Klaanin pääkatu, merirosvokapakka

Punamaskinen kädetön Matoran, jolla oli puujalka avasi kapakan oven.

"Yarr. Onko Jardirt täällä?", Notfun kysyi.

"Yarr.. Dirt..?", Kapakoitsija ihmetteli.

"Yarr. Dirt.", Notfun vastasi.

"Yarr. Tuolla nurkassa. Enemmän humalassa kuin sinä", Kapakoitsija kertoi.

Piraatti nilkutti puujalallaan ärtyneenä kohti nurkkapöytää. Kun hän oli pöydässä, hän löi Jardirtia rommipullolla päähän. Erittäin kovaa.

"AAAAAAHHH, Mitä sinä teet, se en ollut minä!", Jardirt kiljui.

"Missä minun jalkani, miehistöni, ja laivani?", Notfun ärjyi.

"En tiedä. Joku vei sen. Heräsin tästä kapakasta. Äsken. Olen umpihumalassa. En ollut kun nukahdin. Siitä jo kauan", Jardirt selitteli.

"Vai niin.. Me hankimme uuden miehistön. Nyt", Notfun sanoi.

"YARRR, Kaikki kanssaelijäni, kapteeni Notfun etsii miehistöä! Ilmoittautua voitte auringonnousuun mennessä tämän kapakan yläkerrassa", Notfun huudahti, maksoi kapakoitsijalle, ja käveli yläkertaan.

Tie Klaanin linnoituksesta pohjoiseen.



Matoran käveli hitain, laahustavin askelin soratietä pitkin. Hän oli allapäin sekä samalla suuttunut.
”Minä kyllä pystyn siihen... On pakko... Pakko todistaa, että kykenen...” Matoran puhui puille ja tähdille. Puro solisi kauniisti tienvieressä, mutta yläjuoksuun se muutuisi pian koskeksi. Sen saattoi jo kuulla. Aina vain askel askeleelta hän lähestyi koskenkuohuntaa kunnes eteen akukesi risteys.

Risteyksestä käännyttyään metsä alkoi olla jo niin tiheä ettei kuu paistanut enään oksien läpi. Matoranin oli pakko kaivaa repustaan valokivi. Se oli aika pieni, mutta sen valo riitti näyttämään tien. Matoran tärisi hieman
”Pystyn siihen... Pystyn menemään sinne... Pystyn todistamaan ettei se kummittele! Samalla voin hakea sen kirjan!” Hän suggestoi itsensä päätäväiseen tilaan, mutta oli silti todella peloissaan. Matoran otti pitkiä harppauksia kohti soratien toisessapäässä, metsän keskellä olevaa taloa. Talossa paloi valot ja piipusta nousi savu.
Tämä sai Matoranin rauhoittumaan hieman.

******



Talon ruskea, puinen ovi oli kullattu ja siinä luki Korpin Kievari.
Matoran veti syvään henkeä ja kolkutti oveen. Yllätyksekseen ovi avautui pelkän koputuksen voimasta. Hän astui sisälle hiljattain korjatun näköiselle laudoitukselle. Juuri silloin hänen takaansa ulvahti tuuli joka sammutti kaikki kievarin valot. ” Sesesses-SE oli vain ilmavirta... Ehehei tääällä kummittele.” Matoran kuiskutteli itselleen hiipiessään kievariin sisälle.

Hän piteli valokiveään todella tiukasti käsissään. Jokainen askel tuntui ikuisuudelta hänen edetessään kohti keittiötä. Päästyään määränpäähänsä hän huomasi portaat. Portaiden alapäässä hohkasi jotain. Sininen hehku houkutteli Matorania ja tämä lähti hiipien kohti portaita loppupelissä päätyen niiden alapäähän.

Kellarissa oli pölyistä, tunkkaista, Mutta onneksi valoisaa. Sininen valo loisti huoneen nurkasta.
Matoran käveli hohtoa kohti. Vasta päästyään lähelle valonlähdettä hän tunnisti sen.
Hohde lähti paksusta kirjasta. Se oli koristeltu metallein ja sen kannessa oli jonkin sortin riimu. Tätä Matoran ei osannut tulkita itse, mutta oli varma siitä, että se kertoi jotain kirjan sisällöstä.
”Aukeisit nyt...” hän tuhisi kirjalle yrittäessään tuskaisesti avata sitä tuloksetta.

Pieni luoto
Ilmaraptori 1



Toinen auringoista oli nousemassa. Sen punertava valo paistoi horisontista ja alkoi jo häikäistä pienellä luodolla lojuvan ilma-aluksen matkustajia. Viidessä hahmossa oli havaittavissa pientä väsymystä minimaalisten yöunien takia.
Metalli kalahteli ja hiki virtasi, kun onu-matoran Ontor ja tämän toveri Ternok paiskoivat pienillä lapioilla innokkaasti hiiliä tuliseen pätsiin. Kohta tulikuuma höyry suihkusi, kun rautaisen konelinnun moottori kehräsi Muakan lailla.
Keetongu makasi ilma-aluksen valtavan siiven päällä tehden viimeisiä varmistuksia. Keetongu nyppäsi muutaman naulan hampaidensa väleistä ja nuiji ne kiinni siipeen. Kuka tahansa muu olisi saattanut tarvita vasaraa.
Guardian käveleskeli luotoa pitkin käsissään koko joukko aluksen hansikaslokerosta kaiveltuja karttoja. Sininen skakdi tiiraili taivaan tähtien kosmista tuiketta ja auringon noususuuntaa. Sitten hän teki muutamia merkintöjä karttoihin sulkakynällä. Arvio luodon sijainnista alkoi tarkentua.
Makuta Nui puolestaan istuskeli kivellä ja keskittyi tuijottelemaan horisonttiin. Kun kiveä, sen päällä istuvaa makutaa ja hyvin tyyntä mertä katseli, olisi voinut luulla ajan pysähtyneen täysin. Kukaan ei tiennyt, mitä makutan mielessä liikkui. Olennon puhtaan punahehkuisten silmien hohdossa oli pieni hippunen ikiaikaista viisautta ja hetkellisiä välähdyksiä mielestä, joka oli maksanut järkensä vain nähdäkseen totuuden.

Monen tarkistuksen jälkeen alus alkoi näyttää jo lähtövalmiilta. Tulikuumana hehkuva moottori lämmitti aluksensisäistä ilmaa. Höyry suihkusi aluksen takaosasta kuin kuumasta lähteestä. Sähköjärjestelmät napsahtivat varoittamatta päälle ja tuulilasinpyyhkijät näyttivät ilman erillistä komentoa, mihin pystyivät.
Aluksen kaikkien sisäänkäyntien sulkeuduttua viisihenkinen miehistö asettui paikoilleen lentoonlähtöä varten. Makuta Nui rojahti tuolille silmissään iloa. Vaikka istuin ei ollut varsinaisesti mukava, se ainakin peittosi juomatelineen.

Lopulta Keetongu asettui aluksen ohjaamoon valtavalle tuolilleen. Keltainen jättiläinen henkäisi syvään tyytyväisenä ja puristi siirtolohkaremaisen kouransa suuren vivun ympärille.
Nopea ja väkevä riuhtaisu laukaisi Ilmaraptori 1:n peräosasta valtavan höyrypilven, joka peitti kokonaan pienen luodon alleen ja pelotteli sillä asustavat merilinnut kirkuen lentoon.
Valtavan lähtölaukauksen räjähdettyä ilmoille Ilmaraptorin pohja halkoi hopeisen meren pintaa kymmenien sekuntien ajan. Sitten se nousi.

Valtava alus nousi kymmeniä metrejä sekunneissa. Se lähestyi taivaan ja ulkoavaruuden rajaa hitaasti mutta varmasti elegantissa kaaressa. Aluksen takaa pohjoisesta nouseva ja meren ja taivaanrannan oranssiksi värjäävä aurinko alkoi myös tavoittelemaan taivaita. Käytännössä pilvetön oranssi taivas oli aivan omanlaisensa näky.
Kestäisi vielä kaksi tuntia ennen kuin toinenkin aurinko nousisi horisontista.

"Hyvät matkustajat", Keetongu sanoi veikeästi aluksen nousun tasoituttua. "Voitte irroittaa turvavyönne."
Guardian hymähti. "Hei, pirun hyvää jälkeä tunnissa", sininen skakdi sanoi siirtäen katsettaan aluksen nurkasta toiseen. "En olisi välttämättä uskonut tämän edes lentävän enää."
"Pikku kaverit tekivät parhaansa", Keetongu sanoi näyttäen vasemman kätensä peukulla taaksepäin. Guardian ja Makuta Nui kääntyivät ja näkivät, kuinka Ternok ja Ontor kuorsasivat äänekkäästi penkeillään. Ternokin pään alle tyynyksi kelpasi näemmä jopa Ontorin jalka, kun Ontor taas roikkui paljon isommalle olennolle tarkoitetun istuimen käsinojalla. Ainoa, mikä esti häntä rojahtamasta alas tuolilta oli Ternokin painavan pään tuoma tasapaino. Ontor nukkui kuorsaten suu auki, kun Ternokin hengitys taas rahisi flunssaisesti. Näyssä oli jotain huvittavaa.

"Kääpiöt saavat nukkua aivan rauhassa", Keetongu sanoi hymyillen, "ei matkaa taida enää kauan ollakaan."
"Ei arvioideni mukaan", Guardian sanoi sormi kartalla. "Koska auringot nousivat tulosuunnasta, kuljemme etelään. Arvioisin, että olemme Steltin lähellä."

"Pysyttäisinkö kaukana sen ilmatilasta?" Makuta Nui sanoi vainoharhaisesti. "Minulla on siellä... vanhoja ystäviä."
"Ystäviä kuten se makuta torakkapesissä?" Keetongu kysyi varoen.

"Ei, ei ollenkaan samanlaisia", Manu sanoi nojaten syvälle tuoliinsa ja ristien sormensa. "Nämä tyypit minä vain murhaisin."
Guardian päätti jättää kysymättä, mitä Manu halusi Abzumolle tehdä.

Keetongu hymyili ja kiihdytti alusta. Ilmaraptori halkoi taivasta niin sutjakasti ja tasaisesti, että oli entistä vaikempaa uskoa, että se oli kone. Höyrymoottorin voimakasta ääntä lukuunottamatta alus tuntui valtavalta linnulta.
Guardian nojasi aluksen seinään ja katsoi ulos ikkunasta. Aallot liikehtivät rauhallisesti ja linnut lensivät matalalla. Aamu oli kaunis, mutta se ei poistanut pientä epävarmuuden tunnetta, joka vaivasi koko kolmikkoa. Se oli epävarmuutta siitä, että tilanne ei olisikaan täysin hallinnassa. Se oli tietämättömyyttä siitä, mitä Klaanille olisi voinut tapahtua niinä kahtena viikkona, jotka tämä matka oli kokonaisuudessaan vienyt.

Ternok ja Ontor nukkuivat autuaan tietämättöminä.
Hyvä, että toiset osaavat rentoutua, Guardian ajatteli.

[spoiler=Alkusanat.]Riemuitkaamme Riemusta, hän kirjoitti tästä muutaman pitkän ja työteliään kohdan ja löysi mahtavan musiikin. Eli iso kiitos.[/spoiler]

BKS Hildemar

Nazorak 5505 oli arvostettu tovereidensa joukossa. Hän oli hyvä ampumaan ja hallitsi erityisesti tankkien korjaamisen, mutta ennen kaikkea 5505 oli tehokas ottamaan tilanteen haltuunsa ja pitämään päänsä kylmänä. Siksipä hän oli nytkin saanut tehtäväkseen hoitaa laivan varmistamisen johtamisen. Tiedusteluosasto ei tiennyt, kuinka monta klaanilaista oli ollut Hildemarin kyydissä laivan lähtiessä matkaan, joten oli tärkeää lähettää joukko asiansa osaavia Nazorakeja puhdistamaan paikat yllätysten varalta.

Ja juuri kun 5505 oli katoamassa kannen alle raskain liekinheittimin varustetun ryhmänsä kanssa, hän kuuli kolahduksen. Hän katseli kannella ympärilleen, mutta se näytti tyhjältä.
”Hmmm.”

***

Hain katse oli melkoisen murhaavanlainen, kun hän katseli ruipeloa Nazorakia, joka kulki hänen vierellään Hain katananoloista miekkaa ylimielisesti heilutellen. Aivan kuin ei olisi riittävästi, että Hailta oli viety säilä pois, hänet oli myös kytketty jonkinlaiseen masiinaan, joka imi hänen kehostaan elementaalivoimat.

Kehostani, Hai tuumi. Hän kuitenkin tunsi voiman virtaavan jossain muualla. Kanohi Haios.

Hai osasi kuitenkin hillitä tunteensa, eikä päästänyt virnettä kasvoilleen.

***

Matoro.

Mustahaarniskainen jään Toa kohotti katseensa hämmentyneenä ja pysähtyi paikalleen. Aivan kuin hän olisi kuullut oman nimensä. Matoron takana kulkeva, pistinkärkisellä Zamorilla aseistautunut torakka ei kuitenkaan arvostanut yllättävää seisahdusta, vaan tökkäisi klaanilaista selkään.
”Liikettä!”

Matoron vastaus oli pahan silmän jakaminen mitä vihaisimman mulkaisun muodossa. Tilanne oli näin klaanilaisittain katsottuna kieltämättä ikävänlainen. Hän, Killjoy, Summerganon, Hai, Bloszar, Ruki, Sadje, Hildemarin Matoralaiset ja jopa Tronie olivat useiden piippujen tähtäimessä, ja heitä marssitettiin metallista siltaa pitkin SS Rautasiivelle. Erityisesti Killjoylla näytti olevan vaikeaa, johdot hänen selässään ilmeisesti söivät haarniskasta energiaa, ja ilmeinen taistelukunnon heikentäminen johti myös sangen vaikean näköiseen kävelemiseen.

Matoro.

Nyt hän oli aivan varma, että oli kuullut jotain, mutta oppi kerrasta olemaan pysähtymättä. Hän myöskin ymmärsi, mistä äänet olivat tulleet. Vaikka Nazorakein järjestelmä esti heitä käyttämästä elementaalivoimiaan, Kanohi Cencord oli yhä toiminnassa.

Matoro.

Hai? Matoro vastasi mielensä sisällä, ja vilkuili ympärilleen. Torakat eivät huomanneet mitään, mutta Hai katsoi häneen.

Minäpä minä. Huomaatko, nämä ääliöt eivät saaneet naamioita pois toiminnasta.

Huomaan, jo tästä keskustelustakin. Sitten Matoro ymmärsi. Sinun naamiovoimasi, sehän on...

Nimenomaan. Nyt vain odotamme sopivaa hetkeä.

Mieltenvälinen keskustelu kuitenkin keskesi, kun klaanilaiset pääsivät Rautasiipeen. Sotalaivan kyljestä kurottautunut silta johti heidät suurehkoon halliin. Katossa oli tylsännäköisiä loisteputkia, ja se oli kaikin puolin harmaa ja koruton. Kymmenistä, ellei peräti sadoista torakoista koostuva vastaanottokomitea oli kuitenkin huomattavasti prampeampi. Ja tähtäsivät aseillaan klaanilaisia. Hallissa oli jopa muutama torakkain pahamaineinen merikelpoinen tankki.

Laivaston Nazorakit tunnisti helposti muista torakoista. Niiden vaatetus oli aivan erilainen, ja ennen kaikkea tekstiiliä oli huomattavasti enemmän. Lisäksi erilaisia mitaleita ja arvomerkkejä oli keskivertotorakkaan nähden enemmän, laivaston perinteisiin kuului kokemuksensa esitteleminen ja tärkeältä näyttäminen aivan eri tavalla kuin muuhun yhteiskuntaan.
”Jo on. Nämä ovat asuneet niin kauan poissa maan alta, että ne ovat kehittäneet itselleen tyylitajun.”
”Vaiti!” kuului kylmä mutta hienostunut ääni halliin ahtautuneen torakka-armeijan takaa. Metallisella korokkeella, paksun panssarilasin takaa seisoi ryhdikkäänä, siniseen viittaan verhoutuneena Amiraali 002. ”Ja voitte lakata haaveilemasta vastarinnan alkamisesta. Päänuppinne ovat yhteensä yli kahdensadan aseen tähtäimissä, ja minua inhottaa ajatus niiden rei'ittämisestä niin... Roiskuvalla tavalla.”

Torakkajohtaja piti pienen tauon, ja katsahti ulos hallin ikkunasta. ”Sitä paitsi, en minä teitä kaikkia edes tahdo hengiltä.”

****

5505 lähestyi laivan kannen takaosaan kiinnitettyä ilmatorjuntatykkiä. Hitaasti, askel askeleelta ja kiväärillä osoitellen hän sitä lähestyi. Ja kaiken aikaa 5505 kuulosteli parhaansa mukaan, josko pienen pieni kolahdus oli tosiaan lähtenyt tykistä.

Kun hän sitten saapui suuren tykin tykö, hän käänsi piipun itseään kohden. Harmaa tulen toa virnuili hänelle. Troopperilla oli hauskaa.
”Mit-”
”Terve.”

***

FLOOOOAASSHMMMWHAAMMIE!

Sopiva hetki?

Poikkeuksellisen.

Valtavaa merialuetta koskeva tärähdys sai suurimman osan hyönteisjaloilla kävelevistä torakoista horjahtamaan. Vain hetkeksi aseet laskeutuivat. Se hetki oli Klaanilaisille tarpeeksi. Hai toimi salamannopeasti ja tämän käsistä ruiskusi paineella suihku vettä suoraan elementtivoimia hallinneeseen koneeseen. Toa virnisti täysosumastaan ja yhdellä kädenheilautuksella vesi jäätyi koneiston sisään. Naamiovoimiaan kiitäen Hai katsoi, kun laite meni oikosulkuun ja se savuten hajosi jäänsekaiseen kasaan.

Killjoyn haarniska päästi oudon kumahtavan äänen. Samanlaisen, kuin sammutettu generaattori saadessaan uutta virtaa. Metsästäjä huokaisi helpotuksesta, repäisi johdot irti selästään ja ensi töikseen nappasi käsiinsä pukunsa sisään piilotetut miekkojen kahvat. Joyn huudahdus tavoitti kohteensa ja Matoron ja Summerganonin kädet nappasivat kahvat ilmasta. Ionikatanoiden terät hulmahtivat päälle kaksikon alkaessa avustaa muita, heidän omia aseitaan kantavien Nazorakien metsästyksessä.

Klaanilaisten vierellä kulkeneet Nazorakit kaatuivat nopeasti Matoron ja Summerganonin iskuihin, mutta hallin sadat yksilöt alkoivat toeta tärähdyksestä. Klaanilaisten väliin hajautuneet Hildemarin miehistön jäsenet huomasivat ongelman ensimmäisenä. Nyt oli kiire. Tällä aikaa Bloszard oli saanut aseensa käsiinsä, suojaten nyt urheasti vielä asettaan etsivää Haita. Ruki yritti vetää Sadjea mukanaan, pitäen itsensä tiiviisti muun joukon mukana.
Klaanilaisten uusi taistelutarmo tyrehtyi kuitenkin pian, satojen aseiden kalinan kaikuessa vain miltei kaaokseen puhjenneessa hallissa.

Klaanilaisilla oli aseet, mutta lukemattomien piippujen tähdätessä heitä, joukkio lamaantui yhteen tiiviiseen ryppääseen. Klaanilaiset eivät ehtineet pakenemaan käytäviin ajoissa ja nyt Amiraali taputti panssarilasinsa takaa hymyillen. ”Mitä minä juuri sanoin... Klaanilaiset, aina niin uhmakkaita ja itsevarmoja. 200 asetta minä sanoin. 200.

Punainen käsi tarttui joukon etummaiseksi päätyneen Matoron olkapäähän ja siirsi tätä hieman, päästääkseen Metsästäjän kävelemään tämän ohitse. Killjoy astui koko joukkion eteen salin suulle. Kaikki torakat tähtäsivät nyt häntä. Amiraali myhäili tyytyväisenä. ”Kas, onko meillä ensimmäinen luovuttaja.”

Killjoy hekotti konemaista nauruaan. ”Katsos Amiraali. Me olemme laivassa. Laivassa, jonka sisällä on iso halli. Me olemme sen hallin ja käytäviin johtavan oviaukon rajalla. Seuraa arvoitus: Minkä virheen sinä teet?”

Nazorakien ilme ei värähtänyt, vaan koko halli jatkoi edelleen Killjoyn tähtäämistä. Amiraali kurtisti kulmiaan, mutta Joy ei antanut tälle aikaa vastata. ”Minäpä kerron: Ensiksi sinä et huomannut, kun puoli porukkaa käytti hyvän tovin tuon pienen välikaton jäädyttämiseen.”

Hai, Matoro ja Summerganon virnuilivat. Nazorakien aseet pysyivät tanassa, mutta monen pää harhaili pieneen osaan kattoa, joka tosiaan oli umpijäässä. ”Toiseksi”, Killjoy kajautti, ”Teillä on vastassa sotilas, jolla on... ohjuksia.

Killjoyn olkapäihin upotetut ohjuspatterit kohosivat sileistä hartioista ja pihahduksen saattelemana molemmat saattoivat yhdet ohjukset matkaan. Pirstaloiva räjähdys kajahti halliin, peittäen raivosta huutavien Nazorakien karjunnan ja Zamor-kiväärien tulituksen.

Koko klaanilaisjoukkio juoksi, juoksi kohti käytäviä katon romahtaessa suoraan käytävän ja hallin väliin, juoksi kauemmas vihamielisesti laulavien aseiden piipuista. Ennen kuin romahdus sinetöi Nazorakit kokonaan toiselle puolelle, osui muutama Zamor kohteisiinsa. Killjoy ja Suga oliat kuitenkin kumpikin kyllin väkeviä kestämään osumansa, ja klaanilaiset juoksivat kaaoksen saattelemana kohti laivan sisäosia. Kapeassa käytävässä akvaario kainalossaan juokseva Bloszard jäi jälkeen. Hai ja Ruki tajusivat tämän ja jäivät auttamaan toveriaan. Muu joukkio juoksi. Matoranien ja sotureiden muodostama hajanainen joukkio ei voinut pysähtyä. Tämä johti ongelmiin. Matoron johtama porukka jatkoi suoraan eteenpäin, samalla kun Killjoy harppoi intuitionsa mukana risteyksestä vasemmalle, kohti portaita. Hajanainen Matoran-joukko ja Sadje takanaan, Killjoy toivoi portaiden tuovan hänelle onnea.

Pakomatka vihollisen käsistä oli alkanut.

***

Troopperi mönki esiin ilmatorjuntatykistä. Hän katseli työnsä jälkiä: Lieska oli räjäyttänyt muutaman torakan liekinheittinten säiliöt, jotka olivat räjäyttäneet muutaman torakan liekinheitinten säiliöt. Hildemarin kansi oli tilanteeseen nähden hyvässä kunnossa, mitä nyt pieni reikä ja leviävät liekit hieman epäestetisöivät tilannetta. Jälkimmäisestä ongelmasta tulen Toa kuitenkin pääsi helposti eroon imemällä tulen itseensä.

