hän kiristeli hampaitaan hieman. Skakdin sisällä velloi viha, mutta hän kuitenkin päätti hengittää syvään ja suoristaa siistiä takkiaan.

Kolme sinistä valoa heijastui Arsteinin silmiin monitoreista.
"Varmistus: Vartija ja makuta ovat kuolleita, herra?", Feterra sanoi. Sen mekaaninen ääni kaikui läpi pohjavesissä kulkevan suuren teräksisen ajoneuvon.
Toivottavasti ei, Arstein ajatteli napsauttaen sormiaan. Se olisi...liian helppoa.
"Lähetä Va-partio tutkimaan alue. Siirrä videokuva monitoreille."

"Vastaus: Tottelen."

Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Feterra sai kontaktin Va-partioon neljä. Kuvamateriaalia ei kuitenkaan riittänyt jokaiselle ohjauspaneelin valvontaruudulle, sillä osa nelospartion Va-lautasista oli jostain syystä signaalin tavoittamattomissa.
Neljälle ruudulle ilmestyi videokuvaa neljästä eri lähteestä. Entinen makuta-haarniskojen varasto näytti jokaisesta kuvakulmasta aivan täysin tuhoutuneelta. Kralekus 4000 -pommit eivät yleensä jättäneet kaunista jälkeä, mutta nyt jäännökset eivät näyttäneet siltä, että kukaan olisi voinut selviytyä.
Romun keskeltä pilkisti kärähtänyt matoranin käsi.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen sisällä velloi ristiriitaisia tunteita. Hän oli samaan aikaa tyytyväinen tilanteen kulusta ja pettynyt siitä, kuinka helppoa kaikki oli ollut. Tämä oli skakdille uusi tunne.
Hän ei ehtinyt perehtymään siihen, sillä kaksi Avhrak Va -kameroiden lähettämistä videokuvista pimeni aivan selittämättömästi ja kolmannessa vilahti punertava käsi ennen kuin oli täysin mustaa.
Viimeinen näkyi yhä selvänä.

Sininen palovammainen ja ontuvasti kävelevä skakdi käveli kuvaan. Sillä oli kädessään zamor-revolveri, jonka piippu savusi. Skakdi nosti aseensa hitaasti kohti kameraa - ja Zorakia.



"Tarkenna!" Zorak huudahti takanaan olevalle Feterralle, suoristaen ryhtiään tuolilla. Skakdin suulle vääntyi leveämpi hymy.
Guardian ei hymyillyt. Skakdi tähtäsi edessään leijailevaan Avhrak Va -robottiin kasvoillaan haudanvakava ilme, jossa oli ripaus vihaa.
"Arstein."

"Tiesin, että pieni nanoräjähde ei sinua pysäyttäisi, rakas Guardian!" Zorakia olisi huvittanut taputtaa, mutta hän hillitsi itsensä. "Olen...yllättynyt. Sinä olet tosiaan maineesi arvoinen."

Guardian piti tähtäyksensä vakaana kohti Avhrak Va:ta. Hän ei vaikuttanut reagoivan siitä kaikuvaan ylistyspuheeseen.
"Missä olet?"

"Istun henkilökohtaisessa sukellusveneessäni", Zorak sanoi heilauttaen kättään rennosti. "Olen tulossa. Enhän voi jättää väliin tämänkaltaista yhdenvertaisten tapaamista."
Guardianin kämmen puristui tiukemmin revolverin kahvan ympärille. Jotain naksahti aseessa.
"Haluamme sinun muistavan kaksi asiaa, Arstein.
"...'haluamme'? Et siis ollut ainoa selviytyjä?" Arstein hieroi leukaansa kiinnostuneen näköisenä.
Siinä samassa Makuta Nui käveli ruutuun. Varjojen olennolta puuttui vielä yksi käsi, mutta se oli muodostanut itselleen jo tilkkutäkkimäisen parin jalkoja ja yhden käden. Puuttuvan käden paikalla heilui pikkuruinen, niljakas ja musta lonkero. Makutan kasvoilla oli vihainen ilme.
"Heeeeei, Arsestein."
Pian Zorak jakoi saman vihaisen ilmeen.
"...mitkä kaksi asiaa?"

Guardian avasi terävähampaisen suunsa ja pakotti sanat ulos raivonsa läpi.
"Ensiksi. Hänen nimensä oli Pordok. Muista se."
"Ja?"
"Me tulemme luoksesi."
Siinä samassa Guardian veti liipaisimesta ja viimeinenkin ruutu pimeni täysin.
Zorak nousi tuoliltaan. Skakdin kalpeilla kasvoilla oli käärmemäisen velmu ilme. Hän kääntyi katsomaan takanaan odottavaa sinihohtoisilla silmillä tuijottavaa neljän metalliolennon ryhmää. Skakdi siirsi tuolin sivuun, nappasi vasemmalla kädellään seinää vasten nojaavan kävelykepin ja asteli Feterrojen välistä pyöritellen keppiä rennoin ranneliikkein.
"Valmistautukaa, kaunokaiseni. Show on alkamassa."

* * *

Guardian ja Makuta Nui juoksivat läpi hyvin valaistujen tehdaskäytävien. Manu juoksi edellä paiskoen ovia auki ja irroittaen erilaisia lukkojärjestelmiä telekineettisellä mahdillaan. Guardian vilkuili vasemmalla silmällään taaksepäin kaiken aikaa ja jakoi kiväärillään harhalaukauksia takana seuraavaa Avhrak Va -parvea kohti. Lentävät lautaset putoilivat tasaisesti, mutta jostain niiden takaa leijaili kolmisilmäinen, nelikätinen painajainen. Punaisena hehkuva plasma loisti sen olkapäistä.

"Vauhtia!" Guardian karjui vaihtaen sarjatulitoimintoon.
"Yritän, mutta...en...en tiedä koodia."
Plasmakiväärin raskas konetulijyske täytti ilman. Ammukset tuntuivat vain kimpoavan Feterran metallikuoresta. Vielä kaukana oleva robotti puristi luurankomaiset kämmenensä nyrkkeihin kuin vihaisena.

"Arvaa!" Guardian karjui heilauttaen itsensä sivuun, jolloin Avhrak Va -lautasten tainnutussäteet lensivät hänen ohitsensa.
Manu katseli koodinäppäimiä hetken hiljaa. Sitten hän paineli sen nappeja.
"Yksi-yksi-yksi-yksi."
Tylsistynyt valmiiksi nauhoitettu "väärin"-ääni kaikui ruman tööttäyksen säestämänä. Guardianin ilme oli epäuskoinen.
"Ai", Manu sanoi yllättävän rauhallisena. "No...yksi-yksi-yksi-kaksi."
Ääni toistui. Kylmä hiki valui sekä Guardianin että Makuta Nuin otsalta. Feterra leijui aina vain lähemmäksi.

"Ovatko Tongu ja muut varmasti tässä suunnassa?" Guardian kysyi huolestuneena.
"Pitäisi. Lähetin hänelle viestin kun kovistelit Arsteinia."

* * *

"POIS PÄÄSTÄNI."
Keltaisen jättiläisen päähän sattui. Se kuitenkin tiesi, minne oli mentävä.
Toivon mukaan Manfred ja Gurvana vain pysyisivät mahdollisimman elävinä siihen asti.

* * *

Feterra oli lähes huoneessa. Se ei puhunut sanan sanaa. Verenpunainen hohto alkoi tuntua jo kuumuutena Guardianin ja Makuta Nuin lähellä.
"Yksi-yksi-yksi-kol-"
"Ei."
"Se voi toimia!"
Uusi kiväärin lipas niksahti paikalleen.
"Ei."

Huoneen lattialla lojui useita teräksisiä osia. Osa niistä muistutti maalaamattomia Feterra-panssareita ja pari ilmiselvää päätäkin löytyi.
Joukossa makasi yksi puolivalmis, luurankomainen robottikoura. Guardian kyykistyi vauhdikkaasti, tarttui käteen ja heitti sen Makuta Nuille.
Makuta tuijotti kouraa useita sekunteja. Sitten se vilkaisi säälittävää lonkeroa toisen kätensä paikalla. Manun kasvoille muodostui virne.

Makuta siirsi kädentyngän kohti lonkeroa. Musta lonkero kurouttautui Feterra-käsivartta kohti ja kietoutui sen ympärille, vetäen sen tiiviisti kiinni Makutan kehoon.
Epäluonnollinen, viherhehkuinen antidermis kulkeutui vielä löysänä roikkuvaan käteen ja pian se alkoi liikkua. Luurankomaiset sormet aukeilivat ja sulkeutuivat. Kämmenpohjassa oleva sädease hohti valkoisena. Guardian ja Manu käänsivät molemmat katseensa takaisin Feterraan. Nyt he molemmat tähtäsivät sitä.

The Snowman

Klaanin saari, luola

Viisi Zyglakia oli kerääntynyt kartan ympärille. Kaikki katselivat keskittyneinä monimutkaista tunneliverkostoa ja painoivat taas ties kuinka monetta kertaa mieleensä sen mutkia ja kiemuroita. Punainen ja harteikas Guechex kurtisti kulmiaan erityisen ankarasti. Hän oli suostunut sopimukseen sen metallihirviön edustaman Skakdin kanssa, joten luonnollisesti hän tunsi myös olevansa vastuussa operaation onnistumisesta.

Pian olisi lähdön hetki ja Guechex loi kartaan vielä viimeisen katseen. Kyseinen paperi oli äärimmäisen arvokas. Se hologrammissa virnuileva Skakdi oli väittänyt kartan vievän vanhoja Ortonien tunneleita pitkin Klaaniin. Ja pieni vertaileva tutkimus oli osoittanut tämän todeksi: jos kartan tunneliverkosto tosiaan piti kutinsa, pitäisi Zyglakien päästä sitä pitkin iskemään suoraan Klaaniin. Guechex mietti kovasti, mistä tämä Z.MA. oli kartan saanut käsiinsä. Skakdi ei ollut kertonut.

Punainen Zyglak katseli ympärilleen luolassa. Hän ja reilu tusina lajikumppaneitaan olivat pakanneet varusteet, aseistautuneet ja tulleet tänne viime yönä, ja tämän päivän he olivat odottaneet kärsivällisesti.

Kärsivällinen odottaminen ei ehkä ole lajini parhaita piirteitä, Guechex mietti. Mutta ainakin olemme siinä parempia kuin ne skakdit. Kärsimättömät olennot. Tai ne ötökät, niistä ei ole tehokkaaseen toimintaan, liikaa byrokratiaa.

Ilta kuitenkin tummui jo ja pian oli aika iskea. Todistaa Allianssille Zyglakien mahtavuus. Tälle epäreilulle liittoumalle on asetettava rajat.

Guechex ei ehkä pitänyt liittolaislajeistaan, mutta ymmärsi strategisen edun. Hän tahtoi syrjityn kansansa parasta, ja oli tarpeen tullessa valmis menemään vaikka paljon tätä liittoumaa pidemmällekin. Mutta tämä ei ollut oikein, muut osapuolet ajoivat Zyglakeja alas oikein urakalla. Siksi Zyglakit eivät olleetkaan kertoneet muulle Allianssille tästä iskusta.

Tällä kertaa me saamme kunnian.


Kapteenin hytti

Taas näitä harmaita päiviä.

Harmaa Aine odotti kärsivällisesti.

Makuta Nui

Nynrah, käytävä, FETERRA TULLOO ARRAR RAR



”Nyt sitä mennään.”

Sininen Skakdi ja vihertävä Makuta tulittivat Avhrak Feterraa, joka lähestyi uhkaavasti. Kaikki ammukset kimposivat sen panssarista ja lensivät päin seiniä, joista ne kimposivat edelleen niin, että käytävässä alkoi olla tukalaa. Feterra lähestyi.

”En pidä. En pidä yhtään”, Manu sanoi ärsyyntyneenä.
”En minäkään, mutta onko muita ehdotuksia?” Guartsu murahti takaisin.

Feterra lähestyi. Guardianin oli pakko lopettaa ampuminen, koska Feterra oli enää metrin etäisyydellä hänestä. Seuraavaksi Guartsu huomasikin, että Feterra piteli häntä kurkusta. Hän nousi puolen metrin korkeudelle ilmaan, kun Feterran kuristava käsi nosti hänet. Hänen aseensa putosi lattialle.
Sitten se loppui, yhtäkkiä. Feterra alkoi vetäytyä taaksepäin. Guardian, joka oli pudonnut lattialle, näki hetken pelkkää mustaa, kunnes riittävä hapensaanti palautui. Hän hieroi kaulaansa ja katsoi, mitä oli tapahtumassa:

Punainen varjokäsi veti Feterraa kohti Manun ruumista. Makuta näytti voitonriemuiselta.
”HAH HAH HAH NYTPÄ TULI LOPPU TÄLLEKIN ROSKAIJAIJAIJAIJAIJAI!”
Useita teriä upposi Makutan vartalon läpi. Varjoenergiasta muodostunut käsi hajosi hitaasti katoavaksi punaiseksi usvaksi. Makuta lähti juoksemaan toiseen suuntaan käytävää pitkin.
”EI ENÄÄ KOSKAAN UUDESTAAN”, Manu huusi Feterran lipuessa perässä erittäin nopeasti. Se ammuskeli plasma-aseellaan, mutta Manu, joka käytti paljon energiaansa pysyäkseen haavoittumattomana, kimmotteli ammuksia pois.
”Kaipaisin hieman apua!” hän huusi. Guardian nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen. Nyt piti keksiä jotakin fiksua. Sitten hän huomasi katossa kulkevan putken.
Mitähän sen sisällä on? Guartsu ajatteli.
Ota selvää. Houkuttelen sen sinne, Manu viestitti. Guardian ei enää edes hätkähtänyt, vaikka yllättyikin aina jonkin verran, kun Makutan ääni kaikui hänen päässään.

Makuta oli nyt käytävän päässä. Hän huomasi, että ovesta ei ollut pääsyä ulos; Feterra oli hitsannut sen kiinni.
”Voi pas-” Manu aloitti, mutta Feterra saavutti hänet.
”No niin, romukasa. Nyt nähdään, mistä sinut on tehty”, hän uhosi Feterralle.
”Kysymys: Eikö sinut tapettu jo kerran?”
”Vähän niin kuin joo”, Manu vastasi.
”Kuole uudestaan.”
”En taida. Ei kuulosta mukavalta.”
Sitten Manu sulautui varjoon. Feterra oli hetken täysin liikkumatta paikallaan, mutta alkoi sitten tulittaa joka paikkaan. Seinät tulivat täyteen koloja. Guardian, joka roikkui katossa olevasta putkesta pää alaspäin, ei pitänyt siitä, että häneen melkein osui lähes koko ajan. Makuta ilmaantui Feterran taakse ja muodosti varjoenergiasta käteensä verenpunaisena hehkuvan pallon.
Triviaa: Tämänkin pallon muodostamiseen tarvitsin pallon yhtälön kolmiulotteisessa koordinaatistossa, Manu viestitti Guartsun päähän.
Kiitos tästä. Ja mitä minä teen tällä tiedolla?
Et SINÄ tee sillä mitään. Minä teen.
Aha.
Joko valmista?
Kyllä, tuo se tänne.

Manu työnsi energiapallonsa Feterran keskivartaloon. Se rätisi epämiellyttävän kuuloisesti ja jätti mustan jäljen Feterran panssariin. Feterra ei pitänyt. Se tarttui äkkiarvaamatta Manuun käsillään, nosti hänet ilmaan ja heitti koodilukittua panssariovea kohti. Sitten se lähti itse perään. Guardian odotti ja odotti. Hän toivoi, että Feterra ei ollut huomannut, mitä hän puuhasi. Hän oli valmiina katkaisemaan kaasua sisältävän putken, kun Feterra sitten ampui hänen päänsä vireen niin, että putki halkesi. Hänen naamalleen syöksyi tulikuuma kaasupurkaus.

Tuskissaan kiljaisten Guartsu päästi irti putkesta ja putosi suoraan Feterran syliin. Rautainen kuolema alkoi hakata sinisen Skakdin päätä seinään. Rajusti.
Manu huomasi, mitä oli tapahtumassa. Guardian ei selviäisi hengissä kovin kauan. Niinpä Manu sitten alkoi tehdä uutta hyökkäystä. Hän keräsi elementaalienergiaa huoneen varjoista ja alkoi muodostaa energiaa käsiinsä. Hän laittoi jalkansa tukevaan asentoon, asetti kätensä oikean kylkensä vierelle, kuin hänen käsiensä välissä olisi ollut pallo, ja itse asiassa siinä olikin energiasta muodostuva pallo. Sitten hän aloitti.
”Kaaaaaaaa-meeeeeeeeeee-haaaaaaaaaaaa-”
”MANUUUUUAAAAARGH!” Guardian karjui. Manu päätti jättää huudon kesken ja ampui mustan säteen Feterraa kohti. Feterra väisti viime hetkellä, mutta säde raapaisi sen kylkeä, josta lähti palanen irti. Guadian oli pudonnut lattialle. Hänen naamansa oli aivan mustelmilla.

Feterra poimi Guartsun maasta ja heitti hänet Manua päin. Makuta ei ehtinyt väistää vaan skakdi osui häneen, jolloin kumpikin klaanilaisista lensi lukittua ovea päin. Siinä he makasivat hetken Feterran lipuessa heitä kohti.
”Ilmoitus: Te kuolette nyt.”
”No skarrarrar”, Manu huokaisi. Sitten klaanilaiset katosivat. Feterra jähmettyi paikalleen. Minne ne menivät?

”Teleporttausvoima, ja miksi vasta nyt?” Guardian raivosi.
”En minäkään kaikkea voi ottaa huomioon. Sitä paitsi teleporttaus vie hirvittävän määrän energiaa, enkä minä ole missään loistokunnossa.”
”Mutta oven toiselle puolelle!”
”No hei, se on sentään paksu ovi. Minä en ole kanohi Olmak. Teleporttaukseen vaaditaan sama määrä energiaa kuin siihen, että tunkeutuisimme suoraan läpi.”
”Ai”, Guardian sanoi hieman happamana. ”No, ehkä minä sitten ymmärrän…”
”Ja sanon vain, että minä tuskin jaksan enää kävellä metriäkään.”
”No, onneksi se Feterra –”
Kuului ikävä räsähdys. Feterra oli tunkeutunut oven läpi.
”Nyt taitaa olla pakko juosta”, Guartsu sanoi hiljaa.
”Joo, niin taitaa.”

The Snowman

Pikku saari Klaanisaaren lähettyvillä, ranta

Abzumo oli rentoutumassa riippumatossa, joka oli sidottu kahden palmun välille.
Stephen kykenee hoitamaan asiat, hän ajatteli. Aurinko paistoi miellyttävästi lämmittäen, mutta palmun varjo suojasi Zumon kasvoja. Visorak tarjoili Makutalle virvoittavaa porkkanamehua. Lisäksi pari muuta visorakia istui löyhyttelemässä palmunoksaa viilentäen Makutan oloa.

Sitten rantaa pitkin heidän luokseen asteli uusi Visorak, jolla oli jotain sanottavaakin. Se mutisi omalla kielellään Toain korvaan käsittämättömiä, mutta Makuta ymmärsi kyllä.
”Ai, Aine tahtoo tavata? No lähetä tänne.”
Lisää mutinaa.
”Mitä se siellä hytissä.”
Visorak painautui maahan.
”Ai, minäkö sen sinne lähetin. No, käske silti tänne.”

Kuuliainen Visorak kääntyi ympäri ja kipitti takaisin rantaviivaa pitkin.

Abzumo muutti hieman asentoaan riippumatossa ja mietti, mitä asiaa Harmaalla Aineella mahtoi olla. Tai mitä sillä edes voisi olla.

Ei kai niitä soluja nyt niin paljon ole, että se mitään omaa kehittelisi.

Hetkisen odoteltuaan Abzumo huomasi Visorakin tulevan takaisin rannalta. Tällä kertaa sillä oli mukanaan hieman Exo-Toan näköinen hahmo, joka liikkui kummallisen näköisesti. Abzumo hihitti mielessään omalle tyylitajulleen, kun Harmaa Aine rullaluisteli hänen eteensä.

Kaunis luomukseni.

Harmaa Aine oli Exo-Toasta muokattu ja raskaasti panssaroitu haarniska. Pelkkä suurien, harmaiden panssarilevyjen peittämä keskiruumis näytti kolmen Toan painoiselta. Pienillä renkailla varustetut jalat ja äärimmäisen hienostuneet kämmenet eivät olleet niin järkälemäisiä, vaikka raajatkin olivat liki kahden Toan reiden paksuiset. Panssaroidut kaulukset piilottivat päänä toimivan lasisen kuvun, niin että siitä näkyi vain pieni osa.

”Tahdoit tavata?” Makuta kysyi laiskasti luomukseltaan, ja nousi istuma-asentoon riippumatossaan.
”Odotin laivassa, kuten käskit” massiivinen haarniska vastasi oudolla äänellään. Harmaan Aineen puheesta oli hyvin vaikea sanoa, kuuluiko se robotille vai elävälle olennolle. Pientä hienostuneisuutta äänessä kuitenkin oli.
”Ja se onkin oikein hienoa että odotit. Mutta oliko sinulla jotain asiaakin?”
”Rahkshi-partio saapui ja ilmoittautui minulle suunnitelman mukaan. Olivat löytäneet etsimänsä.”
”Aaah, tämäpä hienoa. Onneksi jätin sinut Rakhshi-ryhmän komentoon. Hienoa työtä. Nyt, takaisin kaleeriin siitä.”

Harmaa Aine oli juuri kääntymässä ympäri, kun Abzumo vielä avasi terävähampaisen suunsa.
”Olet Rakhsheille korvaamattoman tärkeä, sinulla kun on tuota aivokapassssssssiteettia.”

Makuta alkoi nauraa sihisevää nauruaan ja koputti huvittuneesti Harmaan Aineen päänä toimivaa kupua, jonka alta näkyivät irtonaiset aivot.

”Ja kuka antoi teille luvan lopettaa tuulettamisen?” Abzumo kivahti palmunlehtiä suussaan kantaville Visorakeille, jotka kävivät heti hätäisesti nöyrään työhönsä.


[spoil]Pisteitä Manfrediukselle, kirjoitti ison osan tästä.[/spoil]

keetongu

Nynrah, tehdas, voimala

Keetongu ja hänessä roikkuvat kolme Matorania olivat päässeet ulos Valimosta voitokkaan sähkömagneetti-välikohtauksen jälkeen. Vaikka sula rauta olikin sulattanut pätkän rautasillasta pois, oli siltaverkostosta löytynyt reitti ulos Valimosta. Nyt nelikko piti taukoa huomattavan rauhallisemmassa voimalaitoksessa, joka oli rakennettu joen luo kasvaneen energiantarpeen tyydyttämiseksi vain vähän aikaa sitten. Laitoksessa oli vielä paljon rakennusroinaa ja pakkauksia, joista Tongu kyhäsi väliaikaisen piilopaikan. Sankarit miettivät seuraavaa siirtoa ja tutkivat tehtaan karttaa. Kukaan ei sanonut mitään vähään aikaan.

”ULOS PÄÄSTÄNI.”
”Häh?” Ontor hätkähti.
”Aaauh. Pääni. Se oli, tuota, mielensisäinen linkki Manulta. Pyytävät apua. Minun pitää mennä pelastamaan heidät. Kertoi sijainnin.”
”Ja me tulemme mukaan,” Ternok sanoi.
”Ette varmaan tule”, Tongu sanoi, ”Menkää padon yli varastoille. Q neuvoo teidät perille. Pistäkää alukseni runko (kelluuhan sen?) joen uomaan ja pitäkää matalaa profiilia. Minulla on suunnitelma.”

Kyklooppi nosti Matoranit pois piilopaikasta ja laski heidät patosillalle vievälle rampille. Q-mies kääntyi kuitenkin vielä hänen puoleensa.

”Ota kartta, tehdas on melkoinen sokkelo. Me pärjäämme kyllä. Hyvitän sinulle myöhästymisen. Mene!” Matoran sanoi, ojensi kartan Tongun lapiomaiseen kouraan ja lähti Ontorin ja Ternokin perään. Tongu sulloi kartan taskuunsa ja sukelsi takaisin tehtaan pahoihin syövereihin oppaanaan vain häilyvä mielensisäinen kuva kohteestaan.

Guardian

Nynrah
Varasto

Paksun teräsoven palaset putoilivat lattialle kolisten.
Ammuskelusta lommoinen ja vaurioitunut Avhrak Feterra leijaili verkkaisesti kohti Makuta Nuita ja Guardiania, jotka perääntyivät askel askeleelta taaemmas koodilukon takana olevaan huoneeseen. Juuri kaksikon huoneeseen siirtänyt Manu tunsi olonsa uupuneeksi. Uuden kehon kanssa tulisi olemaan vielä tottumista, ja makuta-voimien täysi hallinta tulisi olemaan näin vähillä voimilla hyvin vaikeaa.
Kaksikkoa lähestyvä mekaaninen hirviö venytti teräskäsivartensa niiden äärimmäiseen pituuteen, mikä sai olennon näyttämään huomattavasti suuremmalta ja uhkaavammalta. Feterran metallinen pää oli kyyristynyt mahdollisimman etukenoon ja lähelle sen kahta uhria. Metallinen pää kääntyili tarkoituksenmukaisesti puolelta toiselle, mutta sinisten silmien jäinen hohde pysyi tarkasti makutassa ja skakdissa.
Feterran mukana huoneeseen leijaili kaksi syyttävästi tuijottavaa Avhrak Va:ta, jotka asettuivat sen molemmille puolille. Tainnutussäteiden lasertähtäimet syttyivät.

Guardian vilkuili ympärilleen. Huone, johon rautainen kuolema oli ajanut kaksikon oli täynnä suuria teräskanistereita, joiden pintaa ruoste alkoi jo joistakin kohdista syödä. Matoran-kielisiä kemikaalien ja kaasujen nimiä luki kanisterien etiketeissä.
Huoneen seinät olivat kivisen harmaat ja erittäin jykevät, eikä niiden pinnassa ollut ainuttakaan naarmua tai edes kulumaa. Vain yhdestä ovesta pääsisi ulos.
Guardian katsoi sinihohtoisiin silmiin ja piti ilmeensä vakavana.

"Vai niin. Ajoit meidät umpikujaan."
Guardian nosti kiväärinsä hitaasti esiin ja piti tähtäyksensä Feterran keskimmäisessä silmässä.
"Nokkelaa", Guardian joutui myöntämään hampaidensa välistä.

Makuta Nui seisoi Guardianin vieressä, osoitellen Feterraa sen lajitoverin irtonaisella kouralla. Hän vilkuili Feterran takaa näkyvää oviaukkoa toisella silmällään, mutta katsoi vihjailevasti Guardianiin toisella. Makuta raotti suuaukkoaan ja ilmeili Guardianille niin huomaamattomasti kuin vain kykeni.

Ennen kuin makuta ehti lähettää Guartsulle minkäänlaista viestiä, jokin tukki oviaukon ja sulki ulos siitä huoneeseen pilkistävän valon. Guartsun ja Manun silmät laajenivat. Oikeanpuoleisesta Va:sta alkoi kuulua radionomaista säröääntä.
"...hieno ajatus, nokkelat antagonistini, mutta olen askeleen teitä edellä", Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni sanoi suorastaan kohteliaasti. "Astuitte juuri teollisuuskemikaalien ja kaasujen säilytyshuoneeseen, ja turvallisuussyistä noita seiniä ei kaataisi edes ohjusisku."

Makuta Nui pihisi happamasti ja sekä Makuta- että Feterra-käsi puristuivat nyrkeiksi. "Rrrrrgh. Hieno palo-ovi."

Zorak hykerteli. "Nimenomaan. Toisaalta taas...en haluaisi heittää näin hyvää vastustajaa roskiin näin...tylsässä paikassa. Jos jaksatte kuunnella tarkasti, voin antaa pienen mutta hyödyllisen vinkin."
Skakdi-tiedemies naurahti taas lämpimästi, mutta nauru loppui lyhyeen. Yhden kemikaalivarastossa kaikuvan plasmalaukauksen jälkeen oikeanpuoleinen Avhrak Va putosi maahan kolmena savuavana osana, jolloin sen jäänsininen silmävalo välkkyi vähitellen sammuksiin. Guardian siirsi tähtäimensä takaisin uhkaavasti leijuvaan Feterraan.

Kesti joitakin sekunteja radiohiljaisuutta, ennen kuin jäljelle jääneestä Avhrak Va:sta kuului ääntä.
"...otan tuon kieltävänä vastauksena. En siis pakota. Hyvästi, Vartija. Hyvästi, hirviö."

Radioäänien kaikottua Va ja Feterra hyökkäsivät välittömästi, mutta niin tekivät myös Guardian ja Makuta Nui. Huoneen katonrajaan vetäytynyt Avhrak Va ehti ampua seitsemän lumenvalkoista tainnutussädettä skakdin ja makutan suuntaan ennen kuin äänekkäiden siivenheilahdusten myötä Manu sinkoutui korkealle. Viimeinen näkymä kamerarobotin sinisessä silmässä oli metallinhohtoinen Feterra-kämmen, joka musersi sen ruttuun.

Sillä aikaa Guardian opetteli tanssimaan. Hän hypähteli suorastaan rytmikkäästi edestakaisin väistellessään Feterran ammuksia. Rautarobotin kämmenpohjista syöksähtelevät valkoisena hohtavat sarjatuliammukset kimpoilivat pitkin huonetta ja ajoittain hipaisivat Guartsun jalkoja aiheuttaen pieniä palovammoja. Päästyään jaloilleen Guardian jakoi pari hajanaista laukausta kivääristään kohti Feterraa. Molemmat tärähtivät sen pintaan voimakkaasti ja saivat ilmassa leijuvan koneen heilahtamaan taaksepäin ja kolahtamaan vasten kaasukanistereita. Laukauksista jäi koneen pintaan vain tummanpuhuvia naarmuja ja lommoja ja Feterra näytti pääasiassa ärtyvän osumista. Punahehkuinen plasma kerääntyi sen olkapäätykkien sisällä ja näytti olevan valmiina räjähtämään tulisesti kohti Guartsua.

Ennen mahdollisesti kohtalokkaaksi osoittautunutta kämmensädelaukausta Feterran päähän kuitenkin kolahti jotain. Siipiään kärpäsmäisesti räpyttelevä Manu roikkui nyt metallihirviön päässä ja hakkasi sitä molemmilla nyrkeillään, mikä sai olennon heilumaan edestakaisin. Manun harhauttaessa Feterraa Guartsu vaihtoi vikkelästi Vartija-kiväärinsä tulitustoiminnon sarjatuleksi ja antoi aseen laulaa. Tuhoisan plasmaoopperan jokainen nuotti osui suoraan Feterraan ja pehmensi sen kuorta. Huoneen akustiikka sai äänet kaikumaan niin, että mikään muu ei edes kuulunut varastossa.
Makuta Nuin oli pakko turvautua telepaattiseen kanavaan.
ÄLÄAMMUÄLÄAMMUUUUUUUUUUUUUH!
En minä sinuun osu, älä huoli, Guardian pohti kylmän viileästi tilanteesta huolimatta.
Et takuulla, mutta satutko hyvä Gurvana nyt vain huomaamaan, että takanani on tasan neljätoista kanisteria tulenherkkiä kemikaaleja.
Guardian asteli Feterraa kohti, vaikka kiväärin tuoma vastus sitä vaikeutti. Leijonanosa ammuksista osui teräksiseen tappokoneeseen ja loput seinään sen takana. Saanen pyytää edes vähän luottamusta?

Makuta oli vastaamassa jotain. Ajatuksen voimalla vastaamisessa sattui kuitenkin olemaan se sisäinen ongelma, että ajatuksia oli vaikea hallita. Ajatusten hallinta osoittautui erityisen vaikeaksi silloin, kun ajattelija koki suuria tuskia.
Avhrak Feterra tarttui hetken hallitsemattomuuden jälkeen Manuun kaikilla neljällä kourallaan.
"K-k-kehotus: Ku-ku-KU-kU-kUoLE."
Kaikki kourat ampuivat yhden valkoisen ammuksen Manuun, joka karjaisi tuskissaan. Sitten Avhrak Feterra heitti Makutan taakseen. Yllättävän painava pimeyden olento törmäsi takanaan oleviin kanistereihin ja jäi makaamaan liikkumattomana.

Guardianin ilme oli epäuskoinen, mutta se muuttui sekunnissa vihaiseksi. Skakdi veti lippaan ulos, iski uuden sisään ja jatkoi tulitusta kohti Feterraa, mutta nyt se osoittautui vaikeammaksi. Metallikonetta ei häirinnyt enää mikään ja Guartsu joutui ampumaan varovaisemmin välttääkseen kanistereihin osumista.
Varovaisuus osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ripeästi liitävä Feterra oli kahdessa sekunnissa aivan Guardianin edessä. Sen teräskoura nappasi kiinni skakdin kaulasta ja nosti tämän ylös teräksisen tiukkaan kuristusotteeseen.
Sininen skakdi pudotti kiväärinsä lattialle ja yritti epätoivoisesti vääntää Feterran suurta kättä irti kurkustaan. Veri alkoi maistua Guardianin suussa ja näköaisti alkoi vähitellen pettää.
Hirviön olkapäissä kuumenevat plasmalaukaukset olivat valmiina ampumaan. Ne kääntyivät kohti skakdin päätä päästääkseen sinertävän sotaveteraanin tuskistaan.

Feterra kuitenkin sammutti plasma-aseensa välittömästi suorastaan hätääntyneenä, kun se huomasi ympäröivän huoneen täyttyvän kellertävästä, pistävänhajuisesta kaasusta.
Teräskoura aukesi ja Guardian putosi lattialle metallihirmun otteesta. Skakdi hengitti kuin viimeistä päivää pidelleen kurkustaan kiinni.
Feterran pää kääntyi kokonaan ympäri.
"Si-Sih-sInÄ.."
Makuta Nui seisoi valtavien teollisuuskaasukanisterien päällä vahingoittuneena, mutta virnuillen voitokkaan näköisenä. Kanisterit olivat auki ja bensiiniltä haiskahtava kaasu täytti vähitellen huonetta.
"Ha ha ha haa. Ammu meidät ihan vapaasti, jos haluat."
Guardian nousi pystyyn plasmakivääri käsissään, mutta hän ymmärsi sen olevan huono vaihtoehto. Skakdi laittoi kiväärin takaisin selkäänsä ja naksautti rystysiään.

Feterra sammutti sekä kämmenpohjissaan että olkapäissään olevat sädeaseet. Jos tunteeton tappajakone olisi pystynyt raivoamaan, se olisi tällä hetkellä kiroillut kuin merimies.
Feterra puristi kouransa nyrkkeihin ja syöksyi kohti Manua.

The Snowman

Ko-Huna-Koro, iso mökki

Snowman avasi silmänsä. Sitten suunsa.
"Mhhmömmöm?"
"Kas vain, herätys sinullekin" hänen vieressään loikova Make sanoi huvittuneisuutta äänessään.

Snowie nousi hieman ryhdikkäämpään asentoon pehmeässä tuolissaan ja katseli ympärilleen.
"Torkahdin?"
"Voi kyllä."
"Eh, paljonko kello on?"
"Et sinä uinaillut kolmea tuntiakaan, katso ulos ikkunasta niin näet."

Näennäisen suuren ponnistelun tuloksena lumiukko vääntäytyi ylös tuolista ja tallusti ikkunalle.
"Kappas. Pimeää tuolla ulkona."
Makekin nousi seisomaan ja liikkui Snowien rinnalle.
"Joo. Vasta äsken tummui tuollaiseksi, ei se ole vasta kuin myöhäinen ilta. Tai ehkä tämä on jo aikainen aamu. Paha sanoa, kun minäkin nukuin tovin."
"Mitenkäs Kepen tutkimus, saiko hän-"

Snowie kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä, kun hän näki ikkunan heijastuksesta takan ääressä kyhjöttävän vihervalkoisen Toan. Kepe oli selvästi hereillä, mutta näytti kuitenkin olevan jonkinasteisessa transsissa. Hän käänteli edessään olevia papereita aina vähän väliä ympäri ja mutisi hieman itsekseen. Hänen silmänsä verestivät selvästi, eikä Toa näyttänyt pysyvän hereillä kuin ajatuksen voimalla.

Tarkkailtuaan toveriaan hetken Snowman viittoili Makea kumartumaan puoleensa, ja supatti tämän korvaan.
"Kutsun tuota 'Spinsterin uskomattoman jääräpäiseksi mutta ihailtavan sinnikkääksi onkominunmuktarkoitustutkiajotainilmankahvia -tilaksi'. Olisit nähnyt pari kuukautta takaperin, kun hänen Valvojansa reistaili. Kaveri pysyi hereillä varmaan kolme päivää putkeen."
Make katseli siirsi katseensa Kepestä Snowieen.
"Tuota, sepä hienoa. Eikö meidän pitäisi auttaa häntä noiden papereiden kanssa tai jotain?"
"Muuten kyllä, mutta ainakaan minun työpanostani hän ei niinkään arvosta kuin pidä äärimmäisen häiritsevänä. Joten, ehkä annamme hänen hoitaa käännöstyön."
"Aa. Okei."

Sitten Make kääntyi takaisin ikkunaan päin, Snowie teki perässä.
"Myrsky tuntuu vain voimistuvan" punainen moderaattori mietti ääneen. "Hellittääköhän se tuosta vielä?"
Kummatkin klaanilaiset tuijottivat pimeyteen. Lumimyrskyn näkeminen kaikesta siitä valottomuudesta oli vaikeaa, mutta tuulen tuiverruksen kuuli hiljaiseen mökkiin hyvin.
"Sen täytyy. Emmehän me muuten voi jatkaa matkaamme, vai mitä?" Snowie sanoi hymyillen.

Summerganon

Pieni saaripahanen, jossain merellä

Sade piiskasi Summerganonia ja Serania, jotka kyhjöttivät pienellä luodolla keskellä synkkää merta. Oli yö ja aivas oli pilvessä, eikä tähtiä näkynyt. Seran katseli äänettömänä kaksikon päivällä kyhäämän nuotion jäännöksiä. Sade oli sen sammuttanut, eikä heillä ollut voimia ja intoa enää väkertää suojaa. He vain istuivat puun runkoon nojaten ja odottivat

Summerganon oli kietoutunut viittaansa, jota sade kasteli. Tuona synkkänä, sateisan yönä Summerganonin mieleen tulvahtivat muistot matoranien ystävällisyydestä ja ne lämmittävät hänen mieltään, mutta toivat pintaan myös haikeita ajatuksia. He olivat kaukana Klaanista, merellä, sateisan yönä.

Kaksikko oli tietoisesti valinnut saaren mahdollisimman läheltä saarta, jonne Kapura jäi. Saarta, jonne Kapura jäi toteuttamaan kohtaloaan, mikä se ikinä sitten olikin. Kolme hyvettä tai ajatus Suuresta hengestä ei ollut koskaan johdattanut Summerganonia orjallisesti eteenpäin, mutta sinä hetkenä, jolloin Summerganon ja Seran päättivät lähteä saarelta, oli jokin suurempi saanut heissä vallan. Vai oliko? Kenties se oli vain hetken mielijohteesta tullut päätös, mutta he uskoivat, että saarelle jääminen oli osa Kapuran kohtaloa. Tuo saari oli yhä heidän näköpiirissään. Ja tuona sateisena yönä, kun Seran ja Summerganon istuivat sammuneen nuotion äärellä, puuhun nojaten, näkivät he miten pilvet rakoilivat ja yksinäinen tähti ilmestyi tuon saaren yläpuolelle.

Aamulla kumpikaan ei tiennyt, oliko koko yö ollut unta tai sitä, milloin he olivat nukahtaneet, mutta heissä oli syttynyt toivo. He haistoivat raikkaan meri-ilman, aurinko paistoi ja tuntui, kuin heidän voimansa olisivat palautuneet ihmeen kaupalla tuona yönä.

"Kapura tarvitsee meitä", Seran totesi hiljaa ja Summerganon nyökkäsi. He astuivat taas veneeseen ja Seran ohjasi sen kohti saarta, jonne heidän toverinsa oli jäänyt.


Tuntematon saari, eli "Zairyhin saari"

Summerganon ja Seran ankkuroivat veneen kallioiselle rannalle matalikkoon ja kahlasivat kuiville. Päivänvalossa, positiivisella mielellä kohdattuna saari ei tuntunut heti niin uhkaavalta, vaikka se oli läpeensä villi ja suuret pedot vaanivat siellä.
"Pitäisikö meidän suunnatta sinne, missä viimeksi kadotimme Kapuran?" kysyy Summerganon Seranilta, joka tyyvyy vain mumisemaan hyväksyvästi. Kaksikko suuntaa päättäväisesti kohti tiheää metsikköä, aivan kuten viime kerrallakin.

Heidän kimppuunsa ei käyty. Aivan kuin saaren ikivanhat, villit pedot ja voimat olisivat lamaantuneet. Summerganon kääntyi katsomaan taakseen. Metsikkö tuntui ikäänkuin umpeutuvan heidän takanaan, eikä rantaa näkynyt. Mutta nyt se ei pelottanut. Seran jatkoi päättäväisesti eteenpäin ja Summerganon seurasi, tarkkaillen jatkuvasti ympäristöä. Hetkessä kaikki muuttui painostavaksi ja kaksikosta tuntui, kuin he olisivat matkalla pimeyden sydämeen.

"Suga, katso!" Huikkaa Seran ja Summerganon kiinnittää huomionsa taas reittiin pimeiden puskien sijaan. Heidän edessään on juuria. Valtavia juuria, osa katkenneita, osa kunnossa. Ne jatkuvat käytävämäiseen aukkoon tiheässä metsässä. Sinne, minne Kapura silloin katosi. "Ole valmis", Summerganon sanoo ja vetää miekkansa esille. Seran tekee samoin ja niin kaksikko astelee juurikkoa seuraten kohti metsän tiheintä aluetta.

Juuria täynnä oleva polku vei kymmenen metrin jälkeen jyrkästi alaspäin ja he saapuivat pimeään, varjoisaan paikkaan. Puut kasvoivat tiheästi heidän ympärillään ja heidän edessään oli kallio, jonka huippu työntyi ulospäin varjostaen puiden raskaiden oksistojen kanssa; auringonvaloa ei juuri päässyt läpi. Juuria oli siellä täällä, mutta ne olivat paikallaan. Puuseinämän takaa näkyi jotain harmaata, jokin rakennus. "Tuolla..." Seran kuiskasi ja Summerganon katsoi hiljaa puiden läpi. Yhtäkkiä hän lähti juoksuun ja Seran seurasi esimerkkiä. Oksat katkottiin tieltä pois, eteen osuvat juuret kokivat kovia. Kaksikko kampesi itsensä kasvillisuus-seinän läpi ja sen läpäistyään heidän eteensä levittäytyivät maahan lysähtäneet ruosteiset ovet ja valtava halli. He astuivat sisään. Jostain kuului ääniä.

Summerganon ja Seran pitivät miekkansa valmiina kävellen hitaasti eteishallia eteenpäin. He kuulivat korisevia, uhkaavia ääniä. Ehkä se oli vain kuvitelmaa, ehkä ei, mutta he tunsivat, että Kapura oli lähellä. Ja jokin muu.

[spoil]Kiitokset Kapuralle ohjauksesta.[/spoil]

Makuta Nui

Nynrah, kaasuinen kemikaalihuone



”KUOLEEEEERGGHH!” Makuta Nui huusi hakatessaan Feterran päätä nyrkeillään. Hän istui metallihirviön niskassa estäen jaloillaan putoamisen. Feterra huojui sinne tänne ja yritti ravistaa vaivan niskastaan. Sillä välin Guardian yritti murtaa palo-oven. Hän kuitenkin joutui luovuttamaan, sillä ovi ei avautunut, vaikka hän kuinka väänsi sitä auki.
Olisipa Tongu täällä… Guartsu ajatteli tuskissaan. Hän saisi tämän oven väännettyä auki.
Seuraavaksi Makuta lensi hänen viereensä ja löi päänsä seinään.
”Tästä ei saisi muodostua tapaa”, Manu valitteli.
”No älä iske päätä seinään”, Guartsu irvaili. Sitten Feterra sieppasikin hänet käsittelyynsä.
”Aaaa-puuuuu-aaaaargh!” Guartsu huudahti, kun Feterra yritti murskata hänen selkärankaansa palasiksi pidellen kahdella kädella ruumista paikallaan ilmassa ja hakaten toisella kahdella.
Apua? Manu viestitti.
APUAAAAA!
Miten olisi molekulaarinen häiriö?
Ggggrhhhrhhrhhhhhhhzrb.
Saa luvan kelvata.
Feterra pysäytti toimintansa huomatessaan, että Makuta hyökkäsi suoraan sen silmille. Se paiskasi Guardianin maahan ja yritti estää Makutaa, mutta tämä ehti päästä kosketuksiin Feterran pään kanssa. Pian rautaolento huomasi, että sen silmät olivat kadonneet. Makuta hänen päällään nauroi voitonriemuisena.

Feterran aistit eivät kuitenkaan näyttäneet rajoittuvan näköön. Se tarttui äkkiä kiinni Manun ruumiiseen ja työnsi hänen päänsä katon sisään.
Tuuuuoooo saattoi sattua… Guardian ajatteli.
Feterran päästettyä irti Makutan ruumis jäi riippumaan katosta. Sitten hirviö alkoi hakata roikkuvaa ruhoa.
”Julma kone”, Guardian murisi. ”Eikö sitä saa hengiltä millään?”
Paljonkohan tuo mahtaisi painaa? Manun ääni sanoi hänen päässään.
Feterrako?
Juuri se. Kiirettä. Tämä ei tunnu mukavalta. Luulen hajoavani pian. Kirjaimellisesti.
Olisiko sata kilogram-
KYSYIN PAINOA, EN MASSAA!
Öh…
Massakertaagravitaatiokentänkiihtyvyysjasittenkuntiedänsen…
Guardian ei päättänyt jäädä kuuntelemaan vaan hyökkäsi jälleen Feterraa päin. Feterra kuitenkin otti hänet kiinni, ennen kuin hän ehti iskeä ensimmäistäkään lyöntiä. Pian entinen vartija roikkui katossa Makuta Nuin vierellä.
Ei kuulunut suunnitelmiin, Guartsu pihisi ottaessaan vastaan luonnottoman julmia iskuja.
Valmiina irrottamaan pään katosta, Manu vastasi hiljaa, jos pään sisäinen ääni voi olla hiljainen.
Sitten Feterra romahti lattian läpi. Manu irrotti itsensä katosta ja rysähti lattialle.
”Ei… jaksa”, hän voihkaisi. Guadian pudottautui hänen vierelleen.
”Kuinka paljon voimia jäljellä?” hän uteli.
”Miten tämän sanoisi. Jos pitäisi juosta, hankalaksi käy.”
”Hankalaksi käy muutenkin, sillä ovi on yhä kiinni.”
”Pudotin sentään Feterran lattian läpi. Paitsi, että…”
”… ne osaavat…”
”… lentää.”
Samassa lattian läpi lensi rautainen kuolema, joka sieppasi kaksikon ja heitti sen päin räjähdysherkkiä kemikaaleja. Guardian yritti nousta ylös siitä, mihin oli jäänyt, kunnes huomasi, että oli tahriutunut kokonaan johonkin likaisenkeltaiseen. Sitten hän katsoi vierelleen. Tiedoton Makuta ei voisi auttaa häntä juuri nyt. Feterra liisi häntä kohti.
Se ei enää näe mitään! Guardian tajusi. Tietenkään ei. Sillä ei ole silmiä.
Hän kirosi itsekseen typeryyttään. Sitten hän äkkäsi, että hänen takanaan puinen laatikko oli syttynyt palamaan rikkoutuneen kemikaalipullon valutettua sisältönsä sen päälle. Ja koko huone alkoi olla täynnä kaasua.
Diffuusio… saapui yksittäinen ajatus Manun suunnalta.
Differentiaalilaskenta. Diffraktio. Differenssi.
Guardian päätti jättää nämä ajatukset huomiotta ja keksittyä ongelmiinsa: räjähdysherkkää kaasu oli levinnyt huoneilmaan, hänen takanaan leimusi palava laatikko ja silmätön Avhrak Feterra oli metrin päässä hänen edessään.

”Ei parhaita päiviäni”, Guardian sanoi puoliääneen.

The Snowman

Ko-Huna-Koro, mökki

Kepen väsyneet silmät laajenivat hetkessä.

Luinko minä juuri oikein? hän mietti ääneen. Valkoinen Toa kaivoi vieressään olevan käännösoppaan 'Minä mitään Rauta tarvitse' paperipinon alta, ja etsi oikean kohdan. Sitten hän vertasi sitä muuannen Arkistoista lainattuun muinaiskirjoituskarttaan, tutki paikallisen Matoran-väestön murrekaaviota ja viimein nosti kivitaulun käsiinsä, ja luki kohdan uudelleen.

Kyllä, siinä tosiaan lukee Nimda.

Valkovihreä Toa kääntyi tuolillaan ympäri ja huikkasi: ”Snowie, Make, tulkaa kat-”

Kaksi klaanilaista nukkuivat.

”Snowie! Make!”

Ei reaktiota.

Kepe keskitti voimansa, ja aktivoi harvinaisen vähän käyttämänsä elementaalivoimat. Hänen avoimesta kämmenestään singahti pieni valkoisena hohtava säde kumpaankin uinailevaan klaanilaiseen, ja nämä säpsähtivät kylmän vaikutuksesta hereille.
”Mhhmhmmmolenhereillä!”
”Hynngh kuka missä mitä?”
”Kaverit tänne nyt!”

Make ja Snowie laahustivat silmiään hieroen kärsimättömän näköisen Kepen luo.
”Oliko pakko herättää? Näin juuri kivaa unta ja ai joo sinä et ole saanut nukkua ollenkaan ei mitään niiiin oli asiaa?”
Kepe mulkaisi höpöttävää Snowieta hassusti, mutta kumartui sitten kivitaulun puoleen.
”Luulen, että tässä puhutaan Nimdasta.”
”Näytäpäs” Make hihkaisi, ja poimi kivitaulun käsiinsä. Muinaisella kielellä kirjoitetun kivitaulun. Hetken hiljaisuus. ”Tai jos sinä lukisit ääneen?”

”Sitä minäkin” Kepe tokaisi, ja otti taulun vastaan. Hän kaivoi käännösmuistiinpanot, ja aloitti hitaasti etenevän mutta sangen painokkaan lukemisensa.

”Kolmannenkymmenennen päivän aattona Hän tuli ensimmäisen kerran. Vielä Hän, Profeetta, antaa meille uuden mielen, ja niin me puhumme viisain suin, huudamme kaikki Hänen nimeään, kaikki me palvelemme Häntä.”
”Hän vai HÄN?”
”Shh, antaa Kepen lukea.”

Vihervalkoinen Toa rykäisi kurkkuaan, ja jatkoi vaivalloista käännösluentaansa.
”Hän, Profeetta, tuo takaisin ne, jotka murehtivat kaukana sieltä, missä kansansa kokoontuu. Olet meidän kotimme, meidän tähtemme yössä. Nimdan valo loistaa siellä missä Sinä-”
”Hei, Nimda!”
”Oikeastiko?”
”Ai joo anteeksi, jatka.”

”... kuljet ja johdat kansamme hyvyyteen. Vaikka kylvätte vähän ja leikkaatte vähemmän, jäätte syödessäkin nälkäiseksi, ei viisauden valo teitä jätä. Saatte mielen rikkaudet, kun Profeettaa seuraatte. Hän... Eh, tässä koko loppupätkässä ei lue enää mitään Nimdasta. Mutta ilmeisesti tämä 'Profeetta' matkusti syvemmälle saaren sydämeen, ylös Mt. Ämkoon rinteitä.”

Uhrak oli ilmestynyt kolmikon taakse.
”Hyvää luettavaa?”
”Kas, hei herra.”
”Tuota noin...” Kepe aloitti hieman epävarmasti. ”Ihan kuin Klaanin saarella olisi kokonaan oma uskontonsa. Miten on mahdollista, ettemme tiedä tästä mitään?”
”Voi, poikaseni” Uhrak selitti. ”Kun tänne muutti muilta alueilta väkeä, ja varsinkin järjestönne saavuttua tänne vanhat ja uudet perinteet sekoittuivat keskenään. Mutta mitä syvemmälle saaren sisäosiin mennään, sitä enemmän vanhoja tapoja on jäljellä.”
”Eli. Jos jatkamme matkaamme Mt. Ämkoon rinteitä ylös, saatamme saada lisää selville Nimdasta?”
”Luonnollisesti.”
”Toverit” Kepe julisti. ”Näyttää siltä, että matkamme jatkuu.
”Aamulla” Make lisäsi, ja käpertyi mukavasti huoneen nurkkaan Snowien asettuessa pehmeään tuoliinsa.

Kepe jäi tuijottamaan matkakumppaneitaan hetkeksi, mutta kävi sitten itsekin pitkäkseen suuren taljan päälle.

Toa Kapura

Vanha laboratorio

Summerganon ja Seran astelivat varovasti sisälle. Metalliset koneet ja lasinsirut tuijottivat kaksikkoa vaitonaisina. Huoneen kuolleet juuret yhtyivät eräässä nurkassa, jonka ympärillä oli eniten lasinsiruja sekä muuta epämääräistä sälää.

"Kapura?" Seran huusi. Ei vastausta. Vain pieni veden väreilyä muistottava ääni.

"Kapura? Oletko siellä?" Summerganonkin yritti. Ei vastausta taaskaan, mutta veden väreilyä muistuttava ääni voimistui.

Viimein Seran rikkoi hiljaisuuden joka vallitsi, kun kaksikko tutki vanhaa laboratoriota odottaen Kapuran hyppäävän varjoista tai lonkerohirviön vangitsevan heidän.

"Miksi täällä on näin valoisaa?" Seran kysyi. Summerganonkin ihmetteli: pieni ovi ei voinut tuoda suureen huoneeseen niin paljon valoa. Ulkoa ei tosiaankaan näyttänyt, että katossa olisi valtavasti reikiä. Summerganon päästi hämmästyneen huudahduksen katsoessaan kattoa varmistaakseen reikien määrän.

Kattoa ei näkynyt. Sen sijaan huoneen katto oli väreilevän, kristallinkirkkaan nesteen peitossa. Neste näytti muodostavan kuvioita, mutta niitä ei erottanut selvästi. Väreilevä ääni voimistui?

"K-Kapura?" Seran kysyi katsellessaan katon omituista nestettä, joka valaisi huonetta. Hetken oli hiljaista. Sitten nesteestä kuului ääniä, joita kumpikaan kaksikosta ei kuitenkaan erottanut puheeksi.

Hetken Toat seisoivat siinä katselemassa ihmeellistä nestettä. Hetken Summerganon luuli erottaneensa nesteessä omat kasvonsa, mutta ne hävisivät nopeasti. Myös Seran näytti lumoutuneen mystillisestä mutta jollain oudolla tavalla kauniista nesteestä, joka taianomaisesti leijui katon tuntumassa.

Sitten oviaukkoon ilmestyi tumma hahmo. Se puoliksi käveli ja puoliksi leijui ilmassa. Välkehtivän kaasumaisen nesteen valossa Toa-kaksikko erotti hahmon selvästi.

"Kapura?" Summerganon kysyi hiljaa, mutta tiesi jo vastauksen. Hahmo ei millään osoittanut huomaavansa häntä tai Serania. Se oli Kapuran keho.

Sitten kaikki pimeni.

Seran ja Summerganon tajusivat nesteen pudonneen maahan. Se tuntui kylmältä ja kaasumaiselta. Neste väreili hiljaa ja sitten katosi.

"Kiitos", Kapura sanoi jälleen omassa kehossaan.

"Kapura?" Seran kysyi. "Mitä... mitä tuo oli?"

"En tiedä", Kapura sanoi hiljaa ja lähti kävelemään kohti ovea.

"Onko kaikki kunnossa?" Summerganon kysyi Kapuralta, joka oli jo ehtinyt ovensuulle.

"Paremmin kuin koskaan", Kapura sanoi pidettyään dramaattisen tauon. "Paremmin kuin koskaan."

[+] Spoiler

Hieman lyhyt, mutta vie tarinaa eteenpäin.

Summerganon

Tuntematon saari

Summerganon, Kapura ja Seran kävelivät ulos synkästä ja ahdistavasta metsästä.Kapura johti joukkoa, eikä sanonut matkan aikana mitään. Myös Summerganon ja Seran olivat vaiteliaita. Kolmikko ei tuntenut uupumusta, vaan sai uutta energiaa ajatuksesta, että he olisivat pian taas Klaanissa.

Kolmikko ei kohdannut vastarintaa ja pääsi näin ollen turvallisesti veneelle. Kotimatka alkoi, vaisuissa tunnelmissa. Vasta kun saari oli jäänyt kunnolla taakse, alkoivat Summerganon ja Seran kerrata matkan tapahtumia. Kapura otti osaa keskusteluun vain, kun häneltä kysyttiin tarkentavaa havaintoa johonkin. Omista seikkailuistaan Kapura pysyi vaiti.

Seran piti huolen veneen ohjaamisesta, Summerganon istui ja sanoi silloin tällöin sanasen, mutta kaikenkaikkiaan matka oli hyvin vaitonainen. Kapura oli vaipuneena ajatuksiinsa.
"Olemmehan oikeassa suunnassa?" Kapura havahtui hetkeksi kysymään. "Kyllä, kurssi on oikea", vastasi Seran. "Matka on luistanut sen verran hyvin, että olemme Klaanissa huomenna", hän lisäsi ja sitten tuli taas hiljaisuus. Yön he viettivät pienehköllä saaripahasella, jotta saapuisivat virkeinä Klaaniin aamupäivällä.

Ja niin tapahtui; aamun sarastaessa horisonttiin ilmestyi tuttu näky ja parin tunnin päästä Klaanin satama-alueen tutut rakennukset ja laiturit ottivat heidät vastaan. Aurinko paistoi, pimeys tuntui taas jääneen taakse.

"Kotona ollaan", sanoi Kapura ja kiitti vielä Summerganonia ja Serania, jotka eivät viitsineet udella syytä Kapuran vaiteliaisuudelle. Kolmikko käveli yhdessä Klaanin linnaketta kohti ja hajaantui sen edustalla omille teilleen. Summerganon katsoi mietteliäästi Kapuran perään, mutta päätti sitten antaa asian olla.

Sillä tärkeintä oli, että he olivat selviytyneet pieneltä, mutta mystiseltä ja tapahtumarikkaalta matkaltaan kotiin. Sillä Summerganon vaistosi, että kotona kaikkia Klaanilaisia vielä tarvitaan. Sillä vaikka nazorak-sodan myrsky oli vielä monelle klaanilaiselle pelkkä synkkä pilvenrepale aurinkoisella taivaalla, teki se myrsy kuitenkin koko ajan tuloaan.

Guardian

Nazorak-pesä
Laboratorio

Valkoisessa laboratoriossa oli hiljaista. Kello tikitti seinällä ja jossain sen lähellä nazorakien koko geeniperimän sisältävä vati porisi, kun entsyymit liikehtivät, kuumenivat, höyrystyivät ja muuttuivat toisenlaisiksi. Tohtori 006 kuunteli porinaa tarkkaillen vatia ja nojaten syvälle tuoliinsa. Valkoinen suojapuku oli hiostavan ilmapiirin ansiosta auki ja Tohtorin kädessä oli kupillinen viileää juotavaa. Nazorak-tiedemies näytti lievästi väsyneeltä.

Muut tiedemiehet olivat menneet tauolle kahdenkymmenen tunnin tuloksettoman työputken jälkeen, mutta 006 pysyi laboratoriossaan. Hän tunsi olevansa lähellä läpimurtoa. Se olisi voitokas tunne, jos hän ei olisi ollut lähellä läpimurtoa viimeiset yhdeksän tuntia. 006 alkoi turhautua lievästi.
Sisimmässään torakkatiedemies tiesi, että avain täydelliseen sukupolveen ei välttämättä ollut nazorakein perimässä. Sen voisi löytää myös jostain toisesta rahista.
006 vilkuili epäröiden pöydällään lojuvaa skalpellia ja muisti, kuinka hän oli joskus yömyöhään tutkinut pientä määrää kudosmassaa, joka oli saatu kerättyä, kun eräs Klaanin joukoissa toimiva Keltainen Jättiläinen oli hyökännyt pesään joitakin viikkoja sitten. Jättiläisellä oli ollut eräs geeni, joka olisi sopinut täydellisesti nazorakeille.

Ennen edes testihenkilön kutsumista 006 oli kuitenkin muistanut kaikkien nazorakien johtajan, Kenraali 001:n järkkymättömän puheen.

Me olemme puhtaita.
Jokainen toukka, joka kuoriutuu munastaan. Jokainen aikuinen, joka kasvaa toukasta. Kaikki meistä kantavat pyhää perintöä, joka meille on siunattu.
Olemme ainutlaatuisia. Ruumiissamme virtaa verta, jollaista ei löydy yhdeltäkään olennolta tästä maailmasta. Kenelläkään ei ole meitä puhtaampaa verta.

Miksi saastuttaisimme puhtautemme? Miksi yhdistyisimme kummajaismaisiksi Kaitoiksi toisten, epäpuhtaampien olentojen kanssa? Miksi edes sylkisimme fuusiosauvojen suuntaan?
Ja ennen kaikkea, miksi muuttaisimme puhdasta, pyhää vertamme?

Yksikään sekaverinen hirviö ei ole oikeutettu kutsumaan itseään Nazorakiksi.

006 huokaisi.
"Jääräpäät."
Hän joi juomansa loppuun ja tarttui mustekynään pöydällään. Hän ryhtyi jälleen piirtelemään valkoisen raporttilomakkeen kääntöpuolelle. Torakkatohtorin kynästä ilmestyi tällä kertaa kuitenkin vain valkoisia kuutioita ja tikku-ukkomaisia nazorakeja. Lopulta kynänjälki meni pelkäksi sotkemiseksi. Paperi täyttyi mustesotkusta ja tulisi päätymään hyvin pian roskakoriin, mutta se auttoi Tohtoria ajattelemaan. Usein hän ei edes katsonut paperia, vaan kohdisti silmänsä jonnekin kauas.

Hetken sotkemisen jälkeen 006 katsoi paperia ja ymmärsi, mitä oli mennyt tekemään. Sotkun keskelle oli ilmestynyt siistejä nazorak-kielisiä kirjaimia.
Stephen. Minä olen Stephen.

Torakkatohtorin silmät laajenivat. Nimi. Ei. Nimistä ei saanut puhua. Ne eivät vain käyneet.
Hiekanruskeat hyönteiskädet tarttuivat paperiin ja rytistivät sen palloksi. Sitten 006 laittoi paperipallon pöytänsä vieressä olevaan pienikokoiseen polttouuniin.
Nimi. Miksi hän oli kirjoittanut itselleen nimen? Mikä oli pistänyt hänet tekemään sen? Torakkatohtorin sydän pamppaili aggressiivisesti.
Ei hätää. Ne eivät...ne eivät...ne eivät kuule. Ne eivät ole kuuntelemassa.
Kätöset, siniset. Niillä on muuta tekemistä. Niillä täytyy olla parempaa tekemistä.

006 henkäisi ja nojasi kämmeniinsä. Hän ei pitänyt yhtään Abzumosta. Makuta oli hirviömäinen, julma, epävakaa ja inhottava, mutta jostain Tohtori hänessä silti piti. Hän piti nimestä. Hän ei välttämättä pitänyt Abzumon antamasta nimestä, mutta hän piti siitä, että joku kutsui häntä nimellä.
Jotain muuta palasi 006:n mieleen. Jotain, jonka kaikkien nazorakien johtaja oli joskus sanonut.

Ette tarvitse nimiä. Nimet ovat tarpeettomia.
Teillä on vain yksi tehtävä elämässänne ja tiedätte sen tehtävän, kun katsotte tunnistelaattaanne. Minun omassani lukee Kenraali. Siinä lukee 001.

Se tarkoittaa, että minut on tarkoitettu johtajaksi. Se tarkoittaa, että olen ensimmäinen. Se tarkoittaa, että kukaan ei ole yläpuolellani. Vaikka voitte nousta joukoissa, teidän täytyy ymmärtää, että ette tule koskaan olemaan ensimmäisiä.
Rotumme ei elä ilman kaikkien panosta. Kaikilla on paikkansa. Kone ei pyöri, jos osia puuttuu.

Nimet ovat saastaisille, epäorganisoiduille ja omasta olemassaolostaan ylpeille matoraneille. Me emme tarvitse niitä.

Veremme on pyhää.
Järjestys on pyhää.
Työ on pyhää. Na Zora.

006 heitti kynän sivuun ja yritti unohtaa "Stephenin" parhaansa mukaan. Tällaiset asiat vain häiritsisivät työtä.
Työ oli pyhää.

Matoro TBS

Lehu-metsä
Skakdien leiri

Useita erivärisiä liskomaisia olentoja käveli edestakaisin ja teki kuka mitäkin rähjäisen leirikylän pihalla. Ilmapiiri oli selvästi kireä. Kukaan Skakdeista ei pitänyt odottelusta. He olivat olleet tällä saarella jo kuukauden, ja sinä aikana he olivat ryöstäneet vain yhden kylän. Paikka oli Allianssin etuvartioasema, ja lähinnä Klaania kaikista tukikohdista. Käytännössä koko saaren länsipää oli Skakdien aluetta, sillä torakoiden varuskunnat sijaitsivat maan alla ja saaren itäpäädyssä.

Everstiluutantti Werekk istui vihreässä riippumatossa ja tuijotti pöydällään olevaa karttaa. Hänen pöytänsä oli sotkuinen ja täynnä tyhjiä pulloja sekä papereita.
Ilman Skakdi oli tympääntynyt koko operaatioon. Kenraali Gaggulabio hännysteli pahaisia ötököitä, eikä sotilailla ole ollut pitkään aikaan tekemistä. Mikä pahinta, alkoholi oli taas pian loppumassa. Pitäisi odottaa uutta lastia Zakazilta.

Skakdi heitti kartan sivuun, hörppäsi pullostaan ja nousi. Hänen selkäänsä pisti käveleminen, kiitos sen Ilman Toan johon hän oli törmännyt ryöstöretkellä. Lisko kirosi jotain ja asteli hieman kyyryssä kylän keskipihalle.
Varuskunta oli rakennettu linnakemaisesti, puiset muurit uloimpana ja teltat niiden kyljissä. Keskellä linnaketta oli suuri piha.
Oikeastaan muurit tarvittiin lähinnä rahien loitolla pitämiseen, Klaanilaiset eivät hyökkäisi koskaan.

“Hei skrararar, mitä me edes toimitetaan tällä skrarrarin saarella? Miksei me vaan skrararar häivytä jonnekin, missä saa tapella?” hieman juopunut kiven skakdi huusi kuuluvasti pihalla. Joku toinen nyökytteli tyypin vieressä.
“Mut hei, me saadaan tästä palkkaa”, joku mainitsi.
“Ei täällä voi ostaa mitään. Häivytään takaisin Zakazille”, samainen kiven skakdi valitti.

Werekk huokaisi ja käveli pöydän luo.
“Te saatte palkan yhtä hyvin odottelusta kuin taistelustakin. Niin kauankin kenraali maksaa meille, me tottelemme kenraalia”, hän sanoi selkeästi. Hän ymmärsi turhautuneisuuden, olihan hän sitä itsekin. Mutta hän ymmärsi myös sen, että jos hän antaisi joukkojen kapinoida, hän menettäisi päänsä.

“Ei täällä oo tapahtunu mitään pitkään aikaan! Ei ne skrararain ötökät aio koskaan hyökätä”, sama juopunut jatkoi mekastamista.
Sitten se pyyhkäisi oluttuopit alas ja hyppäsi pöydälle.

“MINÄ JULISTAUDUN SKAKDIEN UUDEKSI KUNINKAAKSI JA LUPAAN TEILLE SKRARARAR TAISTELUA!” se karjui. Joku uskalsi hurrata.
Kuului laukaus ja juoppo kaatui nurmikolle. Werekk pyöräytti zamor-pistooliaan ja heitti sen takaisin vyöllensä. Sitten everstiluutnantti joi jonkun tuopin tyhjäksi ja lähti rauhassa telttaansa.

[spoil]Tälläinen aitoa ropetusta odotellessa tehty viesti.[/spoil]

Jake

Notfunin mieli, laiva täynnä Notfuneja

"Pitäisikö minun vähän ottaa rommia..?", Kysyi eräs Notfuneista.

Koko laiva oli täynnä pelkkiä Notfuneja. Tämä olisi mitä luultavimmin Matoron pahin painajainen.

"Älä edes kuvittele, se on minun rommin-", erään Notfunin puhe keskeytyi, kun toinen ampui sen takaapäin.

"Sinne meni osa aivosoluistani.. Kiitos, Notfun", Notfun sanoi.

"Ei se mitään, Notfun, otatko rommia?", Notfun, joka oli ampunut Notfunin tarjosi.

"Selvä.. Mutta hei.. Ei täällä ole rommia", Notfun valitti.

"Onpas. Kaikkialla. Katso, meri täynnä rommimanaattirommimursua"

"Mitä hittoa?"

"Älä minulta kysy."

"Rommi."

"Minä pesen käteni tästä sotkusta, herrat", Notfun sanoi, ja hyppäsi laivasta.

Notfun käveli ympäri laivaa, joka oli sangen mielenkiintoista, koska koko laivaa ympäröi suuri meri täynnä rommimanaattirommimursua.

Sitten Notfun joi siemauksen sitä rommimanaattimitälie, jonka jälkeen hän heräsi. Notfun oli menettänyt tajuntansa hakatessaan luukkua ja pudotessaan portailta.

"Arr. Harmi että se uni loppui. Minä pidin siitä. Saakelin hipit", Notfun ärisi.

Toa Kapura

Klaanin kahvio

Tiskin takana eräs Mokel-niminen tulenpunainen Matoran kuurasi juomalaseja innokkaana. Kahvio oli Mokelin ylpeys vaikkei kukaan oikein ollutkaan varma, kuka sen itse asiassa omisti. Siitä huolimatta Mokelin elämäntavoite oli tarjota Klaanilaisille paikka, josta löytyi aina juttuseuraa, ruokaa ja muutama korttipakka. Valitettavasti metallisten tappokoneiden hyökkäys oli tuhonnut Mokelin hedelmävarastot lähes kokonaan.

"Heitä banaani, Mokel!" eräs sininen Matoran huikkasi eräästä pöydästä, jossa oli käynnissä korttipeli.
"Ei ole banaaneja", Mokel vastasi.
"Mitä sitten on?"
"Hihihi, omena. Hihihi."
"..."

Juuri silloin kahvion ovi kolahti auki.
"Katsoppa tätä, Mokel!" Kapura sanoi innoissaan ja vetäisi esiin vanhalle paperille piirretyn taulukon, jossa oli pientä tekstiä. "Taisin löytää jotain tärkeää."
"Näytä", Mokel sanoi ja otti taulukon, johon oli merkitty Adminien kahviotilauksia viikon ajalta.
"Mitä sait selville? Sen, että Guardian pitää Turkasesta?"
"Ei. Katso nyt. Adminit lähettävät selvästi salaviestejä täytetty patonki-koodilla."
"Kapura on nyt TEORIOINTIMIES."
"..."

"...Siis, oliko sinulla muita havaintoja?" Mokel kysyi Kapuralta.
"Itse asiassa on", Kapura sanoi ja kumartui lähemmäs Mokelia, jotta muut eivät kuulisi. "Sinulla on kontakteja Klaanin ulkopuolelle. Kenties Allianssiin."

"Ja mistäs niin päättelet?" Mokel, joka oli jo oppinut olemaan välittämättä siitä, että Kapura spekuloi kaikkia ja kaikkea kaikin mahdollisin tavoin, kysyi.

"Olen varjostanut sinua", Kapura totesi. "Häviät joka keskiyö johonkin."

"Työaikani päättyy keskiyöllä", Mokel sanoi. "Sitä paitsi menen vain tapaamaan tätiäni. Oletko kuullut hänen uudesta miesystävä-"

"Ah, tädilläsikin voi olla kontakteja ulkomaailmaan", Kapura sanoi välittämättä Mokelin puheesta. "Jos olen oikeassa teoriani suhteen, hän viestittää sen hammaslankamyyjän kanssa salakielellä."

Kapura nousi tiskin äärestä ja huusi vielä ovelta: "Ja koska teoriani eivät ole olleet oikeassa?"

"Niinpä niin", Mokel mumisi ja huomasi harmikseen, että pöydän kuusi korttipeli oli päättynyt siihen, että korttipakka oli lentänyt ulos ikkunasta erään vihreän Matoranin toimesta.

[spoil]TEORIOINTIMIES[/spoil]

keetongu

Nynrah, Takomo

Manun mielilinkin häivähdys vahvistui Takomon käytävällä hiipivän keltaisen kykloopin mielessä. Hän oli lähellä. Tongulla oli ollut onnea. Häntä ei ollut huomattu, joskin hän oli joutunut murskaamaan muutaman vakoilulautasen Cordak-tykkinsä varrella takaapäin.

Hiljaisuuden rikkoi paukaus. Joku iskeytyi vierellä olevaan rautaseinään. Hälytyssireeni alkoi soida.

Keetongu juoksi hieman kauempana seinässä olevalle ovelle ja painoi päänsä sitä vasten. Kyklooppi raotti päänsä aistielimiä suojaavia iholevyjään kuuluvuuden parantamiseksi.

”Miten tämän sanoisi. Jos pitäisi juosta, hankalaksi käy.”
”Hankalaksi käy muutenkin, sillä ovi on yhä kiinni.”
”Pudotin sentään Feterran lattian läpi. Paitsi, että…”
”… ne osaavat…”
”… lentää.”
PANG. RÄKS. MUKS.

Tongu oli löytänyt ystävänsä. Äänistä päätellen heillä ei mennyt kovin hyvin, joten kyklooppi naksautti aseensa varmistimen pois räjäyttääkseen jykevän rautaoven tieltään. Sitten hätäsiirenin ujellus loppui ja kaiuttimista kuului väsynyt Matoran-ääni.

”Hätätila alue 72C:llä. Tason neljä kaasuvuoto. Evakuoikaa alue välittömästi. Puutumme tilanteeseen mahdollisimman pian.” Keetongu kuuli äänestä, ei tilanteeseen ei oltu todellisuudessa edes puuttumassa ainakaan Nynrah-haamujen puolesta. Nyt myöskään oven räjäyttäminen ei käynyt päinsä: Cordak-ammuksen räjähdys ja vaaralliset kaasut eivät olisi ollenkaan kiva yhdistelmä Manulle ja Guartsulle. Lähistöllä ei näkynyt sopivia lyömäaseitakaan.

Keetongu lasi aseensa syrjään, meni oven eteen ja painoi pajavasaramaiset sormensa oven reunoihin. Sormet taivuttivat metallia ja Tongu sai pitävän otteen. Hän veti kaikilla voimillaan, mutta jykevä rautaovi pysyi paikallaan. Saranat ja lukko olivat liian lujat. Keetongu yritti työntämistä, mutta ovi pysyi paikallaan. Uusi yritys. Ei mitään. Tongu nosti jalkansa oven molemmille puolille roikkuen seinällä pitäen yhä kiinni ovesta. Terävät varpaat upposivat seiniin. Ovessa roikkui nyt noin tonnikaupalla Rahia.

Ovi irtosi saranoistaan ja Tongu lensi selälleen ovi päällään.

Huoneessa olevat kolme vammautunutta hahmoa kääntyivät katsomaan kohtaa, missä ovi oli sijainnut. Guartsu makasi lattialla bensahöyryjen seassa. Manu yritti puolustautua kulmassa ja yritti sammuttaa tulta. Feterra kääntyi ovelle, mutta ei nähnyt tulijaa.

Sitten siihen osui jykevä rautaovi, joka lensi komeassa kaaressa huoneen sisään. Ovi heitti tappajarobotin suoraan vastakkaiseen seinään, mutta edes se ei tuhonnut Feterraa täysin. Se kuitenkin riitti siihen, että Tongu pääsi hyppämään huuruiseen huoneeseen ja nappaamaan henkihieverissä olevat ystävänsä mukaan.

”Pystyttekö juoksemaan?”

”Gruh”, Manu murahti hiljaa. Guartsu hytisi Tongun olkapäällä.

”Jaha,” Keetongu sanoi, ”Onneksi minulla menee paremmin. Parasta kantaa teidät turvaan.”
”Se tulee”, Guartsu houruili katsoessaan kemikaalivarastoon. Tongu kääntyi katsomaan. Vaurioitunut Feterra oli saanut kammettua oven päältään. Sen käsi oli mennyttä, ja se oli hyvin hyvin vihainen. Keetongu perääntyi muut olkapäillään muutaman metrin päähän huoneesta.

”Aaargh. Aika sinetöidä hauta, rautaäpärä”, Guardian murahti ja otti yhä kykloopin olkapäällä roikkuen kiväärinsä esiin ja ampui plasmalatauksen turhia tähtäämättä kemikaalivarastoon.

SAD-DAM.

Guartsu menetti tajuntansa.

Umbra

Nimda-saari


Sininen hahmo hiipi metsässä, tai oikeastaan vaani. Hän oli nimeltään Metorakk ja hän metsästi Toia. Eräs Toa, nimeltään Matoro The Black Snow, oli Metorakkin mustalla listalla, mutta paremman puutteessa muutkin toat kelpasivat skakdi-komentajalle. Käyttäen tarkkaa kuulo- ja hajuaistiaan, Veden skakdi oli huomanut joukon Toia vähänmatkan päässä ja päättänyt nujertaa Toat, koska ainoa hyvä Toa oli kuollut Toa. Hyvällä tuurilla näillä Toilla oli yhteyksiä klaaniin, siihen sekalaisten pellejen joukkoon, joka mainosti olevansa hyvän puolella.



