Bio-Klaanin saari, Nazorakien vuoritukikohta

Huutoa… Paljon huutoa…

Valkoinen Nazorak avasi silmänsä. Hän näki edessään aseistautuneita Nazorakeja. He seisoivat ryhdikkäästi rivissä, pitäen tiukasti konekiväärejä käsissään. ”Teloituskaarti…” Jäätutkija ajatteli.

Hän yritti liikuttaa käsiään. Ne olivat sidottu hänen selkänsä takana olevan puisen puomin taakse. Hänet oli sidottu myös rinnan kohdalta ja nilkoista. 273 yritti vielä liikuttaa käsiään, mutta tajusi sitten. Hänen Alinolla-Hanskansa oli viety. 273 katsoi ympärilleen. Hänen oikealla puolella oli myös tolppaan sidottu kivenhakkaaja 16754. Hän näytti pelokkaalta ja piti silmiään tiukasti kiinni. 16754:n oikealla puolella oli taas 2844, kirjanpitäjä. Hän jopa itki pelosta. 273:n vasemmalla puolella taas oli sidottuna 16765. Hän ei näyttänyt yhtään pelokkaalta kuin kaksi toveriaan. Hän oli täynnä vihaa ja yritti urheasti kiemurrella irti köysistä. Hän puri hammasta ja raapi jalkojensa kynsillä allansa olevaa maata. 16765:n vasemmalla puolella oli loput kuusikosta, kivenhakkaaja 16755 ja vammautunut sotilas 6532.

273 siirsi katseensa tovereistaan ympäristöönsä. He olivat Nazorak-pesässä olevalla taisteluareenalla. Nazorakien keskuudessa taisteluiden seuraaminen oli suurta hupia. Tapahtumissa vastustaja yleensä kuoli. Mutta nyt ei ollut gladiaattoritaistelu. Koko valtavan areenan katsomo oli täynnä vihaisia Torakoita. He huusivat ja heiluttivat nyrkkejään halveksivasti.
”Kuolema pettureille!” he huusivat.
”Hiljaisuus!!” Kuului äänenvahvistimen kautta vihainen määräys. Yleisö hiljeni hetkessä. 273 käänsi katseensa puhujaan. Areenan toisessa päässä, muusta katsomosta korkeammalla olevassa johtaja-aitiossa, istui koko Nazorakien ylin johtoporras. Puhujapöntön takana seisoi itse Nazorak-hierarkian ylin johtaja, Kenraali 001.
”Hyvät Nazorakit. Tämä on poikkeuksellinen tilaisuus. Olemme kokoontuneet tänne rankaisemaan niitä pelkureita, jotka yrittivät jostain käsittämättömästä syystä nousta kapinaan Nazorakien johtoa vastaan. Pitävien todisteiden valossa, nämä kuusi petturia ovat syyllisiä Tiedustelun johtajan 007:n, epäonnistuneeseen, salamurhaan”.

007 istui hänen vieressään. Vaikka aitio oli kaukana, saattoi hän nähdä silmälappuisen Nazorakin ainoassa silmässä halveksivan katseen. 273 sulki silmänsä. Oli käynyt juuri niin kuin hän oli pelännyt. He olivat epäonnistuneet. 16765 oli ollut niin varma, että he eivät voisi jäädä kiinni. Mutta jokaisessakin suunnitelmassa on epäonnistumisen vaihtoehto.
”Korkein kenttäoikeus on tehnyt päätöksensä. Kapinan johtaja 16765, kivanhakkaajat 16755 ja 16764, sotilas 6532, kirjanpitäjä 2844”, 001 julisti mikrofonin kautta ”ja Jäätutkija 273. Teidät tuomitaan kuolemantuomioon. Tuomionne pistetään täytäntöön. Heti”.
273 oli tyrmistynyt. Hän oli vaihtanut pienen ja onnellisen elämänsä Mt.Ämkoon rinteellä koston himossa kuolemaan, oman kansansa johdosta. ’Oi miksi? Miksi minä typerys menin mukaan tähän?!’

Teloituskaarti seisoi ryhdikkäästi asennossa odottaen käskyä. ”Ladatkaa!” 001 määräsi. Epätasaisessa tahdissa kuuluvat naksahdukset viestittivät vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta, kun kaarti latasi tuliaseitaan. Tuomittu kuusikko alkoi hätäisesti tähyillä ympärilleen. Katsomossa istuva yleisö huusi ja solvasi heitä. Jäätutkija kääntyi peloissaan katsomaan 16765:ttä. 273 kai vielä toivoi, että kapinanjohtaja voisi vielä jotenkin pelastaa heidät. Mutta se oli turhaa. 16765 yritti vieläkin epätoivoisesti päästä irti köysistä.
273 sulki silmänsä. Hän ajatteli itsensä istumassa vuoristotukikohdan päärakennuksen katolla, yhdessä 2905:n kanssa, katsomassa auringonlaskua. Hän ja Juippi olivat aina olleet erilaisia: 273 oli rauhallinen, viisas, hyvin käyttäytyvä, hieman kunnianhimoinen, korkea-arvoinen tiedemies. Juippi taas oli rämäpäinen, helposti ärsyyntyvä, sääntöjä rikkova, hieman yksinkertainen, tavallinen mekaanikko, joka laittomasti tuotti viinaa ja juopotteli. 273 ei tiennyt, miksi hän oli niin ystävystynyt tämän, niin itseään erilaisen, Nazorakin kanssa. Ehkäpä juuri siinä se syy piilikin: Erilaisuudessa. Erilaisuudellaan he täydensivät toisiaan. 273 toivoi, että voisi vielä kerran nähdä auringon punertavan horisontissa. Tuntea Juipin hopeisen taskumatin huuliaan vasten ja kotipolttoisen kirpeä maku suussaan. Nauraa yhdessä parhaan ystävänsä kanssa. Mutta niin ei kävisi. Hän kuolisi, kaikkien pilkkaamana.

”Tähdätkää!” 001 huusi. Teloittajat nostivat kiväärinsä ampuma-asentoon. Kansa katsomossa huusi. 273 kääntyi katsomaan 16765:ttä. Hän veti henkäisi syvään ilmaa keuhkoihinsa. 007 hymyili. 16765 aukaisi suunsa huutaakseen jotain.

”TULTA!” Teloittajat painoivat liipaisimia. Aseet laukesivat paukahtaen. 273 sulki jälleen silmänsä. Hän ei kuullut, mitä 16765 oli huutanut. Eikä saisi koskaan tietää.

Ammunnan pauke loppui. Myöskään vihaiset Nazorakit eivät huutaneet. Oli aivan hiljaista. 273 raotti varovasti toista silmäänsä. Hän ei ollutkaan kuollut. Valkoinen Nazorak avasi toisenkin silmänsä ja katsoi ympärilleen.

Nazorakit katsomossa olivat kadonneet. Johtajien aitiokin oli tyhjä. Teloituskaarti oli poissa. Jäätutkija katsoi sivulleen. Hänen kumppaninsa olivat myös kadonneet. Sitten kuului naksahdus. 273 kääntyi katsomaan eteensä. Hän ei ollutkaan yksin. Hänen edessään, ruskea Nazorak oli ladannut kiväärinsä ja nostanut sen ampuma-asentoon. 273:n silmät lasittuivat. Hän tunnisti, kuka ampuja oli.

Ampuja virnisti. ”Terve, Lumihiutale”.

PAM!!

***

273 heräsi. Hänen herätyskellonsa pirisi pöydällä. Valkoinen Nazorak oli yltäpäältä hiessä. Hän huohotti kiihdyksissä ja piteli kädellään rintaansa. Saatuaan rauhoitettua hengityksensä, hän katsoi ympärilleen. 273 oli jälleen omassa huoneessaan. Hänen valkoinen työtakkinsa riippui lilan solmion kanssa naulakossa ja aurinko paistoi huoneeseen pienestä ikkunasta.

Oliko se vain unta?, valkoinen Nazorak ajatteli. Se painajainen oli tuntunut niin todenmukaiselta. Hän ehti jo luulla kuolevansa. 273 nousi ylös sängystään ja sammutti herätyskellonsa. Hän oli pistänyt sen herättämään myöhemmin, kun oli illalla valvonut hieman myöhään sinikopioidensa kanssa. Tiedemies puki takkinsa päälleen sulkematta vetoketjua ja laittoi solmionsa löyhästi kaulaansa ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän vain istui tuolilla ja tuijotti pöydällään lepääviä piirroksia ja koetuloksia kehittelemistään aseista. Hänen suuret siniset verkkosilmänsä olivat vielä uniset. Pöydän vieressä olevassa kirjahyllyssä oli monia tiedekirjoja ja kansioita eri Nazorak-tiedemiesten tekemistä tutkielmista. 273 oli illalla lukenut erään kollegansa kirjoittamat paperit elementaalivoimista. Jäätutkija oli halunnut tietää miten elementaalikivet syntyvät. Silloin hän olisi voinut alkaa tekemään muunneltuja versioita Alinolla-Hansikkaasta. Mutta ilmeisesti Nazorakien tiedemiehet eivät olleet onnistuneet tutkimaan elementtikiviä, tai kukaan ei ollut katsonut tarpeelliseksi tutkimaan niitä. 273 tarttui kynään pöydällä ja aikoi jatkaa erästä luonnostaan, mutta hänen ajatuksensa seisoivat paikoillaan. Hänen unensa jäi vaivaamaan häntä.
Johtuiko uni vain hermostuneisuudestani operaatiostamme? Vai oliko se jonkinlainen merkki? Olemmeko liian itsevarmoja onnistumisesta ja vähättelemmekö epäonnistumisen riskin kanssa? valkoinen Nazorak mietti itsekseen. 273 ravisteli päättään. Hän yritti lopettaa unensa miettimisen. Hän nojautui lähemmäs paperiaan keskittyäkseen ja piirsi pari viivaa kuvassa olevaan Zamor-pistoolin koneistoon. Mutta sitten hänen ajatuksensa alkoivat taas polkea paikoillaan. Hän tuijotti vain paperia miettien.
”Ärh!” hän viimein myönsi ”Ei tästä tule nyt mitään.” Tiedemies nousi ylös, sulki työtakkinsa, kiristi solmionsa ja lähti ulos huoneestaan.

2905 käveli vuoritukikohdan päärakennuksen käytävillä. Hän oli varhaisen työpäivän jälkeen päässyt vapaalle. Ilmatyynyalukset alkoivat olla viimeisiä säätöjä vaille valmiit. Hän oli menossa rakennuksen katolle tuhlaamaan aikaansa, niin kuin aina työpäivän jälkeen. Juippina tunnettu Nazorak kaivoi selkärepustaan hopeisen taskumattinsa. Hän vilkaisi molemmille puolille käytävää. Ketään ei tullut. Hän oli juuri hörppäämässä, kun kuuli musiikkia.
Juippi hämmästyi. Jostakin kuului pianon soittoa.




Juippi kurkisti käytävän oikealla puolella auki olevasta ovesta sisään. Huone oli avara lepo- ja kokoushuone ylempiarvoisille kersanteille, mutta suurin osa vuoristotukikohdan komentajista olivat komennettu tärkeämmille sotatantereille. Huoneen seinät oli tehty paksusta tummasta teräksestä. Ovesta katsottuna oikean seinän peitti kaksi suurta karttaa. Toinen kartta oli koko saaresta ja toinen
Mt.Ämkoosta. Vuoren karttaan oli piirretty tarkasti kaikki tutkitut rinteet ja rotkot. 273 oli kauan sitten ollut mukana vuoren kartoittamisessa. Huoneen vasemmalla seinällä oli iso tietokoneen näyttö, joka oli tarkoitettu kommunikoimiseen Pesän ja vuoritukikohdan välillä ja tukikohdan lähialueiden valvomiseen. Tilassa oli vain yksi ikkuna tuomaan luonnonvaloa, kalsea hehkuisten putkilamppujen lisäksi, huoneen perimmäisellä seinällä. Ikkunasta tuli vinosti valoa suoraan ikkunan alla olevaan pianoon, jonka kersantit olivat hankkineet piristykseksi hiljaisina aikoina. Pianon ääressä taas istui 273. Hän liikutteli siroja ja tarkkoja sormiaan soittimen näppäimistöllä. Valkoinen Nazorak soitti keskittyneesti, silmät kiinni ja kaikkia käsiään käyttäen, sävelmää. 273 piti tämän instrumentin kauniista äänestä erittäin paljon ja hän välillä uppoutui huoneeseen soittamaan, kun töiltään ja 2905:n kanssa olemiseltaan ehti. Hän oli jopa säveltänyt pari kappaletta itse. Suurin osa oli inspiraatiota vuoren jylhistä maisemista ja kauniin punertavista auringonlaskuista. 273 oli keskittynyt sävelmäänsä, ettei huomannut yleisöään ovensuussa.
Tiedemies lopetti kappaleensa. Hän hätkähti, kun Juippi alkoi taputtamaan huoneen toisessa päässä.

[spoil]Mutta musiikin voi kuunnella loppuun :>[/spoil]

”Etkös sinä yleensä tähän aikaan ole vetäytynyt laboratorioosi?” mekaanikko kysyi virnistäen. Jäätutkija nousi ylös tuoliltaan. ”Ajattelin pitää tänään vapaapäivän. Luomistyö ei oikein etene,” hän selitti toverilleen ”mutta mennäänkö ylös?”
Kaksikko kipusi korkean rakennuksen portaita ylös, kunnes tulivat metalliselle ovelle, josta pääsi katolle. Tiedemies ja mekaanikko istahtivat katon reunalle. Kaukana Mt.Ämkoon lumisten rinteiden takana avautui näkymä vihreään kuusimetsään. Aurinko ei ollut vielä laskemassa. Vieno tuulenvire puhalsi etelästä. Se tuntui hieman lämpimämmältä tässä kylmässä ilmastossa. 273 uppoutui taas mietteisiinsä. 2905 kaiveli selkärepustaan tuttua hopeista taskumattiaan.
”Sinun tilauksesi alkaa olla valmis,” Juippi kertoi.
”Mmm…” tiedemies mumisi hajamielisesti. Hän ei edes kuullut mitä mekaanikko sanoi. Sitten molemmat olivat hiljaa. Juippi odotti että 273 sanoisi jotain.
”Onko jokin huonosti?” Juippi lopulta katkaisi hiljaisuuden ”Olet jotenkin hiljainen tänään.”
”Ei minulla mitään. Näin vain yöllä painajaista,” 273 sanoi.
”Millaista?” Juippi kysyi. Hän tarjosi taskumattiaan 273:lle. Hän otti siitä huikan.
”Ei mitään erikoista,” tiedemies kierteli kysymystä.
”Ei mitään erikoista?”
”Niin, eipä sen ihmeenpää. Puhutaan jostain muusta.”
”Joo. Annapa sitä taskumattia taas tännepäin.”

Juippi heiluttaa taskumattia ylösalaisin, jolloin siitä tippuu yksi pisara.
”Hei Juippi,” valkoinen Nazorak kääntyi katsomaan ystäväänsä ”Oletko muuten miettinyt, miksi me olemme ystäviä, vaikka me olemme eriarvoisia?”
”Hmm, enpä oikeastaan tiedä,” 2905 myönsi.
273 oli hiljaa. Hän käänsi taas katseensa kaukaisuuteen. Hänen ilmeensä muuttuivat hieman surumielisiksi ”Miksi me Nazorakit olemme erinarvoisia?” Valkoisen tiedemiehen kysymys jäi leijumaan ilmaan. Juippi mietti hetken.
”Tuohon kysymykseen minun on vielä vaikeampi vastata,” hän lopulta myönsi ”siksi että johtajat määräävät niin?”
”No mutta mikä tekee johtajista parempia kuin meistä?” 273 kysyi hiljaa. Hän nojasi kumarasti omiin jalkoihinsa. Juippi mietti taas hetken.
”Öhh, siksi että he ovat ensimmäisiä Nazorakeja?”

273 huokaisi. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Jonkin linturahi kirkaisi kaukana jossain kaukana ja sai ruskean mekaanikon säpsähtämään. ”Jos sinulle tarjottaisiin tilaisuus muuttaa monien elämää paremmaksi, mutta samalla vaarantaisit omasi, tarttuisitko siihen?” 273 esitti uuden kysymyksen.

Juippi oli hetken hiljaa. Hän mietti jälleen valkoisen tiedemiehen kysymystä. ”Enpä tiedä. Se riippuu kuinka isosta teosta on kyseessä” Juippi mietti samalla kun penkoi selkäreppuaan ”Miksi kysyt?”
273 oli vuorostaan hiljaa. ”Eikö sinustakin olisi hienoa, jos me kaikki Nazorakit, niin työläiset ja kenraalit, eläisivät yhdessä ilman säätylajittelua ja syrjintää? Että jokainen voisi vaikuttaa omiin asioihinsa ja elää niin kuin haluaa? Voisimme kaikki elää rauhassa ilman sortoa,” Nazorak virkkoi.
”Voisimme kaikki istua katsomassa auringonlaskua ja juoda. Heh heh,” 2905 nauroi ja löi 273:a selkään niin, että tämä oli horjahtaa alas. 273 kuitenkin säilytti tasapainonsa ja mekaanikon iloisuus alkoi lopulta tarttua häneenkin. ”Heh, niin. Ja ehkä jokainen voisi alkaa tekemään viinaa ja sinulta menee työt alta!” 273 nauroi ja töni vuorostaan Juippia. Jäätutkija oli iloinen. Oli käynyt juuri niin, kuin hän oli unessaan toivonut: Hän istui katsomassa aurinkoa ja nauramassa ystävänsä kanssa. Vielä kerran.
He jatkoivat puhumista vielä pitkään.


[spoiler=***]Kiitokset Matorolle esilukemisesta.[/spoiler]

[spoil]http://fi.klaanon.wikia.com/wiki/Amaatit[/spoil]

Meri

Kirkas aurinko paistoi. Hieno kirkkaansininen taivas heijastui kauniisti lähes tyynen meren pintaa vasten. Yönmusta, hieman kookas, kaksimastoinen alus lipui hiljalleen lähes tyynen veden päällä. Kaikkialla oli hiljaista. Yksikään merilintu ei vaakkunut tai rääkkynyt, mahdollisesti siksi koska sellaisia ei ollut lähimaillakaan. Ja vaikka olisi, kiväri ojossa laivan kannen reunarakennelmaan nojaava Gatta olisi varmaan ampunut ne hetkessä alas. Nyt hän kuitenkin tyytyi istumaan paikoillaan tylsistyneenä. Sama meininki täytti koko laivan. Iso ja väritön paatti tuntui jotenkin epäsopivalta niinkin pienelle javärikkäälle poppoolle.

Ilma oli ollut tyyni koko päivän, mikä tiesi hieman huonoa purjealuksille. Nany istui hienossa risti-istunta-asennossa laivan etumastoa vasten kiillotellen nyt likaantuneella valkoisella rätillä hienoja heittoveitsiään. Ga-Matoran ihasteli hetken juuri puhtaaksi saamansa veitsen kiiltoa auringonvalossa. Kiron niihin taiteilemat hienot kaiverrukset saivat hänet melkein suremaan sitä että kyseiset veitset oli tarkoitettu heitettäväksi vihollisten rintamuksen läpi. Paku ja Ardo viettivät aikaansa pelaten korttia. Kortit olivat vanhoja ja tahraisia. Oli ihme ettei Lyan ollut jo nukahtanut maston tähystyskoppiin.