Harhautus varmaan toimi, hän tuumi toivoen tovereidensa parasta. Seuraavaksi tuli itse päästä tilanteesta erossa. Hildemarille jääminen ei kävisi päinsä, koska torakoille ei saanut antaa pienintäkään syytä upottaa arvokkaassa lastissa olevaa alusta.

Siksipä klaanilainen latasi varsijousensa ja ryntäsi metallisiltaa pitkin kohti SS Rautasiipeä, tietämättä kunnolla itsekään, mihin pyrki.

***



Nazorakit latasivat aseitaan vihaisenä. Klik klik klik ja klik. Sireenit alkoivat ulvoa ja valot välkkyä. Torakkamassat heittivät viittansa selkäpuolelle, kompastuminen ei tulisi kuuloonkaan. Nazorakit menivät muodostelmiin, ja aloittivat järjestelmällisen poistumisensa salista.

SS Rautasiiven metallilattia kolahteli lukemattomien torakanjalkojen iskiessä sitä tasaissa marssitahdissa. Merkillisen näköiset meritankit lähtivät majesteetillisesti vyörymään kohti suurta tavarahissiä. Ainakaan kannella klaanilaiset eivät muodostuisi ongelmaksi.

***

Sadjen naama oli jo aivan punainen juoksemisesta. ”Hidasta… hidasta, minä en… pysy tahdissa.” Killjoy huokaisi ja pysähtyi pudistellen päätään. Klaanilainen nosti yhdellä rivakalla heilautuksella munkin selkäänsä ja jatkoi hermostunutta juoksuaan. Portaat olivat vain johtaneet ylempään, miltei identtiseen kerrokseen ja nyt Killjoy, Sadje ja neljä Hain miehistön jäsentä, yrittivät paikantaa tietä ulos täydestä vauhdistaan.

Ovi ovelta, käytävä käytävältä joukkio juoksi puhumatta sanaakaan. Joyta kalvoi käytävien tyhjyys. Minuutin kestäneen päättömän juoksentelunsa aikana he eivät olleet törmänneet ainoaankaan Nazorakiin. Käytävän päässä oli jälleen ovi ja Killjoy potkaisi sen edellisten tapaan auki. Metsästäjä jatkoi juoksuaan huomaamatta vastaantulevaa kiitävää hahmoa. Metalli kolahti ja molemmat löysivät itsensä maasta.

Hai piteli päätään ja tajusi pian, mihin oli törmännyt. Killjoy oli saanut itsensä jo ylös ja kampesi nyt tyhjästä ilmestyneen Hain puoliväkisin jalkeille. ”Missä on Ruki? Luulin, että hän jäi sinun kanssasi?” Hai pudisteli päätään: ”Alakerran hälytykset käynnistyivät pian jäätyämme teistä jälkeen. Joudimme erkaantumaan toisistamme. Hän on jossain Blozin ja Tronien kanssa.” Maassa makaava, melkein Joyn alle rusentunut Sadje kömpi pystyyn, käännellessään päätään vainoharhaisesti ympäriinsä. ”En haluaisi keskeyttää, mutta meillä taitaa olla pienoinen kiire.”
Hai nyökkäsi ja Killjoy viittoili Matoraneja jälleen seuraamaan.

Kesken viittoilunsa, Killjoy yllättäen ähkäisi ja lysähti polvilleen maahan. Joukon takaa kaikui askeleita ja matalaa hörötystä. Roteva, selkeästi muita tovereitaan rotevampi Nazorak hymyili savuava energia-ase kädessään, tämän takana noin seitsemän rivisotilaan tarkkaillessa tilannetta sivummalta.

”Iso kaveri, kaatuu noin helposti. Te klaanilaiset olette paljon heikompia kuin mitä meille on väitetty.” Rotevan, käytävän päässä seisovan Nazorakin äänestä paistoi halveksunta. Hain katse harhaili Torakan savuavasta aseesta Killjoyn selkään. Maahan lyyhistyneen Metsästäjän haarniskaan oli ilmestynyt musta läiskä, joka kärytti ilmaan ruostunutta hajua.

”Yksi, pienen pieni lamauttaja-ammus ja tämä sankari on maassa”, vilpitön nauru alkoi sekoittua Nazon puheeseen, ”ja nyt vastassa vain Toa ja muutama Matoran. Voi, jos vain olisitte pysyneet hiljaa.” Hai nosti säilänsä Killjoyn suojaksi, viittoillen Matoraneja piiloon taakseen.” He olivat jääneet kiinni vihollisen laivassa, nyt jo toista kertaa. Hai ei uskaltanut sanoa mitään. Tilanne näytti liian epätoivoiselta.

”T-tuo ei ollut energia-laukaus.” Killjoyn ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut pitkän putken päästä. Metsästäjän raajat liikkuivat kuin hidastetussa filmissä. Aivan kuin hänen puvustaan olisi tullut yllättäen valtavan painava. ”…se, se oli rajatun alueen EMP-laukaus.”

Hain kasvoille nousi virne. ”Vai niin, no tämähän meni mielenkiintoiseksi.” Toa alkoi ottaa hitaita askelia rotevaa vastustajaansa kohti. Torakan virne oli vaihtunut hämmennykseen. Tämän käden vapisivat nyt aseen ympärillä. Hai virnisti leveästi. ”Hieno bluffi, mutta sinä taidat ymmärtää, että minä olen Toa ja sinulla on minua vastaan EMP-pistooli. Iso kaveri, kaatuu näin helposti.”

Nazorak huusi kauhusta, kun tyhjästä ilmestynyt jää alkoi levitä hänen jalkojaan pitkin. Muutama sekunti ja äsken niin uhmakas Nazorak oli jäätynyt patsaaksi. Säälimättömästi tämän toverit alkoivat ampua tietään tämän Klaanilaisten eteen jääneen tukkeen lävitse. Jäätyneet raajat lohkesivat irti ja Zamor-laukaisimet rei’ittivät hitaasti Nazorakia palasiksi. Hai kumartui kaatuneen toverinsa puoleen. ”EMP:n poistuminen kestää… tarvitsen kolme minuuttia järjestelmien uudelleenkäynnistämiseen.” Hai kiroili. Kolme minuuttia ja Nazorakit pääsisivät läpi muutamassa sekunnissa. Sadje koputti Hain olkapäätä, hänellä oli idea.

***

Amiraali kiroili mielessään käyttäen kaikkia vahvimpia torakankielisiä ilmaisuja ja muutamaa skakdinkielistäkin. Ilmeisesti hän oli neuvotellut liikaa Gaggulabion kanssa.

Tilanne oli torakan laivaston johtajan silmissä katastrofi. Yksinkertainen vangitseminen oli levinnyt täysin käsistä. Ajatuksissaan Amiraali syytti kaikkia tahoja: saamattomia laivaston torakoita, Kenraalia, joka oli vaatinut SS Rautasiiven osan kalustosta poistamiseen koulutustilojen tieltä ja jopa tiedustelua liian vähästä informaatiosta BKS Hildemarin miehistöstä. Mutta kaiken tämän joukossa hän ymmärsi olla vihainen itselleenkin. Hän oli ottanut liian suuren riskin saada klaanilaiset tajuissaan vangittuna.

Nyt hän nilkutti metallisen jalkansa kanssa niin lujaa kuin pääsi kohti komentosiltaa kauniisti ja mahtipontisesti sisutettujen laivan yläosan käytävien halki. Amiraali ohitti muutamia patsaita ja tauluja, kunnes lopulta pääsi kierreportaikolle, ja alkoi vaivalloisesti kapuamaan ylös eriparisten jalkojensa kanssa.

Sitä paitsi kuka mäntti lähetti liekinheittimin varustetut sotilaat putsaamaan Hildemaria?

***

Bloszar kalaisen kantamuksensa kanssa veti paksun metallioven takanaan kiinni, juuri viime hetkellä ennen kuin Nazorakien liipasinherkkä partio sai näköyhteyttä klaanilaisiin. Huoneeseen muutamia sekunteja sitten tullut Ruki taputti Bloszaria olkapäälle.

Tulen Toa kääntyi ympäri ja katsoi Rukin osoittamaan suuntaan.
”Onko tuo...”
”...ainoa ovi. On.”

Tilanne olisi sinänsä ollut aivan hyväksyttävä, mutta valtava konehuone oli koneisa huone. Erilaiset männät ja rattaat ja merkilliset liikkuvat osat muodostivat lävitsepääsemättömän esteen. Ilmeisesti tätä kautta ei ollut tarkoitus liikkua. Massiivisen huoneen seinät olivat mustat ja kaapelirykelmien peitossa. Koko tilan keskiosa oli koneiston peitossa, jättäen sen kummallekin puolella vain muutamien neliömetrien kokoiset alueet, joissa kykeni oleilemaan tulematta jauhetuksi tohjoksi.

No, asiat voisivat olla huonomminkin, kumpikin Toa kuuli päässään yllättävän pirteään sävyyn. Kukaan meistä ei ole villiintynyt Nui-Jaga jolla on vesikauhu ja joka haisee pahalle ja täällä on ihan miellyttävän viileää.

Bloszar ja Ruki loivat toisiinsa epäuskoiset katseet. Positronie hymyili urheasti akvaariossaan.

***

Jäädytettyä käytävää pitkin kiitävä, maassa liukuva punainen Metsästäjä sai toimia kyytinä Matoraneille. Hain työntämä eriskummallinen kelkka kiisi pitkin laivaa huumaavalla vauhdilla. Killjoy ei sanonut mitään. Hänen keskittymisensä oli järjestelmiensä palauttamisissa.

Yksi miehistön jäsenistä huudahti. Porukan vasemmalla puolella oli aiempia huomattavasti isommat kaksoisovet. Hai pysäytti kelkan ja avasi ovet. Toivon pilkahdus palasi. Portaat, jotka johtivat suoraan kannelle. Matoranit tuulettivat hiljaa, Hai auttoi Killjoyn pystyyn: ”Sinun olisi parasta pystyä toimimaan. Kohta rytisee.”

***

”Missä pirussa me olemme?”

Matoro mielsi Sugan kysymyksen kovastipaljon oikeutetuksi. Kaksikko oli juossut halki sotalaivan käytäviä Onu-Matoran Lignok Sugan olkapäällä keikkuen jo eksyksiin asti, mutta tämä huone herätti heidän huomionsa. Klaanilaiset olivat jonkinsorttisen valvontahuoneen sisällä, ja suurten panssarilasien takana näkyi koulutustilalta näyttävä halli. Halli, joka oli riittävän iso sisältämään vähän suuremmankin kylän. Käytävät ja ampumaradat ja merkillinen sisämetsä muodostivat oman pienen maailmansa. Valvontahuoneen tarjoamasta ylävinkkelimäisestä perspektiivistä kolmikko näki vain muutaman Nazorakin liikuskelevan tilassa.
”Olenko se vain minä...” Matoro aloitti epäröiden ”...vai ovatko nuo isompia kuin torakat yleensä?”
”Et ole vain sinä”, Suga vahvisti. ”Isoimpia ötököitä joita olen nähnyt, ja minä olin sentään mukana Operaatui Älykäskö Zeppeliinissä.”
”Ei hyvältä näytä”, Lignok sanoi enemmän itselleen kuin muille väsyneellä äänellään.

Silloin huone täyttyi puheesta. Puhujan puheesta erottui selvästi torakoiden korostus, ja äänensävy oli vihainen.
”Klaanilaiset! Luovuttakaa suosiolla, sillä ette voi loputtomiin asti paeta. Me olemme Na Zora.”
”Minusta Te Zora olette osoittaneet sen verran lahjakasta esimerkkiä meidän kiinnisaamattomuudestamme, että voisitte antaa meidän vain mennä!” Suga heitti takaisin, tietäen kuitenkin ettei megafoni omannut korvia.

Ovea kuitenkin taottiin sen verran voimakkaasti, että klaanilaiset päättivät suorittaa poistumisen. Juuri ennen kuin Suga murskasi onnekkaan ulkoilmaan johtavan ikkunan, Matoro sai idean. Hän nappasi komentopöydältä kasan levykkeitä ja paperia, kiskoi seinältä pari karttaa ja otti mukaansa kaiken muunkin, minkä voisi arvella sisältävän jotain tärkeää. Hän nappasi ne Lignokille, joka sulloi ne olkalaukkuunsa, ja sitten kolmikko rymisteli ulos ovesta.

Paitsi että ei rymistellytkään, sillä torakat saivat juuri huoneen oven auki, ja tulituksessa Matoron oli pakko heittäytyä välittömästi nappuloiden peittämän metallinharmaan komentopöydän taakse piiloon.

SS Rautasiipi

Matoro kirosi sitä, ettei hänellä ollut harppuunaa. Laukauksia satoi jatkuvasti sen pöydän suuntaan, jonka takana hän, Suga ja Lignok makasivat.
Aikaa kului pelottavan monta sekuntia. Torakat vain ampuivat.
"Lukitustulta. Ne haluavat, ettemme pääse pois täält", Suga sanoi. Kranaatti lensi nopeassa kaaressa kohti heitä, mutta Matoro onnistui iskemään sen ionikatanansa lappeella takaisin. Kuului sähköinen räjähdys ja torakkapoppoo iskeytyi kovaa maahan.
Hetkessä Toat ja matoran olivat ylhäällä ja ihailivat yhden kranaatin tekosia. Koko torakkajoukko oli tajuttomana maassa ja metalliovi kasan takana oli auki.

Kolmikko napppsi nopeasti ylimääräistä aseistusta. Lignokille nazorakien kiväärit olivat liian suuria, joten hän otti zamor-pistoolin sekä kranaatteja. Summerganon otti kaikkea mahdollista kiinni haarniskaansa. Matoro pujautti Zamorpistoolin vyöhönsä sellaisin ottein, joista saattoi päätellä hänen käyttäneen pistooleja aikaisemminkin.

"Ikävä tilanne, koko porukka hajaantuneena. Yritetään löytää toiset", Summerganon sanoi.
"Etsitään rauhallinen paikka josta voin käyttää naamiotani", Matoro vastasi.

Tällä kertaa joukkio kääntyi eri suuntaan seuraavan käytävän risteyksestä. He päätyivät ilmeisesti aluksen aivan reunimmaiseen käytävään, sillä vasen seinä oli täynnä kuusikulmion muotoisia pitkänomaisia ikkunoita, joista avautui näkymä aavalle merelle.

Yhtäkkiä ovi käytävän päässä avautui ja joukko Nazorakeja ilmestyi näkyviin.
"Pudottakaa aseet, kädet ylös", etummainen Laivaston nazorak määräsi heiluttaen upseerinpistooliaan. Takimmaiset nazorakit osoittivat kiväärein klaanilaisia.

Toat katsoivat toisiaan ja pudottivat aseensa. Summerganonin hymy kuitenkin viittasi siihen, että he eivät olleet antautuneet.
Nazorak-upseeri miehineen lähti kävelemään kohti klaanilaisia.
"Pakoyritys aluksella, jolla on satoja sotilaita? Keitä te oikein kuvittelette olevanne?" torakka puhui ivalliseen sävyyn.

"Olemme Klaanilaisia", Suga vastasi, ja koko nazorak-osasto räjähti.

Hän oli potkaissut maahan muiden aseiden mukana pudottaman kranaatin täysillä ovella odottavaa joukkiota kohti.
"Ja Klaanilaiselle täältä pakeneminen ei ole temppu eikä mikään", Matoro sanoi ja heitti niskalenkillä toisen torakan maahan. Upseeri tempaisi miekkansa, mutta Matorokin sai maasta oman katanansa. Miekat iskeytyivät toisiaan vasten.
Harvat elossa olleet nazorakit ottivat lähitaisteluaseet ja syöksyivät taisteluun. Summerganon nappasi aseensa maasta. Valkoinen toa syöksyi miekka pystyssä kohti nazorakeja, jotka torjuivat vaivoin jään toan pitkittäisen, voimakkaan iskun. Seuraavaksi Summerganon väisti yhden miekanlyönnin ja koukkasi omalla katanallaan kahdelta torakalta aseet pois. Toinen torakoista lensi kaaressa ikkunalasin läpi mereen ja toinenkin sai tuta Summerganonin nyrkin.

Matoron miekkailutaidot olivat selvästi paremmat kuin nazorak-upseerin. Jään toa löi ionikatanallaan, ja nazorak torjui iskun vain vaivoin. Matoro aloitti uuden iskusarjan, joista yksi lopulta iski miekan nazorakin käsistä. Matoro tönäisi vastustajansa seinää vasten ja potkaisi tätä polvilumpioon. Torakka kaatui maahan kivusta ulvoen.

Polvilumpioon potkaisu on hieno tainnutusmenetelmä, Jään Toa ehti ajatella.

Lignok tulitti kahdella zamor-pistoolilla alati väheneviä nazorakeja. Torakoita kaatui nopeaan tahtiin ja pian dynaaminen trio oli hoidellut koko joukon.

"Joo, tämä on ihan niinkuin Xialla", Matoro sanoi ikäänkuin purkaakseen tilanteen. Ei kestänyt kauaa ennen kuin kaksikko oli taas liikkeellä.

SS Rautasiipi


Positronie tanssi hassussa konehuoneessa, johon sankarikolmikko oli jumittanut itsensä. "Onko tässä huoneessa ikkunaa?" Kysyi Kala mietteliäänä. Bloszar ja Ruki kääntyivät hänen puoleensa ja mutisivat jotain kielteistä. Tronien hymy laski hieman, mutta sitten hän keksi. Kala sulki silmänsä ja rupesi käskyttämään akvaariotaan. Siinä samassa pienehkö ohjus ilmestyi ja lensi seinää päin. "YAY! Nyt meillä on ikkuna."

Ruki katseli hämmentyneenä tapahtunutta. Mistä lähtien akvaariokaloille on annettu ohjuksia? Bloszar taasen piti tätä hyvin tavallisena. Edes hän ei tiennyt vielä, mitä kaikkea tuosta pienestä akvaariosta voisi löytyä.

"Tronny, pystyisitkö sinä löytämään toiset?" Kyseli Blozi.
Kala avasi silmänsä, teki voltin ja katseli Toaa väärinpäin.

"Kyllähän minä." Kuului telepaattinen vastaus, joka tuntui
tulevan kaikkialta, sekä ei mistään. Positronie sulki jälleen silmänsä ja alkoi huomattavasti hohtamaan kirkkaammin kuin ennen. Hän oli saanut yhteyden Matoroon.

Ringring, Kuuleeko Matoro? Kuuntelen.
Matoro hätkähti pimeydessä. Hän katseli ympärillensä, mutta tullessaan tulokseen, että hänen lähellään ei ollut hyperaktiivisia kaloja, vastasi hän mielessään. Tronie?
Minäpä minä. Kuului aina niin iloinen telepaattinen ääni.
Matoro varmistui siitä, että kyseessä oli Tronie. Missä olette?
Huoneessa, joka on täynnä murskaimia. Minä pidän murskaimista.
...
Miksi siellä on murskaimia. Pääsettekö sieltä itse vai pitääkö tulla auttamaan? Matoro pyysi mielessään: Olen Sugan kanssa... siivouskomerossa.
Tai saattavathan ne olla myös mäntiä ainakin niin tuossa lukee. Mietti Tronie, mutta hätkähti hereille ajatuksistaan ja vastasi:
Siivouskomerossa? Voimme tulla sinne. Ja muistathan pitää ikkunaa silmällä.
... mitä sinä tuolla tarkoitat?

Silloin räjähti lähistöllä oleva ikkuna pienehkö ohjuksen voimasta. Positronie oli räjäyttänyt toisenkin reiän laivan kylkeen.

***

7304 oli kuullut räjähdykset ja käski pari miestään tarkistamaan tilanteen.

"Älkää jättäkö yhtään henkiin. Tappakaa kaikki jos on pakko", torakka sanoi. Muut torakat tekivät kunniaa ja lähtivät juoksuun.

***

Blozi kuuli torakoiden äänet ja otti pienen laatikon esiin. Se oli todella pieni, ehkä noin sormenpään kokoinen.

"Tällä hoiten nuo torakat", Tulen Toa sanoi.

"Se on laatikko. Laatikko. Miten me muka sillä hoitelemme nuo torakat?" Ruki kysyi.

Blozi avasi varovasti laatikon kannen ja samassa kuului pienen pieni poksahdus ja tuli esiin vähän savua. Savun laskeuduttua Ruki huomasi Blozin käsissä olevan ampuma-ase.

"Vanha Zamor-plasmakanuunani. Olenkin kaivannut sitä", Tulen Toa sanoi.

Silloin oven takaa kuului ääniä. Torakat olivat löytäneet heidän piilonsa.

"Ööh, Tronie? Miten me tuonne ikkunalle pääsemme?" Ruki kysyi Tronielta, joka oli lennähtänyt takaisin.

Blozi pohti asiaa ja nosti maasta paksun köyden, joka saattaisi kestää heidän painon. Hän ojensi sen Kalaisalle kumppanilleen, joka lensi nopeasti kiinnittämään

Mutta silloin ovi räjähti ja n. tusina Nazorakeja saapui paikalle. Toa aloitti ampumisen. Monia ammuksia, jotka oli tehty Zamor-palloista osui torakoihin. Kahdella oli erityinen haarniska, joten ne eivät kärsineet vahinkoja toisin kuin muut.

Silloin Ruki sitoi köyden kiinni erääseen jumittuneeseen mäntään ja rupesi kiipeämään köyttä pitkin. Tulen Toa pidätteli torakoita hetken aikaa, mutta ei kestäisi kauaa. Kahden Nazorakin, jotka olivat ainoana hengissä, oli haarniskaan ei saanut millään vahinkoa.

Torakat ottivat miekat esiin ja potkaisivat silloin Tulen Toaa. Hän ei lentänyt kauas, mutta Nazorakit saivat hyvän tilaisuuden päihittää hänet miekoillaan. Bloszar ei pystynyt ampumaan, torakat olivat liian lähellä.

Ruki oli kiivennyt jo kohtalaisen pitkälle, mutta silloin pari torakkaa jättivät Bloszarin ja lensivät räjäytetystä seinästä merelle Veden Toan kippuun.
"Ette pääse elävänä pois täältä. Pidämme siitä huolen", toinen torakoista sanoi mielipuolisella äänellänsä. Ruki yritti pysyä tasapainossa ja vältellä Nazorakeja parhaansa mukaan. Se osoittautui mahdottomaksi.

Ruki oli jo menettämässä toivonsa, mutta silloin kaksi Jään Toaa astuivat esille ja käyttivät elementaalivoimiaan jäädyttääkseen lentävät nazorakit, jotka putosivat kylmään mereen.

Summerganon ojensi kätensä Toalle ja auttoi hänet räjäytetystä ikkunasta sisälle.

Mutta mitä oli tapahtunut Bloszarille?

