Toa Kapura

Klaani

Kapura varmisti, ettei häntä seurattu ja sulki oven perässään. Vainoharhainen toa puristi kädessään kirjekuorta, joka saattoi olla suunnattoman arvokas. Riippuen siitä, keneltä kysyi.

Pajan maanalainen osio vaikutti yhtä hiljaiselta kuin aina. Kapuran takana oli kiireinen päivä. Tilauksia oli tullut paljon. Mutta nyt ei ollut sen aika.

Kapura istuutui metalliselle tuolille paperilappuja vilisevän pöydän ääreen. Paparilapuissa vilisi hätäisesti kirjoitettuja sanoja sekä lauseita, kuten "Zairyh", "ilmapommitus päättyi", "Yö Kauhu" ja "tunkeutuu Itrozin". Näiden lisäksi pöydällä oli esine, joka kenties olisi vaikuttanut toisten silmissä täysin turhalta.

Se oli liitutaulu.

Vanhan näköinen liitutaulu oli täynnä nimiä. Suurin osa nimistä oli melko hyvin tunnettuja kuten "Guardian", "Matoro" tai "Torakat". Liitutaulusta löytyivät myös harvinaisemmat "Avde", "Zairyh", "Itroz". Kaiken keskellä oli nimi "Kapura", josta johti nuoli erääseen toiseen nimeen.

Kapura tarkitsi vielä kerran olevansa yksin ja avasi kirjekuoren.

Et huutaa saa, et paetakaan
Kun Nuket tulevat hakemaan
Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa

Runo Nukeista. Kapura luki eteenpäin jännittyneenä.

Nihilisti hiljainen
Soutaa halki merien
Jalka Miehen Punaisen
Astuu läpi Ikuisen

Polttouhri näkee sinut
Näkee kaikki, näkee minut
Valpas hahmo varjojen
Tuntee poltteen liekkien

Vie äänesi, huutosi, itkusi
Vatsastapuhujan nauru soi
Tunteesi, mielesi, sielusi
Ilman suuta et huutaa voi

Rautaneito varjoton
Katse tuskan, turmion
Ja näkökentän takana
Hän aina odottaa

Ja itse Linnunpelätti
Tuo painajaisten lähetti
Se haistaa aina pelkosi
Ja tulee luoksesi

Ja Sätkynukke valkoinen
Ei anna sinun kitua
Käsi Miehen Punaisen
Jo alkaa veri maistua

Luettuaan runon Kapura tajusi ettei vieläkään tiennyt, mitä Nuket itse asiassa olivat. Hän oli saanut tietää Nukkejen olemassaolosta eräältä Klaanin ulkopuoliselta lähteeltä. Nyt piti vain selvittää loput uhkaavan runon avulla.

Teoriointimies sai vallan.

Et huutaa saa, et paetakaan
Kun Nuket tulevat hakemaan
Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa

Nukeilla oli tietty päämäärä. Ne tulivat hakemaan henkilöitä. Mihin? Se jäi mysteeriksi. Runon alkuosa viittasi myös mieleen. Mielispesialistejä oli aika monta. Avde, Zairyh, Itroz. Kenties moni muukin. Pian kaikki lukot aukeaa viittasi varmaankin siihen, että Nuket ilmeisesti tekevät hulluksi.

Kapura jatkoi eteenpäin.

Nihilisti hiljainen
Soutaa halki merien
Jalka Miehen Punaisen
Astuu läpi Ikuisen

Lautturi. Ilmeisesti epäsosiaalinen sellainen. Toinen rivi voisi viitata siihen, että Nihilisti-niminen hahmo ei paljon muuta tehnyt. Punainen Mies. Ilmeisesti Nukkeja johti joku. Astuu läpi Ikuisen oli kryptisempi tapaus.

Polttouhri näkee sinut
Näkee kaikki, näkee minut
Valpas hahmo varjojen
Tuntee poltteen liekkien

Polttouhri. Uhraaminen. Viittaa ehkä johonkin uskontoon. Näkee kaikki. Tuntee poltteen liekkien, eli ilmeisesti hallitsee tulta tai on tulessa koko ajan.

Kapura tunsi sekoavansa entistä enemmän lukiessaan ja analysoidessaan runoa.

Vie äänesi, huutosi, itkusi
Vatsastapuhujan nauru soi
Tunteesi, mielesi, sielusi
Ilman suuta et huutaa voi

Vatsastapuhuja. Ääni. Mieli. Aiheuttaa ilmeisesti uhreissaan aikamoista paniikkia. Mieli.

Hihihi.

Rautaneito varjoton
Katse tuskan, turmion
Ja näkökentän takana
Hän aina odottaa

Rautaneito. Odottaa aina näkökentän takana. Kuin kuolema. Hihihi. Kuolema. Mieli. Varjoton.

Kapura huomasi takertuvansa lähinnä yksittäisiin sanoihin. Päivä oli ollut pitkä. Ehkä olisi parasta levätä hetki. Mutta jokin runossa pakotti Toan jatkamaan lukemista.

Ja itse Linnunpelätti
Tuo painajaisten lähetti
Se haistaa aina pelkosi
Ja tulee luoksesi

Linnunpelätti. Painajaiset. Pelko. Hihihi. Hakeutuu pelon luo. Pelko. Pelko. Kosto. Uhraa Entinen. Suostuttele Kantaja.

Hihihi.

Ja Sätkynukke valkoinen
Ei anna sinun kitua
Käsi Miehen Punaisen
Jo alkaa veri maistua

Sätkynukke. Ämkoo. Verta. Mieli.

Kuusi. Nimda. Nuket.

Kuusi.

Miksi aina kuusi.

Hihihi.

Kapura seisoi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat paikalla. Avde. Klaanilaiset. Torakat. Zairyh. Jopa Nuket.

Kapura nauroi. Etäisten hahmojen ilmeet olivat vaikeasti tulkittavia.

Hän puukottaisi selkään, valehtelisi ja liittoutuisi.

Kuusi. Nimda. Mieli.

Hihihi.

Klaani, Paja, aamu[/i]

Kapura hätkähti hereille ja huomasi nukahtaneensa Pajan maanalaiseen osaan.

Bloszar

Bio-Klaani, Bloszarin kämppä

Blozi oli pakkailemassa. Hän oli valmis lähtemään hakemaan Nimdaa, ja hänellä oli myös hymyilevä Tronie mukanaan.

Hän oli saanut paljon uusia asetia, kaksi käsiterää, jolla hallita Kiveä. Blozi oli valmistanut ne, ottaen mallia Kivinuijastaan. Hänellä oli myös miekka ja kilpi, sekä viisi ammunta-asetta.

Blozi ei ollut keskittynyt, miten Tronie oli pakannut, mutta Kala näytti vain hymyilevän.

"Mitä mietit? Vaikutat mietteliäältä." Blozi kuuli äänen päänsä sisällä.

"Sitä vain, että en vieläkään pidä siitä, että joudumme odottamaan. Tämä odotus raastaa, sillä ei tiedä, milloin Allianssi iskee. Ja sitten hymyilevä ystäväni, minua mietityttää, miksi Nazorakit hyökkäsivät? Klaanissa olevan Nimdan sirun takia? Se on ainoa syy, minkä keksin tällä hetkellä. Entä jos Nazorakit hyökkäävät meidän kimppuun, kun haemme Nimdan sirua? Entä jos kaikki onkin ansa?"

"Sinusta en tiedä, mutta minä hymyilen silloin", Tronie vastasi telepaattisesti.

Blozi katsoi hymyilevää ystäväänsä ja katsoi pihalle huoneestaan. Ties koska näkisi seuraavan kerran uutta kotiaan.

Domek the light one

Zakaz



Moottoripyörät kiisivät Domekia ja Pegghua kohti, mutta he ehtivät hypätä pois tieltä ennen kuin heidät ajettiin yli. Irnakin Pirut kiersivät koko ajan matkalaisten ympärillä, estäen heitä pakenemasta.
Lisää pyöriä hyökkäsi heitä kimpuun.

Domek otti nopeasti aseensa esiin ja iski terättömällä päällä lähestyvän pyöräilijän pois ajokiltaan. Pyörien aiheuttama paksu pölypilvi ohensi Toan näkökenttää huomattavasti, mutta hän ehti väistää viime hetkessä toisen tulevan moottoriajoneuvon.
Pyörien äänen lisäksi niitä ajavat skakdit pitivät melkein yhtä kovaa melua kun yrittivät iskeä rautaketjuillaan matkalaisia. Pegghu otti kiekonheittimensä esiin, mutta pölypilven takia hän ei nähnyt saapuvaa skakdia, joka löi metalliketlingeillä hänen aseensa käsistään ja toinen potkaisi hänet maahan. Osa pyöräilijöistä nousivat ajokeistaan kaatuneen matoralaisen luo kuin haaskalinnut.

Domek huomasi tapahtuman ja juoksi äkkiä auttamaan häntä, mutta Skakdien moottoripyörät estivät häntä etenemästä.
Yksi Irnakkin piruista sai rautaketjuillaan otteen Valon Toan oikeasta käsivarresta ja ajeli ympäriinsä pyörällään saadakseen Toan kaatumaan. Mutta Domek sen sijaan kiskoi rautaketjua voimaakkasti itseä päin, vetäen hätkähtyneen skakdin pois pyörästään ja iski kämmenellään häntä rintakehään.
Pyöräilijät tiivistivät piiritystään vastauksesi odottamattomasta toiminnasta. He eivät silti pystyneet odottamaan Toaa hyppäämään monta metriä ilmaan heidän yli, käyttäen yhtä heistä astinkivenä ja kaatoi skakdin pyörän mukana.
Valon Toa potki yhden Irnakin Piruista tieltään ja kaatoi toiset kaksi ennen kuin nämä ehtivät huomata. Domek auttoi Pegghun takaisin jaloilleen.

Moottoripyörät alkoivat tiivistää piiritystään. Pegghu latasi kiekonheittimensä ja tähtäsi Skakdeja päin.
”Älä tapa ketään”, Domek käski hyvin vakavasti ennen kuin Matoralainen ehtikään ampua. ”Älä edes ajattele sitä vaihtoehtona.”
Pegghu vilkaisi Domekiin päin ja päätti totella. ”Hyvä on, mitä me sitten teemme?”
Valon Toa piteli katsekontaktinsa Skakdin piiriin. Piiritys oli yllättävän paljon organisoidumpi kuin Toa olisi odottanut. Heidän oli mahdotonta juosta läpi ilman parhaissa olosuhteissa mahdollisia vammoja kehonsa joka puolella.

Painosanalla ”juosta”.

Valon Toa nappasi Pegghun kainaloon ja hyppäsi uudelleen skakdien yli. Irnakkin pirut kirosivat siitä, etteivät odotaneet tätä.
Pegghu hätkähti myös hieman tyytyväisesti, koska pääsivät pois skakdien kuolemanympyrältä.
Matkalaiset juoksivat minkä pystyivät karkaamaan Irnakkin Piruilta. Pakoyritys jäi kyllä haaveeksi edessä olevan jyrkänteen takia. Ei myöskään auttanut, että vastustajia oli enemmän ja jokaisilla ajoneuvoja.

Matkalaiset käänsivät takaisin Irnakkin Piruja päin. He vilkaisivat toisiinsa päin ja nyökkäsivät yhteisymmärrykseksi toisilleen.
Domek otti Veden elementin puolustavan taisteluasennon. Pegghu latasi kiekon heittimeensä tavallisen tainnutuskiekon ja otti vartijan miekansa esiin.

”Klaanin puolesta, Domek?”
”Ehkä henkiemme puolesta myös.”

”Mitä te vielä odotatte?!” Rotakk huusi moottoripyöräjengilleen. ”Hyökätkää!”
Moottoripyörät käynnistyivät ja alkoivat taas ajata raivokkaasti matkalaisija päin. Häikäisevä valonvälähdys syttyi yhtäkkiä heidän silmiin. Silmiäsokaisevassa valossa vain osa moottoripyöristä ehtivät jarruttamaan. Toinen osa törmäsi kovaan, kiinteästä valosta tehtyyn seinään, joka esti myös heitä putoamasta jyrkänteeltä.
Näön palatessa Irnakkin pirut yrittivät kiireisesti etsiä vastustajiaan. Ei merkkiäkään heistä.

”Lekuri” tajusi joukon ainoana henkilönä katsoa ylös päin. Matoralaisen varjo oli ilmassa hänen kasvojensa edessä.
Ennen kuin hän ehti reagoida, Matoralainen suoritti lentopotkun ja osui jalanpohjallaan Irnakin Pirua kasvoihin, lennättäen hänet pois pyörältään.

”Pojat! KIMPPUUN!!” Rotakk huusi täydellä voimalla. Skakdit ottivat rautaketjunsa ja metallikeppinsä esiin. Ne jotka törmäsivät valoseinään nousivat takaisin pyöriinsä.

Domek ja Pegghu hajaantuivat, mutta pysyivät tarpeeksi lähellä. Yksi heistä olisi hoidellut Irnakkin Pirut vasemmalta suunnalta, toinen oikealta. Jyrkänteen reunoilla oli paljon vähemmän hiekkaa, mikä paransi matkalaisten mahdollisuuksia.
Pegghu otti pitävän asennon ja ampui aseellaan jokaisen hyökkäävän moottoripyörän. Yksi skakdeista ajoi pyörällään Matoralaista päin ja iski häntä metallitangolla, mutta Pegghu ehti puolustautua hyökkäykseltä laittamalla kiireisesti kiekonheittimensä itsensä eteen.
Skakdi käänsi pyöränsä heti takaisin huomatessaan hyökkäyksensä epäonnistuvan ja yritti iskeä uudelleen.
Pegghu ehti väistyä hyökkäykseltä tekemällä kuperkeikan kello 3:n suuntaan ja samalla iski miekkansa skakdin etupyörään, kaataen koko moottoriajoneuvon ajajansa mukana.

Toisaalla, moottoripyöräjengin ”Hessu” loikkasi pois pyörästään suoraan Valon Toa päälle. Hessu yritti lyödä kaatamaansa Toaa kovalla oikealla koukullaan, mutta Toa ehti torjua tämän. Sen sijaan, Domek iski vapaalla kämmenellään skakdia vatsaan ja lennätti hänet pois päältään.

Sävähdyttävästä näystä huolimatta Irnakkin Pirut eivät luovuttaneet.
Domek juoksi hakemaan maahan pudonnutta hilpariaan takaisin. Moottoripyörä hyppäsi Toaa kohti takaapäin.

Domek nappasi hilparinsa. Hän kääntyi nopeasti ja leikkasi aseellaan pyörän halki.
Tuhansittain metallinosia lensi hänen joka puolelle, pyörä katkesi kahteen osaan.

”Näettekö...”
”... Samaa...”
”... Kuin me?” Kharlinn-siskot sanoivat yksimielisesti lopettaen toistensa lauseenpätkät. Sam vastasi heidän kysymykseen typertyneellä ilmeellä.

Pyöräilijä osui maahan eikä enää uskaltanut nousta takaisin.

Joko Irnakkin Pirut olivat erittäin rohkeita tai erittäin typeriä, kaksi pyöräilijöistä hyökkäsivät yhteisvoimin kimppuun.
Yksi heistä nosti moottoripyöränsä eturenkaan ilmaan ja suunnitteli lyödä sillä vasaramaisesti Toaa. Domek kaatoi pyörän potkaisemalla tämän ilmassa olevaa eturengasta ja Pegghu ampui kiekonheittimellä toisen skakdin pois ajokistaan.

Irnakkien Pirujen ihmisvoima alkoi niukenea. Rotakkin alunperin hieman säälittävä kärsivällisyys vihan kontrolli joutui todelliseen koetukseen.
Matoralainen nosti kaatuneen Irnakkin Pirun moottoripyörän pystyyn ja päätti ratsastaa sitä itse.

Se oli viimeinen pisara Pirujen johtajalle.

Rotakk karjaisi kovalla äänellä, mikä yllättävästi herätti jokaisen skakdin huomion, moottoripyörien ja Pirujen aiheuttamasta kovasta metelistä huolimatta.
Muutamien käskyjen jälkeen Irnakkin Pirut perääntyivät kaikki Rotakkin taakse siistiin riviin.

Domek ja Pegghu seisoivat taas jyrkänteen ja Irnakkin Pirujen välissä.
”Te siellä!” Rotakk osoitti sormellaan matkalaisia. ”Haastan teidät kaksintaisteluun!”
Matkalaiset hieman hämmentyivät pyynnöstä.
”Hoidetaan tämä mies miestä vastaan. Mano-a-mano. Jos yksi teistä pystyy päihittämään minut, saatte lähteä. Jos minä päihitä yhden teistä, te kuuntelette meitä”, Rotakk jatkoi yhtä kovalla äänellä, mikä melkein sai pyynnön kuulostamaan enemmänkin käskyltä.

”Minä hoidan tämän”, Pegghu sanoi päättäväisesti Valon Toalle ja nousi pois moottoripyörästä.
”Mitä? Ei, minä hoidan tämän. Ei huolta”, Domek ehti pysäyttää hänet ennen kuin matoralainen astui areenaan. ”Minähän tämän sotkun aiheutin...”
”Mutta...”
”Se on mitä Toan kuuluu tehdä”, Domek käveli kunnes oli metrien etäisyydestä Rotakkista.
Virne ilmestyi Rotakkin kasvoihin. Hän otti taskuistaan erilaisia veitsiä, jotka hän heitti syrjään. Sitten hän riisui nahkatakkinsa pois ja heitti myös kolmion muotoiset aurinkolasinsa. Domek heitti oman aseensa Pegghulle vartioitavaksi.
”HAAAAAAAARRRGH!” Rotakk karjui sotahuudon pullistaen lihaksiaan Toaa päin. Irnakkin Pirut hurrasivat hänen mukana melkein yhtä kovaäänisesti.
Domek oli hiukan ymmällä mutta myös huvittunut. Hän vastasi ottamalla perinteisen taisteluasennonsa ja karjui oman sotahuudon.
”TOOOOOOOOOOH!”
Toan huutoa seurasi petyttävä hiljaisuus kaikilta. Domek rykäisi hiukan. Pegghu vain katseli tolkuttomasti ja hieroi takaraivoaan hieman turhautuneena.

Kampailijat olivat nyt valmiina. Toa ja skakdi tuijottivat toisiaan intensiivisesti. Taustalla ei kuullut enää muuta kuin tuulivirtaus ja jalanpohjien osuminen ohuen hiekkakerroksen päälle, taistelijoiden seuratessaan hienovaraisesti toistensa sivuaskelia.
Yksikin äkillinen liike voisi koitua suureksi virheeksi.

”Voitakohan pomo?”
”Suu kiinni Lekuri”



Viimein, Rotakk heitti oikean nyrkkinsä Toaa päin. Toa väisti nopeasti oikealle ja hakkasi samalla kädenpohjalla Rotakkin olkapäähän.
Skakdi melkein liukastui liian äkillisen ja epäonnistuneen lyönnin takia. Rotakk yritti kestää Toan iskun ja lievän nöyryytyksen ja kääntyi takaisin häntä päin.
Domek piti asennonsa vakaana.
”Hmph”, heikko virne palasi takaisin Rotakkin kasvoille.
Skakdi käveli Toan ympärillä, mutta Toa seisoi vain paikallaan seuraten hänen liikkeitä.

Skakdi puristi kätensä nyrkkiin ja heitti vahvan vasen koukun. Valon Toa torjui skakdin lyönnit nopeilla käden liikkeillä. Toinen luuvitonen lensi, mutta Toa vältti osuman. Hän iski heti takasin kämmenellä skakdin ylävatsaan.

Rotakk jarrutti jaloillaan ettei kaatuisi ja kesti kivun. Hän palautti katseensa Toaa kohti yhtä kopealla ilmeellä. Skakdi sylki sivulle näyttääkseen välinpitämättömältä.

Ilmapiiri oli taistelijoiden ympärillä kireä.
Pegghu sekä Irnakkin Pirut seurasivat keskittyneesti eivätkä päästäneet yhtään ääntä, mikä oli varsin yllättävää moottoripyöräilijöiden kohdalla.

Domekin näkö alkoi sumenea hivenen, mitä hän arveli johtuneen edellisestä taistelusta. Siitä huolimatta Domek pysyi keskittyneenä ja piti taisteluasennonsa pystyssä.

Rotakk heitti raivokkaasti oikealla koukulla Toan rintakehä kohti. Toa ehti estää iskun, jolloin Rotakk iski heti toisella nyrkillä vyötäröä kohti. Domek torjui lyömällä kädenpohjansa skakdin käsivarteen. Skakdi jatkoi hyökkäystä väkevällä oikeayläkoukulla, minkä Toa pyyhkäisi sivulle käsivarrellaan ja iski uudelleen kämmenellä skakdin oikeaan rintakehään. Rotakk oli kaatua huonon jalansijan takia.

Domek tunsi yhtäkkiä olonsa hieman veltoksi, mutta laittoi senkin väsymyksen piikkiin.

Rotakkin saadessaan takaisin tasapainonsa hän löi uudelleen Toaa päin. Domek puolustautui oikealla kädellä. Silloin skakdi iski heti ankaralla potkulla. Toa suojautui nopeasti toisella kädellä, yllättynyt hyökkäyksen vahvuudesta.
Rotakkin heitti lujasti toisen luunelosensa perään ja osui Toan kasvoihin.

Pegghu hätkähti ja Irnakkin Pirut hurrasivat äänekkäästi. Rotakk käski heidät hiljenemään heti.

Toa pysäytti oikealla jalallaan kaatumisen.
Jos Domek olisi voinut, hän olisi läimäyttänyt itseään siitä kuinka hän ei puolustautunut niinkin yksinkertaiselta iskulta. Rotakkin ego parantui hiukan onnistuneesta iskusta ja hän hymähti.

Domek puristi tiukasti kätensä nyrkkiin. Tämän pitää saada loppumaan nopeasti.
Skakdi hyökkäsi uudelleen, tällä kertaa paljon nopeammin kuin ennen. Domek vältti tämän lyönnit. Skakdi potkaisi uudelleen, Toa käytti molemmat kädet iskun torjumiseen. Skakdi yritti uudelleen osua vasemmalla nyrkillä. Domek suojasi nopeasti kyynärvarrella ja huitaisi skakdin vasemman käden torjumaan hänen omaa oikeaa koukkua. Rotakkin keskivartalo oli nyt vailla suojaa.
Domek iski sarjassa kahden nyrkkinsä skakdin kehoon ja lopetti työntämällä hänet kumoon.

Pegghu hurrasi hiljaa Domekin tuloksellisista lyönneistä.
Mutta Skakdi ei vieläkään pysynyt maassa. Hän nosti itsensä ylös, samalla läimäytäen vihapäissään maata. Hiekantomu kellui ilmassa.
Valon Toan näkö heikkeni vielä enemmän. Kaikki hänen edessä alkoi huojuta. Ei liian paljon, mutta tarpeeksi samaan Toaa voimaan hieman pahoin.
Rotakk nousi jaloilleen ja melkein heti heitti aggressiivisesti nyrkkejään Toaa kohti.
Toa torjui iskut, mikä vain raivostutti Rotakkia enemmän.
Rotakk hyökkäsi voimakkaasti etupotkulla, mutta Toa väisti toiselle puolelle potkua, iskien vastaan sivupotkulla. Siitä huolimatta Rotakk pakotti pysymään silti jaloillaan.

”Valon Edustaja”

Domek kuuli yhtäkkiä äänen kaikuvan hänen korvissaan, mikä hätkähti ja häkellytti Toaa.
Rotakk heitti vahvan nyrkin työntäen melkein kehonsa sen kanssa. Domek ehti juuri ja juuri väistyä ja työntää Skakdin iskun sivulle. Rotakk iski sen jälkeen toisella koukulla Toaa kohti, jonka hän torjui käden pyyhkäisyllä. Domek osui takanyrkillä Rotakkin kasvoihin, kaataen skakdi uudelleen maahan.

”Valon Edustaja”

Yhtäkkiä, kireä aristus alkoi puristaa Valon Toan päätä. Domek yritti lieventää sitä puristamalla kätensä päätään vasten, mutta se ei auttanut paljon.
Irnakkin Pirut ihmettelivät tästä ja Pegghua alkoi vähitellen huolestua.

Rotakk nosti itsensä vähitellen jaloilleen. Hän oli alkamassa viimein väsyä taistelusta.
”No niin”, Skakdi pyyhki suunsa ja huusi Toaa päin. ”Anna palaa, vanhus.”

Rotakk imitoi Toan sivupotkua. Toa torjui hyökkäyksen, mutta ei pystynyt keskittymään enää taisteluun. Skakdi onnistui osumaan Toan vatsaan. Domek yritti iskeä vastaan, mutta Rotakk ehti lyömään hänet maahan ennen kuin hän huomasikaan.

”Valon Edustaja”

”Valon Edustaja”

”Valon Edustaja”

Äänet kuuluivat yhä kovemmin Toan korvissa, samalla hänen päänsä särki yhä enemmän. Hiki valui Toan otsalla. Hän ei enää kyennyt nousta maasta kunnolla. Maailma alkoi huojua Domekin ympärillä hänen yrittäessään pysyä pystyssä, eikä hän kyennyt pitämään katsetta skakdiin.
Rotakk löi uudestaan Toaa, joka hädin tuskin pystyi seisomaan kunnolla. Skakdi sekä riemuitsi että myös erittäin hämmentynyt Toan tilasta, mikä vei huomattavan osan hänen voitonriemusta.
”Mikä hätänä, Toa?” Rotakk kysyi pöyhkeilevästi.

Kaksi hahmoa ilmestyi Domekin silmiin. Hahmot olivat ainoa asia minkä hän näki tarkasti. Hahmot eivät seisoneet maan päällä. Ne ulottivat kätensä Toaa päin.

”Valon Edustaja, tulimme hakemaan sinut”.

Domek huusi. Mitä hän näki oli jotain mitä hän ei koskaan halunnut kohdata uudestaan.

”Domek!” Pegghu juoksi nopeasti Toaa päin auttamaan häntä. Mutta yksi Irnakkin Piruista pysäytti hänet ennen kuin hän pääsi etenemään.
”Sori, taistelun säännöt”, skakdi sanoi matoralaiselle keveästi. Liian keveästi.
Pegghu nappasi Skakdin nahkatakista vetäen hänet alas, kunnes hän pystyi katsomaan skakdia kasvokkain ja laittoi miekkansa hänen kurkun päälle.
Irnakkin Piru päätti olla ottamatta riskiä oman elämänsä kanssa, vaikka vastassa onkin matoralainen, ja päästi hänet menemään lävitse.
”Domek, mikä hätänä?” matoralainen kysyi hätäisesti pelon valtaamalta Toalta. Valon Toa ei katsonut edes Pegghua päin ja löi hänet pois.
Domek ei lopettanut kauhunhuutojaan. Toa tarttui omaan päähänsä ja näytti kuin melkein repii itseään. Toa horjui satunnaisesti, kunnes hän pääsi vaarallisen lähelle jyrkänteen reunaa.
Pegghu nousi äkkiä ylös iskusta huolimatta ja juoksi Toan perään. Hän tarttui nopeasti Domekin huiviin estääkseen Toan putoamasta. Mutta huivi oli liian löysästi Toan kaulassa.

Pian Pegghun käteen ei enää jäänyt kuin Domekin huivi.

Vaikka jyrkänne ei ollut niinkään korkea ja sen juurella oli kivimäki, joka lievensi hieman putoamista, se ei siltikään auttanut liian paljon.
Valon Toa makasi liikkumatta jyrkänteen alla.

”DOMEK!” Pegghu huusi lohduttomasti Toan perään. Irnakkin Pirut saapuivat myös jyrkänteen reunalle.
”Kurja juttu”, Rotakk puhui itselleen ja liitti kätensä rukoilevaan asentoon. ”Toivomme sinun löytävän rauhaa toisella puolella. Olet ollut hyvä vastustaja”.
”Ei, ei hän voi kuolla”, Pegghu vastasi epätoivoisesti. ”Ehkä hän on vielä elossa, meidän on haettava hänet”
”Sori kamu, mutta nyt kuuntelet meitä”, Rotakk sanoi matoralaiselle ja laittoi aurinkolasinsa päälle. ”Sehän oli sopimus.”
”Ei, hetkinen, ette-”, ennen kuin Pegghu ehtikään sanoa mitään, kaikki pimentyi hänen silmissä.

Skakdit ottivat matoralaisen ja kantoivat hänet heidän mukaan, jättäen Valon Toan ruumiin yksin kallion juurelle.


Tuntematon

Kun Guardian heräsi, ensimmäinen tunne skakdin aivoissa oli sotarumpumainen jyskytys. Kivuliaat tömähdykset kaikuivat läpi sinisen skakdin pääkopan yhtenäisenä tahtina, jonka jokainen isku kovensi päänsärkyä entisestään. Silmien avaaminen ei auttanut, sillä häikäisevä, pirullisen valkoinen valo tulvi välittömästi Guardianin näkökenttään. Skakdi sulki silmänsä miltei välittömästi.
"Au", kuului Guardianin kurkusta käheällä, kuivalla äänellä.

Päänsäryn heikennyttyä hieman vanha Vartija alkoi aistia myös muunlaisia tuntemuksia. Kylmä metalli puristi skakdin ranteiden ympäriltä ja pakotti tämän kädet kiinni toisiinsa. Riuhdottuaan molempia käsiään hetken Guardian ymmärsi, että se ei auttaisi juurikaan. Hän oli käsiraudoissa.

Ha ha ha. Hauska jekku, Tawa.
Käsiraudat olivat painavaa ja tiheää metalliainesta. Klaanin admin tulisi ainoastaan lohkaisemaan hampaansa, jos yrittäisi purra ketjua katki.
Skakdeja ei ollut kuitenkaan onneksi siunattu vain kauniilla hammasrivistöllä. Kun Guardian saisi silmänsä kokonaan auki tuskaisasta valkoisesta valosta huolimatta, käsiraudat maistaisivat plasmakatseen sulattavaa ja kaiken läpäisevää voimaa.

Tai ainakin saisivat, jos Guardianilla ei olisi ollut sillä hetkellä vain yksi silmä.
Guardian pudisti päätään ja luetteli mielessään kaikki skakdin kielen rumimmat kirosanat huomatessaan, että hänen vasemman silmänsä korvaava mekaaninen kiikarilaite seisoi pystyasennossa pienellä pöydällä kuuden metrin päässä hänestä. Guardian itse oli kahlittu monin ketjuin jonkinlaiseen tuoliin, jonka yläpuolella olevasta lampusta heijastui muuten säkkipimeään huoneeseen vitivalkoista valoa kuin taivaan portista.

Silloin harmaa, mustaan pukeutunut Skakdi saapui Adminin eteen. Admin ei tarvinnut edes arvata kuka kyseinen henkilö oli.

"Nukuitko hyvin, rakas Admin?" Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n ivallinen ääni kuului.

Guardian yrittää riuhtoa itseään irti, mutta huomaa että ei pysty siihen.
Hän näyttää päänsärkyiseltä. Kaikki on sumeaa. Lopulta hän saa kohdistettua katseensa Arsteiniin.
Admin on aika vihainen.
"Mitä... miten..."
"Turha yrittää paeta. Yksikin väärä liike ja turvallisuusjärjestelmä varmistaa ettet lähde ulos täältä elävänä", Zorak alkoi hymyillä inhottavasti. Admin yritti vältellä suoraa katsekontaktia, jottei mahdollisesti katkettaisi jokaista hermoaan.
Guardian katseli ainoalla silmällään huoneympäristöä pohdiskelevana. Hän yritti muistaa, mitä ilmalaivassa tapahtui.
"Kredipselleeniä", Zorak vastasi kuin olisi tiennyt mitä Gurvana ajatteli.
Guardian kalpeni, kun muistikuvat kaasun vaikutuksista ja harhakuvista sujahtavat pikakelauksena hänen silmiensä ohi. Se ei ollutkaan painajaista.
Kalpeus muuttuu sekunneissa jälleen raivoksi. Terävät skakdinhampaat ovat puristuneet tiukasti yhteen.
Hän yrittää riuhtoa ruumistaan lähemmäs Arsteinia.
"Sinä... sinä pelkuri!" Guardian puhui hampaiden välistä. "Et sitten voinut vain luovuttaa."

"Se onkin minun parempia puoliani. Sitä paitsi, miksi luovuttaa näin aikaisin?" Zorak hykersi hyvin omahyväisesti hieman. "Mutta on myönnettävä, olet aiheuttanut paljon enemmän ongelmia minulle kuin kukaan muu."
"Paljon kiitoksia siitä", Zorak vastasi yllättävän ehtaalla äänensävyllä.
Guardianin ilmeessä on yllättyneisyyttä. Hän tutkii katseellaan Zorakia, joka seisoo edessä ryhti suorana.
"Pidätkö tätä jonkinlaisena pelinä, Arstein?" Admin sanoi hyvin halveksivasti

"Elämä on peliä, rakas Admin. Kaikki jää siihen, miten teet seuraavan siirtosi", Zorak vastasi sanavalmiina. Tämä vain sai Adminin vieroksua häntä entistä enemmän.

"Olemmeko me kaikki sinun silmissäsi vain nappuloita, Arstein?"
Guardian katsoi Zorakia silmiin pitkään räpäyttämättä. Halveksiva ilme ei värähdäkään. "Voitko katsoa yhtään elävää olentoa ilman, että ajattelet, miten voisit hyötyä siitä?"

"Voi rakas Admin. Rakas... Guardian", Zorak vastasi kuin ei olisi edes kuullut Adminin kysymystä. "Et tietenkään ole pelkkä nappula. Sinä olet arvoiseni pelaaja."
Nämä hämmentävän vilpittömiltä kuulostavat sanat sanottuaan Zorak osoitti Guardiania vasemmalla kädellään. Sinisellä skakdilla kesti hetki huomata, että Zorak osoitti hänen Nynrahin tehtaassa vakavasti vahingoittunutta kylkeään.
Valtava haava oli tikitty umpeen hyvin hygieenisesti ja siististi. Kaikesta huolimatta Guardian ei voinut pakottaa itseään kiittämään Zorakia. Halveksuva ilme ei kadonnut sinisen skakdin jämeriltä kasvoilta, mutta siihen tuli pieni häivähdys hymyä.

"Ja ajatella, että joudumme olemaan vihollisia tässä pelissä", Zorakin äänensävy alkoi tasapainotella limaisuuden ja rehellisen vaikuttavuuden rajalla.

"Pelisi on ohi. Tehdas mureni", Guardian keskeytti. "Shakkimatti. Kuningasvärisuora. Ihan miten vain haluat."
Guardian yritti hymyillä, mutta virne oli enemmänkin vihainen.

"Voi rakas Guardian, et voi rehellisesti kuvitella, että minulla ei olisi ässä hihassani", Zorak hykersi huvittuneesti.
"Tehdas on vain yksi osa minun suurta orkesteriäni. Osa, jonka voin vaihtaa milloin haluan"

Guardian näytti pohdiskelevan.
"En niin. En halua myöntää tätä, mutta olet tätä fiksumpi, Arstein", Guardian myönsi hyvin vastahakoisesti.

Zorak hymyili uudelleen. "Aivan oikein, rakas Guardian."

Guardian miettii tiiviisti. Jokin ei vaikuta täsmäävän.
Nynrahin tehtaan ja Feterrojen menetys olivat epäonnistumisia Arsteinille. Mutta mitä skakditiedemies tarkoitti "ässällä"?

Guardianin katse oli lattiassa, Arsteinin jaloissa. Se nousee kuitenkin vähitellen takaisin harmaan skakdin silmiin.
"Nynrah oli harhautus", Admin alkoi selittää itselle. "Sinä... te halusitte meidät pois Klaanista."
Guardianin ainoa silmä hohti punaisena raivosta. "Miksi?"

"Koska kuten olen sanonut: Arvoiseni pelaaja", Zorak vastasi. "Se ja myös, että yksi minun... liiketovereistani katsoo sinua myös hyvin tärkeänä"

"Älä jauha minulle tätä saastaa, Arstein. Sille, että johdit huomiomme Nynrahille oli joku syy", Guardian vastasi entistä ärtyneempänä.
Mitä te haluatte. Mitä sinä haluat?"

Zorakin ilme muuttui paljon määrittelemättömäksi. Guardian yrittää lukea Zorakin ilmettä kuin hän olisi keskellä jonkinlaista uhkapeliä.

"Muistat kai Zakazin sisällissodan?" yhtäkkiä Zorak alkoi puhua vakavammalla äänensävyllä.

Guardianin katse järkkyy hienovaraisesti, kun Zorak mainitsee sisällissodan. Hän pitää katseensa tiukasti harmaan skakdin silmissä ja nyökkää vaitonaisesti.
"Voiko sellaista unohtaa?"

"Muistat kai sen tunteen jolloin sotaveljesi kaatui sinun vieressäsi? Muistat kai kuinka jokainen hetki oli kuin tasapainottelisit kuoleman ja hengen rajalla? Kuinka sinä et enää taistellut kenenkään muun kuin oman henkesi vuoksi?" Zorak pommitti Guardiania kysymyksillä, jotka kaikki osuivat liian lähelle kotia.
"Muistat kai sen tunteet, kun veit jonkun hengen?

Guardian näyttää epäröivältä. Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana hänen silmissään on jotain muuta kuin inhoa Zorakia kohtaan. Hän siirtää katseensa hitaasti pois Zorakin silmistä ja katsoo pöydällä lojuvaa kiikarisilmäänsä.
Guardian tuijottaa mekaanista silmää ja puhui hiljaa. "Kenen riveissä taistelit, Arstein?"

Zorakin ilme muuttui selvästi paljon vakavammaksi.
"Onko sillä enää väliä?" hän vastasi hyvin tunteettomasti.

Guardianin katse siirtyi takaisin Zorakiin. Hetkellinen empatian hippunen oli kadonnut.
"Eipä kai."

"Me taistelimme omiamme vastaan, Guardian", Zorak selitti. "Skakdit vastaan Skakdit. Me taistelimme omiamme vastaan kuin saastaisia villipetoja.
Ja sitä Skakdit enää ovat: Pelkkiä villipetoja."

Guardian kuunteli nyökkäillen hiljaa. Yllättävää kyllä, hän ei keskeytä Zorakia kertaakaan.
"Mitä ne tekivät harjallesi?" Admin viimein kysyi Zorakin lopettaessaan puheenvuoronsa.
Kysymys näytti yllättävän Arsteinin, tai ainakin Guardian arveli tämän yllättävän.
"Älä teeskentele, että et tiedä, mistä puhun. Voit peittää selkäsi tuolla takilla, mutta olen nähnyt sen jo pitkään", Admin jatkoi kunnes Skakdi tiedemies viimein vastaisi.

"Villipetojen aikaansaatoksia ne ovat, rakas Guardian", Zorak hymyili lievästi, mutta Guardian ei pystynyt määrittämään mitä tunnetta se esitti. "Et uskoisi mitä he tekisivät saadakseen haluamansa. Tiedätkö mitä idän kenraalit käyttivät kuulusteluissaan?"

"En taistellut siellä. Olen kuullut vain... huhuja", Guardian vastasi kuulostamatta siltä, ettei ymmärtäisi mistä hän puhuu.

Zorak hykersi hieman. "Sanotaan, että olin onnekas kun paikka joutui soluttautujien pommittamaksi."

Zorak avasi takkinsa ensimmäiset napit ja näytti useiden syvien arpien ja palovammojen peittämän rintakehän.

"Nämä jäivät muistoksi siitä päivästä."

Guardian irvistää hieman katsellessaan Zorakin irvokasta rintakehää. Ilme kuitenkin tyyntyy nopeasti. Vanha vartija on nähnyt paljon, paljon pahempaa.
"Olemme kaikki sisällissodan lapsia", Guardian sanoi hiljaa enemmän itselleen kuin Zorakille.

"Me olemme samanlaisia", Zorak sulki takkinsa ja jatkoi keskustelua.
"Olemme molemmat kokeneet sodan turmeluksen. Olemme molemmat oman kansamme luopioita."

Guardianin ainoassa silmässä syttyy tuli. Vaikka Guardianin kasvot ovat näennäisesti rauhalliset, näkyy kauas, minkälaista raivoa skakdin sisuksissa kiehuu. Guartsun kämmenet puristuvat nyrkeiksi.
"Meissä ei ole mitään samaa". Skakdin äänensävy on pelottavan rauhallinen, mutta sen alla sykkii jotain voimallisempaa.

"Minä en ymmärrä mitä tarkoitat, rakas Guardian", Zorak näytti ensimmäisen kerran olevan yllättynyt koko keskustelun aikana.
"Olemme molemmat nähneet kuinka oma kansamme tuhosi itsensä, mutta emme itse ole sortuneet heidän tasolle.

Etkö näe, Guardian?

Muistatko minkälainen kansa Skakdi oli ennen Makutan tuloa?"

Guardian nosti koko kehonsa hitaasti ja rauhallisesti niin lähelle Zorakia, kuin oli kahleiden estosta huolimatta mahdollista.
"Minä muistan. Tiedän myös, että niihin aikoihin ei ole enää paluuta", osa Guardianin ärtyneemmästä äänensävystä palasi hieman.
"Sinä olet irvikuva niistä ajoista. Sisällissodan jättämistä kappaleista epätoivoisesti kasaan kursittu tilkkutäkki.
Sinussa on enemmän sisällissotaa kuin haluat myöntää, Arstein."

Guardianin katse siirtyi hänen omiin jalkoihinsa.
Meissä kaikissa on, hän ajatteli tajuntansa syvyyksissä.

Zorak hieroi otsaansa. Hänen tunteettoman ilmeensä alla piili selvä viha ja turhautuneisuutta.
"Olet väärässä Guardian", Zorak puhui paljon matalammin. Skakdi tiedemies käveli pari askelta Guardiania poispäin.
"Tiedätkö, mitä ymmärsin sodan aikana?"

Guardian hiljeni kuuntelemaan.

"Jos oma kansamme ei kykene palaamaan entiseensä, jonkun täytyy opastaa heitä, inspiroida.
Jonkun pitää ottaa Kohtalosta kiinni ja määrätä itse mitä kuuluisi tapahtua."
Zorak kääntyi takaisin Guardianiin päin.

"Me voimme napata Kohtalon, Guardian."

"Me voimme hallita sitä."

Guardian pureskeli Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen sanoja pitkään. Uupunut admin ei ollut täysin varma, uskoiko skakditiedemies omiin haaveisiinsa vilpittömästi vai paistoikovatko tämän puheista vain sisällissodassa repeytyneen järjen kappaleet.
Katsekontakti Zorakiin ei hiipunut.

"Tiedätkö, mitä minä taas ymmärsin?"

Zorak palautti katsekontaktinsa Guardianiin ja hiljeni.

Guardian pudisti päätään. "Ei ole yhtä jumalaa, joka vahtisi meitä. Ei Mata Nuita. Ei Athia. Ei jotain zyglakien skarrararrin meridemonia."
"Kohtaloa ei ole. Ei ole näkymättömän olennon näkymättömiä kätösiä, jotka ohjaavat kaikkea. Ja vaikka Kohtalo olisikin olemassa, en usko sen olevan hyvä ja armollinen."
Punainen tuli syttyi jälleen Guardianin ainoaan silmään.
"Paholainen on kuitenkin olemassa. Hirviöitä on.

Jonkun pitää taistella niitä vastaan."

Guardian katsoi Zorakia räpäyttämättä silmäänsä. Sininen skakdi vaikutti sulkeneen suunsa lopullisesti.

"Niinkö tosiaan arvelet, rakas Guardian?" Zorak katsoi hetken Guardianiin ja käänsi selkänsä.

"Mutta mistä tiedät, kuka on oikea hirviö?" Zorak jatkoi puhettaan. "Yhtä ja oikeaa hyvyyttä tai pahuutta ei ole, rakas Guardian. On vain peli ja sen nappulat. Ja pelimme jatkuu vielä."

Skakdi tiedemies käveli pois huoneesta, mutta Guardian ei käskenyt häntä takaisin. Koko keskustelu painasi hänen mieltään liian paljon, jotta hän pystyisi aloittamaan sitä uudestaan.

Zorakin kävellessään yksin harmaissa käytävissä, hän alkoi pohdiskella erilaisia asioita. Hän toisti ja käänsi keskustelua päässään ja yritti miettiä mitä tulisi nyt tehdä.

Silloin hänen muisti erään asian, joka oli päässyt unohtumaan. Asia ei ollut hänelle liiankaan tärkeä, joten hän ei ole ajatellut siitä pitkään aikaan.
Hän otti taskustaan pienen kommunikointilaitteen ja loi yhteyden Avhrak Feterra Xa:iin.

"Yksikkö Xa, mikä on Sheelikan tilanne?"

[+] Spoiler

Kiva megaviesti on kiva.

Erittäin paljon kiitoksia Guardianille ZMa-keskutelun kanssa

Jake

Klaanin keskuskatu

Notfun nilkutti ärtyneen näköisenä keskuskatua pitkin. Kaikki oli hajonnut, Notfunilla oli puujalka, ja häneltä puuttui toinen käsi. Hän mutisi jotai hipeistä, Jardirtista ja Yön Timosta.

Kun Notfun oli vihdoin pitkän, ihme kyllä, täysin rommittoman matkansa jälkeen klaanin kahviossa, hän näki mustavalkoisen jään Toan. Notfun istahti pöytään.

"Matoro. Mitä hittoa täällä on tapahtunut?", Notfun kysyi.

"Olit hyvin pitkään tajuttomana.. Jardirt lupasi viedä sinut asuntoonsa..", Matoro selitti.

"Tämä selittääkin kaiken. Jardirtillä ei ole asuntoa", Notfun ärisi.

"Hehe... Sinuna tarkistaisin tuon uuden merirosvokapakan kadun toisella puolella, joka ilmestyi tuohon matkamme aikana", Matoro sanoi.

Notfun jupisi jotakin, ja lähti kapakkaa kohti.

BD

Veljeskunnan linnake



"Peelo... minä annan tiedon näille muille ja tulen itse sinne"
Gekko juoksahti ylempään kerrokseen "Tänne hyökätään.", hämmentynyt Matoran katsahti Käsipuolta toaa ja lähti levittämään tietoa. Gekko itse suuntasi kaksi kerrosta alaspäin salaluukulle.

Toa nosti varovaisesti kantta ja katseli hetken ennen kuin teki mitään. Pusikosta kuului voimakasta meteliä. "Peelo, missä sinä olet". Toa kysyi radiopuhelin kumppaniltaan. Peelo vastasi: "Täällä puussa, näet minut kun katsot oikealle ja ylös, se pieni musta piste puolen kilometrin päässä." Gekko tähysteli hetken ja näki mustan olennon puunlatvassa joka vilkutti tälle.
Gekko juoksi kohti Peeloa ja kuulusteli samalla rahinaa pusikossa, sitten jotain heitettiin pusikosta.
"Pentele!", Kranaatti sekä sokaisi, että heitti Gekon parin metrin päähän. Toa otti miltei refleksinomaisesti aseen vyöltään ja tähtäsi pusikkoon. Nähtyään Ruskehatavan olennon kasvot tämä laukaisi ja nazorak parahti tuskasta kun hänen päänsä hapottui mönjäksi. Muutama Nazorak hypääsi ulos pusikosta ja alkoi ampumaan Gekkoa, Matoralainen kuitenkin hoiti nopeasti tilanteen heittämällä yhtä näistä silmään heittotähdellä joka pitäisi piruparan hetken paikallaan.

Gekko otti esiin raskaamman oloisen ja teknisemmän vimpaimen, tilanne oli huono, mutta nyt hänellä oli edes hetki aikaa testata sitä. "Hetkinen... mitäköhän jos paina täst-" Luoteja suorastaan alkoi sataa piileskelevien Nazorakien päälle, pari kuului rääkäisevän, mutta näytti siltä, että nyt kaivattiin jotain muuta järeämmän aseen sijaan, Gekko laukaisia happoaseellaan nazorakia käteen jonka käsi suli pois ja oli kelvoton pitelemään asetta. Peelo oli rynnänyt Gekon suuntaan ja iski veitsellään torakan mahan läpi.

"Saamarin miekka kun meni hajoamaan, tarvitsen lyömäasetta tällaiseen...", Gekko mietti itsekseen. Sitten pusikosta ilmestyi kerralla viisi nazorakia. "Nyt lienee parasta vain juosta...", toa lähti juoksuun Nazorakit kintreillään, samalla Gekko yritti puhua Peelolle joka oli pysynyt syrjemällä: "Peelo, meidän pitää harhauttaa ne pois täältä, jos ne vain löytävät sen luukun niin koko linnoitus on kohta mennyttä. Tule, mennään" Peelo hyppäsi ulos piilostaan ja lähti juoksemaan Gekon perään, nazorakeja alkoi ilmestyä vain lisää ja lisää.
Peelo saavutti Gekon joka oli hiljentänyt vauhtiaan tarkoituksella ja Musta olento kysyi: "Gekko, onko sinulla hajuakaan mihin olemme menossa?", toa vastasi tähän: "Tähänasti suunitelmana on vain juosta päättömästi".

"Kunhan ei nyt vain herätettäisi enempää huomiota"
"Niinkin voi toki käydä, mutta nyt... JUOKSE", Gekko huusi ja väisti singon laukasta joka rusensi heidän vieressään olevan puun. Huvittava kahden olennon järjestämä näky jatkoi matkaansa pusikossa.

DJ Peelo

Veljeskunnan linnakkeen lähistöllä



Peelo ja Gekko juoksivat henkensä edestä raivokasta Nazorak-joukkiota pakoon. Heidän oli saatava Nazorakit mahdollisimman kauas linnakkeen salaisen sisäänkäynnin luota, hinnalla millä hyvänsä. Tästä pitäisi myös selvitä itse hengissä, jotta heistä olisi enemmän apua, mutta hengissä selviämistä hankaloittivat jatkuva luotisade ja Nazorakien laukaisemat raketit, jotka vähän väliä tuhosivat ympäristöä Peelon ja Gekon ympäriltä heidän juostessa pakoon. Peelo hyppäsi isokokoisen Gekon olalle, kaivoi kiväärin selästään ja alkoi tähtäillä takana tulevia Nazorakeja. "Mitä ihmettä si-" "Ole hiljaa ja juokse", Peelo keskeytti hämmentyneen Gekon. Gekko jatkoi juoksemista pitäen vasemmalla kädellään Peelon tasapainossa hänen olallaan.

Nazorakit huutelivat ja kirosivat sitä sun tätä yrittäessään saavuttaa kaksikkoa. Joku muita ylempiarvoisempi jopa kirosi ja sadatti muiden osaamattomuutta. Eräs Nazorak alkoi latamaan sinkoaan ja oli valmiina ampumaan uudelleen. Peelo napautti Gekkoa sormella takaraivoon, saaden Gekon kuulolle. "Yritä olla loikkimatta, nyt on paha paikka", Peelo tokaisi, ja Gekko katsahti hänen kasvoilleen. Hänen ilmeettömästä kaasunaamarista ei voinut päätellä mitään, mutta hänen äänestään suorastaan paistoi omahyväinen itsevarmuus. Taka-alalle jäänyt Nazorak jäi tähtäilemään Gekkoa ja Peeloa singollaan, ja yritti saada lukittua ammuksen heihin. Ja onnistui.

Nazorak laukaisi järeämmänpuoleisen raketin Gekkoa ja Peeloa päin, joka kaarteli epämääräisesti ilmassa yrittäen myötäillä kaksikon liikkeitä. Peelo nosti kiväärinsä, veti syvään henkeä, ja tähtäsi hartaasti. Gekko huomasi tämän, hidasti piirun verran vauhtia, ja yritti juosta mahdollisimman tasaisesti poukkoilematta ympäriinsä. Juostessaan hän vilkaisi taakseen, ja näki lähestyvän ohjuksen. "Ammu se jo!" hän huudahti Peelolla, jolloin Peelo hyssytteli ja jatkoi tähtäämistä. Nazorak huusi edempänä juokseville tovereilleen että väistäisivät, ja he tekivät keskellä tilaa jotta raketti pääsisi lentämään läpi. Raketti lähestyi Nazorakeja, jotka taas olivat kirineet kaksikkoa huomattavan paljon. Peelo naurahti hiljaisesti, ja ampui.

Luoti osui suoraan rakettiin, räjäyttäen sen, ja kaikki Nazorakit sen ympäriltä. Gekko ja Peelo heittivät ylävitosen, jonka jälkeen Peelo ponkaisi Gekon olalta, ja jatkoi itse juoksemista. Muutama Nazorakien joukosta jäljelle jäänyt yksikkö kiiruhti jo hälvenevän savupilven keskelle, ja yksi viimeisiä hengenvetojaan vetelevä ryhmän komentaja tokaisi näille "Älkää päästäkö niitä karkuun idiootit", jolloin hän päästi hiljaisen parkaisun, ja veti veltoksi maahan. Nazorakit nousivat äkkiä pystyyn, kaksi niistä jatkoi juoksemistä, ja kolmas jäi puhumaan radiopuhelimeen. "Tarvitsemme auttavaa kättänne."

Peelo ja Gekko olivat jo turvallisen välimatkan päässä jahtaajistaan, ja pitivät hetken hengähdystauon. Gekko katsahti Peeloa päin, ja nosti kasvoilleen onnittelevan virneen. "Hyvin ammuttu", hän naurahti. Peelo ei sanonut mitään, ja kiipesi lähimmän puun rukoa pitkin ylemmäs tarkkailemaan tilannetta. Ketään ei näkynyt, hyvä näin. Hän loikkasi takaisin alas, ja selitti Gekolle "Jos kierrämme oikealta tuon tiheämmän osan kautta, meillä on paremmat mahdollisuudet päästä takaisin oviaukolle huomaamatta". Gekko nyökkäsi, ja kaksikko lähti tepastelemaan takaisin oviaukkoa kohti.

Jonkun ajan päästä, linnakkeen sisäänpääsyn alueella

Paikalle oltiin lähetetty kolme Nazorakia tutkimaan ympäristöä, ja mahdollisia johtolankoja sisäänpääsyn löytämiseen. Eräs Nazorak tutkiskeli maata, joka oli tiheän kasivillisuuden peitossa. Astellessaan ympäriinsä hän kuuli kolahduksen jalkansa alta, katsahti alas, ja huikkasi kahdelle muulle "Taisin löytää jotain". Kauempana, puiden takana ympärsitöä tutkinut Nazorak oli jo vastaamassa huutoon. "Lähden tulemaan sin-" ja siinä samassa hänen kurkusta pilkisti terä, rajun verenpurskahduksen saattelemana. Peelo väänsi terää oikealle, viiltäen Nazorakin pään melkein irti. Kaksi muuta nostivat aseensa ja lähestyivät nyt kuollutta toveriaan. Ennen kuin he edes ehtivät saada katsekontaktia kuolleeseen toveriinsa, Gekko hyppäsi korkeammalta toisen niskaan, kaataen tämän vatsalleen maahan. Nazorak parahti, ja ennen kuin ehti tönäistä Gekkoa pois selästään, Gekko polkaisi hänen päätänsä väkivaltaisesti, rusentaen sen. Toinen nazorakeista oli jo valmiina tulittamaan, mutta Peelo huitaisi kiväärin pois hänen kädestään, johon Nazorak vastasi oikealla suoralla, jonka Peelo torjui kyynerpäällään. Juuri kun Peelo oli sivaltamassa Nazorakin pään irti, Gekko ampui sitä päähän happoaseellaan, sulattaen sen.

Peelo katsoi kuolevaa Nazorakia, käänsi katseensa kohti Gekkoa, ja tokaisi tympääntyneenä "Se oli minun tappo."

MahriKing

Welcome to the jungle!



Metallinen kalahdus kaikui pitkin öistä viidakkoa kahden miekan iskeytyessä toisiaan vasten. Nazorakien eversti ja ninjaveljeskunnan johtaja jakoivat tiukan katseen keskenään silmästä silmään. Kumpaisenkin taistelijan äärimmilleen jännittynyt miekkakäsi tärisi kummankin yrittäessä työntää toista voimakkaammin kauemmas, molempien painaessa jalkojensa kynnet mahdollisimman jykevästi maahan. Niin Ämkoo kuin 437:kin loi hetkellisen katseen vastustajansa aseeseen. Kumpikin osoitti täydellistä kestävyyttä sekä tehokkuutta. Pian aseiden kontaktissa syntynyt voima kuitenkin vapautui ja kumpikin kamppailijoista lennähti taaksepäin. Huojuva Mäksä joutui tekemään kaikkensa säilytääkseen tasapainonsa. Hänen vastustajansa mekaaninen jalka ilmeisesti ei totellut painovoiman lakeja.

Hiljaisuus laskeutui metsään kummankin soturin ottaessa tukevamman asennon. Ämkoo ja 437 päästivät muutaman äänekkään hengähdyksen.

"Alan päästä jyvälle tuosta tekniikasta", 437 ajatteli ja laski hieman teräänsä. "Klaanilainen luottaa nopeuteensa, muttei pärjää keholleni raa'assa voimassa. Jos saan täyden osuman tuosta miekasta, peli on pelattu. En anna sen tapahtua."

437:n asekäsi päästi kevyen sihahduksen samalla kun kädestä esiin työntyvä miekka lyheni hieman. Samalla kädestä työntyi myös esiin lyhyt kenttäpuukko, jonka Eversti kiskaisi irti ja poimi sitten toiseen käteensä. Kahdella terällä aseistautunut torakka lähti harppomaan Klaanin adminia kohti.

Ämkoo ei jäänyt ihmettelemään, vaan heilautti miekkansa pituussuunnassa kehonsa sivulle ottaakseen vauhtia tehokkaaseen pistoliikkeeseen. Valkea katana välähti kuunvalon loistaessa sen terää pitkin ja eversti sai nähdä vaivaa väistääkseen äkkinäisen iskun. Torakka onnistui varomaan lähestyvää terää heittäytymällä hieman taaemmas ja heittämällä samalla kantamansa puukon klaanilaisen kasvoja kohti.

Silloin miekkapaholainen teki kuitenkin nimelleen kunniaa. Pikainen kiskaisu toi miekan takaisin Ämkoon etualalle torjuen samalla ilman halki viilettävän puukon ohjaten sen kauas metsän pimeyteen. Liike jatkui Ämkoon ottaessa pitkän askeleen edemmäs ja tarttuen samalla miekkaansa kaksin käsin.

Korkeassa kaaressa tapahtuva viilto miltei tavoitti everstin, joka horjahti äkillisen väistönsä voimasta taaemmas joutuen väistämään seuraavan lyönnin kierähtämällä maata pitkin sivuun.

Tottumattomaan silmään Ämkoon seuraava liike olisi saattanut näyttää miltei tanssilta, mutta eversti tunnisti monimutkaisen koreografian. Nazorak katsoi hämmästyneenä kun admin hyppäsi vauhtia otettuaan ilmaan heittäytyen samalla vaakatasoon, pyöri villisti ja jakeli samalla torakkaa kohti useita taitavasti tähdättyjä pistoja. Sitten toinen Ämkoon jalka käväisi maassa ja miekkapiru lennähti miekka ojossa everstiä kohti.

Legendaarinen katana oli vähällä tehdä tuttavuutta everstin rinnuksen kanssa, mutta nazorak ennätti viime hetkellä käynnistää selkäänsä asennetut suihkumoottorit. Lentolaitteella ei ollut aikaa kerätä tarpeeksi voimaa taivaalle nousemiseen, mutta eversti sai suihkumoottoreista kuitenkin juuri tarpeeksi lisäenergiaa hypätäkseen pois huippunopean miekaniskun tieltä. Ämkoon katse seurasi loitommas laskeutuvaa nazorakia.

"Hieno väistö", Ämkoo mainitsi. Nazorak ei ollut varma aistiko tämä Ämkoon äänessä ihailua vaiko ironiaa, mutta sillä ei ollut väliä.
"Minä tunnen tuon miekkatekniikan", 437 puhui. Nazorakin äänestä paistoi hämmennys kun tämä jatkoi:
"Aamuyön muaka. Tuon taitajia ei pitäisi olla enää hengissä."

Ämkoo yllättyi saadessaan näyttöä torakan tiedoista. Pienen yllättyneisyyden päätteeksi miekkamies naurahti, ja vastasi:
"Silti seison tässä edessäsi."

"Valkean turagan oppeja", 437 jatkoi. "Joillekin tuo kaikki on pelkkää legendaa."
"Vanhus elää ja voi hyvin", Ämkoo sanoi ja kohotti asettaan. "Voin viedä tälle kuolinterveisesi."

Eversti nauroi ääneen ja käynnisti suihkumoottorinsa uudelleen. Moottorien ladattua itsensä täyteen voimaansa nazorak ponnisti ja sanoi:
"Ei ole tarvetta."

Sitten torakka lähti syöksymään huimaa vauhtia Ämkoota kohti. Miekkamies yritti väistää laitonta vauhtia kohti syöksyvän eliittisotilaan, mutta eversti kykeni luonnollisesti ohjaamaan lentonsa suuntaa. Edes Ämkoon uhmakas miekanisku ei riittänyt pysäyttämään hyökkäyksen omalla terällään torjuvaa torakkaa ja nazorak pamahti koko painollaan vihollistaan vasten.

Metsässä rymisi Ämkoon lentäessä saamansa iskun voimasta pitkälle paksujen puiden sekaan. 437 ei antanut vastustajalleen aikaa toipua iskusta vaan jatkoi vauhdikasta lentoaan suoraan tätä kohti. Tämä koitui kuitenkin osaltaan myös everstin tappioksi, sillä lähestyttyään Ämkoota tarpeeksi sai torakka kokea tuntuvan iskun loisteellaan metsän verenpunaiseksi värjänneestä varjonyrkistä.

Iskuja sateli puoleen jos toiseen kaksikon kiitäessä rakettimoottorien huimalla vauhdilla pitkin metsän pohjakerrosta. Ämkoo onnistui useaan otteeseen torjumaan miekallaan torakan pitkän teräaseen harkitut lyönnit, mutta jokainen torjunta heitti klaanilaisen taaemmas juuri sillä samalla vauhdilla jolla nazorak kulki. Aluskasvillisuus sai väistyä vimmatusti toisiaan teräasein sohivan kaksikon tieltä samalla kun näiden vauhdikas kulku vei taistelun lähemmäs ja lähemmäs metsän rantapuolta.

[spoil][/spoil]

Donny

Viidakkosaari, rantametsä

Viidakon suojissa koko pitkän ikänsä elänyt rupinen lehtisammakko oikoi raajojaan ja nousi varovasti ylös. Öisen metsän pohjalle hetki sitten katkenneelta vakio-oksaltaan pudonnut kostea möngertäjä katseli hämillään ympärilleen, lipoi kieltään ja loikkasi sitten suojaan läheisen mättään taakse. Sammakko ei saanut koskaan tietää mikä sen oli juuri ohittanut.



Muut metsän eläjät tajusivat kuitenkin väistyä ajoissa pois eversti 437:n helvetillisesti jylisevän hahmon tieltä. Torakan selkää koristava suihkumoottoriviritelmä pahoinpiteli metelillään nazorakin korvia, mutta se ei kuitenkaan vienyt everstin huomiota pois tämän edellä loikkivasta ninjasta. Nazorak sai kerta toisensa jälkeen Ämkoon kiinni suunnattomalla vauhdillaan, mutta admin onnistui kuitenkin aina torjumaan torakan väkivaltaisen töytäisyn joko miekallaan tai energiakädellään.

Metsän poikki miltei lentävä Mäksä huitoi miekallaan vinhasti, mutta kuitenkin harkitusti. Oli ainoastaan ympäröivän pimeyden ja nazorakin huiman vauhdin ansiota, että everstin kaula ei ottanut osumaa huippuunsa hiotusta teräaseesta. Iskujen osumatarkkuutta heikensi myös Ämkoon jatkuva tarve varoa metsän oksistoa ja muuta kasvillisuutta. Tämä ei ollut lainkaan helppoa johtuen siitä seikasta, että klaanilaisen vihreänmustat jalat eivät ennättäneet tavoittamaan maata juuri lainkaan.

Vauhdin hurman ja tilanteen yleisen kaoottisuuden nostattama taisteluvimma sai everstin silmät kiilumaan silkasta innosta. Nazorak-sotilaan raivokas nauru raikui suihkumoottorien väkivaltaisen jyminän taustalla, ja eliittisoturi näytti maata viistäen lentäessään kerrassaan hirviömäiseltä. Tästä huolimatta paljolti järkyttävämpienkin näkyjen kovettama Ämkoo ei pelännyt. Yhtälailla taistelun innoittama miekkasoturi purskahti kauhistuttavaan nauruun, ja metsän halki kiitävä teräasein varustettu kaksikko muuttui sillä hetkellä kirjaimellisesti painajaismateriaaliksi.

Miekkojen iskut seurasivat toisiaan. 437 pisti miekkansa kärjellä suoraan kohti Mäksän rintaa, mutta tämä väisti iskun täpärästi mätkäisten torakan miekan omallaan viistämään maata. Mäksä iski toisen jalkansa ohittamaansa oksaan suorittaen täten tyylikkään pyörähdyksen. Samaan aikaan klaanilaisen toisen jalan kantapää osui lähes tarkalleen 437:n mekaaniseen silmään. Mäksä vaihtoi nopeasti jalkaa, suunnaten seuraavan potkunsa torakan metalliseen kylkeen. Yhä valtavalla vauhdilla kiitävä 437 lennähti hieman poispäin vastustajastaan. Hänen mekaanisen silmänsä kuva rätisi.

Mekaanisen silmän virhekuvan hämmentämä nazorak ei ehtinyt väistää ajoissa kohdalle sattunutta ikivanhaa oksankarahkaa. Oksa räsähti kappaleiksi osuessaan epätoivoisen väistöliikkeen suorittaman nazorakin lentopeliin, ja osuman saatuaan toinen suihkumoottoreista päätti lakata toimimasta. 437 ei onnistunut enää kontrolloimaan lentoaan, ja nazorak singahti täysin holtittomasti Ämkoota kohti, vieden tämän mukanaan.

Pian maanläheisen lentoradan omaava pari lennähti ulos metsästä. Nazorakin suihkumoottorit pettivät lopullisesti samalla kun torakka yritti hätäisesti tavoitella jaloillaan maata. Tämä onnistui, ja 437 mätkähti rannan vaalealle hietikolle samalla kun Ämkoo heittäytyi paljon kauemmas. Ämkoon tumma viitta pelmahti adminin epäonnistuttua laskeutumaan jaloilleen, ja hetken kumpainenkin kamppailijoista makasi paikoillaan hämärällä rannalla.

Lopulta äkkinäisen juonenkäänteen sekoittama nazorak onnistui kokoamaan ajatuksensa. 437 avasi silmänsä huomatakseen, että Ämkoo oli jo kohonnut istumaan.



"Olet todellakin arvoiseni vastustaja", 437 tokaisi ja nousi pystyyn suihkumoottorien pettämisen aiheuttaman savun ja tomun keskeltä. "Mutta miekkatekniikkasi ei riitä peittoamiseeni."

Ämkoo yskäisi pölyä keuhkoistaan ja nousi seisomaan nojaten miekkaansa. Miekkasankari vastasi torakan uhitteluun ainoastaan terävällä katseella.

"Sinä et ymmärrä, klaanilainen. Vaikka miekkasi onkin väkevä, se on silti vain miekka. Kun sinut erottaa aseestasi, olet täysin tarpeeton. Mutta katso minua. Vahvin aseeni olen minä itse."

Eversti otti vauhtia ja lähti juoksemaan kauempana hietikolla seisovaa klaanin adminia kohti. Everstin yllätykseksi Ämkoo jäi kuitenkin seisomaan paikoilleen, pidellen miekkaansa veltosti sivullaan.

"Itse et ymmärrä", miekkapaholainen murahti katsoen vakavana lähemmäs syöksyvää torakkaeverstiä. Nazorak kuuli tämän, ja kuvitteli klaanilaisen pitävän tätä suorastaan pilkkanaan.

Eversti karjaisi ja heilautti asekättään kaikin voimin osoittaen sen pisimmällä terällä suoraan vastustajansa vihreitä kasvoja kohti. Ämkoo ei edes yrittänyt kohottaa teräänsä vastaamaan iskuun.

Verenpunaisena välkkyvän energiakouran raaka hohde oli vähällä sokaista everstin kun Ämkoo tarttui kasvojensa tasalla viilettävään nazorak-terään puhtaasta varjoenergiasta koostuvalla nyrkillään. Energiakäden raa'an voiman turvin onnistui admin kiskomaan everstin lähemmäs, potkaisten samalla tätä jalkaan. Nazorak horjahti vastustajansa vierelle, joka yhä piteli kiinni torakan kädestä työntyvästä teräaseesta. Pian Ämkoo päästi kuitenkin irti, kohotti miekkaansa ja iski.

437:n entisen miekan katkaistu terä pyöri villisti ilmassa ja upposi sitten kymmenten metrien päässä kasvavan puun paksuun runkoon. Eversti tuijotti katkenneen teränsä perään, ärähti sitten ja muisti hypätä pakoon uuden iskun pelossa. Ämkoo ei kuitenkaan lyönyt, vaan painoi valkean samuraimiekan huolellisesti huotraansa, tuhahti ja katsoi sitten everstiä.

"Jos voimani olisivat lähtöisin tästä miekasta eivätkä itsestäni, jääsaarella kuollut haarniskoitu toverisi olisi nujertanut minut jo aikoja sitten", Ämkoo puhui ja päästi irti vyötäisillään roikkuvasta aseestaan. "Mutta niin ei ole. Minä selvisin valkean turagan koulutuksesta kauan ennen kuin olin koskenut yhteenkään miekkaan."

Ämkoo kohotti punahehkuisen nyrkkinsä kasvojensa tasalle, avasi sen ja heilautti sitten sormiaan kutsuvasti.

"Ala tulla", Ämkoo sanoi. "En miekkaile aseetonta vastustajaa vastaan. Näytän sinulle turaga Bakmein tyhjän käden tekniikan."

Everstiä ei tarvinnut käskeä. Mielenkiinto paistoi verenhimoisen nazorakin silmistä tämän iskiessä nyrkkinsä yhteen ja lähtiessä samalla astelemaan vahvoin askelin Ämkoota kohti.

[spoil][/spoil]

Makuta Nui

Nazorak-pesät, yksityinen kokoushuone



”Neljä tuntia. 12 minuuttia. 32.6 sekuntia”, kaikui Nazorak-kenraali 001:n karismaattinen ääni läpi heikosti valaistun kokoushuoneen.

Kenraali 001 asteli ryhdikkäin marssiaskelin kokoushuoneeseen, jossa odotti vain kaksi henkilöä hänen lisäkseen: Makuta Abzumo ja skakdi Gaggulabio. Huoneen takaseinällä oli suuri holografinen näyttö, joka toimi huoneen ainoana valonlähteenä näyttäen videokuvaa nazorakien lippulaiva Koin tuhosta. Itsestään uudelleen käynnistyvässä videokuvassa mahtava ilma-alus räjähti liekehtiviksi kappaleiksi meren yllä uudelleen ja uudelleen valaisten melkein koko synkän kokoushuoneen vaikuttavalla oranssilla hehkulla. Makuta Abzumo istui tuolinsa takana niin, että hänen kasvonsa jäivät täysin varjoon ja vain punaiset silmät hehkuivat pimeyden syvyydestä, jonne holografisen näytön valo ei heijastunut. Gaggulabio oli nojannut tuolillaan tylsistyneenä keskellä kokoustilaa seisovaa pöytää vasten, mutta nousi kenraalin nähdessään salamannopeasti ryhdikkäämpään asentoon.

”Oppikaa tämä, liittolaiseni. Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia. Säälittävät matoranit vastaan mahtava Nazorak-imperiumi”, kenraali jatkoi, kävellen kokouspöydän taakse ja kääntäen selkänsä suurelle näytölle. Nazorak-johtajan mainitsema luku vilkkui suuren näytön vasemmassa yläkulmassa punaisilla numeroilla. ”Vihollisen aliarviointi johtaa kuolemaan. Ylpeys on heikkous.”

Kenraali seisoi kokouspöydän edessä hetken ylpeän näköisenä, ja takaseinän videolla uusiutuva räjähdys värjäsi hänen ylvään viittansa oranssiksi muutamiksi sekunneiksi. Gaggulabio lysähti jälleen ryhdittömään asentoon pöydän toisella puolella.

”Teidän ilmaiskussanne ei ollut mitään järkeä", Gaggulabio sanoi äänessään sekä välinpitämättömyyttä että ärtymystä. "Se oli itsemurha.”
Kenraali vilkaisi vihaisena skakdiin. ”Itsemurha, Gaggulabio?” Abzumon silmät kiiluivat varjoista ilmeettöminä.
”Olen eri mieltä", Kenraali jatkoi pohdiskelevana. ”Tohtori 006 kutsuisi tätä… tieteelliseksi kokeeksi”, 001 sanoi ovelasti.
”Jos tämä oli tieteellinen koe, se epäonnistui. Eikö niin?” Gaggulabio mutisi. ”En näe mitään voittoa hyökkäysjoukon täydellisessä tuhossa.”

001 tuijotti Gaggulabiota ilmeettömänä. ”Opetettiinko Zakazin sisällissodassa strategista ajattelua?”
”Zakazilla riitti, että omisti enemmän tulivoimaa kuin vastustaja.”
”Sssskakdit ovatkin aina olleet… barbaareja”, Abzumo naurahti kuivasti.
”Siitä minä heille maksankin”, 001 hymähti melkein hyväntuulisesti, mutta torakkajohtajan ilme kertoi muuta. ”Ja tulivoima on tärkeää, liittolaiseni. Teillä on sitä. Tämä sota tarvitsee sitä.”
001 piti puheessaan hetkellisen tauon ennen kuin kumartui Gaggulabiota kohti, pitäen molemmilla hyönteiskäsillään kiinni kokouspöydästä. Torakkajohtaja yritti piilottaa ärtymystään ammattimaisesti asiallisen ilmeen ja äänensävyn taakse.
”Strategioitasi en taas tarvitse”, 001 lausui artikuloiden hyvin tasaisesti. ”Tämä hyökkäys toi Nazorakien vakoiluyksikölle tuntikaupalla videokuvaa Klaanin Laivaston puolustuksesta.”

Oli pienen hetken ajan hiljaista. Gaggulabio raapi terävällä skakdinkynnellään sotavasaramaista skakdileukaansa ja näytti pohtivan hieman, oliko häntä jotenkin loukattu. Sitten 001 jatkoi: ”Nyt tiedämme, mihin he pystyvät. En halua jättää mitään yllätyksen varaan.”
Skakdikenraali joutui nöyrtymään torakan edessä. Hän tajusi 001:n olevan oikeassa, vaikkei halunnut myöntää sitä.
”Tiedämmekö?” Abzumo kysyi hymyillen maireasti. ”Tiedämmekö yhden hyökkäyksen perusteella, mihin Klaani pysssstyy? Tiedämmekö, mikä on heidän täyssssi puolussstusssvoimansssa, jossss hyökkäämme ssssilloin, kun he ovat toipumassssa ja vajain joukoin paikalla?”
001 kääntyi Abzumon puoleen sotilaallisen jäykästi kuin mekaaninen robotti.
”Samaan aikaan ilmaiskun kanssa 003:n joukot alkoivat vallata pientä viidakkosaarta Klaanin eteläpuolella. Tämä saari on kohta käsissämme”, hän sanoi kireästi, puristaen puoliksi huomaamattaan vasemman kämmenensä nyrkkiin, kuin tarttuen johonkin näkymättömään. Tähän Abzumo vastasi ovelan näköisenä: ”Miksi pieni ssssaari olisssi meille tärkeä?”

”Tämä saari on täydellisessä paikassa puolustaakseen Bio-Klaanin linnoitusta eteläisiltä hyökkäyksiltä. Se on siksi myös täydellinen paikka valtausjoukon piilottamiselle”, 001 vastasi. ”Abzumo, liittolaiseni. Miksi antaisimme Klaanin palautua täyteen puolustusvoimaan? Miksi antaisimme heidän toipua tästä iskusta?”
Abzumo nyökkäsi pitkään ymmärtäväisen näköisenä, vilauttaen pientä käärmemäistä hymyä varjoista.”Steve, entäpä sssaaren asutussss?”
”Mitä olen kuullut, saaren valloitus ei suju lainkaan suunnitellusti. Ilmavoimat eivät hallitse maataistelua”, Gaggulabio pisti väliin omahyväisesti.

Kenraali huokaisi. ”Ymmärrän huolenaiheenne. Voin kuitenkin vakuuttaa, että saari tulee olemaan meidän päivien sisällä”, 001 tuhahti itsevarmana.
Ja jos se ei onnistu, tiedän kyllä, kenestä tulee toukkien aamupalaa ensimmäisenä, hän jatkoi ajatuksissaan.
Abzumo vetäytyi takaisin tuolinsa perälle ja hänen nuolenkärkiä muistuttavat kyntensä riipivät pöydän puiseen pintaan pitkät urat.
”Mutta mitä herra kivipää on sssaanut aikaan koko tänä aikana?” makuta kysyi ivallisesti. ”Missstä Steve on maksanut teille koko tämän ajan?”
Kuullessaan sanan ”Steve” 001 vilkaisi pikaisesti ärtyneenä Abzumoa. Torakkajohtaja ei kuitenkaan vaivautunut keskeyttämään Abzumoa, sillä tämän kysymys kiinnosti myös häntä.
”Tässä on vähän paha tehdä mitään, kun emme saa hyökätä minnekään. Olemme täällä vain, koska palkka juoksee”, Gaggulabio ilmoitti närkästyneenä. Hän ei pitänyt makutan äänensävystä laisinkaan. 001 käänsi katseensa takaisin skakdijohtajaan.
”Kuinka paljon joukkoja sinulla on, Gaggulabio?” hän kysyi kohottaen kulmaansa.
”Kaksisataa skakdia”, Gaggulabio arvioi summittaisesti kalkinvalkoiset hampaat vilkkuen ja äänensävy omahyväisyyttä tihkuen.
”Kuinka tottuneita joukkosi ovat taistelemaan tavallista hankalammassa maastossa?” 001 kysyi.
”Jos kävisit Zakazilla, näkisit koko saaren olevan hankalaa maastoa. Mieheni pärjäävät missä haluavat”, Labio päti ylpeänä.

001 näytti miettivän pitkään. Nazorakit ja skakdit eivät yleensä olleet erityisen hyvä yhdistelmä samalla taistelukentällä. Lajien suhtautuminen taisteluun oli tunnetusti hyvin erilainen. Kun nazorakit suhtautuivat taisteluun suorastaan matemaattisen tarkasti, tapasivat skakdit niin sanotusti antaa tunteiden komentaa.
Tämä näkemysero aiheutti monia hyvin noloja riitoja nazorak- ja skakdi-sotilaiden välillä. Lisäksi niillä oli paha tapa tapattaa puolivahingossa toistensa joukkoja.
”Hyvä on”, 001 sanoi yllättäen. ”Lähetä joukkosi saarelle Klaanista etelään. Varmistakaa, että saamme sen haltuumme.”
”Suonet, että otamme Laivastoltasi ne kuljetusalukset, joita tarvitsemme?” skakdi tiedusteli yllättyneenä saadusta luvasta. Torakkakenraali käänsi katseensa pois Gaggulabiosta ja jäi jälleen katsomaan takaseinän videota.
”Ottakaa, mitä tarvitsette.”

Gaggulabio nyökkäsi tyytyväisenä. Viimeinkin he saisivat tehdä oikeasti jotain. Abzumo näki tilaisuutensa tullen ja virkkoi:
”Kuinka ollakaan, tarvitsssssisssin tilan. Ssssuuren tilan, jossssa suorittaa... toimenpiteitäni.”
Kenraali kääntyi jälleen Abzumoon päin. Hän ei aikonut päästää tätä helpolla näin isossa asiassa.
”Arvostan apuasi Uuden Sukupolven kanssa, Abzumo. Nyt kuitenkin haluan tietää, mitä aiot.”
Abzumo ei sanonut sanaakaan vaan tyytyi tuijottelemaan liittolaistaan.
”Huoneessa ei ole ylimääräisiä korvia. Olen varma siitä”, 001 jatkoi. Gaggulabio vilkaisi ovelle ja hätkähti hieman huomatessaan ensimmäistä kertaa, että puoliksi aukinaisen oven kummallakin puolella ovea seisoi musta, sinikätinen torakka. Skakdijohtaja ei ollut edes kuullut torakka-agenttien saapumista. Siniset Kädet eivät päästäneet ääntäkään. Siniset Kädet eivät ikinä edes puhuneet. Eikä kukaan mennyt heidän ohitseen.
Abzumo sihahti hiljaisen naurun.
”Minä loin uuden sukupolven. Minä hoitelin telomeerit. Minä skannasin joka hemmetin intronin ja eksonin binääridataksi. Minä muotoilin uudestaan entsyymintuotannon. Minä tein lajistanne täydellisssssen. Ja voin sanoa, että 006 oli hyvä apu. Etkä sinä vieläkään, kaiken tämän jälkeen, tahdo luottaa hyväntahtoisssssuuteeni?”
001 katsoi makutaa pitkään silmiin.
”Voin luottaa sinuun silloin kun olet täysin rehellinen kanssani, Abzumo.”

Kenraali napsautti sormiaan, ja vasemmanpuoleinen Sinisistä Käsistä asteli vähin äänin kokoushuoneeseen kantaen jotain vaivattomasti toisella sinihohtoisella robottikädellään. Se heitti kasan valokuvia kokouspöydälle, ja Gaggulabio kääntyi heti niiden puoleen kiinnostuneena. 001 oli edelleen ilmeetön. Torakka-agentti puolestaan marssi takaisin vartiopaikalleen niin hiljaa, että edes sen hengitystä ei kuulunut.

”Taisit unohtaa kertoa minulle tästä, Abzumo hyvä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti tuijotellen valokuvia. Gaggulabio näki kuvissa makuta Abzumon ja androidisen olennon marssimassa viidakon siimeksessä kohti tuntematonta. Lopulta Abzumo ja mekaaninen olento katosivat kuvista kokonaan jonnekin metsän syvyyteen. Skakdikenraali kohotti kulmiaan ilmeisen hämmentyneenä.
”Mitä luulit löytäväsi sieltä?” 001 tiukkasi.
Abzumon ilmekään ei värähtänyt. ”Avdeko sinua on informoinut, Steve?”
001 hymähti pitäen katseensa tiiviisti Abzumossa. ”Yhteinen hyväntekijä ei ole ollut linnoituksessa viikkoihin. Enkä usko, että hän ottaisi asiakseen kertoa tästä.”
Hitaasti makuta sulki silmänsä. ”Minä uskoisin, Steve. Minä usssskoissssssin. Sssinä olet siissss varjosssstanut minua, ysssstäväissseni?”
”Mihin me edes tarvitsemme Avdea?", Gaggulabio keskeytti ärtyneenä kuultuaan Avden mainittavan. "Minusta tuntuu, että hän pelaa omaa peliään välittämättä meistä." Gaggulabion tajunnan syvyyksissä pihisi raivo ja hän alkoi vähitellen kaivata rauhoittavaa sikaria. Se pieni punainen rääpäle saisikin pysyä erossa heidän asioistaan.
Abzumo ja kenraali 001 tuijottivat äänettöminä toisiaan silmiin. Hiljaisuus oli piinaava.

”Siinä olet täysin väärässä, ystäväni”, tuttu ääni kuului oviaukosta.

Yhtäkkiä sisään asteli punainen, sinistä Pakaria kantava Matoran. Tämän takana käveli valkoinen, pitkänhuiskea ja laiha olento, joka hirviömäisen luonnottomasta kasvottomuudestaan ja silmättömyydestään huolimatta vaikutti siltä, kuin se olisi tarkkaillut jokaista huoneessa olijaa. Taukoamatta. Laiha ja pitkäraajainen Marionetti ja sen pienikokoinen mestari ohittivat Siniset Kädet, jotka eivät tehneet elettäkään estääkseen kaksikon pääsyä huoneeseen.
Pieni matoran pysähtyi neuvottelupöydän eteen, kun taas tappava sätkynukke jäi seisomaan tästä hieman kauemmas, kuin vartioon. ”Onko teillä ollut ikävä minua?” Avde kysyi hymyillen katse siirtyen Allianssin johtajahahmosta toiseen.

”Ah, Avde. Kuten aina, ssssaapumassa kreivinajan jälkeen”, Abzumo sanoi hunajaisella äänellä.
”Ai, itse taikurikin suvaitsee saapua paikalle?” Gaggulabio lausahti kevyesti ottamatta edes katsekontaktia tulijaan. Avde huomioi Gaggulabion ja Abzumon ivailun hymyillen näille, mutta ei vastannut sanallakaan. Hän viittoili Marionettia pysymään paikallaan katsomatta tämän suuntaan, ja Marionetti totteli mukisematta, kun Avde puolestaan jäi seisomaan matorania muistuttavalle hahmolle hieman liian ison neuvottelupöydän ääreen.
”Viime tapaamisestamme taitaa olla pitkä aika. Pyydän anteeksi poissaoloani ja vähäistä tiedonvälitystä, hyvät ystävät. Olen ollut... kiireinen.”

”Suvaitsetko valaista meille mitä olet tehnyt kaiken tämän ajan?” Gaggulabio kysyi hieman vakavoituneena.
”Kenttätyötä, Gaggulabio hyvä”, Avde vastasi yksinkertaisesti. ”Omien taitojeni lisäksi minulla on teille tarjottavana vain joukko äärimmäisen hyviä ystäviä... ja ystävien ystäviä... ja ystävien ystävien ystäviä.”
Kaikki katsoivat nyt Avdea, joka hymyili. ”Tämä sota ei toimi, jos joku ei ylläpidä jonkinlaista verkostoa.” Hänen hymynsä näytti siltä, kuin hän olisi puhunut rakkaasta ystävästä.
”Tokihan jokaisssella meissstä on jonkinlaisia verkosssstoja, eikö vain?” Abzumo sihisi. ”Ssssinä sssiisss väität keränneesssi joukkoja meidän puolellemme. Ehkäpä ssssinä voit sssiisss selittää, mitä kätyrisssi puuhailivat ssssillä välin. Piilotteletko sssssinä jotain, rakasssssss Avde?”

001 katsoi Abzumoa epäluuloisesti. Hän ei ollut ehtinyt unohtaa äskeistä selkkausta. Ei varsinkaan, kun joukko paljastavia valokuvia Abzumon hämärähommista lojui yhä hänen näkökentässään. Abzumo tuijotti Avdeen hymyillen terävillä hampaillaan ja yrittäen lukea mysteerien peittämää matoran-hahmoa parhaansa mukaan. Telepatiaan hän ei kuitenkaan voinut enää turvautua. Avde käänsi päätään hieman kenoon ja katseli vuorotellen Allianssin eri johtajia kuin arvioiden näitä. Gaggulabion oli jo vaikea saada makutan puheesta selvää. Hän pudisti päätään ja hieroi sormillaan ohimoitaan ärsyyntyneenä. Migreeni teki paluutaan skakdijohtajan otsalohkoon. Hän tarvisi kohta sikaria.

”Minusta tuntuu, että meillä on vahva luottamusongelma”, 001 huokaisi.
”Ihanko totta?” Abzumo hämmästeli sarkasmia tihkuvalla äänellä.
”No haahuileminen maailmalla ei ainakaan auta asiaa”, Labio totesi pistävästi.
”Olen täysin samaa mieltä Kenraalin kanssa”, Avde myöntää. ”Tosiystävät eivät piilottele asioita toisiltaan.” Tämän sanottuaan hän otti kaksi askelta laiskasti nojaavaa Gaggulabiota kohti.

”Eiväthän, Gaggulabio hyvä?” Avde kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen kuin vastauksena Gaggulabion aiempaan huomautukseen.
”Minulla ei ole mitään salattavaa tässä operaatiossa", Gaggulabio sanoi halveksuvasti. "Te saisitte sen sijaan kertoa, mitä puuhaatte, ihan vain edistääksenne meidän ’luottamustamme’.”
Avde hymyili skakdille leveästi. ”Gaggulabio. Ystävä. Minusta olisi hyvä, jos aloittaisimme sinusta.”
Gaggulabio tuijotti pientä, heiveröisen näköistä matorania kummissaan. Hänen suunsa jäi auki.
”On jotain, mitä sinä halusit niin paljon, että tarvitsit kuuluisaa palkkasoturia”, Avde lausui hymyillen. ”Mutta et kuitenkaan voinut käyttää omaa satapäistä palkkasoturiarmeijaasi.”
Skakdi muuttui selkeästi kalpeammaksi hetkessä.
”En halua tehdä mitään oletuksia, hyvä ystävä... mutta ulkopuolisen palkkaaminen ainakin varmistaisi, että toimesi eivät näy nazorakien miellyttävän tarkoissa raporteissa.”
Abzumo tutkiskeli nyt kynsiään näyttäen välinpitämättömältä keskustelua kohtaan. 001 kääntyi hitaasti Gaggulabion puoleen yrittäen kovasti näyttää neutraalilta, mikä oli koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa. Gaggulabio mietti kuumeisesti mitä tekisi. Jos hän kieltäisi kaiken, hän näyttäisi että hänellä olisi jotakin salattavaa. Jos hän taas kertoisi tavoittelevansa Nimdaa, hänellä olisi siltikin jotakin salattavaa.

”Pssssykologisessssti kiehtova tilanne, eikö totta, Kivipää?” Abzumo tirskahti. Gaggulabio mulkaisi vihaisena makutaa ja puraisi huultaan.
”T-tämä on naurettavaa. Palkkasin Amazuan kiinteäksi osaksi joukkojani. Teen kaiken, mistä Kenraali minulle maksaa!” Gaggulabio korotti ääntään ja nousi seisomaan nojaten pöytään kahta isoa graniittimurikkaa muistuttavilla nyrkeillään.
”Oletko aivan varma, että haluat pitää tuon vastauksen, Gaggulabio?” 001 sanoi tuijottaen skakdijohtajaa silmiin.

Gaggulabio oli ansassa. Hänen olisi pakko niellä ylpeytensä.
”Skarrarrar teidän kanssanne, hyvä on! Tavoittelin sitä skarrarrarin Nimdaa ja epäonnistuin siinä! Oletteko nyt niiin skarrarrarrin tyytyväisiä?” Gaggulabio miltei karjui.
001 huokaisi syvään. ”Nimda?” hän sanoi epäuskoisena ja tuijotti Nazorak-pesän orgaaniseen, tasaisesti sykkivään kattoon.
”Edistystä, ystäväiseni”, Avde sanoi Abzumon mielestä epäilyttävän lempeästi. ”Sinulla ei ole mitään syytä hävetä. Nopeuttaaksemme asioita sanon suoraan, että minäkin olen... tutkinut asiaa.”
”Vai olet sinä tutkinut!” Abzumo karjaisi. ”Sinä, piru vieköön, yritit varastaa minun ssssssiruni!”

001 kääntyi nyt kohti Abzumoa. Torakkajohtajan silmäkulma nyki. Hän vilkaisi pöydällä lojuvia vakoilukameran kuvia ja alkoi viimein hahmottaa yhteyden, joka tapahtumalla oli kaikkeen. Abzumo tuijotti nyt Avdeen avoimen vihamielisesti.
”Mitään sirua ei ollut varastettavaksi, eihän?” Avde vastasi nyökäten hitaasti. ”Pyydän kyllä anteeksi siitä, mitä rakas Silmäni teki. Se oli epäkohteliasta ja hän pyytäisi takuulla anteeksi, jos voisi.”
”Aivan, hän oli tavatesssammekin niin monisssanainen”, Abzumo tuhahti.
”Hän ei ole ystäväni puheenlahjojensa takia”, Avde vastasi. ”Minulla on siihen aivan toinen ystävä. Uskon, että pitäisit hänestä.”
”Näin olen kuullut, ystäväiseni. Verkostonsa kullakin.” Abzumo myhäili hampaat vielä vihaisesti yhdessä. Gaggulabio pohti, oliko Abzumo tarkoituksella sanomassa aina viimeisen sanan.
001 tuijotti turtana kaksikkoa. ”Minun kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa. Mitä te kaksi olette tehneet?”

”Sinä taidat aika hyvin tietää, mitä minä olen puuhaillut, Steve hyvä. Ja jos tahdot tietää, mitä Avden nukkesotilaat ovat käpälöineet, voit kysyä sitä heidän mestariltaan.”
001 käänsi katseensa Abzumosta jälleen Avdeen, jonka hymy hiipui vain vähän. Kenraali tuhahti ja vilkaisi vielä nopeasti Gaggulabioon.
”Ei”, Avde sanoi myöntyvästi. ”Minusta tuntuu, että hänen ei tarvitse kysyä.”

Kenraali nojasi pöytään tuijottaen Sinisten Käsien tuomia valokuvia. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään epäuskoisena. ”Nimda. Nimda, liittolaiseni? Oikeasti?”
Hän suoristi ryhtiään ja vilkaisi heistä jokaista vuoron perään.
”Abzumo, olet älykäs. Arvostan tieteellistä kyvykkyyttäsi nazorakien puhtaan ja pyhän veren kanssa. Avde, arvostan strategiantajuasi ja yhteyksiäsi, joita tuot tälle liittoumalle. Gaggulabio, arvostan pääasiassa tulivoimaasi ja joukkojesi taistelutaitoa, mutta sinäkään et ole tyhmä. Nimda... on säälittävää matoran-tarustoa”, 001 pihisi äänessään inhoa. ”Pakanallista vouhotusta mielen pyhyydestä ja jumaluuksista. Jotain, mitä köyhät ja heikot käyttävät uskotellakseen itselleen, että heillekin löytyy vielä toivoa.”

001 pudisti päätään pettyneen näköisenä. ”Älkää väittäkö, että uskotte siihen.”

”Minä en itse usko Nimdaan, mutta tiedän, että jotkut rahakkaat tahot uskovat. Haluan Nimdan rahan takia”, Gaggulabio sanoi puolustautuen nopeasti Kenraalin kysymykseltä.
”Mitä ovat nämä rahakkaat tahot, ssskakdiyssstäväisssseni?” tivasi Abzumo silmät kiiluen.
”Metsästäjät, Nektann ja monet muut antaisivat mitä vain edes yhdestä legendaarisesta Nimdan sirusta”, Gaggulabio jatkoi. Häntä alkoi kaduttaa koko kokoukseen osallistuminen. Lisäksi hän kaipasi kipeästi sikaria.
”Missstä he olissssivat sssaaneet kuulla niisssstä, yssstäväisssseni? Ssssain ssssellaissssen kässsitykssssssen, että sssssinä sssssait kuulla koko assssiassssta vassssta kuultuasssssi sssssiitä Avdelta.”
Gaggulabio kuunteli sihinää yrittäen käsittää, mitä ääntelijä tarkoitti sanoillaan.
”Minä en tiedä heidän lähteistään, sihisijä. Se ei ole minun asiani.”
”Kertokaapa minulle, liittolaiseni...” 001 aloitti. ”Miksi? Miksi arvoton muinaisjäänne on sen arvoinen?”
”Ssssteve, josss ottaisssit asioisssta ssselvää”, Abzumo sanoi halveksuntaa äänessään, ”sssaattaisssit sssaada tietää jotakin.”
”Sillä ei ole minulle mitään väliä. Pääasia on, että se on arvokas”, Gaggulabio selitti entistä kiivaammalla puhenopeudella. Avde oli ollut hiljaa jo pitkään, ja hänen ilmeensä oli vakavoitunut hieman.

”Ystävät”, hän sanoi hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä, joka kuitenkin kantoi huoneen joka nurkkaan asti, ”tietääkö kukaan teistä, minkälaisesta asiasta puhumme?”
”Voi kyllä, minä tiedän, mistä puhun”, Abzumo kuiskasi.

Koko muu Allianssin johto kääntyi katsomaan Abzumoa, joka istui yhä vakavailmeisenä tuolissaan punaiset silmät uhkaavasti kiiluen.
”Kerro siis meille”, 001 sanoi auktoriteettia huokuvalla äänellä ottaen pari askelta kohti Abzumoa. ”Mitä tämä liittouma hyötyy säälittävien matoranien muinaisjäänteestä?”
Abzumo nousi seisomaan. Hän tuijotti heitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä hän iski nyrkkinsä puiseen kokouspöytään, johon tuli iskun voimasta suuri halkeama.
”Nimda”, hän sihahti, ”on maailmankaikkeuden voimakkain ase.”

Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumo sanoi: ”Kuvitelkaa, mitä voitte saada aikaan aseillanne.”
001 kohotti kulmaansa.
”Kuvitelkaa, mitä voitte saavuttaa tappamalla, murhaamalla, ryöstämällä, alistamalla fyysisesti.”
Gaggulabio hymyili.
”Se kaikki on turhaa Nimdan edessä.” Abzumo nousi pöydän yltä ja istahti takaisin tuoliinsa.
”Puhut mielenvoimista”, 001 sanoi hiljaa. ”Telepatia. Telekinesia.”
Gaggulabio ryhtyi miettimään, kuinka paljon hän voisikaan saada aikaan tässä kammiossa vanhalla kunnon zamorkonekiväärillä.
”Eräs arvostettu sotastrategikko joukoissamme sanoi kerran, että paras ase on sellainen, jota ei tarvitse edes käyttää”, 001 luennoi.

”Zyxax”, Avde tarkensi hymyillen. ”Zyglakien komentaja. En usko teidän huomanneen hänen täyttä telepaattista potentiaaliaan.”
001 katsoi Avdea silmiin. ”Hän on kuollut nyt. Mitä se kertoo meille?”
Abzumo vastasi kysymykseen. ”Se kertoo meille... että hän oli typerysssss...”
”Ehkä olikin, Abzumo hyvä”, Avde sanoi pohdiskelevasti, ”mutta hän ymmärsi psykologisen sodankäynnin arvon. Hän ymmärsi mielen voiman aseena.”
”Sodankäynnin ymmärtämisestä ei ole etua, jos tietojaan ei osaa käyttää taistelussa”, Gaggulabio pisti väliin.
”Zyglakit, Gaggulabio”, Avde lausui rauhallisesti. ”Zyglakit ja heidän meridemoninsa, Rhak'elakk. Vaikka Zyxax olikin hyvä esittämään muuta, hän ei koskaan uskonutkaan tähän jumalolentoon. Mutta jos ohjaat kansan uskoa…”
”… ohjaat kansaa”, 001 jatkoi kohottaen kulmaansa.
Gaggulabio tyytyi olemaan hiljaa. Hän halusi kuulla, mitä Avde ajoi takaa.
”Ymmärrän, että teidän voi olla vaikea uskoa Nimdan olemassaoloon, ystäväni”, Avde sanoi rauhallisesti – mihin Abzumo vastasi vääntämällä naamansa groteskiin irveeseen, ”mutta se on täysin todellinen. En koskaan halunnut sotkea teitä mukaan, sillä halusin pitää asian minun ja työnantajani välillä.”

”Haluan kuitenkin vakuuttaa, että työnantajani ja minä arvostamme apuanne. Emme jätä velkaanne maksamatta”, Avde lopetti puheensa.
”Sinä autat meitä, Avde”, 001 sanoi tiukasti. ”Ymmärrä paikkasi.”
Gaggulabio katseli Avdea vahingoniloisesti virnistäen. Abzumo istui jälleen tuolinsa perällä niin, että hänen kasvonsa eivät juuri erottuneet varjoisasta massasta.
”Minun puolestani te saatte uskoa vanhoihin taruihin. Te saatte uskoa Nimdaan ja saatte tehdä sillä mitä ikinä haluatte”, torakkakenraali jatkoi määrätietoisella äänellä. ”Mutta hyväksyn sen vain ja ainoastaan niin kauan, kuin se ei haittaa Allianssin ensisijaisten tavoitteiden suorittamista”, torakka puhui nyt käskevämmin.
”Voi, Steve kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti. ”Voit olla varma, ettei Nimda haittaa sinun sodankäyntiäsi vielä pitkään aikaan.”
”En pidä äänensävystäsi, Abzumo”, 001 sanoi ärtymystään piilotellen. ”Eikä minua kiinnosta tippaakaan, mitä haluat matoran-muinaisjäänteillä. Minulle on tärkeää, että jatkatte tieteellisiä kokeilujanne Tohtori 006:n kanssa. Minulle on tärkeää, että saatte tuloksia.”
”Jatkan toki kokeilujamme”, Abzumo sanoi pilkallisesti. ”Tieteen puolesta. Mutta haluaisin myös tilat omia erillisiä... tarkoitusperiäni varten. Nazorak-sukulinja ei ole ainoa asia, jota tieteen avulla voi kehittää.”
”Muistat taatusti, että et missään nimessä saa sekoittaa meidän puhdasta vertamme muiden lajien saastaiseen vereen”, 001 sylkäisi inhoa äänessään. Jo pelkkä ajatus sai hänen sappensa kiehumaan.
”Älä huoli, Steve. Miten voisinkaan olla niin julma, että likaisin teidän puhtautenne.” Gaggulabio kiinnitti jälleen huomion siihen, miten Abzumo sanoi viimeisen sanan.

Sitten kenraali kääntyi skakdin puoleen.
”Gaggulabio, en vaadi sinulta paljoa. Haluan sinun ja joukkojesi varmistavan, että trooppinen saari Klaanin eteläpuolella jää tämän liittouman käsiin.”
”Sen voin luvata”, Gaggulabio vastasi jämerästi.
”Lisäksi haluan sinun pistävän Zyglakeihin vähän kuria.”
Hymy nousi skakdin suulle. ”Mitä... tarkoitat?”
”Te skakdit olette parempia sellaisten... eläinten käsittelyssä”, 001 sanoi ääni inhoa tihkuen. ”Luulen, että niiden kyvyt pitää vain valjastaa oikeaan tarkoitukseen.”
”Kyllä... meillä on kokemusta eläimistä”, Gaggulabio vastasi hymyillen ja muisteli miinakenttien paljastukseen käytettyjä kinlokia Zakazin sodan ajoilta.
”Ja Avde, mitä sinuun tulee. Sinä olet osa Allianssia. Ymmärräthän, että liiton toimivuuden vuoksi kukaan ei saisi toimia yksin. Olemme tiimi, Avde. Sinä saat tulevaisuudessa tiedoittaa retkistäsi meille kaikille”, Kenraali puhui tasaisella mutta päättäväisellä äänellä katsoen punaista matorania suoraan silmiin.

”Minusta tuntuu, että olen hyödyllisempi koko liittoumalle omillani, Kenraali 001”, Avde sanoi. ”Mutta myönnän jättäneeni teidät liian pimentoon toimistani. Olettehan sentään osa verkostoani, joten ehkä teidän täytyy tietää.”
Kenraali tunsi pienoista onnistumisen iloa. ”Oletan, että kerrot toimistasi tulevaisuudessa enemmän?”
”Kyllä”, Avde sanoi nyökäten, ”mutta pahoittelen, että kaikkea teille en voi edelleenkään kertoa.”
”Kukapa voissssssi...” Abzumo sihisi omahyväisesti.
”Työnantajani pitää tietynasteisesta... kasvottomuudesta. Ymmärrättehän, rakkaat ystäväni?”
”Ymmärrän sen”, 001 nyökkäsi. Sitten tuli täysin hiljaista. Kukaan ei sanonut mitään. Lopulta kenraali huokaisi.
”Onhan meillä erimielisyytemme”, 001 sanoi nousten seisomaan. ”Mutta jos meitä jokin yhdistää, niin päämäärämme. Bio-Klaani kaatuu.”
Abzumo käänsi katseensa torakkaan. Avde ei yllättäen hymyillyt ja näytti tuijottavan tyhjyyteen pohdiskellen asioita, joiden ajatteleminen ajaisi hieman hidasälyisemmän hulluksi. Gaggulabio kaivoi esiin sikarin ja sytytti sen.

”Kokous on päättynyt. Voitte kukin poistua asioillenne”, 001 julisti. Abzumo nousi ja katosi varjoihin. Skakdikenraali löhösi tuolissaan eikä näyttänyt huomaavankaan, että kokous oli päättynyt, ennen kuin huomasi Avden katselevan häntä. Skakdi poistui kammiosta mutisten jotakin, mitä kumpikaan jäljelle jääneistä ei kuullut. Avde hymyili Kenraalille vielä kerran ja lähti kävelemään hitaasti pois huoneesta. Valkoinen ja kasvoton soturi seurasi tämän perässä.
Vain Kenraali ja Siniset Kädet jäivät huoneeseen. Kenraali sammutti takanaan välkkyvän holonäytön napinpainalluksella ja istahti kokouspöydän päässä olevalle tuolille. Hän nojasi kyynärpäät edellä kokouspöytään pohdiskelevan näköisenä.

Kenraali tuijotti Avdea siihen asti, että matorania muistuttava hahmo oli kaukana. Silloin hän vilkaisi merkillisesti molempia Sinisistä Käsistä.
Niitä ei tarvinnut käskeä erikseen. Ne tietäisivät tehtävänsä ilman sanaakaan.
"... ja kun hän palaa, haluan hänet valvontaan. Haluan vähintään viisi 007:n valvontakameraa seuraamaan sen pirulaisen toimia.

Ympäri. Vuorokauden. Ymmärretty?"

001 nojasi syvemmälle tuoliinsa ja hymähti hieman. Allianssin keskinäinen luottamus oli hyvä asia.

[spoil]Gurputse ja Martini kirjoittivat omien hahmojensa puheen, minä tukin reiät ja Guartsu hioi tasaiseksi. Sitten suoritin kielenhuoltotarkistuksen epämääräisesti lukien koko roskan läpi, joten virheitä voi olla edelleen. Urgh.[/spoil]

The Snowman

Nui-Koro, Pormestarin työhuone

Eeeh, Snowman tuumasi painokkaasti mielessään. Faxonia kantava, siniviittainen Po-Matoralainen oli poistunut kiireellä huoneesta parvekkeen kautta ääniä kuultuaan jättäen sidotun lumiukon makaamaan keskelle lattiaa. Käytävältä kantautuva puheensorina kävivät hetki hetkeltä voimakkaammaksi, ja Snowie ymmärsi pormestarin palaavan, ilmeisesti muutaman muun henkilön kanssa.

Sitten tapahtui jotain ääliömäisen näköistä. Valkoinen tukeva hahmo alkoi kiemurrella ja jakautua pienempiin osiin, ähkien ja puhisten samalla vaivalloisuutta sykkivällä äänellä. Sangen hämmentävän liikesarjan päätyttyä maassa ei enää maannut sidottu lumiukko, vaan laiha ja epämuodostunut valkoinen hahmo, kasa lumennäköistä mössöä ja köysiä.

"Hah!" Snowie äännähti oltuaan köyttä nokkelampi. (Tämäkin vain siksi, että erikoisluonteiset voimat, hän kuuli Kepen äänen mielessään.)

Valkea sankarimme kiinnitti massansa taas itseensä, poimi hätäisesti laukkunsa lattialta, ja oli juuri kompuroimassa ulos parvekkeelle, kun huomasi maassa lojuvan johtorykelmän. Hän arveli siniviittaisen pikkumiehen vehkeen tärkeäksi, poimi sen, sulloi laukkuunsa ja sukelsi parvekkeelle juuri kun pormestari avasi työhuoneensa oven.
"Mitä tääl-" huoneen omistaja hämmästeli, mutta huomasi pian ikkunansa ulkopuolisella ulkonemalla tasapainotaiteilevan valkoisen pullukan. "TAKAISIN, SENKIN KONNA!"

Se oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä Snowie oli heittäytynyt alas kadulle, toivoen alla olevan hedelmäkasan olevan yhtä ylikypsyydestä pehmennyt kuin silloin, kun Suga oli yrittänyt viljellä tomaatteja.


Nui-Koro, takakuja

Flzoooooooooooooooooom!
"Aiiih!" toinen mustakaapuisista Matoralaisista huudahti kivusta Kepen käyttäessä silmänsä teleskooppivartta. Hän ZOOMASI PALKKAMURHAAJAA SILMÄÄN ja vetäisi sitten silmämikroskooppinsa irti mustakaapuisen pikkumiehen silmästä. Tämä kiljahteli horjahtaessaan maahan, kaataen samalla kollegansakin. Klaanilainen ymmärsi tilanteensa tulleen, ja kirmaisi lähimmän nurkan taa.

Kepe heitti parhaan osaamansa kuperkeikkaväistöliikkeen (se näytti tahattoman koomiselta) oranssien Zamor-ammusten viuhahdellessa hänen ohitseen.

Vähemmän silmävaurioinen Matoralainen on siis ilmeisesti päässyt sangen piakkoin jaloilleen, Kepe demonstreerasi ällistyttäviä deduktiivisiä kykyjään. Hän yritti hakea suojaa tynnyrin takaa (hajosi ammusten voimasta), penkin alta (hän ei mahtunut) ja valaan vasemmalta puolelta (valasta ei löytynyt). Tiedemies jatkoi juoksuaan kujien poikki, heittellen taakseen satunnaisia jäähyökkäyksiä toivoen niiden edes hidastavan takaa-ajajiaan.

Kerosiinipelle

Nui-Koron varhaisöiset kadut

Kepe pinkoi pakoon kahta salamurhaajaa minkä kintuistaan pääsi. Hän yritti parhaansa mukaan suunnata kohti valtaisaa katedraalia, jonne muu ryökälejoukkoo oli suunnannut. Hän puuskutti, salamurhaajat kirivät pikkuhiljaa kiinni, zamor viuhahti ohi, hän jäädytti kadunpintaa, salamurhaajat liukastelivat, sama uudestaan.

Pian hän saapui katedraalin juurelle. Snowieta ei näkynyt missään, mutta onneksi ei myöskään salamurhaajia. Missä Snowie mahtoi olla? Kaukana ylhäällä olevasta ikkunasta paistoi valoa, mutta ei kai...

Läheisestä läjästä hilloa alkoi kuulua ähkintää, ja valkoinen otus kohosi mönjän keskeltä kuin sieni ulkohuussin pohjalta. Hedelmäisen raikkaan tahnan peittämä Snowie muistutti jäätelöannosta. Kepelle tuli nälkä.

Nälkä tosin katosi heti kun melkoisen ylikypsän soseen tuoksu leijaili hänen nenäänsä.

"Vielä hetki sitten nuo olivat kokonaisia hedelmiä. Kehnoa laatua täälläpäin, täytyy sanoa", Snowie totesi tahmaa päältään pyyhkien.

"Sangen. Mitä jos pistetään juoksuksi", Kepe ehdotti viitaten kahteen salamurhaajaan jotka ilmestyivät hänen takaansa. Myös katedraalin ovesta sinkoutui muutama yönmusta, vihamielinen hahmo.

"Hyvä idea."

He juoksivat sivukujalle, joka vaikutti ainoalta avoimelta kulkutieltä. Ahdas kuja ahtautui ahtautumistaan kahden kivitalon välillä. Snowie nappasi kasvoillaan koomisen tahattomasti mukaansa jonkun puhdasta pyykkiä, joka roikkui pään tasalla muuannen ikkunan tienoilla.

Kuja päättyi tiehen. Salamurhaajat tulivat kolmesta suunnasta: takaa sekä oikealta ja vasemmalta. Tälläkin kertaa etenemisvaihtoehtoja oli vain yksi. Suoraan eteenpäin. Suor...

"...aan joen poikki. Pahus."

Snowie perässään Kepe syöksyi joenpenkalle. Taidokkaasti hän pyöräytti hoksottimistaan idean ja ryhtyi pudottamaan veden lämpötilaa. Joen pinta hyytyi lasimaiseksi sillaksi. Kepe ja Snowie liukastelivat kokeneesti sen yli, ja ensinmainittu räsäytti sillankorvikkeen rikki  ensimmäisten salamurhaajien ennätettyä vasta puoliväliin. Rannalle jääneet lähtivät kiertämään läheisen sillan kautta ja jokeen pudonneet polskivat leppymättömästi tarinan sankareita kohti. Kuu möllötti taivaalla. Sudet ulvoivat jossain.

Kaksikko suuntasi Mmöhnä-kapakan suuntaan. Sen epämääräisen loukon rannalla, jonka eteen oli pysäköity huolimattomasti muutama purjevene ja jonka he olivat ohittaneet aiemmin päivällä. Sieltä alati vainoavaiset salamurhaajat eivät heitä osaisi etsiä.

"...eikä siellä ollut kuin tämä hölmö t-paita. Onko tämä tosiaan se aarre..." pussihousuinen matoran valitti kolmelle piraattikonkarille. Kepe ja Snowie istuivat autioon nurkkapöytään. Se olikin koko paikan ainoa autio pöytä; koko sali oli täynnä iloisesti remuavua jokirosvoja grogimukeineen. Kattokruunussa kieppui muuan miekkonen. Heidän naapuripöydässään istui merimiesasuinen, juron näköinen kaappi jonka hatussa luki "Kysy minulta KANGASPUISTA."

"Kuulepa..." Kepe aloitti aloitettuaan tilaamansa kummallisen juoman.

"...onko sinustakin tässä paikassa jotain outoa. Kuin joku olisi yrittänyt sovittaa jonkinlaisen huonon viittauksen tähän hypoteettiseen fantasiakertomukseen, josta taisin joskus mainita."

"Taisitpa juu. Mitä muuten luulet, jos siis elämme tarinassa, voitaisiinko tämän luvun kirjoittaja haukkua lyttyyn neljännen seinän härnäämisestä."

"Aika varmasti. Miksi hän kuitenkaan kirjoittaisi tällaista?"

"Koska hän olisi väsynyt eikä keksisi parempaakaan dialogia meidän suuhumme pantavaksi?"

"Ehkä vähän kaukaa haettua."

"Mutta toimii."

"Emmekö voi kuitenkin aika pitkälti olettaa että tämä on todellisuutta. Tai siis, eikö tällaisen dialogin kirjoittaminen olisi yksinkertaisesti aika tyhmää."

"Mutta täysin mahdollista."

"Jollain tasolla."

"Miksi muuten tätä lukua venytettäisiin tällaisella tekstillä?"

"Koska osa olisi muuten liian lyhyt? Rivikiintiö ei tulisi täyteen?"

"Vähän outoa."

"Mitä pirua näihin juomiin laitetaan?" Kepe tiirasi tyhjentynyttä lasiaan.

Sillä hetkellä kun Kepen lasi pamahti pöytään pamahti myös kapakan ovi auki - ja Snowien lasi lattiaan.

Kolme salamurhaajaa, viiksimies, sävelmä ja se yksi kolmas, astuivat sisään.

Kaksikko vajosi pöydän alle.

Matoro TBS

Gaggulabion työhuone
Bio-Klaanin saari

Skakdikenraali oli piristyneempi nyt kuin ennen kokousta. Vaikka Nimda-asioiden paljastuminen oli ollut ikävää, Skakdit olivat saaneet jotakin tekemistä.
Keltaruskea skakdi pyyhkäisi nopealla otteella pöydältään kaiken "turhan" alas. Hän nappasi seinältä Klaanin lähisaarten kartan ja hetken tutkittuaan hän löysi nimettömät saaret, joita Ilmavoimat yrittivät parhaillaan valloittaa.
Tunarit, skakdi ajatteli. Ei ollut edes tiedossa mitä saarella oli vastarintana. Silti torakat eivät olleet edenneet juuri mitenkään.
Gaggulabio kelasi suunnitelmaansa mielessään. Pari kuljetusalusta, skakdit maihin, rynnäkkö läpi viidakon ja saari olisi puhdas.

Skakdille tuli mieleen Ninja-ryhmä. Hän oli lähettänyt joukkojaan Nimdan perässä auttamaan Amazuaa. Amazua oli palannut, skakdeista ei ollut kuulunut mitään. Ilmeisesti Amazualla ei ollut ollut edes kontaktia skakdiehin saarella.

Nazorak-tiedustelu oli luovuttanut Gaggulabiolle jokin aika sitten raportin, jossa skakdien alus oli saapunut Klaaniin klaanilaisten ohjastamana.

Käytävästä kuului askelia, kuten tavallista. Skakdi otti sikarin ja ajatteli onnellisena tulevaa valloitusretkeä. Skakdit saisivat taas tehdä sitä mihin heidät on tarkoitettu.

Ovi avautui. Ei, se potkaistiin auki. Gaggulabio jähmettyi nähdessään tulijan.

Skakdi oli hopean ja sinisen sävyinen. Sen kulunut ja paikoin sulanut haarniska näytti hahmon olleen lukuisissa taisteluissa. Vyöltä roikkui lukuisia teriä sekä tuliaseita.

"M-metorakk?" Gaggulabio ähisi.
"Sinä", Metorakk vastasi ja lähti kävelemään päättäväisenä kohti kenraaliaan.
"Sinä skrarrarrarrin peluri! Heit kun minusta ei kuulu, sinä skrarrarrar unohdat minut. Aivan kuin se ei olisi tarpeeksi, olet nimittänyt jonkun skrarrarrarin luuserin paikalleni. Etkö sinä skrarrarrar ole oppinut, että minua ei skrarrar lyödä!" skakdi vaahtosi aivan Gaggulabion edessä.

Gaggulabio oli yllättynyt eikä hänen olonsa ollut mukava. Hän tiesi, millainen Metorakk oli vihaisena. Hän tiesi, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia Metorakkia vastaan, ja että hänen joukkonsa olivat uskollisempai Metorakkille kuin hänelle.

"... sinä. Sinä palasit! Hyvä, nyt voinkin potkia sen pellen virastasi! Tervetuloa hommiin, Metty!" Gaggulabio teeskenteli ilahtunutta ja puhui erittäin imelällä ja myötäilevällä äänellä. Oikeasti hän oli ilahtunut Metorakkin paluusta, mutta Skakdin ei sopinut näyttää positiivisia tunteitaan.

"Oi Labio, sinä luulet että kaikki olisi anteeksiannettu tältä seisomalta. Ei, se ei ole. Haluan sinun tietävän, että voin ottaa paikkasi koska itse haluan. Sinun ei siis kannata ärsyttää minua", Metorakk selitti. Hänen äänesä oli palautunut hänelle tyypilliseen matalaan ja kylmään ääneen.

Sitten sininen skakdi kääntyi ja lähti pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Mr.Killjoy

Killjoyn mökin rauniot

4443 hieroi otsaansa samalla kun muu osa Nazorak-tiimistä pystytti barrikaadeja mökin ympärille. Metsästäjät olivat kadonneet tunkeutuneiden Klaanilaisten perään pienen tiimin kanssa ja 4443 tajusi siinä heidän mahdollisuutensa. Nyt koko tiimi kasasi haketta, kiveä ja työvälineitä mökin ympärille, asettuen niiden taakse passiin aseiden kanssa. Jos Metsästäjät palaisivat, he olisivat tällä kertaa valmiita.

Yksi alokkaista oli kumartunut mökistä ulos lentäneen kuivausrummun taakse ja tähtäili nyt tarkkuuskiväärillä kohti aavaa laavazonea. Alokkaasta näki, ettei tämä ollut käsitellyt kivääriä paljoa aikaisemmin ja tämän ote olikin jotain naurettavaa, tämän neljän käden yrittäessä pitää kunnon otetta aseesta. Muutama kokeneempi sotilas naureskeli tälle vierestä, puhdistellen samalla omia revolvereitaan.

Alokas vilkaisi tympääntyneenä ylpeilijöitä, mutta sähähti takaisin kiväärin kiikariin, kuullessaan takaansa komentavan äänen. ”Vihollinen voi palata, pidä katse kiikarissa.” Seurasi pieni odottava tauko ja ääni jatkoi: ”Lisäksi, siirrä se oikea käsi taaemmaksi, siten että kyynärpää osuu kylkeesi. Tuo kiväärisi on niin painava, ettet osu mihinkään noin.”

Nazorak teki työtä käskettyä, pitäen katseensa tiukasti kiikarissa. ”Kun vartioit noinkin laajaa aluetta, suosittelen myös, että pidät alemman käsiparisi lippaan edessä, jolloin voit samalla kääntää kivääriä ilman korkeusmuutoksia ja ladata todella nopeasti samaan aikaan. Ja mitä noihin virnuileviin kavereihin tulee, annan sinulle neuvon. Kun hetki koittaa, astele heidän luokseen ja revi heidän selkärankansa irti. Ripusta ne seinällesi voitonmerkkeinä. Usko minua, sen jälkeen sinua ei katsota pahalla, sinua katsotaan kunnioituksella.”

Alokas laski kiväärinsä alas, tuijottaen kuitekin yhä kohti avautuvaa Laavazonea. Nazorak tajusi, että kaikkialla oli täysin hiljaista, se oli outoa. Tarkemmin ajatellen, hän ei edes tiennyt kuka hänelle oikein puhui. Nazorak kääntyi hitaasti ympäri ja pudotti kiväärinsä, nähdessään mitä hänen takanaan seisoi.

Reilusti yli kaksimetrinen, punaiseen haarniskaan pukeutunut hahmo tuijotti häntä kypärän alta hohtavilla silmillään. Tämän roteva ruumis näytti täysin mekaaniselta ja pakettia kruunaavaan kypärään oli maalattu pienet mustat sota-arvet silmien ympärille. Hahmon kädet roikottivat jotain juuri kääntyneen alokkaan edessä. Nyrkit aukesivat ja kaksi Nazorakin selkärankaa tippui maahan ilkeän verisen läsähdyksen kanssa. Alokas käänsi vapisten päänsä sivulle. Siinä missä äsken istui kaksi virnuilevaa Nazorakia, oli nyt kaksi karmaisevaa ruumista. Siinä missä kuuluisi olla selkä oli nyt verinen ammottava aukko, jonka läpi kykeni näkemään vielä kouristelevia elimiä.

Koko Nazorakien osasto tähtäsi nyt vapisten tätä tulokasta. Mökin raunioista noussut metsästäjä katseli ympärilleen ja huokaisi. Tämän haarniska alkoi äkisti surisemaan ja pian Nazorakit saivat syyn kavahtaa vielä entistäkin kauemmaksi. Punaisen puvun olkapäistä nousi koholle laatat, joissa kummassakin sojotti kuusi pientä ohjusta laukaisuvalmiudessa. Hahmon ranteista nousi esille pienet aseen piiput ja koko vasen käsi alkoi vetäytymään sisään, samalla kun esiin työntyi kunnioitusta herättävä kanuuna. Samalla haarniskamiehen oikean käden ranteesta vilahti esille kolme pitkää terää, kun tuo kyseinen käsi veti selästä esille punaisena hohtavaa katanaa.

Hahmon jalkapohjiin kiinnitetyt rakettimoottorit laukesivat ja tämä jäi leijumaan niiden avulla noin metrin maan pinnan yläpuolelle. 4443 katsoi tätä näkyä suu ammollaan, tämän kahden ylemmän käsiparin yrittäessä pidellä kivääriä vapisematta.

”Suosittelen teitä laskemaan aseenne. Jokainen pukuni asejärjestelmistä on täydessä valmiudessa ja te idiootit annoitte minun rauhassa ladata ne kaikki. Voin hävittää teidät kaikki alle kymmenessä sekunnissa, eikä tämä pukuni uusi maalipinnoite edes naarmuunnu. Toistan vielä kerran, laskekaa aseenne.”

Nazorak-tiimin hermot ja moraali olivat maassa, eikä mennyt kauaakaan, kun aseiden putoamisen aiheuttama kolina täytti ilman. Leijuva Metsästäjä tarkkaili tilannetta tyytyväisenä ja käänsi tämän jälkeen huomionsa sivummalla aiemmin touhunneeseen alokkaaseen. ”Kerrohan minulle, mihin suuntaan se takaa-ajava joukkio lähti?” Alokas nosti kätensä ja osoitti Klaania kohti kulkevan valtatien suuntaan. ”Oletko nyt aivan varma?”, punainen soturi kysyi ja Alokas vastasi tähän nyökkäämällä. Metsästäjä hymähti tyytyväisen oloisena ja kääntyi sitten takaisin pääjoukon puoleen:

”Tämä barrikaadi, minä pidän siitä. Jatkakaa hyvää työtä, pitäkää porukka poissa mökiltäni, minä tulen pian tarkastamaan miten pärjäätte.” Tämän sanottuaan Metsästäjän suihkumoottorit alkoivat jylisemään ja salamannopeasti tämä nousi korkealle ilmaan ja kiisi pois paikalta.

Paikalle jääneet vapisevat Nazorakit tuijottivat hetken kuolleiden toveriensa ruumiita, sitten alokasta ja lopulta toisiaan. Joukkorääkäisyn myötä koko joukkio lähti juoksemaan tuulispäänä kohti pohjoista, jättäen shokissa olevan alokkaan istumaan kuivausrummun taakse. Tämä vilkaisi ympärilleen, potkaisi maassa lojuvia selkärankoja ja nosti sitten aseensa maasta, jatkaen vartiointia yksin, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tronie

Bio-Klaani, Blozin kämppä.

Bloszar tallusteli Tronie vierellään kohti kämppäänsä. Rakennuksen viidennessä kerroksessa oleva räjähdyksestä syntynyt reikä auttoi muistamaan huoneen siainnin. Tronie katsoi kauniista akavaariostaan Baten juoksentelua käytävillä. Välillä rahi revähti sellaiseen nauruun, että törmäili seiniin. Hän piti törmäilemisestä. Kun he viimein pääsivät Bloszarin ovelle alkoi Toa suuttumaan. "Avaudu, senkin typerä ovi!"

Tronie päätti katsoa Toaa väärinpäin. Se olisi hänen mielestä hauskaa "Miksi noin epäiloinen?" Kuului kysymys ei mistään sekä kaikkialta. Telepatiaa.

"Koska ovi ei avaudu. Ja sana on vihainen."

"Miksi"

"Mistä minä tiedän, miksi juuri vihainen on yhtä kuin epäiloinen ja sitä käytetään enemmän." Huusi Blozi ja ampui laavapallon luotettavalla kivinuijallaan päin ovea. Oveen paloi hetkessä kalan mentävä reikä.

"Viii." Tronie hihkui sujahtaessaan ovesta sisään, mutta joutui sujahtamaan yhtä nopeasti ulos. Huoneessa oli joku.

Valtavan kokoinen Niazesk mursi koko seinän oven ympäriltä. Jostain järjettömästä syystä ovi jäi kuitenkin pystyyn.

Tronie väisti lentämällä päin kattoa juuri kun Niazesk yritti lyödä häntä kynnellään. Samassa Blozi saapui paikalle ja potkaisi Rahin käytävälle. Tulen Toa veti Kivinuijansa esiin ja hyppäsi vasemmalle heittäen samalla kivinuijansa Rahia kohti. Blozi ihmetteli, että miksi tämä yksilö oli noin suuri, vaikka tavallisesti Niazeskit olivat pieniä. Rahiin osui ja Blozi otti miekkansa esille, ruveten ampumaan tulta päin Rahia. Rahi väisti jokaisen liekin ja murskasi lisää seinää Blozin sängyn kohdalta, joka paloi. Tulen Toa raivostui ja juoksi Niazeskiä kohti hypäten ja löi Rahia miekalla päähän. Ase lävisti sen. Niazesk yritti viimeisillä voimillaan kuristaa ja viipaloida Toan, mutta ei pystynyt siihen. Rahi käveli päin reikää seinässä, tarttuen Bloszardiin voimakkaasti ja putosi.

Viidennestä kerroksesta putoaminen olisi sattunut, ellei Blozi olisi ampunut Zamor-Plasmakanuunallaan, jonka oli jotenkin saanut mukaansa. Ammus tuhosi Niazeskin torson, joka auttoi Blozia iskemään miekkansa seinään. Tämä hidasti putoamista. Tulen toa jäi roikkumaan vain alle puolen Bion päästä maan pinnasta.

Niazeskin ruumis näytti epämiellyttävältä sotkulta maassa. Toa ei olisi halunnut hypätä suolien päälle, joten rikkoi ikkunan ja kiipesi taas portaat ylös huoneensa edustalle.

"..." Tronie oli mykistynyt. Hän pystyi esittämään kiitollisuutensa vain omituisella tanssilla.

Bloszar kaatoi pystyyn jääneen oven ja tepasteli katsomaan sänkyään Tronie perässään.

"Hän oli minulle jo ennestään tuttu ystävä.. Onneksi nukutit hänet." Rahi sanoi äänellä, jonka korkeus pomppi asteikossa niin, ettei standardia pystynyt määrittämään. "Minä pidän nukuttamisesta."

"Ei hän nukahtanut. Minä TAPOIN hänet."

"Tapoit?"

"Sinulla on vielä paljon kerrottavaa elämästäsi. Kutsu muutama korjailijamatoran paikalle. Huoneeni on..." Blozi kertoi ja nosti rakasta Laavahaukkaansa esittävän taulun ylös. "...korjauksen tarpeessa."

Hän katsoi sitä ja sitten laittoi sen takaisin seinälle. Hän imi taas huoneessaan olevat liekit pois ja heitti Niazeskin ulos seinässä olevassa reiässä.

"Ja kun saan uuden sängyn, johon voin istahtaa, niin voit kertoa elämänkertasi. Uskon sen olevan mielenkiintoinen", Tulen Toa sanoi ja hymyili, kun näki Tronien tanssivan. Tulen Toa vain ihmetteli, mistä kala oli saanut hatun ja kepin.


Uroijegen

Vedessä lojuvan mustan rahin ruumis alkoi muuttua täysin mustaksi. Jopa pienet neonvihreät valot katosivat näkyvistä. Kaikki ruumiista muuttui mustaksi aineeksi.

Musta aine alkoi muuttamaan muotoaan. Täysin äänettömässä prosessissa.

[+] Spoiler

Blozi kirjoitti osan tästä, kuten voitte huomata. KUNNIA OLKOON HÄNEN.

Bloszar

Blozin kämppä (joka on korjattu)

"Ja seuraavalla kerralla, kun kutsut jonkun hullun Niazeskin tappelemaan, älä tee sitä minun huoneessani", Blozi sanoi ja katseli huonettansa, joka oli nyt korjattu. Uus sänky ja ovi oli tuotu ja reiän tilalle oli tehty ikkuna. Blozi katsoi Niazeskiä, jonka oli voittanut, mutta Rahia ei näkynyt missään. Hän rupesi ihmettelemään, sillä Niazesk oli kuollut, mutta sitä ei näkynyt silti missään.

"Tronie, kuka tuo Rahi oli? Tunsitko hänet?" Blozi kysyi ja katsoi hymyilevää ystäväänsä.

"Hän oli se Rahi, joka pilasi yhden henkilön kokeen, josta syntyi minä ja eräs toinen", vastasi Tronien ääni, Blozin mielessä.

"Kuka se tyyppi oli, joka teki niitä kokeita? Ja kuka se toinen oli?" Tulen Toa kysyi.

"Se kokeen tekijä oli Lioku ja se toinen oli Negatronie", Tronie vastasi telepaattisesti. Blozia ihmetytti, miten Kala pysyi yhä hymyilemään.

"Kuka on Negatronie?" Blozi kysyi. Hän oli todella kiinnostunut aiheesta.

"Sitä on vaikea selittää. Katsos, minä olen oikeastaan Positronie, mutta minua kutsutaan Tronieksi. Se Negatronie on oikeastaan minun paha puoleni, vähän niin kuin paha kaksonen. En tosin tiedä, missä hän on", Tronie vastasi telepaattisesti.

Blozi tiesi nyt hiukan enemmän ystänsä elämästä. Hän kuitenkin valmistautui nyt matkaan.

"Kuule, voin auttaa sinua selvittämään, missä Negatronie, mihin se Niazesk häipyi ja kuka Lioku on, kun palaamme reissulta", Blozi sanoi ja huomasi Tronien hymyilevän entistä enemmän. "Ja muuten, sinun seurassasi ei voi olla surullinen", Tulen Toa sanoi ja hymyili taas.

BD

Veljeskunnan linnoitus
Gekko ja Peelo olivat palanneet ulkoa, iltakin alkoi jo hämärtää.

Ja veljeskunnan matoran soitti tuoden iltahämärään vähän virkistystä, soihtujen lepattaesssa Gekko ja Peelo rentoutuivat päivän työstä piirissä jossa olivat myös Äksä, KB ja pari muuta veljeskunnan matorania. Gekko aloitti keskustelun vaivaantuneena: ”Oletteko te kuullet. Petturista? Samassa toa sai päähänsä ajatuksen listasta. Ja Killjoysta. Killjoysta jolla oli lista pettureista, kuva hävisi Gekon päästä lähes heti, mutta hän oli jo nähnyt tarpeeksi. Oman nimensä. Äksä ihmetteli kun toa oli äsken ollut valmis puhumaan ja nyt hän ei sanonut hetkeen mitään. Oli kuin Gekko olisi ollut jossain toisaalla pienen hetken. ”Öh... minulla on vain päänsärkyä... tällaisia harmittomia sivuvaikutuksia.
Minä en itse asiassa tiedä petturista yhtään mitään. En niin mitään.”, sitten Gekko vaihtoi nopeasti puheenaihetta: ”Hmh. Minulla ei ole muuten aavistustakaan mitä meidän pitäisi itseasiassa tehdä nyt. Pitääkö meidän odottaa ohjeita Ämkoolta?”. Matoran kohautti olkapäitään.

Tronie

Meri



Kokenut Maan Turaga, joka nykyisin tunnetaan Merirosvokapteeni Anonymmelinä istui hytissään ja luki raporttia viimeisimmästä salakuljetuksesta yhä uudelleen ja uudelleen.

"Tehtävä epäonnistui... Miehistön jäsen sai surmansa pitkän, mustan ankeriasmaisen rahin hyökkäyksestä... Kauppatavara menetetty..." Tämä kaikki sai Turagan raivostumaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt näin huonosti mennyttä tehtävää.

"Pahuksen tunarit!" kuului jälleen huuto kapteenin hytistä. Tämä hytti oli kauniissa tammesta ja nahkealehtisestä puusta valmistetussa laivassa, joka vilisi merirosvoiksi ryhtyneitä Matoraneja. Laivan pituudeksi olisi voinut arvioida viitisenkymmentä Bioa (noin.85m).

Ilta-auringon valossa laiva, jonka kyljeesä luki nimi: "Die Tärtä" näytti erittäin kauniilta. Päivä oli sujunut melko rauhallisissa merkeissä, koska kapteeni huusi yksikseen hytissään eikä uusia asiakkaita tullut. Kuitenkin jokin sai miehistön tuntemaan pelkoa.

Pian kapteeniin hyttiin saapui Le-Matoran, joka oli vähän pidempi, kuin muut lajinsa jäsenet. Hänellä oli kädessään terä ja värinsä perusteella, häntä olisi voinut luulla Varjo-Matoraniksi, isllä hänessä ei näkynyt vihreää juuri ollenkaan. Vain naamiossa ja haarniskan pienissä osissa oli vihreää.

"Kapteeni, onko jotain vialla?" Le-Matoran kysyi.

"On, perämies Un-Tok", kapteeni sanoi. "Olemme menettäneet yhden miehen sekä kauppatavaramme. Tiedätkö sinä mitään syitä miksi näin olisi tapahtunut?"

"En kapteeni", Un-Tok vastasi.

Kapteeni osoitti sormeaan kohti ovea ja Un-Tok poistui ja jätti kapteenin riehumaan.

Muuan Salaman Matoran käveli kannella ja vilkuili merelle. Hän oli nähnyt kaukoputkesta hyvän ystävänsä saavan surmansa ja vielä kirjoittanut sen yksityiskohtaisesti raporttiin. Kuinka hän oli voinut vajota näin alas? Hänen kantamansa Suuri Kanohi Arthronkin oli saatu rikollisin keinoin. Tappamalla naamiota kantava Toa, koska hän ei suostunut myymään sitä. Mata Nui sentään. miten tämä kaikki on päässyt tapahtumaan? Miten olen voinut olla näin ajattematon?

Muistot hetkestä, jolloin sadat zamor-kuulat ammuttiin tykeistä päin Toaa eivät kadonneet Matoranin päästä.

"Pakenen täältä heti seuraavalla rantautumisella. Pakenen Bio-Klaaniin. Sieltä minua ei etsitä", Matoran ajatteli.

Silloin hän tunsi liikettä lähistöltä, jokin suuri lähestyi alusta huimalla vauhdilla. Matoran unohti hetkeksi kaikki painajaisensa huomatessaan saman mustan rahin joka tappoi hänen ystävänsä murskaten koko veneen hammastikuiksi, hyökkäävän kohti laivaa.

"Hälytys! Hälytys! Hyökkäys paapuurista! Kaikki mahdollinen miehistö tykeil-" Muistot Toan murhaamisesta palasivat salamannopeasti Salaman Matoranin mieleen. Ei nyt... hän ajatteli ja löi sireenin käyntiin.

Matoraneja juoksenteli ympäri laivaa. Tykit ampuivat Zamor-kuulia vapaalla tulella. Hyödytöntä. Mikään ei osunut.

Kapteeni astui ulos hytistään hämmennyksen vallassa. Hän ei ollut antanut kenellekään lupaa ampua. "Sinä, joka kirjoitit tämän kirotun raportin!" Hän huusi Salaman Matoranille: "Mikä Skarrarrarin sota täällä on alkanut? Minulta täytyy aina kysyä lupa ennen hyökkäystä! MINÄ!" Turaga oli saanut raivokohtauksen. Hän otti Matorania päästä kiinni ja vei häntä kohti laitaa. Heittäen hänet lopulta aaltoihin.

Un-Tok katsoi sivusta, kun Kapteeni oli heittänyt Salaman Matoranin pois. Hän hymyili ilkeästi ja ajatteli: "Päästiin ainakin hänestä."

Matoran tunsi kylmän veden tulevan tappamaan hänet. Musta, lähes 7 Bioa pitkä ankeriasmainen rahi lähestyi häntä aikoen syödä, mutta muutti mielensä. Rahin avasi suunsa, josta alkoi tulla jotain. Viidennen tason keltavihreä venymisen kraata lähestyi Matoranin Kaikuluotauksen Kanohia infektoimisvalmiudessa, mutta silloin sarja zamor-kuulia osui Rahiin, saaden tämän repeämään kuuteen osaan. Miksi aina kuusi? olivat Matoranin viimeiset ajatukset ennen tämän joutumista täydellisesti Makutain tahdottomaksi orjaksi.

Laivan kannella Maan Turaga Anonymmeli huusi miehistöllä korkealla äänellään. Hän olisi voinut olla tyytyväinen, jos miehistön jäsenet eivät olisi tunaroimalla saaneet ammusvarastoa tyhjäksi zamor-kuulista.

"Eh... A-arvon neiti Kap-kapteeni?" Änkytti violetti Mielenvoimien Matoran. "Eräs asiakas haluaisi tilata kuusi nelijalkaista värikästä rahia, joilla on harja ja jonkillainen leima-"

"Ei sellaisia ole olemassa!" keskeytti Kapteeni raivostuneena, mutta alkoi miettimään asiaa. "Kuka kysyy?"

"Joku Tronie."

Nimi ei kertonut Turagalle mitään, mutta hän voisi sivusilmällä katsoa kuvaillun näköisen rahin perään.

Bio-Klaani

Tronie sammutti akvaarioonsa sisäänrakennetun kommunikaattorin ja kierähti takaisin Blozin viereen.

"Kenelle soitit?" kysyi Tulen Toa uteliaana.

"Jollekin joka kysyy joltain Kapteenilta jotain." vastasi Tronie ja jatkoi omituisten tanssiensa tanssimista.

Bloszar mietti hetken, mutta tuli tulokseen että oli todella väsynyt ja unohtaisi koko asian.

Meri



Rauha vallitsi liejuista kaikkeutta, jossa käveli vain Salaman Matoran. Matoran, joka ei ollut muuta kuin säälittävä zombi.

Hänen takanaan olleet kuusi palasta mustan rahin ruumista alkoivat muuttua jälleen omituiseksi mustaksi aineeksi..

Tätä ei voinut olla huomaamatta edes tynnyrillistä Vuata Macan hedelmiä kuljettava rahi. Rahi seurasi, kuinka musta aine alkoi muuttua jälleen yhdeksi kiinteäksi hahmoksi.

Hahmossa oli jotain tuttua. "Lioku!" Huudahti rahi äänellään, joka kuulosti tulevan kaikkialta sekä ei mistään. "Se olen minä, Lieko, siskosesi-" Lieko lopetti kesken lauseen. Musta aine oli viimein muuttunut takaisin värilliseksi. "Mitä olet mennyt tekemään?"

Sinertävä Liekoksi itseään kutsunut rahi alkoi uida pois muuttuen. Hänen olisi keksittävä parannuskeino tälle kauheudelle mikä oli hänen veljelleen tapahtunut.

Matoran käveli kohti rantaa. Kohti kyliä. Kohti Bio-Klaania.

[+] Spoiler

Hyvä on. Minä pidän taukoa ropettamisessa ainakin sivullisen verran.

Merirosvoja saa käyttää vapaasti ilman kenenkään lupaa.

Kiittäkäämme jälleen Bloszaria hänen hienosta Matoranista, joka yritti auttaa kapteenia.

Makuta Nui

Bio-Klaanin linnoitus, Tawan toimisto



Klaanin juuriadmin katsoi viimeinkin siistiä huonettaan. Viimeisetkin pommituksen aikana tulleet sotkut oli saatu siivottua, ja nyt Tawa istahti mukavalle työtuolilleen. Ergonomia oli kaiken a ja o.
Pian Tawa sai kuitenkin huomata, ettei hän saanut töitä tehtyä. Hän oli liian väsynyt työskentelemään paperien parissa. Niinpä hän päätti lähteä alas kahvioon viettämään vapaa-iltaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt päästä kuin ovelle saakka tarrautumaan kahvaan, kun oveen koputettiin. Valmiiksi ovella seisova Tawa väänsi kahvasta puisen oven auki ja käänsi sitten katseensa alas, sillä häntä noin puolet lyhyempi riisihattuinen matoran seisoi hänen edessään.
”Hyvää iltaa, Admin-Tawa”, Matoran sanoi vakavasti. ”Minulle sanottiin, että voisin tavata teidät nyt.”
”Kyllä… kyllähän se sopii”, Tawa sanoi häkeltyneenä.
”Kiitoksia.”

Matoran käveli sisään ja istahti Tawan pöydän edessä olevalle tuolille. Tawa itse huokaisi ja käveli takaisin pöytänsä luo, missä hän istahti omalle tuolilleen jälleen. Häntä kiinnosti, mitä matoranilla olisi sanottavanaan, mutta häntä väsytti erittäin paljon, eikä uusi diplomaattinen keskustelu välttämättä olisi paras keino viedä sitä. Tawa sulki silmänsä, hieroi ohimoitaan ja avasi sitten suljetut silmänsä jälleen. Hän katsoi matoraniin, joka katsoi häneen. Sitten hän havahtui Matoranin sanoessa: ”Teillä on kauniit silmät, rouva admin.”
”Oletko sitä mieltä?” Tawa virkkoi ja laski kätensä puiselle pöydälle, jonka pinnalta paperit loistivat poissaolollaan. Täysin sileä puupinta näkyi kokonaan.
”Kyllä olen, aivan rehellisesti”, matoran sanoi äänellä, joka oli jotain pirteän ja synkeän väliltä. ”Minulle kerrottiin, että teillä on tämän kommuunin ylin johto.”
”En haluaisi sanoa, mutta niin se valitettavasti taitaa”, Tawa huokaisi ja nojautui tuolissaan niin taakse kuin suinkin.
”Minä toivoin, että te pystyisitte auttamaan minua, Mestariamme, meitä.”
”Millä asialla sinä Klaanissa olet, pikkuinen?”
”Minä edustan Ath-uskovaisten päälahkoa. Meidän Pyhä Äitimme lähetti minut matkaan kertomaan teille, että aika on kypsä.”
Tawa käänsi katseensa ikkunasta, josta ulos oli katsellut, takaisin matoraniin, joka tuijotti avoimesti Tawan kasvoja. Heidän katseensa kohtasivat, ja Tawasta alkoi tuntua ahdistavalta. Hän halusi katsoa muualle, mutta ajatteli sen olevan epäkohteliasta, joten hän säilytti katsekontaktin.
”Kypsä mihin?” hän kysyi varovasti.
”Me olemme päättäneet, että voimme uskoa Nimdan siruista ainoan jäljellä olevan teidän Klaaninne haltuun”, matoran sanoi hiljaisella äänellä. Tawa ei ollut uskoa korviaan.
”Te… annatte sen meille? Noin vain?”
”Kyllä”, matoran sanoi. ”Näin minun käskettiin kertoa. Minulle annettiin kirje, jossa on Pyhän Äitimme sinetti. Se kirje on osoitettu teille, admin Tawa.”

Matoran ojensi ohuen kirjekuoren viittansa syövereistä Tawalle, joka otti sen varovaisesti vastaan. Hän repi hitaasti kuoren auki ja otti esiin kirjeen sisällön.

Arvoisa Bio-Klaanin admin Tawa,
olemme päättäneet, että on tullut aika pelata uhkapeliä ja luottaa teidän sanaanne siitä, että ette tahdo käyttää Nimdaa saadaksenne valtaa, kunniaa, mainetta, hyötyä. Olemme päättäneet antaa teille tilaisuuden osoittaa, että olette luottamuksemme arvoisia. Pyydämme teitä lähettämään kuuden henkilön ryhmän hakemaan ainokaista jäljellä olevaa Nimdan siruamme teidän huostaanne. Teillä ei ole mitään syytä luottaa teihin – ainakaan sen enempää kuin meillä on teihin, mutta juuri siksi, että me emme voi täysin luottaa teihin, pyytäisin, että toisitte oman Nimdan sirunne todisteeksi siitä, ettette aio vain hyväksikäyttää meidän hyväntahtoisuuttamme ja varastaa pyhää Artefaktia. Haluamme nähdä, missä Nimdaa on säilytetty ja missä kunnossa se on tällä hetkellä. Jos tämä suinkin käy, lähettäkää siru saattueen mukana. Uskollisen Sadjen ei tarvitse vastata mistään, mikäli ette halua. Vaikka ette suostuisikaan lähettämään sirua, lähettäkää edes saattue luotettavia klaanilaisia – ja vain ehdottoman luotettavia – noutamaan sirua. Mikäli ette lähetä mukana hallussanne olevaa Nimdan sirua, emme voi taata, että saisitte Epsilonin mukaanne.
Ath kanssanne,
rakkain terveisin Ath-uskovaisten Mestari

Tawa luki kirjeen loppuun epäluuloisena. Hän katsoi Mestarin sinettiä ja kääntyi sitten sinettiarkistonsa puoleen. Hänellä oli kymmeniä virallisia sinettejä juuri tällaista tilannetta varten: jos joskus täytyi tarkistaa, mikä olisi tietyn henkilön virallinen sinetti, hänellä olisi arkisto sitä varten.
Sadje odotti kärsivällisesti, kuinka salaman toa kaiveli hetken, löysi sitten oikean kohdan ja otti esiin pergamentinpalasen, johon virallinen sinetti oli painettu. Tawa vertasi sinettejä eikä huomannut niissä mitään eroa. Hän totesi sinetin aidoksi, laittoi pergamentin takaisin arkistoonsa ja kääntyi takaisin Sadjen puoleen.
”Minä kokoan teille ryhmän”, hän sanoi vakavasti.
”Ei ole tarvetta”, sanoi Sadje hymyillen. ”Ystävänne – luotettavalta vaikuttava herra Matoro – suostui keräämään kuusipäisen saattueen jo minulle. Nyt puuttuu enää lupa siirtää Nimdan siru.”
Matoranin silmät tuikkivat. Tawa katseli tätä ja pohti, mitä etua hänelle olisi siirtää tai olla siirtämättä sirua.

Jos sirun siirtäisi, olisi aina uhka, että se varastettaisiin. Tämä saattoi olla ansa – juoni Betan varastamiseksi. Mutta sinetti oli aito, joten tottahan kirjeenkin täytyi olla athistien Mestarilta? Sadje vaikutti rehelliseltä, mutta monet rehelliset olivat tuottaneet Tawalle pettymyksen. Lisäksi hyveellisiä voitiin huijata tekemään, mitä julmat olennot tahtoivat. Olisivatko Mestarin aikeet rehelliset?

”En tahtoisi olla epäkohtelias, admin Tawa”, Sadje sanoi ystävällisellä äänellä, ”mutta näytätte hyvin väsyneeltä. Oletteko varmasti kunnossa?”
Tawa liikuttui matoranin sanoista hieman. Hän kohautti olkiaan.
”Uskoisin, että olen, Sadje”, hän huokaisi jälleen, ”ja väsynyt tosiaan olen. Mutta en tiedä, uskaltaisinko antaa sirun teidän haltuunne.”
”Voi, ei teidän tarvitse luottaa minuun. Kunhan luotatte Matoroon ja hänen kokoamaansa ryhmään.”
Matoran hymyili haikeasti.
”Aivan niin”, Tawa hymähti ja hänen luottamuksensa horjui. Oliko tämä Nimdan vaikutusta? Tekisikö se vainoharhaiseksi?
Eihän se ollut edes samassa huoneessa. Tekivätkö hänen ajatuksensa tepposet?
”Minä… harkitsen asiaa.”
”Minä tahtoisin vastaukseni, sillä ajattelimme lähteä niin pian kuin suinkin voisimme.”
”Minä annan vastauksen huomenna, jos sopii.”
”Voi, kyllä. Kiitos, arvoisa rouva.”
”Sano Tawa vain. Rouvittelu saa minut kuulostamaan niin… vanhalta…”
”Anteeksi, admin Tawa, pyydän anteeksi”, Sadje sanoi ja nousi seisomaan. Sitten hän kumarsi niin, että hänen hattunsa reuna osui lattiaan ja hattu putosi hänen päästään. Hän nosti sen takaisin päähänsä ja asteli ovelle.
”Hyvää yötä, admin Tawa.”
Sitten matoran oli poissa. Ovi jäi raolleen ja narisi hieman.

Tawa istui yhä tuolissaan, mietteissään. Hän pohti edelleen eri vaihtoehtoja. Hän oli puun ja kuoren välissä.
Ussalin ja kuoren välissä, Tawa pohti huomatessaan Nöpön kipittävän ovesta sisään. Se oli ollut hieman alla päin koko sen ajan, kun Visokki oli ollut kateissa. Tawa nousi tuoliltaan, meni ravun luokse ja nosti tämän syliinsä alkaen silittää tämän selkää. Ussal käpertyi Tawan syliin ja alkoi nukkua tuhisten. Tawa kääntyi työtasojaan kohti Nöpö yhä sylissään ja katsoi pöydällä lojuvaa kirjettä. Hän nosti sen toisella kädellään ja vilkaisi vielä sinettiä. Sitten hän pusersi paperin tolloksi ja heitti sen roskakoriin. Klaanin admin käveli ovelleen, avasi sen, sammutti valot ja asteli portaisiin jättäen oven ammottamaan aukinaiseen, pimeään huoneeseen.

[spoil]Päätin postata näyttämättä G:lle, mutta se ei haitanne, koska en oikeastaan tehnyt mitään isoa.[/spoil]

Donny

Viidakkosaaren ranta



Everstin syvät jalanjäljet painautuivat öisen rannan harmaanvaaleaan hiekkaan nazorakin astellessa silmät kiiluen edempänä odottavaa Ämkoota kohti. Everstin tekninen nyrkki natisi torakan sormien painautuessa tiukasti toisiaan vasten. Ämkoon osoittamista voimista huolimatta oli 437 varma ylivertaisuudestaan aseitta käytävässä kamppailussa, ja nazorak-eliittisotilas odotti innolla tilaisuuttaan pyyhkiä klaanilaisen häiritsevä virne tämän vihreiltä kasvoilta.

Ämkoo seisoi suorassa tarkkaillen lähestyvää vastustajaansa. Klaanin adminin vasen käsi lepäsi koukussa tämän selän takana, kun taas punaisena hohkaava energiakäsi ojentui odottavan näköisenä lähemmäs astelevaa nazorakia kohti. Ämkoo koukisti hieman energiakätensä sormia ja otti samalla jaloillaan tukevamman asennon.

Päästyään tarpeeksi lähelle 437 pysähtyi ja katsoi Ämkoota suoraan silmiin. Kaksikko jakoi pitkän katseen, jonka aikana kumpainenkin oli hiljaa. Ämkoon virnistys laski hieman, mutta ei kuitenkaan kadonnut kokonaan. 437:n oli mahdotonta sanoa, yrittikö Ämkoo ainoastaan ärsyttää tätä vai oliko ilme seurausta ainoastaan siitä, että torakan tavoin myös Ämkoo nautti taistelusta.

Pysähtynyt ilmapiiri lakkasi nazorakin tähdättyä tarkan nyrkiniskun suoraan Ämkoon kasvoja kohti. Klaanilainen tarttui nyrkkiin kevyesti varjokädellään, ohjasi iskun sivuun ja otti askeleen taaksepäin. 437 ei jäänyt ihmettelemään vaan syöksähti vastustajansa perään tarjoten uutta nyrkiniskua. Tämän Ämkoo onnistui väistämään pyörähtämällä nopeasti ympäri.

Eversti oli vähällä saada osuman Ämkoon salamannopeasta kierrepotkusta. Nazorakin rintakehään tähdätty potku ei kuitenkaan päässyt aivan perille, ja eversti tarttui kiinni Ämkoon jalasta. Ämkoo ponnisti itsensä kuitenkin toisella jalallaan yläilmoihin, ja yhä Ämkoon raajasta kiinni pitelevä 437 koki yllätyksen Klaanin adminin tähdätessä potkunsa suoraan torakan kasvoihin. Nazorakin oli pakko päästää irti vastustajastaan torjuakseen ylhäältä päin tähdätyn potkusarjan.

Ämkoo pudottautui viitta hulmuten maahan 437:n taakse. Nazorak käännähti tämän nähtyään adminia kohti ja potkaisi sitten rivakasti tätä päin. Ämkoo kierähti suojaan, ponkaisi itsensä ylös ja heilahti sitten vihollisensa tykö. Ämkoon varjokäsi käväisi hälyttävän lähellä nazorakin leukaa, mutta 437:n refleksit koituivat torakan pelastukseksi.

Oli everstin vuoro nousta ilmaan. Nazorak ponnisti korkeaan loikkaan, heitti ilmassa voltin ja iski sitten ristimänsä nyrkin yhdessä Ämkoon päätä kohti. Miekkapiru todisti varjoraajansa uskomattoman voiman tarttumalla taivaalta iskevään hyökkäykseen pelkällä varjokädellään vähentäen iskun voimaa juuri tarpeeksi. Samalla klaanilainen hyödynsi aukon maata päin putoavan everstin puolustuksessa ja iski terävällä potkulla nazorakia kylkeen. Eversti putosi sivuttain maahan, riuhtaisi kätensä väkisin irti Ämkoon otteesta ja heittäytyi karjahtaen seisomaan.

Ämkoo jakeli useamman korkean potkun lähestyvän nazorakin suuntaan, mutta eversti onnistui väistämään niistä jokaisen. 437 onnistui myös väistämään kasvojensa tasalle kohdistetun punahehkuisen nyrkin, joka osoittautui kuitenkin pelkäksi hämäykseksi. Ämkoo onnistui jälleen potkaisemaan everstiä kylkeen, ja iskun aiheuttaman hämmennyksen jälkeen klaanilainen tähtäsi vasemman nyrkkinsä kohti torakan toista poskea.

437 onnistui kuitenkin toipumaan saamastaan osumasta ajoissa. Nazorak tarttui mekaanisella kädellään kiinni Ämkoon käteen ja riuhtaisi kamppailutoverinsa väkisin itseään kohti. Tehokas polvipotku heitti Ämkoon ilmaan ja eversti valmistautui riuhtaisemaan vihollisensa alas.

Ämkoo onnistui kuitenkin viime hetkellä lukitsemaan everstin väkivahvan käden jalkojensa väliin. Klaanilainen pyöräytti rintakehäänsä puolelta toiselle rikkoen näin vihollisensa tasapainon ja eversti horjahti maahan. Ämkoo laskeutui maahan varjokäsi edellä, heittäytyen tämän voimalla hieman kauemmas. Eversti yskäisi hiekkaa noustessaan ylös, tuijotti Ämkoota verenhimoisesti ja lähti vastahyökkäykseen.

Ämkoo heilautti päätään vasemmalle välttääkseen kasvojensa ja 437:n vasemman nyrkin kontaktin. Nazorakin ilmeestä Toa kuitenkin onnistui havaitsemaan iskun olleen pelkkä hämäys. Everstin rautainen oikea alakoukku sai Mäksän leuan hieman rasahtamaan ja klaanilainen oli vähällä lennähtää taaksepäin. Nazorak kuitenkin tarttui kaatuvan vastustajansa nilkkaan katkaisten tämän ilmalennon. Hetkessä torakka käännähti, iskien Toan maahan. Mäksä yritti epätoivoisesti tarrautua sormillaan kuivaan rantahiekkaan 437:n alkaessa vetää tätä takaisin itseään kohti. Yritys osoittautui turhaksi. Ämkoo lennähti pian matalassa kaaressa vastakkaiseen suuntaan. Heiton suhteellisesta heikkoudesta huolimatta Toa kierähti maassa kerran päätyen selälleen.

Mäksä nousi kyynärpäittensä varassa pystyyn ja pyyhkäisi tumman veritahran poskeltaan. Hiljaa ääneen kiroileva soturi vilkaisi sivusilmällä varjokättään aprikoiden tilannetta. Ämkoo oli jo hetki sitten huomannut kummankin kamppailijoista osoittavan pieniä väsymisen merkkejä. Taistelu oli voimien lisäksi syönyt myös aikaa, eikä sitä ollut hukattavana. Ämkoo ei ollut varma siitä, oliko eliittitorakka ilmoittanut Ämkoon löytymisestä jo tovereilleen, mutta tilanne oli joka tapauksessa huolestuttava. Ämkoo tiesi, että taistelu tulisi päättää pian.

Eversti kohotti silmäkulmaansa nähdessään Ämkoon varjokäden kirkastuvan. Klaanilainen oli mitä luultavimmin pumpannut säkenöivään raajaansa enemmän voimaa, sillä punahehkuinen koura näytti miltei kipinöivän. Nazorak huomasi, että samalla klaanilaisen ilme oli vakavoitunut. Tämän nähtyään 437 naksautteli mekaanisia sormiaan ja jäykisti olkalihaksensa.

Pian punamusta varjonyrkki ja hienoista metallimateriaaleista koostuva nyrkki iskeytyivät toisiaan vasten kummankin taistelijan tarjottua toisilleen voimakkainta lyöntiään. Läheinen kasvusto nytkähti iskujen aiheuttaman tuulenpuuskan ansiosta. Näytti siltä kuin taistelijoiden suunnaton voima olisi kulkenut saaren rannan halki.

[spoil][/spoil]

Bloszar

Blozin kämppä



Blozi heräsi uudessa sängyssään, vähän väsyneenä. Hän huomasi ensimmäisenä Tronien, joka katseli ikkunasta kauas merelle. Kala kääntyi katsomaan Tulen Toaa hymyillen ja Blozi tiesi, että hän saisi taas viettää yhden hymyilevän päivän hymyilevän ystävänsä kanssa.

Hän yritti ottaa kiinni Troniesta, mutta sai vain sähköiskun akvaariosta. "Huomenta hymyilevä ystäväiseni. Lähdemme pienelle aamulenkille", Tulen Toa sanoi.

"Jee! Aamulenkille. Pääsemme taas jonnekkin", Tronie vastasi telepaattisesti.

Blozi avasi huoneen oveensa ja lähti juoksentelemaan aamuöisiä käytäviä alaspäin. Pian hän oli jo pihalla ja hengitti raskaasti raikasta ilmaa. Hän käveli ulos Klaanin linnakkeesta, portista, jossa nuokkuivat väsyneet yövuorolaiset. Tulen Toa oli valppaana, ettei mikään yllättävä Rahi tai Nazorak hyppäisi hänen kimppuunsa. Tronie teki ilmassa voltteja ja nauroi telepattista nauruaan ja Blozi tajusi, ettei hän enää murehtinut niin paljon Nutun kuolemaa. Tronie oli nyt hänen ystävänsä, aina iloinen ja mukavaa juttuseuraa. Olihan Laavahaukan menetys edelleen raskas isku, mutta Tronie osasi aina hymyilyttää.

Die Tärtä

Kapteeni Anonymmeli ei ollut nukkunut räpäystäkään. Hän katseli vain laivastaan kaukana näkyvää Klaanin saarta. Turaga ei uskonut pystyneensä voittamaan Mustaa rahia naurettavalla sarjalla Zamor-kuulia.

Sitkeän otuksen täytyisi kuolla minun miekastani. Vain minun!

Mustan rahin tappamisesta oli tullut hänelle pakkomielle. Hän tulisi tappamaan sen vaikka joutuisi uhraamaan koko miehistönsä.

Kapteeni kääntyi ja käveli nahkealehtisistä puista valmistettua kantta pitkin kohti megafoonia. Puhdisti sitä sormellaan ja huusi: "Jokainen ylös!" Kannen alta alkoi kuulua melua. "Menemme ryöstämään kaikki mahdolliset luotaimet Bio-Klaanin telakalta!"

Kapteeni ei huomannut, kuinka Un-Tak hymyili jälleen ilkeästi. Hänen suunnitelmansa oli jo melkein valmis. Ja toteutettu.

"Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan", Le-Matoran sanoi ilkeästi, otti miekkansa esiin ja valmistautui hyökkäämään.

Ranta Bio-Klaanin saarella



Kaksikko saapui rannalle ja Blozi huomasi, että parin metrin päässä oli jotain punaista. Hän juoksi rannalle päin ja pelkäsi olevansa väärässä.

"Miksi sinä kiirehdit? Aamu vasta sarastaa", Tronie sanoi telepaattisesti.

Tulen Toa ei vastannut mitään vaan juoksi, kunnes saapui punaisen haarniskan luo. Siellä oli punainen henkikö, joka näytti Toalta. Hänellä oli punainen viitta, muttei toista kättä. Hän oli suunnilleen Toan kokoinen ja lähistöllä hänestä, oli miekka. Blozi tunsi tämän henkilön.

"Kuka hän on?" Tronie kysyi.

"Punainen Toa. Hän on vastustajani, jonka tapasin pari vuotta sitten, ennen kuin liityin Klaaniin. Hän on immuuni Elementaalivoimille ja omaa teleporttaamisen ja telepatian kyvyt. Hän taitava miekkailija ja satutin käteni, kun viimeksi kohtasin hänet. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, ennen kuin nyt", Tulen Toa sanoi.

Tronie katosi tuota Toaa. Hän näytti olevan jonkinlaisessa transsissa.

"Viemmekö hänet Klaanin sairasosastolle?" kuuli Blozi äänen mielessään.

Blozi otti vahvoilla käsillään kiinni Toasta. Kosketus tuntui kylmältä ja tahmealta. Toa oli ajelehtinut meressä viikkoja.

Kaksikko poistui paikalta. Vesi alkoi väreillä ja paljasti Matoranin. Hyvin likaiselta näyttävän Kanohi Arthronia päässään pitävän Matoranin. Ja Kraatan.

Bio-Klaani, Sairaalaosasto

Blozi katsoi tuota Punaista Toaa. Olentoa, joka oli melkein tappanut hänet, makasi nyt melkein kuolleena hänen edessään. Hän lähti pian Tronien kanssa pois ja matkasi rannalle.

"Miksi noin epäiloinen taas?" Tronie kysyi telepaattisesti.

"Sana on edelleen vihainen ja ihmettelen, kuinka tuo Punainen toa oli tänne tullut," Tulen Toa vastasi ja alkoi vilkuilemaan ympäriinsä. Hänestä tuntui siltä kuin joku seuraisi häntä.

Positroniekin tunsi jotain samallaista. Tilannetta tietysti lievensi se, että hän piti seuraajista.

Bloszar säpsähti kuullessaan huutoa läheisestä kaloja myyvästä liikkeestä. Ovi murrettiin auki sisältäpäin ja useat infektoituneet Matoranit kävivät hyökkäykseen kaksikkoa päin.



"Miksi?" Kysyi Tronie äänellään, joka kuuluosti tulevan sekä kaikkialta että ei mistään.

Bate katsoi hetken Akvaariossa uiskentelevaa kalaa ihmetellen ja päätti lopulta vastata: "Koska Zamor-plasmakanuuna."

Kanuunan ammus lensi rakennusta päin romauttaen sen Infektoituneiden matoranien päälle.

"Ah." Vastasi Tronie huomatessaan, että se ei pidätellyt Infektoituneita Matoraneja mitenkään.

"Meidän täytyy löytää infektion lähde!" Selitti Blozi ja lähti juoksuun. Infektoituneet Matoranit perässään.

Matoranit lähtivät perään. Blozi katseli niitä ja ampui niitä jälleen Zamor-plasmakanuunallaan. Matoranit eivät hidastaneet, vain jatkoivat matkaa. Puoli tuntia kului nopeaan ja Blozin voimat alkoivat hyytyä.

"En viitsisi ampua niitä. Onko ideoita?" Bate kysyi Tronielta

"Ei oikein. Ellet sitten ota noita Kraatoja pois niitten naamasta", Tronien ääni vastasi Blozin mielessä.

Tulen Toa hidasti sitten nopeasti ja rupesi katselemaan kalaa.

Hän ampui pienet tulipallot Matoranien päihin, saaden Kraatat syttymään Tuleen. Savun noustua pois, hän huomasi Matoranien kadonneen.

"Et voinut kertoa tuota puoli tuntia aikaisemmin?" Tulen Toa kysyi kalalta. Kala hymyili takaisin, eikä Blozi enää välittänyt asiasta.

"Nyt lähdemme hakemaan Nimdaa Tronie. Ja toivon sydämestäni, ettet aiheuta meille taas ongelmia."

[spoil]Kiitokset Tronielle, joka auttoi minua kirjoittamaan tämän.[/spoil]

Bloszar

Blozin kämppä

Blozi vajosi sänkyynsä niin pian, kuin pystyi. Hän rupesi melkein nukkumaan, kunnes hänen mieleensä tuli ne Matoranit. Kuka ne oli lähettänyt? Ja miksi? Tronie näytti katsovan merelle päin ja Blozi ajatteli, että antaa Kalan olla rauhassa.

Hän ajatteli yhä niitä Matoraneja. Ne olivat kadonneet, kun hän oli saanut ne Kraatat pois. Häntä kumminkin väsytti ja hän nukahti.

[spoil]Olen pahoillani lyhyestä viestistä. Viime viestini tuli kahteen kertaan ja tämän muokkasin.[/spoil]

Mr.Killjoy

Valtatie 2 – Kohti Klaania



Kaksi Klaanin moottoripyörää kiisi huumaavaa vauhtia samaa tietä pitkin, mitä olivat aikaisemmin tulleetkin. Tällä kertaa toisen pyörän puikoissa olikin Matoran, joka yritti epätoivoisesti pysyä pyöränsä selässä, kuljettajan painon meinatessa lähteä valtaisan ilmavirran mukaan. Kiitävä kaksikko huokaisi hetkeksi ja Saraji hidastikin hieman vauhtiaan, kurkatakseen taakseen. Tästä seurasi ainoastaan entistä pahempi pakokauhu, kaksikon huomatessa takaa-ajajien kiitävän liitureillaan läheisen pellon poikki, suoraan heitä kohti.

Ongelmistaan huolimatta Creedy väänsi lisää kaasua ja ampaisi juuri uudelleen kiihdyttäneen Sarajin perään. Matoran onnistui jo kuulemaan, kuinka Metsästäjät ärjyivät Nazorakeja ajamaan lujempaa. Saraji koetti epätoivoisesti ajaa yhdellä kädellä, samalla kun yritti ampua revolverilla taakseen. Töyssyn miltei heittäessä Vahkin pyörän selästä, ase kuitenkin tippui ja sinkoutui maahan. Vahki ei kuitenkaan saanut tietää, että peremmällä kiitänyt Nazorak iskeytyi aseeseen sen kimmotessa maasta. Torakan rintakehä räjähti tämän osuessa liikkuvaan objektiin käsittämättömällä nopeudella.

Hieman Nazorak-lauman takana ajavat Metsästäjät ärjähtivät nähdessään tapahtuneen ja pian Torakoiden korvat saivat selkeän käskyn: ”Ampukaa tuo likainen Vahki. Emme tee hänellä mitään, estäkää häntä viemästä viestiä eteenpäin!” Nazorakit tekivät työtä käskettyä ja hurinan säestämänä, kiitureiden etuosa kääntyi 180 astetta ympäri, paljastaen koko keulan kokoisen kanuunan. Ensimmäinen ammus viuhahti aivan pakoon ajavan kaksikon vierestä. Saraji ei halunnut sitä myöntää, mutta häneen iski juuri sillä hetkellä käsittämätön pakokauhu, nyt myös räjähdysten alkaessa jahdata heitä.

Yksi panos räjähti Creedyn edessä ja urhean Matoranin ajaessa tulipallon lävitse, tämä vain kiitti onneaan, tajutessaan selviytyneensä sen läpi vahingoittumattomana. Saraji kuitenkin kauhistui nähdessään rinnalla ajavan Matoranin ja Vahki vetäisikin yhdellä rivakalla otteella Matoranin taakseen, tämän huutaessa kurkku suorana tästä hullusta tempauksesta. Syy tälle selvisi kuitenkin pian, savuttavan yksinäisen pyörän leimahtaessa liekkeihin. Pyörä kaatui välittömästi maahan, ajautui siitä hurjiin kieppeihin ja räjähti lopulta kappaleiksi... Creedy kirosi takapenkillä polttoainetankkien olemassaoloa.

Nazorakit onnistuivat väistämään tuhoutuvan pyörän ja kolmikko jatkoi tulittamistaan, myhäilevien Metsästäjein kiitäessä takana. Tilanne sai pian kuitenkin odottamattoman käänteen. Kolmesta tulittavasta Nazorak-kiiturista yhden kuski älysi vilkaista kiituriinsa liitettyä tutkaa: ”Hetkonen, tämä... tämä havaitsee ohjuksia, mutta mistä? Eihän täällä ole edes-” WBWOP!

Pikkuruinen täsmäohjus sinkoutui taivaalta suoraan Nazorakin pyörään, räjäyttäen tämän kappaleiksi, singoten verta ja visvaa takaa tulevien päälle. Takaa-ajava joukkio katseli taivaalle, yrittäen epätoivoisesti selvittää ohjuksen lähdettä. Neljään Nazorakiin ja Metsästäjäkaksikkoon typistynyt joukkio alkoi hiljalleen jättäytymään Sarajin ja Creedyn jälkeen.

”Sieltä tulee!” Yksi Nazorakeista huusi kurkku suorana nähdessään punaisen ison objektin lähestyvän taivaalta. Tarkkasilmäiset Metsästäjät ehtivät tajuamaan objektin olevan todellisuudessa lentävä olento, mutta ajatus katkesi nopeasti sen syöksyessä aivan joukkion edestä, miltei kuopaisten maata mukanaan. Kuusikko hidasti vauhtiaan sen verran, että he kykenivät hallitsemaan ajokkejaan ja vetämään aseitaan esille samaan aikaan. Punainen hahmo kierteli hetken porukan ympärillä ja syöksyi sitten läpi uudestaan.

Zamor-aseilla tuloksetta ilmaan rätkivillä Nazorakeilla ei ollut kuitenkaan toivoakaan osumisesta, kohteen liikkuessa heidän yllään aivan liian nopealla vauhdilla. Lopulta Metsästäjät antoivat käskyn lopettaa tuli ja joukkio väänsi jälleen kaasun pohjaan, pyrkimyksenään ajaa karkuun. Punainen haarniskoitu hahmo laskeutui alemmas ja jalkoihin sijoitettujen rakettimoottoreiden avulla, tämä laskeutui kiihdyttävän joukkion tasolle, aivan kypäriensä takana hämmästelevien Metsästäjien viereen.

”Tiesittekö, minä aioin tappaa teidät, mutta näyttää siltä, että isommat tahot haluavat puuttua peliin. Minulla on muuta tekemistä. Toivotan teille erinomaista loppupäivää...” Mekaanisen äänen lopettaessa, punainen hahmo kuulosti kuin nauraa hörähtävän, jonka jälkeen tämä kiihdytti jälleen ja ampaisi eteenpäin, jättäen kummastuneen kuusikon taakseen. Metsästäjät katsahtivat toisiinsa, toisen miltei horjahtaessa kiiturinsa selästä pois. Aluksi he ihmettelivät tyhjästä ilmestyneen ohjusmiehen puheita, mutta pian joukkion takaa kuuluva jylinä sai jokaisen värähtämään ymmärryksen pelosta.

Kaksi varjoa laskeutui valtatien ylle. Kaksi Klaanin Lohrak-hävittäjän muotoista varjoa. Nazorakit eivät edes uskaltaneet katsoa ylös. Sotaharjoituksista tämä heille kauhua merkitsevä ääni oli tuttu. Metsästäjät eivät tätä ymmärtäneet, vaan kaksikko yritti ärähdellä toisilleen uusia toimintaohjeita.

Yksi syöksy ja Lohrakit onnistuivat tulittamaan kuusikosta viisi pois. Viimeisenä ajanut Metsästäjä katsoi kauhistuneena, kun Klaanin hävittäjien ammukset silpaisivat Nazorakit tieltä, valtaisan räjähdyksen nielaistessa Snatcherin toverin. Sitä itse tajuamatta, Metsästäjä oli päästänyt irti ohjaustangosta. Hän ei osannut kuin odottaa noiden lentävien hirmujen uutta syöksyä... Syöksyä, jota ei tullut. Lohrakit jatkoivat ainoaksi jääneen syöksynsä jälkeen suoraan eteenpäin, kiitäen kohti edessä kohoavaa valtaisaa linnoitusta. Vasta silloin Metsästäjä tajusi, että karkuun ajanut kaksikko oli johtanut heidät ansaan. He olivat miltei Bio-Klaanissa, he olivat tulleet liian lähelle.

Metsästäjän kiituri hiljensi vauhtia ja se putputti eteenpäin nyt enää hieman kävelyvauhtia nopeammin. Kuski ihmetteli edelleen, miksi Lohrakit olivat jättäneet hänet rauhaan. Ehtisikö hän pakoon? Olivatko pilotit jotenkin hämärästi unohtaneet hänet? Eivät, eivät olleet.

Muutamaa sekuntia ennen tulituksen alkamista, Lohrakien pilotit saivat koppeihinsa radioviestin, jonka sisältö oli yksinkertainen: ”Odottakaa, tahdon viimeisen.” Eikä aikaakaan, kun punainen ohjusmies palasi ja tällä kertaa se lensi suoraan kohti.

Klaanin linnoituksen edusta – Valtatie kahden alkupää

Killjoy istui nurmikolla hieman tien vieressä, Sarajin ja Creedyn palatessa paikalle. Karkuun päässyt kaksikko oli jo ehtinyt Klaaniin asti kuullessaan tiedon tien vieressä istuskelevasta Metsästäjästä. Paikalla oli myös toinen Metsästäjä. Tämä oli haarniskaltaan kuitenkin hopeinen ja näytti oudossa makaavassa asennossaan vähemmän eloisalta. Nyt jalan kulkeva kaksikko jäi seisomaan nurmikolla istuvan Killjoyn eteen, tämän naputtaessa sormiaan polviinsa odottavasti.

Saraji yritti luoda Joyhyn kysyvää katsetta ja Creedy vain levitteli käsiään. Kolmikon välillä vallitseva hiljaisuus alkoi olla jo hieman epämukava. Killjoy vastasi hiljaisuuteen yksinkertaisesti asettamalla kätensä kuolleen Metsästäjän sankomaiselle kypärälle ja vetämällä tämän yhdellä rivakalla otteella irti. Alta paljastuva näky sai Creedyn kavahtamaan taaksepäin, Sarajin vain tuijottaessa näkyä miltei lumoutuneena.

Metsästäjän kasvot olivat miltei täysin muodottomat. Sysimustassa sileässä päässä oli kuitenkin yksi iso ongelma, tai oikeastaan kaksi riviä pitkiä teräviä ongelmia. Muuten täysin ilmeetön pää nimittäin omasi totaalisen absurdin kidan. Siistissä rivissä sekä ylhäällä, että alhaalla, irvisti kymmensenttisten järjettömän pitkien, mutta symmetristen hampaiden rivi. Lomittain kärjistään lepäävät hampaat kiilsivät olennon kuolasta, jota tihkui nyt sen kuolleesta suunpielestä. Kahden täydellisen vastakohdan kasvot tuijottivat nyt kolmikkoa, siitäkin huolimatta, ettei niissä ollut silmiä, ainoastaan tuo karmaiseva hammasrivi. Killjoy totesi, että muut olivat nähneet tarpeeksi ja hitaasti, hän antoi vasemman kätensä nyrkin vetäytyä sisään, jolloin kämmenen takana ollut tykki pääsi liukumaan esiin. Yksi oikeassa kulmassa nasautettu laukaus sai pään roiskahtamaan palasiksi pitkin nurmikenttää, jättäen kuitenkin kolmikon panssarit puhtaiksi, rosikahuksen suunnatessa heistä poispäin.

”Tuo... tuo ei ollut Metsästäjä, eihän?” Killjoy katseli savuavaa tykkikättään ja antoi kätensä rauhassa liukua esiin, kunnes hän istahti takaisin nurmikolle ja vastasi Sarajin kysymykseen: ”Kukaan ei tiedä millaisia Metsästäjät ovat ja mihin lajeihin he kuuluvat... mutta ei, tuo ei ollut Metsästäjä, se oli vain naamioitu sellaiseksi.”

Creedy pyöritteli taempana sormiaan, hieman häpeissään siitä, että oli kavahtanut niin pelkkää ruumista. ”Mutta mikä tuo sitten oli? En minä ainakaan ole törmännyt tuollaiseen ennen.” Killjoy oli syventynyt tutkimaan nyt päättömän olennon panssaria, pyyhkien maantien pölyä sen pinnalta. Hän huomasi, että Metsästäjien tehtaan jättämä sarjanumero oli hiottu pois.

”Tärkeä kysymys ei ole, mikä se on, vaan miksi se ja sen toveri halusivat jotain mökistäni. Kuka tahansa heidät lähetti, halusi pitää heidän agendansa salassa. Sääli vain, että minä tunnistan Metsästäjien tehtailut kilometrin päästä.” Joy nyökkäsi kohti poisviilattua sarjanumeroa ja Saraji alkoi kokoamaan mielensisäsitä palapeliään. ”Eli, he ovat Metsästäjiksi naamioituja Ei-Metsästäjiä, jotka pitävät päällään Metsästäjien haarniskaa, joka on yritetty naamioida Ei-Metsästäjän haarniskaksi? Kuulostaa siltä, kuin joku joko yrittää hämätä meitä tai on vain todella huono työssään.”

Killjoy nyökkäsi. ”Tilanne vaatii tutkimista. Tämä tuli täysin odottamatta. Vai mitä sanoo Ruki?”
Saraji ja Creedy vilkaisivat taakseen ja huomasivat Rukin juokseen linnakkeesta maantielle, kuultuaan siellä pidettävästä ”torikokouksesta”. Huohottavan Toan kasvot olivat kuitenkin punaiset jostain aivan muusta kuin rasituksesta.

”Idiootti. Heti kun sinua etsii, niin katoat leikkimään sankaria ympäri saarta. Telakan pojat naureskelivat tuolla. Kuulin, että olivat tulleet vilkaisemaan, kun tutkat huomasivat sinut täällä lentelemässä. Olivat meinanneet ampua sinut, kunnes saivat sen radioviestisi.” Veden toa osoitti puheensa närkästyneelle, edelleen ruohikolla istuvalle Killjoylle, joka tyytyi vain levittelemään käsiään. ”En jaksa selittää, mihin sinä nyt minua yhtäkkiä tarvitsit?”

Ruki huokaisi ja kopautti nyrkillä päätään, kuin ivaillakseen Killjoylle. Minä satuin törmäämään siihen rasavilliin kaveriisi, siihen Matoroon. Sanoi etsivänsä sinua, kun olit lupautunut jollekin reissulle. Reissulle, kun minä yirtän parhaani mukaan kuntouttaa sinua.” Rukin äänestä paistoi halveksiva sävy. Saraji ja Creedy olivat astuneet sivummalle naisellisen marmatuksen tieltä.

Killjoy nousi pystyyn ja pyyhki ruohonkorsia jaloistaan. ”Se reissu, olin melkein unohtanut. Parasta sitten mennä.” Killjoy alkoi lampsimaan tietä pitkin kohti linnoitusta, Saraji ja Creedy perässään. Ruki jäi seisomaan keskelle tietä kädet pystyssä. Toa huuteli edelle kävelleen porukan perään: ”Mutta kun se kuntoutus, ei sitä voi lopettaa yhden kerran jälkeen, olet vielä toipilas!”

Killjoy ei katsonut taakseen, vaan jatkoi matkaansa, huutaen vain peräänsä: ”No tulet sitten mukaan jos on niin kauhean tärkeää.” Ruki jäi sanattomaksi. Hän ei ollut tarkoittanut aivan sitä.

[+] Spoiler

Kiitoksia Tongulille luvasta Lohrakeihin.

Matoro TBS

Bio-Klaani

Klaanin arki alkoi palautua rutiineihinsa. Iltapäiväinen Kahvio oli jälleen täynnä väkeä, vaikka terassi olikin vielä remontissa. Pommituksen jäljistä näkyvimmät oli saatu korjattua, vaikka vielä moni asuintalo oli raunioina.
Pommituksen aiheuttamista inhimillisistä ja materiaalisista vahingoista huolimatta iskusta oli koitunut Klaanille hyviäkin asioita. Se oli herättänyt kaikki sodan todellisuuteen. Oli tehty väestönsuojia ja lisätty ilmavalvonnan ja vartijoiden määrää. Edelleenkin oli pulaa sotalaitteista, eikä sukellusveneet ainakaan helpottaneet sitä. Klaanin metalliteollisuus kävi täyttä häkää. Nazorak-aluksien tekniikkaa tutkittiin ja niiden metalli otettiin hyötykäyttöön.

Matoro nappasi valkoisesta metallitelineestä uusimman Klaanilehden, tilasi juotavaa ja vilkuili pöytää. Hän suuntasi pöytään, jossa Bloszar vietti aikaa jonkin... asian kanssa. Matoro meinasi pudottaa kuppinsa tajutessaan sen olevan akvaario.
Leijuva, turkoosi akvaario, jonka sisällä oli ankeriasmainen kala, joka hohti valoa.

"Mikä tuo on?" Jään Toa sai suustaan.
"Päivää! Olen Positronie!" kala hihkaisi ennen kuin Tulen Toa ehti reagoida.
"... hauska tutustua. Olen Matoro", Matoro sanoi ja tunsi olonsa tyhmäksi. Hän puhui akvaariokalan kanssa.
"Ainahan se on hauskaa", Tronie vastasi iloisena.
"Löysin Tronien Verstaasta", Blozi selitti.
Matoro istui pöydän ääreen ja hörppäsi juomaansa.
"Tuleeko se... tai sisi hän... mukaan?" Matoro kysyi, ottaen katsekontaktin hopeaa Arthonia kantavaan Toaan.
"Joo. Tronie piristää ilmapiiriä", Bloz vastasi. Sen Matoro uskoi. Outo kala tuntui suorastaan säteilevän hyväntuulisuutta.

"Niin, oli minulla asiaakin. Minä niinkun etsin ryhmän porukoita. Puhuin sen munkin kanssa. Olsii tarkoitus päästä lähtemään huomenna kello yhdeksän maissa", Matoro vaihtoi pikaselitysvaihteelle.
Bloz näytti miettivän. Tronie oli innostunut kaikesta uudesta.
"Millä ja minne matkaamme?" Tulen Toa kysyi.
"Hankin paatin vielä tänään. Päämäärää en tiedä", Matoro vastasi.
"Hei, eikös Hailla ole aika laadukas laiva? Se Hildemar vai mikä?" Bloszar ehdotti.
"Hmm, joo. Pitäisi heti etsiä hänet ja kysäistä, suostuuko kuskaamaan meitä."
"Mitä jos mennään etsimään Hai käsiimme?"
"Mennään", Matoro vastasi ja kolmikko lähti pöydästä kohti satamaa.

Makuta Nui

Bio-Klaani

Tawa asteli käytävällä nukkuva Nöpö sylissään. Alkuilta oli tavallista hiljaisempi, eikä kahviossakaan ollut juuri väkeä norkoilemassa, kuten tavallisesti. Tawa huokaisi ja istahti erään pöydän ääreen.
Hän tilasi laimean minttuteen ja pohti, oliko hänelle mahdollisesti tulossa nuha.

Hetken juomaansa siemailtuaan hän huomasi Matoron, joka saapui kahvion ovesta sisään. Tämä äkkäsi Tawan, joka istui yksinään, ja käveli tämän pöydän luokse.
”Saanko istua seuraksi?”
”Martti, sinua juuri kaipasinkin”, Tawa sanoi. Matoro istuutui. Hänen perässään seurasi Bloszar ja leijuva turkoosi akvaario.
”Mmmikä tuo on?” Tawa kysyi hämmentyneenä osoittaen sanansa Bloszarille.
”Olen Tronie!” hihkaisi akvaarion asukki. Tawa hätkähti kuullessaan kalan puhuvan ja miltei hyppäsi kattolamppuun.
”Oletko varmasti kunnossa, Tawa?” Matoro kysyi huolestuneena.
”Kyllä, kyllä”, Tawa sanoi ja yritti näyttää vakuuttavalta. ”Minulla olikin teille asiaa.”
”Kävimme juuri hankkimassa menopelin reissullemme”, Matoro selosti. Bloszar nyökkäsi täydentävästi. Tronie teki voltteja akvaariossaan.
”Ahaa”, Tawa sanoi hitaasti. ”Millä te olette lähdössä?”
”BKS Hildemarrilla, Hain laivalla.”
”Mitä asiaa sinulla meille oli, Tawa?” Bloszar kysyi. Tawa näytti vaivaantuneelta.
”Sadje vaatii, että te otatte mukaanne Nimdan sirun. Betan”, Tawa sanoi ahdistuneelta kuulostavasti. Sekä Matoro että Bloszar yllättyivät.

”Ja minä ajattelin”, Tawa jatkoi, ”kysyä teidän asianosaisten mielipidettä.”
Kumpikin oli hetken hiljaa Tawan katsoessa heitä tutkailevasti. Troniekin keskittyi tuijottamaan kaksikkoa.
”No, minun mielestäni”, Matoro sanoi lopulta, ”sirun ottaminen on riski.”
Tawa kohotti kulmaansa.
”Todellako?”
”No… joo”, Martti sanoi punastuen hieman. ”Munkkien taholta asian ymmärtää, mutta jos molemmat sirut katoavat matkan aikana, tilanne on paha. Mutta en usko, että kukaan oikein pystyisi pöllimään sitä sirua meiltä. Joten mikäs siinä.” Sitten Matoro tilasi itselleen luumupiirakan.
”Minä en pidä ideasta”, Bloszar myönsi. ”Jätetään mieluummin tänne.”
”Tokihan, jos sitä voidaan välttää, olisi parempi jättää se tänne”, Matoro sanoi. Tawa näytti mietteliäältä.
”Pitäisikö minun luottaa nyt siihen, että osaatte pitää sen hallussanne.”
”No hei, ne ovat Matoraneja”, Matoro sanoi kohauttaen olkiaan. ”Mitä mahdollisesti voisi tapahtua?”
”Se, että ne eivät ole Matoraneja”, Tawa kuiskasi pahaenteisesti. Matoro katsoi häneen kysyvästi.
”Mitä, jos tässä on koira haudattuna?” Tawa jatkoi. ”Jos joku yrittää kaapata sirun matkan aikana.”
”Sitten me suojelemme sitä”, Matoro tokaisi.
”Niin kyllä teemme”, Bloszar vahvisti, ”jos se siru on mukana.”
”Jätätte minut kahden vaiheille”, Tawa voihkaisi.
”No kysy Hailta ja muilta”, Matoro sanoi hilpeästi. Hän oli juuri nyt hyvällä tuulella saatuaan eteensä ruoka-annoksensa. Hänellä oli nälkä.
”En minä jaksa!” Tawa huudahti. ”Haluan tehdä päätöksen nyt.”
”Siis tee”, Bloszar tokaisi. Tawa raapi vasemmalla kädellään niskaansa ja kurtisti kulmiaan tuskastuneena.

Tawa painautui syvälle tuoliinsa. Hän mieti asiaa monelta kannalta, muttei sanonut mitään. Lopulta hän tyytyi tokaisemaan:
”Viekää se.”
Matoro oli yllättynyt.
”Me siis… otamme sen?”
”Niin te teette. Varmistamme, että saamme Epsilonin. Jos koko juttu on huijausta, minä olen tehnyt virheen.”
Matoro katsoi hetken Tawaa silmiin. Sitten hän nyökkäsi. Bloszar katseli hieman haikeana Nöpöä, joka tuhisi yhä Tawan sylissä.
”Lähdemme huomenna”, Matoro ilmoitti. Tawa nyökkäsi hänelle.
”Toimitan sen sirun teille siis huomenna.”
Sitten Bloszar ja Matoro lähtivät valmistautumaan seuraavaa päivää varten. Tawa jäi yksin kahvioon. Ketään muuta ei siellä enää ollut.

Tawa silitti Nöpön päätä pikku rahin nukkuessa kevyesti. Hänen ajatuksensa kääntyivät häntä eniten huolestuttavaan asiaan.
Visokki, missä olet? Me tarvitsemme sinua.

[spoil]Tawa kirjoitti puolet. Eikun... teki päätöksen Nimdan sirun ottamisesta mukaan.[/spoil]
----

Sijainti tuntematon, valkoinen huone

”Kredipselleeni”, Manu sanoi itsekseen kammiossa, joka oli miltei jo sokaissut hänet. ”Vihaan sitä.” Hän pohti, mitä Keetongulle ja Guardianille oli mahtanut tapahtua, kun ovi aukeni puhtaan valkoisen seinän keskellä ja sisään käveli mustaan pukeutunut skakditiedemies.
”Ah, Arsestein, viimein. Pieni piriste tämän huoneen synkkyyteen”, Manu sanoi ivallisesti painottaen sanoja ”piriste” ja ”synkkyys” nähdessään Arsteinin, joka asteli suoraan hänen luokseen. Zorak ei vastannut Manulle muulla kuin hyvin ylimielisellä hymyllä. Hän puki päälleen valkoisen takin ja käveli Manun vieressä olevalle metallipöydälle, jonka päällä oli kirurgivälineitä. Manu alkoi aavistaa pahaa.

”Oletko varma, että sinulla on oikeanlainen koulutus tuohon hommaan, Perämies?” hän sanoi ilkeästi. Hänellä oli kokemusta epäpätevistä tohtoreista – olihan hän itsekin sellainen.
”Tiedätkö, miksi olet täällä, pikku Makuta?” Zorak sanoi hyvin hiljaisesti päätä kääntämättä Manuun päin.
”Olisiko tällä kenties jotain tekemistä sen kanssa, että kaappasit minut?”
”Puhdistaaksesi itsesi synneistä”, Zorak vastasi kuin Manu ei olisi juuri sanonut mitään. Zorak kääntyi Manuun päin kirurgiveitsi kädessä.
”Vai synneistäni. Sinä olet tämän keskustelun likaisempi osapuoli, jos saan huomauttaa. Sinä olet murhannut varmasti jo satoja pikku matoraneja elämäsi aikana, kun taas minä vain kymmeniä. Ja laita tuo veitsi pois. En pidä siitä lainkaan.”
Makutan kasvojen ilme alkoi olla huolestunut. Zorak alkoi hykertää hieman häiriintyneesti nähdessään Makutan ilmeen.