Gatta rikkoi kannella vallinneen hiljaisuuden.
"Kauanko olemme jo oikeen purjehtineet?"
"Muutaman päivän", jo seuraavan veitsiyksilönsä puhdistamiseen siirynyt Nanya vastasi ohimennen.
"Hassua, tuntuu usealta kuukaudelta." Gattan kommentti sai varman jokaisen Matoranin toivomaan, että jossain olisi jokin tarinankirjoittaja tai jokin muu ylempi voima, johon olisivat voineet närkästyneet katseensa kohdistaa.

Hiljaisuus laskeutui jälleen laivan ksnnelle kuin hetkeksi patjan päältä vetämistä varten pois otettu lakana. Kaikki viisi Matoranpiraattia syventyivät omiin ajatuksiinsa. Gatta naputteli kiväärinsä tukkia hieman kärsimättömän oloisena. Niiden isoleukaisten Skakdeiksi kutsuttujen liskomiesten nouto jostain korvesta ei ollut niitä mieluisimpia asioita. Jotenkin se, että se oli annettu työtehtävä, vei siitä kaiken hohdon ja seikkailunhalun.
"Tämä homma ei ole ollut kovin nautinnollista sen jälkeen kun se Skakdien palkkahemmo nousi kapteeniksemme." Onu-matoranilla kesti hetken huomata että hän oli sanonut äkseisen ääneen. Hänen piraattitoverinsa käänsivät hetkeksi katseensa häneen, keskittyen vaimeasti pian taas omiin tekemisiinsä. Nanya avasi pian suunsa.
"Myönnettäköön." Gatta vuorostaan käänsi silmänsä Ga-Matoraniin. Tämä vilkaisi vielä hieman viiemistä putsaamaansa veitseä, huomaten siinä veilä likaa. "Palkkasoturille ja sitä mukaa Skakdeille työskentely kieltämättä tuntuu epämiellyttävältä."

"Ymmärräthän hyvin, ettei meillä ollut vaihtoehtoja, kultaseni."
Nany tunnisti liiankin hyvin yläpuoleltaan kuuluvan äänen. Mastosta laskeutunut Lyan tuijotti ihastuksensa kohdetta ylösalaisin köydestä röikkuen yllään tuttu härsi virnistyksensä. Se olisi saattanut olla entistä härskimpi jos Le-Matoranin kulmakarvat olisivat erottuneet kuivuneen veren tahriman huivin alta. Nany vastasi tähän tökkäämällä sormellaan kanssapiraattinsa poispäin sormellaa. Köysikeikari lennähti narun varassa hieman taaksepäin, heilahtaen pian kohti maston vastakkaista puolta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Heilahdusta säesti Matoranin epämääräinen "WHEEEE!"

"Kyllä minäkin Säännöstön tunnen", Nany tokaisi vaimeasti kuin äskeistä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Ga-Matoran asetti viimeisenkin veitsensä puhtaan pyyhkeen päälle muiden kiiltävien veitsiensä sekaan. Ardo asettui rennosti kannen reunarakennetta vasten voitettuaan pelin. Taas. "Hän päihitti edellisen kapteenimme", De-Matoran aloitti puhumaan, "joten olemme velvollisia vastedes kunnioittamaan hänen tahtoaan, kunnes hänelle käy samoin kuin Notfunille. Henkemme ovat nyt hänen käsissään. Uskollisuus kapteenille on jokaisen miehistön jäsenen itsestäänselvä velvollisuus. Kuka tahansa voi kuitenkin vaatia titteliä itselleen, mutta on oltava valmis vastaamaan mahdollisista seurauksista..."

"...me kaikki tiedämme tuon", Nany katsoi toveriaan naamallaan ihmetteleväinen ilme, "Miksi sinä meille luennoit?" De-Matoran vastasi tähän tietämättömän ilmeen säestämällä olkien kohautuksella.

"Niillä entisillä kamuillamme riitti uskallusta yrittää vetää sitä kuonoon, ehkä koska kanssamme oli voittamattomana pidetyn Bio-Klaanin eliittiä", tappiotaan tarpeeksi puinut Paku liittui juttutuokioon mukaan. Sisimmässään hän ymmärsi Ardon voittaneen vai nsiksi ,että jokaiseen pakan ässä-korttiin oli loiskunut jotain kallista alkoholijuomamerkkiä. "Oli se mitä miehiä hyvänsä, melko voimakas se ainakin on. Taklasi moisen jättiläisen tuosta vaan. Mikä sen nimi olikaan?"

"Taisi olla Mäksä?" "Tai Räksä...", Lyan ja Gatta heittivät ilmoille omat arvauksensa.
"Uskon että se oli Äksä", Ardo lopetti tovereidensa aloittaman nimirumban alkutekiöihinsä.
"...hemmetin tyhmä nimi", Gatta mutisi huuliensa välistä.

Hiljaisuuden siistitty pussilakana vetätytyi jälleen laivan päälle. Kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Kaikki olivat hiljaa vaipuneina omiin mietteisiinsä. Melkein kuin aika olisi pysähtynyt.

...

"KWAAK"

*BÄGN*

Gatta laukaisi hillitysti ylös tähdätyn kiväärinsä. Tehokas, pieni zamorkuula kiiti äänennopeudella kohti taivaita. Lokkilinnun silmämunat pompsahtivat ulos silmäkuopista ammuksen murskatessa sen pienen pään. Nokka repsotti vastenmielisesti ruumiinosan jäänteistä, irroten lopulta ja jakautuen kahteen osaan. Veri roiskui hieman mestatun linnun mätkähtäessä suht. keskelle laivan kantta.
"Iltapalaa." Gatta istahti samaan asentoon missä oli vielä hetki sitten istunut puhaltaen olemattomiin uskollisen aseensa piipusta tupruavat sauhut.

"Numa ei ole enää täällä", Nany oudoksui Gattan siirtoa, "kenelle sinä enää yrität todistella suuria kykyjäsi?" Ga-Matoranin kommentti laukaisi jälleen hiljaisuuden. Piraattijoukkio ei ollut vielä tulltu ajatelleeksi, kuinka paljon hyvä tovereita oli jäänyt pois. Nany havaitsi Gattan ilmeen valahtavan melko apeaksi.
"En olisi uskonut, että sinä kaipaat häntä."
"Ja pyh", Gatta korjasi asenteensa Nenyn kommentin jälkeen, "Miksi minä kaipaisin sitä hätähousuista merilehmää?"

"Elämäsi lipuu ohi mekrityksettömän tuntuisena kuin alas lavuaarista virtaava hahavesi. Merkityksettömänä... Kilpailija on se joka luo läpäisemättömän tukkeen juoksevan virran tielle ja pian elämäsi saa täyttymystä. Kun tuppo vetäistään pois, ja pian kaikki lipuu kuin olemattomiin. Elämäsi on jälleen merkityksetöntä..."
Ardon puheet saivat Gattan ilmeen jälleen apeaksi. Hänen ei auttanut enää peitellä kaipuutaan entistä kilpailijaansa kohtaan. Toisaalta Ardon ilmeet saivat hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Ardo oli kuitenkin henkilö joka ei koskaan loukkaisi ketään ja tahtoi kaikille pelkkää hyvää. Hetken päästä Onu-matoran nosti jälleen katseensa kanssapiraattejaan päin.

"Huomaistteko muuten kuinka Numa yritti ampua hänet hengiltä", Gatta kysähti hermoillen viitaten siihen, kuinka Numan tunnetusti tappavan pistoolin ammus oli kimmonnut heidän nykyisen kapeeninsa kasvomaskista suoraan toisen piraatin rintakehään.

"Hieman häiritsevää", Ardo argumentoi, "ottaen kuitenkin huomioon, että ammukset eivät ole tämän maailman kantavin voima." Toisinaan De-matoranin puheista ei ottanut oikeen selvää.
"Siltä tyypiltä lienee tosiaan hankala saada nirriä pois", maston käysien viidakossa seillaileva Lyan oli ollut juttutiokion aikana vaiti melkein ennätyksellisen pitään. "Itse en uskaltaisi kokeilla." Moni muu piraatti yhtyi kommenttiin.

"Toisaalta", Paku avasi suunsa, "tiedä häntä mitä voimme saavuttaa moisen palkkatappajan alaisuudessa. Moinen tyyppi varmasti onnistuisi raivaamaan monet uhat tieltään, ja kerääntynyt pelko jam aine heijastuisivat varmaankin myös meihin."

"Älähän unelmoi liikoja, hyvä ystävä", Ardo kommentoi, "Arvoisa kapteenimme on Bio-Klaanin saaren suurimman Skakdin alaisuudessa. Ja kyseinen alue ei ole maailman mittakaavassa kovin merkittävä."
"Varsinainen takapajula", Gatta kysähti.
"Jos sen haluaa noin ilmaista."

"Btw, jos se paikka kerran on niin merkityksetön, miksi Skakdit, jättiliskot ja oudot humanoidimuurahaiset(?) näkevät niin paljon vaivaa saadakseen sellaisen takapajulan haltuunsa?"
Kaikki hiljenivät Pakun argumentin edessä. Kukaan tuskin tiesi vastausta.
"Ja ennen kaikkea, miksi kapteenimme tapainen tyyppi vaivautuu keskellä ei mitään asustavan Skakdin alaisuuteen" Nany möyhensi soppaa omalla kysymyksellään.
"Palkkasoturille eniten merkitsee palkka", Ardo selitti ystävälleen, "Arvon herra Kakkulapiolla on hallussaan paljon valtaa ja karismaa, näemmä myös mammonaa."

"Ja naurettava leuka", Lyan lisäsi. Gatta ja Paku hihittivät. Tämä oli yksi niistä hetkistä joina Nany piti kolmikkoa ärsyttävänä.

"Skakdit ovat perusteeltaan brutaaleja ja yksinkertaisia rosvoja", Ardo jatkoi analyysiaan välittämättä välikommenteista, "Ne kaipaavat karsimaattista johtohahmoa pystyäkseen mihinkään merkittävään. Vähän kuin piraatit."
Gattaa hieman puistatti ajatus siitä että heillä ja niillä salamantereilla oli jotain yhteistä.
"No, joka tapauksessa, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin totella arvoisan kapteenin määräyksiä. Ken tietää mitä seikkailut tuovat tullessaan."
"Missä hän muuten on", Lyan tajusi kysyä.

"Kartoittanut matkantekoamme sen valkoisen nörtin kanssa tuolla jo pitkään", Gatta viittasi laivan peräkannelle rakennettuun kaksikerroksiseen huonerakennelmaan. Hänen katseensa harhautui laivan kannen keskiosaan ja lokinraatoon. "Pitäisikö tuo siivota...?"

[spoil]Lol tämän kanssa vähän kesti. Nyt akteeksi lähden Äksää pakoon.[/spoil]

”Tehdään tästä helppoa, äiti hyvä.”
”Ei.”
Ruoska heilahtaa. Se osuu ja jättää jäljen, punaisen, verestävän. Tuskaa.

”Minä pyydän teitä, teidän itsenne vuoksi.”
”Ei.”
Ruoska heilahtaa. Tuskaa.

”Minä voin jatkaa tätä vaikka koko päivän.”
”Ja sinä tiedät, että minä en voi.”
Ruoska. Tuskaa.

”Niin tiedän. Siksi teidän olisi syytä toivottaa minut tervetulleeksi päänne sisään.”
”Ei.”
Ruoska. Tuskaa.

”Kysyn nyt suoraan. Mitä te olette juoninut?”
”Ei…”
Parkaisu.

”Minä tiedän. Minä olin siellä. Te ette. Mutta te sen juonittelitte. Minä olin siellä.”
”Minä tiedän, että olit. Se ei muuta mitään. Enkä kadu mitään.”
Ruoska. Tuskaa.
Tuskaa.
Ruoska.
”Typerä nainen.”
Parkaisu.

”Me saavumme pian perille. Ehkä te sitten muutatte mieltänne.”
”En.”
”Minä anelen teitä. Te olette tärkeä minulle.”
Pilkallista naurua. Ruoska. Nauru loppuu.
Tuskaa.

”Te ette käsitä. Tai sitten käsitätte liian hyvin. Miten tahansa asia onkaan, te varmasti tiedätte, että minä en aio luovuttaa.”
”Niin. Ei. Ei se käy.”
”Näin se käy, rouva hyvä.”
Ruoska. Tuskaa.

”Minä olen herra, mutta en jumalasi.”
Ruoska.
”En anna anteeksi enkä unohda.”
Tuskaa.
”Kädelläni eri riitä kaikille tilaa, ymmärrättehän.”
Ruoska. Tuskaa.
Sivallus. Isku. Verta sataa.
”Ei.”
”Te ärsytätte minua.”
”Ei…”

”Se oli siellä. Minä kävin siellä. Ja se ei ollut enää, kun kävin toisen kerran.”
”Niin.”
”Se on teidän syytänne.”
”Niin.”
”Miksi?”
”Tiedät sen itsekin.”
”Mitä te suunnittelette? Tämä ei voi olla loppu. Teillä on päämäärä, jotain, mikä ajaa teitä tämänkin ylitse. Te kestätte tämän syystä. Syystä, jota en tiedä.”
”Arvailet hyvin.”
”Minä tiedän.”
”Ehkä niin. Mutta ei.”
”Olkoon niin.”

Ruoska. Isku.

”Viekää nainen takaisin huoneeseensa.
Minä tarvitsen häntä vielä.
Ja pian minä saan haluamani.”

Bio-Klaanin saari, Lehu-metsä

Kuten kuusimetsillä on tapana, oli tämäkin melko pimeä. Varsinkin nyt yöllä. Kepe ja Snowie olivat kääriytyneitä makuupusseihinsa ja loikoivat kyhäämänsä nuotiontapaisen loimussa. Metsä ei ollut niin pelottava nyt, kun klaanilaiset olivat saaneet hilpeän retkitunnelman aikaiseksi.
“Ah”, Kepe aloitti tunnelmoinnin. “Nuotion rätinää, metsän huminaa, pöllöjen huhuilua. Mikäpä olisi mukavampaa kuunneltavaa kaiken maailmassa möyhivän kaaoksen keskellä?”
“Ei?”
“...miten niin ei. Miten sinä voit edes vastata tuohon-”
“Eikun en minä mitään haasta”, Snowie-pötkylä vastasi, ja kieri makuupussimaisesti parempaan keskusteluasentoon. “Vaan tuo pöllöily. Eivät täällä mitkään linnut liverrä.”
“...eivätpä muuten laulakaan. Tunnelmoin vailla pohjatietoja.”

Metsässä oli tosiaan ihmeen hiljaista.

“Kepee”, Snowie venytti toverinsa nimeä pölhösti ja katsoi makuupussimakkaraa, jolla oli Kepen pää.
“Niin?”
“Miksi linnut eivät laula?”
“Ehkä niitäkin” massiivinen haukotus “väsyttää.”
“Hmm. Okei.”

Kaksi kangaskäärylettä olivat liikkumatta ja hiljaa tulen ympärillä, kasvot kohti taivasta. Tähden näkyivät jossain kuusen latvojen yläpuolella.

“Kepee.”
Tiedepötkö käännähti kasvot kohti Snowieta. “No mitä?”
“Kerro minulle tarina.”
“...”
“...”
“Oikeasti?”
“Taatusti.”
“Varmasti?”
“Kyllästi.”

Kepe huokaisi syvään. “No jos minä sitten.”
Snowie hymyili voitonriemuisesti.
“Mutta muista,” Kepe varoitti. “Tieteen ystävänä viihdytän sinua totuuden keinoin.”
“Tositarina?
“Tositarina. Kröhöm. Näin minulle kerran tapahtui...”

Kaivos Bio-Klaanin linnakkeen lähellä muutamaa kuukautta aiemmin



Kepe iski poransa kiveen. Tummanharmaa aines halkeili ja valui hänen jalkoihinsa. Tunneli oli jo sata metriä pitkä.

Eikä hän ollut löytänyt vielä mitään. Vain multaa, kiveä ja hitusen mutaa. Ja hiekkaa.

Läheisestä, syvästä kuilusta kuului suhinaa. Jättiläismatoko, Kepe ihmetteli. Varmuuden vuoksi hän kaivoi esiin keihäänsä. Ei omaa Toa-keihästään, vaan keihään, jonka hän oli löytänyt arkusta pari luolaa sitten.

Kuilusta ilmestyi jotain yhtä punaista kuin jättiläismato. Sitten hän huomasi sen rakettikengät. Kepe laski keihäänsä.

"Voisit sanoa kun ilmestyt paikalle."
"Sori vain, mutta vilkaisepa tätä", Killjoy sanoi, ja näytti Kepelle laskeuduttuaan säkillistä kultamalmia.
"Pöh, millään kullalla tee muuta kuin kalliita kelloja. Katso, löysin kobalttia. Nyt hus pois apajaltani."
"Ei tuo mitään kobalttia ole. Se on tavallista kiveä ja sininen soihtu hämäämistarkoituksessa."
"Pahus."
"Hei katso, lima."
"Lima missä?"
"Tuossa".

Heitä kohti pomppi vihreä, noin matoranin kokoinen läpikuultava köntti. Pyöreä otus näytti sangen harmittomalta, mutta lähestyi heitä uhmaavasti. Se sanoi plöts plöts.

Joy pisti sitä kultaisella miekallaan. Se hajosi kahdeksi nyrkinkokoiseksi, elottomaksi palluraksi. Lisäksi siitä lennähti kolikko suoraan Joyn lompakkoon.

"Hohhoijaa. Miksi ne edes yrittävät. Ja miksi vihreistäkin saa sinisiä limapalleroita?"
"Oho, katsos, niitä on lisää."

Heitä kohti vyöryi kymmenittäin limoja. Ei, sadoittain. Siniset, vihreät ja mustat limat hyppivät laumoittain heitä kohti. Hei kaivoivat aseensa esiin. Kepe tulitti niitä varsijousella (tulinuolet osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi) ja Joy silpoi niitä miekallaan kappaleiksi. Pikkulimoja ja rahaa ropisi.

Ennen pitkää lauma oli kukistettu. Kepe tökki limalänttejä puutikkujen päihin. Ne syttyivät itsestään tuleen ja valaisivat käytävää. "Toistasataa soihtua ja parisataa kuparirahaa. Laimeaa."

Tuntia myöhemmin he olivat kilometrin syvyydessä maan alla.

"Olemmeko jo laavakerroksessa?" Joy kysyi hakkua heiluttaen. Hän kolautti kiven tohjoksi suoraan yläpuoleltaan.
"Hei, katso, smaragdi!"
"Oho. Odotas, nappaan sen. Onkohan niitä enemmänkin."
Joy löi smaragdipitoiset kivet tieltään ja hukkui hiekkaan. Sitä tulvahti kuutioittain hänen niskaansa. Hän huitoi tiensä ulos siitä karistellen pölyä kaikkialta panssarinsa väleistä.
"Sen siitä saa kun kaivaa varomattomasti", Kepe totesi.

He kaivoivat vielä syvemmälle.