Meri, Die Tärtä


Muuan pitkä Veden Toa, Laagras (joka oli myös yksi Anonymmelin Toa-tiimin jäsenistä) käveli kannella, jossa taistelu alkoi päättyä.

Siellä siivottiin paljon. Paikkoja kunnostettiin ja kuolleita ruumiita, joita oli yllätykseksi vain viisi, heitettiin mereen. Laagras katseli mastoa. Siinä eräs Tulen Toa sulatti Aerikin tekemää jäämäkeä. Kukaan Tärtäläisistä ei ollut kovin tyytyväinen. Kapina ei ollut koskaan hyvä asia, vaikka voitto tulisikin.

Laagras meni kannen alle. Paikka oli aika huonossa kunnossa. Seinissä oli reikiä, monet siellä olleet tavarat oli poltettu tai rikottu. Kannen vasen puoli oli selviytynyt kaikista parhaiten ja siellä Anonymmeliä leikattiini. Hänen jalkansa oli joutunut kuolioon, koska luodissa oli jonkillaista myrkkyä. Maan Turaga ei näyttänyt ilmeillään kivun merkkejä, mutta silti kaikki tiesivät, kuinka tuskalias tilanne oli.

Eräs Tärtäläinen leikkasi Anonymmelin jalan pois ja laittoi tilanne puujalan. Hän ei ollut ilmoittanut asiasta kenellekään. Muut katsoivat häntä ihmeissään, ja silloin Anonymmeli nousi.

Silloin tyrmäävää kaasua sisältävä pullo lensi huoneeseen ja hajosi lattialle. Viimeiset kaksi kapinallista, joita ei oltu vangittu juoksivat kaasunaamarit päässään ja sieppasivat Kapteenin panttivangiksi. Tärtäläiset olivat yksitellen kaatuneet maahan.

Kaikki, paitsi Laagras, joka oli ottanut seinästä kaasunaamarin. Hän lähti kapinallisten perään, jotka hyppäävät pois laivasta, tajuton Anonymmeli mukanaan. Laagras juoksi katsomaan meren ääreen ja huomasi, että kapinallisilla oli moottorivene.

Un-Tak oli lähistöllä. Laagras juoksi hänen luokseen.

"Kuule, tarvitsen apua. Kapinalliset sieppasivat Anonymmelin", Laagras sanoi.

"Hyvä on. Seuraa minua", Un-Tak sanoi.

Laagras seurasi Un-Takia kannen alle. Le-Matoran otti avaimen esiin ja avasi sillä metallisen oven, jota Laagras ei ollut ennen nähnyt. Siellä oli moottorivene, joka oli todella hyvässä kunnossa.

"Tämä tässä on Die Pira, minun moottoriveneeni", Un-Tak sanoi. "Vain minulla on avaimet tähän oveen. Edes Anonymmeli ei tiedä tästä, joten pyytäisin, ettet kerro hänelle."

Laagras nyökkäsi. "Miten saamme tämän pois veneestä?"

Un-Tak hyppäsi Die Piraan, Laagras samoin. Le-Matoran painoi nappia, jolloin puinen seinä avautui ja meri näkyi.

"Vau. Onko tämä Die Piran venetalli? Tai mikä lieneekään", Veden Toa kysyi.

Un-Tak nyökkäsi ja käynnisti veneen. Se lähti pihalle aukosta ja samalla puinen ovi sulkeutui. Laiva meni siitä juuri ja juuri.

Kaksikko lähti seuraamaan kapinallisia. Un-Tak rupesi ampumaan niitä raketeilla, kun heidän vene alkoi näkyä.

Kapinallisten johtaja nousi pois ohjaajan paikalta ja otti ison tykin esiin ja alkoi ampua. Laagras rupesi käyttämään Veden elementaalivoimiaan ja torjui niillä ohjukset. Un-Tak vastasi tuleen raketeillaan ja räiskintä alkoi.

Kapinallisten moottoriveneen ohjaimissa oleva tärtäläinen yritti päästä eroon Le-Matoranista ja Veden Toasta. Hän ei kumminkaan onnistunut, koska Un-Takin raketit estivät häntä kääntymästä. Pian alkoi sataa ja ukkostaa.

Un-Tak kuiskasi Laagrasille jotain ja Veden Toa hyppäsi veteen.

Kapinalliset alkoivat tulittaa vettä, jolloin Un-Tak ampui isoimman rakettinsa, joka osui suoraan kapinallisten johtajaan, joka kuoli heti.

Laagras silloin nousi vedestä, otti Anonymmelin mukaansa ja ui takaisin Die Piralle.

Un-Tak ampui kaikki rakettinsa kapinallisten veneeseen. He väistivät ne, mutta silloin Laagras käytti Veden voimiaan ja hukutti kapinalliset.

Le-Matoran ajoi takaisin Die Tärtälle ja asetti veneensä samalla paikalle. Kolmikko nousi ja menivät kannelle. Anonymmeli oli yhä tajuton. Laiva alkoi palata alkurutiineihin, mutta paljon pienemmällä miehistöllä.

SS Rautasiipi



Blozi katsoi torakkaa. Hän huomasi sen haarniskan ja ajatteli, miten voisi voittaa tuon. Sillä oli paksu miekka, joka varmasti pystyi torjua Kivinuijan iskut. Samalla Nazorak ampui häntä jollain laitteella.

Blozi tunsi jotain. Hän ei pystynyt käyttämään elementtivoimiaan. Nazorak silloin juoksi häntä kohti ja aloitti hyökkäyksen. Hän huitaisi Toaa miekallaan ja samalla potkaisi. Molemmat iskut osui ja Toa kaatui.

Nazorak katosi häntä ja valmistautui lopettamaan tämän. Samalla toinen torakka, jonka Blozi oli tainnuttanut, heräsi ja otti oman miekkansa esiin. Hänkin valmistatui lopettamaan Toan.

Bate silloin kamppasi toisen torakan, ja löi toista kivinuijallaan. Hän nousi ja lähti köyden luo. Toinen Nazorak, jonka hän oli kampannut, sai Toan jalasta kiinni ja heitti hänet seinään.

"Vaikka 7304 sanoi, että meidän pitäisi tappaa kaikki, minusta voisimme ottaa tämän vangiksi, eikö niin 9876?" toinen torakoista sanoi.

"Se kuulostaa hyvältä 9877. Voimme tehdä hänelle mitä vain", toinen vastasi ja huitaisi miekallaan Baten ruumista. Isku oli kova ja samalla toinen torakka löi häntä päähän jonkinlaisella rautanyrkillä. Torakat alkoivat nauraa, kun Toaa rupesi huippaamaan.

Blozi ei jaksanut kuunnella tuota, ja löi kivinuijallaan toisen torakan tajuttomaksi.

Toinen torakka silloin löi miekallaan Toaa, joka torjui sen Kivinuijallaan. Hän samalla potkaisi Nazorakia ja löi nuijallaan päähän. Isku oli niin kova, että torakan pää kirjaimelisesti räjähti. Silloin Bate meni köyden luo ja alkoi kiivetä. Kylmä meri-ilma tuntui ikävältä, mutta Tulen Toa kesti. Kesti köyden toiseen päähän asti ja pystyi kiipeämään räjäytetystä ikkunasta. häntä alkoi taas pyörryttämään.

"Pakko... löytää muut..." Bate ehti sanoa, ennen kuin pyörtyi.

SS Rautasiipi
Troopperi juoksi pitkin teräsliuskaa kohti tuota Klaanilaisten rauhallisen matkan keskyttänyttä Nazorakien ilma-alusta. Hän siirtyi suureen halliin, jossa oli hämärämpää kuin ulkona, katossa oli pitkiä lamppuja. Hän puikahti erään laatikon taa, jossa oli varoituskylteistä päätellen karhuhai, tai iso kasa räjähteitä. Troopperi arvioi jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä laatikko ei näyttänyt vedenpitävältä, ja toiseksi, hän ei kuullut sisältä mitään ääniä. Torakoita käveli ympäriinsä, joku joukkio juoksi erääseen hallin Troopperista katsoen vasemmassa laidassa olevasta ovesta. Eräällä korokkeelle seisoi jokin työläistorakoiden johtaja, joka viittoi käskyjä laatikoita siirteleville tavan työläisille. Samalle korokkeelle kiipesi eräs upseerinnäköinen torakaa: hänellä oli musta uniformu, jossa oli, kuten asiaan kuului, vähintään muutama kunniamerkki, ja hänellä oli hihoissa kolme valkoista rengasta. Tyypin päässä oli hieman huonosti valmistettu valkea lakki. Tämä alkoi elehdinnästä päätellen selittämään jotain työnjohtajalle. Ikävän näköisesti molemmat virnuilivat suoraan Troopperin laatikkoa kohti. Hän ajatteli saavansa pian hallillisen torakoita kimppuunsa, mutta pian hän tajusi pelkonsa vääräksi. Eräs trukki tuli vain häntä kohti. Troopperi siirtyi aivan laatikon vieressä olevan muutaman samanlaisen laatikon pinon taa. Yllättäen kuului rymähdys, ja vaistonvaraisesti hän hyppäsi laatikoiden takaa syrjään. Ikävä kyllä suoraan näkyville. Trukkikuski oli tunaroinut, ja törmännyt trukilla laatikkopinoon. Työnjohtaja kirosi kovaan ääneen tätä. Mutta kun upseeri nykäsi häntä henkselistä (kyllä, henkselistä) tämäkin huomasi seinän vieressä seisovan Toan. Koko hallillinen torakoita tuijotti Troopperia hetken, sitten ne avasivat salamannopeasti tulen. Troopperi hyppäsi refleksinomaisesti sivuun vasemmalle, ja pyörähti jonkin tynnyrin taakse. Hän kurkisti sen takaa. Torakat lähestyivät, ja tulittivat tynnyriin reikiä. Troon harmiksi tynnyristä alkoi vuotaa mustaa nestettä.

Öljyaaargh!

Troo otti nopeasti askeleen taaksepäin, ja kompastui taaksepäin juuri kun erään plasma-ammuksen kuumuus sytytti koko öljytynnyrin leimahtaen liekkiin. Troo tajusi, että tämä yllätti torakat. Nyt oli käytettävä tämä aika hyväksi. Hän kääntyi vasemmalle ja juoksi kovaa kohti portaikkoa, joka kääntyi oikealle, kohti hallin liuskanvastaista sivua. Pian torakat tajusivat juoksevan Toan, ja avasivat taas tulen. Troo ehti juuri sukeltaa portaikon taakse suojaan. Hän otti viinestään punaisen vasaman, ja asetti sen valmiiksi jännittämälleen varsijouselle. Hän tähtäsi kaiteen takaa etummaista lähestyvää torakkaa. Niks. Liipaisin (jos se pitkä juttu liipaisin on) painui pohjaan, ja jänne helähti. Vasama iskeytyi suoraan hieman sivuun hypänneen torakan ranteeseen, ja se pudotti aseensa, ja kaatui tuskaillen polvilleen maahan. Nyt Troo hyppäsi kaiteen yli portaille, ja lähti juoksemaan niitä pitkin. Matkalla hän vetäisi kaikin voimin käyttämättä jalkaansa jousen jännitykseen, ja ampui vielä kerran alas. Portaikon päällä oli tasanne. Hän kumartui tasannetta reunustavan alas asti umpinaisen "kaiteen" suojiin, ja kurkisti alas. Joukko torakoita oli tulossa kohti portaita, ja luultavasti myös niitä ylös, suurin osa muista tulitti häntä kohti. Hän katsoi taakseen. Siellä oli hämärään huoneeseen vievä ovi. Siitä hän kumarassa pujahti sisään...

Bio-Klaanin linnake, toimisto

Same kaipasi reserviläisten saapumista rintamalle. Hän oli käynyt tätä sotaa liian pitkään, liian yksin. Syy ja tarkoitus alkoivat sumentua äärettömän vastustajamäärän edessä.

Hän nousi työpöytänsä äärestä aikeenaan hakea kupposen kahvia.

Ennen kuin hän kuitenkaan ehti pois pöytänsä luota, iski hän silmänsä kiireellisten papereiden pinoon ja sen päällimmäiseen dokumenttiin.

Hmm. Gekon Nazorak-aluksesta löytämät paperit.

Same päätti käydä tämän pinon kimppuun heti, kun oli saanut vielä kiirreellisempien ja kaikista kiirreellisöimpien (Kuka hemmetti näitä pinoja otsikoi?) papereiden läjät hoidettua.

Alus liitämässä meren yllä jossain tuolla kaukana

”Olemme juuri ohittaneet Tren Kromin niemimaan”, ilmoitti Tongu. Matoranit eivät olleet kyenneet pysymään aloillaan, vaikka Keetongu oli jopa käskenyt niitä lepäämään. Ternok ja Ontor olivat palanneet lappamaan hiiltä masiinaan, ja Guardian istui tekemättä mitään. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi, koska ei oikein pystynyt mihinkään sillä hetkellä. Hän saattoi vain katsella ulos ikkunasta ja tarkastella Pohjoisen mantereen työntämää uloketta Steltin ja Klaanin saaren välissä. Makuta Nui istui lattialla ja näytti meditoivan.
Eihän tuosta ikinä tiedä, Guartsu ajatteli itsekseen. Ehkä se vain esittää, ja oikeasti se...

”Guartsu”, Makuta Nui sanoi yhtäkkiä kuin olisi lukenut Guardianin ajatukset. Ja ehkä hän tekikin niin, skakdi muistutti itselleen. Jos hän teki, tiedänkö minä?
Manu tuijotti nyt mietteliäänä ulos ikkunasta.
”Mitä?” Guardian kysyi vilkuillen haikeana samasta ikkunasta ulos, josta Makutakin katseli taivasta.
”Puhuiko hän sinulle?” Manu kysyi katsoen Guardiania silmiin vaihteeksi vakavasti.

”Arstein?” Guardian vastasi vilauttaen hampaitaan inhoten. ”Kyllä. Älä muistuta minua siitä muakan äpärästä.”
Manu pudisti päätään.
”Tarkoitan Punaista Miestä”, Makuta sanoi ovelasti hymyillen. Guardianin katse jäätyi. Hän nousi ryhdikkäämpään asentoon tuolillaan ja katsoi Manua hiljaa. Keetongu vilkuili kaksikkoa hämmentyneenä ohjaamon takapeilistä.
”Mistä sinä tiedät Avdesta?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu vastasi tähän kysymykseen pääasiassa aivan yhtä hämmentyneellä ilmeellä.
”Ai”, Makuta sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Hänellä on nimikin.” Makutan hymy pysyi tämän kasvoilla, mutta epäilevä katse siirtyi Guardianiin.
”Ennen kuin kysyt, minä puhuin hänelle”, Manu sanoi virnuillen. ”Pidimme keskustelun filosofiasta ja psykologiasta ja aika-avaruudesta. Se oli avartavaa, vaikka hän ei monia näkemyksistäni jakanutkaan. Sitten siirryimme lautapeleihin! Ja... ja biljardiin. Ja korttipeleihin.”
Makuta vilkuili veitsimäisiä sormenkynsiään.
”Sotilas”, Makuta sanoi yhtäkkiä väliin kuin maansa myyneenä. ”Sotilas, joka loi kuningattaren…”
”Mene asiaan”, Guartsu keskeytti kiireisenä. Skakdin kämmen puristui merikartan ympärille. Paperinpala rypistyi kasaan.

Manu säpsähti ja läimäytti itseään otsalle. Oli kuin Makuta olisi lyönyt jonkin kytkimen pohjaan. Vakavuuskytkimellä kesti pieni hetki aktivoitua.
”Oli miten oli”, Manu sanoi. ”Minä katsoin häneen. En siis katsonut silmillä, koska en saanut niitä auki. Mutta minä…”
Makutan punaisten silmien katse keskittyi hetkeksi Guartsuun ja Keetonguun.
... yksinkertaisesti katsoin, kuului kaiku skakdin ja keltaisen jättiläisen alitajunnasta.

”Mitä näit?” Guardian kysyi ihmeissään. Hän ei pystynyt enää edes yllättymään Manun telepaattisista viesteistä. Vuosien kokemus Visokin puheesta oli lopulta varmistanut sen.
Makuta hymyili. ”Kaiken”, hän sanoi. Ilme muuttui nopeasti surumielisemmäksi. ”Ja en mitään. Ei valoa eikä varjoa. Kuilun, joka katsoi minuun. Kädet, jotka koskettivat aivojani. Muuttuvan labyrintin, jonka seinät olivat tuskaa, kärsimystä ja painajaisia. Asioita, jotka olivat niin sairaita, että edes minä en olisi niitä voinut keksiä. Salaisuuksia ja silmät pois polttavia totuuksia.”
Makuta piti hämmentyneen tauon. Hänen katseensa oli lasittunut.
”Ja sitten yhtäkkiä tunsin oloni aivan kuin rauhoittuneeksi.”

Keetongun suuri silmä keskittyi horisonttiin ja karttoihin, mutta takapeilin heijastuksesta näki, että hän oli kuunnellut. Guardian nojasi kyynärpäällään ikkunalautaa vasten ja hieroi leukaansa mietteliäänä.
Makuta Nui hymyili hieman pirullisesti. ”Niin. Mistä sinä sitten tiedät Avdesta, Gurvana hyvä?”
Keetongu käänsi päätään hieman taaksepäin ja kohotti yksinäistä kellertävää kulmakarvaansa.
”Minuakin kiinnostaisi kovasti.”
Sininen skakdi huokaisi ja hieroi leukaansa pohdiskelevana.
”Tiesin, että teiltä ei voisi piilotella tätä loputtomasti”, Guardian hymähti laskien kämmenensä ikkunalaudalle. ”Kumpikaan teistä ei ollut Klaanissa, kun hän pääsi sisään, mutta varmasti kuulitte huhuja. Oli kai pitkään ihan liian helppoa väittää yleisölle, että kaikki sen yön tapahtumista oli Arsteinin pönttöjen syytä.”

Manu nyökkäsi. Hän muisti, mitä oli tapahtunut, kun hänen iskuryhmänsä oli palannut Klaaniin. Kuoleminen sattui aina. Ja hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jonkinlaisesta mustasta massasta ja sen pysäyttämättömästä rynnäköstä läpi Klaanin. Mustan massan katoaminen admin-siiven puolelle osui epäilyttävän hyvin yhteen Visokin paljon puhetta aiheuttaneen katoamisen kanssa.
”Pitäisikö minun selvittää, minne hän meni?” Manu sanoi mietteliäänä.
”Kuka?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu katsoi häntä häiriintyneen näköisesti.
”Sanoinko sen ääneen? Unohda.”
Guardian kohotti toista kulmaansa ja jatkoi:
”Kun Avhrak Feterrat tulivat sisään, myös jotain muuta pääsi Klaanin muurien sisäpuolelle. Jotain, joka kutsui itseään nimellä Avde.”
Keetongu katseli peilin kautta skakdia, joka innostui kertomaan tarinaansa.

”Avde...” Guardian aloitti, mutta keskeytti sitten. Jokin häiritsi Guardiania. Hän ei ollut aiemmin koskaan pelännyt Avdea, mutta nyt skakdin olkapäitä painoi jotain suurta. Jotain synkkää.
Pahinta oli, että Guardian ei muistanut mitään. Arsteinin öljynhajuisen konepajan jälkeen ja ennen luodolta heräämistä oli skakdin muistissa musta aukko. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua sillä välillä, eikä Guardian muistaisi sitä.

”En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta. Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.

Haluatteko te pakottaa minut?”

”Kuten olette ehkä päätelleet”, skakdi jatkoi yhä hieman hämillään, ”Avde hyökkäsi Klaaniin Arsteinin koneiden varjolla. Feterrojen tehtävä oli luullakseni vain aiheuttaa pelkkää kaaosta ja vahinkoa, että Avde pääsisi tekemään... tehtävänsä admin-siiven puolella. Me taistelimme häntä vastaan.”
Keetongu vilkaisi taakseen. Guardian näytti hämmentyneeltä. Manu nousi seisomaan, nosti tuolin seinän vierestä ja asetti sen Guardianin tuolia vastapäätä. Sitten hän istahti.

”Se olento, mikä se sitten olikaan, yritti saada meidät epäilemään itseämme. Hän yritti myös tappaa meidät, vaikka väitti muuta”, G informoi kurtistaen kulmiaan.

”Annan anteeksi muun luonteessa, jopa synnit, hyvät ystävät, mutta tekopyhyyttä en siedä. Hyväksykää se, mitä olette.”

Manu huomasi Guardianin reaktion.
”Oletko sinä ihan kunnossa?”
”Olen. Ei tämä mitään.”

Vaikka Guardianin pää oli pyyhitty tyhjäksi siitä, mitä tajunnan mustina tunteina oli tapahtunut, muisti skakdi kuitenkin tunnetiloja. Yksi niistä oli ollut pelkoa.
Oli todella kauan siitä, kun Guardian oli pelännyt aidosti. Sisällissota oli kredipselleenin ja veren tuoksullaan kehittänyt skakdista sen, mikä hän nykyään oli. Oli vaikea pelätä enää mitään, kun oli katsonut pahuutta silmiin ja selviytynyt hengissä.

Silti Guardian muisti noista tyhjistä tunneista vain pelkoa. Skakdi jäi hetkeksi miettimään. Hän ei välttämättä edes halunnut tietää, mitä oli tapahtunut. Silti hänen olisi yksinkertaisesti pakko tietää.

”Mutta rakkaat ystävät, nämä hetket saavat minutkin ajattelemaan päätöksiäni kahdesti.”


”Mutta nyt aika rientää. Pyydän anteeksi, että joudun poistumaan. Ei hätää, ystäväni kyllä pitävät teille seuraa.”




”Avde pakeni. Visokki juoksi hänen peräänsä. Emme nähneet häntä enää sen jälkeen”, Guardian lopetti tarinansa äänensävy synkkänä. Manu hieroi leukaansa mietteliäästi.
”Musta massa. Täynnä lonkeroita. Kymmenittäin punaisia silmiä”, Guardian kuiskasi ja kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen. Skakdi ei ollut enää edes varma, oliko se pelkoa vai inhoa.
”Kuulostaa huvittavalta”, Manu sanoi. Guardian irvisti hänelle.
”Sinä sanoit puhuneesi hänelle.”
”Niinhän minä tein.”
”Milloin. Missä.”
”Uskoakseni siinä välissä, joka on päässäsi tyhjä.”
Guardian mietti hetken.
”Ennen kuin päädyimme luodolle?”
”Kyllä.”
Seuraavaksi Keetongu sanoi:
”Minäkään en muista siitä mitään. Jokin tuli hakemaan meitä. Sitten päädyimme saarelle.”

Makuta Nui räpsytteli silmiään mietteliään uneliaana ja kumartui kohti Keetongua.
”Näitkö, mikä meitä tuli hakemaan?”
Keetongu nyökkäsi hetkellisesti. ”Kyllä”, keltainen jättiläinen sanoi nopeasti, mutta päätyi kuitenkin pudistamaan päätään. ”Ei, en kunnolla. Se pukeutui tummanvihreään kaapuun ja se oli ruma. Kaapu peitti sen melkein kokonaan, mutta se haisi oudolta.”