”Olet murhannut paljon enemmän, kuin kymmentä matoralaista.”
Manu oli hetken hiljaa.
”Voi olla, että olen. Mutta minä en orjuuttanut Nynrah-haamuja ja yrittänyt saada heitä rakentamaan tuomionpäivän koneita, joilla voisi yrittää vallata koko univerAAARGH!”
Zorak työnsi veitsen Makutan rintakehään ennen kuin tämä ehti lopettaakaan. Makuta katsoi tuskaisin ilmein skakdia, joka virnisti hänelle. Sitten hän sylki verta Zorakin päälle. Valkoinen takki likaantui verestä tummaksi.
”Mitä sinä kuvittelet hyötyväsi siitä, että silvot minua? Minua, makutaa, joka pystyy kasvattamaan takaisin raajansa ja ulokkeensa.”
Zorak pyyhki veren päältään. Takki jäi kuitenkin likaiseksi.
”Tyypillistä sinun kaltaiseltasi likaiselta olennolta”, Zorak sanoi ja työnsi veistä vain syvemmälle. ”Vai oletko edes olento?”
Manu irvisti. Sitten hän sanoi niin sarkastisesti kuin kykeni: ”En. Olen hallusinaatiosi sen jälkeen, kun päätit nauttia liikaa kredipselleeniä, jota niin rakastat. Pian muutun satapäiseksi lonkerohirviöksi. Ja pyyhin sinulla takamukseni, rakas Zorak.”
Zorak vain nauroi pilkkaavasti Makutalle. Hän nauroi tämän typeryydelle ja sille, miten tämä ei voinut pitää suutaan kiinni edes tällaisessa tilanteessa.
”Luulet yhä olevasi maailman huipulla, pikku Makuta”, Zorak sanoi inhottavasti osoittaen sormellaan Makutaa ja hymyillen pirullisesti. Manu yskäisi. ”Ja… sinä luulet… että olen päässäsi, niinkö?”
”En”, Zorak vastasi kuivasti. Sitten hän otti toisen veitsen ja viilsi sillä syvän aukon Makutan vasempaan käsivarteen. Manu voihkaisi, mutta yritti tukahduttaa äänensä. Hän epäonnistui.
”Tiedätkö, minkälainen ’olento’ olet, Makuta?”
Zorakin lopetettua seurasi toinen, vaakasuora viilto Makutan käsivarren läpi. Manu ähkäisi tuskasta kuuluvasti, ja Zorakin virne leveni.
”Ja minä luulin olevani sairas”, sai Manu vaivoin sanottua. ”Mitä ajattelit… tehdä, kun olen… vuotanut ulos?”
Zorak hykersi uudelleen.
”Ajattelitko vain seisoa katsomassa… kun… antidermikseni tunkeutuu sieraimiisi ja… suuhusi… korviisi… tukehduttaa ssssinut.”
Zorak nauroi häiriintyneesti Makutalle. ”Sitähän sinä pelkästään olet. Pelkkää kasa vastenmielistä limaa, joka leikkii kaikkien kustannuksella.”

”Luulette olevanne niin paljon korkeammalla kuin kaikki muut”, hän jatkoi pienen tauon jälkeen.
”Sekö sinua riivaa? Se, että… me… olemme teitä… kaikin puolin parempia? Me teimme teidän lajistanne… mitä olette”, Manu vastasi. Zorak käänsi katseensa Manuun päin. Hänen silmissään paloi puhdas viha ja kostonhimo.

Zorak alkoi viiltää ja sivaltaa Makutan kehon läpi ja repi lukemattomia syviä haavoja häneen. Skakdi hengitti raskaasti. Hän alkoi nauraa. Manu yskäisi jälleen. Verta lennähti Zorakin takille uudestaan, mutta tällä kertaa skakdi ei alkanut pyyhkiä sitä pois. Verta valui myös puhtaanvalkealle lattialle. ”Nyt sinäkin näytät todellisen luontosi”, Zorak kuiskasi intohimoisen raivontäytteisellä äänellä.
”Te olette kaikki eläimiä. Eläimiä, jotka me loimme”, Manu sylkäisi takaisin. Lisää yskimistä.
”Tsot tsot, pikku Makuta”, Zorak vastasi ivaten Makutan haavoja. ”Eläinkin puree omistajaansa nurkkaan ajettuna.”
Zorak repäisi toisen aukon Makutan rintakehän läpi.
”Kostonhimo, Arsestein?” Manu kysyi kuiskaten, eikä pystynyt puhumaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan. ”Viha? Mitä sinä hyödyt tästä?”
”Monellakin tapaa, pikku Makuta” Zorak vastasi. ”Juuri nytkin minä hyödyn monella tavalla. Myös sinä hyödyt tästä.”
”Kuvitteletko, että tappamalla minut… saat Spiriahin teot tekemättömiksi?” Manu sanoi pilkallisesti. ”Ja minä en käsitä… Zorak… miten minä hyödyn siitä, että… sinä silvot minua.”
Zorak hymyili inhottavasti Makutalle: ”Jotta tiedät paikkasi tässä maailmassa.”
”Minä tiedän paikkani”, sanoi makuta ja väänsi kasvoilleen virnistyksen ja irvistyksen välimuodon. ”Se on sinun yläpuolellasi.”
”Sitten, hyvä Makuta, kerro minulle”, Zorak puhui pilkkaavasti. ”Miksi sitten olet täällä?”
”Ehkä minun… pitäisi kysyä sinulta”, Manu sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Miksi… en ole… ilma-aluksessa, jossa olin ennen heräämistäni?”

Zorak hymähti.
”Teidän ’eläimenne’ saattavat olla paljon korkeammalla kuin te luulette.”
Zorak otti pöydästään kahdelta koukulta näyttävän välineen.
”Minä tavallaan toivon, että elän tarpeeksi kauan voidakseni iskeä tuon työkalusi sinuun.”
”On aina hyvä pitää toivoa yllä, vaikka kuinka… epätodennäköistä se olisi.” Zorak työnsi metallikoukut Makutan vasemman käden haavaan ja avasi niillä haavan suuremmaksi. Manu parkaisi ja haukkoi sitten henkeään.
”Epätodennäköisinkin voi tapahtua, sinä iloinen herrasmies”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen tuskissaan.

Zorak otti pöydästä jonkinlaisen kemikaalien täyttämän muovipussin ja työnsi siitä ohuen putken läpi. Putken toisen pään hän työnsi Makutan oikeaan käsivarteen. Manu katseli putkea hetken. Sitten hän sulki silmänsä.
”Kemia on erittäin mielenkiintoista, rakas Arsestein, mutta sinun pitäisi valita koehenkilösi hieman tarkemmin.”
”Tiedän, mutta sitten ajattelin… Kuka sinun kaltaistasi tarvitsee?”
Manu naurahti hiljaa. ”Minä itse.”
Huvittunut virne ilmestyi Zorakin kasvoille. ”Minä itse? En tiennytkään, että Makutoilla on yksilöllisyyttä.”
Zorak otti pöydästä suurimman kirurgiveitsen.
Hän laittoi terän keskelle Makutan ruumista, missä sydänvalon olisi pitänyt olla ja alkoi leikata.
”Typerys”, Makuta sylkäisi yhtäkkiä niin, että Zorak hätkähti. ”Sinä et tiedä, mistä puhut.”
Zorak lopetti leikkuun ja katsoi Makutaa silmiin.
”Sinä olet Makuta. Sinä olet osa väistämätöntä pimeyttä. Miten sinä tiedät, ettei sinun minuutesi ole vain harhakuvaa, joka piilottaa totuuden, jota et uskalla kohdata?”
Zorak palautti otteensa veitseen. Manu näytti kuin jäätyneen paikalleen. Hän muisti hallusinaatiot. Hän muisti kredipselleenin vaikutuksen. Hän muisti, mitä oli pelännyt.
Olenko minä osa jostain suuremmasta?
Missä on yksilöllisyyteni?
Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minä olen. Ehkä minä olen vain muurahaisyhdyskunnan työläinen, joka tekee, miten kuningatar käskee.
Ehkä minua ei ole. Pimeys. Mitä pimeys on?
Mutta täytyyhän minun olla, jos minä olen tässäkin. En ole veljeskunnan asioilla. Olen omana itsenäni. Minä itse.
Arsestein.
Minua ei niin vain manipuloida. Sitten Manu sanoi skakdille myrkyllisellä äänellä: ”Jos minä olen osa isoa massaa, sinä olet massatuotantoa, skakdiystäväni.” Zorak hyräili.
”Näetkö? Me taidamme sittenkin olla tasoissa.”

Zorak viilsi syvän aukon Manfredin rinnan läpi ja työnsi useita putkia sen sisään.
”Ehkä niin”, Manfred kuiskasi. ”Minä olen sairas murhaaja. Mutta sinä olet sairaampi.”
Skakditiedemies kytki putken toisen pään jonkinlaiseen koneeseen, joka oli yhdistettynä lasitankkiin.
”Nyt haluan osan tuosta minuudestasi.”
”Idiootti”, tuhahti makuta halveksivasti ja irvisti tuskasta. ”Sinä et ole tiedemies. Olet sadisti. Tiede on hauskaa.”
”Anna veresi minulle. Anna minulle Antidermis”, Zorak sanoi piittaamatta yhtään Makutan puheista. Hänen silmiensä kiihko sai Manun voimaan pahoin.
”Mitä sinä saasta kuvittelit sillä tekeväsi?” hän kysyi terävästi, muttei niin terävästi, kuin olisi toivonut pystyvänsä.
”No, kuten itse sanoit.

Tiede on…

hauskaa.”

Zorak käynnisti koneen ja alkoi varastaa Makutan antidermistä. Kun lasinen tankki alkoi hurista hitaasti, Manu alkoi tuntea jonkinlaista imua haavassaan, johon putki oli kiinnitetty. Vihreän sameaa nestettä alkoi virrata hitaasti tankkiin. Samalla hänen kehoonsa alkoi muista putkista virrata kemikaaleja, jotka näyttivät siltä kuin ne lamaannuttaisivat ja jähmettäisivat Makutan veren. Makuta Nui tuijotti herkeämättä skakditiedemiestä silmiin. Sitten hän sulki omansa hitaasti. Sitten Zorak alkoi kuulla naurua, joka tuntui tulevan kaikkialta huoneesta.
”Zzzorak von Maxitrillian Arsssstein. Kahdeksssassssss.”



”Sssinä leikit sssssuuremmilla assssioilla kuin ussssskotkaan.”
Nauru, joka aluksi oli ollut matalaa ja käheää, kiihtyi nyt dissonanssisesti kirkkaaksi ja kimeäksi kirkunaksi, kunnes vaipui hiljaisuuteen. Zorak katseli Makutaa hämmentyneesti. Hän tarkkaili konetta samalla, eikä antanut katseensa erkaantua Makutasta. Kone oli yhä toiminnassa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Täällä on niin valoisssaaaa… kuin olissssime ydinfuussssion kesssskellä. Mitäpä muuta varjo olisssssikaan kuin valon puutetta.”
Makutan värit alkoivat tummentua. Kaiken sotkeva veri alkoi muuttua mustaksi, kuin siihen leviäisi jotain värjäävää ainetta.
”Mutta toissssaalta… mitäpä muuta valo onkaan kuin varjon puutetta.”
Zorak piti itsensä valmiina varmuudenvuoksi. Katossa olevan kristallikynttiläkruunun kynttilät sammuivat huomaamattomasti. Makuta avasi jälleen silmänsä. Punainen hehku oli voimakasta ja melkein kokonaan jo mustaksi muuttuneesta ruumiista hyvin erottuvaa. Silmät vainosivat Zorakia.
”Voit leikkiä pahaa noitatohtoria, Arsssstein, mutta sssssinun on hyvä muisssstaa, kuka on todellinen varjojen messssstari.”
Makutan ruumis oli jo täysin mustaa massaa. Haavoihin johtavat putket jäivät siihen kellumaan kuin säilötty silmämuna etikkaan. Manun ruumiista alkoi kasvaa mustia lonkeroita, jotka alkoivat heilua ympäriinsä hallitsemattomasti. Samalla makutan koko ruumis muuttui veltoksi massaksi ja alkoi pursuta yli pöydän laitojen.
Zorak perääntyi vähitellen taaksepäin ja tarkasteli tilannetta hätkähtäneenä.

Huoneen valot alkoivat himmetä. Tuntui, kuin huoneen keskellä olevalla pöydällä makaava musta massa olisi absorboinut kaiken valon huoneesta. Zorak katseli järkyttyneenä, kuinka musta massa valui alas leikkauspöydältä ja alkoi liikkua häntä kohti. Lonkerot tavoittelivat hänen kurkkuaan. Zorak käynnisti nopeasti huoneen turvallisuusjärjestelmän. Makuta Nui lipui yhä lähemmäs Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:tta, joka oli perääntynyt huoneen ovelle. Makuta oli peittänyt massallaan koko pöydän ja valunut siitä vielä yli. Yhtäkkiä siinä kohtaa, missä oli ennen luultavasti ollut rintakehä, avautui verenpunaisena törröttävä suuri silmä. Valtava pupilli tuijotti skakdia herkeämättä eikä päästänyt katsettaan tästä sillä välin, kun lonkerot lähestyivät Zorakia.

Turvajärjestelmän käynnistämisen seurauksena huoneen seinistä ilmestyi tykkejä, jotka tähtäsivät Makutaa päin ja ampuivat. Makuta ei näyttänyt huomaavan siihen kohdistuneita ammuksia. Itse asiassa ammukset katosivat mustan tahmean massan sisään. Makutan silmä kääntyi yhden tykin suuntaan, ja siitä sinkoutui sokaiseva verenpunainen säde, joka räjäytti tykin kappaleiksi. Sama toistui nopeasti muillekin tykeille, ja seiniin jäi muutama savuava reikä. Zorak tunsi kylmän hien valuvan otsaltaan. Juuri sillä hetkellä Zorak ehti muistaa varmuuden vuoksi hihassaan olevan ässän. Skakdi hakkasi viereistä seinää, jolloin seinä avautui pudottaen suurikokoisen kiväärin hänen kätensä ulottuville.

Arstein nappasi kiväärin ja ampui heti Makutaa. Kivääristä lensi sähköistetty valokivestä muokattu ammus, joka onnistui osumaan varjomassaan. Alkoi kuulua hirvittävää korvia riipivää kirkumisääntä, joka oli tehdä Zorakin kuuroksi. Lonkerot olivat kietoutuneet valokiviammuksen ympärille ja peittäneet sen, mutta se hehkui mustan varjomassan läpi. Ääni vaipui hitaasti hiljaisuuteen, ja musta massa alkoi kerääntyä ammuksen ympärille kuin se olisi imenyt kaiken massan huoneesta itseensä. Massasta muodostui epämääräisen hahmon tukiranka, jonka sisään kaikki vetäytyi. Siinä vaiheessa, kun Zorak pystyi erottamaan Kraahkanin pään kohdalta Makutaa, tämä alkoi nauraa mielipuolisesti. Kun makutan muoto oli täysin palautunut ennalleen, nauru yhä vain jatkui. Kun Zorak uskaltautui menemään lähelle, Makuta Nui jatkoi nauramistaan. Skakdi tarkasteli Makutaa nyt läheltä – kuitenkin turvallisen välimatkan päästä. Lopulta tämä lopetti nauramisen ääni särkyen ja lyyhistyi kasaan valokiven viereen.

Zorak silmäili hetken Makutan kehoa ja sitä, mitä oli jäljellä huoneesta.
Huone itsestään oli hämmästyttävän ehjä, mutta useimmat tavarat huoneen sisällä olivat tuhoutuneet Makutan toimesta. Arstein tarkisti Antidermistä pumppaavan koneen. Lasitankissa ei ollut enää antidermistä, ja mitä ainetta ikinä olikaan sen sisällä, hän oli varma, ettei se antaisi paljonkaan hyödyllisiä testituloksia. Zorak arveli, ettei Makuta tainnut sittenkään olla pelkkää vastenmielistä limaa. Hän katseli hetken Makutan kaatunutta ruumista. Hän oli nähnyt Makutan silmiin. Hän oli nähnyt tämän silmissä tyhjyyden, joka on vastassa kaikkeen, mikä on olemassa.
Zorak päästi heikon hykerryksen.

Skakdi poistui huoneesta ja käski oven ulkopuolella odottavia Avhrak Feterrojaan upottamaan Makutan uudelleen protodermiksen sisään. Sitten hän asteli käytävää pitkin ulos huoneesta hiljaa hyristen.

[spoil][/spoil]

Mr.Killjoy

Klaanin tilukset

Eläväisellä keskusaukiolla talsiva nelikko pysähtyi hetkeksi katselemaan, kun pieni Matoran-joukkio veti harvinaisen kovaäänistä ja efektipitoista mainospuhetta. Pyrotekniikalla höystetty lattianpesuaineen mainonta veti väkeä puoleensa, saaden lopulta päätään pudistelevan nelikon jatkamaan matkaansa.

Lopulta se saapuivat pääporteille, jossa he astuivat yksitellen sisään, jatkaen matkaansa kohti aulatiloja. Pian nelikko kuitenkin huomasi mustahaarniskaisen hahmon kävelevän heitä vastaan. Matoroksi tunnistettu hahmo nyökkäsi jo etäisyyden päästä ja outo karavaani pysähtyi siihen paikkaan.

”Sieltähän sinä tulet, melkein luulin jo, että unohdit.” Killjoy hymähti ja virnisti kypäränsä takana: ”Oikeastaan unohdin jo. Onneksi minulla on kävelevä kalenteri mukana.” Ruki murahteli tyytymättömänä taimmaisena, hiljentyen kuitenkin Sarajin luodessa tähän katseen, jota pystyi ehkä parhaiten kuvailemaan sanoilla: ”Jumankauta ole nyt hetki hiljaa.”

”Olen kasannut tiimiä lähtöä varten, alamme olla valmiina. Sinunkin kannattaisi varmaan laittaa itsesi valmiiksi, lähtöön ei ole enää kauaa aikaa”, Matoro ohjeisti. Killjoy kuitenkin napautti vyötäröllään lepääviä tarvikelaukkujaan: ”Minulla on kaikki mitä tarvitsen, voin lähteä jo satamaan odottamaan.” Tämän sanottuaan Killjoy kääntyi taakseen ja huikkasi Rukin Sarajin ja Creedyn takaa. ”Sinä, hae tavarasi ja tule sitten satamaan.”

Matoro kohotti kulmiaan ja katsoi Rukia hieman epäileväisenä. ”Sinä tulet mukaan? Eikö sinulla ole töitä aulassa?” Ruki pudisteli päätään: ”Ei, koko aula on remontissa ja hommiani hoidetaan hieman hajanaisesti muilla tahoilla. Minulla on aikaa pieneen reissaamiseen. Lisäksi tämä teidän mahtava soturinne on mennyt vammauttamaan itseään ja tarvitsee kuntoutusta.”

Killjoy huomasi sanojen ”mahtava soturi” ivallisen äänensävyn ja hoputti Rukin linnakkeeseen pakkaamaan. Muut katselivat hetken, kun Toa juoksi aulaan ja sitä kautta portaat ylös. Matoro ryhdisti selkänsä, valmiina ilmoittamaan vielä viimeisen asiansa. ”Ai joo, ja vielä yksi juttu. Ne Ath-munkit vaativat, että Beta täytyy ottaa reissulle mukaan.”

Killjoyn reaktiona karjaisema ”MITÄ?” kaikui koko pihamaan halki, saaden koko alueen Matoranit vilkaisemaan kohti joukkiota. Killjoy tajusi tämän, vilkuili hieman ympärilleen ja jatkoi sitten, hieman entistä hiljaisemmalla äänellä: ”Tässä ei ole mitään järkeä. Ensin meille tarjotaan tilaisuutta, joka haisee pahemmalle kuin sen kylähullu Kongubossin kokkauset ja nyt ne vielä vaativat tätä. Kai sinäkin nyt tajuat, että tämä on räikein ansa koskaan?”

Matoro pudisteli päätään, ymmärtäen kuitenkin Killjoyn pointin. ”Tawa on tehnyt jo päätöksensä, Beta lähtee mukaan. Ja ota huomioon, he ovat uskovaisia. He ajattelevat pyhiä esineitä hieman eri tavalla kuin me. Tämä on oljenkorsi, jota olemme kaivanneet pitkään. Meidän on pakko kokeilla.” Killjoy ei tuntunut rohkaistuvan asiasta, vaan naputteli hieman hermostuneena nyt panssareitaan. ”Meidän on parempi olla hyvin varuillamme. Sirun täytyy olla koko ajan useamman henkilön vartioitavana. Aseet valmiudessa ja mieli terävänä.”

”Aina ei tarvitse pelätä taistelua tai ongelmia. Entä jos kerrankin asiat menevät kuten suunniteltiin? Meidän tiellemme on osunut viime aikoina niin paljon eri muuttjia, että jossain vaiheessa tilanteen on pakko rauhoittua. Varovaisuus on hyvästä, mutta me emme mene sinne aseet tanassa, kuin joku militaristinen valtio.”

Killjoy hymähti hieman tyytymättömänä, mutta päätti jättää keskustelun tällä kertaa siihen. Hän tiesi, että sos Tawa oli päättänyt jotain, sitä ei muutettu. Joy nyökkäsi Toalle, joka sopi tulevansa satamalle, kun oli saanut asiansa hoidettua. Killjoy lähti jo kävelemään kohti satamaan kääntyvää tietä, kunnes hän muisti Sarajin ja Creedyn ja kääntyi ympäri.

”Te kaksi, pitäkää mökkiäni silmällä. Tämä Metsästäjädilemma on saatava selville. Ne yrittävät jossain vaiheessa uudelleen. Olkaa valmiina ja hankkikaa informaatiota. Liityn joukkoonne kun palaan saattomatkaltani.” Kaksikko nyökkäsi ja pikaisen sananvaihdon myötä jokainen lähti omiin suuntiinsa. Killjoy ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta sanojaan:

”Jos palaan...”

Bloszar

Bio-Klaanin saari

Die Tärtä oli hyökkäillyt linnakkeen lähistöllä sijaitseviin Matorankyliin hankkimaan epämääräisiä ammuksia. Kaikki oli kuitenkin tehty niin pienin äänin, että mitään suurehkoa taistelua ei ollut vielä tapahtunut. Vielä. Kymmenet soluttautujapiraatit olivat onnistuneet heikentämään saaren tärkeimmän sataman puolustusta. Mustassa yössä oli helppo varastaa suuria määriä, eikä kukaan Matoran voinut herätä varkauteen. Vielä.

"Avatkaa tuli!" Kuului huuto Maan Turaga Anonymmeliltä.
Sadat sekalaiset ammukset lensivät satama päin. Moottoroidut tai soudettavat veneet rantautuivat merirosvoja kyydissään. Pahinta oli, että kukaan ei yrittänyt vastaiskua.

Un-Tak katseli suunnitelmia enemmän tai vähemmän noudattavaa iskua. "Neiti Kapteeni, uskotteko, että Klaanilla on tarpeeksi laadukkaita laitteita tarkoituksiisi?"
"Jos heillä ei olisi..." Anonymmeli aloitti synkällä äänellä, jonka jälkeen huokaisi. "...kenellä sitten?"
"Ehkäpä Nazorakeilla?"
Turaga katsoi perämiestä kummissaan. "Mitä ne ovat?"
Un-Tok ei vastannut. Hän sieppasi Megafonin ja huusi tykistölle: "Sytyttäkää seuraavat ammukset!"

Jopa puolet Klaanilaisten aluksista olivat tyhjennetty sekalaisista luotaimista ja arvoesineistä. Ympäröivä alue paloi suurehkoissa liekeissä, mutta silloin merirosvojen riemu keskeytettiin. Puolustusvoimat olivat saapuneet.

Un-Tak katsoi joukkoja. Niitä ei ollut monta, eikä Le-Matoran huomannut yhtään Klaanin jäsentä siinä. He olivat vain Matoraneja. Monia eri elementisiä Matoraneja. Osa teki Matoran Nuita, ollakseen vahvempia. Un-Tak katsoi noita Matoraneja.

Hän hyppäsi alas ja lähti juoksuun. Pari Ko-Matorania yritti estää, mutta toiselta Un-Tak löi miekallaan pään irti, toiselta käden, jolloin Matoran jäi makaamaan maahan ja jäi sitten merirosvojen jalkojen alle. Nämä Matoranit eivät ehtineet tehdä enää Matoran Nuita.

Monia piraatteja lähti taisteluun. Osa jäi laivaan valmistautumaan laivan valtaukseen. Osa hyppäsi veteen. Kapteeni Anonymmeli katsoi kummissaan noita Matoraneja. Miten he olivat voineet tulla näin nopeasti. Kapteenilla ei ollut suunnitelmaa tälläistä varten. Mutta Un-Takilla näytti olevan. Kapteeni ihmetteli tuota Le-Matorania.

Matoran Nuit saivat kaadettua monia piraatteja. Kahdeksan Matoran Nuita oli muodostettu ja niistä noin kolme oli kaadettu. Klaanin Matoranien joukkojen määrä oli ollut n. 60 joista 48 muodostanut Matoran Nuin. Loput kaksitoista olivat valmistautuneet ottamaan takaisin Merirosvojen ryöväämät tavarat.

Näistä kahdestatoista oli enää seitsemän jäljellä. Piraatteja oli ollut satoja ja vain muutamia kymmeniä ruumiita oli maassa. Matoranit eivät voineet oikein mitään piraateille, eikä heillä ollut aikaa kutsua muita. He pidättelisivät niin kauan, kunnes muut Klaanilaiset saapuivat.

Maan Turaga ei arvannut ryöstöretken olevan näin helppoa. Pian he saisivat lähteä pois täältä. Mutta Un-Tak oli vielä arvoitus hänelle, jonka Anonymmeli selvittäisi. Sen hän tiesi.

Un-Takin taistelu meni hyvin. Hän oli kaatanut jo yhden Matoran Nuin ja lisää joukkoja saapui koko ajan auttamaan häntä. Pian suurin osa Matoraneista oli kaadettu tai vangittu. Heidät oli pakotettu muuttumaan takaisin Matoraneiksi ja heidät oli viety laivaan. Anonymmeli oli käskenyt miehistönsä viedä pois kaikki kuolleet ruumiit, jotta ryöstöä ei huomattaisi heti. Nämä ruumiit oli viety veden hautoihin.

Anonymmeli lähti nyt miehistönsä kanssa Die Tärtällä kohti merta. Pois Bio-Klaanista. Häntä vain arvelutti ne Nazorakit. Mitä ne olivat?

[spoil]Tämän viestin teki yhteistyössä Tronie ponie ja Blozie. Kunnia heille.[/spoil]

Matoro TBS

Bio-Klaanin satama
Laituri 6

Oli aikainen aamu. Päivän ensimmäiset uutiset olivat käsitelleet outoa hyökkäystä yhteen Klaanin lähikylistä. Luultavasti merirosvoja, koska varastoista puuttui paljon tavaraa.
"Merirosvoja. Ihan kuin Allianssissa ei olisi tarpeeksi riesaa", Matoro mutisi itsekseen kävellessään painotuore Klaanilehti käsissään. Kello lähenteli seitsemää. Aamu oli kolea ja talvi teki tulojaan. Matoroa viileys ei haitannut, se suorastaan rentoutti.

Pitkällä, puisella satamalaiturilla numero kuusi odotteli jo Klaanilaisia ankkurissa olevan höyrylaivan edessä.
Matoro taittoi Klaanilehden rullaksi ja pujotti vyöhönsä miekkakotelon viereen.
"Huomenta", hän tervehti. Laiturilla odotteli Sadje sekä Troopperi ja Bloszar oudon akvaarionsa kanssa. BKS Hildemarista kuului ääniä. Matoro arveli Hain tai jonkun miehistön jäsenen tarkistavan paikkoja.
Lyhyen mekaanisen tervehdystenvaihdon jälkeen keskustelu tyrehtyi hetkeksi. Kaikki ajattelivat vain edessä olevaa tehtävää.

"Miksi niin hiljaista?" Tronien telepaattinen viesti kaikui paikallaolijoiden päissä.
"Bloz. Mistä sinä löysit tuon akvaarion?" Matoro kysyi suoraan tulen toalta.
"Joku tyyppi verstaassa antoi sen minulle", Bloszar vastasi ennen kuin Tronie ehti viestittää saman asian.
"Niin hei. Sadje. Minne me tarkkaan ottaen olemme menossa?" Matoro kääntyi matoranin puoleen.
"Uskontomme pääsaarelle hieman Eteläisestä Mantereesta länteen. Annan tarkan kartan aluksen kapteenille", Ath-munkki kertoi.

Killjoy saapui punaisessa, uhkaavassa haarniskassaan paikalle Veden Toan kanssa.
"Koska lähdemme?" hän kysyi ensimmäisenä.
"Odotamme pari tyyppiä ja Beetan", Matoro vastasi ohimennen.
Joy aikoi murahtaa jotain Beetasta ja ilmiselvästä ansasta, mutta huomattuaan matoranin ei sanonut mitään.
"Ketä odotamme?" Ruki kysyi.
"Sugaa", Troopperi vastasi lyhyesti.

"Hei tyypit, mitä te siellä satamassa. Tulkaa tutustumaan kaunokaiseeni!", Hai huudahti yhtäkkiä korkealta höyrylaivan komentosillalta. Laiturilla odottava joukkio päätti parin mielipiteenvaihdon jälkeen siirtyä alukseen odottamaan. Sadje oli harmissaan siitä, ettei tiimissä ollut kuutta jäsentä. Ei-kuudella-jaollinen luku tarkoittaa suurempaa riskiä tehtävän epäonnistumiselle. Ath ei olisi välttämättä suotuisa.

Keltamusta alus oli ahtaampi miltä se oli näyttänyt. Tämä johtui pääosin kaikkialla olevista ruoka-, varuste- ja aselaatikoista. Paatilla oli Kapteeni Hain lisäksi viisi matorania. Alus oli onneksi panssaroitu ja yllättävän järeästi aseistettu. Kannen suuren cordak-tykin mallia käytettiin normaalsiti suurissa ilmalaivoissa, joten se kykeni aiheuttamaan suurta vahinkoa kaikelle, mikä hyökkäisi alusta vastaan.

Matoro selasi mielessään kaikkia laivoja joilla oli viime aikoina matkannut. Suurin osa niistä oli enemmän tai vähemmä´n merirosvolaivoja. Matoro tajusi vasta nyt miten paljon oli ollut merirosvojen kanssa viime tehtävillä. Itse asiassa tuntuu siltä, että merirosvoja tunkee joka paikasta Klaanin seutuville.

Valkosininen Toa oli laskeutunut kannelle esittelemään ylpeänä alustaan. Alukseen oli nimenomaan tätä tehtävää varten rakennettu salainen tila ruumaan, Nimdaa varten.

Guardian

Tuntematon huone

Oli pilkkopimeää.

Pimeys itsessään ei haitannut keltaista kyklooppia, joka makasi sileällä alustalla. Pelottavampaa oli pimeyden tyhjyys, äänettömyys, passiivisuus. Tongu oli ansassa aivojensa kanssa. Eivätkä ne olleet hiljaa.

Normaalisti sekään ei olisi haitannut. Tällaisessa tilanteessa hän olisi normaalisti suunnitellut mielessään jotain aluksen prototyyppiä, yhdistellyt kuvitteellisia rattaita tai miettinyt aivosähköstä koostuvia voimansiirtojärjestelmiä.

Mutta nyt hän oli nähnyt unia. Hirveitä unia. Se takkimies... Feterrat. Sitä kaasua, mitä Guartsu sai köhiä. Tongulla ei ollut hajuakaan aineen nimestä. Se tietämättömyys oli harvoja asioita, jotka olivat nyt hyvällä mallilla.

Kesti tunti. Ehkä kaksi. Ehkä monta.

Oli kuin salama olisi iskenyt. Kymmenet kirkkaat loisteputkilamput syttyivät katossa. Tongu peitti äkillisen valaistuksen leimahtaessa ainoan silmänsä toisella kädellään.

Silmä tottui pikkuhiljaa. Kesti kolme varttia ennen kuin Tongu näki kunnolla.

Huone oli nelikulmainen, seinät olivat vain hieman Tongua pidemmät. Nurkissa oli hiekkaa. Yhdessä oli ruukusta kasvava palmupuu. Se oli muovia. Huone oli myös hyvin korkea. Seinät olivat panssarilasia, mutta niiden takana oleva laajempi huone oli tyhjä paria pömpeliä lukuun ottamatta.

Suuremman huoneen ovi avautui. Sisään asteli liiankin tuttu hahmo. Viimeisten päivien aikana Tongu oli oppinut vihaamaan Zorak von Maxtrillian Arstein kahdeksatta melkein eniten kun mitään muuta tässä universumissa. Melkein.

Arvioimatta sen kummemmin lasin kestävyyttä keltainen jätti nousi ja yritti iskeytyä lasia vasten. Tuhoon tuomittu yritys kuitenkin epäonnistui, kun takeista pitävän Skakdin kädessä oleva pieni kaukosäädin lähetti signaalin Keetongun kehoon asetettuihin pieniin sähköshokkikojeisiin.

Zap.

Se sattui.

Aika lailla.

Kun Tongu oli jotenkuten toipunut shokista –hän värisi ja huojui yhä- Skakdi painoi säätimensä toista nappia. Tongun häkin (Tai no, kokonsa puolesta vitriinin) katosta aukesi luukku. Sieltä tuli kirkasvärinen rengas, muutaman metrin halkaisijaltaan. Sieltä tuli myös mekaaninen käsi, joka piteli banaania. Se jäi renkaan taakse vähän kykloopin päätä korkeammalle.

Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.

Tongu nappasi suurilla kourillaan renkaasta vääntääkseen sen rullalle. Hän ei olisi hovinarri tai koulutettu apina pakonkaan edessä.

ZAP.

Tällä kertaa isolla kirjoitettuna. Jättiläisen biomekaaninen pumppu ei kestäisi tällä tahdilla kovinkaan pitkälle. Ei auttanut muu kuin kivuta renkaan läpi. Bio-Klaanin laivaston komentaja ja pääinsinööri tunsi itsensä typeräksi ja voitetuksi, mutta nieli kunniansa. Banaani putosi. Se oli ruskea ja eltaantunut, mutta jätti nieli senkin.

Hedelmää pitänyt mekaaninen käsi palasi katon sisään. Se palasi sytkäri kädessään ja sytytti sirkusrenkaan palamaan. Uusi banaani. Uusi temppu. Tongu puri hammasta. Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.
Eiväthän elukat ymmärtäneet puhetta.

Tätä kaikkea jatkui kymmenien minuuttien ajan. Zorak hykerteli itsekseen nähdessään suuren ja mahtavan Keltaisen jättiläisen tottelevan käskyjään. Olkoon, että klaanilaiset olivat voittaneet Nynrahilla. Olkoon, että skakditiedemies oli ensimmäistä kertaa lähellä kuolemaa sitten Zakazin sodan. Välillä työn ja tieteen välissä tarvittiin myös viihdykettä.

Kun Zorak von Maxitrillian Arstein VIII kuuli ruosteisen, saranamaisen äänen takaansa ja useita hitaita, onttoja ja lähestyviä askelia, hän tajusi, että viihdykkeen aika oli ohi.
Vielä lievää jalkakipua poteva Zorak kääntyi kokonaan ympäri. Skakdi-tiedemiehen harmaiden kasvojen hymy laantui, kun hän näki pitkän käytävän päässä seisovan vihreäkaapuisen hahmon.

Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia kohti Zorakia ja Keetongua. Ruosteinen natina kaikui pitkin huonetta ja olennon nivelet naksahtelivat vanhuuttaan. Jäykästä liikehdinnästään huolimatta hahmo oli kuitenkin muutamassa silmänräpäyksessä aivan Zorakin edessä.
Skakditiedemies katsoi kaavun sisälle. Sieltä tuijotti takaisin jotain muinaista. Jotain elotonta. Kaksi silmää kiilui eleettöminä tummanvihreän kankaan keskellä. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kasvoille puhaltui jääkylmää, kuolemalta tuoksuvaa ilmaa.

Zorak katsoi kysyvästi vihreäkaapuisen olennon kiiluviin silmiin. Kesti hetken, että olento sai nostettua skakdista katsottuna vasemman, kaavun hihan peittämän kätensä ja osoitettua sillä suurta keltaista Rahia, joka katseli hämmentyneenä vankisellistään tulijaa. Kaapuhahmon vasen käsi piti noustessaan suuren metallisen jousen virittymisääntä, kunnes pysähtyessään se kuulosti lukittautuvan metallisesti korvia vihloen paikalleen.
Olennon vasen kämmen valahti esiin ja Zorak vilkaisi sitä vaivihkaa. Kämmen oli osittain tummanvihreä ja osittain musta. Tarkemmalla tutkinnalla Zorakille selvisi, että mustat ja vihreät alueet oli kuin neulottu toisiinsa kiinni groteskisti ruskeilla ompeleilla. Olennon luonnottoman pitkät sormet olivat luisevat ja ruosteen värjäämät. Käsi tärisi hieman.

Zorak lakkasi hymyilemästä. Hän tiesi täysin, mitä tämä Nukke oli tullut hakemaan. Hän ei tiennyt, miten se oli päässyt sisään hänen huomaamattaan, mutta asiaa olisi tutkittava.
Ei olisi suotavaa, että Punainen Mies pääsisi Zorakin luo milloin tahansa.

Zorak huokaisi ja lähti astelemaan kohti omaa huonettaan. Sopimus oli tehty ja hänen olisi luovutettava vangit toisiin käsiin. Pian Feterrat kantoivat kolmea sähkön voimin tainnutettua klaanilaista Nihilistille. Olennolle, joka veisi heidät Avdelle.
Guardianin henkiinjättämisestä Zorak oli tyytyväinen, mutta hän ei löytänyt tarvetta muille kahdelle. Kukaan ei olisi surullinen, jos se makuta poistettaisiin tästä maailmasta lopullisesti.
Avde kuitenkin löysi. Hän löysi aina käyttöä kaikelle. Juuri nyt liiketoverin pyyntöihin oli vain myönnyttävä, mutta sitä ei onneksi enää kestäisi kauaa.


Pimeys
Lähetti.
Torni.
Sotilas.

Lähetti. Se, joka astuu mustaa tietä. Se, joka on uhmaava mustaa kuningasta.
Vanha soturi. Sinua tarvitsemme vielä taistelemaan urhoollisesti. Sinua tarvitsemme vielä syötiksi.

Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.
Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.

Sotilas.
Sinua me emme tarvitse nyt.
Mutta aikasi on koittava. Sillä tulee aika, jolloin astut pelilaudan päähän. Aika, jolloin vapautat täyden potentiaalisi.
Sinua tarvitsemme vielä.

[+] Spoiler

Tongukohdat ovat Tongutuotantoa ja loppu on loletteikinäarvaakukatuotantoa

The Snowman

Bio-Klaanin saari, luola

Pullea vesipisara tipahti luolan harmaasta katosta lattialle yhtä vauhdikkaasti kuin Guechexin mieliala oli tehnyt viestinviejän kertoessa asiansa. Sateesta märkä, likaisenharmaa Zyglak oli tullut piilotettuun luolaan apea ilme kasvoillaan ja murhe sydämessään. Pelonsekaisin tuntein odotettu oli viimein tapahtunut: Skakdit olivat ottaneet Zyglak-joukot komentoonsa. Kuulemma ainoastaan Nazorakien läsnäolo oli estänyt tilannetta räjähtämästä täysin kahden sotaisan lajin johtoportaiden yhdistyessä.

Ilmeisesti Guechexin johtama, parikymmenhenkinen iskuryhmä oli viimeinen itsenäisesti toimiva Zyglak-joukko. Se tarkoitti, että tämä oli viimeinen tilaisuus todistaa Zyglakien kyvyt. Se tarkoitti, että oli ensisijaisen tärkeää onnistua. Ensisijaiseen tärkeää eliminoida Tawa.

Luolan suurimman tilan toisella laidalla Alinnel katseli lajikumppaneidensa kanssa oman puolisonsa ja lähetin keskustelua kuulomatkan ulkopuolelta. Uutiset eivät selvästikään olleet hyviä, mutta hän huomasi Guechexin suhtautuvan kuulemaansa rauhallisesti, kuten johtajan kuuluikin. Samalla kivi vierähti Alinnellin sydämeltä: Meille ei ollut voinut käydä mitään paluumatkalla muiden luo. Sitä Gue ei olisi ottanut vastaan moisella asiallisuudella, ei edes kaikkien miestensä edessä.


Bio-Klaanin linnake

Pieni sammakkorahi Napo keinutteli takajalkojensa varassa pyöreässä, miellyttävästi valaistussa huoneessa. Siellä oli myös muutama muukin lemmikkinä toimiva pikkurahi, jolle ei ollut erityisen suurta hyötyä sotatilan poikkeusoloissa.

Edesmennyt respa-Toa oli pitänyt sydämen asianaan huolehtia kaikenkarvaisista lemmikeistä omistajien tehdessä jotain kiireellistä, mutta hän oli, kuten mainittua, edesmennyt. Nyttemmin useat vapaaehtoiset hoitivat lemmikki-raheja ehtimistensä mukaan, ja uusimman lemmikinhoitajan vuoro oli juuri alkamassa. Napolla oli nälkä, joten sen mielestä vuoro voisi alkaa tasan nyt.

Ovi aukesikin juuri parahultaisesti, ja sisään astui sininen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan limeä Hauta. Lisäksi hän hymyili liikaa. Ihan liikaa. Napo unohti nälkänsä, ja sen sammakkosieluun iski pelko kuin tuhat tikaria, joihin kaikkiin on kaiverrettu sana ”Dinem”.

Matoro TBS

Bio-Klaanin saari
Eräs Zyglakien kylä


Taivas oli pilvinen nuhjuisen slummialueelta näyttävän kylän yllä. Tunnistamattomasta puutavarasta tehdyt hökkelit olivat nähneet parhaat päivänsä, tai Zyglakeja ei yksinkertaisesti kiinnostanut kylänsä ulkonäkö. Ei sillä, että skakdit olisivat välittäneet ulkonäöstä.

Klaanin saaren Skakdi-joukkojen johtaja käveli liejuisessa maassa kannoillaan skakdeja. Leveät skakdinjalat kantoivat hyvin kostealla maaperällä. Vasta hetki sitten tilanne kylässä oli ollut livetä täydeksi sodaksi skakdien ja zyglakien välillä, mutta paikalla ollut nazorak-partio sai vaivoin estettyä tilanteen. Kolmen lajin yhteiselo ei selvästikään toiminut kovin hyvin.

Joen ruskea vesi mateli hitaasti kohti merta. Sielä täällä kasvoi yksinäisiä puita. Horisontissa siinsi Mt. Ämkoo, joka ei tuntunut muuttuvan koskaan.

Gaggulabio kiehoi turhautuneisuudesta. Jos häneltä olisi kysytty, hän olisi tapattanut kaikki säälittävät, eläimelliset zyglakit heti, mutta Nazorakit puolustivat näitä jostain käsittämättömästä syystä. Ainut, mikä häntä piristi, oli se, että zyglakit olivat nyt hänen komennossaan. Hän saisi tehdä uusilla lemmikeillään mitä halusi. Ja jos ne kapinoitsisivat, Labio tapattaisi ne. Mitä ilmeisemmin hän ei ollut koskaan perehtynyt zyglakien voimiin.

Kylään oli jäänyt Werekk, joka oli maltillisin - tai vähiten agressiivinen - skakdijohtaja jonka Labio oli joukoistaan löytänyt. Gaggulabio itse henkivartijoineen halusi jättää säälittävän kylän niin pian kuin suinkin.

Skakdien liskomaiset ratsut odottivat puuhun köytettyinä. Rahit olivat harmaanvihreitä ja nelijalkaisia. Niillä oli pitkä häntä ja eteenpäin suippeneva pää.
Gaggulabio ja hänen kätyrinsä hyppäsivät olentojen selkään ja karauttivat metsään. Seuraavana listalla olisi muutaman aluksen takavarikoiminen Nazorak-satamasta ja invaasio oudolle saarelle vähän matkaa Klaanista.

Umbra

Klaanin sairasosasto

Jatkoa edelliseen Umbra-viestiin...

"Umbra? Nimesi on siis Umbra? Luulin että tässä universumissa on vain kaksi Umbraa, minä ja se rullaluisteleva värihirviö Voya Nuilta..." Umbra huudahti kun hän sai kuulla edessään olevan ylisuuren Ba-Matorania muistuttavan olennon olevan nimeltään Umbra. Moderaattori ajatteli että tämä oli joko Paaco tekemä temppu Mahikillaan, tai Visokki leikki illuusiokyvyillään Umbran hajanaisessa mielessä.

"Puhun totta, ystäväiseni", Matoran köhisi. Hänen oransseilla kasvoillaan oli jotenkin tutunoloinen pilkahdus. Ne muistuttivat Umbran omia silmiä, jotka hän näki aina peilikuvassaan. Muuten koko matoran oli ihan uppo-outo.

Umbra muisti joskus kuulleensa juttua siitä ettei heidän maailmansa olisi ainoa todellisuus. Kohtalolla oli kuulemma voima luoda erilaisia vaihtoehtoismaailmoja jotka eroavat toisistaan mitä erilaisimmin tavoin.

"Oletko toisesta maailmasta?" Moderaattori kysyi ihmeissään. Hän tunsi oudon yhteyden hänen ja matoranin välillä. Yhteyden, joka kertoi heidän olevan samanlaisia, mutta samalla hyvin erilaisia.

"Miten päädyit tähän maailmaan?" Umbra kysyi, katsellen surkeaa olentoa edessään. Putket loivat lisää protodermistä tämän panssarille, samalla kun protodermis katosi ja syöpyi pois pikkuhiljaa, sitä mukaan kun se oli kasvanut takaisin.

”Se on pitkä tarina, mutta voin näyttää sen sinulle”, Matoran sanoi, sulkien silmänsä. Kolmisorminen violetti koura otti kiinni Umbran kädestä ja kaksikko sukelsi mielen syvyyksiin. Kaksi samankaltaista mieltä kohtasi toisensa tässä universaalissa kohtaamisessa. Samanlainen mieli, erilainen kohtalo. Kohtalo… Miten kohtalo muuttuukaan…

Kaikki alkoi pyöriä vinhasti kun moderaattorimme syöksyi mielen syvyyksiin. Hän näki ympärillään muistojen kuvia mitä moninaisemmista ja oudoimmista tapahtumista ja olennoista. Olentoja joita hän ei koskaan tulisi tapaamaan ja olentoja, jotka olivat Umbrallekin tuttuja tai tutunoloisia… Lentäen läpi oudon avaruuden ja nähden mitä moninaisempia kuvia muistoista.

Umbra tunsi pahoinvoivansa kun hän tömähti valkoiseen huoneeseen, valkoiseen steriiliin huoneeseen. Hänen henkensä meni tämän violettimustan matoranin ruumiiseen. Umbra katseli käsiään kun hän sai uuden ruumiin. Koko tämä olemus oli hyvin voimaisa, mutta myös erityisen haavoittuvainen, Umbra ajatteli. Hän oli nyt matoran, eikä voisi puolustaa itseään juuri mitenkään.
Umbra katseli mielenkiinnolla kuinka hopeiset putket menivät hänen sydänvaloonsa ja sen takana olevaan pieneen punaiseen kiveen. Ne syöttivät häneen energiaa, joka tuntui elementaalienergialta.

Kesti jonkun aikaa ennen kuin Umbra huomasi valkokaapuiset tiedemiesmatoranit. Jokaisen matoranin kaavussa oli violetilla karikatyyrinen teksti Bateh. Umbra tiesi että Ba viittasi painovoimaan, mutta ei tiennyt mihin teh sana viittasi.

”Koe: Umbra, miten sujuu elementaalienergioiden kanssa?” yksi tiedemiehistä huusi. Hopeista hauta kantava ko-matoran tuli lähemmäs Umbraa mukanaan laite joka mittasi ja tutki energiatiloja.

Umbraa puistatti tämä että hän oli nyt koekaniini, jossain oudossa projektissa joka näemmä viittasi elementaalienergioiden antamiseen matoraneille. Moderaattori katseli mielenkiinnolla näitä tavlllisia mutta älykkäitä tiedemiehiä jotka tutkivat häntä. Moderaattori näki eräällä pöydällä muutamia erilaisia kuulia, jotka epäilemättä liittyivät tähän kokeeseen jonka osallinen hän nyt oli.
Umbra otti muutaman askeleen tässä uudessa olomuodossaan. Totuttelu matoranin ruumiiseen oli hiukan hankalaa ja letkut vaikeuttivat liikkumista entisestään. Entinen Valon toa oli nyt taas vaihteeksi matoran…

”Sinun ei kannata liikkua liikaa”, yksi tiedemiehistä sanoi, kun näki kuinka putket alkoivat kiristyä. ”Energiansyöttösi on vielä kesken”, hän jatkoi.

Umbra katseli kovin uteliaana steriilillä pöydällä olevia kuulia, joita oli monenlaisia. Oli isoja, jotka muistuttivat eri elementtejä ja pieniä joita oli 42 eriväristä. Umbra tajusi että nämä ehkä liittyivät Makutojen rahkshi-voimiin.

Katsellen ympärilleen, Umbra huomasi huoneen valkoisuuden ja puhtauden. Tässä paikassa todella satsattiin puhtauteen ja järjestykseen. Seinät olivat täynnä hyllyjä väärällään keksintöjä ja erilaisia lasipurkkeja ja säiliöitä joissa oli mitä ihmeellisimpiä asioita. Sankarimme huomio kiinnittyi kuitenkin erääseen pöytään, jossa oli musta tykki. Tykin yläpuolella koreili hologrammikuvana Kanohi Olmak, ulottuvuusporttien naamio.

Tiedemiehet paiskivat kovasti töitä ympäri huonetta. Jotkut kirjasivat ylös mitä säiliöissä tapahtui, toiset keskittyivät oudon tykin korjaamiseen tai muihin askareisiin. Erilaiset näyttöpäätteet olivat yleisiä matoranien työskentelypaikkoja.

Sankarimme päätti harhailla ja tutkia tätä uutta muistojen maailmaa, vaikka pahaenteinen varjo oli juuri laskeutumassa ja työntämässä lonkeroitaan…


Toisen maailman Umbra, violettimustassa matoranin kehossa oleva sankarimme, kieppui vinhasti läpi mielen ja muistojen syövereiden. Erilaiset ikkunat avautuivat ja heijastivat kuvia tämän maailman Umbran eri elämän vaiheilta.

Yhdessä muistojen ikkunassa, noppa putosi lattialle, kääntyen Metru Nuin symboli ylöspäin. Matkaajamme näki kuinka nopan joka toisella sivulla oli violetilla Bateh-koron tunnus. Hän näki myös kuinka suuri neuvostontapainen, joka koostui mitä moninaisemmista olennoista, pidätti hengitystään, jolloin joku pudotti lattialle valkoisen kuulan.

Matoran, taikka Toa,
silti sankari
kantaja voiman naamion,
vain Toa hän on.
Muodonmuutos
petomainen,
tulee muuttamaan kaiken.
Kokee muodonmuutoksen,
hyvän,
pahan,
huonon,
sellaisen ,
jakaantuen
kahdeksi,
jotka
tahtovat
yhdeksi.
Valon voimat
valjastaen
synkän varjon
poistaen
sankari nousee
taistelee ja kaatuu.
Valo ilman
Varjoa
Varjo ilman
Valoa
Tulee
tuho
kauhea
sielun syövyttää
ja tuhoaa.
Makutan tiedot
saatuaan,
sankari tulee
muuttumaan,
lopulliseen
muotoonsa,
tuoden
mukanaan
tuhoa.

kuului kuulan sisältä. Muisto vaihtui, ja sankarimme näki edessään, kuinka harmaakultainen Toa murskaantui taistelutantereella sinivalkoisen peikon iskun voimasta. Syntyi sokaiseva valonsäde jolloin keltavihreä, kirjurinsauvaa ja Rurua kantava matoran muuttui Toaksi.

Uusi ikkuna ja muisto. Tällä kertaa matoranimme seisoi suuren linnoituksen edessä. Taivaisiin kohoava mahtava kivilinnoitus, jonka suuri portti ja kyltti sen yläpuolella säteilivät rauhaa ja turvaa, Bioklaanin linnoitus. Matoranimme huomasi kuinka kokematon ja nuori soturi meni linnoituksen sisätiloihin…

Muisto vaihtui niin nopeasti kuin oli alkanutkin. Seuraavassa hetkessä sankarimme tuntui repeytyvän kahtia, kun pitkän keihään säde osui häneen. Maahan vierähti musta, eloton ruumis ja syntyi suuri voiman aura, jonka turvin keltainen soturi pakeni paikalta, jättäen mustan olennon pahuuden olentojen kynsiin. Muisto vaihtui ja Umbra pyöri päättömästi mielen avaruudessa.
Ba-Matoran Umbran ruumis siirtyi outoon, keltamustaan Toan ruumiiseen. Totuttelu Toan ruumiiseen sai alkaa, Umbra ajatteli. Matoran, joka oli nyt tämän maailman vastineensa ruumiissa, rojahti maahan kehon painosta. Polvilleen maassa oleva valon toa nousi hitaasti ylös. Tumma, hiiltynyt ja kuollut maa allaan, toa nousi kunnes hänen katseensa kohtasi jotain kammottavaa.

Joukko eriskummallisia Toia oli jäätyneenä paikalleen taisteluntiimellyksessä. Toat olivat niin eriskummallisen näköisiä, ettei edes hän, toisen maailman olento, joka oli kokenut mitä moninaisempia asioita, tiennyt mitä elementtejä toat edustivat. Tämä ei tosin ollut kauhean tärkeää, mutta kumminkin. Syy miksi toat olivat paikoillaan, oli heidän edessään. Suuria voimia hallitseva, varjo-olento.

Äkkiä pääkipu iski lujasti matoranin mieleen. Hän oli nyt väärässä kehossa, se voisi olla syy, muttei se ollut pääkivun aiheuttaja. Jokin iski mielensisäisen iskun häneen. Jokin outo, mutta samalla tuttu.

”Ystäväsi ovat minun, veljeni”, ääni soturin pään sisällä sanoi. ”Luovuta ruumiisi minulle ja Toiveiden kivi, kuten on tarkoitettu, sillä kaksi joiden täytyy olla yksi”, ääni rahisi ja jatkoi. ”Olen sinua voimakkaampi ja olet ollut ilman minua jo tarpeeksi pitkään, etkö olekin?”

Umbra ei sanonut mitään, vaan muisto jatkui. Jokin häiritsi telepaattista kanavaa. KraUmbra siirsi mielensä tutkimaan häiriötä, jolloin myös Umbra sai saman kuvan ja yhteyden itselleen.

Pienellä kukkulalla, hiukan kauempana riutuneen taistelukentän suurimmilta taistelutantereilta, joukko Zyxaxin johtamia Zyglakeja odotti kärsimättömästi että heidän johtajansa, vihreäsininen Zyxax, tekisi päätöksensä hyökätä toain kimppuun. Suurin osa Zyglakeista oli joko tapettu tai paennut, koska makuta ei ollut kertonut tarvitsevansa elinvoimaa itselleen, jolloin zyglakit oli uhrattu Rhak’elakkin lepyttämiseksi, joka tässä tapauksessa tarkoitti sitä että liskomiehet tekivät rituaali-itsemurhat, antaen KraUmbralle elinvoimaa.

Zyxax katseli pientä, eliittisotilaista koostuvaa joukkiotaan. Hänen urheimmat ja lojaaleimmat miehensä, jotka olivat valmiita kuolemaan Zyglakien herrarodun puolesta taistelussa vääräuskoisia, eli Toia vastaan. Zyxax mietti miten parantaa joukkojensa hiukan latistunutta mielialaa ja päätti pitää taistelutahtoa nostattavan puheen. Vihreäsininen zyglak nousi seisomaan maasta, kavuten kivipaadelle. Zyxax katsoi joukkojaan. Niin ylväitä ja taistelunkaraisemia sotureita saisi hakea ja kaukaa. Nämä olivat hänen heimoveljiään ja Zyglakien herrarodun uljainta kastia. Rhak’elakkin sotureita, valmiina kuolemaan uskontonsa ja kansansa takia.

”Veljeni. Jo ammoisina aikoina suuri rotumme on ottanut mittaa universumin taisteluihin, taistellessaan vapauden ja uskomme puolesta. Meidän pitää muistaa että aikana ennen aikaa, Suuri Rhak’elakk jumalamme, joka syntyi kuun säteistä ja tähtien tuikkeista ja nousi meren syövereistä, tuoden mukanaan meidät, Zyglakit, tähän maailmaan. Rhak’elakk, Jumalamme, polvistumme eteesi ja vuodatamme sinun kunniaksesi vääräuskoisten verta, verta joka ruokkii pohjattoman olemuksesi ja syvyyksien minäsi. Ota vastaan uhrauksistamme suurin, marttyyrina, uskon, sinun puolestasi taisteleminen, meidän henkemme. Me olemme Zyglakeja, jumalamme valittu kansa. Turvaamme sinuun, Valkoiseen demoniisi ja Karzahniin, manalan portinvartijaan, johtajiimme, oi suuri Rhak’elakk. Anna meille voimaa tänä yönä voittaa tämä taistelu, Sinun kunniaksesi, sillä me taistelemme, valtaamme ja voitamme. Me olemme Zyglakeja! Miehet, jos emme voita, Tänä iltana illastamme Karzahnissa!” Zyxax lopetti puheensa ja nosti kätensä ilmaan, alkaen karjua ilmaan, nostaen taistelutahtoa.

Muut hänen miehensä yltyivät suosionosoituksiin ja taistelumieliala kohosi ihan silmissä. Tämän jälkeen soturit kumartuivat johtajansa edessä, tehden pyhän kolminaisuuden triangelin merkin rintaansa. Zyglakit nousivat ja pukivat taisteluhaarniskansa ja ottivat räjähtävät keihäänsä sekä suuret kilpensä käyttöön. Oli aika teurastaa Toia.

KraUmbran mieli kommunikoi kärsimättömästi Zyxaxin, Zyglakien johtajan kanssa. Puoli-makuta halusi että Zyglakit tulisivat tappamaan staattisen kentän ja hidastusvoimien alla olevat Toat, joiden paikallaan pitäminen vei voimia.

”Voisitko pitää kiirettä joukkojesi kanssa?” Makuta iski Zyglakin mieleen.
”Oi kyllä, johtajani. Joukkoni lähtevät juuri taisteluun näitä vihollisiasi vastaan. Eliminoimme nämä Toat mielihyvin”, Zyglak ajatteli, alkaen johtaa joukkojaan kohti toia.
'
Umbra kuunteli kauhistuneena mitä telepaattisella kanavalla keskusteltiin. Makuta puhui absoluuttisesta voimasta ja siitä että Toat olivat hänen ja hänen tavoitteensa tiellä, hänen piti yhdistyä Veljensä, Umbran kanssa, koska Kohtalo niin määräsi.

Ba-Matoranin mieli ei voinut tehdä mitään, mikä olisi muuttanut muistoa, sillä muistojaan ja historiaa ei voi muuttaa…

Klaanin sairaalaosasto
Umbra ja hänen toisen maailman vastineensa olivat joutuneet johonkin transsimaiseen tilaan. Heidän silmäluomensa välkkyivät jatkuvasti ja molempien suusta tuli pientä vaikerrusta ja välillä huutoakin. Moderaattorimme oli pudonnut velttona lattialle, hytkyen aina välillä, kuin kouristuksen saaneena. Ba-Matoranimme oli vielä pysynyt sängyssään, mutta hänkin kouristeli ja oli vaarassa että hän putoaisi lattialle.

Sairaalan hoitajat tulivat nopeasti katsomaan mitä oli tapahtunut. Lattialla makaava toan röhjäke oli liian vaikea nostaa ylös, mutta Ba-Matoranin he saivat sidottua sänkyynsä, ettei tämä putoaisi alas kovalle lattialle.

Matoranit koettivat herättää Umbraa, joka makasi lattialla, läpsimällä tätä ja heittämällä vettä tämän päälle. Toa ei reagoinut ja matoranien neuvot alkoivat käydä vähiin.
”Tarvitsemme mielispesialisteja auttamaan, sillä uskon että tämä johtuu vain mielestä”, eräs hoitaja tuumasi…

Makuta Nui

Eteläinen manner, eräs satama



Oraakkeli oli juuri saapunut pienellä purjeveneellään Eteläiselle mantereelle. Oli sumuinen ilma, mutta sumunkin läpi kiiltelivät tähdet taivaalla. Matoran katseli puisia rakennuksia ja huokaisi. Jossain oli vielä kaunista ja koskematonta, kaikkea eivät makutat olleet vielä pilanneet. Hän nousi laiturille ja kiinnitti veneensä köyden. Sitten hän hyppäsi takaisin veneeseensä ja alkoi kaivella tavaroitaan. Hänen pitäisi löytää rahaa majatalopaikkaa varten.

Siinä samassa hän kuuli huudon.
”Hohoi!”
Se kuului mereltä. Oraakkeli suoristi selkänsä ja kohotti katseensa. Satamaa kohti purjehti toinen pieni purjevene, jonka matkustajaa ei sumussa näkynyt. Oraakkeli uskoi erehtyneensä luullessaan tämän huutavan häntä ja jatkoi tavaroidensa penkomista. Kun hän oli löytänyt rahapussinsa, hän kuuli nimeään huudettavan.
”Oraakkeli!”
Nyt hän kääntyi katsomaan tulijaa, jonka vene lipui hänen veneensä viereen. Kyseisessä veneessä seisoi toinen Ath-munkki. Oraakkeli uskoi nähneensä hänet aiemminkin.
”Sinähän olet Oraakkeli, etkö olekin?” tulija sanoi, vaikka kysymys taisikin olla kaikin puolin turha.
Oraakkeli kohotti kulmiansa ja nyökkäsi.
”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko matkasi ajan”, toinen vastasi puuskuttaen hieman.
Oraakkeli astui veneestään rantahiekalle. ”Kerroin lähdöstäni vain itse Pyhälle Äidille”, matoran-munkki sanoi tyynesti, mutta epäileväisyyttä äänessään. ”Mistä tiesit etsiä minua?”
Toinen Matoran empi. Sitten hän sanoi: ”Näin aluksi, nimeni on Yaius.” Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä.

Oraakkeli tarttui tiukasti matoranin käteen, hymyili hetkellisesti ja piirsi toisella kädellään ilmaan Isä Athin kuvion. ”Tervehdys, veli Yaius.”
”Tulin... varoittamaan sinua”, Yaius sanoi varovasti. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme, jota oli vaikea tulkita. Oraakkeli vakavoitui ja laski äänensä melkein kuiskaukseksi. ”Veli hyvä. Jos tiedät, mihin olen menossa, tiedät taatusti myös, että en tarvitse varoituksia tehtäväni vaarallisuudesta.”
”Minä tiedän, että sinä et tarvitsisi varoituksia, mikäli tietäisit, miten asiat ovat. Jos menet Nynrahille, kuolet hetkessä. Näin kävi Bartaxin siellä oleville kannattajille.”
Oraakkeli hämääntyi. Hänen katseensa jäätyi.
”Ovatko... he...” Oraakkeli kuiskasi. Yaius katsoi häntä silmiin. Oraakkeli näki totuuden tämän silmissä ja nielaisi kuuluvasti.
”... kaikkiko?”
Yaius nyökkäsi vakavana. Sitten hän jatkoi:
”Lauma Rahksheja vartioi saarta, koska – kuulemani mukaan – ne saivat vihiä Rautaisen kuoleman valmistuksesta saarella.”
Oraakkeli sulki silmänsä ja henkäisi syvään. Hän etsi jotain sisimmästään.
”Rauha heidän sieluilleen ja mielilleen”, munkki sanoi hiljaa. Hän pohti, millaista olisi ollut kuolema Makutain palvelijoiden käsissä. Ne olivat armottomia, julmia, tappavia. Oraakkeli tiesi sen. Yaius nyökkäsi jälleen.
”Bartax ei yritä enää tappaa näitä klaanilaisia, jotka olivat Nynrahilla. Mutta...”
Oraakkeli avasi silmänsä ja katsoi Yaiusta silmiin. ”Mutta mitä, veljeni?”

Yaius empi jälleen. Oraakeli näki hänen pyörittelevän ajatuksiaan päässään. Yaius mietti, miten muotoilisi asiansa.
”Minä... olen itsekin osa Bartaxin kannattajistoa, mutta viime aikoina... hänen toimintansa on alkanut arveluttaa minua.”
Hän sulki silmänsä. ”Minusta tuntuu, että hän aikoo murhata Pyhän Äitimme.”
Kylmä hiki valui pitkin matoran-papin muinaista sinistä Pakaria, mutta Oraakkelin ilme pysyi tyynenä. Hän otti muutaman askeleen kohti Yaiusta.
”Ei hän tekisi sitä.”

Oraakkeli mietti. Hänen päähänsä palautui satunnaisia osia Bartaxin puheista. Isä Bartax oli edustanut aina uskonnon ääripäätä. Hän oli ollut aina vahva, karismaattinen ja aggressiivinen johtajahahmo. Niin hän oli asemaansa kiivennytkin. Ja vaikka Oraakkeli ei ollut Bartaxin kanssa kaikesta samaa mieltä, hän arvosti tätä. Viime aikoina jotain oli kuitenkin muuttunut. Bartaxin opit olivat alkaneet painottaa aivan uudenlaisia puolia uskonnosta. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Atheonin nimi ei ollutkaan enää vain kirous. Lopulta huhut siitä, että Bartaxin olisi pitänyt olla jo kuollut, muuttivat kaiken. Hän oli kuollut, mutta hän käveli yhä. Oraakkeli ei voinut enää katsoa hiljaa sivusta.

”Veli Yaius”, Oraakkeli sanoi varoen.
Yaius katsoi Oraakkelia silmiin.
”Minusta tuntuu, että ne varjostavat minua”, hän sanoi hitaasti katsomatta taakseen.
”Arvelin juuri samaa”, Oraakkeli kuiski vilkuillen matoran-munkin olan yli. ”Kerropa, veli Yaius. Häiritseekö sinua, jos... siirrän tämän keskustelun vähän yksityisemmäksi?”
Yaius kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten.
Oraakkeli sulki silmänsä hitaasti ja laski kätensä Yaiuksen otsalle.

Yaius tunsi jotain. Hän tunsi läsnäolon. Hän tunsi toisen mielen läsnäolon oman päänsä sisällä. Tämä oli hänelle uusi tunne. Hän ei ollut ennen saanut kokea mielen kosketusta, miksipä olisikaan. Ensimmäinen asia, joka hänen mieleensä tuli Oraakkelin ajatuksista, oli erikoinen. Toinen mieli oli erikoinen, jos hän vertasi sitä omaansa. Hän ei ollut tuntenut muita mieliä, joten uusi kokemus oli – erikoinen. Ja Oraakkeli tunsi synkkyyttä Yaiuksen mielessä. Hän ei uskonut tämän valehtelevan – tai valehdelleen – missään vaiheessa. Kaikki oli totta, ulkoisten merkkien ja ajatusten pintakerroksen perusteella.

Kuuletko minua? sanoi Oraakkelin telepaattinen ääni Yaiuksen päässä. Toinen hätkähti hermostuneesti, mutta nyökkäsi sitten. Jälleen jotain uutta.
Olet aivan oikeassa, Yaius, Oraakkeli viesti. Meitä kuunnellaan tuon sumun takaa. Aistin neljä hahmoa. Jos onni ja isä Athin varjelus on mukanamme, yksikään niistä ei ole telepaatti.

Bartax piileskelee Eteläisen mantereen rannikolla, Yaius viestitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän pohti, mitä nämä neljä mahtoivat puuhata pimeydessä nyt, kun eivät enää kuulleet heitä.
Minun täytyy siis mennä sinne. Onko sinulla tarkkaa sijaintia?
Kyllä. Piirsin sen karttaan ja nimesin paikan, Yaius sanoi, kaivoi taskustaan resuisen paperinpalasen ja ojensi sen Oraakkelille. Hänen otsaltaan valui hikipisara. Oraakkeli kurtisti kulmiaan kuin Yaius hetki sitten.
Oletko kunnossa?
Minulla on ikävä tunne…
Minun on syytä lähteä takaisin. Jos Bartaxin aikeet ovat ne, mitä kerroit, on kiire. Hän voisi toteuttaa suunnitelmansa milloin tahansa.
Yaius nyökkäsi. Hän vilkuili ympärilleen. Oraakkeli oli näkevinään vilahduksen pimeässä.
”Lähtekäämme molemmat nyt eri teille”, Oraakkeli sanoi nyt ääneen kuitenkin erittäin hiljaa, melkein kuiskaten. ”Olkoon Ath kanssasi.”
”Samoin sinun”, vastasi Yaius ja kiipesi takaisin veneeseensä. Samoin Oraakkeli hyppäsi omaansa. Hän irrotti köyden ja olikin heti lähtövalmis. Yaiuksen köydet taas olivat sotkussa ja hän alkoi, selvitellä niitä.

Oraakkeli sytytti lyhdyn, otti airot ja alkoi soutaa pois satamasta. Yaius ei ollut vielä ehtinyt poistua laiturilta, kun Oraakkeli oli kymmenisen metrin päässä satamasta. Hän katseli Yaiuksen venettä pitäen silmällä munkin liikkeitä. Yhtäkkiä Yaius näytti ponkaisevan pystyyn ja pyrkivän ulos veneestä. Silloin suuri liekkisoihtu valaisi sataman Yaiuksen veneen räjähtäessä valtaisalla voimalla. Oraakkeli katsoi kauhuissaan, kuinka hänen äsken tapaamansa Matoranin vene katosi liekkimereen ja laituri syttyi tuleen. Ilmassa leviävä paineaalto puhalsi kuumaa ilmaa Oraakkelin kasvoille ja pakotti tämän sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kaupungissa herättiin, ja hetken kuluttua väkeä alkoi tulla rannalle. Liekkien valossa lamaantunut Oraakkeli, joka oli lopettanut soutamisen, näki, kuinka jotkut osoittelivat hänen venettään kohti. Luulisivatko he, että hän oli räjäyttänyt laiturin?

Oraakkeli oli järkyttynyt. Hänen ei olisi pitänyt vain jättää mahdollisia kuuntelijoita huomiotta. Olisi pitänyt arvata heidän yrittävän murhata Yaiuksen.
Se oli myöhäistä nyt.

Rauha hänen muistolleen.

Oraakkeli jatkoi soutamista yrittäen olla katsomatta liekehtivää satamaa. Hänen täytyisi pysäyttää Bartax, ennen kuin tämä aiheuttaisi lisää kuolemia. Ath-uskonto oli vaarassa.

[spoil]Gurvana kirjoitteli Oraakkelin reploja ja vähän muutakin.
Lisäksi, jos musiikki ei ole jo loppunut, se kannattanee pysäyttää.[/spoil]


Nazorak-pesät



Helmekan päässä oleva pussi poistettiin ja hänet istutettiin tuoliin. Hän ei jaksanut vastustaa. Hän ei jaksanut pohtia, miksi näin kävi. Hän ei jaksanut liikkua. Hän ei jaksanut.

Hän oli suuressa salissa. Huoneen korkeat seinät olivat mustat, samoin lattia – ja kattoa Matoran ei erottanutkaan korkeuksista, sillä oli niin pimeää, että kaikki musta katosi mustuuteen. Samoin teki hänen järkensä ja mielenkiintonsa mitään kohtaan.

Vihreitä spiraalimaisia pilareita nousi korkeuteen suunnilleen kymmenen metrin välimatkoin. Niiden sisällä näytti virtaavan jotain nestettä, joka teki ne sen värisiksi, kuin ne olivat. Helmeka erotti särkevillä ja puolisokeilla silmillään, että jokin lillui lähimmän putken sisällä olevassa nesteessä.

Keskellä huonetta oli leikkauspöytä. Sen ympärillä oli leikkausvälineistöä, kuin koko salin keskusta olisi ollut leikkaussali. Tämä alue ei vienyt kaikkea salin tilaa, vaan Helmeka, joka alkoi nähdä yhä paremmin, huomasi, että erilaisia tietokoneistoja löytyi ympäri huoneen.
”Tiede”, kuului synkkä ääni jostain Helmekan takaa, ”on haussskaa.”
Makuta Abzumo käveli Helmekan eteen kylmän rauhallisesti.
”Luulit varmaankin, että olin unohtanut ssssinut, rakasss ysssstäväni. Mutta en minä unohda.”

Helmeka nostettiin tuolistaan. Hänellä ei ollut voimaa vastustella. Hänet nostaneet hahmot sitoivat hänet leikkauspöytään käyttäen kettinkejä, joilla hänen jalkansa ja kätensä kahlittiin jonnekin.
”Meillä on paljon tehtävää. Voi olla, että elämänhalusssi on poissssa, Helmeka, mutta minä olen varma, että sssse on vain hyvä assssia ssssinun kannaltassssi.”
Makuta saapasteli leikkauspöydän eteen. Joka puolella häärivät oudot olennot valmistelivat tutkimuksen alkamista.
”En ole ikinä ennen yrittänyt luoda mitään tämän kaltaissssta, yssstäväissseni, mutta jossss Suuri Henki pyssstyi, miksssen pysssstyisssi minäkin.”
Abzumon naamalle levisi sairas virnistys.
”Ja ssssitä varten tarvitsssemme nyt sssssinua. Elämässssi voi päättyä pian, mutta pidämme huolen, että muisssstossssi ssssäilyy ikuissssessssti.”

Helmeka ei välittänyt. Hän ei enää välittänyt Makutasta, tuskasta, kärsimyksestä, kivusta, väsymyksestä. Hän vain oli.

Omituiset olennot, jotka tekivät töitä tietokoneilla, valmistelivat leikkausvälineitä, tekivät työtä Makutan puolesta, olivat jotain, mitä Helmeka ei ollut ikinä ennen nähnyt. Ne eivät olleet Rahksheja, ne eivät olleet Visorakeja. Ne eivät olleet Exo-Toia, eivät mitään, mitä Makutalla voisi olla palveluksessaan. Ne olivat mustia, Toan muotoisia. Niillä ei ollut kasvoja, ei yksityiskohtia. Ne olivat vain mustia. Niillä oli pitkät sormet, joilla jotkin näpyttelivät näppäimistöjä ympäri huonetta. Niiden kädet olivat pidemmät kuin jalat, ja niiden ruumis oli myös pitkä, Abzumon olomuotoa reilusti pidempi. Makuta olikin lyhyin henkilö huoneessa. Lyhyin, joka seisoi.

Helmeka ei kuitenkaan välittänyt. Tästäkään. Abzumo hymyili Helmekalle.
”Ei kiinnosssta, vai mitä. Ehkä niin on parempi. Tämä nimittäin voi olla tussskallisssta.”

Helmeka tunsi, kuinka jokin mustista olennoista iski veitsen hänen käsivarteensa. Hän ei jaksanut huutaa, parkaista, kiljaista, inistä, älähtääkään.
Veri hädin tuskin valui. Abzumo katseli tunteettomasti, kuinka palanen Helmekasta asetettiin analysoitavaksi. Suurelle näyttöruudulle yhdellä seinistä – näytön leveys oli useita kymmeniä metrejä, samoin korkeus – ilmestyi kuvaa DNA-ketjusta. Abzumo myhäili.
Kesti minuutin, sitten toisen.
Viiden minuutin kuluttua yksi mustista olennoista sanoi pelkistetyllä robottimaisella äänellä:
”Koko genomin emäsjärjestys selvitetty. Intronit tunnistettu ja silmukoitu. Lopullinen aines kerätty tietokantaan.”
”Hieno, hienoa”, Abzumo sanoi maireasti. ”Nyt sitten jatkotoimenpiteet.”

Lisää näppäilyn ääni kantautui Helmekan korviin. Hän ei jaksanut välittää Makutan sanoista. Eikä kivusta. Enää. Ikinä.
Hän halusi nukkua. Väsymyksellä ei ollut väliä, mutta mitä muutakaan sitä tekisi.

”Täsmääkö se?” kysyi Abzumo lopulta. Yksi mustista olennoista nyökkäsi.
”Tällä on samat kuin muillakin”, olento sanoi. Abzumo nyökkäsi.
”Tietysti, tietyssssti, mutta olihan sssse tarkisssstettava. Hän tosssiaan on käyttökelpoinen tuollaisssenaankin.”

Sitten kuului repeämisen ääni, nesteen valumista ja tömähdys. Abzumo kääntyi selin Helmekaa päin ja sanoi:
”Ah, kuoriutumissssaika, viimein!”
Sitten hän käveli pois Helmekan näkökentästä. Helmeka ei jaksanut ajatella asiaa sen enempää.
Hän lepäsi.

Kerosiinipelle

Nui-Koro, yö

Kepe ja Snowie pysyttelivät hiiren hiljaa kapakan pöydän alla. Pari läheistä piraattia mulkaisi heihin ja sisääntulleisiin kaapuveikkoihin kummaksuvasti, sitten näyttivät tajuavan tilanteen ja olivat kuin eivät olisi nähneet mitään. Tai sitten tämä oli niin tavanomaista etteivät he jaksaneet piitata. Puheensorina jatkui normaaliin tapaansa.

Viiksillä varustettu, kieron näköinen matoranpalkkatappaja nykäisi erästä piraattia hihasta. "Oletko nähnyt kahta Klaanilaista, lasisilmä?" Kepe erotti tämän kuiskaavan.
"Olenhan toki", piraatti vastasi hymyillen, näyttäen puuttuvien hampaiden jättämät useat raot. "Tuolla pöydän allahan ne ovat." Kepen sydän hyppäsi. Hän ei tiennyt tekikö Lumiukon samoin tuon valkoisen, tukevan massan seassa.

Koska heidän piilonsa oli paljastunut, he pomppasivat esiin.

Työnnä -> Pöytä

Kepe radikaalisti tyrkkäsi pöydän kohti vainoojia. Snowie potkaisi pöytää. Se lensi yhä suuremmalla voimalla kohti salamurhaajia jotka kaatuivat rymisten ja yllättyneenä maahan. Kaksikko pinkaisi kohti keittiön ovea. Yleisö antoi raikuvat aplodit. Hullua väkeä, Kepe ajatteli.

Avaa -> Ovi

Kepe tyrkkäsi oven auki, ja he juoksivat halki likaisten astioiden täyttämän huoneen. He ulostuivat avoimesta takaovesta. Lihava kokki karjui heidän peräänsä. Seuraavaksi hän pääsi karjumaan salamurhaajille, jotka olivat duon kannoilla.

He pinkoivat pitkin joenrantalaituria. Kelmeä kuu valaisi hyvin heidän tietään, ja he välttivät taidokkaasti tynnyreihin törmäämiset ja köysiin kompastelemiset. Valitettavasti kirkas yö salli myös salamurhaajien nähdä heidän pakoreittinsä päivänselvästi, selvästi kuin päivällä.

"Eksytetään ne noille sivukujille", Snowie viittasi pimeään, ahtaaseen reittiin joka aukeni heidän oikealla puolellaan.

Mene -> Pimeä kuja

He syöksyivät pimeyteen. Kujien eksyttävä sokkelo jatkui pitkään. He kääntyivät pimeydessä vasemmalle, oikealle, vasemmalle, oikealle. Oli kuin he olisivat vaeltaneet koko kaupungin läpi. Pieni avoimempi alue kivisten talojen välissä aukeni lopulta heidän edessään. Kuu möllötti yhä taivaalla. Viemärinkannen alta tuli esiin iso rotta.

"Huhhuh." Snowie huohotti.

Puhu -> Snowie

"Pitäisikö meidän käydä hakemassa kamppeet majatalolta?" Kepe ehdotti.
"Ehkä joo. Mutta osaavatko nuo salamurhaajat odottaa meidän menevän sinne?"
"En tiedä. Meidän täytyy liikkua varovaisesti. Eivät nämä kuitenkaan miltään täysin eksyttämättömiltä superninjoilta vaikuta."
"Totta haastat."

He jatkoivat matkaansa, pysyen alati varuillaan.

Mene -> Majatalo

Matkalla majatalolle ei näkynyt ketään, ei edes satunnaisia ohikulkijoita joita yleensä oli aina läsnä.
Itse majatalossa paistoivat yhä valot, kuten oikeastaan kellon ympäri. Majatalon ravintola antoi valomerkin vasta aamuseitsemältä, kun ne joiden ilta oli venynyt pitkäksi lakaistiin penkeiltä, pois pian tarjoiltavan aamiaisen tieltä. Aamu ei kuitenkaan ollut vielä tullut.

Katso -> Kello

Vanha käkikello majatalon aulan seinällä näytti aamukolmea. He astelivat aulan portaat ylös ja suuntasivat huoneelleen, joka oli toisen kerroksen itäisen käytävän päässä. He kokosivat ne tavaransa, jotka he olivat huoneeseen jättäneet ja valmistautuivat lähtöön.

Avaa -> Reppu

Kepe avasi reppunsa taskun, työnsi kätensä sisään ja varmisti että hänellä oli mukanaan jotain, mitä he ehkä tulisivat tarvitsemaan.

Sulje -> Reppu
Poimi -> Reppu
Puhu -> Snowie

"Muuten. Löysitkö katedraalista mitään?" Kepe kysyi lumiselta olennolta.
"Niin joo, hetkinen", tämä sanoi laukkuaan kaivaen. Hän veti esiin laitteen, joka mitä ilmeisimmin oli nauhuri. Kepe otti sen vastaan ja huomasi sen sisällä olevan nauhan. Nauhan etikettiin oli punaisella tussilla kirjoitettu "Nuuskijat".
"Luuletko että tämä tarkoittaa meitä?" Snowie kysähti.
"Kohtahan se nähdään", Kepe sanoi ja painoi nappulaa.

Käytä -> Nauhuri

Laite alkoi hurista ja pormestarin ääni täytti huoneen. Hän vaikutti puhuvan jollekulle kätyreistään.

"...ne kaksi ovat melkoinen riesa."
"Miksi luulette heidän tulleen tänne, sire?"
"Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan."
"Sire, ehkä voisimme yrittää päästä heistä eroon?"
"Olin juuri tulossa siihen, ääliö."
"Kyllä, sire."
"Eliminoi heidät miehinesi ensi yönä. Mahdollisimman hiljaa. Mahdollisimman siististi."
"Kyllä, sire."
"Voit poistua."
"Kyllä, sire."

Nauha loppui. Kepe ja Snowie olivat ällistyneitä.
"...Hän siis luulee että Klaani lähetti meidät tänne urkkimaan jotain hänen juttujaan?" Snowie aloitti.
"Oli mitä oli, se joka tapauksessa kuulostaa laittomalta. Kuinka yllättävää, hän paljasti itse itsensä. Jos hän ei olisi nauhoittanut tätä emme olisi koskaan saaneet varmuutta."
"Mutta mitä se mitä hän tavoittelee on? Se ei käynyt ilmi nauhalta. 'Eihän Bio-Klaani muin perässä juoksekaan'..."
"Ei hetkonen. Voisiko se olla...?"
"...Ei kai vain...Nimda?"
"...Voisiko olla."
"Kaikkihan sitä nykyään havittelevat, joten miksikäs ei."
"Tämä ei kyllä ole hyvä uutinen."
"Ei lainkaan."



Tuolla hetkellä majatalon huoneen puuovi potkaistiin sisään. Säpäleet lensivät parketille ja kolme salamurhaajaa, vortixx, viiksekäs ja outonaamainen astuivat sisään.

"Hah! Enää ette pääse pakoon!" vortixx uhosi piilukkopistoolinsa kanssa.

Tilanne tosiaan näytti pahasti umpikujalta. Kepe ja Snowie olivat huoneen eteläiseinustalla. Ovi oli länsiseinustalla ja itäseinällä oli ikkuna. Heidän ja sen välissä oli tosin epäkäytännöllisesti kaksi sänkyä. Salamurhaajat taas olivat suoraan heidän edessään. Pakoreittiä ei oikein ollut.

"Mitäs nyt?" Snowie kysyi kädet ylhäällä?
"Odotas..." Kepe survaisi kätensä reppuunsa.

Poimi -> Kapselit

Kepe kaivoi repusta kourallisen valkoisia metallikapseleita, joilla oli punainen pää.

"Hei, mitäs nuo ovat? Pistä ne heti pois!" viiksekäs uhkasi.

"Suunnittelin nämä kyllä luodeiksi, mutta toimivathan nämä näinkin" Kepe totesi.

Heitä -> Kapselit

Kepen viskaamien kapselien vaikutus oli kirjaimellisesti tyrmäävä. Yksi osui suoraan kärki edellä vortixxin vatsaan. Tämä lensi suurella voimalla suoraan takanaan olleen kiviseinän läpi. Toinen kapseli putosi viiksekkään matoranin päähän ja tämä rysähti paineaallon säestämänä suoraan lattian läpi majatalon ruokasaliin. Yksi kapseli osui maahan kolmannen salamurhaajan edessä ja sinkoutui ikävällä voimalla suoraan tämän leukaan heittäen tämän suoraan kattoon. Koko trio oli poissa pelistä.

"Tule, pistetään juoksuksi", Kepe ehdotti.
"...Mitä nuo jutut oikein olivat?" Snowie kysyi heidän kiitäessään ulos majatalosta.
"Kanohi Crasteja kompaktissa koossa."
Snowie kurtisti kulmiaan epäuskoisesti.
"Eikö Crast joskus tuomittu epämoraaliseksi?"
"Pyh, naamiovoima kuin naamiovoima. Et ole vielä nähnyt Shelek-kaasuani."
"Etkö pelkää että nuo konnat saavat salaiset aseesi käsiinsä? Nehän kuitenkin lienevät uudelleenkäytettäviä."
"Niissä on itsetuhomekanismi."

Sillä hetkellä koko majatalon itäinen puolisko räjähti kappaleiksi. Ikävän herätyksen saaneet asiakkaat huomasivat olevansa taivasalla. Salamurhaajia ei näkynyt missään.

"Odotas, käyn heittämässä pari lanttia vastaanottotiskille."

[spoil]Hah, ehdin tänään kuten lupasin.[/spoil]

keetongu

Bio-Klaani, sairaalaosasto

Ta-Matoranin mieli oli käynyt monilla poluilla. Ne olivat olleet ihania ja kauniita ja kaikkia siltä väliltä, mutta hän ei muistanut niistä mitään. Tuli ja sota tulivat mieleen, mutta myös kaunis tähtitaivas, mereen laskeva aurinko ja pehmeä pimeys.

Ei. Ei se ollutkaan aurinko. Se oli alus. Sota. Sehän selitti.

Mutta jos hän ajatteli näin selvästi, hänenhän täytyi olla elossa.

Bio-Klaanin laivaston pilotti Morthank avasi silmänsä. Oli ihanaa olla elossa.

Hän makasi sinisillä lakanoilla ja valkoisella peitteellä vuoratussa sängyssä. Raajat olivat pehmeissä siteissä ja niihin meni isosta pömpelistä letkuja. Hänen vieressään makasi samanlaisella sängyllä limenvihreää Mirua kantava muuten musta Matoran, jota hän ei tunnistanut. Vähän matkan päässä yöpöydällä oli kukkaruukku, kortteja ja kolmeen osaan mennyt tummanharmaa Kakama.

Weedolin naamio.

Ja minkälainen Onu-Matoran käyttäisi limeä Mirua.

”Weedol!” Morthank huusi vieressä makaavalle Matoranille. ”Oletko kunnossa? Luulin että meidät tapettiin!”

”Mhhf. Eipä ei.”

”Öhh. Oletko ollut pitkäänkin... täällä? Minä luulin tosiaan, että olimme jo menneet, eteenpäin tai mitä ne nyt sanovat, Mata Nuin luokse... Kumma tunne.”

”Mutta tässä sitä ollaan, totta vie.”

”Ja me... voitimme? Näimme torakkojen aluksen tuhoutuvan. Ja tämä on Klaanin sairaalaosasto, eikö? Aina vain paranee!”

”Tehmut kävi jonkun aikaa sitten. En ole oikein varma milloin, olen nukkunut paljon. Me voitimme joo, mutta monet meistä kuolivat... En muista kaikkia, vaikka tuntuu, että pitäisi. Edriv ainakin, ja Cetal, hänen ampujansa. Uhrasivat henkensä ja ajoivat läpi ohjaamon. Kunnia heille. Muita olivat ainakin Kurston ja Qevtan. Levätköön rauhassa! En muista enää. Hoitajat käskivät olla vaivaamatta päätäni noilla asioilla.”

”Aha. Voi kumpa tämä sota loppuisi! Harmittaa ajatellakkin, että me selvisimme vain, jotta voimme kuolla seuraavassa taistelussa.”

”Päivä, taistelu ja sota kerrallaan.”

”Niinpä kai. Mitähän ne tiputtavat meihin? Tuntuu taas tosi uneliaalta. Taidan nukkua vähän. Nähdään pian, Weedol, sinä olet hyvä miesh. Mffh.”

Bio-Klaanin saaren etelärannikko, Klaanin lähellä

Sukellusaluksen messinkinen pinta pulpahti ylös aaltojen keskelle. Sen kannella oleva luukku aukesi narahtaen ja kannelle hyppäsi tanakka Onu-Matoran sekä hänen kömpelönoloiseen sukelluspukuun pukeutunut toverinsa. Alus lipui rantaan, jossa kohosi betonijalustalla suuri rattaiden, kiilahihnojen ja höyrykattiloiden sekmelska, josta lähti kaksi paksua ja vähän ruostunutta rautaketjua veden alle. Matoranit hyppäsivät kojeen vieressä olevalle laiturille ja kävelivät sen varjossa olevaan komentokeskukseen.

”Saimme ketjut kiinnitettyä”, sukellusaluksen ohjaaja sanoi, ”Voitte aloittaa hinauksen. Sieltä pitäisi nousta keskiosaa ja toivon mukaan polttoainesäiliöitä, mikäli arvauksemme torakka-alusten anatomiasta pitävät paikkaansa.”

”Mahtavata!” Komentopaneelin luona häärilevä Matoran vastasi ja veti suuren vivun ala-asentoon. Kuului narinaa ja kitinää ja suuret rattaat alkoivat pyöriä. Ketju lähti hitaasti nousemaan vedestä. Sitä tuli metrikaupalla, kunnes yhtäkkiä veden pinnan rikkoi suuri rikkinäinen metallipinta, joka paljastui lopulta valtavaksi ja erittäin märäksi kimpaleeksi Nazorakien ilmailuteknologiaa. Ketjuvinssi hinasi sen matalaan rantaveteen ja Laivaston Onu-Matoranit kahlasivat innoissaan tutkimaan uuttaa arrettaan.

Tämä erilaisten raaka-aineiden ja teknologisten vempeleiden sikermä takaisi huomattavat raaka-ainevarat Laivaston mielikuvituksellisille mekaanikoille. Pinnan paksuista mutta kevyistä metallilevyistä saisi kätevää rakennusainetta lähes mihin tahansa, ja teknologian tunteminen takaisi paremman varustautumisen tulevia iskuja varten. Koi oli pudonnut kuin taivaanlahjana Klaanille.

Ennen aluksen purkamista Klaanin Matoranit kuitenkin etsivät kaikki hukkuneet torakkain mädät raadot ja hautasivat ne hiekkakuoppaan Klaanin tilusten liepeille. Haju oli kammottava.

colmio

Haluaisin esittää kiitokseni Tronielle, joka kirjoitti pohjan tälle.

Klaanilinnoituksen piha

Colmio vaelteli Bio-Klaanin linnakkeen sisäpihaa. Kauniisti istutetut kukat tuoksuivat, eikä tällä alueella näkynyt ollenkaan pommituksen jälkiä.



Mutta silloin mukava kävely keskeytyi avunhuutoihin. Mielenvoimien Turagan kimppuun oli hyökännyt vauhkoontunut Kahu. "Konekivääreillä? Tuon on pakko olla jonkun Klaanilaisen lemmikki." Colmio ajatteli ja valmistautui taisteluun.


Ollen Nynrahilainen, Colmio ei ollut koskaan mitenkään erityisemmin perehtynyt raheihin, mutta jopa hän harjaantumattomilla silmillään näki, että Turaga oli pahassa pulassa lentokykyistä lintu-rahia vastaan. Colmio käytti elementaalivoimaansa luodakseen käteensä keskipitkän rautamiekan. Hän tarttui miekkaan kahdella kädellä, ja iski Kahun kauemmaksi Turagasta. Kahu syöksyi hyökkäykseen, ja Colmion harjaantumattomilla refleikseillään onnistui juuri ja juuri väistää hyökkäys, ja sitten hän sivalsi miekallaan ja onnistui tekemään ilkeän haavan Kahun kylkeen. Kahu lamaantui kivusta, ja Colmio sitoi sen repustaan (yllätys yllätys,) kiskaisemallaan köydellä. Kahu meni tajuttomaksi,ja herätessään Kahu katseli ympärilleen köytettynä. Koska rimpuilu oli epätoivoista, eikä se keksinyt mitään tekemistä, työnsi Rahi päänsä kukkamultaan.

Raudan Toa katseli Rahia, jonka jälkeen hän kääntyi Turagan puoleen. Turaga oli onnellinen ja esittäytyi olevansa Turaga Ohkumauh. Hän pyysi Colmion teelle mökkiinsä, ja Colmio taistelusta väsyneenä totta kai suostui.

Ohkumauhin mökki

Colmio katseli teetänsä, joka oli tehty jostain muusta kuin teen lehdistä. "Vuata Macaa." Turaga kertoi mietteliäänä: "Kerran tälläkin saarella kasvoi yksi niistä puista, mutta se käytettiin loppuun."
Colmio mietti, onkohan kyseisen puun kuivattujen lehtien hauduttaman veden juominen jotenkin epäkohteliasta, mutta pyyhki ajatuksen sen monimutkaisuuden takia.
"Ainakin lehdistä saa tarpeeksi potkua pysyäkseen hereillä." Puolusteli Turaga ja alkoi tiskaamaan mukiansa.

Raudan Toa kiitti ja oli aikeissa lähteä, mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Talon sekava kirjahylly alkoi laskeutua lattian alle. Sen taakse oli kätketty jotain, joka ei ollut varmastikaan talon virallisissa piirrustuksissa. Kellari, jonka sisältö ei sietänyt päivänvaloa. Jaloa Fuusion naamiota kantava, veriseen liiviin pukeutunut mielenvoimien turaga käveli portaita ylös puhuen jotain epäselvää.

Colmio näki kaiken. Hänen olisi tehtävä tästä raportti, mutta mistä? Hänen täytyisi tietää ensin, mikä odottaa kierreportaiden alapäässä.
"Sain siirrettyä Niazeskin ruumiin. En ole koskaan nähnyt niin suurta yksilöä ja-" Hän keskeytti nähdessään Colmion talossaan. Mitään tälläistä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Silloin Colmio yskäisi ja käveli säikähtäneiden turagojen ohi tarkastamaan aluetta.

Kierreportaat tärisivät Toan jalkojen alla. Kellari oli rakennettu syvälle maan alle. Ehkä siksi, että siellä haisi kuolleelta ruumiilta. Portaat päättyivät leveähköön, saviseen käytävään, jonka perällä oli suuri metallinen ovi.
Fuusioitumisen naamiota kantava Turaga oli hiipinyt Toan jäljessä. Hän pisti omahyväisen ilmeen ja sanoi: "Kukaan ei ole murtanut tätä ovea. Sisältö on pysynyt salassa niin kauan, kuin olen täällä asunut."

Colmio ei ottanut kuullakseen uhkausta. Hänellähän on mekaniikan naamio, miksi hänen täytyisi murtaa ovi?

Colmio, you idiot, OPEN THE DOOR!

Paksu ovi paiskautui kiinni Turagan perässä. "Olet ainoa, joka on nähnyt... Harrastukseni." Kaikui puhe ruumishuoneessa. "Minulla ei taidakaan olla Raudan Toaa säilössä." Siinä samassa lähti Turaga juoksuun katkaisten jännitejohdon ja vieden sitä jonkin tietyn arkun luo.
Hän veti esiin suuren Kikanalon ruumiin ja huusi: "Tiesitkö, että Fuusioitumisen naamiota voi huijata? Et tietenkään!" Siinä samassa oli sähköjohto tungettu kuolleen Rahin päähän. Rahi alkoi sätkimään, jolloin Turaga käytti naamiotaan ja fuusioitui Kikanalon kanssa.

Colmio oli katsonut tarkkaavaisesti Turagan puuhaa, mutta vasta nyt tajusi joutuvansa suurempaan taisteluun. Hän vastaan hullu Turagan ja Kikanalon fuusio.