"Jokohan täällä on nyt laavaa?"
"En minä tiedä. Kokeile kaivaa seinää ja katso hukummeko. Sitä paitsi näin syvällä se on magmaa."
"Kokeillaan."
Joy huitoi hakullaan maata. Alla oli kuin olikin jotain. Ei kuitenkaan magmaa, vaan jättimäinen luola.
"Jes! Luola!"
"Niistä löytää aina kaikkea kivaa! Kuten hämähäkinseittiä!"
"Mene sinä ensin."
"Eikun sinä. Sinulla on rakettikengät. Tuollaiset fancy-vimpaimet. Vaikka eihän niissä riitä löpö paikallaan liitelyyn...äh, katso nyt miten sait minut taas puhumaan itseni pussiin. Okei, menen."
"Heh."
"Mutta saan täten myös aarteet ensin", Kepe virnisti ja hyppäsi pimeyteen.

Päästyään luolan puolelle hän viskaisi tarttumakoukkunsa kattoon ja jäi roikkumaan keskelle pimeyttä. Hän kaivoi esiin soihdun. Se ei kuitenkaan valaissut kuin pari metriä kuhunkin suuntaan.
"Jännää ajatella että olemme maan alla. Tämä tuntuu ennemminkin avarudeltaaAAAGH." Kepe löi hakullaan kohtikiitänyttä lepakkoa. Se levisi osiin ja putosi luolan lattialle. Jota ei tosin näkynyt alla leviävässä pimeydessä.
"Heitä sinne soihtu", Joy ehdotti.
Kepe viskasi yhden soihduistaan alas. Se valaisi pientä länttiä kivisestä lattiasta. Pientä länttiä, jolla sattui olemaan arkku.
"ARKKU."
"MINÄ ENSIN."
"EIKUN MINÄ."

Killjoyn jalkapohjien rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin ja niiden avulla tämä pudottautui kohti pientä kiellekettä. Metsästäjän epäonneksi Kepe oli metallimiehen ja kiven rajun yhteentörmäyksen sattuessa jo arkulla. Avoinaisen arkun edessä hihittelevä tavaroita kahmiva Toa ei kiinnittänyt huomiota murahtelevaan, arkun reunasta tukea ottavaan itseään ylös kampeavaan Killjoyyn.

”Hiii, katsos. Löysin tällaisen siistin pannan.” Killjoy katsoi närkästyneenä kuinka Kepe sitoi punaista pantaa naamionsa päälle hymyillen. ”Tästä on varmasti vielä hyötyä.”

Killjoy hautasi kypäränsä kämmeniinsä ja huokaisi syvään. ”Kuka tätä roinaa oikeasti jättää ympäriinsä? Tämä on varmaan jo kuudes arkku parin päivän sisällä.”

Kepe nousi arkun ääreltä pystyyn ja jäi nojailemaan keihästään vasten, valmistautuen laskeutumaan kielekkeeltä alas luolastoon. ”Sanovat, että täällä oli ennen suuri kolonalisaatio Ortoneja. Aikana ennen limaa.”

Killjoy kaiveli tarvikkelaukkuunsa survottuja aiemmin kohdattujen limojen jäänteitä ja hyllytti niitä kämmenillään. Joy huomasi vielä yhden kuparikolikon liman sisässä. ”En kuitenkaan ymmärrä... miksi näiden sisässä on näin helkutisti kolikkoja?”

Tällä välin Kepe oli heittänyt kielekkeeltä alas uuden soihdun ja kurkotteli alas nähdäkseen kunnolla pimeässä. ”Nuo limat ovat malminsyöjiä. Tai ainakin olivat. Niistä tuli nirsoja kun tällä alueella alettiin louhimaan ja lopulta ne alkoivat syömään vain käsiteltyjä metalleja, eli tässä tapauksessa...”
”Kolikkoja... koska siinähän on niin hitosti järkeä.”

…

Ei mennyt kauaakaan, kun sankarikaksikko oli laskeutunut luolaston alemmalle tasolle ja käynyt taas hommiin. Killjoy irrotti magmanpunaisena hehkuvan hakkunsa ja alkoi irroittamaan luolan seinämästä suurta rautaesiintymää. Sivummalla Kepe alkoi kaivamaan tietään kauempana hohtavia kristalleja kohti, omin käsin rakennetun vinhasti pyörivän poran luodessa tietä hyvin nopealla tahdilla.

Luola osoittautui muutenkin suureksi voitoksi. Puolen tunnin ahkeran kaivamisen jälkeen kaksikko oli kokoontunut luolan lattialle, kooten saalistaan. Kepe kehuskeli adamantiittilöydöllään, kun taas Killjoy oli onnistuneesti onnistunut yhdistämään obsidiaania ja laavan rajasta löytynyttä magmakiveä, hohtava seos osoittautui todella lujaksi ja väkeväksi.

Kaksikko heitti metallit ja arvokivet säkeissä selkäänsä ja alkoivat kiertämään luolastoa, toivoen löytävänsä helpon reitin ulos. Kumpikaan ei innostunut ajatuksesta, että he olisivat palanneet miltei pystysuoraa vanhaa reittiä.

Siinä kävellessään Kepe tuijotteli Killjoyta hetken ja mietiskeli ääneen. ”Sinä et yleensä lähde näille ylläpidon valtuuttamille tehtäville. Mistäs nyt oikein tuulee?”

”Jos Tongu sanoo, että Telakalla on malmeista pulaa, on minun velvollisuuteni auttaa. Kee on mukava tyyppi. Häntä auttaa mielellään.”

”Hah. Jättien välistä kemiaa” Kepe naurahti, mutta vakavoitui nähdessään ilmeettömän Metsästäjän puristavan miekkaansa pelottavan lujaa. Kaksikko jatkoi harhailuaan tämän jälkeen pääosin hiljaisissa merkeissä saapuen lopulta pienelle maanalaiselle järvelle. Pienen sienipitoisen ruokatauon jälkeen odotti tärkeä päätös.

”Vasemmalle vaiko oikealle?”
”Älä naurata, Kepe. Tietenkin oikealle, sieltä kajastaa valoa. Se olisi nopea tie pinnalle.”
”Hei hei, kuules nyt metallipönttö. Vasemmalta tuulee. Siellä on tie ulos. Tuo sinun näkemä hohteesi on satavarmasti taas yksi laavaesiintymä. Me vedämme tämän varman päälle.”

Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Molemmat katsoivat omiin suuntiinsa sanomatta sanaakaan.

”Kivi, paperi, sakset?”

”Jep.”

* * *

”Okei, hyvä on sitten, mutta minä en sinua jelppaa jos hukut sulaan kiveen”, Kepe totesi Joylle kahden tasapelin jälkeen hävinneenä. Voitonriemuinen Joy pinkoi käytävää kohti hohdetta...kohti pohjantonta kuilua, johon hän putosi. Sen pohjalla hohti magma.

”Hah, mitäs minä sanoin!” Kepe naureskeli Metsästäjälle, joka roikkui tarttumakoukullaan kuilun seinässä parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. ”Hei, katsopa ylös”, Joy ehdotti toivuttuaan kaoottisesta hetkestä parikymmentä sekuntia aiemmin.

Joy oli sittenkin löytänyt pinnan. Kuilun yläosasta paistoi valo. Tällä kertaa valo ei kuitenkaan ollut magmaa, vaan ihan oikeaa auringonvaloa. Maanpinta oli lähempänä kuin Kepe olisi uskonutkaan.

”Hyvä on sitten, voitit tämänkin erän. Menoksi?”

He kapusivat pystysuoraa seinää ylöspäin, kampesivat itsensä kuilun reunan yli ja olivat taas tasaisella maalla. Kuilu oli laaksossa kahden vuoren välissä. Kepe päätteli heidän päätyneen jo varsin kauas heidän lähtöpaikastaan. Tästä laaksosta oli kymmeniä kilometrejä Klaanin linnakkeeseen. Yö oli jo tuloillaan, he eivät ehtisi kotiin ennen sen laskeutumista.



”Tehdään laavu ja jäädään tähän yöksi”, hän ehdotti.
”Tehdään niin”, Joy totesi ja kaatoi miekallaan puun. Se kaatui jyrähtäen.
”Hetkonen...miekalla puun...eikö siihen tarvitse kirveen...” Kepe mutisi, mutta antoi asian olla.

Pimeys laskeutui. Limapalleroista tehdyt soihdut valaisivat pientä leiriä. Yön otukset lauloivat kaukaisuudessa. Kaksikko ihasteli löytämiään aarteita. Kepe oli onnistunut purkittamaan hohtavia valopalleroita, joita kutsui pimeyden olentojen sieluiksi. Joy oli koonnut oudosta, violetista metallista vasaran. Vasaran, joka vaikutti tosi demoniselta.

He olivat käymässä yöpuulle, kun suunnitelmat muuttuivat. Kepe ihasteli aukion keskellä öistä tähtitaivasta. Hän tunnisti muutamia tähtikuvioita, katseli kuinka ne liukuivat hitaasti halki taivaankannen. Niin hitaasti, ettei liikettä erottanut.

Hän kääntyi toiseen suuntaan, ja näki kuun nousevan horisontista.

Hän ihasteli sen loistoa, sen pyöreää muotoa, sen...punaista väriä.

Punaista väriä?

Kepe tajusi jonkin olevan pielessä.

Hän oli kuullut, että saaren näissä osissa tapahtui outoja asioita öisin. Silloin tällöin kuu nousi taivaalle punaisena, ja täkäläisten matoranien mukaan näin käydessä pitäisi pysyä sisällä. Hän ei ollut tosin kysynyt, miksi. Hän olisi kyllä, elleivät matoranit olisi jähmettyneet kauhusta punaisesta kuusta mainittuaan.

He saisivat pian tietää.

* * *

Kepe pinkoi kohti laavua keihäs valmiina. Metsästä hänen ympäriltään kuului jo yön petojen örinää. Hän näki valoa puiden lomassa. Laavu. Hän kiristi tahtia ja potkaisi Joyta, joka makoili makuupussissaan.

Vaan eipä makoillutkaan. Makuupussi oli tyhjä. Minne Joy oli saattanut kadota?

Vastaus tuli juoksevana. Tai siis, Joy juoksi takaisin laavulle.

”Missä ihmeessä sinä oikein olit?”
”Tuolla puskassahan minä vain, mutta sitten NUO tulivat.”

Joy osoitti laumaan olentoja, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kauhukirjailijan epämiellyttävän värikkäästä mielestä. Oikeastaan sillä, mihin suuntaan hän osoitti, ei ollut mitään väliä. Niitä tuli kaikkialta. Ne vyöryivät metsästä laumoissa. Punaiset, hieman maanpinnan yläpuolella leijuvat jättiläiskotilot ja groteskit, ulvovat, ilmassa edestakaisin lentelevät silmämunat lähestyvät heitä hampaat napsuen.

”Jaa tämmöistä tänään.”
”Eikun eilen.”
”Kuinka niin?”
”Vuorokausi vaihtui sekunti sitten.”
”He he, hauskaaAAAAAH”

Kepe ja Joy alkoivat kumpikin silputa olentoja kappaleiksi. Kepen keihäs töni niitä hitusen taaksepäin joka tökkäyksellä, mutta ne jatkoivat aivotonta marssiaan heitä kohti. Joyn miekka leikkeli groteskeja elämänmuotoja kappaleiksi, mutta niitä tuli metsästä aina ja aina vain lisää.

Ja lisää.

Ja lisää.

Noin yhdeltä aamuyöstä laumat alkoivat viimeinkin harveta. Kahdelta niitä ei enää tullut. Kepe ja Joy olivat rättiväsyneitä. Rikkaita hirviöiden pudottelemien kolikoiden ansiosta, mutta rättiväsyneitä.

Kepe nojasi keihääseensä ja huokaisi syvään. Saisiko sitä viimeinkin nukuttua, hän mietti.

Ja huomasi jotain jaloissaan.

Se oli pieni, metallinen pallura. Ruosteisen ruskea sellainen. Ja siinä paloi punainen valo.

Hän poimi sen maasta, ihmetellen sitä. Mistä se oli tullut? Oliko jokin näistä ruumiista pudottanut sen?

”Hei, Joy, vilkaisepa tätä.”
”Mikäs tuo on?”
”Ei mitään hajua, vaikka jokin laite se selvästikin on. En ole ennen nähnyt tällaista.”
”Mitäköhän tuo punainen, hohtava nappi tekee.”
”Uskallatko kokeilla? Jos se vaikka räjähtää.”
”Pyh, ei se räjähdä.”

Joy tökkäsi nappia.

Samalla hetkellä pallura katosi Kepen kädestä kuin tuhka tuuleen. Paria sekuntia myöhemmin maa järähti. Maa järähti uudestaan. Maa järähti kovempaa.
Pimeydestä kuului unestaan heränneen muinaisen pedon karjuntaa.

* * *



Maa tärähteli. Kivenlohkareet lentelivät ilmassa jättäen valtavia kuoppia maahan törmätessään. Valtavia reikiä ilmestyi kaikkialle kaksikon ympärille. Reikien sisällä näkyi huumaavan lujaa ja massiivista liikettä. Lopulta vielä yhden valtaisan reiän ilmestyessä kaksikon eteen, paljastui heille reikien ja järinän aiheuttaja.

Biomekaanisen, pitkän ja jaokkeellisen maasta kohoavan hopeisen madon päässä olevat sadat terävät hampaat louskuttelivat klaanilaiskaksikon suuntaan. Mitä ikinä Joy oli painanutkaan, se oli herättänyt jotain ilkeää. Valtaisan matomaisen olennon paksuus lähenteli Klaanin vartiotornien massiivisuutta. Erona se, että tämä olento oli paljon paljon pidempi. Vaikka pää tuijottikin kaksikkoa miltei paikallaan, madon ruumis viiletti edelleen maasta ulos ja sisään kaikissa kauempana olevissa rei'issä.

”Joy... miten pitkä tuo on?”
”Jos luotan skannereihini... niin... yli sata metriä.”
”...en enää ikinä anna sinun koskea yhteen ainoaankaan nappulaan.”
”Jos me vaikka tekisimme ensin tälle jotain?”
”Eeeeehk-”

Karjuva puoliksi mekaaninen pää iskeytyi kaksikon väliin, heittäen nämä erilleen toisistaan. Maata kuopiva Kepe veti mukana kantamastaan repusta punaisena hohtavan piikkipallon. Kipinää iskevä omalaatuinen asevalinta pyöri Kepen kädessä hyvin vaivattoman oloisesti. Tiedemiehen isku oli nopea ja madon valtaisaan ruumiiseen ilmestyi halkeama moukarin osuessa kohteeseensa. Kepe nosti itsensä kunnolla pystyyn madon perääntyessä hetkeksi, antaen hänelle paljon tarvitun hengähdyshetken.

”Näyttää siltä, että sinä osaat pitää huolen maatoimista...”, mekaaninen ääni totesi jonkin matkan päästä madon jylinän yli, ”taitaa olla siis minun työni hoitaa taivas.”

Rakettimoottorien ääni kaikui Kepen korvissa, kun hän katsoi punaisen haarniskamiehen kohoavan ilmaan. Tapojensa vastaisesti Killjoy ei kuitenkaan käyttänyt pukunsa aseistusta, vaan hän veti esiin selkäänsä kiinnitetyn raskaan konekiväärin. Jos joku olisi päässyt tarkastelemaan asetta lähempää, olisi siinä voinut huomata erään veteen kuuluvan rahin pään kiinteänä osana varustusta. Kukaan ei tätä tarkastelua kuitenkaan tehnyt, varsinkaan kun kyseinen ase alkoi sylkemään kidastaan leimuavia luoteja huumaavalla nopeudella. Panssarinläpäisevät luodit osuivat tarkasti siihen kohtaan, mihin Kepe oli aikaisemmin moukarillaan iskenyt. Kipinöiden mato halkesi kahtia ja sen karjuva ylempi osa ruumiista rojahti maahan pölypilven saattelemana.

”No, se ei ollut kovinkaan vaik- ei ei ei, ei kai tämä ole näitä pirulaisia, eihän?”

Maahan laskeutuva Killjoy ei ehtinyt vastaamaan Kepen kysymykseen, sillä tiedemiehen pelko kävi jo toteen. Ei riittänyt, että maahan mätkähtänyt entinen pää lähti vyörymään eteenpäin vetäen pientä ruumiinkappalettaan perässään. Sen lisäksi se kohta, mistä kaksikko oli madon katkaissut vääntelehti erittäin ikävästi. Uudet hampaat, uudet silmät, toinen karjuva ääni oli pian täyttämässä ilmaa. Kohta, mistä mato oli katkennut sai nyt uuden pään. Vihollisia oli nyt kaksi.

Kepen viereen laskeutunut pimeyden metsästäjä katsoi näkyä huultaan kypärän alla purren: ”Tästä taitaa tulla aika pitkä ilta.”

”Toivottavasti tuossa aseessasi riittävät kudit...”

”Toivottavasti kätesi ei väsy...”

”Huaaarghhh”

* * *

Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet sinkoilivat Mt. Ämkoon takaa tasangolle, jossa kaksi risti-istunnassa oleilevaa hahmoa valmistautui aamiaiselle. Killjoyn tarvikepussista saaduista energiapakkauksista ja luolastosta löydetyistä sienistä koostettu muhennos kypsyi kulhossa Killjoyn lämpöä tuottavan miekan päällä, Kepen hämmentäessä sitä lusikallaan. Tiedemiehen seiväs törrötti muutaman metrin päässä merkillisestä biomekaanisesta kasasta, joka osoittautui pinoksi yöllä kohdatun matoörveltäjän päitä. Verta, suolenpätkiä ja metallinpalasia oli levinnyt ympäri möyhentynyttä tasankoa, jota koristivat lisäksi lukuisat edelleen savuavat luodinreiät. Väsynyt kaksikko ei ollut ehtinyt nukkumaan lainkaan, eikä kumpikaan aikonut edes harkita lepoa ennen pääsyään takaisin Klaaniin. Selkäreput täynnä mineraaleja kaksikko olisi kuitenkin valmis lähtemään pian takaisin.

”Tongu thulee thykkäämhään thästhä. Hän phärjää näillä matheriaaleilla kuukaushia.” Muhennosta suu täynnä mutusteleva Kepe putsasi piikkipalloaan syömisiensä ohessa. Yllättävän onnistunut muhennos maistui hänelle mainiosti. Killjoyn sen sijaan oli heittänyt oman annoksensa yhdellä hotkaisulla kypäränsä alle, palaten sen jälkeen takaisin laukkunsa järjestelemiseen.

”Pärjää jos pärjää. Paitsi jos ne pohjoisen hyönteismörveltäjät vikisevät vielä lisää ja julistavat sodan. Sano minun sanoneen, siihen tämä vielä menee.”

”Älä ole noin negatiivinen Killjoy. Eivät edes Nazorakit ole niin typeriä, että lähtisivät sotaan Klaanin kanssa. Klaanin päihittäminen vaatisi vähintään liittouman. Ison sellaisen. Ne hyönteispellet eivät uskalla tehdä mitään yksin.”

”Kuulostit aivan Paacolta.”
”Se oli se pelle?”
”Jep.”

Vain hetkeä myöhemmin Kepe oli saanut annoksensa syötyä ja kaksikko aloitti taipaleensa kohti Klaanin linnoitusta. Eriskummallinen reissu takanaan kaksikko kertaili asioita mielessään. Edes kokeneena sotilaana tunnettu Killjoy ja maailmaan tarkasti perehtynyt Kepe eivät yhdessäkään aivan voineet selittää kaikkea typeryyttä, mitä he taaksensa juuri jättivät.