Makuta Nui ja Guardian tuijottivat Keetongua hämillään.
”Luottakaa rahin hajuaistiin”, Keetongu sanoi ja osoitti yksisilmäisiä kasvojaan.
”Missä sinulla edes on nen-” Manu aloitti ääni tihkuen epäuskoa ja kasvot vääntyneenä ääriasentoon. Loput lauseesta muuntautui epäselväksi muminaksi Guardianin nyrkin tukkiessa Makutan suun.
”Mitä haistoit?” Guardian kysyi kiinnostuneesti nousten hieman tuoliltaan.

Keetongu kytki Ilmaraptori I:n autopilotille napsauttamalla kolmea kytkintä ohjaamon katossa. Kahden ilmakuopan jälkeen kyyti tasautui niin tasaiseksi, että kahvia olisi ollut turvallista juoda. Jos sitä olisi ollut.
Sitten keltainen jättiläinen kääntyi tuolillaan kokonaan kohti Makuta Nuita ja Guardiania. Hän kumartui, että pystyi puhumaan niin, että Ternok ja Ontor eivät kuulisi.

”... oli kuin... se ei olisi ollut elossa.”
Guardian hiljeni hämmentyneenä. Hän laskeutui taas istumaan, mutta nyt lähemmäs Keetongua. Makuta Nui näytti pohdiskelevalta.
”Onko se mahdollista?” Keetongu kysyi katsoen Manua. Guardian päätyi vihdoin ottamaan nyrkkinsä ulos Makutan suusta.
”Pthyi”, Makuta sanoi. Käärmemäinen kieli lojui ulkona suusta. Se kuitenkin vetäytyi niljakkaasti sekunneissa takaisin pimeyden olennon kitaan. ”Tietty on. Monilla Kanohi-naamioilla voi liikuttaa kuolleita ruumiita haluamansa mukaan. Joku voisi tosin kutsua sellaista naamiota moraalittomaksi.”

Keetongu pudisti päätään. ”En minä siitä puhu”, rahi sanoi. ”Raadon hajun tämä nokka tunnistaisi. Tämä ei ollut sellaista. Se ei ollut kuollut. Se ei vain ollut eläväkään.”
Oli hetken piinaavan hiljaista. Ternok ja Ontor huhkivat moottorin luona autuaan tietämättöminä puheenaiheesta.
”Eikö tuollaisissa asioissa ole yleensä aika vaikea olla 'jotain siltä väliltä'?” Guardian sanoi epäuskoisena.
”Älä kysy minulta”, Keetongu sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Minä en tiedä enää ollenkaan, mitä on meneillään.”

Makuta Nui ja Guardian vilkaisivat toisiinsa. Guardian oli rojahtanut nojaamaan hiukan eteenpäin ja hieroi leukaansa tuijottaen mietteliäänä lattiaa. Makuta Nui näytti olevan ymmärryksen äärirajoilla.
”Öh”, Manu äännähti vilauttaen hampaitaan. ”Minulla on aavistus.”
”Mistä niin?” Keetongu kysyi korjaten ilma-aluksen lentosuuntaa hieman toisella kädellään.
Makuta Nui nielaisi hieman. Muut valmistautuivat monologiin. ”Ette varmaan tienneet, että Nimda oli legendana olemassa jo kauan ennen minun lajini kapinaa Mata Nuita vastaan. Se kiinnosti Abzumoa aina todella paljon. Minä kehotin aika monta kertaa sitä sihisevää lepakonnaamaa unohtamaan myytit ja keskittymään telomeraasitesteihin, mutta jokin Abzumoa niissä teksteissä vain kiinnosti.”

Makuta Nuin katse muuttui jääksi. ”Nimda-myyteissä puhuttiin paljon mielenhallinnasta. Sitä sihisijää kai kiinnosti aina ajatus täydellisen tottelevaisesta armeijasta. Minun olisi pitänyt arvata.”
Keetongu ja Guardian pureskelivat Manun sanoja hetkellisesti. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin ”Na Zora”-huudahdusten kuoro ja hyönteisjalkojen marssi soivat sekä skakdin että jättiläisen päässä taukoamatta.
”Oli miten oli, Ath-uskonnon Nimda-mytologia ei ollut se, mikä häntä eniten kiinnosti”, Manu jatkoi poikkeuksellisen vakavana. ”Hän piti matoranien tarinoina levittämää perimätietoa tärkeämpänä. Ja osa siitä perimätiedosta kertoi Nimdan kuudesta vartijasta. Niitä kutsuttiin Nukeiksi.”

”Nukeiksi?” Guardian toisti kurtistaen kulmiaan.
”Hei, en minä tätä juttua keksinyt”, Manu sanoi vaitonaisesti.
”Väitätkö, että se kaapuhirvitys voisi olla yksi niistä?” Keetongu kysyi.
”En, mutta kuvailusi osuu vähän liian hyvin yhteen Abzumon lukemien satujen kanssa. Ne tulivat 'toiselta puolelta', joten ne eivät olleet eläviä eivätkä kuolleita. Niiden groteskin ulkomuodon piilottivat vain niiden kaavut.”

Guardian hymähti. ”Olenko ilonpilaaja, jos sanon että tämä on minusta johtopäätöksenä vähän liian suora”, skakdi sanoi nojaten syvemmälle tuoliinsa. ”Tämä perustuu lähinnä siihen, mitä Tongu on meille kertonut. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt tällaista olentoa.”
Kun Guardian oli sanonut sanottavansa, hänen silmänsä pullistuivat. Makuta Nui hymyili hetkellisesti voitonriemuista virnettä.
”Paitsi että?” Manu sanoi hiljaa.
Guardian räpytteli silmiään hetkellisesti hämmentyneenä. Hän kääntyi hitaasti kohti Makuta Nuita.
”Paitsi että olemme.”

* * *

Zakaz
Aavikko
Noin viikko sitten



Auringot saivat aavikon kiehumaan. Hyödytön metallinpala, joka oli ennen ollut revolveri poltti Guardianin kättä. Loput aseesta oli sinisen skakdin edessä seisovan, ruskeaan kaapuun verhoutuneen hahmon kourassa. Klaanin admin katsoi ruskean ja rähjäisen kaavun sisälle, ja kaapu katsoi takaisin.
Hiekanruskea kaapuhahmo oli pimeyden peittämä. Kaavusta ei kuulunut muita ääniä kuin hidas hengitys. Oli kuin kaavun sisällä oleva olento olisi nuuhkinut lämmintä ilmaa, jota aavikon tuuli viilensi vain hieman.

Kaapuhahmo käänsi päätään hieman vinoasentoon. Se nuuhkaisi jälleen. Kaavun sisällä olevan olennon niska naksahti sen pään liikkuessa. Naksahtelu kuulosti hieman jätättävältä kellolta.

Guardian katsoi kaapuun. Skakdi keskittyi hetkeksi kiikarisilmällään olennon sisälle.

Skakdi katui hetken aikaa sitä, että oli katsonut.

”Kuka on ystäväisemme?” kivien takaa esiin hiipivä Makuta Nui kysyi Guardianilta. Olento kääntyi katsomaan Makutaa, mutta vain hetkeksi. Pian olento perääntyi varjoisaan nurkkaukseen aavikolla seisovien kallioiden välissä.
Hetkessä olento oli jo poissa. Se katosi käärmemäisin liikkein pimeyteen eikä enää palannut.

”Mikä se oli?” Guardian kysyi hetken päästä.
”En tiedä.” Manu vastasi.
”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
”Hyvä on.”

* * *

Ilmaraptori I

Klaanilaiskolmikko oli jälleen hiljaa. Keetongu vilkaisi välillä hieman huolestuneesti Ternokin ja Ontorin suuntaan. Kun Ternok päätti välillä vilkaista, mitä koneen ohjaamossa tapahtui, oli Keetongun pakko vääntää kasvoilleen tekohymy.
”Miten sujuu, kääpiöt?” Keetongu kailotti hymyillen matoran-kaksikolle.
”Hyvin, Pomo!” hiestä märkä ja noen peittämä Ternok huusi takaisin sotilastervehdyksen kera. ”Tämä kaunotar kiihtyy kohta sellaisiin nopeuksiin, että lennonjohto luulee meitä ohjukseksi!”
”Suuret puheet”, Guardian sanoi naurahtaen. ”Vaadin saada nähdä tämän.”
”Oliko tuo käsky, arvon herra eversti admin Guardian?” Ternok kysyi innokkaana suoristaen ryhtiään. Guardian kääntyi tuolillaan ympäri ja katsoi Ternokia virnuillen.
”Oli. Pökköä pesään.”

”Kyllä, herra!” Ternok huudahti riemuissaan ja palasi Ontorin luokse hommiin. Kohta hiiliä kalahteli metallia vasten kaksinkertaisella vauhdilla.
Manu, Tongu ja Guartsu vilkuilivat toisiaan.
”Ternok ja Ontor eivät ole pelkureita”, Keetongu sanoi kädet puuskassa. ”He osaisivat kyllä käsitellä tätä.”
Guardian kohautti olkapäitään. ”Minusta tuntuu, että tästä tietää nyt jo tarpeeksi moni. En olisi ehkä saanut puhua teillekään. Tiedätte kyllä, että tästä pidetään sitten suut kiinni.”
Keetongu nyökkäsi syvään ja Makuta Nui teki vetoketjueleen suullaan.
”Oli miten oli.”, Guardian huokaisi rummuttaen polveaan sormillaan. ”Joku Avden kätyreistä on jäljittänyt meitä koko tämän matkan ajan. Minkälaisia tuntemuksia tämä herättää teissä?”
”Sellaisia, että kaikki ei ole kunnossa”, Keetongu vastasi hämääntyneenä.
”Lähinnä jonkinlaista mielenkiintoa”, Manu sanoi vilauttaen pientä virnettä.
”Sinun tapauksessasi sairasta”, Guardian lausui katse ulkona ikkunasta.
”Tunnet minut liian hyvin”, Manu sanoi virnistäen. Viimeinkin kotiin.

[spoil][/spoil]

Ilmaraptori I

Tren Kromin niemimaa oli jäänyt taakse ja sininen meri kiiti taaksepäin virtaviivaisen höyryaluksen alla. Matkalaisilla riitti runsaasti mietittävää kaiken maailman myysteriotusten kanssa (Eteenkin Manulla, joka oli itsekkin sellainen) mutta kaikkien päässä kasvoi toiveikkuus Klaaniin ja kotiin paluusta. Sen viivästyminen kaiken maailman hyökkäysten takia oli tuntunut välillä täysin toivottomalta, mutta nyt kun kaikki todisteet puhuivat aivan lähellä olemisen puolesta, Klaanilaiset valtasi kumma huojennuksen tunne. Guartsu mietti, miten kauan olikaan siitä, kun hän oli lähtenyt torakanraadoista koostuvan Makutan kanssa Klaanin satamasta ja nähnyt kumman kalastajan.

Haava adminin kyljessä oli parantumaan päin. Zorakin lääkärit, mitä ne ikinä olivatkaan olleet, olivat kumma kyllä tehneet ihan hyvää työtä. Pian hän pääsisi Klaanin sairaalasiipeen poistattamaan tikkinsä, Yön Kauhussa haavoittuneet olisi jo varmaan saatu kuntoon. Kupen porukka pystyi ihmeisiin oikeilla rohdoilla.

Keetongu haukotteli syvään kumealla kidallaan. Kuinka hän kaipasikaan omaa vuodettaan jossain Tahtorak-lippulaivan ylähyteissä. Kotona olisi aikaa nukkua, mutta myös tehtävää olisi keltaisen jättiläisen molemmille käsille. Viimeksi kun hän oli ollut yhteydessä Laivaston kakkosmieheen Tehmutiin, hän oli käskenyt tätä hankkimaan lisää Cordak-panoksia. Olikohan Laivaston voimasuhteet muuttuneet merkittävästi sen jälkeen? Luultavasti eivät, mutta sitä oli turha arvuutella.

Jättiläinen veti yksisilmäisille tarkoitetun kiikarinsa hansikaslokerosta ja tiiraili aluksen menosuuntaan lounaaseen. Hetken zoomailtuaan hän laski kiikarinsa ja tarkisti sijainnin merikartasta.

”Hyvät matkustajat, Ämkoo-vuori näkyvissä!” hän hihkaisi (Jos nyt keltaisen liha- ja panssarikykloopin ääntä voi kuvailla hihkaisuksi) takana istuvalle Manulle ja Guardianille. Manu hyppäsi kahdella loikalla ohjausistuimen vierelle ja nappasi kiikarin.

”Kyllä! Tuosta muodosta ei voi erehtyä!” hän huudahti innoissaan. G käveli hänen vierelleen ja nappasi näkökojeen itselleen.
”Kylläpä voi. Katsoit tuon horisonttiin uivan veitsivalaan harjaksia,” Admin sanoi ja kiikaroi Tongun osoittamaan suuntaan. Vuori kasvoi kasvamistaan suurella nopeudella etenevän aluksen edessä ja alkoi pikku hiljaa jäädä sen oikealle puolelle. Ilmaraptorin varjo kiisi Klaanin saaren pohjoisrannikon karujen saarien kallioita pitkin. Pian saaristoalue muuttui rannikoksi ja sitten havumetsäksi. Kauniit vihreän sävyt sekoittuivat toisiinsa aluksen lähestyessä kotia kilometri kilometriltä.

Bio-Klaani, Telakka

Laivaston Walsinats istuskeli Telakan takapihalla puutarhatuolissa ahmien evääksi tekemäänsä pähkinäpiirasta. Se maistui yllättävän hyvältä sokeriuppopaiston jälkeen.

Kakamapäinen hönömatoran katseli taivaalle, josko siellä näkyisi lintuja. Hän piti erityisesti niistä linnusta, joiden nokan kuviointi sai ne näyttämään nököhampaisilta. Ne saivat Walsinatsin hyvälle tuulelle, vaikka oli hänen vuoronsa tyhjentää rahtialuksen privaattitilat.

Yhtäkkiä pihan yli lensi musta kappale. Se näytti jättimäiseltä linnulta, mutta aikansa lentokoneiden kanssa työskennellyt Walsinats tunnisti kyllä ilma-aluksen taakseen jättämän savupilven ja moottoreiden jylyn. Pian sama alus lensi uudestaan yli. Se jäi kiertämään Telakan ylle. Walsinats hyvästeli piiraansa ja syöksyi sisälle. Hän juoksi johtajan toimistoon, jossa Tehmut istui naurettavan suuren työpöydän takana allaan iso nojatuoli ja tosi korkea kasa tyynyjä.

”Pomo pomo, siellä on alus! Lensi yli, mutta en tunnistanut sitä!”

”Aha? Oliko siinä tunnistettavia tunnuksia?”

”Eipä ei, pomo. Mutta se varmaan haluaa laskeutua, koska se jäi kiertämään kehää.”

”No lähdetäänpäs katsomaan.”

Kahden Onu-Matoranin mukaan käytäviltä tarttui kourallinen muita laivaston työntekijöitä. He ottivat mukaansa muutamat kiikarit, koodiviestien lähettämiseen tarkoitetun vilkevalonheittimen, pari laskeutumislupalippua ja megafonin. Pian improvisoitu vastaanottokomitea seisoi pihalla ja tiiraili alusta.

”Siinä ei tosiaankaan ole mitään tunnuksia, lippuja tai väritystä, mikä kertoisi miehistön puolesta”, Tehmutin sekundantti Ämtur sanoi, ”Eikä konetyyppikään ole tuttu. Mutta se toimii selvästi höyryllä ja se on hyvin nopea.”

”Ne lähettävät valokoodia! Sanakirja esiin!” Yksi laivastolaisista hihkaisi. Toinen otti esiin sanakirjan ja kolmas kynän ja paperia.

”Ooo-o, joo, ensimmäinen on oo, selvästi... Sitten, hmh, äl. Jep, äl niin kuin liisteri. Tuo on ee, helppo merkki. Olé, ovatko nämä Etelä-Zakazin sombreroskakdeja? Sitten on än niin kuin napalmi, eli siis Olen. Ehkä saamme kohta kuulla kuka tuota ajaa. Sitten tee niin kuin Tehmut, jos sallitte sanaleikin... Uuu niin kuin umpitumpelo. Taas ällä. Tämä on äs, ei kun ei olekaan vaan oo. Tulo. Sitten äs, ja selvä, toinenkin äs... Tuo on aa, yksinkertaisin merkki. Olen tulossa! Huomaamme kyllä, herra lentokone, mutta se ei ihan riitä. Koodi jatkuu! Tee niin kuin taverna. sitten taas aa, ja joku monimutkaisempi merkki, taitaa olla, hmm, kaksoisvee! Ja taas aa. Olen Tulossa Tawa! Onko tämä joku hänen kadonnut ystävänsä? Ei, se jatkuu vielä! Mikä ihmeen kooditus tuo on? Kolmiosulku? Miksi karzahnissa joku koodaa kolmiosulkua? Ja sen jälkeen kolmonen? Tuliko tunkeutujamme hulluksi, vai onko tuo salakieltä? Toinen kolmiosulku ja taas kolmonen! Ehkä tuo on joku heraldinen kuvio, Mata Nui tietää, mutta ehkä meidän pitää kysyä Admin Tawalta, koska tällä on selvästi jotain tekemistä hänen kanssaan...”

Ilmaraptori I

Makuta Nuilla oli hauskaa taskulampun kanssa. Hupi joutui kuitenkin väistymään, kun Adminin auktoriteettinen koura nappasi lampun.

Telakan piha

”Oo, äl, ee, äm, toinen äm, ee, koo, äl, aa, toinen aa, än, ii, äl, aa, ii, äs, ii, aa, gee, uu, aa, är, dee, ii, aa, än, koo, ee, toinen ee, tee, oo, än, gee, uu, äm, aa, än, ähv, är, ee, dee, aa, än, tee, aa, koo, aa, taas aa, äl, aa, äs, koo, ee, uu, tee, uu, aa” Saneli jo sujuvammin koodiräpsyttelysanakirjan kumppaniltaan napannut Matoran kirjurille. ”Olemmeklaanilaisiaguardiankeetongumanfredantakaalaskeutua” kirjautui paperille Laivaston väen odottaessa silmä tarkkana. He olivat innoissaan näistä ilouutisista, ja vaikka huijauksen vaara oli olemassa, Tehmut käski avata yhden Telakan sisätiloihin johtavista kiitotieporteista. Suuret rautaliuku-ovet avattiin ilmanpainejärjestelmällä ja lippuja heiluttelevat Matoranit ohjasivat Ilmaraptoria oikealle radalle.

Ylhäällä aluksessa sankarit kiinnittivät turvavyönsä viimeisen kerran matkan aikana. Alus kaarsi vielä kerran laskeutuen kokoa ajan alemmaksi. Tongu avasi hansikaslokeron ja plärräsi siellä olevaa vinyylikiekkojen valikoimaa. Hän valitsi Kirikori II:n jäämistöön kuuluneen lempilaskeutumisfanfaarinsa ja heitti sen kojepöydän grammariin. Laskeutumistelineet laskeutuivat kolosistaan, neula osui levyn pintaan ja alus liukui sulavasti Koti-Klaanin maaperälle.



Ilmaraptorin höyrykoneiden mittapuulla huipputeknologiset siivet taittuivat sen kylkiä vasten. Ovi aukesi sihahtaen ja laskuportaat kolahtivat vaimeasti Telakan lentokonehallin betonilattiaan. Ulos käveli urheina, mutta väsyneinä seikkailijoina omalaatuinen Makuta, sininen sotaveteraaniskakdi kivääriään kantaen, keltainen ranteitaan venyttelevä kyklooppi ja kaksi kovin nokista mutta tarmokasta Onu-Matorania.

Laivaston Matoranit eivät kuitenkaan meinanneet edes huomata kauan kaivattuja Klaanilaisia, sillä Ilmaraptorin kauniit muodot ja huippuunsa hiotut teknologiat veivät näiden koko ikänsä höyrykoneita rukanneiden pikku mekaanikkojen ja lentäjien kaiken huomion. Kuinka Keetongu olikaan kaivannut kaikkia näitä hassuja pikku veikkoja. Oli ihanaa olla kotona.

Kumpa se ihanuus ja ennen kaikkea koti vain kestäisi.

Joka vuosi... Juuri näihin aikoihin... Klaanin linnake ja sitä ympäröivät kylät ovat verhoutuneet.
Verhoutuneet samalla ilon, surun sekä kauhun juhlaa varten.Tämä juhla tunnetaan nimellä Hallanyö.

Hallanyötä alettiin juhlia klaanissa ammoisina aikoina samaanaikaan merkkipäivänä vuodenajan vaihtumisesta talveen kuin myös menehtyneiden sankareiden muistopäivänä.Myöhemmin klaanin kasvaessa juhlaan on myös sekoittunut erilaisen kulttuurien ja ideoiden myötä enemmän materiaalinen puoli... Vaikka osa vanhemmasta väestä ei niinkään hyväksy tätä pukujen ja kurpitsojen värittämää versiota juhlasta he kuuluvat toisaalta tässätapauksessa vähemmistöön...

Hallanyö on Klaanin yksi suosituimmista juhlista heti Nimeämispäivän jälkeen...
Tämä traditio toistui joka vuosi aina tähän vuoteen saakka... Klaanin ollessa sotatilassa ja kaikkien tehdessä parhaansa mukaan töitä sodasta ja kylmästä talvesta selviämiseksi... Ei ole ketään jolla olisi aikaa valmistella asuja eikä kaiverrella kurpitsoja... Mutta toisaalta kauhutarinoiden jakaminen onnistuu työnlomassa oikein hyvin.

Jossain päin Klaanin linnoitusta



”Ai... Tye pojat haluatte kuulla tarinan näin Hallanyön kunniaksi eekös vain... eikös vain?
No minäpä kerron tarinan jonka kuulin eräältä tutultani... Se menee näen...
Tuttavani ol' keräeilemässä rannalta hylkytavaraa eräänä kovin hämäränä iltapäevänä. Hän käveli rantahietikkoa pitkin poespäin omasta kylästään. Saalista ei ollut tullut mitenkään ruhtinaalisesti joten hän päätti jatkaa matkaa. ”

”Mutta mitä pelottavaa tuossa nyt on?”

”Äbäbäb... Eläpä keskeytä... Se miu tuttu ol' pikkuhiljaa kääentymäs takasin päe' Kun se huomas suuren purjelaivan melko lähellä rantaa. Sepä pääettiki site' tutkia aseaa vähän tarkemmin... Utelias matoraani, kun oli...”

”Mu-mumutta mitä pelottavaa purjelaivoissa on?”