Colmio ajatteli että tästä tuleekin tiukka taistelu, joten hän teki voimillaan miekan ja kilven. Hän torjui taktisesti kilvellään fuusion hyökkäyksen, ja sivalsi miekallaan. Isku meni hiukan ohi, ja fuusio iski taas sarvellaan. Colmion ote herpaantui, ja fuusio iski Colmion miekan rikki.

Colmio alkoi selata arkkujen sisältöä siltä varalta, että jotain aseeksi kelpaavaa löytyisi. Mahin sarvi oli Toan mielestä oiva heittettävä. Ensimmäinen yritys oli tarkkasti tähdätty päähän, mutta fuusion väistöliikkeet olivat hyviä. Rahi saavutti Colmiota, jolloin hän keksi jotain. Toa hyppäsi kikanalon päälle ja iski sarven suoraan silmään.

Turagan ruumis erosi rahista. Heikkona. Mutta ei niin heikkona kuin Kikanalo, joka romahti maahan yhä kuolleena. Kukaan ei sanonut mitään. Toa repi nopealla liikkeellä Turagan Kanohin päästä ja heitti sen huoneen perälle. Mikä voisi olla sopiva rangaistus Bio-Klaanin pettämisestä? Colmio alkoi taluttamaan Turagaa ovelle, joka oli avattu. Mutta kuka?

Huoneen perältä alkoi kuulua ääniä. Yhtäkkiä seinät murtuivat ja suuri Tunnelistalkkeri alkoi rymistellä Toaa päin. Toinen Turagoista oli saapunut huoneeseen taistelun tuoksinnassa ja siepannut Fuusioitumisen naamion itselleen. Rouva Ohkumauh!

Colmio ei aikaillut juoksuun lähdössä. Kivinen lattia tärisi ja suolia roiskui Tunnelistalkkerin tuhotessa paikkoja. Toa oli hyppäämässä ulos ovesta, mutta hänen vanki-Turagansa otti tiukasti kiinni seinästä. Hän oli virittänyt aikapommin, jolla räjäyttäisi molemmat ja saisi rakennuksen sortumaan.

To Be Continued... Klaanilinnoituksen piha

The Snowman

Nui-Koro, tyhmin sijainti ikinä

"Tämä on tyhmin sijainti ikinä", Kepe diagnosoi Snowmanin lepäämispiilemispaikkavalintaa.
”Minusta tämä on aivan mahtava paikka.”

Kaksi klaanilaista olivat sijoittautuneet valtaisan, rumaa silinteriä päässään pitävää Pokawi-lintua esittävän puolikolmiulotteisen mainosplakaatin kahden kulissin väliin, noin metrin levyiseen tilaan, jolla oli pituutta kuutisen metriä. Koko viritelmä oli erään kaupan katolla, ja varsinainen maisemahaitta sangen vanhanaikaisen näköisessä kaupungissa. Etenkin lumiukolle oli tehnyt tiukkaa mahtua sinne, joten hän oli irrottanut suuren osan itsestään ja tehnyt lepotuolin. Kepe istui pölyn keskellä lattialla.

”Joten”, Kepe yritti tapansa mukaan järkeillä/tärkeillä. ”Kuinka kummassa Pormestari tietää Nimdasta?”
”Se on jossain noissa kaikista takapajuisimmista kylistä ilmeisen tärkeässä roolissa paikallisissa uskonnoissa?” Snowie vastasi hymyillen ärsyttävästi/kohteliaasti.
”Hmm, okei, mutta hän tietää sen olevan konkreettisesti totta, ja että me etsimme sitä.”

Kaksikko oli hetken hiljaa, ja mainoksen ulkopuolisen Nui-Koron yön äänet kuuluivat selkeinä klaanilaisten korviin. Kuunvalossa ei enää käyty kauppaa, mutta monenlaisissa kuppiloissa oli yhä elämää, ja yössä rullailevista vähäisistä kärryistä lähti natin-natin-natinaa, useiden keskustassa nukkuvien Nui-Korolaisten mielestä liikaakin.

”Lisäksi,” Snowie huomautti epärationaalisesti/hyvän muistinsa ansiosta. ”Pormestarin työhuoneesta löytynyt nauha. Ehkä voisimme käydä haastattelemassa sitä häiskää, joka sen sinne oli ilmeisesti asentanut.”
”Eäh, mistä sinä yhden Matoranin koko tästä kylästä löydät?” Kepe epätoivoili,
”Kantoi puolipitkää sinistä viittaa. Taitaa olla täkäläisen vartiokaartin leivissä.”

Tiedemies-Toa huomasi ystävänsä sanojen tekevän tavallista paljon/ihan aavistuksen verran vain enemmän järkeä, joten myönsi reissun sikäläiselle poliisiasemalle viisaaksi.

”Odotetaan kuitenkin aamua, eikö vain Spinnykkä? Jotenkin turvallisempi olo tulisi, varsinkin kun ne palkkamurhaajat ajavat myökäläisiä takaa.”
”Juu, näin tehdään.”
”Kauniita unia.”
”Lainaatko sitä... Massaasi. Tyyny olisi kiva.”
”Tahdot tosiaan tehdä minusta tyynyn?”
”Eh.”
”Sitä minäkin.”
”...”
”...”

Loppuyö kului rauhallisissa merkeissä kaksikon kuorsatessa turvallisesti mainoksen sisällä. Myös hieman liian pitkä osa aamusta kului kaksikon kuorsatessa, ja osa iltapäivääkin meni kun toinen kuorsasi ja toinen koetti kiskoa tätä valkoista sankaria ylös vuoteesta.
”Mutta Rätsula, ei meillä ole niin kova kiire, minua nukuttaa”, mutisi uninen Snowman. Kepe alkoi jo turhautua. Jo kolmas kerta tässä kuussa.
”Ja minua kiinnostaa kovasti saada selvitettyä tämän pormestarin synkät salaisuudet. Joten hilaa se valkoinen takamuksesi ylös, senkin nietosnahjus.”
”...no nyt oli niin lahjakasta verbaalista vetoamista, että koen vastuukseni nousta.”
”...”

Pian hilpeä retki kohti muinaisia mysteereitä jatkui perinteisen kävelyn muodossa duon hakeutuessa vartiokaartin päämajan suuntaan. Nui-Koro ei ollut niin iso kaupunki, etteikö sieltä olisi löytänyt niinkin merkittävää rakennusta kuin poliisiasemaa, muttei se ollut niin pienikään, etteikö matkaan olisi hurahtanut jokunen tovi. Snowien ja Kepen tallatessa kylän mukulakivisiä katuja hei eivät voineet olla vilkuilematta olkainsa yli aina silloin tällöin uhkaavien kaapuilevien palkkatappajien varalta.

Koko kylä kuitenkin näytti kaikin puolin elinvoimaiselta, eikä vaaran tuntu ollut näin kirkkaaseen päiväsaikaan samoin läsnä kuin yön varjoissa. Katuja tallasivat taas monenmoiset kulkijat, ja Kepe ja Snowie tiesivät sulautuvansa hyvin värien loisteeseen.

colmio

Ohkumauhin kellari

Colmion aivot suoraan sanoen ylikuumenivat, kun hän kuumeisesti mietti ulospääsyä tilanteesta. Aikapommin jastin tikitti, ja Colmio aktivoi naamiovimansa. Ei vaikutusta. Pommi oli siitä päätellen tehty naamiolle tuntemattomalla tavalla, se saattoi olla jopa ydinkäyttöinen.
Colmio teki päätöksensä.

Hän nappasi Turagan kainaloonsa, ja lähti juoksemaan täyttä häkää kohti ovea.
2:47
2:46
2:45
2:44
ajastin tikitti, ja ensimmäistä kertaa elämässään Colmio manasiu nykyteknologiaa. Hän hyppäsi oviaukosta ulkopuolelle, ja loi elementaalivoimillaan oveen metallisen sinetin. Hän juoksi niin kauan, että kuuli rajähdyksen. Pommi oli ollut tehokas. Colmio tunsi räjähdyksestä aiheutuneen paineaallon, ja ajatteli että jos hän olisi myöhästynyt edes 10 sekuntia, hän olisi saattanut palaa poroksi.
Vasta nyt hän muisti toisen turagan, joka oli kuollut ystävänsä virittämästä pommista. Colmio sääli turagaa, ja sitä suuremmalla syyllä hän lähti viemään Ohkumauhia klaanin linnoitukseen. Adminit saisivat päättää soveliaan rangaistuksen klaanin pettämisestä.

Guardian

[+] Spoiler

Suga teki tästä puolet.
Minä menetin järkeni tämän kasaamisessa. Varatkaa aikaa ja kuppi kahvia.

Makuta Nui

Vielä joskus,
joskus jossain



Tongu avasi hitaasti ainoan silmänsä. Hän ei nähnyt mitään, pimeys verhosi hänen näkönsä. Hän makasi jollain karhealla, ja hänen jalkojaan nuoli jokin märkä – ilmeisesti meri, sillä aaltojen ääni kantautui hänen korviinsa. Karhea alusta saattoi olla hiekkaa. Silmä alkoi jo nähdä jotain. Valkoisia täpliä taivaalla.
Tähdiksihän niitä kutsuttiin. Näkökentässä oli myös sirppimäinen kellertävä kappale, joka heijasti valoa jättiläisen silmään. Hetken maattuaan raukeana paikallaan Tongu huomasi näkökenttänsä rajalla punaista hehkua. Hän oli myös kuulevinaan hienoista rätinää meren kuohunnan keskellä, joten hän pinnisti voimansa ja nosti itsensä ylös kosteasta hiekasta.

Guardian istui parin metrin korkuisen kivimuodostelman vieressä. Kivimuodostuma oli kaareva, kuin leveä hautakivi, joka kaareutui heistä poispäin. Guardianin vieressä oli nuotio, jossa kasa kosteaa puutavaraa paloi kitsaasti. Guartsu yritti hieman tuulettaa pahanhajuista savua pois käsillään, mutta se puski hänen naamalleen.

Kivimuodostuma ei ollut täysin tasainen, vaan siihen oli kiinnittyneenä useita erivärisiä valokiviä, jotka hohtivat kauniisti yössä. Tongu katsoi kivisen luonnonihmeen yli ja näki merta. Hän päätti kävellä muodostuman taakse katsomaan, oliko saari tosiaan niin pieni kuin se hänestä näytti olevan. Guardian katseli Tongun menoa ja puraisi merilevää, jota oli pieni kasa hänen vieressään. Sitten hän irvisti ja sylkäisi tuleen.

Tongu katsoi kivimuodostuman taakse. Sen takapuolella oli niin ikään valokiviä, mutta rantaviiva oli aivan kiinni siinä. Saari oli ehkä kymmenen neliömetrin kokoinen. Masentava ajatus. Tongu käveli takaisin nuotion luokse. Sitten hän huomasi seisovansa jonkin mustan vetelän aineen päällä.
”Onko tuo…” Tongu kysyi hämmentyneenä, ”… raakaölyä?”
”Se on Manu”, Guartsu vastasi värittömällä äänellä.
”Plurpl”, Manu sanoi.
”Aaaahaaa”, Tongu sanoi ristiriitaisin tuntein ja perääntyi pois mustan aineen päältä. Guartsu hymyili itsekseen ja heitti yhden puista tuleen. Se sihisi ikävästi ja räsäytti Guartsua päin kipinän.

”Missä me olemme?” Tongu kysyi. Guardian kohautti olkiaan. Hän istui hiekassa, nojasi laiskasti kallionmuodostelmaan toinen jalka ojennettuna suoraksi ja toinen koukussa kalliota vasten ja mussutti merilevää, joka ilmiselvästi ei miellyttänyt maullaan skakdia. Tongu istahti nuotion toiselle puolelle ja huokaisi. Makuta Nui yritti kasata itsensä.

Onnistuttuaan saamaan kiinteän olomuotonsa Manu jäi makaamaan maahan.
”Essentia. Eksistenssi”, hän tuhahti. Hän katseli jälleen tähtiä, jotka olivat kiehtoneet häntä vuosisatojen ajan. Astronomia oli kiehtonut häntä vuosisatojen ajan.
”Ja astrologia on humpuukia”, Manu sanoi virnistäen. Tongu käänsi katseensa häneen ja hymyili hennosti. Keltainen kyklooppi yritti selvittää ajatuksiaan. He olivat keskellä ei mitään – keskellä merta pienellä hiekkaisella luodolla, jossa oli vain kaunis kivimuodostelma. Syötävänä vain merilevää, jota sai pyydystämällä matalastakin vedestä.
Guardianin jäljellä olevat varusteet – vartijakivääri ja kaksi revolveria – makasivat vähän matkan päässä nuotiosta. Muut tavarat olivat menneet. Juomaleilit, Warrekin tietojen perusteella tehdyt muistiinpanot… Vaikka eihän Guardian enää niitä tarvinnut, hän tunsi jo Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tarpeeksi hyvin.

Kuin olisi lukenut skakdin ajatukset, Manu sanoi yhtäkkiä:
”Perämies on sairas. Hyvin sairas.”
Tongu näytti huvittuneelta, mutta Guardiania ei naurattanut. Hän ei myöskään sanonut mitään.
”Minä vannon, että kostan hänelle. Kostan hänelle vielä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tai en nyt sentään, häpeä on aina vähemmän tuskallista kuin kuolema.”
”Lieneekö noin?” Tongu sanoi mietteliäästi.
”En tiedä”, Manu myönsi, ”enkä kyllä aio kokeilla.”
Guardian heitti jälleen uuden puupalikan tuleen. Tongu käänsi katseensa takaisin nuotioon Manun maatessa edelleen selällään hiekassa katsellen tähtiä.
”Ensin minä suolistan sen. Sitten leikkaan sen kaikki raajat irti… tai hetkinen, se taitaisi kuolla jo suolistuksessa. Sen pitää kärsiä. Paljon. Hmm.”
Manun suunnitellessa raakuuksiaan Tongu pohti edelleen heidän tilannettaan. Kuka heidät voisi ikinä löytää täältä?

Manu oli lopettanut puhumisen, kun nuotio sammui. Guardian oli kääntynyt kivimuodostelmaa vasten makuuasentoon niin, että hän oli selkä nuotioon päin. Tongukin yritti asettua nukkumaan, muttei voinut, sillä valokivet häikäisivät häntä.
Manu nousi seisomaan huterin jaloin ja asteli varovasti epätasaisella maaperällä nuotion jäännösten luokse. Sitten hän istahti selkä merelle päin ja katseli kaksikkoa, joka yritti nukkua kivimuodostelman helmoissa.
”Miten te sytytitte tuon nuotion?” Tongu kysyi lopulta, kun hänelle oli käynyt selväksi, ettei sinä yönä tulisi uni.
”G:llä on erämiehen taidot”, Manu tokaisi. Hän kumartui Guardianin ylle ja huomasi tämän nukkuvan kevyesti. Varmistuttuaan asiasta Manu virkkoi:
”Vaikka minä taisin avittaa häntä pienellä kipinällä…”
Tongu soi Manulle hymyntapaisen ja nousi sitten takaisin istuma-asentoon.

”Se Arsteinin piru pitäisi pistää tosiaan kappaleiksi”, hän murahti kaunaisesti.
”Sinustakinko? Sitten meitä on neljä.”
”Neljä?”
”Minusta tuntuu, että hän ei voi muuta kuin vihata itseään.”
”Mitä hän teki sinulle?”
”Hän on sairas, sen sanon. Minulta kesti tunteja liottaa itsestäni kaikki valokiven muruset tuonne veteen.”
”Ahaa”, Tongu huokaisi ja veti polvensa rintaansa vasten. Sitten hän kysyi:
”Mitä sinä näit kredipselleenin jälkeen?”

Manu oli hiljaa pitkän tovin. Tongu ajatteli, ettei hän aikoisi vastata, mutta sitten Makuta sanoi hienoisella äänellä:
”Minä taidan hieman pelätä itseni menettämistä.”
”Pelkäätkö… kuolemaa?”
”En, en minä sitä.”
”Mitä siis?”
Manu huokaisi. Hän nousi seisomaan ja venytteli niin, että hänen selkärankansa naksui. Sitten hän käveli muutaman askeleen ympyrää vettä kohti ja palasi takaisin. Seuraavaksi hän rojahti makaamaan hiekkaan.
”Minä en halua olla, kuten muut. Se on typerää. Että kaikki ovat samanlaisia. On typerää, miten monet tahtovat olla jonkin tietyn mallin mukaisia – samanlaisia keskenään. Suurin osa meistä pyrkii tietynlaiseen suosiossa olevaan rooliin. Kaikki haluavat olla ’muodin mukaisia’. Minä en halua. Ehkä minä olen jonkinlainen antisankari. Mutta en minä halua mikään makutakaan olla. En minä voi mitään sille, mikä olen, mutta en halua olla osa massaa, johon kaikki kuuluvat. Pimeys.”
Tongu katsoi Makutaa pitkään. Tämä vain makasi silmät ummessa hiekassa kädet ja jalat levitettyinä kuin meritähti. Sitten hän avasi silmänsä ja tuijotti jälleen tähtitaivasta.
”Minä olen, mitä olen. En voi sille mitään. Mutta yritän olla sitä omalla tavallani. Ja aina silloin tällöin minusta tuntuu – itse asiassa aika usein, että minä en ehkä ole ihan kunnossa. Olenko minä hullu? Ehkäpä jotenkin sekaisin?”
Tongu katsoi makutaa ja koetti miettiä, oliko tämä tosissaan puheissaan.
”Olen vuosien varrella tullut johtopäätökseen, että minä olen äärimmäisen sekaisin. Eikä se aina ole niin mukavaa. Mutta en anna sen haitata. Minua ohjaavat päämäärät ovat tarpeeksi selkeitä, jotta voisin elää niiden mukaisesti. Ja minusta tuntuu… nyt loppujen lopuksi… että on ihan siistiä olla hyvis.”
Hänen kasvoilleen levisi haalea hymy, näin Tongu uskoi, mutta se katosi heti, jos sitä oli ikinä ollutkaan.
”Tähdet ovat kauniita”, hän jatkoi.
”Niin”, Tongu mutisi.
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”
”Jokaisella uskomuksensa.”
”Niin. Minä uskon tähtiin. Minä tiedän, että ne ovat suuria. Suurempia kuin voimme edes kuvitella. Ne tuottavat energiaa. Kuten auringot. Ne pyörittävät ydinfuusioreaktiota.”

Tongu uskoi seuraavaksi tulevan selostusta ydinfuusioreaktion toiminnasta, mutta Manu ei ikinä jatkanut puhettaan. Hän vain makasi paikallaan, kunnes aurinko nousi.
Siitä Keetongu ei kuitenkaan saanut tietää mitään; hän oli nukahtanut.

Kun Tongu nukkui sikeästi, Manu katsoi nousevaa aurinkoa ja sanoi hiljaa:
”Pimeä ja valo kohtaavat… ja Punainen Mies nousee meren takaa.” Sitten hän hymyili sanoilleen ja sulki silmänsä.

Bloszar

Meri, Die Tärtä

Kapteeni Anonymmeli katseli hymyillen tuota saalista, minkä he olivat keränneet Bio-Klaanin kylistä. Hän huomasi Un-Takin kuuntelevan miehistön juttelua, miekka kädessään. Anonymmeli meni lähemmäs, ja otti silloin omat aseensa esiin, voimakkaan kiväärinsä, jonka päähän oli asennettu sähköistetty pistin, sekä omituisen kranaatin.

Hän huomasi Un-Takin kuuntelevan jotain keskustelua ja meni Le-Matoranin luo.

"Mitä täällä tapahtuu perämies?" Anonymmeli kysyi.

"Tuolla juonitellaan kapinaa my lady. Kuuntele itse, jos et usko", Un-Tak vastasi. Anonymmeli alkoi kuuntelemaan.

"... joten voisimme ryhtyä kapinaan, eikös vain ylväs joukkoni?" eräs Jään Toa nimeltä Aerik sanoi. Muut miehistön jäsenet nyökkäsivät ja vetivät aseensa esiin, tehdäkseen kunniaa.

Anonymmeli ei ollut uskoa tätä näkyä. Aerik oli yksi kuudesta Matoranista, joille Anonymmeli oli luovuttanut Toa-voimansa. Anonymmeli oli uskonut, että mitään tälläistä ei tulisi koskaan tapahtumaan. Aerik...
"Käy sanomassa muulle miehistölle, jotka eivät ole Aerikin kapinajoukon jäseniä", Anonymmeli sanoi.
"Aye, my lady", Un-Tak sanoi ja lähti hiljaa hiipien etsimään miehistöä.
Anonymmeli katsoi Aerikin joukkoa. Siinä oli noin neljännes kaikesta laivan miehistöstä.

"Kun saamme nuo aseet, ja sen Sähkövempaimen, niin olemme voittamattomat merirosvot näillä vesillä", Aerik kannusti miehistöä.
Anonymmelin mieleen tuli se Sähkölaite, minkä he olivat saaneet yhdestä Bio-Klaanin kylästä. Se teki ammuksista sähköisiä, jotka vapauttivat pieniä salamoita vastustajiin. Hän kuuli pian askelia takanaan. Anonymmeli veti miekkansa esiin ja valmistautui taisteluun, mutta huomasi siinä olevan vain Un-Takin, jolla oli muu miehistö.
"Olemme valmiita, my lady", Un-Tak sanoi.

Anonymmeli irrotti naamionsa. Hän tunsi olonsa huonoksi, mutta kesti, koska oli tuntenut sen jo monta kertaa elämänsä aikana.
Muuan Toa, joka oli myös Anonymmelin ryhmän jäsen otti Turagalta Loihtimisen Kanohin vastaan ja alkoi asentamaan sen taistelukuntoon.
Turaga katsoi vihollisiaan. Heitä oli vähemmän, mutta se ei välttämättä tarkoittanut, että he olisivat varmoja häviäjiä. Joukoissa oli Aerikin lisäksi monta hyvää taistelijaa. Heidän menetys olisi haitaksi Tärtäläisille. Hänellä oli hänen onnekseen salainen ase.

Aerik oli huomannut, että heitä seurattiin, joten hän valmistautui hyökkäykseen. Yht'äkkiä kranaatin tapainen osui joukkion keskelle ja räjähti. Noin puolet kapinallisista kivettyivät paikalleen. Aerik oli väistänyt. Hän oli tiennyt tästä liikkeestä ja tiesi myös sen heikkoudet, niinpä hän kaivoi pistoolin esille ja ampui Anonymmeliä päin.

Maan Turaga ei ehtinyt väistää. Luoti lensi hänen jalkaansa, jolloin hän tunsi viiltävää kipua. "Hyökätkää!" Huusi Turaga Un-Takin keräämälle joukkiolle ja alkoi horjua. Luodissa oli jotain ylimääräistä, mikä sai Anonymmelin vaipuvan koomaan. Hänen päänsä osui maahan kovaa.

Un-Tak juoksi kohti Aerikia. Hän hyppäsi Jään Toan yli ja heitti silloin tikarinsa. Aerik pystyi torjumaan iskun ja valmistautui miekkailuun.

Suurin osa Tärtäläisistä kävi miekkataisteluihin. Miekkojen kalina kuului ympäri laivaa, eikä luoteja lentänyt paljoa yhtään.

Pari merimiestä tuli katsomaan Anonymmeliä, joka ei pystynyt nousemaan. Hänet vietiin kapteenin hyttiin.

Kuolleita ruumiita laivalla ei juurikaan ollut. Vastakkain käyvät olivat aika tasaväkisiä, ja Aerikin joukoilla ei ollut kovin suurta alivoimaa. Jään Toa oli valinnut joukkonsa hyvin.

Un-Takin ja Aerikin taistelu oli tiukka. Jään Toa ei käyttänyt Elementaalivoimaansa ollenkaan, vaan halusi lyödä Le-Matoranin miekkailussa.

Un-Takilla oli ongelmia. Hän onnistui torjumaan Aerikin kaikki iskut, mutta ei pystynyt pidättelemaan kovin kauaa. Aerik vei häntä koko ajan edespäin. Un-Tak huomasi takanaan maston. Hän teki pienen sivalluksen Aerikille, jonka Jään Toa väisti. Hänen yrittäessä sanoa jotain, huomasi Toa, että Un-Tak oli kiivennyt jo mastoon. Aerik käytti Jää-voimiaan, tehdäkseen pienen jäämäen, joka nostaisi hänet Un-Takin luo.

Juuri kun Aerik saapui Un-Takin korkeudelle, Le-Matoran löi häneltä miekan ja potkaisi alas ja hyppäsi itsekin. Hän oli sitonut narun mastoon ja sen avulla tuli alas ja samalla potkaisi lentävän Jään Toan seinään.

Jään Toa oli nyt tajuton ja silloin Un-Tak huomasi taistelun käyneen heidän voitokseen. Hän käski miehien vievän kapinalliset laivan alhaalla oleviin häkkeihin. Aerik taas sai iskun eräästä laitteesta, joka nollasi hänen Elementtivoimansa.

Un-Tak huomasi Anonymmelin olevan poissa. Hän huomasi suunnitelmansa käyvän pian toteen ja ajatteli: Suunnitelmani sujuu paremmin, kuin kuvittelinkaan.

[spoil]Tämän viestin kirjoittivat yhteistyössä Blozi ja Tronie ponie. Kiitokset Martinille musiikista.[/spoil]

keetongu

Merellä

Ternok heräsi Ilmaraptorin hyttiin levitetyssä makuupussissaan. Uni oli virkistänyt, mutta masentava tunnelma ja karu totuus iskivät päälle kuin lauma Kikanaloja. He olivat yksi keskellä merta ja vailla paon mahdollisuutta. Onu-Matoran puhdisti Kaukaunsa linssin ja kiipesi tikkaita veneeksi muuttuneen ilma-aluksen katolle, missä hänen toverinsa Ontor istui tähystämässä, josko meren keskeltä löytysi maata tai jopa sivistystä. Matoranin avattua kattoluukun paksu hernerokkasumu iskytyi vasten hänen naamansa.

”Huomenta”, Ternok sanoi mannaryyniasennossa istuvalle ystävälleen, ”Näkynyt mitään?”

”Tässä sumussa ei huomaisi edes majakkaa, vaikka kulkisi vierestä”, Ontor vastasi masentuneella äänellä.

”Karzahnimpi homma. Pääsemmeköhän koskaan kotiin tai mihinkään, mitä voi sanoa kodiksi”, Ternok manasi ja istahti Ontorin viereen.

”Olisi pitänyt taistella! Meistä ei ole mitään apua näin. Ne voittivat, Ternok. Me räjäytimme heidät ja hukutimme heidät, mutta ne voittivat. Kaiken vaivan jälkeen! Ja me piilouduimme.”

”Ainakin tottelimme Keetongun viimeistä käskyä.”

”Tuskin sillä enää mitään väliä on. Haen meille aamupalaa. Tai iltapalaa, miten vain”, Ontor sanoi, kipusi alas ohjaamoon, kaivoi Nynrahin teollisuushallista otetusta laatikosta hieman lisää haamujen kanttiinamössöä ja sytytti tulen aluksen höyrykoneiston tulipesään. Sille ei ollut nyt muuta käyttöä kuin ruoan ja Matoranien pitäminen lämpimänä, sillä Feterrat olivat tuhonneet aluksen vasemman moottorin eikä korjaustyöt onnistuneet merellä. Pian husibroilerin tuoksu täytti koko aluksen. Ontor täytti kaksi lautasta, otti leilin ja kipusi lautaset toisessa kädessään takaisin katolle.

Ternok otti lautasen vastaan ja alkoi mussuttaa mössöä. He istuivat siinä vierekkäin kymmenisen minuuttia maailman sumujen keskellä. Toivoa ei juuri ollut, mutta maisemassa oli jotain kiehtovaa. Täällä Nazorakein sodat tai Rautaiset kuolemat eivät järisyttäneet maailman järjestystä.

”Katsho”, Ternok sanoi yhtäkkiä iso kasa ruokaa suussaan ja osoitti viistosti vasempaan, ”Eikhö tuoltha loistha khumma valoh?”

”Näen sen! Siellä on jotain. Kumma! Ehkä se on Lentävä Steltiläinen. Yksi Klaanin Turagoista höpisi siitä joskus.”

”No se nyt on ihan humpuukia”, Ternok vastasi, jätti ateriansa ja nousi, ”Mutta se voi ihan hyvin olla laiva tai vene. KUULETTEKO SIELLÄ! OLEMME HAAKSIRIKOSSA! KAKSI TOAA JA MATORANEJA! AUTTAAKAA!”

”Eihän meillä mitään Toia ole.”

”Minä en halua joutua orjaksi”, Ternok kuiskasi, ”Merillä liikkuu paljon merirosvoja nykyään. Ne eivät uskalla hyökätä Toain kimppuun. KUULETTEKO! APUA!”

”Hiljaa! Kuulin sieltä jotain. Ihan kuin skarrarrar, skakdien puhepartta! Ne on saletisti skakdeja!”

”Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono juttu. Arpa on heitetty.”

Matoranit hiljenivät kuin jonkinlainen punainen salama singahti sumussa näkyvien valojen lulta ja katosi rätisten ilmaan. Se valaisi hetken sumun läpi ja paljasti luodon ja kivikehän, jossa oli kolme viittoilevaa, erikokoista hahmoa. Valo kuitenkin sammui ja sumu peitti hahmot.

”Hätäraketti. Hekin ovat merihädässä! No, ei auta kuin mennä tuonne. Virta kuljettaa meitä sopivasti. Vähän pelottavaa kyllä.”

Piakkoin vetiseen elementtiin muuttaneen Ilmaraptorin keula osui valokivikehän rantaan.

”...” Makuta Nui kommentoi.

”Mitä. Oikeasti”, G sanoi ja tuijotti Matoraneja epäuskoisena. Se ei kuitenkaan onnistunut pitkään, kun Keetongun sulki alaisensa isoon halaukseen.

Jonkun aikaa myöhemmin

Husibroilerikattilan porina oli iloisin ääni, mitä luodon Klaanilaiset olivat kuulleet pitkään aikaan. Gurttu ja Manfred santsivat kunnolla, sillä olihan tämä heille ensimmäinen lämmin ateria hetkeen. Tongu oli syötyään vetänyt Ilmaraptorin hajonneen moottorin rannalle ja korjaili sitä puuhakkaana. Höyrykoneiden kanssa pelailemin karkoitti keltaisen jätin murheet ja huolet. Kohta tämä beibi hurraisi kuin kissanpoikanen.

”Okei”, täysi Guardian aloitti puheensa tyhjennettyään kolmanne lautasellisensa, ”Me kerroimme tarinastamme sen osan, mistä olemme perillä. Entä te? Miten kaksi Matorania löytyy ilma-aluksesta täynnä murkinaa ja vahingoittumattomina, kun kolme raavasta klaanilaista on saanut tuta liikaakin Zorak von Maxtrillianin vieraanvaraisuudesta?”

”Me vain toteltiin käskyjä, G-mies. Tongu käski meidän piiloutua, ja hyppäsimme hansikaslokeroon. Olimme siellä hipi hiljaa, kunnes SPLASH, tunsimme, kun alus tippui mereen. Vesi ei onneksi päässyt sisään (Kauan eläköön Nynrah-haamut ja heidän ammattitaitonsa!) ja kun oli ollut jonkin aikaa hiljaista, tulimme esiin. Ja te olitte kadonneet kuin tuhka tuuleen. Meinasimme lähteä partioimaan, mutta kun käynnistimme moottorit, niin WIIUH! Alus pyöri vinhasti ympyrää, koska toinen moottori oli rikki! Luulimme ensin, että se oli hajonnut alassyöksyssä, mutta siinä oli palojälkiä, joten hyökkääjät, Feterrat, kai tuhosivat sen. Emme voineet korjata sitä merellä. Onneksi pomo hoitaa homman!” Matoranit selittivät asiansa puhuen vuorotellen ja välillä toistensa päälle.

”Yksi asia kummastuttaa”, Manu sanoi miettien, ”Miten te löysitte meidät näin helposti? Jumalattomasta sumusta aavalta mereltä? Mahdollisuudet ovat tosi pienet.”

”Kaipa joku halusi meidän pääsevän takaisin Klaaniin”, G sanoi ja pyöritteli Vartija-kivääriään, ”Miksi ne muuten olisivat antaneet aseeni takaisin. Siinäkään kun ei tunnu näin yksinkertaisesti olevan järkeä.”

”Tässä maailmassa on vanhempia ja mahtavampia voimia kuin torakat tai skakdiaateliset”, Manu sanoi. Makuta oli huomattavasti paremmalla tuulella kun aikaisemmin. Hän katsoi taivaalle ja sitten omiin käsiinsä.
”Esimerkiksi minä.”

Matoro TBS

Bio-Klaanin satama
Laituri kuusi

Matoro käveli ripeästi Sadjen hytistä kapeita portaita pitkin aluksen kansitiloihin. Hai oli käskenyt tämän laiturille, ja Matorolle slevisi syy ennen kuin ehti kysyä. Bladis ja Same olivat tuoneet Nimdan.

"Tässä se on", mustahopea skakdi sanoi yllättävän hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen sumuiselle laiturille.
"Nimda."
Bladevezon nosti hopeanharmaan salkun kaksin käsin rintansa tasalle.
Same tähyili ympärilleen taustalla skakdin olan takana.
"Salkku on prototerästä. Voit räjäyttää lastin bastiumia sen ympärillä, ja siihen tulee vain naarmuja. Kepe teki sen", Bladis selittää nopeasti mutta selkeästi.
"Sen avaamiseen tarvitsee nämä kaksi avainta", skakdi jatkoi ja kaivoi kaksi harmaata avainta jostakin.
"Niitä pitää vääntää samaan aikaan. Sitten aukeaa näyttö, johon syötetään numerokoodi. Väärästä koodista laukun sivuilla olevat protonium-säiliöt tyhjentyvät avaajan päälle. Beeta on sisällä metallikapselissa. Koko homma Kepen keksintöä. Tässä on koodi ja avaimet", Bladis selitti ja ojensi kaksi avainta ja paperilapun Matorolle.
"Anna avaimet eri henkilöille säilytykseen"
"Aye", Matoro nyökkäsi.
"Muuta?" hän vielä varmisti.
"Tässä toinen samanlainen. Epsilonille paluumatkaa varten", Same tuli ja ojensi toisen samanlaisen salkun, kaksi avainta ja uuden koodilapun.

"Kiitos", Matoro sanoi. "Hienoa, että sirun turvassa oloon panostetaan."
"Älkää hukatko niitä", Bladis vielä sanoi ja kääntyi pois modekumppaninsa kanssa. Matoro nappasi toisen salkun, mutta tajusi silloin toisen käden puutteesta johtuvat ongelmat.
"Joi, viitsisitkö kantaa tuon ruumaan", Matoro hihkaisi laivan kaiteeseen nojailevalle Killjoylle. Punainen soturi asteli nopeasti laiturille ja nappasi yllättävän kevyen salkun.
"Mitä tässä on?" hän kysyi.
"Ei mitään", Matoro vastasi. "Se on Epsilonia varten."
Joy ja Matoro kävelivät peräkanaa alukseen. Jään Toa oli pujottanut avaimet ja koodilaput vyhyönsä miekan viereen.
Kapeat metalliportaat johtivat hämärään ruumaan.
"Minne laitan tämän?" Killjoy kysyi.
"Heitä jonnekin. Ei sillä niin väliä", Matoro mutisi itse marssiessaan kohti erillistä salahuonetta Nimdaa varten.
Killjoy jätti tyhjän laukun epämääräisten laatikoiden ja tynnyrien päälle. Jotain särkyä tuntui hänen päässään. Joy toivoi, ettei tulisi kipeäksi tehtävän aikana.

Kun Killjoy oli kadonnut ylös, Matoro avasi Hain opettamalla tavalla puisen luukun ja pudottautui alas. Metallilla vuorattu pieni huone oli hämärä, ainut valo tuli Matoron teleskooppisilmistä ja sydänkivestä.

Matoro käänsi molempia avaimia kerran myötäpäivään ja sitten syötti kuusinumeroisen koodin. Salkun lukot aukesivat pihahtaen.
Metallikapselin avaaminen yksikätisenä oli kieltämättä vaikeaa. Matoro ihaili muutaman sekunnin Nimdan sirun puhdasta valkoista hohdetta ennen kuin sulki laukun.



Höyrylaivan muhkea piippu päästi tummaa savua sumuiselle, harmaalle taivaalle. Klaanin satama-allas oli hiljainen ja sumun valkoisen vaipan peitossa. Satamarakennusten siluetit näkyivät taustalla keltamustan höyrylaivan navigoidessa ulos aallonmurtajan aukosta.

"Missä olit?" Matoro kysyy tuttavallisesti Sugalta. Mustahaarniskainen Jään Toa nojailee selkä laitaa vasten.
"Palautin opuksia Arkistoihin", hän sanoi. Matoro voi suorastaan aistia toisesta Jään Toasta huokuvan itsevarmuuden.
Hän oli suorastaan kateellinen sille, kuinka itsevarmana ja rohkeana Summerganon oli matkalle lähtenyt. Hän itse ei tuntenut oloaan millään lailla varmaksi. Hän oli aina ollut varma siitä, että kykenisi selättämään kaiken, mitä vastaan tulee.

Matoro huokaisi.

"Mitä luulet, miten tässä käy?" hän sanoi hiljaa.
"Epäiletkö jotakin?" Suga kysyi yllättyneenä.
"En... en tiedä. En ole pystynyt luottamaan itseeni ja omiin voimiini... enää", Matoro mutisi turhan hiljaa. Merituuli oli viileän virkistävä.
Suga mietti, olisiko viisasta kysyä miksi. Se olisi samalla vastaus mitä Matoron kädelle oli tapahtunut.
"Vielä Xian reissullahan sinä pursusit itseluottamusta! Mistä nyt tuulee?" Suga korotti ääntään rohkaisevasti.
"Nimda. Nimda ja sen..." Matoro huokaisi. Hän ei halunnut ajatella Nukkeja. Hän ei halunnut, ei halunnut.

Oli hiljaisuus.

"Ymmärrän", Suga sanoi, vaikkei voinut sanoa ymmärtävänsä.

Aamuinen aurinko oli matalalla. Se paistoi kirkkaana sinisellä merellä. Mainingit ulapalla olivat kasvaneet ja sumu kadonnut. Viileä merituuli puhalsi edestäpäin. Hildemar ajoi eteenpäin kohti etelää.

BD

Veljeskunnan saari

Jostain päin saarta olisi kantautunut matkalaisten korviin taistelun ääniä, mutta tiheä kasvusto ja paksut seinämät eristivät torakan ja Mäksän nahistelun äänet.. Gekkokin oli viimein saanut unenpäästä kiinni, matoranien varastosta kantamat pedit olivat aika kuluneita tapauksia, mutta parempia kuin kivinen ja kylmä lattia.

Gekko tuhisi jotain, mistä kukaan ei kasvoja painavan viitan vuoksi olisi saanut selvää. To itse tiesi liiankin hyvin.

Oman universuminsa sankari... epäonnistuja...
,Mustaan aineeseen tahrinntunutta Avohkiin kaltaista naamiota kantava toa saneli.

Laiskuri mekaanisessa puvussa...

sätkynukke, pian...

Sitten hän näki sen hetken kun Abzumo piteli asetta hänen kasvojensa edessä ja huitaisi toan pään murskaksi. Minä pelastin sinut, ilman minua olisit tuossa.

Ilme Gekon kasvoilla alkoi muuttua ärsyyntyneeksi. Tiedän sinun salaisen harrastuksesi ja voin kertoa, että menetit juuri tänään yhden jakson istumalla täällä

Gekko heräsi pelokkaana ja hämmentyneenä. ja huohotti: "Minä en nuku enään ikinä".

Mr.Killjoy

BKS Hildemar

Killjoy naputteli kypäräänsä, pitäen silmiään tiukasti suljettuna sen takana. Jomotus oli palannut ja Joy yritti parhaansa mukaan pitää tajuntansa selkeänä. Yksi laivan Matoraneista joutui litistämään itsensä hyvin kapeasta välistä, Metsästäjän jäätyä kaikessa massiivisuudessaan ruumaan johtavaan portaikkoon.

Joy veti syvään henkeä ja jatkoi astelemistaan ylös. Hän tiesi mitä hänen päänsä jomotus tarkoitti. Häntä yritettiin varoittaa ja Joy kykeni vain arvailemaan mistä. Noustessaan portaita pitkin kannelle, hän kiitti onneaan, että he matkustivat höyryaluksella. Vuosien aikana Killjoy oli oppinut vihaamaan purjeveneitä ja niiden epävakautta. Höyrylaivan olemassaolo toi vain pienen valonpilkahduksen muuten niin synkältä tuntuvaan tehtävään.

Miehistön ja tiimin jäsenet tuntuivat kaikki yleisesti ottaen hyvin luottavaisilta. Ainoastaan Matoro oli tunnostanut hieman normaalia varautuneemmaksi. Siitä Killjoy oli huojentunut. Hän tunsi itsensä tarpeeksi vainoharhaiseksi jo muutenkin. Hän huomasi Matoron ja Summerganonin uppoutuneena keskusteluun sivummalla. Hän itse asteli kuitenkin aivan laivan perälle, nojaillen kaiteeseen, tuijottaen samalla vähitellen kaikkoavaa Klaanin saarta.

Metsästäjän mieli oli täydessä kaaoksessa. Loukkaantumisissa oli ollut se hyvä puoli, että hän ei ehtinyt murehtimaan mitään. Nyt hän kuitenkin tajusi jälleen ajatustensa määrän. Hän oli unohtanut Metsästäjien hallussa olevan entisen sotajoukkonsa, hän oli unohtanut läheistensä kuolemat. Hän oli jopa unohtanut tappaneensa verivihollisensa ja korruptoituneen isähahmonsa... Ensimmäistä kertaa vuosiin Joy epäili omia motiivejaan. Oliko se, mitä hän teki, okein? Metsästäjät halusivat hänet, hullu Nazorak vainosi häntä, tuntemattomat tahot penkoivat hänen kotiaan ja siitä huolimatta hän vain jahtaa omia tavoitteitaan...

Tässä tilanteessa hän olisi kysynyt Visokilta. Hänen kanssaan hänen ei tarvinnut sanoa mitään ääneen, tuntui vain, kuin omat ajatukset vastaisivat. Sen kaiken tilalla Joy sai nyt vain päänsärkyä... Hänellä oli mennyt paremminkin. Metsästäjä huokaisi syvään ja ryhtyi tuijottelemaan mekanisoituja käsiään.

”Jos edes voisin tehdä asiat omana itsenäni...”

”Se kuule on ihan sinun oma kätesi, tiesitkös.”

Joy hätkähti. Hän ei ollut tajunnut sanoneensa viimeistä lausetta ääneen. Hän kirosi päässään ajattelemattomuuttaan ja seurasi sitten, kun sininen Toa asteli hänen vierelleen, ryhtyen nojailemaan samaiseen kaiteeseen, tuijottaen merelle. ”Älä välitä, minullekin käy tuota.”

Killjoy hymähti, pitäen katseensa tiukasti horisonttiin vähitellen katoavassa luodosta. Ruki katseli Joyta hetken, mutta päätti sitten kääntyä katsomaan samaa pistettä, mitä nolostuneen oloinen toverinsakin. ”Sinä ajattelet liikaa. Sen näkee, elekielestä.” Joy ajatteli asiaa. Hän tajusi ajattelevansa liikaa, kun hän ajatteli liikaa liikaa ajattelemista... hän kuvitteli jo Paacon tekemässä aiheesta jotain laimeaa vitsiä.

”Tiesitkö, en ole koskaan kysynyt tätä keneltäkään... mutta miten te voitte keskustella kanssani. Te ette näe kasvojani, te ette näe ilmeitä, ette suuni liikettä ja tämä kypärä tuhoaa tunnetilojen muutokset. Kuinka te voitte puhua kanssani, ilman että pidätte minua vain koneena?” Lopetettuaan kysymyksensä, Joy katui jo. Ei hän kysynyt tällaisia kysymyksiä... eihän hän ennenkään välittänyt siitä, mitä hänestä ajateltiin. Toisaalta, hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten hän suhtautuisi, jos hänessä virtaisi vielä edes tilkka omaa verta.

Ruki kuitenkin vain hymyili. Hän nuuhki meri-ilmaa, näyttäen muutenkin nauttivan olostaan. Hän venytteli käsiään makoisasti ja hymisi tyytyväisenä. ”Minä rakastan merta. Sen tuoksu, sen näkö, kaikki. Varsinkin se tunne, kun voit vain hypätä sinne ja tuntea sen kaiken massan ympärilläsi. Meri on vain täydellinen, eikö sinustakin?”

Killjoy hämmentyi Rukin äkillisestä vastauksesta, kallisti päätään ja levitteli käsiään. ”Minä olen kone, kuinka minä voisin rak-”

”Näetkös, siinä sinulle vastaus.” Ruki asteli hymyillen pois paikalta, jättäen Killjoyn seisomaan yksin kaiteelle. Hän tajusi käsiensä sojottavan melkein suorina sivuillaan. Metsästäjä suoristi miltei vaakasuoraan kääntyneen päänsä ja murahti itsekseen. ”Pirulainen, olenko minä näin teatraalinen...” Killjoy päätti työntää ajatuksensa hetkeksi syrjään, hänellä oli kuitenkin tehtävä, johon keskittyä. Metsästäjä oikaisi ryhtinsä ja asteli sivummalla keskustelevan Matoron ja Summerganonin luokse. Kolmikko tutkaili hetken toisiaan, tiedostaen sen faktan, että he eivät olleet tässä ensimmäistä kertaa, eivätkä varmasti myöskään viimeistä...

Bloszar

Meri, Hildemar

Blozi heräsi juuri syvästä unesta. Hän ei ollut nukkunut hytissään kovin kauan, mutta silti sikeästi. Tronie katseli jälleen merille tyytyväisenä.

"Huomenta hymyilevä ystäväiseni, käyn vähän jaloittelemassa", Bloszar sanoi Kalalle. Tronie vastasi hymyillen ja Blozi avasi huoneensa oven.

Silloin hän huomasi olevansa merillä. Laiva keinui, mutta se ei Tulen Toaa haitannut, sillä Blozi piti vesistä. Hänellä oli ollut Ga-Matoran ystävänään, joka oli opettanut hänet uimaan ja sietämään vettä.

Blozi ajatteli tosin Nimdaa. Hän ei tiennyt mikä tuota Nimdaa uhkasi, eikä tiennyt oikeastaan mikä tuo Nimda edes tekee. Mutta Tulen Toa ajatteli olla hiljaa ja olla esittämättä turhia kysymyksiä.

Hän huomasi muitten Nimda-tiimin jäsenten olevan jossain muualla ja hän käveli. Toa oli koko ajan mietteliäs. Hän pian meni katsomaan merta ja huomasi kuinka kaunis se oli. Hän uppoutui katsomaan sitä ja unohti kokonaan Nimdan.

Tronie

Bio-Klaani

Hildemarin lähtöä oli seurannut jokin muukin kuin joukko Klaanilaisia. Salaman Matoran, jonka päällä luikerteli kelta-vihreä venyvyyden Kraata.

Viholliset olivat poissa. He eivät enää joutuisi kohtaamaan ylivoimaa. He olivat valmiina iskuun.

Meri, BKS Hildemar

Positronie katseli merelle. Hän rakasti merta enemmän kuin mitään muuta. Tai olivathan järvet enemmän hänen mieleensä ja joet... Vaihtoehtoja oli useita, eikä rahinpuolikas jaksanut ajatella niitä kaikkia. Hänen tekisi nyt mieli uida.

Turkoosi akvaario alkoi avautua. Aloittaen vaakasuorasti keskeltä, jolloin neste, jolla akvaario oli täytetty alkoi valua alas. Tämän jälkeen molemmat puolet hajosivat pieniksi palloiksi, jotka jäivät leijumaan mysteerisesti ilmaan. Tronie putosi viileään veteen. Se tuntui viileältä.

Vedenalainen maailma näytti kauniilta. Suurehkot vesikasvit peittivät merenpohjaa ja kauniit rahit uiskentelivat valaisevan Tronien läheltä. Pohjan muodostelmat olivat vähintään henkeäsalpaavan kauniita. Eräässä oli suuri reikä, josta Kala mahtui uimaan läpi. Hän piti siitä, mutta päästessään toiselle puolelle näki Positronie jotain järkytäävää (tai mitä hän ikinä tunsikaan). Suuri musta häneltä näyttävä rahi ahmi Tarakavan ruumiin palasia.

Positronie tunnisti tämän Negatronieksi. Siinäkö oli hänen toinen puolensa? Tuoko hän todellisuudessa on?
Ei.
Hän ei ole murhaaja. Hän on rauhaarakastava kala.

Negatronie tunsi lähistöllään jotain. Hän lopetti syömisen ja kääntyi tulijaa vastaan. He katsoivat toisiaan silmiin. Kuin itsensä katsomista, mutta ei kuitenkaan. Negatronie vihasi tätä pientä kalaa ja halusi tappaa hänet.

Tunnelma oli tiivis, kunnes Negatronie kävi hyökkäykseen! Pieni Positronie ei pystynyt tekemään muuta kuin pakenemaan. Hän sujahti nopeasti reiästä, josta oli saapunutkin. Hän uskoi vahvasti, että Negatronie ei pääsisi läpi. Eikä päässytkään. Musta rahi tuhosi koko muodostelman sen sijaan, että olisi luikerrellut sen läpi.

BKS Hildemar ei jäänyt Negatronieltakaan huomaamatta, etenkään nyt, kun Positronie oli pakenemassa sitä päin.

Matoro TBS

BKS Hildemar

Tronien oudon akvaarion puolikkaat leijuivat aluksen kaiteella Matoron ja Sugan vierellä. Positronie tuntui olevan aina yhtä iloinen. Kun muut hermoilevat Nimdan varjelusta, pieni iloinen ankerias uiskentelee meressä.

"Kapteeni, kaikuluotain havaitsi jotain veden alla..." matoran ilmoitti puheputkella aluksen komentosillalle. Hai havaihtui ja käski komentosillalla olevan Bloszarin pitää kurssin kun Jään ja Veden Toa itse otti puheputken seinältä.
"Mitä meinaat? Voiko se olla sukellusvene?" hän kysyi.
"... ei. Se on pienempi. Se on pitkä ja kapea, ja liikkuu nopeasti kohti meitä."

Valoa hohtava ankerias syöksyi merestä suurella nopeudella ilmaan. Tronie syöksyi kyljelleen Hildemarin tummanruskeasta puusta olevalle lattialle. Sekunteja myöhemmin useita metrejä pitkä musta ankerias syöksyi ylös vedestä aluksen viereen.
"Mikä karzahni tuo on!" Suga huudahti ja tavoitteli miekkaansa. Mustan olennon saksimainen koura iski Toaa rintakehään, heittäen tämän maahan. Matoro oli syöksynyt kohti Tronieta, mutta outo akvaario oli kasautunut ankeriaan ympärille itsestään.

Negatronie lensi laivan yli pitkässä kaaressa. Kun musta hirviö syöksyi veteen aluksen vasemmalla puolella, aallot saivat koko höyrylaivan huojumaan hieman. Vettä roiskui suurina pärskeinä kannelle.

"M-mikä se oli?" komentosillan kaiteeseen nojaava Bloszar kysyi hämmästyneenä. Hän tuijotti paikkaa, jonne olento oli hetki sitten kadonnut.
"Miehittäkää aseet", Hai määräsi lyhyesti. Hän katseli hermostuneena merta heidän ympärillään.

"M-mikä se oli?" Matoro kysyi märkänä Tronien vieressä, tosin odottamatta oikeaa vastausta.
"Se oli Negatronie", Positronie viestitti telepaattisesti kahden Jään Toan mieliin.
"Se on paha puoleni", kala jatkoi. "Negatronie on murhaaja. Ainut, mitä hän haluaa, on tuhota asioita."

Samalla hetkellä musta ankerias syöksyi taas ilmaan. Sen suuri nyrkkimäinen raaja iskeytyi laitaan murskaten puuta ja vavisuttaen alusta. Suuressa Cordak-tykissä oleva Matoran laukaisi, mutta ankerias syöksyi syvyyksiin ja ammus räjähti suurena vesipatsaana meren pinnassa.

"Se on nopea ja älykäs", etukannen tykille juossut Kapteeni Hai totesi. "Lisäksi se vaikuttaa vahvalta", hän jatkoi.
Matoro ja Suga olivat jälleen pystyssä. He syöksyivät Hain luo etukannelle Tronie kannoillaan.
"Mitä teemme?" Matoro kysyi Hailta, joka oli miltei yhtä hämmästynyt yllättävästä hyökkääjästä.
"En tiedä. Sen ampuminen on tässä ensimmäisenä suunnitelmana."
"Hmm. Mukavan simppeli ja varma suunnitelma. Kannatan", Matoro totesi.

Meri aukeni taas pärskeinä ja musta olento syöksyi tällä kertaa edestäpäin, iskien nyrkeillään kanteen ja tykkiin. Cordakia ei ehditty kääntää ennen kuin ankeriaan koura iski sen irti jalustastaan. Suga ei aikaillut, vaan iski miekallaan mustan massan päätä. Negatronie otti toisella kourallaan keulan kaiteestaa kiinni ja toisella yritti iskeä valkoista soturia, joka kuitenkin väisi ketterästi. Hai kohotti keihästään ja otti pari juoksuaskelta aluksen keulassa olevaa olentoa vastaan. Matoro syöksyi myös miekkansa kanssa kohti hirviötä.

Negatronien musta nyrkki osui täysillä Matoroa kylkeen ja Toa lensi kovaa kantta pitkin. Negatronie sai Hain keihään päähänsä, mutta se ei näyttänyt hidastavan tätä. Olento ravisteli Toan kimpustaan ja iski vapaalla kädellään Haita, joka kuitenkin hyppäsi ketterästi sivuun. Isku osui Summerganonia jalkaan ja sai suurikokoisen soturin kaatumaan.

Hirviö tavoitteli hammaskalustollaan Haita, ja olisi osunutkin ellei tykinlaukaus olisi silloin murskannut olennon päätä tohjoksi.

Kannella vallitsi hetken hiljaisuus. Killjoy käveli punaisessa haarniskassaan portaita ylös toisen käden järeä tykki savuten.
"Ajattelin, että tarvitsitte apua", hän totesi matalalla äänellä muuttaen toisen kätensä pois tykkimodosta.

Hetken kuluttua ankeriaan veltto ruumis liukui kannelta mereen. Hai olisi voinut vannoa veden muuttuvan tummemmaksi kohdassa, jonne rahi putosi.

"Korjatkaa tykki", Hai rikkoi hiljaisuuden. "Jatketaan matkaa."

Kymmenen minuuttia myöhemmin outo ankerias oli unohdettu ja Hildemar puski täyttä vauhtia kohti etelää.

Guardian

Ath-Koro
Suuren Temppelin aukio

Pistävä kipu levisi ylipappi Gunein päähän, kun tummanvihreän Matoran-käden ampiaista nopeampi isku osui häntä leukaan. Mojova isku heitti onu-matoralaisen athistipapin selälleen hyytävään lumihankeen. Gunei vaikeroi hetken päänsärkyään ja suoristi punaisilla rukousteksteillä koristeltua Hau-naamiotaan. Ylipapin kipuun ei auttanut heti iskun perään karjaistu kysymys.
"MISSÄ HÄN ON?"

"Me... me emme..." Gunei sopersi leuka täristen. "Me emme tiedä!"

Lumisella temppeliaukiolla oli vilkasta. Valtava joukko kyläläisiä oli tullut ulos rähjäisistä puutaloistaan katselemaan hämmentävää tapahtumaa. Joukko tuttuihin mustiin kaapuihin pukeutuneita, mutta kuitenkin Ath-Koron kansalle täysin tuntemattomia soturimunkkeja seisoi keskellä kylää aseet valmiina. Joukon vihreää, lommoista Kadinia käyttävä johtaja iski Ath-Koron ylipappi Guneita useasti vatsaan ja kasvoihin ennen kuin piti taas tauon.
Ath-korolaiset ja kylää suojelevat soturimunkit seisoivat ympärillä katsellen tapahtumaa. Kukaan ei tiennyt, olisiko isä Guneita pitänyt auttaa vai ansaitsiko hän tämän rangaistuksen. Muutama oli yrittänyt juosta puolustamaan Ath-Koron rakastettua ylipappia. Nyt nämä kolme makasivat lumihangessa täristen, mustelmilla ja vikisten.
Suurin osa tyytyi vain rukoilemaan ylipapin sielun puolesta.

Mustakaapuisten soturimunkkien johtaja iski Guneita vielä kerran kasvoille kuin rangaistuksena.
"En hyväksy vastausta, isä Gunei", vihreänaamioinen munkki sanoi kasvavaa sarkasmia ja ärtymystä äänessään. "Jos et kerro välittömästi, mihin se likainen petturi on piilotettu, voimme vannoa, että isä Bartax näyttää sinulle Atheonin vihan."
Gunei nousi vapisten pystyyn ja katsoi alistuneena soturimunkkijohtajan vihaisiin silmiin. "Ei... ei Oraakkeli ole petturi!"

Vihreänaamioinen soturimunkki heilautti väsyneenä kättään ja katsoi vihaisesti yhtä alaisistaan. Toinen soturimunkki totteli ja huitaisi isä Guneita kasvoille keihäänsä tylpällä päällä. Tilannetta seuraavat kyläläiset huudahtelivat kuorossa epätoivoisesti ja osa näytti olevan valmiina hyökkäämään Bartaxin lähettämän kuusikon kimppuun. Kukaan ei kuitenkaan enää uskaltanut.
"Hän on muinaisjäänne, isä Gunei", vihreää Kadinia kantava soturimunkki sanoi kumartuen maassa makaavan Gunein korkeudelle. "Ja uskonnossamme puhaltavat muutoksen tuulet."
Gunei katsoi alahuuli väpättäen vihreän Kadinin silmiin. "En pettäisi ystävääni", Gunei sanoi ääni täristen. Siihen hän sai soturimunkkijohtajalta vain vihaisen katseen ja huokauksen. Soturimunkkijohtaja kumartui mahdollisimman lähelle Guneita ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
"Poltamme kylän, jos et kerro meille hänen piilopaikkaansa."

Isä Gunei kalpeni lumenvalkeaksi.

* * *

Puumökin pieni ovi hajosi herkästi kappaleiksi, kun kuusi soturimunkkia iskivät itsensä keihäin ja miekoin sisään. Sisällä joukkiota odotti pieni ja askeettinen huone. Tässä mökissä Oraakkeli-nimellä asustavan munkin huhuttiin asuvan. Sijainniltaan se oli hyvin syvällä metsässä, etäällä Ath-Korosta.
Oraakkeli halusi yleensä meditoida rauhassa. Nyt Bartaxin soturit kuitenkin mellastivat läpi pienen mökin, kääntäen mattoja ympäri ja heitellen kaappien tavarat lattialle. Kirjahyllyjen sisällöillekään ei annettu minkäänlaista kunnioitusta, vaikka hyllyt olivat täynnä Ath-uskonnon pyhiä tekstejä.

"Ei mitään", punaista Akakua käyttävä arpinaamainen soturimunkki lausui pettyneenä. "Huijasiko Gunei meitä?"
"En usko", soturimunkkien johtaja vastasi. "Oraakkeli ei ole tyhmä. Se petturi on valehdellut hänelle siltä varalta, että se pelkuri murtuu."
Soturimunkkien johtaja katseli ympäri huoneistoa, joka oli myllerretty jo tunnistamattomaksi. Taulut oli heitetty alas seiniltä ja pöydät kaadettu. Jopa Oraakkelin sängyn alta löytyneen metalliarkun lukko oli murskattu. Vaikutti kuitenkin siltä, että se oli tyhjennetty sisällöstään aivan äskettäin. Oraakkeli oli valmistautunut tällaiseen.
Soturimunkkijohtajan katse pysähtyi, kun hän huomasi lattialla makaavan mustan, kiiltävän kuulan.

"Mikä tämä on?" Bartaxin alikomentaja kysyi tovereiltaan heilutellen maasta nostamaansa, matoranin nyrkin kokoista kiiltäväpintaista kuulaa. Sen pinnassa oli pieni aukko. Kuulan sisällä tuntui liikehtivän nesteitä, kun soturimunkkijohtaja heilutteli sitä.
"Taitaa olla joku Oraakkelin 'taikakaluista', johtaja", yksi soturimunkeista sanoi. "Se mies haluaa muiden kai oikeasti uskovan, että pystyy näkemään tulevaisuuteen."

Soturimunkkijohtaja hymähti halveksuvasti. Kuka tahansa pystyisi arvaamaan, että Oraakkelin harvat onnistuneet ennustukset olivat johtuneet tämän kyvyistä mielten kanssa. Toisen henkilön haaveiden ja aikeiden lukeminen aivoista oli aivan eri asia kuin tulevaisuuden näkeminen.
Soturimunkkijohtaja naurahti itsekseen katsellessaan mustaa kuulaa. "Onko isä Ath olemassa?" hän kysyi vain testiksi ennen kuin ravisti kuulaa.
Kesti hetki, että vastaus ilmestyi. Vitivalkoinen kuutio nousi hitaasti mustan kuulan sisällä liikehtivien nesteiden pintakerrokseen. Sen valkoisessa pinnassa luki jotain pienillä mustilla kirjaimilla.

EHKÄ

Soturimunkkien johtaja naurahti voimakkaasti vastaukselle. Kun hän näytti sitä alaisilleen, nämäkin yhtyivät nauruun.
"Kysy siltä jotain muuta!" oranssi Mirua käyttävä soturimunkki huudahti.
"Koska kuolen?" soturimunkkien johtaja kysyi virnuillen leveästi ja ravistaen mustaa kuulaa. Sitten hän tuijotti tovereidensa kanssa sitä pitkään odottaen vastausta.

KUN AIKA ON OIKEA

Soturimunkkien johtaja nauroi myös tälle vastaukselle äänekkäästi. "Ympäripyöreää saastaa", hän lausui naurunsa keskeltä. "Tuo voi tarkoittaa mitä tahansa!"
Muiden mielestä tämä ennustus ei ollut yhtä hauska kuin aiempi, mutta joukko virnuili yhä.
"No, miten se muka tulee tapahtumaan?" johtaja kysyi sarkastisesti ravistaen kuulaa.

Nesteen liikehdinnän rauhoituttua kesti hetki ennen kuin valkoinen kuutio nousi pintaan. Johtaja ravisti sitä vielä pariin kertaan varmistaakseen, että noppa ei ollut jumittunut jonnekin. Lopulta se kuitenkin nousi nesteen pintaan ja teksti näkyi selkeämmin.

RÄJÄHDÄN NAAMALLESI

Soturimunkkien johtaja oli ainoa, joka nauroi tälle viestille. Hän vaikeni, kun tajusi, että muut eivät nauraneet ollenkaan. Munkit katsoivat toisiaan kalpeina. Jostain kuului tikitystä.

Johtaja vingahti oravamaisesti.



Avomeri
Kaukana Ath-Nuilla tapahtuvasta ilotulituksesta

Oraakkeli avasi silmänsä, hengitti syvään sisäänpäin ja laski kätensä otsaltaan.
Ath siunatkoon heidän sielujaan, munkki ajatteli.
Sinistä muinaisnaamiota kantavalla matoranilla ei kuitenkaan ollut aikaa rukoilla. Pyhä Äiti oli vaarassa.

Oraakkeli nosti pienen veneensä purjeen ja matkasi pian tuulen lailla etelää kohti.

[+] Spoiler

En kadu mitään.

DJ Peelo

Hautausmaa

Klaanin linnakkeen lähistöllä, pienellä aukiolla, sijaitsi hautausmaa. Se oli saanut paljon uusia asukkaita sitten pommituksen, ja sinne oltiin haudattu pommituksessa kuolleet. Kymmenet, ei, sadat hautakivet olivat koristeltu kukilla, ja kostutettu kuolleiden läheisten kyyneleillä. Muutaman haudan eteen oltiin vaivauduttu viemään lyhty, joka valaisi hautakivet ja niiden nimikaiverrukset. Siellä täällä näkyi yksityiskohtaisesti ja tarkasti veistettujä koristepatsaita, jotka muistuttivat enkeleitä. Pieni usvakerros maan tasalla sai hautuumaan näyttämään harvinaisen tunnelmalliselta jokaiselle ohikulkijalle, kuin niin vierailijallekin. Kaunista näkymää oli todistamassa yksi matoran.



Matoranin valkoinen Pakari kiilsi lyhtyjen ja kynttilöiden valossa. Hänen silmiään kuitenkin varjosti hänen silinterihattunsa lieri ja siitä sojottava sulka, ja suurinta osaa hänen kropastaan peitti punainen viitta. Kaulassaan hänellä komeili siististi ja prameasti aseteltu punainen rusetti, ja kädessään hän kantoi kiillotettua kävelykeppiä. Hän kulki ohi hautojen ja koristepatsaiden, ja katseli ympärilleen, kuin etsien jotain. Usva oli hänen polviensa korkeudella, ja sen takia hän ei nähnytkään kunnolla mihinkä astui, josta johtui jatkuva pottuvarpaan kolauttaminen pikkukiviin siellä täällä. Matoran olisi muuten kironnut ja sadattanut sydämensä kyllyydestä, mutta oli hipi hiljaa, sillä tämä jos mikä ei olisi oikea paikka kirota kaikkea jumalan selän taakse, se olisi äärimmäisen epäkunnioittavaa kuolleita kohtaan.

Hän saapui määränpäähänsä. Hautakivelle, johon oli kaiverrettu nimi, mutta jonka ympärillä ei ollut yhtään lyhtyjä, ei kynttilöitä, ei kukkia, ei mitään. Näytti karulta katsoa muiden muistettujen seasta yhtä ainoaa hautaa, johon kukaan ei ollut vaivautunut viemään mitään, ei minkäänlaista osoitusta välityksestä eikä muistamisesta. Matoran polvistui hautakiven eteen, ja kaivoi viittansa taskusta kynttilän, ja tulitikkuja. Hän asetti kynttilän tarkasti hautakiven eteen, ja otti esiin kukkakimpun. Kolme kukkaa hän asetti haudan ympärille, ja loput kukista hän laittoi maahan kynttilän viereen. Hän sytytti tulitikun, ja siirsi sen varovasti kynttilän luo, suojaten liekkiä kämmenellään, jottei se sammuisi. Kynttilä syttyi, ja alkoi palamaan kirkkaasti.

Hän nousi seisomaan, ja laittoi tulitikut takaisin taskuun. Toisesta taskustaan hän kaivoi esiin osittain palanee, joskin silti hyvin säilyneen kirjeen.

Nähdään toriaukiolla kahdeksalta illalla. En malta odottaa, illasta tulee mitä parhain, pieninkin hetki kanssasi on kuin ikuisuus taivaassa, Venaum.
Terveisin, Lunia <3

Matoran, Venaum nimeltään, luki kirjeen syvään ja hartaasti. Kirjeen kuivan ja sileän pinnan kasteli kyynel, joka putosi kynällä piirretyn sydämen päälle, levittäen tämän muodottomaksi kirjeen paperisella pinnalla. Venaum pyyhkäisi naamiota kämmenellään, ja laski kirjeen nojaamaan hautakiveä vasten. Hänen päähänsä alkoi ilmestymään muistoja, hetkeä ennen pommitusta. Hän oli ollut erittäin paljon myöhässä tapaamisesta, ja muisti juosseen toriaukiota kohti hippulat vinkuen. Aukiolle päästyään hän huomasi kauempana odottavan Lunian, joka oli kääntynyt Venaumia kohti, hymyillen lämpimästi. Sitten se tapahtui. Pommitus oli alkanut, ja ennen kuin venaum oli ehtinyt kunnolla saada ajatuksiaan kasaan, hän näki Lunian murskaantuneen kaatuneen rakennuksen alle. Toinen kyynel valui hänen sileää naamiota pitkin alas, pudoten usvan verhoamaan nurmikkoon.

"Olen pahoillani. Olen todella pahoillani."

Tämän ääneen lausuttuaan Venaum nousi takaisin seisomaan, otti hatun pois päästään, ja kumarsi kunnioittavasti hautakiven edessä. Tämän tehtyään hän asetti hatun takaisin päähänsä, kääntyi hitaasti hautakivestä poispäin, ja asteli kohti hautausmaan reunaa.

Matoro TBS

Nazorak-satama
Klaanin saaren länsirannikko

Satama oli harmaa ja metallinen. Kaikki kieli nazorakmaisesta tehokkuudesta ja yksinkertaisuudesta. Suuret, metalliset varastorakennukset ja pitkät, puiset laiturit hallitsivat näkymää. Suuressa satama-altaassa oli kymmenittäin hopean ja kuparisen sävyisiä sukellusveneitä. Tämä oli Nazorakien eteläisin satama, ja siksi sitä käytettiin sukellusveneiden kotisatamana. Lisäksi satama toimi Skakdien "laivaston" kotisatamana. Akbsklsdflsfldax ja Amazuan takaisin kaappaama Yön Timo II seisoivat vierekkäin erottuen selvästi sataman uudenaikaisista metallisista laivoista. Nazorakit ylenkatsoivat ikivanhoja puisia aluksia ja satamassa olikin (yllätys, yllätys) jatkuva konfliktinvaara Nazorakien ja Skakdien välillä.

"Käyttäessämme kumpaakin alusta saamme kuljetettua sotureita noin 350 kerralla", vihreä skakdi selitti Gaggulabiolle. Keltaruskea skakdi nyökytteli ja katseli aluksia. Yön Timo II oli Amazuan käytössä, mutta hän tuskin tarvitsisi sitä nyt.
"Vaatikaa torakoilta jokunen kuljetusalus", Gaggulabio määräsi ja jatkoi satamassa kävelyään seurueensa kanssa.
"Koska tarkoitus on päästä viidakkosaarelle?" yksi skakdeista kysyi.
"Se saari on meidän viikossa. Sanokaa minun sanoneen", Gaggulabio myhäili ja katseli vuoroin aluksiaan ja vuoroin merta.
"Onko pakettini Zakazilta tullut?" hän kysyi.
"Ei, mutta Nektann sanoi että se on kuljetuksessa. Saamme sen toimintakuntoon parin päivän sisään", sininen skakdi seurueesta vastasi.
"Alkakaa siirtää joukkoja tähän satamaan, Nekott. Wrotinn, selvitä mitä Nimdaa noutamaan lähetetylle joukolle tapahtui", Gaggulabio korotti ääntään. Skakdi-upseerit nyökkäsivät, tekivät kunniaa ja poistuivat.

Nimdasaari
Skakdien leiri

"Skrarrar, miten tämä on mahdollista. Tämän paikan pitää olla niin skrarrarrarin keskellä ei mitään. Täältä ei ole skrarrarrar kulkenut yhtään laivaa ohi viikkoon. Skrarrarrar", Werekk kirosi. Kun Klaanilaiset olivat kaapanneet heidän aluksensa ja Metorakk lähtenyt saaren ainoalla moottoriveneellä, joukko oli jäänyt odottamaan trooppiselle saarelle sitä, että Skakdit lähettäisivät jonkun noutamaan heidät.

Werekk oli antanut skakdeille luvan ryöstellä Ath-munkkeja, mutta kun yksi skakdi oli löytynyt naulattuna silmistään kastanjapuuhun, oli päätetty että oli paras pysyä erossa munkeista. Pahinta kuitenkin oli se, että alkoholi alkoi loppua.

"Luutnatti", joku skakdeista hihkaisi vihreästä, ilmeisesti Sisällissodan jäämistöä olevasta teltasta.
Werekk kääntyi nopeasti teltalle ja syöksyi sisään. Skakdi istui kuulokkeet korvilla suuren radiolaitesysteemin äärellä.
"Wrotinn linjalla", skakdi murahti. Werekk nappasi kuulokkeet. Ensimmäiset kaksi minuuttia keskustelusta koostuivat Werekkin luetellessa kaikki muistamansa skakdinkieliset kirosanat. Mutta sen verran runsas kirosanavarasto kielessä oli, ettei Werekk muistanut edes puolia niistä.
"Missä olette? Mikä on kestänyt?" kohiseva, epäselvänpuoleinen skakdinääni kysyi.
"No kuule Lentävä Steltiläinen upotti laivamme", Werekk aloitti sarkasmia tihkuvalla äänellä. Seuraavaksi hänen äänensä muuttui huudoksi: "Ne skrarrarrarin klaanilaiset pöllivät skrarrararrin laivamme. Lähettäkää tänne skrarrarrar vieköön alus noutamaan meidät"
"Joo", Wrotinn vastasi ja yhteys katkesi. Onneksi tukikohdassa tiedettiin saaren sijainti.

The Snowman

Nui-Koro, kaupunginkaartin rakennus

Käytävän jälkeen auennut suurehko huone oli täynnä elämää ja kiirettä. Tummansinisiin, puolipitkiin viittoihin pukeutuneet Matoralaiset kävelivät ympäriinsä, keskustelivat kiivaasti, puuhailivat kaikkea tärkeän näköistä ja joivat kahvia hyvin intensiivisesti. Kaikki se sekamelska kuitenkin oikein hohkasi tehdyksi tulevaa työtä tuoden Kepen ja Snowien mieliin Klaanilehden toimituksen aina julkaisua edeltävinä päivinä.

”Ja, nyt vain löydämme sen sinun Po-Matoranisi?” Kepe kysyi kaksikon yrittäessä epätoivoisesti kurotella kaiken kaaoksen yli.
”Siltähän tämä näyttää. Jos sinä etsisit tuon kuvaseinän luota ja minä menisin välipala-automaatin tykö, ja-”

Lumiukon puheen virta kuitenkin keskeytyi kuin Keetongun työt humpan alkaessa, kun hän hoksasi vierestään muuannen muita astetta epäkiireisemmän näköisen Matoralaisen ja pyyhälsi spontaanisti tämän luo.
Snowie kiinnitti hahmon huomion, ja huomasi haaleankeltaisen Matoralaisen katselevan hieman ujosti takaisin. Katseessa oli jotain hätkähdyttävää, suuren Kanohi Komaun muotoiseksi tehdyn naamion silmäaukkojen takaa Kepeä ja Snowieta tuijottivat vihreät, surumieliset silmät.
”Anteeksi, arvon neiti. Etsimme semmoista Faxon-pärstäistä Po-Matorania, räleidensä puolesta minä ja partnerini tässä-” Snowie piti pienen tauon laskeakseen kätensä Kepen olkapäälle ja hymyilläkseen leveästi ”ajattelimme hepun työskentelevän täällä. Satutko tuntemaan?”

Keltainen Matoralainen näytti säikähtäneen, mutta avasi pienen hetken jälkeen suunsa.
”Tuota, ta-tarkoitatte varmaankin komisario Harkelia?” vastasi hahmo nopeasti, ja käänsi katseensa lattiaan. ”Kannattaa kysyä toimistolta.” Ääntä tuskin kuului toimiston melskeen yli.
”Kiitos kovasti” Snowie sanoi astetta hillitympään sävyyn. ”Päivänjatkot.”

Klaanilais-duo asteli kuulomatkan ulkopuolelle, ja Kepe mulkaisi toveriaan vihaisesti.
”Sinähän säikytit pikkuisen aivan tolaltaan. Etkö sinä joskus oppisi olemaan?”
”...en, en minä pahalla. Ei kai se pahasti? Kyllähän se pärjää?”

Kepen kurtistuneet kulmat nousivat. Häntä huvitti hieman nähdä ystävänsä huomaavan värikkään persoonansa ja hieman tunkeilevan luonteensa vaikutus vähemmän tutuissa tapauksissa. Ehkä tuokin tuosta oppii jotain.
”Kyllä hän varmasti pärjää. Tule nyt, höhlä”, Kepe puheli iloisesti ja veti Snowieta olkapäästä kohti toimistoa.
”...mutta hän vaikutti niin herkältä.”

Kop kop sanoi toimiston ovi, kun Kepen nyrkki sitä koputteli. Pian ovi avattiin, ja kaksikko astui sisään. Melkein yhtä pian heidät lähetettiin ulos.
”Ai ei.”

Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt Harkelia sen jälkeen, kun tämä oli lomautettu hämärissä olosuhteissa. Tällä oli ollut jotain närää pormestarin kanssa, ja komisario oli laitettu sivuun tutkintahommista. Virallisesti Harkel oli poissa kuvioista vain tilapäisesti, mutta harva vartiokaartin jäsen uskoi hänen enää palaavan töihin.

Kepelle ja Snowielle oli annettu vartiokaartin päämajassa työskentelevän toimisto-Matoralaisen nimi keltaisella tarralapulla. Tämän työntekijän pitäisi kuulemma johdattaa heidät komisario Harkelin asunnolle, joka oli muutaman korttelin päässä.
”Hah”, Snowie hahahti. ”Väittävät minun käsialaani huonoksi, mutta eihän tästä saa selvää. Mikä tämä nimi on?”
Kepe nappasi paperilipareen kumppaninsa näpeistä ja tihrusti sitä vähemmän mikroskoopin näköistä silmäänsä.
”Hm. Ilmeisesti Suflery. Ja, ilmeisesti.”

Snowie ei käsittänyt Kepen merkitsevää katsetta.

Kepe teki uuden merkitsevän katseen.

Snowie käsitti.

Suflery oli se arka Matoralainen, joka oli heidät toimistoon lähettänyt. Kepe katsoi Snowieta.
”Jospa minä hoidan puhumisen tällä kertaa?”
”Jospa.”

Makuta Nui

Nazorak-pesät

006 heräsi mitä epämiellyttävimmällä tavalla: kapteeni 666 oli kumartuneena hänen ylleen ja hönkäili kuumaa ilmaa hänen kasvoilleen. Ruumiin lemu sai tohtorin melkein oksentamaan.
”Mmmitä sinä teet?” 006 parkaisi.
”Minut lähetettiin hakemaan sinut”, toinen vastasi pahansuovasti. ”Tule mukaan. Sinulle on töitä.”
006 pakottautui nousemaan sängystään. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia tehtyään vuorokauden ajan töitä.
”Mitä te haluatte?” hän sopersi 666:lle, joka käveli jo pois huoneesta.
”Pue jotain yllesi, tieteilijä”, kapteeni sanoi välinpitämättömästi ja jäi ovelle. 006 otti tuolin päältä työtakkinsa ja veti sen huolimattomasti unenpöpperössä päälleen. Sitten hän raahautui mustan Nazorakin perään.

He kävelivät käytäviä pitkin, kunnes tulivat huoneeseen, jonka 006 tunnisti Abzumon uusiksi tiloiksi. Tämä oli saanut yhden valtaisimmista huonetiloista, mitä pesästä saattoi löytää. Se sisälsi valtaisan suuren salin ja muutaman pienen huoneen. Tämä oli yksi pienistä.
”Odota hetkinen”, 666 sanoi. Sitten hän katosi seuraavasta ovesta. 006 katseli ympärilleen. Yksi öljylamppu valaisi huoneen, jossa hädin tuskin mahtuisi olemaan kolme henkilöä. Se oli vain välitila käytävän ja huoneen välillä. Orgaaninen katto ja seinät näyttivät elävältä. Metallitukirakenteet huojuivat hieman samassa tahdissa kuin seinät.

Sitten 666 saapui takaisin.
”Tule”, hän tiuskaisi viittoen kädellään tohtoria siirtymään eteenpäin. Tämä kompuroi seuraavan oven kynnyksen yli. Kun hän kohotti katseensa, hän toivoi koko sydämellään ja sielullaan, mikäli hänellä sellainen oli, ettei olisi katsonut.

Huone oli avara, mutta silti aika pieni – ehkä kymmenen metriä joka suuntaan. Neljä pilaria piteli huonetta osaltaan pystyssä, ja lattialla oli vettä. Joka oli punaista.
Seinällä roikkui viiden Matoranin päätön ruumis. Lisää ruumiita oli lattialla, ja ne olivat vuodattaneet verensä lainehtimaan 006:n jalkojen senhetkiseen sijaintiin. Katosta roikkui kettinkien varassa muutama ruumis lisää.
666 hymyili ilkeästi.
”Eikö ole kaunista”, hän sanoi lumoutuneena näystä. 006 oli oksentaa siihen paikkaan. Hän ymmärsi hyvin kapteenista lähteneen ruumiin hajun.
”Mmmmitä sinä teit?” hän kysyi epäuskoisena.
”Älä oksenna, tohtori”, 666 sanoi nähtyään toisen ilmeen. ”Sinun pitää pitää oma aineksesi erillään tästä kaikesta.”
”Kuinka niin?” 006 kysyi ottaen tukea pylväästä. Veri oli värjännyt hänen jalkansa tumman punaisiksi. 666 hymyili nyt hänelle erittäin innostuneena.
”Sinä tutkit jokaisen ruumiin. Otat DNA-näytteet ja toimitat ne labraan.”
”Mmmmiksi?”
”Siitä minulla ei ole aavistustakaan, ystäväiseni. Teen vain työtäni.”
”Ja hyvää työtä ssssssinä teetkin”, kuului kolmas ääni 006:n takaa. Tämä kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.

Makuta Abzumo seisoi suoraan hänen takanaan niin, että hän olisi pystynyt koskettamaan tätä kädellään. Makuta katsoi suoraan alaspäin 006:ta, joka vapisi.
”Hei, Sssstephen”, Abzumo sanoi pirteästi. ”Kuulitko jo tehtävänantossssi?”
006 nielaisi ja nyökkäsi sitten kerran. Abzumon naamalle levisi virne.
”Hienoa, hienoa. Tulehan, Christopher”, hän jatkoi. 666 poistui ovesta. ”Pidä hausssskaa, Sssstephen.”

006 jäi yksin. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Mistä hän saisi välineet työhönsä? Miten kauan hänen pitäisi olla ruumishuoneella, joka oli täynnä Matoraneja? Mistä nämä olivat peräisin?
Miettien näitä asioita 006 kiiruhti yhdelle huoneessa olevista ovista – näitä oli kaikkiaan kaksi sen yhden lisäksi, josta hän oli tullut sisään. Yhdestä sivuhuoneesta näytti löytyvän välineistöä ja toisesta tietokoneisto.
006 huokaisi. Hänen olisi parasta alkaa hommiin. Hän käveli tietokonehuoneeseen, istahti tulille, käynnisti koneen ja oksensi sen taakse.

Christopher…

The Snowman

BKS Hildemar

Miltei kaikki olivat nousseet kannelle. Ainoastaan Troopperi Matoralaiset Sadje, Lignok ja Merkel olivat Hildemarin sisätiloissa. Tunnelma oli kireä ja kaikki olivat hiljaa. Summerganonin koura puristui huotrassaan lepäävän miekan ympärille, kun hän katsoi horisonttiin. Muutkin tuijottivat samaa, pohjoisesta lähestyvää rakennelmaa.
”Onko se-” Hai aloitti epäuskoisena, mutta sai vastauksen kesken lauseen.
”On”, Matoro totesi, ja hengitti raskaasti. ”Muistakaa, ei sanaakaan Nimdasta. Ei minkään painostuksen alaisena.”
”Emmekö voi vain, tiedättekö, viilettää pakoon. Hildemar on aika ärhäkkä peli?” miehistöön kuuluva Le-Matoran Olkar elätteli toivoa.
Killjoy loi pieneen hahmoon täysin ilmeettömän katseen. ”Emme.”

Matoro loi katseen koko joukkioon. ”Ei sanaakaan Nimdasta. Ei missään olosuhteissa.”

Muut hyväksyivät Matoron sanat hiljaisina, ja katsoivat, kun SS Rautasiipi lipui horisontista kohti Hildemaria.

–

Amiraali 002 katsoi panssaroidun ikkunan läpi sinisen ja hopean kaikissa eri sävyissä välkehtivää merta. Suuren veden keskellä oli yksi kiinteä piste. Se oli laiva. Ja vaikka se näkyi vielä pienenä, olivat SS Rautasiiven ammattitaitoiset tutkankäyttäjätorakat jo tunnistaneet aluksen. Se oli BKS Hildemar.

Ja jos me näemme tuon purtilon, täytyy heidän nähdä tämä sotalaiva, Amiraali ajatteli. Sitten hän kääntyi kohti komentosillan torakkamiehistöä.
”Valmistelkaa laivanvaltausosasto.”

–

Bloszar laski kätensä Positronien akvaarion päälle, ja katsoi vihaisesti alati lähestyvää Nazorakein lippulaivaa. Koko hänen olemuksensa viesti puolustustahtoa. Kukaan ei koskisi hänen ystäväkalaansa. Sinisen akvaarion asukki itse näytti hämmentävän tyytyväiseltä, kun otti huomioon että lähimerien suurin sotilasasia tulla körötteli sangen sutjakkaa kyytiä kohti heidän sijaintiaan, eivätkä hei oikein voisi paetakaan, Rautasiiven tykit kantaisivat helposti tänne asti.

Hai katsoi Bloszaria, ja pudisti pienieleisesti päätään. Nazorakein sotalaiva voisi räjäyttää heidät sekunneissa ilmaan, jos klaanilaiset tekisivät yhdenkin väärän liikkeen.

Kun Rautasiipi oli enää sadan metrin päässä ja peitti suuren osan taivaasta, oli Ko-Matoran Korekin pakko ottaa rauhoittavasti Rukia kädestä. Sinisen Toan hengitys ei kuitenkaan tasaantunut, vaan tämä katseli pelokkain silmin lähestyvän aluksen valtavia tykkejä ja sen kannen laidoilta katselevia satoja aseistautuneita Nazorakeja.

Lopulta valtava sotalaiva lopetti etenemisensä ja pysähtyi. Klaanilaiset Hildemarin kannella katselivat täysin vaitonaisina SS Rautasiipeä. Nazorakein laivaston ylpeys oli auringon kimalluksessa komea, mutta uhkaava näky. Se ei ollut ainoastaan pitkä kuin mikä, vaan myös korkea ja sen komentosilta näyttikin ulottuvan alhaalta, Hildemarin kannelta katseltuna siniseen taivaaseen asti. Sotalaivan kyljissä oli metallisia kotka-rahin siipiä muistuttavat koristeet, mutta muuten valtavan aluksen koristukset muistuttivat sen torakka-arkitehdeistä: Keulan Nazorakinhampaat, komentotornin tuntosarvet ja koko laivan perän peittävä, metallinen torakka-kuori eivät varmastikaan jättäneet kenellekään epäselväksi, keiden veren voimin oli merellinen sotilasmahti rakennettu. Kaiken kaikkiaan alus oli suurempi kuin useimmat lähisaarten kaupungeista, ja nyt se tuntui meren tahdissa hitaasti keinuessaan hengittävän raskaasti kuin valtava merihirviö.

Klaanilaisten katseissa oli silti uhmaa, ja he asettautuivat riviksi Hildemarin kannelle.
”Muistakaa,” Summerganon mutisi vieressä seisovilleen. ”Nuo ovat vain ötököitä. Allekirjoittanut itse on listinyt niitä enemmän kuin jaksaa muistaa, eikä tilanne ennenkään ole ollut erityisen reilu. Joten antaa tulla rääpäleet, toveri Sugamustus on ihan Karzahnin valmis, älkää suotta odotuttako!”

Hetken oli aaltojen liplatusta lukuun ottamatta täysin hiljaista, ja sitten se tapahtui. Valtava silta työntyi Rautasiiven kyljestä ja rysähti BKS Hildemarin kannelle. Samassa pienen höyrylaivan kansi olikin täynnä aseistautuneita torakoita, jotka osoittelivat klaanilaisia aseillaan. Kukaan sankareista ei tehnyt elettäkään estääkseen invaasiota, sillä monet Rautasiiven heihin kohdistetuista tykeistä olivat isompia kuin Hildemar itsessään ja rauhoittivat tilannetta tehokkaasti.

Matoro katseli, kun hänen aseveljensä ja ystävänsä riisuttiin aseista. Hänen olisi tehnyt harvaa asiaa niin kovasti mieli kuin tarttua miekkaansa ja sivaltaa lähimmiltä torakoilta päät kahtia ja jatkaa hommaa muutamalla jääsirpillä, mutta nyt taistelu ei tullut kysymykseen. Siitä aiheutuisi vain kasa kuolleita klaanilaisia ja yksi Nimdan siru meren pohjassa, tai vielä pahempaa, Allianssin kynsissä. Nyt hän tyytyi vain katsomaan vihamielisesti kypäräpäistä Nazorakia, joka tarttui hänen säiläänsä ja veti sen pois hänen hyppysistään. Torakka näytti hieman pelokkaalta, mutta se ei ollut mitään verrattuna niihin hyönteissotureihin, jotka riisuivat Killjoyta aseista. Ensinnäkään ne eivät tienneet, kuinka poistaa kyborgiselta punahaarniskalta tämän piilotettua arsenaalia, ja toisekseen klaanilaisen tuijotus sai muutaman Nazorakin kirjaimellisesti tärisemään pelosta.

Siihen Matoron havainnot sitten hetkeksi katkesivatkin, kun hän tunsi piston selässään ja pian toisen ja kolmannenkin. Näkökenttä mustui sekunneiksi, kunnes palasi huminan saattelemana. Seuraavaksi hän tunsi kahleen kaulassaan, ja sitten..

Voimattomuus. Mitä tapahtuu? On niin kovin heikko olo.

Mustahaarniskainen jään Toa katseli ympärilleen. Myös Summerganonin, Hain, Killjoyn, Rukin ja Bloszarin selkiin iskettiin sarja johdollisia piikkejä, ja heti perään valoin varustellut kahleet kiinnitettiin heidän kauloihinsa. Laitteista kulki johdot suureen pyörillä kuljetettavaan laitteeseen, joka hurisi kovaan ääneen. Matoro katsoi kauhuissaan, kun hänen kumppaneidensa sydänvalot hohtivat vain pienellä teholla. Myös heidän koko olemuksensa tuntuivat astetta harmaammilta.

”Elementaalivoimat”, Ruki henkäisi. ”En tunne niitä enää. En tunne... Merta.”

Eräs Nazorak kuitenkin vaiensi veden Toan hutkaisten tätä metallisen Zamor-kiväärin piipulla. Toinen, monin mitalein varustettu torakka avasi ruman kitansa.
”Vaietkaa. Ja valmistautukaa.” Nazorak hähätti ikävän kuuloisesti, ja vastasi Hain kohonneisiin kulmiin neljällä sanalla.
”Amiraali tahtoo tavata teidät.”

Mr.Killjoy

Bio-Klaani, Kahvio

"On todella ärsyttävää, kun hän ei kerro asioista, vaikka tietäisi niistä. Miten hän kuvittelee meidän tekevän mitään, kun hän ei kerro koko totuutta. Ja joo, minä olen varma, että hän tietää niistä rumiluksista jotain."

Creedyn valitus oli jatkunut koko sen ajan, kun hän ja Saraji olivat istuneet Kahviossa Killjoyn kanssa erkanemisen jälkeen. Matoran oli tuohtunut ja nyt hän purki kaikkea mahdollista edessään istuvaan Vahkiin. Saraji näytti poissaolevalta ja vastaili Creedylle lähinnä mumisemalla.

Matoran keskeytti puheensa tajutessaan, ettei Vahkia kiinnostanut. Creedy oli tottunut siihen, että häntä kuunnellaan, joten hän päätti näpäyttää vastineeksi. "Oletko ikinä tullut ajatelleeksi, että välittääkö Killjoy sinusta millään tapaa? Mieti nyt, onko hän koskaan kysynyt sinun mielipidettäsi. Ei ole. Hän vain kertoo mitä sinun pitää tehdä. Sinä olet hänelle vain alainen, työkalu johonkin omaan typerään asiaansa."

Saraji vajosi vähitellen nojaamaan otsaansa ja mulkaisi edessään vaahtoavaa Matorania. Sarajilla olisi tehtävää, hänelle oli jätetty töitä ja nyt hän joutui väittelemään yliaktiivisen Matoranin kanssa. "Kenraalin teoilla, tavoilla eikä tunteilla ole mitään väliä. Hän on johtaja, hän on järjestön ylin ja minä teen hänen käskyjensä mukaan. Se on minun työni ja siksi minä olen täällä. Minut luotiin seuraamaan johtajaa ja olen uskollinen vain ja ainoastaan hänelle."

"Äääh, älä anna minulle taas tätä. Se teidän ikiaikainen juttunne on kuollut. Sinä et tiedä mitä kaikkea Killjoy teki lähtönsä jälkeen. Hän ei ole mikään johtaja..."

Saraji nousi pöydästä ja tuijotti Creedyä tuimana. Hänellä ei ollut aikaa tälle. "Sinä puhut asioita, joita sinä et ymmärrä. Kukaan ei pakota sinua tekemään mitään. Minä menen nyt huoneeseeni hoitamaan asioita ja sen jälkeen lähden vartioimaan mökkiä, kuten minua käskettiin. Sinä et ole osa Kättä. Voit tehdä mitä haluat."

Saraji käveli rajuin askelin pois kahviosta, Creedyn jäätyä ärtyneenä istumaan. Juuri sillä hetkellä Matoran vihasi Sarajia. Hän vihasi tämän asennetta ja vihasi hänen naiiviuttaan. Punaisen Matoranin mielessä vilisivät kuvat Killjoyn päiväkirjasta, siitä päiväkirjasta, joka lojui sillä hetkellä palasina mökin raunioissa.

Creedy oli päättänyt. Hän ostaisi tarvikkeita ja muonaa ja menisi hakeman päiväkirjan. Hän todistaisi Sarajille, sillä hän oli varma siitä, että hänen vanha ystävänsä ei ollut, mikä hän väitti olevansa...

Donny

Hiekkaranta

Moisesta sysäyksestä mikä tahansa tavallinen käsi olisi saattanut murtua parantumattomasti. 437:n sekä Ämkoon kädenkorvikkeet suorastaan tärisivät. Kumpikin pystyi hyvin tuntemaan kehojensa oikeasta puoliskosta lähtevän kipuaallon tunkevan läpi kehonsa. Pian sekä torakkaeverstin että ninjajohtajan nyrkit ponnahtivat toisistaan pois kuin kaksi samantapaista magneettia konsanaan. 437 sekä Ämkoo olivat vähällä kaatua kumoon.

Nazorakien leiri, muutaman sadan metrin päässä

3056 -niminen torakka kellahti rullilla pohjustettuine tuoleineen kumoon vartiotornin kovalle lattialle tornin heilahdettua häiritsevästi. Torakan lempikuppi kaatui peittäen pöydän limonadia muistuttavalla vaaleanvihreällä nesteellä. Nazorak hämyili kädellään edessä olevan pöydän reunaa, saaden  siitä lopulta tarpeeksi tukevan otteen ponnistaakseen takaisin pystyyn. Torakka nousi hitaasti ja varovaisesti seisomaan. Kesti hetken ennen kuin torni tuntui seisovan taas vakaassa asennossa. 3056 kirosi vaimeasti. Nopeasti koottu torni ei kestäisi moista rynkytystä. Vahtivuoroon määrätty torakka pystyi havaitsemaan tornin laajoista ikkunoista suuren osan Nazorakeista kömpineen esiin teltoista tuli- ja räjähdeaseet tulitusvalmiudessa. Hyökkäyskö?

Alhaalla teltoissa tutkijatorakat painivat mittauslaitteiden sun muiden vempainten kanssa. Kone väritti valkean paperin mustilla viivoilla samalla kun kärsimätön komentaja tivasi tutkijaparoilta tuloksia. Osa nazorakeista oli komennettu vahvistamaan vartiotornin tukirakenteita. 3056 oli poiminut kiikarit käteensä, ja torakka alkoi tiedustella ympäristöään.

Ämkoo välttyi iskeytymästä selälleen hiekkaan hyppäämällä voltin. Hypyn voimakkuudesta johtuen admin viisti laskeuduttuaan hetken rannan hiekkaa pitkin, jättäen jälkeensä kaksi syvää uraa. 437 katkaisi oman lentonsa työntämällä metalliset sormensa kiinni hiekkaan. Nazorak suoritti pyörähdyksen saaden laskettua jalkansa turvallisesti maahan.