”Tiesitkö, tuo oli ehkä typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Killjoyn mekaaninen matala ääni ilmoitti.
”Allekirjoitan melkein. Mutta sinun pitäisi ihan tosissasi joskus käydä katsomassa Manun puuhia. Se tavara menee outoudessaan tämänkin edelle.”
”Oudompaa kuin kolikkoja syövät limapallot ja biomekaaniset jaokkeelliset päitä kasvattavat jättimadot?”
”Jep.”
”Minä en koskaan halua käydä katsomassa, mitä se hullu tiedemies puuhailee.”
”Nössö.”
”Älä kutsu minua nössöksi.”
”Nöööööösssö.”
”Ohjus.”
”Mit- ei ei ei, pistä ne alas. Perun sanani.”
”Mrh...”
”...”
”...nössö.”
”SINÄ SENKIN-”

Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsä

“...ja niin siinä sitten lopulta kävi”, valkovihreä Toa päätti tarinansa.
“...”
“...mitä.”
“Minä en usko sinua.”
“Mii-” haukotus “-ksiet?”
“Koska se oli hupsua. Pidin kuitenkin siitä osuudesta, jossa Joiku oli “tuolla puskassa” vailla selitystä.”
“...mut-”
“Öitä Spinnylä.”
“...öitä.”

[spoil]Tarina Joyn ja minun. Kehyskertomus Snowien.[/spoil]

BKS Hildemar, Blozin hytti

Viimein. Bloszar onnistui viimein. Hän oli jo pitkään yrittänyt tehdä laitettaan valmiiksi, mikä oli aika vaikeaa, koska laivalla ei ollut kaikkia tarvittavia osia. Se oli kasassa. Nyt pitäisi toivoa, että se toimisi.

Sen nimi olisi "muistinaattori". Se auttaisi käyttäjään muistamaan joitan asioita, hetkestä, josta käyttäjä laittaisi sen käyntiin. Toa päätti laittaa sen siihen kohtaan, mihin hänen toissaöinen uni oli päättynyt. Vain 37 ½ tuntia oli mennyt tähän Muistinaattori 5.8 versioon. Muut olivat epäonnistuneet.

"Toivotaan, että 5.8 tai 37 ½ ovat onnenlukujani."

Se käynnistyi. Ja toimi.


Metru Nui, kauan sitten

Toa oli sidottu paaluun. Köysillä. Kaksi Pimeyden metsästäjää kantoi häntä, toinen oli Steltiläinen, yksisilmäinen sininen otus, joka näytti voimakkaalta ja olisi varmaan jaksanut kantaa paalun yksin. Toinen oli Skakdi, vihreä, ja hänellä näytti olevan vaikeuksia.

Bloszarin miekka oli viety.

He saapuivat pian alueelle, missä näkyi satoja erilaisia lajien jäseniä. Yksi istui valtaistuimella, ja hänen oikealla puolella oli sauva, mihin oli kiinnitetty rhotuka-laukaisin.

"Arvoisa TSO, mitä teemme hänelle?" skakdi kysyi.

"Viekää muiden vankien luo."

Toa oli iloinen, että hänellä oli tikari taskussaan. Ilman sitä ei pystynyt hallitsemaan voimiaan. Bloz otti sen, poltti narun pois ja hyppäsi. Hän lähti karkuun.

Hänen juostessa, eteen tuli vitriini, missä oli piirrustukset haarniskasta. Toa piiloitui kulman taakse ja odotti kunnes kaikki hänen jahtaajansa olivat menneet ohi.



Bloszar poltti lasin piirrustuksien ympäriltä ja laittoi sen taskuunsa. Hänen aikoessa lähteä vastakkaiseen suuntaan, kaksi Skakdia ja yksi vihreä nelijalkainen olento tulivat hänen peräänsä. Toa otti yhden pienen kulkuneuvon ja lähti sillä eteenpäin.

"Anna piirrustukset tänne!" kuului huuto hänen takanaan.

Bloz saapui Le-Metruun, jossa hylkäsi ajoneuvonsa ja lähti kouruille. Hän tiesi metsästäjien luulevan hänen menevän kourujen sisälle, joten hän hyppäsi kourujen päälle ja rupesi grindaamaan siinä. Metsästäjät eivät hypänneet perään, joten Toalla ei ollut ainakaan nyt ongelmia.

Hetken sitä tehtyä, kaksi alusta tuli Baten perään, joten ongelmia oli sittenkin.

Ammuksia oli vaikea väistää. Oli vain mentävä kovaa. Ja hypittävä silloin tällöin. Kun molemmat alkoivat tulittaa ohjuksia, Tulen Toa otti käyttöönsä lentovölineensä ja lähti lentoon.

Hetken päästä hän pysäytti ja tiputtautui. Alukset eivät menneet hänen, vaan kääntyivät pois. Kun maahan oli enää n. 20-30 metriä, Toa otti lentovarusteensa taas käyttöön ja lensi Le-Metruun takaisin.

Siellä Bloz otti piirrustuksensa esiin. Siinä oli jonkinlainen haarniska.

"Nui-haarniska?" Toa ihmetteli. Toa oli ottanut jokaisen palan pois. Niissä luki:

"Nui-haarniskan käyttäjällä on voima käyttää kaikkia Nui-kiveen laitettuja Toa-voimia, vaikkei olisi Toa. Sillä pystyy myös imemään niitä, ja parantaa myös käyttäjän fyysisiä ominaisuuksia, että myös tekee älykkäämmäksi. Mutta vain Nui-kivi käy virtalähteeksi."

Haarniska oli hieno, muttei Toa mitenkään voinut käyttää sitä, vaikka onnistuisi rakentamaan sen. Hänellä ei ollut aavistusta, mikä oli Nui-kivi. Mutta idea ei ollut hassumpi, ja ehkä Toa voisi joskus tehdä oman versionsa siitä, mutta ilman elementaalivoimia.

Osasta piirrustuksista ei saanut mitään selvää. Mutta se ei haitannut, joten Toa laittoi sen yhteen mini-laatikkoonsa.

Äkkiä jokin otti hänen kurkustaan kiinni ja veti Blozin rannalle. Siinä häntä odotti outo olento, jonka Toa muisti. Se oli se sama, joka oli orjuuttanut häntä Karzahnilla.

"Pakenit minulta, mutta nyt saan kostoni, niin totta kuin nimeni on Carnadiak!" hahmo sanoi ja hyökkäsi.

BKS Hildemar, Blozin hytti

Epäselvää... kone sanoi.

"Toimi!" Bloz sanoi ja löi muistinaattoria.

Metru Nui, kauan sitten, jälleen

Toa oli jotenkin onnistunut voittamaan olennon.

"Vaikka voitit minut, minulla on ässä hihassa."

"Mitä tarkoitat, Curnuttaja?"

"Et tule muistamaan tästä mitään."

"..."

Äkkiä jokin sai Toan kaatumaan ja tippumaan veteen.

Muistat tulevasi Gulz Nuilta, muistat johtaneesi jotain Toa-ryhmää, jonka muut jäsenet ovat kuolleita. Kaikki "oikeat" Matoran-muistosi, olkoot kadonneet... Toa kuuli.

BKS Hildemar, Blozin hytti

[I]Epäselvää[/], kone sanoi jälleen ja kuumeni. Toa otti sen pois päästään, ennen kuin se räjähtäisi.

Mutta nyt hänellä oli entistä surkeampi olo. Kaikki ne muistot, Toa Gulz, Shalu, hänen tiimiläisensä, kaikki ne olivat vain jonkin sairaan olennon keksimää.

Nyt Bloz ei tiennyt kuka oli, mistä tuli ja miten oli saanut kaikki taidot ja varusteensa, mitkä luuli saaneensa Gulz Nuilta.

Hän otti yhden minilaatikoistaan, vanhimman ja avasi sen. Siellä ne piirrustukset oli. Tulen Toa ei koskaan ollut katsonut siihen. Hän rakentaisi tuon pohjalta ja uuden haarniskan, nykyaikaisen, sen Verstaan kummajaisen kanssa, kunhan pääsisi takaisin Klaaniin.

Ja sitten tekisi kaksi asiaa: menisi Metru Nuille ja pelastaisi Tronien.

[spoiler=Niin, tähän loppuun...]Noin. Meni tähän jonkin aikaa. Vähän pitempi, kuin yleensä.[/spoiler]

Umbran huone

Umbra nukkui... Nukkui todella sikeästi ja näki todella todentuntuista unta. Unen maailma oli imaissut hänet itseensä...

Unimaailmassa kaikki on mahdollista. Sen Umbra muisti, mutta tämä ei ollut ihan samanlainen uni kuin se jossa hän matkasi läpi muistojensa Makutalaudalla. Ehei. Usvainen kaupunki, joka oli todella teknologiapainotteinen ja täynnä mitä moninaisempia koneita ja härveleitä levittäytyi hänen eteensä. Oli vaikea nähdä eteen kun joka paikan täytti vihreä usva.

Toa asteli eteenpäin paikassa, joka muistutti suurta kaivosta. Maa-aines, suuret, kenties jättiläismäiset ilmalaivat ja erilaiset kontit, sekä matoranit ja robottipoliisit vilistivät ympäri tätä paikkaa.

Umbra vilkuili ympärilleen. Matoralaiset, jotka näkyivät perin kehnosti sumun seassa, näyttivät kantavan oransseja, violetteja ja tummia kanoheita ja heillä oli kaikilla vihreät silmät. Hän oli jossain maan matoranien asuittamassa paikassa. U oli kuullut puhuttavan että onu-matoranit eivät nähneet hyvin päivänvalossa ja että he kaivoivat mielellään maata ja tutkivat historiaa. Umbra piti myöskin historiasta ja näkikin samassa kyltin, jossa oli tienviitta ja opasteet kohti Arkistoja.

Arkistoja. Ai täälläkin on semmoiset... Valon toa ajatteli, kahlaten hernerokkasumun lävitse eteenpäin. Hänen valovoimansakaan eivät toimineet kunnolla tässä sumussa. Se jos jokin oli erikoista.

Toan astuessa syvälle arkistojen uumeniin, loputkin valokivistä tulleet valot lakkasivat palamasta. Oli... Pimeää... Todella pimeää...

Unimaailman tila vaihtui odottamatta. Umbra näki edessään seinän, jossa oli musta läiskä. Hän koetti koskettaa sitä, mutta putosi tyhjyyteen. Loputtomaan tyhjyyteen, jossa hän vain leijui.

"Mitä tämä on? Minä en edes..." Umbra sanoi, mutta mitään ei kuulunut. Tyhjiö oli ja pysyi ja hän pysyi jotenkin hengissä siellä. Jotenkin happea riitti, mutta tämä olikin varmaan vain unta.

Äkkiä Umbran taakse ilmestyi oviaukko. Sisältä syöksyi hopeinen käsi joka riuhtoi Umbran maailmasta toiseen. Hän repeytyi läpi monien seinien, rikkoen panssariaan ja tuntien suunnatonta kipua, vaikka unessa olikin. Repeytyminen todellisuuksien läpi ei ollut perin hauskaa ja kivutonta hommaa.

U saapui taas outoon tilaan. Hän oli käytävällä. Käytävällä, jossa hän näki kuinka sylinterit alkoivat avautua molemmilla puolilla hänen kävellessään eteenpäin. Un haarniska oli korjaantunut kuin ihmeen kaupalla ja hän erotti pienehkön, mustavioletin hahmon juoksevan käytävää eteenpäin.

Sylinterit avautuivat sihisten ja hiljaa ja kylmyys täytti koko käytävän. Oudot, hopeahaarniskaiset olennot alkoivat kammeta itseään ulos. Kylmän metallin ja kuoleman löyhkä täytti koko käytävän. Umbra tajusi pian että oli pakko lähteä juoksuun, koska olennot alkoivat herätä horroksestaan. Hän näki vilaukselta kuinka hopeinen käsi oli merkattuna jokaisen soturin panssariin, samalla kun hän viiletti kohti valonlähdettä, joka siis oli tunnelin päässä.

Päästyään tunnelin päähän ja ovelle, uusi maailma aukeni toan eteen. Vääristyneiden varjojen, tuskanhuutojen ja kauhujen maailma.

U asteli ulos ovesta. Ovi hänen takanaan sulkeutui ja hän katseli ympärilleen. Ränsistyneet, noesta mustat rakennelmat ja oudot, vääristyneitä matoraneja muistuttavat patsaat värittivät tätä paikkaa. Jokaisella askeleella maa Umbran alla kirkui tuskasta. Tämä oli perin karseaa.

Sydän jyskytti Umbran rinnassa. Oliko tämä tarujen Karzahni vai mikä, hän ei sitä tiennyt. Sen hän tiesi ettei pitäisi paikasta.

Toan haarniska alkoi rappautua pois. Jokin oli alkanut järsiä sitä lähes heti kun hän oli päätynyt tähän maailmaan. Jokin pieni, mutta tappava.

Toa pani juoksuksi, etsien jotain joka voisi häntä auttaa. Pienet metallisen protodermiksen atomit putoilivat pois hänen haarniskastaan kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka prosessi oli hidasta, olisi se silti lopulta kohtalokasta valon toalle. Maa kirkui hänen allaan jokaisella askeleella. Toa koetti peittää korvansa, mutta kirkuna ja haarniskan rappautuminen eivät loppuneet. Tämä oli painajainen.

Juosten ohi hiekkaputouksen, ohi tulipätsin, joka sykki ilmaan jäätävää kylmyyttä ja ohittaen matoralaisten pajan, Umbra saapui kukkulalle, joka oli tehty metallista. Se ei huutanut hänen allaan, mutta sen takaa paljastui tasanko täynnään jättiläismäisiä rapuja. Telaketjurapuja, joilla oli suuret torahampaat ja jättiläismäiset nyrkit.

Ravut tästä puuttuivat vielä, Umbra ajatteli, kun hän katsoi alas. Ravut huomasivat hänet, mutta oli jo myöhäistä. Umbra oli jäänyt paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Hänen jalkansa olivat muuttuneet patsaiksi ja hän ei voinut liikkua. Verenhimoiset ravut lähestyivät mekaanisten äänien saattelemina. Lähestyivät koko ajan.

Hyvästi julma maailma, Umbra ajatteli kun ravun saksi osui häneen ja maailma mustui. Hän ei enää uneksinut.

Toa nousi sängystään. Hän oli pudonnut lattialle ja oli lyönyt päänsä pöydän kulmaan. Hänen päänsä oli kipeä ja hän oli ihan hiessä. Hän tosin ei enää muistanut unestaan yhtään mitään, koska kolaus oli vavahduttanut hänet.

Mikäköhän se uni oli jos kerran noin pyörin ja hikoilin, hän ajatteli katsahtaen seinällään roikkuvaan Legendojen kaupungin, Metru Nuin karttaan.

Koti... Kaunis ihana entinen koti... Olisi kiva käydä siellä joskus, hän ajatteli, suunnaten ulos huoneestaan, haukkaamaan jotain syötävää kahviossa.

Pienehkö saari

Keskellä merta kyyhöttävä maapläntti oli pinta-alaltaan pieni ja koostumukseltaan kivinen. Pieni mutta yllättävänkin jyrkkärinteinen kukkula kohosi keskellä saarta ja mäen rinteellä kasvoi muutama pieni puu. Vehreyttä toivat myös rannalla pitkänä kasvavat heinät, vaikka ne alkoivatkin jo hieman kellertää. Kauempana vesirajasta kasvoi lähinnä vihreää, pitkää villiruohoa ja huojuvia sinisiä kukkia, jotka näyttivät erityisen kauniilta ilta-auringossa. Ainoat merkit asutuksesta olivat yksinäinen laituri, mökki sekä niitä yhdistävä polku. Savupiipusta tuprutti savua ja mökistä kuului keskustelun ääniä. Se oli harvinaista ottaen huomioon saaren asukasluvun olevan yksi ja vierailijamäärän vähäinen.

Kuitenkin kyseisenä päivänä keskustelu vuolasi virtaasti. Valko-oranssi Steltinpeikko Kapher ja pieni postinkantaja-Matoralainen istuivat vaatimattoman puupöydän ympärillä ensiksimainitun kotona. Kapherista oli oikein mukavaa kuulla uutisia ulkomaailmasta, erakon elämä kun oli hieman yksinäistä. Toisaalta, se oli myös mukavaa ja rauhallista.

Kaksikko keskusteli maailman menosta jo useammatta tuntia putkeen ja nautiskeli kahvin riemusta. Huoneen vakioäänet, takkatulen rätinä ja kellon raks-raks-raksutus toivat miellyttävän lisänsä siihen, miltä mökissä kuulosti.

”...ja katso nyt tätäkin”, postinkantaja sanoi ja osoitti pöydälle levitetyn paikallisen sanomalehtisjulkaisun artikkelia. ”Pohjoisessa 'Bio-Klaanin saarena' tunnettu saari valmistautuu sotatilaan. Tapahtumien kulku on ulkopuolisille hyvin epäselvä, mutta Nazorak-rahien uskotaan olevan liikekannallepanon takana. Myös nimellä 'Nimda' kulkevalla muinaisella esineellä uskotaan olevan vaikutusta asiaan.”

”Hetkonen”, Kapher keskeytti matalalla äänellään. ”Bio-Klaani?”
Matoralainen nosti katseensa lehdestä. ”Juu, se on semmoinen oudohko pakolaisseurue jotka ovat kyhänneet linnoituksensa tästä vähän pohjoiseen. Heitä joht-”
”En minä sitä”, peikko selitti itseään. ”Olen kuullut heistä. Oikeastaan, olen kohdannut sieltä tulevia matkalaisia. Kahteen kertaan.”
Pienen vastakeskustelijan katse oli epäuskoinen. ”Eihän sinulla käy täällä ketään.”

Kapherin valtava keho nousi hitaasti ja raskaasti ylös tuolista. ”Väärin”, hän sanoi tallustaessaan jykevin mutta rauhallisin askelin pienelle ruutuikkunalle. Ulkona kukat kukkivat kauniisti.
”Hm?”
”Minulla on käynyt täällä, sinun lisäksesi, tietty, kolme kertaa vierailijoita. Keskimmäinen visiitti oli sangen epämieluisa, Steltiläisiä sotilaita.” Kapher rapsutteli leukaansa. ”Mutta kaksi muuta tapausta tulivat Klaanin saarelta.”

Kapher kertoi, kuinka kaksi Toamaista henkilöä, toinen ”pulskanlainen ja lupsakka” ja toinen ”hieman kuikelo älykkö” olivat käyneet saarella pitämässä myrskyä jokin aika takaperin. He olivat esittäytyneet Bio-Klaanilaisina ja olleet kaikin puolin mukavia. Kapher uskoi heidän olevan oikealla asialla.