”Enhän minä pääsyt vielä edes tarinan mehuun käsiksi!... Eli siis... Rannalla ol' pareh soutuvenettä.
Eipä siinä mitään... Mutta juurekin silloin metsästä kuului karjaisu ja erinäistä mökästystä. Pian pöheiköstä juoksikin sitte' muotama tusina matorania. Kauhunvallassa kaikki veneilleen. Gereti... Eli siis tämä miu' tuttu kirmasi metsään minkä jaloistaan kerkesi... Nääs tutkimaan mitä pirskattia siellä tapahtui...”

”KERRO KERRO MITÄ SIELL..”

”NYT TURPAKII' Poeka... Setä Foope kertoopi tarinaa! EEELIH... Se kirmas sinne mehtää ja siellä se näki sen... Ratsuttoman päättömän ratsumiehennn'! Se se oli! Se se se jäädytti koko perhanan Muakan joka oli pelästyttänyt pois lauman aseistautuneita matoraneja! Miettikää... Se vain katsoi muakaa silmiin ja se jähmettyi palikaksi. Senjälkeen Ratsuton päätön ratsumies löi jäisen muakan palasiksi suurela nuijalla ja mumisi jonkin sortin kirouksen... Tämänjälkeen Ratsuton päätön ratsumies katosi jäljettömiin.” Foope niminen matoran vaahtosi innoissaan kumppaneilleen Samqpalle ja Oknasiseville... Hän hengähti hieman ja jatkoi.
”Mutta Gereti perhanapa lähti sen perään... Ei antanut Ratsumiehen karata! Sepä lähti sen perään hyvinkin lähti joo! Se juoksi... Jouksi ja juoksi ei millään meinannut pysyä perässä... Ilta alkoi ähertää lähemmäs. Oli jo suht pimeääkin... Gereti vain jäysti Ratsumiehen perässä... Mutta Ratsumiespä tuntui yrittävän eksyttää häntä. Ei pästänyt helpolla ei... Kierteli ympyrää metsien poikki. Ihan kuin se ei oes tietäny mihinkä sen pitäisi mennä... Vaikka hyvin tiesi kirottu Ratsumies mihin on menossa... Kirottuun kievariin nääs... Siihen paikkaan loppui Geretin jahtiretki kun ratsumies astui sisälle kievariin.. Ei uskaltanut Gereti mennä sisälle perässä. Oli sen verran karua tekstiä kuullut kievarista hän...” Foope houhotti tiuhaan tahtiin saadakseen henkeä. Hän oli vaahdonnut tauotta jo monta minuuttia. Samqpa ja Oknasisev katsoivat vuorotellen toisiaan ja huohottavaa Foopea. Pian Samqpa totesi ”Nooh... Oolihan tuo tarina joo... Muttei kamalan pelottava. Jännä se kuitenkin oli. Mitä muuten sille Ratsumiehelle kävi?”
”Siitä on ollut havaintoja kummitusten suolla... Kuka piru siellä edes liikkuu? En tiedä, en välitä”
Foope vastaa ja huokaisee syvään palatessan töihin hieman pettyneenä.

Harmi ettei Hallanyö toteudu tänävuonna... Nyffg...


[spoil]En ota vastuuta kielioppi- enkä kirjoitusvirheistä... Olen väsynyt ja haluan tämän käsistäni pois mah.nop.[/spoil]

Die Tärtä merillä. Yö ennen Hallanyötä

Toisin kuin Klaanilla, Tärtäläisillä ei ollut sotatilaa, joten he ehtivät juhlia vapaasti pyörien ryöstösaaliissaan. Koska väki koostui sekalaisista kaappauksen kohteeksi joutuneista Matoraneista, pääsivät erilaiset juhlat ja merkkipäivät kaikkien tietoisuuteen. Etenkin Hallanyöhön oli ihastuttu, koska merihirviöistä kertovat tarinat olivat kohtalaisen yleisiä.

Tänä vuonna kapinoitsijat olivat sidottu roikkumaan mastosta ja jokaisen päähän oli tungettu kurpitsa koristeeksi. Kynttilöitä paloi useassa paikassa ja hauskoihin pukuihin (varastettuihin tietenkin) pukeutuneet Matoranit joivat minkä ehtivät. Rommi oli sinä vuonna hyvää.

Kaikki eivät kuitenkaan juhlineet. Kasvillisuuden Toa Aloem istuskeli hytissään, jossa kasvatteli yrttejä. Hän oli säpittänyt itsensä hyttiinsä viikkoja sitten, eikä näyttäytynyt ulkopuolella kertaakaan. Hän lepäsi ja antoi elementaalienergian virrata ruumiinsa jokaisessa osassa.

Hoikistunut naispuolinen Toa katseli Jalon Hunansa takaa vaatimatonta hyttiänsä, jonka seiniä koristivat useat istutetut kasvit ja kolot, jotka olivat tulleet voimakkaista potkuista. Aloem oli ajatellut Nova-räjäytystä, jonka avulla mitään ei olisi jäänyt laivasta jäljelle. Eivät kaikki kuitenkaan olleet pahoja. Jotkut Matoralaiset olivat olleet ystävällisiä syrjäänvetäytyvälle Toalle, joka valittiin Toatiimiin vain hänen elementtinsä takia. Nyt hän istui pienessä punkassaan ja leikki valmistamallaan ruoskalla. Hän ei jaksaisi enää laivalla, vaan tahtoi päästä takaisin kukoistaville saarille.

Aloem katseli paksuja saappailta vaikuttavia jalkasuojiansa ja vertaili niiden paksuutta käsiinsä. Häneltä oli suoraansanoen loppunut tekeminen. Hän nosti katseensa mielestään liian suurelle miekalleen ja huokaisi. Olihan kyseessä laadukas miekka, mutta ei sillä jaksanut miekkailla kauaa. Hän päätti ajatella itseään. Miten huomattavalta limenvihreä Toa näyttäisi pimeässä? Olihan hänellä viittansa, jonka pukiessa päälle pystyi pysymään piilossa. Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä näkymätöntä, mikä oli sääli. Ehkä ja vain ehkä hän oli onnekas, kun pystyi olemaan niin helposti unohdettava persoona. Hän halusi paeta. Sitä hän halusi.

Kasvillisuuden Toa nousi punkastaan ja alkoi pakkaamaan. Hän heitti viittansa taskuihin kaikkea tarpeellista ja nosti säinään nojaavan miekkansa. Viimeinen vilkaisu hänen vaatimattomaan hyttiinsä tuntui haikealta, mutta hän ei enää kestäisi merillä. Aloem nosti miekkansa ja osoitti yrttejä, jotka alkoivat kasvaa uskomattomalla vauhdilla elementaalivoimien ansiosta. Kasvit tunkeutuivat seiniin ja alkoivat repimään lautoja irti, sitoen palaset tiukkasti yhteen. Pian Toalla oli pakoreitti ja vene. Hän laski miekkansa ja astui veneeseen. Se tuntui mukavan kodikkaalta, vaikka kasvien, jotka olivat kietoutuneet siihen pistelivät Aloemia.

Matkaa merenpinnalle oli kaksi Bioa. Se ei haitannut, koska voimakkaat kasvien varret laskivat veneen ja Toan pehmeästi ja äänettömästi vesille. Merelle, jota valaisi vain kuu ja muutama Die Tärtän humalaisen miehistön sytyttämät kynttilät. Kukaan ei tulisi kaipaamaan häntä. Airottomassa veneessä täytyi vain antaa virran kuljettaa, mutta minne? Sitä Aloem ei pystyisi itse päättämään. Hän peitti itsensä viitallaan, joka tuntui mukavan lämpimältä kylmässä yössä.

Toa vaipui uneen.

[spoiler=Kauniit alkusanat.]Ensinnä, suuri kiitos Bloszariukselle, joka kirjoitti iiiison osan tästä. Toisekseen, toivon kärsivällisyytenne vielä venyvän, arvon Rautasiipiherrasväki, koska minulla olisi vielä tästä aika selkeät jatkosuunnitelmat.[/spoiler]

SS Rautasiipi

Troopperi pidätti hengitystään ja kuunteli ohi rymistävien torakoiden askelten ääniä. Hänen piilonsa ei ollut kummoinen: pieni hämyisä siivouskomero. Se oli ahdas, se oli tunkkainen, mutta se tuntui myös toimivan. Torakat juoksivat ohi.

Klaanilainen sytytti etusormensa ja peukalonsa napsautuksella pienen liekin sormenpähinsä. Huone oli juuri niin ankea kuin hän oli odottanutkin. Moppeja ja sankoja, vaan ei niinkään pelastautumismahdollisuuksia.

Ellei sitten...

***

Pimeys. Oli pimeää. Ja hiljaista. Sitten kuului puhetta, ja supinaa. Ja sitten... vettä.

"Mi-mitä nyt tapahtuu?" Blozi kysyi, herättyään siihen, kun hänen päälle heitettiin vettä.

"Ei mitään. Olisimme voineet herättää sinut tuskaliaamminkin, mutta tarvitsemme tietoa. Ja sinä olet juuri oikea Toa siihen", Nazorak sanoi.

Bloszar huomasi olevansa jossain hytissä, jossa oli neljä torakkaa. Yksi niistä, se joka kuulusteli häntä, oli vähän pitempi kuin muut ja hänellä oli pari arvomerkkia rinnassaan. Hänellä oli musta hansikas oikeassa kädessään, peittäen selvästi epämuodostuneen käden.

"Okei, en halua tietää, mikä muotivillitys tuo on", Tulen Toa sanoi.

"Vaiti!" torakka huusi ja löi tikarilla Blozin kasvoihin. "Olen 7304. Ja sinä olet se Toa, joka kertoo meille, missä, muut säälittävät toverisi ovat."

"Jos kerran he ovat niin säälittäviä, miksi ette ole löytäneet niitä jo?" Bloszar kysyi.

Torakka katsoi Toaa vihaisena ja valmistautui lyömään häntä jälleen tikarilla. Muut torakat kumminkin estivät sen, ottamalla johtajastaan kiinni.

Silloin Tulen Toa päätti toimia. Hän potkaisi torakoiden johtajaa, joka kaatui ja tönäisi vahingossa muut torakat kumoon.

Bloszar tunsi elementtivoimiensa palautuneen ja sulatti köydet. Hän nousi ylös tuolista, otti aseensa ja lähti juoksuun. Hän oli avaamaisillaan ovea, kunnes kuuli sieltä ääniä. Toa katsoi oven ikkunasta ja huomasi ne kaksi torakkaa, 9876 ja 9877 olevan oven vahtina. Näköjään 7304 ei saanut häiritä.

Nyt Toalla oli ongelma. Miten hän pääsisi pois täältä hytistä? Hän katseli ympärilleen, mutta ikkunoita ei ollut. Blozilla ei ollut vaihtoehtoja.

Hän otti Zamor-plasmakanuunansa ja ampui sillä hytin seinään reiän.

Minun on löydettävä muut, Blozi ajatteli, hyppäsi reiän yli ja lähti juoksuun, toivoen, ettei häntä alettaisi seurata heti.

Klaanilaisen huonoksi onneksi seuraavakin hytti oli sangen varattu. Bloszar vilkaisi ulos ainoasta ikkunasta, huomasi pudotuksen riittävän pieneksi ja paiskautui akkunaisen läpi jättäen huoneen Nazorakit pällistelemään tyhminä paikkaa, jossa oli äsken ollut klaanilainen. Tulen Toa putosi lasinsirpaleiden saattelemana Rautasiiven kannelle.

Killjoyn niskaan.

”Mitä hemmettiä?” punainen metsästäjä ärähti, kun taivaalta satoi Tulen Toaa.
”Klaanilaisennäköistä hemmettiä,” kuului vastaus Olkarin suusta. Killjoysta näkyi, ettei hän arvostanut vastauksen sävyä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Hai jo taputti/läimäytti/näjäytti (se on kuitenkin paksu haarniska) häntä olalle ja viittoili kädellään pitkin laivan naurettavan pitkää kantta.

Kun Bloszar pääsi jaloilleen, hän huomasi muiden Hain, Killjoyn ja Matoralaisten tuijottavan samaan suuntaan.
”Toverit?”
”Tankkeja.”
”Tankkeja?”
”Paljon tankkeja.”

***

Maailma jyskytti Ylikersantti 1034:n päätä kaikista ilmansuunnista ja vähän muualtakin. Sinibarettinen torakka hieroi turhaan ohimoitaan. Huono olo ei ottanut laantuakseen.

Hän kohotti katseensa hytin seinällä roikkuvaan pyöreään peiliin. Nazorakin kasvot olivat sinertävät ja hänen katseensa oikein huusi lepoa. Tämä kummastutti 1034:ää erityisesti, sillä hän oli juuri nukkunut miltei kokonaisen vuorokauden lääkärintarkastuksen yhteydessä.

Nyt kuitenkin Rautasiivelle puhjennut hälytys pakotti huonovointisen torakan siirtymään komentotorniin. 1034 pelkäsi ajatusta, sillä hänellä oli pitkä matka kantta taitettavanaan täältä sinne, eikä hän ollut koskaan kohdannut klaanilaisia. Ajatus vihollisen sotureiden kohtaamisesta karmaisi häntä, 1034 oli kyllä nähnyt lajitovereitaan, jotka olivat kohdanneet vihollisen.

Sinihattuinen torakka kuitenkin rohkaisi mielensä, ja nousi sänkynsä reunalta. Hän asteli hyttinsä ovelle, ja käytävässä huomasi tuoreen henkivartijakaartinsa olevan valmiina, kaikki hampaisiin asti aseistautuneina. Kaikilla oli hieman rivitorakkaa jykevämmät ja tummemmat punaruskeat rintapanssarit ja päässään heillä oli tummat, lyhytlippaiset hatut sekä tummat suojalasit.

”Tuota, hei?”

Jäyhät ja huomattavasti 1034:ää kookkaammat torakat tekivät asianmukaisen sotilastervehdyksen, mutta viestivät ilmeillään vahvasti halveksuvansa uutta suojeltavaansa. Sinihattu tiesi, ettei ollut päässyt maineestaan eroon.

Joukkio lähti kuitenkin liikkeelle, mutta kannelle päädyttyään kohtasi muuan ongelman.

Matoro, Suga, Ruki, Tronie ja Lignok kannelle päästyään kohtasivat muuan ongelman.

Torakat ja klaanilaiset kohottivat aseensa, ja ennen kuin sanaakaa vaihdettiin, oli mähinä syttynyt. Matoro ja Suga astuivat yhdellä sulavalla askeleella muun joukkion suojaksi ionikatanat viuhuen, kun taas Lignok ja Tronie ottivat vähän etäisyyttä. Jälkimmäinen heitti akvaariostaan jotenkin kummassa ohjuksen saaden tämänkin tempun vaikuttamaan iloiselta.

Ruki katseli toivottomana sivusta. Klaanilaiset olivat kyllä selvästi niskan päällä, mutta tämä oli torakoiden sotalaiva. Hetkenä minä hyvänsä koko tämä pätkä kantta vilisisi Nazorakeja ja kaikki klaanilaiset olisivat mennyttä ilman täyttyessä sadoista zamor-kuulista.

Yksi kova isku torakkain miekasta lennätti niukin naukin laukulla itseään suojanneen Lignokin liukumaan kantta pitkin, ja pieni hahmo löi päänsä kaiteeseen. Ruki katseli kauhuissaan näkyä. Hän tahtoi auttaa, mutta oli jähmettyneenä paikalleen. Ainoastaan hänen katseensa liikkui klaanilaisten ja torakoiden lomassa, halki laivan kantta. Mutta ehkä se oli riittävästi.

Ruki lähti juoksemaan kohti löydöstään.

***

Amiraali katsoi käytävän ikkunasta ulos. Hänen kuulonsa ei ollut pettänyt. Jossain päin Rautasiipeä oli juuri räjähtänyt.

***

Troopperin Hau lakkasi hohtamasta, ja suojakenttä katosi. Klaanilainen katseli työnsä jälkiä. Miltei kokonainen kerros oli räjähtänyt, ja hänellä oli suora näköyhteys kannelle, joka olisi luultavasti paras pakomahdollisuus.

Tulen Toa juoksi entisestä siivouskomerosta nykyisestä pienellä liekillä palavasta kaaoksesta ja lähti juoksemaan kohti raikasta meri-ilmaa. Taakseen hän jätti kaikki vähät komeron siivousvälineet. Niitä oli vain muutamia, koska melkein kaikissa oli ollut varoitus räjähdysherkkyydestä. Troopperi ei ehkä ollut kemisti, mutta hän osasi sitoa purkkeja toisiinsa.

Ulos, pienelle parvekkeelle päästessään Troopperi kuitenkin yllättyi. Hän huomasi Rukin joka oli juosta päätä pahkaa kolmen nurkan takana väijyvän torakan tulilinjalle. Seurasi äärimmäisen nopea tulijousen esiinvetäminen ja vielä nopeammat kaksi nuolta. Sitten miekan kaivaminen ja muutama juoksuaskel.

Kaksi palavaa torakanruumista ja yksi torso lysähtivät kiillotetulle kannelle juuri parahiksi, kun Ruki kirmasi esiin kulman takaa.

”Troopperi, mitä sinä-”
”Mitä sinä?”

Ruki viittoi kädellään Tulen Toaa seuraamaan ja kaksikko pinkoi kannen halki.

**

Bloszar, Hai ja Matoralaiset katsoivat suu ammollaan kun Killjoy aktivoi jalkapohjiensa rakettimoottorit ja syöksyi kantta pitkin tankkeja päin.
”Miksi?” Ta-Matoran Gefel kyseenailaisti punaisen klaanilaisen suunnitelmaa.
”Ei mutta, tuossahan on järkeä” Hai ymmärsi samalla kun meritankin ammus pakotti porukan hyppäämään maihin. ”Uskokaa monien juoksuhautojen konkaria kun sanon, että tankki ei voi ampua liian lähellä olevaa kohdetta.”
”Mutta mitä hän aikoo tehdä tankille, kun hän-”
TSAKAPLAUAA, tankin ammus sanoi keskeyttäen epäkohteliaasti Gefelin lauseen.
”..pääsee lähelle?”

Killjoy tarttui yhtä meritankkia puskurista ja kippasi sen katolleen.

”...”

[spoil]Tilkkutäkki. Perskuta.[/spoil]

Odina – Metsästäjien Linnoitus, syrjäinen kuja



Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties Metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen. Kahden rapistuneen tiilirakennuksen välissä kulkeva kujanpahanen näytti siltä, ettei alueella ole ollut asutusta vuosiin.

Saavuttuaan kujan päähän, hahmo nosti katseensa automaattisesti ylös, aivan kuin olettaen löytävänsä jotain rakennusten seinämistä. Hyvin pian viittamies tajusi jo etsivänsä väärästä paikasta. Hän oli kuullut askeleen takaansa.

Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon. Hahmot tuijottivat hetken toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään, vaan viittamies kuin sanattomasta käskystä alkoi käärimään kangasta olkapäiltään. Viitta putosi maahan, paljastamatta kuitenkaan mitään häkellyttävää. Hopeinen kiiltävä panssari ja miltei sankomainen kypärä peittivät koko hahmon, eikä solakammin pukeutunut ilmestyjä tuntunut millään tavalla olevan kiinnostunut toveristaan. Sen sijaan tämä ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan haarniskamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.

Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa. Toisella kädellään hahmo kääri kasvojaan peittäviä liinoja, paljastaen pienet viirumaiset silmät, jotka tuijottivat kääreen sisältöä lumoutuneena. Haarniskoitu hahmo heilautti päätään merkiksi ja paperin sisältöä tutkiva havahtui survomaan saamaansa siteidensä alle. Nyt kaksikko seisoi taas suorassa, tuijottaen vain toisiaan. Hopeahaarniskainen nosti viittansa maasta ja alkoi hitaasti asettelemaan sitä takaisin olkapäilleen. Tätä tehdessään, hahmo ensimmäistä kertaa puhkesi puhumaan kaikuvalla kypäräntakaisella äänellään: ”Onko sinulla kuljetus?”

Käärön vastaanottaja nyökkäsi ja raotti nyt kääreitä suunsa edestä, voidakseen vastata kysymykseen. Mutta suun sijasta liinojen alta paljastui kuitenkin vain musta ammottava reikä, joka puhalsi höyryä kylmään iltaan. ”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Onko sinulla uutisia kaksosista?” Nyt takaisin viittaansa kääriytynyt haarniskahahmo osasi odottaa rahisevalla äänellä ilmoitettua kysymystä ja tämä pudistelikin päätään jo kysymyksen alkaessa nousta ilmoille. ”Viimeiset havainnot heistä päättyivät läntiselle meriväylälle. Meidän täytyy olettaa, että he eivät aio tulla takaisin.”

”Annat edelleen ymmärtää, kuin he olisivat lähteneet vapaaehtoisesti. Tällaisina aikoina naiivius ei auta meitä.” Viittamies alkoi jo kääntymään ympäri. Asia oli hoidettu ja hän halusi pois tästä epäilyttävästä tilanteesta. Hän kuitenkin jatkoi, tietäen toverinsa asenteen keskusteluissa: ”Me olemme viimeiset. Kaksi viimeistä, jos katsomme asiaa sinun silmin. Kai sinä ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kauan kadonneista veljistämme ei ole kuulunut mitään, ja hän... liikkuu jälleen.

Sidottu hahmo huokaisi syvään, tietäen hyvin mistä tämän toveri puhui. Hän tunnusteli harvan vaatepartensa lävitse äskettäin saamaansa pakettia. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, hän tuntui ymmärtävän viittamiestä. ”Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt sitä. Meidän täytyy toimia pahimman oletuksen mukaan. Meidän päivämme ei ole vielä.”

Kaksikko katsoi nyt vastakkaisiin suuntiin, hahmoista isomman kääriessään viittaa kypäränsä päälle, tuijottaen samalla kujan päättävää tiiliseinää: ”Sinä olet meistä nuorin. Luotan siihen, että osaat toimia meidän kaikkien parhaaksi. Sinä olet meidän selviytyjämme... Matkusta turvassa ja muista: Tunteet johtavat.” Silmänräpäyksessä kääriytynyt osa kaksikosta oli kadonnut, jättäen viittaan kietoutuneen kumppaninsa nyt yksin pimeään iltaan. Tämä tunki kätensä piiloon viittansa uumeniin ja lähti hitaasti kävelemään pois kujalta.

Kuu alkoi jo kajastaa rakennusten kattojen välistä, luoden kelmeää hehkua hiljenevän kaupungin ylle. Viittamies kiihdytti askeleitaan. Hän tiesi varjojen olevan hänen ystäviään, mutta pimeys toi mukanaan asioita, joita hänen piti varoa, joten siksi hän juoksi. Hän näki jo kaupungin valojen pilkahtavan kujan päässä. Hän kiihdytti sitä kohti, kunnes…

… jokin pysäytti hänet. Hän ei vain liikkunut, jokin pidätteli hänen rintakehäänsä. Hän vilkaisi alas ja tajusi mustan savuavan miekan törröttävän rinnastaan. Olennon jalat pettivät shokin seurauksena ja hänen leukansa menivät kypärän takana täysin lukkoon. Hän ei voinut huutaa, hän vain katsoi mustaa terää, vajotessaan hitaasti maahan.