Metorakk päätti hiipiä pahaa-aavistamattomien uhriensa taakse ja ampua heitä zamor-pistoolillaan, jossa oli tähtäinlaitteisto. Veden skakdi käytti tällä kertaa pääasiassa punaisia ammuksia, jotka uhriin osuessaan halvaannuttavat uhrin toiminnot.

Veden skakdi hyppäsi tähystämään kallioiselle mättäälle. Hän katsoi pistoolinsa tähtäimestä Toa-joukkoa. Keltamusta, keltaruskea, musta ja valkopunainen, mutta puoliksi hopeinen Toa laahustivat metsässä. Skakdi päätti hiipiä lähemmäs.

”Minulla on huono tunne tästä,” Nurukan sanoi, katsoen ympärilleen. Metsäretki oli ollut liian rauhallinen. Äkkiä veteraani-toa näki jotain vihreillä silmillään. Jokin sininen hyppi ketterästi, käyttäen jonkinlaisia turbiineja hyppyjensä vauhdittajina, kohti Toia. Olento piilotteli puiden katveessa, lähestyen toia.

”Mitä nyt taas, vanhus?” Deleva murahti. Häntä välillä ärsytti Nurukanin huomautukset. Mutta oli ymmärrettävää että jotain oli vialla kun ei ollut tapahtunut toimintaa metsäretken aikana.

”Paljonko Nimda-temppelille on vielä matkaa?” Umbra kysyi seuruetta johtavalta Kiven Toa Samolilta.

”Nimda-temppeli on ihan pienen kivenheiton päässä”, heimonaamiota kantava Toa sanoi. Kiven Toa osoitti sormellaan eteenpäin, jolloin pilkahdus Nimda-temppelistä näkyi viidakon kätköistä.

”Hyvä, jatkakaamme siis matkaa”, Umbra sanoi, kun laukauksia kuului lähistöltä. Punaisia zamoreita lensi ilmassa kohti Nurukania ja Samolia. Toat kaatuivat nopeasti maahan. Delevan onnistui torjumaan ammuksia plasmakilvellään, jota Toa piteli mekaanisessa kädessään.
”Valmistaudu, Umbra”, Plasman Toa sanoi, kun sininen olento lähestyi heitä paraikaa. Umbra ei ajatellut muuta kuin ”Mitä karzahnia juuri tapahtui”, ja otti miekkansa selästään vasempaan käteensä.

Olento tulitti Toia jonkin aikaa, heittäen sen jälkeen tarkan heittoveitsensä kohti Umbran keltaista miekkaa. Miekka putosi keltamustan Toan kädestä, kun veitsi palasi takaisin kohteelleen, paljastaen hyökkääjän siniseksi, hopeista kypärää kantavaksi skakdiksi, jolla oli hopeinen kiiltävä haarniska ja ilkeä virne kasvoillaan.

”Tervehdys, Toat”, Metorakk sanoi ottaen hopeisen, pitkän miekan selästään. ”Valmistautukaa tuhoonne, isot Matoranit”, Skakdi sanoi, ampuen pistoolillaan Umbraa. Valon toa torjui ammuksen tykillään, heittäen samalla miekan lentämään kohti Metorakkia. Keltainen miekka pyöri vauhdilla kohti skakdia, osuen Metorakkin hopeiseen mahapanssariin. Pieni sininen kivi tipahti iskusta maahan, Skakdin jalkoihin.
”Miksi hyökkäät kimppuumme, typerä Skakdi?” Umbra kysyi Skakdilta, kun miekka palasi ilmalennoltaan takaisin Toan käteen. Skakdi vain hymyili, eikä vastannut mitään.

”Hän on skakdi, eivät skakdit anna vastauksia ilman taistelua”, Deleva sanoi, ladaten jousensa ja ampuen sillä panoksen kohti skakdia. Kuumennettu nuoli lensi ilmassa kohti Metorakkia, joilloin skakdi torjui iskun miekallaan, lennättäen panoksen päin suurta puuta, sytyttäen sen tuleen.
”Jalot Toat eivät mielellään sytytä metsäpaloja, eiväthän?” Skakdi murahti. ”Siksi tuomitsenkin teidät, Toat, kuolemaan metsäpalon aloittamisesta. Ai niin, te kurjat. Ette sattuisi tietämään mitään Matoro Kuralumesta?”

Ajatukset risteilivät Umbran päässä. Oliko Matoro tällä saarella? Jos oli olisi hienoa löytää kauan kadoksissa ollut ystävä, joka oli aina tien päällä.

”Mitä tiedät Matorosta, sinä Skakdin rumilus, joka ei ole paljastanut edes nimeään?” Umbra murahti, osoittaen keltaisella, valolla ladatulla miekallaan Skakdin kurkkua. Ilmekään ei värähtänyt Metorakkin kasvoilla, kun skakdi sanoi. ”Ota miekkasi pois, niin kerron sinulle. Olen Metorakk, Gaggulabion skakdi-joukkojen komentaja ja olen täällä Nimda-sirun ja Matoro TBS:n perässä”, Skakdi sanoi, Umbran laskiessa miekkaansa pois skakdin reviiriltä.

Menneisyys palautui Delevan mieleen, kun hän kuuli nimen ”Metorakk”. Viha täytti toan sydämen kun Toa muisti mitä Metorakk-niminen skakdi oli tehnyt hänelle menneisyydessä.
”SINÄ! Sinä siis teit minusta tällaisen, puoliksi mekaanisen Plasman Toan!” Deleva huusi vimmastuneena, silmät loistaen kostonhimoa ja nyrkit kuumentuneina plasmavoimista. ”Nyt minä vihdoin saan kostoni, kuten Metsästäjät minulle opettivat!”


Kipinät lensivät ilmassa, kun Deleva viittoi Umbran väistymään syrjään Metorakkin edestä. ”Tämä taistelu on minulle, olen sitä odottanut vuosituhansia”, Deleva sanoi iskien kuumennetulla kilvellään Metorakkia.
Metorakkin haarniska suojasi Skakdia pahemmilta palovammoilta, kun Skakdin onnistui harkitulla niskalenkillä heittää Deleva päin yhtä metsän puuta, liekkien nuollessa puun juuria. Plasman Toa pudotti aseensa maahan, kaatuen tajuttomana maahan, punaisen Kakaman pudotessa heinikkoon.

”Nyt on sinun vuorosi, Toa Umbra”, Metorakk sanoi, iskien miekkansa kohti Umbraa. Keltainen miekka torjui iskun, mutta kestäisikö Umbra kauaa koulutetun Skakdi-sotajohtajan iskuja, varsinkin kun hänen elementaalivoimansa olivat todella heikot ja mieli täynnä kysymyksiä, muttei vastauksia…

Matoro TBS

Nimdan saari
Atheonin kammio



Luola oli täydellisen hiljainen. Valokivien punainen kajo loi aavemaista tunnelmaa varjojen tanssiessa seinillä. Suuri patsas seisoi huoneen keskellä varmana. Pieni matoranin siluetti tasapainoili patsaan päällä tavoitellen katosta jotakin.

Sitten hiljaisuus rikkoutui, kun miekat osuivat toisiinsa. Matoro hädin tuskin väisti ensimmäisen iskusarjan, kun marionettinukke jo hyökkäsi uudelleen. Toa väisti patsaan jalan taa ja koitti hyökätä. Nukke väisti helposti iskun ja pisti miekalla eteenpäin. Matoro väisti, mutta miltei kaatui selälleen maahan. Hän tunsi kuinka väsymys vaati verojaan. Ihan kuin nukke ei olisi yksinään liian paha vastus.

"Ei aukea!" kuului huuto yläilmoista. Notfuninkin äänestä oli havaittavissa epätoivoa.
Valkoinen olento hyppäsi ja iski nopean sarjan Matoroa kohti. Jään Toa sai haavan ranteeseensa, mutta torjui päähän suunnatun iskun. Musta hahmo heittäytyi ketterästi patsaan toiselle puolelle.

Matoro keskittyi naamionvoimaansa. Heti kun hän aisti jonkun naapurihuoneessa olijan mielen, hän lähetti viestin.

Se toinen huone.

Hän toivoi, että Äks tai piraatit saisivat pääoven auki. Sitten Ääri iskeytyi aivan Jään Toan pään viereen. Toa kierähti alas ja koitti potkaista Marionettia, mutta valkoinen olento näytti horjahtavan pois tieltä. Aivan kuin nukke tietäisi jokaisen Matoron liikkeen ennalta.

"Not! Ovelle!" Matoro huusi iskiessään miekallaan Marionettia. Viimeinen oljenkorsi olisi se, että Äksä ja muut saisivat oven auki ulkoa.
Merirosvo lähti kiipeämään vaivoin alaspäin.
Intensiivinen miekkailu jatkui. Nopeatempoisia iskuja sateli suuntaan jos toiseenkin, mutta yleiskaava oli selvä. Marionetti voittaisi, ellei jotain tapahtuisi.

Sillä hetkellä Matoro ampui harppuunan patsaan päähän. Hän lähti kelaamaan valtavan nopeasti pimeyden halki, pyrkien edullisempaan asemaan. Yhtäkkiä Toa tunsi kovan poltteen ja sitten tajusi harppuunan olevan poissa. Toa tarttui refleksinomaisesti patsaan käteen miekkakädellään juuri ennen kuin olisi pudonnut. Energiaterä sensijaan putosi jonnekin pimeyteen, ja Matoro yritti pysyä tasapainossa. Hän näki kelmeässä punaisessa valossa mitä oli tapahtunut. Hänen oikea kätensä oli katki ranteesta. Se vuoti verta kivisen patsaan pinnalle. Kipu yritti lamaannuttaa Toan, mutta se ei onnistunut. Matoro pakotti itsensä patsaan käden päälle juuri ennen kuin Marionetin miekka iskeytyi patsaaseen. Marionetti seisoi patsaan kyljessä uhmaten painovoimaa.

Jään Toa nousi varovasti seisomaan Atheonin käden päälle. Hän taisteli kipua ja väsymystä vastaan yrittäessään tasapainoilla kivellä. Marionetti löi, mutta Toa hyppäsi patsaan olkapäälle. Marionetti nousi kädelle, mutta aseeton Matoro ehti jälleen hypätä pois kuolettavan terän iskualueelta ja sai vasemmalla kädellään kiinni katon kahvasta.

Toa alkoi heilutella kehoaan eteen ja taakse roikkuen toisella kädellään kahvassa kiinni. Hän ei tiennyt täysin, mitä aikoi, mutta jotain olisi tehtävä.
Valkoinen olento hyppäsi kevyesti patsaan pään päälle. Se kohotti miekkansa.
Samalla hetkellä luukun salvat pettivät ja se heilahti kovaa 90 astetta alaspäin.

Matoron jalat iskeytyivät Marionetin rintakehään. Patsaan päällä seissyt olento ei ehtinyt reagoida myöhästyneen miekaniskunsa jälkeen. Ääri syöksyi huoneen pohjille ennen kuin Nukke ehti tajuta sitä. Marionetti näytti hyppäävän hidastetusti alaspäin, ja silloin Matoro tunsi hetkensä koittaneen. Hän heilautti pari kertaa itseään voimakkaasti. Sitten hän päästi irti.

Toa lensi C-kirjaimen mallisessa kaaressa luukusta ylös ja siitä kiviselle lattialle. Välittömästi hän kurkotti kahvaan, kiskaisi luukun ylös ja jäädytti sen paikalleen.



Matoro hengitti syvään maatessaan kivisellä lattialla. Hän ei ole ollut koskaan tällaisessa tilanteessa. Sydän tuntui hyppäävän rinnasta ulos ja pulssi oli taivaissa. Toinen käsi sädehti kipua.

Hengitys tasaantui pikkuhiljaa. Matoro nousi varovasti istumaan kivilattialle ja loi katsauksen huoneeseen.

Se läpinäkyvistä levyistä tehty kupoli meren - ei, vaan järven - pohjassa. Saaren keskelle levittäytyvä järvi näkyi kirkkaana joka suuntaan. Korkean rantatörmän huipulla näkyi siluetti Nimdan pyhätöstä. Huoneen ainut kaluste oli reunassa oleva suuri kaukoputki.

Matoron ilme kirkastui. Hän rikkoisi lasin ja uisi ylös.
Sitten hän muisti Nimdan. Ja muut klaanilaiset.
Voisiko hän asettaa oman henkiinjäämisensä Klaanin ja ystäviensä edelle? Olisiko Toan kunniasta mitään sen jälkeen?
Kuitenkin valittavana oli nyt joko varma kuolema tai pako... ja ystävien kuolema.
Ei, ei Toa toimisi niin, Matoro vakuutteli itselleen. Hän halusi paeta, muttei halunnut pettää ystäviään. Hän halusi elää.
Jokin ääni Matoron päässä käski häntä lähtemään.

Hän ei kuolisi. Ei tänään. Ei koskaan.

Hän tiesi, että se olisi mahdotonta. Kaikki kuolisivat joskus. Mutta ainahan voisi ajatella, ettei kuolisi. Olla optimisti.

Matoro veti selästään alhaalta poimimansa seremoniamiekan ja kohotti sen.
Miekan terä iskeytyi läpinäkyvään seinään. Se teki kapean viillon.
Sitten Toa tutki tarkemmin lasia. Teleskooppisilmän skanneri sanoi sen olevan timanttia. Sen läpi ei pääsisi.

Sitten Toa murtui lattialle.
Ei hän voisi kuolla näin. Loukussa oudolla saarella. Kukaan ei saisi tietää Klaanilaisjoukon kuolemasta. Kukaan ei löytäisi ruumiita. Kukaan ei tulisi haudalle tuhannen vuoden kuluttua muistelemaan sankaria.

Matoro ei ollut edes ilmoittanut Klaaniin mihin oli lähtenyt.

Hän pakotti itsensä pysymään koossa. Tunteille ei saisi antaa valtaa. Pitäisi pyrkiä rationaaliseen ja selkeään ajatteluun jos hän haluaisi pois.

Sitten epätoivo valtasi hänet taas.
"Ei tämä ole mahdollista", Matoro sanoi itselleen.
Hän puristi hampaitaan yhteen. Hän ei halunnut uskoa tätä todeksi. Matoro the Blacksnow'n taru on lopussa.

Umbra

Nimda-saari


Umbra seisoi keltainen miekka kourassaan, ja oikean käden musta exo-kanuuna ladattuna Sinisen Skakdin edessä. Valon Toan ja Skakdin lähellä oli maassa kolme Toaa ja metsäpalon alku oli taustalla, tuomassa maailmanlopun tunnelmaa tähän kahden kolossin kohtaamiseen.

Miekka iski vasten miekkaa, kun kaksikko otti mittaa toisistaan. Umbra laukaisi tykkinsä lähietäisyydeltä kohti kohdettaan, Metorakkin lentäessä vähän matkaa taaemmas. Skakdi käynnisti jalkojensa turbiinit, lentäen täysillä päin Umbraa ja samalla viiltäen miekallaan Umbran vatsapanssariin syvää naarmua.

Umbra parahti, ampuen tykillään lentävän skakdin selkään, jolloin Skakdi putosi kivun voimasta maahan. Selkä ei ollut niin hyvin panssaroitu kuin skakdin muu ruumis.

Metorakk oli nelin kontin maassa, nousten karikosta pystyyn. Skakdi oli vihainen, sen näki oranssista silmistä ja siitä kuinka skakdi puristi aseitaan kourissaan.

"Mitä järkeä meidän edes on taistella?" Umbra sanoi, väistäen skakdin toisen heittotikarin ja ottaen kiinni toisen, jonka Toa heitti päin Metorakkin leukaa. Tikari viilsi veden skakdin leukaan uurteen, josta alkoi tihkumaan verta.

"Allianssi on Klaanin vihollinen, ehkä siksi, typerä Toa", Metorakk murahti, pyyhkien veripisarat hopeiseen kämmeneensä. Skakdi paiskasi oikealla kädellään hopeisen miekan kohti Umbraa, jolloin keltamusta soturi joutui torjumaan iskun omalla miekallaan. Uupumus näkyi Umbran kasvoilta ja olemuksesta, kun Metorakkin onnistui taivuttamaan Umbraa kohti maata.

"Olet häviöllä, Toa. Kun olen hoidellut sinut, tapan kylmänviileästi ystäväsi", Metorakk sanoi, lyöden iskusarjan Umbraa kohti. Toisella kädellään skakdi iski tikariaan kohti Toaa, toisella miekkaansa. Umbra oli alakynnessä, hänen pitäisi saada voimansa taas käyttöönsä.

Kirkas valonsäde sokaisi Metorakkin, kun Umbran kanohi Mordus päästi pienen henkäyksen voimistaan. Metorakk koetti saada silmänsä nopeasti auki ja otti pistoolinsa toiseen käteensä.

"Sinä kirottu Toa, et pelannut reilulla pelillä", Metorakk murahti, ampuen sokkona Umbraa zamoreilla. Umbra väisteli hyökkäyksiä perin akrobaattisesti, jota ei olisi uskonut Umbran ruumiinrakenteesta.

Umbra käytti jalkojensa turbiineita, lentäen Metorakkin taakse. Skakdin kuulo oli kuitenkin tallessa jolloin sininen skakdi huomasi yllätyshyökkäyksen, sattuen kääntymään juuri sopivasti päin Umbran ammusta. Metorakk lensi läheiseen puuhun, mennen tajuttomaksi.

Voitokkaana, Umbra noukki Metorakkilta jääneen sinisen kiven maasta, laittaen sen rintapanssariinsa. Kiven energiaa siirtyi Umbraan, korjaten hänen kudosvaurioitaan.

"Tämä kivi on jotenkin tutunoloinen, se parantaa..." Umbra mutisi. Sitten Toa muisti "Tämähän on Matoron parannuskivi!"

Umbra päätti käyttää kiven energioita muiden herättämiseen, ja sai perin nopeasti ystäviään hereille. Toat nousivat maasta, katsellen hyökkääjää, joka makasi puun alla. Pieni metsäpalon alku oli alkanut nuolla muita metsän puita ja kasvustoa.

"Saanko hoitaa tämän metsäpalon alun?" Deleva kysyi, alkaen imeä liekkien lämpöä itseensä. Puoliksi mekaaninen Toa täyttyi lämpimästä energiasta, jolloin Deleva alkoi hohtaa oranssia valoa ja lämpöä. Pysykää kauempana, Toa sanoi, osoittaen käsillään kohti taivasta. Suuri annos kuumaa energiaa lähti toan käsistä muodostaen ison patsaan taivaalle.

"Tämä pitää vapauttaa aika nopeasti, muuten meille tulee vieläkin tukalammat paikat", Deleva mutisi, kanavoiden yhä lämpöenergiaa kohti taivasta.

Viimein energia Delevan sisältä loppui ja Toa palasi normaaliksi. Uupuneet Toat päättivät siitäkin huolimatta, että olivat uupuneita, jatkaa matkaansa kohti Nimda-temppeliä ja Matoro TBSn olinpaikkaa.

Matoro TBS

Nimdan temppeli
Nimdan kammio

"Se toinen huone", Äks sanoi yhtäkkiä.
"Mitä?" kysyi Jardirt hämmästyneenä hiljaisuuden rikkomisesta.
"Sain päähäni ... viestin", punainen titaani jatkoi.
"Se toinen huone?" Jardirt varmisti.
"Joo- Matoro", Xxonn tajusi ja syöksyi kammion läpi kohti sen ovean. Katon piemdyessä roikkuneet neljä nukkea eivät olleet tehneet elettäkään, ja merirosvojoukko oli päättänyt tutkia paikkaa tarkemmin. Äks syöksyi oviaukosta ja iski nyrkkinsä sen vieressä olevaan, kiviseen oveen.

Äks otti kirveensä ja iski ovea. Paksu kivi ei saanut kuin joitakin naarmuja.
Klaanilainen puri hampaitaan yhteen ja iski uudestaan.
Oven toiselta puolelta kuului huutoa ja lyöntejä.
Äks painoi nopeasti korvansa kiviovea vasten ja kuunteli.

"Avatkaa! Täällä kapteeninne! Notfun! Auttakaa! Tappajahippi!"

Äks hymähti väkisin ja huusi oven läpi "Notfun!"
"Hääh kukamitä! AVATKAA OVI!"
"Avausmekanismi on kai sillä puolella!"
"Eikä ole!"
"..."
"Matoro tarttee apua!"
"Koitamme saada oven auki", Äks vastasi huuaten ja huusi sitten piraatteja apuun.

Nimdan temppeli
Merikammio

Metallinharmaa terä iskeytyi kevyesti paksun puuluukun ja jääkerroksen läpi. Ääri leikkasi tiensä auki kuin vettä vain. Sitten Marionetin kasvoton pää nousi aukosta.
Se veti itsensä kupolin malliseen huoneeseen sisään ja katsoi nopeasti huoneen läpi.
Ainut, minkä takana voisi olla piilossa, on suuri teleskooppi. Olennon liikettä ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin kaukoputki sortui kahteen palaan.

Matoro pudottautui katosta vähän matkan päähän nukesta.
"Hei, rumilus", Matoro aloitti näennäisen kevyesti. Toa oli aseeton, haavoilla ja toinen ranne puuttui. Se ei näyttänyt uhkaavalta ennen kuin Matoro kuljetti ehjän kätensä selkänsä takaa.

Siinä sädehti kipinöivä pallo vaaleansinistä energiaa. Siinä oli kaikki Matorolla jäljellä ollut elementaalienergia.

Matoro ampui sen kädestään. Se ei osunut Marionettiin, vaan iskeytyi seinään tämän takana.
Sillä hetkellä koko huone peittyi valkoiseen valoon kilinän ja kohinan saattelemana. Timanttiseinä Marionetin takaa oli pettänyt iskun voimasta, ja vesimassat syöksyivät valtavalla paineella sisään. Matoro hyppäsi nopeasti luukusta alas Atheonin patsaan päälle Marionetin iskeytyessä paineen voimasta vastapäiseen timanttiseinään. Sitten vesi syöksyi valtavalla paineella luukusta Atheonin kammioon.



Notfun kuuli rusahduksen ja sitten kohinaa. Hän mietti hetken ääntä, kunens tajusi sen olleen vettä.
Pakokauhu nousi pintaan Notfunin sisällä. Jos hän ei saisi ovea auki, hän hukkuisi.
Hukkuisi maan alla. Kapteenin pitäisi upota laivansa mukana, ei näin. Tosin hän ei ollut sitä kapteenityyppiä. Hän pistäisi jonkun muun uppoamaan laivansa mukana ja hankkisi itse uuden paatin.

Kaikkea alkoi olla jo kokeiltu ovea vastaan. Se ei vain liikahtanut senttiäkään. Näytti siltä, että se olisi hitsattu umpeen.
Äks oli hakannut kaikilla voimillaan ovea kirveensä kera, ja niin olivat myös muut. Oli koitettu ampuma-aseita ja patsas-muurinmurtajaa.

Matoro oli aliarvioinut veden voiman murtaessaan lasin. Atheonin kammiossa oli jo metrin syvyinen kerros vettä, sillä uloskäynti oli kivien tukkima. Siitä pääsi vain vettä läpi.
Matoro oli alhaalla kammion pohjilla kahlamassa. Hän yritti siirtää kiviä pois uloskäynnin luota, mutta ne tuntuivat olevan liian raskaita. Vesi nousi nopeaan tahtiin ja kohina häiritsi keskittymistä. Pimeys haitatsi näköä ja vesipärkseet tuhosivat näkyvyyden yökiikarin kautta. Matoro pystyi pitämään hengitystään suhteellisen pitkään, mutta haavoittuneena ja väsyneenä toimiminen oli huomattavasti hankalampaa.

Toa haukkoi henkeään ja sukelsi jälleen. Hän yritti tarrata kiviin ja saiksin yhtä siirrettyä, mutta veden imu oli turhan voimakas. Hän joutui pian palaamaan pintaan haukkaamaan happea. Hän mietti oliko Marionetti kadonnut kuvasta kokonaan, mutta siirsi taas ajatuksensa hengissä pysymiseen. Vesi helpotti kipua hänen toisessa kädessään, mutta siitä vuosi silti verta ikävän näköisesti veteen.

Matoro huokaisi noustessaan pintaan. Vettä oli jo nelisen metriä ja katoo läheni koko ajan. Hän päätti uida vaivalloisesti Atheonin patsaan luo, ja ottikin kiinni sen ainoasta veden päällä olevasta osasta, päästä.
Hän koitti saada ajatuksiaan toimimaan, mutta kaikki oli liian sekavaa.



Toa yritti ladata käteensä elementti-energiaa, mutta huomasi käyttäneensä kaiken ylhäällä. Hän keskittyi imemään ympäristöstä kylmyyttä voimakseen, ja veden lämpötila nousi nopeasti kuumaksi. Toa keräsi saamaansa voimaa käteensä ja sukelsi. Matoro ui ovea kohti, ja ampui elementaalienergiallaan kivikkoa.

Sitten jotain liikahti hänen takanaan. Matoro tunsi poltteen ja näki miekan telvan mahansa läpi. Toan suu avautui väkisin tuskanhuutoon hänen yrittäessä pintaan, mutta miekka liikkui nopeasti ylöspäin lävistäen Matoron vartalon rintaan asti. Toan liikkumaton ruumis irtosi Marionetin miekasta kuin hidastettuna ja veri muutti veden hitaasti sameaksi.

Marionetti liikahti sivuun ja katosi näkyvistä.

Tunnelin päässä näkyy valoa

Pitkä, synkkä tunneli

Käsi

Syöksy usvan läpi

Tunneli hajoaa

Valo katoaa

Kylmää

Domek the light one

Tuntematon

Meren alla, sakean veden sisällä jokin häiritsi kalaparvien ja useiden muiden merenelävien rutiinia. Keltainen, metallialus sukelsi synkän vesimassan läpi. Sen valokeilat skannasivat ympäristöä ja sen jokaista yksityiskohtaa.
Aluksen sisällä oli heikko, mutta tarpeeksi selkeyttävä valaistus. Ulkonäöstä huolimatta alus oli yllättävän tilava, jossa jopa kolme ihmistä riveittäin voisivat marssia käytävissä ilman mitään ongelmaa. Luotaimen piipitys ja moottoreiden kalskeet olivat ainoita ääniä mitkä kaikuivat koko aluksen sisällä

Mikään elävä olento ei liikkunut.
”Tiedotus: Mestari Z.M.A, olemme saapumassa Nynrahiin noin alle tunnin päästä”, yksi aluksen Feterroista ilmoitti.

”Hienoa”, Zorak vastasi. Mustaan pukeutunut Skakdi istui komentosillalla mitään tekemättömästi. ”Aloittakaa aluksen nousu pintaan päin”

Koneiden kalskeet kuuluivat kovemmin sukellusveneen läpi. Vesi muuttui kirkkaammaksi komentosillan lasien takana eivätkä aluksen himmeä valaistus ollut enää sen ainoa valonlähde. Zorak ei malttanut odottaa klaanilaisten tai heidän raatojen tapaamisen henkilökohtaisesti. Mutta kesken Skakdin mietiskelyn, yksi Feterroista saapui hänen viereen ja ilmoitti vähemmän kuin tyydyttävän viestin.

”Tiedotus: Mestari Z.M.A, menetimme juuri yhteyden malli 2.5 yksikkö 4:än”
Zorakin omahyväinen ilme alkoi rakoilla hieman.
”Onko jokainen parviäly-yhteys muihin yksikköihin katkaistu?” Arstein kyseli närkästyneesti mutta hillitsevästi.
”Vastaus: Kyllä Mestari Z.M.A”
”Käskekää jokainen Feterra perääntymään ja odottamaan seuraavaa käskyäni”, Zorak käski Metalliolentoa, joka lähetti heti viestin jokaiselle Nynrahin Feterroille. ”Käskekää myös jokainen Avhrak Va tiukentamaan valvontaansa.”

Juuri silloin sukellusvene nousi viimein merestä esiin. Taivas oli harmaiden pilvien peitossa, mutta oli silti huomattavan kirkkaampi kuin meren alla. Tehtaiden valtaama saari näkyi horisontilla.
Zorak nousi ylös tuolistaan ja katseli saarta päin, tohkeampana kuin koskaan ja hymyili omahyväisesti itselleen.

”Tiedotus: Mestari Z.M.A, olemme nousseet meren alta”
”Kyllä, kiitos huomautuksesta”


Tuntematon, kauan sitten


Iltataivas oli langennut entisen valoisan ja varjottoman maan ylle. Jokainen puu ja kivenlohkare olivat vain muodottomia, mustia siluetteja tummansinisen taivaan edessä.
Kaksi matkalaista kävelivät tasaisella ruohikolla. Jokainen askel märän ruohon päällä tuntui kuin se voisi herättää minkä tahansa olennon, joka lepää juuri varjojen sisällä.

Yksi matkalaisista, Valon Toa, oli vielä hieman väsynyt kun oli joutunut kävelemään koko päivän taukoamatta laaksojen ja kallioiden läpi, mutta silti seurasi toisen, lierihattuisen Toan perässä. Lierihattuinen Toa käveli väsymättömästi, mikä sai Valon Toan jatkamaan.
Mutta Valon Toan ajatukset harhailivat muualla.

”Mitä sinä oikein mietit, Loiste?” Lierihattuinen Toa kysyi, hän huomasi kuinka hänen seuralaisensa ei näyttänyt keskittyvän kävelymatkaan.
Valon Toa ei odottanut kysymystä, mutta päätti vastata siihen.
”Ajattelin vain... Ajattelin mikä tekee meistä Toia?”
Lierihattuinen Toa pysähtyi ja käänsi päänsä Valon Toan suuntaan.

”Ajattele asiaa näin”, Toa aloitti, ”päivällä taivaan valaisee auringot, jotka pitävät varjon loitolla. Mutta mitä illalla on?”

Toa osoitti taivasta kohti. Valon Toa katsoi ylös.

Yötaivasta peitti lukemattoman määrä tähtiä, jotka valaisivat pimeyden keskellä. Ne näyttivät olevan ainoa syy miksi he näkivät ylipäätänsä mitään illan aikana.

”Oletko koskaan katsonut tähtien täyttämälle iltataivaalle ja ajatellut kuinka kauniita ne ovat? Kuinka ne poistavat pelon ja epävarmuuden olon? Kuinka ne tuovat turvallisuuden ja toivon sinulle? Ja kuinka ne näyttävät kuin suojaisivat meitä pimeydestä?

Sopivasti, jokainen tähti on niin kauan olemassa kuin Toan elämä. Ja jos jokainen Toa katoasi maan päältä, maailma olisi niin paljon pimeämpi ja niin paljon synkempi. Jäljelle jäisi vain pelko ja epätoivo, jota yksikään muu valo maailmassa ei pystyisi korjaamaan.

Muista aina se, Loiste.

Muista aina mikä Toa on.”

Sanottuaan tämän, he jatkoivat matkaa.

Makuta Nui

Tuntematon sijainti

”Ei riitä, Kernok, että me lähetämme ne pirulliset olennot kadotukseen, vaan heidät täytyy…”
Kernok odotteli. Hän halusi kuulla.
”… heidät täytyy uhrata Atheonille.”
”Mitä…?” Kernok voihkaisi. Bartax nyökytteli hänelle päätään.
”Näin asia valitettavasti on.”
”En saata uskoa…” Kernok sanoi. ”Eivät he niin pahoilta vaikuta.”
”Voi, kyllä he ovat”, Bartax tuhahti. ”Etkö muista, mitä Gunein väelle tapahtui. Heidän sirunsa vietiin. Ja muistatko, mitä tapahtui meidän saaremme sirulle. Sekin katosi mystisesti!”
”Mutta eikö se ollut alun perinkin…”
”Vaiti, Kernok. Ath rakastaa meitä ja oikeuttaa meidät tekemään mitä hirveimpiä tekoja, jotta pyhä Nimda saataisiin jälleen kokonaiseksi.”
”Mutta Atheonhan on hänen täysi vastakohtansa!”
”Voi, Kernok, etkö ole ikinä ajatellut”, Bartax sanoi, ”mitä varten Atheon on olemassa?”
”Minä…”
”Niin, Kernok. Atheon rankaisee kaikkia niitä, jotka yrittävät tehdä meille pahaa. Tai Nimdalle.”
Kernok hytisi. Isä Bartax otti viittansa ja laittoi sen toisen Matoranin hartioille.
”Nyt, Kernok”, hän sanoi hellästi, ”mene lepäämään. Tämä päivä on ollut rankka, emmekä me halua, että sinä menetät sisäisen tasapainosi.”
”Kyllä, isä. Teen, kuten haluatte.”
”Hienoa, veli. Menkää siis.”
Kernok meni, ja Bartax jäi yksin pimeään huoneeseen. Huoneen ainoa valonlähde oli vihreä lamppu, joka hohti myrkyllisen väristä valoaan.
Voi. Gunei. Mikä kauhu. Eikö se lopu. Murhaajia. Pian ne saavat kuolla. Niin. Pian. Aivan pian. Ne tulevat. Ne näkevät kaiken. Nimda.
Bartax tärisi hetken itsekseen.
Elämäni… vain, koska halusin Nimdan pelastuvan. Te otitte uhrini vastaan. Minä maksan takaisin. Ath, suojele minua. Anna minulle voimaa pelastaa sinuun uskovat äläkä anna Atheonin viedä meitä. Tuomitse pirulliset pakanat, jotka varastavat sinun omasi. Pelasta meidät.

Matoro TBS

Tuntematon



Kaikki oli valkoista.

"Keho ilman mieltä on tyhjä kuori, Matoro. Se voi kuolla, mutta jos mieli ei mene mukana..."

"Mmmitäh?"

"Matoro. Minä haluan sen Nimdan. Siksi autan sinua näin."

"... sinähän olet se olento naamiostani?"

"Nyt sinä olet olento samalla tavalla naamiossa. Sinun piti löytää Nimda, mutta tuhosit ruumiisi. Sinä epäonnistuit tehtävässäsi."

"E-en ymmärrä. Olenko naamiossani? Kuka sinä olet?"

"Ah, niin. En ole esittäytynyt. Olen Makuta Itroz, naamiosi luoja."

"Ja sinä haluat Nimdan. Miksi olettaisit, että hankkisin sen sinulle?"

"Voi Matoro, ehkä siksi koska et voi muuta. Ajattele asiaa seuraavalla tavalla:
Mitä jos, ihan vain jos, sinä olisit ikäänkuin tarkoitettu jonkun sinua suuremman... ruumiiksi?"

"Minä muutuin Toaksi tiimini kanssa normaalisti."

"No, mitä tapahtui välissä josta et muista mitään? Miksi haarniskasi muuttui mustaksi ja tiimisi hajosi?"

Matoro olisi tuntenut kylmää, jos mieli olisi voinut tuntea mitään.
Hän tunnusteli noita mieleensä tulleita sanoja yksi kerrallaan.

"Ei", hän sanoi.

"Ei se ole mahdollista! Sinä tulit naamiooni vasta Destralilla!"

"Nyt. Kuuntele. Minä haluan sen Nimdan kostaakseni muille Makutoille. Sinä hankit sen minulle ennen kuin Ne saavat sen."

Sitten oli aivan hiljaista. Matoro ei tuntenut kenenkään mieltä lähistöllä.

Nimdan temppeli
Pyhä kammio



"Se aukeaa!"
"Vetäkää!"

Sekalaiset huudot kaikuivat kammion eteisessä. Kiveä oven alta oli tuhottu, ja nyt alle oli saatu täysirautainen seremoniakeihäs eräältä patsaalta. Ovi kankeutui hitaasti ylöspäin, ja jotkut matoranit heittelivät kiviä oven alle pitämänä sen ylhäällä. Notfun yritti oven alta toiselle puolelle, mutta aukko ei ollut vielä tarpeeksi suuri.

Matalat vesivanat valuivat kapteenin jalkoihin. Atheonin kammion oviaukko oli pettämässä, sillä vettä tuntui tulevan koko ajan enemmän.

Ovi nousi tuskallisen hitaasti. Notfun alkoi olla varma Matoron kuolleen naapurikammioon, ja nyt heidän pitäisi pelastaa itsensä. Kun kaikki olisivat turvallisesti toisella puolella, ovi suljettaisiin.

"Hei! Mitä te haudanryöstäjät teette!" kuului huuto jostain. Keihäs lävisti yhden merirosvon vatsan kohdalta. Jardirt kääntyi joukkonsa keskellä ja huomasi käytävän katossa olevasta luukusta tulleet soturimunkit. Valkoinen ja hopea matoran olivat pudottautuneet käytävälle ja ylhäällä näkyi lisää matoraneja.

"Te olette häpäisseet pyhän Nimdan rauhan ja nyt yritätte saada auki palvontakammioita", matoran selitti rauhallisesti.

"Tappakaa ne", hän jatkoi.

"EI! Yritämme pelastaa ystäväämme toiselta puolelta! Täällä ei ollut Nimdaa!" Jardirt miltei huusi. Hän huitaisi yhdeltä merorosvolta pistoolin alas.

"... ei Nimdaa?" munkki sanoi tyrmistyneenä.

"Ei Nimdaa?", muut munkit toistivat.

KRA-KAM

Veden paine ylitti kiven kestokyvyn. Oviaukon suma repesi ja lähti liikkeelle valtavan vesimuurin syöksyessä saliin. Äks kankesi oven nopeasti enemmän auki, ja silloin aalto vettä iskeytyi koko joukkoon, Notfuniin, kaikkeen irtaimeen ja paiskasi heidät päin käytävän seinää, Sankareiden onneksi fysiikan lait sulkivat oven välittömästi Äksän rautakangen kadotessa sen alta.

Siinä pitkin huonetta makasi nyt toistakymmentä matorania sekä yksi Toan veroinen Klaanilainen kaiken kivisen roinan ja muun materiaalin seassa metrin syvyisessä vedessä.

Sitten Äks järkyttyi. Hän näki Matoron elottoman ruumiin kelluvan vatsallaan lähellä ovea.

Jake

NimdatemppeliOMGTUKSUWTFLOL

"Mitä hittoa. Kuka. Miksi. Mitä. Kuka. Hipit. Saakeli. BBQ", Notfun sopersi.

"BBQ? Mikä on BBQ?", Jardirt kysyi maassa makaavalta kapteenilta.

"En tiedä. Jotakin. Ehkä. Monta minua.", Notfun soperteli.

"..."

"Joo. Kuitenkin. Äks. Ota Matoron ruumis mukaan. Vaikka. Saamme siitä makoisat paistit illaksi, tai hyvällä tuurilla poika on vain menettänyt tajuntansa. Huomaatte varmaan myös, että täällä nousee vesi, joten jos vaikka juostaisiin tuota.. Ylöspäin", Notfun komensi.

Piraattimatoranjoukko ja Äksä jolla oli kuollut Matoro olallaan juoksivat ylös Notfunin avaamaa reittiä. Valonkajo näkyi, mutta vesi tuli perässä kovaa vauhtia. Heidän pitäisi olla nopeita. Hyvin nopeita. Ihan hiton nopeita vallan.
Muuten he kuolisivat, ja kivikäytävään hukkuminen ei olisi mukavin mahdollinen kuolintapa.

The Snowman

Klaanin saari, luola

Guechex katsoi iskuryhmäläisiään, jotka kaikki pakkasivat viimeisiä kamppeita reppuihinsa. Zyglakit olivat varustautuneet kevyesti mutta tehokkaasti. Tehtävän luonne ei sallinut äänekkäitä tai liian raskaita aseita tai apuvälineitä, oli liikuttava nopeasti, tehtävä johtoportaasta mahdollisimman tehokkaasti selvää ja poistuttava paikalta.

Guechex ei ollut ainoastaan karismaattinen johtaja, vaan myös hyvä sotastrategi, eikä määrällisesti ylivoimainenkaan vastustaja ollut hänen laskuissaan mahdoton tehtävä. Se oli vain haaste, joka vaati uuden lähestymistavan. Klaanin poikki liikuttaisiin ripeästi ja äänettömästi, yli kymmen Zyglakin joukkio repisi yllätetyn vastarinnan helposti kappaleiksi.

Mutta vaikka Klaanin johtajien luokse päästäisiinkiin nopeasti, oli valmistauduttava äärimmäisen kovaan taisteluun. Pelkkä Tawa oli paikalla Bio-Klaanin legendaarisesta johtajanelikosta, sikäli kun huhuihin oli luottaminen. Guechex oli tästä kiitollinen, ei ainoastaan pienemmän vihollismäärän vuoksi, sekin oli helpottava tieto, että he kohtaisivat Toan. Zyglakien luonnollinen immuniteetti elementaalihyökkäyksiä vastaan olisi iso valttikortti, eikä taitavinkaan Toa mahtaisi yli kymmenelle Zyglak-sotilaalle.

”Gue?” kuului ääni Guechexin selän takaa. Hän kääntyi ympäri, ja näki edessään hyvin hintelärakenteisen naaraspuoleisen Zyglakin.
”Mei? Mitä sinä täällä? Tiedät hyvin, ettet saisi-”

Guechexin lause kuitenkin jäi kesken, kun pienempi ja tummemmanpunainen Zyglak halasi häntä.
”Gue, en tahdo että lähdet!” Meiksi kutsuttu lisko sanoi yllättäen pitäen pitäen käsivarsiaan tukevasti Zyglak-ryhmän johtajassa.
”Mei, minä...”
”Minä vain tiedän, että tämä ei pääty hyvin. Minä aavistan niin.”
”Mei, kaikki hyvin,” Guechex sanoi rauhoittavaan äänensävyn, ja pienempi Zyglak irrotti otteensa. ”Minun täytyy tehdä tämä. Zyglakien täytyy tehdä tämä. On tä-”
”Zyglakien täytyy tehdä sitä ja Zyglakien täytyy tehdä tätä, mutta entä perheemme? Entä Alinnel? Entä minä?”
”Minä... Sinä... Mei, sinä tiedät, että sinä ja Ali olette minulle tärkeämpiä kuin kukaan muu.”
”Miksi sitten lähdet?”
”Mutta... Äh, Alinnel, tule tänne.”

Musta, parhaillaan hajotuskeihäällä ilmaa keskittyneesti huitova musta naaras-Zyglak keskeytti toimensa ja kääntyi katsomaan puhuttelijaansa. Alinnel käveli kohti kaksikkoa.
”Mei, sinä olet niin nuori... Zyglakit ja perhe ovat yhtä ja samaa.” Mustan liskon matala ääni oli rauhallinen.

Mei käänsi katseensa Guechexista Allinneliin, muttei vastannut mitään. Musta Zyglak jatkoi puhettaan.
”Jonain päivänä ymmärrät.”
Hän laski kätensä äidillisesti Mein olkapäille, ja katsoi tätä silmiin. Sitten Alinnel lääntyi kohti Guechexiä ja tarttui tätä käsistä.
”Ymmärrät varmaan, että meidän on viivästytettävä operaation alkua. Mei täytyy lähettää takaisin muiden luo.”
”Totta kai, rakas, totta kai. Odota kun kerron miehille. Yritä sinä saada tyttö uskomaan, ettei hän voi hiipiä leiristä meidän mukaamme.”


Abzumon mahtipontinen laiva

Jotain voisi tapahtua, Harmaa Aine tuumi.


Pieni mökki luodolla

Onneksi mitään ei tapahdu, Kapher myhäili mielessään.


Ko-Huna-Koro

Make, Kepe ja Snowie seisoivat miltei lantioon ulottuvassa nietoksessa kylän suurimman mökin ulkopuolella. Öinen myrsky oli jättänyt jälkensä, ja nyt paikalliset Matoralaiset hyvästeltyään klaanilaiset huomasivat matkansa kohti saaren sisäosia jatkuvan sangen kahlaushenkisissä tunnelmissa. Lisäksi Make hytisi kylmästä.
"Eh, tarvitsisitko jotain lämmikettä?" Kepe huolesteli toverinsa puolesta.
"Onhan täällä aika viluisaa," Make vastasi. "Se, että aurinko paistaa ei riitä tulen olennolle näissä korkeuksissa."
"Onkohan minulla mitään ylimääräistä," Kepe mutisi tonkiessaan reppuaan.
Snowie kuitenkin jo iloisesti hymyillen ojensi paksun, laukustaan kaivamansa kaavun kiitokseksi nyökkäävälle Makelle.

Kepe oli jo aloittamassa kävelyn, mutta pysähtyi sitten kesken ensimmäisen askeleensa.
"Hetkinen, eikö tuo kaapu ollut minun?"
"Oli."
"Se oli sinun laukussasi."
"Jepulis."
"Jonka sinä pakkasit huoneessasi?"
"Näin juuri."
"Eh?"
"Eh."
"..."
"..."

Kolme klaanilaista lähtivät talsimaan/kaivautumaan halki puhtaana kiiltelevien nietosten.

MahriKing

Paksun metallilevyn suojissa, muutaman metrin päässä Matoron pysäyttämästä pommista

1308 erehtyi räpäyttämään silmiään hetkeksi, havahtuen pian takaisin seuraamaan pommiaan. Hänen kaksi perin tylsistynyttä kolleegaansa viettivät aikaansa juttelemalla kiville.

Hai

Maatila lähellä klaania

Hai oli väsynyt. Hän oli juuri palannut lomamatkaltaan.
Hän asteli, askel askeleelta lähemmäs kotiaan. Hän omisti maatilan Bio-Klaanin lähistöllä.
"Pitänee käydä moikkaamassa klaanilaisia" -Hai pohti.

Hän asteli ajatuksissaan kotiportilleen. Hai nosti päätänsä. Talo oli
raunioina. Porkkanapenkki oli myllätty sekaisin. Vaikka Hai oli sinivalkoinen
veden ja jään toa, hänestä tuli sinä hetkenä punainen.
Paikalla alkoi hiljainen lumisade, ja pian tontilla oli käynnissä pieni lumimyrsky. Hai oli
raivoissaan. Ja surullinen.

Hain poskella valui kyynel. Jos biomekaaninen olento yleensä voisikaan itkeä,
etenkään kyyneliä. Kertoja on laiska, eikä jaksa pohtia, mitä Toa
voisi itkeä. Mutta sanotaan että kyyneliä.

Hai murskasi talon rauniot painevedellä. Haios, hänen elementaalia vahvistava
kanohinsa alkoi taas toimia. Hän oletti että pihamaalle aiheutuisi pieni tulva,
mutta vesi valui pois talon jäänteiden kanssa.

Hai asteli lähemmäs paikkaa, jossa talo oli ollut. Perustuksien kohdalla ammotti
valtava kolo. Se oli kyllin suuri kuljettavaksi. Vaikka Hai oli pitkä, hän joutui vain vähän
kallistamaan päätään mahtuakseen kulkemaan tunnelissa. Hän palasi matkalaukulleen.
Hän kaivoi laukusta Craon 3000 Classic-pitkämiekan. Sitten hän hyppäsi koloon.

Hän päätti liikkua hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä vastassa oli. Hiljaisuus oli aavemainen.
Käytävässä kuului vain hiljaista naksutusta jostain kaukaa. Yhtäkkiä, erään mutkan takaa
hyppäsi esiin jonkinlainen rahiolento. Hai ei miettinyt asiaa lainkaan, vaan halkaisi
sen suoralla lyönnillä. Hai oli hyvä halkaisemaan asioita.

Hän oli nähnyt tarpeeksi. Hai putsasi raadon erääseen koloon. Toivon
mukaan yksikään niistä ei huomaisi. Hai lähti
takaisin. Hänellä olisi asiaa klaaniin.

Hän asteli klaania kohti. Enää yksi kukkula esti näkyvyyden sinne. Kun
hän näki klaanin, hän mykistyi. Osa linnakkeesta oli raunioina.
Hai asteli sisään ja joutui heti turvatarkastukseen. Hetken päästä hän pääsi sisään,
ja suunnisti muistin perusteella kahvioon. Siellä oli hieman hiljaista
monilla oli vammoja. Hai tiedusteli asiasta, ja sai vastauksen. Klaaniin
oli hyökätty, Nazorakit vilistivät maan alla ja Klaani oli sotatilassa.
"Veikkaan, että kohtasin nazorakeja..." -Hai pohti. Hän alkoi miettiä omaa
kosto- ja sotasuunnitelmaansa...

Matoro TBS

Nimdan temppeli

Tunneli oli kaaoksessa. Oven alta valui vettä, ja merirosvot yrittivät munkkien kanssa päästä ylös meneviin portaisiin. Samoihin, joista munkit olivat tulleet.
Valkohopea matoran oli vielä hetki sitten hallinnut tilannetta. Nyt se oli riistäytynyt käsistä, eivätkä munkit kyenneet tekemään mitään järjestäytynyttä. Kaikki yrittivät pakokauhun vallassa kapeaan kierreportaikkoon.
Äks ampui suurella käsitykillään pari laukausta ilmaan.
“Tässä ei ole mitään paniikkia! Emme huku, vettä ei tule tarpeeksi nopeasti. Pääsemme kaikki pois hyvässä järjestyksessä!” hän yritti sovitella.

Kaikki oli hetken hiljaa. Xxonn luuli onnistuneensa, mutta sitten hänkin havaitsi sen, mikä oli muita pelottanut.

Parin valokiven valaisemana näkyi Po-Matoran piraatinvermeissä ja naamio halki. Tämä matoran, Pegeg nimeltään, oli kuollut pudottuaan Trollaajamadon kuoppaan. Nyt se seisoi rentona muun joukon edessä. Jokin musta piti matoranista kiinni takaa.
Notfunin oikea silmä nyki. Kylmä hiki valui merirosvokapteenin naamiota pitkin ja sen alaleuka vapisi.
"Pogeg?" Notfun sanoi, pakotettu hymy kasvoillaan. "Eheh. Pogeg, vanha juomakamu ja...tosi...tosi...epähippi heppu. Älä nyt ota tätä mitenkään vakavasti, mu-mu..."

Rusentuneen, mutta paikallaan seisovan matoranin suu aukeili veltosti ja sanoja tuli ulos. Ne eivät olleet hänen sanojaan.
"Niin, kapteeni?"

Notfun kalpeni ja nielaisi niin äänekkäästi, että kammiossa kaikui. "...sinä olet kuollut. Ei...ei millään pahalla."
Pogegin suulla naurettiin ja kuollut matoran otti pari ontuvaa, löysän nukkemaista askelta eteenpäin. Monesta osasta vakavasti vahingoittuneen ja kaikin puolin selvästi kuolleen matoranin löysät kädet heiluivat puolelta toiselle sen astellessa. Polvilumpiottomat jalat kestivät viisi askelta, mutta kuudennella raato rojahti eteenpäin.
Se ei kuitenkaan kaatunut maahan, sillä jokin jäi pitämään sitä ylhäällä. Musta, suorastaan lonkeromaisen letkeä käsi piti neljällä pitkällä sormella kiinni Pogegin päästä. Matoranin silmät hohtivat aavemaisesti kuin kaksi pientä kynttilää.

Mustan käden omistaja käveli pois varjoista ja aavemaisesti hohtavien silmien valoon. Notfunin sekalaisesti kuiskaileva miehistö vaikeni lopullisesti nähdessään, mikä piteli kiinni Pogegin päästä.

Pogegin suu nauroi kylmästi ja sieluttomasti.
"Hi. Hi. Hi."



Nukke oli yönmusta, mutta sen iho ja haarniska olivat jonkinlaista kiiltävää materiaalia. Merirosvojen ja Xxonnin epäuskoiset kasvot heijastuivat olennon rintakehästä.
Olento oli pitkä, mutta sen löysän ryhdin takia sen pää oli Toan korkeudella. Sen pikimusta vartalo oli kaukana minkäänlaisista ihannemittasuhteista. Olennon hartiat olivat käsittämättömän leveät, mutta sillä oli ohut ja suorastaan siro vyötärö. Hirviön kädet olivat uskomattoman pitkät muuhun vartaloon verrattuna. Toinen piti tiukasti kiinni kuolleen matoranin halkeilevasta päästä ja toinen roikkui löysästi paikallaan, ylettyen helposti olennon omiin polviin.
Nuken jalat olivat melko tasaista Toa-kokoluokkaa, mutta käsiin verrattuna ne vaikuttivat lyhyiltä. Kun olennon epäsuhtaista anatomiaa tarkasteli, vaikutti siltä, kuin se olisi kursittu kasaan kymmenistä kuolleista olennoista.

Groteski ja vääristynyt, nukkemaisesti mutta jäykästi edestakaisin liikkuva yönmusta vartalo kantoi olkapäillään ellipsimäistä, liikkumattoman ja hieman etukenossa roikkuvan kaulan huipussa olevaa päätä.
Kyseinen pää oli aivan oma lukunsa. Mustan, ellipsimäisen ja kiiltäväpintaisen pään keskellä oli vitivalkoiset kasvot.

Kasvot olivat kiiltävää, puhdasta ja elotonta posliinia. Hahmottomassa ja kylmässä posliinissa oli pieniä kulumajälkiä ja haaleita tahroja. Orgaanisen näköiset, mutta pupillittomat, täysin aukinaiset ja kuvottavan kuivat silmät pyörivät kiiltäväpintaisten kasvojen silmäkuopissa kuin tarkkaillen merirosvoja ja Xxonnia. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin silmät katsoivat.
Silmien alla oli posliiniin muotoiltu, leveähampainen hymy. Hampaat olivat epätodellisen valkoiset ja hymyilivät Nuken edessä olevalle joukolle. Hymyssä ei kuitenkaan ollut mitään aitoa, vaan sen laskelmoitu tekoystävällisyys karmi koko joukkoa.
Suuren, leveästi hymyilevän suun molemmilla puolilla oli punertavat posket. Punainen väri näytti kuitenkin enemmän kuivuneilta veritahroilta kuin oikealta lämmöltä.

Jostain olennon sisältä kuului radioaaltomaista kohinaa. Kohina ei kuulunut selvästikään olennon suusta, vaan pikemminkin jostain syvältä sen sisältä.
Välillä kuulosti siltä, kuin kohinan seasta erottuisi kirkkaita, lapsellisia ääniä.

Matoron liikkumatonta ruumista kantava Xxonn kalpeni. Hän kalpeni entisestään tajutessaan, että tekokasvoinen nukkeolento keskitti katseensa Äksän ystävän liikkumattomaan ruumiiseen.
Kylmä tunne hiipi läpi titaanin selkärangan.
"Ku-kuka olet", hän yritti kysyä vahvana.

Posliinikasvoisen painajaisen pää retkahti sivuittain, jolloin selvisi, että pää ei ollut kovin tukevasti kiinni vartalossa. Pää jatkoi heilumista hetken aikaa, mikä sai sen näyttämään ontolta ja kevyeltä.

Olento näytti siltä, että se olisi halunnut vastata. Se osoittautui kuitenkin vaikeaksi ilman suuta.
Nuken kourassa kiinni oleva matoran avasi suunsa ja puhui kylmästi.
"Suu."
Oli hetken hiljaista. Sitten se jatkoi.
"Tuon viestin."

Äksä nielaisi. Hän hengitti raskaasti.
"Jään sotilas kaivautui liian syvälle."
Hirviömäisen vatsastapuhujan pää retkahti toiselle puolelle. Tyhjä, aavemainen posliinihymy pysyi samana. Xxon katsoi olallaan lojuvaa ystäväänsä. Alakulo ja pelko hiipi urhean näköisen jättiläisen kasvoille.
"Älkää tehkö hänen virhettään."
Pogegin ruumis rojahti lattialle ja sen silmävalot sammuivat. Posliinikasvoinen painajainen käveli takaisin pimeyteen täysin äänettömästi.
Radioaaltojen kaltainen kohina ja siitä erottuvat lapsenomaiset äänet joutuivat vähitellen pimeyden syömiksi.

[spoil]Gurkku teki tästä ison osan. Krediitit siihen suuntaan.[/spoil]

Toa Kapura

Klaanin piha

Kapura käveli Klaanin pihassa, varoen sitä, että hänet nähtäisiin. Vaikka hän oli tarkkailujensa aikana kokenut suurimman osan Klaanilaisista melko luotettavasti, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Kapura istahti erään harvinaisen ison puun taakse niin, että häntä ei nähtäisi Kapuran odottaessa tapaamista.

Auta.

Puun takaa näkyvä Matoranin varjo keskeytti Kapuran tulevaan tapaamiseen kohdistuvat ajatukset. Kapura nousi hiljaa ylös ja painautui puuta vasten.

"Tänään en saa tulla nähdyksi", Kapura mutisi ja kohotti Painovoimateränsä ilmaan. Sen vasta hiottu terä kimmelsi auringonvalossa. Kapura valmistautui hyppäämään puun taakse ja kanavoimaan painovoimaa vakoilija-Matoraniin.

Mutta mitään vakoilija-Matorania ei näkynyt.

Hämmästyneenä Kapura tajusi, että vakoilija oli siirtynyt puun toiselle puolelle. Koska puun varjo lankesi puun toisen puolen alle, vakoilijan varjo ei näkynyt.

Harmistuneena siitä, että moinen ninja pystyisi vakoilemaan häntä Kapura asteli hitaasti taaksepäin. Vakoilijan oli ennen pitkää tultava pois. Ja Kapura oli valmiina.

Kapura erotti jälleen hieman vakoilijan varjoa. Se näytti olevan Hauta kantava keskikokoinen Matoran, joka seisoi liikkumatta.

Sitten varjo asteli Kapuraa kohti, mutta sen omistaja -jos sitä oli olemassakaan- ei ollut mukana. Kapura perääntyi. Voisiko tällainen olento olla Matoran ensinkään? Se tuntui mahdottomalta, ellei Matoranilla ollut näkymättömyyden mahdollistavaa teknologiaa tai naamiota.

Varjo muutti muotoaan hiljaa. Se kasvatti lonkeroita ja hiljalleen menetti Matoranin hahmonsa. Mutta silloin se ei enää ollut pelkkä varjo.

Kapura päästi hämmästyneen älähdyksen, kun tajusi, mikä hänen edessään seisoi. Morbuzakh. Mutta ei Zairyh.

Kapuran valtasi pelko, mutta sitten hän pysähtyi ajattelemaan asiaa. Miten Morbuzakh olisi päässyt Klaaniin? Ja miten se pystyisi naamioitumaan Matoranin varjoksi?

Morbuzakh ei näyttänyt tekevän mitään. Kapurakin seisoi hiljaa. Se oli virhe, sillä Morbuzakhin juuret lukitsivat hänen jalkansa maan sisältä.

Kapura kirosi ja teki ainoan loogiselta tuntuvat vaihtoehdon: vapautti Morbuzakhia kohti kulkevan liekkimeren.

Liekkien nuoliessa ruohoa ja Morbuzakhia Kapura käytti tilaisuuden hyväkseen ja hakkasi juuret poikki Painovoimaterällä. Voitonriemuisena hän käänsi katseensa jälleen Morbuzakhiin.

Raivokas liekkimeri ei ollut tehnyt sille mitään.

Auta.

Immuuni elementtivoimille? Kapura ajatteli uusien juurien vangitessa hänet. Nyt lähitaistelu oli mahdotonta.

Mutta kuka sanoi, että aseita voi käyttää vain lähitaisteluun?

Kapura heitti Painovoimateränsä kohti mutanttikasvia. Juuri ennen kuin se osui, Morbuzakh hävisi ja sen varjo muistutti taas Matoranin varjoa. Kapura huomasi juurten hänen jalkojensa ympäriltä hävinneen.

Painovoimaterä jäi kiinni ilmaan siihen kohtaan, missä varjon omistaja olisi.

Siltä kohtaa kuului voimakas huuto, joka pakotti Kapuran maahan.

Huuto ei ollut raivokas. Se ei ollut kuolemanhuuto. Se ei myöskään ollut totaalisen pelon huuto. Se oli sekoitus kaikkia noita, mutta silti se kuulosti epäinhimmilliseltä ja oudolta. Kapura tärisi maassa. Hän näki asioita. Kamalia asioita.

ei

älkää

auta

auta

Jake

Matoro lähetti minulle tämän viestin otsikolla sgoreytryuiiyr. Koska tämä on Matoron viesti, minut lienee oikeutettu tuplapostaamaan.

Nimdan pyhättö Ranta

Umbra ei uskonut silmiään. Järven pinta oli laskenut hetkessä monta metriä. Aivan kuin amme, jonka pohjasta olisi poistettu korkki. Deleva ja Nurukan tulivat Valon Toan perässä rannalle. Samol oli juossut parinkymmenen metrin päässä olevaan Nimdan pyhättöön katsomaan, olisiko matoranit siellä.
Sitten kivinen luukku nousi hiekasta ja punamusta matoran syöksyi ylös. Heti sen perään luukusta änki ylös harteikas olento, jonka Umbra tunnisti Axonnin lajiksi. Olennolla oli olkapäällään - Matoron ruumis.
Umbra järkyttyi ja syöksyi luukulle. Nyt alhaalta tuli sekalaista joukkoa merirosvoilta näyttäviä matoraneja sekä valkoasuisia, siistejä matoraneja.
“Mitä karzahnia täällä tapahtuu?” Umbra ihmetteli ääneen. Äks juoksi nopeasti sivuun väkijoukosta ja heitti Matoron ruumiin hiekalle ja tarkisti pulssin. Ei mitään. Klaanilainen yritti unohtaa sisällään vellovan pelon, muttei kyennyt siihen.

Sinä hankit sen minulle.

“Hei, oletteko te klaanilaisia?” Umbra syöksyi Äksän viereen ja kysyi.
“Olemme…”, Äks mumisi hiljaa, antaen äänen kadota ilmaan.
Valon Toa katseli Matoron ruumista. Hän ei suostunut uskomaan, että Matoro olisi kuolleena hänen edessään.
“Mitä on tapahtunut?” Umbra kysyi. Äks ei vastannut. Rinnan lävistyshaava puhui karua kieltään.



Teet sen, koska et voi muutakaan

Kaikki tuntui hidastuvan Umbran ympärillä.

Sitten hän kuuli tutun äänen.

Olen elossa

Umbra olisi pudonnut tuoliltaan, jos olisi istunut.

“Matoro?” hän kysyi.
Äks katsoi Umbraa hämmästyneenä.

Olen naamiossa

Umbra horjahti maahan. Mielensisäisiä viestejä.

Parannuskivi

Valon Toa puristi nyrkissään Metorakkilta saamaansa sinistä kiveä.
Täydellinen ajoitus.

Umbra kumartui ruumiin ylle. Hän ei ollut aivan varma, miten kiveä käytettiin kunnolla, mutta se näytti toimivan jollain tasolla itsekseen. Hän asetti sinisen kiven Matoron sammuneen sydänkiven päälle.
Siniset säikeet lähtivät lentoon haavoja kohti, mutta sitten kiven hohde sammui.
Keltainen toa ihmetteli tapahtunutta. Tarvitsiko kivi ulkoista energiaa, vai pitäisikö sen latautua?
Umbra asetti kätensä kiven päälle ja loi säteen elementaalivoimaansa kiveä kohti. Valonsäde imeytyi siniseen kiveen, joka alkoi taas hohtaa.

Toa alkoi syöttää elementaalienergiaansa kiveen. Siniset kipinät lentelivät kivestä, joka muutti elementtienergiaa voimaksi kudosvaurioiden korjaamiseen.
Umbra syötti lisää ja lisää elementaalivoimaa, kunnes se yhtäkkiä loppui kuin seinään.
“Hei! Sinä! Axonnin lajilla on elementtivoimia. Käytä niitä kiveen”, Umbra määräsi nopeasti. Äks näytti neuvottomalta.
“En minä osaa niitä käyttää kunnolla”, hän vastasi.
“Yritä!” Umbra sanoi ja syöksyi väkijoukon halki etsimään muita Toia.

Äks kumartui ruumiin ylle ja koitti loihtia käsistään energiaa. Hän muisteli vanhalla kotisaarellaan saamiaan opetuksia.

“Keskity”, hän mumisi.

Deleva syöksyi Äksän takaa mustan ruumiin luo. Plasman Toa kumartui Umbran viereen ja alkoi kanavoida plasman elementaalivoimaa siniseen kiveen. Ruumiin vammat alkoivat kadota näkyvistä sinisten kipinöiden iskeytyessä niihin. Deleva keskittyi ja kanavoi viimeisetkin voimansa ruumiiseen.


Mitä aiot, Makuta?

Herättää sinut henkiin.

Sinä kykenet hallitsemaan mieltäni. Mikset ole ottanut ruumista hallintaani?

Miksi olla maalitaulu, kun voi ohjata muita kuin marionettinukkeja?

Matoro alkoi tajuta mihin kaikkeen Itroz oli vaikuttanut. Sama Makuta kykeni ohjaamaan hänen ja kaikkien hänen ympärillä olevien mieliä.

Mutta valitan, nyt sinun on mentävä. Hankkimaan Nimda minulle.

Matoro tunsi putoavansa kylmyyden läpi.


Ruumis puhkesi huutoon. Kovaan huutoon. Matoro kouristeli oudosti ja tunsi samalla kivun kaikista ruumiinsa osista valtavana poltteena. Matoro näki sumeana usean henkilön olevan kumartuneena hänen ylleen. Hän koitti liikuttaa ruumistaan, muttei onnistunut. Toan päässä kiisi yksi ajatus.

Nimda.

Matoro ravisteli päätään. Hän huokaisi helpotuksesta kun huomasi ympärillään tuttuja - Xxonn, Umbra. Taivas oli sininen ja leppoisa tuuli kävi rannan läpi.
Hän nosti itseään vaivoin istuma-asentoon.
“M-mitä on tapahtunut?” hän kysyi tokkuraisena, muistamatta mitään.

TÄSTÄ ALKAA JAKEN POSTI

Kun Äksä, Umbra ja Jardirt olivat kumartuneet Matoron ympärille, Notfun käveli ympäri rantaa. Hän oli huomannut jotain erittäin huolestuttavaa.

"Jardirt. Et ikinä arvaa mitä huomasin", Notfun huusi perämiehelleen.

"Yarr. Kerro", Jardirt huudahti takaisin.

"Yön Timo kolmas on viety. Ne veivät sen. Ne. Hipit. Taikka se kaapumies", Notfun ärisi.

Seurasi syvä hiljaisuus laivan muistolle, jonka jälkeen Notfun alkoi kiertää miehistöä joka seisoi rivissä.

"Tehtävänne on rakentaa meille uusi laiva. Ja sinä, Matoro, nouse ylös. Sinäkin saat auttaa", Notfun komensi, "Laivan nimeksi tulee jotain omaperäisempää kuin aiemmin.. Miten olisi.. ..Yön Timo neljäs?"

Tässä kohtaa tapahtuu naamapalmu.

Äläpäs tuplapostaa.
-MK
Muttakun toinen on Matoron posti. Se ei ole minun postini. Nyt ne sekoittaa. Laita ne takaisin.
-Jake
Ainakaan Modeilla ei ole mahista siihen. Ja mikä tuossa muka niin sekaisin menee?
-MK

Guardian

Nynrah
Takomo

Guardian heräili vähitellen. Heräämistä auttoi hieman se, että häntä läpsittiin kovakouraisesti molemmille poskille.
"Ylös siitä", Makuta Nuin ääni köhi. Guardian avasi silmänsä ja huomasi vähitellen nojaavansa kylmää tehtaan seinää vasten. Ilmassa haisi kaasu ja savu. Skakdin selkään sattui.
Mustelmia ja ruhjeita täynnä oleva Manu seisoi hieman kumarassa ja naksautti niskaansa ruman kuuloisesti. Hän köhi voimakkaasti.
Keltainen jättiläinen, Keetongu seisoi seinän vieressä ja naputteli sormiaan vasten valtavaa mutta keskeneräistä Exo-Toan käsivartta, joka nojasi seinään. Keetongun takana hahmottuivat tehtaan kemikaalivaraston liekehtivät jäänteet. Oviaukko oli repeytynyt monta metriä suuremmaksi ja näytti nyt enemmänkin suurelta luolan suuaukolta.

"...oho", oli Guartsun ensireaktio.
Keetongu hymyili, mutta hänen yksinäisessä silmässään oli pientä tympeyttä. "Kahdenkymmenentuhannen rattaan edestä kemikaaleja."
Makuta Nuin silmät pyöristyivät suuriksi ja hän raotti liskomaista etuhammashymyä. "No... ainakin se kuoli?"
"Mikään ei selviytyisi tuosta", Guartsu sanoi yskäisten. Kemikaalihuoneen kaasut maistuivat yhä hänen suussaan. Päätä särki.

Tunto palaili vähitellen Guardianin raajoihin ja hän huomasi, että puristi vieläkin tiukasti Vartija-kiväärinsä liipaisinta. Sarjatulitoiminnon kytkin oli ylhäällä ja lipas naksahteli tyhjyyttään. Vartija kurotti varovaisesti kättään varustevyölleen täyttääkseen kiväärin uudella. Pettymyksekseen hän huomasi, että lippaita oli jäljellä enää vain kolme.
Guardian kurtisti kulmiaan. "Voi skarrararr. Minulla on vain kolme lipasta jäljellä."

Makuta Nui piteli kyljestään kiinni. Hän huomasi, että jokin liikkui irtonaisena hänen rintakehänsä sisällä. Varjojen olennon katse vääntyi kivuliaaksi ja se puristi kylkeänsä molemmilla käsillään. Jokin naksahti inhasti takaisin paikoilleen.
"ARGH", Manu ärähti, mutta muutti ilmeensä pian pirulliseksi hymyksi. "Luodit loppuvat, kun niillä ampuu", hän sanoi sarkastiseen sävyyn.
Guardianin ilme oli hapan. "Viholliset kuolevat, kun niitä ampuu", hän sanoi aivan yhtä sarkastisesti.

Keetongu hymyili. Hänenkin äänensävynsä tihkui sarkasmia.
"Loppupäätelmä taitaa siis olla, että...", rahi aloitti. "...vihollisia kannattaa ampua."
Guardian nauroi. Hän lopetti nauramisen huomatessaan, että hänen rintakehäänsä iski pistävä kipu. Skakdi huohotti ja piteli rintakehästään kiinni.

Keetongu havahtui ja siirsi kätensä pois seinään nojaavalta Exo-Toan raajalta. "Kaikki kunnossa, Gurvana?"
Guardian nyökkäsi valheellisesti purren hammasta. Hän siirsi kiväärinsä selkäänsä, mutta piti oikean kätensä rintakehällään. Guartsu nosti vasemman kätensä ylös.
Makuta Nui asteli kohti skakdia, tarttui tämän kädestä ja auttoi hänet pystyyn.

"Kiitos", Guardian sanoi hiljaa. Kipu rintakehässä alkoi kadota, mutta ei kokonaan. Hän siirsi katseensa takaisin liekkehin. "Poistatan sarjatulitoiminnon. Vie liikaa ammuksia. Kukaan ei sitten...kerro Zaiggeralle."
"Mmmm-hm", Makuta Nui vastasi, kääntyen itsekin liekkejä kohti. "No, ainakin Arsesteinin lelu on rikki." Manu naurahti hiljaa ja ivallisesti.
Tasan sekunnissa Nynrahin tehtaiden ilmoitusradiokanava aukesi kohinalla. Kohinan päätyttyä Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni kuului jälleen äänekkäästi ja kristallinkirkkaana.

"Voi, Makuta!" Zorak lausui juhlavasti. "Sinun jos jonkun olisi pitänyt oppia jo, että kaunokaiseni on suunniteltu loppuun asti."
Makutan ilme täyttyi ärtymyksellä. Hän etsi katseellaan huoneen katonrajasta mahdollista valvontakameraa ja pohti ruminta tietämäänsä käsimerkkiä. Pohdinta kuitenkin päättyi lyhyeen, sillä liekkien joukosta kuului ääniä.

Äänet olivat mekaanisia. Jotain naksahteli. Joku puhui.
Koko kolmikko käänsi katseensa tuleen. Liekeissä käveli joku.

"Mitä", Guardian aloitti.
Manu jatkoi innokkaasti. "Hel-"



Liekehtivästä oviaukosta asteli jokin, joka oli ilmiliekeissä. Sen metallinen pintakerros oli tahrittu tummilla kemikaaleilla, jotka paloivat napalmin lailla.
Feterrasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta se liikkui. Puolet sen alaruumiista oli räjähtänyt irti ja mukana oli kadonnut sen lentomoottori - tai mikä sen sitten ilmassa pitikään. Se ei kuitenkaan estänyt Feterramaista metalliraatoa liikkumasta.
Pitkiä, luurankomaisia käsiä oli jäljellä vain kolme ja nekin olivat halkeamispisteessä. Monista puuttui sormia, mutta se ei etenemistä hiljentänyt. Mekaaniset nytkähtelyäänet ja sähköinen särinä täyttivät huoneen, kun liekehtivä raato käveli kohti kolmikkoa huterien käsiensä varassa.
Ilmiliekeissä olevan ja hämähäkkimäisesti lattiaa pitkin juoksevan Avhrak Feterran haarniska oli revennyt täysin auki monesta kohtaa ja sisältä valui jotain mustaa. Se, mitä päästä oli jäljellä pyöri ympäri kuin karuselli. Vaikka Makuta Nui oli saanut metalliolennon silmäaukot umpeutumaan, oli kemikaaliräjähdys repinyt sen naaman auki ja kaksi heikosti särisevää silmää roikkui kiinni pään jäänteessä juuri ja juuri. Kolmas oli jäänyt matkalle.

Feterra yritti vielä puhua jotain, mutta sai aikaiseksi vain yksittäisiä sanoja. Tunteettomat lausahdukset olivat epäselviä eivätkä liittyneet mihinkään.
"K-k-k...KäSkY: k-uoL-E. K-k-k-k-EhoTuS. k-YS-ymyssss."
Satunnaisten mekaanisten lausahdusten alta kuuluva voimakkaampi ääni kuulosti tuskaisalta huudolta.
"vALOn t-t-t-Toa. Z-M-A. Z-M-A. Z-MA. Z-M..."
Vielä yksi silmä putosi irti Feterrasta. Olento jatkoi yhä nopeaa etenemistä käsiensä varassa. Guardian haparoi vielä hieman puutuneilla käsillään revolveriaan vyötäröltään ja Makuta Nui tähtäsi hämähäkkiraatoa omalla Feterra-kourallaan. Keetongu katsoi ainoalla silmällään omaa tykkiään, joka lojui vielä lattialla. Hän ei ollut aivan varma, ehtisikö sen luokse.

Kävelevä, palava ja sulaneella metallilla päällystetty raato pysähtyi kahden metrin päähän kohteistaan ja horjui hetken kolmella luurankomaisella jalallaan. Se näytti valmistautumaan ponnistamaan ilmalentoon.
Ennen hyppyään Feterran päästi vertahyytävän rääkäisyn, jossa ei ollut enää merkkiäkään mekaanisuudesta. Sitten se ponnisti.
"MOLEMMAT ALAS!" Keetongun kumea ääni karjaisi raivokkaasti. Guartsu ja Manu hätkähtivät ja tottelivat välittömästi.

Kun Keetongun heilauttama irtonainen Exo-Toa-raaja kohtasi hämähäkkimäisen Feterra-romun kasvot, syntyvä metallin rusentumisen ääni oli korviahuumaava. Kahden irtonaisen käsiraajan jäännöksiä ja useita satunnaisia ja hyvin liekehtiviä metallikappaleita kolahteli huoneen lattialle ja seiniin. Feterran yksikätinen jäännös lensi takaisin liekkeihin.

Sen käsi jatkoi yhä psykoottista sätkimistä. Keetongu pudotti pahasti lommoutuneen Exo-Toa-raajan lattialle ja Guartsu ja Manu nousivat varovaisesti pystyyn.
Feterran raato liikkui yhä kituvasti. Kolmikko päätti juosta.

* * *

Sukellusvene
Vartin päässä Nynrahista

Zorak von Maxitrillian Arstein tarkkaili Nynrahin valvontakameroiden kuvamateriaalia intensiivisesti pystyasennosta. Tuoli seisoi tyhjänä hänen takanaan Zorakin nojatessa hieman näyttörykelmän ohjauspaneelia kohti.
Harmaa skakdi paljasti koko hammasrivistönsä virneeseen, kun hän löysi oikean kameran. Pitkän tehdaskäytävän läpi juoksivat revolverilla tähtäilevän Guardianin perässä Feterra-kouransa käyttöä harjoitteleva Manu ja suurta tykkiä kaksin käsin kantava Tongu. He eivät vaikuttaneet huomioivan käytävän valvontakameraa.
Zorak tarttui radiopuhelimeen ja painoi linjan auki.
"Sektori 5", hän kuiskasi.

* * *

Ampiaisparven lailla syöksyvät Avhrak Va -lautaset täyttivät käytävän, mutta satunnaiset revolverin osumat pudottivat niitä. Keetongu räjäytti jykeviä Cordak-ammuksia saadakseen parven hajaantumaan, mutta huoneeseen virtasi vain lisää. Manu kamppaili käytävän päässä olevan turvaoven lukitusjärjestelmän kanssa jonkin aikaa ennen kuin turvautui lateraaliseen ajatteluun ja lainasi Keetongun tykkiä. Kolmikko jatkoi juoksuaan seuraavan huoneen läpi.

"Jännittävää. Tuossa huoneessa ei ole kameroita. Antakaa hetki, tutkin pohjapiirustuksia..."

"Eli...kerrataan!" Guardian läähätti ampuen satunnaisia laukauksia perässä roikkuviin lautasiin. Hän laski äänenvoimakkuuttaan huomattavasti, että ZMA ei kuulisi.
"Meidän pitää...pysäyttää näiden ja Feterrojen tuotanto."

Suuri räjähdys tuhosi kokonaisen Va-parven. Keetongu huusi äänen alta.
"Minulla on idea!"

"Mahtavaa", Manu sähisi. "Mutta meidän pitäisi varmaan selviytyä myös hengissä."
"Yritetään", Guartsu sanoi. "Ja pelastaa matoranit?"
Manu kohautti olkapäitään ja kyykistyi Va:n energia-ammuksen alta. "Ei kai niin vaikeaa."
"Ja murtaa jokainen luu 'herra ZMA:n" ruumiissa", Tongu sanoi irvistäen.
"Oikein mielelläni!" Makuta Nui naurahti.

"Tutkin vähän pohjapiirustuksia, ystäväiseni. Olisitte voineet valita paremmankin huoneen.Ja niin, niistä luista..."
Zorak von Maxitrillian Arstein piti uhkaavan tauon. Sitten hän karjahti rauhalliselle mielentilalleen epätyypillisesti.
"YHTÄKKIÄ, MURSKAIN."