”Mutta ennen heitä, jopa ennen Steltiläisiä”, peikko jatkoi kertomaansa. ”Kävi eräs Matoralainen. Olin vasta muuttanut tänne, kun hän tuli anomaan yösijaa. Pieni raukka oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan.”
Postinkantaja tuijotti takassa loimuavaan tuleen ja kuunteli kertomusta.
”Annoin raasulle ruokaa ja katon pään päälle yön ajaksi. Hän jäi mieleeni erityisen hyvin, koska hän oli selvästi epätoivoinen. Aivan kuin olisi pelännyt jotain.” Kapher siemaisi pitkän ja hieman liian äänekkään hörppäyksen kahvikupistaan. ”Minusta tuntuu, että hän pelkäsi jonkun haluavan häneltä... Sen.”

Matoralainen käänsi kateensa Kapheriin. Hän ei ollut kuullut näin jännittävää tarinaa sitten sen, kun Mestari Mauri oli hävittänyt kynttilänsä hiilivarastoon ja eräs turisti eksyi sienimetsällä. ”Sen?”
”Minulle jäi kovin epäselväksi, mikä se oikeastaan oli”, Kapher vastasi matalalla äänellään. ”Se näytti jonkilaiselta kaulakorulta, jossa roikkui...”
Kapher piti vahingossa dramaattisen tauon. Hän nimittäin huomasi jotain.
”...tuo.”

Kapher osoitti paksulla sormellaan lehtiartikkelin karkeaa piirrosta Nimdan sirusta.

Bio-Klaani



Bio-Klaanin suuri pääovi aukesi, ja Makuta Nui astui ulos linnoituksesta. Hänen edessään kiemurteleva polku ja ympäröivät rakennukset näyttivät autioilta iltahämärässä. Manu hätkähti kuullessaan ääniä takaansa:
”Manuko se siinä! Siitähän on aikaa.”
”Make, sinäpä näytät... hyvältä tänään.”
Paikalle saapunut moderaattori irvisti ja vilkaisi vyötäröään peittävää valkoista sidettä.
”Zyglak-hyökkäyskö?” Manu tiedusteli. Make nyökkäsi, ja seurasi hiljainen minuutti.

Manu vihelteli perin ärsyttävän kuuloisesti, naputti jalallaan tahtia seisoessaan kädet puuskassa ja odotellessaan Tedniä, jonka oli määrä saapua pian.
”Sinä oletkin ollut seikkailemassa viime aikoina”, Make virkkoi keskustelua herättääkseen. Manu ei käsittänyt, miksi tämä oli yhä hänen vieressään, vaikka hänen viheltämisensä karkotti jopa kaikki linnut heitä varjostavalta katokselta.
”No juu”, makuta sanoi teennäisesti. Make nyökkäsi ja jatkoi:
”Minä olen vain ollut täällä.”
”Ja sinulla on side.”
”Sinä huomasit.”
”Niiin tein.”
”Täälläkin on tapahtunut kaikenlaista.”
”Ahaa.”
Manu pohdiskeli hetken ajatusta zyglakien hyökkäyksestä ja muodonmuutoksista, joista oli kuullut.
”Sinähän et polta sikaria, vai mitä?” hän kysyi yhtäkkiä Makelta. Tämä selvästikään ei ollut odottanut kysymystä.
”Enhän minä.”
”Hyvä.”
Make raapi hieman leukaansa, mutta päätti antaa asian olla.

Kului vartti. Kumpikin oli hiljaa. Hiljaisuus oli kiusallinen Makelle, mutta Manusta ei voinut tulkita mitään.
”Juuh”, Make sanoi yrittäen jälleen luoda keskustelua. ”Mitäs sinä olet viime aikoina puuhaillut?”
”Ollut – miten sanoitkaan? – seikkailemassa.”
”Hmphm.”
”Aivan.”
Manu yritti saada selville Maken epämääräisiä aikeita, mutta joutui keskeyttämään kuulustelutoimenpiteen aloituksen kuullessaan melua muurin portilta. Make oli jo menossa, ja makuta kiirehti moderaattorin perään hypähdellen oudosti.

Portilla odotti yllättävä näky: steltinpeikko yritti selvästikin päästä sisään portista, mutta pelästyneet vartijat sohivat tätä keihäillään. Make heti tilanteen analysoituaan astui portista ja kysyi:
”Mitäs täällä tapahtuu?”
”Tuo… yrittää päästä sisään”, toinen vartija sanoi ääni hieman vapisten.
”Joo, se väitti, että sillä on asiaa johtajille”, toinen vahvisti.
”Ja te ette usko häntä?” Manu sanoi naurahtaen ilkeästi. Vartijat pudistivat päätään ja katsoivat makutaa nyrpeästi.
”Erilainen on paha”, Manu sanoi pahansuovalla äänellä. ”Se pitää tuhota, eikä sitä todellakaan voi päästää sisään, vaikka se esittäisikin käyttäytyvänsä asiallisesti.”
Vartijat näyttivät entistä synkemmiltä.
”Anteeksi”, sanoi steltinpeikko itse. ”Haluaisiko joku kuunnella, miksi halusin sisään?”
”Toki, toki”, Manu sanoi. ”Me kuuntelemme.”
”Kuuntelemmeko?” Make kysyi epäilevästi.
”Kuuntelemme”, Manu sanoi vakavasti.
”Olen Kapher ja minulla on asiaa johtajille. Se liittyy Nimdaan”, isokokoinen olento sanoi rauhallisella äänellään. Make huomasi tämän olevan itse asiassa melko mukavan näköinen.
”Aivan, ystävä hyvä. Jos vaikka tulet sisään, ja Make jäisi pitämään näille moukille pienen oppitunnin suvaitsevaisuudesta, johon pitää sekoittua pieni määrä epäluuloa ja viisasta vainoharhaisuutta kuitenkaan ylitsevuotavaa rakkautta unohtamatta?”
Vartijat katsoivat makutaa nyt puhtaan ärsyyntyneenä. Manu virnisti heille kierosti ja vilkaisi sitten Makeen, joka kohautti olkiaan ja kääntyi vartijoiden puoleen. Manu lähti kävelemään takaisin Klaaniin, ja Kapher kiirehti seuraamaan häntä.
”Anteeksi tuo äskeinen. Meidän kimppuumme on hyökätty useaan kertaan viime aikoina, ja väki alkaa olla vainoharhaista kaikkea erilaista ja uhkaavana pidettyä kohtaan. Meidän joukossamme ei taida olla sinun lajisi edustajia, ellen vallan erehdy”, makuta rupatteli. ”Ainakaan kovin monta.”

Mielenkiintoisen näköinen kaksikko käveli sisäpihan halki. Kapher katseli mielenkiinnolla ympärilleen: Vihreä Matoralainen ajoi nurmikkoa Ussal-ravulla, johon oli teipattu leikkurihärpäke ja paksulla muurilla partioi muutama pikku-ukko, mutta muuten ympäristö oli rauhallinen. Kyseisen muurin takana alkoi metsä, josta Kapher oli tullut polkua pitkin satamasta, vaikka ilmeisesti toinenkin satamasta lähtevä tie olisi tuonut linnakkeelle. Se olisi tosin ensin kulkenut kaupunkiin, joista Kapher ei kummemmin pitänyt. Osittain, koska hän oli kasvanut Steltissä. Oikeastaan täysin sen takia.

”Mutta, peikkoseni”, Manu aloitti. ”Puhut Nimdasta. Mikä on asiasi?”
Ennen kuin Kapher ehti vastata, makuta jatkoi.
”Onko peikko loukkaava ilmaisu? Ja saanko käyttää sitä siitä huolimatta? Myöskin on tärkeää, ettet kerro asioita niille, joihin ei voi luottaa. Siispä, sinun on luotettava minuun.”
Kapher kohotti hieman matalia kulmiaan.
”Sinä, Ussal-poika!” Makuta Nui huudahti Matoralaiselle.
”Minä?”
”Olenko minä luotettava?”

Hämmennys loisti pienen vihreän miehen kasvoilta.
”… etkö sinä kerran miinoittanut läntisen puutarhan…”
Manu oli vastaamassa jotain, kun Matoralainen jatkoi.
”… teepannuilla?”

Kapherin kulmat nousivat hieman enemmän.

”Sinä, vartio-poika”, Makuta Nui huudahti muurilla partioivalle Matoralaiselle.
”Minä?”
”Olenko minä luotettava?”
”… eeeh.”
”Artikuloi selvästi, poika”, Manu ohjeisti.
”… minä olen nainen.”
”Ja minä luotettava?”
”Joo?”

Makuta Nui kääntyi Kapherin puoleen. ”Siinä näet. Nyt, kerro minulle asiasi.”
Steltinpeikko hieroi leukaansa, ja alkoi matalalla äänellä kertoa tarinaansa siitä, kuinka oli kohdannut mökissään Nimdan, vuosia sitten…

… sitten Manu keskeytti. ”Valmistaudu sitten kertomaan tämä myös johtajistolle. Itsehän en ole millään lailla pomo tai mitään. Ja jos saan suositella, sen jälkeen suosittelen paikallisia nähtävyyksiä. Meillä on erinomaiset porkkanaviljelmät tuolla lännen tuntumassa. Kunhan et harhaile merkityltä polulta.”

[spoil]Snowie kirjoitti osan tästä. Ja Makelle kiitos hahmonsa lainaamisesta.[/spoil]

Telakka, Tehmutin toimisto

PRRRING

”Tehmut, se on Höyrypuhelin!” huudahti toimistossa päivystävä (ja rataskatalogin keskiaukeaman Ga-matorania tihrustava) Matoran vieressä laskelmia tekevälle esimiehelleen, kun vieressä oleva valtava mustakultainen viestintäviritelmä alkoi täristä ja piristä hillittömästi.

”He tarvitsevat meitä!” Tehmut sanoi havahtuen, hyppäsi tuoliltaan ja nappasi yhden kojeen luureista. Laitteessa oli vähemmän tehoja kuin Klaanin perusviestimissä, mutta niissä ei voinut panna viskiä tai keittää teetä. Eivätkä ne olleet yhtä hienoja.

”Höyrypäät hei, lintuset ilmaan!” rääkyi puhelimesta ääni, joka aiheutti Tehmutille päänsärkyä, ”Ninjamiehien ryteikkösaarista on lähtenyt meikäläisten sukellusvene. Kaipaavat saattureita, vaan eivät kuulemma taisteluapua...

...Pellet. Joo, koordinaatit tulossa.”

Tehmut toimi nopeasti. Hän näpsytteli auki jokaisen lentohallin messinkisen puheputken, joilla välitettiin viestejä Telakalla. Pian hänen äänensä kaikui halleissa.

”Huomio! Mereltä tuleva Klaanin sukellusvene koordinaateissa 6:36:216. Ottakaa sopiva keskikoinen lämmitetty aseistettu rahtialus ja lähtekää apuun!”

Neloshallin Matoranit alkoivat tuijottamaan Tongua. Keltainen kyklooppi oli parhaittaa vääntämässä jumissa olevaa venttiiliä auki valtavilla putkipihdeillä. Telakan ylin johtaja oli ainoa, jolla oli siihen tarvittavat käsivoimat.

”Kuulitte mitä hän sanoi! Alkakaahan vipeltää. Vasemmalla on valmiina oleva lehmiö”, Tongu sanoi alaisilleen. Alkoivat toimia. Ta-Matoran Obrah riensi lähimmälle puheputkistolle.

”Otamme Neloshallin 32-Kane-ran, Obrah kuittaa”, hän huikkasi Tehmutille, joka välitti tiedon kaikkiin halleihin. Pian Telakka oli täydessä vilskeessä ja neuvokkaat Matoranit tulvivat neloshalliin. Pian valittiin 12 sopivimman joukko ohjaamaan konetta. Lähtö oli nopea, sillä aluksen tulipesässä oli jo melkoinen hiillos ja vesikin oli aika lailla höyrystymispisteessä. Alus rullaattiin kiskoilla Telakan pihalle ja hetken kuluttua palikkamainen höyryalus halkoi taivaita.

Onu-Matoran Kobram ja Le-Matoran Sehalk ohjastivat kaksipaikkaista alusta sen ylittäessä Klaanin Matoran-kylän. Oikeat koordinaatit lähestyivät. Aluksen kansitykin takana istuva Onu-Matoran Abrog kiikaroi merta odotetulta alueelta. Pian kiikaroijan silmään iskikin merestä tököttävä periskooppi. Veljeskunnan viidakkosaari näkyi edessäpäin. Sankka savu nousi saarelta; sota oli tullut viidakkoon.

”Ksskh, Bio-Klaanin 32-Kane-ra kutsuu kksshhsk Syvää Valasta, kuuletteko, stop, ksshk.”

”Jos me olemme Syvä Valas niin täällä ollaan, mukava nähdä teitä, Äksä täällä terve”, vastattiin radiosta.

”Jepulis, pitäkää kurssi. Turvaamkkksshskme teidät. Paljonko siellä on porukkaa?”

”Muutama jäsen ja useita Veljeskunnan evakkomatoraneja. Osa on vakavasti loukkaantuneita. Olemme ilmoittaneet myös Klaanin sairaalasiipeen.”

”Ksshk selvä, saamme ksshk majoitettua heidän ensihätään Telakallksshke.”

”Miksi teette tuota ksshk-ääntä suulla? Yhteys on loistava.”

”Tuota ööö hei! Teitä seurataan. Kaksi pistettä lähestyy väli-ilmassa.”

Abrogkin huomasi pisteet tykkiasemastaan. Hän tarkensi kiikareitaan ja huomasi kaksi kovalla nopeudella aseet ojossa lähestyvää suihkumoottorinazorakia. Matoran toimi nopeasti. Hän ampui kolmen patin sarjan räjähtäviä cordak-raketteja kohti seuraajia. Torakat väistivät raketit ketterillä väistöliikkeillä, mutta kaartoivat takaisin kohti rantaa ja jättivät klaanilaisten alukset rauhaan. Ne oli komennettu tiedustelemaan, ei taistelemaan: saari oli vallattu, tehtävä oli onnistunut. Klaani oli seuraavana, mutta se sai odottaa toistaiseksi.

Sukellusvene ja höyrytoiminen ilma-alus saivat matkustaa loppumatkan rauhassa, ja pian metallinen purtilo nousi pintaan Klaanin satamassa. Sille varatulla laiturilla oli odottamassa Klaanin sairaalan ensihoitajia, jotka kuljettivat ikävimmin haavoittuneet levitaation Kanoka-kiekoilla varustetuilla ilmasängyillä Kupen hoiviin. Loput Ämkoon alaisista majoitettiin Telakalle yhteen pikaisesti tyhjennettyyn pajakompleksiin.

Killjoyn mökin rauniot

”Hei, kiitos kaikesta. Oikeasti, sinusta on ollut valtava apu.”

Creedy ja Saraji seisoivat mökkipolun päässä, jättäen hyvästejä talon ainoaan seisovaan seinään nojailevalle Nazorakille. Torakka kumarsi hitaasti ja nyökkäsi lähtöä tekevälle kaksikolle. Käsillään viittoillen Nazorak osoitti jäävänsä mökille, toivoen salaa kaksikon, tai ainakin Creedyn palaavan vielä takaisin. Muutamaa kädenheilautusta myöhemmin Vahki ja Matoran aloittivat taipaleensa jalan kohti Klaania. Taannoinen riita kaksikon välillä alkoi tuntua jo kaukaiselta.

”Toivotaan, että Nurukan ei ole vielä lähtenyt. Olisi kätevää, jos pääsisimme samalla kyydillä, millä hän sitten ikinä matkaakaan.” Vahki hymähti myöntävästi. Creedyn suunnitelma oli hänen mieleensä. Vastauksia janoava Saraji oli varma asioiden selvenemisestä. Matka Metru Nuille olisi kuitenkin pitkä, eikä kummankaan kaksikosta tehnyt mieli matkata sitä yksin.

”Minä luulen, että haluan keskustella sen maan toan kanssa muutenkin. Minulla on vahva tunne siitä, että hän jakaa kanssani hyvin paljon... ehkä liikaakin.” Uudet muistot. Tuo sanapari oli nyt lopullisesti syöpynyt Vahkin mekaaniseen mieleen. Mutta sen sijaan, että hän olisi ollut puhtaasti huolestunut tästä uudesta ilmiöstä, Saraji miltei salaa toivoi saavansa näitä muistoja lisää. Vaikka kysymyksiä hänen päässään oli aivan liikaa, hän oli varma, että jossain vaiheessa hänen mielensä tarjoaisi myös vastauksia.

***

Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko oli päässyt maantielle asti. Tien vierusta tiukasti kulkeva kaksikko kulutti aikaa muistellen kukin vanhoja päiviään, ajalta ennen Klaania ja sotaa. Creedy oli saanut hivutettua keskustelun häntä jo pitkään askarruttaneeseen asiaan. ”...mutta hei, ihan oikeasti. Miten sinä taistelit tuon kanssa? Tuo miekka on pisin, painavin ja epäkäytännöllisin ase maailmassa. Miksi ihmeessä sinä käytät tuollaista?

Saraji naurahti Creedyn kysymykselle. Vahki tiesi Creedyn suunnitelleen aseita Metru Nui -vuosinaan. Siksipä hän totesiksin demonstraation helpoimmaksi tavaksi selittää. Yhdellä vipsaisulla Vahki oli irroittanut miekan selästään ja painovoimaa ja ilmanvastusta uhmaava miekkasankari pyöritteli tätä nyt humisevassa kierteessä aivan oman päänsä vieressä. Vahki koukisti polviaan ja silmänräpäyksessä tämä oli ilmestynyt metrien päähän Creedystä suuren kuusipuun luokse. Ennen kuin Matoran ehti edes tajuta mitä Vahki oli tekemässä, oli tämä jo ilmestynyt takaisin hänen vierelleen, miekka tiukasti selkäänsä sidottuna. Matoran tuijotti suu ammollaan, kun kuusipuu halkesi korkeussuunnassa kahtia ja sen palaset vääntyivät juuresta hitaasti maahan. ”...sinä rikot fysiikan lakeja herraseni. Tuo ei ole reilua.”

Saraji nauroi nyt aivan avoimesti, kovasti mieltyneenä omaan temppuunsa. Creedyn tuomitseva katse kuitenkin hyydytti hymyn melko nopeasti ja vahki päätti vaivautua selittämään. ”Katsos, kun Vahkeja alettiin liittämään Käden riveihin, meille korkea-arvoisille taottiin naamio. Mutta näkyvän naamion sijasta Kanoka-kiekot sulatettiin suoraan virtapiireihimme. Ei varmaan ole mikään yllätys, että minun valintani oli Kakama... tai jos tarkkoja ollaan, niin kolme sellaista.”

”Minä tavallaan tiesin jo tuon, mutta se ei selitä sitä, miten sinä heilutat tuota kymmenien kilojen painoista jättimiekkaa noin kevyesti.”

”Ammattisalaisuuksia. En minäkään voi ihan kaikkea kertoa.”

Keskustelu päättyi punaisen Matoranin puolihiljaiseen jupinaan silmänkääntötempuista, Sarajin vain myhäillen tyytyväisenä vieressä.

Tarkkailuhuone, Tuntematon sijainti

”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”

…

Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat...

”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason 1 viholliseksi. Miten on mahdollist-”

”Hiljaa rivissä! Äläkä kutsu minua kenraaliksi. Sinä tiedät aivan hyvin, että kun Killjoy palaa, hän tulee ottamaan paikkansa takaisin... ellei ole sitä jo tehnyt.”