Mäksä tarjosi tujun luuvitosen everstin rintaan tunteakseen sen kuitenkin koostuvan metallista. 437 ei voinut olla virnistämättä tarttuessaan vastustajansa käsivarteen. Kyvyttömänä väistöliikkeeseen admin sai kokea metallisen polvilumpion iskun vatsaansa. Nazorak, sormet edelleen Ämkoon käden ympärillä, pyörähti heittäen adminin olkansa yli. Ämkoo mätkähti selälleen hiekalle. Eversti kohotti metallisen nyrkkinsä valmiina iskemään sen adminin  vatsaan. Mäksä vastasi nopealla jalkojen heilautuksella torakan onnistuen potkaisemaan torakkaa rintaan. 437:n hetkellisen herpaannuksen turvin Ämkoon onnistui heilauttaa itsensä turvaan.

Ämkoo pyörähti nopeasti vasemman jallkansa avulla takaisin torakkaa päin. Hän vaihtoi nopeasti painonsa toiselle jalalle, suorittaen samalla nopean kierähdyspotkun. Torakka torjui iskun äkillisesti kyynärvarrellaan. Mäksä ei aikaillut, vaan suoritti liikkeen uudelleen toisella jalallaan. Uusi isku onnistuikin hhieman hipaisemaan torakan mahdollisesti orgaanista kylkeä. Everstin tuskaisesta tuhahduksesta päätellen Mäksän arvaus oli oikea. Torakka ei kuitenkaan antanut Ämkoon olla ainoa joka hallitsi jalkatyön. 437 rohotti vasemman metallisen jalkansa ja antoi Toalle jämäkän potkun vatsan alueelle. Admin päästi yskähdyksen ja perääntyi hieman.

Tilanne keskeytyi yllättäen kuuluvaan pamaukseen. Kaksikko ei ehtinyt tiirailla ympärilleen hetkeäkään, sillä Ämkoon takaa kohosi jysähdyksen säestämänä valtava tomupilvi. Säikähtänyt Admin hypähti äkisti sivummas, vilkaisten everstin suuntaan. Hän näki tämän ilmeestä torakan olevan vähintään yhtä yllättynyt. Kaksikko säpsähti jälleen uuteen pamaukseen. Refleksinsä äärimmilleen harjoittanut miekkapiru kiskaisi miekkansa esiin. Samalla häntä yläviistosta uhannut räjähde halkesi kahdeksi puolikkaaksi.

437 sävähti yhden ammuksista räjähdettyä metrin päässä itsestään. Nopeasti reagoiva Nazorak muunsi kätensä zamorkivääriksi pohtien, että ilmeisesti kumpikin kamppailijoista oli kauempaa tähdätyn hyökkäyksen kohteena. Everstin pohdiskelu keskeytyi hänen huomionsa herpaantuessa hetkeksi päänsä metallisen puoliskon sisään piilotetun kommunikaattorin kohinaan.
"Eversti?"
Nazorak aikoi painaa sormensa kommunikaattorin napille tiedustellakseen puhujan henkilöllisyyttä. Pian tuttu ääni kuitenkin nousi esiin hänen mustinsa. perukoilta. Ei helkutti...

Eversti suuntasi katseensa meren puolelle. Tässäkin pimeydessä erotti ammusten piipuista singahtamisen synnyttämät pienet valonpilkahdukset. Kiikareita kantava komentaja torui äskeistä ampujaa samalla syöttäen ampujille tarkempia koordinaatteja.
"MITÄ HELVETTIÄ!?", eversti karjaisi kommunikaattoriinsa.
"Pahoittelumme. Eräs tykkimies erotettiin juuri virasta!" Komentajatorakka yritti puhua esimiehelleen tykkitulen läpi. "Tulimme avuksenne!  Pyydän teitä perääntymään. Tilanne on hallinnassa!"
437 pureskeli hampaitaan yhteen. Mokoma puolisokea haaska…

Kauempaa lentelevät ammukset pakottivat Ämkoon pysymään liikkeessä. Liian lähelle ennättäneet ammukset saivat tuta miekkamiehen terästä. Samalla Ämkoo kirosi puoliääneen huolimattomuuttaan. Kiivas taistelu oli sekoittanut adminin suuntavaiston siinä määrin, että tämä ei ollut ollenkaan huomannut torakan kanssa käytävän kamppailun vieneen kaksikon näin lähelle nazorakien rantatukikohtaa. Mäksä joutui tuon tuosta vilkuilemaan everstiä varmistaakseen, että torakka ei ehtisi käyttää Ämkoon hankalaa tilannetta hyväkseen.

Klaanilaisen pelko kävi todeksi everstin syöksyessä yllättäen tätä kohti. Ämkoo huitaisi kerran miekallaan 437:n suuntaan hakien samalla etäisyyttä vastustajaansa, mutta eversti kiiti päättäväisesti yhä vain lähemmäs. Silloin Ämkoo huomasi myös taivaalta syöksyvän ammuksen. Admin tiesi, että ei kykenisi torjumaan kumpaakin hyökkäystä ja tilanne vaikutti toivottomalta.


Veljeskunnan tukikohta

"MITÄ?"
Veljeskunnan ylin käskynhaltijamatoran Leiter ei ollut uskoa korviaan kuultuaan sinivihreän vakoojansa tuoman ilmoituksen. Johtajan silmät muuttuivat ohuiksi viiruiksi tummanvihreän Miru-naamion takana Leiterin miettiessä seuraavaa siirtoaan.

Asiat etenivät liian vikkelästi. Klaanilaisten mukana tullut tieto Ämkoon joutumisesta kamppailuun mystisen nazorak-soturin kanssa ei ollut liiemmin Leiteriä huolestuttanut, sillä matoran luotti vahvasti herransa taistelutaitoihin.  Juuri saapunut informaatio Ämkoon tilanteesta sai kuitenkin huolen nousemaan tummankirjavan matoranin kasvoille. Nyt oli toimittava nopeasti.

Leiter jakoi muutaman harkitun käskyn sysipimeän metsän pohjalla tehtävänantoa odottaville alamaisilleen. Häntä kuulemassa olleet organisaation upseerit katselivat hetken toisiaan ja lähtivät sitten Leiterin kanssa liikkeelle.  

Ranta

Ämkoo yllättyi nazorakin kääntyessä yllättäen yläilmoja kohti zamor-aseensa kera. Eversti ampui lähestyvää räjähdeammusta kerran saaden sen räjähtämään kappaleiksi kaksikon yläpuolella. Tumma savu leijaili hetken taivaalla ennen haihtumistaan ilmaan. Koko tilanne oli seisahtunut. Pataljoonan komentaja pystyi tuntemaan everstin katsovan häntä suoraan silmiin jopa niinkin kaukaa. Hitaasti zamorase vetäytyi takaisin everstin mekaanisen kyynärvarren sisään tehden tilaa mekaaniselle kädelle, joka laskeutui hitaasti alas. Oli hiljaista. Ämkoo tuijotti everstiä hämillään.

Eversti asetti sormensa kommunikaattorilleen, ja sääteli sen taajuutta. Komentajan vieressä olevan nazorakin sylissä pitämä radiolähetinlaatikko alkoi piippailla ja rahista.
"Huomio." Torakat kuulivat selkeästi everstinsä yllättävän tyynen äänen kommunikointilaitteen kaiuttimista. Mäksä valmistautui muiden lailla kuuntelemaan everstin sanat.
"Vetäytykää."
Ämkoon silmät laajenivat yllätyksestä.
"M-m-mutta..." komentaja sönkötti hämmentyneenä kommunikaattorin mikkiin. Eversti ei sallinut keskeytyksiä.
"Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olen saanut arvoiseni vastuksen. En aio sallia kenenkään vievän tätä tilaisuutta minulta pois."
Everstin kommentit saivat paikallaolijat hiljentymään.
"Seuraava joka edes hipaisee mustavihreää Toaa, vastaa siitä minulle."

"...Ymmärretty", komentaja puhui mikrofoniin vaimeasti. Hän viittasi kädellään Nazorakeja pakkaamaan aseensa ja vetäytymään.

"Odotahan", kuului kuitenkin yllättävä ääni Everstin pään sisällä. Torakka murahti tunnistaessaan kanavalle tunkeutuneen äänen.
"Minä kuulin, kuka sinulla on siellä", ilmavoimien komentajan ääni sanoi vakavana. 437 kääntyi nyrpeänä katsomaan kaukana taivaalla erottuvaa ilmalaivaa päin.
"En salli klaanilaisen pakenevan", 003 jatkoi tavoistaan poiketen suorastaan jäätävällä äänellä. "Jos niin käy, sinä vastaat siitä minulle."

437 murahti.

"Niin ei käy", torakkasotilas vastasi tympeänä. "Minä voitan tämän mittelön."
"Saat kamppailla yksin ainoastaan yhdellä ehdolla", ilmavoimien komentajan ääni selitti. "Pakota klaanilainen lähemmäs, jotta voimme vahtia tilannetta. Ja puuttua siihen, jos epäonnistut."
"Luuletko, että minä-" 437 aloitti, mutta linja oli jo hiljentynyt.

Ämkoo ja Eversti kääntyivät katsomaan torakkatukikohtaa päin. Aseistetut sotilasrivistöt alkoivat levittäytyä odottavan näköisinä rannalle, ja 437 tunsi itsensä suorastaan loukatuksi. Ämkootakaan tilanne ei lainkaan miellyttänyt, vaikkakin klaanilaisen syy tuntea olonsa ikäväksi oli hieman erilainen.

"Tämäkö on käsityksesi kaksintaistelusta?" Ämkoo ärähti vastustajalleen pyöräyttäen miekkaansa kerran ilmassa. "Tunnet varmaan itsesi todella ylpeäksi jos nujerrat minut satapäisen toverilaumasi avustuksella."
"Nuo eivät puutu tähän", 437 vastasi. "Pidän siitä huolen."

Taistelevan kaksikon ajatustenvaihto keskeytyi kauempaa rannalta singahtaneen valokeilan häikäistessä kumpaisenkin silmiä. Valokeilan loiste kohosi kuitenkin ylemmäs ja Ämkoo kääntyi silmiään siristellen katsomaan mistä valo oli peräisin. Admin huomasi valokeilan lähtevän yhdestä torakoiden tiedustelutorneista. Nazorakit olivat huomanneet jotain, mutta mitä?

Jossain kajahti korvia vihlova kiljaisu.

Niin Ämkoon kuin rannalle kokoontuneiden nazorak-sotilaidenkin päät kääntyivät valokeilan perässä kauempana rannan reunamalla kohoavan mäen suunnalta kuulunutta ääntä kohti. Tarkkanäköisimpien nazorakien silmät erottivat hatarasti valaistun kukkulan päällä seisovan lyhyen hahmon, mutta yksikään torakoista ei kyennyt tunnistamaan hahmoa tarkemmin. Pian rannalle asennetuista valonheittimistä loputkin osoittivat mäkeä kohti valaisten tarkemmin vihreänmustan matoranin laihan hahmon.



Leiter katseli alhaalla avautuvaa synkkää rantamaisemaa ja sitä pitkin levittäytyvää  tiheää torakkavalloitusta. Matoran levitti toisen kämmenensä kasvojensa tasalle suojatakseen silmänsä valonheitinten kirkkaalta loisteelta. Samalla Leiter kohotti toisen kätensä kohti taivasta, ojensi sen sitten alhaalla hämillään tuijottavia nazorakeja kohti ja sanoi yhden sanan.

"Hyökkäykseen."

Nazorakit katsoivat äimistyneitä mäen takaa esiin kohoavia valtavia petolintuja suurten rahien pahoinpidellessä ilmamassaa mittavilla siivillään. Taivas täyttyi raivokkaiden petolintujen kirkkaista kiljaisuista ja linnuilla ratsastavien vihreiden matoranien uhmakkaista sotahuudoista. Leiter katseli kuolemanvakavana kolmenkymmenen luottolentäjänsä perään ja kääntyi sitten kadotakseen mäen takana odottaviin varjoihin.

Nazorakit karjuivat ja tulittivat taivaalla kiitäviä vihollisiaan samalla kun petolintuparvi hajosi useampaan pienempään muodostelmaan. Tätä kaikkea katseellaan seuraava Ämkoo kirosi itsekseen palauttaen katseensa sitten takaisin ensisijaiseen viholliseensa. Miekkapaholainen ei pitänyt lainkaan Leiterin suunnitelmasta, sillä veljeskunnan huomaamaton perääntyminen Klaanin saarelle oli Ämkoolle ensisijaisen tärkeää. Klaanilainen kuitenkin ymmärsi mitä Leiter oli arvatenkin ajatellut, ja olihan yllätyshyökkäyksen avulla voitettu aika tilanteen huomioiden tervetullutta.

Veljeskunnan tukikohta

Rannalla aloitettiin juuri hyökkäys. Tavoitteenamme on ostaa heille ja Ämkoolle sen verran aikaa, että pääsette kaikki ehjinä sukellusveneelle", sinivihreää Hau-naamiota kantava muuten vaaleanvihreä veljeskuntalainen selitti kollegalleen. "Ilmoita klaanilaisille, että aikaa ei ole hukattavana. Heidän tulee kuljettaa kaikki ensisijainen materiaalimme rannalla odottavaan alukseensa niin pian kuin mahdollista. Johtaja komensi kaikki tänne jääneet taisteluyksiköt auttamaan klaanilaisia evakuointitehtävässä."

Hau-kasvoisen matoranin kumppani nyökkäsi ja lähti viemään viestiä veljeskuntaa auttaville klaanilaisille. Matoran eteni juoksuaskelin, sillä aikaa ei ollut hukattavana.

Rantametsä

"Ibra, Raham, Amel", lausui Leiter päästyään mäen takana alkavan metsän reunalle. Metsän kätköistä pyörähti salamannopeasti esiin kolmen vihreänkirjavan matoranin ryhmä. Kukin Rau-kasvoisista sotureista polvistui rutiininomaisesti johtajansa eteen.

"Menkää mukaan. Tyyli vapaa, kunhan aiheutatte mahdollisimman paljon kaaosta."

Ibra ja Raham myhäilivät omahyväisinä. Jopa Amelin kasvoilla käväisi hetken ajan ilkikurinen hymy. Matoranit nousivat ja lähtivät sitten juoksemaan rivissä taistelukenttää kohti. Mäen päällä kolmikko kuitenkin tarttui toisiaan käsistä ja sekunnin ajan aamyön pimeydessä kirkkaana välkkyneen vihreänkeltaisen välähdyksen jälkeen matkaa taittoikin vain yksi hahmo.

"Otlek", Leiter jatkoi käännyttyään takaisin metsän puoleen. Veljeskunnan uskollinen jousimies nousi esiin pensaikosta nuoliyksikkönsä kera.
"Sinä ja muut jousimiehet kierrätte torakkavalloituksen toiselle puolelle. Ranta on täynnä puurakenteita. Tulinuolet ovat siis sallittuja. Antakaa myös Ibrahamelille suojatulta, jos vain voitte."
"Teemme parhaamme", Otlek vastasi kumartaen kevyesti. Sitten matoran lähti joukkoineen kiertämään taistelukentän toiselle puolelle ystäviensä kera. Leiter katseli tovin jousimiestensä perään, laski sitten katseensa ja katosi pimeän metsän suojiin.

- - -

Ämkoon energiakäsi leimahti kuin punaisiin liekkeihin miekkapaholaisen ottaessa vastustajansa raivokkaan iskusarjan vastaan miekallaan. Myös eversti oli kiskaissut teräaseensa uudemman kerran esiin ja terien mahtipontinen kalina säesti kauempaa kuuluvia huutoja ja räjähdyksiä.

"Sinun joukkojasi?" Eversti uteli iskiessään samalla miekkansa Ämkoon olkapäätä kohti. Klaanilainen kyyristyi, heitti itsensä taaemmas ja huitaisi sitten kolmesti nazorakia kohti pysäyttäen tämän etenemisen. Kysymykseen Ämkoo vastasi kuitenkin vain kevyellä virneellä. Torakka tuhahti ja jatkoi kiivasta hyökkäystään.

- - -

Raskaalla ilmatorjuntasingolla varustautunut torakkavalloituksen reunamilla seisova jämäkkä torakkasotilas tiiraili kiivaasti taivaalle vaihtaen tuon tuosta tähtäyskohdettaan. Nazorak ei tahtonut tuhlata viimeistä ammustaan, mutta taivaalla suunnattoman suurella nopeudella viuhuvat petolinnut olivat koostaan huolimatta epävarmoja maaleja. Torakka nielaisi, latasi aseensa väkevällä liikkeellä ja valmistautui ampumaan.

"Hei sinä, naamassasi on jotain."
Nazorak kääntyi miltei Toan pituisen puhujan puoleen vain saadakseen kaksi terävää vihreää sormea suoraan silmiinsä. Karjuva nazorak pudotti aseensa ja lyyhistyi vaikertaen maahan vihreän matoran kaitan eteen.
"Nimittäin TUSKAA!!" Ibrahamel nauroi ja kiskaisi selässä kantamansa ketjusirppinsä esiin. Sitten matoran kaita singahti juoksuun väistellen samalla taivaalta putoilevia ammuksia ja lentoromua.

[spoil][/spoil]

Bloszar

Bio-Klaani, Kahvila

Kolme Matorania istuivat Kahvilassa, juttelemassa. Jokainen oli eri Matoran-kylistä, joissa Die Tärtä oli vieraillut. Kylät voisi korjata, mutta silloin Merirosvot hyökkäisisivät uudelleen. Olisi aika tehdä asialle jotain.

Keltainen Po-Matoran istui keskimmäisinä. Hänellä oli keltainen Hau naamionaan, ja hänessä oli vihreän värejä. Hän oli aika pieni muihin Matoranien verrattuna, mutta vaikutti älykkäältä.

Vasemmalla istui Ko-Matoran, joka oli suurempi kuin kaksi muuta Matorania. Hänellä oli valkoinen Miru naamionaan ka piti kädessään pientä tikaria. Hän oli vihaisen oloinen ja hänen toisessa kädessä näytti olevan todella paha arpi.

Oikealla istui Fe-Matoran, jonka naamiona oli harmaa Komau. Hän oli keskikokoinen ja piti käsissään pientä laitetta. Hänellä oli oikeassa kädessä kaksi mekaanista sormea ja vsen jalka oli kokonaan mekaaninen.

"Emme voi antaa merirosvojen hyökkäävän enää. Menetimme taas arvokkaita tavaroita ja heti kun korjaamme kylämme, ne piraatit hyökkäävät uudestaan. Mutta kylät pitää korjata", keskimmäinen Po-Matoran sanoi.

"Vel hyvä, voimmehan tehdä ansan. Vai mitä mieltä sinä olet Hyg?" oikealla puolella istuva Fe-Matoran kysyi.

Vasemmalla puolella istuva Hyg-niminen Ko-Matoran näytti pitävän ajatuksesta. "Sopii minulle, mutta minkälaisen? Ja pyydämmekö Klaanilaisia apuun?"

"En tiedä Hyg. Ehkä meidän pitäisi pärjätä omillamme. Klaanilaisilla on kiireitä sen hyökkäyksen jälkeen ja kun on niitten kristalli-juttujen hakua jne. Ehkä annamme vain heidän olla. Emme me voi pyytää Klaanilta aina apua. Kyllä me pärjäämme", Vel sanoi.

"Hyvä on. Mutta mikä se ansa on? Minkälaista sinä suunnittelet Kjotr?" Hyg kysyi ja näytti olevan entistä kiinnostuneempi asiasta.

"En ole tullut vielä siihen vaiheeseen. Katsos, piraatit tietävät kyllä aika paljon ansoja. Joten mitä käyttäisimme?"

Kolmikko hiljeni ja katsoivat toisiaan. Pian heidän taakseen tuli joku henkilö. Kukaan ei ollut nähnyt häntä aiemmin.

"Minä voin auttaa teitä", hän sanoi.

Kolmikko katsoi jälleen toisiaan ja antoivat hänelle tilaa. Nelikko aloitti sitten suunnittelun.

Makuta Nui

Jake

Klaanin pääkatu, merirosvokapakka

Punamaskinen kädetön Matoran, jolla oli puujalka avasi kapakan oven.

"Yarr. Onko Jardirt täällä?", Notfun kysyi.

"Yarr.. Dirt..?", Kapakoitsija ihmetteli.

"Yarr. Dirt.", Notfun vastasi.

"Yarr. Tuolla nurkassa. Enemmän humalassa kuin sinä", Kapakoitsija kertoi.

Piraatti nilkutti puujalallaan ärtyneenä kohti nurkkapöytää. Kun hän oli pöydässä, hän löi Jardirtia rommipullolla päähän. Erittäin kovaa.

"AAAAAAHHH, Mitä sinä teet, se en ollut minä!", Jardirt kiljui.

"Missä minun jalkani, miehistöni, ja laivani?", Notfun ärjyi.

"En tiedä. Joku vei sen. Heräsin tästä kapakasta. Äsken. Olen umpihumalassa. En ollut kun nukahdin. Siitä jo kauan", Jardirt selitteli.

"Vai niin.. Me hankimme uuden miehistön. Nyt", Notfun sanoi.

"YARRR, Kaikki kanssaelijäni, kapteeni Notfun etsii miehistöä! Ilmoittautua voitte auringonnousuun mennessä tämän kapakan yläkerrassa", Notfun huudahti, maksoi kapakoitsijalle, ja käveli yläkertaan.

Blezer

Tie Klaanin linnoituksesta pohjoiseen.



Matoran käveli hitain, laahustavin askelin soratietä pitkin. Hän oli allapäin sekä samalla suuttunut.
”Minä kyllä pystyn siihen... On pakko... Pakko todistaa, että kykenen...” Matoran puhui puille ja tähdille. Puro solisi kauniisti tienvieressä, mutta yläjuoksuun se muutuisi pian koskeksi. Sen saattoi jo kuulla. Aina vain askel askeleelta hän lähestyi koskenkuohuntaa kunnes eteen akukesi risteys.

Risteyksestä käännyttyään metsä alkoi olla jo niin tiheä ettei kuu paistanut enään oksien läpi. Matoranin oli pakko kaivaa repustaan valokivi. Se oli aika pieni, mutta sen valo riitti näyttämään tien. Matoran tärisi hieman
”Pystyn siihen... Pystyn menemään sinne... Pystyn todistamaan ettei se kummittele! Samalla voin hakea sen kirjan!” Hän suggestoi itsensä päätäväiseen tilaan, mutta oli silti todella peloissaan. Matoran otti pitkiä harppauksia kohti soratien toisessapäässä, metsän keskellä olevaa taloa. Talossa paloi valot ja piipusta nousi savu.
Tämä sai Matoranin rauhoittumaan hieman.

******



Talon ruskea, puinen ovi oli kullattu ja siinä luki Korpin Kievari.
Matoran veti syvään henkeä ja kolkutti oveen. Yllätyksekseen ovi avautui pelkän koputuksen voimasta. Hän astui sisälle hiljattain korjatun näköiselle laudoitukselle. Juuri silloin hänen takaansa ulvahti tuuli joka sammutti kaikki kievarin valot. ” Sesesses-SE oli vain ilmavirta... Ehehei tääällä kummittele.” Matoran kuiskutteli itselleen hiipiessään kievariin sisälle.

Hän piteli valokiveään todella tiukasti käsissään. Jokainen askel tuntui ikuisuudelta hänen edetessään kohti keittiötä. Päästyään määränpäähänsä hän huomasi portaat. Portaiden alapäässä hohkasi jotain. Sininen hehku houkutteli Matorania ja tämä lähti hiipien kohti portaita loppupelissä päätyen niiden alapäähän.

Kellarissa oli pölyistä, tunkkaista, Mutta onneksi valoisaa. Sininen valo loisti huoneen nurkasta.
Matoran käveli hohtoa kohti. Vasta päästyään lähelle valonlähdettä hän tunnisti sen.
Hohde lähti paksusta kirjasta. Se oli koristeltu metallein ja sen kannessa oli jonkin sortin riimu. Tätä Matoran ei osannut tulkita itse, mutta oli varma siitä, että se kertoi jotain kirjan sisällöstä.
”Aukeisit nyt...” hän tuhisi kirjalle yrittäessään tuskaisesti avata sitä tuloksetta.

Guardian

Pieni luoto
Ilmaraptori 1



Toinen auringoista oli nousemassa. Sen punertava valo paistoi horisontista ja alkoi jo häikäistä pienellä luodolla lojuvan ilma-aluksen matkustajia. Viidessä hahmossa oli havaittavissa pientä väsymystä minimaalisten yöunien takia.
Metalli kalahteli ja hiki virtasi, kun onu-matoran Ontor ja tämän toveri Ternok paiskoivat pienillä lapioilla innokkaasti hiiliä tuliseen pätsiin. Kohta tulikuuma höyry suihkusi, kun rautaisen konelinnun moottori kehräsi Muakan lailla.
Keetongu makasi ilma-aluksen valtavan siiven päällä tehden viimeisiä varmistuksia. Keetongu nyppäsi muutaman naulan hampaidensa väleistä ja nuiji ne kiinni siipeen. Kuka tahansa muu olisi saattanut tarvita vasaraa.
Guardian käveleskeli luotoa pitkin käsissään koko joukko aluksen hansikaslokerosta kaiveltuja karttoja. Sininen skakdi tiiraili taivaan tähtien kosmista tuiketta ja auringon noususuuntaa. Sitten hän teki muutamia merkintöjä karttoihin sulkakynällä. Arvio luodon sijainnista alkoi tarkentua.
Makuta Nui puolestaan istuskeli kivellä ja keskittyi tuijottelemaan horisonttiin. Kun kiveä, sen päällä istuvaa makutaa ja hyvin tyyntä mertä katseli, olisi voinut luulla ajan pysähtyneen täysin. Kukaan ei tiennyt, mitä makutan mielessä liikkui. Olennon puhtaan punahehkuisten silmien hohdossa oli pieni hippunen ikiaikaista viisautta ja hetkellisiä välähdyksiä mielestä, joka oli maksanut järkensä vain nähdäkseen totuuden.

Monen tarkistuksen jälkeen alus alkoi näyttää jo lähtövalmiilta. Tulikuumana hehkuva moottori lämmitti aluksensisäistä ilmaa. Höyry suihkusi aluksen takaosasta kuin kuumasta lähteestä. Sähköjärjestelmät napsahtivat varoittamatta päälle ja tuulilasinpyyhkijät näyttivät ilman erillistä komentoa, mihin pystyivät.
Aluksen kaikkien sisäänkäyntien sulkeuduttua viisihenkinen miehistö asettui paikoilleen lentoonlähtöä varten. Makuta Nui rojahti tuolille silmissään iloa. Vaikka istuin ei ollut varsinaisesti mukava, se ainakin peittosi juomatelineen.

Lopulta Keetongu asettui aluksen ohjaamoon valtavalle tuolilleen. Keltainen jättiläinen henkäisi syvään tyytyväisenä ja puristi siirtolohkaremaisen kouransa suuren vivun ympärille.
Nopea ja väkevä riuhtaisu laukaisi Ilmaraptori 1:n peräosasta valtavan höyrypilven, joka peitti kokonaan pienen luodon alleen ja pelotteli sillä asustavat merilinnut kirkuen lentoon.
Valtavan lähtölaukauksen räjähdettyä ilmoille Ilmaraptorin pohja halkoi hopeisen meren pintaa kymmenien sekuntien ajan. Sitten se nousi.

Valtava alus nousi kymmeniä metrejä sekunneissa. Se lähestyi taivaan ja ulkoavaruuden rajaa hitaasti mutta varmasti elegantissa kaaressa. Aluksen takaa pohjoisesta nouseva ja meren ja taivaanrannan oranssiksi värjäävä aurinko alkoi myös tavoittelemaan taivaita. Käytännössä pilvetön oranssi taivas oli aivan omanlaisensa näky.
Kestäisi vielä kaksi tuntia ennen kuin toinenkin aurinko nousisi horisontista.

"Hyvät matkustajat", Keetongu sanoi veikeästi aluksen nousun tasoituttua. "Voitte irroittaa turvavyönne."
Guardian hymähti. "Hei, pirun hyvää jälkeä tunnissa", sininen skakdi sanoi siirtäen katsettaan aluksen nurkasta toiseen. "En olisi välttämättä uskonut tämän edes lentävän enää."
"Pikku kaverit tekivät parhaansa", Keetongu sanoi näyttäen vasemman kätensä peukulla taaksepäin. Guardian ja Makuta Nui kääntyivät ja näkivät, kuinka Ternok ja Ontor kuorsasivat äänekkäästi penkeillään. Ternokin pään alle tyynyksi kelpasi näemmä jopa Ontorin jalka, kun Ontor taas roikkui paljon isommalle olennolle tarkoitetun istuimen käsinojalla. Ainoa, mikä esti häntä rojahtamasta alas tuolilta oli Ternokin painavan pään tuoma tasapaino. Ontor nukkui kuorsaten suu auki, kun Ternokin hengitys taas rahisi flunssaisesti. Näyssä oli jotain huvittavaa.

"Kääpiöt saavat nukkua aivan rauhassa", Keetongu sanoi hymyillen, "ei matkaa taida enää kauan ollakaan."
"Ei arvioideni mukaan", Guardian sanoi sormi kartalla. "Koska auringot nousivat tulosuunnasta, kuljemme etelään. Arvioisin, että olemme Steltin lähellä."

"Pysyttäisinkö kaukana sen ilmatilasta?" Makuta Nui sanoi vainoharhaisesti. "Minulla on siellä... vanhoja ystäviä."
"Ystäviä kuten se makuta torakkapesissä?" Keetongu kysyi varoen.

"Ei, ei ollenkaan samanlaisia", Manu sanoi nojaten syvälle tuoliinsa ja ristien sormensa. "Nämä tyypit minä vain murhaisin."
Guardian päätti jättää kysymättä, mitä Manu halusi Abzumolle tehdä.

Keetongu hymyili ja kiihdytti alusta. Ilmaraptori halkoi taivasta niin sutjakasti ja tasaisesti, että oli entistä vaikempaa uskoa, että se oli kone. Höyrymoottorin voimakasta ääntä lukuunottamatta alus tuntui valtavalta linnulta.
Guardian nojasi aluksen seinään ja katsoi ulos ikkunasta. Aallot liikehtivät rauhallisesti ja linnut lensivät matalalla. Aamu oli kaunis, mutta se ei poistanut pientä epävarmuuden tunnetta, joka vaivasi koko kolmikkoa. Se oli epävarmuutta siitä, että tilanne ei olisikaan täysin hallinnassa. Se oli tietämättömyyttä siitä, mitä Klaanille olisi voinut tapahtua niinä kahtena viikkona, jotka tämä matka oli kokonaisuudessaan vienyt.

Ternok ja Ontor nukkuivat autuaan tietämättöminä.
Hyvä, että toiset osaavat rentoutua, Guardian ajatteli.

The Snowman

[+] Spoiler

Riemuitkaamme Riemusta, hän kirjoitti tästä muutaman pitkän ja työteliään kohdan ja löysi mahtavan musiikin. Eli iso kiitos.

Matoro TBS

SS Rautasiipi

Matoro kirosi sitä, ettei hänellä ollut harppuunaa. Laukauksia satoi jatkuvasti sen pöydän suuntaan, jonka takana hän, Suga ja Lignok makasivat.
Aikaa kului pelottavan monta sekuntia. Torakat vain ampuivat.
"Lukitustulta. Ne haluavat, ettemme pääse pois täält", Suga sanoi. Kranaatti lensi nopeassa kaaressa kohti heitä, mutta Matoro onnistui iskemään sen ionikatanansa lappeella takaisin. Kuului sähköinen räjähdys ja torakkapoppoo iskeytyi kovaa maahan.
Hetkessä Toat ja matoran olivat ylhäällä ja ihailivat yhden kranaatin tekosia. Koko torakkajoukko oli tajuttomana maassa ja metalliovi kasan takana oli auki.

Kolmikko napppsi nopeasti ylimääräistä aseistusta. Lignokille nazorakien kiväärit olivat liian suuria, joten hän otti zamor-pistoolin sekä kranaatteja. Summerganon otti kaikkea mahdollista kiinni haarniskaansa. Matoro pujautti Zamorpistoolin vyöhönsä sellaisin ottein, joista saattoi päätellä hänen käyttäneen pistooleja aikaisemminkin.

"Ikävä tilanne, koko porukka hajaantuneena. Yritetään löytää toiset", Summerganon sanoi.
"Etsitään rauhallinen paikka josta voin käyttää naamiotani", Matoro vastasi.

Tällä kertaa joukkio kääntyi eri suuntaan seuraavan käytävän risteyksestä. He päätyivät ilmeisesti aluksen aivan reunimmaiseen käytävään, sillä vasen seinä oli täynnä kuusikulmion muotoisia pitkänomaisia ikkunoita, joista avautui näkymä aavalle merelle.

Yhtäkkiä ovi käytävän päässä avautui ja joukko Nazorakeja ilmestyi näkyviin.
"Pudottakaa aseet, kädet ylös", etummainen Laivaston nazorak määräsi heiluttaen upseerinpistooliaan. Takimmaiset nazorakit osoittivat kiväärein klaanilaisia.

Toat katsoivat toisiaan ja pudottivat aseensa. Summerganonin hymy kuitenkin viittasi siihen, että he eivät olleet antautuneet.
Nazorak-upseeri miehineen lähti kävelemään kohti klaanilaisia.
"Pakoyritys aluksella, jolla on satoja sotilaita? Keitä te oikein kuvittelette olevanne?" torakka puhui ivalliseen sävyyn.

"Olemme Klaanilaisia", Suga vastasi, ja koko nazorak-osasto räjähti.

Hän oli potkaissut maahan muiden aseiden mukana pudottaman kranaatin täysillä ovella odottavaa joukkiota kohti.
"Ja Klaanilaiselle täältä pakeneminen ei ole temppu eikä mikään", Matoro sanoi ja heitti niskalenkillä toisen torakan maahan. Upseeri tempaisi miekkansa, mutta Matorokin sai maasta oman katanansa. Miekat iskeytyivät toisiaan vasten.
Harvat elossa olleet nazorakit ottivat lähitaisteluaseet ja syöksyivät taisteluun. Summerganon nappasi aseensa maasta. Valkoinen toa syöksyi miekka pystyssä kohti nazorakeja, jotka torjuivat vaivoin jään toan pitkittäisen, voimakkaan iskun. Seuraavaksi Summerganon väisti yhden miekanlyönnin ja koukkasi omalla katanallaan kahdelta torakalta aseet pois. Toinen torakoista lensi kaaressa ikkunalasin läpi mereen ja toinenkin sai tuta Summerganonin nyrkin.

Matoron miekkailutaidot olivat selvästi paremmat kuin nazorak-upseerin. Jään toa löi ionikatanallaan, ja nazorak torjui iskun vain vaivoin. Matoro aloitti uuden iskusarjan, joista yksi lopulta iski miekan nazorakin käsistä. Matoro tönäisi vastustajansa seinää vasten ja potkaisi tätä polvilumpioon. Torakka kaatui maahan kivusta ulvoen.

Polvilumpioon potkaisu on hieno tainnutusmenetelmä, Jään Toa ehti ajatella.

Lignok tulitti kahdella zamor-pistoolilla alati väheneviä nazorakeja. Torakoita kaatui nopeaan tahtiin ja pian dynaaminen trio oli hoidellut koko joukon.

"Joo, tämä on ihan niinkuin Xialla", Matoro sanoi ikäänkuin purkaakseen tilanteen. Ei kestänyt kauaa ennen kuin kaksikko oli taas liikkeellä.

Tronie

SS Rautasiipi


Positronie tanssi hassussa konehuoneessa, johon sankarikolmikko oli jumittanut itsensä. "Onko tässä huoneessa ikkunaa?" Kysyi Kala mietteliäänä. Bloszar ja Ruki kääntyivät hänen puoleensa ja mutisivat jotain kielteistä. Tronien hymy laski hieman, mutta sitten hän keksi. Kala sulki silmänsä ja rupesi käskyttämään akvaariotaan. Siinä samassa pienehkö ohjus ilmestyi ja lensi seinää päin. "YAY! Nyt meillä on ikkuna."

Ruki katseli hämmentyneenä tapahtunutta. Mistä lähtien akvaariokaloille on annettu ohjuksia? Bloszar taasen piti tätä hyvin tavallisena. Edes hän ei tiennyt vielä, mitä kaikkea tuosta pienestä akvaariosta voisi löytyä.

"Tronny, pystyisitkö sinä löytämään toiset?" Kyseli Blozi.
Kala avasi silmänsä, teki voltin ja katseli Toaa väärinpäin.

"Kyllähän minä." Kuului telepaattinen vastaus, joka tuntui
tulevan kaikkialta, sekä ei mistään. Positronie sulki jälleen silmänsä ja alkoi huomattavasti hohtamaan kirkkaammin kuin ennen. Hän oli saanut yhteyden Matoroon.

Ringring, Kuuleeko Matoro? Kuuntelen.
Matoro hätkähti pimeydessä. Hän katseli ympärillensä, mutta tullessaan tulokseen, että hänen lähellään ei ollut hyperaktiivisia kaloja, vastasi hän mielessään. Tronie?
Minäpä minä. Kuului aina niin iloinen telepaattinen ääni.
Matoro varmistui siitä, että kyseessä oli Tronie. Missä olette?
Huoneessa, joka on täynnä murskaimia. Minä pidän murskaimista.
...
Miksi siellä on murskaimia. Pääsettekö sieltä itse vai pitääkö tulla auttamaan? Matoro pyysi mielessään: Olen Sugan kanssa... siivouskomerossa.
Tai saattavathan ne olla myös mäntiä ainakin niin tuossa lukee. Mietti Tronie, mutta hätkähti hereille ajatuksistaan ja vastasi:
Siivouskomerossa? Voimme tulla sinne. Ja muistathan pitää ikkunaa silmällä.
... mitä sinä tuolla tarkoitat?

Silloin räjähti lähistöllä oleva ikkuna pienehkö ohjuksen voimasta. Positronie oli räjäyttänyt toisenkin reiän laivan kylkeen.

***

7304 oli kuullut räjähdykset ja käski pari miestään tarkistamaan tilanteen.

"Älkää jättäkö yhtään henkiin. Tappakaa kaikki jos on pakko", torakka sanoi. Muut torakat tekivät kunniaa ja lähtivät juoksuun.

***

Blozi kuuli torakoiden äänet ja otti pienen laatikon esiin. Se oli todella pieni, ehkä noin sormenpään kokoinen.

"Tällä hoiten nuo torakat", Tulen Toa sanoi.

"Se on laatikko. Laatikko. Miten me muka sillä hoitelemme nuo torakat?" Ruki kysyi.

Blozi avasi varovasti laatikon kannen ja samassa kuului pienen pieni poksahdus ja tuli esiin vähän savua. Savun laskeuduttua Ruki huomasi Blozin käsissä olevan ampuma-ase.

"Vanha Zamor-plasmakanuunani. Olenkin kaivannut sitä", Tulen Toa sanoi.

Silloin oven takaa kuului ääniä. Torakat olivat löytäneet heidän piilonsa.

"Ööh, Tronie? Miten me tuonne ikkunalle pääsemme?" Ruki kysyi Tronielta, joka oli lennähtänyt takaisin.

Blozi pohti asiaa ja nosti maasta paksun köyden, joka saattaisi kestää heidän painon. Hän ojensi sen Kalaisalle kumppanilleen, joka lensi nopeasti kiinnittämään

Mutta silloin ovi räjähti ja n. tusina Nazorakeja saapui paikalle. Toa aloitti ampumisen. Monia ammuksia, jotka oli tehty Zamor-palloista osui torakoihin. Kahdella oli erityinen haarniska, joten ne eivät kärsineet vahinkoja toisin kuin muut.

Silloin Ruki sitoi köyden kiinni erääseen jumittuneeseen mäntään ja rupesi kiipeämään köyttä pitkin. Tulen Toa pidätteli torakoita hetken aikaa, mutta ei kestäisi kauaa. Kahden Nazorakin, jotka olivat ainoana hengissä, oli haarniskaan ei saanut millään vahinkoa.

Torakat ottivat miekat esiin ja potkaisivat silloin Tulen Toaa. Hän ei lentänyt kauas, mutta Nazorakit saivat hyvän tilaisuuden päihittää hänet miekoillaan. Bloszar ei pystynyt ampumaan, torakat olivat liian lähellä.

Ruki oli kiivennyt jo kohtalaisen pitkälle, mutta silloin pari torakkaa jättivät Bloszarin ja lensivät räjäytetystä seinästä merelle Veden Toan kippuun.
"Ette pääse elävänä pois täältä. Pidämme siitä huolen", toinen torakoista sanoi mielipuolisella äänellänsä. Ruki yritti pysyä tasapainossa ja vältellä Nazorakeja parhaansa mukaan. Se osoittautui mahdottomaksi.

Ruki oli jo menettämässä toivonsa, mutta silloin kaksi Jään Toaa astuivat esille ja käyttivät elementaalivoimiaan jäädyttääkseen lentävät nazorakit, jotka putosivat kylmään mereen.

Summerganon ojensi kätensä Toalle ja auttoi hänet räjäytetystä ikkunasta sisälle.

Mutta mitä oli tapahtunut Bloszarille?

Meri, Die Tärtä


Muuan pitkä Veden Toa, Laagras (joka oli myös yksi Anonymmelin Toa-tiimin jäsenistä) käveli kannella, jossa taistelu alkoi päättyä.

Siellä siivottiin paljon. Paikkoja kunnostettiin ja kuolleita ruumiita, joita oli yllätykseksi vain viisi, heitettiin mereen. Laagras katseli mastoa. Siinä eräs Tulen Toa sulatti Aerikin tekemää jäämäkeä. Kukaan Tärtäläisistä ei ollut kovin tyytyväinen. Kapina ei ollut koskaan hyvä asia, vaikka voitto tulisikin.

Laagras meni kannen alle. Paikka oli aika huonossa kunnossa. Seinissä oli reikiä, monet siellä olleet tavarat oli poltettu tai rikottu. Kannen vasen puoli oli selviytynyt kaikista parhaiten ja siellä Anonymmeliä leikattiini. Hänen jalkansa oli joutunut kuolioon, koska luodissa oli jonkillaista myrkkyä. Maan Turaga ei näyttänyt ilmeillään kivun merkkejä, mutta silti kaikki tiesivät, kuinka tuskalias tilanne oli.

Eräs Tärtäläinen leikkasi Anonymmelin jalan pois ja laittoi tilanne puujalan. Hän ei ollut ilmoittanut asiasta kenellekään. Muut katsoivat häntä ihmeissään, ja silloin Anonymmeli nousi.

Silloin tyrmäävää kaasua sisältävä pullo lensi huoneeseen ja hajosi lattialle. Viimeiset kaksi kapinallista, joita ei oltu vangittu juoksivat kaasunaamarit päässään ja sieppasivat Kapteenin panttivangiksi. Tärtäläiset olivat yksitellen kaatuneet maahan.

Kaikki, paitsi Laagras, joka oli ottanut seinästä kaasunaamarin. Hän lähti kapinallisten perään, jotka hyppäävät pois laivasta, tajuton Anonymmeli mukanaan. Laagras juoksi katsomaan meren ääreen ja huomasi, että kapinallisilla oli moottorivene.

Un-Tak oli lähistöllä. Laagras juoksi hänen luokseen.

"Kuule, tarvitsen apua. Kapinalliset sieppasivat Anonymmelin", Laagras sanoi.

"Hyvä on. Seuraa minua", Un-Tak sanoi.

Laagras seurasi Un-Takia kannen alle. Le-Matoran otti avaimen esiin ja avasi sillä metallisen oven, jota Laagras ei ollut ennen nähnyt. Siellä oli moottorivene, joka oli todella hyvässä kunnossa.

"Tämä tässä on Die Pira, minun moottoriveneeni", Un-Tak sanoi. "Vain minulla on avaimet tähän oveen. Edes Anonymmeli ei tiedä tästä, joten pyytäisin, ettet kerro hänelle."

Laagras nyökkäsi. "Miten saamme tämän pois veneestä?"

Un-Tak hyppäsi Die Piraan, Laagras samoin. Le-Matoran painoi nappia, jolloin puinen seinä avautui ja meri näkyi.

"Vau. Onko tämä Die Piran venetalli? Tai mikä lieneekään", Veden Toa kysyi.

Un-Tak nyökkäsi ja käynnisti veneen. Se lähti pihalle aukosta ja samalla puinen ovi sulkeutui. Laiva meni siitä juuri ja juuri.

Kaksikko lähti seuraamaan kapinallisia. Un-Tak rupesi ampumaan niitä raketeilla, kun heidän vene alkoi näkyä.

Kapinallisten johtaja nousi pois ohjaajan paikalta ja otti ison tykin esiin ja alkoi ampua. Laagras rupesi käyttämään Veden elementaalivoimiaan ja torjui niillä ohjukset. Un-Tak vastasi tuleen raketeillaan ja räiskintä alkoi.

Kapinallisten moottoriveneen ohjaimissa oleva tärtäläinen yritti päästä eroon Le-Matoranista ja Veden Toasta. Hän ei kumminkaan onnistunut, koska Un-Takin raketit estivät häntä kääntymästä. Pian alkoi sataa ja ukkostaa.

Un-Tak kuiskasi Laagrasille jotain ja Veden Toa hyppäsi veteen.

Kapinalliset alkoivat tulittaa vettä, jolloin Un-Tak ampui isoimman rakettinsa, joka osui suoraan kapinallisten johtajaan, joka kuoli heti.

Laagras silloin nousi vedestä, otti Anonymmelin mukaansa ja ui takaisin Die Piralle.

Un-Tak ampui kaikki rakettinsa kapinallisten veneeseen. He väistivät ne, mutta silloin Laagras käytti Veden voimiaan ja hukutti kapinalliset.

Le-Matoran ajoi takaisin Die Tärtälle ja asetti veneensä samalla paikalle. Kolmikko nousi ja menivät kannelle. Anonymmeli oli yhä tajuton. Laiva alkoi palata alkurutiineihin, mutta paljon pienemmällä miehistöllä.

SS Rautasiipi



Blozi katsoi torakkaa. Hän huomasi sen haarniskan ja ajatteli, miten voisi voittaa tuon. Sillä oli paksu miekka, joka varmasti pystyi torjua Kivinuijan iskut. Samalla Nazorak ampui häntä jollain laitteella.

Blozi tunsi jotain. Hän ei pystynyt käyttämään elementtivoimiaan. Nazorak silloin juoksi häntä kohti ja aloitti hyökkäyksen. Hän huitaisi Toaa miekallaan ja samalla potkaisi. Molemmat iskut osui ja Toa kaatui.

Nazorak katosi häntä ja valmistautui lopettamaan tämän. Samalla toinen torakka, jonka Blozi oli tainnuttanut, heräsi ja otti oman miekkansa esiin. Hänkin valmistatui lopettamaan Toan.

Bate silloin kamppasi toisen torakan, ja löi toista kivinuijallaan. Hän nousi ja lähti köyden luo. Toinen Nazorak, jonka hän oli kampannut, sai Toan jalasta kiinni ja heitti hänet seinään.

"Vaikka 7304 sanoi, että meidän pitäisi tappaa kaikki, minusta voisimme ottaa tämän vangiksi, eikö niin 9876?" toinen torakoista sanoi.

"Se kuulostaa hyvältä 9877. Voimme tehdä hänelle mitä vain", toinen vastasi ja huitaisi miekallaan Baten ruumista. Isku oli kova ja samalla toinen torakka löi häntä päähän jonkinlaisella rautanyrkillä. Torakat alkoivat nauraa, kun Toaa rupesi huippaamaan.

Blozi ei jaksanut kuunnella tuota, ja löi kivinuijallaan toisen torakan tajuttomaksi.

Toinen torakka silloin löi miekallaan Toaa, joka torjui sen Kivinuijallaan. Hän samalla potkaisi Nazorakia ja löi nuijallaan päähän. Isku oli niin kova, että torakan pää kirjaimelisesti räjähti. Silloin Bate meni köyden luo ja alkoi kiivetä. Kylmä meri-ilma tuntui ikävältä, mutta Tulen Toa kesti. Kesti köyden toiseen päähän asti ja pystyi kiipeämään räjäytetystä ikkunasta. häntä alkoi taas pyörryttämään.

"Pakko... löytää muut..." Bate ehti sanoa, ennen kuin pyörtyi.

Troopperi

SS Rautasiipi
Troopperi juoksi pitkin teräsliuskaa kohti tuota Klaanilaisten rauhallisen matkan keskyttänyttä Nazorakien ilma-alusta. Hän siirtyi suureen halliin, jossa oli hämärämpää kuin ulkona, katossa oli pitkiä lamppuja. Hän puikahti erään laatikon taa, jossa oli varoituskylteistä päätellen karhuhai, tai iso kasa räjähteitä. Troopperi arvioi jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä laatikko ei näyttänyt vedenpitävältä, ja toiseksi, hän ei kuullut sisältä mitään ääniä. Torakoita käveli ympäriinsä, joku joukkio juoksi erääseen hallin Troopperista katsoen vasemmassa laidassa olevasta ovesta. Eräällä korokkeelle seisoi jokin työläistorakoiden johtaja, joka viittoi käskyjä laatikoita siirteleville tavan työläisille. Samalle korokkeelle kiipesi eräs upseerinnäköinen torakaa: hänellä oli musta uniformu, jossa oli, kuten asiaan kuului, vähintään muutama kunniamerkki, ja hänellä oli hihoissa kolme valkoista rengasta. Tyypin päässä oli hieman huonosti valmistettu valkea lakki. Tämä alkoi elehdinnästä päätellen selittämään jotain työnjohtajalle. Ikävän näköisesti molemmat virnuilivat suoraan Troopperin laatikkoa kohti. Hän ajatteli saavansa pian hallillisen torakoita kimppuunsa, mutta pian hän tajusi pelkonsa vääräksi. Eräs trukki tuli vain häntä kohti. Troopperi siirtyi aivan laatikon vieressä olevan muutaman samanlaisen laatikon pinon taa. Yllättäen kuului rymähdys, ja vaistonvaraisesti hän hyppäsi laatikoiden takaa syrjään. Ikävä kyllä suoraan näkyville. Trukkikuski oli tunaroinut, ja törmännyt trukilla laatikkopinoon. Työnjohtaja kirosi kovaan ääneen tätä. Mutta kun upseeri nykäsi häntä henkselistä (kyllä, henkselistä) tämäkin huomasi seinän vieressä seisovan Toan. Koko hallillinen torakoita tuijotti Troopperia hetken, sitten ne avasivat salamannopeasti tulen. Troopperi hyppäsi refleksinomaisesti sivuun vasemmalle, ja pyörähti jonkin tynnyrin taakse. Hän kurkisti sen takaa. Torakat lähestyivät, ja tulittivat tynnyriin reikiä. Troon harmiksi tynnyristä alkoi vuotaa mustaa nestettä.

Öljyaaargh!

Troo otti nopeasti askeleen taaksepäin, ja kompastui taaksepäin juuri kun erään plasma-ammuksen kuumuus sytytti koko öljytynnyrin leimahtaen liekkiin. Troo tajusi, että tämä yllätti torakat. Nyt oli käytettävä tämä aika hyväksi. Hän kääntyi vasemmalle ja juoksi kovaa kohti portaikkoa, joka kääntyi oikealle, kohti hallin liuskanvastaista sivua. Pian torakat tajusivat juoksevan Toan, ja avasivat taas tulen. Troo ehti juuri sukeltaa portaikon taakse suojaan. Hän otti viinestään punaisen vasaman, ja asetti sen valmiiksi jännittämälleen varsijouselle. Hän tähtäsi kaiteen takaa etummaista lähestyvää torakkaa. Niks. Liipaisin (jos se pitkä juttu liipaisin on) painui pohjaan, ja jänne helähti. Vasama iskeytyi suoraan hieman sivuun hypänneen torakan ranteeseen, ja se pudotti aseensa, ja kaatui tuskaillen polvilleen maahan. Nyt Troo hyppäsi kaiteen yli portaille, ja lähti juoksemaan niitä pitkin. Matkalla hän vetäisi kaikin voimin käyttämättä jalkaansa jousen jännitykseen, ja ampui vielä kerran alas. Portaikon päällä oli tasanne. Hän kumartui tasannetta reunustavan alas asti umpinaisen "kaiteen" suojiin, ja kurkisti alas. Joukko torakoita oli tulossa kohti portaita, ja luultavasti myös niitä ylös, suurin osa muista tulitti häntä kohti. Hän katsoi taakseen. Siellä oli hämärään huoneeseen vievä ovi. Siitä hän kumarassa pujahti sisään...

The Snowman

Bio-Klaanin linnake, toimisto

Same kaipasi reserviläisten saapumista rintamalle. Hän oli käynyt tätä sotaa liian pitkään, liian yksin. Syy ja tarkoitus alkoivat sumentua äärettömän vastustajamäärän edessä.

Hän nousi työpöytänsä äärestä aikeenaan hakea kupposen kahvia.

Ennen kuin hän kuitenkaan ehti pois pöytänsä luota, iski hän silmänsä kiireellisten papereiden pinoon ja sen päällimmäiseen dokumenttiin.

Hmm. Gekon Nazorak-aluksesta löytämät paperit.

Same päätti käydä tämän pinon kimppuun heti, kun oli saanut vielä kiirreellisempien ja kaikista kiirreellisöimpien (Kuka hemmetti näitä pinoja otsikoi?) papereiden läjät hoidettua.

Makuta Nui

Alus liitämässä meren yllä jossain tuolla kaukana

”Olemme juuri ohittaneet Tren Kromin niemimaan”, ilmoitti Tongu. Matoranit eivät olleet kyenneet pysymään aloillaan, vaikka Keetongu oli jopa käskenyt niitä lepäämään. Ternok ja Ontor olivat palanneet lappamaan hiiltä masiinaan, ja Guardian istui tekemättä mitään. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi, koska ei oikein pystynyt mihinkään sillä hetkellä. Hän saattoi vain katsella ulos ikkunasta ja tarkastella Pohjoisen mantereen työntämää uloketta Steltin ja Klaanin saaren välissä. Makuta Nui istui lattialla ja näytti meditoivan.
Eihän tuosta ikinä tiedä, Guartsu ajatteli itsekseen. Ehkä se vain esittää, ja oikeasti se...

”Guartsu”, Makuta Nui sanoi yhtäkkiä kuin olisi lukenut Guardianin ajatukset. Ja ehkä hän tekikin niin, skakdi muistutti itselleen. Jos hän teki, tiedänkö minä?
Manu tuijotti nyt mietteliäänä ulos ikkunasta.
”Mitä?” Guardian kysyi vilkuillen haikeana samasta ikkunasta ulos, josta Makutakin katseli taivasta.
”Puhuiko hän sinulle?” Manu kysyi katsoen Guardiania silmiin vaihteeksi vakavasti.

”Arstein?” Guardian vastasi vilauttaen hampaitaan inhoten. ”Kyllä. Älä muistuta minua siitä muakan äpärästä.”
Manu pudisti päätään.
”Tarkoitan Punaista Miestä”, Makuta sanoi ovelasti hymyillen. Guardianin katse jäätyi. Hän nousi ryhdikkäämpään asentoon tuolillaan ja katsoi Manua hiljaa. Keetongu vilkuili kaksikkoa hämmentyneenä ohjaamon takapeilistä.
”Mistä sinä tiedät Avdesta?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu vastasi tähän kysymykseen pääasiassa aivan yhtä hämmentyneellä ilmeellä.
”Ai”, Makuta sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Hänellä on nimikin.” Makutan hymy pysyi tämän kasvoilla, mutta epäilevä katse siirtyi Guardianiin.
”Ennen kuin kysyt, minä puhuin hänelle”, Manu sanoi virnuillen. ”Pidimme keskustelun filosofiasta ja psykologiasta ja aika-avaruudesta. Se oli avartavaa, vaikka hän ei monia näkemyksistäni jakanutkaan. Sitten siirryimme lautapeleihin! Ja... ja biljardiin. Ja korttipeleihin.”
Makuta vilkuili veitsimäisiä sormenkynsiään.
”Sotilas”, Makuta sanoi yhtäkkiä väliin kuin maansa myyneenä. ”Sotilas, joka loi kuningattaren…”
”Mene asiaan”, Guartsu keskeytti kiireisenä. Skakdin kämmen puristui merikartan ympärille. Paperinpala rypistyi kasaan.

Manu säpsähti ja läimäytti itseään otsalle. Oli kuin Makuta olisi lyönyt jonkin kytkimen pohjaan. Vakavuuskytkimellä kesti pieni hetki aktivoitua.
”Oli miten oli”, Manu sanoi. ”Minä katsoin häneen. En siis katsonut silmillä, koska en saanut niitä auki. Mutta minä…”
Makutan punaisten silmien katse keskittyi hetkeksi Guartsuun ja Keetonguun.
... yksinkertaisesti katsoin, kuului kaiku skakdin ja keltaisen jättiläisen alitajunnasta.

”Mitä näit?” Guardian kysyi ihmeissään. Hän ei pystynyt enää edes yllättymään Manun telepaattisista viesteistä. Vuosien kokemus Visokin puheesta oli lopulta varmistanut sen.
Makuta hymyili. ”Kaiken”, hän sanoi. Ilme muuttui nopeasti surumielisemmäksi. ”Ja en mitään. Ei valoa eikä varjoa. Kuilun, joka katsoi minuun. Kädet, jotka koskettivat aivojani. Muuttuvan labyrintin, jonka seinät olivat tuskaa, kärsimystä ja painajaisia. Asioita, jotka olivat niin sairaita, että edes minä en olisi niitä voinut keksiä. Salaisuuksia ja silmät pois polttavia totuuksia.”
Makuta piti hämmentyneen tauon. Hänen katseensa oli lasittunut.
”Ja sitten yhtäkkiä tunsin oloni aivan kuin rauhoittuneeksi.”

Keetongun suuri silmä keskittyi horisonttiin ja karttoihin, mutta takapeilin heijastuksesta näki, että hän oli kuunnellut. Guardian nojasi kyynärpäällään ikkunalautaa vasten ja hieroi leukaansa mietteliäänä.
Makuta Nui hymyili hieman pirullisesti. ”Niin. Mistä sinä sitten tiedät Avdesta, Gurvana hyvä?”
Keetongu käänsi päätään hieman taaksepäin ja kohotti yksinäistä kellertävää kulmakarvaansa.
”Minuakin kiinnostaisi kovasti.”
Sininen skakdi huokaisi ja hieroi leukaansa pohdiskelevana.
”Tiesin, että teiltä ei voisi piilotella tätä loputtomasti”, Guardian hymähti laskien kämmenensä ikkunalaudalle. ”Kumpikaan teistä ei ollut Klaanissa, kun hän pääsi sisään, mutta varmasti kuulitte huhuja. Oli kai pitkään ihan liian helppoa väittää yleisölle, että kaikki sen yön tapahtumista oli Arsteinin pönttöjen syytä.”

Manu nyökkäsi. Hän muisti, mitä oli tapahtunut, kun hänen iskuryhmänsä oli palannut Klaaniin. Kuoleminen sattui aina. Ja hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jonkinlaisesta mustasta massasta ja sen pysäyttämättömästä rynnäköstä läpi Klaanin. Mustan massan katoaminen admin-siiven puolelle osui epäilyttävän hyvin yhteen Visokin paljon puhetta aiheuttaneen katoamisen kanssa.
”Pitäisikö minun selvittää, minne hän meni?” Manu sanoi mietteliäänä.
”Kuka?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu katsoi häntä häiriintyneen näköisesti.
”Sanoinko sen ääneen? Unohda.”
Guardian kohotti toista kulmaansa ja jatkoi:
”Kun Avhrak Feterrat tulivat sisään, myös jotain muuta pääsi Klaanin muurien sisäpuolelle. Jotain, joka kutsui itseään nimellä Avde.”
Keetongu katseli peilin kautta skakdia, joka innostui kertomaan tarinaansa.

”Avde...” Guardian aloitti, mutta keskeytti sitten. Jokin häiritsi Guardiania. Hän ei ollut aiemmin koskaan pelännyt Avdea, mutta nyt skakdin olkapäitä painoi jotain suurta. Jotain synkkää.
Pahinta oli, että Guardian ei muistanut mitään. Arsteinin öljynhajuisen konepajan jälkeen ja ennen luodolta heräämistä oli skakdin muistissa musta aukko. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua sillä välillä, eikä Guardian muistaisi sitä.

”En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta. Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.

Haluatteko te pakottaa minut?”

”Kuten olette ehkä päätelleet”, skakdi jatkoi yhä hieman hämillään, ”Avde hyökkäsi Klaaniin Arsteinin koneiden varjolla. Feterrojen tehtävä oli luullakseni vain aiheuttaa pelkkää kaaosta ja vahinkoa, että Avde pääsisi tekemään... tehtävänsä admin-siiven puolella. Me taistelimme häntä vastaan.”
Keetongu vilkaisi taakseen. Guardian näytti hämmentyneeltä. Manu nousi seisomaan, nosti tuolin seinän vierestä ja asetti sen Guardianin tuolia vastapäätä. Sitten hän istahti.

”Se olento, mikä se sitten olikaan, yritti saada meidät epäilemään itseämme. Hän yritti myös tappaa meidät, vaikka väitti muuta”, G informoi kurtistaen kulmiaan.

”Annan anteeksi muun luonteessa, jopa synnit, hyvät ystävät, mutta tekopyhyyttä en siedä. Hyväksykää se, mitä olette.”

Manu huomasi Guardianin reaktion.
”Oletko sinä ihan kunnossa?”
”Olen. Ei tämä mitään.”

Vaikka Guardianin pää oli pyyhitty tyhjäksi siitä, mitä tajunnan mustina tunteina oli tapahtunut, muisti skakdi kuitenkin tunnetiloja. Yksi niistä oli ollut pelkoa.
Oli todella kauan siitä, kun Guardian oli pelännyt aidosti. Sisällissota oli kredipselleenin ja veren tuoksullaan kehittänyt skakdista sen, mikä hän nykyään oli. Oli vaikea pelätä enää mitään, kun oli katsonut pahuutta silmiin ja selviytynyt hengissä.

Silti Guardian muisti noista tyhjistä tunneista vain pelkoa. Skakdi jäi hetkeksi miettimään. Hän ei välttämättä edes halunnut tietää, mitä oli tapahtunut. Silti hänen olisi yksinkertaisesti pakko tietää.

”Mutta rakkaat ystävät, nämä hetket saavat minutkin ajattelemaan päätöksiäni kahdesti.”

”Mutta nyt aika rientää. Pyydän anteeksi, että joudun poistumaan. Ei hätää, ystäväni kyllä pitävät teille seuraa.”


”Avde pakeni. Visokki juoksi hänen peräänsä. Emme nähneet häntä enää sen jälkeen”, Guardian lopetti tarinansa äänensävy synkkänä. Manu hieroi leukaansa mietteliäästi.
”Musta massa. Täynnä lonkeroita. Kymmenittäin punaisia silmiä”, Guardian kuiskasi ja kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen. Skakdi ei ollut enää edes varma, oliko se pelkoa vai inhoa.
”Kuulostaa huvittavalta”, Manu sanoi. Guardian irvisti hänelle.
”Sinä sanoit puhuneesi hänelle.”
”Niinhän minä tein.”
”Milloin. Missä.”
”Uskoakseni siinä välissä, joka on päässäsi tyhjä.”
Guardian mietti hetken.
”Ennen kuin päädyimme luodolle?”
”Kyllä.”
Seuraavaksi Keetongu sanoi:
”Minäkään en muista siitä mitään. Jokin tuli hakemaan meitä. Sitten päädyimme saarelle.”

Makuta Nui räpsytteli silmiään mietteliään uneliaana ja kumartui kohti Keetongua.
”Näitkö, mikä meitä tuli hakemaan?”
Keetongu nyökkäsi hetkellisesti. ”Kyllä”, keltainen jättiläinen sanoi nopeasti, mutta päätyi kuitenkin pudistamaan päätään. ”Ei, en kunnolla. Se pukeutui tummanvihreään kaapuun ja se oli ruma. Kaapu peitti sen melkein kokonaan, mutta se haisi oudolta.”

Makuta Nui ja Guardian tuijottivat Keetongua hämillään.
”Luottakaa rahin hajuaistiin”, Keetongu sanoi ja osoitti yksisilmäisiä kasvojaan.
”Missä sinulla edes on nen-” Manu aloitti ääni tihkuen epäuskoa ja kasvot vääntyneenä ääriasentoon. Loput lauseesta muuntautui epäselväksi muminaksi Guardianin nyrkin tukkiessa Makutan suun.
”Mitä haistoit?” Guardian kysyi kiinnostuneesti nousten hieman tuoliltaan.

Keetongu kytki Ilmaraptori I:n autopilotille napsauttamalla kolmea kytkintä ohjaamon katossa. Kahden ilmakuopan jälkeen kyyti tasautui niin tasaiseksi, että kahvia olisi ollut turvallista juoda. Jos sitä olisi ollut.
Sitten keltainen jättiläinen kääntyi tuolillaan kokonaan kohti Makuta Nuita ja Guardiania. Hän kumartui, että pystyi puhumaan niin, että Ternok ja Ontor eivät kuulisi.

”... oli kuin... se ei olisi ollut elossa.”
Guardian hiljeni hämmentyneenä. Hän laskeutui taas istumaan, mutta nyt lähemmäs Keetongua. Makuta Nui näytti pohdiskelevalta.
”Onko se mahdollista?” Keetongu kysyi katsoen Manua. Guardian päätyi vihdoin ottamaan nyrkkinsä ulos Makutan suusta.
”Pthyi”, Makuta sanoi. Käärmemäinen kieli lojui ulkona suusta. Se kuitenkin vetäytyi niljakkaasti sekunneissa takaisin pimeyden olennon kitaan. ”Tietty on. Monilla Kanohi-naamioilla voi liikuttaa kuolleita ruumiita haluamansa mukaan. Joku voisi tosin kutsua sellaista naamiota moraalittomaksi.”

Keetongu pudisti päätään. ”En minä siitä puhu”, rahi sanoi. ”Raadon hajun tämä nokka tunnistaisi. Tämä ei ollut sellaista. Se ei ollut kuollut. Se ei vain ollut eläväkään.”
Oli hetken piinaavan hiljaista. Ternok ja Ontor huhkivat moottorin luona autuaan tietämättöminä puheenaiheesta.
”Eikö tuollaisissa asioissa ole yleensä aika vaikea olla 'jotain siltä väliltä'?” Guardian sanoi epäuskoisena.
”Älä kysy minulta”, Keetongu sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Minä en tiedä enää ollenkaan, mitä on meneillään.”

Makuta Nui ja Guardian vilkaisivat toisiinsa. Guardian oli rojahtanut nojaamaan hiukan eteenpäin ja hieroi leukaansa tuijottaen mietteliäänä lattiaa. Makuta Nui näytti olevan ymmärryksen äärirajoilla.
”Öh”, Manu äännähti vilauttaen hampaitaan. ”Minulla on aavistus.”
”Mistä niin?” Keetongu kysyi korjaten ilma-aluksen lentosuuntaa hieman toisella kädellään.
Makuta Nui nielaisi hieman. Muut valmistautuivat monologiin. ”Ette varmaan tienneet, että Nimda oli legendana olemassa jo kauan ennen minun lajini kapinaa Mata Nuita vastaan. Se kiinnosti Abzumoa aina todella paljon. Minä kehotin aika monta kertaa sitä sihisevää lepakonnaamaa unohtamaan myytit ja keskittymään telomeraasitesteihin, mutta jokin Abzumoa niissä teksteissä vain kiinnosti.”

Makuta Nuin katse muuttui jääksi. ”Nimda-myyteissä puhuttiin paljon mielenhallinnasta. Sitä sihisijää kai kiinnosti aina ajatus täydellisen tottelevaisesta armeijasta. Minun olisi pitänyt arvata.”
Keetongu ja Guardian pureskelivat Manun sanoja hetkellisesti. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin ”Na Zora”-huudahdusten kuoro ja hyönteisjalkojen marssi soivat sekä skakdin että jättiläisen päässä taukoamatta.
”Oli miten oli, Ath-uskonnon Nimda-mytologia ei ollut se, mikä häntä eniten kiinnosti”, Manu jatkoi poikkeuksellisen vakavana. ”Hän piti matoranien tarinoina levittämää perimätietoa tärkeämpänä. Ja osa siitä perimätiedosta kertoi Nimdan kuudesta vartijasta. Niitä kutsuttiin Nukeiksi.”

”Nukeiksi?” Guardian toisti kurtistaen kulmiaan.
”Hei, en minä tätä juttua keksinyt”, Manu sanoi vaitonaisesti.
”Väitätkö, että se kaapuhirvitys voisi olla yksi niistä?” Keetongu kysyi.
”En, mutta kuvailusi osuu vähän liian hyvin yhteen Abzumon lukemien satujen kanssa. Ne tulivat 'toiselta puolelta', joten ne eivät olleet eläviä eivätkä kuolleita. Niiden groteskin ulkomuodon piilottivat vain niiden kaavut.”

Guardian hymähti. ”Olenko ilonpilaaja, jos sanon että tämä on minusta johtopäätöksenä vähän liian suora”, skakdi sanoi nojaten syvemmälle tuoliinsa. ”Tämä perustuu lähinnä siihen, mitä Tongu on meille kertonut. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt tällaista olentoa.”
Kun Guardian oli sanonut sanottavansa, hänen silmänsä pullistuivat. Makuta Nui hymyili hetkellisesti voitonriemuista virnettä.
”Paitsi että?” Manu sanoi hiljaa.
Guardian räpytteli silmiään hetkellisesti hämmentyneenä. Hän kääntyi hitaasti kohti Makuta Nuita.
”Paitsi että olemme.”

* * *





Auringot saivat aavikon kiehumaan. Hyödytön metallinpala, joka oli ennen ollut revolveri poltti Guardianin kättä. Loput aseesta oli sinisen skakdin edessä seisovan, ruskeaan kaapuun verhoutuneen hahmon kourassa. Klaanin admin katsoi ruskean ja rähjäisen kaavun sisälle, ja kaapu katsoi takaisin.
Hiekanruskea kaapuhahmo oli pimeyden peittämä. Kaavusta ei kuulunut muita ääniä kuin hidas hengitys. Oli kuin kaavun sisällä oleva olento olisi nuuhkinut lämmintä ilmaa, jota aavikon tuuli viilensi vain hieman.

Kaapuhahmo käänsi päätään hieman vinoasentoon. Se nuuhkaisi jälleen. Kaavun sisällä olevan olennon niska naksahti sen pään liikkuessa. Naksahtelu kuulosti hieman jätättävältä kellolta.

Guardian katsoi kaapuun. Skakdi keskittyi hetkeksi kiikarisilmällään olennon sisälle.

Skakdi katui hetken aikaa sitä, että oli katsonut.

”Kuka on ystäväisemme?” kivien takaa esiin hiipivä Makuta Nui kysyi Guardianilta. Olento kääntyi katsomaan Makutaa, mutta vain hetkeksi. Pian olento perääntyi varjoisaan nurkkaukseen aavikolla seisovien kallioiden välissä.
Hetkessä olento oli jo poissa. Se katosi käärmemäisin liikkein pimeyteen eikä enää palannut.

”Mikä se oli?” Guardian kysyi hetken päästä.
”En tiedä.” Manu vastasi.
”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
”Hyvä on.”

* * *

Ilmaraptori I

Klaanilaiskolmikko oli jälleen hiljaa. Keetongu vilkaisi välillä hieman huolestuneesti Ternokin ja Ontorin suuntaan. Kun Ternok päätti välillä vilkaista, mitä koneen ohjaamossa tapahtui, oli Keetongun pakko vääntää kasvoilleen tekohymy.
”Miten sujuu, kääpiöt?” Keetongu kailotti hymyillen matoran-kaksikolle.
”Hyvin, Pomo!” hiestä märkä ja noen peittämä Ternok huusi takaisin sotilastervehdyksen kera. ”Tämä kaunotar kiihtyy kohta sellaisiin nopeuksiin, että lennonjohto luulee meitä ohjukseksi!”
”Suuret puheet”, Guardian sanoi naurahtaen. ”Vaadin saada nähdä tämän.”
”Oliko tuo käsky, arvon herra eversti admin Guardian?” Ternok kysyi innokkaana suoristaen ryhtiään. Guardian kääntyi tuolillaan ympäri ja katsoi Ternokia virnuillen.
”Oli. Pökköä pesään.”

”Kyllä, herra!” Ternok huudahti riemuissaan ja palasi Ontorin luokse hommiin. Kohta hiiliä kalahteli metallia vasten kaksinkertaisella vauhdilla.
Manu, Tongu ja Guartsu vilkuilivat toisiaan.
”Ternok ja Ontor eivät ole pelkureita”, Keetongu sanoi kädet puuskassa. ”He osaisivat kyllä käsitellä tätä.”
Guardian kohautti olkapäitään. ”Minusta tuntuu, että tästä tietää nyt jo tarpeeksi moni. En olisi ehkä saanut puhua teillekään. Tiedätte kyllä, että tästä pidetään sitten suut kiinni.”
Keetongu nyökkäsi syvään ja Makuta Nui teki vetoketjueleen suullaan.
”Oli miten oli.”, Guardian huokaisi rummuttaen polveaan sormillaan. ”Joku Avden kätyreistä on jäljittänyt meitä koko tämän matkan ajan. Minkälaisia tuntemuksia tämä herättää teissä?”
”Sellaisia, että kaikki ei ole kunnossa”, Keetongu vastasi hämääntyneenä.
”Lähinnä jonkinlaista mielenkiintoa”, Manu sanoi vilauttaen pientä virnettä.
”Sinun tapauksessasi sairasta”, Guardian lausui katse ulkona ikkunasta.
”Tunnet minut liian hyvin”, Manu sanoi virnistäen. Viimeinkin kotiin.

[spoil][/spoil]

keetongu

Ilmaraptori I

Tren Kromin niemimaa oli jäänyt taakse ja sininen meri kiiti taaksepäin virtaviivaisen höyryaluksen alla. Matkalaisilla riitti runsaasti mietittävää kaiken maailman myysteriotusten kanssa (Eteenkin Manulla, joka oli itsekkin sellainen) mutta kaikkien päässä kasvoi toiveikkuus Klaaniin ja kotiin paluusta. Sen viivästyminen kaiken maailman hyökkäysten takia oli tuntunut välillä täysin toivottomalta, mutta nyt kun kaikki todisteet puhuivat aivan lähellä olemisen puolesta, Klaanilaiset valtasi kumma huojennuksen tunne. Guartsu mietti, miten kauan olikaan siitä, kun hän oli lähtenyt torakanraadoista koostuvan Makutan kanssa Klaanin satamasta ja nähnyt kumman kalastajan.

Haava adminin kyljessä oli parantumaan päin. Zorakin lääkärit, mitä ne ikinä olivatkaan olleet, olivat kumma kyllä tehneet ihan hyvää työtä. Pian hän pääsisi Klaanin sairaalasiipeen poistattamaan tikkinsä, Yön Kauhussa haavoittuneet olisi jo varmaan saatu kuntoon. Kupen porukka pystyi ihmeisiin oikeilla rohdoilla.

Keetongu haukotteli syvään kumealla kidallaan. Kuinka hän kaipasikaan omaa vuodettaan jossain Tahtorak-lippulaivan ylähyteissä. Kotona olisi aikaa nukkua, mutta myös tehtävää olisi keltaisen jättiläisen molemmille käsille. Viimeksi kun hän oli ollut yhteydessä Laivaston kakkosmieheen Tehmutiin, hän oli käskenyt tätä hankkimaan lisää Cordak-panoksia. Olikohan Laivaston voimasuhteet muuttuneet merkittävästi sen jälkeen? Luultavasti eivät, mutta sitä oli turha arvuutella.

Jättiläinen veti yksisilmäisille tarkoitetun kiikarinsa hansikaslokerosta ja tiiraili aluksen menosuuntaan lounaaseen. Hetken zoomailtuaan hän laski kiikarinsa ja tarkisti sijainnin merikartasta.

”Hyvät matkustajat, Ämkoo-vuori näkyvissä!” hän hihkaisi (Jos nyt keltaisen liha- ja panssarikykloopin ääntä voi kuvailla hihkaisuksi) takana istuvalle Manulle ja Guardianille. Manu hyppäsi kahdella loikalla ohjausistuimen vierelle ja nappasi kiikarin.

”Kyllä! Tuosta muodosta ei voi erehtyä!” hän huudahti innoissaan. G käveli hänen vierelleen ja nappasi näkökojeen itselleen.
”Kylläpä voi. Katsoit tuon horisonttiin uivan veitsivalaan harjaksia,” Admin sanoi ja kiikaroi Tongun osoittamaan suuntaan. Vuori kasvoi kasvamistaan suurella nopeudella etenevän aluksen edessä ja alkoi pikku hiljaa jäädä sen oikealle puolelle. Ilmaraptorin varjo kiisi Klaanin saaren pohjoisrannikon karujen saarien kallioita pitkin. Pian saaristoalue muuttui rannikoksi ja sitten havumetsäksi. Kauniit vihreän sävyt sekoittuivat toisiinsa aluksen lähestyessä kotia kilometri kilometriltä.

Bio-Klaani, Telakka

Laivaston Walsinats istuskeli Telakan takapihalla puutarhatuolissa ahmien evääksi tekemäänsä pähkinäpiirasta. Se maistui yllättävän hyvältä sokeriuppopaiston jälkeen.

Kakamapäinen hönömatoran katseli taivaalle, josko siellä näkyisi lintuja. Hän piti erityisesti niistä linnusta, joiden nokan kuviointi sai ne näyttämään nököhampaisilta. Ne saivat Walsinatsin hyvälle tuulelle, vaikka oli hänen vuoronsa tyhjentää rahtialuksen privaattitilat.

Yhtäkkiä pihan yli lensi musta kappale. Se näytti jättimäiseltä linnulta, mutta aikansa lentokoneiden kanssa työskennellyt Walsinats tunnisti kyllä ilma-aluksen taakseen jättämän savupilven ja moottoreiden jylyn. Pian sama alus lensi uudestaan yli. Se jäi kiertämään Telakan ylle. Walsinats hyvästeli piiraansa ja syöksyi sisälle. Hän juoksi johtajan toimistoon, jossa Tehmut istui naurettavan suuren työpöydän takana allaan iso nojatuoli ja tosi korkea kasa tyynyjä.

”Pomo pomo, siellä on alus! Lensi yli, mutta en tunnistanut sitä!”

”Aha? Oliko siinä tunnistettavia tunnuksia?”

”Eipä ei, pomo. Mutta se varmaan haluaa laskeutua, koska se jäi kiertämään kehää.”

”No lähdetäänpäs katsomaan.”

Kahden Onu-Matoranin mukaan käytäviltä tarttui kourallinen muita laivaston työntekijöitä. He ottivat mukaansa muutamat kiikarit, koodiviestien lähettämiseen tarkoitetun vilkevalonheittimen, pari laskeutumislupalippua ja megafonin. Pian improvisoitu vastaanottokomitea seisoi pihalla ja tiiraili alusta.

”Siinä ei tosiaankaan ole mitään tunnuksia, lippuja tai väritystä, mikä kertoisi miehistön puolesta”, Tehmutin sekundantti Ämtur sanoi, ”Eikä konetyyppikään ole tuttu. Mutta se toimii selvästi höyryllä ja se on hyvin nopea.”

”Ne lähettävät valokoodia! Sanakirja esiin!” Yksi laivastolaisista hihkaisi. Toinen otti esiin sanakirjan ja kolmas kynän ja paperia.

”Ooo-o, joo, ensimmäinen on oo, selvästi... Sitten, hmh, äl. Jep, äl niin kuin liisteri. Tuo on ee, helppo merkki. Olé, ovatko nämä Etelä-Zakazin sombreroskakdeja? Sitten on än niin kuin napalmi, eli siis Olen. Ehkä saamme kohta kuulla kuka tuota ajaa. Sitten tee niin kuin Tehmut, jos sallitte sanaleikin... Uuu niin kuin umpitumpelo. Taas ällä. Tämä on äs, ei kun ei olekaan vaan oo. Tulo. Sitten äs, ja selvä, toinenkin äs... Tuo on aa, yksinkertaisin merkki. Olen tulossa! Huomaamme kyllä, herra lentokone, mutta se ei ihan riitä. Koodi jatkuu! Tee niin kuin taverna. sitten taas aa, ja joku monimutkaisempi merkki, taitaa olla, hmm, kaksoisvee! Ja taas aa. Olen Tulossa Tawa! Onko tämä joku hänen kadonnut ystävänsä? Ei, se jatkuu vielä! Mikä ihmeen kooditus tuo on? Kolmiosulku? Miksi karzahnissa joku koodaa kolmiosulkua? Ja sen jälkeen kolmonen? Tuliko tunkeutujamme hulluksi, vai onko tuo salakieltä? Toinen kolmiosulku ja taas kolmonen! Ehkä tuo on joku heraldinen kuvio, Mata Nui tietää, mutta ehkä meidän pitää kysyä Admin Tawalta, koska tällä on selvästi jotain tekemistä hänen kanssaan...”

Ilmaraptori I

Makuta Nuilla oli hauskaa taskulampun kanssa. Hupi joutui kuitenkin väistymään, kun Adminin auktoriteettinen koura nappasi lampun.

Telakan piha

”Oo, äl, ee, äm, toinen äm, ee, koo, äl, aa, toinen aa, än, ii, äl, aa, ii, äs, ii, aa, gee, uu, aa, är, dee, ii, aa, än, koo, ee, toinen ee, tee, oo, än, gee, uu, äm, aa, än, ähv, är, ee, dee, aa, än, tee, aa, koo, aa, taas aa, äl, aa, äs, koo, ee, uu, tee, uu, aa” Saneli jo sujuvammin koodiräpsyttelysanakirjan kumppaniltaan napannut Matoran kirjurille. ”Olemmeklaanilaisiaguardiankeetongumanfredantakaalaskeutua” kirjautui paperille Laivaston väen odottaessa silmä tarkkana. He olivat innoissaan näistä ilouutisista, ja vaikka huijauksen vaara oli olemassa, Tehmut käski avata yhden Telakan sisätiloihin johtavista kiitotieporteista. Suuret rautaliuku-ovet avattiin ilmanpainejärjestelmällä ja lippuja heiluttelevat Matoranit ohjasivat Ilmaraptoria oikealle radalle.

Ylhäällä aluksessa sankarit kiinnittivät turvavyönsä viimeisen kerran matkan aikana. Alus kaarsi vielä kerran laskeutuen kokoa ajan alemmaksi. Tongu avasi hansikaslokeron ja plärräsi siellä olevaa vinyylikiekkojen valikoimaa. Hän valitsi Kirikori II:n jäämistöön kuuluneen lempilaskeutumisfanfaarinsa ja heitti sen kojepöydän grammariin. Laskeutumistelineet laskeutuivat kolosistaan, neula osui levyn pintaan ja alus liukui sulavasti Koti-Klaanin maaperälle.



Ilmaraptorin höyrykoneiden mittapuulla huipputeknologiset siivet taittuivat sen kylkiä vasten. Ovi aukesi sihahtaen ja laskuportaat kolahtivat vaimeasti Telakan lentokonehallin betonilattiaan. Ulos käveli urheina, mutta väsyneinä seikkailijoina omalaatuinen Makuta, sininen sotaveteraaniskakdi kivääriään kantaen, keltainen ranteitaan venyttelevä kyklooppi ja kaksi kovin nokista mutta tarmokasta Onu-Matorania.

Laivaston Matoranit eivät kuitenkaan meinanneet edes huomata kauan kaivattuja Klaanilaisia, sillä Ilmaraptorin kauniit muodot ja huippuunsa hiotut teknologiat veivät näiden koko ikänsä höyrykoneita rukanneiden pikku mekaanikkojen ja lentäjien kaiken huomion. Kuinka Keetongu olikaan kaivannut kaikkia näitä hassuja pikku veikkoja. Oli ihanaa olla kotona.

Kumpa se ihanuus ja ennen kaikkea koti vain kestäisi.

Blezer

Joka vuosi... Juuri näihin aikoihin... Klaanin linnake ja sitä ympäröivät kylät ovat verhoutuneet.
Verhoutuneet samalla ilon, surun sekä kauhun juhlaa varten.Tämä juhla tunnetaan nimellä Hallanyö.

Hallanyötä alettiin juhlia klaanissa ammoisina aikoina samaanaikaan merkkipäivänä vuodenajan vaihtumisesta talveen kuin myös menehtyneiden sankareiden muistopäivänä.Myöhemmin klaanin kasvaessa juhlaan on myös sekoittunut erilaisen kulttuurien ja ideoiden myötä enemmän materiaalinen puoli... Vaikka osa vanhemmasta väestä ei niinkään hyväksy tätä pukujen ja kurpitsojen värittämää versiota juhlasta he kuuluvat toisaalta tässätapauksessa vähemmistöön...

Hallanyö on Klaanin yksi suosituimmista juhlista heti Nimeämispäivän jälkeen...
Tämä traditio toistui joka vuosi aina tähän vuoteen saakka... Klaanin ollessa sotatilassa ja kaikkien tehdessä parhaansa mukaan töitä sodasta ja kylmästä talvesta selviämiseksi... Ei ole ketään jolla olisi aikaa valmistella asuja eikä kaiverrella kurpitsoja... Mutta toisaalta kauhutarinoiden jakaminen onnistuu työnlomassa oikein hyvin.

Jossain päin Klaanin linnoitusta



”Ai... Tye pojat haluatte kuulla tarinan näin Hallanyön kunniaksi eekös vain... eikös vain?
No minäpä kerron tarinan jonka kuulin eräältä tutultani... Se menee näen...
Tuttavani ol' keräeilemässä rannalta hylkytavaraa eräänä kovin hämäränä iltapäevänä. Hän käveli rantahietikkoa pitkin poespäin omasta kylästään. Saalista ei ollut tullut mitenkään ruhtinaalisesti joten hän päätti jatkaa matkaa. ”

”Mutta mitä pelottavaa tuossa nyt on?”

”Äbäbäb... Eläpä keskeytä... Se miu tuttu ol' pikkuhiljaa kääentymäs takasin päe' Kun se huomas suuren purjelaivan melko lähellä rantaa. Sepä pääettiki site' tutkia aseaa vähän tarkemmin... Utelias matoraani, kun oli...”

”Mu-mumutta mitä pelottavaa purjelaivoissa on?”

”Enhän minä pääsyt vielä edes tarinan mehuun käsiksi!... Eli siis... Rannalla ol' pareh soutuvenettä.
Eipä siinä mitään... Mutta juurekin silloin metsästä kuului karjaisu ja erinäistä mökästystä. Pian pöheiköstä juoksikin sitte' muotama tusina matorania. Kauhunvallassa kaikki veneilleen. Gereti... Eli siis tämä miu' tuttu kirmasi metsään minkä jaloistaan kerkesi... Nääs tutkimaan mitä pirskattia siellä tapahtui...”

”KERRO KERRO MITÄ SIELL..”

”NYT TURPAKII' Poeka... Setä Foope kertoopi tarinaa! EEELIH... Se kirmas sinne mehtää ja siellä se näki sen... Ratsuttoman päättömän ratsumiehennn'! Se se oli! Se se se jäädytti koko perhanan Muakan joka oli pelästyttänyt pois lauman aseistautuneita matoraneja! Miettikää... Se vain katsoi muakaa silmiin ja se jähmettyi palikaksi. Senjälkeen Ratsuton päätön ratsumies löi jäisen muakan palasiksi suurela nuijalla ja mumisi jonkin sortin kirouksen... Tämänjälkeen Ratsuton päätön ratsumies katosi jäljettömiin.” Foope niminen matoran vaahtosi innoissaan kumppaneilleen Samqpalle ja Oknasiseville... Hän hengähti hieman ja jatkoi.
”Mutta Gereti perhanapa lähti sen perään... Ei antanut Ratsumiehen karata! Sepä lähti sen perään hyvinkin lähti joo! Se juoksi... Jouksi ja juoksi ei millään meinannut pysyä perässä... Ilta alkoi ähertää lähemmäs. Oli jo suht pimeääkin... Gereti vain jäysti Ratsumiehen perässä... Mutta Ratsumiespä tuntui yrittävän eksyttää häntä. Ei pästänyt helpolla ei... Kierteli ympyrää metsien poikki. Ihan kuin se ei oes tietäny mihinkä sen pitäisi mennä... Vaikka hyvin tiesi kirottu Ratsumies mihin on menossa... Kirottuun kievariin nääs... Siihen paikkaan loppui Geretin jahtiretki kun ratsumies astui sisälle kievariin.. Ei uskaltanut Gereti mennä sisälle perässä. Oli sen verran karua tekstiä kuullut kievarista hän...” Foope houhotti tiuhaan tahtiin saadakseen henkeä. Hän oli vaahdonnut tauotta jo monta minuuttia. Samqpa ja Oknasisev katsoivat vuorotellen toisiaan ja huohottavaa Foopea. Pian Samqpa totesi ”Nooh... Oolihan tuo tarina joo... Muttei kamalan pelottava. Jännä se kuitenkin oli. Mitä muuten sille Ratsumiehelle kävi?”
”Siitä on ollut havaintoja kummitusten suolla... Kuka piru siellä edes liikkuu? En tiedä, en välitä”
Foope vastaa ja huokaisee syvään palatessan töihin hieman pettyneenä.

Harmi ettei Hallanyö toteudu tänävuonna... Nyffg...


[spoil]En ota vastuuta kielioppi- enkä kirjoitusvirheistä... Olen väsynyt ja haluan tämän käsistäni pois mah.nop.[/spoil]

Tronie

Die Tärtä merillä. Yö ennen Hallanyötä

Toisin kuin Klaanilla, Tärtäläisillä ei ollut sotatilaa, joten he ehtivät juhlia vapaasti pyörien ryöstösaaliissaan. Koska väki koostui sekalaisista kaappauksen kohteeksi joutuneista Matoraneista, pääsivät erilaiset juhlat ja merkkipäivät kaikkien tietoisuuteen. Etenkin Hallanyöhön oli ihastuttu, koska merihirviöistä kertovat tarinat olivat kohtalaisen yleisiä.

Tänä vuonna kapinoitsijat olivat sidottu roikkumaan mastosta ja jokaisen päähän oli tungettu kurpitsa koristeeksi. Kynttilöitä paloi useassa paikassa ja hauskoihin pukuihin (varastettuihin tietenkin) pukeutuneet Matoranit joivat minkä ehtivät. Rommi oli sinä vuonna hyvää.

Kaikki eivät kuitenkaan juhlineet. Kasvillisuuden Toa Aloem istuskeli hytissään, jossa kasvatteli yrttejä. Hän oli säpittänyt itsensä hyttiinsä viikkoja sitten, eikä näyttäytynyt ulkopuolella kertaakaan. Hän lepäsi ja antoi elementaalienergian virrata ruumiinsa jokaisessa osassa.

Hoikistunut naispuolinen Toa katseli Jalon Hunansa takaa vaatimatonta hyttiänsä, jonka seiniä koristivat useat istutetut kasvit ja kolot, jotka olivat tulleet voimakkaista potkuista. Aloem oli ajatellut Nova-räjäytystä, jonka avulla mitään ei olisi jäänyt laivasta jäljelle. Eivät kaikki kuitenkaan olleet pahoja. Jotkut Matoralaiset olivat olleet ystävällisiä syrjäänvetäytyvälle Toalle, joka valittiin Toatiimiin vain hänen elementtinsä takia. Nyt hän istui pienessä punkassaan ja leikki valmistamallaan ruoskalla. Hän ei jaksaisi enää laivalla, vaan tahtoi päästä takaisin kukoistaville saarille.

Aloem katseli paksuja saappailta vaikuttavia jalkasuojiansa ja vertaili niiden paksuutta käsiinsä. Häneltä oli suoraansanoen loppunut tekeminen. Hän nosti katseensa mielestään liian suurelle miekalleen ja huokaisi. Olihan kyseessä laadukas miekka, mutta ei sillä jaksanut miekkailla kauaa. Hän päätti ajatella itseään. Miten huomattavalta limenvihreä Toa näyttäisi pimeässä? Olihan hänellä viittansa, jonka pukiessa päälle pystyi pysymään piilossa. Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä näkymätöntä, mikä oli sääli. Ehkä ja vain ehkä hän oli onnekas, kun pystyi olemaan niin helposti unohdettava persoona. Hän halusi paeta. Sitä hän halusi.

Kasvillisuuden Toa nousi punkastaan ja alkoi pakkaamaan. Hän heitti viittansa taskuihin kaikkea tarpeellista ja nosti säinään nojaavan miekkansa. Viimeinen vilkaisu hänen vaatimattomaan hyttiinsä tuntui haikealta, mutta hän ei enää kestäisi merillä. Aloem nosti miekkansa ja osoitti yrttejä, jotka alkoivat kasvaa uskomattomalla vauhdilla elementaalivoimien ansiosta. Kasvit tunkeutuivat seiniin ja alkoivat repimään lautoja irti, sitoen palaset tiukkasti yhteen. Pian Toalla oli pakoreitti ja vene. Hän laski miekkansa ja astui veneeseen. Se tuntui mukavan kodikkaalta, vaikka kasvien, jotka olivat kietoutuneet siihen pistelivät Aloemia.

Matkaa merenpinnalle oli kaksi Bioa. Se ei haitannut, koska voimakkaat kasvien varret laskivat veneen ja Toan pehmeästi ja äänettömästi vesille. Merelle, jota valaisi vain kuu ja muutama Die Tärtän humalaisen miehistön sytyttämät kynttilät. Kukaan ei tulisi kaipaamaan häntä. Airottomassa veneessä täytyi vain antaa virran kuljettaa, mutta minne? Sitä Aloem ei pystyisi itse päättämään. Hän peitti itsensä viitallaan, joka tuntui mukavan lämpimältä kylmässä yössä.

Toa vaipui uneen.

The Snowman

[+] Spoiler

Ensinnä, suuri kiitos Bloszariukselle, joka kirjoitti iiiison osan tästä. Toisekseen, toivon kärsivällisyytenne vielä venyvän, arvon Rautasiipiherrasväki, koska minulla olisi vielä tästä aika selkeät jatkosuunnitelmat.

Mr.Killjoy

[spoil]Tilkkutäkki. Perskuta.[/spoil]

Odina – Metsästäjien Linnoitus, syrjäinen kuja



Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties Metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen. Kahden rapistuneen tiilirakennuksen välissä kulkeva kujanpahanen näytti siltä, ettei alueella ole ollut asutusta vuosiin.

Saavuttuaan kujan päähän, hahmo nosti katseensa automaattisesti ylös, aivan kuin olettaen löytävänsä jotain rakennusten seinämistä. Hyvin pian viittamies tajusi jo etsivänsä väärästä paikasta. Hän oli kuullut askeleen takaansa.

Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon. Hahmot tuijottivat hetken toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään, vaan viittamies kuin sanattomasta käskystä alkoi käärimään kangasta olkapäiltään. Viitta putosi maahan, paljastamatta kuitenkaan mitään häkellyttävää. Hopeinen kiiltävä panssari ja miltei sankomainen kypärä peittivät koko hahmon, eikä solakammin pukeutunut ilmestyjä tuntunut millään tavalla olevan kiinnostunut toveristaan. Sen sijaan tämä ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan haarniskamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.

Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa. Toisella kädellään hahmo kääri kasvojaan peittäviä liinoja, paljastaen pienet viirumaiset silmät, jotka tuijottivat kääreen sisältöä lumoutuneena. Haarniskoitu hahmo heilautti päätään merkiksi ja paperin sisältöä tutkiva havahtui survomaan saamaansa siteidensä alle. Nyt kaksikko seisoi taas suorassa, tuijottaen vain toisiaan. Hopeahaarniskainen nosti viittansa maasta ja alkoi hitaasti asettelemaan sitä takaisin olkapäilleen. Tätä tehdessään, hahmo ensimmäistä kertaa puhkesi puhumaan kaikuvalla kypäräntakaisella äänellään: ”Onko sinulla kuljetus?”