Huoneen seinästä valtavan rysähdyksen säestämänä syöksyvä murskain pysähtyi, kun Keetongu otti sen kahdella kädellä vastaan. Keltaisen jättiläisen nyrkit kaivautuivat metalliseinämään, joka yritti musertaa kaikkia kolmea klaanilaista. Vahva rahi siirtyi vähitellen taaksepäin, mutta onnistui kuitenkin pidättelemään murskainta tarpeeksi kauan, että kolmikko pystyi vetämään itsensä pois sen edestä.
"Mi...mitä", Manu inahti.
"Ihmettelette varmaan, miksi käytävään on asennettu tehokas metallinmurskain."
"Tavallaan", Keetongu jyrisi huohottaen.
"Myös ystävänne Q kyseenalaisti muutokseni pohjapiirustuksiin. Vastaus teille: samasta syystä kuin tuohon toiseen seinään."
Jotain rysähti.

* * *

Jotain rysähti. Zorak seisoi paikallaan pidellen tiukasti kiinni kommunikaattoristaan. Tavallaan hän toivoi onnistuneensa, mutta harmaa skakdi ei halunnut menettää Guardianin tasoista vastustajaa ennen tämän näkemistä silmästä silmään. ZMA:n mielessä oli ristiriitaisia tunteita.
"Kuolitteko, ystäväiseni?" hän sanoi kommunikaattoriin. "Kuolitteko?"

Hetken oli hiljaista.
"Suunnitelmissasi oli yksi aukko", Keetongun ääni sanoi.
Zorakin ilme oli merkillinen. "...niin mikä, jättiläinen?"
"Cordak-tykki."
Zorak von Maxitrillian Arsteinin toinen kämmen puristui nyrkkiin.
"...ah. Niitä siis...valmistetaan vielä."
"Jep."
"No...pysykää siinä, missä olette, niin kaunokaiseni vain...vangitsevat teidät.."
"Emme ajatelleet."
Toisesta päästä kuului jälleen juoksuaskelia.

"Omapa on valintanne", Zorak sanoi virnuillen.

Troopperi

Klaanin Kahvio

Bang.

Troopperi tajusi hakkaavansa päätänsä pöytään. Hän mietti, mikä järki siinä oli. Jos hänellä olisi ollut hattu, siinä olisi viitosen seteli musikaalisen nautinnon tarjoamisesta eräälle asiakkaalle, jonka naamataulu muistutti maustekurkkua. Hatun sijasta viitosen seteli lillui hänen kahvikupissaan. Troopperi otti setelin sieltä pois, ja puristi sen kuivaksi. Setelissä olevaan moderaattorin kuvaan, tuli kahviläiskä. Troopperi ryysti höyryävää kahvia. Maustekurkkunaamainen asiakas olisi antanyt hänelle rahaa taas hienosta musiikista, ellei olisi minuuttia sitten tuhlannut kaikkia loppuja rahoja apteekissa laksatiiviin ja muovipäihin.

Troopperia vastapäätä istui pöydässä karvalakkipäinen matoran. Matoran näytti siltä, kuin olisi käynyt punttisalilla. Hän alkoi selittää Troopperille:

"Nyt kun lopetit musisoimisen, voisin kertoa sinulle jotain."

Troopperi kohensi ryhtiään. Hänet oli kutsuttu tänne jotain päiviä sitten tapaamaan karvalakkipäistä Matorania. Ikävä kyllä paikalla oli lauma karvalakkipäisiä Matoraneja, joilla oli kokous. Troopperi ei vieläkään tajunnut miten oli voinut tuhlata monta päivää kahviossa.

"Muistanet sen Turagan, joka vangitsi sinut silloin kerran?"

"Kyllä."

"Minulla on sinulle tehtävä koskien häntä. Eräs Matoran oli nähnyt hänet saaren pohjoisrannikolla erään majan pihalla parin Nazorakin kanssa jonkin laitteen kimpussa. Ota selvää mikä, se on, ja varmista, ettei hän juonittele Nazorakien kanssa."

"Eli siis minun pitää mennä sinne, ja tutkia hänen vehjettään?"

"Kyllä", Matoran sanoi kiinnittämättä mitään huomiota Troopperin omituisesti ilmaisemaan asiaan.
"Olemme huolestuneet etenkin siitä, että laitteessa lukee "atomi pomi"."

"Atomi pomi? Oikeinkirjoituksen tasosta kuulostaa siltä, että Turaga todellakin juonittelisi Nazorakien kanssa. Manu pitäisi tästä tehtävästä."

"Tuossa on vielä kartta, johon on merkitty talon sijainti."

Matoran poistui kahviosta.

Troopperi päätti lähteä huoneeseensa hakemaan tarpeellisia varusteita. Hän lähtisi tänä iltana matkaan. Kartan perusteella hän arvioi matkaan kuluvan nopeudesta riippuen 4-8 päivää. Parhaaksi vaihtoehdoksi osoittautui kiertää Mt. Ämkoon itäpuolelta.

Matkalla Troopperi vaivautui ostamaan lehden, jotta tajuaisi jotain siitä, mitä viime aikoina on tapahtunut.

Makuta Nui

Nynrah, Takomo



”Miten hemmetissä me pääsemme tuon yli.”
Manu ei ollut tyytyväinen tilanteeseen. He olivat saapuneet isoon saliin, joka kuitenkin oli kohtalaisen täynnä metalli- ja lasiputkia. He olivat suurella metallikorokkeella. Pronssinväriset seinät hohkasivat kuumuutta. Korokkeen ympärillä oli tasainen, kupliva, vihreä happomeri, joka jatkui muutaman kymmenen metriä eteenpäin, kunnes vastaan tuli toinen koroketaso. Se oli seinän vieressä, ja seinässä oli ovi. Ovi oli pyöreä ja pronssinen, kuten muukin huone.

”Minä en tiedä”, Guardian sanoi ymmällään. He eivät olleet odottaneet tulevansa…
”… pannuhuoneeseen?” Keetongu sanoi kysyvästi.
”No jos sitä voi kutsua siksi”, Manu sihisi. Jostain pääsi kuuma höyrypurkaus.
”No, emme me tähän voi jäädä”, Guardian sanoi reippaasti.
”Vaan?” Manu äyskäisi. Guardian ei ollut kuulevinaan. Hän tutki heidän vieressään olevaa laitetta. Keetongu taas tutkaili avointa lasiputken päätä, joka oli tasanteen reunalla. Putki kiemurteli heidän ylleen ja katosi jonnekin muiden sekaan.

Makuta Nui kyllästyi odottamiseen ja yritti lentää. Hän kuitenkin sai höyrypurkauksen naamalleen ja oli pudota happoon. Keetongu auttoi tasanteen reunalla roikkuvan Makutan ylös.
”Jos happopinta olisi ollut parikin metriä ylempänä, olisit puoliksi vainaa”, Tongu sanoi.
”No, puoliksi”, Manu huokaisi.

Guardian tuli heidän luokseen.
”Tuossa putkessa on melkoinen imu”, hän virkkoi, ”ja taidan nyt tietää, mitä tuo laite tekee.”
”Ja?” Tongu ja Manu sanoivat yhteen ääneen.
”Tulepas Manu vähän tännepäin”, Guardian sanoi viekoittelevasti.
”Ööh?”
Guardian käveli laitteen luokse Manu käsipuolessaan. Sitten hän äkkiarvaamatta nosti Makutan ilmaan ja heitti hänet laitteen päällä olevaan suppiloon. Kiljaisten Makuta katosi laitteen sisään. Kuului kolinaa, ja pian laitteen alareunassa olevasta putkesta vieri esiin tölkin näköinen esine, joka oli suunnilleen sen kokoinen, että Toa mahtuisi sen sisään tiukasti pakattuna.

”Ei minulle voi tehdä tällaista! Olen varjojen herra, ilkeä tiedemies, pimeyden valtias! Ei minun arvolleni sovi tällai-”
Guardian oli jo vierittämässä Manua pois laitteen luota. Skakdi työnsi Manun lasiseen putkeen, ja vetävä voima sieppasi purkin mukaansa. Kuului karjumista ja kolinaa, kun purkki liikkui putken sisällä. Nyt sekä Guartsu että Tongu tarkkailivat toista tasannetta. Hetken kuluttua sen yllä olevasta lasiputken avoimesta päästä putosi metallipurkki tasanteelle. Purkin kansi rikkoutui Makutan käden lävistäessä sen. Kiroileva Makuta Nui nousi ulos aivan liian ahtaasta purkista ja katseli sitten hetken ympärilleen. Guardian hymyili. Manu heristi nyrkkiään hetken ja väänsi sen jälkeen vipua oven vieressä. Haposta nousi metallisilta tasanteiden väliin. Klaanilaisparivaljakko käveli sillan yli Makutan luokse.
”Ja mikähän idea tuo, piru vieköön, oli olevinaan?”
”No, ainakin se toimi”, Guardian sanoi virnistäen. Tongukin hymyili.

He kulkivat ovesta. Käytävä oli niin ikään pronssinen, mutta sitä valaisivat vihreät lamput. Ritilälattian alla kiehui vihreä happo.
”Mitähän ainetta tuo on?” Manu pohti. ”Se ei näytä miltään tuntemistani hapoista. Yleensä ne ovat värittömiä tai –”
”Jooospa jättäisimme kemian oppitunnin ja keskittyisimme ongelmaamme”, Tongu äyskähti. He olivat nimittäin tulleet toiselle ovelle, joka näytti olevan lukossa. Tongu yritti vääntää pyöreää kahvaa, mutta se ei liikahtanutkaan.
”Minulla on ikävä tunne…” Manu aloitti ja kääntyi katsomaan taakseen – juuri sopivasti nähdäkseen Avhrak Van sulkevan sisäänkäynnin. Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n ääni alkoi kaikua käytävässä:
”Tämä on jälleen naurettavan helppoa, pojat. Menette tavalliseen kaasuansaan.”
”Ai, ei oikein teidän majesteettisen koreutenne tapaista”, Manu sanoi, ”järjestää näin tavanomaista ansaa.” Kaasu alkoi virrata eräistä rei’istä huoneen seinissä.
”Ei niin. Olisin oikeasti halunnut säästää teidät nähdäkseni, mutta en todellakaan voinut olla kokeilematta, millainen olisi kaasuansa yhdistettynä happoansaan.”
Hänen puhuessaan ritilälattian alla olevan hapon pinta alkoi kohota uhkaavasti.
”Senkin sairas sekopää!” Keetongu huusi.
”Otan tuon kohteliaisuutena sinulta, ystäväiseni. Nyt, paetkaa. Haluan kuitenkin loppujen lopuksi nähdä teidät elävinä.”
Manu pyöritteli silmiään.

Tilanne alkoi olla tukala.
”Mitä, jos vain kuolisimme tänne? Ei saisi tavata meitä”, Manu ehdotti. Guardian pudisti päätään. Hän yritti keksiä ratkaisun. Keetongu yski. Hän oli pisin, joten häneen kaasu vaikutti ensimmäisenä.
”Neurotoksiinia. Pyh”, Manu hymähti. Sitten hän istahti lattialle ja alkoi meditoida. Kaikki yrittivät ahdistuneena etsiä ulospääsyä tilanteesta.

Kun happo oli saavuttanut ritilälattian ja klaanilaisille tuli entistä tukalampi olo, Manu nousi seisomaan ja sanoi:
”No niin, antakaapa vanhan Manfredin pelastaa tilanne.”
Guardian katsoi kysyvästi Manua, ja Keetongu kaatui tajuttomana lattialle. Manu tarttui kiinni katossa olevista putkista ja repi niitä irti. Lisää kaasua alkoi vapautua.
”Mitä sinä teet!” Guardian, joka tunnusteli Tongun pulssia, ähkäisi epätoivoisena.
”Lisään kaasua”, Manu vastasi seesteisesti ja jatkoi putkien repimistä. Hän repi jokaisen putken irti. Kaasua tuli huoneeseen jo niin paljon, että oli hankala hengittää.
”Nyt – hengittämättä pari sekuntia, kiitos”, Manu ilmoitti ja veti syvään henkeä. Guardian teki samoin.
Ei sillä, että välttämättä selviäisimme hengissä tästä, mutta kannattaahan jotain yrittää, Manu viestitti. Guardianin keuhkot olivat tyhjentyä hätkähdyksen voimasta. Keetongu ei hengittänyt. Hänen tapauksessaan tilanne oli paha.

Kului hetkinen. Sitten ovet räjähtivät ulospäin.
Guardianin korvat soivat voimakkaasti, mutta muuten hän oli jokseenkin kunnossa. Kaasu pääsi nyt ulos kummastakin ovesta.
”Mitä sinä teit?” Guartsu huusi Manulle.
”Älä huuda!” Manu huusi takaisin.
”ANTEEKSI”, Guardian karjui takaisin.
”KAASUN TILAVUUS KASVOI ISOMMAKSI KUIN HUONEEN TILAVUUS. OLISIMME IHAN HYVIN VOINEET KUOLLA PURISTUKSIIN, MUTTA OVET MENIVÄT RIKKI ENSIN.”
”HUUTAMINEN TEKEE SINUSTA HIENON KUULOISEN.”
”AI? IHANKO TOTTA?”
Keetongu avasi silmänsä, sen ainoan. Sitten hän katsoi huutavaa kaksikkoa.
”Voi elämä.” Hän huomasi, ettei kuullut omaa ääntään kovin hyvin.
”AI, NYT SINÄKIN HERÄ-”
Tongu tukki Manun suun toisella kädellään samalla, kun piteli toisella päätään. Kaasu alkoi poistua elimistöstä.
”Ja mitäs nyt?” Guardian sanoi hiljempaa.
”Tulette tapaamaan minua, veikkoset rakkaat.”
Guardian katsoi ylleen: Avhrak Feterra ja kymmeen Vata leijuivat heidän yllään aseet tähdättynä heihin.

Domek the light one

Bio-Klaanin Linnoitus

Linnakkeen foorumi oli yllättävän tyhjempi kuin se yleensä on. Yleensä aukiossa olisi ollut linnakkeen aktiivisimpia ja tärkeimpiä sijainteja, joissa olisi useita erilaisia tapahtumia ja hyvin paljon ihmisiä kokoontuneena, mutta Kolmannenkuun festivaalin jälkeen asukkaat mieluimmin lepäävät kotona kaiken juhlimisen jälkeen.

Klaanilainen nimeltä Nookki oli yksi harvoista joka oli aukiolla. Matoralainen istui tylsistyneenä foorumin penkeillä ja yritti keksiä jotain hauskaa tekemistä sillä välin kun kaikki muut olivat joko kodeissaan tai suorittamassa tehtävää Klaanin ulkopuolella.

Silloin paikalle saapui hyvin tuttu vanha kasvo.

”Terve”, keltavalkoinen, viittaan pukeutunut Toa saapui Matoralaisen eteen ja tervehti häntä.

”Kas Axel, päiviä”, Nookki vastasi heti paljon innokkaampana ja hyppäsi penkistään tapaamaan vanhaa Klaanilais-ystäväänsä. ”Miten olet pärjäillyt?”
”Oikein hyvin, kiitos. Oliko hienot Kolmannenkuun festivaalit?” Axel sanoi yhtä ystävällisesti.
”Tietysti! Joten, mitä sinä olet tehnyt viime aikoina?”

Mutta ennen kuin Axel ehti aloittamaan, toinen vanha Klaanilainen käveli paikalle.

”Moi”, mustaharmaa Toa, jolla oli valkoinen Kanohi tervehti Klaanilaisia.
”Oho, terve Timikaki”, Nookki ja Axel vastasivat äänen Toalle. ”Pitkästä aikaan”
”Totta tuo”
”Missä Kyberi ja Reteloki on?” Axel kysyi, mutta ennen kuin Timikaki ehti vastata, kolmas Klaanilainen saapui paikalle, tällä kertaa panssaroitu Sciludomilainen.

”Laosi, moi”
”Joo, terve”, Laosi vastasi paljon innottomasti verrattuna muihin. ”Tekin siis saitte viestin?”
”Kyllä vain”
”Juu-u”
”Mikä viesti?” Nookki kysyi hämmentyneenä.
”Kävin juuri äsken Adminin puheilla, hän sanoi ettei hän lähettänyt mitään viestiä Linnoituksen ulkopuolella oleville Klaanilaisille koko viikon ajan”, Laosi selitti muille Klaanilaisille, jotka hämmentyivät vielä enemmän kuin Nookki.
”Hetkinen, mutta minä sain tämän viestin juuri toissa päivänä”, Axel huomautti
Laosille.
”Tarkoitatko ettei nämä viestit ole Adminien lähettämiä?” Timikaki veti johtopäätöksen, mikä sai myöntävän vastauksen Laosilta. Timikaki otti esiin aukinaisen kirjekuoren ja näytti sen muille. ”Mutta tässä kirjeessä on Adminien leima.”
”Mitä tämä oikein merkitsee?”
”Minä en tiedä”, Laosi vastasi hieman synkästi.

Nookki tunsi itsensä taas poissuljetuksi ja tylsistyi taas.


Zakaz

”Lähin kylä täältä on suoraan luoteeseen päin. Kylä on rakennettu jyrkänteen viereen, ette erehdy paikasta.”
Oven edessä Valon Toa Domek katseli kompassiaan hetken ja käänsi itsensä Zaiggeran ohjaamaan suuntaan. Pegghu seurasi Toan mukana.
”Domek”, Valon Toa kääntyi Zaiggeraan päin kuullessaan hänen nimensä. ”Vie terveiset Solkaille”.
Domek hymyili ja hyvästeli Skakdi naista. Vierailijat poistuivat Zaiggeran puumökiltä, Pegghu hyvästellen Skakdeja myös. Warrek vilkutti kevytmielisesti takaisin.
”Olivatpas mukavia veikkoja nuo tyypit, eikö vain luutnantti?” Warrek hymyili Zaiggeraan päin vierailijoiden kadotessaan kauaksi horisonttiin. ”Mitä sanoisit jos...?”
”Ei, kenraali”, Zaiggera keskeytti Warrekin heti ja palasi takaisin majaansa.
”No voi skarararar”

***

”Hei Domek”, Pegghu sanoi seuratessaan Valon Toaa kylää päin.
”Niin?” Valon Toa vastasi kääntämättä päätään ja jatkoi kävelemistä.
”... Ei mitään, unohda”, Matoralainen kuitenkin vastasi. Domek kohotti kulmaansa, mutta päätti jättää huomioimatta ja keskittyä matkaan.


Klaani saari, luola

Monivärinen Zyglak-joukko aterioivat kostean luolan sisällä.
Toisin kuin olisi voinut odottaa, ruokailu oli yllättävän rauhallinen ja suhteellisen sivistynyttä. Ruoka oli jaettu kaikille yhtä paljon eikä kukaan riidellyt annetusta määrästä. Selviytymisen vuoksi oli hyvin tärkeää, että ravintoa riitti kaikille ja pysyisivät hengissä.

Luolan seinää vasten istui mustaharmaa Zyglak, Welsix. Welsix kuului joukon vanhimpiin ja kokeneimpiin jäseniin ja on aina ollut monissa tapahtumissa mukana. Hänen kanssa istui yhtä iäkäs ja kokenut, tummanvihreänvalkoinen Zyglak; Olthal.

”Aina inhonnut tätä muhennosta”, Welsix valitti, ”ei koskaan tarpeeksi mausteita”.
”Kyllä, kovin. He eivät enää tee näitä kuin ennen vanhaan”, Olthal vastasi myöntävästi.
”...Joten, mitä ajattelet Guechexistä, vanha kuoma?”
”On huonompiakin ollut. Nuorukaisella on kyllä tarmoa.”
”Sangen.”
”No, pari hiomatonta kulmaa siellä täällä, mutta ei huonompi.”
”Operaatiota on kuulema viivästetty hieman, jotta hänen perhe ehtisi lähettää turvaan.”
”Sanoisin, aika turhan suojaava.”
”Ainakin nuorukainen yrittää.”
”Kyllä, kovin.”
”Ja mitä kauemmin tämä venyy, sitä parempi. En oikein luota siihen karttaa tarjoavaan veikkoon. Z.M.A, eikö ollut?”
”Z.M.A se oli. Totta, epämiellyttävä mies.”
”Ja se metallikone? En ole nähnyt mitään sen kaltaista vuosiin.”
”Sanoisin, silloinkin ne olivat perin kömpelöitä ja hitaita. Tekniikka on kehittynyt vuosien varrella pelottavasti.”
”Sangen. Jokin noissa on kyllä jotain tuttua, en kyllä muista tarkalleen mitä.”
”Ikä tuo vitsauksia muistille.”
”Varsin.”
”Muuten, oletko kuullut..."

Toa Kapura

Kauan aikaa sitten Zairyhin saarella

Desable astui ulos Elämänmuotojen muokkaamisen osaston ovesta. Projekti Peur I eteni hyvin: kiitos Mielenvoimien osastolle siirtyneen Joueran, projektin onnistuminen oli periaatteessa turvattu täydellisesti. Jouera oli onnistunut saamaan paljon vaikutusvaltaa, ja Mielenvoimien osaston johtamisen hänellä oli siteitä myös Elämänmuotojen muokkaamisen ja Elämänmuotojen luomisen osastolle. Huhuttiin, että Jouera oli käyttänyt vaikutusvaltaa ja suostutellut hiljattain valtaan astuneen Diereuen aloittamaan kolmen osaston yhteisprojektin. Varmaa oli kuitenkin vain se, että lähipäivänä julkistettaisiin Mielenvoimien osaston tärkeä projekti. Se oli niin tärkeä, että epäonnistumisesta jopa vaikutusvaltaisinkin työntekijä saattoi menettää nimensä ja sen myötä kaiken vaikutusvaltansa. Desable ei kuitenkaan tiennyt projektista muuta kuin sen, että sen tarkoitus oli kuulemma vahvistaa lajin mieltä. Tähän johtopäätökseen oli tultu sen nimen, Suoja I:n perusteella.

Tavallisia liikeratojaan pitkin kulkevien työntekijöiden läpi kulki Desablea kohti Jouera, joka näytti innokkaalta. Tunteiden näyttäminen oli perinteen mukaan vain vaikutusvaltaisempien yksilöiden oikeus. Desable arveli, että Jouera halusi tietää entisen osastonsa projektin edistymisestä.

"Kerro Projekti Peur I:n edistymisestä", Jouera sanoi. Desable piti pienen tauon.

"Projekti edistyy normaalia vauhtia. Aloitamme koehenkilön testaamisen lähipäivinä", Desable sanoi lopulta. Jouera ei näyttänyt, mitä uutinen merkitsi hänelle.

"Haluan olla läsnä testauksessa", Jouera sanoi.

"Pidän huolta asiasta henkilökohtaisesti", Desable sanoi. Kumpikin kääntyi palatakseen työhönsä. Desable työnsi Elämänmuotojen muokkaamisen osaston oven auki ja suuntasi kohti ovea, johon oli kirjoitettu "Peur I". Desable astui sisään ja tarkasteli koehenkilöä.

Klaanin piha, nykyaika

Kapuran ajatukset palasivat nykyhetkeen. Hänen vieressään oleva olento ei enää huutanut, mutta Painovoimaterä leijui vielä ilmassa.

"Miksi näytit tämän minulle?" Kapura kysyi. Ei vastausta. Sen sijaan Matoranin varjo, jonka päällä Painovoimaterä yhä leijui, alkoi hitaasti liikkua poispäin Kapurasta.

"Jätä edes aseeni", Kapura huusi. Ei vastausta. Hetken päästä olento oli jo kadonnut.

Kapura katsoi hämmentyneenä olennon perään. Tästä olisi raportoitava tapaamisessa.

Kerosiinipelle

Mt. Ämkoon rinteet

Kummallinen, joskaan ei kummallisin vuoren näkemä trio tallusteli vuoren rinnettä. Heidän määränpäähänsä, kylään, jonka nimeä Kepe ei muistanut, oli vielä pitkä matka.

Kepe ja Snowie askelsivat keulassa, Make hieman taaempana, ehkä hieman ulkopuolisen oloisenakin. Hänelle täytyy keksiä jotain tekemistä, Kepe ajatteli. Hänen mieleensä ei kuitenkaan sillä hetkellä tullut mitään.

Matka jatkui usean, suhteellisen hiljaisen tiiman ajan. Lopulta he pysähtyivät ruokatauolle erään suuren kallionlohkareen viereen.

"Kuulkaas. Mietin tässä jotain", Kepe aloitti muovipaketista kaivettua kolmioleipää jauhaen. "Että jos tämä maailma jossa olemme ei olekaan totta."

"Ai missä mielessä", Snowie kysyi.

"Jos tämä onkin vain jonkin sairaan mielen päässään luoma seikkailukertomus. Että me olemme vain yksittäisiä hahmoja, mahdollisesti sivuosissa, jossain fiktiivisessä tarinassa. Jota tuskin on edes nidottu kirjaksi, vaan se on julkaistu jossain hämärässä tietoverkossa."

"Eikö olisi vielä pahempi jos tämä olisi jonkinlainen roolipeli. Että meitä kaikkia ohjaisi joku meitä itsiämme vastaava tyyppi."

"Mieti millaiset tyypit meitä ohjaisivat."

"Huhhuh."

"No, onneksi se on mahdotonta. Mehän tiedämme hyvin olevamme tässä. Ajattelen, siis olen ja niin edelleen. Heh."

"Heh."

"Mutta entä jos juuri nyt joku tuolla jossain hymyilee itsekseen laitettuaan meidät sanomaan tällaisia asioita. Hymyilee sille, että me epäilemme hänen olemassaoloaan, vaikka hän onkin olemassa ja voi vaikuttaa ajatuksiimme niin, että koko ajan ajattelemme hänestä jotenkin väärällä tavalla."

"Aika kaukaa haettua."

"Mutta täysin mahdollista. Et voi kiistää."

"Vai voinko."

"..."

"..."

"Jatketaan matkaa."

Outo tila

Doxista tuntui siltä kuin hän olisi tuijottanut tuon itseään kopioivan Toan sinisinä leimuaviin silmiin iäisyyden.
Tämä syöksyi häntä kohti, valmistautuen lyömään häntä aseellaan.

Dox väisti luonnottomalla liikkeellä sivulle ja iski veitsensä, Ikuisen palkkionsa Toan takaraivoon. Tämä kaatui maahan kuin hidastettuna. Sillä hetkellä, kun tämän naamio koski maata, sininen tuli sammui. Toien kasvoton kopioarmeija katosi.

Ristiretkeläiset kokosivat jäljelle jääneet joukkonsa ja iloitsivat. Taistelu oli voitettu.

Dox henkäisi syvään.

Jostain kaukaa kantautui ääni kuin tuulen tuomana.

" ,

Nimda."

MahriKing

Kolmannen kuun festivaalin juhlapaikkana käytetyn laivan yläkansi

Joukko ruskeita kinttuja asteli laivojen välille asetettua lankkua pitkin laivan yläkannen hienolle, tasaiseksi hiotulle ja kiiltäväksi lakatulle lattialle. Festivaalien juhlamenot olivat tyssänneet kuin sienään. Koko juhlaväki oli seisahtunut seuraamaan juhlapaikkana toimineen paatin viereen seisahtunutta, metallista, raskaasti aseistettua alusta.

Jännittyneen festivaaliväen ja kuokavieraiden välissä seisoi mystinen, tummaan kaapuun sonnustautunut hahmo, jota kutsuttiin Amakaksi. Tämän selän takana seisoi pari isokokoista, jonkinlaisin ampuma-asein varustautunutta vartijaa. Tunnelma oli varsin hiljainen. Ainoa ääni lähti kannen laittalta ruoanjämiä etsivistä linnuista. Amaka siirsi katsettaan vihollisesta toiseen. Nämä näyttivät jonkin sortin torakoilta. Näihin verrattuna torakat kuitenkin olivat söpöjä pinkkejä pandoja nauttimassa eukalyptusta. Otuksia oli astunut laivalle ainakin parisenkymmentä. Monet niistä olivat melko identtisiä keskenään, jotkut taas olivat hieman isokokoisempia. Amakaa kiinnitti erityistä huomiota mauttomaan siniseen hattuun pukeutunutta yksilöä, joka oli hieman muita alamittaisempi. Oli ilmeisiesti hieman vastahakoinen. Porukan isoin oli muita ainakin yli puolet pidempi. Tämän lisäksi sillä oli melkoinen lihaksisto. Tai sitten se oli syönyt enemmän pekonia kuin pystyi sulattamaan. Yksi niistä taas oleskeli hieman kumarassa, hieroen käsiään yhteen. Varsin kirjava joukko. Amakaa aprikoi. Vieraat olivat aseistautuneet erilaisin asein. Ampuma-aseiden määrä tosin oli yllättävän vähäinen. Viereisen laivan kannella tilannetta seurasi lukuisia yksilöitä lisää.

Pian torakkajoikon takaa alkoi kuulua outoja askeleita. Torakat asettuivat tasalukuisesti lankun edestä molemmille sivuille. Amakaa hermostutti. Muita hieman pidempi, isokokoisimman rinnalla kuitenkin kalpeneva torakka astui kylmän viileästi lankkua pitkin kohti puisen paatin kantta. Sen metallinen tekojalka kolahti puiselle kannelle. Se ehti kävellä muutaman askeleen ennen pysähtymistään muutaman metrin päähän Amakaasta. Se oli erilainen kuin muut. Olisiko sitä pitänyt muiden tapaisena otuksena vaiko koneena. Kaksikko tiiraili toisiaan silmästä silmään. Amakaa alkoi olla yhä hermostuneempi.

"Keitä olette", Amakaa rikkoi hiljaisuuden kysymällä varovasti.
"Hyvää iltaa", puolimekaaninen torakka aloitti pian määrätietoisen puhumisen, "Sallikaa meidän esittäytyä. Voitte kutsua minua Eversti 437:ski. Olemme pienellä tiedusteluristeilyllä. Ilmeisest iolette eksyneet hieman väärille vesille."
"Kuinka niin", Amakaa kysyi. Hän alkoi hermostua.
"Koska aivonne raksuttavat hieman vajaavaisesti, sallinette demonstraation; meidän joukkomme esiintyvät juopuneina merimiehinä...", 437 lausui viittoen mekaanisella kädellään Nazorakien suuntaan. Pian hän osoitti kätensä kohti juhlijoita. "...ja te taas olette jokidelffiininpoikasia. Jaaaaa käy."

Hetkessä 437:n rinnalla seissyt torakka lähti nopeaan kiitoon. Pian se seisoi erään konfliktia eturivistä seuranneen olennon eteen. Tämän selkäranka taittui pian melko epäluonnoliseen asentoon ennen tämän kaatumista elottomana maahan. Koko juhlaväki tuijotti näkyä järkyttyneinä. Kaikki perääntyivät hirmuteo nsuorittaneen Nazorakin läheltä.
"Ja poikki", 437 tokaisi viileästi. Vanha kunnon sotilas teki jälleen hienoa jälkeä.
"M-mitä meistä haluatte", Amakaa yritti kysyä järkytyksensä läpi. Hänen olisi pysyttävä vahvana, jotta festivaalilaiset välttyisivät paniikilta.
"Satuimme olemaan pikku risteilyllä ja havaitsimme että tämä alus olisi täydellinen alus - mitä skamaharaa luulette", 437 kysyi hieman ärtyneenä.
"Laivamme? Ruokamme?", Amakaa yritti miettiä kaikkea varastamisen arvoista.
437 kurtisti silmäkumpiaan. Hän tokaisi juuri hyökkäyksen suoirittaneelle Nazorakille; "0388, tee pari lisää."
"Pari lisää?"
"Pari lisää."

Hetken päästä pari muuta tyyppiä koki saman, kivuliaan kohtalon. "Oikein hyvä, 0388", 437 kehui torakkaa. Tämä vetäytyi takaisin kyborgitorakan viereen. Amakaa oli lievästi sanoen järkyttynyt. Nuo otukset tappoivat viattomia pelkästään huvin vuoksi/pelotellakseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Näiden tyyppien kanssa piti varoa. keskustelu piti hoitaa kylmän viileästi.
"P-pyydän. Älkää harmistuko...", Amakaa aikoi yrittää sovittelevia neuvvotteluja.
"Oih, minä en harmistu", 437 keskeytti lähes välittömästi. Hänen kanssaan oli turha yrittää neuvotella. "Minulla on miehiä tekemään se puolestani. 0278?", 437 käänsi katseensa körilästorakan vieressä seisovaan torakkasotilaaseen. Tämän esille ottama ase sai Amakaan juhlaväkineen entistä suuremman kauhun valtaan... konekivääri.

Nimdasaari, ranta

Laivaa vahtimaan jääneet piraatit olivat yrittäneet tappaa aikaa parhaansa mukaan. Uusi kapteeni pienine ryhmineen oli viipynyt matkalla jo ehkä liiankin kauan.
"YARRRR", keulaan asettunut päivystävä piraatti karjahti. Koko piraatti joukko säntäsi keulaan seuraamaan retkikunnan paluuta. Pian kaikki joutuivat palaamaan hommiinsa suorastaan pettyneinä. Ainoa laivaa kohti talsiva hahmo oli heidän uusi, mystinen, tummahaarniskainen kapteeninsa. Päivystäjä asteli hiekalle ottamaan kapteenin vastaan. Aarteiden ja/tai tovereiden menetys oli tuttua kauraa. Päivystäjä huomasi kapteenissa jotain outoa. Tämä ei ollut kylmän viileä ja mystisen rauhallinen kuten aiemmin. Hän vaikutti hermostuneelta, ehkä jopa pelästyneeltäkin. Kapteeni kulki hänen vierelleen .

"Ei tainnut mennä hyvin?"
"No ei."
"Kuolivat?"
"Ilmeisesti."
"..."
"..."
"Jokin... hätänä?"
"Miksi olisi?"
"Tuotaah. Vaikutatte hieman hermostuneelta."
"..."
"..."
"Lokki." Amazua nosti sormensa havaitsemansa vesilinnun suuntaan. Piraatti kääntyi hetimmiten katsomaan kyseistä otusta. Amazua asteli hyttiinsä. Hän muisteli kammiosta lähtemisensä jälkeen tapahtunutta. Mitä ihmettä se oikein oli...?

BD

Tuntematon



Sinä, sinä tiedätkö miten paljon pidän siitä kun säntäät taisteluun ja mitä useimmin hoidat sen tuolla miekallasi, okei onhan sinulla toki kiehtova menneisyys ja niin edespäin, mutta tarkoitukseni ei ole nyt jäädä jaarittelemaan tähän. Pääasiani nyt oli, että minä päästän sinut ”ulos” täältä.

”Ulos... minä siis tosiaan olen tällä hetkelle vain ainetta, tai jotain mönjää astiassa”, Gekko sanoi miettiväisenä tuntemattomalle äänelle.

Olet rohkea toa, jos sinua voi siksi kutsua. Olet ensimmäinen vihamiehistäni joka ylipäätänsä on kohdannut minut tällä tavalla ja jäänyt henkiin.

”Visokki... sinä teit jotain hänelle...”

Ystävä, se ei ole sinun ongelmasi.

Mieti tarjoustani, sinusta olisi suurta hyötyä ja olet minulle palveluksen velkaa, jo toisenkin.
Voisin jopa päästää sinut omaan maailmaasi...

”Oma maailmani. Minä en tiedä haluanko palata, nyt ei ole aika...

Ole kärsivällinen, vain minä saan sinut ulos täältä ja sen teenkin, minä en pakota sinua mihinkään. Nyt vain, odota... odota...

”Mitä jos tämä kaikki onkin vain unta ja minua ei enään ole...”

Vastausta ei kuulunut.

Guardian

Nynrah
Takomo

Keetongu, Guardian ja Makuta Nui eivät epäröineet, vaan osoittivat aseitaan heitä ylempää tähtäilevään Feterraan ja sitä ympäröiviin Va-lautasiin. Mekaaniset olennot eivät vaikuttaneet reagoivan kolmen klaanilaisen liikehdintään.
"Feterra", Keetongu kuiskasi. "Vain yksi Feterra. Ja...lautasiakin on vain kymmenen. Minulla on seitsemän Cordak-ammusta jäljellä..."
Manu tiiraili pitkään Feterra-kättään. Sen kämmenpohjan valkoinen valo hohti vielä kirkkaana. "Tässä riittää vielä..." makuta kuiskasi karjumisesta käheällä äänellään. "Virtaa? Elementtienergiaa? En tiedä."
Keetongu käänsi päätään varovaisesti Guardiania kohti, mutta piti katseensa ja tähtäyksensä yhä tiukasti Feterrassa. "Guartsu?"
Guardian käpälöi harkitsevasti molempia ampuma-aseitaan. Hän teki laskutoimituksia ja mietti todennäköisyyksiä päässään. Rintakehään sattui vielä vähän ja skakdin korvat soivat, mutta hän ei pystynyt keskittymään siihen.
"Kaksi lipasta Vartijassa", hän sanoi siirtäen katsettaan Va:sta toiseen. Hän kokeili revolveriansa vasemmalla kädellään ennen kuin kokeili vyötäröllänsä roikkuvaa panoskoteloa. "Pari tusinaa zamoria revolveriin. Voisimme ehkä voittaa tämän."

Guardian katui pikaisesti sanomaansa. Pannuhuoneen ovista leijui rauhallisesti sisään vielä kolme Avhrak Feterraa ja pienimuotoinen legioona Avhrak Va:ita. Kaikkien aseet osoittivat kohti kolmen klaanilaisen joukkoa.
"Sinun piti sitten mennä sanomaan", Keetongu sanoi hampaidensa väleistä. Hän heilautti aseensa kohti oviaukkoa ja sieltä lähestyviä Feterroja.

Neljä Feterraa napsuttelivat sormiaan yhteen. Valkoiset energialataukset hehkuivat niiden kämmenpohjissa. Noin kolmekymmentä robottilautasta kierteli kolmikkoa tutkaillen heitä kamerasilmillään.
Ja hetken päästä joku astui sisään oviaukosta, josta Feterrat olivat tulleet. Se oli Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas.
Hän taputti.

"Bravo", Zorak sanoi hymy leveänä taputtaen kämmeniään yhteen verkkaisesti ja melkein pilkkaavasti. Kainalossaan harmaaihoinen skakdi piti pitkää, metallipintaista kävelykeppiä, jonka päässä oli musta nuppi. "Olette päässeet todella pitkälle ja saaneet paljon aikaiseksi. Mutta nyt, rakkaat klaanilaiset, on aika laskea aseet ja tulla mukaani."
Guardian ei epäröinyt tai miettinyt Zorak von Maxitrillian Arsteinin sanoja hetkeäkään, vaan kääntyi häntä kohti ja veti liipaisimesta. Vaikka Zorakin ja klaanilaisten välille huomaamattomasti muodostunut sinihohtoinen voimakenttä pysäytti Guartsun kiväärin ammuksen, Zorak hätkähti hieman taaksepäin hämillään. Hämääntyneisyys muuttui kuitenkin taas sekunneissa pirulliseksi hymyksi.
Feterrojen luojan suora murhayritys ei saanut metalliolentoja näyttämään erityisen huvittuneilta. Ne lähestyivät klaanilaiskolmikkoa hitaasti.

"Ha ha ha...oikeasti?" Zorak nauroi. "Luulitteko, että tuo toimisi? Luulitteko, että teillä olisi tässä tilanteessa minkäänlaista mahdollisuutta tappaa minua?"
Guardian laski tähtäyksensä pois Zorakista. Hänkin hymyili. "Ilmeestäsi päätellen sinä ainakin luulit."
Pitkää takkia käyttävä skakdi yritti parhaansa mukaan näyttää rauhalliselta ja onnistuikin siinä. Hän siirsi toisen kätensä selkänsä taakse, otti toisella metallinmustan kävelykepin kainalostaan ja pamautti sen kärjen lattiaa vasten, mutta ei nojannut siihen.
"Voi Guardian, olet kyllä nokkela", Zorak sanoi pyöritellen kävelykepin päätä. "Mutta sinun suurin heikkoutesi on uhkarohkeus ja... jääräpäisyys."
Kävelykepin pyöreä pää aukesi ja paljasti useita pieniä nappeja ja kytkimiä sen nupin sisällä. Zorak painoi yhtä nappia.
Guardian ei osannut varautua seuraavaan. Häntä lähimmän Avhrak Va:n panssarissa aukesi pieni luukku, josta tuli pieni putkilo. Ennen kuin Guartsu ehti kääntyä ampuakseen Va:n alas, putkilosta syöksyi suuri pilvi harmaata kaasua suoraan hänen kasvoilleen.
Sininen skakdi muuttui kuolevan kalpeaksi. Hän pudotti Vartija-kiväärinsä jalkojensa juureen aivan huomaamattaan. Skakdin kädet vapisivat ja hän siirsi ne hitaasti silmiensä eteen. Guardianin silmäkulmat vapisivat.
"Ei...ei...ei..."
Sekä Makuta Nui että Keetongu kääntyivät katsomaan johtajaansa ja ystäväänsä. Sininen, tavallisesti urhea ja huumorintajuinen skakdi vapisi nyt hillittömästi ja hänen kalpeiden kasvojensa katseessa oli pelkkää pelkoa ja epätoivoa.
Guardian tarttui kiinni päästään. Hän huusi.
"Ei! Ei! Ei!"

Keetongun katse oli järkyttynyt. Hän puristi tiukasti Cordak-tykkiään molemmin käsin ja aseen metalli alkoi hieman vääntymään jättiläisen tiukasta otteesta. "Mitä...sinä..."
Zorak osoitti päästään kiinni pitävää, tärisevää ja kauhunhuutoja päästävää Guardiania kävelykepillään. "Ah, vanha kunnon kredipselleeni. 'Credox Sellenium'. 'Hulluuskaasu'. 'Kauhukaasu'. Yksikin henkäys voi aiheuttaa kahden minuutin hallusinaatiot."
Zorak heilautti kävelykeppinsä nojaamaan olkapäälleen. "Voi, hän toipuu kyllä. Hän toipuu varmaan nopeasti, koska on kokenut tämän aikaisemminkin."
Guardian oli kyyristynyt maahan. Hän hengitti raskaasti ja suorastaan puristi päätään. Oli selvästi nähtävissä, että hän yritti taistella hallusinaatioita vastaan, mutta se olisi kenelle tahansa vaikeaa.
"En ole itse hengittänyt tuota ainetta koskaan", Zorak sanoi kasvoillaan kieroutunut kiinnostus. "Vaikka kieltämättä minua kiinnostaa, minkälaista tunnetta voi kutsua 'elämän pahimmiksi kahdeksi minuutiksi'..."

Keltaisen jättiläisen ilmeessä oli tynnyrillinen rahimaista taisteluraivoa. Tongu murisi ja tähtäsi aseellaan suoraan kohti ZMA:ta. Arstein katsoi Keetongua.
"Voi jättiläiseni hyvä. Sanoit sen itse. Seitsemän Cordak-ammusta. Sinulla ei ole varaa tuhl-"
ZMA pääsi hätkähtämään taas, mikä oli poikkeuksellista uudelleen saman päivän aikana. Tällä kertaa hätkähdys johtui siitä, että Keetongun heittämä Avhrak Feterra kolahti voimakkaasti vasten Zorakia ympäröivää voimakentää. Törmäys aiheutti korvia riipivän äänen, jonka myötä Keetongun sormien puristusjäljellä signeerattu Feterra kimposi kauas suojakilvestä. Arstein horjahti taaksepäin, mutta otti tukea kävelykepillään. Harmaan skakdin ilme oli hieman hapan.
"En halua tappaa teitä", Zorak sanoi, "en vielä. Laskekaa yksinkertaisesti vain aseenne, niin juttelemme hieman."
Keetongu ei näyttänyt olevan juttelutuulella. Zorak otti Rahin ilmeen vastauksena ja painoi toista nappia kävelykepissään.

Nyt Keetongukin pudotti aseensa lattialle ja piteli päästään kiinni. Tämä ei kuitenkaan johtunut kaasusta, sillä sitä ei ollut. Keltainen Rahi yritti peittää korvansa parhaansa mukaan.
Makuta Nui katseli vihaisena mutta hieman avuttomana valtavan toverinsa kärsimystä. Hän oli jo kysymässä jotain, mutta Zorak ehti vastata.
"Kolme Avhrak Va:ta lähettää tässä huoneessa aivan erityistä signaalia. Tämä on ääni, joka on niin korkea, että vain Rahi-ystäväsi kuulee sen. Ja hän...hän kuulee sen erittäin hyvin, kuten arvata saattaa."
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII otti muutaman itsevarman askelen suojakuplansa sisällä. "Voisimmeko nyt vain jutella?" hän kysyi Makuta Nuilta.

Makuta Nui virnuili demonisesti hullunkiilto ja viha silmissään. "Jutellaan vain. Haluatko jutella kylpyhuonesisustuksesta, avaruusgeometriasta vai siitä, miten mitätön ja säälittävä sinä olet universumin isommassa mittakaavassa?"
Feterra-koura muuttui turhaksi, kun Makuta Nui vapautti sisälleen piilotetun voiman. Oli totta, että hän ei ollut kummoinen taistelija edes parhaassa makuta-haarniskassa. Hän oli kuitenkin makuta, ja sen oli pakko tarkoittaa jotain.
Mustia, varjomaisia lonkeroita työntyi esiin raoista Manun haarniskassa. Niiden päissä oli teräväkyntisiä käsiä ja veitsimäisiä teriä. Uudet, pimeyttä ja tyhjyyttä hehkuvat raajat kiemurtelivat niljakkaasti ja olivat valmiina iskemään.

"Ah, makutat", Zorak von Maxitrillian sanoi hipelöiden kävelykeppinsä nuppia. "Luulette olevanne jumalia."

Manun silmät hehkuivat punaisina. "Tai entä jos pidät sen turpasi välillä kiinni tai saatan jopa laulaa."

"Ja tässä kohtaa minulla onkin ongelma", Zorak sanoi. "Sinä, ystäväni. Miten vangita sinut? Hulluuskaasun ja ärsyttävän äänen vaikutukset ovat...no, juuri sitä, mitä sinä aiheutat itseäsi ympäröiviin ihmisiin."
"Otan tuon kohteliaisuutena."
"Ja kaiken lisäksi sinulla on antidermiksesi", Zorak sanoi jättäen Manun sanoman kokonaan vaille huomiota. "Ei ole kovin montaa häkkiä, josta et pääsisi pakoon kaasuna. Onneksi minulla on ratkaisu. Kallis sellainen, mutta silti ratkaisu."

Makuta Nui iski pikimustilla lonkeroillaan kohti Feterroja ja Avhrak Va -lautasia, jotka ympäröivät häntä. Poikkeuksellisesti robotit eivät kuitenkaan ryhtyneet hyökkäykseen vaan pysyivät puolustuksessa ja väistöliikkeissä. Manu alkoi aavistaa pahaa.
Hänen aavistuksensa nousivat huippuunsa, kun huoneeseen leijui oviaukosta Zorakin takaa esiin vielä yksi Feterra. Tämä yksilö piteli neljällä kädellään pitkää, raskasta ja sokaisevan vaaleaa ketjua. Manu katsoi sitä pitkään ja hartaasti.

"Kristallisoitua protodermistä."
"Terävä havainto", Zorak vastasi. "Kaksisataa kiloa puhdasta Toa-energiaa kuudelta yhtenäiseltä Toalta. Täydellinen vankila."
"Miten karzahnissa sinulla on kristallisoitua protodermistä?"
"Sanon vain, että se ei ollut halpaa. Eikä helppoa."

Manu naurahti. "Mutta miten ajattelit pidätellä minua paikallaan, Arsestein hyvä? En minä ole vain ojentamassa käsiäni-"
Ennen kuin Manu keskeytettiin, hän ojensi käsiään kohti Zorakia kuin antautuakseen. Tämä pilkallinen ele osoittautui aivan liian sopivaksi, kun makutan koko ruumis lamaantui tähän asentoon. Paikalleen jäätyneellä makutalla kesti hetki huomata, että koko hänen ruumiinsa oli ammuttu täyteen pyhällä hohteellaan polttavia valokiviä.
"Voi skarrarar."

Ketjua kantava Feterra leijui verkkaisesti voimakentän ohi ja kohti Manua.
"No, ystäväni", Zorak sanoi voitokkaana. "Jutellaanko nyt?"

[spoil]Mitä on tapahtunut kun saan aikaiseksi näin paljon tekstiä ilman itseni kiduttamista. Oikeasti.[/spoil]

Mr.Killjoy

Killjoyn mökin rauniot

Vartioon jätetty Nazorak naukkaili zane-juomaansa ja pyyhki leukojaan päätettyään tähän asti pisimmän kulauksensa. 3543 hölskytteli pulloa ja laski hieman kapeita aurinkolasejaan nähdäkseen sen sisällön. ”Hoi, tämäkin pullo tyhjeni!”

Raunioiden takaa hyppäsi tällöin toinen tuntosarveton ja hämmentävän kiiltäväkuorinen Nazorak, joka kantoi pitkää heihästä. ”Hiivatin imbesilli! Enkö minä sanonut sinulle ettet saa juoda kaikkea yksin, minä maksoin tuon pullon.”

”Älähän uhittele siinä 4443, olemme olleet vartiossa jo kohta kolme päivää eikä täällä ole tapahtunut mitään. Pitäähän minunkin saada jotain virikkeitä.” 3543 hikkasi päälle ja nousi hitaasti seisomaan.

4443 asteli nyt eteenpäin keihäs tanassa osta punaisena. ”Taistelemmeko sitten uudestaan, jos kerran virikkeitä halajat?”

3543 nappasi maahan isketyn valtaisan pitkän lihakirveen maasta ja nosti sen olalleen. ”Antaa tulla vain, häviäjä ostaa seuraavan pullon!” Tämän sanottuaan 3543 hyppäsi yhdellä kevyellä loikalla pienen romusta kasautuneen kukkulan päälle ja loi katseensa tulevaan vastustajaansa.

”Vai otat taas ylämaaston, eikö viime kerta opettanut ettei se auta keihästäni vast-” 4443:n puhe keskeytyi siihen paikkaan ja tämän hyönteisensilmänsä laajenivat kauhusta. 3543 alkoi tivaamaan oliko tämä jokin temppu, sillä 4443 tuijotti suoraan sinne missä 3543 parhaillaan seisoi. Lopulta tämäkin kuitenkin tajusi kääntyä ympäri ja salamannopeasti hyppäsi toverinsa viereen, sillä maa kukkulan takana oli yllättäen alkanut kohota. Kivenlohkareet lohkesivat irti, kun valtava metallinen pää nousi kohonneen maan keskeltä.

Nazorakit puristivat aseitaan tiukemmin kuin olisi kenties pitänyt ja 4443 onnistui vangingossa katkaisemaan oman keihäänsä. Nyt he molemmat katuivat ottaneensa mukaan vain lähitaisteluaseita.

Metallinen jättiläinen oli saanut valtavat kouransa maan pinnalle ja veti itseään nyt ylös. Sen ruumis muistutti ylikasvanutta Laava-apinaa, jollaisia kaksikko kammosi jo aivan tarpeeksi. He löysivät itsensä perääntymästä vasten seinää. Jättiläinen oli vääntänyt itsensä jo seisoma-asentoon ja sen silmiin syttyi pienet punaiset valot. Metallihirmu lähti täyteen juoksuun kohti kaksikkoa ja näiden kahden huutaessa kurkku suorana, ainakin kymmenmetrinen jättiläinen vain juoksi näiden yli, huomaamatta kumpaakaan.

”Mä en enää koskaan juo...”

Bio-Klaanin metsikkö

Puut katkesivat metallisen hirmun repiessään itselleen tietä metsän läpi. Sen sisällä olevalla matoranilla oli vain yksi tavoite: Päästä Klaaniin ja löytää ystävänsä, oli tämä sitten elävä tai vain eloton ruumis.

Matoro TBS

Nimdan saari
ranta

Pieni sinivalkoinen matoran vaelsi lakeuksilla. Kaikkialla näkyi valkoista lumiaavikkoa. Taivas oli yönmusta, ja tuhannet tähdet hohtivat puhdasta kirkkauttaan. Matoranilla oli kylmä, mutta hänellä oli hyvä olla. Hän sai tehdä sitä mitä halusi. Nauttia kauniista luonnosta ja tyydyttää seikkailunhalunsa.

Matoran hyppäsi selälleen lumeen. Hän katseli sinisen Akakunsa läpi ääretöntä taivasta. Niitä tuhansia tähtiä. Hän toivoi, että saisi olla joskus niiden joukossa. Hän tahtoi nimensä tähtiin. Hän halusi, että hänet muistettaisiin.

Lämmin tuuli kävi läpi saaren. Se nosti ilmaan hiekkaa ja kuivia lehtiä.
Polttava aurinko porotti armottomasti jostain. Päivä oli kääntymässä illaksi, mutta oranssi laskeva aurinko oli silti kuuma.

Valkoisen ja sinisen värinen Jään Toa nojasi puiseen kaiteeseen. Syystuuli puhalsi hänen kasvojaan vasten, ja taustalta kuului iloisten matoranien hälinää.
Matoro katseli pilvistä yötaivasta. Tähdet eivät hohtaneet kuten tavallisesti. Palmut huojuivat navakassa tuulessa. Puinen vartiotorni natisi luonnon alla, mutta kesti.

"Mitä luulet", toa aloitti.
"Että jatkuuko tämä ainiaan?"
Karax käänsi hopeista päätään. Maan Toa katsoi ystäväänsä hetken.
"Jos se meistä riippuu, niin jatkuu", hän vastasi matalalla äänellä.

"Mietin vain. Muistan kuinka joskus kauan sitten halusin olla Toa. Olla kunnioitettu matoranien keskuudessa. Okei, olen saavuttanut sen. Silti minusta tutnuu siltä, että elämällä on paljon enemmän annettavaa", Matoro puhui.

"Meidän velvollisuutemme on varjella tätä saarta. Me teemme sen, koska olemme sen velkaa Zokolle", Karax puhui rauhallisesti. Hän lausui turagan nimen kunnioittavasti.

"Joo, tiedän. Minä vain haluaisin seikkailua ja toimintaa enemmän. Olen ollut paikallani liian pitkään."

"Sammuiko tuo taas?"
"Matoro! Matoro!"
Umbra ravisteli toveriaan lujaa olkapäistä. Toa mumisi jotain, muttei vaikuttanut hereillä olevalta.

Kun sininen kristallinterävä keihäs iskeytyi muskelikasta olentoa valtimoon, Matoro irvisti. Verta roiskusi kaikkialle. Jään Toa hyppäsi taaksepäin. Räjähti. Tomua ja ruumiiden silppua lenteli. Toa pyyhki Pimeyden Metsästäjän verta naamiostaan inhoa täynnä.

Tomupatsas kohosi ilmaan. Kuului vaimea tärähdys, ja suuri halli romahti. Jään Toa syöksyi kohti vihreää toa-kumppaniaan, mutta sortuva kivimassa hautasi toan raa'asti alleen. Kuului papatusta. Sinivalkean toan haarniska oli aivan tummunut. Hän hyppäsi kivien taa ammusten kaikuessa taistelutantereella. Toan ilme oli järkyttynyt ja pahoinvoiva. Hän ei kestäisi tätä helvettiä yhtään pitempään.

"Noniin, kaatakaa nuo puut! Te haette noita liaaneja! Te pistätte leirin pystyyn! Te grillaatte turskaa!"
"Aye" kuului monelta suunnalta yhtä aikaa.
Hiekkaranta peittyi jäljellä olevien piraattien vilinään. Kaikki heistä olivat järkyttyneitä viimeaikaisista tapahtumista, ja nyt vain alkoholi ja muu tekeminen piti heidät tolpillaan.

"Mitään viimeisiä sanoja, Mustalumi?" vortixx sihisi.

Matoro istui päättäväisenä tuolissa, kädet ja jalat sidottuna sen taa. Sinikeltainen lihaskasa kierteli kylmän rauhallisesti Toaa ympäri, osoittaen tätä jatkuvasti zamor-pistoolilla.

"Et koskaan opi, Radak", Matoro sanoi hiljaa. Punamusta vortixx kauempana nyökkäsi.
"Åke, ammu"

Kuului laukaus ja sinikeltainen hahmo iskeytyi taaksepäin. Mustan ja valkoisen värinen hahmo hyppäsi korkealle ilmaan ja tarttui johonkin katossa.

Radak ei ollut uskoa mitä oli tapahtunut. Ritarikunnan agentin köydet olivat katkenneet, ilmeisesti elementtivoimien takia.
Vortixx veti vyöstään agentilta takavarikoimansa zamor-pistoolin ja vaihtoi tainnuttavat kuulat tappoon.

Sitten mustavalkea hahmo syöksyi voltilla päin Radakia. Kierrepotku osui salakuljettajaa rintaan, ja Matoro napapsi aseensa. Hän tähtäsi salamannnopeasti päin syöksyvään lihaskasaan, Åkeen.

Laukaus.

"Me tulimme siis hakemaan Nimdan sirua tuolta temppelistä", Äks selitti kuunteleville Toille. "Kaikki kääntyi huonosti parin ansan jälkeen. Saimme tietää Nukeista."
Viimesiessä sanassa kuului pelko.
"Matoro meni eri huoneeseen kuin me. En tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta se teki pahaa jälkeä. Me emme löytäneet sirua pääsalista"

Umbra kuunteli kiinnostuneena ja samalla hieman pelokkaana. Äks kertoi vielä tarkemmin nukeista sekä erityisesti Vatsapuhujan tarkka kuvailu loi kylmiä väreitä Valon Toan selkään.

Lumi sädehti auringon valossa. Sää oli kirkas ja raikas. Matoron musta hahmo katseli lähes pystysuoran jyrkänteen laelta jäätikköä.

Matoro tunsi olonsa tyytyväiseksi ja vapaaksi. Kaikkien tapahtumien jälkeen hän oli vapaa. Ei enää saarensa kahleissa, ei enää Ritarikunnan kahleissa. Hän sai matkata ja jakaa oikeutta. Hän sai tehdä sitä, mistä nautti. Nauttia elämästä.

Matoron silmät aukesivat rävähtäen. Hän tunsi pistävän kivun ensin rinnassaan ja sitten kädesään. Toa tipahti paarientapaiselta hiekkaan irvistäen.

Hän hieroi päätään ja katseli ympärilleen. Ranta alkoi hämärtyä, ja oranssi aurinko horisontissa loi punaista kajoa.

Matoro huokaisi. Ketään ei näkynyt kahden hätäisesti kasatun teltan lähellä. Jossain ritisi nuotio ja kuului puheensorinaa.
Matoro tunsi lämpimän henkäyksen kasvoillaan ja nukahti.

Mr.Killjoy

[+] Spoiler

Arvoisat lukijat: Keetongu on lomaillessaan lähettänyt minulle tarinaan jatkoa käsinkirjoitettuna postissa ja minä skannasin ne ja postaan nyt tänne Tongun puolesta. Skanneri sekoili, joten jouduin lisäämään otsikon itse. Mukana myös erinomainen liite Klaanin laivastosta. Löydätte tämän kaiken spoiler-tagien alta. Nauttikaa.

[+] Spoiler

[+] Spoiler

MahriKing

Yön Timo, kapteenin hytti

Hytti oli lähes pimeä. Ainoa valo tuli seinällä olevasta, pienestä, ympyräisestä ikkunasta. Lasiovinen rommikaappi komeili vastakkaisella seinällä. Se oli kuitenkin lähes tyhjä. Huoneen muu kalusto koostuikin lähinnä pienestä pöydästä eräässä nurkassa, jota koristi kirjoituskone. Amazua makasi sängyllä. Hän ei saanut nukuttua. Osittain siksi, että hänen säärensä ja kyynärvartensa ulottuivat sängyn rajojen ulkopuolelle, ja toiseksi siiksi, ettei hän edes yrittänyt nukahtaa. Nimdakammion tunnelin tapahtuma painoi hänen mieltään jatkuvasti.

Nimdasaaren maanalainen tunneli, tunteja aiemmin

"Missä se on!?", Amazua piteli kammioon ilmestynyttä munkkia kurkusta. Turhautuneisuus ja viha pursuivat hänestä. Nimda ei ollut kammiossa . Tuo pikkumies ei voinut olla niin yllättynyt asiasta kuin uskotteli. Jonkun täytyi tietää sirusta jotain. Ilmeisesti täll ätyypillä riitti pokkaa salata tietonsa. Amazuan kärsivällisyys oli melkein huipussaan. Tämän sydänkivestä lähtevä säde sai Matoranin kipuhermot ylikierroksille. "Minulle kerrottiin Nimdan olevan täällä. Näetkö tuon jalustan tuolla? Mitä siellä on? EI MITÄÄN! Tulin siis tänne asti ei minkään vuoksi!? Jonkun on tiedettävä missä se hilavitkutin on!" Amazua yritti olla puristamatta lujaa, jotta munkki pystyisi edes joten kuten puhumaan.
"Sssse on phoissa", Matoran onnistui kähisemään tuskansa läpi. Hänen äänensä kuulosti riutuneelta ja käheältä.
"Nyt kukaan ei voi käyttää sitä omiin, itsekkäisiin tarkoituksiinsa. En thieedä missä se on, mutta se on hyvä. Luulit olevassshi lähhellä phäämäärääshi, mutta kaikki valui pöntöshthä alash. Shinä et näe ssshitä shirua ikinä." Ama tiukensi puristusotettaan. Matoranin silmät alkoivat pyöriä tämän Kanohin silmänrei'issä.
"Et. Ikhinä..."
Amazua karjahti. Munkki lennähti suoraan päin kammion seinää. Tämä onnistui joten kiten hengittämään. Yksiminen kuitenkin vaikeutti sitä huomattavasti. Hänen sydänkivensä vilkkuili.
"Et sinä kuole", Amazua lausahti, "Ainakin pyrin siihen." Palkkasoturi poistui huoneesta tunneliin, josta Matoran oli ilmestynyt. Hän ei huomioinut katossa roikkuvia otuksia. Niitä oli jäljellä kolme...

Amazua kulki pimeässä, synkässä tunnelissa, etsien ulospääsytietä. Pieni soihtu valaisi käytävää jonkin matkaa. Hän ei voinut ymmärtää. Kaikki vihjeet. Kaikki tiedot. Kaikki informaatio. Kaikki oli pelkkää ****aa. Amazua päätti vimein kiroilla kuin kunnon merimies. Pian hän kuitenkin äkisti pysähtyi huomatessaan kaapuun pukeutuneen hahmon.

Toan kokoa oleva hahmo seisoi hiljaa tummanharmaan kaapunsa sisällä munkkimaisessa asennossa. Se piti käsiään puuskassa niin, että kaavun hihat yhtyivät, jolloin käsiä ei näkynyt. Olennon pään ja kasvot peitti huppu, jonka reunuksissa oli punaisia rukoustekstejä tuntemattomalla kielellä.
Amazua hiljeni. Sitten hän ymmärsi, että hahmo oli seurannut häntä jo jonkin aikaa. Hän oli havainnut askelia takanansa, mustia, häilyviä varjoja näkökenttänsä reuna-alueilla ja jotain, joka oli kuulostanut kuiskailulta. Tummanpuhuva palkkasoturi oli tähän asti uskonut kuulevansa harhoja. Nyt hän ei kuitenkaan enää tiennyt, mitä uskoa.

"Kuka olet?" Amazua huudahti hänestä muutaman metrin päässä seisovalle kaapuhahmolle. Kaapuhahmo ei vastannut, mutta se otti askeleen eteenpäin. Raskaan askeleen voimakas mutta ontto kajahdus kaikui läpi temppelin.
Hahmo otti toisen askeleen. Se otti kolmannen.
Ei kestänyt pitkään ennen kuin se oli aivan Amazuan silmien edesssä. Palkkasotilas näki vihdoin hupun sisään.

Hänen näkemänsä oli jotain kylmää ja liikkeetöntä. Amazua näki täydellisen heijastuksen omasta naamiostaan hupusta häämöttävien kasvojen peilinkirkkaassa, mutta teräksisen kylmässä ja kuluma- ja viiltojälkien täyttämässä pinnassa. Syvät, pään sisälle asti työntyvät ja pelkän pimeyden täyttämät silmäkuopat katsoivat Amazuaan. Vasemmanpuoleisen silmäkuopan alla oli yksi pienikokoisempi, mutta yhtä syvä, kyynelen muotoinen aukko.
Silmien välistä ja aivan kasvojen keskeltä kulki täysin suora viilto, johon nähden kasvot olivat hyvin symmetriset. Vain kyynelmäinen kuoppa rikkoi symmetrian.
Näytti siltä, kuin liikkumattomilla kasvoilla olisi joskus ollut suu. Nyt sen kohdalla oli kuitenkin vain karu hitsaussauma.

Tyhjät silmäkuopat katsoivat suoraan Amazuan sieluun. Amazuaa hermostutti. Mutta hän ei aikoisi antaa sen häiritä itseään. Hän kaivoi aseproteesinsa selästään...

"KELLO 01:00, KAIKKI HYVIN!" Amazua havahtui ulkoa kuuluvaan huutoon. Ilmesti joku piraatti halusi tuntea itsensä tärkeäksi... Hän kyllästyi alimittaisessa sängyssä makoiluun. Hän pimi viittansa naulasta, astellen laivan kannelle.

[spoil]G kirjoitti tuon nuken olemuksen.[/spoil]

Kerosiinipelle

Meren yllä

003, jota joskus aiemmin kutsuttiin 004:ksi, tiiraili alitse valuvaa merta korkeuksista. Kymmeniä metrejä pinnan yläpuolella hän katseli aaltoja lasilattian läpi. Korotuksen 003:n asemaan myötä aiemmin aliarvioidut ja -arvostetut ilmavoimatkin olivat saaneet viimein kunnollista rahoitusta. Nuo rahat 003 oli käyttänyt hyvin; lihavasta ja laiskasta pohjasakasta hän oli koulinut pesunkestäviä taistelulentäjiä ja oli laajentanut ilmavoimien arsenaalia. Hän vilkaisi sivulleen. Nazorak, jolla oli kaksitasoisilla siivillä varustettu rakettireppu ja päässään tuulelta kasvoja suojaava kypärä liiti samaa huimaa vauhtia isomman aluksen kanssa. Käsissään tämä kantoi niin maassa kuin ilmassakin olevien kohteiden tuhoamiseen tarkoitettua kevyttä tykkiä. Tämä torakkayksikkö oli paitsi tehokas kuin kokonainen hävittäjälentokone, myös paljon halvempi korvata uudella vian ilmetessä.

Hieman kauempana, muiden hävittäjätorakoiden ympäröimänä, lensi Munakenno, yksi vastakunnostetuista hyökkäysilmalaivoista. Sen pommit ja pikatykit kiilsivät merenpinnasta heijastuvassa auringonvalossa. Toisella puolella lensi yhtäläisesti varustettu Kuhnuri ja sen takana vielä yksi, jonka nimen mieleenpalauttamiseen 003 ei enää ollut keskittynyt. Hänen huomionsa oli hänen omassa aluksessaan.

Jättimäinen alus halkoi pilviä jättäen muut varjoonsa. Lentävän linnoituksen rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa oli ollut hyvin vaikeaa. Kolmen ilmalaivan kolmionmuotoisen yhdistelmän alla roikkui metallirakennelma, jossa oli rahtiruumia, tilat tuhansille maajoukkojen sotilaille, hangaareja hävittäjätorakoille sekä raskasta panssaria ja aseistusta. Linnake veti mahtavuudessaan vertoja jopa laivaston kuululle Rautasiivelle. Rautasiipi, pah. Mikään pikku paatti ei ollut siipiä nähnytkään.

Metalliseen pintaan joku harvinaisen taiteellinen torakka oli maalannut oranssin ympyrän, ilmavoimien logon, ja sen keskelle valkoisella tekstillä aluksen nimen. Tulikärpänen.

003 ei tahtonut myöntää joutuneensa käyttämään linnaketta rakennuttaessaan kakkoslaadun rakennustarvikkeita säästääkseen kustannuksissa. Mutta minkäs teki.

***

Tuntia myöhemmin horisonttiin ilmestyi saari. Se oli pieni ja mitätön maaläntti Klaanin saaren rinnalla, mutta jostainhan invaasio täytyi aloittaa. Sotaahan tässä käytiin. Tulikärpäsen moottorit ja niiden pyörittämät jättimäiset propellit saivat rannan palmut huojumaan jo pitkästä matkasta. Hävittäjätorakat lähestyivät saarta ja tarkkailivat elonmerkkejä. Saarella ei kuitenkaan pitänyt olla kuin jokin alkuasukasheimo, jonka kivistä ja kepeistä (003 hymähti jostain syystä tälle sanalle) ei olisi minkäänlaista sotilaallista vastusta Nazorakien mahtaville ilmavoimille. Ja tietenkin sille pienelle osalle maainvaasiojoukkoja, jotka kulkivat Tulikärpäsen vatsassa.

Pian lentävän linnoituksen mahtava ankkuri jysähti pahaa-aavistamattoman saaren rantahietikolle, ja sotajoukot virtasivat riveihin aluksesta tiputetuista kapseleista.

Sotarummut kumahtelivat. 003 sitoi auenneet kengännauhansa.

BD

Tuntematon

Aika koittaa...

Klaanin sairashuone

”Purkkiin? Te vitsailette”, Makuta kysyi närkästyneenä.
”Ööh... joo.”, Paaco vastasi rauhallisesti.

”Tiedättekö mitä, GK ei ole täällä”, Makuta sanoi irvissä suin.

”Hetkinen... miksi minä irvistinkään... aaaah! Minun pääni! AAAAA!”

”Teeskenteleekö tuo...”, Paaco kysäisi.

”Minä uskon, että se-”,tuskanhuuto makutan suusta keskeytti Samen: ”Ottakaa se pois, pois, pois, pois, poiiiiis....!”

Valkoinen keho valahti elottomaksi.

”No voihan...”, * Präks* Lasipurkki tipahti Paacon käsistä.

”Se todennäköisesti vain yrittää huijata”, Same ilmoitti ja alkoi keräämään sirpaleita.

***

”Huaaaargh”, Kuului läpi tyhjyyden. Makuta avasi silmänsä, hän oli keskellä ei mitään. Hän tunnusteli maata, kohtaa jonka päällä oletti seisovansa, mutta siinä ei ollutkaan mitään.

”Mitä halvattua minun olisi nyt tarkoitus tehdä...”, makutan sanat kulkivat läpi tyhjyyden.

Makuta katsoi käsiään ja päästi murahduksen, ne eivät olleet valkoiset kädet joihin hän oli viime aikoina jo ollut tottuakseen, ne olivat hänen entiset kätensä, mustat ja luotaantyöntävät kädet.

Katso niitä, siltä näyttävät olennon kädet joka ei koskaan saa mitään aikaan, epäonnistuu kaikessa ja keksii laihan ratkaisun, sellaiset ovat sinun kätesi ja sinä itse.

Makuta hätkähti ja katsoi taakseen eikä nähnyt mitään.
”Sinä... minä tunnen sinut”, makuta sanoi hieman pelokkaasti.

Niin minäkin sinut, olet se kiusankappale joka vain heitti roskakoriin jotain hödyllistä, vaikka se olisi ollut sinun paikkasi.

”Minä tapan sinut!”, Makuta huusi raivokkaasti, otti miekan selästään ja alkoi huitoa ympärilleen osumatta kuitenkaan mihinkään.

Annan sinulle viimeisen mahdollisuutesi, sinä joko voitat tai kuolet, ikuisesti.

Matoro TBS

Nimdasaari
ranta

Jään Toa makasi rentona kahden puun väliin viritetyllä riippumatolla. Hän oli nukkunut katkonaisesti eikä ollut vielä saanut koottua ajatuksiaan. Hän ei ollut aivan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin nyt elossa. Lähimenneisyyden muistot vain tuntuivat sameilta. Hän muisti Nuken ja veden, muttei siitä eteenpäin.

Toa käänsi vaivalloisesti kylkeään. Rinnan haavaa vihloi ikävästi joka liikkeellä.
Yö oli lämmin etelän yö. Tulikärpäset lentelivät metsän reunassa. Lintujen ääniä kuului metsästä. Meri oli tyyni ja rauhallinen. Pilvettömältä taivaalta näkyi tuhannet tähdet.

Matoro kääntyi selälleen ja katseli mustaa yötaivasta. Tuo näky sai hänet aina rentoutumaan. Pimeys tuhansine tähtineen. Se oli kuin maailma. Synkkä maailma, jonka ainoana valona olivat ne harvat, ketkä puolustivat oikeutta, Toat, klaanilaiset.
Matoro löysi hetken tähyiltyään oman Toa-tähtensä ja katseli sitä. Hän oli usein miettinyt mikä voima sai Toa-tähden syttymään. Miksi ne olivat olemassa? Ne olivat vain Toan elinajan, ei yhtään kauempaa. Ne eifvät olleet pysyviä. Matoro halusi jättää tähän maailmaan jotain pysyvää. Jotain, josta hänet muistettaisiin.

Toan piti huitaista ärsyttävää hyttystä, mutta sitten hän tajusi taas toisen kätensä. Haava oli täysin hyytynyt, kiitos parannuskiven. Silti se särki ja häiritsi jatkuvasti. Lisäksi harppuuna oli mennyt puoliksi.

Matoro mietti mitä kädelle voisi tehdä. Paras vaihtoehto olisi hyvin kallis mekaaninen käsi, jollainen voitaisiin varmasti tehdä Klaanissa. Poikki hän ei kättä aikonut jättää. Se oli ikuinen muisto siitä kuinka hän oli epäonnistunut. Tai ei, ei hän ollut epäonnistunut. Joku oli vain onnistunut paremmin kuin hän.

Toan mietteet siirtyivät Nukkejen kautta Nimdaan. Pitäisikö hänen jatkaa Nimdan etsintää? Ruumis-turaga oli käskenyt häntä lopettaa etsinnän. Myöhemmin Matoro oli kuullut Äksältä Nukesta, joka oli myös varoittanut jatkamasta.

Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.

Nuket olivat vakavastioettava vastus. Niitä ei parantunut uhmata. Oli pienoinen ihme, että Matoro oli selvinnyt hengissä. Silti hän halusi jatkaa Nimdan jahtia. Luovuttaminen on jotain, mitä Matoro ei halunnut ajatellakaan. Hän on aina hoitanut tehtävänsä kunnialla loppuun asti. Hän ei jätä niitä kesken.

...ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti.

Donny

Muuan adminin perustaman veljeskunnan maanalainen tukikohta

"Mitä sinä sanoit?"
"Torakoita. Paljon torakoita."

Tummanvihreää kanohi Mirua kasvoillaan kantava keholtaan musta matoran nousi ylös matalalta istuimeltaan ja siristi kirkkaita silmiään tuijottaessaan edessään seisovaa vihreänkirjavaa viestinviejää. Johtajan ajatukset vilisivät. Älykäs ja sotatoimien suhteen kokenut matoran oli vastuussa veljeskunnan toiminnasta aina kun Ämkoo itse ei ollut fyysisesti läsnä, ja pitkästä aikaa Johtaja joutui tekemään vaikean päätöksen.

"Ne siis miehittävät saarta", Johtaja lausui miltei kuiskaten ja suuntasi pohtivan ilmeensä huoneen rusehtavaan seinustaan. Viestinviejä nyökkäsi hiljaa ja tapitti ylempiarvoista veljeskuntalaista hieman kysyvästi kanohi Rurun takana hohkaavilla keltaisilla silmillään.
"Emme voi hukata aikaa", Johtaja sanoi sitten, tarttui edessään seisovaa matorania olkapäästä ja sanoi tälle:
"Tehtävänanto, Otlek. Ota nopein lintumme ja lähde mestari Ämkoon luo ilmoittamaan tapahtuneesta. Löydät hänet valkoisen Turagan luota."
"Selvä", Otlek vastasi, teki johtajalleen kunniaa ja kääntyi lähteäkseen.
"Kiirehdi", Johtaja lisäsi vielä vihreän naamionsa takaa ja poistui itsekin huoneesta.

Hetken kuluttua tukikohdassa kaikui tasainen rummutus. Vajaa satakunta vihreää matorania kokoontui hälytyksen kuullessaan luolastotukikohdan keskellä sijaitsevaan paalupuin kannateltuun aukeaan tilaan. Johtajan ohjeet kuultuaan matoranit hajosivat juoksuaskelin eri suuntiin ja pian kaikki olivat työn touhussa. Ämkoon veljeskunta olisi pian valmis toivottamaan vieraansa tervetulleiksi.

- - -

Ruskeanmusta petolintu kiljui valittavaan sävyyn Otlekin pakottaessa eläimen lentämään vielä hieman lujempaa. Viidakon latvusto vilisi vihreänä sotkuna veljeskuntalaisen silmissä tämän kiitäessä valtaisalla vauhdilla kohti turaga Bakmein asuinsijoja.

Otlek oli kuullut huhuja torakoiden liikehdinnästä lähivesillä. Vihreä matoran ei kuitenkaan olisi osannut odottaa nazorakien siirtyvän veljeskunnan saarelle. Tai no, olihan saari toki lähellä Klaania ja siinä mielessä mitä loogisin valloituskohde, mutta miten ihmeessä näin pian? Otlek ei todellakaan uskonut veljeskunnan joutuvan näin nopeasti sotatilaan, sillä olivathan Ämkoon kouluttamat matoranit piileskelleet saarella kaikessa rauhassa jo pitkän tovin.

Mahtoivatko torakat edes tietää veljeskunnan olemassaolosta, taikka sen sijainnista? Otlek tiesi hyvin sen, että veljeskunnan toiminta oltiin tähänkin asti salattu varsin hyvin eivätkä edes useimmat klaanilaiset olleet varmoja ninjamatoranien nykyisestä piilopaikasta. Ajatus lohdutti Otlekia hieman, sillä noin ajatellen torakat tuskin olivat ilmestyneet saarelle varta vasten hävittämään veljeskuntalaisia. Matoranit olisivat mitä luultavimmin turvassa jos vain pysyisivät piilossa ja...

WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.