Hahmo katsoi ylös. Hän oli polvillaan maassa, kykenemättä liikkumaan. Vaimea, käheä hyminä lähestyi häntä ja hän näki, kuinka varjoista nousi käsi, joka tarttui miekkaan, repäisten sen irti.
Viitta hulmahti vielä kerran ja hahmo oli maassa, maaten omassa veressään, hengittäen viimeisiä vetojaan.

”Sääli, näyttää siltä että saavuin liian myöhään. Ystäväsi taisi ehtiä karkuun...” Maassa makaava hahmo alkoi yhtäkkiä värisemään. Hän tunsi tuon äänen. Hän tunsi kun pitkät luisevat kädet käänsivät hänet ympäri ja alkoivat penkomaan viitan sisuksia. Hän ei nähnyt enää, mutta hän kuuli vihaisen sähähdyksen, kun hyökkääjä tajusi, ettei tämä löytäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hahmo onnistui päästämään ilmoille pienen naurun. ”Myöhästyit... toverini on jo kaukana. Et saa häntä kiinni.”

Veren kurlauksen yli kakistettu kommentti aiheutti tunkeilijassa vain naurunpuuskan ja miltei ivaavansävyinen hekotus alkoi imeä lopulta viimeisiäkin voimia kaatuneesta soturista. ”Te olette pakoilleet vuosisatoja ja viimein kun te luulitte huolienne olevan ohi, minä nousen haudan takaa kukistamaan teidät lopullisesti. Ahh, tuntuu hyvältä, niin hyvältä... päästä pitkästä aikaa vanhan harrastuksen pariin.” Ivallinen äänensävy paistoi hyökkääjän puheesta.

”Sinä... sinä olet... vain Mestarisi likainen lemmikki...” Kakovan soturin aistimukset olivat jo miltei täysin kadonneet. Hän ei enää tuntenut, kun hirviömäiset kasvot laskeutuivat aivan hänen kasvojensa eteen ja hengittivät viimeiset sanat, mitä soturi enää koskaan kuulisi: ”Edes mestarini ei voi estää minua jatkamasta. Pian... leikki alkaa taas.”


Bio-Klaani – Sarajin Huone

Vahki tuijotti verhonraosta, kuinka punainen Matoran käveli pihamaata pitkin kohti myyntikojuja, käännellen päätään eri suuntiin, päättääkseen mihin kojuun tutustuisi ensin. Vahki veti verhot kokonaan kiinni ja pimensi huoneen. Hän ei halunnut, että häntä häirittäisi nyt.

Saraji avasi vyöpussinsa ja kaivoi sieltä hänelle jo tutuksi tulleen sinisenä hohtavan pallon. Otsaansa hermostuneen oloisena hieroen, hän asetti pallon pöydälle, jääden tuijottamaan sitä. Hetkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Sarajin päässä alkoi kalvaa ajatus, että jokin olisi mennyt vikaan. Huojennus kuitenkin täytti hänet, ensimmäisen pienen inahduksen kaikuessa pallon sisältä. Vahki hymyili ja nosti pallon pinsettiotteella eteensä.

”Huh, hyvä huomata, että olet kunnossa. Säikähdin jo, että sinulle oli tapahtunut jotain. Et ole sanonut aikoihin mitään.” Pieni alakuloinen vaikerrus oli ainoa Sarajille tarjottu vastaus. Tämä sai Vahkin epäilemään tilanteen onnistuneisuutta. ”Mikäs sinulla oikein on? Onko pussissa liian pimeää? Sinä tiedät, että en voi kantaa sinua näkyvillä”, Saraji lepytteli, kammoten kuitenkin omaa lepertelevää äänensävyään.

Pallon inahtelu jatkui, mutta tällä kertaa tarkasti rytmitettynä piipityksenä. Ulkopuoliselle se olisi saattanut olla täysin tunnistamatonta, mutta Vahki näytti selvästi ymmärtävän. Tämä nousi vihaisesti penkiltään, mutta muistaessaan aiemmin tapahtuneen välikohtauksensa Creedyn kanssa, päätti Saraji hillitä itsensä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää vahinkoa.

”Minä olen selittänyt sinulle tämän jo kymmeniä kertoja ja sinä tiedät, että oikea hetki ei ole vielä tullut. Mieti nyt itsekin, naurettavaa! Tilanne täytyy valmistella, hänet täytyy totuttaa ideaan.” Sarajin kämmenellä lepäävä hehkuva pallo oli hiljaa vain hetken, kunnes tasainen piipitys alkoi uudelleen. Outo kommunikointitapa alkoi saamaan jo selkeitä vuoropuhelun piirteitä. Pallo oli nyt selkeästi sanonut jotain vakavaa, sillä Vahki nosti tämän nyt aivan silmiensä tasolle, tuijottaen tätä säälimättömästi.

”Minä valmistelisin tilanteen, jos minä helkutti soikoon voisin! Se herra on kuules tälläkin hetkellä matkoilla ja vieläpä ihan toisen naikkosen seurassa. Ehkä hän ei edes muista sinua enää. Ehkä hän pääsi yli.”

Tällä kertaa pallo ei vastannut, vaan sen sininen hehku himmeni hieman, jättäen jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Saraji huokaisi, survoi pallon takaisin varustevyönsä pussukkaan, kiroillen päässään omalle tahdittomuudelleen. Hän ei ollut varma, miksi hän oli nykyisin näin hermostunut.

Vahki vilkaisi pöydällään lepäävää miekkaansa, muistellen haikeasti vanhoja sotapäiviään. Hän tiesi toiminnan ajan olevan ohi hänen osaltaan. Hän ei voisi jatkaa taistelemista enää kauaa. ”Minä en ole enää nuori. Vuosisatojen taistelemisen jälkeen minut vain laitettiin uneen... minä rapistuin, pölytyin Xian katakombeissa...” Saraji ei ollut varma puhuiko hän itselleen, vai yrittikö hän pyytää puhumalla anteeksi taskussaan lepäävältä pallolta.

Astellessaan ikkunalleen, hän huomasi auringon laskevan vähitellen horisonttiin, saaden torikauppiaat pakkaamaan tavaroitaan ja valmistautumaan sulkemiseen. Creedyä ei enää näkynyt. Saraji arveli tämän menneen takaisin kotiinsa, saaren itärannikolle.

Vahki sulki silmänsä ja kokosi kunniallisuuden haljenneet palasensa. ”...äh, anteeksi tuo äskeinen. Minä vain puhuin omiani... minulla on vain koko ajan sellainen olo, kuin... olisin unohtanut jotain. Aivan kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta.”

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun puolet auringosta oli jo kadonnut horisontin taakse, Sarajin taskusta kuului vaimea voihkaisu. Hymy palasi Vahkin kasvoille. Tämä riittäisi hänelle... tältä erää.


Hiipivä Matoran, piilotettu linkkuveitsi – Kaja-Wahi



”Siinä se kuulles olishi. Laavazoun. Se on poeka vihane paikka. Uohan varovaane.” Mata Nui -lehmän vetämän kärryn päällä kököttävä Turaga levitti pienet tikkaat, joita pitkin Creedy laskeutui tielle. Punainen Matoran kumarsi syvään ja kiitti karavaanaria kyydistä. Turaga hoputti lehmänsä matkaan ja toivotti Creedylle onnea tämän tehtävälleen.

Matoran ryhdisti selkänsä ja kiristi reppunsa nyörejä. Pienin askelin hän alkoi kulkemaan tien sivua pitkin, vähitellen ajautuen syvemmälle laavakivestä muodostunutta aluetta. Mökille ei ollut onneksi pitkä matka ja muutaman minuutin rivakan talsimisen jälkeen Creedy onnistui jo näkemään valtavan kivitasangon keskellä jököttävän romukasan.

Matoran varmisti päässään ottaneensa kaiken tarvittavan mukaan. Ruokaa, juomaa, kivihakku kellarin tukkeumien varalle, paperimappeja, kynän, taskulampun, paristoja ja linkkuveitsen, jonka Creedy oli ovelasti piilottanut teippaamalla sen reiteensä. Ei hän uskonut sitä tarvitsevansa, mutta hänen päässään kasvava epävarmuus laittoi hänet tekemään asioita, joista hän ei pitänyt. Joskus täytyi osata varautua kaikkeen.

Creedy huokaisi helpotuksesta. Killjoyn sana oli sentään tällä kertaa pitänyt paikkansa ja mökin ympäristön leiri oli todellakin kadonnut. Matoran kiersi talon takaa, tarkastaessaan samalla sen puolen vahingot. Kaikeksi yllätykseksi, Creedy huomasi aivan mökin takimmaisen seinän olevan edelleen pystyssä. Matoran hyppäsi lohkareen päälle ja nousi kurkkaamaan Killjoyn mitoille tehdystä ikkunasta sisälle raunioihin.

Creedy huudahti ääneen. Hän laskeutui alas ja pamautti kätensä suunsa eteen, painautuen tiukasti vasten seinää. Yksi Nazorak. Yksi tarkkuuskiväärillä varustautunut sotilas, joka tähtäili vastakkaiseen suuntaan, kohti aavaa kivistä tasankoa. Punainen Matoran oli kauhuissaan. Se oli varmasti kuullut hänet.

Creedy tiesi, ettei hän voisi juosta. Tarkkuuskivääri napsauttaisi hänet välittömästi hengiltä, jos hän pakenisi avointa maastoa pitkin. Matoran hapuili vapisevin käsin reiteään, repien teipit linkkuvietsensä ympäriltä. Hän tunsi otsansa hikoavan ja henkensä salpautuvan, ajatellessaan, mitä hän tulisi tekemään seuraavaksi. Hiljaiset askeleet läpi raunioiden, tarkkaavaisena ja äänettömänä. Yksi veitsenisku selkään...

Creedy tiesi, ettei hän ollut tappaja, tiesi ettei nauttisi tilanteesta, mutta sota oli opettanut hänellekin. Selvityjät voittivat. Hitain ja hatarin askelin, punainen Matoran alkoi hiipimään pitkin mökin takaseinää, varoen astumasta heiluvien kivenmurikoiden päälle. Hetken hän oli todella kateellinen Ämkoon Veljeskunnan ninjamatoraneille. Seinän päässä Creedy veti syvään henkeä. Hänen toivonsa piili siinä, että Nazorak olisi lähtenyt toiseen suuntaan äänen kuultuaan, jotta Creedy pääsisi rauhassa iskemään.

Tietäen, ettei hän voinut pitkittää tilannetta enemmän, Creedy kätki linkkuveitsen selkänsä taakse ja astui esiin seinän takaa. Matoranin valtavaksi yllätykseksi, Nazorak ei ollut kuullut mitään, vaan tähtäili edelleen rauhassa kohti laavakenttiä. Tämä olisi helppoa, vain muutama askel ja kaikki olisi hänen käsissään...

...tai olisi ehkä ollut, jos Nazorak ei olisi juuri sillä hetkellä kääntänyt päätään. Creedy jähmettyi, tuijottaen kauhuissaan Nazorakin leukoja ja tuimaa katsetta. Tuo torakan katse mittaili. Se tarkasti katseellaan Matoranin päästä varpaisiin ja kaikkien odotusten vastaisesti, se nyökkäsi. Linkkuveitsi tipahti Creedyn hikoavista käsistä. Nazorak käänsi päänsä takaisin kiikariin, Matoranin yrittäessä tajuta tapahtunutta.

”H-hei, mikä temppu tämä on? Yritätkö sinä hämätä minua vai mitä? Kuule ei onnistu minuun ehei, minun legendani kiirii kuules kauas, ettäs tiedät.” Vapisevalla äänellä sopertava Creedy sai vastaukseksi ainoastaan Nazorakin päänpudistelua. Selin Matoraniin seisova Torakka ei laskenut mitään huomiota Creedyyn. Hämmentynyt Matoran otti muutaman askeleen kohti Nazorakia ja kokeili avata keskustelua uudelleen. ”Tuota... miksi sinä et hyökkää?” Heti sen sanottuaan, Creedy kirosi typeriä sanavalintojaan, valmistautuen perääntymään, jos Nazorak päättäisikin muuttaa mielensä. Mutta Matoran ei vieläkään saanut vastausta, ainoastaan nyökkäyksen kohti Nazorakin maassa lojuvaa salkkua. Creedy alkoi vähitellen saada henkeään takaisin ja astelikin nyt salkun luokse, päättäen leikkiä mukana. Creedy osoitti salkkua kysyvästi, Nazorakin nyökätessä vielä kerran.

Ison salkun pohjalla lepäsi kaksi paperia. Sen kummempia ihmettelemättä (ja tilanteesta totaalisen epäilevänä) Creedy nosti ensimmäisen paperin ja alkoi lukea:

Tehtävänanto: Tuntemattoman kohteen paettua viholliskohteesta 33C, on päätetty lähettää paikalle kolmenkymmenen sotilaan partio. Tehtävänä on pitää alue omien hall...nikeussa ja tutkia suureen kokoluokkaan luokitellun viholliskohteen alkuperää.

On elintärkeää, että alue pidetään hallinnassa ja tunkeilijat eliminoidaan välittömästi.
Ulkoalueiden toimintavastaava – 036.

Creedylle tämä paperi ei sisältänyt mitään muuta ja tämä nostikin kysyvän katseen vieressä seurailevaan Nazorakiin. Tämä nyökkäsi Matorania jatkamaan seuraavaan paperiin.

Lisäys: Ulkoalueiden toimintavastaava 036:n toimeksianto on puutteellinen. Koska tunkeilijaa ei ole määritelty, taistelutahdoton osasto kieltäytyy avaamasta tulta. Huomioiden viholliskohteen sijainnin olevan poikkeuksellisen lähellä vihollisen linnaketta, katsoo osasto tarpeelliseksi pitää matalaa profiilia ja pyrkii pysymään tulitauossa kohdetta lähestyvien olentojen kanssa. Osastojohtaja 4443 ottaa vastuun jatkotoimenpiteistä.

”Minä ymmärän, minä ymmärrän!”, huudahti Creedy innoissaan, ”Täällä ei ole ruumiita, joten oletan, että Killjoy vain pelotteli kaikki pois. Ja nyt sinä istut täällä yksin viimeisenä rohkeana täyttämässä tehtävänantoa.” Nazorak nyökkäsi hieman allapäin, kääntäen katseensa jälleen kiväärinsä tähtäimeen.

”...en olisi uskonut. Taistelutahdottomia Nazorakeja... miksi te... tai sinä, ette tahdo taistella?”
Kivääri putosi Nazorakin käsistä, tämän noustessa täyteen pituuteensa. Creedy kavahti taaksepäin, pahoitellen tahditonta kysymystään. Nazorak ei kuitenkaan ollut loukkaantunut, vaan kumartui aivan Matoranin eteen, nostaen päänsä suoraan ylös, paljastaen kaulansa.

Creedy alkoi voida pahoin. Nazorakin kurkku näytti siltä, kuin sitä olisi viillelty veitsellä kymmeniä kertoja. Kaulansa paljastamisen lisäksi, yksi Nazorakin sormista kalahti maassa makaavaan paperiin, suoraan tekstin: ”036”-kohdalle. ”...minä, öh, siksi sinä et siis puhu, niinhän? Kun hän teki tuon sinulle?” Nazorak nyökkäsi ja nousi takaisin pystyyn, nostaen samalla maahan pudottamansa kiväärin.

Tähtäilyään jatkaen Nazorak näytti miltei unohtaneen Matoranin läsnäolon, jättäen hiljaisuuden vallitsemaan kaksikon välille. Creedy mietiskeli hieman vaivaantuneena, huojentuen kuitenkin tilanteesta. Vihollinen tai ei, tämä Nazorak tottelisi silti käskyjään. Hän ei tulisi käymään Creedyn kimppuun. Tiedostaen tämän, Matoran alkoi tutkailemaan raunioita. Hän näki ammottavan reiän siinä, mistä hän oli muutama päivä sitten rysähtänyt ulos. Hän pääsisi laskeutumaan siitä suoraan kellariin, valmistelemaan tutkimustyötään.

Matoran asteli aivan reiän kohdalle, valmiina hyppäämään alas, kunnes hänen päähänsä pälkähti vielä yksi kysymys: ”Mutta hei, jos sinulla ei ole lupaa avata tulta, miksi sinä tähtäilet tuolla aseella ympäriinsä?” Nazorak kääntyi vielä kerran ja iski kaksi nyrkkiään rinnalleen, seisten ylpeänä, tuijottaen kohti taivasta.

”Niin tietenkin”, Creedy hymähti ja hyppäsi yhdellä loikalla sisään raunioihin.

Nelisen tuntia myöhemmin

Pilvisen taivaan ollessa jo sysimusta, epätodennäköisin mahdollinen kaksikko oli syventynyt ”keskusteluun” raunioiden keskelle väsätyn nuotion ympärille. Puhetaidoton alokastorakka lähinnä nyökkäili ja viittoili Creedyn junan lailla kulkevalle selitykselle. Matoranin pelko ja mahdolliset sosiaaliset estot olivat kadonneet sillä sekunnilla, kun tämä ison työmäärän jälkeen kapusi ylös kellarista. Pienen suostuttelun jälkeen myös Nazorak suostui laskemaan kiväärin käsistään ja nyt kaksikolla ei ollut enää mitään vaikeuksia kommunikoinninkaan kanssa, näiden istuessa leirinuotiolla, maistellen Creedyn mukanaan tuomia juomia.

”Joten niin, minä olen miettinyt tätä jo varmaan vuosia, mutta se mies ei kerro mitään, ei paljasta mitään. Salailee asioita, joilla saattaa oikeasti olla merkitystä. Siis ei siinä mitään, jos omat menneisyyden haamut haluaa pitää salassa, mutta nyt jos verenhimoiset Metsästäjät alkavat liikkua Klaanissa, ei tarvitse miettiä kauaa, kenen perässä ne ovat, jos Guardiankaan ei ole palannut matkoiltaan...”

Nazorak kuunteli vilpittömällä mielenkiinnolla, pitäen katseensa kuitenkin sylissään lojuvissa papereissa. Creedyn työtä avustaen, torakka selaili Killjoyn arkistojen papereita, yrittäen löytää johtolankoja, jotka joko yhdistäisivät Metsästäjät ja Killjoyn tai vaihtoehtoisesti jotain epäilyttävää, jolla Creedy saisi todistettua Vahkitoverilleen olevansa oikeassa heidän yhteisen ystävänsä suhteen.

Creedy pureskeli tikkua, selaillen omaa paperipinoaan, vilkuillen välillä Nazorakin selailuprosessia. Matoranin mieli vilisi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todellisesti positiivisella mielellä. Hän oli juuri todistanut vihollisenkin riveissä olevan taisteluun haluamattomia, jonka lisäksi hän uskoi löytäneensä maailman parhaan kuuntelijan... johtuen toki osittain toisen osapuolen puhekyvyttömyydestä. Nyt hän sai jakaa työnsä muokavassa ympäristössä. Matoran tunsi stressitasonsa laantuvan vähitellen.

Minuutit kuluivat ja kaksikon vieressä keinuva paperipino kasvoi kasvamistaan. Kymmeniä asiakirjoja, strategisia suunnitelmia ja päiväkirjaraportteja myöhemmin, Creedy alkoi osoittaa väsymisen merkkiä. Nazorak vilkaisi Matoranin huokailuja sivusilmällä, pitäytyen kuitenkin tiiviisti hommassaan. Creedy oli tästä mielessään kiitollinen. Nazorakit olivat selkeästi asioita kyseenalaistamattomia ahkeria työntekijöitä, tuli tehty työ sitten kenelle tahansa.



Nostaessaan jälleen yhtä paperipinkkaa (ja pelastaessaan yhtä kasaa kaatumasta suoraan nuotioon), yksi muita selkeästi kellertävämpi liuska valahti muiden välistä. Creedy päätti silmäillä sen ensiksi läpi, tajuten sen kirjoituksen kuitenkin olevan hänelle täysin tuntematonta. Matoran päätti jättää merkilliset neliskanttiset kirjaimet omaan arvoonsa, kunnes tajusi Nazorakin saaneen jonkin sortin hepulin. Käsiään viuhtoen, tämä kurkotti kohti paperinpalaa, Creedyn lopulta ojentaessa sen hänelle. Nopean kaivelun jälkeen torakka kaivoi omasta pinostaan samannäköisen kellertävän sivun ja asetteli nämä maahan vierekkäin.

”Ömh, niin, kaksi samannäköistä sivua? Mutta tuo kielihän on aivan outoa. Ei siitä saa mitään selvää.” Nazorak louskutti leukojaan sormi pystyssä ja kaiveli paperien seasta pienen vihkosen. Luisevine sormineen Nazorak avasi vihkon ja selaili haluamalleen sivulle. Kyseessä oli Matoranien opetusvihkonen, jossa esiteltiin vanhoja kieliä. Sivulla komeili samanlaisia neliskanttisia kirjaimia, joita kaksikon löytämissä paperinpaloissakin. Vihkon otsikko sai Creedyn innostumaan: Metru Nuin Vahkien ohjelmointikieli...

Creedy ryntäsi nuotion toiselle puolelle Nazorakin viereen ja alkoi selittämään hullun tahdilla.
”Tämä on... nerokasta. Nämä paperit ovat käsin kirjoitettuja, joten Killjoy on aivan hyvin voinut... aaah, nerokasta! Hän on kirjoittanut muistelmiaan ohjelmointikielellä ja vieläpä miltei kadonnella sellaisella. Vahkeja ei ole valmistettu lisää satoihin vuosiin... ja tässä sitä on. Odotas, tämä on varmaan verrattavissa Killjoyn puvun ohjelmointikieleen... odotas, KYLLÄ! AIVAN! Ahhaha, ovela sinä olet Killjoy, sen minä annan sinulle. Killjoyn pukujen ja Vahkien ohjelmointikieli, ne ovat täsmälleen sama, Killjoy ei tehnyt muuta, kuin erotti näiden palikoiden sisällä olevat merkit omaksi kokonaisuudekseen... tämän ratkaisu ei pitäisi viedä kauaa. Ojentaisitko sen kynän sieltä.”

Nazorak oli aidosti hämillään Creedyn saamasta nörgasmista ja tämä seurasi nyt vierestä, kun punainen Matoran käänsi tekstiä kynä sauhuten. Noin puoleenväliin urakassaan päästyään, Matoran kuitenkin nosti kynän paperista, katsoen tekemisensä kohdettaan hämmentyneenä.

”Tämä... tämä ei ole Killjoyn tekemä. Tämä näyttää kuin joltain historiankirjan pätkältä. Miksi kukaan ikinä kirjoittaisi historiankirjaa näin?” Nazorak nyökkäili Creedyä jatkamaan kääntämistä, seuraten Matoranin hetki hetkeltä enemmän hämmästynyttä ilmettä. Lopulta Creedy tiputti kynän ja huokaisi. ”Tämä... tämä ei ole edes vanha. Paperi kyllä, mutta tämä päiväys... tämä teksti on kirjoitettu vain kaksi vuotta sitten.”