Käärön vastaanottaja nyökkäsi ja raotti nyt kääreitä suunsa edestä, voidakseen vastata kysymykseen. Mutta suun sijasta liinojen alta paljastui kuitenkin vain musta ammottava reikä, joka puhalsi höyryä kylmään iltaan. ”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Onko sinulla uutisia kaksosista?” Nyt takaisin viittaansa kääriytynyt haarniskahahmo osasi odottaa rahisevalla äänellä ilmoitettua kysymystä ja tämä pudistelikin päätään jo kysymyksen alkaessa nousta ilmoille. ”Viimeiset havainnot heistä päättyivät läntiselle meriväylälle. Meidän täytyy olettaa, että he eivät aio tulla takaisin.”

”Annat edelleen ymmärtää, kuin he olisivat lähteneet vapaaehtoisesti. Tällaisina aikoina naiivius ei auta meitä.” Viittamies alkoi jo kääntymään ympäri. Asia oli hoidettu ja hän halusi pois tästä epäilyttävästä tilanteesta. Hän kuitenkin jatkoi, tietäen toverinsa asenteen keskusteluissa: ”Me olemme viimeiset. Kaksi viimeistä, jos katsomme asiaa sinun silmin. Kai sinä ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kauan kadonneista veljistämme ei ole kuulunut mitään, ja hän... liikkuu jälleen.

Sidottu hahmo huokaisi syvään, tietäen hyvin mistä tämän toveri puhui. Hän tunnusteli harvan vaatepartensa lävitse äskettäin saamaansa pakettia. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, hän tuntui ymmärtävän viittamiestä. ”Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt sitä. Meidän täytyy toimia pahimman oletuksen mukaan. Meidän päivämme ei ole vielä.”

Kaksikko katsoi nyt vastakkaisiin suuntiin, hahmoista isomman kääriessään viittaa kypäränsä päälle, tuijottaen samalla kujan päättävää tiiliseinää: ”Sinä olet meistä nuorin. Luotan siihen, että osaat toimia meidän kaikkien parhaaksi. Sinä olet meidän selviytyjämme... Matkusta turvassa ja muista: Tunteet johtavat.” Silmänräpäyksessä kääriytynyt osa kaksikosta oli kadonnut, jättäen viittaan kietoutuneen kumppaninsa nyt yksin pimeään iltaan. Tämä tunki kätensä piiloon viittansa uumeniin ja lähti hitaasti kävelemään pois kujalta.

Kuu alkoi jo kajastaa rakennusten kattojen välistä, luoden kelmeää hehkua hiljenevän kaupungin ylle. Viittamies kiihdytti askeleitaan. Hän tiesi varjojen olevan hänen ystäviään, mutta pimeys toi mukanaan asioita, joita hänen piti varoa, joten siksi hän juoksi. Hän näki jo kaupungin valojen pilkahtavan kujan päässä. Hän kiihdytti sitä kohti, kunnes…

… jokin pysäytti hänet. Hän ei vain liikkunut, jokin pidätteli hänen rintakehäänsä. Hän vilkaisi alas ja tajusi mustan savuavan miekan törröttävän rinnastaan. Olennon jalat pettivät shokin seurauksena ja hänen leukansa menivät kypärän takana täysin lukkoon. Hän ei voinut huutaa, hän vain katsoi mustaa terää, vajotessaan hitaasti maahan.

Hahmo katsoi ylös. Hän oli polvillaan maassa, kykenemättä liikkumaan. Vaimea, käheä hyminä lähestyi häntä ja hän näki, kuinka varjoista nousi käsi, joka tarttui miekkaan, repäisten sen irti.
Viitta hulmahti vielä kerran ja hahmo oli maassa, maaten omassa veressään, hengittäen viimeisiä vetojaan.

”Sääli, näyttää siltä että saavuin liian myöhään. Ystäväsi taisi ehtiä karkuun...” Maassa makaava hahmo alkoi yhtäkkiä värisemään. Hän tunsi tuon äänen. Hän tunsi kun pitkät luisevat kädet käänsivät hänet ympäri ja alkoivat penkomaan viitan sisuksia. Hän ei nähnyt enää, mutta hän kuuli vihaisen sähähdyksen, kun hyökkääjä tajusi, ettei tämä löytäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hahmo onnistui päästämään ilmoille pienen naurun. ”Myöhästyit... toverini on jo kaukana. Et saa häntä kiinni.”

Veren kurlauksen yli kakistettu kommentti aiheutti tunkeilijassa vain naurunpuuskan ja miltei ivaavansävyinen hekotus alkoi imeä lopulta viimeisiäkin voimia kaatuneesta soturista. ”Te olette pakoilleet vuosisatoja ja viimein kun te luulitte huolienne olevan ohi, minä nousen haudan takaa kukistamaan teidät lopullisesti. Ahh, tuntuu hyvältä, niin hyvältä... päästä pitkästä aikaa vanhan harrastuksen pariin.” Ivallinen äänensävy paistoi hyökkääjän puheesta.

”Sinä... sinä olet... vain Mestarisi likainen lemmikki...” Kakovan soturin aistimukset olivat jo miltei täysin kadonneet. Hän ei enää tuntenut, kun hirviömäiset kasvot laskeutuivat aivan hänen kasvojensa eteen ja hengittivät viimeiset sanat, mitä soturi enää koskaan kuulisi: ”Edes mestarini ei voi estää minua jatkamasta. Pian... leikki alkaa taas.”


Bio-Klaani – Sarajin Huone

Vahki tuijotti verhonraosta, kuinka punainen Matoran käveli pihamaata pitkin kohti myyntikojuja, käännellen päätään eri suuntiin, päättääkseen mihin kojuun tutustuisi ensin. Vahki veti verhot kokonaan kiinni ja pimensi huoneen. Hän ei halunnut, että häntä häirittäisi nyt.

Saraji avasi vyöpussinsa ja kaivoi sieltä hänelle jo tutuksi tulleen sinisenä hohtavan pallon. Otsaansa hermostuneen oloisena hieroen, hän asetti pallon pöydälle, jääden tuijottamaan sitä. Hetkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Sarajin päässä alkoi kalvaa ajatus, että jokin olisi mennyt vikaan. Huojennus kuitenkin täytti hänet, ensimmäisen pienen inahduksen kaikuessa pallon sisältä. Vahki hymyili ja nosti pallon pinsettiotteella eteensä.

”Huh, hyvä huomata, että olet kunnossa. Säikähdin jo, että sinulle oli tapahtunut jotain. Et ole sanonut aikoihin mitään.” Pieni alakuloinen vaikerrus oli ainoa Sarajille tarjottu vastaus. Tämä sai Vahkin epäilemään tilanteen onnistuneisuutta. ”Mikäs sinulla oikein on? Onko pussissa liian pimeää? Sinä tiedät, että en voi kantaa sinua näkyvillä”, Saraji lepytteli, kammoten kuitenkin omaa lepertelevää äänensävyään.

Pallon inahtelu jatkui, mutta tällä kertaa tarkasti rytmitettynä piipityksenä. Ulkopuoliselle se olisi saattanut olla täysin tunnistamatonta, mutta Vahki näytti selvästi ymmärtävän. Tämä nousi vihaisesti penkiltään, mutta muistaessaan aiemmin tapahtuneen välikohtauksensa Creedyn kanssa, päätti Saraji hillitä itsensä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää vahinkoa.

”Minä olen selittänyt sinulle tämän jo kymmeniä kertoja ja sinä tiedät, että oikea hetki ei ole vielä tullut. Mieti nyt itsekin, naurettavaa! Tilanne täytyy valmistella, hänet täytyy totuttaa ideaan.” Sarajin kämmenellä lepäävä hehkuva pallo oli hiljaa vain hetken, kunnes tasainen piipitys alkoi uudelleen. Outo kommunikointitapa alkoi saamaan jo selkeitä vuoropuhelun piirteitä. Pallo oli nyt selkeästi sanonut jotain vakavaa, sillä Vahki nosti tämän nyt aivan silmiensä tasolle, tuijottaen tätä säälimättömästi.

”Minä valmistelisin tilanteen, jos minä helkutti soikoon voisin! Se herra on kuules tälläkin hetkellä matkoilla ja vieläpä ihan toisen naikkosen seurassa. Ehkä hän ei edes muista sinua enää. Ehkä hän pääsi yli.”

Tällä kertaa pallo ei vastannut, vaan sen sininen hehku himmeni hieman, jättäen jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Saraji huokaisi, survoi pallon takaisin varustevyönsä pussukkaan, kiroillen päässään omalle tahdittomuudelleen. Hän ei ollut varma, miksi hän oli nykyisin näin hermostunut.

Vahki vilkaisi pöydällään lepäävää miekkaansa, muistellen haikeasti vanhoja sotapäiviään. Hän tiesi toiminnan ajan olevan ohi hänen osaltaan. Hän ei voisi jatkaa taistelemista enää kauaa. ”Minä en ole enää nuori. Vuosisatojen taistelemisen jälkeen minut vain laitettiin uneen... minä rapistuin, pölytyin Xian katakombeissa...” Saraji ei ollut varma puhuiko hän itselleen, vai yrittikö hän pyytää puhumalla anteeksi taskussaan lepäävältä pallolta.

Astellessaan ikkunalleen, hän huomasi auringon laskevan vähitellen horisonttiin, saaden torikauppiaat pakkaamaan tavaroitaan ja valmistautumaan sulkemiseen. Creedyä ei enää näkynyt. Saraji arveli tämän menneen takaisin kotiinsa, saaren itärannikolle.

Vahki sulki silmänsä ja kokosi kunniallisuuden haljenneet palasensa. ”...äh, anteeksi tuo äskeinen. Minä vain puhuin omiani... minulla on vain koko ajan sellainen olo, kuin... olisin unohtanut jotain. Aivan kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta.”

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun puolet auringosta oli jo kadonnut horisontin taakse, Sarajin taskusta kuului vaimea voihkaisu. Hymy palasi Vahkin kasvoille. Tämä riittäisi hänelle... tältä erää.


Hiipivä Matoran, piilotettu linkkuveitsi – Kaja-Wahi



”Siinä se kuulles olishi. Laavazoun. Se on poeka vihane paikka. Uohan varovaane.” Mata Nui -lehmän vetämän kärryn päällä kököttävä Turaga levitti pienet tikkaat, joita pitkin Creedy laskeutui tielle. Punainen Matoran kumarsi syvään ja kiitti karavaanaria kyydistä. Turaga hoputti lehmänsä matkaan ja toivotti Creedylle onnea tämän tehtävälleen.

Matoran ryhdisti selkänsä ja kiristi reppunsa nyörejä. Pienin askelin hän alkoi kulkemaan tien sivua pitkin, vähitellen ajautuen syvemmälle laavakivestä muodostunutta aluetta. Mökille ei ollut onneksi pitkä matka ja muutaman minuutin rivakan talsimisen jälkeen Creedy onnistui jo näkemään valtavan kivitasangon keskellä jököttävän romukasan.

Matoran varmisti päässään ottaneensa kaiken tarvittavan mukaan. Ruokaa, juomaa, kivihakku kellarin tukkeumien varalle, paperimappeja, kynän, taskulampun, paristoja ja linkkuveitsen, jonka Creedy oli ovelasti piilottanut teippaamalla sen reiteensä. Ei hän uskonut sitä tarvitsevansa, mutta hänen päässään kasvava epävarmuus laittoi hänet tekemään asioita, joista hän ei pitänyt. Joskus täytyi osata varautua kaikkeen.

Creedy huokaisi helpotuksesta. Killjoyn sana oli sentään tällä kertaa pitänyt paikkansa ja mökin ympäristön leiri oli todellakin kadonnut. Matoran kiersi talon takaa, tarkastaessaan samalla sen puolen vahingot. Kaikeksi yllätykseksi, Creedy huomasi aivan mökin takimmaisen seinän olevan edelleen pystyssä. Matoran hyppäsi lohkareen päälle ja nousi kurkkaamaan Killjoyn mitoille tehdystä ikkunasta sisälle raunioihin.

Creedy huudahti ääneen. Hän laskeutui alas ja pamautti kätensä suunsa eteen, painautuen tiukasti vasten seinää. Yksi Nazorak. Yksi tarkkuuskiväärillä varustautunut sotilas, joka tähtäili vastakkaiseen suuntaan, kohti aavaa kivistä tasankoa. Punainen Matoran oli kauhuissaan. Se oli varmasti kuullut hänet.

Creedy tiesi, ettei hän voisi juosta. Tarkkuuskivääri napsauttaisi hänet välittömästi hengiltä, jos hän pakenisi avointa maastoa pitkin. Matoran hapuili vapisevin käsin reiteään, repien teipit linkkuvietsensä ympäriltä. Hän tunsi otsansa hikoavan ja henkensä salpautuvan, ajatellessaan, mitä hän tulisi tekemään seuraavaksi. Hiljaiset askeleet läpi raunioiden, tarkkaavaisena ja äänettömänä. Yksi veitsenisku selkään...

Creedy tiesi, ettei hän ollut tappaja, tiesi ettei nauttisi tilanteesta, mutta sota oli opettanut hänellekin. Selvityjät voittivat. Hitain ja hatarin askelin, punainen Matoran alkoi hiipimään pitkin mökin takaseinää, varoen astumasta heiluvien kivenmurikoiden päälle. Hetken hän oli todella kateellinen Ämkoon Veljeskunnan ninjamatoraneille. Seinän päässä Creedy veti syvään henkeä. Hänen toivonsa piili siinä, että Nazorak olisi lähtenyt toiseen suuntaan äänen kuultuaan, jotta Creedy pääsisi rauhassa iskemään.

Tietäen, ettei hän voinut pitkittää tilannetta enemmän, Creedy kätki linkkuveitsen selkänsä taakse ja astui esiin seinän takaa. Matoranin valtavaksi yllätykseksi, Nazorak ei ollut kuullut mitään, vaan tähtäili edelleen rauhassa kohti laavakenttiä. Tämä olisi helppoa, vain muutama askel ja kaikki olisi hänen käsissään...

...tai olisi ehkä ollut, jos Nazorak ei olisi juuri sillä hetkellä kääntänyt päätään. Creedy jähmettyi, tuijottaen kauhuissaan Nazorakin leukoja ja tuimaa katsetta. Tuo torakan katse mittaili. Se tarkasti katseellaan Matoranin päästä varpaisiin ja kaikkien odotusten vastaisesti, se nyökkäsi. Linkkuveitsi tipahti Creedyn hikoavista käsistä. Nazorak käänsi päänsä takaisin kiikariin, Matoranin yrittäessä tajuta tapahtunutta.

”H-hei, mikä temppu tämä on? Yritätkö sinä hämätä minua vai mitä? Kuule ei onnistu minuun ehei, minun legendani kiirii kuules kauas, ettäs tiedät.” Vapisevalla äänellä sopertava Creedy sai vastaukseksi ainoastaan Nazorakin päänpudistelua. Selin Matoraniin seisova Torakka ei laskenut mitään huomiota Creedyyn. Hämmentynyt Matoran otti muutaman askeleen kohti Nazorakia ja kokeili avata keskustelua uudelleen. ”Tuota... miksi sinä et hyökkää?” Heti sen sanottuaan, Creedy kirosi typeriä sanavalintojaan, valmistautuen perääntymään, jos Nazorak päättäisikin muuttaa mielensä. Mutta Matoran ei vieläkään saanut vastausta, ainoastaan nyökkäyksen kohti Nazorakin maassa lojuvaa salkkua. Creedy alkoi vähitellen saada henkeään takaisin ja astelikin nyt salkun luokse, päättäen leikkiä mukana. Creedy osoitti salkkua kysyvästi, Nazorakin nyökätessä vielä kerran.

Ison salkun pohjalla lepäsi kaksi paperia. Sen kummempia ihmettelemättä (ja tilanteesta totaalisen epäilevänä) Creedy nosti ensimmäisen paperin ja alkoi lukea:

Tehtävänanto: Tuntemattoman kohteen paettua viholliskohteesta 33C, on päätetty lähettää paikalle kolmenkymmenen sotilaan partio. Tehtävänä on pitää alue omien hall...nikeussa ja tutkia suureen kokoluokkaan luokitellun viholliskohteen alkuperää.

On elintärkeää, että alue pidetään hallinnassa ja tunkeilijat eliminoidaan välittömästi.
Ulkoalueiden toimintavastaava – 036.

Creedylle tämä paperi ei sisältänyt mitään muuta ja tämä nostikin kysyvän katseen vieressä seurailevaan Nazorakiin. Tämä nyökkäsi Matorania jatkamaan seuraavaan paperiin.

Lisäys: Ulkoalueiden toimintavastaava 036:n toimeksianto on puutteellinen. Koska tunkeilijaa ei ole määritelty, taistelutahdoton osasto kieltäytyy avaamasta tulta. Huomioiden viholliskohteen sijainnin olevan poikkeuksellisen lähellä vihollisen linnaketta, katsoo osasto tarpeelliseksi pitää matalaa profiilia ja pyrkii pysymään tulitauossa kohdetta lähestyvien olentojen kanssa. Osastojohtaja 4443 ottaa vastuun jatkotoimenpiteistä.

”Minä ymmärän, minä ymmärrän!”, huudahti Creedy innoissaan, ”Täällä ei ole ruumiita, joten oletan, että Killjoy vain pelotteli kaikki pois. Ja nyt sinä istut täällä yksin viimeisenä rohkeana täyttämässä tehtävänantoa.” Nazorak nyökkäsi hieman allapäin, kääntäen katseensa jälleen kiväärinsä tähtäimeen.

”...en olisi uskonut. Taistelutahdottomia Nazorakeja... miksi te... tai sinä, ette tahdo taistella?”
Kivääri putosi Nazorakin käsistä, tämän noustessa täyteen pituuteensa. Creedy kavahti taaksepäin, pahoitellen tahditonta kysymystään. Nazorak ei kuitenkaan ollut loukkaantunut, vaan kumartui aivan Matoranin eteen, nostaen päänsä suoraan ylös, paljastaen kaulansa.

Creedy alkoi voida pahoin. Nazorakin kurkku näytti siltä, kuin sitä olisi viillelty veitsellä kymmeniä kertoja. Kaulansa paljastamisen lisäksi, yksi Nazorakin sormista kalahti maassa makaavaan paperiin, suoraan tekstin: ”036”-kohdalle. ”...minä, öh, siksi sinä et siis puhu, niinhän? Kun hän teki tuon sinulle?” Nazorak nyökkäsi ja nousi takaisin pystyyn, nostaen samalla maahan pudottamansa kiväärin.

Tähtäilyään jatkaen Nazorak näytti miltei unohtaneen Matoranin läsnäolon, jättäen hiljaisuuden vallitsemaan kaksikon välille. Creedy mietiskeli hieman vaivaantuneena, huojentuen kuitenkin tilanteesta. Vihollinen tai ei, tämä Nazorak tottelisi silti käskyjään. Hän ei tulisi käymään Creedyn kimppuun. Tiedostaen tämän, Matoran alkoi tutkailemaan raunioita. Hän näki ammottavan reiän siinä, mistä hän oli muutama päivä sitten rysähtänyt ulos. Hän pääsisi laskeutumaan siitä suoraan kellariin, valmistelemaan tutkimustyötään.

Matoran asteli aivan reiän kohdalle, valmiina hyppäämään alas, kunnes hänen päähänsä pälkähti vielä yksi kysymys: ”Mutta hei, jos sinulla ei ole lupaa avata tulta, miksi sinä tähtäilet tuolla aseella ympäriinsä?” Nazorak kääntyi vielä kerran ja iski kaksi nyrkkiään rinnalleen, seisten ylpeänä, tuijottaen kohti taivasta.

”Niin tietenkin”, Creedy hymähti ja hyppäsi yhdellä loikalla sisään raunioihin.

Nelisen tuntia myöhemmin

Pilvisen taivaan ollessa jo sysimusta, epätodennäköisin mahdollinen kaksikko oli syventynyt ”keskusteluun” raunioiden keskelle väsätyn nuotion ympärille. Puhetaidoton alokastorakka lähinnä nyökkäili ja viittoili Creedyn junan lailla kulkevalle selitykselle. Matoranin pelko ja mahdolliset sosiaaliset estot olivat kadonneet sillä sekunnilla, kun tämä ison työmäärän jälkeen kapusi ylös kellarista. Pienen suostuttelun jälkeen myös Nazorak suostui laskemaan kiväärin käsistään ja nyt kaksikolla ei ollut enää mitään vaikeuksia kommunikoinninkaan kanssa, näiden istuessa leirinuotiolla, maistellen Creedyn mukanaan tuomia juomia.

”Joten niin, minä olen miettinyt tätä jo varmaan vuosia, mutta se mies ei kerro mitään, ei paljasta mitään. Salailee asioita, joilla saattaa oikeasti olla merkitystä. Siis ei siinä mitään, jos omat menneisyyden haamut haluaa pitää salassa, mutta nyt jos verenhimoiset Metsästäjät alkavat liikkua Klaanissa, ei tarvitse miettiä kauaa, kenen perässä ne ovat, jos Guardiankaan ei ole palannut matkoiltaan...”

Nazorak kuunteli vilpittömällä mielenkiinnolla, pitäen katseensa kuitenkin sylissään lojuvissa papereissa. Creedyn työtä avustaen, torakka selaili Killjoyn arkistojen papereita, yrittäen löytää johtolankoja, jotka joko yhdistäisivät Metsästäjät ja Killjoyn tai vaihtoehtoisesti jotain epäilyttävää, jolla Creedy saisi todistettua Vahkitoverilleen olevansa oikeassa heidän yhteisen ystävänsä suhteen.

Creedy pureskeli tikkua, selaillen omaa paperipinoaan, vilkuillen välillä Nazorakin selailuprosessia. Matoranin mieli vilisi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todellisesti positiivisella mielellä. Hän oli juuri todistanut vihollisenkin riveissä olevan taisteluun haluamattomia, jonka lisäksi hän uskoi löytäneensä maailman parhaan kuuntelijan... johtuen toki osittain toisen osapuolen puhekyvyttömyydestä. Nyt hän sai jakaa työnsä muokavassa ympäristössä. Matoran tunsi stressitasonsa laantuvan vähitellen.

Minuutit kuluivat ja kaksikon vieressä keinuva paperipino kasvoi kasvamistaan. Kymmeniä asiakirjoja, strategisia suunnitelmia ja päiväkirjaraportteja myöhemmin, Creedy alkoi osoittaa väsymisen merkkiä. Nazorak vilkaisi Matoranin huokailuja sivusilmällä, pitäytyen kuitenkin tiiviisti hommassaan. Creedy oli tästä mielessään kiitollinen. Nazorakit olivat selkeästi asioita kyseenalaistamattomia ahkeria työntekijöitä, tuli tehty työ sitten kenelle tahansa.



Nostaessaan jälleen yhtä paperipinkkaa (ja pelastaessaan yhtä kasaa kaatumasta suoraan nuotioon), yksi muita selkeästi kellertävämpi liuska valahti muiden välistä. Creedy päätti silmäillä sen ensiksi läpi, tajuten sen kirjoituksen kuitenkin olevan hänelle täysin tuntematonta. Matoran päätti jättää merkilliset neliskanttiset kirjaimet omaan arvoonsa, kunnes tajusi Nazorakin saaneen jonkin sortin hepulin. Käsiään viuhtoen, tämä kurkotti kohti paperinpalaa, Creedyn lopulta ojentaessa sen hänelle. Nopean kaivelun jälkeen torakka kaivoi omasta pinostaan samannäköisen kellertävän sivun ja asetteli nämä maahan vierekkäin.

”Ömh, niin, kaksi samannäköistä sivua? Mutta tuo kielihän on aivan outoa. Ei siitä saa mitään selvää.” Nazorak louskutti leukojaan sormi pystyssä ja kaiveli paperien seasta pienen vihkosen. Luisevine sormineen Nazorak avasi vihkon ja selaili haluamalleen sivulle. Kyseessä oli Matoranien opetusvihkonen, jossa esiteltiin vanhoja kieliä. Sivulla komeili samanlaisia neliskanttisia kirjaimia, joita kaksikon löytämissä paperinpaloissakin. Vihkon otsikko sai Creedyn innostumaan: Metru Nuin Vahkien ohjelmointikieli...

Creedy ryntäsi nuotion toiselle puolelle Nazorakin viereen ja alkoi selittämään hullun tahdilla.
”Tämä on... nerokasta. Nämä paperit ovat käsin kirjoitettuja, joten Killjoy on aivan hyvin voinut... aaah, nerokasta! Hän on kirjoittanut muistelmiaan ohjelmointikielellä ja vieläpä miltei kadonnella sellaisella. Vahkeja ei ole valmistettu lisää satoihin vuosiin... ja tässä sitä on. Odotas, tämä on varmaan verrattavissa Killjoyn puvun ohjelmointikieleen... odotas, KYLLÄ! AIVAN! Ahhaha, ovela sinä olet Killjoy, sen minä annan sinulle. Killjoyn pukujen ja Vahkien ohjelmointikieli, ne ovat täsmälleen sama, Killjoy ei tehnyt muuta, kuin erotti näiden palikoiden sisällä olevat merkit omaksi kokonaisuudekseen... tämän ratkaisu ei pitäisi viedä kauaa. Ojentaisitko sen kynän sieltä.”

Nazorak oli aidosti hämillään Creedyn saamasta nörgasmista ja tämä seurasi nyt vierestä, kun punainen Matoran käänsi tekstiä kynä sauhuten. Noin puoleenväliin urakassaan päästyään, Matoran kuitenkin nosti kynän paperista, katsoen tekemisensä kohdettaan hämmentyneenä.

”Tämä... tämä ei ole Killjoyn tekemä. Tämä näyttää kuin joltain historiankirjan pätkältä. Miksi kukaan ikinä kirjoittaisi historiankirjaa näin?” Nazorak nyökkäili Creedyä jatkamaan kääntämistä, seuraten Matoranin hetki hetkeltä enemmän hämmästynyttä ilmettä. Lopulta Creedy tiputti kynän ja huokaisi. ”Tämä... tämä ei ole edes vanha. Paperi kyllä, mutta tämä päiväys... tämä teksti on kirjoitettu vain kaksi vuotta sitten.”

Nazorak viittoili Creedyä selittämään lisää. Matoran suoristi selkänsä ja hieraisi otsaansa. ”Tämä on selkeästi katkelma jostain pidemmästä tekstistä, kenties jopa kirjasta. Sen on kirjoittanut... eih. Tämä on kirjoittanut ”Toa, jolla ei ole nimeä”. No tämähän auttaa kovasti.” Nazorak viittoili lisää. Creedy veti henkeä ja luki tekstin viimeiset rivit: Sinä Metsästäjä, sinä Toa. Kuka tahansa tätä lukee, minä rukoilen. Joku toimii meidän välissämme ja jos emme nouse nyt, jos emme nosta aseitamme ennen kuin on liian myöhäistä, palaamme takaisin vanhaan. Kaikki kipu ja tuho, kaikki se taistelu oikeuden puolesta. Kaikki se oli tehty turhaksi. Pian maailma sotii, oletko sinä valmis?

Nazorak kohautteli olkiaan. Creedy nyökkäsi tälle: ”On toki mahdollista, että tämä on vain jonkun hullun pelottelua... mutta tämä tekstin alku on täynnä puhdasta faktatietoa Toat-Metsästäjät -sodasta. Killjoy ei ikinä säilyttäisi mitään, minkä todellisuuspohjaa hän epäilisi. Hän on äärimmäisen kriittinen näissä asioissa.”

Nazorak näytti mietiskelevältä ja tämä osoitteli paperien hieman repaleisia reunoja. Creedy hymähti myöntävästi. Molemmat tiesivät paperien olevan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Pienen hetken kaksikko kaiveli, jos he löytäisivät lisää paloja, mutta joutuivat pian luovuttamaan. Creedy huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle. ”VT... onkohan hän jo nukkumassa? Hän osaa kaiken Metsästäjien jutuista.” Nazorak katsoi Creedyä kysyvästi. Katsettaan liikauttamatta, Creedy totesi tämän yksinkertaisesti olevan Klaanin arkistojenhoitaja. Nazorak alkoi viittoilemaan lisää.

”Tähän aikaan yöstä ja sinä haluat, että minä menen tapaamaan häntä?” Nazorak nyökkäsi vielä uudelleen, Creedyn vain tuskaillessa mietteitään. ”Ännnhh, no ehkä minä sitten, ehkä hän osaisi jäljittää tämän lähteen. Mutta... sinä et ihan taida voida tulla mukaan.” Nazorak teki yhdellä käsistään pyöräyttävän liikeen, joka selvästi merkkasi sitä, että torakka oli sinut asian kanssa. Creedy tirskahti tälle. Hän oli nähnyt kyseisen eleen viimeksi Rukin elehtiessä kahvipöydässä...

Creedy kumarsi Nazorakille, kiittäen tätä vuolaasti. ”Tähän asti kuvittelin sodan olevan absoluuttista... kiitos sinulle sen maailman rikkomisesta. Pärjäile, minä palaan vielä takaisin... toveri.” Nazorak seisoi Matorania tuijottaen, kääntyen lopulta itsekin kumartamaan syvään. Creedy nosti reppunsa selkään, paperit tiukasti kouraansa ja lähti kävelemään raunioilta kohti maantietä.

Nazorak katsoi tämän menoa, kunnes Matoran katosi lopullisesti pimeyteen. Torakka istahti alas mietteissään, katse maassa. Siellä hän huomasi pudonneen linkkuveitsen, Matoran-kokoisen sellaisen. Vienoinen hymy leuoillaan, Nazorak nosti veitsen ja heitti sen loimuavaan tuleen.


Odina, valvomo

Pimeää valtaisaa huonetta valaisi ainoastaan kahdeksan valtavaa yhdelle seinälle survottua kuvaruutua. Nuo ruudut lähettivät kuvaa kaikkialta Metsästäjien linnoituksesta, näyttäen kuvaa niin keskustorilla käynnissä olevasta kahakasta, kuin The Shadowed Onen tornin hiljaisesta sisäänkäynnistä. Yksinäinen massiivinen hahmo seisoi keskellä huonetta, tujottaen sivusilmällä noita kyseisiä ruutuja.

Mustavalkoinen sulavalinjainen olento tuijotti käsissään lepäävää mustaa, ainaan savuavaa miekkaa, joka kiilsi edelleen edellisen uhrinsa verestä. Miekka nousi hitaasti kohti sen kantajan irvokasta, kymmeniä pitkiä hampaita sisältävää ammottavaa suuta. Pieni verijono valui miekan varresta olennon kitaan, tämän maiskutellessa ylimalkaisesti maistettuaan veren maun. Vaikka noissa hirviömäisissä kasvoissa ei ollut lainkaan silmiä, näytti olento silti kääntelevän miekkaa käsissään, aivan kuin tämä näkisi sen...

”Mestari TPO, Ilmalaivat lähtivät juuri, etkö luulisi, että sinun kannattaisi lähteä perään?” Hahmo säsähti vihaisena. Huoneen sivusta oli auennut ovi, josta kurkki sisään pieni riutunut valkoinen Toa kiikarisilmineen. Varovaisella äänellä ilmoille noussut ehdotus ei ollut verta maistelevan hahmon mieleen, vaan tämä asteli muutamalla rivakalla askeleella ovelle, tarttui rääkäisevään Toaan ja heitti tämän huoneen toiseen päähän rajulla otteella. ”Kuinka monesti minun pitää sanoa, että sinä et käytä minusta sitä ylimielistä johtajan antamaa lempinimeä. Purifier sinä imbesilli, Purifier!”

Omaa nimeään julistaen Purifier asteli ympäri huonetta, nurkassa viruvan kylkeään pitelevän Toan katsoessa vieressä. ”Anteeksi Mestari Purifier, anteeksi... mutta eikö sinusta silti olisi järkevää lähteä niiden ilmalaivojen per-” ”HILJAISUUS! Minun ei tarvitse juosta jonkun saastaisen puolieliön perässä. Sitä varten suunnitelma luotiin. Me aloitamme ensimmäisen vaiheen tänä yönä.”

Toan nöyristellessä, Purifier asteli ruutujen eteen ja painoi kuudennen ruudin vieressä olevaa painiketta. Ruudun kuva vaihtui näyttämään raskaasti panssaroitua kuljetusjunaa, jota vahti kymmeniä Metsästäjiä. Purifierin kita värisi ja tämä nostikin sille häiritsevän virneen: ”Näyttää siltä, että mestarini aikoo siirtää sirun. Odotettua, kyllä. Orja, onko sinulla tietoa tästä?”

Valkoinen Toa kavahti kuullessaan orja-nimityksen, mutta astui kuitenkin esiin, jääden seisomaan Purifierin vierelle. ”Kyllä mestari... kuulin kun vartijat puhuivat aamulla. Nimda siirretään uuteen kohteeseen, siihen ennalta sovittuun. Ehdotuksesi oli siis mennyt läpi.”

”Ja avain?”

”Se jää johtajalle itselleen.”

Mustavalkoinen Metsästäjä murahti ja Toa oletti tämän olevan myöntäväisyyden ääni. Purifier kääntyi ”orjaansa” kohti ja jäi tuijottamaan tätä säälimättömästi. ”Olemme siis odottaneet tarpeeksi kauan. Pian kaikki tarvitsemamme kokoontuu yhteen. Aloitamme vaiheen yksi.”



Toa nyökkäsi ja ryntäsi huoneesta ulos, käyttäen samaa ovea, mistä oli tullut sisäänkin. Koneiston yllättävä kalahdus jäi kaikumaan huoneen sisällä ja kuin kammettuna, kuvaruutujen seinä alkoi kääntymään ympäri. Purifier tuijotti tyytyväisenä näkyä ja hitaan käännöksen jälkeen seinä loksahti takaisin paikoilleen. Kaksitoista pientä koloa, joissa yhdeksässä paloi valo. Jokaisen valaistun kolon sisällä loisti miltei lasisen näköinen pallo, joista jokainen hohti omaa väriään.

Purifierin luisevat sormet hivelivät kolmea tyhjää koloa. Toa oli saapunut huoneesta seuraamaan tilannetta. Vetäen henkeä syvään, Metsästäjä kosketti vuorotellen jokaista yhdeksää palavaa kiveä. Sokaiseva valo täytti huoneen, Purifierin nauraessa riemusta. ”Vuosituhansien työ on pian saatettu päätöksen!” Metsästäjä levitti kätensä ylös, nauraen yksivää, karheaa nauruaan. ”Kolme lisää... tulkaa luokseni, kokoontukaa, tehkää se, mitä niin kauan sitten sovimme.”

Kivien valo voimistui hetki hetkeltä. Äsken niin pimeä huone kylpi nyt valosta, saaden hämärään tottuneen Toan kouristelemaan. Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Kivien alla lepäsi yksi painike, jonka päälle Metsästäjän sormi päätyi lepäämään. ”Oletteko valmiita ystäväiseni? Sillä tästä alkaa elämänne juoksu.”

Ja niin Purifier painoi nappia.

Ämkoon veljeskunnan saari

Maassa makaavat Lääkintävahkin osat nytkähtivät vielä kerran. Pieni valo maassa lojuvan pään takaosassa vikkui himmeästi. Kaatunut sotilas ei enää kuitenkaan liikkunut, eikä koskaan tulisi sitä tekemään...


Xia, Mustan Käden salainen tukikohta

Viimeiset vartioon jätetyt Vahkit pitelivät päätään. Suurimman osan kaatuessa tuskissaan maahan, ei kukaan huomannut yksinäisen komentohuoneen lattialaatan liikettä. Lattialaatassa komeilvat sanat: Tässä lepää Herra, Mustan Käden entinen johtaja.


Bio-Klaani

Saraji makasi Kahviossa liikkumattomana, epätoivoiset Matoranit yrittivät turhaan saada eloa Vahkiin... Hänen taskustaan hohtava sininen valo sai monet hämmästyneeksi.


Killjoyn mökin rauniot

Killjoyn vanhojen pukujen jäänteen hohtivat punaista valoa. Ylhäällä istuva Nazorak ei ollut todistamassa tilannetta.


Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita

Mustiin siteisiin pukeutunut salamatkustaja katsoi kauhuissaan oranssin kiven alkaessa hehkumaan. Hänet huomattaisiin pian, jotain oli keksittävä.


Tuntematon sijainti

Käytävät olivat täynnä juoksevia Vahkeja. Punaiset valot vilkkuivat ympäriinsä, noin viidenkymmenen Vahkin ryhmittyessä rivistöön pitkälle käytävälle. Käytävän päässä sijaitsevat liukuovet aukesivat, mustan naispuolisen mekaanisen olennon astellessa niistä sisään. Vahkit tekivät kunniaa, nainen jäi seisomaan joukon keskelle.

”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.

Bloszar

Tuntematon metsä, Eteläisen mantereen pohjoispuoli

Pimeys oli pienessä metsässä, joka oli lähellä yhtä Matoran-kylää. Kukaan ei ollut käynyt tuossa metsässä ja palannut takaisin. Metsässä oli paljon Matoraneille tuntemattomia Raheja, joista osa oli saattanut jo mutatisoida, metsän keskiosassa olevan lähteen vuoksi. Vaikka lähde näytti kristallinkirkkaalta ja puhtaalta, niin se mutatisoi. Kukaan ei tiennyt miksi, oliko siinä kenties mutageenejä vai mitä.

Tuuli puhalsi kylmästi, eikä se helpottanut erään Ta-Matoranin tilaa. Vaikka lähellä oli Matoran-kylä, hän ei mennyt sinne, eikä asunut siellä. Puiden varjot näyttivät pelottavilta ja jokaisessa puskassa näytti olevan Matoranin liikkeitä tutkiskeleva silmäpari. Rahi-lintuja lensi taivaalla, huutaen kuin korppikotkat.

Ta-Matoran oli kooltaan lyhyempi kuin muut Matoranit. Hänellä oli punainen Hau ja vartalo oli keltainen ja punainen. Hän ei juossut, vaan kuljeskeli hiljaa, mutta ei katsonut ollenkaan taakseen.

Rahit huusivat vähän kauempana ja etsivät saalista. Matoran ei silti pelännyt, vaan jatkoi matkaansa. Hän kanniskeli mukanaan pientä paperilappua.

Viime viikolla, Matoran oli auttanut Bio-Klaanin saarella olevia Matoraneja. Hänen avullaan, kyliin oli järjestetty erilaisia puolustusmenetelmiä ja ansoja, jotta Tärtäläiset eivät iskisi niihin uudelleen. Ta-Matoran oli silloin pukeutunut mustaan, jotta häntä ei tunnistettaisi.

Ta-Matoran oli myös käynyt tutkiskelemassa Bio-Klaanin saarta ja sen linnoitusta. Mutta ei hän sinne hyökkäisisi. Miksi ihmeessä? Siellä oli hyviä liittolaisia, joten niitten kansa ei tarvinnut kinastella.

Matoran avasi käärön ja rupesi lukemaan sitä taas. Hän alkoi lukea ääneen, vaikka kukaan ei ollut kuuntelemassa.

Sinä turvaudut mystiseen voimaan,
mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan.
Pedot ja metsästäjät kimppuusi hyökkäävät,
voimaa et saa, ennen kuin ne tyyntyvät.
Muinaisen metsän siimekseen sä meet,
takaisin tuut tai et, ovat avaimet metsän rämeet.
Et tajua sä tätä, mutta tämä tärkeä on,
älä unohda sitä, tai olet toivoton.
Yksi kuolee, yksi herää,
vihjeet joudut sä näistä kerää.
Kuolema tai elämä, mysteeri se on
mutta

Teksti meni lukukelvottomaksi, ja Ta-Matoran jäi jälleen pähkäilemään arvoitusta. Hän tiesi, että tekstissä tarkoitettiin juuri tätä metsää. Mutta metsästäjistä hän ei tajunnut. Keitä metsästäjiä? Pimeyden kenties?

Raaz...

Joku sanoi hänen nimeään. Kuka se oli?

Raaz oli saanut selville, että Bio-Klaani keräilisi joitain kristallinpalasia. Tutkittuaan asiaa jonkin aikaa, hän huomasi, ettei käärö ja kristallinpalaset liittyneet toisiinsa ollenkaan. Se oli hyvä, koska Raaz ei halunnut ollenkaan Klaanilaisia peräänsä.

Pian hän näki kaukana metsässä luolan. Ta-Matoran juoksi sen luo ja huomasi portin.

Sinä turvaudut mystiseen voimaan,
mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan, kuului ääni hänen päässään.

Raaz katseli ympärilleen, mutta ketään ei ollut siellä.

"En pelkää, tiedän sen", Matoran ajatteli.

Hän tutkiskeli porttia ja pian se avautui. Luolan sisällä oli kaksi patsasta, toinen oli kultainen, toinen musta. Vaikka luola oli ikivanha, kummassakaan ei näkynyt iän merkkejä.

Raaz kulki patsaiden ohi ja tunti outoa tunnetta sisällään. Hän jatkoi matkaa, kunnes näki jälleen kaksi patsasta. Mutta näistä kumpikin oli Ta-Matoranin kädessä olevan käärön värisiä. Patsaiden silmät hohtivat punaisina, jolloin Raaz vähän perääntyi.

Raaz... Ääni kuului jostain taas.

Raaz kulki silloin patsaiden ohi, kunnes huomasi olevansa jälleen metsässä. Luolan ulkopuolella. Mutta luolaa ei ollut hänen edessään enää. Vaan alaspäin vievät portaat. Ta-Matoran meni alaspäin, kunnes putosi.

Sinä turvaudut mystiseen voimaan.
mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan, kuului jokapuolelta ikuisuudelta kestävän pudotuksen aikana.

The Snowman

SS Rautasiipi

Amiraali katsoi komentokeskuksen panssarilasin läpi sotalaivansa kannen kaaosta. Hän nojasi oikealla kädellään ikkunaan eikä näyttänyt ryhtinsä puutten takia itseltään. Hän tiesi hyvin, ettei Rautasiipi ollut täydessä terässä muututtuaan Uuden Sukupolven koulutustiloiksi, mutta tällaisen epäonnistumisen piti olla mahdottomuus. Nazorak-joukot eivät olleet onnistuneet järjestäytymään remontoidussa laivassa, ja klaanilaiset kykenivät rellestämään ja listimään hajanaisia torakkajoukkoja, jotka käyttäytyivät kuin mitkäkin Skakdit. Maihinnousuihin tarkoitetut meritankit taas olivat jalkaväensuojaussiivekkeineen ja hitaasti liikkuvine tykkeineen aivan liian kömpelöitä osuakseen liikkeellä pysyviin klaanilaisiin.

002:n synkistyneeseen mieleen valoa toi kuitenkin keulan suunnalta lähestyvä näky: SS Rautasiipi oli onnistunut organisoimaan täydet kaksi tusinaa laivastonsinisillä rintapanssareilla ja säkenöivän kirkkailla kivääreillä varustettua torakkasotilasta, jotka hölkkäsivät täydellisessä muodostelmassa ja aseet tanassa marssiaskel kerrallaan kohti klaanilaisten kuolemaa. Näky joka lämmittäisi jokaisen sosiaalisesesti hyväksyttävän Nazorakin torakanmieltä.

***

Troopperin liekit kärvensivät Rukin alapuolella vielä yhden Nazorakin. Veden Toa koetti sulkea taistelun äänet mielestään kavutessaan metallisia tikapuita ylös kapean putken sisällä. Kylmä metallipuola kerrallaan hän loittoni torakoista, mutta samalla myös Troopperista. Hän oli kuulevinaan tulen Toan huutavan jotain provosoivaa Nazorakeista ja höysti kommenttiaan tulihuumorilla, mutta Ruki ei kuunnellut. Hän teki kaikkensa pitääkseen itsensä kasassa kaaoksen keskellä.

Juuri kun Ruki oli heilauttamaisillaan itsensä ylös, kuuli hän altaan räjähdyksen. Taistelun äänet päättyivät kuin seinään, ja veden Toa jähmettyi täysin. Klaanilaisen miekka vaikeni.

Troopperi... Ruki ajatteli. Häneen iski samanaikasesti suru, pelko, huono olo ja katumus. Lähdin tälle matkalle, koska tahdoin auttaa Klaania. Nyt yksi soturi menehtyi takiani.

Eikä se edes ollut Rukin mielessä pahin ajatus. Häntä hirvitti huomata, kuinka tasaväkistä kamppailua ajatus klaanilaisen kuolemasta ja oman kuoleman pelko kävivät hänen päänsä sisällä. Sinisten käsien ote tikapuista puristui, eivätkä jalat totelleet. Metalliset seinämät tuntuivat murskaavan Rukin, eikä hän kyennyt hengittämään. Eikä varsinkaan puolustautumaan. Hän vain odotti hetkeä, jolloin torakat katsoisivat putkeen ja rei'ittäsivät hänet.

Veden Toa oli aivan varma, että hän kuolisi tähän kapeaan, metalliseen tilaan.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun alhaalta kuuluikin naurua. Mutta sitä ei pidetty torakkain suulla.
”Onnistuinko minä hämäämään teitä tällä naamaritempulla kaksi kertaa? Muistakaa ensi kerralla odottaa savun hälvenemistä ennen kuin oletatte Kanohi Haun kantajan kukistetuksi.

Liekkien ja kiväärien, miekkojen ja keihäiden sinfonia alkoi jälleen ja Ruki palasi tähän maailmaan.

***



Matoron nopeat sivallukset ja Sugan voimakkaat lyönnit muodostivat teräisän suojavallin Nazorakein ja klaanilaisten välille. Kummallisesti Tronien akvaarion päälle retkottamaan asetettu Lignok alkoi virota juuri sopivasti, kun klaanilaiset saivat päihinsä tutun äänen.
Hyviä uutisia kaverit! Klaanilaisia näköpiirissäin!

Miekkailevat jään Toat eivät ehtineet intensiivisessä tilanteessa tarkistaa väittämää, mutta kalaisan sankarin sanoihin oli syytä luottaa.
”Jos harppuunani olisi kunnossa...” Matoro puhisi miekaniskujen lomassa, ja mäjäyttipä hän yhden torakan pois sutjakkaasti singotulla jäänkimpaleellakin. ”...puolet teistä riippuisi tuosta ilmatorjuntatykistä päät alaspäin-”
”Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin.”
”Kiitos Suga. Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin ja loput löytyisivät saman tykin piipusta molemmat päät alaspäin!”

Yksi Nazorak onnistui miltei kohottamaan kiväärinsä piipun kunnolliseen tähtäysasentoon, ennen kuin huomasi hävinneensä kalalle.

”Tuo ei ollut ehkä ihan parhaimmistoasi,” Suga puhisi jakaessaan iskuja. ”Mutta olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Eihän tässä saa happeakaan otetuksi huitomisen lomassa. Ja SINÄ et saa enää koskaan happea!”

Torakan kurkku purskahti auki roiskaisten vihertävää tahnaansa Sugan kasvoille. Klaanilais-konkarin ilmekään ei värähtänyt.

”Okei, ei tuokaan mikään laadun ähky huipentuma ollut.”

Elkää luovuttako, löydätte varmasti sisäisen runoilijanne ennen pitkää. Meissä kaikissa asuu sanaseppo, kaikui pirteä ääni jään Toain mielissä.

Yhtäkkiä jään elementaalihyökkäykset saivat seurakseen liekin voiman, kun Bloszar liittyi taisteluun. Hän jäi kuitenkin pitämään toista suuntaa Hain kanssa, joka oli vaihtanut tilapäisesti säilänsä Nazorak-kivääriin, joka oli tullut ranteen tiimoilta poikki silpaistun käden koristamana. (”Kiva lisäosa, Hai-mies.”) Veden ja jään Toan silmissä loisti uusi, vihainen hehku. Hän ei ollut enää SS Rautasiivellä, hän oli kotisaarensa juoksuhaudoissa. Nazorakit eivät päässeet etenemään Kanohi Raun takaa tuijottavien silmien ja niiden hyvän liittolaisen, kiväärin tähtäimen tehdessä tiivistä yhteistyötä joka myös kuoleman jakamisena tunnetaan.

”Lignok!” Ko-Matoralainen Korek huudahti huomatessaan maahan valahtaneen, tajuttoman ystävänsä. Hän ja Merkol kirmasivat kahden klaanilaisrintaman väliin ja kumartuivat Onu-Matoralaisen tiedottoman kehon ylle ja koettivat ottaa selvää josko tämä hengitti. Olkar ja Gefel jäivät Bloszarin ja Hain rinnalle ja koettivat pitää torakat matkan päässä. Sadje näytti taistelun keskellä eksyneeltä, mutta piti tikaria käsissään kumminkin.

Bloszar ja plasmakanuuna kuitenkin vaihtoivat rintamaa kolmen askeleen saattelemina, Sugan, Matoron ja Tronien puoli puski kuitenkin enemmän vihulaista sankarein niskaan. Aseen polttavat ammukset olivat juuri tiputtamassa tämän sivustan toista Nazorakiaan, kun halki laivan kiiri jonkinasteinen Nazorakinkielinen huuto. Samassa torakat vaihtoivat täysin strategiaansa ja lopettivat hyökkäyksen. Taistelu jatkui, vaikka torakat ottivatkin selvästi etäisyyttä. Yksi, eksyneen näköinen ja siniseen hattuun sonnustautunut torakanrääpäle jäi ihmettelemään paikalleen noin kymmenen metrin päähän. Bloszar ei tahtonut tappaa surkean näköistä oliota, mutta sitten laukaus tapahtui. Jostain piilosta ammuttu pienoisohjus oli räjäyttää Tronien akvaarion säpäleiksi. Bloszarin silmien surumielinen katse muuttui samassa vihaksi, ja liipasin vedettiin pohjaan. Sen sekunnin jälkeen tulen Toa ei osannut enää sanoa, oliko sormen liike ollut tiedostamaton vai harkittu, mutta katumus iski, kun hän näki aseistamattoman torakan huutavan tuskaansa ja kierivän maassa, suuri osa alaruumistaan vihreän veritahnan peitossa.

Nazorakit jatkoivat perääntymistään jättäen lajikumppaninsa maahan kärsimään. Hetken kuluttua sinihattuista raukkaa huomioimatta ainoat klaanilaisten näkyviin jääneet Nazorakit olivat kymmenet ja taas kymmenet maassa retkottavat tapukset, joista muutama vielä liikkui tuskallisesti loppujen ollessa pelkkiä raatoja tahi mömmökasoja.

”Mitä kummaa ne puuhaavat?” Gefel äimisteli. ”Emmehän me voineet voittaa? Se ei olisi niin helppoa?”
”Äänessäsi on liikaa optimismia,” Hai varoitteli. ”Luulisin niiden perääntyvän ja järjestäytyvän. Niillä on kaikki edellytykset vain tulittaa meidät mataliksi, kunhan kaaos väistyy.”

Kaaos väistyi.

[+] Spoiler

Musiikki voisi myös.

[+] Spoiler

...ja tämän musiikin voikin lopettaa tähän.

[+] Spoiler

Jälleen kerran on minun osoitettava kiitokset, tässä tapauksessa Matorolle, joka auttoi minut muuannen kirjoituslukon yli, eli siis hän kirjoitti aika paljon tästä. Tänks mate. Lisäksi kiitos Joikuboylle puolesta tämän osan musiikeista. Ja tosiaan, olen pahoillani, minun on taas kehotettava tätä porukkaa olemaan postaamatta soolona. Mutta pian. Pian.

Bloszar

Tuntematon sijainti

Raaz näki vihdoin valoa ja tömähti suoraan maahan. Hänen olo tuntui oudolta. Metsää ei näkynyt missään. Raazin edessä oli se luola, johon hän oli joutunut äsken. Ta-Matoran meni sen sisään, mutta silloin siellä ei ollut kahta patsasta, niin kuin viime kerralla. Vain hämähäkinseittejä ja rikkoutuneita aseita.

Raaz kulki eteenpäin vähän pelokkaana, kunnes kaatui. Hän katsoi mihin oli kaatunut ja näki kuolleen Toan, jolla ei ollut silmiä tai jalkoja. Toan vasen käsi näytti proteesilta, eikä siinä näkynyt iän merkkejä. Hänen naamiota Raaz ei tunnistanut.

Raazin katsellessa ympärilleen, hän huomasi lisää Toien kuolleita ruumiita. Näky oli pelottava.

"Mi-mitä heille on tapahtunut?" Raaz ajatteli mielessään.

Hän lähti juoksuun. Hänen edessään oli parin minuutin päässä luolan suuaukko ja siitä poistuttuaan, hän oli jälleen samassa metsässä.

Kuolemasi koittaa tänään Raaz...

Matoran perääntyi kuultuaan tuon. Hän päätti palata luolaan, mutta se oli jälleen kadonnut.

Raaz avasi käärön, mutta tällä kertaa, sen sisältö oli muuttunut. Siinä ei ollut enää sitä samaa runoa, vaan yksi lause.

"Kuolemasi koittaa tänään", Raaz luki ja perääntyi sitten. Hän yritti muistella sitä runoa.

"Sinä turvaudut mystiseen voimaan,
mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan.
Pedot ja metsästäjät kimppuusi hyökkäävät,
voimaa et saa, ennen kuin ne tyyntyvät", Raaz ajatteli.

Sitten hän kuuli jälleen ääniä. Hän katsoi taakseen ja huomasi sieltä tulevan monia hahmoja. Raaz lähti juoksuun, kunnes huomasi Matoran-kylän valot.

"Pelastus", Raaz ajatteli ja kiihdytti vauhtiaan. Hän olisi pian perillä. Vain 10 metriä. Mutta sitten, hän tunsi kamalaa kipua. Hän katsoi ruumistaan ja huomasi siinä tikarin. Hänen voimansa ehtyivät. Raaz oli todella lähellä yhtä asumusta.

"Voi ei..." Raaz ajatteli, kunnes kaatui maahan.

***

Eräs Ga-Matoran, nimeltä Nehl, lähti pienelle lenkille. Hänen lenkkinsä päättyi, kun hän kaatui.

"Mitä ihmettä?" hän ajatteli, kunnes huomasi, että tiellä oli Ta-Matoran.

Ga-Matoran lähti sen luo ja otti käärön Ta-Matoranin kädestä. Hän avasi sen, mutta siinä luki vain yksi sana.

Bloszar.

Mutta Nehl ei keskittynyt siihen, vaan katseli Ta-Matorania, kunnes huomasi hänen olevan kuollut.

Blezer

Klaanin porttien ulkopuolella.



Kolme matorania käveli soratietä klaanista länteen. Foope, punaoranssi ja kaikin puolin stereotyypisen näköinen ta-matoran jolla on maskina Kakama. Samqpa, Akakua maskinaan pitävä oranssin sekä violietin värittämä Onu-matoran joka on selvästi joukon pisin, muttei jämerin. Tämä titteli menee Oknasisevelle, kuka on joko kolmikon harteikkain matoran. Väritykseltään hän on sininen ja vihreä eikä hänen kansallisuudestaan oikein voi mennä sanomaan mitään.

Kolmikko oli matkalla tosiaankin länteen, matorankyliä kohti tapaamaan Geretiä. Hänestä josta Foope oli Hallanyönä kertonut tarinaa kahdelle muulle hänen mukanaan liikuvalle matoranille.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Samqpa tokaisee hieman ujohkosti: ”E-e-e-eikös me-me-me meidän pitänyt ol-la-la-la... Te-te-te-tekemässä hommia Klaanin linnoituksessa juuri nyt?”
Foope on hetken hiljaa miettien ja vastaa sitten reippaasti ” Noh äeiköhän nuo osaappi hoitaa hommasa ihan yksin siellä... Ei kukaa huomaa et mye ollaa edes kateissa.”
Oknasisev vain käveli hiljaa ryhtisuorassa kuten hänellä oli tapana, kun Foope ja Samqpa jutustelivat enemmän ja vähemmän mukavia Geretistä ja Ratsuttomasta päättömästä ratsumiehestä.

Matka sujui aika verkkaasti vaikka kolmikko ei liikkunut mitenkään huimalla vauhdilla. Pian he olivatkin jo perillä yhdessä rantaa lähellä olevassa matorankylässä. Silloin Foope tokaisi omaan tapaansa erittäin reippaalla äänellä ”Nooh sen heebon talo tais ol' tuel päe...” Hän osoitti vasemmalle omituisesti oikealla kädellään.

Matoran-rantakylä: Geretin rantamökki

Foope asteli erityisen ryhdikkäin askelin kohti Geretin rantamajan ovea ja etesi koputtamaan sitä ilmaisee asiansa Geretille erityisen mukavalla äänellä ”Joo totanoin... Et sää varmaa enää oo vihane siitä pokeri pelistä ethä´?” Ja ennen kuin oventakaa ehti kuulua mitään hän jatkoi ”Et? No sepä hyve... Mye tullaa sisille sitte okke?... Okke...” Tämän jälkeen Foope suorastaan ryntää sisälle Samqpan ja Oknasiseven seuratessa häntä.

Mökki oli yhtäsotkuinen kuin viimekerrallakin hänen käydessään siellä, Mutta jotain oli muuttunut.
Mökki oli aavemmaisen kylmä ja hämärä. Kaikki ikkunat olivat teljetty sisältäpäin. Tämä ei kuitenkaan ollut nähtävissä ulkopuolelta taloa.

Kolmikko eteni suhteelisen varovaisin askelin kohti mökin keittiötä missä Gereti Fooopen sanojen mukaan viettää suurimman osan ajastaan ollessaan kotona. Heidän astuessaan keittiöön siellä odottaa suorastaan hyytävä näky. Gereti makasi maassa ja hänen vielä toistaiseksi palava sydänvalo oli todella himmeä. Geretin ruumis suorastaan höyrysi. Foope kummasteli tätä kylmettävää näkyä tarkemmin ja tökkäisi ruumista hieman. ” SE ON JÄÄKYLMÄ!?” Foope huudahtaa jokseenkin hämmästyneenä ja pinkaisi ylös melkein kolauttaen päänsä pöydänreunaan. Pöydältä hänen silmiinsä sattui kirja. Se oli apposen auki keskellä pöytää. Kirjan vieressä oli vasara ja umpijäätynyt ja puoliksi hajonnut taltta. Samqpa änkyttää säälittävästi ”Mi-mi-mimitä tä-tätätämä on?”


*****

Samarxxan, Uhkaavasti Klaaninsaarta kohti lipuva necropolis.



Tohtori Ocsid käveli stereotyypisen pahiksen tapaan edestakaisin Samarxxan ruttosiivessä.
Kädet selkänsä takana puuskassa. Hän odotti jotain, Tai pikemminkin jotakuta.
Astellen ympäri ruttosiipeä Ocsid tarkasteli samalla ympäristöään. Tuttua, mukavaa, kotoisaa, mutta ennenkaikkea ihanan veristä, apeaa, ja kalpeaa näkymää joka ympäröi ruttosiiven häkkejä sekä suhtkoht suuria myrkyn... Tai sanotaanko ruton vihreää hohkaavia kanistereita.

Ocsid hieroi leukaansa edeten pitkin Ruttosiipeä kohti necropoliksen keskustaa ja samalla tämän kyseisen laitteen hermokeskusta. Siellä istui ratsunsa selässä aina niin ankean näköinen Uumes. Surmanritarien kaartin kenraali. ”Uumes... Onko sitä kirottua skaaakdia vielä näkynyt?” Murahti Tohtori, Uumekselle. ”Ei ole” tokaisee Uumes kylmällä ja hitusen kaikuvalla äänellään.
”No voi hyvä ihme... Olemme odottaneet sitä kirottua kyynistä rupusakkia jo kovin pitkän tovin... Joudumme pian aloittamaan projekti RUTON! Ilman niinsanottua 'lastenvahtejamme' ” Ocsid naurahtaa ylimielisesti. Uumes ei vastaa tähän mitään vaan jatkaa ankeasti istumistaan ratsunsa selässä.

Tohtori Ocsid palaa takaisin Ruttosiipeen helpottunut ilme kasvoillaan. Hän hieroo käsiään ajatellessaan ääneen. ”Tämä suunitelma on niin suuri voitto Ylilordin suunitelmissa, että hänen on pakko ylentää minut. Silloin pääsen palojon parempaan asemaan rutonlevityksessä... Strateegisesti puhuen. Samalla nappaan tuolta saarelta kaikki sen pienet primitiiviset asukkaat osaksi loputonta epäkuolleiden ARMEIJAAANIIIH! ARHARHARHARHAAAA!” Tohtori Ocsid nauraa hieman liiankin stereotyypisesti kävellessään Ruttosiiven läpi ties kuinkamonetta kertaa.



Samaan aikaan Sotilas-siipeä kohti matkaava Uumes keskustelee yhden uskollisen kannattajansa kanssa... ”Kultistit aistivat saarelta yhden Surmanritarin. Sen on pakko olla karkulaisemme.”
Uumeksen kätyri sanoo kylmällä ja tunteetomalla äänellä esimiehelleen.
”Ja kuinka varmoja olette, että se on hän.” Uumes huokaa mulkoillen mustaan kaapuun sonnustautunutta matorania vierellään. ” Sen on pakko olla... Kultistit eivät aisti saarelta kuin yhden taikaa käyttävän yksilön. Taikaessansi on liian vaha ollakseen minkään primitiivisen shamaanin tai maagikon.” Uumeksen uskollinen alamainen vastaa omalla kylmällä ja ilmeetömällä äänellään. Uumes vetäisee suurehkon riimumiekan tupista. Se ei kuitenkaan ole hänen omansa. Hän silvelee miekan terää myhäillen. ”Me loimme hänet... Me annoimme hänelle kaiken.. Ja ME suojelimme häntä, Mutta mikä on kiitoksemme? Ensin hän aloittaa kapinan, Tuhoaa Salaxxen, Murskaa Yliloodrin suunitelman, Mutta ei enään! Tänä yönä hän saa kuolla. Oman riimumiekkansa terästä!”

Toa Kapura

Eräs saari

Eräs vihreä marjanpoimijamatoran katsahti alas melko syvään kuoppaan ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen hämmästyneenä.

Kuopan kohdalla makasi sekalainen massa, joka päästeli painajaismaisia ääniä ja imi vähän väliä maata kuopan reunoilta laajentaen sitä. Maa-aines katosi mustavalkoiseen massaan, mutta mikään ei näyttänyt laajenevan. Välillä massasta saattoi erottaa sinipunaisen ja oranssin eri sävyjä, mutta ne hävisivät pian.

"Terve?" marjanpoimijamatoran sanoi hiljaa järkyttyneen oloisena. Massa ei vastannut.

Matoran järkeili, että massa voisi uhata hänen kotikyläänsä. Siksi järkevin tapa hoitaa tilanne oli ilmiselvästi hedelmätauon pitäminen. Marjanpoimija näytti jo hieman iloisemmalta. Poimittuaan saaren marjoja noin viisisataa vuotta hän kyllä tiesi, mitä kannattaa syödä ja mitä ei. Itse asiassa Matoran oli juuri viemässä pomolleen näytteitä uudesta, hiljattain jalostetusta marjatyypistä.

Matoran kurotti ruskeasta olkalaukustaan marjoja. Niitä oli jäljellä kuusi. Iloisena marjanpoimija otti yhden käteensä.

Kuului kirkumista muistuttava outo ääni, ja yhtäkkiä marjoja oli ainakin 128.

"Kiitos!" Matoran sanoi vaikka puhuminen oudolle massalle ei tuntunutkaan kovin järkevältä. "Minulle ei makseta tarpeeksi, jotta kärräisin nämä kaikki pomolle."

Mustavalkoinen massa äänteli psykedeelisesti ja näytti pursuavan ulos kuopasta. Matoran ei tätä huomannut.

"Itse asiassa minulle ei makseta mitään", marjanpoimija sanoi. "Eikä lomia ole. Tosin ilmaista ruokaa on."

Massan ääntely oli jo niin kovaa, että Matoran ei mitenkään voinut jatkaa monologiaan.

Pimeys.

Myöhemmin, kun muut työntekijät juoksivat paikalle räjähdyksen kuultuaan jäljellä oli enää entistä syvempi kuoppa ja palanutta ruohoa. Mustavalkoista massaa ei näkynyt missään, vaikka yksi työntekijöistä inttikin nähneensä kuuden olennon lentävän poispäin.

[+] Spoiler

Mr.Killjoy

Klaanin sairastupa

"En ole aikoihin nähnyt mitään tällaista. Toki herra Killjoyn kehossa oli tekeminen orgaanisten osien paikantamisessa, mutta tämä on jo naurettavaa. Suonet... ei mitään muuta. Tämä kaveri on Vahki, ihan puhdas sellainen."

Kupe raapi päätään Sarajin sairasvuoteen vierellä, tarkkaillen tiiviisti Vahkin kylkeen avattua viiltoa. Hoitajamatoranit kohensivat Sarajin rintaan kiinnitettyjen sähköjohtojen asentoa, tavoitteinaan pitää virran kulku esteettömänä. Paaco rummutti jalkaansa ovensuussa, pyöritellen päätään.

"Joo, tämä koko häppeninki on minulla muistissa. Te ette varmaan minua tarvitse, mutta jos minä varulta vien tämän kiven tuonne Moderaattorien huoneeseen, niin Kepe saa vähän tutkia sitä, kun palaa matkoiltaan, okei?" Kupe nyökkäsi moderaattorille, joka katosi rytmikkäästi astellen ulos sairastuvalta, pitäen oudosti hohtavaa sinistä kuulaa käsissään.

Yksi hoitajamatoraneista tuijotti Vahkin valottomia silmiä, hämmästellen samalla edessään makaavan olennon monimutkaisuutta. "Onko hän kunnossa... tai siis, ei tietenkään ole, mutta paraneeko hän?"

"Uskoisin niin. Paacon nappaama kauko-ohjattu signaali vain yksinkertaisesti vaikutti hänen aivoihinsa, mutta sen vaikutus hiipuu vähitellen pois. Hänen pitäisi herätä parissa päivässä." Kupe riisui tohtorinhanskansa ja kääri nämä siististi roskikseen. "Tämä kyljenkin vamma on selkeästi vanha, eikä se edes vuoda, joten taidan jättää sen noin. Tämä kaveri ei sentään juokse ympäri maita ja mantuja sinisten palasten perässä..."

Sairasosaston länsisiipi oli Sarajia ja outoa tajuttomana makaavaa takkimiestä lukuun ottamatta täysin tyhjä. Suurin osa pommituksessa loukkaantuneista oli joko päästetty huoneisiinsa toipumaan, tai potilaat olivat muuten vain levottomia sieluja. Kupe ei halunnut miettiä asiaa liikaa, mutta hän olisi toivonut monien vielä makaavan hänen osastollaan... mieluummin siellä, kuin haudassa.

Sairasosaston valot sammuivat ja työntekijät poistuivat Kahvioon tauolle. Kupe pysähtyi hetkeksi katsomaan juuri valmistunutta uutta aulaa. Muuten entisensä näköinen atrium oli saanut uuden respapöydän, jonka takana seisoi tyhjä, valtava ja muutenkin luonnottoman oloinen kupolipäinen robotti.

Yövuoronsa juuri päättäneenä, Kupe vain syytti aivojaan, luullessaan tyhjän robottihaarniskan käden liikkuvan. "Taidan tarvita kahvia... paljon kahvia."

Klaanin pihamaa

Pilkkopimeässä juokseva reppuselkäinen Matoran vauhkosi yövartijoille, puheen nopeuden lähestyessä Killjoyn karkuunjuoksuvauhtia sinä päivänä, kun Tawa päätti, että Metsästäjän puku menee pyykkiin.

”Te ette ymmärrä. VT pitää saada hereille heti, eikä kohta. Tässä on kuule sellainen artikla, ettei mitään järkeä. Tiedättekö te, kenelle te oikein edes puhutte? Minun legendani kiirrii kau-”

…

Minuuttia myöhemmin murjottava Matoran istahti Kupen kanssa samaan pöytään, uppiniskaisten vartijoiden vaaliessa arkistonhoitajan unirytmiä.

”Pah.”

Umbra

Kuusimetsä

BladeVezon ja Paaco talsivat syksyisessä metsässä, ihastellen ruskaa ja tulevaa syksyä. Sankarimme olivat onnistuneet vierittämään toisen maailman Umbran tehtävän ajankohtaa jo ties kuinka kauan. Syyllisyys oli lopulta tullut niin tukalaksi, että kaksikkomme päätti että oli aika lähteä hakemaan tykkiä ja miekkaa havumetsästäjä, joka peitti suurta osaa Klaanin saarta.

Paaco säesti matkaa erilaisilla suusta tulevilla, ja käsiä kaikukoppina käyttävillä äänillä, yrittäen näin parantaa omaa viihtyvyyttään. Valitettavasti itseään järkevänä pitävä Bladis ei pitänyt tästä Paacon musikaalisesta esityksestä niin paljoa ja oli tunkenut kävyt korvareikiinsä.
Kaksikko oli kävellyt metsässä jo muutaman tunnin koska matka oli pitkä. Kultaista ja vihreää haarniskaa kantava moderaattorimme oli pakannut kaksikolle mukaan sushia, josta Bladiskin piti. Kaksikko päätti istuutua lahohkolle puunrungolle syömään eväitään ja muistelemaan yhteisiä seikkailuitaan klaanissa.

”Mitä mieltä olet siitä mystisestä Nimdasta?” Bladis kysyi toveriltaan, mussuttaen suu täynnä riisiä, merilevää ja kalaa. Vihreä maustetahna oli värjännyt moderaattorimme kielen ja hampaat vaaleanvihreiksi ja näytti siltä kuin hän olisi sairas.

”Kaikki hössöttävät siitä Nimdareissusta, jolle melkein kaikki Klaanin isot tyypit lähtivät. Itse en lähtenyt koska se oli ilmiselvä ansa ja minulla on klaanissa jo ihan tarpeeksi riesaa omista fanitytöistäni, jotka eivät jätä minua hetkenkään verran rauhaan”, Paaco sanoi, virnistäen kauniilla kasvoillaan.

”Omasta mielestäni Nimda on todella tärkeä Klaanin tulevaisuuden ja Allianssin sodan uhan takia”, Bladis sanoi, ruuanpalasten lennellessä skakdin suusta. Skakdeille ei tosiaankaan oltu opetettu ettei ruoka suussa puhuta.

”Muuten, kun tuli nyt tämmöinen mieleen klaanista, niin oletko huomannut sitä että minä ja sinä olemme ehkä ainoat vähänkään täysjärkiset moderaattorit tai no ylipäätänsä ylläpidon tyypit? Meinaan sitä että Doxhan on kadonnut Verstaalle jo ties kuinka kauan sitten ja huhujen mukaan hänestä on tullut sen pyörivän keksijän koira tai vastaava, sitten meillä on yks kaks katoava valon toa, Umbra jonka huhutaan olevan hullu. Ei sovi myöskään unohtaa kiintiörahi Makeamme, joka kärsii koko ajan ruuansulatusvaivoista ja on vain moderaattorikokelas koska rahikiintiö tulisi täyteen. Sitten meillä on Same, joka on työllistetty paperityöhön”, Bladis kertoi, painottaen sanomisiaan milloin kallistaen päätään, kun tuli aika kursivoida tekstiä, tai muita tehokeinoja kiinnittää ystävänsä huomio.

”Tuohan on ihan totta, ystäväiseni. Minua terveempää tyyppiä saa hakea”, Paaco sanoi, alkaen yhtäkkiä lyödä käsillään päälakeaan. ”Ne ovat täällä! Ne ovat täällä!”
Bladis ei voinut tehdä muuta kuin laittaa käden otsalleen myötähäpeästä. Tämä oli aivan Paacon tapaista ja siksi hän piti moderaattori-kollegastaan.

Kaksikko nousi istumapaikaltaan, pakkasi ruokatarvikkeet Bladiksen selkäreppuun ja alkoivat jatkaa matkaansa kuusimetsien halki. Tuon tuostakin Bladis pysähtyi raaputtamaan liiskautuneita etanoita ja sammakoita jalanpohjistaan ja Paaco potki tuon tuostakin maa-ampiaisten pesiä ja kaikkea mikä oli vähänkään potkittavaa, aina kivistä ja kannoista, sienten itiöemiin ja muurahaisten pesiin.

Viimein, uuvuttavan taipaleen jälkeen kaksikko saapui aukiolle, jossa ei kasvanut paljoa puita. Ruoho oli kellastunutta ja aika kuollutta, peittyneenä suurimmalta osin oranssin ja keltaisen kirjavien lehtien alle. Kaksikko alkoi etsiä tykkiä ja miekkaa alueelta.

Paaco käytti hakkuaan haravana, haravoiden sillä aluetta. Kului jonkin aikaa kun moderaattori huhki heiveröisillä lihaksillaan hakun varressa. Bladis hekotti vieressä kun hänen hikinen ystävänsä, joka piti yllä kovankin bodaajan imagoa illuusion naamionsa avulla, oli jo pienoisen haravoinnin jälkeen ihan uupunut ja punainen kasvoiltaan.

Paaco pysähtyi puuskuttamaan, lykäten hakkunsa Bladiksen kouraan. Skakdi jatkoi ystävänsä työtä ja kuinka ollakaan, hakku kalahti aika nopeasti johonkin kovaan, josta kuului metallinen ääni.

”Nyt löytyi jotain!” Bladis sanoi, alkaen kaivaa lehtimattoa. Hän löysi nopeasti mustan miekan ja kultaisin kirjaimin kirjaillun tykin kappaleet, jotka olivat hautautuneina kivan lehtikasan alle.

”Toivottavasti joku Kepe tai vastaava voisi korjata tämän tykin että ystävämme pääsee kotiin”, Bladis sanoi Paacolle, pidellen voitonriemuisena tykinkappaleita ja miekkaa käsissään.

”Tuo miekka on todella hienoa käsityötä”, Paaco sanoi, ottaen mustan miekan ystävänsä käsistä ja ihastellen sitä aurinkoa vasten. Miekka välkehti auringossa, vaikka olikin musta.

”Nyt voimme lähteä hyvissä mielin tapaamaan ystäväämme Matoran Umbraa”, Paaco sanoi, laittaen miekan Bladiksen reppuun. Bladis laittoi tykin kappaleet varovasti reppuunsa ja toivoi hartaasti että nämä tarvikkeet auttaisivat heidän ystäväänsä lähes mahdottomassa tehtävässä päästä takaisin toiseen maailmankaikkeuteen.

Kaksikko aloitti lehtevän ja kostean kotimatkan kohti klaania...

Mr.Killjoy

Ämkoon Veljeskunnan saari, ranta

Kaaoksen keskellä juokseva ilman Toa kailotti improvisoituja sotahuutojaan, väistellen samalla ilmassa viuhuvia ammuksia, jotka koostuivat Nazorakien ammuksista, Matoranien nuolista ja epämääräisistä sirkuttavista objekteista, joita KooBee ei halunnut tutkia tarkempaa.

Tavarakuljetukset etenivät pitkin rannan reunaa ja KooBeella ja Matoraneilla oli tasan yksi tehtävä: Kaaos. Kovaan ääneen hoilottava Koobee yritti vetää huomion itseensä, viskoen elementaalivoimillaan haketta ja muita esineitä pitkin Nazorakien rivejä. Kontit kaukana hänen takanaan saivat edetä verrattaen rauhassa Torakoiden tulen keskittyessä juoksevaan hulluun.

Rantaviivaa pitkin juostessaan KooBee ehti hetken katua lähtöään saarelle. Hän ei kuitenkaan miettinyt kauaa, uuden sotahuudon pälkähtäessä hänen mieleensä.

"GURBALANZOIGGULA! HERBALANDEERA! GUGLÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"

Eturintaman Nazorak hautasi päänsä kasvoihinsa häpeästä. Vain sekuntia myöhemmin käsien raosta törrötti Matoranin nuoli, joka sai pään leimahtamaan liekkeihin. Tuskainen operaatio läpi rannan vain jatkui jatkumistaan.

Vahkin maassa makaavat puolikkaat, muutama kymmenen metriä taistelevasta parivaljakosta

Sivummalla taisteleva Torakka ja Ilman Toa eivät olleet näkemässä, kun syttyneet valot vilkkuivat hetken tuhoutuneen Vahkin silmissä. Muistikuva. Yksinäinen muistikuva kaukaisesta sodasta ja sen kaatuneista. Yksin tantereella seisova Vahki katsoi mustan Toan astelevan hänen viereensä, vetäen tämän pois savuavalta kentältä.

Ja sitten valot sammuivat ja kipinä rasahti Vahkin aivoissa. Muistikuva katkesi, niin katkesi kaikki muukin.

Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita

Oranssin kuulan hehkuminen oli päättynyt ja salamatkustaja veti itseään tiiviimpään tilaan matkatavaroiden sekaan. Ohi kulkenut Toa-vartija ei huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja matka jatkui rauhassa. Kääreisiin kietoutunut hahmo ei voinut kuin toivoa, että outo reaktio ei tapahtuisi uudestaan.

Xia, Mustan Käden salainen tukikohta

Hetki sitten tuskissaan kiemurrelleet Vahkit olivat päässeet tolpilleen, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hiljaisesti toimiaan jatkaen osasto pyöri jälleen normaalisti. Yksikään Vahkeista ei pihahtanut muistikuvasta, joka kuin maagisesti oli heistä jokaisen mielessä.

Sota...

Umbra

Umbrien mielilinkki


Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen.
Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.

Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..

Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!


Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.

”Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta”, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.

Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.

Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii.
”Olen itse TUHO ja TYHJYYS”, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.

”On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana”, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.

Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.

”Liity minuun ja veljiini, Umbra”, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. ”Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA”. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa”, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ”ajatukset”.

Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ”ajatuksensa” ja sanoo ”On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle”, Makuta mörisee.
”En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet”, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: ”Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin”
”Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran”, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.

”En anna asetta sinulle”, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta.
Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.

Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin…

Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.

Ulottuvuus-U:n näkymä
Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.

KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.

”Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin”, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.

”En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni!” Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.

”Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen”, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. ”Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!”

Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei.
”Odottamaton veto sinulta, veljeni”, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. ”Miksi sinä olet noin ilkeä minulle?” puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. ”Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi!” KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. ”Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!”

Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.

”Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi?” Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.

”Kerro tarinasi, kuuntelen sen”, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle.
Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.

”No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni?” KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.

”Et kai vain tuhonnut häntä?” Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.

”Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi”, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.

”Antakaa veren virrata!” KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.

Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.

”Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhak’elakkia, luojaamme!” Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.

Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.

”Et voi tehdä tätä!” Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.

Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.

Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.

”Et voi tehdä tätä”, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.

”Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä?” KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.

”Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu!” KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.

Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.

Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.

”Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä”, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.

”Entä Zyglakit!” Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.

”Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin!” Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.

”Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan!” Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.

”Koko suunnitelmasi on täysin järjetön!” Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi…

Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.

”Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhak’elakkin nimeen”, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.

Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa.
KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.

”Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni”, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. ”Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon”. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.


Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.

Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha.
”Minä tulen veljeni!” Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.

Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.

Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.

”Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa”, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.

Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.

Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla.
”Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta”, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.


”Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua”, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.

Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin.
Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.

”Tuo sattui”, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.

KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana…

”Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on?” Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.

”Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö”, KraUmbra sanoi. ”Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät… Ne Karzahnin Makutat! Rhak’elakk teidät syökööt!”

KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä.
”Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget”, Pallot sanoivat yhteen ääneen. ”Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle”, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. ”Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra”, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. ”Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin”, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.

”Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit”, pallot sanoivat. ”Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan”, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.

”Umbra iske!” henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.

”En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan”, Umbra sanoi. ”Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana”, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.

”Minähän voitin tässä, veljeni”, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.

KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa.
Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.

Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.

Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.

Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.

”Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne!” Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.

Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhak’elakk totuus.

”Hei hei Zyglakit”, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen.
Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin.
Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja…


Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.

Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.

Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.

Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.

”Tämähän on hienoaaaaaaa!” nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.

Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.

Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi.
Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.

Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin.
Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.

Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.

Toivottavasti tämä kohta loppuu… Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä.
”Mitä pidit elämästäni?” Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.

”Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa”, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.

”Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois?” Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.

”Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois?” Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.

”Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet”, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät.
Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.

”Oletko antanut anteeksi KraUmbralle?” Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.

”Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä”, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.

”Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet”, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä ”Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi”.
”Mitä se koskee?” Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.

”Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta”, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.

”Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme”, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.

Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.

Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata.
”Missäköhän se apu viipyy…” Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta…

Klaanin käytävät

Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.

”Oma koti”, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. ”Kullan kallisko”, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan.
Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani.
Heittäydyttyään sängylle – verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle – Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.

Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin.
Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle.
Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua... baarissa...

Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa.
”Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni”, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta.
”Miten voin palvella neitiä?”
”Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte.”
”Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo?”
”Tiesin...” Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti.
”Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.”

Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa.
Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.

Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita.
Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.

Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti.
Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla

Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.

Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.

”Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento?” Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.

Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä…



Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas…

Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.

Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.

Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.

Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.

”Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät”, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.


”Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan?” Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. ”Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan”, hän lisäsi perin huvittuneena.

”Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä”, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.

Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.

”Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla?” Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.

”Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan”, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. ”Mush! Mush!” toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään.
”No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan”, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.

Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.

”Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin”, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas.
Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.

”GERONIMOOO!” Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.

”Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi”, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.

Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.

”Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää”, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.

”Manu, rauhoitu vähän”, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.

”Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa!” Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.

Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.

Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.

”Sinulla on ruosteparta!” kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun.
Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin.
Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä.
”Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi”, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.

Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta.
”Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen!” painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.

Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.

Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.

”Kiitos vielä kerran Manu”, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea…

[spoil]
Manu kattoili osan tästä viestistä... KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]

Makuta Nui

Muutama vuosi sitten...

Arvoisa Zorak von Maxitrillian Arstein VIII,

Projekti etenee halutulla nopeudella. Testikohde on osoittanut kyvykkyyttä kahden elementtivoiman hallinnassa. Tulen elementtivoimat toimivat nyt yhtä hyvin kuin alkuperäinen painovoimakin. Hän on kuin kuka tahansa Toa-soturi, paitsi, että hänen kaksi elementtiään tekevät hänestä nyt erikoisen, mikä mahdollistaa paremmin Antisuoja II:n käytön.

Antisuoja II on myös valmistunut aikataulun mukaan. Se on säädetty aktivoitumaan, kun vastassa on Zairyhin kaltainen olento. Kuitenkin olen huomannut, että sen voi aktivoida myös satunnainen vaaran tilanne, mutta silloin myös aktivoitumisen tulos on satunnainen. Tällaisia satunnaisuuksia ei kuitenkaan ole usein, joten kyseisestä ”lisäominaisuudesta” ei ainakaan liene haittaa.

Projektin tulokset tulevat näkyviin kuukausien, huonolla tuurilla muutaman vuoden, kuluttua. Olen vakuuttunut, että panoksenne projektin onnistumisessa on pitkän ajan kuluessa ollut erittäin tuottoisa ja kannattava.

Lupaan pitää teidät ajan tasalla projektin tuloksista. Testihenkilö sijoitetaan kuukauden sisällä.

Ystävällisin terveisin,
Jouera

The Snowman

Nui-Koro



Kaupungin laitamilla oli huomattavasti vähempi meluisata kuin torin läheisyydessä. Hyvin harva jalankulkija ja pari pulua olivat ainoa seura kadun yksinäisille mukulakiville, kunnes kaksikuudesoasaaklaanilainen kolmikko käveli sen päältä. Joukkiota johti haaleankeltainen Matoralainen, toisena asteli Kepe ja perää piti Snowie. Matka tapahtui yllättävänkin hiljaisissa merkeissä, Snow-tekijä huomioden. Kepe arveli kumppaninsa yrittävän varoa pienen neidin enempää säikyttämistä, suuri suu ja paljoisa puhe kun todistetusti saattoivat olla tuntemattomista hieman hämmentävää. Tiedemies tiesi, etti valkoinen pullero tahtonut pahaa, mutta kaikki ne sanat eivät voineet osua jokaisen mukavuusalueelle.

Eivätkä varsinkaan tämän, Kepe tuumaili tarkkaillessaan edellään kulkevaa hentoa olentoa. Hänen rationaaliseksi mieltämänsä mielensä ei kyennyt selvittämään, miksi kyseinen henkilö työskenteli kaupunginkaartilla, edes toimistohommissa.

”Kepsula”, Snowie sanoi matalalla äänellä. Kepsula käänsi päätään.
”Hm?”
”Uskotko tosiaan, että pormestari tahtoo meidät, koska luulee, että ajamme häntä takaa... Sen tähden?”
”Sen?”
”Tiedätkö, sininen whuuuuumzazuuuuum.”
”...me emme puhu nyt siitä kerrasta, kun Suga teki tiedätkö sen jutun mikä oli kkrrraaaaahhhhh?”
”...”
”...”
”...Nimda, tiedäthän.”
”Ah, no joo. Siinä onkin paljon enemmän järkeä.”

Hetken älyttömän älykäs kaksikko oli hiljaa ja mietti äskeistä keskustelua, ja sitten Kepe jatkoi, hiljaisesti hänkin.
”Mutta, niin. Siltähän tämä vaikuttaa. Mieti nyt hänen sanojaan.”
Snowie mietti hänen sanojaan.

Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan.

”Mutta jos näin on”, Lumiukko supatti kolmikon jatkaessa kulkuaan kivistä katua pitkin. ”niin eikö tämä ole aika huolestuttavaa?”
”Öh, joo?”
”Tai siis. Jos pormestari lähetti ne palkkamurhaajat peräämme... Tämä kaupunki on meitä vastaan. Voimmeko luottaa kehenkään?”
Aavemainen ajatelma leijui ilmassa, juuri Snowien ja Kepen tiimoilla.
”Ehkä juuri siksi on viisautta mennä puhumaan hylkiöpoliisille. Hänen elämänsä kurjuus ja yksinäisyys on meidän voittomme.”
”Kiva asenne, Räz.”

Keskustelun tiimellyksessä klaanilaiset eivät huomanneet heidän ohittamaansa patsasta. Se oli nimittäin niin ruma, että se oli ironisesti tosi hieno. Niin jäi tämä esteettinen kokemus sankareilta kokematta, ja kenties juuri sen suoma voima olisi voinut auttaa heitä tulevissa koitoksissa.

”Tä-tässä se nyt olisi”, Suflery ilmoitti varovaisesti kolmikon päästyä siniharmaan kivitalon luo. Se oli kadun korkein residenssi ja kummaltakin puolelta kiinni naapuritönöissä. Puiset portaat kohosivat hieman katutason yläpuolelle, ja muun rakennuksen tyyliin istuvasti hieman rapistunut ovi sijaitsi kutakin kuinkin julkisivun keskipisteessä. Jyrkkä katonharja sai talon näyttämään kolmikerroksiselta, vaikka torpassa oli korkeintaan kaksi kerrasta ja hyvin ahtaanlainen vintti.

Kolmikko kapusi raput ovelle ja Kepe tarttui puuoven koruttomaan kolkuttimeen.
”Hallojaa?”

Hetken oli hiljaista, sitten ei. Joku laskeutui selvästi portaita. Pian ovi avautui sisäänpäin, ja kolmikkoa tuijotti Mustan Faxonin silmä-aukoista komisario Harkelina tunnettu Po-Matoralainen. Sillä oli muhkeat poliisiviikset.

Bloszar

Jossain, tuntematon vaihtoehtoismaailma

Punaiseen viittaan pukeutunut hahmo, piti kädessään Olmakia. Häntä jahtasivat 8 Matorania ja kaikilla niistä oli aseita. Osa tulitti hahmoa, osa heitti tikareilla.

Hahmo avasi Olmakilla ulottuvuusportin ja pysähtyi. Hän avasi laatikon, jonka sisällä oli pieni harmaa laite, jossa oli musta nappi. Hahmo painoi sitä ja syntyi jonkinlainen musta tornaado. Sitten hän hyppäsi ulottuvuusporttiin, etsimään oikeaa maailmaa.

Matoran-kylä
Hahmo saapui uuteen vaihtoehtoismaailmaan, yhden Matoran-kylän pohjoispuolelle. Hahmo ei halunnut näyttäytyä, joten hän laittoi viittansa päälleen ja muuttui näkymättömäksi.

Hahmo liikkui ketterästi Matoran-kylän sisällä, kunnes kuuli kahden Matoranin puhuvan. Hahmo jäi kuuntelemaan sitä.

"Mitä luulet, miten Nehl voi?" Ko-Matoran kysyi toiselta.

"Varmaan heikosti. Kun näkee aamulenkillä kuolleen Ta-Matoranin, niin varmasti siinä järkyttyy", Le-Matoran vastasi.

"Eikös sillä Matoranilla ollut jokin vanha käärö?"

"Kyllä. Nehl piti sen. Siinä oli vain yksi sana. Jokin nimi, oliko se joku Blos tai jotain."

"Mitä luulet, liittyköhän tuo tyyppi, jonka nimi on käärössä, sen Ta-Matoranin kuolemaan?"

Silloin viittaan pukeutunut hahmo tajusi saapuneensa vihdoinkin oikeaan ulottuvuuteen. 10 vuoden jälkeen. Hän otti pois viittansa ja katsoi kahta Matorania.

"Missä Nehl asuu?" hän kysyi.

Matoranit säihkähtivät ja kääntyivät katsomaan hahmoa.

Hahmolla oli vaaleanvihreä ja musta haarniska, piti käsissän kahta tikaria. Selässään, hänellä oli tummanpunainen viitta ja kasvojen vasen puoli oli oudon näköinen.

"Tuolla noin", Ko-Matoran sanoi ja osoitti itään päin, sinistä taloa.

"Kiitän", hahmo sanoi, otti aseen esiin ja ampui kaksikon. Paukahdukset saivat muut Matoranit tulemaan paikalle. Kun hän kuuli askelien ääniä, hahmo laittoi viittansa päälle, muuttui näkymättömäksi ja hyppäsi pois hyvin ketterästi.

Pian hän saapui taloon ja hyppäsi avoimesta ikkunasta sisään, hyvin hiljaisesti. Vasemmalla, oli Ga-Matoran, joka piti kädessään kääröä.

"Bloszar. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa?" Nehl ihmetteli.

Ei aikaakaan, kun hahmo ampui Ga-Matoraninkin.

"Matoranit, vastenmielisin laji koko universumissa," hahmo ajatteli. "Mutta sinä ja nuo Matoranit tuolla saitte sentään hyvän kuoleman, toisin kuin muut lajinne edustajat."

Hahmo otti käärön ja hyppäsi pois ikkunasta ja lähti.

[spoil]Joo, sen verran sanon, että tämä kaikki liittyy yhteen isoon viestiin, jonka kirjoitan.[/spoil]

Makuta Nui

Yökerho, Bio-Klaani



Manu astui sisään yökerhoon, jossa oli kuullut kerrottaneen Ämkoon veljeskunnan edustajan häntä odottavan. Paikka oli tunkkainen ja hieman savuinen, mutta kuitenkin tilavahko ja hyvin täysi.
Ja mitähän eroa on pubilla, baarilla, kapakalla ja tavernalla. Enpä ole ikinä ajatellut asiaa... Manu ajatteli huvittuneena. Vaikkakin tämä on yökerho.

Violetista siniseen välähtelevät värivalot ja diskopallo korkealla katossa, jumputtava musiikki ja iloisina/humalaisina heiluvat Matoranit piristivät päivää mukavasti. Näyttöruudut näyttivät lähikuvia sieltä täältä salia. Diskoteekki oli täynnä tanssivia Matoraneja erilaisissa puvuissa, jotka yrittivät ilmeisesti olla vaikuttavia. Manu oli pannut merkille, kuinka portsari oli ajatellut, ettei hänen ollut soveliasta astua sisään pukukoodin takia. Eipä tämä silti ollut uskaltanut pysäyttää Makutaa, joka oli vain astellut sisään hymyillen.

Musiikki oli niin kovalla, että rakennus vavahteli. Manu mietti, saapuisikohan naapurustosta valituksia myöhemmin seuraavana päivänä – tai saapuiko valituksia usein muutenkin. Hän etsiskeli katseellaan istumapaikkoja ja huomasikin pian mustien nahkasohvien ympäröimän pienen katoksen diskoteekistä kauempana. Hän käveli niiden luokse pelottaen eräällä sohvalla istuneen kuhertelevan parin pois ja valtasi alueen. Hän istahti kaikista leveimmälle sohvalle ja nosti jalkansa pöydälle.
”Tarjoilija!” Manu huusi. Kukaan ei tullut paikalle. ”Epäkohteliasta. Vaikka en ole juuri pyörinyt yökerhoissa. Ehkä tällaisissa ei ole tarjoilijoita.”
Manu alkoi seuraavaksi pohtia, miltä häntä etsivä Matoran mahtoi näyttää. Le-Matoran tämä varmasti olisi, mutta täällä ei voinut juuri erottaa ketään, sillä kirkkaat valot värjäsivät jokaikisen paikallaolijan valon spektrin korketaajuuksisimmilla väreillä.

Manu päätti kyllästyä ja sukeltaa diskoteekin tanssijoiden joukkoon. Tanssijoihin ei muodostunut sellaista Makutan mentävää aukkoa, kuten olisi voinut olettaa; väki ei edes huomannut Manua, ennen kuin tämä tuli kohdalle. Tutkien Matoranien naamoja Manu hiippaili läpi massojen, jotka heiluttivat käsiään ja hytkyivät musiikin tahdissa. Värivalot muuttuivat nyt häijyn vihreiksi ja sokaisivat Makutan hetkeksi. Nyt jokainen näytti Le-Matoranilta, mikä ei tehnyt Manun työtä yhtään helpommaksi.
”No hemmetti soikoon, miksi minun pitää etsiä Matoran, joka halusi etsiä minut.”

Kiivauksissaan Makuta heitti erään tyttöparan ilmaan niin, että tämä oli törmätä diskopalloon. Muutaman senttimetrin päähän diskopallon pinnasta tämä jäikin eikä näin ollen törmännyt siihen. Pudotus oli kuitenkin korkea, ja vaistomaisesti naispuolinen Matoran otti kiinni lasisesta pallosta. Nyt joukkoon tuli selkeä rako, joka jätti Makutan omaan rauhaansa. Matoranit katsoivat säikähtäneenä Manua, joka hymyili valloittavasti naisen edelleen roikkuessa pallosta ja kiljuessa. Ääni kuitenkin jäi suurimmaksi osaksi musiikin alle.
”Etsin... jotakuta, joka halusi nähdä minut”, Manu sanoi vakavasti, tarpeeksi kovaa, jotta hänet kuultiin musiikin yli. Lähimmät Matoranit pudistivat päitään ja vetäytyivät kauemmas. Manu kohautti olkiaan ja jatkoi kulkuaan diskoteekin keskeltä reunaa kohti. Matoranit tekivät nyt tietä paremmin, ja Manu hymyili niin monelle kuin ehti.
Olisi helpompi, jos tietäisin edes hänen nimensä, Manu ajatteli synkeänä. Oli tämäkin tapa tuhlata iltaa.

Pian Makutaa kuitenkin onnisti, sillä häntä vastaan huojui Matoran, joka ei näyttänyt aivan täysipäiseltä. Se nosti kättään kuin natsitervehdykseen, hikkasi ja sieppasi Manun käden uhkarohkeasti omaansa alkaen kätellä innokkaasti.
”Päivää, herra Makuta”, hän sanoi iloisella ja kovalla äänellä, ”nimeni on Tedni.” Sitten hän hikkasi ja veti Manun läheiseen pöytään.
”Meidän pitää puhua”, Tedni sanoi vakavasti.
”Tai jospa odottaisimme hieman, jotta minun ei tarvitsisi puhua alkoholin alaisen pienen apinan kanssa?” Tedni ei huomannut loukkausta vaan jatkoi puhumista.
”Herrani Ämkoo tarvitsee apuasi.”
”Ahaa, ja sinut lähetettiin kertomaan siitä minulle?”
”Hän halusi sinut saarelleen. Mutta asia ei enää kuulemma ole niin yksinkertainen. Sinne ei voi mennä.”
”Kuinka niin?” Manu sanoi kiinnostuneena.
”Noh”, Tedni aloitti – hänen päänsä näytti alkavan jo selvitä, ”tilanne vaikuttaa siltä, että – HEI SINÄ, MINÄ AION VIELÄ TANSSIA KANSSASI – niin, siis, Nazorakien joukot ovat hyökänneet saarellemme.”
Manu yritti olla välittämättä seuralaisensa kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan ja keskittyä kuulemaansa, mikä oli vaikeaa, sillä Tedni yritti karata erään – ilmeisesti tämän mielestä – sievän Ga-Matoranin perään. Manu iski kouransa Tednin käsivarteen ja murahti:
”Äläpä karkaa mihinkään, hihhuli. Meillä on puhumista. Mitä Mäksä sanoi sinulle?”
Tedni näytti hetken hämmentyneeltä, mutta sitten hän tuntui muistavan jotakin ja sanoi:
”Hän vain sanoi tarvitsevansa apuasi ja halusi sinut saarelle. Eipä hän muuta sanonut. Mutta ethän sinä voi mennä sinne, koska evakuaatio on kesken.”
”Evakuaatio?”
”Klaani auttaa evakuoimaan Veljeskunnan joukot saarelta. Emme voi estää Natsoja valtaamasta saarta.”
”Surullista”, Manu sanoi, vaikkei kyllä ollut huolestunut saaren kohtalosta. Mitä Mäksä halusi? Manun mieleen tuli kymmenen erilaista vaihtoehtoa, joista kymmenen hän sulki pois ja hämmentyi itsekin.