Otlek oli pudota ratsunsa kyydistä kaksitasosiivillä varustetun rakettirepputorakan ilmestyttyä lentävän matoranin oikealle puolelle. Matoranin kauhistunut ilme peilautui takaisin torakan kasvoja peittävästä kypärästä, joka peitti torakan hämmentyneen ilmeen.

Kaksikko matkasi hetken yhtä vauhtia jaellen hämmentyneitä katseita suuntaan jos toiseen. Sitten.

WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.

Toinen ilmatorakka ilmestyi Otlekin vasemmalle puolelle. Rakettireppujen korvia vihlova ääni sai epätoivoiseen tilanteeseen ajautuneen matoranin heräämään järkytyksestään. Otlek kiskaisi lintunsa ohjaksista ja pudottautui siivekkään ratsunsa kanssa viidakon tiheän puuston sekaan.

Torakat tuijottivat hetken toisiaan visiiriensä läpi. Sitten hyönteismäiset sotilaat suuntasivat matkansa alas metsikön sekaan. Matoran ei pääsisi pakenemaan.

BD

Tuntematon

Matoran otti astian käsiinsä jossa heilui sähköistä ja vihertävää nestettä, hän tosiaan tiesi mitä oli tekemässä.

Klaanin sairashuone

”Menen hetkeksi Paaco, Tawalla oli jotain asiaa”, Same sanoi ja sulki oven
Paaco tuhahti ja alkoi nukkua. Mustat ja lonkeromaiset kourat hivuttautuivat sairashuoneen ikkunan luo ja paiskasivat astian valkoisen ruumiin päälle, se rupesi sätkimään ja lopetti sen samantien kun neste oli imeytynyt. ”M-mitä..?”, Paaco nosti päätään kohti ikkunaa josta pisti hänen silmäänsä kanohin mentävä aukko, sitten hän tuijotti lattialla olevia sirpaleita ja huomasi lisää sirpaleita ja sanoi itsekseen: ”Kivoja nuo jotkut matoranit”, ja jatkoi uniaan.

Valkoinen tila

Makuta oli kellunut täällä jo pienen hetken mitään tapahtumatta, sitten hän kuuli mielipuolista, iloista ja neljää muuta naurua samanaikaisesti.

Sumua alkoi kertyä metrien päähän hänestä ja sumun keskeltä ilmestyi jotakin valkoista.



”Heipä hei, elämän tuhoaja.”, sanoi ääni avohkiin kaltaisen naamion alta.
”Ei... ei voi... sinä..?”, makuta sanoi hämillään kun toa lähestyi tätä.

”Osat ovat vaihtumassa, tämä on minun ruumiini jonka sinä veit. Ja sinä todellakin saat maksaa siitä, ansioidesi mukaan. Maltan tuskin odottaa, että saan repiä mielesi ja koko olemuksesi lopullisesti”, GK sanoi hymy kasvoillaan.

”Saahan sitä yrittää”, makuta nosti miekkansa ja syöksähti painovoimattoman tilan halki ja sivalsi GK:ta

”Kuinka mones kerta tämä on kun yrität hakata vasemman käteni vaikka siinä ei ole edes tuntoa?”, GK sanoi närkästyneenä.

”Tiesinhän minä... tarkoitukseni vain oli... hämätä ja tappaa sinut tällä!”, makuta huusi ja hänen kehonsa alkoi hehkumaan ja lähetti valtavan energia purkauksen kohti GK:ta.

”Voi Karzahni!”, Valkoinen toa huusi kun purkaus paiskasi tämän kymmenien metrien päähän ilman pysähtymistä.

”Hah”, makuta hihkaisi.

Tiesitkös, sinulla ei ole mahdollisuuksia voittaa tätä taistelua

valkoinen alue muuttui hiljalleen ääriimäisen häiritsevän näköiseksi maailmaksi täynnä punaisia silmiä jotka tuijottivat makutan jokaista liikettä.

”Kunhan selviän tästä, tulen ja tapan sinut.”, makuta uhosi ja huusi suoraan päin yhtä silmistä.
”Sehän nähdään”, Valkoinen toa sanoi rauhallisesti ja otti miekkansa esiin ja liiti makutan kimppuun hakaten tältä käden poikki.

”Sinä tulit itseksesi vain sattumusten kautta, sinä olet avuton matoran joka ei osaa mitään, jopa matoranit ovat sinua parempia”.

”Ja vain koska sinä olet Artakhan luoma luulet olevasi jotenkin pyhä.”
”Ei, vaan koska minä kuulun tänne ja sinä et.”
”Huomaatko, olet vain Avden sätkynukke”
”Älä yritä mitään”

Miekka sivalsi makutaa, mutta tämä väisti alta ja iski takaisin.
”Tälle universumille on parempi kun sinä et ole täällä, kaikkien kannalta”
”Osat ovat tosiaan vaihtuneet saasta. Sano hyvästit surkealle elämällesi!”
GK hypähti ilmassa groteskien silmien tuijottaessa näkyä, toa kohosi hiljaa ilmaan ja putosi miekka edellä maahan aiheuttaen aallon joka heitti makutan vähän matkan päähän.

”Näetkö mikä sinusta on tulossa, sinusta on tulossa hirviö olet niin syvästi katkeroitunut”.
”Sinä olet vain ajatus pääni sisällä joka on tarkoitus poistaa”.
Makuta loi itselleen uuden käden ja alkoi muuttaa muotoaan. Hän kasvoi kasvamistaan ja muuttui yhä vain hirviömäisemmäksi. Kanohi hänen päässänsä hajosi ja hänen suustaan työntyivät kammottavat hampaat.

”Nyt sinä olet alakynnessä toa”, sanoi makuta paholaismaisella äänellä.

Donny

Ämkoon veljeskunnan saari, viidakko



Vehreä puusto vilisi nazorakien silmissä kaksitasosiivillä varustetun rakettireppukaksikon koittaessa saavuttaa edellään lentävää matorania. Torakat ymmärsivät vallan hyvin miksi vihreä matoran oli paennut viidakon sekaan. Pakoratsuna toimiva petolintu oli kuin kotonaan metsän kätköissä ja rahi väistelikin rutiininomaisesti viidakon kattokerroksen tiheää kasvustoa. Torakoilta sama ei luonnistunut läheskään yhtä sutjakkaasti ja nazorakit eivät voineetkaan kiitää eteenpäin rakettireppujensa täysnopeudella. Pelkkä törmäys paksuun oksaan saattaisi olla kohtalokas.

Kotikenttäedusta huolimatta tilanne ei ollut helppo Otlekillekaan. Koulutukseltaan Otlek oli yksi veljeskunnan viestinviejistä ja siitä syystä hän oli tottunut nopeaan matkaamiseen. Varsinaiset takaa-ajotilanteet eivät kuitenkaan olleet Otlekin erikoisalaa eikä ratsu ollut edes aseistettu.

Otlek tiukensi otettaan kotkalintunsa ohjaksista samalla kun lintu madalsi lentoaan entisestään. Veljeskuntalainen heittäytyi sitten ympäri lintunsa satulassa, totutteli hetken lentämään selkä kohti menosuuntaa ja tarttui sitten selässään kantamaansa jouseen.

Toinen torakoista oli törmätä pystyyn kuolleeseen puuhun saadessaan kypäränsä koristeeksi terävän (ja myrkytetyn) nuolen. Otlekin pettymykseksi nuoli ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle raskaaseen kypärään vaan ammus jäi törröttämään hölmösti keskelle nazorakin otsaa. Normaalisti näky olisi huvittanut matorania suuresti, mutta nyt se sai vihollisen näyttämään entistäkin uhkaavammalta. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että kumpainenkin torakoista kohotti aseensa.

Ka-blammo.

Linturahi kiljahti hädissään nähdessään räjähdyksen. Torakka-ammus ei ollut saavuttanut kohdettaan. Sen sijaan kevyen tykin ammus iskeytyi yhteen viidakon puista ja sai sen latvan kaatumaan. Otlek tiesi, että tuollaisen aseen osuma tuskin jättäisi hänestä paljoa jäljelle.


Toinen ka-blammo.

Lintu äännähti uudestaan, entistäkin tuskaisammin. Torakan ammus oli hipaissut rahin siipeä ja linnun liikehdintä muuttui levottomaksi. Otlek koitti epätoivoisesti kääntää tilanteen voittoisammaksi ja matoran tulittikin urheasti takaa-ajajiaan kovin vähäisiksi käyvillä nuolillaan. Nuolet eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi vahvoja vahingoittaakseen torakoiden siipilaitteita, ja ammukset putoilivat harmittomasti viidakon siimekseen.


Kolmas ka-blammo.

Lintu sai osuman. Petolintu rääkäisi viimeisen kerran samalla kun räjähdyksen aiheuttama voimakas paineaalto heitti hätääntyneen Otlekin korkealle ilmaan. Kuin ihmeen kaupalla Otlek säilyi kuitenkin itse yhtenä kappaleena, ja vieläpä tajuissaan. Tästä syystä matoran saikin tartuttua yhteen viidakon monista köynnöksistä, ja siten veljeskuntalainen toivoikin hidastavan pudotustaan.


Neljäs ka-blammo.

Torakka-ammus räjäytti kappaleiksi juurikin sen oksan jossa Otlekin viimeiseksi toivoksi muodostunut liaani roikkui. Matoran huusi pudotessaan kohti viidakon pohjakerrosta.

Sitten molskahti.

Otlek upposi kokonaan pinnan alle pudottuaan viidakon keskellä voimakkaasti virtaavaan jokeen. Matoran koitti epätoivoisesti pakottaa itsensä pintaan, mutta raju virtaus vaikeutti yritystä huomattavasti. Lopulta Otlek kuitenkin onnistui työntämään kasvonsa pinnan yläpuolelle - vain huomatakseen voimakkaan virtauksen syyn.

"Tämä ei ole todellista", Otlek ajatteli tuijottaessaan lähestyvää putousta.

Torakat lensivät vieretysten matoranin yläpuolella katsellen vihreän olennon epätoivoista porskuttamista. Kumpikaan nazorakeista ei voinut olla virnistämättä matoranin ajautuessa yhä vain lähemmäs hengenvaarallista jyrkännettä.

Nazorakit pettyivät hieman huomatessaan, että matoran onnistui tarttumaan hieman ennen putouksen alkua veden alta uhmakkaasti nousevaan kallionkappaleeseen. Otlek tarttui tiukasti liukkaaseen kiveen ja nosti katseensa sitten yläpuolellaan leijailevia vihollisia kohti.

Toinen nazorakeista osoitti matorania aseellaan, muttei ampunut. Torakkakaksikko tuntui pohtivan, olisiko matoranista enemmän hyötyä elävänä vaiko kuolleena. Pohdiskelunsa keskellä torakat eivät ehtineet huomata, että Otlekin yllättynyt katse siirtyi kauemmas taivaalle.

Sekunnin kuluttua sinertävänmusta jättiläismerimetso iskeytyi taivaalta toisen rakettitorakan kimppuun.

Kerosiinipelle

Erään saaren rannalla leijuvassa giganttisessa ilmalaivapedossa

003 katseli Tulikärpäsen komentosillalta edessä levittäytyvää saarta. Maajoukot, nuo korkeuksista katsottuna pienet ja mitättömät sotakoneet, vaelsivat päättäväisinä eteenpäin ilmatorakoiden antaessa tukea. Munakenno, Kuhnuri ja kolmas ilmalaiva, nimeltään Russakka, lähtivät kukin kiertämään saarta ja piirittämään sitä.

Saari vaikutti täysin autiolta. Edes raportoidusta pikkuheimosta ei näkynyt jälkeäkään. Mikä se tällainen invaasio oli, kun paikalla ei ollut ketään kenen maata vääryydellä ja väkivallalla riistää.

Eräs upseeritorakka tuli kiiruhtaen 003:n luokse.
"Sir, saimme radioviestin kolmannelta lentueelta!"
003 toivoi sen olevan viimeinkin havainto jostain elollisesta. "Ja sen sisältö on?"
Upseeri rykäisi ja toisti viestin hyvin vakuuttavasti. "Aargh, aargh, jättiläismerimetso, jättiläismerimetso, aar-kshhhh."
"Ja viesti loppui siihen?"
"Kyllä, sir."
"Hmh."

Tässä saaressa oli jotain mätää, 003 ajatteli.

Outo tila

Dox oli kohonnut jonkinlaiseksi sotasankariksi ristiretkeläisten keskuudessa. Hän sai jopa kulkea erään suuren, harmaan ja nelijalkaisen selässä. He kulkivat taas kohti tuntematonta määränpäätä.

Ruskean Toan, jonka silmät olivat hohtaneet sinisinä ja joka oli hokenut nimdaa, jäänteet olivat Hopeisen mukana säkissä. Jokin käyttötarkoitus niillä oli, Dox ei vain vielä tiennyt mikä.

Päiväkausia hän tuijotti horisonttiin, tummat viivat valkoisessa maassa vuoroin tihenivät ja harvenivat. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä siitä miten kauan oli matkannut ja miten kaukana oli lähtöpaikastaan. Päiviä ja kilometrejä? Viikkoja ja virstoja? Kuukausia ja megametrejä?

Silloin tällöin hän kuvitteli näkevänsä horisontissa liikettä, mutta pani ne näköharhojen piikkiin. Jostain syystä, kuitenkin, aina kun hän näki hahmon kaukaisuudessa hänen kätensä alkoivat täristä ja päässään alkoi toistua litania:

"Kaksittain, kätöset siniset."

"Kaksittain, kätöset siniset."

Kätöset siniset ja Nimda. Mitä oli tekeillä? Mitä Klaanissa ja Verstaassa oli tällä aikaa tapahtunut? Oliko Allianssi vielä uhkana?

Ja koska hän pääsisi kotiin?

Mt. Ämkoon rinne

Kepe, Make ja Snowie kulkivat viimein alamäkeä. Laaksoinen, metsien ja matoranien peltojen peittämät Klaanin saaren keskiosat häämöttivät heidän edessään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä lunta ollut enää kuin puolisääreen.

Makekin näytti pikkuhiljaa tarkenevan yhä paremmin. Väsymyksen merkit näkyivät jo heissä kaikissa. Matkan työläin vaihe, vuorenrinteen kapuaminen, oli tosin jo ohi. Edessä oli enää tasankoja, laaksoja, jokia, järviä, mäennyppylöitä ja vieraanvaraisia matoraneja. Ja ehkä Allianssin joukkoja.

Kepe tutkaili karttaa. "Päivämatkan päässä, tuossa vehreässä laaksossa, on seuraava kohteemme. Nui-Koro, suurin pikkukylistä, vaatimattomasti nimetty. Se on joen varrella ja sieltä on veneyhteys takaisin Klaaniin. Emme kuitenkaan ehkä vielä palaa sieltä, jos käymme vielä luoteemmassa. Me..." Snowie peitti Kepen suun ja koppasi tämän suuren kiven taakse, joka möllötti tienposkessa. Make seurasi.
"Katsokaa", Snowie sanoi.

Edessä oli kuoppa. Kuoppa keskellä tietä. Eihän se sinällään ollut outoa, kuoppia nyt kun oli joka paikassa, mutta kuopan vieressä oli suuri, telaketjuilla varustettu vaunu jonka keulassa oli iso pora. Lisäksi sen kyljessä komeili nazorakien fasistinen logo.

"Mikä piru tuo on?" Kepe kysyi.
"Sinunhan se pitäisi tietää, kun se noin teknisen näköinen laite on."

Laitteen takaa tuli kaksi aivan tummanruskeaa nazorakia, joiden silmät hohtivat vaaleanvihreinä kuin pimeänäkölasit.

"Ja mitä NUO ovat!?"

Neljänteen maanalaiseen komppaniaan kuuluneet kaivajanazorakit olivat nousseet pintaan navigointivirheen tuloksena, sillä maan alla ei oikein nähnyt minne oli menossa. Ne olivat juuri valmistelemassa paluutaan maailmaan mullan alla, kun ne huomasivat klaanilaiset. Ne kaivoivat aseensa, suurikokoiset poratykit (mitä olivatkaan), ja suuntasivat ne sankareitamme kohti.

"004:n, maanalaisten Nazorak-joukkojen komentajan nimessä, tulkaa esiin!" huusi käheä ääni.

"Ai niillä on semmoisetkin."

Matoro TBS

Nimdan saari
Pyhättö

Musta-asuinen apinalisko katseli liikkumattomana kivistä kehää.
Skakdin keltaiset mulkosilmät katsastivat tottuneesti jokaisen piilopaikan ynnä epäilyttävän kohteen maastosta, mutta mitään ei näkynyt. Ninja viitoi kädellään ja kaksi muuta mustaa skakdia ilmestyi tämän taa.

Kauempana neljäs ninjoista huomasi rantahietikolla jalanjälkiä. Kaksi muuta liittyi tämän seuraan kolmen edellisen jäädessä tutkimaan Athin pyhättöä.

Ninja näki metsän reunassa liikettä. Se syöksyi äänettömästi metsän reunaan.
Kuului skakdinkielistä kiroamista. Sinihopea skakdi murisi ja nousi pystyyn matalan aluskasvillisuuden joukosta.

Välittömästi ninjan tunnistaessa kuka oli kyseessä, se hyppäsi esiin ja teki kunniaa. Skakdipäälikkö pyyhki roskia haarniskastaan.
"Mitä te täällä teette?" hän kysyi ensimmäisenä.
"Kenraali lähetti meidät hakemaan Nimdan. Leirimme on saaren pohjoispäädyssä", ninja vastasi välittömästi. Hän ihmetteli Metorakkin yht'äkkistä ilmestymistä. Olihan Gaggulabio jo nimittänyt hänen paikalleen toisen ja kaikki olettivat hänen jääneen Xialle.

"Ja kai te olette hankkineet sirun?" Metorakk murisi.
"Ninjat yksi, kaksi ja kolme lähtivät jäljittämään klaanilaisia. Me kolme tutkimme paikan"
"Viekää minut leiriin. Tiedustelkaa vihollisen vahvuus ja pakomahdollisuudet. Kuka onkaan joukkonne nykyinen johtaja on nyt minun haarniskankiillottajani", käskemään tottunut ääni kartoi selkeästi.

Metorakk mietti sitä Toa-joukkoa jonka oli kohdannut aamulla. Valon Toa olisi kova pala. Lisäksi niiden mukana oli Plasman Toa, jonka hän luuli jo tappaneensa.
Kunhan tiedustelutiedot saapuisivat, skakdijohtaja miettisi tarkemman strategian. Jos klaanilaiset olivat onnistuneet Nimdan hankkimisessa, hän saisi Nimdan heiltä. Hän palaisi Klaanin saarelle voittajana sirun kanssa ja Gaggulabio hukuttaisi hänet rikkauksiin.

Makuta Nui

[+] Spoiler

Gurvanaattori & Manfredduh esittävät: SUPERMARJA II

Donny

Mäksän veljeskunnan saari, vesiputous



Yliluonnollisen kokoinen merimetso heilutti päätään villisti puolelta toiselle pidellen nokassaan kauhuissaan huutavaa ilmailutorakkaa. Torakan kaksitasosiivillä varustettu rakettireppu oli kärsinyt pahasti vahinkoa jättiläislinnun ja nazorakin väkivaltaisessa yhteentörmäyksessä ja laite olikin jo täydessä räjähtämispisteessä.



Nazorak-lentäjä syöksyi räjähdyksen voimasta kauas viidakon kätköihin. Repekk-lintu yskäisi nokastaan savuavia koneenkappaleita ja käänsi sitten pitkänokkaisen päänsä toista, vielä ilmassa leijailevaa torakkaa kohti. Torakka otti vaistomaisesti hieman korkeutta päästäkseen keskellä jokea virtauksesta välittämättä seisovan merilinnun ulottumattomiin.

Repekkin selässä istuva matoran Enki heitti nopeasti köyden veden varassa kärvistelevälle kumppanilleen. Otlekin tarttuessa pelastusköyteen lähti jättiläislintu liikkeelle muutamalla väkivahvalla siiveniskulla ja pian merimetso olikin taas ilmassa.

"Aika mainio ajoitus", Otlek kiitti ottaessaan tukevan asennon Enkin takana. Akaku-kasvoinen pelastaja tuhahti ja sanoi:
"Tämä ei taida olla vielä oli."

Ja eihän se ollutkaan. Enki oli onnistunut hoitelemaan toisen ilmatorakoista ainoastaan yllätyksen suoman edun turvin. Repekkistä ei olisi vastusta raskaasti aseistautuneelle lentäjänazorakille, sillä valtavasta koostaan huolimatta lintu oli ainoastaan kestävä ratsu ja kuormajuhta, ei niinkään taistelija. Merilintu tiesi tämän vallan hyvin itsekin, eikä se uhmakkaasta katseestaan huolimatta edes suunnitellut hyökkäystä takanaan lentelevää torakkaa vastaan.

Enki komensi Repekkin pudottautumaan alas putouksen suuntaan. Valtavan kokonsa puolesta lintu olisi mitä helpoin maali siipitorakan tykille, eikä tilanteen ihmettely paikallaan olisi muutenkaan erityisen fiksu veto. Lintu teki työtä käskettyä ja syöksyi kohti vellovaa vesimassaa sulkien siipensä ja ojentaen kaulansa.

"Turha yrittää päästä pakoon", ajatteli torakka. Nazorak nosti tykkiään ja lähti linnulla ratsastavan matorankaksikon perään.

"Se saavuttaa meitä!" huusi Otlek lintua ohjaavalle ystävälleen katsellen hätääntyneenä olkansa yli. Enki ei kuitenkaan vastannut, vaan puristi otettaan jättiläislinnun ohjaksista. Enki vaikutti miltei häiritsevän määrätietoiselta tilanteen vaarallisuudesta huolimatta.

Repek kaarsi jyrkästi saavutettuaan putouksen alaosan. Linnun vatsa hipoi joen terävää kivikkoa tämän iskiessä lujasti siivillään säilyttääkseen valtaisan nopeutensa. Maaston muuttuessa avarammaksi saattoi kuitenkin nazoraksotilas kasvattaa omaa nopeuttaan, ja torakka pysyikin helposti merilinnun kannoilla.

Sitten torakka ampui. Enki onnistui täpärästi ohjaamaan Repekkin sivuun hehkuvan ammuksen tieltä. Kauempana siintävässä bambumetsikössä räjähti.

"Tuon luulisi riittävän", Enki murahti.
"Riittävän mi- se ampuu taas!" kuului Otlekin vastaus. Enki ohjasi Repekkin jyrkästi ylemmäs, ja lintu saikin uudemman kerran väistettyä torakan ammuksen.

Nazorak nauroi hiljaa kypäränsä sisällä. Hyönteismäinen olio huomasi, että pakenijoitten ratsun voimat alkoivat hiljaa hiipua. Oli vain ajan kysymys milloin lintu saisi osuman ja urheat matoranit jäisivät torakan armoille.

Siinä samassa lentäjänazorakin kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Torakka tuijotti ihmeissään kun matoranit hyppäsivät alas linnun kyydistä keskelle bambutiheikköä. Luulivatko hölmöt pikkumiehet todellakin kykenevänsä piiloutuvaan metsikön sekaan? Tarvittaessa nazorak olisi valmis pommittamaan vaikkapa koko pöheikön matalaksi, joten matoranien suunnitelma vaikutti suorastaan naurettavalta.

Torakka hidasti vauhtiaan ja pyörähti muutamaan kertaan bambumetsän yläpuolella. Sitten torakka laskeutui metsikön edustalle, kohotti hihittäen tykkinsä ja ampui muutaman laukauksen.

Räjähdyssarja sai kaikki lähistön linnut pakenemaan kauhuissaan taivaalle. Jopa kauas horisonttiin parasta aikaa katoava merimetso kaakatti hädissään.

"Mahtavatko olla vielä hengissä... Nooh, varmistetaan", torakka ajatteli ääneen ja kohotti asettaan uudemman kerran.
"Tai jos ei."
"Häh?"

Punainen energiakoura tarttui torakan aseeseen ja painoi tämän leveän piipun kurttuun. Hämmästynyt torakka päästi irti aseestaan, muttei ehtinyt edes kääntää katsettaan vieressään seisovaa tummaa hahmoa kohti. Nopea sivallus Ämkoon miekasta riitti irrottamaan torakan pään tämän moniraajaisesta ruumiista ja nazorakin ruskea ruumis valahti kuolleena maahan.

Matoro TBS

Bio-Klaani
Satama

Ravnin käveli kivitalu kädessään sataman vartta. Hän raapusti oikealla kädellään tottuneesti saapuvien laivojen rahtitietoja.
Onu-Matoran pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja käveli juuri saapuneen, suurikokoisen aluksen viereen. Tänään aurinko porotti yllättävän kuumasti taivaalta.

Eräänlainen siltana toimiva ovi avattiin tumman laivan kyljestä. Väsyneen näköinen Ta-Matoran hyppäsi puulaiturille.
"Tässä nää lootat Xialta ny ois", matoran sanoi ja viittoi Ravninia sisään laivaan.
Tumman, vanhan rahtilaivan ruuma oli todella kuuma ja ilma tuntui ummehtuneelta. Vanha höyrykattila puhkui nurkassa. Hiilen lappaajat olivat kannella ansaitulla tauolla.

Ravnin ei pitänyt lainkaan höyrylaitteiden parissa työskentelystä. Hän hoiti miellelään siistejä kirjurin hommia ennemmin kuin läkähtyi höyrylaivassa tai kaivoksessa.

Onu-Matoran avasi yhden puisen laatikon ja kurkkasi sisään. Eräänlaiseen muoviin oli upotettu kuusi järeää Xialaista miinaa.
Ravnin nyökkäsi ja merkitsi jotakin muistiin. Hän viittoi mukanaan tulleita Po-matoraneja kantamaan laatikon ulkoilmaan hänen itsensä jatkaessa lastin tarkastusta.

Seuraavat neljä laatikkoa olivat täynnä miinoja. Nämä kolmekymmentä raskasta miinaa on tarkoitus asentaa jonkin matkan päähän Linnakkeesta.
Seuraavissa kymmenessä laatikossa oli kauan odotettuja kanoka-kiekkoja sekä Laivastolle Cordak-ammuksia.
Ravnin jatkoi. Hän availi tottuneesti puulaatikoita, vilkaisi sisällön ja sulki laatikon. Seuraavista laatikoista löytyi koottava Zakazlainen ilmatorjuntatykki. Viimeisissä laatikoissa oli vielä satunnaisia aseita ynnä varaosia. Onu-Matoran merkkasi koko lastin saapuneeksi, huikaksi vettä juomapullostaan ja asteli ulos laivasta.

Matoran oli ymmärrettävästi huolissaan tulevaisuuden kannalta. Torakoita kerrottiin olevan vaikka kuinka paljon ja lisäksi niillä on kuulemma valtavan tuhovoimaisia aseita. Klaanilla ei ollut edes varsinaista armeijaa, vaikkakin vapaaehtoisia oli jo alettu kouluttaa. Käytännössä Linnakkeen puolustus kuitenkin oli täysin Laivaston ja Klaanin muurien vastuulla. Mutta kuten oli Yö Kauhuna nähty, vihollisella oli etulyöntiasema kaikessa muussa.

Matoran huokaisi aatteilleen ja asteli viileään varastohalliin seuraamaan Turkanen-sinapin varastointia.

Toa Kapura

Meri

Kipu palautti Matoranin varjoa muistuttavan olennon päähän muistoja sen kiitäessä poispäin Klaanin saaresta ilman päämäärää tai kontrollia liikkeestään.

Zairyhin saari, kauan aikaa sitten

"Nimeni on Diereue", Diereue sanoi ja katsahti kuulijoihinsa. Sekalainen joukko Matoraneja oli kerääntynyt pienen kukkulan ympärille. Diereuen takana seisoi muutama hänen lajinsa jäsen. Diereuen kummallakin puolella olevia metallitankoja koristi tuntemattomalla kielellä kirjoitetun iskulauseen täyttämä lippu.

"Edustan saarellanne maan alla asuvaa lajia", Diereue sanoi pienen tauon jälkeen. Matoranien joukko katseli kummastuneena ympärilleen. Metsään rakennetun kylän johtajat eivät olleet kertoneet mitään toisesta lajista. Toki jokainen Matoraneista muisti legendan siitä, miten joukko Skakdeja, Toia ja Vortixxeja oli saapunut saarelle ja lahjoittanut Matoraneille teknologiaa, joka oli kuitenkin hävinnyt ajan saatossa. Puhujassa ei näkynyt mitään merkkejä mistään Matoranien tuntemasta lajista: suurimmaksi osaksi mekaaniselta näyttävä Diereue seisoi liikahtamatta. Vain tummansininen viitta liikahteli. Takana seisovien lajin edustajien viitat liikehtelivät samaan tahtiin.

"Lajini vetäytyi tälle lähes autiolle saarelle saadakseen olla rauhassa. Aluksi olimme vain sekalainen joukko eri lajeista olevia henkilöitä. Me muutimme itsemme. Me harjoittelimme mielenvoimia. Me altistimme itsemme vaarallisille kokeille ja muokkasimme itseämme kunnes meitä ei enää tunnistettu Toiksi, Skakdeiksi tai Vortixxeiksi. Me teimme sen, koska meillä on yhteinen tavoite", Diereue sanoi ja piti pienen tauon.

"Täydellisyys. Ja luuletteko, että pääsemme siihen hallitessamme vain pientä osaa saaresta?"

Matoranien joukosta kuului hiljaista keskustelua.

"Ja siksi teidän on lähdettävä."

"Me emme lähde minnekkään!" yksi Matoran huusi. Pian loputkin Matoranit huusivat täyttä kurkkua toistensa päälle.

"Me tavoittelemme rauhaa. Annamme teille Toa-kanistereita ja Toa-kiviä, jotta voitte puolustautua uudessa asuinpaikassanne. Me olemme voimakkaampia kuin luulette. On oma etunne toimia toiveidemme mukaan", Diereue sanoi välittämättä Matoraneista. "Sen lisäksi tarvitsemme yhden vapaaehtoisen hoitamaan käytännön asioita."

"Nareu", joku Matoran sanoi. Muutama muu Matoran nyökytteli. Yksi saaren johtajamatoraneista oli varmasti hyvä neuvottelemaan heille etuja pakollisessa muutossa.

Nareu astui esiin väkijoukon keskeltä.

[spoil]TROLOLOL

POKéMON-VIITTAUKSET ALL THE DAY

KAPURA USED TROLOLOL[/spoil]

Donny

Bakmein tykönä

Valkoinen turaga tapitti nyrpeänä asuinsijansa vierellä avautuvaa bambumetsikköä. Vielä hetki sitten vehreiltä näyttäneet bambut olivat kärsineet pahasti torakan mielivaltaisen ammuskelun voimasta ja maasto suorastaan savusi.

Bakmein tuima katse siirtyi seuraamaan metsikön seassa astelevaa kolmikkoa. Ämkoo keskusteli vakavana kahden matoranin kanssa, eikä Bakmei varsinaisesti nauttinut siitä, että oleili kuuloetäisyyden ulkopuolella.

"Eli siis", Ämkoo aloitti kerratakseen kuulemansa. "Otlek, sinut lähetettiin päämajasta ilmoittamaan minulle tilanteesta, kun taas Enki huomasi tilanteen ollessaan partioimassa rannikolla?"
"Kyllä", matoran-kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta. "Ajattelin, että olisi fiksumpaa tulla ilmoittamaan asiasta sinulle suoraan", Enki lisäsi. "Olisi ollut turhaa poiketa tukikohdan kautta kun olin kerran jo siivillä."
"Ymmärrän", Ämkoo vastasi.

Otlek oli ehtinyt selvittää Ämkoolle kaiken tietämänsä. Oli selvää, että nazorakit olivat vakavissaan saaren miehityksen suhteen, eikä aikaa ollut hukattavana. Tilanne oli suorastaan hälyttävä.

"Niitä torakoita?" Bakmei kysyi kohottaen hieman kulmiaan Ämkoon asteltua vanhuksen tykö.
"Kyllä", turagan oppilas sanoi miltei nöyrästi, jatkaen: "Miehittävät saarta tälläkin hetkellä. Mitä aiot tehdä?"
Bakmei murahti vastaukseksi ja kääntyi majaansa kohden. Hetken kuluttua vanhus huusi Ämkoon ja matoranit kantoavuksi.

- - -

"Piilopaikka vesiputouksen takana", Otlek ihmetteli ääneen. "Melkein liian ilmiselvää."
"Vaiti, kloppi", kaikui turagan äreä vastaus luolan perukoilta. Korkean putouksen takana avautuva luola oli kieltämättä miltei klisee tällaisessa maastossa, mutta paikkaa oli mahdotonta havaita ulkosalta käsin. Bakmei tuntui luottavan kovasti piilopaikkaansa, eikä turagalla ollut selvästikään pienintäkään aikomusta jättää saarta.

"Meidän lienee syytä mennä", Ämkoo lausui ja kumarsi hillitysti turagan suuntaan. Bakmei tuijotti oppilastaan pitkään, asteli sitten tämän tykö ja sanoi:
"Koulutuksesi on vielä kesken."
Ämkoo nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Matoranit odottivat jo ulkona.

- - -

Ämkoon suustaan päästämä terävä vihellys sai valtavan rahin juoksemaan innoissaan esiin puiden kätköistä. Suunnattoman suurilla verestävänpunaisilla silmillä varustettu kärsäkäs olento tuijotti omistajaansa hetken onnellisena, käänsi sitten suuret silmänsä matoraneja kohti ja örähti. Norsupäästäinen aisti ilmassa jännitystä, eikä se oikein osannut olla muuta kuin innostunut.

Ämkoo kaiveli ratsunsa selkään nostettuun satulaan remmein kiinnitettyä laukkua ja kiskoi sieltä esiin paksun mustan kankaan. Admin heitti viitan ylleen, kaivoi esiin vielä tummennetun rautasoljen ja kiinnitti vaatteen sitten päällensä. Lopuksi Ämkoo veti syvän hupun päänsä suojaksi, loikkasi keveästi valtaisan eläimen selkään, ja selitti:
"Ne eivät saa tunnistaa minua. Meidän on kuljettava varoen."
"Palaammeko suorinta tietä tukikohtaan?" kysyi Enki.
"Emme suorinta...", Ämkoo vastasi matoranien kavutessa Norsupäästäisen kyytiin.
"...vaan nopeinta", ninjaveljeskunnan päällikkö sanoi sitten virnistäen. Ämkoo iski ratsuunsa vauhtia, ja ruskea kärsäpeto lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.

[spoil]Dun dun duuuuun![/spoil]

Makuta Nui

Meri



Aallot keinuivat. Aalloilla keinui. Aalloilla keinui laiva. Laiva oli matkalla jonnekin.

Jostain kuului hyminää, laulua. Sitten tuskan kiljaisu. Hyminä jatkui. Rumpujen pauhu sai lokin pelästymään.

Suuri kaleeri lipui ohi pienen luodon, jolla lintu istui. Linnun päälle roiskahti vettä, jolloin se lähti kirkuen lentoon.

Laiva oli Makuta Abzumon.

Rummut löivät tahtia, soutajat soutivat.

Makuta itse istui hytissään tutkimassa karttoja, jotka hänelle oli tuotu.
”Hienoa työtä, Aine.”
”Kiitos, herrani.”
Abzumo oli löytänyt kartasta heidän määränpäänsä ja etsi nyt paikkaa, jossa he olivat paraikaa. Löydettyään sen hän laski, kuinka kauan matka luultavasti kestäisi.
”Sssaavumme perille oletettavassssti huomenna, kunhan pysssymme nykyisessssä vauhdissssamme.”
”Kerron orjapiiskurille, että hänen on pidettävä tahti”, Aine sanoi kepeästi.
”Teepä sssssse.”

Harmaa Aine ei ollut täysin varma, mikä oli matkan tarkoitus, mutta hän luotti siihen, että hänen johtajansa tiesi, mitä halusi. Siispä hän vain totteli käskyjä. Hän luisteli ulos kapteenin hytistä, sen jälkeen asteli portaat alas soutajien luokse ja herätti orjapiiskurin huomion läiskäisemällä tätä takaraivoon. Matoran kääntyi pieksijäänsä päin nöyrästi.
Harmaa Aine hymyili ilkeästi. Hänen herransa oli julma mies, mutta melko nerokas: oli erittäin ilkeää laittaa yksi Matoraneista ruoskimaan ystäviään, jotta nämä pysyisivät tahdissa, jota toinen soutamattomista Matoraneista iski rummulla. Moni Matoran oli peräisin Metru Nuilta, mutta kolmekymmenpäiseen joukkoon mahtui myös Klaanin asukkaita, joita Skakdit olivat tuoneet ”sotasaaliinaan”.

”Tämä sama tahti on säilytettävä”, Aine murahti osoittaen sanansa sekä rummuttajalle että orjapiiskurille. Tahti oli selvästikin epämiellyttävän nopea, sillä orjat voihkaisivat ääneen. Harmaa Aine tarttui orjapiiskurin ruoskaan ja sivalsi salamannopeasti lähintä soutajaa. Tämä kirkaisi kuuluvasti, mikä sai Aineen lyömään uudestaan.
”Teidät kaikki pitäisi ruoskia oikein kunnolla niin, että selkänahkanne irtoaisi kokonaan!” rullaluisteleva olento karjui. Soutajat vapisivat. Aine oli tyytyväinen suoritukseensa ja paiskasi ruoskan päin piiskuria niin, että tämä sai haavan kasvoihinsa. Jokainen Matoran vapisi pelosta, kun lasikuvun sisällä lilluvat rullaluistelevat aivot katosivat takaisin portaisiin.
”Miksi me olemme joutuneet tänne! Mata Nui, miksi hylkäsit meidät?” parkui joku. Orjapiiskuri yritti hyssytellä häntä, mutta oli liian myöhäistä. Tumma hahmo ilmaantui oviaukosta, josta Harmaa Aine oli juuri kadonnut.
”Herra, älkää”, voihkaisi orjapiiskuri. Makuta Abzumo katsoi häntä halveksien.
”Kuka täällä itkee jumalaanssssa?” hän kysyi kylmästi sihisten. Matoranit osoittivat syyllistä yksimielisesti; he olivat oppineet, että Makuta Abzumolle ei kannattanut valehdella. Hän sai aina tietää totuuden, joko hyvällä taikka pahalla. Makuta vilkaisi syyllistä häijysti ja nosti hänet ylös joukosta. Matoran hytisi.
”Kai ssssssinä ymmärrät”, Makuta sihisi, ”että toivoa ei ole? Mata Nui ei sssssinua pelassssta, vaikka ei nukkuisssssikaan ikiunta. Hän ei kossskaan palaa, eikä edessss välittäisssssi kaltaisssesssstasssi pienesssstä ja mitättömässsstä olennossssssssssta.”
Matoran painoi päänsä. Hänen ruumiinsa oli muuttunut värittömän harmaaksi kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, joten hänen elementtiään ei voinut päätellä ruumiin väreistä. Harmaa, ehkä ruskeaan vivahtava jalo kanohi Akaku oli arpinen ja nuhjuinen.
”Ottakaa tästä oppia, pikkuiset”, Abzumo sanoi ja nuolaisi alahuultaan. Matoran, joka roikkui hänen kourassaan, päästi valittavan vinkaisun.


Laiva jatkoi kulkuaan samaa vauhtia jättäen kuitenkin jälkeensä verivanan. Ilkeät merirahit yrittivät napata suihinsa veden pinnalla kelluvaa verta, mikä näytti erittäin huvittavalta Abzumon mielestä. Hän palasi hyttiinsä. Ikävät välikohtaukset olivat aina mukavia.

Aine kuljeskeli kannella komentamassa Visorakeja, jotka hoitivat kaikkia tehtäviä. Aine oli julma johtaja, ja Visorakit tiesivät sen. Ensimmäinen perämies oli vedetty kölin ali edeltäneellä matkalla. Alhaalta kuului edelleen tuskan kiljahduksia, kun Matoran-orjapiiskuri pakotti itsensä ruoskimaan ystäviään selvitäkseen hengissä. Harmaa Aine naputteli sormiaan puista kaidetta vasten rummun tahdissa. He lähestyivät määränpäätään.

Muutaman tunnin kuluttua saari ilmaantui horisonttiin. He olivat ehkä jopa etuajassa. Harmaa Aine sai kuulla saaren näkyvyydestä tähystäjä-Visorakilta, joka kapusi alas mastosta. Sitten hän meni ilmoittamaan kapteenille. Abzumo oli mielissään ja päätti kiristää yhä tahtia. He ehtisivät rantaan samana päivänä. Matoraneille se tarkoitti lisää työtä ja tuskaa sekä lihasten repeilyä. Mutta pian he saisivat levätä.

BD

Valkoinen tila


GK katsahti ylöspäin hirviömäistä näkyä, aivan kuin hän olisi unohtanut, että vastassa oli kuitenkin makuta, tässä tilanteessa aika hemmetin kova makuta, joka ei tosin osannut olla niinkuin makutan kuuluu.

”Yritätkö sinä vielä jotain vai astunko vain päällesi?”,makuta kysyi juuri ja juuri selkokielellä.
”Tee mitä teetkin, sinä kuitenkin epäonnistut”, Gekko vastasi yrittäen näyttää pelottomalta.
Jalka läsähti maahan ja toa syöksyi alta pois vain huomatakseen joutuneensa hirviön kynsiin.

”Ja nyt kirppu, minä syön sinut!”
”Epäilenpä, unohdit näes, että tämä on tavallaan vain unta. Ja unessa kaikki on mahdollista!”
Makuta jäi vähempiä toanpuheita miettimättä ja päästi irti otteensa jonka seurauksena tämä tipahti kohti amottavaa kitaa.
GK sai heitettyä miekkansa pedon kitaan joka haavoitti sitä. Toa hyppäsi takaisin alas maahan ja oli nyt aseeton.
”Eikö sinun kuuluisi taistella samoin kuin minunkin, olemmehan niin samanlaisia”, GK huusi miekkaa nieleskelevälle makutalle.
”Olkoon sitten kun niin kovasti sitä haluat” makuta kutistui normaaliin kokoonsa ja heitti miekan syrjään.

”Nyrkein.”
”Kanohisi on jo palasina”
”Omasta tahdostani”
”Pidätkö sinä tästä?”
GK:n nyrkki mäjähti vasten makutan kasvoja.
Makuta löi toaa rintaan kovalla paineella ja tämä potkaisi makutan toisen käden puoliksi irti.
GK löi vasemalla kädellään ja kova metalli iski mojovasti makutan kasvoihin repien kanohin viimeisetkin palaset irti. Näky ei ollut kaunis, päästä alkoi valumaan kuviteellista vihreää nestettä ja makuta yritti tukkia sitä, otti miekan takaansa ja heitti varoittamatta GK:n oikeaan käteen joka katkesi vuodattaen maahan verivanan toan huutaessa tuskasta.

”Sinä otit miekan, annapas kun minäkin otan.” makuta hätkähti ja toa alkoi osoittamaan kättään tämän suuntaan. Miekan kappaleet työntyivät ulos makutan rinnasta aiheuttaen hyvin vahingollista tuhoa, makuta huusi tuskasta ja kaatui maahan.
Antidermiksen valuminen kiihtyi yhtä vuolaaksi kuin veri GK:n kädessä.
”Sinä, ei tämä voi päättyä näin surkeasti, et sinä voi voittaa, voittosi on vain Avden ansiota. Ilman häntä olisit yhä nesteenä astiassa odotamassa pelastusta, turhaan”, makuta kähisi.

”Näin surkeasti sinun kannaltasi kaiken olikin tarkoitus tapahtua. Sinä tosiaan onnistuit vain rampauttamaan oikean käteni. Surkeaa”

”Sinä hirviö...”, makutan katse kiinnittyi lattiaan enään koskaan nousemasta siitä.
GK potkaisi kehon tyhjyyteen.
Sitten koko tila alkoi kirkastua niin kirkkaaksi kuin mahdollista, eikä toa osannut erottaa enään sormiaansakkaan.
”Hyvästi ikuisuuksiksi, paras mieli voitti”, GK heitti viimeiset sanansa omaan mieleensä.

Sairashuone
Valkoinen keho makasi edelleen tajuttomana sairasvuoteella Paaco oli jo tunteja yrittänyt herättää sitä ja alkoi jo luopua toivosta, että Gekko koskaan löytyisi.

”Minun pitää saada tämä itse pois tästä. Sehän painaa kuin synti. Ai niin, lienee mahdollista vain irroittaa nämä mekaaniset osat, eli jalat, ja toinen käsi. Kuinkakoham monta rempsukkaa tässäkin oli-”, Paaco oli aukaisemassa ensimmäistä toisen jalan kiinnikeistä kun keho hätkähti. Paaco otti aseensa nurkasta ja osoitti sillä kehoa. Vihreät silmät avautuivat.
”Paa... Paaco?” ”Avaa siteet, minä tässä.” ”Mistä minä tiedän, että sinä olet siinä kun hädin tuskin olen oppinut tuntemaan sinua”, Paaco vastasi mietteliäästi.

”Katso, käteni nosta sitä hieman.”
”Vasentako?”
”Oikeaa”
Paaco koski käteen ja yritti nostaa sitä, mutta kkului vain pieni risahdus ja kuollut käsi kierähti lattialle.

”Kuvitteletko, että sellainen idiootti makuta tekisi näin ihan huvikseen, siis irrottaisi oman kätensä?”

”Missä sinä olet ollut näin kauan..?”
”Niin pitkä tarina, että en jaksa kertoa sitä koska kuolisit tylsyydestä. Jos nyt voisit niin siteiden irrottaminen voisi olla ihan kiva asia”

”Nyt hyvä?”
”Voisit vielä etsiä minulle jostain-”
”-Uuden käden?”
”Tismalleen”
”...”

[spoil]Ihmiset siellä on jopa Portal 2 viitaus.[/spoil]

Kyösti

Meri, lähellä Klaanin saarta

Turaga katseli kaihoisasti merelle. Joskus hän oli ollut kovakin merenkävijä. Silloin joskus. Turaga pystyi yhä muistamaan ne merisairaudet, mitä hän oli kärsinyt. Hiljakseltaan laiva lipui tyynellä merellä. Turaga Nidhiki palasi tärkeältä, erittäin tärkeältä reissulta Eteläisiltä Saarilta. Nyt laiva palasi takaisin Klaanin saarelle suuri lasti kyydissään. Ruuma oli täynnä tynnyreitä, joissa oli sinappia. Sinappi oli kallisarvoista, herkullista ja ennenkaikkea väkevää TURKANEN -sinappia. Sitä klaanilaisten herkkua.

Linnut lauloivat Nidhikin hyräillessä vanhoja lauluja. Matoran-miehistö makoili riippumatoissaan. Joskus muutama kuorsauksentapainen havahdutti Nidhikin mietteistään, mutta pian hänen ajatuksensa löivät jälleen tyhjää. Mikään ei voisi estää TURKANEN -sinapin tuoksun ja maun palaamista Klaaniin. Vaikka Nidhikillä oli mennyt monta kuukautta neuvotteluihin, lomailemiseen ja asukkien ruokapöytien tyhjentämiseen, oli nyt tullut aika palata. Nidhiki tarkasteli kaksipiippuista katkaistua haulikkoaan, kun laivan kapteeni, Harmobod asteli Nidhikin taakse.
"Saari siintää jo", Harmobod mörähti muhkean kaksoisleuan pomppiessa edes takaisin piipun polton myötä. Harmobod oli kuin tynnyri, valtava panssarointi teki hänestä käsittämättömän lihavan näköisen, hän käveli takakenossa, poltellen piippua ja kaksoisleuan pomppiessa puolelta toiselle.
"Ole valmiina laskemaan purjeet", Nidhiki sanoi ja laittoi nopeasti haulikkonsa viittansa taakse ja kääntyi ympäri.
"Meidän täyt -" Harmobod aloitti, mutta Nidhiki keskeytti hänet:
"Harmobod, vanha ystäväni. Olet vain lihonut entisestään. Ehkä minun täytyy antaa purjeiden laskemistehtävä jollekin muulle."
Harmobod aukoi harmittomana suuntaan, kun laiva yllättäen pysähtyi valtavan rysäyksen saattelemana. Harmobod kömpi ylös lattialta toistaen "Turkanen, turkanen, turkanen!" mennessään. Nidhiki jäi makaamaan veneen puulattialle, ja käännähti katsomaan oikealle. Lentävä Nazorak nousi veneen kyljestä laskeutui kannelle. Samaan aikaan niitä alkoi tulla lisää joka puolelta, tähystäjä-Matoran säikähti ja putosi tornista kannelle murskaantuen. Nidhiki oli pitänyt koko ajan haulikkoaan kädessä, nyt hän otti sen esiin ja ampui toiselle puolella ollutta Nazorakia, joka lennähti laidan yli. Turaga nousi keppinsä varassa ylös huohottaen, ja tokaisi.
"Ihan kuin ennen vanhaan", ja iski kepillään lähintä Nazorakia kuljuun.

Makuta Nui

Tuntematon sijainti, kokoussali

”Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.”

Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän – sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi – päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.

”On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta.” Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi:
”Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan…”

Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä.
”Isä Bartax”, hän virkkoi, ”olette elossa.”
”Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari”, Bartax vastasi.
”En. En vaikuta.”
Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.

”Kokous jatkuu”, julisti pöydän pää. ”Isä Bartax, onko teillä uutisia?”
”Kyllä, mestari, minulla on”, Bartax sanoi kiihkeästi. ”Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla.”
”Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja.”
Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.

”Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa:
”Entäpä sinä, Gunei.” Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa.
"Minä...me...Ath-Koro...tuota", Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.

Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta.
"Missä Pyhä Beeta on, Gunei?"

Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään.
"Se...se..."

Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme.
"Suokaa anteeksi Isälle, Mestari", punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. "Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa."

"Oraakkeli", Mestari sanoi kaapunsa sisältä. "Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?"

Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. "En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari."

Mestari hymähti. "Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne."
Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään.
"Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?" hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. "Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!"
Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. "Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez... 'Miekkapaholainen' tunnetaan myös Toa Ämkoona."
Ariez tuhahti. "Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa."

Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme."

”Klaaniko ei ole vihollisemme?” Bartax kuiskasi. ”Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät?”
Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen.
”Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä.”
”He olisivat varastaneet sirun”, Bartax sylkäisi. ”Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla – kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa – mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä.”
”Ystävä”, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen:
”Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut.”
”Onko niitä jäljellä enää?” kysyi Ariez.
”Onhan meillä, Ariez, onhan meillä”, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta.
”Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen.”
”Toivon, että olet oikeassa, Bothana”, Ariez murahti, ”toivon sinun itsesi vuoksi.”
”Uhkailetko sinä minua, toveri?” Bothana sanoi viekkaan kysyvästi.
”Ei hän uhkaile, rakas Bothana”, mestari sanoi ja huokaisi. ”Tai ainakaan minä en sitä soisi.”
Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja.
”Julistan kokouksen päättyneeksi”, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.

Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran – nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.

Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut.
”Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax”, Mestari sanoi väsyneesti.
”Niin on.”
Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin.
”Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille”, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä.
”Miksi sinun pitäisi saada lupa?”
”Minä… minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen.”
Oraakkeli puuttui puheeseen:
”Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme.”
”Ahaa?” Bartax tuhahti ivallisesti. ”Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat?”
”Nazorakit”, Oraakkeli kuiskasi, ”Makuta Abzumo… Punainen mies… ja…”
”Ja?” Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan.
”Nuket”, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti.
”Hmm, antaa olla”, hän sanoi. ”Minä edelleenkin vaadin lupaani.”
”Tee, mitä teet, Bartax”, Mestari sanoi, ”mutta vastaat myös teoistasi. Athille.”
”Oi, sen teen varmasti, Mestari”, Bartax pilkkasi. ”Sen teen varmasti.”
Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin.
”Etkö aio pysäyttää häntä?”
”Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen”, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä.
”Ymmärrän”, Oraakkeli vastasi.
”Pidä sinä varasi”, Mestari jatkoi. ”Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme.”
”Otan neuvostasi vaarin, Mestari.”

[spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]

keetongu

Nynrah, varasto

Ternok, Ontor ja Q-mies odottelivat Keetongun ja kumppaneiden paluuta Nynrahilaisessa varastossa. He olivat Keetongun neuvojen mukaan työntäneet aluksen rungon kiskoille, jotka veivät hallista ulos vanhan joenuoman rantaan. Oli kuitenkin kulunut jo joitakin tunteja, ja Matoranit tunsivat itsensä toimettomiksi.

”Hän olisi palannut jo, jos kaikki olisi kunnossa”, Ontor nurisi.
”Oli huono idea tulla tänne. Meidän olisi pitänyt mennä hänen kanssaan”, Ternok jatkoi.
”Eipä ei”, Q-mies puuttui keskusteluun, ”Ette olisi voineet auttaa häntä, jos hän joutuu ongelmiin. Nämä Feterrat ja niiden pikkukaverit ovat monien aseiden käyttäjiä. Näyttää kieltämättä siltä, että Tongumme on vaikeuksissa.”
”Velvollisuutemme on silti auttaa. Emme ole hyödyksi istuessamme täällä”, Ontor kommentoi, nousi seisomaan ja otti reppunsa.
”Eipä hätäillä! Ei ollut virhe tulla tänne, ei ei. Ne eivät valvo tätä paikkaa: Heittävät vain turhat rojut tänne. Eivät arvaa meitä. Katsotaan ensin ympärillemme! Vastustaja on kova, mutta meillä on varastoittain Nynrah-haamujen vanhaa tavaraa käytössämme,” Q-mies lausui juhlallisesti ja korkkasi vieressä olevan puulaatikon isolla ruuvimeisselillä.

Laatikosta paljastui vieterikäyttöisiä kellopelikylpyankkoja. Ontor otti yhden reppuunsa (”Harhautusta varten”, hän perusteli, vaikka todellisuudessa se vetosi vahvasti johonkin hänen sisimmässään). Matoranit alkoivat avaamaan muita laatikoita, niitä oli paljon hallin reunoilla, ja lähellä oli vielä lisää varastoja.

Laatikoista paljastui eriskummallisia mutta myös tavanomaisia esineitä: sekalaisia nippeleitä, Toa-soturin irtonainen jalka, ohjauspaneeleita, vieterikengät (Jotka Q-mies nappasi mukaansa), jokin mikä näytti hanskalta mutta oli puuta, lukemattomat määrät savupommeja (Joita molemmat kahmivat reput puolilleen), laskuvarjoja (Ontor pakkasi kaikki alukseen ”Laivastoa varten”), laajan valikoiman happoaseita, ison, piikikkään ja mustan merimiinan (He kantoivat sen yhdessä alukseen), vesiskootterin ja viimeisimpänä muttei vähäisempänä Matoran-koon Exoskeletonin, jonka Ternok kaivoi valtavan pakkausmateriaalimassan alta. Hän puki sen päälleen, eikä suostunut ottamaan sitä enää pois. Matoranit olivat kuin lapsia nimeämispäivänä.

Ontor otti löytämänsä kaksipiippuisen Matoran-haulikon ja täytti sen happopatruunoilla. Hän pisti myös yhden laskuvarjon selkäänsä ja ripusti vyölleen niin paljon savupommeja kuin mahtui. Ternok nosti ulkoisen tukirankansa tuomilla voimilla merimiinan mukaansa. Q-mies vetäisi vieterikengät jalkoihinsa (Hän oli Toan pituinen), nappasi savupommeja ja pieniä kapseleita, joita Laivaston Matoranit eivät tunnistaneet.

Kun nämä Matoranit kysyvät, silloin vastataan. Kun nämä Matoranit puhuvat, silloin kuunnellaan.

Nynrah, pannuhuone

Totisesti meni huonosti Klaanilaisilla.

Keetongu makasi sykkyrässä lattialla ja yritti peittää upotettuja korva-aukkojaan. Hulluuskaasusta toipunut Guardian oli yhden Feterran ja seitsemän Va:n piirittämänä hieman kauempana. Lonkerokas Manu oli yhä halvaantuneena valokivien vaikutuksesta, ja Feterra lähestyi häntä kristallisten protodermisketjujen kanssa. hiljaisen juhlallisesti.

Kolmen hyvin varustetun Matoranin joukko tarkkaili heitä pannuhuoneen valvomon pienestä valvontaikkunasta. Ikkuna oli kuitenkin pieni ja likainen, eivätkä Matoranit erottaneet muuta kuin joitakin hopeisia, yhden sinisen, mustan, keltaisen ja yhden lonkeroidun kohteen. Q-mies kaivoi esiin yhden niistä pienistä oudoista pylpyröistä, jotka hän oli ottanut mukaansa, hyppäsi vieterikengillään katonrajaan ja tiputti sen ilmastointihormista pannuhuoneeseen.

Pylpyrä tippui Zorakin lähelle ja kimposi suojakentästä hieman kauemmaksi. Feterrat kääntyivät sitä kohti salamannopeasti. Takkiin pukeutunut skakdi antoi pienen käsimerkin ja lähin Avhrak Va nappasi yhdellä kourallaan pylpyrän käteensä ja toi sen suojakentän lähelle.

Valvontahuoneessa Q-mies kaivoi pakkauksestaan toisen, hieman erilaisen kapselin ja käänti sen yläosaa pari kierrosta. Kojeen ympärille muodostui kolmiulotteinen kuva pannuhuoneesta. Kyse oli Nynrahilaisesta vakoilukapselista: Niitä ei ollut virallisesti olemassa. Matoranit katsoivat 3D-mallia ja tekivät pikaisen suunnitelman.

He näkivät ja tunnistivat, mikä Manua vaivasi, ja Gurttu näytti olevan fyysisesti ihan kunnossa. Ontor ja Ternok ihmettelivät, miksi heidän työnantajansa makasi maassa.

”Avhrak Vaissa on monia aseita tälläisiin tilanteisiin”, Q kuiskasi, ”Tuo häntä lähinnä pörräävä luultavasti ärsyttää kivuliaasti jotain rahivaistoa, kuten kuuloa tai hajuaistia.”
”Mitä voimme tehdä?” Ontor kysyi.
”Lataa haulikkosi. Merimiinaa emme käytä vielä, se tappaisi heidät kaikki”, Q-mies sanoi ja otti muutaman savupommin Ontorin laukusta.
”Entä Makuta?” Ternok kysyi.
”Jonkun pitää vetää hänestä nuo valokivet pois. Hän ei saa joutua kahleisiin!” Q vastasi ja painoi kapselin nappia. Kuva hävisi. Sitten hän irrotti siitä yläosan ja painoi punaista nappia. Alhaalta kuului räjähdys.
”Rakastan näitä. Lempiluomuksiani.”

Räjähdys oli hajottanut sitä pidelleen lentolautasen tuhannen päreiksi. Myös pari lähintä Va:ta oli tuhoutunut, ja vaikka suojakenttä olikin ottanut suurimman osan räjähdyksestä vastaan, paine-aalto oli lennättänyt mustatakkisen skakdin selälleen. Höyryistä hiljalleen toipuva puolikuntoinen Guartsu käytti häslinkiä hyväkseen, nappasi lähimmän Avhrak Va:n kourasta ja heitti sen täydellä voimalla siihen Va:han, joka lenteli Tongun ympärillä. Tongu havahtui ja nautti hiljaisuudesta enemmän kuin koskaan aiemmin.

Viiden Va:n parvi ja yksi Feterra lensivät valvomon eteen sinne, mistä pommi oli tippunut. Feterran olkatykit lauloivat ja osa valvomon seinästä suli pois.

Mutta aukosta syöksyi esiin Exo-pukuun pukeutunut Ternok merimiina selässään. Se hyppäsi konevoiman tuomalla pitkällä loikalla suoraan Feterran päälle ja sai rautahirviön pään konereisien puristusotteeseen. Yhtäkkinen lisäpaino sai Feterran putoamaan alas asti. Se keski pudotuksen ja yritti nyt saada mechamatorania pois kaulastaan pyristelemällä ja ampumalla käsilatinkeja eri suuntiin. Ternokin perässä tuli laskuvarjolla leijuen Ontor, joka ampui vahvasti syövyttäviä happopanoksia Avhrak Va:ihin ja väisteli niiden plasma-ammuksia. Viimeisenä tuli kovalla vauhdilla ja vapaalla pudotuksessa Q-mies, joka heti maahan osuessaan lähti jousivoiman siivittämänä uuteen loikkaan. Ensin hän pomppi pannuhuoneen ympäri kuin kumipallo, mutta sai sitten liikkeen hallintaansa.

Kaaos oli valmis.

Ennen kuin Zorak ehti huomata kaikkia muuttujia, hän näki vedenpitävän suunnitelmansa vuotavan. Q-mies oli saanut vetäistyä Manun toisesta kädestä siihen ammutut valokivet pois, ja Makuta sai voimansa takaisin. Varjolonkerot syöksyivät lähimpänä olevaan, Keetongua vartioivaan Feterraan. Tongu syöksyi päätä pahkaa kohti G:n vartiofeterraa ja oli menettää vasemman olkapäänsä plasmalaakista. Syöksy kuitenkin pelasti hänet, ja jättiläisrahi liukui pientä tsunamia vastaavalla voimalla Feterran alle. Kun leijuva rautakartio kääntyi alas, Tongu vetäisi sen käsistä G:n plasmakiväärin ja potkaisi Feterraa helmaan. Isku vahingoitti luultavasti Rahia itseään enemmän kuin kohdetta, mutta se herpaannutti Feterran huomion niin, että Tongu sai palautettua Vartian takaisin omistajalleen. Sinisellä Skakdilla ei ollut kuitenkaan aikaa keksiä nasevia toimintarepliikkejä, vaan hän ensitöikseen ampui alas yhden Ontoria ahdistelevan Va:n.

Donny

Ämkoon veljeskunnan saari

Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.

"Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa", Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.

"Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia", Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.

"Tämä haistaa ne kyllä", Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.

"Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?" Enki kysyi Ämkoolta.
"Kartoitan tilanteen", Ämkoo vastasi. "Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt."
"Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?" Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta.
"Jää nähtäväksi", Ämkoo murahti.

Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.

Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.

"Takaisin kyytiin", Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.

"Mikä sen on?" Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.

Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.

Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.

Makuta Nui

Saari



Orjakaleeri oli työnnetty pitkälle rantahiekkaan. Aallot iskivät hiekkaiseen rantaan trooppisen saaren huokuessa lämpöään. Makuta Abzumo käveleskeli samaisella hiekalla katsellen palavia taloja, jotka olivat olleet hetki sitten rannan läheisyydessä. Athiin uskovia typeryksiä kaikki tyynni.

Harmaa Aine ei pitänyt hiekasta. Ne tarttuivat rullaluistimiin. Hänen pitkä takkinsa olisi varmaankin ollut äärimmäisen hiostava tällaisessa paikassa, mikäli Aine olisi tuntenut jotakin androidikehollaan. Hänen lasikuvun alla lilluvat aivonsa ajattelivat, kuinka epämiellyttävää sellainen olisi.

”Aine”, Abzumo lausui virnistäen. ”Otitko vankeja?”
”Kyllä, herra. Yhden.”
”Mukavaa, että ajattelet asioita.”
”Sitä varten minulla aivot on.”
”Tosiaan. Missä hän on?”
”Veimme hänet laivalle. Voitte vilkaista häntä heti halutessanne.”
”Vie minut hänen luokseen heti.”

Makuta ja hänen pitkätakkinen luomuksensa palasivat laivaan. Makuta jäi kannelle odottamaan sillä välin, kun Harmaa Aine haki vangin ruuman sellistä. Saari oli melko iso. Sen rannat olivat hiekkaiset, mutta muutaman sadan metrin päässä vesirajasta alkoi vihreys. Kasvillisuus peittikin koko maan saaren keskeltä niin tiheästi, että lentävät tiedustelijat eivät olleet nähneet siellä mitään erikoista. Ja juuri erikoista Abzumo etsi.

Sitten Harmaa Aine palasi vanki mukanaan. Tämä oli itsepäisen näköinen Ta-Matoran, jolla oli päässään tummanoranssi voimaton kanohi Garai. Makuta tiesi, että tämä ei murtuisi, mutta aina oli hyvä yrittää.
”Hyvää päivää”, Abzumo sanoi hilpeästi. Matoran mulkoili häntä. ”Ette vaikuta järin kohteliaalta”, Makuta jatkoi.
”Pah”, Matoran murahti.
”Pitääkö minun opettaa sinulle, kuinka ollaan kohteliaita?”
Matoran vääntyi mielensisäisestä tuskasta kaksinkerroin. Irvistäen hän kuitenkin nosti päätään ja sanoi: ”Voi anteeksi, herra isoherra.” Sitten hän sylkäisi Abzumon kasvoille. Abzumo katsoi hetken pientä Matorania, pyyhki sitten kanohinsa Harmaan Aineen takin helmaan ja nosti Matoranin ilmaan.
”Ssssssinä et ssssiisssss halunnut elää tämän enempää? Mikä ssssssssssääli hukata hyvä opassssss.”
Matoran näytti hetken hämmentyneeltä, mutta vakavoitui heti ja sulki silmänsä. Abzumo kuitenkin pakotti hänet avaamaan ne uudestaan. Sitten hän jähmetti pikku Matoran-paran aivan paikoilleen.
”Tämä ssssattuu”, hän sanoi. Sitten hän muodosti käteensä sysimustan pallon energiaa ja syöksi sen jähmettyneeseen Matoraniin, joka hajosi pirstaleiksi kuin lattialle putoava lasiastia.

Harmaa Aine olisi irvistänyt, jos olisi voinut. Tuo mahtoi tehdä kipeää. Abzumo puhalsi savuavaa sormeaan.
”Jatkakaamme matkaamme, Aine”, hän virkkoi. Aine nyökkäsi.
”Emmekö ota Rahkshi-partiota mukaan?” hän kysyi, kun Abzumo näytti olevan jo lähdössä takaisin maihin.
”Emme. Menemme kahdestaan.”
Aine oli hämmästynyt, muttei näyttänyt sitä.
”Selvä on, herra.”

Kaksikko marssi sinne, missä hiekkainen maasto muuttui viheriöiväksi nurmeksi. Makuta tarkasteli kasvillisuutta hetken. Siitä ei päässyt hevillä läpi. Hän huokaisi. Kaikki täytyi tehdä itse.
Pian mustat liekit nuolivat tiensä läpi kasvuston tiheimmän kohdan antaen Abzumolle ja Aineelle tilaa kulkea läpi. Safari alkoi.

BD

Sairashuone

GK nousi varovasti Paacon avustamana ja kysäisi: "Paaco, missä on minun miekkani?"
Paaco vastasi: "Se kaistapäinen kaksoisolentosi kuulemma huitoi sillä niin, että laitoin sen tänne kaappiin piiloon"
Gekko avasi kaapin ja näki miekkansa siellä, mutta jo aavisti, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Kun hän tarttui kahvaan se vain hajosi kappaleiksi.

"Nähtävästi tarvitsen vihdoin uuden käsiaseen" Pieni kyynel vierähti hänen naamiolleen. Hän oli kokenut monet taistelut miekkansa kanssa ja nyt se oli mennyttä. Hän saattoi vetää palaset vielä käteensä, mutta ilman aseellista hyötyä koko kapine oli turha.

"Mutta tosiaan, tarvitsen sen käden. Nyt minussa on jo näitä härveleitä enemmän kuin minua itseäni", GK jatkoi.
"Olethan sinä ihan varmasti kunnossa?", Paaco kysyi huolestuneena.
"Olen, taidan vetää kunnon unet", GK lähti huoneesta käsipuolena kohti omaa huonettaan.

"Miten se noin yhtäkkiä tuli takaisin, oliko se ikkunan räsähdys jotain aivan muuta kuin matoranien aiheuttama", Paaco mietiskeli ja katsahti Gekon irtonaista kättä lattialla, otti sen alkupäästä kiinnni, tiputti roskakoriin ja lähti.

Donny

Viidakko, Mäksän veljeskunnan saari

Torakkajeeppi poukkoili suhteellisen vaivattomasti pitkin viidakon epätasaista pohjakerrosta. Äänekkäästi hurisevan suurehkon ajoneuvon katolla partioiva konekivääritorakka virnuili itsekseen katsellessaan kuinka metsän kasvit joutuivat nöyrtymään väkivahvan nelirenkaisen vauhtipelin tieltä. Viidakossa partiointi oli suorastaan mukavaa, torakkasotilas ajatteli. Varsinaisia vihollisia metsässä ei tuntunut olevan, ja nazorak päivystikin auton kattoon ruuvatun aseen takana vain tavan vuoksi, tulittaen välillä epäonnisia viidakon pikkueläimiä ihan vain omaksi ilokseen. Matkanteko oli nopeaa ja sujuvaa, eikä tielle ollut sattunut vielä mitään järin huolestutta- mmmiiiitääääääh?

Jeeppiä rattoisasti ohjannut nazorak oli lyödä päänsä rattiin nähdessään ajoneuvon eteen ilmestyneen valtavan kärsäolennon. Suuri rahi tuijotti ajoneuvon ohjaajaa hypnoottisesti valtavilla silmillään eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen auton tieltä.

"M-mikä hitto tuo on?" katolla päivystävä ampujatorakka kysyi hämmentyneenä.
"En tiedä", kuski vastasi. "Mutta se on ihan hemmetin ruma."

Norsupäästäinen röhkäisi.

"Eikö meillä ole tuollaisia kuormajuhtina jossain?" kysäisi etupenkillä karttaa tutkaillut torakka tapittaen nyt tiiviisti kummastuttavaa eläintä. Nazorakin mieleen piirtyi epätarkka muistikuva muuan toisesta kärsäkkäästä eliöstä.
"Ei", totesi kuski. "Ei tuo ole sama otus. Katsokaa nyt noita silmiä."
"Mikä katse", totesi ampujatorakka lumoutuneena. "Niin... Niin... Läpitunkeva."

Muutaman sekunnin kuluttua torakkasotilas sai huomata olleensa aivan liian oikeassa. Norsupäästäisen silmistä täysin varoittamatta sinkoutunut lämpösäde upposi vaivatta kiiltävänmustan torakkakonekiväärin läpi ja lävisti sitten sen takana seisovan nazorakin.

"AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA", huusivat torakat kuin yhdestä suusta.

Matoro TBS

Nimdan saari
ranta

Sekalainen joukko merirosvoja ynnä muita öttiäisiä kokosi rannalla epämääräistä lauttaa metsän reunasta hakatuista puista. Matoro oli hyvin skeptinen pysyisikö laite pystyssä aallokossa, mutta jollain oli päästävä pois saarelta. Onneksi Pohjoisen Mantereen rannikko näkyi vain muutamien kymmenien kilometrien päässä. Rannikon usvainen siluetti näkyi.

"Mara, mikä on vointi?" Matoro kuuli Umbran äänen takaansa. Jään Toa kääntyi riippumatossaan ja nousi istumaan.
Keltavihreä, hyvin panssaroitus ja kaikin puolin soturilta näyttävä Valon Toa seisoi hänen vieressään.

"Öäh... Käteen sattuu ja heikottaa, mutta muuten olen toimintakunnossa", Matoro mutisi.

"Haluatko selventää .mitä täällä on tapahtunut?" Umbra kysyi. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten Avra Nuin Sodan kun hän pääsi puhumaan ystävälleen.

"No siis. Tällä saarella piti olla Nimdan neljäs siru. Menimme alas ansatemppeleihin. En muista tarkasti tapahtumia. Löysimme erään kuolleen merirosvon kertomuksen siitä, mitä hänelle oli käynyt paikassa. Arupak-niminen merirosvo oli ilmeisesti saanut Nimdan. Epilys vahvistui, kun emme löytäneet sirua temppelistä. Sensijaan kohtasimme..." Matoro puhui. Hän näki jälleen kerran päässään kuolleen Turagan ja Marionetin. Hän muisti kuvottavan, kuolleen Turagan hajoavan kasaan. Hän näki puhtaan valkoisen tappajan, joka ei kuollut. Hän muisti vettä.

"Kohtasitte mitä?" Umbran kysymys pudotti Matoron taas tosimaailmaan.
"N-nukkeja", Matoro takelteli. Hän ei halunnut ajatella niitä olentoja.

"Ahaa, se Klaanilaiskaverisi kertoikin niistä", Umbra puhui huolettomasti. Hän mietti olisiko Matoron aivot kadottaneet muistot 'kuolemasta', sillä oli kylmä fakta että Jään Toan sydän ei lyönyt kun hänet tuotiin pinnalle.

"Ei puhuta nn-niistä", Matoro käski.

Hetken hiljaisuus. Rahi-lintu lauloi puussa.

"Mutta hei, mitä sinä täällä teet?" Matoro kysyi. Hän halusi saada itselleen jotain tekemistä. Hänen ajatuksensa valuivat jatkuvasti asioihin, joita hän ei halunnut muistaa.

"Meiltä loppui tarvikkeet veneestä matkalla Klaaniin", Valon Toa aloitti.
"Teillä on vene?"
"Kävimme katsomassa, se on tuhottu sillävälin kun olimme sisämaassa"
"..."
"Niin siis, pysähdyimme tänne ja matkasimme paikallisen heimopäälikön kera Nimdan Temppelille", Umbra jatkoi. "Me muuten törmäsimme skakdeihin matkalla. Ninjoja ja jokin sinihopea raivohullu"

Matoro havahtui. NINJA-ryhmä ja Metorakk.

"... ja minä kun luulin että tämä ei tästä enää pahenisi..." Matoro mutisi.

Kesti useita tunteja, mutta viimein, keskipäivän tienoilla epämääräinen lautta oli valmis. Se oli tehty seitsemästä rinnakkain solmistusta, suuresta tukista. Keskellä nousi korkea masto, johon oli viritetty kaikesta mahdollisesta kyhätty purje. Kannella oli neljä paria airoja.
Moisen laitteen pitäisi saada kuljetettua reilut kymmenen matorania ja kuusi Toan kokoista henkilöä parin kymmenen kilometrin päähän.

Samaan aikaan erään puun lehvistössä, mustapukuinen skakdi antoi NINJA-radioonsa merkin. Nyt tai ei koskaan.

Jake

Nimdasaaren ranta

"Herrat. Yön Timo kolmas on valmis", Notfun julisti.

Matoro katsoi lauttaa erittäin skeptisesti.

"Tuota.. Notfun. Olisiko meidän pitänyt ostaa laiva tuosta YÖN TIMOJA HALVALLA-kaupasta..?", Jardirt kysyi arastellen.

Notfun löi kätensä maskiinsa ja jupisi jotakin.

"Ei. Se on pelkkä kangastus",Notfun sanoi Jardirtille

"Emme me ole", kaupan myyjä huusi ovelta.

Notfun jupisi taas jotakin.

Makuta Nui

Trooppinen viidakko



Matoran olisi voinut kuvailla laaksoa erittäin kauniiksi. Moni olisi voinut kutsua paikkaa paratiisiksi. Toat olisivat ihailleet maisemia, raunioituneen kaupungin jäänteitä ja hikoilleet kuumuudessa. Jopa Vortixxit olisivat saattaneet tuntea jotain positiivista sisällään. Skakdit olisivat iloisena lähteneet tutkimaan, olisiko raunioiden joukossa aarteita.

Makuta Abzumo katseli laaksoa kukkulan laelta lumoutuneena. Alas vietti kivinen polku, jota hän pian kävelisi. Olisihan raunioitunut kaupunki toki mainio arkeologinen tutkimuskohde, mutta Abzumo ei harrastanut moista. Hän oli todellisuudessa kiinnostunut vain päämäärästään. Mutta kyllähän muinoin kukoistaneen kaupungin jäännökset saivat kenet tahansa lumoutumaan.

Aikoinaan niin mahtava kaupunki oli ilmeisesti rakennettu kokonaan hiekan värisestä kivestä, sillä kaikki raunioituneet rakennukset olivat beigen sävyisiä. Kävellessään lähemmäs Makuta huomasi, että jokaiseen rakennelmaan – oli se sitten kokonainen, mikä oli harvinaista, tai ei – oli tehty seinämaalauksia ja -kaiverruksia. Kävellessään kivistä polkua ja työntäessään saniaisen oksia pois tieltään Abzumo pohti, mikä oli tuhonnut kaupungin joskus vuosituhansia sitten – sillä niin kauan aikaa tämä selvästikin oli ollut raunioina. Harmaa Aine luisteli varovaisesti kivipolkua pitkin hänen jäljessään ja aiheutti hienoisen äänen, kuin pikkukiviä olisi murennettu myllynkivillä.

Pian he saapuivat rakennusten keskelle. Suurin osa taloista oli sortunut kasaan. Monet tornit olivat vain puolittain pystyssä. Köynnökset olivat jopa kokonaan peittäneet joitain taloja. Kuitenkin suuri palatsi, joka oli ilmeisesti kaupungin keskustassa, mutta näkyi heidän sijaintiinsa asti, oli suurimmaksi osaksi ehjä. Suuret kupolikatot ja koristeelliset kaaret olivat hyvin kauniita. Kaiverretut hahmot, esineet ja tapahtumat olivat taidokkaita taideteoksia. He kävelivät syvemmälle mysteerilliseen kivirakennelmien joukkohautaan. Kaupunki oli suuri. He näkivät myös monia patsaita, jotka esittivät Toa-sotureita puolustamassa kaupunkia trooppisilta raheilta, ja Matoraneja tekemässä arkisia töitään. Kun he olivat tulleet suunnilleen keskellä, Harmaa Aine äkkäsi joen. Joen, jossa virtasi laavaa. Hän osoitti löytönsä Abzumolle, joka kiirehti tutkimaan laavavirtaa. Se jakoi kaupungin kahteen puoliskoon. He lähtivät seuraamaan sitä yläjuoksulle, sillä se kiinnosti Makutaa jostain Aineelle tuntemattomasta syystä kaupunkia enemmän.

He saapuivat kaupungin rajalle. Kaksi korkeaa minareettia kehystivät laavavirtaa kauniisti. Taakse jäivät palatsit ja rauniotalot, suuret sipulikattoiset tornit ja suuret holvikaaret. Ruohikkoinen maa paljastui jälleen esiin, kun kiviset kadut, joiden välistä toki pursusi ruohoa, jäi taakse. Yksittäiset palmupuut olivat kasvaneet kaupungin sortuneiden muurien sisällä, mutta sen ympärillä kasvillisuus levittäytyi erittäin laaja-alaisesti. Olihan rauniokaupunki toki tiheän viidakon ympäröimä.