Nazorak viittoili Creedyä selittämään lisää. Matoran suoristi selkänsä ja hieraisi otsaansa. ”Tämä on selkeästi katkelma jostain pidemmästä tekstistä, kenties jopa kirjasta. Sen on kirjoittanut... eih. Tämä on kirjoittanut ”Toa, jolla ei ole nimeä”. No tämähän auttaa kovasti.” Nazorak viittoili lisää. Creedy veti henkeä ja luki tekstin viimeiset rivit: Sinä Metsästäjä, sinä Toa. Kuka tahansa tätä lukee, minä rukoilen. Joku toimii meidän välissämme ja jos emme nouse nyt, jos emme nosta aseitamme ennen kuin on liian myöhäistä, palaamme takaisin vanhaan. Kaikki kipu ja tuho, kaikki se taistelu oikeuden puolesta. Kaikki se oli tehty turhaksi. Pian maailma sotii, oletko sinä valmis?

Nazorak kohautteli olkiaan. Creedy nyökkäsi tälle: ”On toki mahdollista, että tämä on vain jonkun hullun pelottelua... mutta tämä tekstin alku on täynnä puhdasta faktatietoa Toat-Metsästäjät -sodasta. Killjoy ei ikinä säilyttäisi mitään, minkä todellisuuspohjaa hän epäilisi. Hän on äärimmäisen kriittinen näissä asioissa.”

Nazorak näytti mietiskelevältä ja tämä osoitteli paperien hieman repaleisia reunoja. Creedy hymähti myöntävästi. Molemmat tiesivät paperien olevan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Pienen hetken kaksikko kaiveli, jos he löytäisivät lisää paloja, mutta joutuivat pian luovuttamaan. Creedy huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle. ”VT... onkohan hän jo nukkumassa? Hän osaa kaiken Metsästäjien jutuista.” Nazorak katsoi Creedyä kysyvästi. Katsettaan liikauttamatta, Creedy totesi tämän yksinkertaisesti olevan Klaanin arkistojenhoitaja. Nazorak alkoi viittoilemaan lisää.

”Tähän aikaan yöstä ja sinä haluat, että minä menen tapaamaan häntä?” Nazorak nyökkäsi vielä uudelleen, Creedyn vain tuskaillessa mietteitään. ”Ännnhh, no ehkä minä sitten, ehkä hän osaisi jäljittää tämän lähteen. Mutta... sinä et ihan taida voida tulla mukaan.” Nazorak teki yhdellä käsistään pyöräyttävän liikeen, joka selvästi merkkasi sitä, että torakka oli sinut asian kanssa. Creedy tirskahti tälle. Hän oli nähnyt kyseisen eleen viimeksi Rukin elehtiessä kahvipöydässä...

Creedy kumarsi Nazorakille, kiittäen tätä vuolaasti. ”Tähän asti kuvittelin sodan olevan absoluuttista... kiitos sinulle sen maailman rikkomisesta. Pärjäile, minä palaan vielä takaisin... toveri.” Nazorak seisoi Matorania tuijottaen, kääntyen lopulta itsekin kumartamaan syvään. Creedy nosti reppunsa selkään, paperit tiukasti kouraansa ja lähti kävelemään raunioilta kohti maantietä.

Nazorak katsoi tämän menoa, kunnes Matoran katosi lopullisesti pimeyteen. Torakka istahti alas mietteissään, katse maassa. Siellä hän huomasi pudonneen linkkuveitsen, Matoran-kokoisen sellaisen. Vienoinen hymy leuoillaan, Nazorak nosti veitsen ja heitti sen loimuavaan tuleen.


Odina, valvomo

Pimeää valtaisaa huonetta valaisi ainoastaan kahdeksan valtavaa yhdelle seinälle survottua kuvaruutua. Nuo ruudut lähettivät kuvaa kaikkialta Metsästäjien linnoituksesta, näyttäen kuvaa niin keskustorilla käynnissä olevasta kahakasta, kuin The Shadowed Onen tornin hiljaisesta sisäänkäynnistä. Yksinäinen massiivinen hahmo seisoi keskellä huonetta, tujottaen sivusilmällä noita kyseisiä ruutuja.

Mustavalkoinen sulavalinjainen olento tuijotti käsissään lepäävää mustaa, ainaan savuavaa miekkaa, joka kiilsi edelleen edellisen uhrinsa verestä. Miekka nousi hitaasti kohti sen kantajan irvokasta, kymmeniä pitkiä hampaita sisältävää ammottavaa suuta. Pieni verijono valui miekan varresta olennon kitaan, tämän maiskutellessa ylimalkaisesti maistettuaan veren maun. Vaikka noissa hirviömäisissä kasvoissa ei ollut lainkaan silmiä, näytti olento silti kääntelevän miekkaa käsissään, aivan kuin tämä näkisi sen...

”Mestari TPO, Ilmalaivat lähtivät juuri, etkö luulisi, että sinun kannattaisi lähteä perään?” Hahmo säsähti vihaisena. Huoneen sivusta oli auennut ovi, josta kurkki sisään pieni riutunut valkoinen Toa kiikarisilmineen. Varovaisella äänellä ilmoille noussut ehdotus ei ollut verta maistelevan hahmon mieleen, vaan tämä asteli muutamalla rivakalla askeleella ovelle, tarttui rääkäisevään Toaan ja heitti tämän huoneen toiseen päähän rajulla otteella. ”Kuinka monesti minun pitää sanoa, että sinä et käytä minusta sitä ylimielistä johtajan antamaa lempinimeä. Purifier sinä imbesilli, Purifier!”

Omaa nimeään julistaen Purifier asteli ympäri huonetta, nurkassa viruvan kylkeään pitelevän Toan katsoessa vieressä. ”Anteeksi Mestari Purifier, anteeksi... mutta eikö sinusta silti olisi järkevää lähteä niiden ilmalaivojen per-” ”HILJAISUUS! Minun ei tarvitse juosta jonkun saastaisen puolieliön perässä. Sitä varten suunnitelma luotiin. Me aloitamme ensimmäisen vaiheen tänä yönä.”

Toan nöyristellessä, Purifier asteli ruutujen eteen ja painoi kuudennen ruudin vieressä olevaa painiketta. Ruudun kuva vaihtui näyttämään raskaasti panssaroitua kuljetusjunaa, jota vahti kymmeniä Metsästäjiä. Purifierin kita värisi ja tämä nostikin sille häiritsevän virneen: ”Näyttää siltä, että mestarini aikoo siirtää sirun. Odotettua, kyllä. Orja, onko sinulla tietoa tästä?”

Valkoinen Toa kavahti kuullessaan orja-nimityksen, mutta astui kuitenkin esiin, jääden seisomaan Purifierin vierelle. ”Kyllä mestari... kuulin kun vartijat puhuivat aamulla. Nimda siirretään uuteen kohteeseen, siihen ennalta sovittuun. Ehdotuksesi oli siis mennyt läpi.”

”Ja avain?”

”Se jää johtajalle itselleen.”

Mustavalkoinen Metsästäjä murahti ja Toa oletti tämän olevan myöntäväisyyden ääni. Purifier kääntyi ”orjaansa” kohti ja jäi tuijottamaan tätä säälimättömästi. ”Olemme siis odottaneet tarpeeksi kauan. Pian kaikki tarvitsemamme kokoontuu yhteen. Aloitamme vaiheen yksi.”



Toa nyökkäsi ja ryntäsi huoneesta ulos, käyttäen samaa ovea, mistä oli tullut sisäänkin. Koneiston yllättävä kalahdus jäi kaikumaan huoneen sisällä ja kuin kammettuna, kuvaruutujen seinä alkoi kääntymään ympäri. Purifier tuijotti tyytyväisenä näkyä ja hitaan käännöksen jälkeen seinä loksahti takaisin paikoilleen. Kaksitoista pientä koloa, joissa yhdeksässä paloi valo. Jokaisen valaistun kolon sisällä loisti miltei lasisen näköinen pallo, joista jokainen hohti omaa väriään.

Purifierin luisevat sormet hivelivät kolmea tyhjää koloa. Toa oli saapunut huoneesta seuraamaan tilannetta. Vetäen henkeä syvään, Metsästäjä kosketti vuorotellen jokaista yhdeksää palavaa kiveä. Sokaiseva valo täytti huoneen, Purifierin nauraessa riemusta. ”Vuosituhansien työ on pian saatettu päätöksen!” Metsästäjä levitti kätensä ylös, nauraen yksivää, karheaa nauruaan. ”Kolme lisää... tulkaa luokseni, kokoontukaa, tehkää se, mitä niin kauan sitten sovimme.”

Kivien valo voimistui hetki hetkeltä. Äsken niin pimeä huone kylpi nyt valosta, saaden hämärään tottuneen Toan kouristelemaan. Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Kivien alla lepäsi yksi painike, jonka päälle Metsästäjän sormi päätyi lepäämään. ”Oletteko valmiita ystäväiseni? Sillä tästä alkaa elämänne juoksu.”

Ja niin Purifier painoi nappia.

Ämkoon veljeskunnan saari

Maassa makaavat Lääkintävahkin osat nytkähtivät vielä kerran. Pieni valo maassa lojuvan pään takaosassa vikkui himmeästi. Kaatunut sotilas ei enää kuitenkaan liikkunut, eikä koskaan tulisi sitä tekemään...


Xia, Mustan Käden salainen tukikohta

Viimeiset vartioon jätetyt Vahkit pitelivät päätään. Suurimman osan kaatuessa tuskissaan maahan, ei kukaan huomannut yksinäisen komentohuoneen lattialaatan liikettä. Lattialaatassa komeilvat sanat: Tässä lepää Herra, Mustan Käden entinen johtaja.


Bio-Klaani

Saraji makasi Kahviossa liikkumattomana, epätoivoiset Matoranit yrittivät turhaan saada eloa Vahkiin... Hänen taskustaan hohtava sininen valo sai monet hämmästyneeksi.


Killjoyn mökin rauniot

Killjoyn vanhojen pukujen jäänteen hohtivat punaista valoa. Ylhäällä istuva Nazorak ei ollut todistamassa tilannetta.


Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita

Mustiin siteisiin pukeutunut salamatkustaja katsoi kauhuissaan oranssin kiven alkaessa hehkumaan. Hänet huomattaisiin pian, jotain oli keksittävä.


Tuntematon sijainti

Käytävät olivat täynnä juoksevia Vahkeja. Punaiset valot vilkkuivat ympäriinsä, noin viidenkymmenen Vahkin ryhmittyessä rivistöön pitkälle käytävälle. Käytävän päässä sijaitsevat liukuovet aukesivat, mustan naispuolisen mekaanisen olennon astellessa niistä sisään. Vahkit tekivät kunniaa, nainen jäi seisomaan joukon keskelle.

”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tuntematon metsä, Eteläisen mantereen pohjoispuoli

Pimeys oli pienessä metsässä, joka oli lähellä yhtä Matoran-kylää. Kukaan ei ollut käynyt tuossa metsässä ja palannut takaisin. Metsässä oli paljon Matoraneille tuntemattomia Raheja, joista osa oli saattanut jo mutatisoida, metsän keskiosassa olevan lähteen vuoksi. Vaikka lähde näytti kristallinkirkkaalta ja puhtaalta, niin se mutatisoi. Kukaan ei tiennyt miksi, oliko siinä kenties mutageenejä vai mitä.

Tuuli puhalsi kylmästi, eikä se helpottanut erään Ta-Matoranin tilaa. Vaikka lähellä oli Matoran-kylä, hän ei mennyt sinne, eikä asunut siellä. Puiden varjot näyttivät pelottavilta ja jokaisessa puskassa näytti olevan Matoranin liikkeitä tutkiskeleva silmäpari. Rahi-lintuja lensi taivaalla, huutaen kuin korppikotkat.

Ta-Matoran oli kooltaan lyhyempi kuin muut Matoranit. Hänellä oli punainen Hau ja vartalo oli keltainen ja punainen. Hän ei juossut, vaan kuljeskeli hiljaa, mutta ei katsonut ollenkaan taakseen.

Rahit huusivat vähän kauempana ja etsivät saalista. Matoran ei silti pelännyt, vaan jatkoi matkaansa. Hän kanniskeli mukanaan pientä paperilappua.

Viime viikolla, Matoran oli auttanut Bio-Klaanin saarella olevia Matoraneja. Hänen avullaan, kyliin oli järjestetty erilaisia puolustusmenetelmiä ja ansoja, jotta Tärtäläiset eivät iskisi niihin uudelleen. Ta-Matoran oli silloin pukeutunut mustaan, jotta häntä ei tunnistettaisi.

Ta-Matoran oli myös käynyt tutkiskelemassa Bio-Klaanin saarta ja sen linnoitusta. Mutta ei hän sinne hyökkäisisi. Miksi ihmeessä? Siellä oli hyviä liittolaisia, joten niitten kansa ei tarvinnut kinastella.

Matoran avasi käärön ja rupesi lukemaan sitä taas. Hän alkoi lukea ääneen, vaikka kukaan ei ollut kuuntelemassa.

Sinä turvaudut mystiseen voimaan,
mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan.
Pedot ja metsästäjät kimppuusi hyökkäävät,
voimaa et saa, ennen kuin ne tyyntyvät.
Muinaisen metsän siimekseen sä meet,
takaisin tuut tai et, ovat avaimet metsän rämeet.
Et tajua sä tätä, mutta tämä tärkeä on,
älä unohda sitä, tai olet toivoton.
Yksi kuolee, yksi herää,
vihjeet joudut sä näistä kerää.
Kuolema tai elämä, mysteeri se on
mutta

Teksti meni lukukelvottomaksi, ja Ta-Matoran jäi jälleen pähkäilemään arvoitusta. Hän tiesi, että tekstissä tarkoitettiin juuri tätä metsää. Mutta metsästäjistä hän ei tajunnut. Keitä metsästäjiä? Pimeyden kenties?

Raaz...

Joku sanoi hänen nimeään. Kuka se oli?

Raaz oli saanut selville, että Bio-Klaani keräilisi joitain kristallinpalasia. Tutkittuaan asiaa jonkin aikaa, hän huomasi, ettei käärö ja kristallinpalaset liittyneet toisiinsa ollenkaan. Se oli hyvä, koska Raaz ei halunnut ollenkaan Klaanilaisia peräänsä.

Pian hän näki kaukana metsässä luolan. Ta-Matoran juoksi sen luo ja huomasi portin.

Sinä turvaudut mystiseen voimaan,
mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan, kuului ääni hänen päässään.

Raaz katseli ympärilleen, mutta ketään ei ollut siellä.

"En pelkää, tiedän sen", Matoran ajatteli.

Hän tutkiskeli porttia ja pian se avautui. Luolan sisällä oli kaksi patsasta, toinen oli kultainen, toinen musta. Vaikka luola oli ikivanha, kummassakaan ei näkynyt iän merkkejä.

Raaz kulki patsaiden ohi ja tunti outoa tunnetta sisällään. Hän jatkoi matkaa, kunnes näki jälleen kaksi patsasta. Mutta näistä kumpikin oli Ta-Matoranin kädessä olevan käärön värisiä. Patsaiden silmät hohtivat punaisina, jolloin Raaz vähän perääntyi.

Raaz... Ääni kuului jostain taas.

Raaz kulki silloin patsaiden ohi, kunnes huomasi olevansa jälleen metsässä. Luolan ulkopuolella. Mutta luolaa ei ollut hänen edessään enää. Vaan alaspäin vievät portaat. Ta-Matoran meni alaspäin, kunnes putosi.

Sinä turvaudut mystiseen voimaan.
mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan, kuului jokapuolelta ikuisuudelta kestävän pudotuksen aikana.

SS Rautasiipi

Amiraali katsoi komentokeskuksen panssarilasin läpi sotalaivansa kannen kaaosta. Hän nojasi oikealla kädellään ikkunaan eikä näyttänyt ryhtinsä puutten takia itseltään. Hän tiesi hyvin, ettei Rautasiipi ollut täydessä terässä muututtuaan Uuden Sukupolven koulutustiloiksi, mutta tällaisen epäonnistumisen piti olla mahdottomuus. Nazorak-joukot eivät olleet onnistuneet järjestäytymään remontoidussa laivassa, ja klaanilaiset kykenivät rellestämään ja listimään hajanaisia torakkajoukkoja, jotka käyttäytyivät kuin mitkäkin Skakdit. Maihinnousuihin tarkoitetut meritankit taas olivat jalkaväensuojaussiivekkeineen ja hitaasti liikkuvine tykkeineen aivan liian kömpelöitä osuakseen liikkeellä pysyviin klaanilaisiin.

002:n synkistyneeseen mieleen valoa toi kuitenkin keulan suunnalta lähestyvä näky: SS Rautasiipi oli onnistunut organisoimaan täydet kaksi tusinaa laivastonsinisillä rintapanssareilla ja säkenöivän kirkkailla kivääreillä varustettua torakkasotilasta, jotka hölkkäsivät täydellisessä muodostelmassa ja aseet tanassa marssiaskel kerrallaan kohti klaanilaisten kuolemaa. Näky joka lämmittäisi jokaisen sosiaalisesesti hyväksyttävän Nazorakin torakanmieltä.

***

Troopperin liekit kärvensivät Rukin alapuolella vielä yhden Nazorakin. Veden Toa koetti sulkea taistelun äänet mielestään kavutessaan metallisia tikapuita ylös kapean putken sisällä. Kylmä metallipuola kerrallaan hän loittoni torakoista, mutta samalla myös Troopperista. Hän oli kuulevinaan tulen Toan huutavan jotain provosoivaa Nazorakeista ja höysti kommenttiaan tulihuumorilla, mutta Ruki ei kuunnellut. Hän teki kaikkensa pitääkseen itsensä kasassa kaaoksen keskellä.

Juuri kun Ruki oli heilauttamaisillaan itsensä ylös, kuuli hän altaan räjähdyksen. Taistelun äänet päättyivät kuin seinään, ja veden Toa jähmettyi täysin. Klaanilaisen miekka vaikeni.

Troopperi... Ruki ajatteli. Häneen iski samanaikasesti suru, pelko, huono olo ja katumus. Lähdin tälle matkalle, koska tahdoin auttaa Klaania. Nyt yksi soturi menehtyi takiani.

Eikä se edes ollut Rukin mielessä pahin ajatus. Häntä hirvitti huomata, kuinka tasaväkistä kamppailua ajatus klaanilaisen kuolemasta ja oman kuoleman pelko kävivät hänen päänsä sisällä. Sinisten käsien ote tikapuista puristui, eivätkä jalat totelleet. Metalliset seinämät tuntuivat murskaavan Rukin, eikä hän kyennyt hengittämään. Eikä varsinkaan puolustautumaan. Hän vain odotti hetkeä, jolloin torakat katsoisivat putkeen ja rei'ittäsivät hänet.

Veden Toa oli aivan varma, että hän kuolisi tähän kapeaan, metalliseen tilaan.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun alhaalta kuuluikin naurua. Mutta sitä ei pidetty torakkain suulla.
”Onnistuinko minä hämäämään teitä tällä naamaritempulla kaksi kertaa? Muistakaa ensi kerralla odottaa savun hälvenemistä ennen kuin oletatte Kanohi Haun kantajan kukistetuksi.

Liekkien ja kiväärien, miekkojen ja keihäiden sinfonia alkoi jälleen ja Ruki palasi tähän maailmaan.

***



Matoron nopeat sivallukset ja Sugan voimakkaat lyönnit muodostivat teräisän suojavallin Nazorakein ja klaanilaisten välille. Kummallisesti Tronien akvaarion päälle retkottamaan asetettu Lignok alkoi virota juuri sopivasti, kun klaanilaiset saivat päihinsä tutun äänen.
Hyviä uutisia kaverit! Klaanilaisia näköpiirissäin!

Miekkailevat jään Toat eivät ehtineet intensiivisessä tilanteessa tarkistaa väittämää, mutta kalaisan sankarin sanoihin oli syytä luottaa.
”Jos harppuunani olisi kunnossa...” Matoro puhisi miekaniskujen lomassa, ja mäjäyttipä hän yhden torakan pois sutjakkaasti singotulla jäänkimpaleellakin. ”...puolet teistä riippuisi tuosta ilmatorjuntatykistä päät alaspäin-”
”Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin.”
”Kiitos Suga. Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin ja loput löytyisivät saman tykin piipusta molemmat päät alaspäin!”

Yksi Nazorak onnistui miltei kohottamaan kiväärinsä piipun kunnolliseen tähtäysasentoon, ennen kuin huomasi hävinneensä kalalle.

”Tuo ei ollut ehkä ihan parhaimmistoasi,” Suga puhisi jakaessaan iskuja. ”Mutta olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Eihän tässä saa happeakaan otetuksi huitomisen lomassa. Ja SINÄ et saa enää koskaan happea!”

Torakan kurkku purskahti auki roiskaisten vihertävää tahnaansa Sugan kasvoille. Klaanilais-konkarin ilmekään ei värähtänyt.

”Okei, ei tuokaan mikään laadun ähky huipentuma ollut.”

Elkää luovuttako, löydätte varmasti sisäisen runoilijanne ennen pitkää. Meissä kaikissa asuu sanaseppo, kaikui pirteä ääni jään Toain mielissä.

Yhtäkkiä jään elementaalihyökkäykset saivat seurakseen liekin voiman, kun Bloszar liittyi taisteluun. Hän jäi kuitenkin pitämään toista suuntaa Hain kanssa, joka oli vaihtanut tilapäisesti säilänsä Nazorak-kivääriin, joka oli tullut ranteen tiimoilta poikki silpaistun käden koristamana. (”Kiva lisäosa, Hai-mies.”) Veden ja jään Toan silmissä loisti uusi, vihainen hehku. Hän ei ollut enää SS Rautasiivellä, hän oli kotisaarensa juoksuhaudoissa. Nazorakit eivät päässeet etenemään Kanohi Raun takaa tuijottavien silmien ja niiden hyvän liittolaisen, kiväärin tähtäimen tehdessä tiivistä yhteistyötä joka myös kuoleman jakamisena tunnetaan.

”Lignok!” Ko-Matoralainen Korek huudahti huomatessaan maahan valahtaneen, tajuttoman ystävänsä. Hän ja Merkol kirmasivat kahden klaanilaisrintaman väliin ja kumartuivat Onu-Matoralaisen tiedottoman kehon ylle ja koettivat ottaa selvää josko tämä hengitti. Olkar ja Gefel jäivät Bloszarin ja Hain rinnalle ja koettivat pitää torakat matkan päässä. Sadje näytti taistelun keskellä eksyneeltä, mutta piti tikaria käsissään kumminkin.