”No niin, eiköhän tämä ollut tässä”, Tedni sanoi, hikkasi kerran ja yritti taas paeta. Manu muutti hänen painonsa niin suureksi, että hänen voimansa eivät riittäneet nostamaan häntä tuolilta. Tuoli romahti kasaan.
”Äläpä hoppuile. Milloinka tämä piiritys alkoi?”
”Mmmitäh, älä minulta kysy. Kysy klaanilaisilta, ne tietävät.”
”Niin tiedät sinäkin. Ja minä kysyn sinulta.”
Tedni näytti loukkaantuneelta.
”Mitä minä muka voin kertoa. Minä tahdon tanssimaan.”
Manu kohotti kulmaansa ja lausui: ”Milloin piiritys alkoi?”
”On siitä jo aikaa”, Tedni sanoi raapien päätään. ”Ajantajuni on hämärtynyt.”
”Baarien ja yökerhojen takiako?”
”Hei, tämä on ensimmäinen kunnon yökerhomesta, jonne pääsin.”
”Sen uskon. Te selibaatissa elävät ninjapojut ette varmasti tapaa mitään järkevää siellä saarellanne.”
”Pilkkaatko minua, Makuta?”
”Kyllä pilkkaan, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään.”
Tedni puri hammasta ja voihkaisi, koska lattia satutti hänen selkäänsä.
”Tuolta tuntuisi olla liian lihava”, Manu virkkoi virnistäen ilkeästi nähtyään Tednin ilmeen. Tämä mulkaisi häntä pahasti ja sulki sitten silmänsä. Manu päätti palauttaa normaalipainon Matoran-paralle ja nousi pöydästä. Tedni tunsi keventyvänsä reilusti ja nousi hänkin, tosin paljon hiljempaa, sillä hänelle oli tullut lihassärkyä.

”Mitäs tässä seuraavaksi”, Manu sanoi esittäen kysymyksen lähinnä itselleen. Tedni kuitenkin vastasi: ”Sinun täytynee odottaa, että Ämkoo saapuu Klaaniin.”
Manu virnisti. ”Minä teen, mitä haluan.”
Tedni kohotti kulmaansa Manun kääntyessä hänestä poispäin. Makutan katsoessa muualle Tedni päätti hiippailla takaisin tanssivien joukkoon. Hän hivuttautui hitaasti parin juttelevan Ta-Matoranin taakse ja katosi väkijoukkoon. Manu hymyili itsekseen.
”Ehkä on aika muuttaa tämän paikan tyyliä”, hän tuumasi hihittäen ja hiippaili ovelle, jossa luki: ”Pääsy kielletty henkilökunnalle.” Sanojen ”kielletty” ja ”henkilökunnalle” väliin oli kirjoitettu punaisella tussilla pilkku ja sana ”vain”. Hiljaa Makuta avasi oven ja astui sisään sulkien oven perässään.

Tedni ehti keskelle diskoteekkiä ja äkkäsi jopa ex-tanssiparinsa. Tämä ei näyttänyt yhtään niin helpottuneelta kuin Tedni oli nähdessään Le-Matoranin.
”Mene pois”, tämä vinkaisi, mutta Tedni tarttui tätä kädestä ja polvistui.
”Suo minulle illan viimeinen vals- hm, dubstep.”
Ga-Matoran näytti kiusaantuneelta katsoessaan maassa matelevaa Le-Matorania. Tedni päätti ottaa sen myöntävänä vastauksena, nousi seisomaan ja pyöräytti partneriaan 1440 astetta ympäri. Kirkaisten tämä kaatui lattialle ja tönäisi samalla erään tanssivan parin nurin. Nämä katsoivat häntä vihaisena, ja hän taas katsoi Tedniä vielä vihaisempana. Tedni taas ei näyttänyt huomaavan mitään tapahtuneen vaan jammaili musiikin tahtiin itsekseen. Ga-Matoran nousi ja läiskäisi Tednin naamaa kämmenellään. Le-Matoran kosketti poskeaan kädellään loukkaantuneena ja tuijotti väkijoukon sekaan katoavaa kumppaniaan.
”Mikä noita naisia vaivaa?” hän pohti ääneen.




Sitten jotakin tapahtui. Valot muuttivat yhtäkkisesti väriä tummanpunaisiksi ja räikeän pinkeiksi. Tavanomainen lasipallo katossa vetäytyi katon sisään ja sen tilalle laskeutui erikoinen ilmestys – piikikäs diskopallo. Värivalot aloittivat hektisen välkkymisen, ja musiikki muuttui täysin: diskojumputus päättyi ja tilalle tulivat kitara, muhkea basso, terävät syntetisaattorit ja kaikuvat rummut. Kaiuttimia lähimpänä olevien Matoranien korvat räjähtivät veriseksi mössöksi äänenvoimakkuuden kasvaessa räjähdysmäisesti.

Keskeltä diskoteekin lattiaa nousi korkoke, jonka huipulla seisoi Makuta Nui.
”DISSSSCOEEEEEVILLLLHHH!”
Matoranit näyttivät epäuskoisila ja pelokkailta, mutta kukaan ei uskaltanut liikkua. Makuta katseli tasaisesti koko väkijoukkoa. Sitten hän kirkaisi:
”Pelkäättekö astua kynnyksen yli? TANSSIKAA, NUKET, TANSSIKAA!”
Matoranit aloittivat kömpelön näköisen ja pelokkaan tanssin Makutan lyödessä käsiään yhteen musiikin tahdissa.
”Nyt on oikea meininki, rakkaat ystävät!”
Näyttöruuduilla alkoi vilkkua lähikuvia Makutasta, joka tanssi – ja lauloi – itsekin korokkeellaan (DJ istui köytettynä siivouskomerossa).

Muutamat värivaloista kohdistuivat värittämään seinille hehkuvia siluettikuvia Makuta Nuista, ja muut pyörivät ympäri ja ympäri diskopallon heijastellessa teräviä punaisia valotäpliä ympäriinsä vinhaa vauhtia. Muutama Matoran oli jo saanut jonkinlaisen kohtauksen ja makasi lattialla. Muut yrittivät varoa heitä, mutta se oli vaikeaa, koska kaikki tönivät toisiaan väistääkseen lattialla makaavia.

Myrkylliset soinnut, luut murskaksi.
Punaista, kuumaa, höyryävää.
Hikeä, verta ja ”KIRKUKAA.

HAHAHAHAHA!”

Brutaali ääni, kuolettavan jumputtava.
Polttavat laserit ja piikikkäät peilipallot.
”DISCOEEEVILLLLLHH!”

Matoranit vilkuilivat tanssinsa lomasta lannettaan pyörittävää Manua kuin tämä olisi seonnut – ja ken tietää, ehkä tämä olikin.
”TEHKÄÄ TAIDETTA, HENGITTÄKÄÄ TAIDETTA, KUUNNELKAA TAIDETTA, OLKAA TAIDETTA!

TANSSITAAN!

MEHU? KENELLÄ ON MEHU?

NÄETKÖ RAHAN, TYKKÄÄTKÖ RAHASTA?”

Matoranit katselivat hämmentyneenä Makutaa, joka pyöri vinhasti akselinsa ympäri jokaisessa ulottuvuudessaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki ryntäsivät yhtä aikaa ovelle ja yrittivät tungeksia ulos. Muutamassa minuutissa koko diskoteekki oli tyhjä.

Manu katseli pettyneenä tyhjyyttään ammottavaa salia.
”Ehkä he eivät pitäneet musiikista.”

[spoil]Trolololol. Jos huvittaa, voi musiikin toki kuunnella loppuun. :3[/spoil]

Domek the light one

Merellä

Tyynen suolavesimassan päällä purjehti kilometrien säteellä vain yksi ainoa alus. Laiva oli kunnioitettavan kokoinen eikä sen suuruus ole selvästikkään vain pöyhistelyä varten. Rivi hyvin huollettu tykistö pilkisti aluksen rungolta, istuen valmiina mihin tahansa tilanteeseen.
Laivan kannella useat miehistön jäsenistä kävelivät ympäriinsä kuin lauma muurahaisia, jokaisella oma vastuu ja tehtävä, jotka olivat kaikki tärkeitä laivan toiminnalle. Miehistön muodosti pääosin Matoralaiset, jotka olivat poikkeuksellisesti paljon pidempiä ja vahvempia kuin muut lajitoverinsa.

Aluksen maston päällä liehui musta lippu, jonka symbolin jokainen kokenut purjehtija tunnistaa ”Die Tärtän” ja tämän ”Tärtäläisten” pahaimaiseksi väreiksi. Haahtin nimeä kammosivat useat kauppiaat ja merimiehet, jotka olivat selviytyneet sen hyökkäyksistä tai edes kuulleet tarinoita siitä.

Haaksin komentajan hytissä istui mustanvioletti Maan nais-turaga; Kapteeni Anonymmeli. Tärtäläisten johtaja oli vasta viime aikoilla herännyt tajuttomuudestaan ja yrittää korvata menetetyn ajan analysoimalla huolellisesti merikarttoja työpöydänsä ääressä, lievästi huojuvan valokiven himmeän valaistuksen alla. Hytin paksut seinät peittivät suurimman osan ulkopuoliselta melulta, mitä hänen miehistö piti, jättäen kapteenin korviin ainoastaan puun narinan ja kirskahduksen sekä aaltojen virran äänen.
Pitkän ja tuloksettoman kartan lukemisen jälkeen, piraattikapteeni menetti vähitellen kärsivällisyytensä ja hakkasi vihaisesti pöytää, lennättäen melkein tavaransa pois pöydältä. Heidän uudet ryöstämät luotaimetkaan eivät auttaneet, vaikka olivat hyödyllisiä yleisesti.
Hänen perämiehensä päätti viisaasti perääntyä hytin ovelta ulkona kuullessaan kapteenin raivostuneita kirouksia.

Miehistön perämies, Un-Tak, päätti palata takaisin laivan siltakannelle.
”Synkhetkiä taas kapteenin luona?” Laivan Le-Matoralainen ruorimies kysyi toveriltaan.
”Arvosta elämäaamuasi kun vielä voit. Ties meistäkin tulee yhtä kräsh-bängiä”, Un-Tak vastasi ilkeämielisesti. Ruorimies myhäili hiljaisesti ja keskittyi takaisin tehtäväänsä.

Perämies kävi mielessään Klaanin Matorankylien ryöstöä uudelleen läpi. He olivat niin sanotusti ”pikakukistaneet” Klaanin puolustuksen ja onnistuneet tekemään sen suhteellisen vähällä uhriluvulla. Heidän alakannella oli nyt paljon enemmän saalista kuin he itse edes tarvitsevat, puhumattakaan useista panttivangeista, joista voisi kiristää paljon rahaa.
Mutta jokin tässä ei silti täsmää perämiehen mielessä. Klaanin kaltaiselta ”pikaväistäjältä” operaatio oli paljon helpompi kuin sen pitäisi. Asemastaan huolimatta Un-Tak ei silti aliarvioi vihollisiaan koskaan.

Sillä välin aluksen sisällä, yksi laivan miehistöistä löhöili itsetietoisena. Piraatti oli paennut vastuultaan väittämällä olevansa sairas ja tällä hetkellä juo itseään tajuttomaksi synkässä tilassa kostean puulankkujen päällä, lukemattomien painavien säiliöiden ja puulaatiokoiden ympäröimänä.
Juoppoutunut piraatti huojui epämääräisesti ympäriinsä lastit hänen kädensijana, kunnes hän päätyi tietämättä panttivankien ahtaiden sellien eteen.
Raskaissa raudoissa olevat vangit kirosivat merirosvoa ja hänen tovereitaan, mutta humalainen piraatti vain naureskeli pilkkaavasti ja omahyväisesti heitä päin.

”Senkin karzahnin saasta”, yksi matoralaisista huusi kalterien takana, ”sinä pirakan hyljeksimä äpärä.”
Piraatti hykersi kuin häntä kehuttaisiin maasta taivaisiin ja läpsi polviaan iloisesti. Hän huomasi pikemmittä kauniin Sähkön Matoralaisen neitosen yhdessä sellissä. Piraatti avasi sellin oven ja lähestyi hänetä päin.
”Muru pieni, annahan isille pusu”, piraatti lähenteli inhottavasti nais-matoralaista päin. Hänen toverinsa hyökkäsi heti raivostuneesti piraatin kimppuun, mutta merirosvo työnsi vaivatta hänet nurkkaan ja osoitti häntä pistoolillaan. Piraatti potki samalla nais-matoralaisen pois jaloistaan, joka yritti hyökätä myös häntä päin.

”Mä lasken kolmee ny”, piraatti nauroi riemuitsevasti. Matoralainen katsoi peloissaan piraatin asetta samalla kuin muut sellin vangit pystyivät vain katsomaan ja herjaamaan juopunutta merirosvoa. Piraatti puristi liipaisinta vähitellen ja kohdisti pyssyä Matoralaisen kasvoihin.

”Yks.

Kaks.

Ko-”

Yhtäkkiä, valkoisen hanskan peittämä nyrkki iskeytyi yhdestä puulaatikoista ulos, herättäen jopa piraatinkin huomion.

Samaan aikaan laivan yläkannella, kapteeni Anonymmeli viimein astui ulos hytistään perämiehensä luokse, joka odotti oven vierellä.
”Miettiinoutasit kohteesi, kapteeni?” Un-Tak kysyi hieman ironisella sävyllä.
”Suunta koiliseen”, Maan Turaga vastasi lyhyesti perämiehelleen välittämättä hänen äänensävystä, johon kapteeni oli jo ajan saatossa ehtinyt tottua.
”Huomio miehet!” Un-Tak huusi kuuluvasti piraattihaahtin miehistölle, jotka kaikki pysähtyivät kuuntelemaan melkein samanaikaisesti.
”Suunta kohti koil-”

”YI-ÄÄÄÄÄÄRGH!”

Ennen kuin perämies ehti antaa käskynsä, kannen luukusta lensi yksi miehistöstä kiljuen suoraan mereen. Kaikki aluksen jäsenet katsoivat heti hämmentyneenä laivan reunalta kuinka yksi heistä uppoaa mereen.



Kannen luukusta hyppäsi voltilla heti ulos toinen hahmo siltakannelle, ja potkaisi hätäistä pistoolia osoittavaa piraattia pois luolta.
Miehistö kääntyi heti hahmoa päin. Mitä he näkivät oli räikeään punaiseen asuun ja kypärään pukeutunut Toa.

”PUNAINEN TOA!”, hän huusi samalla kun teki jonkinlaisen asennon.
Samalla luukusta hyppäsivät esiin neljä erissä väreissä, mutta samankaltaisessa asussa pukeutuneita Toia laivan eri osiin.

”SININEN TOA!!!”

”KELTAINEN TOA!!”

”Pin- eh... VAALEANPUNAINEN TOA!!!!”

”VIHREÄ TOA!!!!!”

Jokainen heistä teki oman erikoisen asennonsa huutaessaan nimensä ja loikkasivat kuperkeikalla uudestaan kaikki laivan etuosaan Punaisen Toan luokse riviin.

”Kaikki viisi yhdessä...”

”TOA RYHMÄ ANGORANGER”
Toat huusivat yhdessä ja muodostivat naurettavan ryhmäposauksen.
Jotain räjähti heidän takana ja kovaa.

Tärtäläiset vain katsoivat tätä hämmentävää näkyä eivätkä edes yrittäneet sanoa mitään.

”Tärtäläiset! Teidän kaltaisille emme anna anteeksi. Oikeuden puolesta, ME MURSKAAMME TEIDÄT!” Punainen Toa ilmoitti, hänen lyhyt viittansa liehuen uljaasti. Merirosvot pysyivät hiljaa, koska eivät tienneet pitikö ottaa puheen vakavasti vai ei.

”En tajua”, yksi miehistöistä sanoi ääneen typertyneenä kaikkien puolesta.
”HYÖKÄTKÄÄ!” Anonymmeli käski kovalla ja vihaisella äänellä, kuten hänen oli tapansa. Piraatit ottivat sapelinsa esiin ja osa heistä ampuivat pistooleillaan Angorangereita päin. Toat tekivät uuden voltin ampujien eteen. Nopeat lyönnit ja sivupotkut hoitivat heidät hetkessä. Muut piraatit ryntäsivät karkin värisiä Toia kimppuun. Punainen Toa potkaisi välittömästi piraatteja pois luoltaan. Luuvitonen kasvoihin ja jalka rintakehään, heittäen useat piraatit maahan tajuttomana. Tärtäläiset ryntäilivät sekasorrossa kannen päällä.
Toinen piraattijoukko kasasivat itsensä Keltaisen Toan päälle. Mutta Keltainen Toa oli paljon voimakkaampi kuin he odottivat, ja nopeasti huomaavat joutuvansa karjuvan Angorangerin heittelemiksi alukselta suoraan veteen tai muiden miehistön päälle.

Toinen joukko hyökkäsivät vaaleanpunaisen Toan kimppuun, joka oli ryhmän ainoa naisedustaja ja arvelivat pystyvänsä päihittämään hänet. Pian Vaaleanpunainen Toa kaatoi jokaisen iskevän piraatin maahan vain muutamilla jalanpyyhkäisyllä ja koukuilla. Yksi Tärtäläisistä yritti ampua pyssyllä Angorangeria, mutta joutui nopeasti heittoveitsen naulaamaksi.
Piraatit oppivat nopeasti, kuinka taktinen virhe aliarvioiminen on.

Toiset kaksi Tärtäläistä kaivoivat pistoolinsa esiin ja yrittivät samaa kuin hekin. Heidän luodit osuivat sen sijaan kilpeen joka ilmestyi yhtäkkiä heidän eteen, ja Vihreä Toa täräytti sillä molemmat piraatit pois haahdelta.
Un-Tak päätti ottaa asiat omiin käsiin ja iski miekallaan Punaista Toaa kohti. Punainen Toa onnistui torjumaan hänen miekan viillonsa ja heitti nyrkkinsä perämiehen kasvoihin. Un-Tak tuskin pysyi jaloillaan. Hän yritti iskeä uudelleen, mutta sama asia vain tapahtui. Perämies päätti perääntyä ja jättää miehistön hoitelemaan hänet, joita juuri nyt heitellään ulos haahdesta.

Anonymmeli meni noutamaan kiväärinsä hytiltä. Kapteeni kohdisti aseensa Punaisen Toan päähän. Sininen Toa ampui omalla kiväärillä Maan Turagan aseen pois hänen käsistä ennen kuin tämä ehti vetää lipaisimesta, ja sitten nuiji aseella lähestyviä piraatteja leukoihin.

Anonymmeli perääntyi takaisin hyttiinsä eteen ja karjui vihaisesti perämiestään päin.
”Missä se Laagras on kun häntä tarvitaan?!” Piraattikapteeni huusi.
Juuri silloin Die Tärtän Veden Toa hyppäsi meren sisältä aluksen päälle luoden näyttävän roiskahduksen hänen mukanaan. Die Tärtän kapteeni ei edes yrittänyt kyseenalaistaa tätä ajoitusta. Jokainen piraatti joka ehti paeta Angorangereilta perääntyivät nopeasti kapteenin ja Veden Toan luokse.
”Missä karzahnissa oikein olit!?” Anonymmeli kysyi kovalla äänellä Veden Toaltaan.
”Anteeksi, että myöhäistyin”, Laagras vain virnisti kapteenilleen ja keskittyi Angorangereihin. Veden Toa otti esiin ketlinkiruoskan, jonka päällä koristi piikkipallo ja hymyili ilkikurisesti. ”Tulen nauttimaan tästä suuresti.”

Toa Ryhmä Angorangerit perääntyivät riviin laivan keulalle.
”Pinkki! MYRSKY-POMMI!” Punainen Toa huusi.
”OK”, Vaaleanpunainen Toa vastasi ja otti esiin sateenkaaren värisen Kohlii-pallon.
”MYRSKY-POMMI!”

Piraatit eivät kommentoineet asiasta ja jättivät Toat Laagrasin vastuulle.
Angorangerit juoksivat Laagraa kohti. Veden Toa yritti iskeä ruoskallaan lähimpään Toaan, mutta jokainen hyppäsi pois tieltä.

”Valmiina, VIHREÄ!” Vaaleanpunainen Toa heitti pallon Vihreälle Toalle.
Laagra heitti vedestä tehdyn lonkeron häntä kohti, mutta Vaaleanpunainen Toa vain väisti hyökkäyksen ja heitti toisen veitsen. Laagra hyppäsi nopeasti sivulle.

”Selvä, KELTAINEN!” Vihreä Toa vastasi ja potkaisi pallon Keltaiselle Toalle.
Laagras yritti uudelleen lyödä ruoskalla Toaa päin, mutta tämä väisti kuperkeikalla tämän taas.

”Täältä tulee, SININEN!” Keltainen Toa vastasi ja iski päällään pallon Siniselle Toalle.
Laagras ei pystynyt enää keskittymään jokaiseen Toaan.

”No niin, PUNAINEN!” Sininen Toa potkaisi pallon Punaiselle Toalle.
Laagras katseli ja yritti ymmärtää mitä Toat yrittivät.

”LOPETUS!” Punainen Toa loikkasi ilmaan ja potki pallon suoraan merirosvojen Veden Toaa kohti.

Laagras sekä muut miehistö väistivät nopeasti pallon, joka osui sen sijaan laivan hyttiin.
Yhtäkkiä valtava räjähdys syttyi ja useat Tärtäläiset lensivät veteen muiden kanssa.
Koko Kapteenin hytistä ei sen jälkeen jäänyt muuta kuin tuhkan peittämiä puun jäänteitä.

Selviytyneet Tärtäläiset katsoivat kauhuissaan tätä näkymää. He heittivät välittömästi kapteeninsa kanssa aseensa maahan ja polvistuvat maahan antautumaan.
Veden Toa Laagras päätti seurata mallia tyytymättömänä, pitihän hänenkin totella kapteenia.

Vaaleanpunainen ja Vihreä Toa noutivat matoralaiset vangit selleistään.

”Yksi kumottu, kolme jäljellä”, Punainen Toa ilmoitti tyytyväisenä.

[+] Spoiler

Kiitoksia Tronielle, että saan lainata Die Tärtän riemukaita hahmoja (vaikka hän ei varmaan pitäisi tästä, mutta heh).

Kerosiinipelle

Nui-Koro

Kepen mieleen muistui asia. Asia, jonka kun hän muisti kokonaisuudessaan iskeytyi hänen mieleensä kuin vasara. Kuin hyvin nopeasti lyövä vasara, jonka tuottama kipu tuntuu pitkään. Tämä vasara löi tavallista lujempaa.
Hän oli lähes unohtanut sen jo. Miten hän oli voinut? Miten sellaisen saattoi unohtaa? Ei olisi pitänyt voida. Ja miksi hän muisti sen taas nyt, juuri nyt? Epäsopivimmalla hetkellä?

Hänen mielensä järjesteli kokoon kuvan Feterrasta leikkauspöydällä...Feterrasta, jonka panssari oli auki. Auki kuin arkunkansi. Panssarin, jonka läpäisemiseen mikään tunnettu ase ei kyennyt. Sen kansi oli auki. Ja sen sisällä oli jotain. Tuon panssarin.
Kepe muisti näyn. Tuon kammottavan, teräksisen tuhokoneen sisällä oli jotain uskomatonta. Uskomatonhan koko olento, vai mikä ikinä olikaan, oli. Miksei hän ollut vieläkään kertonut kenellekään näkemästään? Ehkä siksi, ettei hän tiennyt, mitä siitä seuraisi. Ehkä siksi, ettei hän uskaltanut. Hän vilkaisi untelosti hymyävään Snowieen. Ei. Ei nyt.

Mutta kuva raastoi hänen mieltään. Metallikehykset. Aukko pimeyteen.
Hän työnsi sen syrjään.
Hän ei onnistunut. Hän yritti uudestaan. Hän käski itseään ajattelemaan jotain muuta. Keskittyvän nykyhetkeen. Se ei onnistunut.

Vasta hetken kuluttua hän unohti taas asian tyystin.

Maailma hänen ympärillään ei ollut muuttunut. Aika ei kulunut hetkeäkään.

Oliko hänessä jotain vikaa?

Kummallinen tila, jossa Dox yhä vaeltaa



Ristiretkeläiset saapuivat viimeinkin määränpäähänsä. Valkoinen aavikko levittäytyi heidän takanaan yhtä aavana kuin aiemminkin. Maan väri oli sama sameanvalkoinen, se ei ollut vaihtunut sävynhitustakaan. Mutta muutoin maisema oli muuttunut. Se oli muuttunut huomattavasti.

Aavikon keskellä oli suunnattomien, harmaiden pilarien ja tornien muodostama kaupunki. Monotoniset laatikot näyttivät kasvavan suoraan valkeasta maasta. Niitä jatkui vähintään virstan verran molemmille sivuille, eteenpäin ehkä pidemmällekin. Niin kauas ei nähnyt. Kaupunkia ympäröi ainakin parin metrin levyinen musta viiva maassa, kuin ne kaikki lukemattomat aiemmat, vain paljon leveämpi ja syvemmänmusta. Tämä paikka oli merkittävä.

Ristiretkeläisten joukossa, vaikka heidän määränsä olikin suuresti huvennut, Dox näki yhä uusia kasvoja, ja ruumiinosia jotka saattoi kasvoiksi tulkita. Monenkokoisten ja -väristen olentojen marssi päättyi viimeinkin. Monista, erilaisista maailmoista tulleiden olentojen. Olentojen, jotka olivat yhdessä eksyneet tähän tyhjyyden maailmaan. Dox koki olevansa yksi heistä. Jo enemmän yksi heistä kuin yksi Klaanilaisista. Hän oli kokenut heidän kanssaan niin paljon, ja viettänyt suunnattomasti aikaakin. Ainakin yhdeksän, ellei jopa kymmenen kuukautta oli kulunut tässä maailmassa.

Nyt jotain viimein tapahtuisi. Joukko pysähtyi. Vain Hopeinen olento, joukon johtajan roolin ottanut, astui eteenpäin, tähyillen autiolta vaikuttavaan kaupunkiin. Pitkäraajainen, oranssi Tarkk'ampuja, johon Dox oli joissain määrin tutustunut, astui myös varovasti hieman eteenpäin. Näin teki myös Dox.

Oli aivan hiljaista. Hopeinen, Tarkk'ampuja ja Dox jatkoivat vielä muutaman askelen eteenpäin. Muut ristiretkeläiset pälyilivät ympärilleen huolestuneina, kuin vaistoten jotain tapahtuvan. Kolme sinistä ja kolmijalkaista olentoa pitivät lajilleen tyypillistä uikutusta. Doxkin huolestui.
Hopeinen vaikutti kuitenkin itsevarmalta. Hän näytti tietävän mitä teki. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä aiemminkin.

Kaupungin tyhjä ja merkitsemätön katu oli kuin kalliota halkova kanjoni. Hopeinen nosti ilmaan säkin, jota hän oli jo kuukausia kantanut mukanaan. Säkin, jossa oli tuhottujen vihollisten osia. Dox muisti toat, joita vastaan he olivat taistelleet. Toat, joiden silmissä paloi sininen tuli. Nimdan tuli.

Nimda.

Miten se saattoi olla täällä? Nimda oli toki voimallinen artefakti, sitä ei käynyt kiistäminen. Mutta miten se olisi tällaisessa vieraassa maailmassa, jonka kaikki olennot olivat eksyneitä otusparkoja. Niin myös Dox. Hän oli päätynyt tänne tutun ja turvallisen Verstaan syövereistä. Tuttuus ja turvallisuus olivat nyt kaukana.

Tämä paikka ei enää ollut Verstas. Tämä oli jotain aivan muuta. Jonkinlainen Verstaaseen heiteytyn Nimdan pyhättö, maailma, leikkikenttä? Limbo ulottuvuuksien välissä? Miten hänen maailmassaan saattoi olla esine, joka loisi jotain tällaista? Tuo esine oli voimallisempi kuin kukaan saattaisi uskoa. Vain hän, Dox, oli nähnyt tämän maailman. Hän tunsi halua kertoa siitä muillekin. Kaikki muut aliarvioivat Nimdan mahdin.

"&#127925;&#127796;&#66479;&#128013;&#66479;&#127927;, &#128168;&#128078;&#128168;."

Hopeinen käänsi säkin ylösalaisin. Kanoheja kantavat kallot kolisivat toisiaan vasten ja iskeytyivät maahan. Ne kalisivat ja vierivät joka suuntaan. Veriläikät ja luunmuruset tahrasivat kaupungin koskemattoman maan.

"&#128166;&#127919;&#127925;&#127925;&#128078;&#127796;&#128221;!"

Hopeisen huuto kaikui kaduilla. Sen merkitystä Dox ei ymmärtänyt, Hopeisen kieltä eivät hänen aivonsa voineet käsittää. Hän muisti Hopeisen kerran huutaneen Nimdantulisen toan kuoliaaksi. Mitä pidemmiksi Hopeisen lauseet muuttuivat, sitä varmemmin ne tuhosivat kuulijansa. Ne olivat kuin strateginen ydinase. Onneksi Hopeinen käytti niitä säästeliäästi; täsmäiskuihin niistä ei ollut.

Hopeisen kutsu ei jäänyt vastauksetta. Sivukaduilta ilmestyi näköpiiriin olentoja, jotka marssivat tasaisissa jonoissa ja riveissä. Niitä ilmestyi hetkessä tuhansittain, kuin ne olisivat odottaneet heidän saapumistaan, näkymättömissä korttelien takana.
Aluksi Dox ei erottanut, mitä ne olivat. Sitten hän tunnisti ne. Armeijoittain Nimdan vallassa olevia toia marssi esiin. Siniset silmät loistivat jokaisesta Hausta, Kakamasta ja Mirusta. Nimdan armeija oli täällä kokonaisuudessaan.

Mitä pimeyden voimia Nimda sisälsikään? Dox näki armeijan seassa jopa heidän kauan sitten kukistamiaan keltaisia toia. Nämä Hau-kasvoiset soturit olivat nyt luisevia ja nuhjuisia, joiltain puuttui jopa raajoja, kenturiolta jopa pää. Hänen päänsä lojui tällä hetkellä Hopeisen jaloissa. Jopa kaatuneet olivat vielä nousseet taistelemaan.

Elementti- ja naamiovoimattomien sotilaiden, jotka olivat Toa-sotureita vain ulkonäöltään, värikkäät panssarit yhtenäistyivät. Tai ehkä ne olivatkin koko ajan olleet samannäköisiä, äsken ne olivat vain muistutuksia edellisistä taisteluista. Kun sotajoukko astui vaaleiden korttelien katveesta taivasalle valoon, kaikkien haarniskat muuttuivat pikimustiksi. Fysiikan lait eivät tässä todellisuudessa päteneet.
Sotureiden massa järjestäytyi riveihin sadan metrin päähän heidän eteensä. Ristiretkeläisten kirjava joukko asemoitui heidän taakseen. Oli hiirenhiljaista. Pieni tuulenvire kaupungin syövereistä siveli Doxin kasvoja. Pian se voimistui niin, että viima suhisi korvissa.

Päätön sadanpäämies asteli esiin joukon keskeltä. Hitain mutta varmoin askelein tämä tuli heitä lähemmäksi. Hän pysähtyi yhtä kauas omasta armeijastaan kuin Hopeinen oli Ristiretkeläisistä. Tämä otti suuren, mustan miekkansa tuekseen ja nojasi siihen molemmin käsin. Musta viitta liehui tuulessa.

Pää Hopeisen jaloissa nyki kerran, kaksi. Hopeinen ei kääntänyt katsettaan siihen vaan piti huomionsa tiukasti vihollisessaan. Pää vieri verkkaisesti halki joukkoja erottavan valkean maan jättäen mennessään siihen punaisen vanan kuin viini lumihankeen. Kun pää saapui Sadanpäämiehen luokse, tämä nosti sen yhdellä kädellä ja asetti paikoilleen. Haun tyhjiin silmiin syttyivät vielä kerran siniset liekit.

"&#128166;&#127919;&#128078;&#127946;, &#127919;&#128013;&#127796;&#66479; Nimda", tämä jyrähti.

"&#127919;&#65705;&#65705;&#128169;", vastasi Hopeinen.

Molemmat tuijottivat tuimasti toisiaan. Tuulen ujellus oli pitkän hetken ainoa ääni.

Tässä maailmassa oli tapahtumassa jotain suurta. Tässä maailmassakin taisteltiin Nimdasta. Tämä taistelu tosin vaikutti suunnattoman suurelta verrattuna konflikteihin Klaanin saarella. Jos Klaani tai Allianssi aikoi saada tämän Nimdan sirun haltuunsa, heidän olisi raivattava tieltään joko Nimdan armeija...tai Ristiretkeläiset.

Ennen tuota oli kuitenkin käytävä vielä yksi taistelu.

Jälkikäteen kukaan ei muistanut, kumpi hyökkäsi ensin.

[+] Spoiler

Jälkihuomautus kaksi vuorokautta kirjoittamisen jälkeen: Joku voisi luulla että tässä on jotain tosi symbolista, mutta meh. Kirjoitin tämän vain tosi sekavassa mielentilassa ja tosi väsyneenä. Nyt on itselläkin pieni mitä hittoa -fiilis. No, menkööt.

Guardian

Klaani
Telakka

Valtavassa hallirakennuksessa riitti vilskettä. Iso joukko kirjavia laivastomatoraneja oli kerääntynyt ihastelemaan lasittunein katsein noin tunti sitten laskeutunutta ilma-alusta. Matoranit hipelöivät pienillä käsillään ahnaasti aluksen pinnoitetta ja kiipeilivät rungon päällä tutkaillen ja arvioiden jokaista mahdollista yksityiskohtaa kuin parhaatkin taidekriitikot.
"Laivaston merkki sopisi tähän!" pulska le-matoran kailotti äänekkäästi osoitellen Ilmaraptorin siipeä ja heilutellen kädessään maalisankoa. Sinertävää maalia oli jo roiskunut siiven päälle ainakin puoli sangollista.
"Älä höpise", toinen, tällä kertaa po-matoran vastasi nokka ylhäällä. Nuoren miehen äänensävy oli bombastinen kuin tykistökeskitys. "Laivaston kunniakkaasta Nöpöstä kuuluu olla ylpeä. Sitä ei piiloteta siipeen! Se kuuluu tämän ylvään teräslinnun loistokkaaseen nokkaan herättämään torakanäpäröissä sellaista alkukantaista pelkoa, johon vain niiden kaltaiset pystyvät!"

"Itse olet urpo."
"Pompi takaisin metsään juntti."

Matoranit irvistelivät toisilleen hetken aikaa ennen kuin yhden innokkaan laivastolaisen puolivahingossa käynnistämä moottori jyrähti pudottaen molemmat Ilmaraptorin siiviltä. Eripurainen kaksikko kiljui yhteen ääneen varsin epämiehisesti. Pian ne kuitenkin olivat jo unohtaneet riitansa ja ryhtyivät jälleen ihastelemaan fanipoikamaisesti uutta alusta.

"Onko tämä tällaista ainaRGH?" Ilmaraptorin vastaanottoa sivulta seuraava Guardian kysyi Keetongulta istuen uusiokäytetyllä ilma-aluksen istuimella. Ko-matoralainen Laivaston lääkintämies tarkisteli sinisen skakdin haavoja. Kyljessä ammottava suurin haava kaipasi uusia tikkejä.
"Aina kun Aaveilta tulee uutta tavaraa", Keetongu myhäili hyväntuulisena vieressä. Guardian puolestaan irvisteli ko-matoranin käsittelyssä vitivalkoisella hammasrivillään ja puristi kourassaan pullollista Prototraakin närästys -viskiä, jota hän kulautteli alas tasaisin väliajoin.
"Minä luulin että sinä vihasit tuota litkua", keltainen jättiläinen sanoi vilkuillen Laivaston surullisenkuuluisaa humallusainetta. Sitä annosteltiin armeijan vakiopaketteihin pääasiassa sytytysnesteeksi.
Guardian nyökkäsi. "En halunnut puudutukseen. Minulla ei ole aikaaAAAAUH sellaiselle."
Keltainen jättiläinen nyökkäsi hitaasti. "Entä jos ottaisit vain sairaslomaa?"
Sininen skakdi naurahti. "Miksi ihmeessä?"
"Sinä olet pääasiassa vältellyt kuolemaa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi."
"Jos näette kuoleman, käskekää sitä varaamaan aika", Guardian sanoi. Hän sulki korkilla yskänlääkkeeltä ja vatsasyövältä tuoksahtavan pullon ja laski sen maahan. "Nämä ovat olleet kiireiset kaksi viikkoa. Minulta on jäänyt paljon väliin."
"Ei Tawa pakota sinua menemään sinne kokoukseen", Keetongu totesi kädet puuskassa. "Vain sinä itse."
Guardian tuijotti hetken hiljaisena kauemmas. "Myönnän ongelmani."
Tongun väsynyt hymy leveni hieman. "Mutta se ei tarkoita että aikoisit tehdä sille jotain?"
"Bi-bi-bi-bingo."
"Niinpä tietysti", keltainen jättiläinen lausahti pyöritellen ainoaa silmäänsä. "Mutta mihin Kalmahin koloon Manfred ehti jo livahtaa?"

Guartsu kohautti olkapäitään. "Perinteisen hyvä kysymys. Minusta tuntuu, että hän vähän pakoilee sosiaalisia tilanteita."
Keltainen jättiläinen muuttui hetkellisesti niin pohdiskelevaksi, että jopa Telakan kivilattia vaikutti kelpaavan rahin suuren silmän analysoitavaksi. "Mene ja tiedä. Manun laji päätti joku päivä, että maailma olisi tosi paljon kivempi jos kaikki muut olisivat joko orjia tai kuolleita. Eli... kulttuurieroja?"

Klaanin admin vastasi kieltävällä äännähdyksellä, jonka kirjoitusasu oli niin ruma että se oli parempi jättää kirjoittamatta. "Minä tiedän, että makutat haluavat syödä minut elävältä. Ne on aika helppoa sijoittaa maailmankuvaani. Mutta en edes teeskentele että tietäisin, mitä Manu haluaa."
"Ihan ymmärrettävää", Tongu hörähti kevyesti hieroen oranssia leukaansa.

Kaksikko tutkaili Telakan tapahtumia mietiskelevässä hiljaisuudessa. Kun lääkintämatoran sai työnsä viimeisteltyä, Tongu ja Guardian jättivät hyvästit. Molemmat sotilasjohtajat lähtivät astelemaan kohti henkilökohtaisia tilojaan innokkaiden saattueiden seuraamina.
Guardiania odotti muutama mielenkiintoinen keskustelu vanhojen ystävien kanssa. Keetongua odotti Tehmut.

[+] Spoiler

Tämä viesti koki pienen leikkauksen aikajanan pelastamisen takia. Jos piditte lopusta, se löytyy seuraavasta viestistäni.

keetongu

Bio-Klaani, Telakka

Tongu käveli pitkin omiin mittoihinsa hieman liian ahdasta ja seuraaviin matoraneihin nähden kolossaalista käytävää kohti Tehmutin -tai oikeastaan hänen omaansa- toimistoa, joka sijaitsi valtavan lentokonehalli-pajakorjaamon länsipuolella. Monet asiat olivat muuttuneet Tongun poissaolon aikana, mutta jättiläisellä ei ollut nyt riittävästi aivosolukkoa sen miettimiseen. Pää oli täynnä kysymyksiä ja uteliaisuutta Klaanin tapahtumista. Vielä tässä vaiheessa häntä ihmetytti eniten ympärillä oleva värikimara: Seiniä ei oltu maalattu, mutta viime kerralla suurin osa Laivaston väestä oli ollut Onu-Matoraneja.

Monen mutkan, oven ja hallin jälkeen Tongu saapui alaisensa vanavedessä tutulle, jykevälle jalopuuovelle. Laivaston miehistö jäi kuuntelemaan Ontorin ja Ternokin sankarillista kertomusta ihailevin katsein. Tongu pohti heidän ylentämistään kommandoreiksi, sillä Laivaston kokemattomampi polvi varmasti seuraisi heitä.

Kyklooppi käänsi messinkistä ovenkahvaa (Sen edessä oli jakkara, jotta matoranit yltäisivät avaamaan oven) ja astui sisään. Tehmut istui Tongun suuren työpöydän takana järkyttävät tyynykasan päällä edessään pinokaupalla papereita. Tongu oli kyllä vaihtanut pari sanaa kakkosmiehensä kanssa laskeutumisen jälkeen, mutta nyt oli aika täysinäiseen selontekoon.

”Ette ole olleet toimeetonna, huomaan”, Kyklooppi sanoi pehmeästi ja katseli paperipinoja. Hän istuuntui tuttuun vihreään nojatuoliin.

”Emme, hyvässä enkä pahassa. Klaanin hyökättiin. Ilmasta. Eikä ilman uhreja.”

Keetongu aukaisi suunsa mutti sulki sen uudestaan. Hän ei edes kuvitellut oikeaa hyökkäystä Klaaniin, vaikka olihan se ilmiselvä asia kun sodasta oli kyse. Tälläiset olivat vain asioita, joiden ajatteli käyvän jollekin toiselle.

”Mutta Klaani on yhä pystyssä? Kerro kaikki!” Tongu sanoi ja nousi nojatuolistaan.

”Me saimme tuhottua ne kaikki”, Tehmut aloitti, ”Mutta Edriv, Cetal ja melkein puolet alkuperäisestä Lohrak-laivueesta nukkuu nyt sankarihautuumaan mullissa kymmenien siviilien kanssa.”

”Levätköön rauhassa”, Keetongu sanoi ja loi yksisilmäisen katseensa maahan. Silmän punainen väri haileni hieman.

”Lepäävät kyllä”, Tehmut vastasi, ”Ainakin jos saamme seuraavan hyökkäyksen torjuttua. Mutta jokaisessa iskeytyvässä meteoriitissa on arvometalleja, kuten me Onu-Matoranit sanomme, ja se viisaus pätee tässäkin tapauksessa. Ongimme torakoiden ison ilma-aluksen merestä rantahinaajien avulla. Huikeaa kamaa; löysimme perusraaka-aineiden lisäksi kilokaupalla teknologiaa (Joka tosin ei toimi) ja aseita. Ne ovat neloshallissa jos haluat katsoa. Tässä on myös tarkka raportti taistelun kulusta -keltainen lehdistö nimesi sen allianssi pommiksi- ja pöytäkirja uusista hankinnoista sekä liittyneistä miehistä.” Tehmut ojensi paperipinkan Tongun kouraan.

”Kiitos, olet hoitanut homman organisoidummin kuin minä ikinä”, Tongu vastasi, ”Katson niitä myöhemmin tänään. Taidan käydä ensin hieman kävelemässä. Hommia on oikealle ja vasemmalle kädelle, mutta jotkut asiat menevät muiden edelle.” Tongu laski paperit takaisin pöydälle ja poistui huoneesta takaoven kautta. Lyhyt käytävä vei hänet varauloskäynnille. Tongu katsoi vähän matkan päässä olevaa Klaanin linnoitusta. Rakennus oli kaunis, mutta tarkemmin katsottuna näki, että sitä korjattiin yhä. Tongu harppoi tilusten läpi ja saapui Matoran-kylälle, joka levittäytyi linnoituksen ulkopuolella. Ilma oli kaunis ja kaduilla oli kansaa, mutta sugamatoromaket loistivat poissaolollaan. Keetongu sai matoraneilta muutamia ihmetteleviä katseita, mutta suurin osa heistä keskittyi omaan tekemiseensä.

Admin-aukiolla sodan jäljet näkyivät pahiten. Jotkut korkeimmista rakennuksista olivat vielä korjaustelineiden takana, mutta myös erilaista vaikutusta näki. Vasemmalla laidalla oli vierekkäin kolme putiikkia, joita Tongu ei ollut ennen nähnyt. Surunkukka, Muisto-Verso ja Haudakukittaja olivat juurtuneet paikoilleen pommituksen jälkilöylyissä. Kukkakaupoille oli kuitenkin käyttöä. Astuttuaan kumarassa lähimpään niistä kyklooppi huomasi Kaupassa olevan täysi vilinä päällä. Klaanilainen otti kouraansa hennosti yksitoista ruusua, antoi myyjälle sopivan määrän rattaita ja astui ulos. Hän käveli hieman keskustan ulkopuolella olevalle sankarihautuumaalle, joka oli kasvanut huomattavasti viime kerrasta. Sodan todellinen pimeä puoli sekoittui syvään suruun, kun kyklooppi laski kukat Laivaston sankareiden haudoille.

Mutta kuolleet eivät olleet yksin. Pieni, kellopelikoneistolla toimivat leluilmalaiva liiteli hautakiveltä toiselle. Tämä näky lämmitti Laivaston ylipäälikön biomekaanista sydäntä. Lajinsa viimeinen keltainen jättiläinen aloitti paluumatkansa kohti Telakkaa. Häntä tarvittiin vielä sodan ja rauhan työssä.

Tawa

Tawa havahtui jalkojensa alla rikkoutuvien lasinsirpaleiden kirskuntaan. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kuinka kauan hän oli kävellyt pitkin tätä pimeää käytävää, tai kuinka hän oli sinne päätynyt. Käytävän seinät ja lattia näyttivät ruostuneen jo monia vuosia sitten, muodoltaan tila muistutti joko vanhaa viemäriä tai laskuputkea pyöreytensä vuoksi, Tawa ei kuitenkaan voinut olla varma. Leveyttä käytävässä ei ollut nimeksikään, halutessaan Tawa olisi kyennyt koskettamaan vastakkaisia seiniä yhtä aikaa, mutta ajatus ei mitenkään miellyttänyt häntä. Tunkkainen ja kostea ilma tuntui raskaalta hengittää.

Keltainen Toa pysähtyi hetkeksi ja käänsi katseensa kohti lattiaa, joka oli särkyneen lasin peittämä. Hänen kädessään oleva paikan ainoana valonlähteenä toimivan kaasulyhdyn valo sai sirpaleet näyttämään pieneltä purolta. Tawa otti yhden askeleen eteenpäin. Painostava tunnelma tuntui kasvavan ja hänen sydämensä alkoi lyödä yhä lujempaa.

Tawa kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset syyt, siihen kuinka hän oli päätynyt tänne. Tawasta tuntui, että häntä oli jahdattu. Tawa oli varma siitä, että hän oli joskus aiemmin kävellyt samaista käytävää pitkin, silloin hän ei ollut yksin vaan Visokin kanssa.

”Visokki… Hän oli se sininen kaveri?” Tawa kysyi itseltään ääneen, ”Ei, hän ei ole Visokki, hän on joku muu…”

Tawa pinnisteli muistaakseen, mutta muistikuvat kaikesta ennen havahtumista tuntuivat hyvin kaukaisilta. Silti hänestä tuntui, kuin olisi tietänyt kaiken. Tunnetta oli hyvin vaikea selittää. Tawa tiukensi otettaan lyhdystä, mikä rauhoitti häntä hieman. Tawa siristeli silmiään nähdäkseen paremmin eteensä, lyhdyn valo oli kuitenkin liian himmeä näyttääkseen reittiä kuutta metriä pidemmälle, mikä sai käytävän näyttämään loputtomalta. Tawa kääntyi ympäri katsoakseen taakseen, mutta näky näytti yhtä lohduttomalta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut kävellä taaksepäin, edessä ammottava tyhjyys tuntui ainoalta oikealta suunnalta.

”Visokki… Hän on ystävä, eikö olekin?” Tawa kysyi, hän ei itse osannut vastata omaan kysymykseensä, muttei myöskään odottanut vastausta tyhjyydeltä.

”Minä olen Klaani… Ei, minä johdan Klaania, mutta mitä Klaania?” Tawa tiedusteli itseltään nyt vaativammalla äänensävyllä. ”Minä olen kipu. Ei, se ei sovi kuvaan, minä olen petunia…” Tawa läpsäytti itseään kasvoihin, ”Muista!” hän ärähti.

Yhtäkkiä hän kuuli äänen viereltään ”Sinä olet Tawa, Bio-Klaanin juuriadmin.”

Tawa pysähtyi, ”Kuka sinä olet?” hän kysyi häkeltyneenä. Ääni kuulosti tutulta.

”Etkö sinä tunne omaa mieltäsi?” ääni kysyi ivallisesti.

”Jos tämä on mieleni, se on liki tuntematonta minulle.” Tawa sanoi happamasti, hän katseli ympärilleen, koettaen määritellä äänen sijaintia, mutta tuloksetta.

”Minä olen yksinomaan se, mitä sinä olet toisaalla. Olen se osa sinusta, joka tietää missä me olemme.”

”Sittenhän sinä voit kertoa minulle missä me olemme. Minä-” Tawan sanat tukahtuivat hänen kurkkuunsa, kun ääni keskeytti hänet.

”Sinuna en jatkaisi eteenpäin.”

”Miksi?” Tawa kiristi otettaan lyhdystä entisestään. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, aivan kuin hän olisi jo tiennyt vastauksen. Äänen itsevarmuus hermostutti Tawaa.



”Kohtaamisesi parasiitin kanssa jätti jälkensä”, kuului yksinkertainen vastaus.

Muistikuvat Snowmania riivanneesta parasiitistä ja sen karkotuksesta tulvivat Tawan mieleensä.

”Se minkä väität olevan tietämättömissäsi, on vain se mitä olet päättänyt unohtaa. Minä tulin auttamaan sinua”, ääni jatkoi. Nyt se kuulosti päättäväisemmältä.

”Sitten tiedät varmasti, ettei epämääräinen pölinä auta minua juuri nyt?” Tawa sanoi, mutta ääni ei vastannut takaisin.

Ääntä uhmatakseen Tawa päätti jatkaa matkaansa ja pikku hiljaa hän erotti hahmoja edestään. Hän näki noin kymmenen hahmon, jotka olivat ryhmittyneet käytävän reunoille, takaa loisti heikko punainen valo, joka maalasi ne uhkaavan näköisiksi. Tawa hiljensi vauhtiaan, mutta käveli yhä hahmoja kohti. Ne näyttivät tuijottavan ruosteen peittämiä seiniä, Tawa ei kuitenkaan vielä erottanut kasvoja. Hän nosti lyhtyään korkeammalle nähdäkseen paremmin ollessaan lähes kosketusetäisyydellä ensimmäisestä.

Viheltävä hengitys kulki Tawan sisällä, hänen kavahtaessaan taaksepäin. Hahmot muistuttivat häntä, mutta niiden kasvot olivat sulaneet muodottomiksi ja ruumiit näyttivät karrelleen palaneilta. Odottamatta ensimmäinen hahmo kääntyi häneen päin, se nosti yhä kytevät kätensä kaulalleen ja huudahti rahisevalla äänellä. Tukehtuva hahmo hoiperteli lähemmäs Toaa huutaen karmivasti.
Vaistonomaisesti Tawa potkaisi oliota, se kaatui selälleen ulvahtaen tuskaisella äänellä, mikä sai toisetkin kääntymään nytkähdellen Toaa kohdin. Ne liikkuivat hyvin hitaasti, koristen samalla irvokkaasti. Tawa otti askeleen taaksepäin ja jähmettyi sitten pakoilleen. Hän ei saanut itseään liikkeelle, aivan kuin lasin sirpaleet olivat lävistäneet hänen jalkateränsä, pitäen hänet tiukasti paikoillaan. Tawa halusi huutaa, mutta ei kyennyt siihenkään. Olentojen saavuttaessa Toan, ne tarrasivat lujasti kiinni. Pian hiiltyneet kädet kietoutuivat Tawan ympärille lamaannuttaen hänen hengityksensä. Tawa yritti rimpuilla irti niiden otteesta, mutta hänen voimansa tuntuivat kadonneen kokonaan.

Lyhty lipesi Tawan otteesta, tuhkan täyttäessä hänen keuhkonsa. Hapuillen epätoivoisesti Tawa koetti saada otetta jostakin, mikä vain kävisi hänelle, jos hän vain saisi itsensä vapaaksi. Yksi hirviöistä tarttui kiinni Tawan kasvoista ja veti ne kohti omiaan. Olento tuijotti häntä ensin kuoleman kelmeillä silmillään. Se avasi suunsa ammolleen ja kirkaisi, mikä sai olennon silmät melkein pullistumaan kuopistaan. Toisen olennon kädet sulkeutuivat Tawan kaulan ympärille.



”Nyt on aika herätä, Tawa.” ääni kuiskasi viimeisen kerran.




Sitten kaikki pimeni.

____________________________________________________________________


Tawan toimisto




Tawa nuokahti eteenpäin tuolissaan, melkein tippuen siltä. Säikähtänyt ilme hänen kasvoillaan muuttui hyvin pian hämmentyneeksi. Hänen sydämensä tykytti yhä ja hän huomasi käsiensä vapisevan. Tawa oli onnistunut torkahtamaan työpöytänsä äärelle, mikä hämmensi juuriadminia entisestään. Hänen unenpituutensa oli lyhentynyt huomattavasti viimeisen parin kuukauden aikana , mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut nukahtanut työpöytänsä äärelle. Unessa kuulemansa äänen sanat kummittelivat yhä hänen mielessään. Tawa tiesi sen olleen oikeassa, parasiittiepisodi oli herättänyt ikäviä muistoja, jotka hän uskoi jättäneensä taakseen jo aikoja sitten. Pelkkä ajatuskin äskeisestä unesta puistatti Tawaa, joten hän katsoi parhaaksi haudata nuo muistot myöhempään.

Tawa haukotteli ja hieraisi silmiään katsellessaan pöydälleen tuomiaan papereita. Suurin osa niistä koski Klaaniin solkenaan tilattavien hyödykkeiden kuljetussopimusten uusimista, mutta pöydällä oli myös parin sivun verran Tawan omia muistiinpanoja Nimdasta. Tawa katsahti pian työhuoneensa oven yläpuolella olevaan kelloon, jonka viisarit näyttivät olevan vasta päivän puolella.
Keltainen Toa nosti kätensä ylös venytelläkseen hetken. Hän etsi katsellaan Nöpöä, muttei kyennyt näkemään pientä ussal-rapua missään, mikä kummastutti Tawaa hieman. Hän oli tottunut siihen, että se seurasi häntä melkein kaikkialle. Visokin katoamisen jälkeen Nöpö oli kuitenkin aloittanut oudon katoilun, ikään kuin se olisi etsinyt visorakia.

Adminien yhteispotretin kehys pilkisti esiin papereiden seasta. Tawa nosti valokuvan käsiinsä, muttei hymyillyt tällä kertaa kuten yleensä katsoessaan kuvaa. Tawan ajatukset siirtyivät välittömästi Visokkiin, jota hän kaipasi kovasti, mikä myös paistoi juuri nyt hänen kasvoiltaan. Tawa uskoi Visokin kykenevän huolehtimaan itsestään, olihan heidän kaaoksenomainen tapaaminen jo todistanut sen hänelle, mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Nyt he olivat sodassa, heillä molemmilla oli velvollisuuksia ja läheisiä, joista huolehtia. Tawan oli vaikeaa myöntää sitä itselleen, mutta hän pelkäsi Visokin olevan valmis jopa uhraamaan itsensä Klaanin puolesta. Hän välitti paljon Visokista, kenties enemmän kuin kenestäkään muusta klaanilaisesta, vaikkei Tawa mielellään jakanut heitä arvoasteikkoon.

He olivat kauan sitten jutelleet asiasta kahvilassa keskellä yötä, mitä kumpainenkin olisi valmis tekemään Klaanin puolesta. Pitkän väittelyn ja painottelun jälkeen he molemmat olivat päätyneet samaan vastaukseen. Tawa epäröi nyt tuota päätöstä. Klaani oli nyt hänen kotinsa, eikä hänellä enää vuosisatoihin ollut muutakaan paikkaa. Nyt hän ei ollut varma siitä, olisiko valmis antamaan henkensä Klaanin puolesta.
Tawa sätti itseään välittömästi mielessään moisista ajatuksista.

Ei, nuo eivät ole omia ajatuksiani. Nuo kuuluvat sille minälle, jonka minä hylkäsin kauan sitten.

Huokaisten syvään Tawa laski kuvan käsistään, jättäen sen kumminkin paremmin esille. Hän piti katseensa edelleen kuvassa ja kallisti päätään hiukan. Jokin tuossa kuvassa vei Tawan nyt takaisin siihen päivään, kun hän ja Visokki piilottelivat takaa-ajajiltaan pienessä mökissä.

____________________________________________________________________



Jossakin



Tawa nojasi pajan ovenkarmiin tympääntyneen oloisena. Keltainen Toa olisi varmasti pitänyt käsiään puuskassa, ellei vasen kätensä olisi tuettuna siteellä hänen rintansa päälle. Päivää aikaisemmin Tawa oli yhdessä Visokin kanssa tunkeutunut erään Makutan alueelle. Heidän tarkoituksenaan oli etsiä ja napata säiliö, jonka sisällöstä Tawa ei ollut toverilleen sen tarkemmin kertonut.

”Mikä meni vikaan?” Tawa pohti ja puri alahuultaan niin lujaa, että kykeni melkein maistamaan veren suussaan. Hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.

Tawa suunnitelma ei vain epäonnistunut, se oli mennyt totaalisesti metsään. Tawa ei pystynyt ymmärtämään, kuinka pitkän suunnittelun ja vielä pidempään kestäneen visorakin mukaan suostuttelemisen jälkeen kaikki oli voinut mennä pieleen. Murtautuminen sisään torniin, jossa säiliötä pidettiin, onnistui ilman minkäänlaista häiriötä. Vartijat eivät olleet huomanneet heitä, kaksikon etsiessä oikeaa säiliötä tuhansien samanlaisten joukosta. Löydettyään sen, Tawa oli nostanut pienen säiliön käsiinsä ja he etenivät suunnitelman mukaisesti kohti poistumistietä, kunnes jotain tapahtui.

Jokin laukaisi tornin hälyttimet, pakottaen Visokin ja Tawan improvisoimaan uuden varasuunnitelman. He onnistuivat pakenemaan tornin huipulle, jossa Tawa menetti aseensa. Se mitä huipulla tapahtui, tuntui olevan hämäränpeitossa. Myöhemmin Tawa oli herännyt tästä pienestä mökistä, jonne Visokki oli hänet kantanut. Säiliö ei ollut heidän mukanaan, eikä visorak suostunut puhumaan tapahtumien kulusta. Tapahtumien tuoksina Tawa kärsi Visokin mukaan aivotärähdyksestä, eikä hän sen takia ollut täysin tietoinen mitä heille tapahtui.

Mökki kuului mitä ilmeisimmin Visokin vanhalle ystävälle (tai niin ainakin Tawa päätteli siitä miten hyvin nuo kaksi tulivat toimeen), jonka lajia Tawa ei tunnistanut tavattuaan hänet aikaisemmin sinä päivänä. Lyhyt, pähkinänruskeaan kaapuun pukeutunut ja harmahtava olento ei esitellyt itseään, eikä suostunut kättelemään, mutta hän kertoi olevansa aseseppä, mikä myös näkyi asunnossa, jonka seinät olivat täynnä mitä erilaisimpia aseita. Sepän töykeästä käytöksestä ja jatkuvasta mulkoilusta huolimatta, Tawa oli hyvin kiitollinen turvapaikasta, vaikka tälläkin hetkellä mökin savupiipusta pilviin nouseva savupatsas saattaisi herättää ikävästi huomiota, mikäli he yhä olivat tornin läheisyydessä. Hyvin korkealle ja leveä latvaisten puiden takia, Tawa ei kuitenkaan osannut määritellä sijaintiaan. Hän suuntasi katseensa eteenpäin syvään metsikköön, jonka aluskasvillisuus kurotteli nuutuneesti kohti hajanaisia auringonsäteitä.

Mökin puinen ovi oli auki, mutta sisältä ei kuulunut mitään uunin ritinän ja satunnaisten askeleiden lisäksi. Visokki oli aiemmin pyytänyt Tawaa liittymään hänen ja sepän väliseen keskusteluun, mutta Tawa vieroksui yhä toverinsa telepaattisia kykyjä, eikä halunnut hermostuttaa seppää sen enempää. Hiljaisuudesta päätellen he keskustelivat yhä jostakin.

Aseen menettäminen tuntui myös ikävältä Tawasta. Salkoase, jonka molempiin päihin kiinnitetyt kaarevat terät olivat kärsineet vuosia iskuja, sattui olemaan hyvin tärkeä Tawalle. Hän oli kantanut sitä mukanaan pidemmän aikaa, kuin mitä oli ehtinyt viettämään Visokin kanssa. Tawa oli kokeillut useita eri aseita vuosien saatossa, mutta tämä yksi voitti niistä jokaisen, vaikka sen korjaaminen maksoi vuosi vuodelta enemmän.

Visokki astui ulos ovesta ja käänsi katseensa välittömästi murjottavaan ystäväänsä.

”Tarvitsemme sinua sisällä”, Visokki sanoi, hän kuulosti huolestuneelta.

”Meidän pitäisi vaihtaa paikkaa mahdollisimman nopeasti”, Tawa vastasi nopeasti, tuijottaen yhä syvälle metsän uumeniin, aivan kuin odottaisi jonkun hyppäävän sieltä koska tahansa.

”Tietysti, mutta ensin sinua kaivataan muuhun”, visorak tokaisi ja sulki sitten yhteyden sen enempiä selittämättä.

Tawa katsoi mietteliäänä eteensä, mutta nyökkäsi lopulta. Visokki palasi sisälle ensimmäisenä, seuratessaan Tawa kääntyi vielä kerran metsään päin, hän jäätyi paikoilleen. Tawa vannoi nähneensä hetken ajan hahmon puiden keskellä, se oli irvistänyt hänelle ja kadonnut sitten, kuin tuhka tuuleen. Tawa puri jälleen alahuultaan, astellen nopeasti sisälle.


Seppä tervehti keltaista Toaa epäystävällisellä mulkaisulla ja katsoi sen jälkeen Visokkia kysyvästi. Seppä ei sanonut sanaakaan, mutta eleistä päätelleen he kävivät kiivasta keskustelua.

”Meidän pitäisi lähteä”, Tawa näytti yhä kalpealta. Kumpikaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
”Visokki?”

Tawa ei saanut vieläkään vastausta, hän päätti korottaa ääntään.
”Burnakin syötti!”

Hämmentynyt visorak kääntyi Tawaa päin ja loi yhteyden heidän mieliensä välille.

”No, mikä nyt on?” Visokki kuulosti kiihtyneeltä.

”Meidän on mentävä”, Tawan ei vaivautunut pitämään puhettaan ajatuksina.

”Voitko odottaa ihan pienen hetken? Me emme pääse niiden palkkiometsästäjien ohi, jos sinulla ei ole asetta”

”Mutt-… Palkkiometsästäjiä?” ärtynyt sävy katosi nopeasti Tawan äänestä, muuttuen häkeltyneeksi.

”Sinä et huomannut heitä?” Visokki kuulosti aidosti yllättyneeltä. Tawa avasi suunsa sanoakseen jotakin vastaan, mutta sulki sen nopeasti. Syvä hiljaisuus laskeutui hetkeksi heidän ympärilleen.

”Olemme turvassa täällä, he eivät pääse suojakentän vuoksi sisään, mutta me emme voi jäädä tänne”, visorak huokaisi lopulta.



Visokin ja Tawan keskustellessa, seppä oli kadonnut pajansa takahuoneeseen. Palatesssaan hän kantoi mukanaan hopeista keihästä. Sen kärkeä koristi terän lisäksi siipimäiset ulokkeet, aseen päättyen koukkumaiseen osaan.

”Tämä on Mirabelle”, Seppä totesi ylpeästi, pieni hymy oli kiirinyt hänen kasvoilleen.

”Mirabelle? Oletko sinä nimennyt tämän jonkun mukaan?” Tawa kysyi kurtistaen samalla kulmiaan.

”En, mutta Bianca oli varattu,” seppä vastasi nopeasti ehkä jopa hieman loukkaantuneen oloisesti. Hän käveli Tawan luokse ja ojensi keihään tälle.

”Pidä Mirabellestä hyvää huolta, hujoppi” seppä perääntyi Tawan saadessa otteen uudesta aseestaan ja kääntyi Visokin puoleen.

”Olemmeko me nyt sujut?” Tawa kykeni nyt kuulemaan sepänkin äänen päässään.

”Unohdit jotakin, Gerav hyvä” Visokki vastasi.

Sepän ylpeydestä kohonneet olkapäät valahtivat alas pettyneesti, hymy vaihtui apeaan ilmeeseen. Tawa ei osannut sanoa mitä näiden kahden välillä oli juuri tapahtunut. Seppä viittoi heitä mukaan samalla kun hän astui mökkinsä ovesta pihalle.

Seppä johdatti heidät pajansa ulkopuolelle olevaan vielä pienempään vajaan, jonka turhan raskaan näköinen ovi toimi liukukiskoilla. Ummehtunut haju levisi pian oven auettua kolmikon ympärille. Lukuisten vanhojen työkalujen joukosta Tawa erotti seinän viereen peitellyn möhkäleen.
Alakuloisesti löntystävä seppä asteli sen luokse ja nosti yhdellä voimakkaalla vedolla kankaan sen yltä.
Sen alta paljastui vihertävä nelipyöräinen ajoneuvo, joka näytti sopivan kahdelle henkilölle. Laite oli kauttaaltaan pölyn peitosta suojasta huolimatta, eikä sitä selvästikään ollut käytetty aikoihin.

”Tämä on M274: Äärimmäisen kevyt, kaikki maastoinen kulkuneuvo. Se painaa 406 kilogrammaa ja huippunopeus on 95 kilometriä tunnissa. Moottori koostuu 1,000cc nestejäähdyty-”

Visokki keskeytti sepän.

”Kiitos, Gerav. Tämä riittää meille”, Visokki sanoi. Seppä murahti äkäisesti ja osoitti sitten vajan nurkassa olevia kanistereita.

”Tuossa on teille polttoainetta, tällä teidän pitäisi pystyä kirimään parin päivän matka kiinni” Seppä sanoi tuohtuneesti ja kiirehti sen jälkeen takaisin mutisten mökkiinsä. Tawa uskoi kuulevansa mökin ulko-oven lukon kilahtavan.

”Mitä me olemme kirimässä kiinni?” Tawa kysyi ystävältään uteliaana.

”Se selvinnee sinulle pian, kumpi ajaa?” Visokki hymähti.

____________________________________________________________________



Tawan toimisto

Tawa katseli omalla paikallaan lepäävää asettaan. Ajan kultaamat muistot olivat lähellä tuoda kyyneleet hänen silmiinsä. Eikä vähiten siksi, että tuolloin he olivat kinastelusta huolimatta olleet Visokin kanssa huomattavasti läheisemmät. Asemansa vuoksi he joutuivat käsittelemään ongelmia vähemmän henkilökohtaisesti, mikä oli vähitellen ajanut heitä erilleen.

Yhtäkkiä työhuoneen ovelta kuului tuttua rapinaa, katkaisten juuradminin ajatukset. Tawa nousi avaamaan oven. Hyvin syöneen näköinen ussal-rapu tapsutteli huoneeseen uneliaasti, se suuntasi suuret silmänsä kohti keltaista Toaa ja inahti voipuneesti.

”Ai, sinäkin olet raatanut?” pikkiriikkinen hymy kiri Tawan kasvoille, kun hän huvittuneena nosti Nöpön syliinsä.

Pienen ussalin suloinen haukottelu oli lähellä tarttua Toaan, kun tämä kantoi rahia mukanaan työpöytänsä äärelle. Tawa riisui kaapunsa ja laski sen työtuolilleen siten, että osa siitä laskostui siististi istuimelle. Nöpö oli ehtinyt jo vaipua syvään uneen hänen sylissään, eikä herännyt, kun tämä laskettiin tuolille.

Tawa käveli toimistonsa suuren ikkunan luokse ja asetti toisen kätensä hetkeksi lasille. Auringon säteet tuntuivat nyt jostain syystä tavallista kylmemmiltä. Hän katseli tovin valon leikkiä kädellään uppoutuessaan uudelleen ajatuksiinsa, mutta veti sitten kätensä takaisin.


”Mutta tällä kertaa minä en pakene…” Tawa kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä itselleen.

[+] Spoiler

Parin henkilön pyynnöstä revin itseni mukaan. Tätä ei pidä/kuulu arvostella, arvostelkaa niiden jotka sitä pyytävät. Tämä kirjoitus ajanee asiansa. Kiitokseni G:lle, Vizulle ja Joylle, jotka auttoivat kirjoittamaan tämän. Plus, kaikki on Joyn syytä.

Mr.Killjoy

Odina, komentohuone, tarkempi sijainti tuntematon

Mestarinsa varjossa seisova valkoinen Toa siveli kasvojaan siitä, missä ennen oli ollut kiikarisilmä. Aukko silmän tilalla oli vanha, niin vanha ettei Toa edes muistanut, kuinka pitkä aika sen menettämisestä oli. Ko-Metrun tiedemiehen ylpeys oli kadonnut kauas taakse, Mustavalkoisen massiivisen Metsästäjän seisoessa hänen menneisyytensä tukkeena.

Toa ei koskaan kysynyt mikä hänen Mestarinsa oli. Ei kysynyt miksi hänen kehonsa oli pelkkä valtaisa orgaaninen lihaskasa. Ei kysynyt tämän sormien luisevuutta ja pituutta muun kehon rinnalla. Eikä varsinkaan kysynyt kasvoista. Noista hirveistä pedon kasvoista, joita tuijottamalla takasi itselleen varman rangaistuksen.

Purifier oli keskittynyt ja jään Toa kuuli ensimmäistä kertaa tämän myhäilevän työnsä parissa. Metsästäjän edessä lepäsi kaksitoistareikäinen salkku, jossa lepäsi yhdeksän eri väreissä hohtavaa kuulaa. Mutta kymmenes kuula oli hänen edessään, avonaisena, johdotettuna ja täynnä savuavaa nestettä. Hitaasti ja varovasti Purifier hivutti kuulan puoliskot kiinni toisiinsa, saaden uuden luomuksensa hehkumaan kirkasta valkeaa valoa.

”Se on kaunis... kenties yksi kauneimmistani. Puhdasta energiaa, niin paljon puhdasta energiaa...”
Valkoinen Toa otti varovaisen askeleen taaksepäin Purifierin noustessa ylös ja kohottaessa kuulaa päänsä yläpuolelle. Metsästäjän luiseva sormi lähestyi hohtavaa esinettä, painaen viimein sen siihen yhdellä survaisulla. Näytti siltä, kuin sormi olisi uponnut kuulan sisään, mutta Valkoisen Toan yrittäessä saada tilanteesta selvää, Metsästäjän sormi oli jo ulkona ja savuava musta kämmen oli ilmestynyt kuulan muuten täysin valkeaan pintaan.

Metsästäjä puristi kuulan tiukasti nyrkkiinsä ja kaikkien Jään Toan odotusten vastaisesti Purifier ei laittanutkaan sitä muiden yhdeksän kuulan joukkoon. Sen sijaan Metsästäjä sulki salkun ja nappasi sen vielä vapaana olevaan käteensä.

”Älä liiku askeltakaan.”

Valkoinen Toa hätkähti, peläten jo pahinta. Toa sulki silmänsä, odottan tulevaa iskua, jälleen uutta rangaistusta asiasta, josta hän ei tiennyt itse mitään. Rangaistusta ei tullut. Sen sijaan maa hänen allaan alkoi natista.

Ruosteisen kirskahduksen myötä iso laatta lattiasta alkoi laskeutumaan, Purifierin ja Toan seistessä suoraan sen päällä. Painautuen yhä syvemmälle, Toa alkoi tajuta laatan olevan hissi.

Tietämättä mitä odottaa, Toa jähmettyi odottamaan päätepysäkkiä. Hän tiesi Mestarillaan olevan salaisia työskentelytiloja, mutta hänen ei koskaan sallittu astuvan niihin. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin Toa poistui komentohuoneesta ja siitä pienestä kopista, jossa hän sai levätä kerran viikossa. Toa tiesi, että oli hissi menossa minne tahansa, hän luultavasti osaisi arvostaa sitä.

Yhtäkkinen törmäys sai Toan lentämään kasvot edellä metalliseen lattiaan. Sähisevä Purifier tarttui Toaa niskasta ja heitti tämän juuri edessä avautuneeseen pimeään tilaan. Hissi oli tullut viimeiseen etappiinsa. Toan päähän sattui. Tilassa oli meteliä, valtavaa moniäänistä meteliä, jota hän ei kyennyt selittämään.

Metsästäjä veti vivusta huoneen seinässä ja katossa riippuvat vanhat valaisimet alkoivat luoda säröilevää valoa tilaan. Jään Toa oli kammennut itsensä pystyyn, totutellen silmiään valoon. Henkeään haukkoen Toan näkökenttä villiintyi.

Valtava koneisto sylki sulaa protodermistä kivisiin säiliöihin käsittämättömällä vauhdilla. Teollisuushallin kokoiseksi paljastunut maanalainen tehdas sulatti, muotoili ja säilöi valtavia määriä erilaisia metalleja huumaavalla tahdilla. Purifier ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tehtaasta, vaan lähti kävelemään määrätietoisesti linjastojen välistä, Toan seuraten nilkuttaen perässä.

Usean minuutin kävelemisen ja linjastojen välttelyn jälkeen kaksikko oli saapunut tehtaan laidalle. Valtaisaa kiviseinää koristi vain yksi ovi ja tuolle ovelle Metsästäjä oli menossa. Ruosteinen avain kävi lukkoon ja Purifier riuhtaisi sen auki, astellen siitä harvinaisessa ryhdissä sisään. Tehtaan melu vaimeni hieman kaksikon astuessa huoneeseen.

Toa kompuroi Mestarinsa perässä tarkkaillen edelleen tiiviisti ympäristöään. Valtaisaksi varastotilaksi osoittautunut huone oli kuitenkin miltei tyhjä, seinillä olevien puisten hyllyjen ammottaen tyhjyyttä. Yksinäinen alasin ja vasara, lepäsivät pöydällä huoneen keskellä. Purifier käveli huoneen perälle, Toan jäädessä alasimen ja vasaran viereen tarkkailemaan tapahtumia. Huone haisi vahvalle karkaistulle protodermikselle. Toa halusi kuitenkin pitää arvokkuuden rippeensä ja kesti pistävän hajun puhtaalla sisullaan.

Huoneen tarkempi tarkastelu osoitti sen, että pöydän alla oli iso vesisammio, sammio joka savusi edelleen. Purifier nosti sen pöydälle, kevyeltä vaikuttavan sammion tehdessä kokoonsa nähden valtaisan iskeytymisäänen.

Hiljaisuuden vallitessa kaksikon välillä, Purifier työnsi hirviömäiset kasvonsa aivan lähelle Toaa, koettaen tämän uskallusta ja hermoja. Vapiseva Toa kiristeli hampaitaan, kestäen Mestarinsa kokeen, katsoen pedon silmittömiä kasvoja, hien kirvotessa Toan valkoiselle otsalle.

”Poikani haarniska... se on kenties kaiken teknologian huipentuma. Metru Nuin upeimmat laitteet ja aseet tiivistettynä yhteen pukuun. Hän osaa valmistautua kaikkeen, hän on kykenevä hävittämään kaupunkeja kävelemällä niiden halki, hänen fyysinen voimansa on noussut tavallisen Toan ulottumattomiin. Koko Mustan Käden perintö, hänen käsissään...”

Purifierin äänensävyn käskevyys oli kadonnut. Toan tutina oli lakannut ja nyt hän tuijotti Mestarinsa kasvoja ymmällään, unohtaen ainaisen pelkonsa vain yhdeksi pieneksi hetkeksi. Toa yritti ymmärtää mestariaan, sanan poika kuitenkin hämätessä häntä.

”Mutta minun poikani on myös heikko, vanha, käyttänyt voimaansa liikaa. Hän ei taistele enää kauaa. Siksi haluan näyttää hänelle, kuinka hän tuhlasi potentiaalinsa ja sen kuinka hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää menneisyyttään.”

Purifier laski pöydälle toisen nyrkkinsä sisään piilotetun valkoisen hohtavan kuulan, jonka hän oli aiemmin valmistellut.

”Minä näytän hänelle, kuinka minun teknologiani ylittää hänen, kuinka kuolemaa huijaamalla voin pitää minkä tahansa koneen käynnissä ikuisesti. Kuinka minä luon päivässä sen, mihin hänellä ja hänen ystävällään meni vuosisatoja.”

Metsästäjän vapaa koura sukelsi pöydällä savuavaan vesisammioon. Valkoisen Toan katse seurasi, kuinka mustaa kiiltävää metallia nousi sen syvyyksistä. Hitaasti käsi nousi kokonaan ylös ja sen vetämä esine paljastui Toalle. Metalli kalahti, kun virtaviivainen kypärä iskeytyi pöytään. Pimeys tuijotti kypärän sisuksista, kun Toa katsoi nauliintuneena sammiosta vedettyä esinettä. Toa oli nähnyt päähineen ennenkin. Hän tiesi muunkin, joka käytti sellaista.

Purifier nosti kypärää ja livautti valkoisen hehkuvan pallon sen alle. Nyt metallinen kauhu sai sen sisälleen kaipaamansa hohteen ja sen energian. Purifier lipoi eteen törröttäviä hampaitaan, katsoen pöydällä lepävää näkyä.

”Raportti kertoi, että aikaisempi kokeemme onnistui. Yhdeksän kuulaa suoritti tehtävänsä. Vanha ystävämme alkaa muistaa ja hän saa tuoda N:n ja A:n meille. Mutta yksitoista ei riitä. Koko sarja vaaditaan suunnitelman toteutumiseen. Siksi me tarvitsemme K:n. Ja vuosituhansien jahdin jälkeen, vuosituhansien tappioiden jälkeen, minä vihdoin nousen hänen yläpuolelleen, paikalle, jolle minä kuuluin. Pian Killjoy näyttää antiikilta. Pian... pian...
Hän ei koskaan saa hakemaansa. Hän tulee oppimaan, että heikot mielet hänen ympärillään saastuttavat. Minä menen hakemaan hänet itse.”

Purifier nosti kasvonsa pois Toan edestä, työntäen mukanaan kuljettaman salkun tämän käsiin. ”Vie se sirun luokse ja jätä minut työskentelemään yksin.”

Toa ei halunnut uhmata käskyä, vaan ripeästi tarttui salkkuun, rientäen ovesta ulos, järkyttyneenä näkemästään. Matkallaan kohti määränpäätään, Toan ajatukset palasivat hetkeksi menneeseen ja menneensä muistoihin.

”Kenraali, missä ikinä oletkaan, pakene. Jos voit, piiloudu, mene jonnekin mihin kukaan ei ole koskaan astunut. ...ja mitä ikinä teetkin, älä kuole.”

The Snowman

[+] Spoiler

Huuh, tässä olisi. Pahoittelen osaltani, että kesti. Tämä on siis minun, Matoron ja Killjoyn yhteistyötä, ja pitkällisen leikkaaliimaprosessin jälkeen kukaan ei osaa varmaan enää sanoa, mikä on kenenkin. Yhteistyö on voimaa ja sillain. Lisäksi, kaikki varmaan huomaavat, mihin olisin tässä tarvinnut Haita, mutta muokattakoon tätä vaikka sitten.

Mr.Killjoy

[+] Spoiler

Tämän postin tekivät symbioosissa U-Täti ja Joiku-Setä.

Bloszar

BKS Hildemar, Kansi

Bloszar katsoi merta. Hän oli erittäin hiljainen, monet eivät edes huomanneet häntä. Toan kasvot olivat surulliset ja kyynel tippui alas.

"Matoran-toverini saareltani, Toa-tiimini, Nutu, Tronie. Kaikki poissa. En voinut auttaa ketään. Saareni upposi, Toa-tiimini jäsenevät kuolivat, Nutu kuoli Nazorakien ohjukseen ja Tronie jäi Rautasiivelle", Toa ajatteli. "Mutta Nazorak. He veivät kaksi ystävääni. Minä... minä..."

Toan vihreät silmät alkoivat hohtaa keltaisina ja hänen päätään alkoi särkeä. Bloz, meni polvilleen ja tunsi kipua sisällään.

"Kaikki kunnossa Toa?" eräs ohikulkeva Matoran kysyi.

"Juu, ei tässä ole mitään hätää", Toa sanoi, nousi ja katsoi Matorania.

"Outoa."

"Mikä niin, Matoran?"

"Silmäsi. Ne olivat äsken keltaiset, nyt vihreät. Oletko aivan varmasti kunnossa?"

"Enköhän."

Matoran jatkoi matkaa. Bloz alkoi miettimään. Mikä äsken häntä vaivasi? Ei se ollut raivoa. Eihän? Tulen Toa katseli taas merta.

Sitten hänen mieleen tuli eräs asia. Rautasiivellä, hän oli melkein tappanut yhden torakan. Ja Klaanin saarella, hän tappoi torakan 6758:n. Mikä häneen oli tullut. Hän ei ollut tappaja.

Blozin mielen virtasi jälleen suru, ja unohti äskeisen.

"Olenko minä itsekäs?" Bloz kysyi erittäin hiljaisella äänellä.

Tronie

Meri



Meren kylmyys kävi kasvillisuuden Toan voimille. Hänen voimansa eivät kestäisi enää kauaa.

Aloem oli maannut pienehkössä puunpalasista ja juurista valmistetussa veneessään jo toista päivää. Hän ei ollut kuitenkaan onnistunut törmäämään rantaan. Veneessä ei oikein ollut tekemistä, juuriin raapustaminen alkoi käydä tylsäksi ja ruoskan kahvassa roikkuvan medaljongin salakirjoituksen osasi Toa jo ulkoa. Nukkuminen ei onnistunut ja muonavaroiksi otetut omituiset siemenet olivat jo pieniä puita. Ehkä kasvillisuuden Toan ei kannattaisi edes yrittää kasvien viljelyä: koska kaikki tapahtui liian nopeasti.

Aloem ei ollut selvillä sijainnistaan. Ympärillä näkyi vain horisonttia, horisonttia ja saari? Toa nousi istumaan huomatessaan kaukaisen saaren. Hän tahtoi päästä sille. Unelmoivana hän jätti kuitenkin huomaamatta erään asian: venettä ympäröivä vesi alkoi loiskumaan jonkin pyöriessä ympärillä. Jonkin, joka yht'äkkiä tönäisi Toaa. Toa säikähti todella pahasti. Hän huojui kauhistunut ilme kasvoillaan pitkin venettä ja yritti saada veneen pysymään pystyssä, mutta ei pystynyt siihen.

Kasvillisuuden Toa huomasi istuvansa erittäin matalassa vedessä. Vene oli kyllä kaatunut, mutta miksi hän pystyi koskettamaan pohjaan?
"Koska Olet, Heh, Matalikossa." kuului vastaus miehekkäällä äänellä hänen takaa.
Tiikerimäinen rahi, nimeltä Tiikeli istuskeli täysissä sukellustarvikkeissa Aloemin takana. Tiikeli oli ilmeisesti sekapäisessä tilassa, mutta vaikutti olevan parantumiseen päin. Mikä sitten lieneekään normaali tila puhuvalla kissalla.
"Älä Usko Kaikkeen Mitä Näet." Kertoi Tiikeli vastauksen kysymykseen, jota ei kysytty. "Todellisuudessa Olen Mata Nui-Lehmä. Mmmmuuuuu!"

Aloem katseli raidallista rahia ihmeissään. Hän oli seilaillut elämänsä aikana sadoilla saarilla, mutta mitään tälläistä hän ei ollut nähnyt. Toa yritti pysyä tyynenä.
"Päivää! Olen Tiikeli, Hauska Tutustua Näin Kello Kolme Aamuyöstä!" huudahti Tiikeli ennen kuin Toa ehti sanoa sanaakaan.
"Päivää... Olen Aloem." Kertoi Toa puolestaan ujosti uudelle tuttvuudelleen. Hän ei tulisi kuitenkaan tapaamaan muita älyllisiä olentoja pitkiin aikoihin, joten päätti ystävystyä kissan kanssa.


Bio-Klaani, erään hylätyn mökin eiliset tapahtumat.

Venyvyyden Kraata oli viime aikoina alkanut tuntea voimiensa hupenevan. Saapuessaan hän oli vielä pystynyt luomaan illuusioita, mutta nyt ne olivat pelkkiä varjoja lattialla. Mikä oli antanut hänelle voimat Qor Nuilla? Miksi voimat eivät enää olleet kunnossa?

Hän ei voisi enää tehdä täydellistä hyökkäystä yksin. Hänen täytyi löytää liittolaisia.

Täydellisesti infektoitunut Salaman Matoran yritti pitää taloa lämpimänä lisäämällä takkaan puita, hiiltä, mitä tahansa palavaa löytyikin. Matoran katsoi erästä puista tynnyriä: "Ruu-ti tyn-ny-ri" hän tavasi kömpelösti, mutta ei tajunnut sitä, joten heitti tynnyrin liekkien joukkoon.


Bio-Klaani, Chat-kahvio tänään.

Muuan painovoiman Matoran luki syrjäisessä pöydässä lehteä erään toisen salaman Matoranin kanssa: "Rakennus paloi perusteellisesti saaren kaakkois-osassa." Luki Painovoiman Matoran ääneen: "Kuuluisiko tuolla 'kaakkois-osassa' olla viivaa?"

Salaman Matoran katseli häntä hämmentyneenä "Kuulostaako 'kaakkoisosassa' sitten järkevämmältä? Kyllä siinä minun mielestä pitäisi olla viiva."

"Ei yhteen..." Huokaisi Painovoiman Matoran ja jatkoi selittämistä: "Se saattaisi olla 'kaakkois osassa', mutta en ole varma. Tai ehkä olenkin."

Ja niin he rupesivat keskustelemaan monta tuntia viivoista ja pilkkusäännöistä (alkoholi auttoi). Lopettaen keskustelun katoamiseen terassille.


Uroijegen.

Aloemin vene alkoi hajota Toan imiessä kasvillisuuden itseensä. Hän jätti kuitenkin pienet palaset yrttejä jäljelle ja istutti ne rannan lähettyvillä olevalle kukkulalle. Tiikeli oli paennut jonnekin päin valkoisesta hiekasta koostuvaa rantaa. Aloem ei uskonut, että pienelle ystävälleen tapahtuisi mitään, joten lähti jaloittelemaan pitkin hiekkaista rantaa, jota ympäröi ruskassa oleva metsikkö. Toa ei pitänyt syksystä, eikä etenkään talvesta. Kasvillisuus katoaa kaikkialta maan päältä.

Yht'äkkiä Aloem kuuli kauhua tihkuvan huudon suunnasta, jonne Tiikeli lähti. Toalle tuli toive, että olisi ottanut uutta naamiotaan valitessa Kualsin tai edes Kakaman. Paksut saappaat tuntuivat hankalilta hietikossa, mutta to juoksi. Juoksi kunnes näki jotain, jota ei olisi ehkä halunnut nähdä: Kolmibioinen, ilmeisesti vihainen, pinkki karhumainen rahi oli käynyt Tiikelin kimppuun!

"Aloem, Auttaisitko Hieman?" Huusi Tiikeli sekavassa tilassaan: "Joumahin Illallinen Kävi Kimppuuni!"

"'Joumahin Illallinen'... Miten kukaan voisi antaa sellaisen nimen jättiläismäiselle pedolle?" Aloem mietti, mutta lopulta yritti pyyhkiä ajatukset mielestään. Hänen täytyisi nyt käydä taistoon!

Toa veti miekkansa esille, mutta horjahti hieman sen painosta. Hän ei pitänyt niinkään taistelemisesta, mutta näin pakon edessä oli pakko. Elementaalienergiaisku karhua läheisiin puihin, jolloin oksat alkoivat venyä kaulan ympärille kuristaen sitä voimakkaasti. Tiikelillä oli hämmästynyt ilme. Eiväthän puut yleensä olleet hänen pieniä apulaisiaan.

Joumahin Illallinen sätki hetken ennen kuin nousi takajaloilleen. Näky oli pelottava. Oksat katkesivat ja puut irtosivat juuriltaan. Karhu oli ottanut uuden kohteen saaliikseen, jolloin se nosti oikean tassunsa ja valmistautui iskemään. Aloem ehti aktivoida Hunansa,

mutta ei piiloutua. Seurauksena oli voimakas isku vasempaan kylkeen, Illallisen kynsi olisi seivästänyt Toan, ellei hän olisi kantanut kestävää haarniskaa yllään. Vartaloa myötäilevä musta villapaita repesi kuitenkin, mikä sai Aloemin hyvin vihaiseksi. Isku miekalla keskelle tassua oli oikea tapa kiittää pinkkiä Rahia. Näytti siltä, että isku ei olisi edes tuntunut. Karhu heitti Toan kauemmas rannalle. Suoraan irtoleväkasan päälle, jossa Joumah nukkui. Voimakas tömähdys paikkaan sammuneen Rahin viereen sai varmasti hänet hereille.

"NNNGGGAAAAAAAAHHH!!!" Kuului kiljaisun, haukotuksen ja epämääräisen krapula-äänen yhdistelmä Ushmahin suusta.


Meri

Selvästi violetti ankeriasmainen Rahi, Lieko oli nukkunut Uroijegenin lähistöllä. Taistelun äänet (ja etenkin Joumahin huudahdus) saivat herkän Rahin hereille. Jospa hän menisi katsomaan tilannetta.

Kala ui pois pienestä luolasta kohti Uroijegeniä, mutta pysähtyi muistaessaan samoilla vesillä tapahtuneen hyökkäyksen Tärtäläis-kauppiaan kimppuun.

"Lioku..." Kuului telepaattinen voihkaisu sekä kaikkialta että ei mistään.


Uroijegen

Pinkki Joumahin Illallinen oli saanut iskuja miekasta, ruoskasta, nyrkistä, jalasta, puunlatvasta ja ties mistä muusta, eikä vaikuttanut edes väsyvän.

"Joumah?" Kysyi hengästynyt Aloem, joka kompuroi ylös merestä - karhu heitteli häntä liiankin usein.

"Niin, Kaunis Toa *HIK* ?" Vastasi Rahi humaltuneena.

Toa riisui saappaansa ja tyhjensi ne vedestä. Hän ei ollut kovin imarreltu humaltuneen Ushmahin puheista. "Miksi tuon Rahin nimi on 'Joumahin Illallinen'? Oletko joskus saanut tuollaisen tapetuksi?"

"Kyselet Paljon." Sanoi Joumah täydellisen neutraalilla äänellä, mutta yritti taas olla kohtelias: "Kyllähän Minä Tuon Nimesin, Mutta Edellisellä Kerralla Se Vain Käveli Tiehensä. Ei Tullut Pekonia Ei."

Joumahin silmät sädehtivät hänen ajatellessa pekonia. Aloem taasen puki saappaat takaisin jalkaan ja aikoi aloittaa uuden hyökkäyksen. Ehkäpä tunkemalla kuusi kurkkuun.Mutta hän keskeytti lähdön huomatessaan Tiikelin... Tanssivan?

Kyllä. Tiikeli tanssi joitain epämääräisiä liikkeitä ja päätti sarjan hienoon kierrepotkuun, joka osui keskelle Illallisen kuonoa. Karhu katsoi säikähtäneenä kieroon ja huomasi kuononsa litistyneen. Tämä oli kauheaa sen mielestä. Nenä on tärkeä elin! Ja niin karhu kuoli järkytykseen. Romahdus kuului kaikkialle ympäri Uroijegeniä. Joumahin Illallinen on vihdoin kuollut!

[spoileri]Tiikeli, jos sinulla vain riittää aikaa, mikä ei kylläkään ole mahdollista, niin voisitko yrittää keksiä joitain liikkeitä tuohontanssiin? Kiitoksia kuitenkin.[/spoileri]


Uroijegeniläinen Ushma-kylä.

Kansa oli kerääntynyt torille. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki olivat aivan hiljaa, kunnes jokainen rupesi kiljumaan! Traumojen määrä oli jo hälyttävän suuri.


Takaisin rannalle

"Jee!" Huusi Joumah ja tunki Aloemilta lainaamansa miekan viimein kuolleen Joumahin Illallisen hampaiden väliin. Hän kömpi sisään suuhun ja alkoi repiä lihan palasia "Voisin Syödä Tämän Kaiken Aivan Yksin!"

"Mutta Et Syö!" Huudahti Tiikeli ja hyppäsi Joumahin seuraksi.

Aloem katsoi järkyttyneenä kohtaa, jossa aivot kaivettiin kuonon sijaan silmä-aukosta, josta oli työnnetty silmä syrjään. "Kaksi pientä sadistia. Pitäkööt vain hauskaa." Hän mutisi ja lähti kävelemään rantaviivaa poispäin. Mutta jokin oli vialla. Hän tunsi itsensä seuratuksi, joten alkoi vilkuilla ympäriinsä. Vedessä loiskahti. Aloem oli nähnyt punertavan Rahin, joka tuijotti häntä vedestä. Mutta nyt se oli poissa. Vain hän, ranta ja kaksi ystävystä, jotka yrittivät saada sydämen korvasta ulos. Siinä oli kohta, jossa Toan täytyi estää oksentaminen.


Aikainen yö, Uroijegen

Aloem seisoi suuren padan ääressä ja keitti ruohoa Umbran reseptillä. Tiikeli katseli kuplivaa vettä ja päätti heittää mursujen sijaan palasia Joumahin Illallisen lihaa. Ehkäpä se maistuisi edes mursun tapaiselta.

Joumah oli kadonnut läheiseen pyhään temppeliin, jossa kuuluisi olla pyhempi, universumin eeppisin sauna ja kaikista pyhin, vihtomisen naamio, jota ei tuntunut koskaan löytyvät. Kunnon löylyt tekivät terää viileinä syys-iltoina, joina viettäisi mieluummin aikaa lämmitellessä kuin muuten vain juoksennellessa.

Useat Fikout juoksentelivat varjoissa saaden pelottavia varjoja näkyviin. Tälläisiä iltoja pitäisi olla syksyllä enemmänkin. Koska täydellisyys.

"Aloem..." Aloitti Tiikeli keskustelemaan Toan ojentaessa hänelle lautasellisen keittoa, joka näytti todella epäilyttävältä: "Haluaisitko Tulla Saunomaan Kanssamme? Löylyt Tulisivat Olemaan Hienot."
Kasvillisuuden Toa katsoi epäillen raidallista ystäväänsä, joka näytti pitävän keitosta. Hän ei tiennyt, miksi jättäisi tulematta, joten vastasi: "Voih... Kyllähän minä voisin tulla-"
"Hienoa!" Huudahti Tiikeli niin, että keittolautanen lensi 9001 astetta ympäri ilmassa ja räjähti näyttävällä leimahduksella. "Joukka?"
"Tiikeli?" Kuului vastaus nokiselta Ushmalta, joka oli juuri saapunut sytytyspuuhista.
"Lisää Tehoa Kiukaaseen!"
"Heti Paikalla!" Huusi Joumah hilpeästi ja sukelsi takaisin temppeliin.

Tiikeli katseli odottavasti Temppelin savupiippuna toimivaa koristeellista pylvästä, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Hän oli varma, että kohta tapahtuisi jotain. Ja niin tapahtuikin: Valtava musta savupilvi jyrähti esille, jolloin Tiikeli pongahti ilmaan ja juoksi kohti tuntematonta, huutaen samalla "Olutta Ja Makkaraargh!"