Seurattuaan kymmenisen minuuttia laavavirtaa he saivat näkyviinsä aukion. Aukiota rajasivat kalliot, jotka olivat nousseet maasta salakavalasti kasvillisuuden seasta. Harmaa Aine katseli ympärilleen. Kallioiden seinämät olivat, kuten kiviseinätkin, kasvillisuuden peitossa, ja muutamia trooppisia puita kasvoi kallioseinän sulkeman pienen, pyöreähkön aukion sisällä. Keskellä aukiota oli laava-allas, jonka reunat oli kivetty ja johon valui laavaa korkealta kallionhuipun takaa. Kun he saapuivat laava-altaalle, he näkivät, että laavaputouksen takana oli kallioon upotettu rakennuksen julkisivu. Keskellä sitä oli kaareva oviaukko, jossa näkyi laavan hehkussa pimeyteen lankeavien vääntyneiden kiviportaiden alkupää. Oven molemmin puolin seisoi kaksi patsasta, jotka näyttivät vartioivan ovea. Patsaat esittivät kahta suunnilleen identtistä kissamaista rahia. Ne näyttivät siltä, että jos ne olisivat olleet eläviä, Harmaa Aine ei olisi tahtonut kohdata niitä. Ne näyttivät jo nyt tarpeeksi eläviltä terävine hampaineen ja kynsineen.

Abzumo silmäili hetken puuta, jossa kasvoi jättiläisluumuja, mutta päätti sitten, etteivät luumut kiinnostaneet häntä. Hän alkoi tarkastella patsaita, joita Aine oli juuri äsken puinut mielessään. Aine vilkaisi laavaputousta. Se aiheutti kohinaa osuessaan altaaseen. Aine pohti, mikä mahtoi pitää laavan sulana ja notkeana.
”No niin, menkäämme sssisään”, Abzumo sanoi. Kumpikaan ei ollut puhunut pitkään aikaan, ja Aine säpsähti äänen kuullessaan. Hän rullaili Abzumon luokse, ja yhdessä kaksikko katosi ovesta kallionsisäisen rakennuksen pimeyteen.

Guardian

Nynrah, Takomo
Pannuhuone

Guardian puhalsi revolverinsa piipun savut ja harmitteli puoliääneen, että kukaan ei pystynyt näkemään temppua.
Sekunneissa räjähtäneiden savukranaattien viimeistelevän iskun seurauksena kukaan ei nähnyt mitään. Huoneen äänistä kuuli kuitenkin, että kaaos oli valmis. Feterrojen plasmalaukauksien punahehku oli ainoa asia, jonka näki tummanharmaan savun läpi. Se oli tarpeeksi hengissä pysymiseen.
Guardianin ja Keetongun silmiä vetisti ja he räpyttelivät niitä tehokkaasti, haparoiden läpi tumman savun etsien tietä ulos. Taistelun äänet antoivat hyvän kuvan siitä, mitä alueita huoneesta kannattaisi välttää.
Guardian sulki vetisen oikean silmänsä ja keskittyi vasempaan. Savun häiritsevä lämpö tarkoitti, että oli vain yksi oikea toiminto.
Röntgen. Päälle.



Sokaisevan valkoisen valon kaikottua Guardian näki huoneen tapahtumat. Pikimustina hahmottuvat, röntgensäteen läpäisyvaikutukselle immuunit Feterrat ammuskelivat tuhoisalla tulivoimallaan useampaan suuntaan, mutta joustavilla kengillä sinkoileva matoran Q oli aivan liian nopea niille. Ei ollut aivan selvää, pystyikö Qinfatheous itsekään ohjailemaan sinkoiluaan. Harhautuksena se kuitenkin oli täydellinen.

"Matoranit", yhä voimakenttänsä sisällä keppiinsä nojaava Arstein sanoi halveksuvalla äänensävyllä. Hän oli laittanut pyöreät ja terässankaiset suojalasit silmiensä päälle. "Ei mitään tapoja."

Makuta Nui nauroi psykoottisesti roikkuessaan yhden Feterran päästä kiinni niljakkailla lonkeroraajoilla. Raajat olivat sitoutuneet tehokkaasti useampaan solmuun Feterran ympärille ja vaikeuttivat huomattavasti sen liikehdintää, joskaan eivät sen sädeaseiden plasmaoopperaa.

Hieman Tongua pienemmässä, selässään valtavaa merimiinaa kantavassa robottihaarniskassa liikehtivä Ternok nuiji teräsnyrkein yhtä Feterraa, mutta parissa sekunnissa suuri metallihirviö pakotti nopealla rynnäköllä Ternokin ja tämän haarniskan vasten pannuhuoneen seinää. Feterran neljä kättä alkoivat raastaa teräshaarniskaa auki. Sen olkapäissä hohtava tulikuuma plasma tähtäytyi avunpyyntöjä huutelevaan Ternokiin.
Sitä ei kestänyt kauaa, sillä keltainen jättiläinen törmäsi plasmankatkuiseen konepaholaiseen valtava olkapää edellä.
"Ternok! Juokse!" seinää vasten Feterraa kaikin voimin pitelevä Keetongu karjui petomaisesti.
"Mutta-"
"Se oli käsky!"
Ternok ei väittänyt vastaan, vaan pinkoi välittömästi kohti suojaa, jättäen sekä exo-haarniskan että sen selästä pudonneen merimiinan omaan arvoonsa. Matoranin juostessa Guartsu ja Ontor jakelivat hajanaisia laukauksia kohti tätä vainoavaa Avhrak Va -joukkiota.

Zorak von Maxitrillian Arstein VIII tutkaili tilanteen kulkua röntgenlasiensa läpi hieman ärtyneenä, mutta täysin kiinnostuneena. Tilanne oli puhdas kaaos ja täydellinen farssi, mutta siitä pystyisi vain ja ainoastaan oppimaan.
Harmaa skakdi käänsi katseensa Guardianiin ainoastaan huomatakseen, että tämä katsoi jo häneen. Vartijan kasvoilla oli vihainen ilme. Zorak nosti toisen kätensä ylös ja viittoi Guardiania luokseen pirullisesti hymyillen. Sitten hän avasi kävelykeppinsä päässä olevan nupin ja painoi muutaman napin pohjaan.

Pannuhuoneen seinänraoissa olevat ilmastointiaukot räjähtivät käyntiin pyörremyrskymäisellä puhallusvoimalla ja savu alkoi hälventyä. Zorak von Maxitrillian Arstein virnisti koko hammasrivillään Guardianin ja klaanilaisten suuntaan.
"Käsky: Tappakaa", Zorak sanoi Feterroilleen, jotka alkoivat hahmottua vähitellen savun keskeltä. Pian koneet näkisivät tarpeeksi hyvin tähdätäkseen.
ZMA heilautti kättään ystävällisesti ja astui ulos pannuhuoneen ovesta, sulkien sen perässään.

Q oli lopettanut satunnaisen pomppimisen ja seisoi nyt kahden muun matoranin joukossa Keetongun takana. Feterrat olivat lopettaneet satunnaisen ammuskelun ja odottelivat kärsivällisesti, että savu hälvenisi. Punainen plasma hohti niiden olkapäissä uhkaavasti. Manun, Guartsun ja Tongun kolmikko seisoi nyt huoneen keskellä. Odottaen.
"Kiitos", Keetongu kuiskasi epävarmana matoranien suuntaan. "...kiitos avustanne."
"Johtaja Keetongu", Ternok kuiskasi hymyillen. "Minä luulin, että se oli tyhmä temppu?"
"Se oli", Keetongu sanoi. "Hyvin tyhmä. Mutta rohkea."
Q seisoi ylpeänä klaanilaismatoranien välissä. "Anteeksi kun emme totelleet, mutta tämä on meidänkin taistelumme. Tänään Nynrah nousee. Tänään heitämme hirviöt pois saareltamme!"

Guardian tapitti tiiviisti pannuhuoneen ovea. Hän irvisti vihaisesti. "Oikea asenne, mutta... suurin hirviö oli juuri hyppysissämme."
"Minä keskittyisin nyt hengissä selviytymiseen", Keetongu sanoi hiljaa. "Ei millään pahalla, Guartsu."
Manu seisoi hiljaa, vielä pikkuruiset haarniskan väleistä pilkistävät lonkerot sätkien. Hän katseli Feterroja. Sitten hän siirsi katseensa aukkoon, josta matoranien hallittu iskuryhmä oli syöksynyt sisään. Sitten hän katsoi taas Feterroja.

Makuta Nuin hymy leveni.

Donny

Ämkoon veljeskunnan tukikohta

"Heillä kestää", Miru-kasvoinen johtajamatoran sanoi tutkien vehreän saaren karttaa. Karttaan oli merkitty kaikki matoranveljeskunnan käyttämät piilopaikat, asevarastot ja salakäytävät. Kartan päälle oli aseteltu sekalainen joukko pieniä kiviä, jotka arvatenkin olivat kuvaavinaan valloittajatorakoiden liikkeitä saarella.
"Otlekin lähdöstä ei ole kulunut edes..." Johtajan oikeana kätenä toimiva Rau-kasvoinen le-matoran aloitti, mutta Johtajan kädenliike sai palvelijan hiljenemään.
"Meidän on pidettävä huoli, että kaikki on kunnossa. Kutsu Kaita I luokseni."

Viidakko, Ämkoon veljeskunnan saari

Nazorak-jeepissä vallitsi täysi kaaos kahden huutavan torakan riuhtoessa kilpaa ajoneuvon rattia. Ajoneuvon vaihde oli vaihtunut peruutukselle jo hetki sitten ja auto ajoikin kiihtyvällä nopeudella taaksepäin heiluen samalla villisti puolelta toiselle.

Norsupäästäinen tuijotti nazorakien menoa omahyväisesti. Rahin silmiin auringonvalosta kerääntyvä energia riitti ainoastaan yhteen täsmäsäteeseen päivää kohden, mutta isku oli ainakin ollut täysosuma.

"T-täällä on vaarallinen rahi! Kuuluuko, VAARALLINEN RAHI!" karjui ohjaajan vierellä istuva nazorak radiolähettimeen. Radiolaitteesta kuului kaikin puolin hämmentynyt vastaus, joka pyysi torakalta lisätietoja.

Lisätietoja ei koskaan tullut. Ajoneuvon avonaisesta ikkunasta sisään lennähtänyt savukranaatti sai kummankin torakan yskimään holtittomasti ja pian auton matka pysähtyi sen peruutettua päin paksua puuta. Nazorakit riuhtoivat väkivalloin jeepin ovet auki, kierähtivät ulos ja ahnehtivat viidakon raitista ilmaa savuntäyteisiin keuhkoihinsa.

Auton kuskina toiminut torakka pakottautui polvilleen, yskäisi vielä kerran ja uskaltautui puhumaan.
"Mitä hemmettiä me nyt teemme", se valitti, muttei kuullut toverinsa vastausta.
"Ette mitään", kuului kuitenkin vastaus viidakon kätköistä.

Tumman viittahahmon ilmestyminen esiin viidakkopuun takaa nostatti maassa istuvan torakan kasvoille hätääntyneen ilmeen. Nazorak hoiperteli seisoma-asentoon ja perääntyi hajonneen ajoneuvonsa vierelle.

"K-kuka sinä..." torakka aloitti, mutta onnistuikin sitten erottamaan kasvot paksun hupun alta. "...ei voi olla", se jatkoi, riuhtaisi sitten ajoneuvon oven auki ja pakotti itsensä sisään myrkkysavun täyttämään ajoneuvoon. Torakkasotilas tarttui viestintälaitteeseen vapisevilla käsillään ja huusi sitten siihen rankan yskimisen säestämällä äänellään:

"Hälytys! Lähettäkää lisää joukkoja saaren läntiseen laitaan! Täällä on yksi Klaanin..."

Torakan hätäviestin loppuosa sisälsi pelkkää kuolonkorinaa. Myrkkysavun ja nazorakin rinnan läpi tunkeutuneen teräaseen yhteisvaikutus sai hyönteismäisen olion hengityksen lopulta pysähtymään, ja torakka kuoli vaikertaen ajoneuvonsa sisään.

"Mitenkäs se toinen?" Ämkoo kysyi matoraneilta kiskaisten miekkansa irti nazorakin saastaisesta ruhosta. Enkin pää ilmestyi esiin jeepin keulan takaa, ja matoran sanoi:
"Sai osuman kaulaansa, kuoli välittömästi. Olisiko pitänyt säästää?"
Ämkoo huokaisi.
"En tiedä. Olisimme kenties saaneet siitä irti tietoja, mutta eipä tuo tainnut olla tämän saaren ainoa torakka. Oli miten oli, meillä on nyt kiire."
"Kuulin mitä se sanoi radiolaitteeseen", Otlek sanoi kiskoen nuoltaan irti kuolleen nazorakin kurkusta. "Apujoukkojen luulisi saapuvan minä hetkenä hyvänsä."

Ämkoo oli vastaamassa, mutta hiljeni sitten kuuntelemaan taivaalta kuuluvaa surinaa. Ääni voimistui koko ajan, ja sen lähde tuntui lähestyvän jatkuvasti - useasta eri suunnasta.

"Sinäpä sen sanoit", admin murahti ja kirosi sitten hiljaa. Miekkasankari vihelsi Norsupäästäisen luokseen, heitti matoranit sen selkään, hyppäsi ratsunsa päälle itsekin ja hätyytti olennon sitten juoksuun. Nyt oli kyse sekunneista.

Makuta Nui

Nynrah, Takomo, pannuhuone

”Nyt, katsokaa tarkasti”, Manu huikkasi ja alkoi muuttaa muotoaan. Lonkerot vetäytyivät sisään. Samoin raajat. Pää sulautui vartaloon. Haarniskan muoto katosi kokonaan ja pian jäljellä oli musta, vetelä Makuta Nuin massainen lammikko. Feterrat tuijottivat sitä kuin olisivat olleet hämmentyneitä. Sitten, yhtäkkiä, musta nestemäisehkö kasa pomppasi ilmaan ja muotoutui salamannopeasti uudestaan. Pian Kraahkan-naamion ympärille oli muodostunut virtaviivainen, täysin sysimusta ruumis, joka näytti Guardianin mielestä jonkinlaiselta kolibri-rahilta. Keetongu ajatteli täysin samaa, sillä hän oli vieläpä nähnyt sellaisia raheja luonnossa.

Olennon sisältä alkoi kuulua syvää naurua, jonka korkeus nousi nopeasti kimeäksi. Sitten ääni otti paikkansa Makuta Nuin äänialalta ja puhui.
”Heeeei, onko teillä Feterra-pojilla kiire? Tai no mistä minä tiedän, kumpaa sukupuolta te edustatte, mutta yritän järkeillä…” Feterrat eivät jääneet kuuntelemaan vaan alkoivat ampua. Manu räpytti nopeita mustia siipiään ja lähti pakoon. Feterrat yrittivät osua ympäri huonetta poukkoilevaan lintumaiseen Makutaan, ja sillä välin Guardian ja Keetongu johdattivat Matoranit piiloon muutaman huoneessa olevan tynnyrin taakse. Manu ampaisi ulos katossa olevasta aukosta ja suurin osa Feterroista seurasi hänen perässään. Yksi jäi jäljelle vartomaan huoneeseen. Guardian ei pitänyt siitä.
”Miten pääsemme eroon mokomasta?” hän kysyi kuiskaamalla muilta. Ontor kohautti hartioitaan. Keetongu mietti hetken. Sitten hän otti tynnyrin, joka suojasi heitä ja heitti sen Feterraa päin. Tynnyri joutui Feterran pään lävistämäksi ja jäi roikkumaan robotin hartioiden väliin pää sisällään. Feterra pyörähti ympäri ja yritti selvittää, mitä oli tapahtunut. Sillä välin Guartsu ja kumppanit pakenivat huoneesta oven kautta. Pian Feterra kuitenkin sai tynnyrin päästään, huomasi heidän paenneen, hajotti oven ja lähti perään.

Sillä välin Makuta Nui pörräsi ylemmän kerroksen käytävillä Feterroja pakoon. Nämä tulittivat seinät täyteen reikiä. Makuta ampaisi kattoon ja lähti sitä pitkin takaisin tulosuuntaansa. Hän ohitti Feterrat ylhäältäpäin ja palasi lattian tasolle viimeisen Feterran takana. Taemmat Feterrat, jotka olivat koko ajan tähdänneet Makutaan, jysäyttivät toverinsa täyteen reikiä sarjatulellaan yrittäessään osua suuntaansa muuttanutta kolibria. Manu hihitteli mennessään, ja kovaonninen Feterra jätti muun seurueen lähtiessään suojaan.
Pirullinen Arsestein varmasti korjauttaa tuonkin, Manu ajatteli harmissaan.

Matoro TBS

Nimdan saari
Ranta

Epämääräinen veneentapainen seisoi rantavedessä.
Matalat aallot osuivat paattiin. Sankareidemme onneksi merenkäynti ei ollut kovaa.

"... sanokaa minun sanoneen, tämä ei pääty hyvin", Matoro mutisi. Notfun höpötti itsekseen kuvitteellisille laivakauppiailleen.
Viime aikojen tapahtumat olivat selvästi olleet 'Funille liikaa.

Merirosvot ahtautuivat veneentapaisen keulaan ja keskiosaan hyvässä järjestyksessä (lue: täydessä kaaoksessa) ja tarttuivat airoihin. Kaikki siirtyivät kiikkerään laitteeseen, joka työnnettiin pian rantaveteen. Airot laskettiin veteen.

Sitten jotain räjähti.

Yhtäkkiä, NINJOJA.

Teltta räjähti spontaanisti paksun savun siivittämänä. Toinen savupommi lensi rannalle, keskelle venettä. Se aiheutti kaaoksen.
Ninjatähti osui yhtä sinistä matorania takaraivoon.

"SOUTAKAA! JARR HARR, KOVEMPAA!" Notfun karjui kiikkerästä mastosta. Vene lipui syvemmälle vedelle. Edelleen erilaisia teräviä esineitä lenteli joukkiota kohti. Yksi osui Samolia selkään. Umbra amui valonväläyksen kohti rantaa, antaen heidän joukolleen kallista lisäaikaa päästä aseiden ulottumattomiin. Moni ol isaanut osumia terävistä esineistä.

"ETEENPÄIN, MIEHEN- EIII PYSÄHTYKÄÄ KÄÄNTYKÄÄ!"
Vene tärähti kovaa mustaan purjeveneeseen. Masto kaatui tömähdyksen voimasta suoraan toisen laivan kannelle. Maston kärjessä seissyt Notfun tajusi tuijottavansa vihaisen näköistä skakdia silmiin.

Itseasiassa laivan kannella oli noin kymmenen hampaisiin asti aseistautunutta, hämmästynyttä skakdia. Joukkion oli pitänyt hyökätä mereltä käsin NINJA-ryhmän tullessa sisämaasta.

Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Klaanilaiset ja merirosvot päättivät ottaa tilanteesta kaiken hyödyn irti. Skakdilaivan kansi oli pian suuren joukkotappelun alla. Epätasainen mittelö oli nopeasti ohi, kun Äksän ja Samolin brutaalit menetelmät olivat heittäneet suurimman osan skakdeista mereen. Ennen kuin skakdilaivan komentaja oli ehtinyt tajuat mitä oli tapahtunut, hän lensi Matoron taitavalla judoheitolla mereen.

Vallattu purjelaiva käänsi suuntansa kohti Mannerta, edelleen Gaggulabion lippu isomastossa.

Guardian

Nynrah, Takomo
Käytävä ennen suurta hallia

Viisi hahmoa juoksi läpi Takomon käytävien. Aikaa ei ollut hukattavana, sillä edestäpäin kuuluva koneiden kalke kiihdytti tahtiaan. Voisi olla jo liian myöhäistä.
Guardian kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi taaksepäin hymyillen kevyesti. Psykoottinen nauru ja kolibrimaisten siipien räpsähdykset kaikuivat etäisesti.
"Manu", sininen skakdi sanoi virnistäen. "Sinä senkin nerokas pikku idiootti."
Guardian jatkoi matkaa.

https://www.youtube.com/watch?v=jSrLyPvR6zs

Massiivisen tehdaskammion raskaat rautaovet avautuivat yleensä ulospäin. Tällä kertaa ne kuitenkin rysähtivät piristävästi sisäänpäin irroten saranoiltaan Keetongun valtavan jalan potkun voimasta. Raskaasti hengittävän keltaisen jättiläisen takaa huoneeseen juoksivat myös Zamor-revolveria tiukasti pitelevä Guardian ja kolme matorania. Kaikki pysähtyivät tutkimaan uutta tilaa katseillaan.

Valtavan hallin katto häämötti monen kymmenen metrin korkeudessa ja sitä valaisivat valtavat valokivet, jotka roikkuivat suurilla ketjuilla korkeuksista. Jylhän massiiviset koneet puskivat täydellä höyryllä pitäen voimakasta mekaanista kalketta, mutta missään ei ollut yhtään matorania operoimassa laitteistoja. Suuri parvi aseettomia huoltokäyttöön suunniteltuja Va-lautasia hitsaili ja käsitteli laitteita. Tällaiseen koneiden loistoon tottumattomat Ternok ja Ontor katselivat koneita ja kuuntelivat metallin kalketta haltioituneina. Jos tilanne olisi ollut vähemmän kiireinen, Ontor olisi avannut parilla jakoavaimella jokaisen koneen kuin lahjapaketin.

Guardian ja Tongu olivat puolestaan hieman hämillään.
"...niitä on... paljon", Keetongu sanoi vaiteliaasti katsellessan, kuinka valtaisasta rautasulatosta syöksyvä hehkuva metalliseos kaatui laitteeseen, joka annosteli metalliseosta muotteihin. Muotit muistuttivat erehdyttävästi Feterran käsiraajoja ja haarniskointia.
"Meidän täytyy pysäyttää tämä", Guardian sanoi. "Jotenkin."

Keetongu puri hammasta. Hän kääntyi kohti suuren hallin eteläosia ja hahmotti toisen suuren teräsoven, jonka yllä hehkui hätäuloskäynnin merkki. Keltaisen jättiläisen mielessä pyöri yksi sana.
Pato.

"Ternok, Ontor", valtava rahi sanoi matoraneille äänekkäästi. "Tulkaa mukaani. Minä... keksin."
Guartsu kääntyi kohti Laivaston johtajaa.
"Keetongu. Vaadin saada tietää, mitä suunnittelet."
Keltainen jättiläinen hätkähti, kuinka sotilaalliselta Guardianin ääni kuulosti. Sotatilasta huolimatta Guardian kykeni yleensä puhumaan vanhoille tovereilleen yleensä hyvinkin tuttavallisesti, mutta ei tänään.Tänään hän oli eversti Guardian.

"Jotain toimivaa", Keetongu sanoi kumealla äänellään pidellen tiukasti kiinni Cordak-laukaisimestaan. "Jotain, joka pysäyttää tämän lopullisesti."
Guardian katsoi vakavasti Keetongun ainoaan silmään. "Hyvä on. Tehkää, mitä teidän täytyy. Ja Q?"
Qinfatheousin ilme oli kysyvä. "Mhm?"
"Täällä jossain täytyy olla jonkinlainen hätäkutsujärjestelmä. Haluan, että menet sinne."

"Tietysti on", Q sanoi, "mutta se ei toiminut. Sen ZMA:n häirintäsignaali on estänyt kaikki mahdolliset avunpyyntömme tähän asti!"
"Tiedän", Guartsu sanoi ymmärtäväisesti. "Ja jos jotain olen oppinut tänään, tiedän myös, että niin pieni este ei pysäyttäisi Takomon Qinfatheousta."
Q-mies hymyili kevyesti. "Kiitos. Mutta... miksi sinä et ole tulossa mukaan?"

Joku vastasi kysymykseen, mutta se ei ollut Guardian. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen omahyväinen ääni kaikui korkeuksista.
"Koska hän on niin perin jääräpäinen."

Viisikko kääntyi yhtenä joukkiona katsomaan äänen tulosuuntaan. Valtavan Feterra-osia kasaavan liukuhihnan kyljessä ja pitkien palotikkaiden päässä oli suuri tasanne, jolla oli useita komentopaneeleja ja vipuja. ZMA seisoi tasanteella pidellen kävelykepistä kiinni molemmin käsin, pirullinen virne kasvoillaan.
"Tiedätte kaikki hyvin, että ette voi pysäyttää tätä", Zorak sanoi toteavasti. "Tiedätte, että mikään viesti ei läpäise sitä häiriösignaalien kuoroa, joka ympäröi tätä saarta. Tiedätte, että kohta minulla on käsissäni niin suuri määrä kaunokaisiani, että taistelunne on turhaa."
Kukaan ei vastannut mitään Zorakille, joskin Keetongun tähtäys siirtyi tasannetta kohti.
"Mutta ette anna faktojen masentaa teitä", Zorak sanoi naurahtaen innokkaasti. "Ja nostaisin hattua siitä... jos minulla olisi hattu. No, peli alkakoon."
Guardianille riitti ja hän ampui kolme hajanaista revolverilaukausta kohti korkeuksissa häämöttävää Arsteinia. Laukaukset osuivat tasanteen metalliseen kaiteeseen ja palotikkaisiin, mutta Zorak ei jäänyt seisomaan paikalleen.
Siistiin takkiin pukeutunut harmaa skakdi tönäisi yhtä liukuhihnojen ohjausvivuista, jolloin liukuhihnojen vauhti kiihtyi näkyvästi. Zorak hyppäsi rauhallisella askeleella liukuhihnalle, joka alkoi viemään häntä vauhdilla kauemmas.

"Hän pääsee pakoon!" Ontor huusi paniikissa. Guardian yritti ampua vielä muutaman laukauksen pakenevaa Zorakia kohti, mutta oli liian myöhäistä.

"Tongu!" Guardian karjui. Tongu kääntyi sinistä skakdia kohti ja näytti jo tietävän, mitä tehdä, mutta odotti silti, että Guartsu lopettaisi puhumisen.
"Auttava käsi", Guardian sanoi.


Nynrahilla ei usein päästy näkemään, kuinka valtava keltainen kyklooppigorilla heitti sinisen sotaveteraanin ilman halki kohti liukuhihnoja.
Nyt oli yksi niistä päivistä. Guardian halkoi ilmaa sekuntien ajan ennen kuin tömähti voimakkaasti liukuhihnalle jalat edellä.

[spoil]TA TA TAA
TA-TA-TA TA![/spoil]

Matoro TBS

Pohjoisen Mantereen rannikko
Skakdien Laiva

Tummalla tervalla värjätty, hieman dzonkkimainen purjevene eteni tasaista vauhtia merellä. Skakdien lippu oli laskettu yhden, korkean maston huipusta alas.
Jardirt seisoi ruorissa onnessaan. Kunnollinen alus kaiken tämän jälkeen.

Kapteeni Notfun istui laivan perässä. Matoran oli harmistunut siitä, että laivasta ei löytynyt lainkaan rommia. Vain jotain b-luokan roska-alkoholia.
Gaggulabio on julma olento, hän ajatteli. Ei anna edes kunnon rommia.

Pian 'Funin vieressä istui Matoro ja tämän vieressä Umbra. Kaksikko oli levittänyt suuren merikartan eteensä ja kävivät reittisuunnitelmaa läpi samalla kun muistelivat seikkailujaan alueella.
Vaikka Matorolta puuttui toinen käsi, hän oli huomattavan iloisella mielellä. Nimdasaaren synkkyys oli poissa silmistä, poissa mielestä...

Nurukan ja Deleva olivat jossakin laivan sisäosissa. Samol opetteli innokkaana laivan köysistöjen toimintaa. Kannen miehistö oli minimissään, sillä Notfun oli antanut suuren osan mennä lepäämään. Hän ymmärsi, ettei edellinen seikkailu ollut helppo kenellekkään. Kukaan ei voittanut mitään.

"Niin hei, Notfun?" Matoro aloitti, kääntäen kartan hetkeksi pois.
Notfun käänsi päänsä puhujaan. Hän olisi valittanut tittelin "Kapteeni" puuttumisesta ellei puhuja olisi ollut Klaanilainen.

"Sanooko nimet Arupak tai Tarip sinulle mitään?"

Ikävät muistot runosta ja luolasta hiipivät mieleen, mutta asiat piti puhua poikki.

"Muistan Kapteeni Arupakin. Näiden vesien kruunaamaton kuningas silloin joskus... Miksi kyselet?"

"Missä hän on nyt?" Matoro jatkoi ignoroiden Notfunin kysymyksen.

"Öäääh. En ole varma."

"Ei mitään hajua?"

"Hänen merirosvon uransa pysähtyi kuin seinään. Tarinat kertoivat hänen kohdanneen Meren Henget ja tulleen hulluksi", Notfun kertoi.

"No siis. Aikana jona olit kadoksissa luolastossa... löysimme ansaluolan. Tarip "Ruostasilmäksi" itseään kutsunut henkilö oli kirjoittanut seinään tarinan hänen ja Arupakin matkasta etsimänä Nimdaa ja... ja N-ne. Ne tekivät Arupakin hulluksi, eivät mitkään merimieslegendat."
Matoro ei kyennyt lausumaan sanaa Nuket. Liikaa pahoja muistoja. Liikaa jotain, mikä oli oman ymmärryksen ulkopuolella.

Notfun oli täysin hiljaa.

"Et siis tiedä missä Arupak nykyisin on?" Matoro kysyi vielä.

"En tiedä", Fun vastasi lyhyesti. Kummatkin tunsivat viimeistenkin Deltalle johtavien lankojen katkeavan.

The Snowman

SS Rautasiipi

Amiraali vilkaisi vielä kerran ulos työhuoneensa ikkunasta, ja kävi sitten paperipinon kimppuun.

Surkeaa luettavaa.

Laivaston oli tarkoitus tarkkailla ja asteittain kontrolloida Klaanin saarta ympäröivää merialuetta. Estää lisäjoukkojen tuonti, rajoittaa aseiden kuljetusta ja muuta mukavaa. Mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Torakat olivat aloittaneet taistelun Kolmennenkuun Festivaalin laivan kannella. Rautasiiven isoimman tykin törkkiminen paatin suuntaan oli kyllä lopettanut mähinän, mutta laivalta yllättäen löytynyt klaanilainen, jonkinasteinen velho, oli miltei lyönyt taistelun tuoksinassa Eversti 437:lta pään poikki.

Klaanilainen Festivaalilaisten laivalla. Yrittääkö hän hakea apua, vai paeta?

Amiraali otti teräväkyntisillä käsillään seuraavan paperin luettavakseen.

Hän kiroili mielessään omalla kielellään.

Nazorakit olivat hyökänneet sinappilaivan kimppuun. Amiraali ei tiennyt, tahtoiko hän lukea raporttia yhtään pidemmälle.

[spoil]Kiitosta vaan Manulle ja G:lle, jotka menivät siirtelemään tarvitsemaamme amiraalia pitkin poikin kesken festivaalikohtauksen. Terveisin Make.[/spoil]

Donny

Ämkoon veljeskunnan saari

Kymmenhenkinen nazorak-partio parveili viidakkopuiden yläpuolella tarkkaillen alhaalla erottuvaa liikettä. Hetki sitten partion taivaalta käsin saartama kohde oli toistaiseksi tunnistamaton, mutta nazorakit aikoivat ottaa kohteen identiteetistä selvää parhaiten taitamallaan tavalla. Torakat latasivat aseensa ja valmistautuivat ampumaan.

"Jiihaa!"

Yksi torakoista yllättyi pahanpäiväisesti paksun ketjun päässä roikkuvan rautapainon särkiessä nazorak-kypärän visiirin kappaleiksi. Rautapaino upposi liike-energian voimasta syvälle torakan kasvoihin ja pian eloton nazorak aloitti syöksykierteen kohti maata. Tapahtuma sai muut torakat irrottamaan katseensa maata pitkin kiitävästä kohteesta ja havaitsemaan ensi kertaa paikalle lentäneet kolme le-matorania.

"Näittekö tuon? Täysosuma!" huusi kovin paljon pääskystä muistuttavalla linturahilla ratsastava matoran Ibra. Yhdellä vaalealla poikittaisviivalla koristeltua muuten tummanvihreää kanohi Rauta kasvoillaan kantava matoran naureskeli äänekkäästi väistellen samalla nopeimmat hoksottimet omaavien torakoiden ammuksia.
"Kieltämättä!" kuului toisella pääskyllä ratsastavan matoran Rahamin vastaus. Kaksi vaaleaa raitaa rikkoivat tämän matoranin Rau-naamion symmetrian, mutta muilta osin veljeskuntalainen oli täysin kumppaninsa näköinen.
"Lakatkaa pelleilemästä", komensi joukon kolmas, matoran Amel. Kuinka ollakaan, tämän matoranin naamiota koristivat kolme vaaleaa juovaa, mutta muutoin hän oli täysin kahden kumppaninsa näköinen.

Torakat koittivat mukautua tilanteeseen ampumalla juuri ladatuilla aseillaan matoraneja kohti. Matoranien huippunopeat ratsut olivat kuitenkin kuin luotu arvaamattomiin äkkikäännöksiin, ja kolme veljeskuntalaista väistivätkin torakoiden iskut miltei vaivattomasti.

"Nämä eivät tunnu pitävän meistä", Ibra puhui.
"Mennäänkö siis suoraan asiaan?" vastasi tähän Raham.
"Kyllä", totesi lyhyesti Amel.

- - -

"Mitä ihmettä taivaalla tapahtuu?", kysyi Norsupäästäisen selässä juuri ja juuri pysyvä Otlek koittaen ottaa selvää yläpuolen tapahtumista.
"En ole aivan varma, mutta jotkut taitavat ostaa meille lisäaikaa", vastasi Enki.
Otlek vilkuili kulmat kurtussa ylöspäin pidellen samalla tiukasti kiinni edessään ratsastavan Ämkoon viitasta.
"Näen pääskysiä. Ovatko nuo..."

Taivaalla välähti.

"Taitavat muuten olla", sanoi Enki.
"Poikia täytyy onnitella ajoituksesta", sanoi Ämkoo naurahtaen.

- - -

"Mitä hel-"

Hämmentynyt ilmailutorakka ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä miltei Toan kokoinen Matoran Kaita pudottautui nauraen rakettireppunazorakin kimppuun.

Makuta Nui

Nynrah, takomo, käytävä

Avhrak Feterrat rymistelivät halki käytävien. Harmaat kiviseinät olisivat näyttäneet monien mielestä tylsiltä, mutta Feterrat eivät kiinnittäneet huomiota asiaan. Käytävän päässä olevan oven kehykset olivat kaikesta poiketen erittäin kauniit puusta veistetyt karmit. Feterrat eivät kiinnittäneet siihenkään erityistä huomiota metsästäessään Makutaa. Ne kulkivat oviaukosta seuraavaan käytävään.

Kun metallihirviöt olivat kadonneet kulman taakse, Makuta Nui palautti alkuperäisen muotonsa. Puinen karmi muuttui sulavasti Makutan muotoiseksi kappaleeksi. Yksityiskohdat palasivat haarniskan muotojen mukana; prototeräksiset piikit ja punamusta väritys. Kanohi Kraahkan palasi paikalleen Makutan kasvoiksi. Makuta Nui palautti mieluisimman olemuksensa. Mutranit vihreys oli poissa.

”Ehkei sitten ollutkaan niin huono idea tekeytyä ovenkarmiksi”, Makuta totesi itsekseen ja naksautti niskaansa ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Sitten hän lähti kulkemaan siihen suuntaan, josta Avhrak Feterrat olivat tulleet.


Trooppinen saari, temppeli



Abzumo näki valoa käytävän päässä.
Kuinka ironista, hän ajatteli. Nytkö minä näen valon käytävän päässä ja menen sitä kohti?
Portaat olivat loppuneet hetki sitten ja kaksikko käveli tasaisella käytävällä. Edestäpäin tosiaan kajasti punahehkuista kajoa. Oviaukkoa lähestyessään Makuta alkoi tuntea voimistuvan kuumuuden. Huone, johon he olivat saapumassa, alkoi erottua yhä selvemmin.

Pian he olivat jo tulleet oviaukosta sisään huoneeseen, jonka seinät olivat samaa kiveä kuin kaupungin rakennukset. Samanlaisia kaiverruksia oli näissäkin seinissä ja samanlaiset maalaukset kuvasivat samanlaisia hahmoja. Kasvillisuutta ei tosin näillä seinillä ollut, ja jos joskus oli ollut, se oli kuihtunut kuumuudessa. He seisoivat kivisellä sillalla, joka kannatteli heitä laavan yllä. Laava peitti huoneen lattian, eikä Abzumo pystynyt arvioimaan sen syvyyttä. Kivinen silta jatkui huoneen toiseen päähän, jossa oli uusi, kivinen oviaukko. Oviaukon alla oli myös aukko, josta laava pystyi siirtymään toiseen huoneeseen.
”Täällä näyttää perin vaaralliselta”, Harmaa Aine totesi. Abzumo vaiensi hänet kätensä heilautuksella ja nuuhkaisi ilmaa.
”Jatkamme matkaa”, hän sihahti ja lähti kävelemään kohti uutta oviaukkoa. Aine tarkasteli kaiverruksia ja maalauksia. Moni niistä esitti Toa-soturia lävistymässä seipääseen. Aine alkoi aavistaa pahaa.

Seuraava huone oli valtava. Oviaukon kummallakin puolella oli tilaa varmaankin viitisenkymmentä metriä ennen seinää. Noin sata metriä oli matkaa myös vastapäiselle seinälle. Keskellä huonetta oli kivinen rengas, joka oli kuin jatkoa sillalle, jolla he seisoivat. Kehän etäisyys jokaisesta seinästä oli kymmenisen metriä Abzumon arvioiden mukaan. Silta yhdistyi kehään siis kymmenisen metrin päässä seinästä, jonka oviaukosta he olivat juuri kulkeneet. Samalla tavalla kehä yhdistyi vastapäiseen seinään, jossa oli samanlainen oviaukko. Heidän allaan oli samalla tavalla laavaa kuin edellisessä huoneessa.

Kivikehän keskellä laavasta kohosi suuri jalusta. Jalustalla seisoi patsas, jonka joku oli murskannut rikki polvista ylöspäin. Patsaan oikeasta jalasta oli jäljellä hieman enemmän kuin toisesta, melkeinpä nivusiin asti, muttei ihan. Jalat olivat irvokkaat, karvaiset ja sorkalliset. Ilmeisesti patsas oli esittänyt ehjänä jonkinlaista sorkkajalkaista rahia, joka oli kohonnut takajaloilleen.

Makuta Abzumo hymähti nähdessään patsaan. Hän ei välittänyt katsella sitä hetkeä pidempään ja jatkoi kivikehää pitkin huoneen toiselle puolelle. Mennessään hän vilkaisi seiniä, jotka olivat nyt kaiverruksettomia. Aine luisteli hänen jäljessään varoen visusti laavaan putoamista.

Seuraava oviaukko johti heidät kolmeen osaan haarautuvaan käytävään. Käytävien lattiat eivät edelleenkään kattaneet koko alaa, ja alla näkyi laavaa, mutta seinät estivät toisiin käytäviin näkemisen. Abzumo katseli mietteliäänä jokaista käytävää vuoron perään. Harmaa Aine ei pitänyt tilanteesta.
”Minkä valitsemme?” hän kysyi hermostuneena.
”Minusta tuntuu, että tämä on…” Abzumo sanoi hiljaa.
”… labyrintti?” Aine päätti lauseen. Abzumo nyökkäsi.
”Eli mitä teemme?” Aine kysyi.
”Me menemme johonkin noista. Emmekä eroa eri käytäviin, siinä ei olisi järkeä.”
”Hyvä on.”
Abzumo päätti valita keskimmäisen käytävän. Se johti suoraan eteenpäin eikä haarautunut kertaakaan. Laavan hehku valaisi hiukan, mutta käytävillä oli melko pimeää. Pian he huomasivat, että vastaan tuli vain seinää. Makuta oli ärsyyntynyt.
”Mikä hemmetin järki on tehdä käytävä, joka ei oikeasti edes eksytä kulkijaa vaan pelkästään saa hänet turhautumaan ja juoksemaan useita kymmeniä metrejä turhaan!”

He kulkivat takaisin. Mutta saapuessaan paikalle, jolta he lähtivät, he eivät nähneetkään ovea, joka vei kivikehän ja edesmenneen patsaan huoneeseen. Ei, edessä oli seinä, ja sekä oikealle että vasemmalle johti käytävä. Abzumo raapi hieman päätään. Aine tuhahti. Hän tiesi, että jotain tapahtuisi. Hetken mietittyään Abzumo kohautti olkiaan ja sanoi:
”Me jatkamme oikealle, koska satun olemaan oikeakätinen.”
”Ahaa.”
Kaksikko jatkoi siis oikealle. Mutkittelevat käytävät veivät ja veivät eteenpäin, haarautuivat useista kohtaa ja kiemurtelivat ja silmukoituivat ja liittyivät toisiinsa. Pian kaksikon suuntavaisto oli täydellisen hävitetty labyrintin suhteen eikä kumpikaan tiennyt, missä he olivat tai olivat olleet.

He olivat kulkeneet ehkäpä tunnin verran, kun Makuta yhtäkkiä pysähtyi.
”Kerro minulle, Aine, miksi tässä vaeltelussa on järkeä”, Abzumo sanoi.
”Öh. Siinä ei ole?” Harmaa Aine vastasi kysyvästi.
”Aivan”, Abzumo totesi. Sitten hän asetti kätensä seinää vasten ja sulki silmänsä. Hän tunsi energian virtaavan itseensä.
”Hmm… tämä paikka… täällä on jotain…”
”…?”
Abzumo odotti vielä hetken. Sitten hän tuhahti itsekseen. Seinä räjähti rikki heidän kohdallaan. Harmaa Aine säpsähti yllättyneenä. Abzumo käveli reiästä toiseen käytävään ja räjäytti seuraavankin seinän.
”Käyhän se noinkin”, Aine mutisi. He jatkoivat suoraan. Kolmen seuraavan rikkinäisen seinämän jälkeen he näkivät jotain käytävässä. Se oli suuri hahmo, ulottui melkein kattoon asti, joka sentään oli kahden Toa-soturin yhteenlasketun pituuden korkeudella. Hahmo liikkui nopeasti heitä kohti.
”Mikähän ssssse mahtaa olla?” Abzumo pohti.

Hän ei ehtinyt ajatella pidempään, kun hahmo törmäsi häneen ja iski hänet seuraavan seinän läpi. Harmaa Aine vilkaisi ylös. Olento oli suuri rahipeto. Sillä oli Kane-Ran pää ja Zyglakin ruumis. Jaloissa oli sorkat kuin härällä. Kädet olivat pitkäkyntiset ja valtavat.
Tätä se patsas siis esitti… Aine ajatteli ja perääntyi seinän reiästä takaisin edelliseen käytävään. Abzumo ryömi esiin sieltä, minne oli lentänyt iskun voimasta.
”Piru periköön mokoman härkäpään”, hän ärjäisi ja ampui varjoimpulssin petoa kohti. Tämä lensi selälleen lattialle, mutta nousi heti entistä raivokkaampana.
”Ei näytä hyvältä, herra!” Aine huikkasi. Abzumo katsoi häneen ärtyneenä.
”Pelkuri, piilotellako yrität?”
”Eeeen toki. Minä vain suojauduin.”
”No tule auttamaan minua tämän karjun hoitelemisessa!”
”Kyyyllä…”

Yhdellä hetkellä he valmistautuivat taisteluun härkäotusta vastaan. Seuraavalla he juoksivat käytävää pitkin karkuun ärjyvää petoa.
”Ei tässä näin pitänyt käydä”, Abzumo murisi.
”Siihen ei näköjään tehonnut RKP99-räjähde…” Aine valitti.
”Eikä rahinhallinta…” Abzumo sanoi.
Härkä jahtasi heitä labyrintin keskelle, tai ainakin paikka näytti keskukselta. Se oli pyöreä huone, josta lähti kymmeniä ovia eri suuntiin. Keskellä seisoi patsas, joka esitti samaa härkää. Härän käsi oli ojennettuna ylös pitelemään soihtua. Soihdussa ei tosin juuri nyt ollut liekkiä. Makuta ja androidinen lasikupu juoksivat patsaan luokse. Härkä puski heitä kohti. Kumpikin hyppäsi pois alta, jolloin härkä puski sarvensa kiinni patsaan rintaan. Abzumo huomasi tilaisuutensa tulleen ja aloitti koreografiansa. Spektrin violetin ääripään sävyt alkoivat pomppia kipinöinä hänen levitettyjen käsiensä välillä ja muodostivat kipinöivät pallon, joka muistutti planeetta kiertoratoineen. Abzumo kohotti katseensa härkään. Se oli saanut sarvensa irti ja kääntyi häntä päin. Abzumo työnsi energiapallonsa kohti härkää.

Pallo nielaisi härän pään, joka katosi olemattomiin, kun pallo räjähti. Abzumo suojautui hyppäämällä sivuun ja putosi samalla melkein laavaan. Hän jäi roikkumaan kivisen lattiakaistaleen reunalle. Harmaa Aine piilotteli toisella puolen patsasta. Abzumo vilkaisi ylös. Päätön härkä seisoi paikallaan. Makuta päätti kiivetä ylös ja astella sitten katsomaan kättensä työtä. Noustuaan hän huomasi, että härkä oli hänen vierellään. Se tarttui häntä kyljistä molemmilla käsillään, ja hän ähkäisi kuuluvasti.
”Miten se piru on yhä elossa”, hän voihkaisi. Harmaa Aine ampui ohjuksen härkää kohti. Otus päästi otteensa ja Abzumo lennähti syrjään. Härkä oli viimein kuollut.
”Hyvää työtä, Aine”, Abzumo onnittelil. ”Nyt. Mitä täällä kammiossa on?”
”Ei mitään?” Aine sanoi.
”… ei mitään”, Abzumo myönsi.
”Miksi me tulimme tänne?” Aine kysyi. Abzumo ei vastannut. Hän istahti härän jäännösten päälle.
Miksi se ei ole täällä? Sen piti olla täällä. Oliko koko saari huijausta? hän ajatteli.
”Lähtekäämme, Aine.”
Harmaa Aine ei ollut varma, mitä hänen herransa ajatteli, mutta oli onnellinen päästessään pois tästä paikasta.

Guardian

Nynrah, Takomo
Liukuhihna

Koneiden jyrinä täytti ilman, kun Guardian viiletti valtavalla liukuhihnalla syvälle tehtaan uumeniin. Mekaaniset kourat siirtelivät osia ja kokosivat niitä uskomattomalla tahdilla. Sinisen skakdin oli pysyttävä kaiken aikaa liikkeessä vain välttääkseen murskautumista kylmän metallin väliin. Väistettyään kouria Guardian joutui huomaamaan välittömästi, kuinka sillä hetkellä hänen allaan jyrisevä liukuhihna oli syöksemässä sotaveteraanin suoraan tulikuumana hehkuvaan sulatusuuniin.



Skakdin selviytyminen oli sekunneista kiinni. Ponnistettuaan äkkinäisesti sivulle Guardian onnistui tarttumaan yhteen metalliainesta ja Feterrojen osia lajitelevista automatisoiduista kourista, josta hän heilautti itsensä viereiselle, verkkaisemmin kulkevalle liukuhihnalle. Skakdi tömähti selkä edellä sen kovaan pintaan, mutta joutui pomppaamaan melkein välittömästi taas pystyyn.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII seisoi samalla liukuhihnalla noin kymmenen metrin päässä. Hän tanssahteli rytmikkäästi koneiden teräksisen kilkkeen tahtiin heilutellen kävelykeppiään verkkaisesti oikeassa kädessään. Tummanharmaan takin helmat lepattivat vauhdikkaan liukuhihnan ilmavirrassa.

"Onko meillä vielä hauskaa?" Zorak kysyi virnuillen ja lähestyen Guardiania jokaisella askeleella. "Minusta meillä on ollut hauskaa tähän asti. Harmillista, että se loppuu niin pian."

Guartsu oli jo heilauttanut itsensä pystyyn.
"Kaiken hauskan täytyy loppua joskus."

Zamor-revolveri sai esitellä puheenlahjojaan. Kiiltävässä teräksessä näkyvä pikkuruinen suu sanoi vain kolme sanaa, mutta ne olivat toinen toistaan painavampia. Arstein osoittautui odotettua ketterämmäksi ja syöksähti tanssiaskeleella sivuun juuri oikealla hetkellä. Yksi zamoreista osui kipinöiden mekaaniseen kouraan, jonka taakse Zorak oli syöksähtänyt.
Revolverissa ei ollut enää ammuksia. Guardian pyöräytti sylinterin auki ja oli jo iskemässä uutta panossatsia sisään tottuneeseen tapaan. Silloin Zorak von Maxitrillian Arsteinin kävelykepin teräksinen nuppi kuitenkin osui valtavalla voimalla sinisen skakdin käteen. Zamor-revolveri lennähti Guardianin kädestä ja laskeutui kolahtaen viereiselle liukuhihnalle. Ennen kuin Guardian edes huomasi aseen kadonneen kädestä, osui metallinen nuppi hänen ohimoonsa.

Kivulias metallin kalahdus sai Guartsun pään soimaan ja hän oli kaatua. Näkö sumentui hetkeksi. Ennen kuin Guardian oli kuitenkaan toipunut osumasta, jokin osui häntä vatsaan.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen nauru kajahti. "Revolveri, rakas Guardian? Kaunokaiseni pysyvät tästä kaukana. Eikö olisi... herrasmiesmäistä hoitaa tämä aivan miesten kesken?"
Guardian horjahti vasten ohikiitävää tukipilaria ja meinasi pudota liukuhihnalta synkkään väliin koneistoissa. Valtavassa railossa ylikierroksilla liikehtivät männät ja moottorit repisivät kappaleiksi kenet tahansa, joka putoaisi niiden väliin.
"Ai, sinä pidät itseäsi herrasmiehenä?" horjahteleva Guardian pakotti hampaidensa välistä. Zorak ei ollut varautunut napakkaan vasuriin, joka osui suoraan hänen leukaansa. Skakdi lennähti taaksepäin kasvoillaan yllättyneisyyttä ja kipua. Hän kuitenkin sai pidettyä jalkansa maassa ja otti tukea kävelykepistään. Zorak pyyhki verivanan leualtaan toisella kädellään ja suoristi hieman takkiaan.
"Kyllä", Zorak von Maxitrillian Arstein VIII sanoi hymyillen epäironisesti. "Voitko rehellisyyden nimissä sanoa, että näytän muulta?"

Zorak joutui hyppäämään tanssimaisella askeleella taaksepäin, sillä Guardianin punahehkuisista silmistä lennähtävä plasmasäde poltti täydellisesti kohdan, jossa Zorak oli seisonut.
"Varaudun kaikkeen", Zorak sanoi heilauttaen kävelykepillä kohti Guartsua, joka tajusi kuitenkin painua kyykkyyn oikealla hetkellä.
"Ah, murskaimet", Guardian sanoi iskien sinisellä kivenkovalla nyrkillään kohti harmaan skakdin rintakehää.
"Aivan. Pidän asiat myös... siisteinä", Zorak sanoi hypätessään askeleen taaksepäin. Tämä jätti hänet kuitenkin avoimeksi Guardianin iskulle. Sininen skakdi tönäisi koko ruumiillaan ZMA:ta taaksepäin.
"En jätä itsestäni jäljen jälkeä", ZMA sanoi riuhtaisten itsensä Vartijan otteesta ja iskien tätä kävelykeppinsä päällä. "Kaikki puhdistetaan."

"Siksikö signeeraat kaiken nimikirjaimillasi?" Guardian sanoi ilkikuriseen äänensävyyn. Hän pyörähti maata pitkin väistääkseen aktiivisesti liukuhihnaa lajittelevan kouran, joka oli juuri osumassa hänen päähänsä. Guardianin suuntaan katsova ZMA oli varautunut siihen tyynellä sivuaskeleella, koska oli joskus vilkaissut kokoomokoneiden pohjapiirustuksia. Zorakin ilme ei kuitenkaan ollut aivan yhtä tyyni.
"Et selvästi ymmärrä taiteilijoita", Zorak sanoi hymyillen pientä hymyä. "Mitä olet kuullut minusta?"

"Vähän vain", Guardian huudahti koneiden jyrinän yli. Liukuhihnan tahti tuntui vain kiihtyvän ja välillä oli keskityttävä enemmän hengissä pysymiseen kuin taisteluun. "Vain sen, että tavallaan kuolit tankinpysäytysammukseen Zakazin sisällissodassa."

"Ah... niinkö se olikin?" Zorak sanoi kiinnostuneena ja yllättyneenä. Hän hyppäsi sujakalla askeleella kohti Guardiania ja heilautti kävelykepillä kevyesti, mutta ei osunut tappelukumppaniinsa. "Nerokasta, niin perin nerokasta. Ja sinua ei ihmetytä yhtään, että seison edessäsi elävänä?"

"Kyllä, hieman", Guardian karjahti sarkastisesti. "Mutta tyytyisin kyllä siihenkin, jos kuolisit uudelleen."
Ennen kuin Zorak ehti vastata, Guardian törmäsi häneen koko kehollaan, jolloin kaksikko lennähti viereiselle liukuhihnalle. Taistelu jatkui.

Troopperi

"Laavazone"
Karu, eloton maasto levittäytyi Troopperin silmien edessä. Ilma haisi rikille ja muille kaasuille, joita purkautui halkeamista maassa, jotka edelleen johtivat maan alle suuriin laavaluolastoihin. Troopperi istahti kivelle, joka näytti siltä, kuin maailman huonoin kivenveistäjä olisi heittänyt aluksi typpihapossa viikon uitetun tuntemattoman Toan kuvansa puoleksi vuodeksi Manun johonkin mönjäaltaaseen, jossa elää pieniä, sinisiä kontiasia, jotka syövät marsipaanilla ja selluloosalla kuorrutettuja pelikortteja aamiaseksi, ja sitten hyljännyt sen keskelle autiomaata, josta kukaan ei sitä löytäisi. Troopperi totesi mielessään että hän ei kuulu tuohon "kukaan", ja vetäisi kartan esille. Hän oli nyt tämän alueen eteläpäässä, ja olisi vielä joidenkin päivien matka hänen kohteeseensa. Troopperi oli juuri nousemassa kiveltä, kun hän kuuli ääniä. Hän hyppäsi kiven taakse.

Näkyviin huurujen keskeltä tuli kymmenkunta nazorakia. Niillä oli energiakonepistooleja ja jokaisella oli pieni sapeli vyöllä.

"Mitä me teemme tässä kurjassa loukossa?" yksi sihisi.

Ilmeisesti porukan johtaja vastasi: "Etsimme täältä erästä esinettä, jota johtaja haluaa."

"Ja mikä se mahtaa olla? Meille tavan sotilaille ei kerrota koskaan mitään."

"Informaatio on ainoastaan kersanttia ylemmille, sotamies 1548."

Yllättäen idän suunnasta kuului huuto.

"Me löysimme sen!"

Joukkio lähti liikkeelle huudon suuntaan, ja katosi taas huuruihin. Troopperi lähti varovasti seuraamaan sitä.

The Snowman

Mt. Ämkoon rinne

"Tulkaa esiin, ja pitäkää kädet ilmassa!" isolla pyssyllä sohiva torakka ärjyi. Hän heilautti päätään hieman eri suuntiin, ja vaunusta juuri esiin astuneet Nazorakit lähtivät hitaasti kiertämään kiveä eri puolilta, jonka takana klaanilaiset kyyristelivät.

"Pahalta näyttää" Kepe mutisi ja mietti heidän mahdollisuuksiaan taistelussa. Näkyvissä oli vain muutama torakka, mutta vaunussa ja lähistöllä saattaisi olla enemmänkin. Eivätkä nämä näyttäneet miltään klaanilaisten aiemmin kohtaamilta Nazorakeilta ja olivat siten arvaamaton uhka. Lisäksi minä ja Snowie olemme kehnoja taistelijoita, Kepe tuumi.

Yllättäen Make kuitenkin nousi seisaalleen, vinkkasi tovereilleen huomaamattomasti ja nosti kätensä ylös. Hän lähti hitaasti torakoita kohti.
"Ei mitään temppuja, kutale" yksi, hieman muita lyhyempi Nazorak älähti. "Ja tulkaa muutkin esiin!"

Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan, ja nousivat hekin kiven takaa esiin kätöset pään päällä.

"Riviin siitä" muuannen torakka komensi. Nazorakit aloittivat klaanilaisten piirittämisen, mutta ennen kuin he olivat ehtineet kiltisti seisovan kolmikon taakse, Make avasi suunsa.



Puolirahin kidasta syöksähti polttavan kuuma liekkiverho, joka sai Nazorakit nostamaan kätensä kasvojensa peitoksi. Make syöksähti salamana kahden edessä seisovan torakan kimppuun. Snowie ja Kepekin ymmärsivät taklata sivuilleen ehtineet vihulaiset. Kepen hyökkäyksen voima ei kuitenkaan ollut riittävän suuri ja Nazorak potkaisi hänet maahan.
"Auts!" tiedemiestoa päästi suustaan lyödessään selkänsä nyrkinkokoiseen kiveen.

Make huitoi kynsillään kahden torakan rumia pärstöjä ja lennähti siipiensä varassa äkkinäisellä syöksyllä kohti vaunusta ulos rymisteleviä vahvistuksia. Yksi Nazorak ehti kuitenkin laukaista poratykkinsä, ja ilman halki kovaäänisesti suriseva terä teki pahan viillon moderaattorin vasempaan reiteen. Tästä lannistumatta Make kuitenkin tulta suustaan tuprutellen hyökkäsi raivoisasti eteenpäin.

Snowie paini kaatamansa torakan kanssa maassa, saaden ensin suuremman kokonsa puolesta jonkinasteisen yliotteen vihollisestaan, mutta sitten villisti raapiva torakka pääsi päälle.
"Oletpas sinä aika sitkeä kaveri" Snowie puhisi huohotuksensa alta.
Lumiukko kaivoi hätäisesti toisella kädellään olallaan roikkuvasta laukusta ensimmäisen käsiinsä sattuvan kovan esineen (pullollinen Klaanin kahvion herkullista jäähilekermakahvijuomaa) ja rikkoi pullon Nazorakin päähän. Torakka näytti olevan pyörtymisen partaalla, ja Snowie heitti vastustajansa sivuun. Sitten hän ymmärsi haaskanneensa hyvää juomaa.
Voi pannahinen.

Maassa makaavaa Kepeä suurella ja mekaanisella aseellaan osoittava torakka irrotti yllättäen otteensa poratykistään. Se oli muuttunut jääkylmäksi, ja torakka ulvahti kipeitä käsiään. Virnistävä Kepe sieppasi pyssykän maasta, eikä jään Toana satuttanut itseään kylmentämäänsä aseeseen. Surrur vain, ja yksi Nazorak sai pyörivän poranterän vatsaansa. Kivuliaan näköisesti oman aseensa ammusta vatsassaan kantava torakka tanssi yhdellä jalalla suoraan poravaunun tuloreikään.

Kepe ja Snowie katsoivat, kuinka torakkain kulkupeli hytkyi oudosti. Sitten tuli hiljaista, ja ovi aukesi. Sieltä astui ulos vihertävien roiskeiden peittämä Make. Kolme klaanilaista katselivat voitonriemuisina ympärilleen.
"Kukistimme ne!" Snowie huudahti hilpeästi. "Olemme elossa!"
"Siltä näyttäisi" Kepe vastasi. "Tosin tahtonemme siirtyä tapahtumapaikalta, siltä varalta että joku kaipailee näitä kyseisiä Nazorakeja.

Kolmikko lähti tarpomaan ripeästi tietä pitkin alamäkeen, kohti Nui-Koroa.

MahriKing

Metsäpolku

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, valaisten sopivasti pienen metsäpolun hieman sankan metsikän lävitse. Snowman käveli edellä pitäen katseensa hieman hienonvalkoisessa kartassa. Kepe tallusti hitaasti tämän perässä, antaen tukea vieressään kulkevalle Makelle. Hiekka rahisi tämän haavoittuneen jalan varpaiden raastaen sen pintaa. Matkanteko oli muuttunut piirun verran hitaammaksi. Snowie oli hieman turhautunut. Heidän olisi pysyttävä jatkossa irti tappeluista. Heidän toverinsa olisi jotenkin saatava kuntoon. Samassa hän huomasi edessään jotain. Puidenlatvojen seassa oli ikään kuin aukko, joka päästi auringonsäteet valaisemaan pienellä ruohoaukealla siaitsevan lammen. Lumiukko viittoi kahta toveriaan asettumaan hetkeksi sen luo.

Kepe laski Maken varovasti istumaan maahan. Hän huomasi osan Makea koristaneesta vihreästä "verestä" tarttuneen häneen. Snowie kääri kartan hienolle rullalle. Hän laski ruskean nahkaisen repun selästään, vaihtaen kartan muutamaan lääkepulloon. Kepe asteli lammen reunalle. Vesi oli hienon kirkasta. Pinta tuskin edes väreili. Kepe pystyi erottamaan veden alta muutaman uiskentelevan pieneläimen. Hän kosketti venen hienoa pintaa sorenpäällään. Vesi alkoi hetkessä väreillä tyylikkään aaltomaisesti. Vedessä uiskentelevat otuksen suihahtivat hetkessä lammen keskusta kohti. Kepestä oli perin ikävää käyttää sitä pesuvetenä. Hän pyyhkäisi vihreää ainetta olkapäältään. Hän kuitenkin ikävästi havaitsi osan siitä tarttuneen käteensä. Kepe alkoi jälleen tuntea olonsa ällöttyneeksi. Aine oli kuin jotain limaa. Sen sisällä näytti olevan hieman pienen pieniä kuplia. Kepe yritti ravisutella kätensä puhtaaksi. Kuitenkin vain ainetta poistui vain parin tahmean pisaran verran. Hän oli hieman hämillään. Hän oli tulkinnut torakoiden veren paljon vetisemmäksi.

Kovaääninen ulina katkaisi Kepen ajatukset. Hän katsahti vasemmalle. Make sätki maassa Snowien hieroessa tämän jalkaan jotain salvaa. Kepe työnsi kätensä veteen, alkaen hieroa tahnaa pois kädestään. Make kiristi hampaitaan, irvistäen komeasti. Hän yritti vastustaa kipua niin hyvin kuin pystyi. "Pysy nyt paikoillasi", Lumiukko yritti parhaansa mukaan hieroa salvaa pumpulipuikon avulla Maken haavaan, "Tämä on tarkkaa hommaa". Samassa Make päästi ilmoille karjaisun ja kiljaisun välimuodon. Hän nousi refleksinomaisesti istumaan, luoden katseen sääreensä. Puikko oli ilmeisesti uponnut turhan syvälle. "Näetkös nyt", Lumimies torui ystäväänsä. Hän vetäisi puikon ulos. Makelle se tuotti kipua vain hetkeksi. Puikkoon riukkumaan jääneet suonet ja veri tekivät siitä käyttökelvottoman. Lumimies heitti puikon pois aprikoiden. Tarvittiin jotain sidokseksi. Tilanpuutteen vuoksi reppuun oli saatu tilaa vain lääkkeille. Pian hän huomasi Kepen astelleen vierelleen. Tällä oli kädessään suuri lehti ja hieman pensasköynöstä. "Jospa minä hoitaisin loput". Snowie vastasi myöntävällä nyökäytyksellä noisten ylös. Hän asteli sivummalle tarkkailemaan ympäristöä. Kepe kaatoi purkista käteensä hyytelömpäistä ainetta hieraisten sitä lehden keskiosaan.

Uusi kipuaalto pyyhkäisi Maken kehon läpi Kepen asetellessa lehden hänen herkän haavansa päälle. "Tämä auttaa sekä paranemista että lehden pysymistä paikoillaan", Kepe selosti hoitoaineestaan. Make yritti pidätellä huutoaan, hakaten ruohikoa avokämmenellään. Pian lehti oli tuettuna taidokkaasti solmitulla köynäksellä. Kepe auttoi ystävänsä pystyyn. Kävelemisen luulisi nyt sujuvan. Make käveli muutaman onnistuneen askeleen. Kepe selvästi osasi hommansa. Matka voi jatkua...

Pesun jälkeen.

The Snowman

SS Rautasiipi

Amiraali käveli omalla epätahtisella askelluksellaan Rautasiiven metallista kantta pitkin, ja vilkaisi taakseen. Valtavan, uskomattoman monikerroksisen laivan monet ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, ja hän katsahti niistä suurimmasta sisään. Hän näki kliinisen puhtaan näköisen suuren hallin kattoa, ja koetti laskea päässään, monesko ”uusi” sukupolvi tämä oli, jota varten koulutustilat taas putsattiin. Mutta tämä erä, ne olivat kieltämättä jotain aivan uutta.
”Kaikki kaksikymmentäkaksi on siis jo siirretty tänne?” Nazorak-laivaston johtaja kysyi vierellään kulkevalta Ylikersantti 1034:ltä. Nuori torakka suoristi sinisen baretin asentoa päässään, ei niinkään Amiraalia kuin kaikkia muita tarkkailevia laivaston Nazorakeja varten.
”Kyllä on. Laajensivat jopa hieman asutustiloja, kun tätä erää on sen verran vähemmän.”
Molemmat Nazorakit pysähtyivät.
”Kai 23:lle soturille on kuitenkin jätetty oma sijansa?”
”Luullakseni.”
”Älä luule vaan tiedä. Painu selvittämään.”

1034 näytti säikähtäneeltä ja lähti hätäisesti kohti Rautasiiven sisätiloja. Amiraali painoi päänsä ensin mietteliään näköisenä, mutta nosti sitten katseensa kohti kimaltelevaa, sinistä horisonttia ja käveli laivan kaiteelle.

Valtavan, monikymmenmetrisen tykin varjossa kaiteeseen nojaava Amiraali mietti, oliko tehnyt oikein ottaessaan 1034:n silmätikukseen.
Mutta poika on liian arka ja pehmeä. Hänen täytyy karaistua, ettei koe kaikkea kerralla. Liian hyväuskoisena ja kokemattomana.

Amiraali katsoi merellä lentävää lokkiparvea.

Hänen täytyy karaistua, ettei hänelle käy samoin kuin minulle.

Sitten Nazorak 002 kurtisti taas kulmansa, loksautti leukojaan ja jatkoi kulkuaan pitkin Rautasiiven pitkää kantta. Ohimennessään hän komensi paria Nazorakia kuuraamaan kantta kovemmin.


Bio-Klaanin saari, suuri niitty

Makella, Kepellä ja Snowiella oli takanaan pitkä päivä. Nyt päivä oli kuitenkin vaihtumassa illaksi, ja kaikki arvelivat hyvin levätyn yön olevan hyväksi. Leiriytymispaikaksi valittu, pitkää heinää ja monia muita erilaisia kasveja kasvava niitty ei ehkä ollut kaikista suojaisin valinta, mutta muuten se oli ihanteellinen paikka. Maa oli miellyttävän pehmeää ja niityn keskellä oli suurehko, hieman kyljellään makaavaa pyramidia muistuttava kallio, josta pulppusi raikas lähde.

Snowie laski reppunsa ja laukkunsa maahan. Hän kaivoi makuupussinsa esiin ja levitti sen mielestään mukavaan asentoon. Lumiukko ei kuitenkaan vielä aikonut käydä nukkumaan, ensin hän aikoi hankkiutua nälästä eroon.
”Kaverit, mitä luulette: Kannattaako meidän sytyttää nuotiota?” hän kysyi.
Kepe ja Make katsahtivat toisiinsa.
”Jaa. Ei kai se haittaa, että meidät nähdään?” Kepe tuumi ääneen. ”Ja onhan se kiva pysyä lämpimänä.”
Make nyökkäsi hyväksyvästi, ja pian klaanilaisilla olikin kasassa mukava pieni kasa polttopuita. Puolirahi moderaattori sylkäisi pienen tulipallon siihen, ja nuotio syttyi iloisesti roihahtaen.

Snowien repusta löytyi kaikille evästä ja kolmikko aloitti ruokiensa lämmittämisen. Nuotion hehkussa kaikkien oli mukava istua ja klaanilaiset tunsivat olonsa turvalliseksi.
”Huomenna meidän olisi tarkoitus päästä Nui-Koroon asti. Toivottavasti saamme siellä vähän selvyyttää tähän tutkimukseen” Kepe puheli, ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa mussutuksen lomasta.
Vaikka iltapala sujuikin rauhallisissa merkeissä, päättivät he jättää jonkun vartioon. Maken ja Kepen suureksi yllätykseksi yleensä kernaasti sahgen paljon nukkuva Snowie ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja Kepen pienistä pysyykötuohereillä-henkisistä epäilyistä huolimatta Lumiukko oli pian ainut valveilla oleva klaanilainen.



Lumiukko tallusti vähän matkan päähän nuotiosta, niittyä hallitsevalle kalliolle. Sen tummanharmaa pinta oli illan pimetessä muuttunut lähes mustaksi. Hän kapusi hieman kömpelösti sileähkön kallion päälle ja katseli ympäristöään. Pienen nuotion ympärillä nukkuvat klaanilaiset ystävät, kauniiden kasvien peittämä niitty ja alati tummuva tähtitaivas saivat väistämättä Snowien kasvot vääntymään haikeaan hymyyn.

Oikeastaan häntä melkein laulatti. Kaunis tilanne ja vaikeat ajat nostivat hänessä esiin monenlaisia tunteita, ja laulaminen oli Snowiesta hyvä tapa purkaa tunteitaan. Hän kuitenkin arveli tovereidensa kaipaavan unta niin paljon, ettei rohjennut ottaa riskiä, että hänen laulantansa valvottaisi Kepeä ja Makea. Luonnon omat äänet olivat nekin kauniita. Lähteen vaimea pulputus ja tuulessa humisevat puut kuulostivat nekin musiikilta Snowien korviin.

Hän tarkkaili taivasta tarkasti. Lumiukko ei ollut koskaan perehtynyt tähtien liikkeisiin, eikä osannut peilata niistä universumin tapahtumia. Kukaan ei ollut opettanut häntä, mutta se ei haitannut. Hän näki tähdissä jotain muuta, hän osasi arvostaa niiden kauneutta ja rauhoittavaa voimaa. Tänä sodan aikana hän tunsi tämän erityisen tarpeelliseksi, ilon aiheet ovat katoavainen asia.

Snowie siirsi katseensa miltei mustasta tähtien kirjailemasta taivaasta hieman alemmas, kohti etelää. Taivaanrannasta näkyi himmeänä Klaanin linnakkeen ja sitä ympäröivän asutuksen, matorankylän ja sataman, valot. Tämäkin loi häneen vain turvallisuudentuntta. Mutta luoteessakin näkyi loistetta, ja Lumiukko tiesi sen olevan Nazorakien infrastruktuurista peräisin.


He ovat olleet tässä maailmassa pidempään kuin me järjestönä, hän tuumi. Ja silti tuntuvat niin... luonnottomilta. Ellei Klaania olisi, torakat varmaan leikkaisivat koko saaren metsät mataliksi, patoaisivat joet ja saastuttaisivat rannikon.

Lumiukko siirsi katseensa taas Nazorakien valoista Bio-Klaaniin päin.

Olemmeko me... olemmeko me ajaneet ne siihen tilaan, missä ne nyt ovat?

Nyt Snowien katse siirtyi tulen leimussa uinuviin Kepeen ja Makeen. Kaksi klaanilaista näyttivät rauhallisilta nukkuessaan.

Ei, klaanilaisiin minä luotan. Tawa perusti tämän järjestömme oikeista syistä, oikeista lähtökohdista. Hän on yksi niistä hyvistä, joihin on luotettava. Joiden on uskottava tekevän oikein. Koska jos ei hän, jos ei Klaani, niin kuka muukaan?

Yllättäen Snowien mieleen palautui lähtöä edeltänyt keskustelu Neqetta-nimisen Ga-Matoranin kanssa.

Aikovatko Tawa ja muut todella tuhota Nimdan? Vai käyttää sitä?

Lumiukko pudisti päätään. Hän oudoksui omia ajatuksiaan. Häntä pelotti, sillä tällä kertaa infernaalinen närhi ei riivannut häntä ja istuttanut ajatuksia hänen päähänsä, vaan ne olivat aivan hänen omiaan.

Hän päätti sysätä synkät aatteet mielestään ja keskittyä kauniiseen yöhön. Klaani oli pystyssä, sota ei riehunut ja hänen äskettäin nauttimansa grillivoileipäkin oli ollut oikein maukas. Hymy yritti parhaansa mukaan palata Snowien kasvoille, se vain oli päivä päivältä vaikeampaa.

Matoro TBS

Meri
Skakdien laiva

Laiva oli matkannut koko päivän yhtämittaisesti. Luoviminen pois Pohjoisen Mantereen karikkoisilta vesiltä oli onnistunut varsin mainiosti, ja nyt heillä oli suora kurssi kohti Klaania.



Matoro nojasi laivan keulakaiteeseen. Toa kurkoitti itseään eteenpäin nähdäkseen rauhallisen meren. Hänen unirytminsä oli mennyt totaalisen sekaisin viime aikojen tapahtumista.
Pitkä matka. Nuket. Ei Nimdaa. Sekavat muistot.
Käden menetys. Se oli jotain, mikä oli pudottanut hänet kovaa ja korkealta. Hän ei ollut haavoittumaton. Hän ei ollut kuolematon.

Matoro katsoi oikean käden tynkäänsä. Ranteen ympärillä on tiukka side. Rannepanssari on poistettu kokonaan, harppuunan jäännökset sen mukana.
Toa mietti mitä tekisi kätensä kanssa. Klaanin teknologialla täydellinen robottikäsi ei olisi ongelma eikä mikään, mutta on kyse enemmänkin siitä haluaisiko hän robottikättä.
Käden puute kuitenkin muistutti häntä siitä, että hän ei ollut kuolematon.

Se muistutti siitä, kuinka heikko elämän lanka loppujen lopuksi on.

Matoro syventyi ajatuksiinsa. Kaikki muut pimeässä laivassa nukkuivat, tai ainakin vaikuttivat nukkuvilta. Alus oli ankkurissa eräässä laguunissa pienellä saarella.

Kannattaisiko vain antaa olla? Hänhän on jo hankkinut Klaaniin yhden sirun Nimdaa. Miksi riskeerata ainutta elämäänsä johonkin muinaiseen salaisuuteen.
Matoroa totta vie kiinnosti salaisuudet. Hän halsui teitää Nimdasta. Mutta kun sen vaatimat uhraukset ovat suurempia kuin oma hyöty...

Silti jokin hänen päässään pakotti hänet yrittämään aina uudelleen ja uudelleen. Nimda kiehtoi ja pelotti. Matoro ei usknut ajatuksiaan. Hän myönsi, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, että häntä pelotti.

Makuta Nui

Nynrah, Takomon piha



Makuta Nui astui ulos Takomon ovesta ja tarkasteli ympäristöään hieman tarkemmin, kuin metallisen panssarioven takaa oli voinut nähdä. Rakennusten yläpuolelle kohoavat puut notkuivat, ja osa oli edelleen liekeissä. Usealta suunnalta virtasi savua taivaalle, joka näytti erittäin violetilta. Aurinko, joka sekin oli näkyvissä, ei juurikaan valaissut, mitä nyt loi violettia hehkuaan. Violetti ei miellyttänyt Makutaa. Se toi hänen mieleensä Abzumon. Kiviset ja metalliset rakennelmat seisoivat paikoillaan uhkaavina. Manu mietti, mitä tehdä seuraavaksi.
Hmm, jonkun on evakuoitava Matoranit.

Hän lähti kävelemään kohti parakkeja, joissa oletti Nynrah-haamujen asustelevan. Ketään ei näkynyt; Feterrat olivat luultavasti menneet muualle, mistä Manu oli todella tyytyväinen. Hiljaa hän hiippaili aukion poikki parakin ovelle. Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Hän avasi hitaasti oven ja kurkisti sisään.

Sitten joku löi häntä paistinpannulla päähän. Hän suoristautui täyteen mittaansa ja katsoi, kuka uskalsi tehdä sellaista. Yhtäkkiä Matoran-joukko oli hänen kimpussaan. Hänet kaadettiin maahan ja häntä hakattiin mitä eriskummallisimmilla asevalinnoilla, kuten jakoavaimella, taikinakulholla, sienipuimurilla ja suolistoimurilla. Makuta Nui ei aikonut sietää sellaista. Hän vapautti kehostaan energia-aallon, joka paiskasi pikku miehet ympäri huonetta. Sitten hän nousi nopeasti ylös.
”Kukaan ei liiku!” hän karjaisi. Matoranit jähmettyivät paikoilleen. Manu oli tyytyväinen.
”Minä en suinkaan ole vihollisenne, vaan ystävistänne paras.” Matoranit vilkuilivat toisiaan ja sitten häntä epäluuloisena.
”No, ehken paras… ainakaan paras mahdollinen… mutta tuota…”
”Mitä tahdot, Makuta?” sanoi joku.
”Minä. Hmm. En ole varma. Mikähän oli syyni tulla…”
”Etkö tiedä?” Matoran kysyi hämmästyneenä.
”Minä unohdin”, Manu myönsi.
”…”
”Ai niin. Juu, minun piti evakuoida teidät.”
”Me emme kaipaa evakuointia”, tiuskaisi joku joukon keskeltä. Muut nyökyttelivät.
”Kaipaattepa”, sanoi uusi ääni, ovensuulla seisova Matoran. Hän oli Q.

”No olipa sinulla aika saapua”, Manu huikkasi. ”Miten Gurvanaattori ja Kielimies pärjäävät?”
”Ovat elossa”, Q totesi.
”Q, miksi vehkeilet tämän Makutan kanssa?” sanoi yksi haamuista, Komauta kantava Matoran.
”Siksi, koska hän auttaa meitä. Hän on Bio-Klaani jäsen.”
”Niin, ruojat. Olen Klaanista. Kuunnelkaa johtajaanne.”
”Mikä saa sinut uskomaan, että hän on johtajanne, Makuta?” sanoi joku uhkarohkea.