Kahteen rivistöön asettautuneet muutamat kymmenet Vahkit seisoivat asennoissaan täysin liikkumatta. Ainoastaan viimeisimpänä puhuneen yksikön ääni rikkoi täydellistä hiljaisuutta lastausalueen näköisen tilan sisällä. Musta hahmo seisoi kahden rivin välissä tuijottaen kohti kyseenalaistanutta yksikköä. Hahmo otti askeleen eteenpäin, saapuen nyt varjoisasta tilastaan katosta valaisevien spottivalojen alle. Mustiin siteisiin kääriytynyt mekaaninen olento osoitti sormellaan kohti aiemmin äänessä ollutta Vahkia. ”Ja sinun tulee oppia paikkasi. Kaiken tämän ajan jälkeen minä en aio sietää niskurointia.”

Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Se oli joukolle merkki hajaantua ja Vahkiyksiköt ryhmiintyivät, lähtien astelemaan marssien eri suuntiin kohti lastausalueen eri päihin sijoitettuja ovia. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen, jaksamatta kuitenkaan napittaa sitä lainkaan. Muuten täysin mustan takin olkiin oli kiinnitetty muhkeat punaiset toppaukset, joissa molemmissa komeili Mustan Käden kiiltävä logo. Sirohko nainen ei tuntunut edes välittävän militaristisen takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa. Helma olikin hyvin rispaantunut ja kulunut, mikä kieli siitä, että takki oli ollut hänen käytössään jo kauan.

Ovi ovelta ja käytävä käytävältä nainen jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Valtavan kompleksin sisällä olennon ajatukset alkoivat harhailemaan ja yksi naisen käsistä eksyikin nopeasti kohti hänen sidottua rintakehäänsä. Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru.

Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta, paitsi että sisempi rengas ei ollut kokonainen, sillä siitä puuttui pieniä selkeästi tarkoituksella irtileikattuja paloja. Korun hämmentävyys perustui kuitenkin siihen, että renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna. Metalliketju oli pyöräytetty renkaista ulompaan, jättäen sisemmän näyttämään siltä, kuin se levitoisi paikallaan jonkun tuntemattoman voiman saattelemana.

Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna olento matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit ”F -12”.

Vahkit nostivat katseensa näyttöruuduiltaan hetkeksi ja asettuivat sotilastervehdykseen, näiden johtajan marssiessa paikalle. Vilkaisemattakaan sotilaiden suuntaan nainen käveli aulan reunalle ja sinne sijoitetulle raskaalle panssariovelle. Salamannopealla heilautuksella punainen koru vilahti oven sensorien edestä ja piippauksen ja keskustietokone B.I.A.N.C.A:n monotonisen tervehdyksen myötä ovi aukesi ja olento astui sisään pieneen huoneeseen.

Pieni näppäimistöillä vuorattu komentopöytä sai seuraavaksi tarjota tarkoitustaan umpiväsyneen naisen lepopaikkana. Takki tippui lattialle, koru puristui tiukasti mustien siteiden peittämään käteen ja työtuolin selkänojan sijaan olennon pää otti nojaa komentopöydästä, välittämättä siitä, että kaksi näppäimistöä tipahti sen takia räminällä lattialle.

Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat...

Oven ulkopuolella kaksi Vahkia jatkoi rauhassa puuhasteluaan tietokoneiden kimpussa. Silmiensä hohdetta lukuunottamatta kaksi täysin identtistä Vahkia oli syventyneenä keskusteluun, jonka sisältö oli vaihtunut nopeasti heidän johtajansa kävellessä heidän ohitseen.

Selin naiskenraalin oveen oleva sinisilmäinen Vahki naputteli tietokonettaan, pitäen katseensa tiukasti ruudussa koko keskustelun ajan. Vihreäsilmäinen, selkeästi eloisampi Vahki taasen tuijotteli oveen, josta heidän kenraalinsa oli hetki sitten kulkenut. ”Kenraali vaikuttaa kovin väsyneeltä. En ole nähnyt häntä lepotiloissa varmaan viikkoon. Saisi varoa, ylikuumentaa vielä piirinsä.”

Toinen Vahki hymähti, osoittaen olevansa samaa mieltä puhujan kanssa. Tietokoneen ruutu heijasti valoa hiljaisemman Vahkin mekaanisille kasvoille, paljastaen hänen työnsä alla olevan maailmankartan, jolla vilkkui pieniä pisteitä siellä täällä. Jos joku olisi vilkaissut äänessä olevan Vahkin ruudulle, olisi hän löytänyt sieltä samanlaisen kartan. Ainoastaan pisteet olisivat puuttuneet.

”Tai siis... katso nyt häntä. Hän on ollut aivan tolaltaan siitä asti kun signaali Herraan katosi BK-Xian aikana. Ja nyt vielä tämä... aivan kuin häntä ei koeteltaisi jo tarpeeksi.”

”Kuulostaa siltä, kuin olisit huolissasi.”

”Ehkä olenkin?”

”Sinä olet rivisotilas. Ei sinun kuulu olla huolissasi.”

”Minulla on kuula.”

Sinisilmäinen Vahki huokaisi kuin pettyneenä ja nosti nyt vihdoin katseensa pois näytöltään, luoden katseen kohti tohkeissaan olevaa toveriaan. ”Me olemme käyneet tämän keskustelun jo ties kuinka monesti. Se, että sinä kykenet johonkin ei tarkoita sitä, että sinä saat tehdä niin. Me olemme sotilaita. Meidän ei kuulu luottaa tunteisiimme.”

”Kuulaa tai ei?”

”Kuulaa tai ei.”

Vihersilmäinen Vahki katsoi hieman pettyneenä, kun tämän toverin katse upposi takaisin näyttöön. Mielessään sotilas tiesi, että hänenkin pitäisi palata töihin. Jokin hänen takaraivossaan kuitenkin esti häntä tekemästä mitään. ”Tunteet johtavat. Jos emme saa kerran luottaa niihin, miksi ihmeessä se oli aina Herran motto?”

”Herran ajoista on jo kauan. Hän pakeni täältä. Neiti jäi johtoon. Niin kauan kuin hän määrää, me menemme niinkuin hän sa- ...oh.”

”Oh? Mitä oh?”

”Minusta tuntuu... että minä löysin heidät.”

Vihersilmäinen vahki hätkähti mietteistään, tämän hypätessä valtavalla ryminällä toverinsa istuimen taakse. Molemmat naulitsivat katseensa näyttöön, jossa hohti nyt erityisen laajana kaksi tiettyä pistettä. Kartan eteläosista paikannetut pisteet olivat aivan vierekkäin. Niissä näkyi pientä liikettä. Kartta oli zoomattu niin syvälle, kuin sen vain sai. ”Ei ei ei ei ei... tämä ei ole hyvä. Ei ollenkaan hyvä.”

”Mmmh. Mokoma pirulainen löysi hänet ensin. Odotas, käynnistän diagnosointiohjelman. Katsotaan mitä saamme irti.”

Vahki naputteli näppäimistöään, tarkentaen samalla kahdesta pisteestä punaisena hohtavaan. Paria sekuntia myöhemmin näytölle ilmestyi puolen ruudun kokoinen infoikkuna, joka lateli valtavat määrät tietoa kaksikon silmille.

”...okei. Tämä ei parane, ei parane ollenkaan. Näyttää siltä, että iso K on joutunut vapauttamaan.” Tuolin takana seisova Vahki iski kädellä otsaansa ja pudisteli päätään. ”Ei hemmetti soikoon. Xialla tulee kiire. Missä heidän asemansa on?”

”Vielä miltei kymmenen minuuttia kohteeseen. En usko, että K kestää niin pitkään vapautetussa tilassa. Ja lisäksi, tuo kohde on suurin eteläisten saarten vihollistukikohta. Se saattaa sisältää jopa satoja tason 2 vihollisjoukon jäseniä.”

”Tiedätkö... minulla on sinulle yksi pyyntö.”

”Kerro.”

Seisova Vahki raapaisi hiljaa sormenpäällään suurta panssariovea, jonka taakse heidän kenraalinsa oli vähän aikaa sitten kadonnut. ”Me emme voi lähettää viestiä ulos vielä moneen päivään. Kompleksimme järjestelmä ei kestäisi sitä näin nopeasti edellisen jälkeen, olenko oikeassa?”

”Olet.”

”Se tarkoittaa myös sitä, että emme voi tehdä asialle yhtään mitään.”

”Emme.”

”Siinä tapauksessa... sovitaanko, että pidämme tämän toistaiseksi omana tietonamme? Neiti kenraali tarvitsee lepoa. Ei anneta hänelle enempää murehdittavaa.”

”Hyvä on.”

”Sinä suostut? Oikeasti?”

”Tämän kerran.”

Vihersilmäinen Vahki hymähti tyytyväisenä, vilkaisi vielä nopeasti toverinsa näyttöön ja asteli sitten takaisin omalle työpisteelleen, tällä kertaa jopa istuutuenen paikkalleen. ”...huoh. Joskus minä tosissani kyllästyn olemaan lukittuna täällä. 300 vuotta jumissa saamarin kellarissa alkaa olemaan vähän rasittavaa.”

”Kyllä.”

”Ja sinä herraseni opettelet keskustelemaan kunnolla. Olet todella tylsä juttukumppani.”

”Kyllä.”

”...”

Bio-Klaanin linnoitus, muutamaa tuntia myöhemmin

Yö.

Alkava syksy ja hiljalleen lyhenevät päivät pääsivät yllättämään kulkijat. Kumpikaan Klaanin porteista sisään kulkeneista toveruksista ei ollut huomannut ajan kulkua. Yhteisen sopimuksen nimissä kaksikko päätti etsivänsä Nurukanin käsiinsä vasta aamulla. Molemmat, etenkin Creedy, olivat levon tarpeessa.

Saraji asteli sisään pimeään huoneeseensa. Harjaantunut sormi napsautti valonkatkaisijaa salamannopeasti, saaden kattolampun syttymään. Siteet aukesivat selästä ja yksi käsi asetti raskaan miekan lepäämään ovenpieleen. Toisella kädellään Saraji hieroi otsaansa, tunnustellen samalla kasvojaan.

Ne kasvot olivat nähneet parhaat päivänsä. Arvet, naarmut ja tökerösti kasaan kootut pienet kasvojensirpaleet muistuttivat edelleen jokaisesta karvaasta sotaretkestä. Kauempaa katsottuna Saraji näytti nuorelta. Hän oli nopea, notkea, ääneltään vielä nuoren hailakka, mutta voimakas. Nuoreksi Vahki ei ollut itseään kuitenkaan enää aikoihin tuntenut. Ei enää sodan jälkeen.

Haukotteleva soturi rojahti ikkunaan päin käännettyyn nojatuoliinsa. Verhot olivat jääneet auki Sarajin edellisen kerran poistuessa huoneestaan. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.

Yhtäkkiä Saraji hätkähti, kääntäen päänsä vinhasti kohti työpöytäänsä. Se oli tyhjä ja niin oli Vahkin tarvikepussikin. Saraji oli täysin unohtanut mukanaan kantamansa kuulan kohtalon. Se oli viety moderaattorien huoneeseen takavarikkoon Sarajin pyörtymisen yhteydessä. Sairaanhoitajat olivat satavarmoja sen olleen Sarajin taannoisen kaatumisen syynä. Saraji tiesi paremmin. Se kuula ei tekisi hänelle pahaa. Se ei voisi, eikä tahtoisi.

Saraji veti syvään henkeä ja vetäytyi lokoisammin tuolinsa uumeniin. Väsymys painoi häntä jo kovin. Raskaiden luomien hiljalleen sulkeutuessa, ei Vahki voinut kuin yrittää painaa asioita mieleensä. Nurukan, kuula, Metru Nui. Huomenna...


…



Pimeys.

Saraji horjahti maan kadotessa hänen altaan. Metallisen kolinan saattelemana Vahki kampesi itseään pystyyn keskellä tyhjyyttä. Kaikkialla oli mustaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.

”...tämän täytyy olla oudoin-”

”-uni, jonka olet vähään aikaan nänhyt. Mutta tämä ei ole uni Saraji. Oikeastaan tämä saattaa olla todellisin hetkesi satoihin vuosiin.”

Saraji kääntyi hitaasti. Pimeyden keskelle oli ilmestynyt toinen hahmo. Noin kymmenen metrin päässä Vahkista seisova valkotakkinen maan Toa hymyili. Koko hahmon olemus tuntui olevan vastaanottavainen ja lämmin. Matalaääninen ja eleiltään rauhallinen Toa jäi tutkiskelemaan Sarajia katseellaan, tämän ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Maan Toa levitteli käsiään avoimena. ”Olen odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Odottanut hetkeä, jolloin olet valmis. Tänään mielesi on tullut siihen pisteeseen... tule, kävelkäämme.”

Kiiltävää marmorista tietä muodostui Toan eteen tämän jokaisella askeleella. Saraji pysytteli tiukasti ilmestyneen hahmon vierellä. Hahmon läsnäolo sai hänet tuntemaan vähemmän yksinäiseksi keskellä tuota pimeää olemattomuutta. Toa oli maan edustajaksi hyvin tavaomainen. Ehkä himpun verran riutuneen näköinen. Toa piti laboratoriotakkiaan täysin auki, antaen sen pitkän helman liuhua hyvin lähellä alla kiiltelevää tietä. Sarajin katse oli kuitenkin nauliutunut Toan maskiin. Hän ei nimittäin koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.

Mustaa ja verrattaen virtaviivaista maskia komisti lyhyen parran lisäksi vain yksi hallitseva asia: Yksi suuri keltainen silmä keskellä komeutta. Tuo silmä käyttäytyi kuitenkin hyvin rauhallisesti, ollen liimautuneena suoraan eteenpäin. Sen tuijotus olisi varmasti saanut Sarajin vaivautumaan.

”Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä minusta, tästä paikasta, siitä mitä mielellesi tapahtuu. Minä olen täällä vastaamassa niihin kysymyksiin.”

Toa pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sarajia. Marmorinen tie alkoi levitä kaksikon ympärille Toan pysähtyessä, luoden vähitellen ympyränmuotoista aluetta heidän alleen.

”Minä olen Toa Ficus. Mustan Käden entinen tiedepäällikkö. Ajalta ennen sinua... kauan ennen sinua. En ihmettelisi, vaikka olisitkin kuullut minusta. Ehdin tekemään moninaisia asioita ennen odottamatonta kuolemaani. Muun muassa tämän älykkään tallenteen, jonka valmistelin juuri sinua varten.”

Saraji oli hämillään. ”Tallenne... mutta, ei. Miten? Minä löysin vasta dokumentin sinusta. Se sanoo, että olet kenraali Killjoyn lisäksi ainoa Käden elossaoleva johtohenkilö.”

”Killjoy? Kenraali? ...voi luoja ei. Ei häntä... mutta, anteeksi, niin. Minkä dokumentin sitten ikinä löysitkään, niin minä en ole ollut kuvioissa mukana enää aikoihin. Sodan alkaessa minä menin ensimmäisenä. Tiedemiehen uteliaisuus johti minut... väärille teille.”

Saraji vilkuili ympärilleen, kuunnellen samalla tarkasti Toan puheita. Marmorisen lattian lisäksi heidän ympärilleen alkoi nyt muodostua myös metallisia seiniä. Yhdelle seinistä oli jo ehtinyt muodostua kyltti. Sen tekstistä oli kuitenkin vielä mahdotonta saada selvää, joten Vahki kääntyi takaisin Toan puoleen.

”Sanoit, että loit tämän... tallenteen minua varten? Kuinka olet voinut tehdä sen jos minun luomiseni aikaan sinua ei edes ollut?”

Toa hymyili hetken ja astui lähemmäs Sarajia. Yksi Toan sormi nousi, tökäten Sarajia hellästi rintakehään. ”Nämä siteet ovat merkki. Vain yksi Vahki sai sellaiset. Sinä olit aikasi ensimmäinen...”

Saraji oli ymmällään. Hän kallisti päätään ja viittoili Toaa jatkamaan. Ficus veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa.

Minä ja Toa Niz olimme Käden ensimmäiset kuulia tutkineet tieteen harjoittajat. Jo kauan ennen sodan syttymistä, niiden olemassaolo tiedettiin, joskaan kukaan ei koskaan tiennyt mistä ne tulivat. Herra oli se, joka ne lopulta kokosi. Kaksitoista kuulaa. Jokainen niistä annettiin olennolle, joka oli sellaisen Herran mielestä ansainnut. Mutta minä varoitin häntä. Niissä kuulissa oli jotain, josta laitteemme eivät ottaneet selvää. Jotain... alkukantaista ja voimakasta.

Minä lupasin tehdä hänelle parempia omin käsin, mutta Herralla oli kiire. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun hän oli jakanut miltei kaikki ystävilleen ja työntekijöilleen. Niiden kuulien avulla hän toivoi antavansa ikuisen elämän niiden kantajilleen. Voimanlähde, joka voi halutessaan aina kuusinkertaistaa oman voimansa... loputonta voimaa.

Tavallaan ymmärrän Herran ajatustavan. Toisin kuin moni muu olisi tehnyt, hän piti ne salassa. Hän ei toivonut niillä valtaa, eikä hän käyttänyt niitä aseisiin. Hän käytti niitä pidentääkseen elämää...
...mutta minä vastustin. Lupauksistani huolimatta Herra oli ehtinyt käyttää jo yksitoista kahdestatoista kuulasta. En halunnut Herran onnistuvan joten typeryyksissäni varastin viimeisen kuulan ja juoksin karkuun sen kanssa...

...minä halusin vain saattaa tutkimustyöni loppuun. Halusin pelata varman päälle, mutta kesken pakomatkani minut pysäytettiin. Metru Nuille linnoittautunut Metsästäjäjoukko miltei sai minut. Pääsin pakoon... mutta kuula jäi matkan varrelle. Kun palasin takaisin Käteen, Herra oli raivoissaan. Hän lukitsi minut kerrokseen -12. Käden valtaisan tornitukikohdan alimpaan maanalaiseen kerrokseen. Hän sanoi, ettei aikoisi koskaan päästää minua ylös sieltä. Siten Kädessä käsiteltiin pettureita...

Herra oli kuitenkin kiltti. Antoi minun jatkaa tutkimustyötäni alhaalla. Niz oli minulle aina mukava ja hän tulikin usein seurakseni työskentelemään kanssani...
...mutta kaikki muuttui, kun kahdestoista kuula viimein löydettiin. Herra kirjaimellisesti käveli sen kanssa sisään. Hän toi sen minun nähtäväkseni. Aivan puhtaasti kostaakseen minulle. En olisi halunnut nähdä sitä...

Kahdestoista kuula oli päätynyt Metsästäjien käsiin, mutta Vahkit olivat pysäyttäneet joukkion nopeasti. Takavarikoidessaan ja lajitellessaan näiltä löytyneitä tavaroita... he löysivät kuulan. Jonkun alkukantaisen vaiston myötä ne käyttivät kuulaa korjaamiseen... ja sen avulla ne saivat herätettyä Vahkien prototyypin, paljon näitä vahvemman ja tuhoisamman tappokoneen.

Mutta koskiessaan ensi kertaa täysin elotonta kohdetta... kuula alkoikin käyttäytymään eri tavalla. Se pyrki korjaamaan mekaanisesta ruumiista samanlaisen, kuin valtaosan ruumiit Metru Nuilla. Ja niin prototyypistä tuli elävä. Aivan yhtä elävä kuin kenestä tahansa muustakin. Mutta se oli hullu. Se oli virhe.