Bloszar ja plasmakanuuna kuitenkin vaihtoivat rintamaa kolmen askeleen saattelemina, Sugan, Matoron ja Tronien puoli puski kuitenkin enemmän vihulaista sankarein niskaan. Aseen polttavat ammukset olivat juuri tiputtamassa tämän sivustan toista Nazorakiaan, kun halki laivan kiiri jonkinasteinen Nazorakinkielinen huuto. Samassa torakat vaihtoivat täysin strategiaansa ja lopettivat hyökkäyksen. Taistelu jatkui, vaikka torakat ottivatkin selvästi etäisyyttä. Yksi, eksyneen näköinen ja siniseen hattuun sonnustautunut torakanrääpäle jäi ihmettelemään paikalleen noin kymmenen metrin päähän. Bloszar ei tahtonut tappaa surkean näköistä oliota, mutta sitten laukaus tapahtui. Jostain piilosta ammuttu pienoisohjus oli räjäyttää Tronien akvaarion säpäleiksi. Bloszarin silmien surumielinen katse muuttui samassa vihaksi, ja liipasin vedettiin pohjaan. Sen sekunnin jälkeen tulen Toa ei osannut enää sanoa, oliko sormen liike ollut tiedostamaton vai harkittu, mutta katumus iski, kun hän näki aseistamattoman torakan huutavan tuskaansa ja kierivän maassa, suuri osa alaruumistaan vihreän veritahnan peitossa.

Nazorakit jatkoivat perääntymistään jättäen lajikumppaninsa maahan kärsimään. Hetken kuluttua sinihattuista raukkaa huomioimatta ainoat klaanilaisten näkyviin jääneet Nazorakit olivat kymmenet ja taas kymmenet maassa retkottavat tapukset, joista muutama vielä liikkui tuskallisesti loppujen ollessa pelkkiä raatoja tahi mömmökasoja.

”Mitä kummaa ne puuhaavat?” Gefel äimisteli. ”Emmehän me voineet voittaa? Se ei olisi niin helppoa?”
”Äänessäsi on liikaa optimismia,” Hai varoitteli. ”Luulisin niiden perääntyvän ja järjestäytyvän. Niillä on kaikki edellytykset vain tulittaa meidät mataliksi, kunhan kaaos väistyy.”

Kaaos väistyi.

[spoiler=Diupadai.]Musiikki voisi myös.[/spoiler]

”No voi Karzahni.”

Samassa kansi kuitenkin tärähti, kun punainen haarniska laskeutui raskaan kuuloisesti klaanilaisten keskelle.
”Joy, ehdinkin jo ihmet-”
Käden entinen kenraali kuitenkin hiljensi Sugan käsimerkillään. Joukkion vaietessa lähestyvät marssiaskeleet kuuluivat selvemmin ja selvemmin.
”Tarvitsemme panttivangin” Killjoy totesi ykskantaan.
”Panttivangin?” Hai kyseenalaisti suunnitelmaa. ”Eikö näiden koko pointti ole se, että näitä on näin paljon. Kuka olisi niin tärkeä, ettei mukamas olisi uhrattavissa?”

Marssiaskelet lähenivät hetki hetkeltä, klaanilaisten aika oli käymässä vähiin. Vahvistukset olivat tulossa.

Killjoyn kypäräinen pää heilahti lasisen komentosillan suuntaan. Teleskooppisilmällä varustettu Matoro oli ainoa joka näki Joyn ehdotuksen.
”Onko tuo... Amiraali?”
”002 itse. Nazorakin johtoportaan numero kaksi”, Killjoy varmisti. Suurin osa klaanilaisista tunsi kyseisen torakan maineelta: ylpeä merikarhu johti torakkain laivastoa suhteellisen itsenäisesti ja pukeutui hulppeisiin kaapuihin. Yksikään järjestön jäsen ei kuitenkaan ollut kohdannut tätä nilkuttavaa torakkapäällikköä kasvotusten.
”En tahtoisi olla ilonpilaaja”, Sadje pisti väliin. ”Mutta eiköhän tuo ole aika vahvaa panssarilasia. Millä meinasit päästä siitä läpi?”



”Ammun sitä kaikella.”
”Kaikella?”
”Ihan hiton kaikella.”

Samalla hetkellä Killjoyn rakaettisaappaat käynnistyivät ja punainen haarniska nousi ilmaan voimakkaiden moottorien avulla. Vaarallisen näköisiä Zamoreja rakettimaisine kavereineen alkoi heti sinkoilla joka suunnasta Metsästäjää kohti, mutta nopeasti liikkuva ja raskaasti aseistettu hahmo tiesi selviävänsä kohteensa luo.

”Yksi ei yksinkertaisesti tuhoa komentosiltaa...” hän huusi ilmassa.

Rautasiiven ilmatilan puoleenväliin päästyään Killjoy näytti hajoavan osiksi. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin aivan hemmetinmoisesta määrästä ohjuksia ja ammuksia ja Joysta itsestään, jotka kaikki jatkoivat matkaansa kohti komentosiltaa.

”Mutta minulla ei olekaan yhtä vaan MONTA OHJUSTA!”

JATAMM-KLBAMMOBAMMM!

[spoiler=Eh.]...ja tämän musiikin voikin lopettaa tähän.[/spoiler]

***

Amiraali katsoi, kun ikkuna räjähti hänen naamalleen. Lasinsirpaleita ilmassa, ja sitten punainen haarniska nappasi torakkajohtajaa vatsan kohdalta. 002 tunsi nousevansa ylös huoneen katon noustessa romahtaessa alas. Seuraavaksi harppuunajalkainen upseeri lensi Killjoyn kovassa metalliotteessa ilmojen halki, kohti klaanilaisrinkiä. Zamorit olivat lopettaneet Joyn tulittamisen tämän päästyä komentosillan tuntumaan, mutta ilmeisesti muutama ammus oli osunut rakettimonoihin, kaksikon laskeutuminen oli nimittäin enemmänkin romahdus.

Tappajakyborgi-amiraali -yhdistelmä iskeytyi kipeän kuuloisesti metalliseen kanteen. Kesti hetki, ennen kuin sekava Klaanilaisjoukko tajusi, mitä oli tapahtunut. Komentosillan julkisivu oli romahtanut, ja nyt Joy oli puolitajuissaan maassa Amiraalin vieressä.

Matoro puristi tiukasti ionikatanaansa. Hän yritti parhaansa mukaan saada tilanteesta edes jonkinlaista yleiskatsausta, mutta se osoittutui vaikeaksi. Koko porukka oli parhaillaan kannella. Heidän oikealla sivustallaan oli jonkinlainen väliaikaiskatos ja vasemmalla puolella avointa kantta ties kuinka pitkään. Oman lisänsä sangen epäkauniiseen maisemaan toivat muutamat torakanraadot, epämääräiset varusteet ja kaikenlainen roju, mitä kannella oli. Muunmuassa komentosillan materiaalia lojui yhden Joyn kääntämän panssarivaunun kappaleiden seassa. Nazorakit olivat epäilyttävän hiljaa, ainoastaan marssin ryminä kuului.

Matoron oikealla puolella oli Summerganon, joka oli yrittänyt pitää nazorakeja loitolla maasta poimimallaan zamor-kiväärillä. Nyt hän vain kuulosteli huolestuneen näklisenä. Hieman taempana oli Hai sekä tämän laivan miehistön jäsenet. Lignok makasi heikon oloisena maassa hänen toverinsa yrittäessä auttaa tätä. Sadje oli hämillään ja yritti hakea turvaa muusta matoranjoukosta.

Bloszar roikotti yhtä barettipäistä, haavoittunutta torakkaa kiinni tämän käsistä. Tulen Toa kuitenkin katseli yllättävän säälivästi panttivankiaan. Klaanilaisen toisessa kädessä kohosi taivasta vasten uhkaavan näköinen tuliase, joka oli hetki ennen Nazorakien perääntymistä osoittanut tulivoimansa. Blozin vieressä Tronie virnisteli sinivihreästä akvaariostaan käsin.

Välittömästi hetkellä, kun Joy iskeytyi vieraansa kanssa kanteen, tilanne sähköistyi. Oliko totta, että torakoiden toiseksi korka-arvoisin johtaja oli käytännössä heidän vankinaan?

Amiraali yritti välittömästi suorittaa nilkkaavaa nousuaan, mutta Summerganon oli nopeasti syöksynyt Torakkaa kohti ja nappasi tämän kädet selän taa. Voitonriemu paistoi Jään Toan silmistä.

Ilme kuitenkin muuttui pikaisenlaisesti, kun torakat tulivat esiin. Ällistyttävän siistissä muodostelmassa ja korein haarniskoin varustautuneet Nazorakit tulivat esiin, jokaisesta suunnasta samanaikaisesti. Klaanilaiset saivat kuitenkin kiittää onneaan, että vastassa oli vihollinen joka odotti tulikäskyä. Skakdien käsissä panttivangit olisivat tuskin auttaneet penniintyneen puupalon vertaa, Nazorakit olivat kuitenkin huomattavasti järjestäytyneempi vastus. Niinpä torakat tyytyivät kohottelemaan aseitaan ja varmistamaan asemiaan klaanilaisten ympärillä.

”Tämä ei pääty hyvin”, Hai mutisi klaanilaisten perääntyessä aina vain pienemmällä alueelle. ”Olen kokenut tämän ennenkin. Ja näilläkin on taatusti tarkka-ampujia.”

Klaanilaisilla ei ollut enää tilaa perääntyä. Sankareiden selät ottivat toisiinsa kiinni, Lignokin liki tajuttoman kehon lojuessa muutaman metrin päässä. Sinibaretti alkoi myös vaipua tiedottomuuden toiselle puolen. Amiraali osoitti harppuunajalallaan maahan luhistunutta Onu-Matoralaista suoraan kasvoihin.


[spoiler=Köh.]Jälleen kerran on minun osoitettava kiitokset, tässä tapauksessa Matorolle, joka auttoi minut muuannen kirjoituslukon yli, eli siis hän kirjoitti aika paljon tästä. Tänks mate. Lisäksi kiitos Joikuboylle puolesta tämän osan musiikeista. Ja tosiaan, olen pahoillani, minun on taas kehotettava tätä porukkaa olemaan postaamatta soolona. Mutta pian. Pian.[/spoiler]

Tuntematon sijainti

Raaz näki vihdoin valoa ja tömähti suoraan maahan. Hänen olo tuntui oudolta. Metsää ei näkynyt missään. Raazin edessä oli se luola, johon hän oli joutunut äsken. Ta-Matoran meni sen sisään, mutta silloin siellä ei ollut kahta patsasta, niin kuin viime kerralla. Vain hämähäkinseittejä ja rikkoutuneita aseita.

Raaz kulki eteenpäin vähän pelokkaana, kunnes kaatui. Hän katsoi mihin oli kaatunut ja näki kuolleen Toan, jolla ei ollut silmiä tai jalkoja. Toan vasen käsi näytti proteesilta, eikä siinä näkynyt iän merkkejä. Hänen naamiota Raaz ei tunnistanut.

Raazin katsellessa ympärilleen, hän huomasi lisää Toien kuolleita ruumiita. Näky oli pelottava.

"Mi-mitä heille on tapahtunut?" Raaz ajatteli mielessään.

Hän lähti juoksuun. Hänen edessään oli parin minuutin päässä luolan suuaukko ja siitä poistuttuaan, hän oli jälleen samassa metsässä.

Kuolemasi koittaa tänään Raaz...

Matoran perääntyi kuultuaan tuon. Hän päätti palata luolaan, mutta se oli jälleen kadonnut.

Raaz avasi käärön, mutta tällä kertaa, sen sisältö oli muuttunut. Siinä ei ollut enää sitä samaa runoa, vaan yksi lause.

"Kuolemasi koittaa tänään", Raaz luki ja perääntyi sitten. Hän yritti muistella sitä runoa.

"Sinä turvaudut mystiseen voimaan,
mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan.
Pedot ja metsästäjät kimppuusi hyökkäävät,
voimaa et saa, ennen kuin ne tyyntyvät", Raaz ajatteli.

Sitten hän kuuli jälleen ääniä. Hän katsoi taakseen ja huomasi sieltä tulevan monia hahmoja. Raaz lähti juoksuun, kunnes huomasi Matoran-kylän valot.

"Pelastus", Raaz ajatteli ja kiihdytti vauhtiaan. Hän olisi pian perillä. Vain 10 metriä. Mutta sitten, hän tunsi kamalaa kipua. Hän katsoi ruumistaan ja huomasi siinä tikarin. Hänen voimansa ehtyivät. Raaz oli todella lähellä yhtä asumusta.

"Voi ei..." Raaz ajatteli, kunnes kaatui maahan.

***

Eräs Ga-Matoran, nimeltä Nehl, lähti pienelle lenkille. Hänen lenkkinsä päättyi, kun hän kaatui.

"Mitä ihmettä?" hän ajatteli, kunnes huomasi, että tiellä oli Ta-Matoran.

Ga-Matoran lähti sen luo ja otti käärön Ta-Matoranin kädestä. Hän avasi sen, mutta siinä luki vain yksi sana.

Bloszar.

Mutta Nehl ei keskittynyt siihen, vaan katseli Ta-Matorania, kunnes huomasi hänen olevan kuollut.

Klaanin porttien ulkopuolella.



Kolme matorania käveli soratietä klaanista länteen. Foope, punaoranssi ja kaikin puolin stereotyypisen näköinen ta-matoran jolla on maskina Kakama. Samqpa, Akakua maskinaan pitävä oranssin sekä violietin värittämä Onu-matoran joka on selvästi joukon pisin, muttei jämerin. Tämä titteli menee Oknasisevelle, kuka on joko kolmikon harteikkain matoran. Väritykseltään hän on sininen ja vihreä eikä hänen kansallisuudestaan oikein voi mennä sanomaan mitään.

Kolmikko oli matkalla tosiaankin länteen, matorankyliä kohti tapaamaan Geretiä. Hänestä josta Foope oli Hallanyönä kertonut tarinaa kahdelle muulle hänen mukanaan liikuvalle matoranille.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Samqpa tokaisee hieman ujohkosti: ”E-e-e-eikös me-me-me meidän pitänyt ol-la-la-la... Te-te-te-tekemässä hommia Klaanin linnoituksessa juuri nyt?”
Foope on hetken hiljaa miettien ja vastaa sitten reippaasti ” Noh äeiköhän nuo osaappi hoitaa hommasa ihan yksin siellä... Ei kukaa huomaa et mye ollaa edes kateissa.”
Oknasisev vain käveli hiljaa ryhtisuorassa kuten hänellä oli tapana, kun Foope ja Samqpa jutustelivat enemmän ja vähemmän mukavia Geretistä ja Ratsuttomasta päättömästä ratsumiehestä.

Matka sujui aika verkkaasti vaikka kolmikko ei liikkunut mitenkään huimalla vauhdilla. Pian he olivatkin jo perillä yhdessä rantaa lähellä olevassa matorankylässä. Silloin Foope tokaisi omaan tapaansa erittäin reippaalla äänellä ”Nooh sen heebon talo tais ol' tuel päe...” Hän osoitti vasemmalle omituisesti oikealla kädellään.

Matoran-rantakylä: Geretin rantamökki

Foope asteli erityisen ryhdikkäin askelin kohti Geretin rantamajan ovea ja etesi koputtamaan sitä ilmaisee asiansa Geretille erityisen mukavalla äänellä ”Joo totanoin... Et sää varmaa enää oo vihane siitä pokeri pelistä ethä´?” Ja ennen kuin oventakaa ehti kuulua mitään hän jatkoi ”Et? No sepä hyve... Mye tullaa sisille sitte okke?... Okke...” Tämän jälkeen Foope suorastaan ryntää sisälle Samqpan ja Oknasiseven seuratessa häntä.

Mökki oli yhtäsotkuinen kuin viimekerrallakin hänen käydessään siellä, Mutta jotain oli muuttunut.
Mökki oli aavemmaisen kylmä ja hämärä. Kaikki ikkunat olivat teljetty sisältäpäin. Tämä ei kuitenkaan ollut nähtävissä ulkopuolelta taloa.

Kolmikko eteni suhteelisen varovaisin askelin kohti mökin keittiötä missä Gereti Fooopen sanojen mukaan viettää suurimman osan ajastaan ollessaan kotona. Heidän astuessaan keittiöön siellä odottaa suorastaan hyytävä näky. Gereti makasi maassa ja hänen vielä toistaiseksi palava sydänvalo oli todella himmeä. Geretin ruumis suorastaan höyrysi. Foope kummasteli tätä kylmettävää näkyä tarkemmin ja tökkäisi ruumista hieman. ” SE ON JÄÄKYLMÄ!?” Foope huudahtaa jokseenkin hämmästyneenä ja pinkaisi ylös melkein kolauttaen päänsä pöydänreunaan. Pöydältä hänen silmiinsä sattui kirja. Se oli apposen auki keskellä pöytää. Kirjan vieressä oli vasara ja umpijäätynyt ja puoliksi hajonnut taltta. Samqpa änkyttää säälittävästi ”Mi-mi-mimitä tä-tätätämä on?”


*****

Samarxxan, Uhkaavasti Klaaninsaarta kohti lipuva necropolis.



Tohtori Ocsid käveli stereotyypisen pahiksen tapaan edestakaisin Samarxxan ruttosiivessä.
Kädet selkänsä takana puuskassa. Hän odotti jotain, Tai pikemminkin jotakuta.
Astellen ympäri ruttosiipeä Ocsid tarkasteli samalla ympäristöään. Tuttua, mukavaa, kotoisaa, mutta ennenkaikkea ihanan veristä, apeaa, ja kalpeaa näkymää joka ympäröi ruttosiiven häkkejä sekä suhtkoht suuria myrkyn... Tai sanotaanko ruton vihreää hohkaavia kanistereita.

Ocsid hieroi leukaansa edeten pitkin Ruttosiipeä kohti necropoliksen keskustaa ja samalla tämän kyseisen laitteen hermokeskusta. Siellä istui ratsunsa selässä aina niin ankean näköinen Uumes. Surmanritarien kaartin kenraali. ”Uumes... Onko sitä kirottua skaaakdia vielä näkynyt?” Murahti Tohtori, Uumekselle. ”Ei ole” tokaisee Uumes kylmällä ja hitusen kaikuvalla äänellään.
”No voi hyvä ihme... Olemme odottaneet sitä kirottua kyynistä rupusakkia jo kovin pitkän tovin... Joudumme pian aloittamaan projekti RUTON! Ilman niinsanottua 'lastenvahtejamme' ” Ocsid naurahtaa ylimielisesti. Uumes ei vastaa tähän mitään vaan jatkaa ankeasti istumistaan ratsunsa selässä.

Tohtori Ocsid palaa takaisin Ruttosiipeen helpottunut ilme kasvoillaan. Hän hieroo käsiään ajatellessaan ääneen. ”Tämä suunitelma on niin suuri voitto Ylilordin suunitelmissa, että hänen on pakko ylentää minut. Silloin pääsen palojon parempaan asemaan rutonlevityksessä... Strateegisesti puhuen. Samalla nappaan tuolta saarelta kaikki sen pienet primitiiviset asukkaat osaksi loputonta epäkuolleiden ARMEIJAAANIIIH! ARHARHARHARHAAAA!” Tohtori Ocsid nauraa hieman liiankin stereotyypisesti kävellessään Ruttosiiven läpi ties kuinkamonetta kertaa.



Samaan aikaan Sotilas-siipeä kohti matkaava Uumes keskustelee yhden uskollisen kannattajansa kanssa... ”Kultistit aistivat saarelta yhden Surmanritarin. Sen on pakko olla karkulaisemme.”
Uumeksen kätyri sanoo kylmällä ja tunteetomalla äänellä esimiehelleen.
”Ja kuinka varmoja olette, että se on hän.” Uumes huokaa mulkoillen mustaan kaapuun sonnustautunutta matorania vierellään. ” Sen on pakko olla... Kultistit eivät aisti saarelta kuin yhden taikaa käyttävän yksilön. Taikaessansi on liian vaha ollakseen minkään primitiivisen shamaanin tai maagikon.” Uumeksen uskollinen alamainen vastaa omalla kylmällä ja ilmeetömällä äänellään. Uumes vetäisee suurehkon riimumiekan tupista. Se ei kuitenkaan ole hänen omansa. Hän silvelee miekan terää myhäillen. ”Me loimme hänet... Me annoimme hänelle kaiken.. Ja ME suojelimme häntä, Mutta mikä on kiitoksemme? Ensin hän aloittaa kapinan, Tuhoaa Salaxxen, Murskaa Yliloodrin suunitelman, Mutta ei enään! Tänä yönä hän saa kuolla. Oman riimumiekkansa terästä!”

Eräs saari

Eräs vihreä marjanpoimijamatoran katsahti alas melko syvään kuoppaan ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen hämmästyneenä.

Kuopan kohdalla makasi sekalainen massa, joka päästeli painajaismaisia ääniä ja imi vähän väliä maata kuopan reunoilta laajentaen sitä. Maa-aines katosi mustavalkoiseen massaan, mutta mikään ei näyttänyt laajenevan. Välillä massasta saattoi erottaa sinipunaisen ja oranssin eri sävyjä, mutta ne hävisivät pian.

"Terve?" marjanpoimijamatoran sanoi hiljaa järkyttyneen oloisena. Massa ei vastannut.

Matoran järkeili, että massa voisi uhata hänen kotikyläänsä. Siksi järkevin tapa hoitaa tilanne oli ilmiselvästi hedelmätauon pitäminen. Marjanpoimija näytti jo hieman iloisemmalta. Poimittuaan saaren marjoja noin viisisataa vuotta hän kyllä tiesi, mitä kannattaa syödä ja mitä ei. Itse asiassa Matoran oli juuri viemässä pomolleen näytteitä uudesta, hiljattain jalostetusta marjatyypistä.

Matoran kurotti ruskeasta olkalaukustaan marjoja. Niitä oli jäljellä kuusi. Iloisena marjanpoimija otti yhden käteensä.

Kuului kirkumista muistuttava outo ääni, ja yhtäkkiä marjoja oli ainakin 128.

"Kiitos!" Matoran sanoi vaikka puhuminen oudolle massalle ei tuntunutkaan kovin järkevältä. "Minulle ei makseta tarpeeksi, jotta kärräisin nämä kaikki pomolle."

Mustavalkoinen massa äänteli psykedeelisesti ja näytti pursuavan ulos kuopasta. Matoran ei tätä huomannut.

"Itse asiassa minulle ei makseta mitään", marjanpoimija sanoi. "Eikä lomia ole. Tosin ilmaista ruokaa on."

Massan ääntely oli jo niin kovaa, että Matoran ei mitenkään voinut jatkaa monologiaan.

Pimeys.

Myöhemmin, kun muut työntekijät juoksivat paikalle räjähdyksen kuultuaan jäljellä oli enää entistä syvempi kuoppa ja palanutta ruohoa. Mustavalkoista massaa ei näkynyt missään, vaikka yksi työntekijöistä inttikin nähneensä kuuden olennon lentävän poispäin.

[spoiler=heh][/spoiler]