Matoranit kavahtivat taaksepäin.
”Noin on parempi”, Manu sanoi myhäillen. ”Nyt. Mitä meidän pitäisi tehdä?”
”Meidän on jätettävä saari joksikin aikaa oman turvallisuutemme tähden”, sanoi Q.
”Ei!” huusi joku. ”Emme voi jättää saartamme!”
”Hiljaa, Elte. Meidän on ajateltava henkeämme”, Q tokaisi.
”Kuunnelkaa häntä, jos ette minua”, Manu sanoi.

Q istahti tynnyrille, jonka muut olivat raahanneet esiin. Manu katseli huonetta. Seinät olivat karun harmaat ja koko huone tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tynnyriä ja laatikkoa.
”Oletteko täällä piilossa?” Manu kysyi. Q nyökkäsi.
”No, mitä nyt tehdään”, Makuta jatkoi.
”Eikö sinulla ollut suunnitelmaa?” Elte tivasi. Manu hymyili.
”No onhan minulla toki. Höm höm, tehän olette kuolemanvaarassa.”
”Niin?” Elte tiuskaisi.
”Tulkaapa kaikki tänne niin minä absorboin teidät. Teidän ei tarvitse kärsiä enää Avhrak Feterrojen käsissä, ja minäkin hyödyn.”
Hiljaisuus laskeutui.
”Ei ehkä ole ihan hyvä aika vitseille”, Q kuiskasi huolestuneena.
”Ei se mikään vitsi ollut vaan kehotus.”
”Nyt tehdään näin”, Q sanoi, ”että te kaikki lähdette ja vähän äkkiä livohkaan täältä. Makuta voi hälyttää apua jostakin tuolla seinässä olevalla puhelimella.”
”Ah, rakastan puhelimia”, Manu sanoi sarkastisesti. ”Niillä voi soittaa, kuten rakkailla uruillanikin.”
Q alkoi evakuoida Matoraneja. Makuta Nui katseli hetken toimitusta ja asteli sitten puhelimelle. Se oli vanhanaikainen ja varmaankin käytöstä poistettu. Makuta katsoi sitä inhoten ja otti luurin varovasti käteensä. Puhelin oli mitä ilmeisimmin joskus ollut tehtaan sisäisessä käytössä, joten sillä ei ehkä voisi soittaa ulkopuolelle. Mutta pian sillä voisi.
Makuta hymyili omalle pirullisuudelleen. Hän ei ollut mikään mekaanikko, mutta hän oli aikoinaan laittanut Metru Nuin Turaga Dumen ajanvarauspalvelun puhelinnumeron ohjautumaan Chiroxin yksityiseen puhelimeen. Chirox oli ollut raivoissaan monta vuotta siitä hyvästä, mutta Manulla oli ollut hauskaa.
”Hmm, katsotaanpa…” hän mutisi itsekseen. Q heitti häneen vilkaisun. Manu alkoi hihittää itsekseen. ”Tuosta tuo johto tuonne, jos muistini ei petä, ja eihän se koskaan… ja sitten tämä tuonne…”
”Tuollainen käytös on minusta erityisen infantiilia, Q”, eräs haamu ilmoitti. Q huokaisi.
”Menehän sinäkin, jo.”

Manu sai ainakin jotain toimimaan, sillä nyt luuri piippasi tyhjää.
”Ei teillä sattuisi antennia olemaan?” Manu huikkasi Q:lle, joka oli ainoana jäljellä rakennuksessa. Q ei vastannut vaan käveli ulos ovesta. Manu näytti hetken pettyneeltä, huokaisi ja heitti puhelimen lattialle. Sitten ovesta lensi sisään antenninpätkä. Manu katsoi ovensuussa seisovaa Matorania kiitollisena ja otti antennin. Hetken sählättyään hän päätti olevansa valmis ja painoi yhtä nappuloista. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja nosti peukaloaan Q:lle.

Haloo?
”Tuota noin, tänne Nynrahille on hyökätty ja me tarvitsisimme vähän apua”, Manu sanoi puhelimeen.
Mitä? Nynrahilla?
”Kyllä, kyllä. Etkö sinä kuuntele, kuka lienetkin.”
Ihanko hyökkäys?
”Hyökkäyspä hyvinkin. Invaasio. Devastaatio. Korporaatio. Tai siis…”
Odottakaa. Lähetämme Rahkshi-partion.

Manu oli hiljaa. Q katsoi häntä kysyvästi. Puhelimeen vastannut sulki oman puhelimensa ja luuri piippasi tyhjää.
”Kenelle minä juuri soitin.”

Hai

Bio-Klaani, vähän siellä ja täällä

Hai pohti, kuinka maksaa nazorakeille takaisin porkkanamaan ja maatilan menetys.
Hän kierteli ympäri klaania ja oleili vanhassa huoneessaan jonka oli taas ottanut tukikohdakseen.
Huone oli aikoinaan sisustettu juuri Hain toiveiden mukaan. Siniset seinät, valkoinen lattia. Kanohi
Rauta muistuttavat ikkunat toivat huoneeseen valoa ja pimeämmällä laavakattolamppu valaisi huoneen. Hai katsoi seinälle. Kuva jossa hän oli matoran, vieressään veden ja jään
Toa Kalem. Niin kauan.

Niin kauan...
Hai muisteli. Kaukainen saari tuntemattomalla merellä. Nimettömän matorantyypin kylä.
Kolmen Kylän Armeijan hyökkäys. Todella ruma skakdi taistelemassa Kalemia vastaan. Kuolemaa tekevä Kalem ojentamassa Toa-kiven. Hain kadonnut Toa-tiimi.
Niin kauan...

Huone oli ollut hieman pölyinen, mutta Hai siivosi sen pikaisesti.
Veden elementin hallinnassa on siivouspäivinä puolensa. Hän makoili sängyllään ja mietti. Inspiraatio ei iskenyt. Hai päätti lähteä satamaan

Hai kierteli satamassa. Lokkirahit liitelivät ja ääntelivät typerästi.Hai vihasi lokkeja.Muutamat laivat
olivat yhä liikkeessä, vaikka nazorakeilla oli sukellusveneitä. Hän huomasi pienen puisen varastolta näyttävän ladon jonka ovet olivat auki. Hai kurkisti sisään. Sisällä oli upea mustakeltainen laiva, jonka vieressä nyyhkytti matoran.
"Miksi itket?"-Hai kysyi
"Eräs laivasto tilasi, minulta laivan jonka tekoon kaikki rahani menivät. Mutta he eivät halunneetkaan ostaa sitä. Nyt olen rahaton."
matoran vastasi

Hai tarkasteli alusta. Se oli kaikin puolin tyylikäs. Se oli rungoltaan kiiltävänmusta. Kansi ja hytti
olivat keltaiset. Etukannella oli ladattu cordak-tykki ja laiva takaosassa oli kiinteä zamor-laukaisin
ilmatorjunnaksi.

"Paljonko se maksaa?" Hai kysyi
Matoran kohotti päänsä käsistään
ja katsoi Haita hämmentyneenä.
"Paljonko se maksaa?" matoran toisti
"Haluatko ostaa sen?" hän jatkoi välittömästi
"Noh, ainakin mieti-"
"Hintaa on 2000 kolikkoa, mukana tulee uimaräpylät ja puutarhasakset."
-Matoran vastasi salamannopeasti.

Hai pohti. Laiva olisi täydellinen torakanmetsästykseen. Hänellä oli 5000 kolikkoa.
"Selvä, tehdään kaupat. Mikä laivan nimi on?"
"Hildemar."
"Hildemar... Olkoot BK/S Hildemar.
Tässä kolikot." Hai vastasi.

Hai ei sinä hetkenä ymmärtänytkään, kuinka suuren päätöksen oli tehnyt.
Laiva voisi muuttaa hänen loppuelämänsä.
"Tiedätkö, mistä voi värvätä hyvää miehistöä?"
-Hai vielä kysyi.
"Tuolla lähellä on eräs kapakka.
Sieltä saa melko luotettavan miehistön."
-Matoran vastasi.

Syrjäinen paikka satamassa

Vanhanmallinen puinen ovi sataman syrjäseudulla. Tuuli hiljaa.
Puinen kyltti "Liitävä lokki" roikkui oven vieressä. Ovi näytti siltä kuin se
johtaisi perunakellariin.
"Heh," Hai ajatteli. "Useat asiakkaat
lienevät älyllisesti perunan tasoa. No, syteen tai saveen."
Hai avasi oven. Hän asteli kuluneita puuportaita pitkin alas kapakkaan.
Hän katseli sivusilmällä muita kapakassa olevia. Useat olivat päästä jalkoihin
aseistautuneita. Riitaa ei kannattanut haastaa. Hai käveli kylmänviileästi
baaritiskille. Baaritiskin takana hääräsi musta nuhjuinen matoran.

"Mistä saisin miehistön?" Hai kysyi. Matoran ei ollut huomaavinaankaan.
"Mistä saisin miehistön?" Hai kysyi kovemmalla äänellä. Matoran ei ottanut huomatakseen.
Hai löi baaritiskiin pussillisen kolikoita ja huudahti:
"Mistä saan miehistön?!"
Matoran hätkähti. Osa väestä toljotti tiskille, loput olivat liian humalassa
ymmärtääkseen, missä tiski oli.
Hai katsoi olentoihin ja seurasi piinaava hiljaisuus. Lopulta eräs Le-matoran
viittilöi Hain istumaan pöytäänsä. Hai istui kyseiseen pöytään. Baarissa vallitsi vielä hetken hiljaisuus. Sitten puheensorina ja örvellys jatkuivat tavanomaisesti.
Le-matoranin lisäksi pöydässä
istui 4 muuta matorania.

Lopulta Le-matoran aloitti.
"Minä olen Olkar. Kuka sinä olet? Mihin tarvitset miehistöä? Kenen puolella olet? Miksi..."
Kysymysten tulvasta ei näyttänyt tulevan loppua. Hai keskeytti:
"Tarvitsen miehistöä höyrylaivaan."
"Kai se käy. Oletko muuten kuullut..."
Olkar hölpötti, mutta lopetti kun huomasi myös pöydässä istuvan Ta-matoranin murhaavan katseen.
"Mutta mitä te muut sanotte?"
Olkar kysyi varovaisesti muilta
pöydässä istuvilta ja jatkoi:
"Kertokaa myös nimenne tälle Toalle. Oletko Toa?"
Olkarista näki että tuotti vaikeuksia
puhua niin vähän.
"Merellä on vaarallista. Laiva voi upota,"
Onu-matoran Lignok kommentoi laahaavalla äänellä.
"Päättäkää te," Po-matoran Merkol sanoi laiskasti.
"Me näkisimme maisemia, voisimme purjehtia ja saisimme palkkaa," selvästi Lignokia optimistisempi Ko-matoran Korek lopetti.
Ta-matoran Gefel näki jonkinlaista valveunta jossa kai pieksi jotakuta.
Unen päätti jämäkkä koukku joka kalahti Olkarin leukaan. Le-matoran vajosi pöydän alle.

Kun Olkar oli saatu virvoitettua ja miehistö palkattua, kirjava seurue lähti vajalle jossa
BK/S Hildemar oli. Kahdensadan metrin kävelymatka ilmeisesti
uuvutti täysin Merkolin, joka valahti torkuille läheiseen nurkkaan.
"Selvä. Kun paikalla ei ole ylimääräisiä korvia, voin kertoa, mihin teitä tarvitsen.
Tiedättehän, että merellä parveilee valtavasti Allianssin sukellusveneitä. Minä
kuulun Bio-Klaaniin. Haluan teidät metsästämään sukellusveneitä ja puolustamaan
Klaanin kauppareittejä."
Gefelin kasvoille vääntyi leveä hymy. Nazorakien kanssa hän ei ollutkaan paininut.
Lignok valitti vaaroja. Korek oli hiljaa. Olkar roikkui laivan kajuutan katolla, ehkä
leikkien apinaa. Tai jotain.
Merkol heräsi ja hänelle selostettiin asia. Matoranit kokoontuivat rinkiin supattamaan.
Lopulta matoranit järjestäytyivät riviin ja Olkar astui askeleen eteenpäin.
"Olemme päättäneet hyväksyä asian, Kapteeni kukalie."
"Hienoa. Ja nimeni on Hai."
Hai vastasi, ja mietti.
Ennen olin Toa Hai. En ole oikeutettu siihen arvonimeen.

Seuraavan kahden päivän aikana BK/S Hildemar kunnostettiin merikelpoiseksi,
muonavarat täydennettiin ja laivaan lastattiin tarvikkeita. Lopulta koitti lähtö. Laiva laskettiin vesille ja sai neitsytmatkansa.
Koneet käynnistyivät. Siitä oli vuosia aikaa kun Hai oli viimeksi ohjannut
laivaa, mutta sen minkä oppii, sitä ei unohda. Paatti puksutti ulos satamasta. Vauhti nousi.



Hai tunsi taas laivan ohjaamisen upean tunteen. Meri-ilma tuoksui suolaiselta
ja laiva totteli jokaista ruorin kääntöä, kuin se olisi ollut osa kapteenistaan.
Hai teki kurveja, silmukan ja nautti vauhdista.
Lignok työnsi päänsä ämpäriin ja kuului lotinaa. Merkol nukkui miehistön tiloissa,
Gefel rentoutui kannella, Korek avusti Haita ohjauksessa ja Olkar seisoi laivan keulassa, nauttien.
Laivaa pyyhkäisi rento merituuli. Hai imaisi keuhkonsa täyteen ilmaa, henkäsi
sen pois ja sulki silmänsä unelmoiden.

Unelmoinnin keskeytti radion rätsähdys.
"Mayday, mayday! Nazorak-hyökkäys! Lastinamme on sinappia ja määränpäänä Bio-Klaanin saari! Tarvitsemme nopeasti apua, olemme muutaman kilometrin päässä Klaanin satamasta!"
Radio rätsähti toisen kerran ja pysyi
taas hiljaa.
"Miehistö valmiiksi!" Hai huudahti.
"Gefel ottaa cordakin, Olkar zamorin, Korek avustaa minua ja lopuille käsiaseet! Täysi vauhti!"
BK/S Hildemarin vauhti alkoi taas nousta ja miehistö hääräsi kannella valmistautuen.
Yhdestä laatikosta löytyi sopiva määrä kevyitä kiväärejä ja raskas sinko. Olkar
kantoi pienen laatikon zamoreita ja Gefel haki kelpo ryppään cordak-ammuksia.

Piakkoin laiva ilmaantui näkyviin. Hai ei jäänyt katsomaan laivaa, vaan ympärillä
parveilevia lentäviä nazorakeja. Kannella oli nazorakeja, muutama matoran, ja yksi turaga joka
pieksi nazorakeja sauvallaan.
"Emme voi ampua kannelle raskain asein. Yksi kivääri tarkka-ampuu kannen nazorakeja.
Loput tulittavat lentäviä. Cordak ei tee vielä mitään. Seuraavan laivan liikkeen jälkeen zamor
aloittaa tulituksen." Hai tunsi pitkästä aikaa itsensä päättäväiseksi. Kolme lentävää nazorakia kääntyivät kohti laivaa. Hai kiepsautti ruoria jolloin laiva kääntyi sivuttain.
Zamor tulitti ensimmäisen sarjan.

[spoil]Huh huh. Viimeisimmän parin viikon tulos.[/spoil]

Makuta Nui

Daxia, vuosia sitten



Joku puhalsi torveen. Soitin kajahti voimakkaasti äänen halkoessa ilmaa ja kiiriessä linnoitukseen. Mata Nuin ritarikunnan sotilaita ryntäsi ulos linnoituksesta. Kaksi hahmoa juoksi linnoituksen pihaa pitkin vailla varsinaista päämäärää. Heidät oli huomattu. He eivät tunteneet saarta kovinkaan hyvin eikä kumpikaan ollut suostunut tehtävälle, koska olisi ollut erityisen mielissään päästessään tekemisiin Mata Nuin ritarikunnan kanssa. Kummallekin heistä oli myrkkyä olla mokomien kanssa tekemisissä.

Kaksikko katosi sisään ikkuna-aukosta, joka oli heidän päänsä yläpuolella kivisessä seinässä. Kumpikin hahmo oli pukeutunut mustaan viittaan ja piti huppua päässään, jottei heitä tunnistettaisi. Toinen hahmoista otti esiin köyttä ja heitti sen pään tikariin sidottuna ikkunasta. Tikari upposi kiviseinään kuin veitsi voihin, ja hahmot kiipesivät ylös juuri ajoissa välttyäkseen paikalle ryntäävien sotilaiden huomion. Jälkimmäisenä sisään kiivennyt katsoi vielä kerran alas sotilaisiin ja kihisi vahingonilosta.

Ämkoo otti hupun päästään.
”Manfred, tule pois sieltä ikkunalta.”
Toinenkin hahmoista otti huppunsa alas. Makuta Nui katsoi Ämkoon vihreää Miru Nuvaa, joka virnisti hänelle.
”Hm, minua epäilytti alusta alkaen koko tehtävä, ja nyt meidät on huomattu.”
”Sellaista on elämä, Manny.”
”Ei ehkä olisi pitänyt suostua.”
”Olen samaa mieltä, mutta turha enää on valittaa.”
Makuta nyökkäsi ja istuutui lattialle. Käytävä oli kivinen ja pimeä. Vain ikkuna valaisi hieman.

”Minut lähetettiin tälle matkalle”, Manu sanoi hiljaa. ”Minä hyväksyin. Mutta miksi sinä halusit mukaan?”
”Sanotaan vaikka, että tulin katsomaan taas perääsi”, Ämkoo vastasi salaperäisesti.
”Eikö viime kerta riittänyt?”
”Viime kerta oli totaalinen epäonnistuminen meidän molempien osalta…”
”Niin.”

Hetken oli hiljaista. Kumpikin ajatteli Boletusta, joka oli karkotettu Klaanista tämän tekemien murhien takia.
”Halusitko sinä puhua siitä?” Manu kysyi. Ämkoo pudisti päätään.
”Enpä oikeastaan. Mutta ehkä olisi syytä. Se oli hyvin ikävä päivä.”
”Jatkakaamme matkaamme.”
Makuta lähti kävelemään käytävää pitkin. Ämkoo huokaisi ja kiirehti perään. He olivat koko ajan varuillaan, sillä mistä tahansa saattoi hyökätä ritarikunnan agentti.

”Minä en ikinä antanut hänelle anteeksi”, Mäksä myönsi heidän kävellessään.
”Minä en edes harkinnut. Piru vieköön, hän silpoi ne metsästäjät palasiksi. Vaikka täytyy myöntää, että pystyisin itse samaan”, Manu sanoi.
”Pystyminen ja haluaminen ovat kaksi eri asiaa.”
”Minä en ole kostonhimoinen Klaanilaisten suhteen. Heidän joukossaan minulla ei tosin ole monia ystäviäkään.”
”Olemmeko me ystäviä?”
”Minä en tiedä.”
”Oletko aina noin kireä ja vakava?”
”Sitä sietää miettiä, arvoisa administraattori.”
”Älä kutsu minua noin.”
”Hyvä on sitten.”

Pimeys oli väistynyt, he näkivät edessään valoa. He saapuivat pyöreään huoneeseen, jonka kiviseinissä oli kymmenkunta kalteriovea. Kalterien takana istui muutama vanki, mutta suurin osa selleistä oli tyhjillään.
Mikseivät nämä ole Tyrmässä, Manu pohti.
”Mikseiväthän nämä ole Tyrmässä”, Ämkoo sanoi ääneen.
”Jaa-a.”

He kulkivat kohti sitä ainoaa ovea, joka oli tehty puusta. Hetken oven takana kuunneltuaan Ämkoo avasi varovasti sen. Ketään ei näkynyt. Vangit olivat tulleet katsomaan, mitä tapahtui. Manu saapasteli yhden sellin luokse ja iski nyrkkinsä keskelle vangin naamaa, jolloin tämä kaatui maahan kuin kivi.
”Miksi noin teit?” Ämkoo tivasi.
”Minä pidin huolta, ettei se tee hälytystä. Näistä ei koskaan tiedä.” Sanottuaan sen hän iski toisenkin sellin vangin tajuttomuuteen. Ämkoo urahti. Hänen oli hyväksyttävä Makutan toimintatapa, koska se ei sotinut mitään hänen tietämäänsä Klaanin sääntöä vastaan.
Kaksikko käveli puisesta ovesta ja veti sen perässään kiinni. Sitten he tarkastelivat käytävää hieman tarkemmin. Käytävä oli muutaman kymmenen metrin pituinen ja sen toisessa päässä oli samanlainen ovi. Käytävän kiviseinät olivat osittain levän peitossa, ja jostain tuli palaneen käryn lemahdus. Ämkoo nyrpisti nenäänsä. Makuta mulkaisi häntä.
”Ottaako haju päähän, vai?”
”Hiljaa siinä.”
”Ehkä olenkin, mutta sitä ennen sanon toki, mitä aion.”
”Taisit tehdä sen jo.
”Niin tein.”
”Yritätkö ärsyttää matkakumppaniasi ja johtajaasi?”
”Sinä et edes halua olla johtajani, tiedät sen itsekin.”
Ämkoo pysähtyi kesken askeleen. Makuta Nui jatkoi kävelyään. Ämkoo kokosi ajatuksensa ja kiiruhti hänen kannoilleen.
”Sinä pirulainen luet ajatukseni!”
”Sinä pirulainen osaat itse samanlaisia asioita.”
”En samalla tavalla kuin sinä.”
”Me olemme kaikki erilaisia.”
”Ehkä niin, mutta sinun on silti toteltava minua.
”No tottahan toki, Ylhäisyytenne.”
Ämkoo pudisti päätään toivottomasti. Sitten hän raotti käytävän toista ovea, jolle he olivat saapuneet. Varovasti hän kurkisti siitä sisään. Ei ketään. Hän viittasi Makuta Nuille kädellään ja astahti uuteen huoneeseen. Se oli myös pyöreä, mutta siellä ei ollut ainuttakaan selliä. Katossa oli puinen, pyöreä ristikko, jonka kaltereiden välistä olisi mahtunut Matoran, mutta ei kumpikaan heistä. Seinässä oli kaksi oviaukkoa, jotka kumpikin veivät omiin käytäviinsä. Avoimien käytävien päissä näkyi kaksi uutta puuovea. Heidän takanaan oleva ovi oli ainoa puinen siinä huoneessa.

”Minne nyt?” Manu kysyi.
”Te menette Tyrmään, arvon herrat”, sanoi ääni, jonka he olivat kuulleet aiemminkin. He käännähtivät katsomaan taakseen. Ovesta, josta he olivat juuri tulleet, oli tullut joku muukin heidän jälkeensä. Punaiseen ja violettiin panssariin verhoutunut ritarikunnan agentti tuijotti suoraan heihin. Manun mielestä hän näytti panssareineen kovin paljon lakastuneelta kukalta. Suurta kanohi Volitakia hänen kasvoillaan vääristi irvistys.
”Saastat”, hän sylkäisi. ”Mitä te kuvittelitte tekevänne tullessanne meidän täydellisen hyvin vartioidulle ja piilotetulle saarellemme?”
”Olipa hyvin piilotettu. Emme tainneet löytää sitä”, Manu letkautti.
”Mene pois, Marloden”, Ämkoo sanoi kylmästi. ”Et voi voittaa meitä kahta.”
”Ehkä en minä yksin, mutta me voimme.”
Siinä samassa käytävien päiden ovet räjähtivät auki ja suuri joukko ritarikuntalaisia marssi sisään.
”Ette saa hämähäkkiänne”, Marloden sanoi halveksien.
”Me tulimme noutamaan Visokin takaisin ja sen me myös teemme”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. Marloden ei edes hätkähtänyt hänen vihaa uhkuvaa ääntään.
”Meillä on käyttöä teidän telepaatillenne, älkää huoliko. Emme me häntä tapa. Vielä.”
”Tiedän, millainen Makutain veljeskunta on”, Manu sanoi, ”mutta en tiennyt ritarikunnassa olevan näin paljon samaa sen kanssa.”
”Pidä sinä saastaiset veljeskuntasi!” Marlodenin haarniskan väriskaala muistutti ikävästi Makuta Nuita hänestä itsestään ja Makuta Abzumosta. Ja heidän yhteistyöstään.
”Minä en kuulu Makutain veljeskuntaan.”
”Ehkäpä me sitten luovutamme sinut heille, kunhan olemme teurastaneet ystäväsi”, Marolden käkätti. Makuta heristi sormeaan hänelle kuin pienelle lapselle, joka oli tehnyt tuhmasti.
”Te ette tapa yhtikäs ketään.” Ritarikuntalaiset latasivat kuitenkin aseensa. Kaikki tähtäsivät huoneen keskellä seisovaan kaksikkoon.
”Emmekö?” Marloden sanoi ivallisesti. ”Minusta tuntuu, että tapamme. Yhteiseksi hyväksi.”
Makuta osoitti häntä sormellaan ja kirkui:
”Sinä et tiedä yhteisestä hyvästä mitään! Sinun ei pitäisi edes kuulua koko ritarikuntaan, mokoma saastainen Helryxin rakki!”
”Manu, ehkei tuo ole viisasta”, Ämkoo kuiskasi.
”Vai viisasta? Vieläkö minä en osaa ottaa tilannetta vakavasti, Mäksä? Sanopa se!”
Marloden vilkaisi kaksikkoa ja hymyili pahansuovasti.
”Minun merkistäni”, hän sanoi joukoilleen. Makutan sormi osoitti yhä häntä, ja tämä käänsi katseensakin häneen.

”Marloden, minä olen kuitenkin Makuta, ja sehän tarkoittaa jotakin, eikö.” Makutan sormesta sinkoutui ohut, purppuranpunainen säde, joka osui suoraan Marlodenin otsaan aiheuttaen valtaisan kipunameren. Koko huone täyttyi punaisesta valosta ja aika tuntui hidastuvan. Jokainen, joka oli kääntänyt katseensa Marlodeniin ajoissa, näki, mitä tälle tapahtui. Ritarikuntalaisen pää halkesi. Halkeama haarautui monta monituista kertaa, ja pian koko pää oli halkeamien peitossa. Hetken hän näytti leijuvan ilmassa. Sitten pää räjähti pienen pieniksi palasiksi. Aivokudos räjähti pitkin seiniä, kallonpalat lensivät sotilaiden päälle. Koko huone värähti voimakkaan shokkiaallon iskeytyessä heidän lävitseen.

Ämkoo ei ikinä jäänyt toimettomaksi. Hän oli käyttänyt tämänkin tilanteen hyväkseen. Hän oli sinkauttanut puisen kalterikaton tiehensä ja hypännyt reiästä katolle. Telepaattisesti hän saattoi Manun tilanteen tasalle, ja pian tämä hyppäsi perässä.
”Ritarikuntalaiset toipuivat hemmetin nopeasti”, Manu sanoi. Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kattoreiästä ammuttiin kymmeniä laukauksia. Kaksikko lähti juoksemaan kattoa pitkin. Pian heidän perässään juoksevat sotilaat ampuivat heitä päinä ja he saivat väistellä luoteja ja lasersäteitä. He juoksivat, minkä kintuistaan pääsivät, mutta niin tekivät ritarikuntalaisetkin. Makuta Nui suoritti pienen muodonmuutoksen: hänen yläruumiinsa surkastui ja jalkansa vahvistuivat ja luultavasti saivat kestävyyttäkin lisää. Hullunkurisen näköiseksi muuttunut Makuta sieppasi Ämkoon kyytiinsä ja rynnisti nopeasti eteenpäin. Ritarikuntalaiset jäivät taakse, ja Manu hyppelehti katolta toiselle. Lisää ritarikuntalaisia löytyi rakennusten välistä. Jotkut alkoivat heitellä kranaatteja. Pommituksen keskellä yksi kranaateista osui heidän eteensä ja sinkosi heidät korkealle ilmaan.



Manu muuttui ilmalennon aikana siivelliseksi, mikä sai hänen koko muun ruumiinsa näyttämään surkastuneelta, sillä hänellä ei ollut ollut siipiä pitkään aikaan ja massasta oli puutetta. Ämkoo sai kiinni hänen jalastaan, ja kaksikko kiisi kohti suurta tornia, joka kohosi muita rakennuksia korkeammalle. He eivät ehtineet tornille asti, sillä heidät ammuttiin alas. Manun siivet reikiintyivät ikävästi, ja he menettivät korkeutta, kunnes törmäsivät torniin. Pudottuaan alas Manu sulautti siivet itseensä ja oli jälleen järjellisen näköinen. Yhtäkkiä he huomasivat olevansa ritarikuntalaisten piirittämiä. Esiin astui valkoinen hahmo, jolla oli yllään punaisia ja sinisiä panssareita – sekä karisman naamio.
”Tervehdys, Trinuma”, Ämkoo sanoi happamasti.
”Hei vain, Ämkoo, luopio”, Trinuma vastasi.
”Hei täältäkin”, Manu sanoi. Trinuma ei vaivautunut vastaamaan.
Puhuta sinä sitä, niin keksin jotain, Manu viestitti Ämkoolle.
”Mikä sinut tuo meidän kimppuumme?” Ämkoo tiuskaisi.
”Te tapoitte ystäväni.”
”Sekopää se oli”, Manu ei voinut olla sanomatta. Ämkoo potkasi häntä nilkkaan.
”Minun tehtäväkseni siis lankesi teidän pidättämisenne”, Trinuma jatkoi ponnettomasti.
”Ahaa”, Ämkoo sanoi aprikoiden. ”Etkö aiokaan tappaa meitä?”
”Minua on kielletty tappamasta teitä.”
”Oliko Marlodeniakin? Sillä siihen hän pyrki.”
”Minä en tiedä, mitä hän aikoi tehdä kanssanne. Tiedän vain, että otan teidät kiinni ja pidätän.”
”Ahaa?”
Siinä samassa sekä Ämkoo että Makuta Nui putosivat alempaan kerrokseen katon pettäessä heidän allaan. Manu oli salakavalasti leikannut heidän ympäriltään katon irti silmäsäteellään. Kaksikko oli taas juoksussa käytävää pitkin. Trinuma hypähti reiästä muutaman sotilaan kanssa ja lähti takaa-ajoon.

Edestäpäin avautui ovi ja sisään rynni ritarikuntalaisia Ämkoon ja Makuta Nuin tielle. Sehän ei heitä hidastanut, vaan Mäksä veti miekkansa ja Manu loi sellaisen kädestään. He raivasivat sotilaita edestään ja välttivät ammuksia. Jokun kranaattikäsi lipesi, ja suurin osa vartijoista kuoli räjähdyksessä. Manu ja Ämkoo olivat siinä vaiheessa jo toisella puolella ovea. He olivat jälleen tulleet käytävälle, joka haarautui viiteen eri suuntaan. Heidän tulokäytävänsä oli kuudes.
”Ja mihin nyt”, Ämkoo tokaisi enemmän itselleen kuin Manulle.
”Tämä koko paikka näyttää olevan pelkkää käytävää”, Makuta huokaisi. ”Kuten kaikki muutkin pahislinnoitukset.”
”Oletko varma, ettemme me ole niitä pahiksia tällä kertaa?” Ämkoo virnisti.
”Mitä, jos olemmekin? Ehkä pahistelu on kivaa.”
”Tai jos ei.”
”No, minä olin pahis muutaman tuhatta vuotta. Kukaan ei pitänyt minusta.”
”Ei millään pahalla, mutta kukaan ei edelleenkään pidä sinusta.”
”Siksikö, kun räjäytin Marlodenin pään?”
”Ei…”
Heidän takaansa kuului melua. Vartijat saapuisivat hetken kuluttua. Ämkoo paiskasi puisen oven kiinni ja Manu hitsasi sen kiinni kiveen. Tai ainakin yritti. Puu syttyi palamaan ja kivi vain mustui. Puuoven roihahtaessa voimakkaasti Manu joutui hyppäämään kauemmas. Sitten, yhtäkkiä, heidän mieliinsä saapui heikko viesti.
Ämkoo? Sinäkö?
Ei. Vain kurja Makuta, Manu vastasi.
Pää kiinni, Manu. Kyllä, Visokki. Minä täällä.
Ja Makuta Nuikin näemmä, Visokki viestitti.
Jee, minä.
Missä olet? Ämkoo kysyi.
Olen testihuoneessa numero 23. Pitäkää kiirettä, ne voivat vielä palata.
Mitähän mahtoivat olla ne?
”Ja missähän se huone numero 23 on…” Manu murahti. Ämkoo kohautti hartioitaan. Heidän takanaan liekehtivä ovi pirstoutui. He juoksivat sattumanvaraiseen käytävään. Toisessa päässä oli jo tutunnäköiseksi käynyt puinen ovi. He juoksivat läpi sen kummemmin varomatta – suoraan vihollisparven keskelle. Ritarikuntalaiset näyttivät häkeltyneiltä, mutta sitten useat tarttuivat aseisiinsa. Manu ehti nähdä huoneesta vain sen, että siellä oli puisia pöytiä ja pöydillä ruokaa.
Nälkä.
JUOKSEEEEEH! Ämkoo kiljui hänen päässään.

He palasivat takaisin, ja yllättyneet takaa-ajajat kärsivät tappion uudestaan. Trinuma ehti väistää Makuta Nuin piikittelevää kättä ja syöksähti pyöreän huoneen reunalle. Manu juoksi toiseen käytävään ja Ämkoo toiseen. Kummankin perään lähti lauma sotilaita, jotka ammuskelivat ja räjäyttelivät ympäriinsä. Manu juoksi seuraavan oven läpi jättäen Makutan muotoisen reiän puuhun. Seuraava huone oli tyhjä. Siellä oli vain ovi kolmeen muuhun huoneeseen ja oviaukot kahteen uuteen käytävään. Huoneiden yllä kylteissä luki ”19”, ”20” ja ”21”. Manu katseli kiinnostuneena kahta käytävää. Kumpaan hänen pitäisi jatkaa?

Sillä välin Ämkoo oli joutunut käytävään, joka kiersi mutkan kautta sinne, mistä oli alkanutkin. Sotilaat olivat melkein kiinni hänen takapuolessaan hänen yrittäessään uudestaan karkuun.
Tämä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini…

Makuta Nui oli valinnut oikein. Hän oli löytänyt toisesta käytävästä huoneen numero 23 ja piiloutunut siihen. Sotilaat olivat menneet tutkimaan muita huoneita. Manu katseli ympärilleen. Huone oli hyvin valaistu. Keskellä seisoi leikkauspöytä, johon Visokki oli sidottu avuttoman näköisesti. Tämä käänsi katseensa häneen, ja hän meni leikkaamaan siteen poikki.
Kiitos, Makuta Nui, Visokki huokaisi hänen mielessään. Missä Ämkoo on?
”Sano Manu vain”, Makuta tokaisi ja avasi huoneen oven. Sen edessä seisoi sotilas. Hän paiskasi oven nopeasti kiinni.
”Ehkä menemme ikkunasta”, hän sanoi, eikä voinut mitään itselleen, vaan hihitti vähäsen. Visokki kohotti kulmiaan. Sitten he tunkeutuivat pienen lasisen ikkunan läpi, mikä oli hankalahkoa Visokille. Ovi, joka oli kalahtanut lukkoon, oli pian tiessään sotilaiden raivatessa tietä. He ehtivät ampua Manua, joka meni ikkunasta Visokin jälkeen. Hän kiljaisi luodin osuessa hänen takamukseensa. Visokki oli jo liikkeellä. Hän oli matkalla pois rakennuksien luota.
Sain Visokin, tule pois sieltä, Manu viestitti Mäksälle.
Yritä itse minun tilanteessani!
Aha, eli tulen apuun?
Siinä samassa Ämkoo syöksyi ilmiliekeissä – kirjaimellisesti – ulos ikkunasta lähellä heidän sijaintiaan. Ikkunalasin pirstaleet liekehtivässä panssarissaan hän juoksi kohti Makuta Nuita ja Visokkia, jotka katsoivat hölmistyneinä tavallisesti niin rauhallista Ämkoota.
Toisaalta, kukapa ei riehuisi, kun housut ovat tulessa, Manu pohti. Ämkoo kieri hetken maassa sammuttaakseen liekit ja jäi siihen läähättämään. Manu potkaisi häntä. Mäksä nousi ylös ja pudisteli itseään.
”Hyi, mitä porukkaa”, hän sylkäisi.
”Sanopa muuta”, Manu myönsi.
Pidetään kiirettä, Visokki pyysi anelevasti. Niinpä kolmikko lähti vuorille päin, kohti klaanilaisten alusta, joka odotti piilotettuna. Viimeiseen asti sotilaat jahtasivat heitä, mutta he pääsivät pakoon lentoaluksella turvallisesti.

”Pirullisen ovela juoni Mata Nuin ritarikunnalta”, Mäksä huokasi, kun he olivat turvallisesti ilmassa.
Heitä ei pitäisi aliarvioida, Visokki sanoi.
”Mitä ne tekivät sinulle?” Manu kysyi.
Yrittivät selvittää, miksi pystyn, mihin pystyn, Visokki sanoi väristen. Manu ymmärsi. Joka Visorakilla ei ollut telepaattisia kykyjä.
”Pidä kiirettä, ruoja!” Manu äyskähti pilotti-Matoranille, joka oli odottanut aluksella. Tämä ei noteerannut Makutaa, sillä oli tottunut moiseen jo tulomatkalla.
Kolme Bio-Klaanin jäsentä palasivat takaisin saarelleen jälleen yhden onnistuneen retken jälkeen.

[spoil]He, sori Mäksä, että käytin hahmoasi vähän kuin luvatta, mutta takaumahan tämä.[/spoil]

Toa Kapura

Meri

Nareu.

Se oli olennon nimi. Vai oliko? Olento rääkkäsi aivojaan ja käytti viimeiset oman tahtonsa rippeet muistaakseen, mitä tuon kohtalokkaan tapaamisen Diereuen kanssa tapahtui. Laboratorio. Hän muisti laboratorion. Se oli maan päällä. Se oli lähes tyhjä. Tyhjiä, jättimäisiä lasikupuja. Niissä oli kylttejä. Kylttejä. "Projekti Suoja II (Ei aloitettu)". Kyllä, hän oli varma siitä. Sitten Nareu oli...

Koeh nk lö

J uer let o v rma e ä

T l v ä ist mi e

K e k l

A L I R D N

Pr k i P r

Saari

Eräst Le-Matoran pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti jälleen marjapuuhun. Matoranin monen tunnin uutterasta työstä huolimatta se oli vielä pulloillaan marjoja. Matoran huokaisi ja laskeutui tikkailta toivoen, että pomo ei jälleen laskisi palkkaa. Raadanta marjaviljelmillä oli jo tarpeeksi kamalaa ilman huonoa palkkaakin.

Kävellessään kohti kyläänsä Le-Matoran huomasi tien keskellä kuopan. Miksi kukaan kaivaisi kuopan keskelle kävelytietä? Ärtyneenä Matoran päätti kiertää kuopan, mikä onnistui helposti, koska se oli vain muutaman metrin leveä.

Matoran katsahti vahingossa kuopan pohjalle.

Se oli virhe.

Kuopan pohjalla oli jotain, mitä oli mahdotonta kuvailla. Se peitti koko pohjan. Matoran tarkensi katsettaan ja näki marjapuun, tikkaiden ja pomonsa osia kuopan pohjalla. Hämmentyneenä Matoran meinasi jo juosta karkuun, muttei voinut. Kohde kuopan pohjalla muutti muotoaan. Värejä. Muotoja. Asioita, jotka hän tunnisti ja asioita, joita hän ei tunnistanut.

Kirkaisua muistuttava ääni halkoi ilman, kun Matoran imeytyi massaan.

The Snowman

Bio-Klaanin linnake, foorumi

Aukiolla seisoi reilun tusinan verran erikokoisia- ja näköisiä hahmoja riviksi järjestäytyneinä. Kirjavaan joukkoon kuului Matoralaisia, pari Toan kokoista hahmoa sekä joukko isompia otuksia. Rivissä oli edustettuna melkein kaikki sateenkaaren värit, mutta jonkinlaista yhtenäisyyttä toivat sinisellä koristellut, valkoiset rintapanssarit, jotka eivät näyttäneet istuvan oikein kenellekään.

"Öh, eiköhän joku sepistämme saa noita vähän istuvimmiksi" rivin edessä seisova Bladis sanoi joukkiolle. "Kapurasta en tiedä, mutta ainakin Pehhak, Judis ja pari muuta ovat käytettävissänne."

Vastaukseksi moderaattori sai huojentunutta muminaa. Bladis kääntyi ympäri ja katsoi seuraavan kontin sisältöä. Kanoka-laukaisimia.

Pitänee antaa Matoralaisille, pikkuiset tuskin ovat hyödyllisimmillään etulinjassa, moderaattori aprikoi. Vaikka toisaalta, osa noistakin on aika tulisia luonnoltaan. Ehkä vain kysyn halukkaita, kuka minä olen heidän puolesta päättämään.

Bladis oli ajatellut vapaaehtoisten varustelun sotaa varten olevan huomattavasti heppoisampaa kuin paperitöiden, ja pitikin itseään onnekkaan päädyttyään kyseiseen työnjakoon Samen kanssa. Skakdi oli kuitenkin saanut huomata, että panssareita, aseita ja varusteita oli liian vähän, ne olivat vääränkokoisia, huonosti huollettuja, huonolaatuisia, tai muuten vain skakdilaisittain ilmaistuna skarrarrar. Lisäksi Allianssin merivoimat saartoivat Klaanin saarta melkoisen tehokkaasti, eikä kaupanteko ja uuden välineistön hankinta meinannut onnistua. Satamassa näkyi joka päivä aina vain enemmän tyhjiä laituripaikkoja.

Joten ehkä Same sittenkin veti pitemmän korren, Bladis tuumi mielessään.

Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone

Moderaattori huohotti väsyneenä pöytänsä ääressä. Kyniä, kumeja ja klemmareita lojui pitkin poikin. Sota alkoi viedä veronsa. Lisäksi kiireellisten papereiden pino näytti paksummalta kuin aamulla.

"Hittolainen", Same mutisi.

keetongu

Nynrah, Takomo, huoltokuilu

Keetongu juoksi Takomon pimeitä teollisuuskujia pitkin Ternok ja Ontor hartioillaan ja Cordak-tykki kädessään jälleen kerran. Hänellä oli pato murrettavana. Manu oli luultavasti saanut jo Möröt evakuoitua, sillä Tongu oli juossut jo jonkun aikaa; tehdas oli hyvin suuri. Matkanteko oli kuitenkin ollut edellistä huomattavasti helpompaa, sillä Manu oli houkutellut rautalieriöt mukaansa ja Zorakilla oli hommansa Guartsua vastaan. Tehdashalli odotti kohtalon iskua.

Viimein keltainen kyklooppi saapui sähkölaitoshallin kulman takaa kuivuneen joen betonivahvisteiselle tormälle. Loppumatka oli ollut helppo suunnistaa, sillä mädän kalan löyhkä pisti nenään jo teollisuusviidakon sisällä.

Keetongu katsoi rautavahvisteista patovoimalaa ja sen betonisia muureja kuin strategi taistelukenttää. Sitten hän katsoi Cordak-tykkiä. Seitsemän räjähtävää ammusta odotti rummussa.

”Minun pitää tehdä tehtaanpuoleiseen valliin reikä, jos haluan veden virtaavan sinne”, Tongu mutisi, ”Eikä tämä muuten juuri auta. Siihen menee ainakin kolme panosta. Jos haluan tuhota padon kunnolla neljällä panoksella, minun pitäisi seisoa keskellä patoa. Lappeella osuvat panokset eivät tee tarpeeksi tuhoa. Mutta en voi olla uomassa, kun pato murtuu!”

”Yksinkertaista: teet ensin valliin reiän, kierrät padon toiselle puolelle ja ammut sen sieltä. Hieman kauempana ylävirralla on huoltosilta. Q sanoi, että sitä käytettiin ennen padon rakentamista,” Ontor sanoi ja osoitti ylävirtaan. Huoltosilta jäi suuremman padon taakse, eikä Tongu nähnyt sitä täältä.

Hän kuitenkin luotti Matoranin sanaan ja ampui kolme panosta yksittäislaukauksina törmään. Räjähdykset kaikuivat seinistä ja kivenmurikat lensivät ilmaan. Savuavan aukko oli parin kymmenen metrin levyinen, ja sen takana maa laskeutui alaspäin. osa vedestä virtaisi varmasti sitä kautta tehtaisiin, sillä alauoma ei ollut juuri sitä leveämpi ja patoaltaaseen oli talletettu pientä järveä vastaava vesimäärä.

Tongu kiipesi Matoranit olallaan patosillalle ja hyppäsi sen vastakkaisen kaiteen yli törmälle. Vesi oli aivan laajennetun altaan reunalla ja huoltosilta alle puolen metrin korkeudella vedenpinnasta. Silta oli ollut ennen korkeampi, ja raaka-aineita ja tuotoksia vievät laivat olivat päässeet jokea pitkin sen ali. Keetongu käveli sillan keskivälille. Pato oli nyt viidentoista metrin päässä.

”Onneksi Cordak-panokset toimivat myös veden alla”, Tongu sanoi ja tähtäsi.
”Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!” Ternok sanoi. Kyklooppi otti neuvosta vaariin, kumartui ja upotti aseensa veden alle. Jättiläisen valtavilla käsivarsilla se olikin helppoa. Tongu otti varmistimen pois suurella kahvalla ja ampui.,

Vapautuvat veden voima yllätti hänet ja Matoranit ennen kuin hän ehti ajatellakkaan asiaa. Liikkeelle lähtevät vesimassa murskasi heti lopunkin padosta ja kun aukko suureni, se vetäisi tykin Keetongun yhä veden alla olevista käsistä. Jätti pomppasi pystyyn ja juoksi muutamalla loikalla pois sillalta. Ajatus oli sekunnin murto-osasta kiinni, kun virta huuhtoi sillan tolppineen päivineen mukaansa. Pauhu peitti kaiken muun alleen. Suurin osa siitä virtasi pääuomaa pitkin mereä kohti ja vetäisi uoman rannoilta puut juurineen, mutta huomattava määrä virtasi Keetongun räjäyttämästä aukosta tehdasalueelle. Ensimmäiset hallit romahtivat ja vesi virtasi valimoihin ja pannuhuoneisiin. Höyryt täyttivät ilman.

”Guartsu ei varmaan ollut tuolla kun se romahti”, Ontor sanoi, kun yksi rakennelmista luhistui veden vaikutuksesta.
”Eversti on sitkeää tekoa”, Tongu sanoi.

”Mistä lähtien sinä olet kutsunut häntä ”Guartsuksi”, Ternok kuiskasi Ontorille vähän ajan päästä. Ontor virnisti.

Domek the light one

Klaanin saari, luola

Vanhukset Welsix ja Olthal korjasivat ja hoitivat Zyglakien aseita pöydän ääressä. Harvat Zyglak joukosta osasivat käsitellä aseitaan yhtä hyvin kuin Welsix ja Olthal jotka olivat hyvin kokeneita erilaisten aseiden kanssa, joten moni heistä jättivät aseensa heidän huoltoon. Vanhukset tekivät työtä ilomielin, sillä heillä oli muihin Zyglakeihin verrattuna paljon enemmän vapaa-aikaa ikänsä takia ja jokin harrastus ajanvietoksi on aina plussaa.

”He eivät tee näitä kivääreitä kuin silloin ennen”
”Ei niin. Liian keveitä, tuntuu kuin leikkisi leluilla.”
”Ja erittäin rujo käsityö. Ote ei ole yhtä hyvä verrattuna niihin mitä me käytimme silloin ennen.”
”Sangen. Muistatko myös ne elegantit, hienosti hiotut puuviimeistelyt?”
”Hyvin elegantteja.”
”Oletko muuten tavannut nuoren johtajan vaimoa?”
”Olen, varsin vaisu tyttö.”
”Varsin, ei lainkaan tavallisen Zyglak-naisen tapaista, mutta mitä voi sanoa.”
”Sangen.”
”Siitä puheen ollen, miten sinun pojan kanssasi menee? Yhä siellä suolla rämpimässä?”
”Jos se on mitä poika tahtoo, ei sille voi oikein mitään. Poika on yhä yhtä villi kuin silloin poikasena. Lapsenlapsia näkee kyllä harvoin eivätkä vanhat luuni kannata minua pitkissä matkoissa enää yhtä hyvin.”
”Samaten. Pojantyttöni on saanut kiintymyksen Selakhilaanilaisiin sotamaalauksiin”
”On hyvä, että tytöllä on terveellinen harrastus”
”Kyllä, kovin. Vien niitä aina tuliaisiksi hänelle. Luuletko, että Klaanissa olisi paljon niitä?”
”Olen kuullut, että kaupungissa asuu monia Selakhilaaneja, yksi niistä jopa moderaattori.”

”Hei, mitä te täällä istutte vielä?”
Mutta ennen kuin Olthal ehti vastata, kahden vanhuksen keskeytti heitä nuorempi, mutta silti verrattain kokenut nais-Zyglak, Vasell. ”Teidän kuuluisi olla kokoontumispisteessä ilmoittautumassa viisitoista zeliä sitten.”
”Ah, paljon anteeksi”, Welsix vastasi rauhallisena, ”aika aina tahtoo kulua nopeammin keskustelussa.”
”Niin, puhuimme juuri äsken Selakhilaanilaisista sotamaalauksista”, Olthal lisäsi.
”Miten vain”, Vasell vastasi välinpitämättömästi, ”nouskaa nyt ylös siitä.”
”Noh noh, eipä olla kärsimättömiä. Eihän tässä mitään kiireitä”, Welsix nousi ylös Olthalin kanssa hyvin huolettomasti ja alkoi kävellä kokoontumispisteeseen Vasellin kanssa.


Zakaz

Kaksi matkalaista jatkoivat matkaa Zakazin kuumalla erämaalla, Zaiggeran osoittamaan suuntaan.
”Kertoiko hän kuinka kaukana kylä vielä on?” Pegghu kysyi Domekilta ohimennen.
”Muistaakseni ei maininnut”, Valon Toa vastasi ja silmäili viereistä jyrkkää, kivien täyttämää mäkeä satunnaisesti eikä yrittänyt aloittaa keskustelua.
”Hei Domek?”
”Niin?” Domek vastasi hyvin keveästi.
”Kenen huivi se on?”
”Minun tietenkin”, Valon Toa vastasi huolettomasti ja löysensi huiviaan hieman.
”Ei vaan, Zaiggeran huivi. Kenelle se kuului?”
Valon Toa oli hiljaa.

”Anteeksi jos-”
”Ei, ei se mitään”, Domek vastasi paljon alakuloisemmin mutta yritti pirteämmältä jottei toisi syyllisyyden tunnetta Matoralaiselle. ”Ei se mitään...”
Valon Toan puhuessa hän kuuli yhtäkkiä ääniä kaukaa ja pysähtyi paikalleen.
”Mitä nyt?” Pegghu kysyi, mutta pian kuuli itsekin ääniä kaukaa.

Ääni kuului yhä ja yhä kovemmin ja selkeästi. Se oli moottoriajoneuvojen ääni ja se lähestyi heitä. He kääntyivät äänien lähteen suuntaan ja näkivät kaukana heidän takaa
joukko Skakdeja moottoripyörien selässä, jotka ajoivat heitä kohti.
Pian kuin he huomasivatkaan moottoripyöräilevät Skakdit ovat piirittäneet heidät. Domek yritti pysyä rauhallisena samaten myös Pegghu, mutta vain pitäessään aseensa kätensä lähettyvillä.
Skakdit huutelivat ja räyhäsivät ajellessaan ympyrää, mikä vaikeutti Domekin yritystä seurata piiritystä valppaana. Skakdien moottoripyöräjengi viimein pysähtyi paikalleen, antaen viimein matkalaisille mahdollisuuden nähdä piirittäjänsä paljon tarkemmin.
Jokaisella heillä oli päällään musta nahkatakki, johon oli kuvioitu palava Skakdi pääkallo aurinkolaseilla. Osalla moottoripyöräilijöillä on samanlaiset aurinkolasit, mutta muuten jokainen näyttää täysin erilaiselta toistensa kanssa. Moottoripyörät itse ovat hyvin vanhanaikaisia risteilypyöriä.
Pyöräilijöiden joukosta käveli matkalaisten eteen isokokoinen, lihaksikas Skakdi jolla oli naurettavan näköinen ja kokoinen kolmioaurinkolasit päässä ja pukeutunut turkkikaulusteiseen nahkatakkiin.

”Hei sintit”, kolmioaurinkolasinen Skakdi puhui hyvin mörisevällä äänellä ja katseli heitä alas, ”tiedättekö kenen maalla te olette?”
”Niin! Tiedättekö missä te olette!” yksi pyöräilijöistä huusi perään paljon kimeämmällä äänellä, mutta toinen Skakdi hänen vieressä läpsäytti häntä ohimoon. ”Turpa kiinni kun pomo puhuu.”
”Anteeksi jos olemme tunkeilleet ilman lupaa”, Domek yritti keplotella heidät eroon tilanteesta, mutta pysyi silti valppaana.
”Niin, emme tee tätä toisten”, Pegghu seurasi mukana, mutta ase silti kätensä lähettyvillä.
Kolmioaurinkolasinen jengin pomo kumartui hieman heitä päin. ”Ketä Karzahnia luulet meidän olevamme...?”
”Pomo, potkitaan näiden hampaat irti!” yksi moottoripyöräilijöistä huusi.
”Ei, heitetään ne Syväläisille!” toinen huusi.
”Ei, haudataan hiekkaan ne kaulaan saakka!”
”Ei, nipistetään niiden olkapäitä!”
”Suu kiinni Lekuri”
Pegghu piti aseen otteesta paljon tiukemmin.
”Moottoripyöräilijöitä...?” Domek vastasi. Jengin pomo otti lasinsa pois ja tuijotti heitä hetken. Yhtäkkiä hän alkoi nauraa erittäin huvittuneena. ”Hyvä vastaus, sintti!”
Muut Skakdit nauroivat mukana, mutta matkailijat yrittivät päättää pitäisikö heidän nauraa mukana vai ei.
”... Mutta ei aivan”, jengin pomo sanoi hilpeästi, ”Hessu! Lekuri! Sam! Kharlinn-siskot!”
Kuusi Skakdita nousivat moottoripyöristä. Domek ja Pegghu palauttivat otteensa aseisiinsa.
Skakdit ottivat erilaiset soittimet esiin.

”Hetkinen, mitä?”

”Soita se, Sam”



Jengin pomo otti takistaan mikrofonin. Kolme nais-Skakdita tekivät samoin ja muut alkoivat soittamaan soittimiaan.
Jengin pomo alkoi nauramaan mikkiin.
"HAHAHAHAHA! OLEN ROTAKK, RIKOLLISUUDEN KUNINGAS!"

Sitten kolmiolasinen Rotakk, moottoripyörä jengin pomo, alkoi laulamaan...

~~~
00:17
Skakdijengi koko Zakazin mahtavin
ryöstää kylät, tappaa kansan, on kammottavin.
Matoranit, Toat, Xian Vortixxitkin
peloissansa alleen laskeen ilomielin
kun Pirut Irnakkin hyökkää ja ottaa minkä tahtoo, haluaa ja tarvitsee,
kun Pirut Irnakkin tappaa, ryöstää, riistää, sieppaa, murhaa, kaiken saa.

Rotakkin armeija pirullinen, vaarallinen
hallitsee koko saaremme täydellisen
ja ryöstää, murhaa, riistää, tappaa, hirttää, kaiken murskaa tieltään.

Skakdijengi koko Zakazin mahtavin
valtaa pitää, rankaisee ja vie sinapin.
Matoranit, Toat, Xian Vortixxitkin
pakenevat kun pyörä moottorisin
esiin ajaa, kaiken ryöstää, talot polttaa, kaiken ottaa minkä haluaa tai tarvitsee.
Esiin ajaa Irnakkin Pirut, karkoittaa pelkurit ja saa minkä ansaitsee.

~~~
01:40
Osa jengiläisita nousivat moottoripyörästään ja alkoivat tanssia selvästikin hyvin kauan pitkään kehitettyä, harjoiteltua ja koreografittua tanssirutiinia.

~~~
01:48
Pakenevat vätykset me tuhoamme.
Pyörillämme niiden yli ajelemme.
Kaikki jotka meitä kehtaavat vastustaa,
heidän ruuminsa hautaamme hiekkaan.
Palasina, kuolleina, makaavat ikuisuuden kunnes Suuri henki unohtaa.
Riekaleina, sirpaleina, ohuina suikaleina autiomaassa saavat palaa.

Rotakkin armeija pirullinen, vaarallinen
hallitsee koko saaremme täydellisen
ja ryöstää, murhaa, riistää, tappaa, hirttää, kaiken murskaa tieltään.

~~~

”Teidän vuoronne!” Rotakk huusi matkalaisiin päin lopettaessaan viimein tanssiahtelunsa.
”Mi-mitä?” Domek ja Pegghu vastasivat yhtä aikaa. Kumpikaan heistä eivät kyenneet käsittämään mitä juuri tapahtui ja miksi.
”Minä kerroin meistä, joten kertokaa te nyt teistä”, Rottakk sanoi ja heitti mikrofoninsa heille. ”Jos te haluatte elää vielä.”
”Mi-mitä?”
Domek päätti tarttua mikkiin. Tässä vaiheessa ei enää ollut paljon menetettävää.
”Öhm”, Valon Toa aloitti, vaikka ei tiennyt miten pitäisi. ”Nimeni on Toa Domek, Valon Edustaja...? Eh, nimi kuin... Ehlek? Mutten silti ole... Ehlek?”

”Pojat, hoidelkaa heidät”

"Ei hiivatti."

[+] Spoiler

Laulun säkeistön kirjoitti Makuta Nui, joten paljon kiitoksia hänelle

The Snowman

Bio-Klaanin saari

Ei hiivatti kun laulattaisi, Snowman aprikoi. Harmi, ettei lauleskelusta ole hyötyä taistelussamme Klaanin puolesta.

Linnut lauloivat, heinät heiluivat tuulessa ja aurinko kapusi horisontin takaa. Snowie katseli edessään vaappuvia Makea ja Kepeä ja koetti pysyä reppunsa ja laukkunsa kanssa heidän perässään.

Ottaa kohta kunnon päälle, Snowie tuumi. Nämähän ovat pahempia kuin Guartsu.

Hän mietti sanojaan tarkemmin.

No eivät nyt sentään.

Donny

Ämkoon veljeskunnan saari

Jäsenmääränsä puolesta kiivasta tahtia vähenevä kaksitasosiipitorakkain parvi hyöri epämääräisesti metsän yläpuolella samalla kun piristeitä nauttineen marakatin tavoin torakan selästä toiseen loikkiva vihreänkirjava Matoran Kaita repi vihollistensa lentovermeitä kappaleiksi. Parin pään verran normaalia matorania kookkaampi hahmo nauroi lujaan ääneen pudotellessaan huutavia torakoita yksitellen viidakon siimekseen.

Yllätyksen suomasta edusta huolimatta Ämkoon veljeskunnan valttikortti ei kuitenkaan ehtinyt pysäyttämään kaikkia lentäjänazorakeja. Yksi jo kertaalleen siipeensä osuman saanut torakkalentäjä päätti käyttää äkkinäisesti syntyneen kaaoksen hyväkseen ja laski kulkunsa kohti viidakon kattokerrosta. Pian torakka kiitikin oksien seassa väistellen parhaansa mukaan puita ja muita esteitä.

Matoran Kaitan armoille jääneet torakat koittivat parhaansa mukaan järjestäytyä vastaiskuun, mutta vastustajan taistelutekniikka tuntui tekevän ajatuksenkin mahdottomaksi. Jonkinlaisen elementtivoiman avuin tuulispään lailla torakoiden kimppuun aina uudestaan ja uudestaan hyökkäävä kolmoismatoran oli jo hetki sitten kohottanut esiin valtavan viikatteen ja ketjuaseen muotoisen aseensa, ja nyt ketjuviikate sekä sitoi että silppusi lentäviä torakoita miltei luonnottomalla nopeudella. Lähitaistelu tällaista vihollista vastaan oli yksinkertaisesti mahdotonta.

Norsupäästäisellä ratsastava kolmikko huomasi saaneensa apujoukoista huolimatta yhden torakan peräänsä. Ämkoo murahti jotain puoliääneen, painosti ratsuunsa lisää vauhtia ja kehotti matoraneja pitämään tiukasti kiinni. Norsupäästäinen yritti uupumuksesta ja lihaskivusta huolimatta tehdä työtä käskettyä ja loikki päättäväisin mielin pakosalle.

Torakka alkoi kuitenkin tulittaa. Nopea rahi onnistui kuin onnistuikin väistämään ammukset, mutta Ämkoo tiesi vallan hyvin tilanteen koituvan ennen pitkää kolmikon tappioksi jos asiaan ei tulisi muutosta.

"Hypätkää kyydistä", Ämkoo komensi äkkiarvaamatta matorankumppanejaan.
"Mit-", Otlek aloitti, mutta teki työtä käskettyä Enkin kiskaistua tätä olkapäästä. Matoranit katosivat äkkinäisesti viidakon kätköihin samalla kun Ämkoo pakotti ratsunsa vaihtamaan suuntaa.

Torakka ei osannut odottaa tilanteen äkkinäistä muutosta. Kaikesta huolimatta nazorak kuitenkin naurahti. Olihan sillä sentään siivet. Maan tasolla matkaansa taittava kummallinen rahi ei ratsastajansa kanssa pärjäisi lentäjätorakalle alkuunkaan, sillä eihän maasta käsin voinut edes hyökätä...

Tai niin torakka ainakin luuli.



"Hyppää!" Ämkoo komensi päästäistään ja pian valtava kärsäpeto sinkosi itsensä ylipitkien takaraajojensa avulla taivaalle. Loikan aikana Ämkoo tarttui erääseen puuhun heittäytyen sen oksalle ja jättäytyen täten ratsunsa kyydistä. Suuret verenpunaiset silmät omaavan röhkivän eläimen matka taivaalle kuitenkin jatkui, ja Norsupäästäinen lähestyikin torakkaa uhkaavasti.

Nazorakin itsevarmuus koki kolauksen suurten silmien ja törisevän kärsän tullessa hetki hetkeltä lähemmäs. Torakka nielaisi ja ampui räjähtävän ammuksen kohti ilmojen halki kiitävää hirviötä.

"Käytä kärsää!" kuului käsky viidakkopuun oksalta.

Silloin nazorak pääsi todistamaan Norsupäästäisen kenties toiseksi erikoisinta kykyä. Päästäisen kärsä otti lähestyvän ammuksen vastaan, kuului puolityhjän pillimehun ääni ja energia-ammus yksinkertaisesti katosi eläimen sisälle.

"Puske se alas!" komensi Ämkoo seuraavaksi.

Torakka onnistui viime hetkellä väistämään, eikä Norsupäästäinen onnistunut tönäisemään vihollistaan alas taivaalta. Voitonriemuisesti virnuileva torakka latasi aseensa ja valmistautui ampumaan kohti rahia, joka lähti painovoiman vaikutuksesta putoamaan takaisin kohti maata. Torakka painoi liipaisinta ja uusi energia-ammus lähti matkaan aseen piipusta.

Silloin putoavan päästäisen kärsä törähti äänekkäästi ja rahin hetki sitten nielaisema energiapallo lähti lentoon. Kaksi ammusta räjähtivät ilmassa osuessaan toisiinsa ja räjähdyksen aiheuttama tuulispää heitti huutavan torakan alas. Viidakon eri kerrosten läpi kivuliaasti putoava torakka vaikeroi ja tömähti lopulta viidakon pohjalle.

Nazorak nousi viimeisillä voimillaan pystyyn, yski savua ja katseli hädissään ympärilleen vain nähdäkseen viereensä ilmestyneen ja vaarallisesti tuijottavan kärsäeläimen.

"Kehopusku", Ämkoo komensi puun oksalta käsin.

MahriKing

Bio-Klaanin saaren pohjoisosa, Nazorakien satama

Maisema oli klassisen sumuinen. Muutama suuri laiva kellui paikallaan sidottuna kiinni kahteen suuriin, betonisiin laitureihin. Muutama muu laituri oli autio. Kaikenkokoisia puulaatikoita oli kaikkialla. Muutama niistä nostettiin massiivisen nosturin avulla yhden laivan kannelle. Lastaus oli lähes suoritettu. Vain parisen kymmentä torakkaa oli työskentelemässä. Loput joko vartioivat tai laiskottelivat.

Muutama Nazorak istui pienien laatikoiden päällä erään suuremman laatikon ääressä. Heillä oli käsissään jonkin sortin pelikortteja. Laatikon päällä oli kainelaisia juomatölkkejä ja patukoita. Pienikokoisin, pipomaiseen päähineeseen pukeutunut torakka iski korttinsa pöytään. Ne nähtyään kolme körilästorakkaa laskivat omansa kyrsiintyneinä. Riemuitessaan voittajatorakka ei huomannut pelitovereidensa huomanneen hattunsa alta pilkottavaa korttia. Isokokoisin, ankkuritatuointia olkapäällään kantava torakka lähestyi häntä uhkaavasti...

Eräs Nazorak istui yksin vartiotornin huipulla siaitsevassa pienessä rakennelmassa. Se katseli tylsistyneenä ikkunalasien läpi satamaan. Ilman sumua näköala olisi luultavimmin ollut erittäin nautinnollinen. Torakka naputteli pöytäänsä sormenpäillään. Pöydällä lojui kaikenlaisia papereita, kolkon pöytälampun valaisemana. Tämä päivä oli ollut tylsä. Torakka päästi kyllästyneen huokauksen, kääntäen tuolinsa ympäri. Antaen jaloillaan vauhtia, tämä rullasi tuolillaan huoneen toisessa päässä siaitsevalle jääkaapille, avaten jääkaapin oven, ja ottaen sieltä juomatölkin. Oven suljenttuaan torakka rullasi takaisin työpöytänsä ääreen. Tämä naksautti tölkin auki. Muutama juomapisara jennähti pöydälle. Torakka imaisi ainakin puolet tölkin sisäälöstä kerralla. Siemausta seurasi komea röyhtäisymäinen äännähdys. Torakka nojasi vasemmalla kyynärpäällään pöytään. Tällä kertaa sormien naputtelun kohteeksi joutui juomatölkki. Nazorak oli valmiina uuteen siemaisuun, huomaten kuitenkin jotain merellä. Torakka laittoi tölkin sivuun, avaten työpöytänsä ylälaatikon. Pian tämä sai kahmittua käteensä kiikarit. Se suuntasi kiikarinkatseensa näkemäänsä kohteeseen. Laiva. Se ei näyttänyt yhdeltäkään rekisteröidyltä Nazorakien laivalta. Sitä oli kuitenkin vaikea hahmottaa kokonaan, koska sumu.

Torakka havaitsi punaista kirjoitusta laivan vasemmassa kyljessä. Laiva alkoi tulla paremmin esiin sumusta. Laiva näytti kovasti siltä, jonka Skakdit olivat ilmoittaneet kaapatuksi. Torakka heitti kiikarit pöydälle, syöksyen ylös tuolistaan kohti seinällä olevaa isoa, punaista nappia. Pian hälytyskellot pirisivät pitkin satama-aluetta. Korttihuijaritorakka välttyi täpärästi siltä, että hänen leukansa olisi vedetty niskaan. Kaikki aseen omaavat lähitorakat vetäisivät ne esille, siirtyen pian laiturin luo. Pian laiva ilmestyi kaikkien näköpiiriin. Se liikkui ihan kuin se olisi ajelehtinut. Laivaan oli maalilla ja pensselillä sutaistu teksti "Yön Timo II". Hitaasti mutta varmasti paatti asettui laiturin viereen. Tunnelma oli jännittynyt. Kaikki olivat hiljaa. "Aluksen miehistö, astukaa ulos paatistanne kädet ylhäällä ja tunnistautukaa, tai avaamme tulen", johtohahmotorakka huudahti. Pian mustaan kaapuun sonnustautunut hahmo astui laiturille. Nazorakit kohdistivat aseensa piiput tiukasti tähän. Äksen puhunut torakka viittoi hahmoa nostamaan hupun päästään. Kaavun alta ilmestyi tumma käsi, joka laski hahmon hupun alas niskaan.

Torakat laskivat aseensa pettyneenä tunnistaessaan Amazuan. "Yarrrrr", Amazua nosti hupun alta toisenkin kätensä. Siinä oli iso koukku. "Amazua", äskeinen torakka totesi, "sinuakin näkee". Torakka puhui palkkasoturille melko tuttavallisesti, vaikka tätä ei Nazorakien alueilla paljon oltu nähty. Hermostuneet Matoranpiraatit astuivat esiin kapteeninsa perässä. Amazua asteli päättäväisesti laiturin pään portaita ylös. "Yhteys Skakdien päätukikohtaan", palkkasoturi tokaisi Nazoraksotilaalle. "Entäs nuo", torakka kysyi palkkasoturin perään. "He ovat... "kumppaneitani". Kohdelkaa heitä hyvin." Nazoraksotilaat loivat Matoraneihin ihmettelevän katseen. Amazua asteli kohti viestintäpistettä. Hänestä itsestään hänen äskeiset sanansa kuulostivat vastenmielisiltä. Kumppanuus... pah.

Kerosiinipelle

Ruohoinen rinne Mt. Ämkoon eteläpuolella

Kolmikko laskeutui loivaa, auringon kellastaman ruohon peittämää mäkeä. Ämkoon lumihuippuinen ja -rinteinen vuori oli heidän takanaan. Tuuli puhalsi heitä vastaan jokilaaksosta, jonka niittyjen ja satunnaisten puiden keskeltä paistoi heidän määränpäänsä, Nui-Koro.

Joen varrelle rakennettu Nui-Koro oli suurin asutuskeskus Klaanin linnakkeen lähiympäristön ulkopuolella. Muurien ja vartiotornien ympäröimän kaupungin kymmenet olki- ja harvemmat tiilikattoiset talot olivat kuin sikoja karsinassa. Kaiken tämän keskellä kohosi emakko, suuri katedraali, jossa kaupungin pormestari piti majaansa. Katedraalin yhteydessä oli myös pieni varuskunta, jonka lipputangossa liehui Bio-Klaanin sinivalkoinen lippu.

Klaanin linnakkeen korkeimmat tornit näkyivät pieninä tikkuina utuista taivasta vasten kaukana edessäpäin. Heillä oli vielä runsaasti matkaa taitettavana.
He saapuivat valtatielle. Täälläpäin valtatiekin oli oikeastaan vain muutamien metrien levyinen hiekkatie, jolla heinillä lastatut kärryt köröttelivät verkkaisesti.



Nui-Koro, saaren suurin kaupunki Linnakkeen jälkeen

Pian kaupungin kiviset muurit kohosivat heidän edessään. Suuri puuportti oli kiinni alituisen nazorak-uhan vuoksi. Klaanin tunnuksilla varustettua haarniskaa kantanut vartija päästi kuitenkin järjestön jäsenet passejakaan kyselemättä sisään.

Kaupungin keskusaukion vilkkaudesta päätellen oli markkinapäivä. Kymmenet matoranit, vortixxit sun muut värikkäät olennot kävivät kiivasta tinkimä-inttämistä toistensa kanssa monenlaisista tavaroista ja elintarvikkeista. Auringonpaisteelta suojasivat torikojujen raidalliset katokset, joita jatkui silmänkantamattomiin.

Trio raivasi tietään läpi meluisan torin. Tavaraa tyrkytettiin, kolikot kilisivät, biomekaaniset pulut nokkivat ruuantähteitä maasta ja taapersivat päätään nytkyttäen pakoon kun niitä lähestyi. Paistettujen, biomekaanisten muikkujen rasvainen käry leijui ilmassa. Joku tuli kysymään lanttia alkoholijuomaa varten. Jotkut tuijottivat kummallisen näköistä kolmikkoa, varsinkin eriskummallista Makea, kuin eivät olisi ennen heidänlaisiaan olleet nähneet. No, harva varmaankin oli.

Torin keskellä oli suunnaton vesiallas. Se oli täysin pyöreä, ja varmaan puolipallon mallinen pohjakin sillä oli. Neljättäkymmentä metriä oli sen halkaisija. Sitä ympäröivä kivijalka oli niin matala suhteessa mukulakiviseen aukioon, että altaaseen saattoi kompastua helposti, ja se luultavasti myös tulvi sateella. Sitä ympäröi neljä lipputankoa, joissa liehuivat värikkäät viirit.

Kolmikko saapui pian goottilaismalliselle (vaikka sitä sanaa ei tässä universumissa käytetäkään) katedraalille, joka oli läheltä vielä suurempi ja vaikuttavampi kuin miltä se muurien ulkona vaikutti. Se langetti varjonsa viilentämään kolmannesta koko suuresta torista. Puista pariovea vartioi pari Toia. Heille ilmeisesti maksettiin palkkaa liikkumattomana ja mykkänä pysymisestä. Make tökkäsi toista sormellaan. "Patsaita."

"Kaupungin kirjasto on tässä katedraalissa", Kepe kertoi. "En tosin ole varma päästetäänkö sinne ketä tahansa. Meidän täytyy anoa audienssia pormestarilta." Hän oli juuri astelemassa koputtamaan ovea kun huomasi siihen naulatun paperin. "Suljettu sunnuntaisin", siinä luki. Kepe hakkasi ovenkarmia päällään.

"Ei kai auta kuin etsiä majatalo", Snowie ehdotti. Suunnitelma pantiin täytäntöön.

Makuta Nui

Saari



Abzumo ja harmaa aine vaeltelivat labyrintissä etsien tietä ulos. Kahdesti Makuta oli kuulevinaan askeleita takaansa, mutta ei kääntyessään nähnyt ketään tai mitään. Kiviset seinät näyttivät joka paikassa samoilta. Aika ajoin Abzumo raivostui ja murskasi seiniä tieltään, mutta käytävät eivät tuntuneet loppuvan.

He olivat vaeltaneet jo tunteja, kun käytävän päästä alkoi kajastaa valoa. He kävelivät – tai itse asiassa Aine luisteli – kohti kajastusta.
”Minä kävelen jälleen päin tunnelin päässä olevaa valoa”, Abzumo totesi puoliääneen.
”Herra?”
”Unohda.”
He astuivat raikkaaseen ulkoilmaan. Abzumo tajusi vasta nyt, kuinka tunkkaista sisällä oli ollut. Hän vilkuili ympärilleen ja havaitsi, että he eivät olleet samalla sisäänkäynnillä, josta olivat astuneet sisään. He olivat kivisessä luolassa, jonka suu aukesi saaren viidakkoon. Viidakko tosin oli matalammalla kuin he, ja se näkyi kaukana. Heidän edessään aukesi jyrkkä mäki, joka vietti alas viidakkoon.
”Hm. Missä me olemme?” Abzumo tivasi. Aine kohautti olkiaan välinpitämättömästi.
”No, ei parane odotella. Mennään alas”, Zumo jatkoi. Harmaa Aine pohti, pääsisikö pian räjäyttämään jotain.

He päätyivät kahlaamaan kulmikkaiden kivien kasassa. Paikalla oli joskus ollut rakennuksia, mutta nyt ne olivat pelkkää kiviromua ja tuhkaa. Kasvillisuus verhosi niitä hyvin suurelta osin. Luolan katto oli jo väistynyt, mutta kallionseinät estivät yhä näkemisen sivuille. Vain edestäpäin vihreyttään hohkaava viidakko houkutteli heitä kutsuvasti kiviraunioista. Abzumo jäi tutkimaan ehjänä säilynyttä seinän palasta, jossa oli kirjoitusta. Harmaa Aine potkaisi tiiliskiven syrjään, mikä oli hankalahkoa rullaluistimet jalassa. Tiilen väistyttyä kivinen lattia paljastui. Aine pohti, mitä järkeä oli ollut rakennuttaa lattiaa kivirakennelmien alle. Olihan niillä omatkin lattiansa. Sitten hän yhtäkkiä havaitsi halkeaman lattiassa. Se oli pitkä ura, joka kiemurteli heidän taakseen. Se oli varmaankin ollut siinä jo vuosisatoja, mutta Ainetta alkoi epäilyttää.
”Kuule, pomo, minulla on vähän ikävä tunne…”
”Vaiti.”
Abzumo murskasi seinänpalan jalallaan ja lähti kävelemään jälleen eteenpäin. Aine seurasi huolestuneena. Sitten alkoi kuulua narinaa. Abzumo seisahtui kuuntelemaan. Aine katseli maata. He eivät ehtineet edes huutaa hämmästyksestä tai järkytyksestä, kun lattia heidän allaan romahti ja he sekä kivimurska putosivat pimeään tyhjyyteen.

Guardian

Nimdan saari
Päiviä aikaisemmin

Vesi liikehti temppelin pimeällä käytävällä. Sitä valui ja virtasi sisään ja ulos kivisten seinien väleistä, oviaukoista ja ansakuopista. Jokainen temppelin käytävillä astellut soturimunkki tai merirosvo oli joko hukkunut tai paennut henkensä edestä. Pari rotanraatoa kellui pinnalla. Temppelissä ei ollut enää mitään elävää.

Elämän määritelmä oli kuitenkin hyvin joustava. Vesikerroksen rikkoutumatonta pintaa pitkin asteli puhtaan valkoinen hahmo. Sen askeleet eivät aiheuttaneet vedessä edes pienen pientä aaltoa.
Sieluttoman sätkynuken kuin toisesta maailmasta tuotu miekka oli veren tahrima, mutta vesi oli haalentanut veriläikkiä hieman.
Viimeisetkin valokivet sammuivat, kun luuttomin, löysin liikkein asteleva miekkademoni pääsi käytävän päähän.
Marionetti saapui kammioon, jota vesi ei ollut vielä saanut tulvimaan. Muinaisen kammion keskellä oli tyhjä jalusta, jota koristi kirjain delta. Oli kuin valkoinen olento olisi tutkaillut sitä hetken.