Kuulalla oli sivuvaikutus. Se teki kantajastaan täydellisen mielettömän pedon. Paljas, irvinaamainen valtavalla kidalla varustettu pää... ja se häntä... valtava häntä joka kuin omasta tahdostaan lävisti kaiken, mikä liikkui. Herra oli vanginnut sen häkkiin viikkojen metsästämisen jälkeen. Veri valui yhä sen kidasta. Hissi oli ahdettu täyteen paloiteltujen Matoranien ruumiita. Ja hän vain halusi minun näkevän. Se hirviö oli minun työtäni... minun aikaansaannokseni...

...Killjoy.

Herra kesytti sen, sitten koulutti sen ja opetti sen pitämään pedon sisässään. Killjoysta tuli soturi ja hyvin kyvykäs sellainen. Hänen taustansa pidettiin salassa, koska jos työntekijät olisivat saaneet tietää... kukaan ei olisi suostunut työskentelemään sen hirviön kanssa.

Samaan aikaan kun se peto alkoi ottamaan sijaa Mustassa Kädessä, minä sain viimeinkin tutkimustyöni valmiiksi. Olin onnistunut luomaan kopion kuulasta. Sivuvaikutuksettoman ja turvallisen. Mutta niiden tekeminen oli hidasta ja vaivalloista ja niiden käynnistyminen ilman alkuperäisten mystistä voimaa kesti kymmenen kokonaista vuotta. Ilman tuota aikaa tarvittavaa kuulan sisäistä liike-energiaa ei synny. Oli pakko odottaa. Minä kuvittelin jaksavani.

...kun Niz alkoi viettämään aikaa Killjoyn kanssa, hänellä ei ollut enää aikaa käydä tapaamassa minua. Vähitellen minut unohdettiin. Tunsin oloni yksinäiseksi... ja silloin minä päätin käyttää ainokaisen kuulani. Saadakseni seuraa...

Joten minä loin sinut. Sidoin sinut merkiksi noihin siteisiin, jotta voisit tuntea olosi muuksikin kuin vain koneeksi...
...mutta koska kuulan käynnistymisessä kesti kymmenen vuotta, en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Sillä kun sota alkoi, minut päästettiin ulos. Minut lähetettiin iskujoukon kanssa kohti Metsästäjien leiriä. Syöttinä... niin Kädessä kohdeltiin pettureita.

Sen piti olla ennakoiva isku... Siinä leirissä meitä odotti kuitenkin jotain, mitä me emme odottaneet... Leirin keskellä oli punainen peto. Peto, joka karjui ohjeita. Killjoy. Petturi.

Sodan alusta lähtien se hullu oli ollut vihollisen puolella. Manipuloiden molempia osapuolia, manipuloiden koko sotaa. Tiedä vaikka kaikki olisi lähtenyt sen kallon sisältä... Hän teurasti meidät. Pilkkoi palasiksi ja sylki nuotioon. Nauroi sen tehdessään. Hän ei koskaan saanut sitä hallintaan... ei kunnolla. Vaikka tiesin, että hän yritti.

...minä en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Kolme vuotta minun olisi pitänyt vielä jaksaa. En kyennyt siihen. Sinä synnyit laboratoriossa, kasvoit Herran kasvattamana ja itsenäistyit Killjoyn manipuloimana. Minä tein tämän tallenteen, jotta sinä ymmärtäisit. Jotta tietäisit todellisen vihollisesi. Sillä sinä hetkenä kun Killjoy alkoi repimään raajaani irti... sain lähetettyä signaalin. Se signaali johti sinun vielä heräämättömiin aivoihisi. Sillä minä jätin sinne merkin. Minä jätin sinne omat muistoni. Sillä tiesin, että vielä koittaisi päivä, jolloin signaali kulkisi, jolloin joku kokoaisi kuulat takaisin yhteen. Kun vähintään yhdeksän kuulaa on saatu koottua, niillä voidaan lähettää signaali. Tämän signaalin minä asetin avaimeksi ja nyt tuo signaali on kulkenut lävitsesi.

Muistot palaavat päähäsi. Ne luovat sinulle kuvan. Sillä sinä olet tämän valtapelin avain. Vain kokoamalla kaikki kaksitoista yhteen, voi niiden sisällä vellovan pedon tuhota... sillä vain silloin saamme nähdä, mitä niiden sisällä todella on.

...ja jotta voisit tämän tehdä, tulee sinun repiä kuula myös Killjoyn rinnasta. Sillä niin kauan kuin ne kuulat ovat olemassa, kukaan ei ole turvassa. Peto on ailahtelevainen. Se on vaarallinen ja häikäilemätön. Se kykenee manipuloimaan kokonaisia valtioita halutessaan. Vain selkäänsä kääntämällä se voi kaataa tuhatvuotisia linnoituksia, sillä petturin verkko on laaja.

...ole kiltti.

...kokoa kuulat.

...tapa Killjoy.

...sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.”

Toa yski ja haukkoi henkeään. Yhtäkkiä kippuraan valahtanut olento oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, lyhistyen hitaasti maahan, yrittäen saada henkensä kulkemaan. Saraji syöksyi pitelemään Toaa tolpillaan. Hänen mielessään vilisi. Hän ei halunnut uskoa totuutta, mutta hänen käsivarsillaan koriseva mies ei valehtelisi. Ei voinut valehdella...

”Minä... minä en ymmärrä. Miksei kukaan muu tiedä... entä muut yksitoista kuulaa, oliko niissäkin peto... miten... miten? Minä en ymmärrä.”

Toan toinen käsi puristui tiukasti Sarajin olkapäähän. Kuin sairauskohtauksen valtaan pudonnut olento väänsi kasvonsa kohti Vahkia, pakottaen itsensä puhumaan vielä lisää. Yksinäinen silmä alkoi jo kadottaa kirkkauttaan. ”Jollain tapaa... Käsi sai teknolgiaa, jolla muistot voidaan pyyhkiä. Ne tekivät sen teille kaikille. Jotta te unohtaisitte...

...se peto nimittäin oli niistä kuulista jokaisessa. Aika-ajoin se näytti päätään, tulematta kuitekaan koskaan kunnolla ulos. Se oli valinnut Killjoyn. Se käytti vain häntä ja se tekee kaiken mahdollisen saadakseen kaikki kuulat itselleen... Mutta se vaikutti kaikkiin ja voi kuinka se vaikuttikaan. Se teki heistä murhaajia, psykopaatteja, ajoi hitaasti hulluksi. Jokainen heistä kuoli kuoleman joko valtiolle tai ystävänsä ruumiille. Mutta sinä et saanut muistaa. Kukaan teistä ei saanut muistaa. Joten mielenne pyyhittiin, jotta salaisuus olisi ikuinen.

...mutta minä loin varasuunnitelman. Yksi Pimeyden Metsästäjä taistelee oikeuden puolesta. Hän on luvannut koota kaikki kuulat. Hän on luvannut tappaa Killjoyn hinnalla millä hyvänsä. Hän on se, joka lähetti yhdeksän kuulan signaalin ja käynnisti tämän reaktion. Sinun täytyy auttaa häntä Saraji...

...hän on tulossa hakemaan sinua. Pian, hyvin pian. Sinun täytyy valmistautuhg-”

Toa kakoi. Jokaisella sanalla hänen tilansa heikkeni. Aivan kuin tuo elävin mahdollinen muistikuva olisi ohjelmoitu kuolemaan jokaisella totuuden sanalla. Toa piteli toista kättä kurkullaan ja toista lähellä Sarajin kasvoja. Sodan runtelemia nuoria kasvoja. ”Minä luotan sinuun... sinä olet minun luomukseni, minun poikani. Vie tämä typerä sota loppuun. Anna Mustan Käden levätä siinä haudassa, mikä sille kuuluu...

...luota tunteisiisi. Ne johtavat sinut voittoon.”

Saraji ei ehtinyt hyvästellä, eikä sanoa sanaakaan. Toan ruumis hajosi tomuksi hänen käsissään, vain valkoisen takin jäädessä kevyenä hänen käsivarsilleen. Järkyttynyt Vahki antoi takin liukua hitaasti maahan tomun keskelle.

...hänen luojansa. Hänen isänsä. Kuollut ennen kuin Saraji koskaan ehti häntä tavata. Pelkkä muisto jäljellä... muisto ja tehtävä.

Uusi tunnetila Sarajin sisällä heräsi: Viha. Vahkin kädet puristuivat nyrkkiin ja päättäväisenä hän nousi ylös. Huone hänen ympäriltään oli alkanut kadota Toan muiston mukana. Mutta ennen kuin se ehti kadota kokonaan, Saraji kääntyi katsomaan sinne, missä oli aiemmin nähnyt hiljalleen muodostuvan kyltin. Leditauluksi osottautunut suuri kyltti oli nyt selkeästi nähtävillä ja niin olivat sen oranssina palavat merkitkin: ” F -12”.

Ajattelematta merkkien merkitystä, Saraji kääntyi pois. Jättäen pimeyden taakseen, jättäen tomuuntuneen ruumiin taakseen. Olisi aika herätä, sillä jälleen uudet muistot tulvahtivat Sarajin päähän.

…

Saraji avasi silmänsä. Aurinko oli ehtinyt jo laksea kokonaan, mutta huone oli kattovalonsa ansiosta täysin valoisa. Vahki nousi ylös, sammutti valot, nappasi miekkansa ja ryntäsi ulos. Hän tiesi tarkalleen mitä tehdä, sillä hänen mielensä oli nyt vihdoin kokonainen. Ei enää kysymyksiä, vain toimintaa...

...vallan oli aika vaihtua.

VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus, palavan pilvenpiirtäjän huipppu

Kymmenet pirstoutuneet, lävistetyt tai kappaleiksi revityt metsästäjäsotilaiden ruumiit olivat täyttäneet katon lihalla ja verellään. Huohottava Purifier väänsi puoliksi tuhoutunutta kypärää pois päästään. Reunalle ahdistettu Metsästäjä oli nostanut itsensä ilmaan selkänsä moottorien avulla ja hengästynyt soturi katsoi katolla häntä tuijottavaa punaista petoa. Sen jaokkeinen veren peitossa oleva häntä viuhui ympäriinsä vaarallisesti.

Kahdet hyvin samankaltaiset kasvot tuijottivat toisiaan. Rasittunut rahina vapautui molempien järkyttävien hampaiden välistä. Hirviöt tuijottivat toisiaan säälimättöminä, välittämättä siitä, että kamppailukaksikkoa olisi voinut erehtyä luulemaan hyvin pieleen menneiksi veljeksiksi.

Yhdeksän kuulaa Purifierilla jo oli. Kolme piti vielä saada. Ja siinä oli niistä yksi. Täydessä mahdissaan ja täydessä raivossaan. Metsästäjä alkoi epäillä suunnitelmansa toimivuutta. Ensimmäistä kertaa elämässään Purifier epäili suunnitelmansa toimivuutta. Kipinöivä, puoliksi irronnut kanuuna nousi jälleen Purifierin vasemmalle olkapäälle. Hänellä oli vielä sauma yhteen laakiin. Tämän oli parempi osua...

Metru Nuin itärannikko

Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Olento saattaisi joutua odottamaan vielä pitkään, joskin aikaa hänellä ei ollut. Onu-Metruun oli vielä pitkä matka, pitkä matka taitettavaksi jalan. Olento toivoi vain ettei häntä löydettäisi...

...ja että hän pääsisi perille ennen kuin vahtikoirat pääsisivät hänen jäljilleen.

Bio-Klaani, moderaattorien työhuone

Tiukasti lukittu kassakaappi hallitsi moderaattorien huoneen kauimmaista nurkkaa. Karkaistun protodermiksen ja yhdistelmälukon taakse piilotettu sininen inahteleva kuula odotti sitä hetkeä, että joku tulisi avaamaan oven. Sen hohde oli kadonnut miltei kokonaan.

Mieli sen sisällä tiesi, mitä pian tulisi tapahtumaan. Jos joku olisi ollut kuulemassa kuulan hiljaista ujeltelua, olisi sieltä voinut kuulla yhdet hennot sanat:

”...hän valehtelee.”

BKS Hildemar

Sinilakkinen torakka tokesi tokkuraisesta unestaan, kun ovi avautui. Hän nousi päätään pidellen istumaan ja yritti ottaa selvää sisääntulijasta. Maailma oli kuitenkin kuumeinen ja tykyttävä, joten 1034 painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Jalka oli jo miltei tunnoton.

Sisääntulija sulki oven perässään.
”Sopiiko vaivata?” hän kysyi.

Ylikersantti ei muistanut moisen kysymyksen kuuluvan tavanomaiseen vankiprotokollaan ja hämmentyi pahemman kerran.
”Sopii?” Sitten hän vielä lisäsi ”Kuka siellä?”
Vierailija asteli puiselle jakkaralle torakan sängyn viereen. Torakka musiti kyseisen Toan olevan nimeltään Troopperi.
”Troopperi”, hän vastasi.

Hämäännys vallitsi 1034:n mielessä samaan tapaan kuin hiljaisuus huoneessa.
Mitä hän minusta hakee? Nazorak ihmetteli. Juuri kun hän oli kysymässä jotain, klaanilainen avasi suunsa.
”Tiedätkö,” Toa aloitti ja piti pienen tauon. ”Sinä olet tärkeä. Tämän sodan kannalta, siis.”

1034 toivoi, ettei tämä päättyisi samoin kuin sen punaisen metsästäjän kanssa.

”Ja minä en”, klaanilainen jatkoi.

Ilmeisesti ei, torakka päätteli.

”Toana minua koulutettiin elämään tiettyjen arvojen ja asenteiden mukaisesti. Taistele pahaa vastaan, suojele viattomia, älä tapa. Semmoista. Taistelimme aina yhdessä pahaa vastaan, minä ja muut kaltaiseni. Ja ai että miten taistelimmekin. Olen aika hurja sekä säilän että jousen kanssa.”
1034 kuunteli ymmällään, eikä sanonut mitään. Klaanilainen jatkoi ja nousi seisomaan:
”Mutta se on sivuseikka. Tähtään tällä nyt siihen, että minulla oli väliä. Toilla on väliä, sanovat. Toat puolustavat heikkoja. Mutta nyt, tässä kaaoksessa... Minä olen vain sivullinen. Olen kuin sivuhahmo koko tässä pyörteessä, ja minut voisi aivan hyvin unohtaa. Ja mikä tässä kaikessa on parasta? Se, että kun minä, Toa, sankari-ihanteen kasvatti, olen pelkkä osa massaa, sinä, torakka, joka kaiken tolkun mukaan on pelkkä laumansa epäyksilöllinen jäsen, olet tärkeä. Yksilönä.”

Ylikersantti pysyi jälleen vaitonaisena ja äärimmäisen hämillään. Hän ei osannut tulkita Toan tunnetilaa, eivätkä klaanilaisen seuraavat sanat auttaneet lainkaan:

”Hassua tämä elämä.”

Niine hyvineen Troopperi poistui hytistä, jättäen kuumeisen torakan kuuntelemaan äänettömyyttä ja aaltojen iskeytymistä Hildemarin kylkiä vasten.

Paitsi että hän kuuli muutakin.

Klaanilaiset olivat nimittäin tehneet virheen vangitessaan hänet. Ylikersantti oli vangittu kommunikaatiohuoneen viereiseen hyttiin, ja hän kuuli seinän toisella puolen keskustelun alkavan...


Seinän toisella puolen

Matoro istui Hildemarin radistin paikalle. Tuoli oli ärsyttävässä asennossa ja epämukava, mutta se ei ollut päällimmäisenä Toan mielessä juuri sillä hetkellä.

”Okei, laitat nuo kuulokkeet korvaasi”, Hai selitti hänen takanaan.
”… ihanko totta?” Matoro vastasi sarkastisesti. Hänen naamionsa muoto ei ollut parhaimpia mahdollisia sopimaan kuulokkeisiin.
”Nyt säädetään tästä Klaanin virallinen taajuus…” Hai kumartui ison metallisen aparaatin ääreen ja väänteli erilaisia kytkimiä. Pienellä naarmuuntuneella näytöllä vilisi numeroita.
”Luulenko minä vain vai onko tämä radio aika vanha malli?” Matoro kysyi.
”Ihan hyvin tämä toimii. Tämä on ilmatorjuntamiehiltä oman saareni sodasta, eihän siitä ole kovin montaa vuosisataa”, Hai selitti. Hän sai laitteen säädettyä oikealle taajuudelle.

Matoro katsoi fiksuimmaksi olla hiljaa. Kuulokkeista kuului kohinaa.

”Se yhdistää parhaillaan Klaaniin”, Hai selitti vielä lopuksi.
”Selvä, kiitos. Tässä tuskin menee kovin kauaa”, Matoro vastasi ja keskittyi kohinaan.

”Hei, olet juuri ottanut yhteyttä Bio-Klaaniin. Miten voin auttaa?” hän kuuli Paacon äänen puhuvan.
”Paacs, yhdistä jollekulle adminille. Tässä on Matoro”, Matoro vastasi lyhyesti.
”Selvä”, Paaco vastasi. Matoro odotti jotakin ärsyttävää kommenttia tai jotakin näsäviisastelua, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan linja alkoi taas kohista.

"Vartija kuuntelee", kuului Guardianin tuttu ääni. Takaa kuului etäistä rouskutusta, joka saattoi hyvinkin kuulua jonkinasteiselle Ussal-ravulle.
"Hei, Guardian. Täällä Matoro Hildemarilta. Olemme paluumatkalla. Huonoja uutisia."
"Anna palaa", Guardian sanoi huokaisten. Hänen huomiokykynsä vaikutti olevan muussa.

"Petos. Niillä ei ole Epsilonia. Ilmeisesti meidät houkuteltiin sinne, jotta Beeta voitaisiin ryöstää meiltä. Makuta Abzumo ja jotkin hänen paikallisista liittolaisistaan räjäyttivät Katedraalin. Pakenin Nimdan kanssa. Joy, Suga ja Sadje jäivät sen Makutan kynsiin. Lisäksi se lavasti Klaanin tähän kaikkeen syylliseksi. Meidän piti paeta saarelta nopeasti, lähetin niille kirjeen jossa koitin selvitellä Klaanin osuutta." Matoro puhui nopeasti ja hänen äänensävynsä oli vakava ja ankea.

Guardian oli selvästi jo avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta vaikutti etäisesti siltä, että jokin voimakkaasti läähättävä tukki sinisen skakdin hampaikkaan kidan.
"Ssssse käärme. Ennalta arvattavaa", sanoi ääni, jonka tunnistamiseen Matoron ei tarvinnut nähdä puhujan kasvoja. "Nimda oli huijausta, tietysti oli, tietysti. Aivan."

"Manu", Guardian yritti.
"Niin, Gurvana?"
"Minulla oli puhelu."
"Aivan, anteeksi. Mutta krhmmhmhmm, minähän ennustin tämän."
"Miten sinä edes pääsit sisään."
"No tuota, sinä kiirehdit tänne Kapherin luota, ja minä ikään kuin kävelin perässäsi? Kuulosti tärkeältä puhelulta."