Aloem jäi yksin nuotiolle ja mietti hetken. Hän oli lupautunut saunomaan, joten hän myös menisi. Ja niin Naispuolinen Kasvillisuuden Toa alkoi tepastella kohti Temppeliä.


Ranta

Tiikeli oli kompuroinut ranataviivalle ja alkoi etsimään jotain. Tämä jokin oli pieni metallinynnyri, joka oli upotettuna meren alle. Sen nostaminen tuotti aina hankaluuksia, mutta kylmä olut oli sen arvoista.

Kissamainen rahi kastoi jalkansa hyiseen veteen ja tutkaili tynnyriä. Se oli tavallinen tynnyri, joka oli tällä kertaa harvinaisen jumissa. Tiikeli joutui kastamaan päänsä veteen, koska tynnyri valui jatkuvasti syvemmälle. Jos hän voisi vain jaksaa...

Mutta silloin jokin auttoi Häntä. pitkä ankeriasmainen Rahi työnsi tynnyrin päällään rannalle. Tiikeli ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi sanomaan"Kii-tos."

Silmän räpäyksessä oli kala uinut pakoon. Mutta Tiikeli mietti uutta tuttavuuttansa enemmän olutta! "Jippii!" kuului hihkaisu hämärällä rannalla.


Temppeli



Aloem tutkaili kivisiä seiniä. Hän ei tajunnut kaiverruksista puoliakaan, eikä välttämättä edes halunnut. Pian käytävä päättyi ja vastaan tuli ovi. Suuri kivinen ovi, joka oli avattu. Oven takana oli soihduin koristeltu pyöreä huone, joka oli täynnänsä hyllyn tapaisia juttuja. Keskellä huonetta oli pylväs, jonka kaiverruksista sai Toakin selvää: "Ethän sauno vaatteet päällä, kiitos."

Aloem mulkaisi kaiverruksia, mutta totteli. Hän istahti penkin tapaiselle ja riisui Saappaansa, jotka olivat täynnä hiekkaa. Paksu haarniska olikin hieman hankalampi, koska se painoi, mutta kyllä senkin sai yrittämällä. Painava haarniskan yläosa romahti maahan kovalla äänellä, joka sai Saunovan Joumahinkin hätkähtämään. "Aloem, Kaikki Kunnossa?"
"Kyllä... Kaikki on kunnossa." Vastasi Toa kysymykseen. Ja riisui panssarinsa alaosan, joka oli hiertänyt ilkeästi.

Silloin Tiikeli ryntäsi sisälle ja riemuitsi oluen tähden. "Muistin Juuri, Että Söimme Kaikki Makkarat Viime Kerralla, Joten Emme Tule Saamaan Niitä!" Tiikeli huudahti ja heiti tynnyrin sauna-huoneeseen. Ennen huoneeseen astumista hän katsahti ympärilleen ja huomasi Aloemin nurkassa. "Riisu Toki Loputkin Vaatteet Päältäsi Ja Tule Saunomaan Kanssamme." Tiikeli hihkaisi, mutta tuli sen jälkeen hieman totisemmaksi ja kysyi: "Vai Tarvitsetko Apua?"
"Ehh.. Ehkä en kuitenkaan..." vastasi Toa hieman ujosti. Ja näytti kädellä merkkiä, joka voisi tarkoittaa: meneppä jo siitä.
Tiikeli katsoi kummaksuen, mutta päätti jättää Toan rauhaan ja kiirehtiä Saunomaan. Aloem mietti hetken, ja riisui villapaitansa sekä housunsa.

Saunahuoneessa oli hankala nähdä mitään, koska suuri ellipsi huone oli täynnä höyryä. Tiikeli ja Joumah istuivat kivisillä lauteilla, joille oli keksittävä parempi nimi, koska lauteet vittasivat selvästi lautoihin. Huoneen keskellä oleva kivikasa hehkuin erittäin kuumana, odottaen löylyvettä päällensä.

Ovi avautui pukuhuoneista, jolloin valoa vasten näkyi hahmo, kuin varjo. Joumah ja Tiikeli katsoivat kunnioittaen tulijaa, joka katosi höyrypilveen heti oven suljettua. Joumah yritti saada puheenaiheen aikaseksi: "Tiikeli?"
"Niin?"
"Luokitellaanko Kanohi Vaatteeksi?"
"En Ole Varma. Aloem Ei Ole Ainakaan Riisunut Omaansa, Joten Ehkä Ei."
"Mutta Mitäpä Me Tälläistä Pohdimme. Olutta?"
"Kyllä!"
"Aloem, Istu Toki Viereemme."
"Istuisinko?" Kuului vastaus kolmannella äänellä, joka ei ollut Tiikeli, eikä Joumah, joten sen täytyi olla Aloem.
"Istu vain" Sanoi Tiikeliltä kuulostava ääni.

Toa alkoi kävellä kohti ääniä. Hän ei nähnyt sankassa sumussa yksinkertaisesti sanottuna mitään. Viimeistään siinä kohtaa, kun jalka osui johonkin, saattoi olla varma, että löysi istumapaikan. Ja koska oluen litkiminen kuului läheltä, olivat myös kaksi ystävystä siellä.
"Aloem, Tiesitkö, Että Rintasi Näyttävät Pienemmiltä Kuin Olisin Luullut?" Selitti Joumah humalapäissään.
Aloem oli suorastaan järkyttynyt Joumahin hävyttömyydestä, joten löi häntä takaraivoon, ja näin Ushma putosi lauteet alas ja romahti lattialle.
"Heh." Naurahti Tiikeli ja mietti heken, kunnes sanoi nostaen samalla kauhallisen vettä ilmaan. "Joumah, Mielestäni Löylyt Eivät Ole Vielä Tarpeeksi Voimakkaat."
"Totta Puhut, Vanha Veikkoseni." Vastasi Ushmamainen ääni lattialta. joumah yritti vielä nousta takaisin lauteille, ja valmistautui itsekin löylyjen heittämiseen. Silloin alkoivat todella kuumat aallot laskeutua heittojen tahdissa Joukkion niskaan.
"Voisitte ehkäpä hieman vähemmän käyttää tuota vettä." Kuului kokea ääni, joka ei ollut Aloemin. Se vaikutti tulevan samaan aikaan sekä kaikkialta että ei mistään. "Silloin on liian koskeaa, jos pystyy kiduksilla saamaan happea saunassa."
"Mistäs Tiedät, Että Pystyy? Sinulla Tuskin Sellaisia On." Vastasi Joumah töykeästi saapujalle.
"Entä jos onkin? Saisin tavallisestikin 7/10 tarvitsemastani Hapesta maalla, mutta täällä aivan selvästi täydet 10/10!"
"Ai, Olet Se Meitä Stalkkeroiva Kala." Sanoi Tiikeli: "Tervetuloa - Tulisit Toki Seuraamme."

"Tietä Pitkin. Olen Joumah Ja Tuolla Höyryssä Ovat Tiikeli Ja Kaunis Aloem."
"Ja nyt sanot, että olen kaunis. Vasta hetki sittenhän haukuit rintojani."
"Kuka Sanoi, Että Haukuin? Ehkäpä Pienehköt Rinnat Ovat Mielestäni Kauniita."
Aloem huokaisi syvään ja yritti päättää tämän puheenaiheen mutisemalla jotain epäselvää.
"Ja minä olen Lieko."Kertoi Kala tuntemattomasta sijainnista. Hetken oli hiljaista, kunnes Tiikeli tunsi Oluttynnyrin katoavat hänen etujalkojensa otteesta. "Saisinko?"
"Ota Vain." Huokaisi Tiikeli vastaukseksi.

Kymmenet sammakot olivat onnistuneet tunkeutumaan saunahuoneeseen. Aloem ei olisi muuten tuntenut tilanteessa mitään pahaa, mutta osa sammakoista saattoivat olla myrkyllisiä. Hän käytti elementaalivoimiaan, jotta voisi työntää sammakkoja poispäin kivilaattojen välistä kasvavilla juurilla. Tiikeli puolestaan oli hypähtänyt lattialle ja teki palvomisliikkeitä erään suurikokoisen vihreän sammakon edessä, joka vastasi sanomalla "Grobit!"

Lieko vaikutti ilmeisesti keskustelevan Joumahin kanssa ajatuksilla, koska molemmat vain istuivat hiljaa ja näyttivät keskittyvän, ellei muutamaa löylynheittokertaa laskettu mukaan.
"Aloem, On Vuorosi Käydä Täyttämässä Saavi." Huudahti Joumah yllättäen.
"Joko taas? Eikö Liekokin voisi välillä?" Huokaisi Toa.
"Hei! Minä täytin silloin kun sinä olit leikkimässä sammakoiden kanssa." Vastasi Kala erikoisella, telepaattisella äänellään.
Toa säikähti muistaessaan sammakot, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan niiden häipyneen. Samoin oli Tiikeli. Aloem kävi noutamassa Saavin ja aloitti matkansa huoneen toiseen päähän. Se oli helppoa, koska vesihöyry oli hälventynyt ja huoneessa pystyi näkemään pidemmällekin kuin nenäänsä asti. Jos omisti nenän.

Ellipsin muotoisen huoneen perällä olisi pitänyt olla kaunis suihkulähde, jota koristi suuri patsas, joka esitti lohikäärmeen tapaista olentoa, joka söi leipää ja vihtoi itseään. Veistoksen alla oli suurehko allas, jossa veden olisi pitänyt olla, mutta miten kävikään? Se oli tyhjä!

Aloem kiljaisi, koska oli jotenkin onnistunut yhdistämään Tiikelin katoamisen vedenkierron ehtymiseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi halusi juosta tarkastamaan Raidallisen Ystävänsä voinnin, mutta silti hän teki niin. Aloem juoksi ulos saunahuoneesta, jossa Lieko puheli oluttynnyri saksikässään Joumahin kanssa. He eivät humaltuneina huomanneet Toan pakenemista, vaaan keskustelivat: "Tiedän, että 'Isä 42', joka kerran loi lajimme, antoi meille mahdollisuuden pukea Kanoheja käyttöön, mutta en tiedä, miten sellaisen saisi mahtumaan päähäni."
"Vai Niin, Vai Niin. Minäpä En Olekaan."
"Mikä et ole?"
"Epämuodostunut Peukalo."
"Et kai väitä, että minä olisin?"
"En? Vai Väitinkö? En Tiedä... Ehkäpä Vielä Yksi Kulaus Olutta Parantaisi Muistia."

Soihduilla valaistun pukuhuoneen läpi, kohti hämärää käytävää, joka johti maan pinnalle, juoksi Toa, mutta pysähtyi ulko-ovelle. Hän oli melkein unohtanut, että oli täysin alaston. Nopeasti käytti Toa läheiseen puuhun elementaalivoimiaan ja suurensi erään sen lehdistä satakertaisen kokoiseksi. Tämän hän sitten repäisi irti ja puki viitaksi päälleen.

Lähistöltä kuului ääniä - kuin joku kituisi. Kasvillisuuden Toa toivoi, että se ei olisi Tiikeli, vaikka tiesikin asian olevan niin. Tiikeli kouristeli temppelin suihkulähteeseen johtavalla purolla Violetti Yksisilmäinen Sammakko päällään. Sammakon jalkojen kohdalla oli Kissamaisen Rahin nahka saastuneen väristä ja hilseili järjetöntä vauhtia. Aloem järkyttyi näkemästään. Hän ei tiennyt, miten saada Sammakko pois Tiikelin päältä, ellei hän ottaisi maasta bion pituisen kepin ja huitaisisi sillä sammakkoa. Hei, hänellähän oli jo suunnitelma. Ja Niin Toa nosti maasta Bion pituisen kepin ja huitaisi tarkasti kyklooppisammakkoa, joka lensi pitkässä kaaressa metsään.

Tiikelin kouristelu ei ollut päättynyt. Rahi oli kuitenkin siirretty sivummalle puron tukkeena olemisesta ja lojui Aloemin sylissä kuin ruumis. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, koska Tiikeli hengitti vielä ja jopa vihelteli. Vihellys kuulosti kuitenkin epämääräiseltä, eikä Toa pystynyt tunnistamaan säveltä. Tiikeli avasi silmänsä ja katsoi surullisella katseella Toaa, joka vastasi katseeseen surullisemmin. Surullisin oli kuitenkin Violetti Kyklooppisammakko, joka ei taaskaan onnistunut saamaan ruokaa. Ehkäpä Ushma-kylässä voisi löytyä muutama uhri... Nais-Toa pohti miten voisi saada Kissamaisen ystävänsä taas kuntoon. Ympäröivässä metsässä saattoi olla ratkaisu, joka täytyisi vain löytää, mutta siihen ei olisi aikaa. Aloem hieroi vain kolmisormisella ja yksipeukaloisella kädellään Tiikeliä, joka oli kuolemaisillaan. Vaikka pulmista viimeisenä oli se, että hän oli lähes alasti, oli hänen kylmä ja vasenta jalkaa kramppasi. Ehkäpä pieni jaloittelu auttaisi, mutta minne hän veisi Tiikelin? Lieko ja Joumah varmaankin pystyisivät pitäämään hänestä huolen. Ja niin hän laski Rahin sylistään pehmeälle sammalmättäälle, joka kasvatti itselleen jalat elementaalienergian ansiosta ja lähti kuljettamaan Tiikeliä kohti Pyhää Saunaa.


Temppeli

Lieko oli puheenaiheiden loppuessa keksinyt mennä uimaan suihkulähteeseen, johon oli taas alkanut virrata lisää vettä. Phjalta hän oli löytänyt jotain jännittävää. Legendaarinen Vihtomisen Naamio! Ikäväksi se ei mahtunut Liekolle, eikä Joumah tiennyt, miten pystyisi pukemaan moisen päähineen. Tämä tarkoitti siis sitä, että naamio oli jäänyt kokeilematta. Koska naamiosta ei ollut hyötyä, päättivät humaltuneet käyttää sitä oluenjuontikisassa astiana.

Yht'äkkiä Saunan ovi paiskautui auki. Aloem oli palannut kävelevän sammalmättään ja Tiikelin kanssa.
"Mmmitä On Tapahtunut?" Huudahti Joumah ja juoksi koomassa olevan ystävänsä luokse. Lieko katseli säikähtäneenä ja yritti keksiä mikä Tiikeliä vaivaa.
Aloem yritti rauhoitella tilannetta ja sanoi niin tyynesti kuin pystyi: "Tiikeli on nyt erittäin vakavasti sairas-"
Ei Saa Haukkua Tiikeliä Sairaaksi! Hän On Aivan Tervejärkinen Mies." Keskeytti Joumah hädissään.
"Tarkoitin, että hän on ruumiillisesti sairas, joten jatkaisimmeko?"
"No... Jatkakaamme Sitten."
"Eli Tiikeli on saanut myrkytyksen Violetilta Kyklooppisammakolta." Jatkoi Aloem, joka sai kertomallaan Liekon vavahtamaan.
"Violetilta Kyklooppisammakolta? Olethan aivan varma, että sillä ei ollut kahta silmää?" Hän huudahti niin hyvin kuin Telepatialla pystyi.
"Yksi sillä oli keskellä päätä"
"No... Sitten me kaikki olemme tuomittuja, jos tuo erittäin herkästi tarttuva myrkky pääsee valloilleen-" Selitti Lieko, kunnes huusi mieliä raastavalla kiljaisulla "JOUMAH, MITÄ SINÄ TEET!?"
Joumah säikähti pahasti hänen ollessaan tökkimässä Tiikelin myrkytyksen oireita. Hänen kätensä perääntyi erittäin nopeasti. Liiankin nopeasti, koska muutama pisara käteen tarttunutta myrkkyä lensivät komeassa kaaressa huoneen poikki. Suoraan kiukaaseen. "Eh..." sanoi Joumah peloissaan.
"Ja kuten sanoin, olemme kaikki tuomittuja."

Aloem katsoi tilannetta. He olivat kaikki kuolemassa hidasta kuolemaa. Ensin Tiikeli, sitten Joumah tai hän itse ja lopuksi Lieko. Miten ikinä voisi joutua tämän tapaiseen tilanteeseen?
Joumah katseli kättänsä, joka oli alkanut turvota. "Hei, Mitäpä Jos Saunoisimme Tarpeeksi Kovaa Erikoislöylyveden Kera? Niin Ja Aloem Voisi Koettaa Vihtanaamiota." Selitti Joumah. Yllättävän järkevästi ollakseen täysin humalpäissä. Hän etsi puheensa jälkeen Naamiota, jonka muisti olevan melko likainen. "Kunhan Ensin Pesisit Sen.

Aloem yritti löytää Naamion vesihöyrystä. Se oli kuin Suuri Kanohi Rau. Sisältä mukavan sileä ja tasainen, mutta ulkopuolelta piikikäs kuin siilin selkäpiikitys. Mitäköhän suunnitelija ajatteli tehdessään tämän metsänvihreän Naamion piirustuksia. Joka tapauksessa Aloem otti Jalon Hunansa pois päästään ja laittoi uuden kanohin. Nyt hänellä oli Legendaarinen Vihtomisen Naamio. Kanohi Vihta (Ja näin Joumahin Nimeämä naamio pääsi tietoisuuteen kaikkien saunaharrastajien keskuudessa). Toan mielestä naamio oli liian raskas ja sen läpi oli vaikea nähdä, mutta ne olivat vain sivuseikkoja. Nyt olisi käytännön kokeen aika.

Yht'äkkiä kaikki tunsivat sekunnin välein voimakkaan läimäyksen aivan joka puolella ruumistaan. Isku ei sattunut eikä kutittanut. Se vain oli hienon tuntuista. Ihot eivät enää hilseilleet Aloemilla tai Liekolla. Joumahin käsi näytti olevan parantumaanpäin, mutta ei. Tiikeli voi surkeasti. Hänen tilansa pahentuminen oli toki päättynyt, mutta parantuminen ei näkynyt missään.

Aloem siirtyi Liekon luokse, joka heitti täyden saavillisen vettä kivien päälle. Vesihöyry nousi sietämättömiin lukemiin, kaikkien muiden kuin Kalan mielestä, joka veti syvään henkeä ja antoi hapen erottua mukavan hitaasti vedystä. Rahi tiesi, mitä Aloem halusi, joten lähetti välittömästi kuvan kasvista Toan mieleen. Se oli lyhytvartinen, punainen yrtti, jonka päässä kasvoi siimamaisia ulokkeita.
"Tuo tämän kasvin vartta.

Aloem sai sai mojovan flashbackin. Ennen hyttiinsä lukittautumista hän oli suorittanut pienen tehtävän, joka oli luokiteltu harmittomaksi...


Die Tärtä

"Tehtävänne tulee olemaan yksinkertainen." Selitti Onu-Turaga, Neiti, Kapteeni Anonymmeli tehtävää kahdelle Toalle, hän piti pienen tauon kaivaessaan esille valokuvaa: "Käytte vain noutamassa tuolta saarelta tämän hyönteislajin."
Kuvassa oli suunnilleen Matoranin pään kokoinen puna-ruskea nelisiipinen hirvitys, jonka päästä törrötti pitkä kärsä."
"No, mutta sehän näyttää aivan sinulta, Grijboot." Sanoi Onu-Toa Wlirreh, joka rupesi kikattamaan.
"Enpä tiedä. Mielestäni sen pää vastaa omaasi." Ivasi puolestaan Grijboot viittansa suojasta. Wlirreh loukkaantui ja mottasi Ruskeaa Toaa takaraivoon. Hän irvisti iskun saaneelle Toalle ja pyyhkäisi kädellään Hyvin hoidettua mustaa Suurta Shelekiään.

Toat nousivat tuoleiltaan ja olivat lähtemässä Kapteenin hytistä, mutta Anonymmeli sanoi vielä: "Wlirreh, jää tänne vielä hetkeksi."
Grijboot joutui kävelemään yksin ulos keskelle Matoran-joukkiota, joka yritti saada laivan pysähtymään ilman kapteenin käskyä. Grijbootilla ja Wlirrehillä ei ollut oikein hyvä yhteisymmärrystä asioista, joten Kiven Toa ajatteli, että olisi parempi, jos joku muu menisi hänen puolestaan. Mutta kuka?

"Hei! Älkää tönikö jatkuvasti!" Kuului valitus korkealla äänellä.
"Emme me voi olla tönimättä niin kauan kuin olet näkymätön." Vastasi eräs urhea Matoran näkymättömälle valittajalle: "Lopeta näkymättömänä oleminen, niin voisimme lopettaa törmäilemisen.
"Lopettaisin jos tämä Naamio ei olisi jumissa. Ja myönnä, että tönit joissain paikoissa tahallasi."

Grijboot Tunnisti tilaisuuden. Hän yritti etsiä näkymättömän Toan jostain lähistöltä katsoen varjoja.
"Aloem, haluaisitko, että korjaan naamiosi?" Kysyi Kiven Toa näkymättömältä kohteelta.
"Voi kyllä!" Kuului vastaus, jota seurasi hiljaisuus ja kysymys: "Mutta mitä vastaan, ja onko sinulla naamiota vaihtoon?"
"En ajatellut mitään suurta. Kunhan vain menisit puolestani käymään Wlirrehin kanssa eräässä tehtävässä."
Aloem ilmeisesti riemuitsi, mutta koska hän oli näkymätön, ei sitä pystynyt todistamaan.
"Asia lienee sovittu?" Kysäisi Grijboot pää kallellaan.
"Voi kyllä!"
"No... Jos nyt antaisit naamion minulle niin voisin lähteä korjaamaan sitä."
"Tässä." Sanoi Aloem ja irrotti Jalon Hunansa.
Kiven Toa otti Naamion vastaan ja lähti kävelemään poispäin. Mutta yht'äkkiä ja todella nopeasti kietoutui hänen ympärillensä ruoskan tapainen kasvi, joka vetäisi hänet takaisin Kasvillisuuden Toan lähelle. Aloem laski molemmat kätensä Grijbootin hartioille ja sanoi korvan vieressä: "Mutta ensin näytät Naamiovalikoiman."
Aloem katsoi Grijbootia sinisillä silmillään pelottavasti. Kiven Toalla ei ollut vaihtoehtoja.


Grijbootin hytti

"Mitä luulisit, Miksi Anonymmeli ja Wlirreh jäävät aina keskustelemaan kahdestaan?" Kysyi Grijboot ohimennen Aloemilta.
"Wlirreh ja Anonymmelihän asuivat ennen Tärtäläisten perustamista samalla saarella ja taisivat olla hyviäkin ystäviä." Vastasi Aloem ja mietti hetken: "Sillä saarella asustaneet Onu-Matoranithan olivat kaikki naisia, tai ainakin olen kuullut niin."
"Perin poikkeuksellista...Hei, etkös sinä asunut naapurisaarella, joka-"
"Oli ensimmäisen Tärtäläisten ryöstöretken kohteena." Keskeytti Aloem: "Kyllä."

Grijboot päätti keskustelun ja väänsi vivusta, joka avasi valeseinän. Sen takaa paljastui kaunis kokoelma hyvässä kunnossa olevia Kanoheja, joita voisi ihailla maailman tappiin saakka. "Ja mikä parasta, jokainen näistä on toimiva. Eli voimattomat eivät kuulu kokoelmaan. Esitteli harmaaseen viittaan pukeutunut Kiven Toa.
"Jopa tuo?" Kysyi Kasvillisuuden Toa, joka osoitti kivestä veistettyä Jaloa Matatua.
Grijboot säpsähti ja nappasi naamion pois näkyviltä nopealla liikkeellä. "Se on... Eh... Erään ihailijani veistämä." Toan Suuren Komaun peittämille kasvoille oli selvästi noussut puna.
"Mutta minä pidän tärkeimpänä sitä, että sen värimaailma sopisi puvustukseni tai ruumiini kanssa." Selitti Naispuolinen Toa ihaillen vaihtoehtoja.
"Hunasi oli vaaleanvihreä. Minulla on täällä vastaavalla värillä Suuri Suletu, Jalo Jutlin sekä Suuri Mohtrek."
"Jutlin ja Mohtrek ovat Makutain suosimia naamioita, eikö niin? Wlirrehin käytössä Shelek näyttää tyylikkäältä, mutta en itse oikein välitä niistä. Mikä muuten on Suletu?"
"Tämä."
"Eww! En ikinä koskisi tuohon. Se näyttää kuin Karzahnin käyttämältä... No, entä Hopeinen väri?"
Grijboot näytti hieman pettyneeltä, mutta jatkoi esittelyä: "Jalo- sekä Suuri Mahiki, Suuri Volitak, Suuri Kakama sekä Jalo Elda."
"Tästä väristähän riittää valinnanvaraa. Ja oi! Suuri Kakama! Olen aina toivonut itselleni tälläisen naamion. Vaaleanvihreänä, tietysti, mutta kukaan ei tunnu omistavan sellaista. Tämäkin... Hei, tämähän on enemmän harmaa kuin hopeinen? En tiedä haluaisinko. Onhan vaihtoehtoja vielä... Mahikista ei kumpaistakaan. Volitak näyttää kaasunaamarilta, joten ei. Eldasta ei varmaan tarvitse edes sanoa. Koska viikset." Toa ajatteli ääneen. Mikään näistä naamioista ei ollut oikein sopiva, mutta mustien naamioiden alueella ei ollut kuin Suuri Pehkui ja Suuri Grast. Niihin ei olisi tyylitietoinen Nais-Toa koskenut.

Grijboot Katseli vierestä jännittyneenä. Miksi hänen naamionsa eivät kelvanneet? Mutta viimein tapahtui päätös.
"Hyvä on. Otan tämän harmahtavan Kakaman."
"Hienoa." sanoi Kiven Toa ja huokaisi syvään. "Naamiosi tulee olemaan korjattu palatessasi tehtävältä. Nähkäämme silloin."
"Nähkäämme. Ja kiitos lainasta."
"Eipä mitään."
Hytin ovi sulkeutui Kasvillisuuden Toan perässä ja Viittaan pukeutunut Toa jäi yksin hämärään hyttiinsä. Hän muisteli Anonymmelin edellisiä tehtäviä, joihin oli kaivattu kahta Toaa. On ihmeellistä, miten hän oli vielä hengissä.
"Selviytymisiin." Kuiskasi Toa itsekseen ja alkoi etsimään kynää sekä paperia.


Die Tärtä

Suurta Shelekiä kantava pitkähkö nais-Toa seisoi Die Tärtän kannella. Hän katseli kaunista kasvillisuuden peittämää saarta, josta hänen tulisi löytää hyönteinen. Miksi?

"Wirreh!" Kuului hänen takaa korkea huudahdus: "Arvaa kuka tulee kanssasi reissulle?"
Toa oli hiljaa hetken ennen kuin kääntyi ympäri: "Aloem! Sinulla on uusi Naamio? Mistä syy moiseen?"
"Niin... Hunani oli keksinyt, että on hauskaa olla päällä ilman syytä. Grijboot lupasi korjata Naamion jos lähtisin kanssasi."
"Arvelinkin, että jotain sellaista on tapahtunut." sanoi Maan Toa ja hymyili vaisusti. "No, tiedätkö mikä on matkan tarkoitus?"
Kasvillisuuden Toa muisteli kaikkea Grijbootin kertomaa, mutta hänelle ei oltu edes vihjattu matkan tarkoituksesta. "En?"
Wirreh huokaisi syvään ja sanoi: "Aloem, uusi Kanohisi muuten korostaa kauniisti silmiäsi."
"Voi kiitos."
"Eli tehtävämme on kerätä Grijbootilta näyttävä hyönteinen tuolta saarelta edessämme."
"Siinä kaikki?"
"Siinä kaikki."

Tavallista pidempi Le-Matoran, Perämies Un-Tak käveli kaksikkoa kohti. Hän pysähtyi pienen matkan päähän heistä näyttäen pituudestaan huolimatta kääpiöltä. Ryhdikkään asennon saatuaan hän ilmoitti: "Kapteeni pyysi kertomaan, että veneenne on lähtövalmiudessa."
Wirreh katseli hölmistyneenä tulokasta.
"Ottaisit ihmeessä rennommin. Olet perämies, joten voit vapaasti kulkea miten huvittaa." Neuvoi Aloem huvittuneena pientä saapujaa.
Un-Tak hämmästyi kehotusta: "Todellako?"
Maan Toa nyökkäsi: "Kyllä. Edellinenkin Perämies teki niin."
Silloin Ilman Matoran säikähti. Kauhukuvat edellisen Perämiehen kahtia halkaistusta ruumiista kummittelivat helposti mielessä. Ja niinpä alkoi Uusi Perämies hiipiä pois.

Toat lähtivät kävelemään kohti Pientä Venettä, jonka varusteina olivat halpa moottori sekä pari meloja, jotka näyttivät kirveellä veistetyiltä. Nelisen Matorania yrittivät vielä puhdistaa Veneen pohjaa liasta. Eräs kirveen kanssa heiluva Kasvillisuuden Matoran huomasi Aloemin lähestyvän, jolloin hän hyppäsi ulos Veneestä ja juoksi Toia kohti.
"Siskosiskokatso!" Hän huudahti innoisaan Toalle ja heilutteli kirveellään Venettä kohti: "Veistin melat aivan itse."
Aloem huokaisi ja katsoi pientä innostunutta miespuolista Matorania. "Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että en ole siskosi?"
Matoran hämmästyi vastausta jäätyen paikalleen. Hetken hiljaisuuden hän kuiskasi ohitsensa kävelleelle Toalle: "Etkö?"
Tämä tuli Matoranille suurena iskuna, joten hän päätti kadota juomaan itsensä uneen rommilla.

Toat nousivat astetta liian pieneen Veneeseen ja näyttivät merkkiä. Matoranit juoksentelivat ympäriinsä ja vääntelivät kampia, jotta Vene voisi laskeutua kevyesti alas.

Wlirreh nousi seisomaan Veneessä ja tutkaili saarta. Missään ei näkynyt rantaa, johon voisi rantautua. Maan Toa nosti vetäisi terävän miekkansa esille ja kääntyi Kasvillisuuden Toaa päin.
"Aloem, voisitko kaataa tuon puun?" Hän kysi hieman oissaolevalla äänellä.
Aloem ei taunnut, mitä Wlirreh aikoi tehdä, mutta ei aikonut kysyäkään. Kasvillisuuden Toa keskitti elementaalivoimaansa rantakalliolla kasvavaan puuhun, saaden sen latvan romahtamaan veteen. Maan Toa puolestaan käytti elementaalivoimaansa saaden puun ympärille tulemaan laajan maakerroksen. Näin olivat Toat luoneet sillan tapaisen, jolla pystyi kävelemmän hieman alle kahden Bion korkuisen rantakallion päälle.

Veneen moottori sammui keulan kolahtaessa vasta kyhättyyn rantautumispaikkaan. Toat keräsivät tarvitsemansa tavarat ja alkoivat nousemaan pois Veneestä, kohti metsää, jossa hyönteisten pitäisi asua.

Tiheä metsä, viidakko oli paikka, jossa Kasvillisuuden Matoran asuisi mielellään. Tästä syystä Aloem oli erittäin innoissaan kiivettyään rantakallion päälle, lähti hän juoksemaan kasvillisuuden sekaan. Toa nuuhkaisi raikasta metsän tuoksia, mutta sitten...
"Aloem?"
Maailma värisi kuin se olisi nestettä, johon oli pudotettu jotain, joka olisi saanut sen väreilemään. Aallot pyyhkäisivät puiden läpi ja muuttivat ne hetkellisesti epämuodostuneiksi. Mutta kaikki tämä oli vain hetkellistä. Itse asiassa kukaan tai mikään ei ollut edes huomannut tapahtumaa.

Wlirreh käveli hitaasti kauemmas kirmanneen Aloemin jäljillä. Hänellä oli sentään rinkka selässään, joka sisälsi tarvittavat työvälineet. Maan Toa ei oikein pitänyt ympäröivästä viidakosta. Jokin sen perukoilla tuntui ahdistavalta.

"Wlirreh!" Kuului huudahdus korkeahkolla äänellä syvältä metsästä. "Tule katsomaan, löysin jotain ainutlaatuista!"
Ääni oli Aloemin. Siitä ei olisi voinut erehtyä. Maan Toa huokaisi ja alkoi kävelemään hieman reippaammilla askelilla kohti ääntä.



Aloem seisoi järven rannalla. Toinen auringoista oli täsmälleen sen yläpuolella ja loi pinnan kauniin kiiltäväksi. Kasvillisuuden Toa katseli kauniisti rantaa kohti kelluvaa kasvia ja oli kumartui noukkimaan sen. Kasvi tuntui olevan kiinni jossain, joten Toa kiskaisi sen irti ... hatusta?

Veden alta nousi saksikäsi edellä Carapar, joka näytti vihaiselta. Perässä nousivat myös kaksi vastaavaa Caraparia, jotka pitivät käsissään raskasta kanoka-kiekkoja sarjatulella ampuvaa tykkiä. Tykki osoitti suoraan Aloemin päähän

Toa oli pulassa. Tykki oli aloittanut pyörittämään kiekkoja sisällään ja piti voimakasta ääntä. yksikin ammus pystyisi repäisemään suojaamattoman kaulan kahtia, joten Aloemin täytyi päästä eroon tilanteesta.
"Eh... Jospa pistäisin tämän kukan takaisin hattuusi?" Hän yritti sanoa rauhoittaakseen kukkahattuiset Rahit.
Carapar, jonka hatusta varastettiin kasvi, mulkaisi Kasvillisuuden Toaa, mutta sanoikin "Ei. Sinä pidät sen."

Rahit alkoivat vajota takaisin järven syvyyksiin.
"Aloem?"
Aaltoilu alkoi taas, mutta tällä kertaa aaltoilu kävi voimakkaammin. mikään ei pysynyt ymmärrettävän muotoisena.
Kasvillisuuden Toa säpsähti pois ajatuksistaan. Hän oli seissyt paikallaan kohtalaisen pitkän ajan, eikä ollut reagoinut puheeseen.
"Aloem! Et saisi nukahtaa tuolla tavalla."

Kasvi jonka Lieko näytti... Aloem oli pitänyt siitä hyvää huolta Die Tärtässä ja käyttänyt sitä...
Kasvillisuuden Toan mieli oli hetken täysin tyhjä tai niin täysi, että se oli jumittunut.
...veneessä, jolla Aloem oli paennut.

Toa ei sanonut mitään. Haparoivin askelin hän yritti suunnistaa aivan liian höyryisessä temppelissä ovelle päin, joka täysin avonaisena toi himmeää valoa soihduin varustetusta pukuhuoneesta.

Ankeriasmainen Kala katseli hieman hölmistyneenä höyryyn katoavaa Toaa, mutta sitten hän muisti, että tarvitsi lisää happea. Niinpä Lieko luikerteli nopeasti kohti suihkulähdettä ja vetäisi kiduksensa täyteen vettä.

Joumah oli sammunut lauteille. Hänellekin oli ilmeisesti tullut raja vastaan oluen juonnissa. No, ainakin tynnyri oli saatu tyhjäksi.


Uroijegen

Aloem astui jälleen ulos Temppelistä. Hän ei ollut riisunut syksyisestä lehdestä valmistettua viittaansa. Hän katseli jälleen ympäröivää metsää ja yritti muistella, mistä saapuikaan. Saari ei ollut mitenkään valtava. Pari temppeliä, Ushma-Kylä ja Vuata Maca näkyivät hienoina maamerkkeinä. Rantaviiva oli pohjoisella puolella saarta täynnä jylhiä kalliota, mutta eteläisellä kaunista hiekkarantaa. Toa alkoi kävelemään paljain jaloin kohti hiekkarantaa, johon oli muistaakseen rantautunut.

Sää oli mitä eriskummallisin: taivaalta satoi lumihiutaleita, minkä ei pitäisi olla mahdollista siihen aikaan vuodesta. Ei ainakaan pysyvän lumen kohdalla, mitä tuskin tuli. Ensilumen olisi pitänyt olla iloinen asia, eikä tarkoitettu vietettäväksi kuolemaisillaan olevien kanssa.

Aloem lähes alastomana hyppelehti sammaloituneilla kivillä ja toivoi, että olisi ottanut saappaat. Ilma ei ollut kylmä enemmänkin viileä, mutta raikas. Aamuaurinkokin saattaisi tulla piakkoin esille ja... "Hyvä tavaton. Olenko valvonut jo näin kauan?" Nukkumiselle ei olisi kuitenkaan aikaa. Tiikeli saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä ja ainoa pelastuskeino olisi - jos Liekoon on uskomista - yrtti, jonka Aloem sai eräältä Tammea pelaavalta Kukkahattutäti-caraparilta ötökkäjahdissa ollessaan.

Ranta näkyi jo metsän takaa. Vielä muutama loikka ja pääsisi mukavan pehmeälle hietikolle, jossa saattaisi olla ainoastaan muutama jalkaa viiltävä lasinsirpale. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pikkuruinen Joumahin illallinen hyppäsi pusikon takaa suoraan Kasvillisuuden Toan eten, joka säikähti pahanpäiväisesti ja kompastui kivikkoon. Tässä vaiheessa alastomuus ei ollut hieno asia, koska terävät kivet iskivät viiltoja Toan paljaaseen ihoon, saaden useampaan kohtaan verenvuotoa ja ilkeitä naarmuja.

Joumahin Illallinen, tai pikemminkin ltapala lähestyi puolustuskyvytöntä maassa makaavaa Aloemia, joka ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. Jos hän ei nousisi pian kuraisesta maasta, ehtisi karhu syömään hänet. Jos taas hän yrittäisi nousta... Se ei ollut mahdollista. Haavat kirvelivät nuorta Toaa, joka halusi hakea yrtin, jolla voisi pelastaa henkiä. Legendaarinen vihtomisen naamio ei paljoa auttanut. Se heikensi näköä ja tuntui raskaalta. Jos se romahtaisi käden päälle, olisi silloi käsiparka mennyttä. Mutta tuskin Joumahin Iltapalaa voisi satuttaa sillä, koska piikit kimpoaisivat vain takaisin. Aloemin olisi pian keksittävä jotain.

Toa yritti kääntyä selälleen, jotta voisi nähdäkin jotain ympärillään tapahtuvaa. Osa terävistä kivistä olivat uponneet niin syvälle, että jäivät kiinni ihoon. Nämä kivet tietysti satuttivat kuin suola haavassa, mutta irroittaminen voisi olla tyhmä temppu, koska verenvuoto olisi liiankin voimakas.

Vaaleanpunainen Karhu alkoi kierrellä avuttoman Toan ympärillä. Aloem katsoi tarkkaan otuksen liikkeitä ja odotti tilaisuutta tehdä jotain. Iltapala katsoi, mistä voisi puraista palan pois. Ehkäpä jalan? Ja niin Karhu lähestyi jalkaa suu ammollaan. Aloemin ei tehnyt mieli joutua ruoan ruoaksi, joten käytti elementaalivoimiaan ja sitoi lähistöllä kasvavien puiden juurilla Iltapalan jalat. Toa katsoi, kuinka Otus yritti rimpuilla, mutta ei pystynyt tekemään sitä kauaa, koska Toan jalka nousi verisenä maasta, ja potkaisi voimakkaasti alaleukaan. Jossain naksahti ja liilaa verta pursusi suusta kuin toimivasta suihkulähteestä. Karhun leuka tuntui irronneen, koska se roikkui luonnottomasti verisessä lätäkössä uivassa Joumahin Iltapalan ruumiissa.

Aloem huokaisi helpotuksesta. Hän oli hengissä - ainakin toistaiseksi. Terävä kivikko oli kuitenkin ongelma. Siitä nouseminen tulisi kivuliaaksi. Toa nosti päätänsä. Hänen "viittansa" oli riekaleina, joten sen voisi irroittaa. Kukaan ei varmastikaan tulisi kolmelta, vai viideltä, vai mitä kello ikinä olikaan:lta tirkistelemään tuntemattomien saarien rantoja. Solmun avattuaan huomasi Aloem viimein ruhjeidensa määrän. Se oli pahempi kuin kuvitella: vartalo oli täynnä verisiä haavoja, jotka varmasti tulisivat tulehtumaan. Mutta lumisateessa köllöttäminenkään ei auttanut asiaa. Päin vastoin. Kasvillisuuden Toan olisi noustava.

Kädet tuntuivat raskaammilta kuin tavallista. Oikean käden nostaminen tuntui kuin kymmenen nuolta oltaisiin tökätty siihen. Vasen käsi taasen oli helpompi, koska se ei ollut saanut yhtä mittavia vaurioita. Kolhiintunut Vihtomisen Legendaarinen Kanohi oli suojannut Toan päätä iskuilta, mutta ei muuta ruumista. Vatsasta kirjaimellisesti valui verta ja selkäkin oli naarmuuntunut kipeäksi niinkin lyhyessä ajassa. Nouseminen teki tuskaa, koska eräs terävä kivi oli iskeytynyt syvälle vatsaan, mutta kipu oli kestettävä kuin Toa. Haparoivin liikkein, pystyi Aloem nousemaan istuma-asennosta. Jokainen astuttu aksel viilsi. voimakkaasti ja rannan hiekka tulisi varmasti auttamaan(ironisesti, jos et tajunnut)


S/S Rautasiipi



S/S Rautasiipi



...

... ...

... ... ... ...

... ... ... ... ... ... ... Yawn?

Positronie, kirkas kala availi silmiään. Hänen viimeiset muistonsa ennen nukahtamista olivat hämärät. Ankeriasmainen kala oli muuttanut akvaarionsa sähköiseksi ja törmäillyt torakkajoukossa sattumanvaraisiin henkilöihin. Mahtoikohan yksikään olla kuollut? N'jaa. Ei sillä niin väliä.

Positronie tunsi nesteen ympärillään tunkkaiseksi. Jospa hän voisi antaa akvaariolleen käskyn nesteen puhdistamiseen.
...
Mitään ei tapahtunut. Vasta tässä vaiheessa kala ymmärsi, että ei ollutkaan kotoisassa akvaariossaan vaan... Kultakalamaljassa!? Pahempaakin voisi tapahtua. Kultakalamalja oli nimittäin vankilasellissä, joka oli syvällä Allianssin omistamassa laivassa. Ehkäpä hän voisi lähteä tutkimusmatkalle...

Nazorakit eivät olleet huomioineet sitä, että kylmän, harmaan, likaisen ja ankean sellin kalterit olivat niin leveät, että ohut Tronie mahtui luikertelemaan niiden välistä. Mutta miten hän saisi happea? No... Koska kala ei ollut enää elementaalivoimia syövässä akvaariossa, pystyi hän käyttämään niitä. Ja niin Positronie poistui akvaariostaan ottaen mukaansa kaksi litraa vettä, jota vetää kiduksiin.

Ensimmäisenä selvitän, missä omaisuutemme ovat. Ajatteli hohtava kala itsekseen ja lähti harhailemaan pitkin sellirivistöä, jonka vangeissa ei näkynyt tuttuja.
"Sinä!" Huudahti eräs pölynharmaa vangittu skakdi. "Olet iloinen kala, joka ui fysiikan lakeja rikkovassa vesikuplassa... Häivy! Pilasit yöuneni!"
Tähän Tronie kumarsi vastaukseksi niin kohteliaasti kuin pystyi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voisi vapauttaa ketään. ...vielä...

Sellikäytävä ei ollut pitkä, mutta silti sinne oli pistetty yksi torakka vartioimaan. Hän oli umpiunessa, mikä ei ollut sallittua, mutta aamuyöllä ei ole hauska olla valveilla. Positronie huomasi hänet, jolloin hän toteutti nopeasti improvisoimansa idean. Telepaattinen viesti Nazon uneen voisi riittää.
Herra torakka, olen kuningattarenne ja haluan tietää, missä on turkoosi akvaario?
Torakka ei vastannut. Ilmeisesti hänen mieleen oli tullut jotain hyvin typerää, koska hänelle oli noussut torakkamainen hymy. Tronie ihmetteli elettä ja tunsi itsensä epäkunnioitetuksi, joten teki jotain niin mieltä raastavaa, että olio heräsi.

Nazorak huojui käsiään heilutellen ja vilkuillen ympärilleen, mutta huomatessaan hohtavan kalan vesikuplassaan, vetäisi hän kiväärinsä esille. Positronie katsoi "ah niin valpasta" Torakkaa, joka osoitti häntä kiväärillä. Kalan ilme oli harvinaisesti vähemmän hymyilevä, jopa pokerinaama. Hän vain tuiotti Nazorakin asetta ja vetäisi kiduksiinsa kaiken hänen ympäröivänsä veden, antaen vedyn nousta ilmaan.
Ammu vain, jos sinussa on miestä siihen. Kuului telepaattinen viesti Torakan mielessä äänellä, joka kuulosti tulevan samaan aikaan sekä ei mistään että kaikkialta.

Torakka vetäisi liipaisimesta.

[spoileri][ironia]Musiikki sopii täydellisesti?[/ironia] Ainakin yritin saada sen sopimaan. No, olisit lukenut alun hitaammin läpi. Niin hitaasti, että musiikki olisi sopinut. Eli kaikki on lukijan vikataas[/spoileri]


Uroijegenin ranta

Hiekka pisteli Kasvillisuuden Nais-Toan verisiä jalkoja. Joka ikinen uusi hiekanjyvä haavassa toi Toan lähemmäs halvaantumista. Raskas Legendaarinen Vihtomisen Kanohi Päässään yritti Toa kävellä kohti paikkaa, johon rantautui. Se ei voinut olla kaukana, koska märässä hietikossa, johon lumihiutaleet sulivat silmän räpäyksessä, näkyi saappaanjälkiä Aloemin omista saappaista.

Toa oli erittäin väsynyt. Hänen olisi päästävä vielä takaisin Saunalle, johon Noutaja saattaisi ehtiä ennen häntä itseään.
"...
Mitä Tiikeli edes merkitee minulle? Hän on vain yksi seonnut Rahi, johon tutustuin alle vuorokausi sitten."

Kipu ja kylmyys söivät Toaa säälimättömästi. Aloemin pääkään ei enää jaksanut kantaa raskasta Naamiota, joka johti siihen, että Toa hermostui ja repäisi piikikkään Kanohin päästään ja heitti sen mereen. Mutta osuessaan maahan, kuului jotain aivan muuta kuin hiekan painumista kasaan... Metallinen kolahdus.

Aloem kääntyi ja huomasi mustan esineen puoliksi hiekassa. Mielenkiinto nousi Kasvillisuuden Toalla, joka löntysti hitaasti kohti suolaisessa vedessä lionnutta esinettä. Hän tunnisti etäisesti nuo muodot, jotka olivat mustassa pinnassa. Toa kumartui siirtämään hiekkaa pois esineen ympäriltä. Aloem hätkähti tajutessaan mikä kyseessä oli ja kompuroi pari askelta perääntyen. Silloin suurehko aalto pyyhkäisi loputkin esineestä näkyviin. Suuri Kanohi Shelek, johon oli raaputettu nimi: Wlirreh.

Kasvillisuuden Toa romahti polvilleen rantahietikkoon ja tunsi kyyneleen tirahtavan silmästään. Kyyneleen, joka pyyhkäisi mukanaan verta ja valui alas Toan alastonta ruumista. Hän käpertyi kasaan ja alkoi itkemään voimakkaammin. Muutama lumihiutale laskeutui kylmästi Aloemin selälle. Lumisade oli voimistumassa heikoksi lumimyräkäksi saarella, josta kukaan ei tulisi koskaan löytämään yksinäistä Toaa.

[+] Spoiler

Tämä todellakin on Tiikelin ja minun yhteisprojekti. Kaikesta hienosta saatte kiittää häntä ja minua siitä, että saatte Ignoroida kaiken typerän mielessänne. Korjaileminen ei ole kovinkaan hupaisaa, enkä tule tekemään sitä. Muistakaa toki, että puoli kolme aamuyöstä on hauska kirjoitella mitä päähän ikinä tuleekin.

Niin ja tarkoitukseni ei ole loukata Joumahia. Hän vain on humalassa koko viestin ajan, joten puhuu sekavia.

Käytän Caraparin lajin nimenä Carapar, koska sille ei ole koskaan luotu omaa nimeä. Ja jatkuva Caraparin lajiin kuuluva otus sanoi sitä ja toinen vastava teki tätä kuulosta erittäin typerältä.

[spoileri]It's a spoiler under a spoiler![/spoileri]

[+] Spoiler

Klaanonin tapahtumien jälkeen Gekko sairastuu Poninfluenssaan ja muuttuu Poniksi. Ja tämä on täysin Klaanonista. Niin kuin Dinosaurukset ovat Kaanonisia. Vai mitä, Gladiatus?

Troopperi

BKS Hildemar

Tumps

Ensimmäinen havainto jonka Troo teki, oli se että hänen selkäänsä sattui. Seuraavaksi hän havaitsi muiden paikkojen kivun. Sitten hän tajusi pudonneensa punkasta.

Punainen Toa änkesi itsensä hitaasti ja vaivalloisesti ylös, ja otti tukea seinästä. Hän vilkaisi ikkunasta ulos, oli yhä sama ilta kuin ennenkin, aurinko laski ja värjäsi merta punertavaksi. Troo oli levännyt vain hetken, ja homma oli katkennut siihen kun hän oli pudonnut, ja niksauttanut selkänsä rintapanssarinsa päälle pudotessaan. Hän poimi sen lattialta ja istahti punkalle. Vähän aikaa sitten niin hienolta näyttänyt kiiltävä panssari oli nyt ottanut vähän, eikä vain vähää vahinkoa. Se oli aika mustunut, ja vääntynyt, jossain kohdissa oli jopa pieniä reikiä. Entisenä seppänä Troo pystyisi helposti korjaamaan toki sen, mutta hän ei jaksanut vielä rasittaa itseään niin kovasti.

Nurkasta löytyi myös hänen levyhaarniskansa alla ollut rengaspanssari. Kun Troo otti sen vilkaistakseen sitä, eräästä kohtaa petti muutamia renkaita ja hetken kuluttua lattialla oli kasa niitä. Troo kirosi itsekseen, hän vihasi renkaiden korjailua. Hän päätti jättää tämänkin sikseen, ja kampeutui taas ylös. Hän kaipasi ulkoilmaa, ja ehkä löytäsi seuraakin ulkoa.

Vilpoinen merituuli puhalsi höyrylaivan kannella. Taivaalla olevat harvat pilvet liikkuivat vauhdilla länteen. Troopperi ontui kaiteen luo, ja nojaili siihen. Jostain kumman syystä häntä kiehtoi meri, vaikka olikin tulen Toa. Troo kävi mietiskelemään erinäisiä asioita, häntä ei olisi huvittanut jättää ystäviään torakoiden armoille, mutta hän ei itse ollut pystynyt taistelemaan, mutta ei olisi varmaankaan paennutkaan, jos se hänestä olisi riippunut. Troo kääntyi kaiteen luota ja lähti kävelemään mietteissään kohti keulaa.

Matoro TBS

BKS Hildemar

"Tämä on sotaa, Bloz. Se ei ollut sinun syysi", kuului ääni Blozin takaa.

Tulen Toa kääntyi katsomaan. Tulija oli Matoro, joka käveli hiljaa laidalle. Bloszar mietti kuinka kauan Jään Toa oli salakuunnellut vai oliko hän vain sattumalta kuullut.

"Minusta ei tunnu siltä. Moni läheiseni. He ovat poissa. Toa-tiimini ja Nutu. Olisin voinut auttaa heitä. Mutta en tehnyt niin", Bloz vastasi viimein.
"Ei se itsensä syyttäminen auta sinua. Minun periaatteeni on unohtaa murheet ja keskittyä siihen mikä on tärkeää", Matoro vastasi ehkä teatreaalisemmin kuin olisi toivonut.

"He olivat tärkeitä. Minulle", Tulen Toa sanoi hiljaa, kuin itselleen.

Oli hiljaista. Pimenevä ulappa aukeni kaksikon edessä. Aurinko oli laskenut vasta hetki sitten länteen. Merenkäynti oli kohtuullisen kovaa, mutta kylmä tuuli oli ikävin asia. Se ei ollut mukavaa vilpoista tuulta, vaan jääkylmiä henkäyksiä jotkas hyytävät luut ytimiä myöten. Jään Toa luonnollisesti ei moisesta juurikaan välittänyt, mutta muille asia oli erilailla.

"Sodassa kaikki menettävät ystäviään... sen kanssa on vain opeteltava elämään. Koita piristyä ja ajatella jotakin mukavaa", Matoro vastasi viimein.

"Ehkä olet oikeassa. Mutta piristyminen on vaikeaa. Kun menetin Nutun, Tronie oli aina lähelläni, piristämässä minua. Kun hän ei ole enää täällä, en tiedä... En vain tiedä mitä teen", Bloz selitti. Hän kuulosti toivottomalta.
"Älä anna surun murtaa sinua. Saavumme parissa päivässä määränpäähämme. Keskity tähän hetkeen. Et voi enää mitään etkä ole syyllinen heidän kohtaloihinsa", Matoro vastasi rohkaisevalla äänensävyllä.
"Totta. Paras vain keskittyä tähän tehtävään. Mutta minusta tuntuu, että tämän tehtävän jälkeen, on takaisinmaksun aika", Tulen Toa vastasi hieman piristyneenä.
"Hyvä. Mennään sisälle täältä kylmästä. Aamulla kaikki näyttää paremmalta..." Matoro ehdotti, ja kaksikko lähti laivan sisäosiin viimaiselta kannelta.

[spoil]Kirjoitin tämän Blozin kanssa.[/spoil]

Bloszar

BKS Hildemar

Kannen alla oli hiljaista, vaikka suurin osa laivan väestöstä oli siellä. Osa miehistöstä joutui kuitenkin olemaan kannella, vaikkei siellä ollut mukavin sää. Bloz istui tuolilla, vähän etäämpänä toisista.

Ehkä oli virhe tulla tälle matkalle.

"Ei, ei, nyt ei ole aika itsesäälille, nyt minulla on tehtävä, mutta haen Tronien vielä," Bloz ajatteli mielessään. "Hänet voin vielä pelastaa. Toisin kuin muut, mutta sen minä teen."

Matoro huomasi, että tunnelma kannen alla oli ankeaa, joten hän päätti mennä kannelle, ja sää ei häntä haitannut. Siellä ei vielä satanut, mutta kylmä tuuli oli erittäin rasittavaa, paitsi Jään Toalle.

Bloz päätti mennä hänen peräänsä.

"Kuule, minua aina ihmetyttänyt yksi asia sinussa, Bate," Matoro sanoi.

Bloz ihmetteli, miten Jään Toa oli huomannut hänet. "Kerro pois."

"Miten et voi huonosti laivalla ja miten pärjäsit niin hyvin vedessä, vaikka olet Tulen Toa?"

"Katsos, kotisaarellani, eräät Ga-Matoranit opettivat minut pitämään vedestä. Mutta nyt... Nyt he ovat poissa."

Matoro päätti olla hiljaa asiasta, ettei Tulen Toa taas masentuisi.

"No, ei täälläkään mitään ihmeellistä ole. Taidan palata takaisin sisätiloihin, tuletko sinä?" Jään Toa kysyi.

"En minä vielä. Taidan jäädä tänne vielä hetkeksi."

Mato palasi takaisin kannen alle, mutta Bloz katseli merta. Hän toivoisi näkevänsä Tronien yhtäkkiä hyppävään pinnalle.

Mutta Toalle tuli muita asioita mieleen.

Hän ei ehkä ollut tarpeeksi voimakas pelastamaan ystäviään. Olisko hänen aika tehdä jotain asialle?

Umbra

BioArkistot, hyllykkö 42

Umbrat istuivat BioArkistoissa, etsien tietoja Kuolleiden Makutan legendasta. Matoranien kauhutarinat kertoivat makutasta, joka matkaa halki kaikkeuden, etsien Kohtalonsa lopussa olevia henkilöitä saavuttamasta Kohtaloitaan ja vie näiden sielut, ottaen ruumiit erinäisistä valekuolleista koostuvaan pienoiseen armeijaansa.

Kaksikko istui nyt pölyisellä arkistojen kivilattialla, ympärillään monen monta kirjaa jotka käsittelivät universumin mytologiaa. Kirjat, ”Karzahnista – Tren Kromiin ja Rhak’elakkiin – totuus myyttisistä hirviöistä”, ”Irnakk ja muut legendojen hirviöt”, ”Tarujen Äijärakk ja jumalten sanansaattajat”, ”Miksi aina kuusi?”, ”Mysteerien kaapuolennot” ja ”Legendat, totuus niiden takana” olivat levitettyinä kaksikon edessä, kun he tutkivat niitä valokivien loisteessa, koska soihdut oli kielletty arkistoissa tulipalovaaran takia.

”Löytyykö mitään?”, Matoran Umbra sanoi, etsien kirjasta ”Mysteerien kaapuolennot” mainintoja henkilöstä nimeltään ”Kuolleiden Makuta”. Oli perin haastavaa etsiä tietoa jostain olennosta joka oli yksi universumin oudoimmista taruista ja legendoista. Kaiken lisäksi tietoa oli perin vähän ja matoranien keskuudessa suullinen perimätieto ja faktat makutan olemassaolosta olivat sekoittuneet perin ristiriitaiseksi mössöksi josta ei ottanut päätä eikä häntää.

Lopulta Matoran Umbran onnistui löytää tietoa Kuolleiden Makutasta, olennosta jonka huhuttiin pystyvän pitkittävään lopullisen Kohtalon, kuoleman tapahtumista. Valkoisen makutan oli sanottu pystyvän kirjoittamaan kohtaloita uusiksi ja herättämään kuolleista eikä kukaan tiennyt kuinka paljon näistä huhuista oli totta ja kuinka paljon matoranien keksimiä iltasatuja.

Kirjan sivulla 666 luki isolla otsikolla ”Kuolleiden Makuta”

Kuolleiden Makuta on mystinen makutaksi itseään kutsuva olento, jonka alkuperästä ja elämästä ei tiedetä paljoa mitään. Tiedetään että hän saattoi kuulua makutoiksi kutsuttuun rotuun, kutsuihan hän itseään makutaksi, vaikka tämä ei olekaan varmaa, koska täysin puolueettomat lähteet puuttuvat. Tämän olennon on sanottu pystyvän kontrolloimaan ja kirjoittamaan Kohtaloita uusiksi, vaikka tästäkään kyvystä ei löydy kauhean suuria todisteita.

Kuolleiden Makuta on yksi universumin vanhoista, unohdetuista taruista.
Hänen on kerrottu valinneen erään matoranin Kohtalon ja muodostaneen siitä omanlaisensa. Makutan on sanottu myös koonneen kohtalonsa lopuissa olevista olennoista epäkuolleiden armeijan, jonka on sanottu kylväneen kauhua Eteläisellä mantereella ja muualla eteläisellä universumilla.
Faktat jotka makutasta tiedetään ovat tällaisia:

Hän oli voimakas hahmo, joka keräsi epäkuolleiden armeijan itselleen, joita hän käytti kylvääkseen kauhua ja levittääkseen hänen sanaansa.
Hänen on tiedetty käyttäneen voimiaan kohtalon muokkaamiseen. Syitä ja keinoja tähän ei tunneta.

Hän on elänyt, mutta hänen viimeaikaisia tapahtumiaan ei tunneta. Ei tiedetä elääkö hän tai missä päin universumia hän on tällä hetkellä. Jotkut teorisoivat hänen kuolleen, toisten mielestä hän on jättänyt tämän maailman.

Suurin osa lähteistä on sitä mieltä että Kuolleiden makuta kuului Makutojen lajiin ja omaa näin 42 rahkshi voimaa ja varjon elementaalivoimat. Joidenkin mukaan hän on kantanut ainakin henkiinherätyksen naamiota, Trynaa ja muita kuolemaa ja lopullista Kohtaloa huijaavia esineitä ja naamioita.

Tiedetään ettei hän ole ollut vuosituhansiin Makutain veljeskunnan palveluksessa ja hän ei ole nähnyt lajitovereitaan vuosikausiin.

Näiden tietojen perusteella voidaan sanoa että Kuolleiden Makutaksi kutsuttu olento on todellinen, myyttien ympäröimä hahmo, jonka todellista historiaa ei tunne moni tämän maailman olento. Todisteiden valossa voidaan sanoa kuitenkin se että hän ei ole vain myytti ja hahmolla on historiallista taustaa takanaan.


Umbrat katselivat toisiaan kun olivat lukeneet tämän lyhykäisen tiedon tästä Kuolleiden Makutasta, josta KraUmbra oli kertonut Umbran muistossa.
”Muistatko kuinka veljesi kertoi tuhonneensa tämän ”Kuolleiden makutan”, joka loi sinun Kohtalosi tällaiseksi?” Pakaria kantava matoran kysyi, silmät naulittuna toa-veljeensä.
”Muistan kyllä, mutta samalla muistan myös jotain joka ei kuulu minun muistoihin. Jotain joka on KraUmbran kokemaa ja perin inhottavaa. Hän puhui totta kertoessaan kohtaamisestaan tämän ”Luojamme” kanssa. KraUmbra kertoi makutan siirtäneen sielunsa kuuteen erilaiseen haarniskanpalaseen ympäriä universumia, jotka veljeni etsi. Vain kaksi jäi jäljelle ja ne minun pitää löytää että saan tietää totuuden tästä koko jutusta, sillä tämä koko juttu hämmentää ja pelottaa minua, jos ymmärrät mitä tarkoitan, veljeni”.

”Tämä meidän arkistokäyntimme ei oikein tuottanut kauheasti tulosta tämän ”Kuolleiden Makutan” etsimisessä, mutta ainakin saimme tietää että KraUmbra ei valehdellut puhuessaan tästä Kohtaloa muokkaavasta makutasta. Meidän pitää vain yrittää etsiä ne kaksi viimeistä haarniskanpalasta, joiden avulla voimme tuoda makutan hengen elävien kirjoihin, kuten hän suunnittelikin, huijata kuolemaa ja lopullista Kohtaloaan. Itse asiassa tämä on aika paradoksaalista sillä jos hän tiesi tulevan kohtaloni, hän tiesi myös että jakaudun ja tulen tuhoamaan hänet… Aaaa. Pääni räjähtää tästä ajattelemisesta. Miten joku edes pystyisi kirjoittamaan toisen Kohtalon…”

Umbrien löytö sai sekavat ajatukset risteilemään molempien päiden sisällä. Oliko kyseessä oikeasti jokin näinkin voimakas hahmo, joka voi vain kirjoittaa kohtaloa uusiksi vai vain jokin KraUmbran vale… Kaksikko päätti koettaa selvittää tämän mysteerin todenperäisyyden ja sen miten kaikki olikaan voinut tapahtua.

Kaksikko lähti pölyisestä BioArkistosta ja suuntasi kohti pääaulan portaita, joissa oli yhä kyltti ”VARO PORTAITA!” He menivät viileään ja kosteaan ulkoilmaan ja suuntasivat kulkunsa kohti jylhää ja voimakkaana siintävää Bioklaanin linnoitusta, heidän kotiaan ja turvapaikkaansa, kuten linnoitus oli alun perin tarkoitettukin.

Tawa

fsdfsdffgfgdfg

lol jonkun tornin ympäristö, joskus


Metsän reunan korkea kasvillisuus suojasi Visokkia ja Tawaa, heidän piilotellessaan jo tutuksi tulleen tornin läheisyydessä. Visokki istui yhä kuljettajanpaikalla, Tawan kävellessä hermostuneena pientä kehää. Aurinko oli vasta laskenut, mutta puiden takia heidän ympärillään oli lähes pilko pimeää.

”Venhedis… Fasta vass!”

”Ehkä se olen vain minä, mutta voisin vannoa sinun olevan poissa tolaltasi.” Visokki sanoi, kuulostaen hieman pettyneeltä ystävänsä reaktioon.

”Sinä olet hullu, emme me voi enää mennä tuonne! Tuolla on liikaa vartijoita, he ovat valppaampia tällä kertaa. Säiliö on varmasti jo viety muualle!” Tawa ärähti, elehtien samalla vastahakoisesti.

”Miksi he sitten olisivat tiukentaneet vartiointia? Me olimme täällä vasta. Oletettavasti he ovat yhä shokissa edellisestä iskustamme, eivätkä ole ehtineet reagoimaan muulla tapaa kuin lisäämällä vartiointia. Tämä on meidän mahdollisuutemme”

”Saatat olla oikeassa, mutta meillä ei ole suunnitelmaa” Tawa puuskahti, hän oli jo alkanut hidastamaan vauhtiaan.

”Minulla on” Visokki vastasi. Ennekuin Tawa ehti heittämään vastalauseensa, visorak jatkoi, ”Se paketti on sinulle tärkeä, niinhän?”

Tawa epäröi, hän pysähtyi ja katsoi ensin siteiden peittämää kättään, sitten tornia. Hän avasi suunsa nyökäten samalla Visokille.

”Mitä sinulla on mielessäsi?” Tawasta tuntui, kuin hänen äänensä olisi tullut jostakin muualta.

”Suunnitelma on yksinkertainen. Sinä jäät tänne ja minä menen sisään” Visokki vastasi.

”Ethän sinä voi mennä tuonne yksin!” Keltainen Toa kivahti.

”Yksin pääsen sisään helpommin ja huomaamatta, eikä sinusta ole apua tuon kätesi takia. Tällä kertaa en haluaisi joutua taisteluun.”

Tawa tuhahti loukkaantuneena, mutta käsitti nopeasti Visokin olevan oikeassa.

”Hyvä on, mutta jos-” Tawa oli vastaamassa, kunnes häikäisevän kirkas valo havahdutti molemmat, kirkkaus maalasi kaiken oranssinpunaiseksi, korvia vihlovan äänen seuratessa pian perässä. Visokki ja Tawa ehtivät kääntymään vain sekunniksi torniin päin, kun voimakas paineaalto kaatoi molemmat. Hetkessä maa järisi heidän allaan. Paahtavalta tuntuvan kuumuuden takia Visokilla oli vaikeuksia avata silmiään, pienoisen taistelun jälkeen hän sai kuitenkin raotettua silmiään hieman ja huomasi ystävänsä tehneen saman. Järkyttyneinä he katsoivat toisiaan.

Valtavan tulipallon lakkaamatonta jyrinää rikkoi vain lasin vaisu helinä. Huutoja kumpikaan ei kyennyt kuulemaan tai niin he ainakin halusivat uskoa, mikä saattoi olla lähempänä totuutta. Kuumuuden hellittäessä kaksikko pyrki haparoiden jaloilleen. Maa tärähteli yhä, mutta huomattavasti heikommin. Torni oli sortunut keskeltä ja tippuvan rojun aiheuttama harmahtava pölymuuri näytti tulevan heitä kohdin. Visokki vannoin näkevänsä palavia hahmoja, jotka epätoivoisesti yrittivät paeta tuhoa, mutta toinen räjähdys, nyt paljon pienempi, keskeytti hänen ajatuksensa.

”Ehkä heillä on vakuutus”, visorak uskaltautui sanomaan tahattomasti ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen. Yhä kytevä tuhka alkoi laskeutua heidän päälleen.

Tawa naurahti heikosti, ymmärtämättä itsekään reaktiotaan. Räjähdyksien kirkkaus ja kuumuus oli valuttanut kyyneleet molempien kasvoille, mutta kumpikaan ei katsonut poispäin. Ensimmäisen räjähdyksen jyrinä soi yhä molempien korvissa, kunnes Tawa puhkesi nauramaan hysteerisellä äänellä, jota Visokki ei usko koskaan unohtavansa.

Keltainen Toa valahti polvilleen yhä nauraen, peittäen kasvonsa käsillään. Visokki koetti aluksi kääntyä auttamaan, mutta jokin oli lukinnut hänen katseensa palavaan rakennukseen. Visorak kokosi ajatuksensa.

”Tawa, meidän on lähdettävä”

Tawan nauru vaihtui hiljaiseen vaikerrukseen ”Tämähän on unta, eikö olekin? Tätä ei oikeasti tapahtunut? Eihän?”

”Tawa… Lähdetään..” visorak melkein aneli.

Tawa hiljeni ja henkäisi syvään, ennekuin siirsi kätensä kasvoiltaan. Yhtäkkinen ilmeettömyys yllätti Visokin. Näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, aivan kuin äskeinen kohtaus olisi ollut pelkkää näyttelemistä. Visokki ei tiennyt oliko se hyvä merkki.


”Mennään, minun on päästävä pois täältä” Keltainen Toa totesi välinpitämättömästi, tuijottaen tyhjästi eteensä.
__________________________________________________________________


Bio-Klaani, noin pari kuukautta sitten




”Sanoit näyttäväsi mitä?” Visokki kysyi epäluuloisesti Tawalle, hänen seuratessaan ystäväänsä. Vasta noussut aurinko loi koko linnoituksen lähes maalaukselliseksi näyksi. Kesä oli lopuillaan, mutta lämpöä piisasi jo aamusta. Keltaisen Toan yhtäkkinen lennokas käytös ihmetytti visorakia, hän ei ollut nähnyt ystäväänsä yhtä innostuneena vuosiin. Hänellä oli vaikeuksia pysyä nopeasti harppovan Toan perässä.

”Pian näet, Vizzuli” Tawa vastasi hymyn kiiriessä hänen väsyneille kasvoillensa. Juuriadminin raukea olemus ei ollut enää mitään uutta Visokille, hän tiesi ystävänsä valvovan usein setviessään milloin mitäkin velvollisuuksiinsa liittyviä asioita. Seikka huvitti jonkin verran Visokkia, hän muisti vielä ajan jolloin Toaa ei saanut hevillä ylös sängystään, saatikaan tekemään mitään mikä liittyi vähääkään papereiden pyörittelyyn.

Vizzuli? Mikä siihen on nyt mennyt… Visorak aprikoi. Tuota lempinimeä, tai oikeammin yhtäkään niistä, hän ei ollut kuullut aikoihin. Hän ja Tawa eivät olleet edes puhuneet toviin mistään muusta, kuin työasioista.

Pian he saapuivat Tawan kukkapenkkien luokse, joissa punaiset petuniat kukoistivat kuudessa rivissä. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kuivaamaan kastetta kukkien lehdiltä.

”Katso, näetkö?” Tawa kysyi innostuneena ja osoitti samalla toista riviä.

”Näen petuniasi, mutta olenhan minä nähnyt nämä aikaisemminkin?” Visokki käänsi kysyvän katseensa Tawaan, pohtien yhä mikä oli aiheuttanut tämän innokkuuden.

Tawa naurahti, ”Katso tarkemmin, ystäväiseni”, hän kyykistyi kukkapenkin viereen ja osoitti kahta pientä kasvia, jotka olivat kietoutuneet toistensa varsiin.

”Tuo, jossa on pieniä valkoisia kukkia, on pahaputki ja kuparinpunainen komistus on oleanteri. Ne molemmat ovat myrkyllisiä, joten älä koske niihin.”

”Tämänkö sinä halusit näyttää minulle?” Visokki uteli ihmeissään. Tawa haukotteli makeasti nyökätessään.

”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”

”Toki, toki. Katso nyt noita. Kumpaakaan en ole istuttanut, miten nuo kaksi ovat päätyneet penkkiini? Oleanterin ei pitäisi edes kasvaa täälläpäin. Minun pitäisi siirtää ne toiseen penkkiin, mutta pelkään tuhoavani niiden juuret.”

”Kuinka pitkään sinä olet nukkunut?” Visorak kysyi astetta tiukemmalla sävyllä.

Tawa ei näyttänyt välittävän ystävänsä kysymyksistä, ”Pitäisi ihan tarkistaa mitä nuo kaksi tarkoittavat kukkaiskielellä. Haluaisin kasvattaa joskus pellavaa, sillä on kaunis merkitys.” hän selitti tohkeissaan.

”Tuo valkoinen merkitsee tuskin mitään hyvää nimens- Ei”, visorak kokosi ajatuksensa uudelleen manaten ensin hetken niiden katkeamista ” Tawa, miksi toit minut tänne?”

”Ehkä nämä kukat ovat merkki jostakin suuremmasta?” Tawa piti pienen tauon ja huokaisi sitten raskaasti, leveä hymy katosi hänen kasvoiltaan. ”Painajaiseni ovat palanneet…” Keltaisen Toan äänessä kuului katkeruus.

”Painajaiset? Mutta mehän… Ehkä sinä olet vain rasittanut itseäsi liikaa? Kenties painajaisesi johtuvat vain stressistä?”

”Ajattelin aluksi aivan samaa. Painajaiseni alkoivat noin kaksi viikkoa sitten, siitä lähtien ne ovat vainonneet minua joka yö.” Tawa piti jälleen tauon. ”Muistat kai sen säiliön jota jäljitimme vuosia? Kontaktini saaren ulkopuolella onnistui löytämään papereita, jotka käsittelivät säiliön sisältöä. Hän lähetti kirjeen, joka saapui eilen… Säiliö sisälsi juuri sen mitä pelkäsinkin.” Tawa ei jatkanut, vältellen nyt suoraa katsekontaktia Visokin kanssa, joka jotakuinkin ymmärsi mistä oli kysymys.

Rauhallisesti alkanut päivä näytti nyt huomattavasti synkemmältä. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Jostain kauempaa kuului askelia, mutta ne kaikkosivat pian. Tawa nousi seisomaan, tampaten enimmät mullat hameeltaan. Visokki huomasi ystävänsä yrittävän pitää ilmeensä mahdollisimman tyynenä.

”Milloin aiot kertoa muille?” Visokki kysyi rikkoen hiljaisuuden.

”En ikinä, jos se olisi minun päätökseni, mutta sitä se ei totisesti ole… Pian kaiketi… Aluksi vain Guardianille ja Ämkoolle, sitten ehkä muillekin. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten…” Tawa hieraisi kyynärvarrellaan silmiään. Visorak odotti kuulevansa pian vetisen inahduksen, mutta Toa piti itsensä kasassa.

”Kuvittelin vain aina että minulla on vielä aikaa. Ehkä jopa vielä yksi oljenkorsi, jolla pystyisin pitkittämään tämän kaiken kohtaamista. Menneisyyden sijaan toivoisin mahdollisuutta. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kaivaa muistojani Hänestä esille.”

”Mutta eihän elämällä ole merkitystä ilman muistoja. Koska muistamme menneisyyden tapahtumia, tiedämme, keitä olemme, mihin uskomme ja mitä osaamme.” Visokki teki parhaansa, jottei kuulostaisi kolkolta.

Tawa hymähti korjatessaan ryhtiään. Kepeä hymy palasi hänen kasvoillensa. Visokki katsahti ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa heidän keskusteluaan. Mikä oli vain pelkästään tiukkaan pinttynyt tapa, keskustelusta kun oli vaikeaa saada selvää, jos kykeni kuulemaan vain toisen osapuolen.

”Tiedätkös… Minä olen oppinut jotain hyvin tärkeää Klaanissa. En vain siitä mitä on tapahtunut, vaan myös kaikesta täällä kokemastani. Tämä on perhe, jota pitää kasassa voimakas yhtenäisyys. Niin suuri voima on sitova, siitä ei voi päästä irti… Eikä sitä edes halua. Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo aikoja sitten…”

Visokki hätääntyi ”O-Oletko sinä lähdössä? Eikö se ole jo ylireagointia? Emmehän me vielä tiedä muiden mielipidettä asiasta tai-”

Tawa keskeytti visorakin.”Mitä sinä oikein horiset? En minä ole minnekään menossa, tämähän on minun kotini” Tawa kysyi hämmentyneenä, ”Me perustimme tämän paikan samasta syystä, muistatko?” Visokki käänsi nolostuneena katseensa muualle, Tawa naurahti tämän käytökselle.

”Kerrot kun olet valmis, mitä toivon sinun olevan pian. Me emme voi ajatella itseämme samoin, kuten teimme vuosia sitten. Meillä ei ole varaa siihen enää.”

”Olet oikeassa, enkä minä halua saattaa muita vaaraan.”Tawa vaikutti taas hitusen apeammalta. ”He luottavat minuun ja minä olen salaillut asioita, mikä ei ole reilua heitä kohtaan. Otan asian puheeksi heti, kunhan olemme saaneet asioita hieman vakaammaksi”

”Kunhan et tee sitä ilman minua, haluaisin olla tukenasi”

”Arvostaisin sitä… En ole ehkä koskaan sanonut tätä ääneen, mutta tapaamisemme on ollut yksi elämäni tärkeimmistä hetkistä, Visokki. Olen kiitollinen ystävyydestämme.”

Visokki potkaisi Tawaa leikkisästi, ”Lopeta tai minä alan kohta vetistelemään! Sitä paitsi sinä olet yhä velkaa minulle siitä vuosien takaisesta pokeripelistä. Älä siis luulekaan, että päästän sinua vielä silmistäni! Kuulin, että kahvilaan on tilattu lisää lempiteetäsi, menemmekö?”

Tawa hymyili myöntävästi.

[+] Spoiler

Olin ilkeä ja käytin Vizua hänen tietämättään (mitäs hankit elämän!) Word tuhosi tämän tekstin useaan otteeseen ja siksipä tämä on melko lyhyt. Pahoittelen. Kiitän Joyta ja Nenya potkimisesta.

Kerosiinipelle

Tulikärpänen, Veljeskunnan saaren yläpuolella

003 kiristeli hampaitaan punaisen kaulaliinansa alla. Tämä hyökkäys, jonka oli pitänyt olla kuin tiejyrän alle joutuva pala kakkua, oli osoittautunut paljon odotettua hankalammaksi.

"Pahuksen ötökät", tämä mutisi. Tulikärpäsen perämies ei tiennyt, viittasiko komentaja tällä nazorak-joukkoihin vai heidän vihollisiinsa.

Bloszar

BKS Hildemar

Bloszar oli päättänyt mennä vähän etäämmäksi toisista. Hän oli löytänyt pienehkön hytin, jossa oli kaikenlaisia osia. Bloz piti siitä. Mieleen tuli Verstas, mutta täällä enimmäkseen säilytettiin tavaroita.

Tulen Toa otti Zamor-plasmakanuunansa esiin ja huomasi sen olevan rikkoutunut. Nyt hänlelä oli aikaa korjata se tai käyttää sen osia ja rakentaa uusi ase. Kivinuijakaan ei ollut parhaimmassa kunnossa. Bloz oli käyttänyt sitä vuoden, mutta ei vieläkään tajunnut, mistä sen voima tuli. Jotkut uskoivat Kiven Toan laittaneen isihen voimansa. Mutta siinä ei ollut Toa-kiveä tai mitään. Joten miten se oli tehty?

Bloszar toivoi, ettei häntä tultaisi häiritsemään. Vaikka sitä ei päällepäin näkyisi, Bloz ei halunnut olla taistelija. Vaikka hän oli tappanut kaksi torakkaa ja onnistunut taisteluissa Rautasiivellä ja Nazorakien ilmahyökkäyksestä Klaanissa, hän ei halunnut olla taistelija.

Tulen Toa mielummin paranteli tai rakeneli joitain aseita tai linnoituksia. Hän mielummin suunnitteli kaikenlaista.

Kotisaarellaan, Bloszar ei koskaan osallistunut taisteluihin. Hän aina teki aseet. Mutta menetettyään kotisaarensa, hänen oli pakko opetella. Sitten Toa Gulz -tiimi syntyi ja hänestä tuli tiimin johtaja. Miksi hänestä?

Toa-tiimin jäsenten kuoltua, Toa opetteli taistelemaan, pakosta, että selviytyisi.

Rautasiiven tapahtumien jälkeen, hän oli nyt vihdoin onnellinen. Hän sai kaikessa rauhassa rakennella kaikenlaisia asioita. Ja hän toivoi, että häntä tultaisi häiritsemään.

Hän vielä pelastaisi Tronien, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt hän ei voinut pelastaa häntä. Mutta nyt, Toa voisi rakentaa vempaimia, joilla pystyisi siihen.

[spoil]Tämä oli aluksi toisenlainen viesti, mutta sitten paikalle saapui Sensei Joy, ja pyysi muokkaamaan sitä erilaiseksi.[/spoil]

Tronie

Die Tärtä

Angorangerit istuivat neuvottelupöydässä Tärtäläisten johtoa vastapäätä. Pöytä oli kannettu ruumasta kannelle, jossa kylmä tuuli ujelsi. Anonymmeli ei näyttänyt yhtä hermostuneelta kuin Un-Tak, jonka silmissä vilisivät kauhukuvat edellisen perämiehen kohtalosta. Myös Grijboot sekä Laagras olivat vaivautuneet tulemaan esille samaan aikaan.

Vaatimukset olivat kovat. Tärtäläisten tulisi luovuttaa panttivangit, puolet miehistöstä ja taistella Bio-Klaanin rinnalla tulevissa taisteluissa. Onu-Turaga puri hammasta. Hän ei haluaisi suostua ehtoihin, mutta laiva oli hänelle tärkeämpi kuin miehistö. Hän oli nähnyt Angojen tuhovoiman, hän ei haluaisi uudestaan.

Pöytää ympäröi sankka joukkio Matoraneja, jotka jännittyneinä odottivat tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Useat olivat ajatelleet vetäistä pistoolin ja ampua jonkun kirjavasta joukosta. He eivät kuitenkaan.

Lopulta Kapteeni huokaisi syvään. Hän katsoi Angorangereita hetken ja teki hitaan, mutta selvän nyökkäyksen ja hypähti ylös tönäisten tuolinsa kumoon.
"Jokainen riviin!" Hän huusi käskevästi ja teki teatraalisen osoituksen miehistöänsä kohti. Anonymmeli katseli, kuinka järkyttyneiltä näyttävät Matoranit asettuivat tasaiseen riviin. Hän mulkaisi kohti Un-Takia, joka tärisi.
"Perämies, sinä myös."
Le-Matoranin sydän jätti useamman lyönnin välistä. Hän nousi hitaasti tuoliltaan ja haparoi kohti riviä.
"Un-Tak, kuinka monta jäsentä osallistui kapinaan?" huudahti Anonymmeli hänelle samalla. Tästä Le-Matoran säikähti niin, että kompastui. Hän kuitenkin nousi nopeasti ylös.
"Neljännes miehistöstä, Kapteeni" hän vastasi.
"Siispä pyydä joka neljäs astumaan eteen."
"K- käs-kystä..."

Näin monet toisilleen tutut joutuivat erkanemaan. Auttamaan sodassa kansaa, jota vastaan olivat itsekin taistelleen. Väkeä alettiin sulloa pelastusveneisiin tunteitta. Vaikka monet olisivat muutenkin halunneet erota Tärtäläisistä, eivät he olisi halunneet erota ystävistään.

Jäljelle jääneet piraatit katselivat autiolta vaikuttava laivaa, missä ennen kuului lasien kilinä ja nauru. Ei enää.

Vihreä Angorangeri oli viimeisenä Die Tärtällä. Hän tepasteli kohti maßentuneen näköistä Kapteenia, joka keskusteli Grijbootin kanssa. Vihreä yskäisi saadakseen huomiota.
"Me haluaisimme myös puolet Toista mukaan." Hän sanoi.
Onu-Turaga oli pysyi hetken hiljaa, kunnes sanoi: "Vankiselleillä pitäisi olla yksi Jään Toa ja..."Anonymmeli otti ohitsensa kirmaavaa kirveen kanssa heiluvasta Kasvillisuuden Matoranista kiinni ja käski: "Sinä tunnet Aloemin. Jos hän ei avaa ovea, murra se, tai muuten sinä joudut hänen sijastaan varmaan kuolemaan noiden sodassa!"


Meri

Pitkä, musta ankeriasmainen Rahi, Negatronie havahtui loiskeeseen pinnalla. Taas veneitä, joiden pahaa aavistamattomat matkustajat voisi hyödyntää energiana. Se alkoi uida nopeasti kohti veneitä.

[+] Spoiler

Des Essess, joka on Essessers:eiden käytössä :3


Brittinimet huomasittekin jo ylempänä käytössä.

BD

Xian salainen laboratorio maan alla

Joukko nynrah-haamuja hääräsi kapselin äärellä, laskeskellen, tehden muistiinpanoja samaan aikaan kun jotkut toiset taas säätivät jotain ihan omaansa. Matoran joukko oli häärännyt jonkun tärkeän asian kimpussa, ehkä jo useamman vuoden.

Kalenteriin merkitty päivämäärä näytti oli tänään. He olivat siis tekemässä jonkinlaista historiaa. Matoran käveli laboratorion kolisevilla lattioilla ja katsoi mittaria, joka oli lähes täysi.
"Siirtäkää", hän sanoi ja hänen käskystään toinen haamu käänsi vipua ja kapseli liikkui kohti aukkoa, jonka toisella puolella oli teräksellä päällystetty huone. Kun kapseli oli ovessa kiinni, haamu joukkio painoi naamansa lasiin josta näki huoneeseen.

Pimeys. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes ajatusta. Ei edes kuolemaa. Kunnes sitten tyhjyydestä ilmestyi numeroita, kaavoja. Ääniä, kirjaimia. Ja lopulta ne muodostivat kuvan. Kapselin ovi aukesi ja valkoinen olento rojahti sieltä ulos. haamut näyttivät huolestuneilta. Sitten valkoinen olento käänsi hiljaa päätään, katsoi ympäristöään ja sitten tunnusteli käsillään kylmää teräslattiaa. Olento yritti nousta pystyyn. Se onnistui siinä yllättävän nopeasti, mutta kaatui samantien. Lasin takana kuului epämääräistä mölinää jota olento ei paksun lasin takia kuullut kunnolla. Olento painoi käsillään tukevasti maata ja työnsi itsensä ylös. Sitten se seisoi hetken paikallaan. Ja sitten sen sisällä tuntui epämukava räsähdys ja se tuli ulos äänenä: "Hyvää päivää", se oli hieman konemainen, hieman pakotettu, hento naisääni. se käänsi katseensa kohti lasia, katsoi sitten huonetta ja näki sen seinässä napin. käveli varovaisesti sitä kohti ja painoi sitä. Seinä aukesi ja sen takaa paljastui-"Typerä esterata", oli olennon ensimmäinen oma ajatus.
Se hyppäsi muutaman tasanteen päälle ja näki sitten toisen napin, painoi sitä ja ovi aukesi käytävään. se johti huoneeseen joka oli ollut lasin toisella puolella, haamujen luo. Haamuista selkeästi vanhin tuli kohti robottia, kätteli sitä. ja robotti kätteli häntä takaisin. Sitten haamu kysyi. "Kultaseni, rakastatko minua?". Robotti pimahti hiljaiseksi.

"Hei, pomo, tuli nälkä menen hakemaan syötävää", yksi haamu sanoi ja katosi ylös vieviin rappusiin. Robotin kanssa tuttavuutta tehnyt jatkoi:"Et... muista minua... mutta sehän tarkoittaa, että epäonnistuimme... voih... Ilmeisesti tunteita ei voi siirtää. Mutta muistatko sinä edes kuka olen?", Robotti sanoi melkein heti kysymyksen tultua matoranin nimen: "Delak" "Jos sinä muistat vain sinulle annetut tiedot ja et silti muista rakastavasi minua niin... Kytkekää se takaisin. Robotti laitettiin takaisin kapsellin ja sen ovi suljettiin.

Rappusista mistä nynrah haamu oli mennyt alkoi kuulua kamalaa rytinää. Ja Vortixx astui laboratorioon. "Te teette, täällä tutkimuksia ilman mitään oikeuksia. Minkä hirvityksenkin olette luoneet. Joudutte vuorelle joka iikka", jylhä naisääni sanoi Vortixin suusta. Nynrah riensi rappusista alas vortixin vierelle ja kysyi: "Palkkani?", liskonainen pudotti matoranin kouraan pari säkkiä. "Onneksi, ette ole saaneet sitä vielä käyntiin, se on siis mahdollista pysäyttää vielä". Delak oli mennyt kapselin eteen ja oli käynnistämisillään koneita, kun Vortixx laukaisi zamoraseellaan kapselin virransyötön pimeäksi.

"Sinä, julma, sydämetön-", Delak haukkoi henkeään hän oli saanut zamorin vatsaansa ja kaatui maahan ja kuoli lähes heti. Vortixx tuhosi laitteoistot ja kapselin suljin räsähti auki jolloin robotin ruho kaatui Delakin ruumiin päälle. "Ja nyt suljen tämän paikan", Vortixx sanoi ja oltuaan huonessta ulkona räsähdytti akton rappusten tukkeeksi. Oli hetken hiljaista kuin haudassa, sitten robotin silmät avautuivat.

Xian "salainen" laboratorio maan alla

Robotti nousi pystyyn ja alkoi tutkia hajotettua paikkaa, se tiesi, että sen näköisenä mitä se nyt oli se tapettaisiin altaikayksikön.
Naulakosta löytyi pitkiä mustia haamujen takkeja jotka se askarteli itselleen mustaksi kaavuksi ja piilotti näin konemaisuutensa. Sitten se löysi tiensä laboratorion komeroon, josta sen onnistui kaivaa esille zamor pistooli ja sen ammuksia.
Robotti rikkoi kapselista pohjan irti ja meni tutkimaan takaisin teräksellä päällystettyä huoneistoa, sen onnistui huomata salaluukku, nyt kun hän oli järjissään ja sähkölukitus oli hajalla hän saattoi mennä tunneliin jossa oli tikkaat ylöspäin. Robotti kiipesi tikkaita samalla miettien ja kasaten ajatuksia... ja tunteita. Kun hän saavutti katon hän tajusi olevansa tornin katolla joka oli enemmän kuin kymmnen metriä korkealla Xian maaperästä, omasta kestävyydestään hän ei ollut tietoinen, mutta suihkumoottorit jotka hänen jalkoihinsa oli asennettu mahdollistivat leijumisen turvallisesti maahan.
Vortixxit ja haamut katsoivat vähän kummastuneina mustaan pukeutunutta olentoa, mutta toisaalta, olivathan he oudompiakin hiippareita nähneet ja kuulleet... muunmuassa muutaman klaanilaisen takia.
Se tieto mitä hänen päähnsä oli syötetty kertoi sen, että Xia oli inhottava paikka ja parempiakin taatusti olisi. Robotti kääntyi katsahtamaan kohti paikallista kuppilaa. Kunnes huomasi sieltä lentävät kolme haamua.
"Ja takaisin ei ole tulemista!", kuului ovelta Vortixxin suusta jä tämä paiskasi ovenn kiinni. Robotti katseli hetken kolmea maassa rämpivää kaverusta ja päätti mennä tekemään tuttavuutta... "Hei... te.", se sanoi. Yksisilmäinen, yksi jalkainen ja kädetön haamu katsoivat ääneen suuntaan, ja hämmästyivät nähdessään mustaankaapuun pukeutuneen toan korkuisen olennon ja sanoivat yhteen ääneen: "Ja sinun äänesikö reistailee?", kolmikko sanoi ilkikurisesti. Robotti vastasi ehkä valheellisesti, mutta parhaiten näkemäkseen hän vastasi: "kyllä, ikäviä tapahtui ja menetin puhekykyni". Kolmikon ainut kauneutta edes jollakin lailla edustava kädetön matoran huuteli kumppaneilleen: "Meidän pitää nyt mennä täältä, ennen kuin tuo kuppilan omistaja vie meiltä hengen", kaksi kuvottavan likaista matorania nyökkäilivät kolmannelle. "Me häivymme täältä nyt, jätin sinne mäelle lentoaluksen jolla pääsemme pois täältä kohti parempaa elämää. Kohti tätä!", Matoran kaivoi taskustaan nuhjuisen paperilapun. Siinä oli pieni ilmoitus Bio-Klaanista. "Täällä kuulemani mukaan hyväksytään kaiken maailman kummajaiset ja annetaan proteesit hätää kärsiville-", toinen matoran keskeytti: "Niinköhän vaan!"
"Saa sitä ainakin yrittää." Robotti katseli tuohtuneita matoraneja ja kysäisi: "Kuulkaas... minä olen aika haka tekniikan saralla ja te taas näytätte siltä kuin, ette osaisi säilykepurkkia avata..."
"...osuit arkaan paikkaan. Me murhasimme yhden typeryksen saadaksemme tuon käsiimme"
"Oliko tuota hyvä kertoa, nyt se on ainakin pakko melkein ottaa se mukaan tai se ilmoittaa vielä isoon ääneen ja päädymme vuorelle"
"Okei, tule nyt sitten... kumma hiippari"
Neljän olennon sekalainen seurue saapui kohti alusta joka näytti siltä kuin se olisi kärsinyt vielä sodan jälkeenkin.
"Varastitteko tuon museosta?", robotti kysyi. "Emme, tuolta. No emme viitsi nyt kertoa, ettei kukaan kuule".
Lentohärveli lähti matkaan kohti merta, kohti klaania. Robotti piti lupauksensa ja yritti pitää alusta lentokelpoisena vaikka joutuikin tuhoamaan kuskilta penkin saadakseen tarvikkeita. "Maata ohoi!", yksi haamuista huudahti. "Pönttö, tuo on vain saari, jos voisin niin tönäisisin sinua!", kädetön matoran murahti. Ja hänen vieressään oleva naismatoran sanoi: "MIehet, niin omalaatuisia, vai mitä?", robotti vastasi vaivautuneesti. "Niin... no. Jotkut.." ja jatkoi aluksen koneiston tutkimista.
Lennettin yö jos toinenkin.
Saaria meni, muutama nauru ohikiitävistä aluksista pääsi ja sitten taas yksi päivä.
Sitten polttoaine näytti loppuvan. Kuski katsoi mittaria ja huudahti: "Voi Karzahni! Enään yksi päivä olisi ollut jäljellä ja sitten olisimme olleet perillä. Nyt me sitten kohta lillumme tuolla kalojen joukossa. "Tämähän toimii sähköllä?", robotti kysäisi. "Polttoaineella joka sitten muuttuu sähköiseksi enrgiaksi joka pitää tämän liikkeessä", Matoran tuhahti.
"Minulla on vähän lisävirtaa", robotti sanoi ja työnsi kätensä koneistoon, aluksen energiamittari täyttyi ainakin tarpeeksi. "...jaa sähkön toa vai?".
"Jep."
Museorakkineen matkustajat saattoivat huokaista helpotuksesta ja juoda itsensä kännisiksi.
"Humalassa ajaminen, ei sitten koskaan ole järkevä idea.."
"Alus lähti ampaisemaan maata kohti ja se tärisi voimakkaasti. "Saamarin tunari, minä tulen ohjaamaan!", robotti huusi ja työnsi humaltuneen haamun aluksen takaosaan. ja tämän pää kolahti äänekkäästi seinään.
"Miehet, hik. Niin tuollaisia tunreita...", sitten yksikätinen matoran sammui viereiselle penkille. Sitten klaanin saari häämötti jo, siinä oli jotain lumoavaa, robotti ei tiennyt miksi. Sitten energiamittari iski tyhjää ja koko rakkine sammuneine matoraneieen ja robotti kuskinaan syöskyivät kohti maata.
'Sinä, et voi tehdä tätä minulle, sinun täytyy löytää parannuskeino, koskaan ei ole liian myöhäistä!', matoran huusi sängyssä vakavan sairauden lamauttamana, 'kulta, on keino. Teknologia, se herättää sinut henkiin. Vaikka siinä menisi ikuisuus teen sen', sanoi toisen matoranin ääni. 'Mutta ei se ole minä. Ei se ole minä. Sinä et tajua mitä olet tekemässä!', sitten matoran lähestyi häntä jonkun laitteen kanssa ja kaikki pimeni.
Räsähdys puuhun oli tappanut jokaisen matkustajan, paitsi robotin, alus oli tuusanuuskana, mutta ei robottikaan ihan vahingoitta ollut kärsinyt, ainakin hänen kaapuunsa oli roiskunut humaltuneiden matoranien verta. ja hänen raajansa olivat kärsineet. Karttaa ei ollut. Mutta se, että takana siinsi meri auttoi kertomaan sen, että eteenpäin olisi mentävä.

Mr.Killjoy

[+] Spoiler

Hyvät naiset ja herrat, Tilkkutäkki Mark kaksi on todellisuutta. Allekirjoittaneen lisäksi tämän vääntämisessä on ollut mukana Summerganon, joka kirjoitti tähän parikin pätkää ja ennen kaikkia taustoitti hommaa todella hyvin, joten iso iso kiitos sinne. Lisäksi menossa mukana Manfred, joka käytännössä suunnitteli ja puoliksi toteutti yhden ison pätkän tästä.