Harhakuva rikkoutui, kun jalusta kaatui lattialle itsestään hajoten kappaleiksi. Edes valkoinen kämmen ei ollut nytkähtänyt.
Sätkynukke ei voinut katsoa ylös eikä sen olisi edes tarvinnut. Olento nosti silti päänsä yläasentoon ikään kuin vanhasta tottumuksesta.

Kivisestä katosta roikkui pää alaspäin kolme pitkää hahmoa. Jokaisen mittasuhteissa oli jotain pahasti pielessä, jotain epäsopivaa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt itse hahmoista, koska ne oli kääritty muumiomaisesti koristeellisiin mutta tummasävyisiin ja uhkaaviin munkkikaapuihin. Ensivilkaisulla hahmot näyttivät suurilta lepakoilta. Suurilta ja hyvin elottomilta lepakoilta.

Katossa oli kolmen hahmon lisäksi kolme terävää, ruosteen ahmimaa koukkua. Kahdesta niistä roikkui tumma kaapu.
Hiljaisen radiokohinan myötä huoneeseen astui toinen hahmo. Se oli hirviömäistä sätkynukkea lyhyempi. Sillä oli myös kasvot. Se ei juurikaan korjannut asiaa.
Radiokohina voimistui, kun posliiniset hymykasvot liikehtivät esiin varjoista. Jostain oli kuuluvinaan lapsen nauruääni.

Mustan hahmon pupillittomat silmät liikkuivat kuopissaan villisti ja epätasaisesti katsomatta varsinaisesti mitään. Sen pää nousi kuvottavan naksahtelun ja vanhan oven narinan äänin hitaasti pystyasentoon, jolloin kumarassa liikkuva musta nukke näyttäytyi paljon pidempänä. Lopulta sen pää kääntyi yläasentoon, jolloin pupillittomat silmät näkivät kolme kaapuhahmoa.

Vielä yhdestä ovesta asteli huoneeseen kolmas hahmo. Se käveli munkkimaisessa asennossa kädet tummanpuhuvan kaapunsa sisällä. Sen jalkojen raskas askel kaikui onttona kammiossa. Olennon kaavun sisällä kiilsi jokin.
Se pysähtyi seisomaan jäykkänä oviaukkoon.

Musta olento vilkaisi kahta muuta huoneessa seisovaa olentoa liukkaasti liikehtivillä silmämunillaan. Sitten se keskitti katseensa takaisin kolmeen roikkuvaan kaapuhahmoon.
Mustan olennon toisesta pitkästä kädestä roikkui jotain, jonka se oli raahannut mukanaan huoneeseen. Se ei ollut kaunista ja suurin osa siitä oli jäänyt matkan varrelle. Se, mitä oli vielä jäljellä muistutti erehdyttävästi päätä ja jonkun ylävartaloa. Analyysi vaikeutui hieman, kun käsiä tai silmiä ei ollut löydettävissä.
Pienen ja rujon mytyn suu aukesi ja jotain syttyi siinä kohtaa, missä sillä oli joskus ehkä ollut silmät.
"Herätys", suu sanoi levittäen pölyä lattialle. "Leikkitunti alkaa."
Kolme viimeisinä katossa roikkuvaa kaapukäärettä laskeutuivat alas aavemaisen rauhallisesti painovoimaa uhmaten. Ne kääntyivät hitaasti ympäri kunnes olivat jaloillaan.
Kuusi olentoa seisoi paikallaan ja pimeys katsoi heihin.


Kun Allianssin skakdien Ninja-erikoisryhmä tutki kammiota tunteja myöhemmin, se oli tyhjä.

Matoro TBS

Nimdan saari

Skakdien leirissä saaren pohjoispäädyssä vallitsi kireä tunnelma.

"Hittolainen, eikö saarella tosiaan ole ainuttakaan purjehduskelpoista alusta?" skakdi puheli tuohtuneena leirinuotion ääressä. Toinen skakdi huikkasi jotakin epämääräistä juomaa ja kirosi itsekseen.
Gaggulabiolle oli lähetetty radiolla viesti tilanteesta ja sieltä oli luvattu, että kyyti saapuisi parissa päivässä. Se aika olisi vain odotettava.

"Kammiossa ei ollut sirua", musta-asuinen skakdi aloitti puheensa. Sinihopea skakdi istui hänen edessään vihreän teltan sisällä. Teltassa oli kuuma, mutta silti viileämpi kuin ulkona. Jokin ötökkä pörräsi ilmassa.
"Mitä siellä oli?" Metorakk kysyi.
"Lähinnä ruumiita", ninja kertoi. "Merirosvoja ja paikallisia munkkeja. Tutkimme ne kammiot, jotka eivät olleet täynnä vettä"

Metorakk iski nyrkkinsä puiseen pöytään. Pöytä romahti.
"Klaanilaisilla on Nimda", hän murisi.
"Ja te päästitte ne pakoon"
Ninja nro. 1 katsoi viisaimmaksi lähteä teltasta. Hän livahti kuumaan helteeseen pienempään telttaan, jossa muut ninjat olivat suojassa auringolta.

Bio-Klaanin saari
Sataman vartiotorni

"Hei, onko tuo Gaggulabion lippu?" Pyytoj kysyi toveriltaan.
Ko-Matoran ojensi kiikareita kaverilleen, joka myös katsoi alusta.
"Mata Nui, se on vihollisalus!" toinen panikoi.
Komaukasvoinen Ko-Matoran syöksyi alkeelliseen radiolaitteeseen. Hän katsoi hetken tornista käsin kaukana lipuvaa mustaa alusta, joka ei näyttänyt merkkiäkään vihamielisyydestä. Hän tarttui kuulokkeeseen ja napsautti päälle toiminnon, joka etsii yhteyden kyseisen laivan radioon.
Hän pisti varmuuden vuoksi hätäviestin Laivastolle.

Radiolaite tuuttasi. Lopulta kuului kohinaa ja joku vastasi.

"Olette Bio-Klaanin aluevesillä, skakdit. Kehoitan teitä kääntämään kurssinne, tai aluksemme upottavat teidät", Pyytoj käski ääni hieman väristen. Hän ei osannut olla tiukan määräilevä.

Toisessa päässä oli hiljaista.

"... skakdit? Mitä hippiä?"

"... teidän laivanne mastossa liehuu Gaggulabion joukkojen lippu"

Toisessa päässä oli jälleen hiljaista.

Kuulokkeesta kuului etäisesti vihaisen matoranin karjuntaa miehistölleen. Kiikareilla näkyi, kuinka lippu putosi mastosta.

Radiossa puhuva ääni vaihtui.

"Haloo, olemme Klaanilaisia. Täällä puhuu Matoro, mukana on moderaattori Umbra ja jäsen Xxonn sekä muita Klaanin liittolaisia. Palaamme epäonnistuneelta tehtävältä. Selitämme aluksemme satamassa"

"Ah, okei. Tulkaa satamaan", Pyytoj sanoi ja sulki radion. Hän ilmoitti vielä Laivastolle sen olleen väärä hälytys.

Makuta Nui

Saari



Abzumo heräsi. Tukahduttava massa hänen päällään oli saatava pois, joten hän pinnisti voimansa ja vapautti energiapurkauksen. Kivimurskaa ja järkäleitä lensi pois hänen päältään niin, että hän pääsi nousemaan ylös. Abzumo ei nähnyt juuri mitään, sillä paikassa, jossa hän oli, oli niin pimeää. Silmät tottuivat pian, ja Makuta huomasi olevansa jälleen uudessa luolassa. Hän katsoi ylös; luolan seinät jatkuivat loputtoman näköisinä ylöspäin. Valoa ei kajastanut alas asti. Seuraavaksi Abzumo alkoi etsiä Harmaata Ainetta. Tämä oli hautautunut jonnekin kivikasan alle ja hänet oli löydettävä. Kukaan ei voinut elää ikuisesti, ja Abzumo tiesi, että Aine ei ehkä selviäisi tällaisesta iskusta.

Hän raivasi hieman kiviä pois tieltään, mutta Ainetta ei näkynyt. Makuta murisi harmiintuneena. Oliko hän menettänyt tärkeimmän palvelijansa? Yhtäkkiä kuului kolinaa. Abzumo päätti imeä itseensä hieman alueen varjoa saadakseen lisävoimia ja valaistakseen luolaa. Mitäpä muuta pimeys olikaan kuin valon puutetta?
Ei se ole niin yksinkertaista, Zumo ajatteli. Ei valoa synny pimeyttä vähentämällä.
Sitten Harmaa Aine astui esiin kivien takaa. Makuta huojentui hieman.
”Mikä tämä paikka on?” rullaluisteleva androidi kysyi.
”Ilmeisesti putosimme jonkinlaiseen luolaan.”
”Luolaa luolan perään”, Aine voihkaisi. ”Mitä teemme nyt?”
”Jatkamme eteenpäin. Emme me voi muutakaan.”
”Voisimme lentää ylös?”
”Hmm…”
”En kylläkään näe valoa ylhäällä.”
”En minäkään. Jatkakaamme nyt vain eteenpäin.”
He lähtivät kulkemaan luolaa pitkin eteenpäin. He kävelivät jonkin aikaa – kenties minuutteja tai ehkä tunteja, sitä he eivät tienneet. Aika ei tuntunut merkitykselliseltä tuossa paikassa. Abzumo huomasi himmeän punaisen hehkun edessään. Hän osoitti sitä sormellaan, ja Ainekin huomasi sen. He kävelivät sitä kohti ja ollessaan tarpeeksi lähellä huomasivat, että se tuli reiästä kalliossa. Reikä oli Toan mentävä, kuin oviaukko. Aivan lähelle tultuaan Abzumo huomasi sen todella olevan sellainen. Oviaukko oli samanlainen kuin ylhäällä labyrintissäkin oli ollut, ei epäilystäkään. Samat olennot olivat tehneet tämänkin oven.

Ovesta he pääsivät käytävään, jossa punainen hehku paljasti jo seinämaalauksia. Käytävä oli suora ja kulmikas, selvästi louhittu kallioon. Aine oli kompastua kynnykseen. Käytävä päättyi kuin seinään. Ovi oli korkealla kallionseinässä, eikä sen jälkeen ollut mitään. Siitä ei päässyt mihinkään, ei sillalle, ei käytävälle, ei minkäänlaiselle korokkeelle. Aivan kuin joku olisi päättänyt louhia reiän korkealle seinään ilman, että sinne pääsee alhaalta tai sieltä pääsee alas, ainakaan turvallisesti.

Heidän eteensä avautui suunnaton näky: maanalainen laavaluola. Se oli valtaisa, ainakin sata metriä korkea ja useita kertoja niin leveä. Laava, joka pohjalla odotti putoajaa, virtasi seinien pienistä rei’istä ulos luolasta. Oviaukko oli seinässä lähellä luolan kattoa, kymmenisen metrin päässä siitä. Se näytti olevan ainoa asia, joka oli varta vasten rakennettu luolaan. Eikä ovesta päässyt muualle kuin alas laavaan – ellei osannut lentää. Kumpikin oli lumoutunut näkymästä, joka oli avautunut heidän eteensä. Hiekan värisen kiven ja laavan hehkun sekoitus kiehtoi heitä.

Sitten Abzumo terästäytyi. Heillä oli tekemistä. Hän etsi katseellaan toista oviaukkoa. Kenties samanlainen ovi, kuin jossa he juuri nyt seisoivat, löytyisi vastapäisestä seinästä.
”Etsssi toissssta ovea”, hän kuiskasi Aineelle. Hänen äänensä hukkui putoavan laavan solinan alle, mutta Aineen ei tarvinnut kuulla sitä. Hän tiesi, mitä hänen isäntänsä etsi katseellaan.
”Onko tämä magmaa vai laavaa?” Abzumo sanoi pikemminkin itselleen kuin Aineelle.
”Magmaa, sanoisin”, Aine vastasi. ”Me kai olemme maan alla.”
Abzumo nyökkäsi. Sitten Aine löysi jotain: yhdellä aukoista, josta laava virtasi ulos, oli samanlainen ovenkarmi kuin sillä ovella, jonka äärellä he seisoivat. Kuin joku olisi tehnyt magmalle uuden uloskäynnin seinään ja koristellut aukon. Aine osoitti Makutalle löytönsä, ja tämä taputti häntä selkään.
”Miten me pääsemme sinne? Kumpikaan meistä ei kestä laavan kuumuutta.”
”Josss emme voi kävellä lattialla”, Abzumo sanoi virnistäen, ”me kävelemme katossssa.”
Harmaa Aine näytti hetken täysin pöllämystyneeltä, mutta tointui äkkiä.
”Minä en taida pystyä”, hän myönsi.
”Minun olisssi pitänyt ssssuunnitella ssssinulle parempi varusssstus”, Abzumo harmitteli. ”No, sinun täytyy sitten… roikkua minusssssa.” Hän alkoi muuttaa muotoaan. Hänen raajansa vetäytyivät sisään, samoin pää. Pian hän oli täysin pallon muotoinen. Sitten pallo jakautui kahteen osaan, eturuumiiksi ja takaruumiiksi. Takaruumis paisui eturuumiin kutistuessa niin, että takaosa oli pian etuosaa kaksi kertaa suurempi. Sitten eturuumiin pallerosta kasvoi kahdeksan karvaista ja pitkää koipea, ja eturuumiin massa pieneni entisestään. Seuraavaksi Makutan kanohi pulpahti esiin eturuumiin etuosaan. Hämähäkki oli valmis.
”Kiipeäpässss selkään”, Abzumo virkkoi. Aine ei jaksanut yllättyä. Hän oli työskennellyt mestarinsa kanssa vuosikymmeniä. Hän kiipesi hämähäkin selkään, ja kaksikko lähti kiipeämään seinää pitkin. Hämähäkin jalat tarttuivat hyvin kallion pintaan. Abzumo suunnisti kohti vastapäisen seinän oviaukkoa varoen samalla laavaputouksia. Hänen täytyi hypätä muutaman kerran, ja Aineen oli vaikea pysyä kyydissä. Lopulta he pääsivät ovelle, ja Abzumo jatkoi sisään. Hän käveli kattoa pitkin, jolloin Harmaan Aineen täytyi tosissaan pitää kiinni kaikilla raajoillaan pysyäkseen kyydissä. Alla odotti kuuma kuolema.

Kuten he olivat olettaneetkin, käytävä oli suoraksi louhittu. Laava virtasi heidän allaan eteenpäin, ja he seurasivat laavavirtaa. Sitten laava alkoi viettää alaspäin käytävän katon jatkaessa vaakasuorana. Käytävä aukesi toiseen luolaan, pienempään sellaiseen, jossa oli lisää aukkoja laavan virrata ulos. Tällä kertaa yhteenkään ei mahtunut kivirottaa suurempi olento, ellei halunnut uida laavassa, mutta luolan takaseinässä oli tasanne ja uusi ovi. Aine huokaisi helpotuksesta. Enää ei olisi vaaraa. Abzumo käveli kattoa pitkin tasanteelle, antoi Aineen pudottautua ensin alas ja tuli lopulta itse perässä. Sitten hän muutti muotonsa takaisin normaaliksi.
”Ssssepä oli… virkisssstävää”, hän naurahti. Aineen selkäpiitä karmi.

Uusi käytävä oli pimeä. Valoa ei tullut muualta kuin takaa, joten Abzumo joutui luomaan pienen pallosalaman valaisemaan heille tietä. He kulkivat hetken aikaa eteenpäin käytävällä. Seinien kaiverrukset ja maalaukset esittivät nyt Matoranien raakoja kuolemia. Aine katsoi niitä epäillen. Mikä tämä paikka mahtoi olla? Sitten he saapuivat risteykseen. Risteys jakoi käytävän kahtia niin, että kumpikin käytävistä lähti viistosti erkanemaan alkuperäisestä, toinen vasemmalle, toinen oikealle. Kummassakin käytävässä alkoi portaat ylöspäin vähän matkan päässä. Kaikista hätkähdyttävin seikka oli seinällä palava soihtu. Kuka sen oli sytyttänyt? Abzumo sammutti salamansa. Soihtuja oli tästä lähtien sytytettynä koko käytävän verran kummassakin käytävässä, tosin jokseenkin harvakseltaan.
”Mutta mitäpä tuo haittaa”, Abzumo totesi itsekseen.
”Mikä?”
”Ssssoihtujen vähyysss. Näemme kulkea. Kumman sssuunnan ottaisssimme?”
Aine mietti hetken. Heillä oli viimeksi epäonnea oikenpuoleisen käytävän kanssa.
”Mennään vasempaan.”
”Hyvä on”, Abzumo vastasi, ja he lähtivät vasemmanpuoleiseen käytävään. Portaat odottivat. Ne nousivat jyrkästi ylöspäin. Ylhäällä ei näkynyt valoa. He nousivat pimeyteen.

MahriKing

Mustien Nazorakien maanalainen tukikohta

Useat valonheittimet ja loisteputkivalot valaisivat suuren, kivisen, ympyräisen huomeen seinistä ja katoista käsin. Kaikkialla huoneen reunoilla oli laatikkomaisia tietokoneita litteine näyttöineen. Mustia Nazorakeja hääräsi pitkin poikin erilaisten laitteiden ja papereiden kimpussa. Huoneen toisessa päässä oli pienempi avonainen tila, jossa siaitsi muutama tunneli, jotka johtivat laajempiin verkostoihin. Erästä pientä mineraaleja kuljettavaa ajoneuvoa ajavaa torakkaa käskettiin viemään lastinsa käsiteltäväksi.

Lähetti juoksi portaikkoa pitkin huoneen toisessa päässä olevalle tasanteelle. Muuhun huoneeseen verrattuna se oli melko vähänvalaistu. Tasanteen keskellä, kivisellä situimella istui eräs lähes mustan puhuva Nazorak. Tämän vieressä seisoi toinen. Tämä osoitteli sormellaan erilaisia paikkoja pienellä pöydällä olevaa kartastoa. Pieni valaisin päydän reunalla toimi valonlähteenä.

"Sortumisvaara on suuri", seisova assistenttitorakka osoitti punaisella merkittyä pistettä. Kivisellä istuimella oleskeleva torakka hieroi leukaansa. Hän aprikoi.
"Keskeyttäkää työt väliaikaisesti. Vahvistakaa tunnelin rakenteet. Myöntäkää käytettäväksi niin paljon teräspalkkeja kuin on tarpeen. Mikä on sektori 17:n tunnelin 34 H:n tilanne?"
Tasanteelle kavunnut lähettitorakka tömisti jalallaan saadakseen huomiota. Se asettui niin suoraan ryhtiin kuin pysty, tehden kunniaa.

"Herra komentaja. Kontaktimme kyseisen tunnelin työläisiin katkesivat eilen. Lähetimme toisen ryhmän tarkistamaan tilannetta. Ryhmä löytyi tunneliverkoston ulkopuolelta. Kuolleina."
Komentajatorakka havahtui hieman. "...kuolleina?" Lähetti nyökkäsi vaimeasti, jatkaen raporttiaan: "Heidät oli hoideltu melko väkivaltaisesti ja raa'asti. Porayksikkö selvisi lievin vaurioin."

Komentaja käänsi katseensa suora eteensä, nousten tuolistaan. "Etsikää vapaa ryhmä. Myöntäkää kaivuri 5 heidän käyttöönsä suorittamaan kyseisen tunnelin kaivuutyöt päätköseen. Käskekää heidän ottaa myös pari teknikkoa mukaansa huoltotöitä varten. Toimikaa", komentaja viittoi vasemmanpuoleisen torakan suuntaan.
Tämä otti pöydällä olevan kartan mukaansa, käärien sen rullalle, astellen pian portaikkoa alas. Komentaja asteli hitaasti tasanteen reunalle. Tämän hieno, krominen poraproteesi kiilsi kattovalojen alla. Proteesilla varustetun oikean käden kyynärvarsi oli lähes kokonaan koneistojen peitossa. Erääseen proteesin paneeliin oli kirjattu kuluneilla kirjaimilla kolme numeroa: "418".

"Klaanilaisia?"
"Mitä ilmeisimmin", lähetti vastasi komentajalleen tietäväisesti.

[spoil]Mitä?? 418 on kokonaan Tongun suunnittelema. Proteesia myöten.[/spoil]

Matoro TBS

Nazorak-luolat
Gaggulabion toimisto

Skakdipomo istui hienossa, ruskeanahkaisessa toimistotuolissaan. Hänen edessään oli puinen pöytä, täynnä kaikenlaisia papereita. Hän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt niihin yhtään huomiota niihin. Huone oli hieman pimeä. Takaseinällä oleskeli pari isokokoista, aseistettua vartijaskakdia, jotka kuitenkin osasivat pysytellä huomaamattomina.

Pöydällä oli hienosti kuvioitu, tummanruskeita sikareita sisältävä laatikko. Sikareita oli laatikossa ainakin parisenkymmentä. Muutama oli ilmeisesti jo poltettu. Sikarin pää muuttui hetkeksi hehkuvan oranssiksi Gaggulabion siemaisun aikana. Pian se läähtyi jälleen harmahkoksi. Sikarin päällyslehdessä oli hieno, kullanvärinen merkki. Siinä luki jotain Skakdien kielellä. Gaggulabio puhalsi suustaan hienon savurinkulan. Hän asetti sikarin pöydän päälle, töpötellen sitä muutamaan otteeseen pikkusormeltaan. Hieman lisää tuhkaa leijui alas tuhkakuppiin. Skakdi suoritti uuden imaisun. Hieno atomipommin räjähdystä muistuttava savupatsas leimahti ulos tämän huulten välistä. Se hetki tuntui siltä kuin koko maailmassa ei olisi ollut huolen häivää.

Pian alkoi kuulua piippaava ääni. Labio kääännähti tuolillaan tyylikkäästi. Hän painoi pöydällä lepäävän vastaanottimen nappia. Ääni lakkasi.
"Mitä asiaa?", Gaggulabio lausui värkkiin kiinnitettyyn telineeseen asetettuun mikrofoniin.
"Minä täällä." Kaiuttimesta kuului matalahko, pienen rosoisuuden säestäm äääni. Skakdipomo tunnisti tämän heti.
"Ahh, Amazua. Olenkin odotellut uutisiasi jo hyvän aikaa. Toivottavasti tehtävä oli menestys."
"Oikeastaan ei ihan. Sirua ei ollut."
Pian Amazua alkoi kuulla omasta kommunikaattoristaan yskivää, suorastaan vinkulelumaista ääntä. Henkivartijaskakdi antoi Gaggulabiolle muutaman näpäkän läppäisyn selkään. Sammunut, limaisen nesteen peittämä sikari pompahti ulos hänen nielustaan. Labio piteli kurkkuaan yskien hetken. Tämä väänti kasvoilleen teennäisen hymyn.
"*köh* Khuulehan. Tiedän että olet kiusoittelevaa tyyppiä, mutta *köh* thämmöinen on jo aika ilkeää. Sen kun kerrot kuinka revit sirun vastustajiesi kylmistä, elottomista raajakkeista."
Hiljaisuus laskeutui. Skakdin hymy vääntyi hitaasti raivoa kuvaavaan irvistykseen.
"S-sinä... sinä et saanut sitä?" Gaggulabio sanoi hitaasti, kuin jokaisen sanan sanominen olisi aiheuttanut valtavaa tuskaa. Henkivartijasta kenraali näytti olevan aivan räjähtämäisillään.
"Kukaan ei saanut. Sirua ei ollut saarella", Amazua korjasi kylmän rauhallisena.
"SINÄ EPÄONNISTUIT, SKRARARAR! SINÄ YLIHINTAINEN PALKKASOTURINHYVÄKÄS! SINÄ EPÄONNISTUIT!"

Gaggulabio iski mikrofonin täydellä voimallaan kivilattiaan. Herkkä, Nazorakeilta saatu laite hajosi tuhansiksi sirpaleiksi pitkin hämärän kammion lattiaa.

Gaggulabion raivokohtaus alkoi laantua voimattomaksi vihaksi ja itsesääliksi. Skakdinkielisiä kirosanoja tulvi hänen suustaan kuin haukia ylävirtaan konsanaan.

Kaksi vartijaa katselivat pelokkaina huoneen takaosassa. Gaggulabio kääntyi heitä kohti ja alkoi raivota epäonnistumisesta ja siitä että hän tarvitsi uuden radion.

Vartijoiden poistuttua Gaggulabio heitti työpöytänsä ylälaatikon auki ja otti sieltä lasipullon. Hän joi pullon suoraan tyhjäksi.
Pian uusi laite tuotiin pöytään, ja se viritettiin pian Amazuan laitteen taajuudelle.

Kesti hekten ennen kuin palkkasoturi sai kerrottua raportin koko matkastaan. Siitä, kuinka siru oli yllättäen ilmeisesti siirretty muualle. Siitä, kuinka hän oli onnistunut saamaan joukoikseen pienen ryhmän piraatteja. Myös mystisistä kammiossa roikkuneista olennoista. Lopulta sammuneen Skakdikenraalin pää kopsahti pöytää vasten. Palkkasoturi sulki kommunikaattorinsa, kävellen ulos teknisten laitteiden valtaamasta teltasta. Erään asian hän oli kuitenkin jättänyt kertomatta...

Amazua muisti sen aikaiset tuntemuksensa liiankin hyvin. Hän ei ollut tuntenut mitään vastaavaa tuskin koskaan. Ahdistusta... pelkoa... kauhua... Pian kaikki palasi hänen mieleensä.

Kaapuhahmo lähestyi lähestymistään. Se oli pian katsekontaktissa. Se katse... Palkkasoturi tunsi jälleen olonsa hermostuneeksi. Niitä kasvoja hän ei unohtaisi. Amazua painautui kauhuissaan seinää vasten. Tuntuu kuin hänet olisi painettu sitä vasten. Todellisuudessa hahmo ei ollut minkäänlaisessa fyysisessä kontaktissa hänen kanssaan. Hahmo katsoi häntä tyhjillä, mustilla silmillään. Hahmo ei vaikuttanut elolliselta olennolta. Se oli kuin tyhjä, elävä haarniska. Amazuasta tuntui hetken kuin hän olisi tuojottanut itseään. Hahmo nosti kätensä...

[spoil]Make kirjoitti ison osan tästä.[/spoil]

Guardian

Nynrah, Takomo
Liukuhihna

"Sinä et tosiaan tiedä, milloin luovuttaa", Zorak von Maxitrillian Arstein VIII naurahti. Guardian vastasi tähän pääasiassa ilmehtimällä vihaisesti.
"En haluaisi tappaa sinua liian aikaisin, rakas Guardian. Näen aivan hyvin, minkälaista potentiaalia sinusta huokuu."

https://www.youtube.com/watch?v=vgRVJksQocM

Guardian ja Zorak horjuivat molemmat vähitellen pystyyn, mutta aina vain nopeutuvan liukuhihnan tahti ja tärinä vaikeuttivat seisomista ja liikehdintää. Zorakin kämmen puristui tiukasti kävelykepin nupin ympärille ja hän otti muutaman varovaisen askelen taaksepäin. Guardian seurasi perässä askel askeleelta pitäen katsekontaktin tiiviisti harmaassa skakdissa.
Liukuhihna vei kaksikon pian matalaan tunneliin, jolloin molempien piti kumartua hieman. Tunnelissa oli pimeää ja liukuhihnan jyrinää lukuunottamatta hiljaista.

Hiljaisuutta ei kestänyt. Valtava mekaaninen koura törmäsi keskelle liukuhihnaa, murskaten ison joukon liukuhihnalla lojuvaa hukkametallitavaraa. Guardianille jäi alle sekunti aikaa hypätä sivuun, mutta Zorak oli varautunut paremmin. Harmaatakkinen skakdi asteli tunnelissa liukuhihnalla rauhallisesti. Hän tiesi, missä jokainen murskain ja lajittelukoura sijaitsi ja oli valmiina väistämään jokaisen. Guardian tajusi pian, että selviytyäkseen hänen oli seurattava Zorakin askelia.

Se osoittautui vaikeaksi. Zorakin askelkuvio oli kuin jonkinlainen monimutkainen tanssi, joka oli suunniteltu väistämään kaikki mahdolliset vaarat. Guardian oli menettää päänsä useammin kuin kerran.
Toinen liukuhihna ilmestyi vierelle. Zorak loikkasi sille vaivattomasti ja Guartsu seurasi parhaansa mukaan perässä.
Koneiden sotaisa jyrinä peitti alleen kaiken, mitä kaksikko yritti huudella toisilleen. Ääni toi Guardianin mieleen tankkipataljoonan ja koneistoista leijaileva öljyn, metallin ja savun haju vain vahvistivat mielikuvaa. Tunnelin hämäryys myös vaikeutti minkään näkemistä, mutta tunnelin päässä oli valoa.

Kun liukuhihna vei taistelukumppanit tunnelin päähän, näkivät molemmat valtavan kammion. Kymmenkunta liukuhihnaa jyrisi ja vei Feterra-metallia eri tunneleihin. Kammiossa oli suorastaan kaupunkimainen vilinä. Suuri, teräskourainen nostokurki vahti koko kammiota korkeuksista.
Guardian näki jotain tuttua kulkevan yhdellä kauemmista liukuhihnoista. Hän sulki oikean silmänsä ja tarkensi kiikarinsa siihen.
Se oli zamor-revolveri. Se oli hänen hetki sitten kadottamansa zamor-revolveri. Guardian vilkaisi Zorakin suuntaan ja havaitsi, että tämä oli hypännyt taas uudelle liukuhinalle. Skakditiedemies oli pääsemässä pakoon.

Guardian ei aikaillut. Hän loikkasi liukuhihnalta toiselle. Jos hän olisi liian hidas, revolveri voisi ehtiä metallisulattoon asti.
Liukuhihnat kulkivat erilaisilla nopeuksilla ja eri suuntiin, joten hypyt oli ajoitettava täydellisesti. Kerran Guardian oli horjahtaa kohtalokkaasti ja pudota liukuhihnojen väliseen aukkoon, mutta hän onnistui tasapainottamaan askelensa.
Sininen skakdi oli aivan lähellä asettaan. Hän pystyisi pian tarttumaan siihen. Guardianin yritys kuitenkin loppui lyhyeen, kun valtaisa tuska iskeytyi hänen ristiselkäänsä ja levisi läpi koko skakdin selkäytimen. Tuska oli huumaava, mutta sitä kesti vain sekunteja ennen kuin tunto lähti. Pian hetkellisen tuskan ja tunnottomuuden aalto oli raivannut tiensä läpi koko skakdin kehon.

Kivun voimasta karjaisten sininen skakdi kaatui liukuhihnalle ja kierähti selälleen. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hän pystyi vain katselemaan. Zamor-revolveri lojui kahden metrin päästä hänestä.
Vähitellen Guardiania ja asetta liikuttava liukuhihna hidastui ja pysähtyi paikalleen, mutta muut jatkoivat vauhtiaan. Aina yhtä omahyväisesti virnuileva Zorak seisoi liukuhihnakeskittymän ympäröimällä tasanteella. Hänen toinen kätensä oli vielä vivulla, jolla hän oli pysäyttänyt liukuhihnan. Toisella kädellään hän pyöritteli kävelykeppiä.
"Mitä sanoin siitä herrasmiesmäisyydestä, rakas Guardian?"

Zorak laskeutui tasanteelta huoltotikkaita pitkin ja asteli pysäyttämäänsä liukuhihnaa pitkin Guardianin luokse. Guardian hengitti raskaasti ja hänen suussaan maistui veri.
"Gahh... hhh... mitä... sinä..."
Zorak pysähtyi aivan maahan lamautuneen Guardianin eteen. Hän nosti kävelykepittömällä kädellään toisen käden hihaa. Zorakin ranteen ympärillä oli pieni metallinen koje, josta sojottavan piikin päässä himmeni energialataus.
"Suoraan selkäytimeen. Nopea, suhteellisen tuskaton tapa lamauttaa vastustajansa."

Guardianin silmät hehkuivat raivosta, mutta hän ei pystynyt liikuttelemaan suutaan kunnolla.
"Selkään. Sinäkö... muka herrasmies."

Zorak ei vastannut, vaan tyytyi laskemaan hihansa alas ja hymyilemään. "Olen pahoillani, että tämän täytyi loppua näin. Kiitän sinua kuitenkin lämpimästi siitä, että olit arvoiseni vastustaja."
Zorak kiersi toisella kädellään kävelykeppinsä nuppia. Hyvin terävä pistin työntyi esiin kävelykepin toisesta päästä. Zorak siirteli kävelykeppiä kädestä toiselle ja asteli kohti lamaantuneena makaavaa Guardiania.

"Kiikarisi..." Zorak aloitti varovaisesti tutkaillen Guardianin mekaanista silmää, "hienoa tekoa." Hän tökkäsi sitä varovaisesti kävelykeppinsä terävällä päällä.
"Aitoa anidiumia. Kestää lämpötilat ja iskut. Hieno valinta. Mutta Guardian rakas, eikö sinua häiritse tuo... epäsymmetria?"

ZMA siirsi kävelykepin pistinpäätä hitaasti kohti Guardianin oikeaa silmää. Sinisen skakdin hengitys raskautui.
"Sinä... sinä..."
"Voin kyllä korjata asian", Zorak sanoi pirullisesti. Piikki lähestyi hitaasti Guardianin silmää ja oli jo melkein koskemassa sitä. Guardian hengitti voimakkaasti. Hänen olisi pakko päästä liikkeelle jotenkin.

Sekä Zorakin kävelykepin liike että Guardianin pohdiskelu keskeytyivät, kun Zorak sattui katoamaan yllättävästi liukuhihnalta. Katoamiseen saattoi liittyä valtavan nostokurken koura, joka heilahti harmaata skakdia kohti.
Siihen saattoi myös liittyä Makuta Nui, joka roikkui kourasta kiinni.
"AAAAaaaaAAAAARRRSEESSSTEEEIIIIIIIIIN!"

Zorak ei ehtinyt reagoida, kun tummanpunainen, musta ja lievästi mielenvikaisesti äännähtelevä pimeyden olento mätkähti hänen kehoaan vasten. Sekä skakdi että makuta lennähtivät törmäyksen voimasta. Zorakin kävelykeppi lensi kauniissa kaaressa ja putosi yhdelle vielä liikkeessä pysyvistä liukuhihnoista. Hetkessä kävelykeppi oli poissa kammiosta.
Zorak horjahti itse alas liukuhihnalta, mutta sai kädellään kiinni sen reunasta. Manu putosi liukuhihnalle aivan Guardianin viereen ja tarttui tämän käteen.
"Ylös siitä, senkin vätys!"
"Manu, mitä tämä..."
"Jotain fiksua. Meillä on kuitenkin tosi tosi tosi tooosi kiire, jos emme halua ikään kuin kuolla hitaasti ja tuskaisasti käytännössä voittamattoman vihollisjoukon käsissä."
Tunto oli palautunut vähitellen Guardianin raajoihin. Manun avustuksella sininen skakdi sai itsensä pystyyn, mutta seisominen ei ollut helppoa. Guardian seurasi noustessaan katseellaan metallikouraa, joka roikkui valtavasta nostokurjesta ketjulla. Nostokurjen ohjaimissa oli Q ja kymmenkunta Aaveita. Q näytti Guardianille ja Makuta Nuille peukkua suojalasin takaa hymyillen kevyesti.

Guardian hymyili matoran-joukolle ja nosti kätensä lippaan. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti Manua.
"Etkö sinä jo houkutellut ne Feterrat kauas?"
"Öööh, kyllä."
"...mutta?"
"Ensinnäkin, ne ovat varmaan palaamassa...ja..."
"...ja mitä?"
Makuta Nui nielaisi. Hänen silmänsä liikkuivat villisti kuopissaan. "Ei mitään. Kaikki on kunnossa."
Guardianin katse oli hapan. "Kaikki on kunnossa, mutta meidän täytyy paeta kohta."
"Aivan. Entä jos... ikään kuin... selitän myöhemmin."

Guardian nyökkäsi epävarmana ja hoiperteli Zamor-revolverinsa luokse. Hän kumartui ja tarttui tiukasti sen kahvasta.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII oli noussut takaisin liukuhihnalle ja suoristi takkiaan. Tainnutussädeasetta lukuunottamatta hän oli kuitenkin käytännössä katsoen aseeton. Guardianin revolveri ja Makuta Nuin Feterra-sädease osoittivat suoraan harmaan skakdin päähän. Zorak siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen ja sitten ylös nostokurjen luo. Hänen ilmeensä oli pettynyt.
"Matoranit. Aina sekaantumassa asioihin, jotka ovat... liian isoja niille."

"Et tainnut kuulla heidän ääntään tarpeeksi selvästi", Guardian sanoi vihaisella mutta voitonriemuisella ilmeellä. "Tänään sinut ja hirviösi heitetään pois tältä saarelta."
"Ihailtavaa optimismia", Zorak sanoi napittaen takkiaan.
"Heh heh heh", Makuta Nui sanoi niin pirteästi, että paljasti koko hammasrivistönsä. "Et tainnut osata varautua kuitenkaan aivan kaikkeen, Arsestein."

Zorak pysyi hetken hiljaa katsellen Guartsun revolveria ja Manun asekättä. Sitten hän hymyili.
"Annan anteeksi muut virheenne. Mutta rakkaat ystävät, tässä on tärkein vinkki, jonka tulette kuulemaan koko loppuelämänne aikana. Vaikka mainittu loppuelämä tuleekin olemaan harmillisen lyhyt."
Guardianin hymy hyytyi. Hän ei ollut enää varma etulyöntiasemastaan. "Mitä... sinä..."
"Vinkki on tässä. Älkää koskaan, koskaan aliarvioiko minua."

Guardian ja Makuta Nui vilkaisivat toisiaan epävarmoina. Sininen skakdi otti muutaman askeleen kohti Arsteinia. Kohta hän oli niin lähellä, että pystyi koskettamaan tämän otsaa revolverinsa piipun päällä. Zorak vilkaisi asetta hetkellisesti hymyillen.
"Ei viisain siirto, minkä olet tehnyt, rakas Guardian."
"Entä jos ammun sinut siihen paikkaan?"
Zorak hymähti pohdiskelevasti. "Todennäköisesti tappaisit minut. Saisit olla tyytyväinen siitä saavutuksesta. Et tosin kovin kauaa."

Manukin asteli kohti Zorakia. Hän oli jo melkein tottunut Feterra-kätensä käyttämiseen aseena, mutta lievästä epävarmuudesta oli havaittavissa, että hän ei vielä aivan täysin hallinnut sitä. Valkoinen energialataus ilmaantui kämmenpohjaan ja Manu virnisti hieman.
"Sinulla ei ole mitään selviytymismahdollisuuksia. Et tainnut osata varautua ihan kaikkeen?"
Zorak käänsi päätään Makuta Nuita kohti välittämättä Guardianin revolverin kylmästä kosketuksesta. "Luulitte siis tosiaan, että jättäisin jotain virheen varaan? Luulitte tosiaan, että olisin valmis likaamaan omat käteni ja vaarantamaan kaikki suunnitelmani?"

Guardian ja Manu eivät keksineet mitään vastattavaa. Sininen skakdi sulki suunsa ja nielaisi hiljaisesti.
"Ei, rakkaat klaanilaiset", Zorak sanoi. "Miksi olisin jättänyt minkäänlaista virhemarginaalia? Tämä on ollut vain... leikkiä."



Jotain hurisi hiljaisesti. Guardian ja Manu pitivät tähtäyksensä yhä tiukasti ZMA:ssa, mutta siirsivät katseensa hurinan tulosuuntaan. Hurina kantautui liukuhihnojen välisistä aukoista.
Jotain alkoi nousta synkistä väleistä. Sen ääni oli hiljaista ja vaikea erottaa tehtaan paukkeen joukosta, mutta äänilähteen näki hyvinkin selvästi.

Kultaisen, nelikätisen konehirviön syyttävillä sinisillä silmillä varustettu pää nousi ensimmäisenä esiin. Punainen, tulikuuma plasma hehkui sen olkapäissä ja ei jäänyt millään tapaa epäselväksi, mihin tykit tähtäsivät. Guardian sulki silmänsä ja henkäisi syvään ulospäin.
Neljä muuta Feterraa nousi esiin kullanhohtoisen Feterra Xa:n takaa, kuin sen käskystä. Kaikkien plasma oli valmiina ampumaan ja valmiina tappamaan. Hyönteismäiset raajat olivat jäätyneet uhkaavaan asentoon, mutta sormet napsahtelivat jäykästi auki ja kiinni.

Makuta Nuin voitonriemuisa virne muuttui vähitellen synkemmäksi. Viimeisenä toivonaan makuta vilkaisi varovaisesti ylhäällä häämöttävää nostokurkea.
Q-mies ja muut Nynrahin matoranit seisoivat ohjaamossa antautuneen näköisinä, kädet selkien takana. Vielä yksi Feterra oli ohjaamossa heidän takanaan. Matoranit eivät edes vaivautuneet katsomaan sen suuntaan.

Guardian siirsi katseensa takaisin Zorakiin ja Zorak Guardianiin. Ilman erillistä lupaa harmaa skakdi siirtyi pois Guardianin revolverin piipun edestä ja lähti astelemaan kauemmas. Hän käänsi Guartsulle jopa selkänsä täysin huolettomasti.
"Kiitos, kaunokaiseni", Zorak sanoi hiljaa. Feterrat eivät reagoineet tähän mitenkään, mutta ne leijuivat vähitellen lähemmäs Guardiania ja Makuta Nuita.

Klaanilaiset olivat täysin hiljaa. Tilanne ei antanut paljoakaan liikkumavaraa. Kylmä hiki valui pitkin Guardianin selkärankaa.

"Ampukaa", Zorak sanoi tunteettomasti.

Makuta Nui

Nynrah, Takomo, liukuhihna



Guardian laski aseensa masentuneena. Feterrat valmistautuivat ampumaan. Zorak käveli pois heistä päin edes vilkaisematta taakseen. Tilanne vaikutti pahalta.

”Idiootti”, Manu tuhahti.
”Minä voisin haukkua häntä vaikka koko päivän, mutta mitä se hyödyttäisi”, Guardian vastasi heikolla äänellä. Manu käänsi katseensa häneen.
”Tarkoitin kyllä sinua.” Guardian katsoi häneen kysyvästi. Manu jatkoi:
”Minä olisin ampunut tuon ääliön pään tohjoksi, kun vielä oli mahdollisuus, kun kuolemme nyt muutenkin.”
Guardian katseli häntä hölmistyneenä suu auki hetken. Sitten tulitus alkoi ja kumpikin alkoi väistellä parhaansa mukaan plasma-ammuksia. Feterrat lentelivät muodostelmissa heidän ympärillään, ja oli vain ajan kysymys, kun jompikumpi heistä saisi surmansa. Guardian juoksi pysähtynyttä liukuhihnaa eteenpäin vastakkaiseen suuntaan Zorakin kanssa ja Manu oli hypännyt toiselle, liikkuvalle hihnalle ja yritti kimmottaa ammuksia lähimmällä metallikouralla juosten samalla paikallaan kuin juoksumatolla.

He onnistuivat väistelemään hetken. Sitten Manu sai osuman jalkaansa, joka suli irti, ja Makuta putosi reunan yli. Hän sai juuri ja juuri kiinni liukuhihnan reunasta, ja hänen sormensa jäivät rullien väliin rutisten ikävästi. Seuraavassa hetkessä Avhrak Feterra Xa lähestyi häntä tähdäten kaikilla aseillaan tuhoon tuomittua Makutaa. Sillä välin Guardian oli pudonnut koneistoon yrittäessään väistää kaikkien muiden Feterrojen yhtäaikaista hyökkäystä. Koneistot eivät olleet hänen onnekseen käynnissä, joten hän ei silpoontunut liikkuvien osien väliin.

Xa oli liitänyt noin metrin päähän Makuta Nuista. Se painoi tykkinsä Manun kasvoille ja aikoi ampua. Makuta katseli metallisen parven kaiteen takana astelevaa Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:ta murhanhimoisesti. Oli viimeisen iskun aika, eikä Zorak selviäisi siitä. Manu päästi irti reunasta, josta piti kiinni ja laukaisi energiasäteen kohti Zorakia, mutta Xa lensi väliin, ja säde kimposi jonkin laitteiston ohjaimiin. Guardian sai pian selville, mihin se oli osunut: koneisto, jonka sisään hän oli käpertynyt robotteja piiloon, oli käynnistynyt valmiina tekemään hänestä selvää. Manu yritti vetää toisen koneiston sisään murskaantunutta jalkaansa irti. Hän kirosi tuuriaan; tämän jälkeen hänellä ei olisi jalkoja ollenkaan.

Sitten tapahtui jotain, mikä kiinnitti Avhrak Feterrojen huomion: kuului valtaisa räsähdys. Feterrat kääntyivät päin niiden takana olevaa betoniseinää. Siihen oli ilmaantunut halkeama. Halkeaman läpi tihkui vettä. Toinen räsähdys kaikui huoneessa seinän musertuessa rikki vedenpaineen kasvettua liian suureksi. Vesi tulvahti sisään valtaisana hyökyaaltona, ja Feterrat olivat nopeasti liitämässä karkuun sitä pakoon. Manu katsoi aaltoa järkyttyneenä. Miten heidän oli tarkoitus selvitä siitä hengissä? Guardian, jonka ruumis oli vääntynyt koneiston sisällä, tuumaili samaa. Oliko tämä loppu?
Oli hauska tuntea, Manu viestitti Guardianille.
Kiitos samoin.

Vesi syöksähti Manun yli ja veti tämän mukanaan irti koneistosta. Guardiankin joutui veden pyöreisiin, ja koneistot hukkuivat massan alle. Kaikki oli yhtä hullunmyllyä, eikä kumpikaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Sitten Manu näki jotain: merimiina oli aivan hänen vieressään. Se vilkkui aktivoituneena. Kauhistunut Makuta yritti virrata toiseen suuntaan epätoivoisesti. Miina räjähti.
Avhrak Feterroista jokainen ehti pois huoneesta tulvan ottaessa vallan, ja ne päätyivät katsomaan ulkoapäin, kun koko Takomo räjähti ja sortui virtaavaan veteen.

Q heräsi. Hän ja hänen Matoran-toverinsa olivat ajelehtivalla metallikappaleella, joka ei ollut tuhoutunut joen raivon iskiessä heitä ja ajelehtinut vähän matkan päähän saaresta. Olisi helppoa soutaa takaisin käsivoiminkin. Kolmasosa heistä, jotka olivat jääneet auttamaan klaanilaisia, oli kadonnut, luultavasti hukkunut, viime näkemältä. Q huokaisi ja onnitteli itseään hengissä pysymisestä. Heidän tarvitsisi vain rantautua ja selitellä Makutain veljeskunnalle, mikä oli tuhonnut heidän Takomonsa. Tuskallisesti Q nousi istuma-asentoon. Feterra oli ollut taittaa hänen kätensä poikki paetessaan ja tönäistessään hänet takaisin koppiin. Hän katseli muita selviytyjiä ja mietti, mitä klaanilaisille oli mahtanut tapahtua.

Makuta Nui heräsi aivan toisenlaisessa paikassa kuin Q-mies. Hän katsoi ympärilleen ja näki olevansa yhä saarella. Kaukana hänen sijainnistaan näkyivät Takomon rauniot, ja nyt oikealla paikalla virtaava joki oli ottanut sijainnin hallintaansa. Hän ei nähnyt Feterroja missään lähistöllä ja oli huojentunut. Seuraavaksi hän tarkisti ruumiinsa saamat vahingot. Ne olivat yllättävän vähäiset: hänen kummatkin jalkansa olivat poissa, mikä olikin ollut odotettavissa. Hänen ruumiinsa kaikki koristeelliset piikit olivat kadonneet. Ne olivat käytännössä turhia, mutta aina oli mukavampi, kun näytti hyvältä. Elämälle ne eivät olleet tärkeitä. Hän lyhensi ruumiinsa Toaa lyhyemmäksi ja kasvatti itselleen heiveröiset jalat. Hän otti massaa myös käsistään, joista tuli myös yhtä heiveröiset kuin uusista jaloista.
Perhana, tarvitsen lisää massaa, hän ajatteli katkerana. Sitten hänen mieleensä pulpahti ajatus: Guartsu?
Mihin admin oli joutunut? Manu nousi uusille jaloilleen ja lähti etsimään muutaman palaneen puun sekaan. Hänen ei tarvinnut etsiä kauan: pian hän löysi maasta kasan metallista tavaraa ja Guardianin sen keskeltä. Tämä roikkui metalliputkesta. Ei käsillään. Eikä jaloillaan. Putken katkennut ja teräväksi repeytynyt pää oli lävistänyt hänen ruumiinsa kyljen kohdalta. Manu puri huultaan, jottei olisi älähtänyt. Guardian avasi silmänsä.
”Kuinka paha se on?” hän kysyi.
”Tuota… eihän se kovin.”
”Eli minä kuolen?”
”Eh…”
Sininen Skakdi pudisti päätään kivualiaasti.
”Kun palaat Klaaniin, sano, miten minä kuolin.”
Manu ei ottanut moista kuuleviin korviinsa.
”Sinähän skarrarrar tulet skarrarrar minun mukaani skarrarrar! En minä sinua siihen jätä.”
”En minä tästä selviä, mene sinä ilman minua. Feterrat voivat palata milloin hyvänsä.”
”Ja Makutain veljeskunnan Rahkshi-joukotkin”, Manu lisäsi voihkaisten. Guardian vilkaisi häneen kysyvästi ja sulki silmänsä.
”Minä ikään kuin soitin ne paikalle”, Makuta selitti.
”Mene nyt ja jätä minut!” Guartsu karjaisi niin lujaa kuin pystyi. Manu hätkähti ja otti askeleen taaksepäin. Sitten hän pudisti päätään.
”Sinä tulet mukaan. Minä tarvitsen sinua.”
Guardian oli hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Toistaisitko tuon uudestaan?”
”Minä tarvitsen sinua”, Manu sanoi hiljaa. ”Me tarvitsemme. Tongu ei voi lentää alusta ilman tarpeellista määrää miehistöä.”
Guardian katsoi Manua hetken ja purskahti sitten hysteeriseen nauruun.
”Hyvä on”, hän sanoi ja sylkäisi maahan. Verta pulppusi hänen kyljestään ja sitä kihosi hänen huulilleen. ”Kai minun on pakko tulla pitämään teistä huolta.”
Hän irrottautui kivuliaan näköisesti. Ääni, joka syntyi, kun liha vedetään metallia vasten, oli vastenmielinen. Guardian lankesi maahan päästyään irti, ja verinen piikki jäi törröttämään maasta kuin irvokas hammastikku, joka on työnnetty lihapalaseen.

Skakdi nousi maasta ja otti tukea Makutasta. Jälkimmäinen alkoi taluttaa edellistä pois paikalta, kun he näkivät ne: Rahkhsit lensivät saarta kohti. Niitä oli ainakin kaksikymmentä kappaletta, aivan tarpeeksi tekemään selvää kaksinkertaisesta määrästä Toia. Kun ne saisivat tietää, mitä saarella odotti, ne epäilemättä kutsuisivat apujoukkoja. Manu epäili, että Feterrat johtajineen lähtisivät käpälämäkeen ja jättäisivät saaren. Heidän tehtaansa oli mennyttä.

Manu asetteli Guardianin lepäämään puun runkoa vasten. Sitten hän otti palasen kangasta, jota löytyi metalliosien kasasta ja teki siitä tälle siteen. Seuraavaksi hän kiipesi puuhun tarkastelemaan tilannetta. Rahkshit olivat laskeutuneet raunioiden luokse. Manu oli huolissaan siitä, että Rahkshit saattaisivat tulla heidän kohdalleen, mikä olisi kohtalokasta.
Hän hypähti alas puusta ja istahti Guardianin viereen.
”Mitähän Zorakille mahtoi tapahtua?” hän mietti.
”Joko kuoli, tai sitten Feterrat pelastivat hänet”, Guartsu spekuloi ja yritti unohtaa kivun.
”Epäilen hänen kuolemaansa, Feterrat eivät varmaankaan antaisi hänen menehtyä.”
”Ehkä niin. Mutta ainahan sitä saa toivoa.”
Manu nyökkäsi synkeänä.

[spoil]Tongu laittoi minut silpomaan loppukohtausta hieman.[/spoil]

Donny

Ämkoon veljeskunnan tukikohta

Ahtaalla ja mullankatkuisella käytävällä parveilevat vihreät matoranit tekivät oitis tietä huomatessaan käytävää pitkin astelevan tumman hahmon. Johtaja Ämkoo oli viimein saapunut paikalle, ja vakavoitunut admin harppoi kiireesti kohti maanalaisen piilotukikohdan kokoushuonetta. Otlek ja Enki olivat jääneet adminin jälkeen, toinen hoitamaan Ämkoon ratsua ja toinen kätkemään juuri käytettyä tukikohdan salaista sisäänkäyntiä.

Kokoushuoneen ovi pamahti auki Ämkoon kiirehtiessä sisään. Hatarin lautaseinin varustetussa kynttilöiden valaisemassa huoneessa jo hetken odottaneet kolme matorania nousivat arvokkaasti seisomaan Ämkoon nähdessään, kumarsivat kevyesti ja istahtivat sitten takaisin alas. Niin teki myös Ämkoo. Sitten miekkamies uppoutui tutkimaan tämän ja kolmen matoranin välissä sijaitsevan pöydän päälle levitettyä karttaa ja siihen tehtyjä merkintöjä.

"Niitä tuntuu olevan paljon", Ämkoo murahti ja kurtisti kulmiaan.
"Näkyvät valloittavan saarta järjestelmällisesti rannalta käsin. Ovat lähettäneet tiedustelijoita joka suuntaan", selvitti keskimmäinen, Johtajana tunnettu matoran. Mustan kehon omaava vihreää naamiota kantava veljeskuntalainen kuulosti vierellään istuvien palvelijoidensa mielestä pahoittelevalta.
"Oletteko jo ilmoittaneet tästä Klaanille?" Ämkoo kysyi ja katsoi Johtajaa suoraan silmiin.
"Emme", matoran vastasi. "Ajattelin, että tahdot tehdä sen itse."
"Oletan, että olette kuitenkin tehneet valmistelut."
"Luonnollisesti", Johtaja sanoi ja viittoi kädellä toisen apurinsa suuntaan.

Johtajan vasemmalla puolella istuva Kaukau-kasvoinen turkoosi matoran oli koko tämän ajan pidellyt sylissään tiheäreikäistä mustaa häkkiä. Nyt matoran nosti häkin pöydälle, avasi sen ja nosti pöydälle häkin sisällä levänneen nyt äänekkäästi sirkuttavan olion.

"Kiitäjälintu", Ämkoo sanoi ääneen katsellessaan eteensä nostettua olentoa. "Fiksu valinta."

Pöydällä eestaas hyppelehtivä harmaa lintu oli muodoltaan kuin pieni ohjus. Siipiä sillä oli yhteensä kuusi, ja sen peräsintä koristi pieni äänenvaimentimella varustettu suihkumoottori. Rahin virtaviivainen vartalo päättyi verrattain pienikokoiseen päähän, jota koristivat tiukalla hihnalla kiinnitetyt lentäjänlasit. Linnun matala joskin leveä nokka avautui ja sulkeutui tasaisesti sen haukkoessa innostuneen näköisenä henkeä.

Johtajan oikealla puolella istuva mustaa Kakama-naamiota kantava keholtaan vaaleanvihreä matoran tarjosi Ämkoolle pienikokoisen nauhurin. Ämkoo nyökkäsi matoranille, otti nauhurin vastaan ja painoi sen reunaan sijoitettua pientä nappia. Sitten hän alkoi sanella.

- - -

Eipä aikaakaan kun viestillä varustettu kiitäjälintu lähetettiin matkaan tukikohdan edustalta. Ämkoo katseli mietteliäästi yli kolmensadan kilometrin tuntinopeudella taivaalle katoavan viestilinnun perään, kääntyi sitten takaisin kohti maan alle vievää käytävää ja lähti auttamaan valmisteluissa.

Kyösti

Aavalta mereltä Klaanin saarelle

Nidhiki vilkuili sivuilleen, katsoi eteensä ja ylöspäin. Mihin hän katsoikin, Nazorakeja ilmaantui esiin. Hänen mieleensä hiipi ajatus, ettei tästä selvitä taistelematta. Mutta miksi ihmeessä Nazorakit haluaisivat iskeä sinappialuksen kimppuun? Mitä oli tapahtunut Nidhikin poissaollessa? Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan, ja pamautti lähenevän Nazorakin kuoliaaksi haulikollaan.

Turaga onnistui keppinsä avulla läpäisemään tien ruumanluukulle. Omasta mielestään hän oli yhtä ketterä kuin Toanakin. Harmobod könysi esiin ruumasta kahden muun miehistön jäsenen kanssa. Harmobod ja kaksi matorania hyökkäsivät Nazorakien kimppuun huutaen raivokkaasti.
"Ei noista mitään hyötyä ole", Nidhiki mutisi, "täytynee taas kerran mennä itse."
Hän ampui muutamaa Nazorakia haulikollaan, ja iski lähelle päässeitä kepillään. Toinen miehistön jäsen makasi maassa loukkaantuneena, toista raateli kolme Nazorakia yhtä aikaa. Harmobod oli taistellut tiensä laivan kokkaan. Samassa laivan keskeltä pamahti Zamor-ammus, ja Nidhiki käännähti katsomaan paapuurin puolelle, mihin oli seilannut suuri sota-alus. Vanha papparainen näki myös pitkän, sinivalkoisen Toan suuri katana kädessään.
"Toivottavasti tuo hönelö osaa auttaa", Nidhiki huudahti Harmobodille sysätessään erään Nazorakin kauemmas kepillään.

Samassa jysähti taas. Uusia Zamor-ammussarjoja ammuttiin jatkuvasti Nazorakeja päin. Ei kauaa kestänyt, kun laivat olivat vieri vieren, ja Toa hyppäsi laivaan ja sivalsi samalla katanallaan Nazorakia. Toa iski tiensä Turagan luokse.
"Mitä teillä on kyydissä?" Toa kysyi.
"Kuka saamari sinä olet?"
"Olen Toa. Toa Hai."
"Mitä täällä on tapahtunut poissaollessani?"
"Ääh, liian pitkä tarina selittää... tämä taitaa kuitenkin olla kauppasaarto."
"Olemme kuitenkin pian Klaanissa, yritetään karistaa nuo ötökät pois kimpustamme."
"Teidän on parasta tulla laivaamme, Turaga", Hai sanoi. Nazorakeja ei ollut enää paljoa jäljellä, mutta ilmeisesti hänen mielessään kynti pelko lisäjoukoista.
"Ja en helkkuri tule! Mitä teidänkaltaistenne päässä liikkuu, kun tässä laivassa - TÄSSÄ LAIVASSA on kyydissä elintärkeää ravintoainetta!" Turaga hermostui. "Mene alukseesi ja pistä hinaukseen. Eivät nuo torakat saarelle tule."

Heidän saapuessaan rantaan, Nazorakit olivat häipyneet raivoavan Turagan laivalta. Sekä Nidhiki että Hai astuivat pois aluksistaan, mutta miehistöt jäivät laivoihin köyttämään tajuttomia Nazorakeja, joita oli muutama. Kahden tusinan Nazorakin hyökkäyksestä oli selvitty, liekö sitten onnella vai Hain nopealla saapumisella apuun.
"Saanko kysyä, mitä tuossa laivassa on niin elintärkeää?" Hai kysyi väsyneenä.
"TURKANEN-sinappia. Ei tässä maailmassa muuta elintärkeää olekaan", Nidhiki sanoi hymyssä suin. "Saat tietysti korvaukseksi pari kymmentä purkkia tästä avustasi."
Turaga Nidhiki lähti kulkemaan kohti Klaanin linnaketta väsynein jaloin, mutta onnellisena siitä, että sinappi oli saatu pelastettua.

keetongu

[spoil]Manu silpoi viime Nynrah-viestinsä lopun ristiriitaisuuksien takia. Ette ole lukeneet sitä ettekä muista siitä mitään.

Tämän alussa on uusi versio.[/spoil]

Nynrah, raunioituneen Takomon edusta



Valtavan räjähdyksen paineaalto heitti Keetongun ja Matoranit selälleen. He olivat katselleet Zorakin rautarobotti-imperiumin tuhoa kaikessa rauhassa kahden betonilohkareen välistä. Kaiken tehtaissa koetun ahdistuksen jälkeen oli hauskaa nähdä sen tornien ja sulattamoiden luhistuvan punaista auringonlaskua vasten. He eivät olleet kuitenkaan odottaneet veden ja virran lisäksi pommeja.

”Ternok, mikä oli se musta möykky, joka sinulla oli kun hyökkäsitte pannuhuoneeseen”, Tongu kysyi selvittyään tällistä.
”Taisi olla merimiina, pomo”, Ternok vastasi.
”Ja minne sinä jätit sen?”
”Taisi jäädä pannuhuoneeseen. Piti paeta veli Feterraan, tiedäthän.”
”Eikö olisi parAAAGPXLFT.”

Tongu, G on loukkaantunut. Joku räjähti. Olemme takomon puoleisella rannalla lähellä jokea, joka näemmä palasi. Feterrat pakenivat tulvaa. Tarvitsemme apua.

Aaargh. Joo. Tulen. Tiedätkö, nuo mieliyllätykset tuntuvat siltä, kun joku ampuisi Kalmahin Uruilla pääni sisällä.

Ah, olen pahoillani.

”Eversti on pulassa, pojat”, Tongu sanoi, nousi ja otti Matoranit harteilleen, ”Ja nyt hän on minulle taas yhden pelastamisen velkaa”. Keltainen jättiläinen otti paikalle lentäneen rautapalkin ja käyttäen sitä vipuvartena hän vieritti kaksi suurta lohkaretta Takomoon vievään lisäuomaan sillaksi. Hän hyppi niitä pitkin toiselle puolelle ja lähti joentörmää pitkin kohti viidakkoa. Väsymyksestä huolimatta hän otti pitkiä harppauksia ja näkikin pian Manfredin tähyilevän taivasta puusta käsin. Makuta laskeutui alas ja opasti Tongun puuta vasten lepäävän Adminin luo. Manu kertoi pilapuhelu-välikohtauksesta ja Rahkshi-partiosta.

”Ai jai”, Tongu sanoi ja tutki Guardianin sidottua kylkeä, ”Mutta kyllä minä sanoisin tätä positiiviseksi kehitykseksi. Zorakin imperiumi taitaa olla lopussa eikä meitä ammuta.”
”Sinun kyljessäsi ei olekaan arkistomyyrän mentävää aukkoa”, G vastasi vaivoin.
”No mutta, kai te olette kuulleet ”keltaisten jättiläisten” parannuskyvyistä?” Tongu kysyi ja työnsi kouransa yhteen kylkipanssarinsa halkeamaan. Ku hän veti sen takaisin, käsi oli yltä päältä kellertävässä rasvassa. Tongu siveli sitä Guardianin kyljessä olevaan haavaan. Lääke kirveli ensin, mutta mikroskoopilla olisi voinut havaita arpeutumisen jo alkaneen. Hoidettuaan haavaa kykynsä mukaan Keetongu pisti siteen takaisin paikoilleen, pyyhki kätensä aluskasvillisuuteen ja nosti Gurvanan olkapäälleen. Matoranit kävelivät heidän vierellään.

”Meidän lienee parasta pysyä piilossa”, Manu sanoi kun he kävelivät kohti järveä, missä Takomo oli joskus sijainnut, ”Rahkshien takia ja muutenkin. Epäilen, josko Feterroja voidaan hukuttaa. Onko meillä sopivaa lentopeliä?”

”Eipä ole ei”, Keetongu vastasi synkeästi, ”Noissa joen toisella puolella olevissa varastoissa on tilaamani aluksen runko. Se on kuulemma loistavaa tekoa, mutta siinä ei ole moottoreita, navigointilaitteistoa tai muuta elintärkeää. Mutta sen on puinen, ja ajattelimme, että voimme laskea koskea merelle asti ja soutaa Kirikori toisen raadolle. Sieltä saamme tarvittavat lentotarvikkeet. Meidän tuskin kannattaa ryhtyä patikoimaan ilman päämäärää.”

”Vai niin. Onko missään siltaa tai vastaavaa? Virta on kova, eikä ainakaan Geverstistä ole uimariksi”, Manu kysyi ja katseli läheneviä varastorakennuksia metsän suojasta.

”Minä taisin ikään kuin rikkoa ne”, Tongu vastasi. Joesta oli tullut vihollinen.

The Snowman

Nui-Koro, "Tämähän näyttää vähän majatalolta, vai mitä tyypit?"



Kaikki kolme klaanilaista näyttivät hieman eksyneiltä suurehkossa aulassa. Jokin sen paikan sisustuksessa vain hieman karmi poppoota. Mitä luultavimmin olkikaton palkeista roikkuvat rumat lamput, jotka muistuttivat/olivat silakkarahinpuolikkaita puettuna mekkoon tai seinälle ripustettu villisian irvistävä ja yksisilmäinen pärstä aiheuttivat oudot tuntemukset ja sisustussilmän puistatukset.

Kuitenkin nurkassa seisovan pienen punaisen pöydän äärelle oli kerääntynyt joukko Matoralaisia keskustelemaan niitä näitä, ja takkatulen räiskyessä tunnelma oli hieman kuin kotoisassa Klaanin kahviossa.

Sosiaalisesti lahjakkaana (hänen sanansa)/hieman tungettelevana (Kepen sanat) tapauksena Snowman meni tiskin luo hoitamaan yösijan varaamisen. Hän katseli lämpimästi hymyillen tiskiä, johon sai vedettyä pieniä raiteita pitkin toisen "kerroksen" pidemmille asiakkaille. Tätä ominaisuutta hyödynnettiin, ja kultasininen, suurta Rauta kasvoillaan kantava Matoralainen hyppäsi vielä korokkeen päälle. Nyt asiakas ja työntekijä saattoivat katsella toisiaan kasvotusten tiskin eri puolilta ilman kyseistä universumia kiusaavaa pituusongelmaa.
"Hei vaan. Tahtoisin varata yösijan yhdeksi yöksi. Kolmelle, kiitos."
"Asia selvä. Tahdotteko myös mannermaisen kuuluisan ja maistuvan aamiaisemme vain kolmen rattaan lisähintaan per naamio?" Matoralainen vastasi äänensävyyn, joka ei saanut mannermaisen kuuluisaa ja maistuvaa aamiaista kuulostamaan niin houkuttelevalta kuin se ehkä yritti.
"Ai että tahdommeko" Snowie hihkaisi kuitenkin innoissaan.
"No tahdotteko?"
"...eh. Joo?"

Taaempana Kepe pyöräytti silmiään.

Hetken kuluttua kolmikko kapusi hieman epäluuloisen näköinen Make etunenässään puisia rappuja ylös, etsien huonetta numero 27. Tai 21, kukaan ei oikein ollut varma siitä, mitä avaimenperässä luki. Ainakaan täkäläisten Matoralaisten kaiverruspuukot eivät olleet turhan teräviä.

Hetken kulutta kolmikko petasi vuoteitaan huoneessa 25.

Peittojen välistä he vielä toivottelivat toisilleen hyviä öitä.
"Kauniita unia, kaverit."
"Juu, nukkukaa makoisasti. Huomenna on paljon vanhoja kirjoituksia tutkittavana."
"Hih hei."
"..."
"..."
"Öitä."
"Öitä."
"Öitä."

Kerosiinipelle

Outo tila

Dox näki taas Kädet.

Majatalo, Nui-Koro

Kepe yskäisi.

The Snowman

Bio-Klaanin saari, luola

Vanhukset Welsix ja Olthal tallustivat poispäin kokoontumispisteeltä. Palaveri oli ollut lähinnä kertaava tilannekatsaus, mutta ilmeisesti pian aloitettaisiin hyökkäys Klaanin linnakkeeseen. Kuitenkin kaksi veteraani-Zyglakia kommetoivat hieman paheksuvaan sävyyn operaation johtajia.

Pian he pääsivätkin erääseen yleisimmistä puheenaiheistaan, eli "nuoren johtajan vaisuun puolisoon", Alinneliin. Kahden vanhuksen harmiksi tämä "vaisu" Zyglak sattui olemaan kuulomatkan päässä, eikä edes oikeastaan ollut niinkän vaisu kuin lyhytpinnainen ja tuliluontoinen.

Ja Welsix ja Olthal, "vanhat jäärät", saivatkin kuulla kunniansa.

Hetken kuluttua, kun Alinnel oli jo lopettanut "kurinpalautuksensa", Vasell-niminen naaras-Zyglak liittyi hänen seuraansa. Alinnel kihisi vieläkin, mutta Vasell tunsi Alinnelin vuosien takaa, ja tiesi tämän paitsi suuttuvan, myös leppyvän nopeasti.

Vasell hymyili ystävälleen.
"Oli jo aikakin, että joku pistää nuo vanhukset hiljaisiksi. Edes viideksi minuutiksi."
"Kiitosta, inhottaa moinen tyhjänpäiväinen jauhanta."
"Mutta muista kuitenkin, että pitää 'senioreillakin' olla hupinsa."
Alinnel virnisti Vasellille. Hän tiesi, että jos äärimmäisen kurinalaiselta Vasellilta irotsi hymy ja ystävällisiä sanoja, ne todella tarkoittivat jotain.

Makuta Nui

[spoil]Vinkki: käytä kuulokkeita (musiikkiin saa paremman laadun kuuntelemalla YouTubessa) ja lue tämä viesti pimeässä. Ihan vain tunnelman vuoksi.[/spoil]

Saari, pimeä käytävä maan alla



Abzumo ja Harmaa Aine kävelivät pitkin kivistä, pimeää käytävää ainoana valonaan pieni salamapallo, joka leijui välillä heidän taakseen ja taas eteen pysyen koko ajan heidän vauhdissaan. Käytävissä oli nyt puisia tukipilareita, jotka mitä ilmeisimmin pitivät pystyssä koko rakennelmaa. He eivät olleet täysin perillä siitä, mihin olivat tulleet, sillä he olivat ohittaneet jo ainakin kolme risteystä. Yhtäkään soihtua ei ollut sytytetty, mikä oli tietysti odotettavissa, koska ketään ei tuntunut olevan paikalla. Silti Abzumo oli näkevinään ylimääräisiä varjoja valopallon kajossa, mutta ne saattoivat aiheutua valaistuksen suunnasta ja valonlähteen pallomaisuudesta.

He kävelivät jälleen uusiin portaisiin, jotka tällä kertaa veivät alaspäin. Portaat olivat risteyksen eteenpäin vievä haara. Sekä vasemmalle että oikealle johti portaaton käytävä.
”Jatkammeko yhä eteenpäin?” Zumo kysyi tylsistyneenä. Aine taas ei ollut yhtään tylsistynyt. Pimeydessä oli jotain outoa, jotain luonnotonta. Ja heidän takaansa kuului epäilyttävää rapinaa.
”Jatketaan vain”, Aine sanoi. ”Kuuletteko te muuten jotakin?”
”Minä en kuule mitään. Ehkä sinä kuulet ääniä päässäsi, rakas Aine?”
Aine ei vakuuttunut.

He jatkoivat portaissa – mikä oli luonnollisesti vaikeampi maasto kulkea rullaluistimilla. Valopallon himmeä valo ei paljastanut, että portailla retkotti jotain, ja Zumo kompastui siihen. Hän lensi portaat alas ja iski päänsä lattiaan. Voihkaisten hän nousi ylös ja katsoi, mihin oli kompastunut. Aine ei ollut liikahtanut paikaltaan, johon oli jäänyt Zumon kompastuessa. Hän katsoi ruumista, joka makasi portailla pää portaiden alapäätä kohti. Zumokin oli yllättynyt tapauksesta. Ruumis kuului Matoranille. Se oli Po-Matoranin, ja sen päällä oli runsaasti kuivunutta verta. Murtuneet naamionpalat lattialla ja tyhjät silmäkuopat näyttivät Aineen mielestä kammottavilta. Veri kieli siitä, ettei ruumis voinut olla kovin vanha.

”Mmmmmistä tuo tuli?” Aine sanoi ja yritti peittää järkytystä äänessään. Abzumo hiveli leukaansa kiinnostuneena.
”Ruumissss kertoo, että täällä on joku – tai jokin, tai ainakin on ollut.”
”Niinpä tuo tai-taitaa tehdä…”
”Jatkakaamme eteenpäin.”
He jatkoivat portaiden jälkeiseen käytävään jättäen ruumiin taakseen. Pian vastaan tuli puinen ovi, jonka kahvaan Abzumo tarttuikin hetimiten. Aine kuuli karmivan narahduksen, kun ovi avautui. Pimeä huone valaistui pallon mentyä sisään, sillä se oli pieni komero, joka riitti vangitsemaan kaiken valon. Abzumo katsahti seinälle, jossa oli kiinnitettynä soihtu, ja sytytti sen. Valopallon hän kadotti, astui sitten sisään Aine vanavedessään ja sulki oven takanaan. Hän katseli ympärilleen ehkäpä kahdenkymmenenviiden neliömetrin alaisessa huoneessa. Joka seinää verhosi hyllyrivi, ja hyllyt olivat täynnä tavaraa, joihin ei ollut pölykerroksien paksuudesta päätellen koskettu vuosikausiin. Keskellä huonetta oli pieni kirjoituspöytä. Sen päällä ei ollut muuta kuin pölyä ja mustepullo, joka oli tahmautunut kiinni pöytään hämähäkinseittien ja rihmojen verhottua sen.

Harmaa Aine tutkiskeli vasemmanpuoleista hyllyä ovelta katsottuna Zumon katsellessa oikeanpuoleista. Vasen hyllykkö sisälsi monenlaisia esineitä patsaista hopeaisiin astioihin ja pieniin lippaisiin, jotka sisälsivät koruja. Hyllyn takimmaisista syövereistä Aine löysi myös rahaa muutaman rattaan verran. Abzumon puolella hyllyllä oli kirjoja ja paperikääröjä. Hänen mielenkiintonsa herätti jakoavaimella lävistetty opus, joka oli paiskattu muiden kirjojen taakse. Hän katseli hetken kirjoja kiinnostusta tuntematta, kunnes löysi käärön, jossa luki: ”Atheonille uhraaminen”. Silloin hänen mielenkiintonsa heräsi.
”Mitä siinä on?” Aine kysyi. Zumo heilautti käsiään vähäpätöisyyttä ilmaisten, mutta alkoi lukea tekstiä.

Atheon on jumalistamme armottomin ja anteeksiantamattomin. Hän vartioi tuonpuoleista ja rankaisee niitä, jotka hänelle uhrataan Athin nimeen. Tässä käärössä on ohjeita uhrilahjan toimittamiseen, jotta Athin pyhyys säilyisi ja
Teksti loppui. Siitä puuttui osa. Abzumo kohotti kulmaansa huomatessaan, että joku oli selvästi polttanut kääröä. Hän selasi kääröä eteenpäin.
ri on myös syytä sitoa alttariin prototeräsketjuilla. Viimeisessä vaiheessa katuminen on mahdotonta, sillä Atheon on jo läsnä. Hän ottaa suoraan vastaan uhrin auki sivalletun kurkun kautta ulos tulevan sielun. Viilto on tehtävä oikeanlaisella uhriveitsellä, jolle on pyhä isä antanut siunauksensa. Myös sapeli kelpaa, jos tarkoituksena on iskeä pää irti heti.

Abzumo heitti käärön menemään. Millaista roskaa. Sieluja ja pyhyyttä. Harmaa Aine oli saanut tutkittua myös ovea vastapäätä olevan kaapin. Se oli sisältänyt louhimistyökaluja, joilla olisi voinut jatkaa tunneleita. Aine oli kuulevinaan vinkaisun laskiessaan kuokan takaisin hyllylle. Hän vilkaisi sen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Abzumo katseli häntä kuin hän olisi ollut hullu.
Ehkä minä hieman olenkin, Aine mietti. He avasivat huoneen oven ja poistuivat. Zumo sytytti pallosalamansa jälleen. He nousivat kiviset portaat takaisin ylös ja katselivat jälleen risteytyvää käytävää. Jostain kuului naismaisen äänen heikkoa vaikerrusta. Harmaan Aineen läpi olisi kulkenut puistatus, ellei hän olisi ollut androidi. Zumo nyrpisti nenäänsä.
”Haissseeko täällä palaneen käry?” hän kysyi.
”Ehkäpä… se johtuu laavasta?” Aine vastasi. Kumpikin tiesi, että laavavirta oli jo kilometrien päässä.

He jatkoivat oikeanpuoleiseen käytävään. Pian vastaan tuli toinen samankaltainen ovi. Aine katsoi Abzumon olan takaa, kun Makuta avasi oven. Hänen näkökenttänsä sumeni hetkeksi oven avauduttua.
”Mikä sssinua vaivaa?” Abzumo kysyi närkästyneesti. ”Olisssiko minun pitänyt jättää ssssinut laivaan?”
”Ei, ei suinkaan”, Aine sanoi värisevällä äänellä. ”Tässä paikassa vain on jotain… jotain, mikä saa selkäpiini karmimaan.”
Abzumo kohautti harteitaan ja jatkoi huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, joka päällä seisoa törrötti yksinäinen, palava kynttilä. Aivan kuin joku olisi sytyttänyt sen vastikään. Abzumo katseli huonetta huolestuneena. Oliko heillä sittenkin seuraa synkissä käytävissä? Huoneessa oli kolme muuta ovea sen lisäksi, josta he olivat tulleet. Aine laittoi oven kiinni – varmuuden vuoksi. Zumo oli jälleen kuulevinaan kalahtelevia ääniä, kuin puukeppiä olisi isketty kiveä vasten. Ääni oli hyvin vaimea. Palaneen käry haiskahti voimakkaana. Zumo uskaltautui valaisemaan huonetta hieman lisää sytyttämällä seinillä olevat kaksi soihtua.

Nyt he näkivätkin huoneen kunnolla. Keskellä seinää, joka oli vastapäätä heidän tulosuuntaansa, oli puinen ovi, samanlainen kuin muutkin ovet. Myös toiset kaksi ovea olivat keskellä seinää, samoin ovi, josta he olivat tulleet. Kaksin puolin heidän vastapäistään ovea oli kirjahyllyjä. Pöytä, jolla kynttilä seisoi, oli vasemmanpuoleisen seinän oven vieressä. Toisella puolella kyseistä ovea oli soihtu, jonka Zumo oli sytyttänyt. Sitä vastapäätä oli taulu, jonka yksityiskohtia he eivät erottaneet synkässä valaistuksessa. Pöytää vastapäätä oli toinen soihtu, mutta ne ja kynttilä eivät riittäneet valaisemaan jokaista pimeää soppea.

Zumo vilkaisi, mitä muuta pöydällä oli. Vanha, pölyinen käärö oli kynttilän vieressä, hyvä, ettei syttynyt liekkeihin kynttilän kuumentaessa ympäristöään. Aine otti käärön ja yritti lukea sitä soihdun valossa.
”Tässä… tässä on lista. Siinä luetellaan… joitain… vientituotteita?”
”Pyh”, Zumo sanoi ja heilautti kädellään Ainetta kohti kääntyen maalausta päin. Hän loi valopallon jälleen valaisemaan hieman tarkemmin. Maalaus esitti jonkinlaista synkeää olentoa, jolla oli demoniset siivet – Samanlaiset kuin minulla… ja Makuta Nuilla, Zumo pohti. Olento oli melko massiivinen, punamusta väritykseltään. Sillä oli kasvoillaan rautainen naamio, josta kasvoi myös sarvet, ja naamion silmäaukoista hohti aavemaista punaa. Ei vain kuvassa, vaan Abzumosta näytti, kuin taulussa olisi ollut oikeasti himmeää hehkua. Hahmo taulussa piteli käsissään viikatetta. Taustalla oli musta alue, josta saattoi erottaa heikosti pylväitä. Pylväsrakennelman keskellä seisovaa demonia Abzumo ei tunnistanut nähneensä koskaan aiemmin, vaikka oli vieraillut Athin temppelissä saarella, jossa hän oli vanginnut sen kirotun Matoran Bartaxin. Hän kääntyi pois kuvasta, ja valopallo sammui. Aine oli näkevinään silmien hehkuvan vielä sen jälkeenkin, kun valo oli sammunut.

Abzumo päätti avata seuraavan oven: oven, joka oli demonisen maalauksen vieressä. Hän nosti kätensä kahvalle, antoi sen hitaasti painua alaspäin kahvan naristessa ja veti sitten oven hitaasti auki. Aine pelkäsi katsoa, mitä siellä oli. Huoneeseen ei kuitenkaan nähnyt. Aine luisteli lähemmäs Zumoa, joka loi valopallon sisään huoneeseen. Ensimmäisenä aineen huomio kiinnittyi lattiaan keskellä huonetta. Siinä lojui kasa ruumiita. Suurin osa oli Toia, mutta myös Matoraneja näkyi siellä täällä. Koko huone lainehti tuoreessa veressä.

Aine vilkaisi järkyttyneenä Abzumoa. Tämän kasvot olivat kivenkovat, mutta pieni järkytyksen pilkahdus oli havaittavissa tämän silmissä. Sitten sekin katosi. Abzumo astahti huoneeseen. Aine tyytyi tuijottamaan ruumiskasaa ovensuusta. Valopallo valaisi huoneen, ja Zumo tarkasteli sitä kokonaisuudessa. Huone oli pelkkää kiveä. Yhtäkään puista tukipalkkia ei ollut. Keskellä oli syvennys, joka aiheutti sen, että verta ei ollut huoneen reunamilla. Toain ja Matorain kuolleet katseet olivat tyhjät. Monilla Toista ei ollut panssarinpalastakaan yllään, ja jokaiselta huoneessa olevalta ruumiilta oli riistetty kanohi. Ruumiita oli silvottu pienemmiksi palasiksi, joista suurin osa oli ihonriekaleen tai parin varassa kiinni entisessä omistajassaan. Zumo katseli irvokasta näkyä hetken, kääntyi sitten takaisin ovelle ja astui kynnyksen yli. Aine sulki oven kiireesti. Zumo pudisti päätään ja avasi toisen oven. Huone oli samanlainen, mutta tyhjä. Se oli täysin typötyhjä, vain hämähäkit olivat saaneet valtaa. Kolmas ovi johti uuteen käytävään. Abzumo ja Aine astuivat sisään jännittyneinä.

Käytävä oli pidempi, kuin he olivat odottaneet. Keskellä käytävää valopallon tuomassa valossa he ehtivät huomata pitkin pituuttaan makaavan ruumiin, ennen kuin kompastuivat siihen. Se makasi käytävässä poikittain ja sen yli oli astuttava, jos halusi eteenpäin. Abzumo kyykistyi ruumiin viereen tarkastelemaan, mikä se oli tappanut. Ruumis oli Toan kokoinen ja muotoinen sekä täysin tunnistamaton: se oli palanut melkein kokonaan mustaksi, ja sieltä, mistä se ei ollut musta, se oli punainen ja verinen. Ruumis haisi vahvasti palaneelta.
”Mikä tekee tällaista jälkeä?” Aine pohti puoliääneen.
”Joku, tai jokin, on…” Abzumo aloitti.
”… polttanut sen?” Aine jatkoi.
”Mitä ilmeisssimmin”, Zumo totesi.
”Ja entä ne ruumiit siellä huoneessa…”
”Jos emme puhu niistä”, Abzumo kuiskasi. Aine kuuli hänen sihisevän äänensä viiltävän ilmaa kuin ruoska ja päätti olla mainitsematta ruumiita.
”Jos puhumme ruumiista, minä saatan tulla murhanhimoisssselle tuulelle, yssstävä rakasss.”
”Y-ymmärrän.”
”Ei, et sinä taida. Jatkakaamme eteenpäin.”
He jättivät uhrin lojumaan lattialle.

Käytävän päässä oli uusi ovi. Abzumo avasi sen entistä enemmän varuillaan. Missä vain saattaisi vaania vihollinen, joka oli teurastanut Toat ja Matoranit. Oven takana ei ollut vihollista. Eikä siellä ollut mitään muutakaan. Sen takana oli vain synkkää pimeyttä. Abzumo oli astunut mustuuteen. Valopallon tuottamat valonsäteet katosivat synkkyyteen kuin muste imupaperiin. Paitsi, että tämä imupaperi ei vettynyt täyteen. Abzumo kulki hetken ajan eteenpäin. Hän oli nyt täysin pimeässä keskellä ei mitään. Sitten hän kääntyi ympäri. Aineen kasvot tuijottivat valopallon vieressä oviaukon lähellä. Makuta hiippaili takaisin kätyrinsä luokse ja astui oven toiselle puolelle. Aine ei kuullut pientä huokaisua, joka pääsi Makutan keuhkoista; hänellä oli liian kiire sulkea ovi, joka johti ei minnekään.

”Siellä…” Abzumo kuiskasi. Aine odotti hieman peloissaan.
”Mitä siellä oli?” hän kysyi jännittyneenä.
”Ei… mitään”, Abzumo myönsi. ”Ja sehän tässä karmivaa onkin.”
”Ei… mitään…” Aine sanoi katkonaisesti. Abzumo nyökkäsi. Hän huohotti hetken, ja sai sitten itsehillintänsä takaisin.
”No niin, vätys. Eteenpäin, meillä on töitä.”
”Eh, mitä, tarkalleen?”
”Minä etsin erästä esinettä. Se joko on täällä, tai sitten ei. Ja minulla on vahva epäilys, että sssssse on.” Aine ei kyseenalaistanut. He jatkoivat käytävään. Käytävän toiseen päähän päästyään Aine tajusi jotain: poltettu ruumis oli poissa.

Donny

Varastohuone, Ämkoon veljeskunnan tukikohta

Maan alla levittäytyvä pölyn täyttämä huone oli hämärä ja tunkkainen. Sen seinustoja koristivat mitä moninaisimmat aseet, puiset laatikot ja jokuset ruutitynnyrit. Tämän huoneen keskellä seisoi Ämkoo. Vierellään veljeskunnan johtajalla oli kaksi matoran-apulaista, jotka vuoron perään ojentelivat päällikölleen erinäisiä asioita.

Ämkoo puki parasta aikaa päällensä harmaasta nahasta valmistettua edestä avonaista lannepanssaria. Pitkä vaatekappale ylsi hieman adminin polvien alapuolelle, ja materiaalin kestävyyden johdosta se suojaisi miekkasankarin jalkoja varsin tehokkaasti erilaisilta iskuilta. Nahkavaatteen eteen oli ommeltu tummanvihreä kevyin kirjailuin koristeltu liinavaate, joka peitti panssarin avonaisen etuosan.

"Jos ne pirut valloittavat tätä saarta, on vain ajan kysymys milloin niiden lennosto hyökkää Klaaniin", Ämkoo pohti pukeutuessaan. Samalla hän kiskoi ylleen toisen matoranin tarjoaman verenpunaisen hihattoman tunikan. Vaatteen väri toistui adminin hehkuvassa energiakourassa, ja yhdistelmä oli arvatenkin tarkoituksellinen.

"Vaikkemme ole vielä täysin paljastuneet viholliselle, meidän on päästävä pois täältä mahdollisimman pian", jatkoi Ämkoo miettimistään. "Torakat löytävät piilotukikohtamme ennen pitkää, emmekä kykene taistelemaan pitkään niitä kirottuja vastaan ilman yllätyksen suomaa etua..."

Ämkoon hohkaava energiakäsi syttyi täyteen loistoonsa tämän poimiessa vasemmalla puolellaan seisovan matoranin käsistä paksusta tummanharmaasta kankaasta tehdyn viitan. Viitta oli paljolti raskaampi kuin Ämkoon yleensä käyttämät, eikä se sisältänyt huppua. Viitan kaulus oli valmistettu mustasta ja karheasta turkiksesta, ja vaatekappale ylsi miltei kantajansa nilkkoihin asti adminin puettua sen ylleen.

"Voimme kääntää tämän tilanteen eduksemme ainoastaan tekemällä itse ensimmäisen siirron."

Matoranit auttoivat johtajansa ylle tämän vasemman olkapään peittävän ruskean olkasuojan. Joskus kokonaiseen nahkahaarniskaan kuulunut kappale kiinnittyi Ämkoon kehoon paksulla nahkahihnalla, joka jatkui Ämkoon rintakehän yli. Hetken kuluttua viittamiehen rintaa koristivat useat erilaiset nahkaremmit, jotka yhdessä muodostivat epätavallisen, joskin kevyen, panssarin.

Lopuksi Ämkoo kiinnitti vielä yhden remmin vyötäisilleen miekkansa huotraa varten. Pian Alku roikkuikin omistajansa kehon vasemmalla puolella, miekan kahvan päätä koristavan punaisen jalokiven loistaessa kirkkaana pimeässä huoneessa. Näytti miltei siltä kuin Ämkoon sielussa kytevä taistelutahto olisi herättämässä miekan henkiin.

Veljeskunnan johtaja nyökkäsi kahdelle alamaiselleen ja matoranit poistuivat. Ämkoo jäi hetkeksi seisomaan huoneen pimeyteen, korjasi hieman viittansa asentoa ja lähti sitten itsekin.

The Snowman

[+] Spoiler

Olen tosissani pahoillani, minä en muista, mistä minä olen tämän pätkän pohdintaosion vahingossa plagioinut. Se on vain yksinkertaisesti liian tuttu. Mutta kertokaa joku ihmeessä, mistä mieleni sen on lainannut.

Kerosiinipelle

Nui-Koro

Kepe, Snowie ja Make heräsivät anivarhain. He eivät olleet saaneet nukuttua kunnolla, sillä markkinahuuma ja mekkala oli jatkunut pitkälle yöhön. Nyt aamulla mukulakivin päällystetyillä teillä kulki vain rottia, koiria ja muutama vartija rutiinikierroksillaan.

Aamu-usva peitti katedraalin koristeellisen tornin harmaasta kivestä rakennetun huipun. Ilma oli vielä kolea ja utuinen kun kolmikko saapui puiselle, suurelle ovelle, jolta he edellisenä päivänä olivat kääntyneet. Talonmies, tai kuka ovesta vastuussa olikaan, oli jo avannut sen ja kolmikko pääsi sisään, lämpimämpään, muttei kuitenkaan yhtään uneliaampaan ilmaan. Punainen matto kulki halki tilavan, tyhjän eteishallin, jonka seinustoilla roikkui maalauksia ja pienillä pöydillä oli antiikkivaaseja. Valokivinen kattokruunu valaisi huonetta. Kyltti ovenpielessä kehotti hiljaisuuteen.

Hallista lähti kolme käytävää; yksi suoraan eteenpäin, katedraalin kirkko-osaan. Jättimäinen Mata Nui -lasimaalaus paistoi ovesta hallinkin puolelle. Kaksi symmetristä sivukäytävää haarautuivat rakennuksen muihin osiin. Vasemmanpuoleisen yläpuolella roikkuneessa kyltissä luki kultakirjaimin niin "Kirjasto" kuin "Pormestarin toimisto":kin.

"Liekö hän paikalla näin aikaisin aamulla", Kepe epäili.

Hän oli. Tämän sihteeri päästi klaanilaiset hänen pakeilleen, sillä tällä ei ollut kiireistä menoa aamulla. Pian he istuivat tämän toimiston punaisella kankaalla päällystetyillä tuoleilla sihteerin tuomaa teetä nautiskellen. Mahonkisen pöydän takana istuva pormestari, Rurua kantava tulen turaga, ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vieraanvaraiselta.

"Epäilette siis että kirjastossamme on tätä Profeettaa käsitteleviä tekstejä?" pormestari kysyi klaanilaisten passien aitoutta tutkiskellen. Tämä heitti muutaman epäilevän katseen kuhunkin klaanilaiseen. Puolieläin, valkoinen möntti ja höpsönoloinen toanrääpäle. Bio-Klaanilla oli kuitenkin tapana (josta pormestari ei pitänyt) ottaa mukaan jokainen vastaantuleva otus, oli tällä naamio tai ei.

"Kyllä", toa vastasi. Pormestari murusti pullaa tämän passin päälle. "...Lienette kuulleet Nimdasta? Epäilemme, että tällä Profeetalla oli jokin yhteys siihen."
"Niin, Nimda. Se mistä Bio-Klaani ja Allianssi niin kärkkäästi sotivat."
Mielessään pormestari lisäsi osapuolten nimien eteen kuvaukset "ällöttävän kiltti" ja "typeryksistä koostuva".

"...jotain hyödyllistä selville." Puolet (Kerosiinipellen? Kenellä muka on moinen nimi?) puheesta valui toisesta korvasta ulos.
"No hyvä on, tonkikaa pois", pormestari myöntyi. Kyseessä oli sentään Nimda ja tiedot siitä saattaisivat hyödyttää häntäkin.
"Kiitos, herra pormestari."

Kolmikko suuntasi pormestarin opastuksella kohti kirjastoa.

"Minä taidan käväistä vessassa", Make sanoi hieman huonovointisen näköisenä. "Saatoin syödä jotain pilaantunutta."

Tulikärpäsen komentosilta, Ämkoon veljeskunnan saaren rannikon yllä

003 oli tyytyväinen valtauksen etenemiseen. Karttapöydän torakkajoukkoja kuvaavia nappuloita työnnettiin pikkuhiljaa eteenpäin. Suuri osa saaresta oli jo nazorakein miehitetty. Tämän valtausretken jälkeen kukaan ei voisi kyseenalaistaa ilmavoimien merkitystä.

Nappuloiden eteneminen oli muutamassa kohtaa edennyt odotettua hitaammin. Syyksi tähän oli osoittautunut poikkeuksellisen aggressiivinen paikallinen fauna, ja jotkut takaisin leiriin suunnilleen yhtenä kappaleena selvinneet sotilaat kertoivat jopa nähneensä näiden läheisyydessä matoraneja. Saarella siis oli puolustautumiseen kykenevä kansa, mutta missä se piileskeli?
003 päätti lähettää matkaan lisää tiedustelijoita ja antoi tästä käskyn läheiselle upseerille.

Ilmavoimien komentaja tallusteli leveän komentosillan toiselle laidalle. Kävellessään hän kiristi hieman punaista kaulaliinaansa. Toinen karttapöytä, jonka ympärillä hääräsi vähemmän henkilökuntaa, näytti alueesta paljon suuremman kuvan. Pöydällä näkyi koko Klaanin (Nazorakien) saari ja lisäksi sitä ympäröivät pienemmät. Ruskeat pelimerkit kartan lounaisnurkassa sijaitsevan saaren ympärillä kuvasivat ilmalaivoja ja yksi suurempi Tulikärpästä. Siinä ei kuitenkaan olleet kaikki ilmavoimat. Nazorak-tukikohdassa Klaanin (Nazorakien) saaren pohjoisosassa odotti muutama vastavalmistunut ilmalaiva. Kolmas joukko lipui verkkaisesti halki ilman hieman saaren itärannikon toisella puolen, Bio-Klaanin tutkien kantaman ulkopuolella. Jo aluksia kuvaavissa nappuloissa oli jotain uhkaavaa.

Tämä ryhmä, etunenässään raskaasti aseistettu Koi, oli matkalla tehtävälle.

Tehtävälle Bio-Klaanin linnakkeeseen.

003 hymyili.

BD

Klaani

Gekko oli turhautunut, hän tiesi, että tuolla jossain tarvittaisiin kipeästi osaavaa ja voimakasta toaa, mutta ei, hän ei voinut kuin istua paikallaan kahviossa kaiket päivät tekemättä yhtään mitään klaanin hyväksi.
"Pahimassa tapauskessa hyökkäys voi alkaa koska tahansa ja nämä eivät ole edes erityisen hermostuneita, turhan luottavaisia", Toa mietti itsekseen ja joi limonaadin loppuun. Laitettuaan lasin pöydälle hän huomasi oikean kylkensä pilkottavan kaavun alta turhan näkyvästi ja kietaisi kaapua tiukemalle peittääkseen olemattoman kätensä.

Gekko nousi pöydästä ja lähti tutkailemaan käytäville.
Musiikin pauhetta kuului ja tanssiva Moderaattori ilmestyi hänen eteensä.
Gekolla oli jotain sanottavaa:"Paaco".
*Dum dum dum*
"Paaco!"

Vihreä toa nosti kuulokkeitaan ja vastasi: "Mitä asiaa?"
"Oletko tutkinut mistä voisin nopeasti saada sen proteesin?", GK kysyi.
"Eh, en ole oikein ehtinyt, tällaisina aikoina modeilla on kiirettä, en ehkä ehdi hoitamaan sitä asiaa ollenkaan. Uskon, että pystyt hoitamaan sen itsekkin, nyt suo anteeksi minulla on kiireitä".
Paaco laittoi kuulokkeet takaisin korvillensa ja tanssi läpi käytävän.

"Jossain tarvitaan apua ja minä en voi tehdä yhtään mitään", GK tuhahti.

The Snowman

Nui-Koro, kirjasto

Kepe ja Snowman olivat kahden kirjaston pitkän, soikean puupöydän ympärillä. Eteensä he (Kepe) olivat kasanneet pinon kirjoja, kääröjä ja muita kirjoituksia, joiden he (Kepe) ajattelivat auttavan Profeetan ja Nimdan yhteyden selvittämisessä.
"Sanopas" Snowie pähkäili ääneen kahlatessaan muuannen punaisen tiiliskiviteoksen läpi. "Olenko minä meistä kahdesta ainoa, jota tuo pormestari-häiskä epäilyttää?"
"Et" vastasi Kepe, joka parhaillaan tulkitsi pienen käsikirjansa perusteella erästä hauraan näköistä tekstirullaa.
"Haa. Sitä minäkin. Siinä tyypissä on jotain epäilyttävää."
"Muistatko, mitä kävi, kun sanoit noin viimeksi jostain tyypistä?"
"Minulla oli ihan hyvät perustelut sanoa niin."
"Se oli Guartsu."
"Siitä huolimatta."
"..."
"..."

Äänetöntä lukutyötä kesti ennätykselliset kaksi ja melkeinpuoli minuuttia, kun lumiukko avasi taas suunsa.
"Mutta mieti nyt, olihan siinä jotain selvästi-"
"Yritän keskittyä, okei!"
"...no sori, tarkoitan vain, että oloni olisi paljon turvallisempi, jos Make olisi kanssamme."
"Hm. Mikähän hänelle edes tu-"

Kepen lausahdus keskeytyi aulan suunnalta kuuluvaan, korviariipivään rääkäisyyn.
"...ehkä me kuitenkin menemme tarkistamaan."
"Joo."

Makuta Nui

Saari, pimeä käytävä maan alla

Harmaa Aine ja Abzumo olivat nyt tutkineet risteyksestä johtavat portaat sekä toisen suoran käytävän. Oli aika tutkia viimeinen, ja jos siellä ei onnistaisi, täytyisi palata takaisin edelliseen risteykseen ja jatkaa sieltä jonnekin. Kaksikko suunnisti pimeydessä viimeiseen käytävään puisten askeleiden kalahdellessa joko heidän takanaan tai heidän päidensä sisällä. Käytävän yksityiskohtiin ei tullut enää kiinnitettyä huomiota, kun kolme samanlaista oli käyty jo läpi. Tämän käytävän erityisominaisuus oli, että sen lopussa alkoi näkyä valoa. Lämpötila muuttui jälleen korkeammaksi.
”Sssiellä lienee laavaa”, Abzumo totesi. Aine nyökkäsi ja oli kiitollinen, että pääsisi pois pimeydestä, vaikkakin laavaa sisältäville alueille. Hän oli toisaalta saanut tarpeekseen hämähäkkeilystä.

Käytävä tosiaan loppui. Se loppui uuden luolan seinässä hieman laavan pinnan yläpuolella. Laava virtasi ohuessa tilassa alaviistoon käytävästä katsottuna oikealle. Ylävirtaan tunneli ei jatkunut kovinkaan pitkälle, vaan mataloitui lopulta niin matalaksi, että laavavirran lisäksi mitään ei päässyt läpi. Abzumo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Menemmekö alavirtaan?” Aine kysyi toiveikkaana. ”Vai palaammeko takaisin?”
”Me menemme alavirtaan. Mutta miten, ssssanopa ssssinä ssssssse.”
Aine pohti hetken. Hänen päähänsä ei tullut ajatusta.
”Olisiko aika uudelle hämähäkkeilylle?” hän ehdotti.
”Ei. Tuolla ei mahdu kiipeämään kunnolla.”
”Hmm.”
Abzumokin mietti hetken. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät irvokkaaseen virneeseen. Hän laittoi kätensä seinää vasten. Pian seinästä räjähti irti suuria palasia. Tunneli tärisi.
”Mmmmitä sinä teeet!” Aine huudahti. Abzumo virnisti edelleen.
”Minä hankin meille juuri kulkupelin.”
”Ja käytävä taitaa romahtaa, herra!”
”Niinpä tuo taitaa tehdä. Menkäämme siis nopeassssti.”
Hän heitti yhden kivenmurikoista laavaan, ja se jäi – ihme kyllä – kellumaan pinnalle; se alkoi ajelehtia virran mukana.
”Äkkiä nyt, Aine”, Abzumo sanoi hypähtäen kielle. Aine hyppäsi hänen perässään, ja kumpikin oli kaatua laavaan.
”Mutta varo nyt kuitenkin, ettet tökkää minua tuonne!” Abzumo huudahti. Käytävä heidän takanaan sortui, mutta he olivat jo kaukana virran mukana tunnelissa.



Kivi kellui tunnelissa alavirtaan kaksi hahmoa päällään keikkuen. Tunneli oli reilusti äskeisiä säkkipimeitä käytäviä valoisampi, sillä laavan hehku valaisi jotenkuten. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Abzumo ei kuitenkaan luonut salamapalloa hehkuttamaan tietä, vaan tyytyi yrittämään ohjata kiven kulkua. Se ei ollut helppoa. Heidän täytyi yrittää varoa kohtia, joissa laava oli erityisen kuumaa – sitä ilmeisesti pulppusi lisää maan sisästä niissä kohdissa, sillä kivi suli niissä kohdissa erityisen tehokkaasti. Suli se muutenkin laavaan koskettaessaan, mutta Zumo arveli heillä olevan vielä aikaa, ennen kuin tila loppuisi.

Aine ei pitänyt tilanteesta. Hän yritti mukailla mestarinsa liikkeitä, jottei olisi pudonnut laavaan kiveltä, jolla seilasi. Tunneli eteni kiemurrelleen, joten heidän piti myös varoa ajautumasta liian lähelle seiniä, mikä olisi voinut aiheuttaa helposti kaatumisen. Ja sitä he vähiten halusivat. Hetken tai ikuisuuden seilattuaan he huomasivat, että vasemmalle seinälle oli koverrettu pieni syvennys. He yrittivät päästä sen luokse. Aivan sen vieressä ollessaan Abzumo tarttui kiinni syvennyksen lattiasta, joka oli hänen päänsä yläpuolella. Aine tarttui hänen vyötäisiltään, ja kivi meni menojaan alavirtaan. He kiipesivät nopeasti kallioon koverretulle syvennykselle tarkastelemaan, mitä siellä oli.

Seinillä oli tavanomaisia kaiverruksia. Tällä kertaa ne esittivät laava-lautailevaa Toa-soturia. Abzumo kirosi. Tietysti tulen Toat pystyisivät lautailemaan tiensä laavakentän läpi. Tunnelissa ei pystynyt kiipeilemään tai lentämään, joten heidän tapansa oli oikea – joskin erittäin hankalasti toteutettu.
”Miten me jatkamme alavirtaan?” Aine kysyi varuillaan. Abzumo oli hiljaa ja tutkaili kaiverruksia. Juuri, kun Aine luuli, että Abzumo jättäisi vastaamatta, tämä sanoi:
”Me joudumme ilmeisssesssti tekemään uuden… laudan.”
Aine olisi nielaissut, jos olisi voinut. Abzumo räjäytti kaiverretut pinnat tuusan nuuskaksi. Häntä suututti, että hänellä ei ollut mukanaan laavalautaa. Eipä hän olisi kyllä osannut sellaista käyttääkään.

Heitettyään kivenpalasen laavaan ja hypättyään sen päälle Abzumo ja Aine lähtivät jälleen ajelehtimaan alavirtaan tietämättä, mitä siellä kohtaisivat. Tämä oli epäilemättä oikea suunta.
He olivat ehtineet ajelehtia kymmenisen minuuttia, kun jotain tapahtui. Seinässä heidän oikealla puolellaan alkoi levitä murtuma. Se levisi ehkä metrin levyiselle alueelle. Sitten seinään repesi aukko, josta tuli esiin musta lonkero. Se oli ainakin kaksi metriä pitkä ja viuhui edestakaisin yrittäen tarttua Zumoon ja Aineeseen. Harmaalta Aineelta pääsi tukahtunut parkaisu. He ajelehtivat nopeasti lonkeron ohi.

Se ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan katossa räsähti melkein heti heidän ohitettuaan lonkeron. Katosta työntyi esiin uusi lonkero, joka kouri ilmaa koettaen saavuttaa kaksikon. Vasemmalta työntyi myös lonkero. Lisää murtumia ja aukkoja räsähti esiin heidän yllään ja sivuillaan. Heidän oli yhä vaikeampi väistellä niitä. Yksi sivalsi terävästi haavan Zumon käteen. Tämä oli horjahtaa laavaan kiven päältä. Lonkeroita tuli yhä enemmän, ja näytti siltä, että mitä enemmän heidän taakseen jäi lonkeroita, sitä enemmän niitä tunekutui esiin edestäpäin. Zumo kirosi ja alkoi ammuskella niitä varjoenergialla. Varjoiskuilla ei näyttänyt olevan vaikutusta, joten Zumo otti esiin miekkansa ja alkoi sivallella lonkeroita poikki. Niitä tuli yhä vain lisää, seinät murtuivat niiden voimasta. Maa alkoi vavahdella. Kiviä putoili katosta ja irtoili seinistä. Kaiken hässäkän keskellä Aine huomasi heidän ajautuneen kohtaan, jossa erityisen kuuma laava pulppusi pintaan. Heidän kivensä katosi huomattavan nopeasti heidän altaan, ja heillä oli enää hädin tuskin tilaa seistä.

Tilanne oli toivoton. Mutta sitten Abzumo huomasi, että he olivat jo lähellä päämääräänsä: tunneli päättyi seinään, jossa oli uusi oviaukko. Oviaukon kummallakin puolella laavan tasalla oli reikä, joista laava pääsi ulos. Harmaa Aine oli pulassa: lonkero oli saanut otteen hänen vyötäröstään. Abzumo tarrautui nopeasti aineen käteen, hakkasi lonkeron poikki ja teleporttasi. Aine ehti koskettaa laavan pintaan ja parkaista, ennen kuin teleporttautui Makutan mukana oviaukolle. Oviaukolle tultuaan Abzumo kysyi Aineelta, oliko tämä kunnossa.
”Niin kunnossa, kuin olla voi pudottuaan laavaan”, Aine tiuskaisi. Lonkero tunkeutui esiin aivan heidän vierestään. Maa vavahteli edelleen ja sortuminen jatkui.
”Peräänny, minulla on idea”, Zumo sanoi, ja Aine perääntyi. Abzumo lisäsi katon painovoiman kaksinkertaiseksi ja kiirehti alta pois, kun katto romahti lonkeroiden päälle. He juoksivat nopeasti eteenpäin käytävällä, etteivät jäisi itsekin sortuvan katon alle. Uusi oviaukko. He tulvahtivat suureen saliin. Aine pysähtyi ja istahti maahan. Ovi heidän takanaan sortui kasaan.
”Tuota reittiä me emme taida palata takaissssin, vai mitä, Aine.”
Aine nyökkäsi hitaasti. Hän lupasi itselleen, ettei enää ikinä lähtisi mukaan laavaa sisältävään tehtävään.

Mr.Killjoy

Klaanin tilukset

Valtaisa töminä kaikui metsän siimeksestä saaden pikkulinnut lehahtamaan puista karkuun valtavissa parvissa. Puun hake lensi ympäriinsä jättäen selkeän polun jättihaarniskan kulkemasta tiestä.

Sana ”valtaisan saamarin ruman metallimöhkäleen vauhtivoittoisesta saapumisesta” oli kiirinyt Klaanin tiluksille ja muurin päällä valmistauduttiin pysäyttämään tunkeilija sillä sekunnilla, kun se irtaantuisi metsästä. Muurin päälle kasatut raskaat tykit olivat valmiina ja tutka jäljitti kohteen liikkeitä koko ajan.

Töminä kuului edelleen ja tykkimatoranien otsat hikosivat. Raporttien mukaan kohde liikkui nopeasti, olisi siis pakko osua ensimmäisellä laukauksella. Yhden vastavärvätyn matoranin kädet tärisivät niin pahasti, että tämän tykki heilui holtittomasti eestaas. Yllättävä puiden natina sai koko joukon hätkähtämään ja tykkien katse siirtyi kohti liikkeen lähdettä. Kaikki puut olivat alkaneet huojumaan.

Kaikkien yllätykseksi tilanteeseen asteli uusi muuttuja, Klaanin keskuskaiuttimista alkoi kuulumaan nopeatempoista teknorummutusta ja tämän päälle alkoi kuulumaan Paacon ääni:

”Joo, siis moro vaan kaikille ja hyvää iltapäivää. Samalla kun varoitan tätä helkutin tunkeilijaa tulemasta yhtään lähemmäksi meidän linnaketta, niin ajattelin että tässä olisi hyvä sauma mainostaa uutta Bite It Like A Bohrok –kappalettani. Jos tämä tunkeilija päättää olla röyhkeä ja varoituksestani huolimatta lähestyy meitä, niin tässä olisi sitten ihan kiva taistelumusiikki eikös? Että ei minulla mutta, jätän tämän biisin tähän soimaan.”

Pienen hihityksen saattelemana Paaco sulki yhteytensä ja jätti musiikkinsa soimaan. Hämmentyneet Matoranit näyttivät osittain huvittuneilta, mutta alhaalla valmistautuvien toien katseet palauttivat heidät maan pinnalle. Puiden heiluminen oli lakannut Paacon puheen ajaksi, mutta nyt se jatkui taas. Tykit olivat täydessä valmiustilassa.

”Varuillaan, se voi tulla hetkenä minä hyvänsä”, kuului käsky joukkion takaa. Täysi hiljaisuus laskeutui ja kaikkien silmät tapittivat metsikköön. Salamannopeasti jotain hyppäsi sen keskeltä ja kaikki tykit ampuivat samalla sekunnilla. Valtava rekyyli potkaisi kaikki muurilla seisseet kivuliaasti alas. Salamannopeasti vartiossa olleet toat juoksivat sinne minne lukuisat tykit olivat osuneet.

”Tuota, tyypit...”, yksi toista oli kumartuneena panoksista syntyneen kraaterin syvyyksiin ja vetäisi sieltä pikkuisen tuhkaantuneen luurangon. ”Me tuhlasimme juuri kalliita panoksia oravaan. Ettekö te tiedä, että maksaa neljäsataatuhatta ratasta ampua näillä aseilla kaksitoistasekuntimitähelkuttiaaaaaaaaaaaa?!”

Puiden heilunnan oikea aiheuttaja jyrähti suoraan puiden läpi juosten muutaman sentin päästä kumartuneen toan vierestä. Valtava apinamainen metallirobotti hyppäsi suoraan muurin yli yhdellä valtavalla loikalla ja lähti juoksemaan pitkin Klaanin pitkää pihatietä. Aseita ei oltu edes ehditty ladata uudelleen.

Paaco oli jälleen avannut yhteyden musiikin edelleen soidessa. ”Nyt nyt tunkeutuja, ei tämä näin vetele. Ottakaa tämä hullu kiinni, hän ei näytä siltä että osaa pysähtyä.”

Kaikkien odotusten vastaisesti metallihökötys vastasi kesken etukenoisen juoksennansa ja sen selkään kiinnitetyt kaiuttimet karjaisivat ilmoille merkillisen korkean äänen: ” MINÄ EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!”
Paaco hiljeni.

Linnoituksen sisäosat

Saraji juoksi linnoituksen portaita alas ottaakseen selville metelin aiheuttajan. Hän kykeni vannomaan kuulleensa tykkien kajahtelua. Hän oli ehtinyt juuri eteisaulaan, kun tuttu ääni mylvi läpi kaiuttimien: ”... EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!”

Sarajin silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän ryntäsi kohti ääntä. ”Creedy?”
Saraji juoksi pihalle ja näki mustan pisteen liikkuvan huimaa vauhtia kohti linnoitusta ja vastaanoton sisäänkäyntiä. Vahki lähti juoksemaan vastaan kohti ilmaantuvaa pistettä, mutta matkansa aikana hän huomasi jonkin olevan pielessä. Hän ei nimittäin olettanut pienen matoranin olevan miltei sisämuurien korkuinen möhkäle. Saraji jämähti niille sijoilleen nähdessään mitä vastassa oli, hän ei voinut piilottaa ällistystään.

”SARAJI NYT JUMALEISSÖN VÄISTÄ! MINÄ EN TIEDÄ MITEN TÄMÄ PYSÄHTYY!”

”Uh-oh...”

Tämän jälkeen tapahtui hyvin monta asiaa yhtäaikaisesti. Ensimmäiseksi paikka jossa Saraji oli hetki sitten seisonut, oli nyt tyhjä ja tarkkasilmäisimmät kykenivät havaitsemaan vahkin siirtyneen takaisin etuoville. Hän riuhtaisi ovet auki ja ryntäsi sisään vaatien kaikkia poistumaan aulasta. Kirkuvat matoranit juoksivat ympäriinsä koettaen päästä tarpeeksi kauas Creedyn ”ajokin” tieltä. Kaikkien itsesuojeluvaisto ei ollut aivan niin terävä ja Ruki olikin jäänyt tiskinsä taakse suu ammollaan tuijottamaan lähestyvää kohdetta.

Saraji huomasi tämän ja syöksyi salannopeasti toan luokse ja tarttui tätä vyötäisiltä, juuri sillä hetkellä kun jättirobotti juoksi pahki vastaanoton seinään ja suoraan siitä läpi.

Kivenmurikat lentelivät kymmenien metrien päähän siitä mistä Creedy oli tullut läpi. Matkallaan tämä oli murskannut koko vastaanottopöydän ja uppoten huumaavalla vauhdilla sisälle sen takana olleeseen betoniin. Osuman jylinän jälkeen olisi saattanut muuten vallitta hämärä hiljaisuus, mutta pääalaspäin katosta roikkuva veden toa hieman söi tilanteen mahdollista draama-arvoa. Ainoa paikka johon Saraji oli ehtinyt pelastaa Rukin, oli luonnollisesti ainoa Creedyn tuhon tieltä säästyvä roikkumismahdollinen pinta, eli tässä tapauksessa kattokruunu. Tämä tarkoitti sitä, että Saraji roikkui siitä jalkojensa varassa ja samalla roikotti yhden kätensä varassa kurkku suorana kirkuvaa Rukia. Saraji laski tämän hellävaroen alas lattialle ja hyppäsi välittömästi nyt puoliksi betonin sisällä makaavan möhkäleen luokse.

”Mhauttaghaaa mhinut ulosh, täällä on phölyä..”

Saraji veti miekkansa esiin ja aloitti varovasti leikkaamaan auki jätin selkää. Ongelmaksi koitui se, että miekka ainoastaan naarmutti kymmenen senttiä paksua panssaria.
”Anna kun minä...” Ruki oli tasannut hengityksensä ja hoippui nyt kohti jättiä. Hänen kätensä alkoivat hehkumaan veden elementaalivoimista ja hän mumisi itsekseen muutaman vieraskielisen kuuloisia sanan. Tämän jälkeen hän iski kätensä yhdellä iskulla jätin selän läpi. Kädet edelleen hehkuen hän tarttui molemmin käsin reiän reunoilta ja repäisi aukon tarpeeksi suureksi, jotta omalaatuinen matoranin pää mahtui siitä läpi.

”Köhkguhghahaha, hui samperi, tuollahan tulee klaustrofobiseksi...” Creedy oli yskäissyt pölyt suoraan päin Rukin naamaa, saaden ensimmäisenä vastaansa vihasta punaiset veden toan kasvot.

Puolen tunnin kuluttua, edelleen sama aula, useaa raivokohtausta myöhemmin

”Hmh, no se selittää miksei sinua löydetty. Minua kyllä hieman epäilyttää ettei herra Killjoylla ollut rakennuslupia kaivaa maanalaista luolastoa...”

Valtava joukkio oli kerääntynyt törmäyspaikalle ja Tawa oli kiiruhtanut paikalle kuultuaan massiivisen metelin. Ruki seisoi nyt sivummalla naama edelleen punaisena, huudettuaan minuutteja siitä että Respa-toan työ oli aivan liian vaarallista kun kaiken maailman hullut juoksentelevat ympäriinsä ”terminaattoreina”. Paaco oli käynyt vain nopeasti tarkastamassa vauriot ja palasi sitten taas moderaattorien huoneeseen. Creedy seisoi nyt nöyränä joukon keskellä, Sarajin toimiessa hänen puolustajanaan.

”Noh, on kuitenkin huojentavaa kuulla ettemme saaneet pysyviä henkilövahinkoja hyökkäyksen takia. Sinut oli ehditty jo listata kuolleiden/kadonneiden listalle.”

Creedyn häpeäinen ilme muuttui yhtäkkiä toiveikkaaksi. ”Hetkonen, tarkoitatko sinä että... Killjoy on elossa?” Tawa heläytti vienon hymyn matoranille ja nyökkäsi Sarajia kohti. ”Ehkä ystäväsi voi valaista sinua.”

Creedy kumarsi syvään ja kiitti. Juostessaan Sarajin perään portaikkoon, hän huikkasi palaavansa pian korjaamaan omia jälkiään, vaikka korjaustiimi ei pitänytkään sitä tarpeellisena. ”Haavereita sattuu.”

Killjoyn huone

Puoliksi panssaroitu hahmo kohensi asentoaan sairasvuoteella. Killjoy oli menettänyt tajuntansa pian sen jälkeen kun hänen kypäränsä oli alkanut hälyttää. Nyt hän oli taas tajuissaan, sadatellen sitä miten heikoksi hän oli päätynyt. Pelkkä ajatusten hätääntyminen sai silmät mustenemaan. Huoneen oveen koputettiin. Killjoy teki kuten aiemminkin, eli sulki silmänsä ja esitti nukkuvaa.

Yleensä tässä tilanteessa oven takana ollut vain koputteli aikansa ja lopulta luovutti tajutessaan ettei kukaan vastaa. Tällä kertaa tulijalla oli avain ja valo tulvi pimennettyyn huoneeseen ensi kertaa päiväkausiin. Killjoy joutui peittämään silmänsä valon sokaisevan voiman edessä ja hän todisti kuinka kaksi kaksi hahmoa asteli sisään. Ensimmäisenä hän näki Sarajin hahmon joka käveli sängyn päädylle ja pysähtyi siihen. Toisen hahmon hän tunnisti Rukiksi, mutta tämä jäi seisomaan ovensuulle ilmeisesti avaimen kanssa. Killjoyn silmät alkoivat tottumaan valoon ja hän ottikin käden pois silmiensä edestä. Silmät sirrillään hän tuijotti huoneeseen ilmestynyttä porukkaa.

”Mnhang?”

Saraji virnuili Killjoyn ilmeelle ja Ruki oli peittänyt suunsa aivan kuin peittääkseen senhetkisen reaktionsa. ”Meillä on sinulle pieni vieras.” Ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään, hänen suunsa loksahti auki, hän ei ollut uskoa ääntä joka Sarajin selän takaa kuului.

”TAWA PUHUI TOTTA, SINÄ ELÄT!” Creedy väänsi itsensä Sarajin selästä tämän olkapäälle ja hyppäsi siitä Killjoyn jalkopäätyyn silmät loistaen. Killjoy ei osannut sanoa mitään. Hän tuijotti edessä seisovaa matorania, kaikkien muiden odottaessa Killjoyn reaktiota.

”Sinä... sinä... olisit voinut soittaa...”

Hiljaisuus vallitsi hetken, kunnes Creedy purskahti itkuun ja hyppäsi halaamaan täydellisen pöllämystynyttä Killjoyta. ”Minä luulin että sinä kuolit sinneeeee, kun pakenin alakertaan näin sinut maassa ja *niisk* kun paikka räjähti luulin että sinä menit mukanaaaaaah” Creedyn itkunpurkauksen aikana myös Ruki oli ryhtynyt kyynelehtimään ja mutisi jotain iloisesta jälleennäkemisestä. Tänä aikana Killjoy ei ollut liikahtanutkaan ja Creedyn lopulta irtaantuessa Killjoy koetti miettiä sanansa tarkkaan.

”He kertoivat... että koko talo meni... aivan kaikki ja kaikki sen sisällä.” Creedy nyyhkytti edelleen, joten Saraji päätti selittää: ”Se osa talosta josta Klaani tiesi. Tawalle tuli pienenä yllätyksenä se että olit kaivanut sinne tunneleita.”

Killjoy virnisti niin paljon kuin tikatuilla suunpielillään uskalsi: ”Hmh, tieto taisi jäädä pyörimään Visokilleeargh!” Killjoy piteli päätään aiheuttaen kaikkien huoneessa olleiden ryntäämään tämän ympärille. Killjoy koetti toppuutella näitä selittämällä vain olevansa hieman heikossa jamassa. Hän ei kuitenkaan itsekään ymmärtänyt äkillistä vihlaisuaan. Aivan kuin... hänen ajatuksiinsa olisi sattunut.

Saraji jatkoi tarinaa siitä miten Creedy oli löytänyt Zillan ja myöhemmin juossut suoraan eteisaulaan miltei murskaten Rukin. Killjoy ei voinut olla hymyilemättä tilanteelle ja muistuttikin Rukia, että työssään pitää olla varovainen. Creedy oli tällä valin saanut ajatuksensa kokoon ja kyseli nyt Killjoylta missä tämä aikoisi asua.

”Luultavasti täällä. Miettien Klaanin tilanteen ei välttämättä ole järkeä alkaa jälleenrakentamaan niin kauas. Pitänee tervehdyttyäni kaivaa sieltä kaikki pelastettava tänne.”

”Minä voin hoitaa, olen maannut täällä työttömänä jo ties kuinka pitkään. Homma se on pienikin homma.” Killjoy epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten Vahkille. Ruki päätyi avaamaan suunsa ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana. ”Tuota... oletko katsonut korttiasi?” Killjoy hätkähti. Se kortti, hän oli jättänyt sen yöpöydälle edes kurkistamatta siihen. Nyt hän otti sen käteensä ja katsoi mitä se sisälsi.

Kortti oli itse piirretty, sen huomasi jo kaukaa, sillä verrattaen lapsellisesti piirretyt pikku-visorakit näyttivät siltä kuin Killjoyn alakerran ADHD-matoran olisi piirtänyt ne. Visorakit pitivät leuoissaan ilmapalloja, jotka muodostivat sanat: Pranae Pian. Killjoy pidätteli tirskahdustaan piirroksille ja kirjoitusvirheelle ja käänsi kortin kääntöpuolelle. ”Bio-Klaanon hoito –ja palveluhenkilökunta toivottaa pikaista paranemista ja kiittää avusta jonka olet meille antanut.”

Killjoy tajusi tämän olevan Rukin tapa kiittää heidän viikkoja sitten tapahtuneesta juttutuokiosta. Killjoy nyökkäsi Rukille, joka nyökkäsi takaisin ja ilmoitti sitten jättävänsä huoneessa olevat ”ystävien kesken.”

Ovi sulkeutui ja kolmikko oli nyt keskenään huoneessa. Killjoy katsoi Visorakeja kortissa ja muisti silloin ettei kaikki ollutkaan niin hyvin kuin hän hetkellisesti oli kuvitellut. ”Onko Visokista muuten kuulunut, onko hänet löydetty?” Saraji pudisti päätään murheellisena. ”En ole kuullut mitään aiheeseen liittyen... mikä sinua oikein vaivaa?”

Kipu oli iskenyt jälleen ja Killjoy piteli nyt päätään.

Ole kiltti, kahden, ole kiltti.

”...menkää!”

Saraji ja Creedy vilkaisivat toisiaan, mutta Killjoy toisti sanomansa uudelleen, nyt kovemmalla äänellä. ”Menkää!, kutsun teidät takaisin... Minä pyydän, MENKÄÄ!” Killjoy ei tajunnut karjahtaneensa viimeistä sanaa niin kovaa, mutta kaksikon ilme kertoi muuta.

”Tämä on käsky Saraji...”

Epäilys jaloissaan Saraji vähitellen veti Creedyn pois huoneesta, jääden kuitenkin ovelle. Killjoyn jäädessä tuijottamaan Saraji käänsi päänsä lattiaan ja hitaasti sulki oven.
Killjoy yskäisi ja veri purskahti hänen rinnuksilleen. Hänen mielensä... jotain oli pielessä... mitä oikein tapahtui... mikä ääni häntä aneli?

Anteeksi Killjoy... en... en tiennyt että mielesi on näin heikkona.

Killjoy jähmettyi, hän ei uskonut häntä puhuttelevan äänen olemassaoloa.

Minä en halunnut vahingoittaa sinua, olen pahoillani, mutta minun on pakko käyttää tilaisuus hyväkseni, tämä on ainutlaatuinen hetki.

”Visokki?”

Matoro TBS

Bio-Klaani

Bladevezon heräsi muhkuraiselta pediltään. Hän oli nukkunut yönsä todella huonosti, nähden painajaisunia Mafia Pommista ja syvällä linnoituksen tyrmissä piileskelevästä matatu-pedosta. Skakdi venytteli käsiään, venytteli metallisia sormiaan ja huomasi erään asian. Yhdessä sormista koreili punainen lanka, joka oli kääritty rusetille. Bladis ihmetteli ääneen, mikä kumman naru se oli, mutta ajatteli ettei se ole kovin tärkeää, koska hän ei muista siitä mitään.
Bladis hyppäsi sängystään, laittoi pörröiset aamutohvelinsa jalkaan ja suuntasi pesemään hampaitaan. Hän asteli wc-tiloihin ja katsoi itseään peilistä. Hampaissa oli vähän töhnää siellä täällä, mutta kunnon hampaiden pesu saa hampaat taas loistamaan. Kuten skakdeille aina opetetaan, hampaista on paras pitää huolta, koska kuoleman kohtaaminen säihkyvällä hammasrivillä on useimmiten kunnioitettavampaa kuin rikkinäisellä ja haisevalla kalustolla kuoleminen. Yleensä se on myös hohdokkaampaa, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Bladis otti hammasharjansa, laittoi siihen tahnaa ja alkoi jynssätä vimmatusti hampaitaan. Skakdi oli todella nopea hampaiden pesijä, olihan hän pessyt hampaitaan tuhansien vuosien ajan. Lopulta Bladis otti hanasta vettä pieneen kuppiin, kaatoi vettä suuhunsa ja purskutteli varsin äänekkäästi, jolloin vesipisaroita lensi peiliin ja ympäri allasta. Sitten skakdi sylkäisi kaiken pois suustaan. Valkoinen hammasrivi kiilteli mukavasti huoneen valaistuksessa.
Bladis asetti mukinsa pöydälle ja näki taas tämän oudon narun sormensa ympärillä. Mikä kumma tämä naru on, Bladis ihmetteli, lähtien ovestaan ulos ja partioimaan klaanin linnoituksen käytäville.

Skakdi käveli käytäviä pitkin hopeamustassa sotisovassaan, toruen aina välillä liian kovaa huutavia tavallisia jäseniä ja juoksi seinille tuhertavien matoranien perässä. Välillä piti auttaa laamansa hukanneita matoraneja tai jotakin muuta yhtä turhanpäiväistä, mikä kävi skakdin hermoille.
Yhdellä seinällä oli keltaisella spray-maalilla kirjoitettu ”Kuka vartioi admineita?” Bladis otti kylmän viileästi tuhertaneen matoranin jalasta kiinni ja roikotti rääpälettä ilmassa, kylmän hien pudotessa matoranin naamalta.

”Pudota tuo rääpäle, vanha kaveri!” kuului äkkiä ääni käytävältä. Bladis pudotti matoranin maahan, jolloin matoran putosi päälleen kivilattialle ja naamio vieri pois matoranin kasvoilta. Pelokas pikku häirikkölähti nopeasti varjoihin.
Käytävän päässä oli joukko uupuneita sotureita. Kaksi Bladis tiesikin, Matoron ja keltamustan soturin, Umbran, jolla oli taas jokin uusi hahmo. Oliko tämäkin jotain muodonmuutospelleilyä, sitä Bladis ei tiennyt.
”Umbra, sinuakin näkee pitkästä aikaa! Ja Matoro, sinäkin olet palannut. Miten tehtävä meni ja ennen kaikkea, saitteko Nimdan?” Bladis kysyi, valkoisen hammasrivin loistaessa. ”Keitäs nämä kaksi korstoa teidän mukananne ovat?”

”Olen Nurukan, Metru Nuin sodan veteraaneja”, Nurukan sanoi, ”ja tämä tässä on Deleva”, musta soturi sanoi, osoittaen kyynärkynsillään punavalkoista Delevaa, joka oli kädet puuskassa. ”Deleva ei pidä Skakdeista, he kun myivät hänen kansansa orjiksi”, Nurukan selitti hämmentyneelle Bladikselle.
”Mitä Umbra tekee klaanissa ja miksi olet ollut noin kauan poissa?” Bladis kääntyi Umbran puoleen.
”Liian pitkä tarina, kerron sen joskus Amaja-ympyrässä. Mitä tälle paikalle on tapahtunut?” Keltamusta moderaattori kysyi. ”Ja selittäkää minulle Feterroista, Nimdasta ja näistä Nazorakeista jotain”.
”No siis, Nazorakit ja Feterrat ovat Klaanin suurimmat uhkat näinä Pimeinä aikoina”, Bladis kertoi. ”Ja Nimda on artefakti jonka Klaani ja pahuuden liittouma, Allianssi haluavat käsiinsä. Sitten on näitä muita pienempiä tahoja joita Nimda kiinnostaa”.
”Okei. Eli siis ei mitään vakavaa. Jokin mahtava muinaisesine, jolla on voima tuhota koko maailman ja se on kuudessa palassa, olenko oikeassa?” Umbra väläytti. ”Miksi aina kuusi…”
”Vähän niin kuin noin. Olemme nyt sotatilassa Nazorakien kanssa. Torakat ovat vallanneet saaren pikkuruisia Matorankyliä ja ne suunnittelevat invaasiota klaaniin,” Bladis kertoi. ”Matoro, saitteko sirun sieltä munkeilta?”
”Emme saaneet sirua, menetimme laivan ja melkein kuolin”, Matoro kertoi ja nosti ranteesta katkennutta kättään.

“Auts. Näyttää pahalta”, Bladis totesi. “Mutta hei, mennään Kahvioon. Mitä me suotta tässä käytävällä olleen.”
Vihaisen näköinen siivoojamatoran pääsi kärryinensä viimein käytävältä läpi, kun viisikko oli lähtenyt.
Klaanin vaaleanharmaat, puhtaat käytävät tuntuivat tutun turvallisilta. Joukko käveli suuren keskustelusalin läpi, jossa oli kymmeniä pöytiä ja tuoleja. Katon rajassa roikkui valtava seinävaate koristeltuna Klaanin tunnuksella.

“Täällä on ollut melko hiljaista”, Bladis selitti. “Kaikki kynnelle kykenevät auttavat Klaanin puolustusten kuntoon saamisessa. Lisäksi tänään aamupäivällä sattui… onnettomuus aulassa jota korjaamassa on väkeä. Sitten vielä moni Klaanilainen on maailmalla ja vain yksi admin on paikalla…”

Matoro painoi vihreää nappia huoneen seinässä kutsuakseen hissin alas. Hetken odottelun jälkeen hän painoi toisen kerran, eikä vieläkään mitään.

“… miksi hissi on aina rikki kun sitä tarvitaan…” hän mutisi. Umbra kääntyi marmorisiin kierreportaisiin muiden seuratessa.

“Nazoista mitään uutta?” Jään Toa kysyi vierellään kävelevältä Bladikselta.
“Hiljaista on. Ovat vain käyneet sukellusvenesotaa”, mode vastasi.
“En tajua. Niitä on enemmän kuin meitä, niillä on parempi kalusto kuin meillä… mikseivät ne hyökkää jo?” Umbra mietti ääneen.
“Ei mitään tietoa”, Bladis mutisi.
“Noh, se on meidän onnemme”, Matoro puhui.

Lyhyen ikuisuuden pituisen ajan kuluttua joukko pääsee yhteen Klaanin ylimmistä julkisista kerroksista. Kyseisessä kerroksessa sijaitsee muun muassa kokoustiloja sekä Kahvio.
Porukka saapuu hiljaisenpuoleiseen kahvioon. He tilaavat Herra Mokelilta kahvion kuuluisaa sinappipatonkia ja käyvät istumaan tummanpunaisille sohville.

[spoil]U teki osan tästä.[/spoil]

The Snowman

Nui-Koro, katedraalikaupungintalokirjasto

Kepen ja Snowmanin kasvoille valahtivat yllätyksen ja kauhistuksen sekaiset ilmeet, kun he saapuivat rakennuksen suureen aulaan. Make karjui, heilui ja oli käpertyneenä maahan, syösten välillä suustaan pieniä tulipalloja. Muutama tuoli ja seinävaate oli jo roihahtanut liekkeihin, ja ainoa Matoralainen näkyvillä pinkoi kirkuen ulos ovesta.
"Mitä tääl-" Snowie äimisteli lamaantuneena, mutta Kepe ravisteli häntä rajusti olkapäästä.
"Hoi, toimintaa, nyt."
"Aivanniinjuu."

Kepe kiisi salamana lähimmän vaahtosammuttimen luo ja kiskaisi sen seinästä. Hän kävi heti tulipalonalkujen kimppuun, kun Snowman kiiruhti maassa makaavan ystävänsä luo. Ensin hän koetti kääntää Makea selälleen, mutta totesi rimpuilevan puolirahin tapauksessa sen olevan mahdotonta, joten hän tyytyi puhumaan.
"Hei, Make, mikä on?"
"EEEEAAAAAaaaaAAArghHHH!" oli moderaattorin monitulkintainen vastaus.
"Make? Hei, minua vähän pelottaa, oletko si-"
"AAAAAAaaaaaaaaAAAaa. Aaa. Au."
"Make?"
"Aitsih. Huh auh. Se teki kipeää." Punainen puolirahi rauhoittui.
"Eeh?"

Kepe sai liekit laannutettua ja liittyi kahden muun klaanilaisen joukkoon, vaahtosammutinta yhä näpeissään puristaen. Hän yhtyi Snowien kysyvään katseeseen.
"Uuh huh. Minä en tiedä, mikä minuun iski", Make selitti, ja nousi istuma-asentoon. "Aluksi vatsaani puristi, sitten se vain paheni ja paheni ja paheni, ja sitten huomasin kieriväni maassa ja sylkevän tulta."
"Huh."
"Viimeksi, kun minulle kävi jotain tämän tapaista, se oli elämäni pahin ripuli. Mutta silloin olin syön-"
"...emme välttämättä tahdo kuulla yksityiskohtia. Mutta onko sinulla mitään hajua, mistä tämä voisi johtua?"
"Ei niin minkäänlaista. Vieläkin koskee, ja pahasti." Make näytti huonovointiselta, ja horjahti maahan koettaessaan nousta istumaan.

"Takahuoneessa on vuode", kuului ääni klaanilaisten takaa. "Sairas käyttäköön sitä."
Kolmikko kääntyi katsomaan, kuka puhuja oli. Pormestarihan se siellä laskeutui portaita alas, kohti klaanilaisia.
Kuinka kauan tuo on ollut tuolla, Kepe ihmetteli kurtistaen kulmiaan.
"Voimme siirtää hänet sinne siksi aikaa, kunnes hän voi paremmin" pormestari jatkoi.
"Kiitos kaunis" Snowie vastasi. "No niin Kepsukka, siirretäänpäs toveri parempiin oloihin.

Snowien tarttuessa Makea kainaloista Kepe nappasi tätä jaloista, pitäen silti katseensa koko ajan pormestarissa.

The Snowman

SS Rautasiipi

"Se on hulluutta, Kenraali!"

Ylikersantti 1034 seurasi hiljaisena vierestä, kun Amiraali kävi intensiivistä puhelinkeskustelua johtajansa kanssa tuijottaen samalla ulos ikkunasta, kohti sinistä horisonttia.

"Ai että mistäkö tiedän, että se on hulluutta? Tiedät itsekin, kuinka paljon Klaanin puolustus nojaa ilmavoimiin, ja pommituksen aloit-"

Amiraalin ilme kiristyi entisestään.

"No toki murentaa heidän moraalinsa ja rikkoo turvallisuudentunteen, mutta-"

002:n torakankasvoissa oli jo havaittavissa vihaa.

"Ai että mikä ongelma! Se on itsemurhaa! Kuvitteletko, että niillä aluksilla on pienintäkään mahdollisuutta selvitä takaisin tukikohtaan?"

Seurasi niin syvä hiljaisuus, että sinibarettinen 1034:kin kuuli Kenraalin sanat luurin kaiuttimesta:
"Miksi luulet, että tahdomme heidän palaavan?"

Amiraali ja Kenraali päättivät puhelunsa rauhallisemmissa ja muodollisemmissa merkeissä. Kun laivaston johtaja 002 kääntyi pois ikkunasta, hän näytti täysin tyyneltä, miltei tyytyväiseltä.
"En ehkä arvosta samoja asioita kuin Kenraalimme", hän sanoi. "Mutta hän on hyvä laskemaan."

Niine sanoineen ja laivastonsininen viitta hulmuten Amiraali asteli pois huoneesta.

Troopperi

"Laavazone"

Troopperi kurkisti erään kiven takaa. Hän näki vulkaanisen höyryn keskellä suuren lentolaitteen hylyn. Joukko Nazorakeja penkoi esineitä hylystä. Muutama selvästi korkea-arvoisempi torakka oli kokoontunut hylylle. Troopperi kuuli niiden keskustelun.

"Se ei ilmeisesti ole täällä."

"Mikä se?" Troopperi mietti.

"Tutkikaa hylyn lähiympäristö, etsimämme esine voi olla siellä!" eräs upseeri huusi.

Heti lähti joukko Nazorakeja juoksemaan ja kaivelemaan ympäriinsä. Eräs niistä lähestyi suoraan Troopperin piiloa. Troopperi yritti hiljaa siirtyä poispäin.

KLONK!

Pian hän tajusi makaavansa selällään maassa. Joukko torakoita juoksi äänen suuntaan.

"Hei! Täällä on vakoilija! Ampukaa se!"

Troopperi hypähti sen saman tien sivuun rykelmältä plasma-ammuksia. Hän huomasi kompastuneensa putkenpätkään, joka oli lojunnut maassa. Nyt siitä oli jäljellä vain hiiltynyt romu.

Hän hyppäsi välittömästi toisen kiven suojiin, ja vetäisi pistoolinsa esiin. Hän veti liipaisimen pohjaan, ja piipusta sinkoutui sähköinen kappale, joka osui rätisten erääseen torakkaan. Lamaantunt torakka hoiperteli toista, rynnäkkökiväärillä tulittavaa päin.

Troopperi päätteli, että tässä taistelussa ei kävisi hyvin ilman parempaa suojaa. Troopperi juoksi kivien suojassa kohti aluksen hylkyä. Hän pujahti seinään repeytyneestä aukosta sisään.

Edessä levittäytyi pienemmille aluksille tehty hangaari. Siellä oli jokunen romuttunut maastokirppu. Troopperi juoks parhaimmassa kunnossa olevan juokse. Juuri kun hä istui ohjaamoon, aukosta ryntäsi torakoita sisään, jotka avasivat tulen häntä kohti. Hän kurkisti ohjaamon sivulla olevasta aukosta, ja ampui jotain laukauksia aseellaan. Yllättäen, eräs ammus tärähti suoraan hänen pistooliinsa, ja siitä sinkoutui kipinäsuihku. Troopperi heitti pistoolinsa lattialle, ja alkoi käynnistää autoa. Torakat lähestyivät. Yllättäen autonromu heräsi henkiin, ja Troopperi painoi kaasun pohjaan. Auto sinkoutui suoraan pakoon juoksevia torakoita kohti. Troopperi ajoi suoraan aukosta ulos, ja lähti ajamaan torakoiden tulittamana kohti etelää...

Matoro TBS

Nazorakien lentotukikohta
Bio-Klaanin saari



Kapteeni 088 käveli ryhdikkäästi metallista laskusiltaa pitkin. Hänen pitkä, ruskea takkinsa hulmusi hieman kovassa pohjosituulessa, joka alkoi tähän aikaan jo olla kovin kylmää. Varsinkin Mt. Ämkoon pohjoisrinteden tukikohdassa.

Torakka suoristi hieman kapteeninlakkiaan ja veti harmaan takin tiukasti ruskean kehonsa ympärille. Takin rintapieltä koristi useampi arvomerkki sekä hänen hiljattain saamansa kapteenin merkki. Hän oli edennyt tavallisesta ilmavoimien torakasta komentamaan yhtä Ilmavoimien suurimmista aluksista: Koita.

Metallinen laskusilta loppui pian ja kapteeni siirtyi astelemaan kierreportaita ylöspäin kahden saattajansa kanssa. Kylmä teräs kolisi inhottavasti, mutta kolmikko saapui suhteellisen nopeasti suurelle tasanteelle. Se oli kuin lentotukialus, mutta se oli kiinnitetty jyrkkään vuorenrinteeseen, ikään kuin kielekkeeksi. Yhdessä nurkassa oli jälleen kerran teräksestä tehty rakennelma, jossa sotilaat viettivät aikaansa.

Kapteeni loi katseensa aluksiin. Neljätoista pyörein muodoin koristeltua syöksypommittajaa odottivat tiukassa muodostelmassa lentäjiään. Koneet olivat keskiosaltaan hieman herneenpalon mallisia, mutta niiden takaosa muuttui lähes neliöksi joka kätki sisäänsä voimakkaan moottorin. Siipien alle saisi laitettua runsaat määrät räjähteitä ja erilaisia asejärjestelmiä.

Tukikohdan ylpeys kuitenkin oli massiivinen Koi.
Vaaleanharmaa ilmalaiva odotti ylväänä lentokentän päässä, katsoen alas kallioerämaahan. Aluksen kylkeä koristi suuri Nazorakien tunnus sekä punaruskeat raidat, jotka menivät koko matkan aluksen kärjestä aina suuriin peräsinlapoihin asti.
Ulkopuolelta aluksen aseistusta ei käytännössä edes huomannut: kaikki oli sisäänvedettävää parhaan mahdollisen auredynamiikan aikaansaamiseksi. Taisteluvarustuksessaan aluksen kyljistä pistäisi useita järeitä ilmatorjuntatykkejä. Koin, kuten muidenkin nazorakien ilmalaivojen, pääasiallinen aseistus oli kuitenkin syvällä aluksen sisällä. Pudotuskapseleita torakkasotilaille sekä erilaisia pommeja riitti suuriinkin hyökkäyksiin.

088 katseli ylpeänä komentamaansa alusta vasten vaaleaa taivasta. Pian koittaisi Koin ensimmäinen suuri tehtävä.

Makuta Nui

[spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]

Saari, suuri maanalainen Sali



Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.

Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.

Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?

Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena.
”Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää.”
”Niinkö, herra?”
”Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan.”
Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti.
”Lisäksi Avde”, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. ”Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen… nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä… minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.”

Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta?
”Ja vielä minä saan kostoni”, Abzumo puhui edelleen. ”Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen – universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.”

Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.

Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen , epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti.
”Rajoittamaton voima”, hän huokaisi, ”melkein minun käsissäni.”
Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman.
”Ssssssse on epsilon, Aine”, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa:
”Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa.”
Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.

Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?

Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.

Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?

Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän… ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn.
”Mmmminuuuuuunnnn!” Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.

Klap. Klap. Klap.

Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?

Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.



Ruumiit. Palaneet. Uhrit.
Poltettu ruumis.
Poltettu uhri.
Uhri. Polttouhri.

Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.

Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa – verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.

Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?

Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa – ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.

Sitten olento – sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi – avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian:

Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni.
se toisti.
Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua.
”En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri!” hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.

Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.

Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.

Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.

Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti.
”Voi perhana”, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua.
”Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani!” Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan.
Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä?
Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina.
”Mutta eihän se ole mahdollista!” Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.

Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu:
”Argh.”

Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.

Makuta vajosi maahan Aineen viereen.
”Pahus”, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään.
”Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden.” Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle.
”Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä?”
”Toden totta, Aine, toden totta.”
Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi.
”On hienoa olla Makuta”, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle.
”Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin”, hän sanoi. Aine hymähti.
”Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa.”
Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.

Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia.
”Ei taas”, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.

Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti.
Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä.
Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin – ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.

[spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]

Kerosiinipelle

Nui-Koro, katedraalikaupungintalokirjasto

Kepe ja Snowie raahasivat Maken huoneeseen pormestarin toimiston lähellä. Kepe ei ollut varma uskaltaisiko Makea jättää pormestarin huomaan. Siksipä hän jätti Makelle pienen hälyttimen kaiken varalta, niitä Kepe kantoi aina mukanaan. Pian paikalle kuitenkin saapui pormestarin sihteerin tilaama lääkäri, joka vaikutti kaksikon mielestä vilpittömältä.

Kepe ja Snowie palasivat kiviseinäistä käytävää pitkin kirjastoon. Matkan varrelle sattui yksi kirkon sisäänkäynneistä, josta he vilkaisivat sisään. Suureen tilaan, jota valaisi jättimäisen kultaisen, sinisen ja punaisen lasimaalauksen läpi tulviva valo, oli jo täynnä väkeä. Pian itse pormestari ilmestyi papin vaatteissa alttarille.
"Mikä tuo tyyppi on olevinaan", Kepe kuiskasi.
"Ainakin tosi epäilyttävä."

Hämyisen, miltei kliseisen näköisen vanhan kirjaston tunkkainen ilma oli jo hieman ehtinyt vaihtua heidän poissa ollessaan; tässä kaupungissa ei lienisi suuresti lukutoukkia. Paikalla oli heidän lisäkseen ainoastaan toiseen ikivanhaan kirjaan syventynyt mustakaapuinen munkki, jolla oli valkoinen Pakari.

Kepe otti puisesta, korkeasta hyllystä taas yhden kirjan puhtaaksi kaluttujen seuraan. Ne hän tosin vei takaisin paikoilleen, lukuun ottamatta muutamaa, joissa saattoi olla vielä vihjeitä. Snowie oli syventynyt löytämäänsä sarjakuvaan.

Pian Kepen käsi osui kummalliseen, nahkakantiseen, käsin sidottuun kirjaan, joka saattoi hyvin olla tuhansia vuosia vanha. Hauras ja kuiva nahka, joka oli kuvioitu kummallisilla ja sekamelskaisilla viivoilla, oli lähellä hajoamispistettä, mutta Kepe saattoi silti erottaa kannesta sanan, joka oli hyvin vanhahtava mutta jonka merkitys oli selvä. Lottopottia täydentämässä oli vielä kuvio: kolmio, jonka ympäriltä loisti sinisiä säteitä. Kepen kädet tärisivät hänen viedessään kirjan pöydälle.

"... Snowie. Kultasuoni."

"Ai missä?" tämä havahtui.

"... Tule katsomaan."

Snowie raahasi tuoliaan lähemmäksi Kepen avatessa kirjan ensimmäisen sivun. Teksti oli vanhempaa kuin millään painokoneella tehty, se oli kirjoitettu käsin. Kepe huomasi siistin käsialan vapisevan aina, kun kirjoittaja oli kirjoittanut "Profeetta" tai "Suuri mestarimme".

Kauan sitten, muinaisina aikoina, ennen Klaania, pienessä kylässä



Sulkakynä raapusti käsintehtyyn paperiin:

Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna

Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien, hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan...



...lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.
Kylän keskusthan paikalle Jumalan työsthä syntyneen cuopan me täytämme wedellä ja theemme siitä ikiaikaisen muisthomerkin tälle päiwälle.
Sen wierelle rakennamme kirkon, pyhäthön Pelastajallemme ja Mestarillemme joka thaivaasta annetuilla woimillaan meithä puolustaa. Kirkon jonca koreistamme caivostheme cullalla, hopealla ja muila arwomethalleilla...

Jälkimerkinthä: etheläisiltä mannuilta joilla Messiaamme ja tämän oman wäen kiellethy maa on näkyi wiime yönä outho walo, kuni ukkonen itse olisi maasta ylös taiwaaseen syöksynyth'
Thämän jälken Suuren pelastajan thas ilmestyttyä thämä näytti kokeneen valaisthuksen vielä jumalaisemmalla thasolla kuin me hänen palwelijansa woisime kuunaan kuwithella.



Näin ollen ylistäcämme Herraamme ja Mesthariamme, Pelasthajaamme, thätä sielua korceampaa kuin Matha Nui itse. Hän suojaa meithä joca päiwä viisaudellaan, nälältä, janolta, culkutaudeiltha, pahuuden woimiltha jotca yössä waeltavat.

- Jumalaistha awittajaamme sywimmin kunnioithaen kyläläinen, jonka nimi on aiwan liian waathimaton tässä kerrottawaksi

Nui-Koro nykypäivänä

"... Vau vau vau", Kepe aloitti. "Tämä opus on jonkinlainen...pyhä kirja siitä hepusta jolla oli Nimdan pala!"
"Mutta hei, eihän tässä puhuttu Nimdasta vielä muuta kuin että..."
Snowie käänsi muutaman sivun taaksepäin.
"...Saapui merelthä kolme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii..."
"Hmm, totta", Kepe myönsi. "Tässä tekstissä on kyllä paljon outoa. Välähdys etelästä? Ja kirkko jonkin kraaterin vieressä?"
"Hetkonen, odotas", sanoi Snowie kuin tajuten jotain. "Emmekös me juuri nyt... ole kirkossa lammen rannalla?"
Kepe näytti hetken kaivavan muististaan karttaa kuin roolipelin kirjoittaja kolmanneksi viimeisintä postaustaan.
"...Totta. Tämä muinainen kylä oli siis Nui-Koro!"

He jatkoivat vanhan kirjan selaamista.

Kauan sitten

Kaapuun pukeutunut hahmo istui kivellä selkä vastasyntyneeseen kraateriin päin. Kraaterista, jonka ympärille kylän eloonjääneet olivat järkyttyneinä kerääntyneet, kohosi yhä savua. Lumi oli sulanut kymmenten metrien säteeltä kuopan ympäriltä. Kylmä tuuli puhalsi savuvanan kohti etelää. Hahmo haistoi käristyneen pikkukylän tuoksun.

Mitä olen tehnyt?

Yksi ruskea matoran, jolla oli kasvoillaan jalo Matatu, asteli varovaisesti kyläläisjoukon keskeltä edemmäs kohti häntä. Tämän kasvoilta paistoi yhä järkytys. Hän näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta lopetti ja näytti yhä murheellisemmalta.

Aikovatko he nyt lynkata minut?

Toiset matoraneista huomasivat jotain; vähäiset viljavarastot olivat jääneet räjähdyksen kantomatkan ulkopuolelle. Lumi oli romahtanut niiden katoilta alas. Joku matoraneista asteli lähemmäksi, näytti hieman laskelmoivalta ennen kuin julisti harventuneelle joukolle ruuan riittävän talveksi.
Väkijoukko... hurrasi.
Kaapuun itsensä verhonnut hahmo piteli päätään. Mitä hulluja nämä olivat? Mikseivät he tahdo rangaista häntä tästä kaameasta teosta?

... Vai oliko hän itse täysin höperö ja kuvitteli kaiken? Oliko tämä Voiman perimmäisen lähteen hänelle tekemä koe? Koe mielen lujuudesta?

Hän nyyhkytti hieman, ennen kuin tunsi jonkun, tai joidenkuiden ilmestyneen luokseen. Hän kohotti päätään. Matoranien joukko oli ympäröinyt hänet. Parin metrin välin he pitivät, mutta hahmo oli varma että pian he kävisivät hänen kimppuunsa, hirttäisivät tai nylkisivät elävältä, söisivät kuin kannibaalit. Lihavarantojahan tuho ei ollut pelastanut, eläimet hytisivät yhä kylmissään.
Hän häkeltyi suuresti huomattuaan mitä matoranit tekivät. Yksi toisensa jälkeen nämä lankesivat piirissä polvilleen maahan hänen ympärilleen, toistakymmentä kyläläistä monissa eri väreissä, kuin hankeen pudotetut karamellit.

Ruskea matoran julisti: "Messiaamme! Pelastajamme! Ylistäkäämme häntä!"

Joukko aloitti kiihkeän palvonnan ja rukoilun, he ryömivät maata pitkin kuin madot kohti häntä. Mantraa toistaen yksi joukosts tarrasi hänen kaapuunsa. Hän ponnahti seisomaan ja katseli varovaisesti ympärilleen. Hänet oli piirittänyt joukko Aarteen voimasta umpihulluiksi tulleita matoraneja; vai oliko hän sittenkin itse se hullu?
Hahmo kaavussa huusi ja juoksi pois, huitoen kiiluvasilmäiset kyläläisparat kimpustaan. Hän juoksi pois, pois, kauas kylästä, pois.

Seuraavina päivinä hän kuitenkin palasi kylään. Matoranien kiihko oli hieman laimentunut, ja kummaa kyllä, näiden elo oli palannut miltei tavallisiin uomiinsa. Heillä ei kuitenkaan kestänyt kauaa huomata hänen läsnäoloaan; uteliaat silmät tapittivat häntä herkeämättä.

Mikä tässä paikassa on vikana?

Hieman myöhemmin hän päätti lähteä pois. Hän ei kestänyt tätä; hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin matoranit saattaisivat hypätä hänen kurkkuunsa tai – mikä pahempaa – alkaa taas kiemurrella hänen jaloissaan minä hetkenä hyvänsä. Hän päätti siksi lähteä lopullisesti pois tästä kylästä; takaisin tovereidensa luokse hän ei voinut enää mennä, heitä ei enää ollut. Hän suuntasi kohti länttä ja lämpimämpiä alueita saadakseen tämän talven pois mielestään.

Me thulemme rakentaman tästä kylästä waltakunnan suurimman kaupungin, niiden opetuksien awulla jotka Varjelijamme täällä ollessaan meille soi, caupungin joka kesthää ajan millenioitthain wuosia tästhä eteenpäin sorthumatta ja walloithamata. Kylästäme on tulewa mailman kescipiste jonne kaikki tiet viewät ja josta cuullan halki kaickeuden. Toisten maiden kuningat owat tulewia ryömimän meidän jalcaimme juuressha ja ceisarit tulewat tarjoamaan meile culta ja jalokiwiä.

Nyt hän Profeettamme wiimein muuthamia päiwiä sithen poistui keskuudesthamme, waatien rauhaa ja hiljaisuutha mietiskelyään warthen. Toiwothawasti hän saa Lännen cansat kaukaisten soiden myös ymmärthämään hänen opetusthensa perimmäiset sanomat.



Nui-Koro, nykypäivä

"... Maailman keskipiste, vai? Eivät he ihan siihen yltäneet, mutta saavutus tämäkin kaupunki jo on", Kepe sanoi. Hän selasi kirjan rapisevat sivut loppuun. Tämän kohtauksen jälkeen kirjassa oli vain epämääräisiä rukouksia ja saarnoja, mutta niissäkin saattoi piillä jotain tärkeää. Kirja olisi kaluttava kannesta kanteen, muttei täällä.
"Hmh. Voimmekohan me lainata tätä kirjaa?" Snowie pohti.
"Meillä ei ole täkäläistä kirjastokorttia ja tuskinpa ystävämme herra pormestari meille sellaista myöntääkään", Kepe totesi.
”Hmm, pitäisikö se vain... muiluttaa.”

He panivat suunnitelman täytäntöön. Sitä ennen Kepen mielessä vielä välähti kysymys: Välähdys etelässä Nui-Korosta katsottuna? Etelärannikolla?

[spoil]Manulle tattiit kuvan efekteistä.

Ja suoritin myös kieliasun tarkistuksen. Hi hi hii.
– Manu[/spoil]