Matoro päätti yksinkertaisesti olla hiljaa ja odottaa Guardianin vastausta. Hänen sisäinen etsivä mietti jo kuka Kapher oli ja mitä tekemistä sillä oli Guartsun kanssa. Manun ilmestyminen ei jostakin syystä yllättänyt häntä, sillä Klaanissa oltiin jossain määrin totuttu Makutan omalaatuisuuteen ja tapaan ilmestyä paikalle kutsumatta.

"Niin se kuulosti. Juuri siksi luulin lukinneeni oven."
"Taisin olla lähempänä kannoillasi kuin luulitkaan... mutta jos vaikka kuuntelemme, mitä Matorolla on sanottavanaan?" Manu sanoi nopeasti. "Onko joku hengenvaarassa? Tai siis tavallista enemmän."

"Hengenvaarassa? Jos minä tunnen yhtään sitä Makutaa, luulen että lähden heti jahtaamaan sitä tultuani ensin Klaaniin. Suga ja Joy ovat melkoisissa ongelmissa jos ovat edelleen elävien kirjoissa."

Guardiankin vaikutti unohtaneen Manun tavallistakin häiritsevämmän, mutta kaikkien läsnäolijoiden ja kuuntelijoiden mielenterveyden kannalta onneksi varsin vähälonkeroisen ilmaantumisen. "Mikä tilanne laivalla on? Onko loukkaantuneita?"

"Ei ole. Hai, Bloszar ja Troopperi olivat jääneet laivalle ja ovat kunnossa. Minä pääsin pakoon Katedraalin romahtamisesta", Matoro selostai. Häntä häiritsi suuresti, ettei hän tiennyt itsekään miten hän selviytyi. Samalla hän mietti kannattaisiko hänen kertoa jotakin Oraakkelista. "Toinen Nazorak-vangeista kuoli pakoyrityksessä Athistien saarella. Toinen antautui meille uudestaan."

"En halua sanoa tätä, mutta aikaa ei välttämättä ole. Jos Manu tässä ei liioittele tämän Abzumon sadistisuutta-"
"Sadistisuutta ehkä, hajua en."
"- niin teillä ei ole aikaa käydä Klaanissa."

"Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville"
"Sama se Nimdasta", Guardian kirosi. "Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin."
Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten.
"Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä", Manun yskivä ääni sanoi.

Matoro yllättyi ja meni hetkeksi aivan sanattomaksi. "Selvä... Mutta minä kyllä suunnittelin jotakin muuta. Aion tulla Klaaniin muutenkin, sillä suunnittelin lähteväni etsimään Abzumoa jollakin Klaanin Ilmalaivaston aluksella. Tämä merellä kykkiminen on aivan liian hidasta."

"Aivan, tee niin, tee niin. Minä tiedän, minä... kyllä, ei", Manu sanoi ja yski jälleen. "Guartsu hei, voisitko..."
Kuului kova tömähdys ja yskiminen loppui.

"Annan vastuun sinulle, Matoro", Guardian sanoi päättäväisemmin. "Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin."
"Kiitos luottamuksesta. Lupaan etten tuota pettymystä", Matoro kuittasi. "Olemme varmaankin huomenna Klaanissa, josta lähdemme ilmalaivalla jahtiin. Manu, nyt kun olet siinä, onko sinulla mitään mikä voisi auttaa meitä? Sinä kuitenkin tunnet Abzumon parhaiten."

"... Matoro, minä vähän pelkään, että Manu katosi", Guartsun vaimea ääni sanoi.
"... ai. Se tulee ja menee vähän liian nopeasti", Matoro sanoi hieman pettyneenä. "Noh, ei kai tässä enää muuta ole?"
"Rantautukaa jonnekin", Guardian sanoi. "Lähettäkää koordinaatit. Niin nopeasti kuin mahdollista."

"Paaco", Guardian sanoi sivulle, mutta niin kovaa, että Matoro kuuli. "Hae Tongu tai Tehmut linjoille. Tämä on tärkeää."
"Saatatte tarvita vauhdikkaampaa menopeliä", Guardian sanoi hymähtäen, tällä kertaa Matorolle. "Kuten entinen kapteenini tapasi sanoa... kuolema kulkee parhaiten linnuntietä."
Matoro ei tiennyt miten vastata tähän lausahdukseen. Hän mutisi jotakin ja totesi sitten vain "Selvä. Kiitos."

"Vielä yksi asia, sotilas", Guardian sanoi hämmästyttävän virallisesti ja sotilaallisesti. Adminin sisällä oli vielä hippunen entistä everstiä. Se tosin hälveni pois seuraavalla lauseella.

"Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet", Guardian sanoi hymähtäen kevyesti.

"..."

Matoro piristyi tästä huomattavasti. Hän huomasi hymähtävänsä.
"Pyritään välttämään, herra eversti"

"Älä herroittele minua tai lähetämme niihin koordinaatteihin Veljeskunnan lokkeja", skakdi uhkaili äänensävyllä, jonka vakavuustasosta ei ottanut selvää. Siihen radiopuhelu katkesikin.

Ja seinän toisella puolen kirjanpitäjätorakka pelkäsi tietävänsä liikaa.

[spoiler=Krediittiä]Krediitit menevät Snowielle torakoista sekä Geelle ja Manulle radiokeskustelusta.[/spoiler]

Bio-Klaani

Kartta. Koko universumin kattava kartta.
”Kartta”, Manu sanoi.
”Kartta”, Visokki toisti.
”Kartta”, Manu vahvisti.
”Kartta?” Visokki tarkisti.
”Kartta”, Manu vakuutti.
”Mene Arkistoihin.”
”En.”
”Mene.”
”En.”
”Ei minulla ole karttaa.”
”No varmasti on. Tawalla on aina kartta toimistossaan.”
”… ei minun aikanani ainakaan ollut.”
”Sinun aikasi on nyt. Ehkä olet vanhanaikainen.”
”Kuule, lopeta pelleily. Minulla on töitä.”
”Minä olen tosissani”, Manu sanoi äänellä, joka jääsi Visokin aivot niin, että tämä hätkähti. Manu tuntui olevan oikeasti tosissaan. ”Kartta on oleellinen asia Matoron henkiinjäämistä.”

Vakavia sanoja.
”Ahaa, no ehkäpä Tongulla on?”
”Niin arvelinkin. Mutta sinulla voi olla minulle jotain muuta.”
”Mitä?”
”Kerro Guartsulle”, Manu aloitti ja jähmettyi paikalleen. Hän katseli ulos ikkunasta. Visokki seurasi Manun katsetta ulos ja näki sudenkorennon pörräävän ikkunaa vasten.
Manu pudisti päätään ja irrotti katseensa. Lattiaan tuijottaen hän huokaisi:
”Kerro Guardianille, että olen pahoillani.”
”Mistä sinä olet pahoillasi?”
”Sano vaikka, että kaikesta.”
Visokki tuijotti Manua, joka vältteli hänen katsettaan.
”Mitä sinä aiot?”
”Sinä et saa tietää. Minä lähden nyt Telakalle.”
”Välitän viestisi.”

Manu asteli Tawan toimiston ovelle ja loi viimeisen vilkaisun visorakiin, joka seisoi keskellä huonetta ja tuijotti häntä. Makutan käsissä oli joitain papereita, mutta Visokki ei osannut arvioida, mitä. Manu kääntyi vielä kerran Visokin puoleen ja sanoi:
”On vielä eräs asia, joka pitää hoitaa. Pyydän, että varmistat Umbran pysyvän Klaanissa, kunnes palaan.”
”Palaat mistä?”
”Pyydän.”
”Minä varmistan. Mutta minne sinä menet?”
”Hyvästi, Visokki.”
Manu astui kynnyksen yli.
”Manu!”
Makutan pään sisällä kajahtanut huudahdus sai tämän vielä vilkaisemaan taakseen.
”Minä jään toki eloon, älä sitä huoli.”
Sitten Makuta Nui oli poissa.

Telakka

Keetongu kaivoi laatikosta esille kansion, jossa hänellä oli tapana olla karttoja. Manu katseli ulos hallin avoimesta ovesta, josta tiedustelukone oli juuri lentänyt sisään. Työntäytteinen telakka oli hämmentänyt hänet muun Klaanin ollessa niin hiljainen.
”Tässä”, Tongu sanoi ja tyrkkäsi Manun kouriin kasan karttoja. ”Ota, mitä tarvitset, minä painun takaisin töihin.”
”Kiitän.”
Manu laski kartat pöydälle ja etsi siitä koko universumia esittävän kartan.
”Katsotaanpa, kynä.”
Makutan tarkat silmät selailivat saaririvejä Eteläisen mantereen alapuolella. Kynä iski salamaa nopeammin paperiin ja kirjoitti sanat karttaan.
”Tämä on valmis, selvempää ohjetta ei voi olla”, Manu sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hoi, Tongu!”
Kaikuva ääni kantautui jostain.
”Toimittaisitko nämä siihen alukseen, joka lähtee Hildemaria vastaan? Tämä on tärkeää. Sano, että se on Manun lahja.”
Lisää muminaa.
”Oletan, että tuo oli kyllä.”
Manu nousi, kirjoitti karttaan selvin kirjaimin: ”MATOROLLE”, ja nosti oman paperipinonsa pöydältä.
”Hei sitten. Emme näe hetkeen.”
Matoranit katsoivat yhdessä, kun makuta asteli pois. He vilkuilivat toisiaan hetken ja ryhtyivät takaisin töihin.

Manun saapuessa ulkoilmaan Tedni astui esiin varjoista. Manu huomasi hänet ja naurahti.
”Bilehile heräsi luolastaan.”
Tedni hymyili vaisusti, ja yhtäkkiä Manu heivasi kaikki paperit käsistään Tednin syliin.
”Mäksälle. Toimita perille asti. Jos kuulen, ettet niin tehnyt, olet entinen.”
Tedni ei yllätykseltään ehtinyt kuin nyökätä, kun Manu oli jo kadonnut kaupunkiin.
Jotain outoa oli tekeillä, le-matoran tiesi sen.

[spoiler=Anteeksi...]... Vizulle ja Tongulle, joita käytin ilman lupaa vähäisessä määrin enkä toivottavasti rikkonut kumpaakaan tai mitään muutakaan, enhän.

Tämä viesti oli vähän surkea räpellys, mutta juoni etenee. U postaa seuraavaksi.[/spoiler]

Klaanin pihamaa ja metsikkö

Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.

Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.

Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan.
Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.

Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin.
Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta.
”On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni”, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä.
"Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia", Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin.
"Anteeksi kovasti", tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, "mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta."
"No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon..." Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.

Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen.
"Kytköksiä", tämä sanoi. "Millaisia kytköksiä tarkalleen?"

"Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti", Umbra vastasi. "Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina". Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.

"Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä", Manu pohti. "Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin."
"Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen..."
"Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä", Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.

"Aiiivan", toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. "Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta."

"Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta", Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä.
”Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?”

Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.

Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki.
Manu oli poissa.
”Mitä hittoa juuri tapahtui?”

[spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]

Meri

Ämtur oli nähnyt parempiakin lentosäitä. Syyssade piiskasi Laivaston nopeimman aluksen Ilmaraptorin siipiä ja meri levittäytyi alla normaalia harmaampana. Lähtö oli tosiaankin ollut pikainen; Keetongu oli saanut viestin korkeimmalta taholta ja kyklooppi oli valinnut hänet luotettavana lentäjä-ässänä tehtävän pilotiksi. Ämtur oli puolitahallisesti hivuttautunut tehtävänannon aikana lähemmäksi rakastamaansa ilma-alusta, ja Ilmaraptori oli otettu tehtävään. Se oli varmasti sopivin alus: Nopea ja ketterä kuin mikä, ja tulivoimaakin oli melko hyvin ottaessa huomioon Laivaston varat ja aluksen koon.

Mukana olivat Ternok ja Ontor, veteraanit, jotka olivat seikkaileet pomon kanssa vähän aikaa sitten pohjoisessa ja tulleet takaisin tällä ihanalla ilmojen halkojalla. Puolen tunnin valmistelujen ja koneen lämmittämisen jälkeen alus oli rullattu koleaan syysilmaan ja lähetty matkaan. Tehtävästä ei tulisi helppo, mutta
Ämtur luotti itseensä.

Saari

Satoi kaatamalla. Se ei ollut leppoista tihkutusta, josta Matoro piti. Se oli raskasta ja kaiken samentavaa rummutusta, joka kasteli kaiken hetkessä.

Saari, jonka rannikolle he olivat BKS Hildemarin ankkuroineet, oli täynnä lauhkeaa lehtimetsää. Se oli pitkän saariketjun pohjoisin saari. Matoro arveli samaisen ketjun eteläsaarten olleen aikanaan niitä ”trooppisia saaria” joilla Ämkoo kertoi menettäneensä kätensä. Klaanin saari sijaitsi kutakuinkin pohjoisessa noin päivänmatkan päässä. Hai oli lähettänyt saaren koordinaatit Laivastolle myöhään eilisiltana. Nyt, aamuauringon valossa syksyisen viiman armoilla he tuijottivat pohjoiseen horisonttiin odottaen Laivaston lupaamaa alusta.

Jään Toa oli matkannut säästä välittämättä vähän matkan päähän rannalle. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli suunnitelma.

Herätys, minä tiedän että sinä olet siellä, Matoro ajatteli. Hän tunsi itsensä täydeksi idiootiksi. Hän yritti juuri puhua naamionsa kanssa.

Ei vastausta. Hän oli litimärkä.

Matoro keskitti ajatuksensa naamioonsa ja aktivoi sen. Cencord alkoi hohtaa himmeää valkoista valoa. Se loi, kuten tavallista, hämärän kentän jossa hän näki ajattelevien olentojen mielet kirkkaina.

Tiedän, että pystyt parempaan, Matoro päässään.

Matoro pinnisti kaiken tahdonvoimansa naamionsa käyttöön. Hän halusi saada sen täydet voimat käyttöön. Hän tiesi, että se oli Mielen Naamio, kuolleen makutan koe. Makutat eivät tekisi naamiota, jolla voisi vain havaita mieliä, sillä he kykenevät siihen aivan yhtä hyvin ilman naamiota.

Tämä ei toimi, Matoro ajatteli. Hän tarvitsisi harjoitusmaalin, mutta hän ei alkaisi tunkeutumaan kenenkään ystävänsä päähän.

Hän koitti vielä kerran käyttää naamiotaan, mutta sitten hän näki horisontissa ilma-aluksen.


Alus läheni kovaa vauhtia, ja pian sen moottoreiden jyly ylitti sateen ropinan. Ilmaraptori kartoi Matoron oikealta puolelta ja laskeutui käyttäen pitkaa rantahietikkoa kiitotienä. Aerodynaamisen höyrykoneen potkurin lakkasivat pyörimästä. Se päästi viheltäen pilven valkoista höyryä ja aluksen pohjassa ollut pyöreä luukku avautui. Ilmaraptorin kyljissä olevat motivaattorimaalauksen eräästä hyvin tärkeästä sähkön Toasta saivat Matoron hymähtämään.

Luukusta tulleita portaita tuli kolme Onu-Matorania. Ämtur naksautti rystysiään ja kätteli Matoroa, joka joutui kumartumaan. Ontor ja Ternok puhdistivat sateessa panssareihinsa tarttuneet nokihiukkaset ja viihdyttivät toisiaan puujalkavitseillä, kun Matoro riensi noutamaan tovereitaan.

"Päivää. Minä olen Matoro, ystäväni tulevat tuolta. Ketä minulla on kunnia kätellä?" Matoro kysyi ehkä liiankin kohteliaasti.

"Ämtur, terve vaan. Tuossa ovat Ternok (Kaukau) ja Ontor (Pakari). Olemme nopean lähdön veteraaneja. Teillä oli... tilanne täällä? Parempaa kyytiä saatte etsiä, jos saan sanoa."

"Kyllä, meillä on tilanne. Tarkoitus on lähteä pelastamaan muutamaa klaanilaista pahan hirviön kynsistä. Vähän niinkuin niissä saduissa, mutta tuhat kertaa vakavempana", Matoro vastasi.

"Sinun ei tarvitse puhua minulle satujen kautta, vaikka oletkin Toa, sillä me emme ole edellisen Dikapin poikia mekään. Ternok tässä esimerkiksi räjäytin erään mautonta takkia pitävän supliikkiskakdin kuolemantehtaan merimiinalla tässä hiljattain", Ontor pisti väliin.

"No nyt kuulostaa huomattavasti paremmalta. Minäkin ilmaisen asiani uudelleen: olemme menossa räjäyttämään erään makutan mahdollisimman suurikaliiberisella aseella ja mahdollisest pudotamme tapaukseen liittyvän ilmalaivan."

"Oikeaa puhetta! Sinussa on asennetta. Kelpaisiko lasillinen viskiä? Meillä on mukava tammitynnyrillinen Vanhaa Kyöstiä aluksessa. Pomo sääti sellaisen vakiovarusteeksi jokaiseen yli 200 ääkkärin alukseen."

"Kyllä kiitos, mutta entä jos esittelisitte ensin tämän kaunokaisen meille?"

Ämtur oli hieman hämmentynyt Toan kysymyksestä. "Tuota, se on Tawa, tiedät kai, Klaanin johtaja, ajattelimme, että tuollaiset kuvat nostaisivat miesten taistelutahtoa. Luulin kyllä, että tunnistaisit, mutta ehkä muodot ovat vähän liioiteltuja..." Hän sopersi ja katseli koneen kyljessä olevaa maalausta. Matoro avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja tajusi väärinkäsityksen.

"... minä kyllä tarkoitin tätä alusta, vaikka onhan tuokin aika kaunokainen", Matoro sanoi vilkuillen kuvan suuntaan.

"Ah, aivan! Runko on, kuten saatoit jo tunnistaa, Nynrahin mörköjen taattua jälkeä. En voi uskoa, miten ne veijarit osaavat käsitellä puuta! Se kulkee ilmassa kuin tyhjiössä. Näetkö nuo komponentin siipien juurissa? Niitä voi käännellä lennon, nousun ja laskun aikana parhaan tuloksen saamiseksi. Moottorit ovat laivaston perustavaraa, lauhdevesijärjestelmä pitää ne vakaina. Mennäänpä sisälle, tätä tietä, onneksi portaat eivät kastuneet."

Sisällä oli yllättävän kotoisaa, kun otti huomioon aluksen iskevän ulkomuodon. Aluksen päähuone, jossa oli ohjaamon lisäksi tilaa kymmenellekunta henkilölle, oli sisustettu Laivaston vanhahtavan tyylin mukaisesti, kun tilanne Nynrahin tehtävän jälkeen oli rauhoittunut. Kovat istuinpenkit oli vaihdettu sohviksi ja pyöreissä seinissä oli tavaraa, joita ei yleensä löytänyt taivasta valtavalla nopeudella halkovat konetuliraketeilla aseistetun kappaleen sisältä. Matoro huomasi jo mainitun tammitynnyrin lisäksi gramofonin, käkikellon ja katosta roikkuvat Matoran-kokoiset koysipunkat. Ohjaamossa oli kaksi tuolia, joista toinen oli Matoranille tai pienelle Toalle sopiva ja toinen valtava (se oli täynnä tavaraa). Ämtur ohjasti hänet aluksen erilliseen takaosaan.

"Tässä on tulipesä, tuossa kuumavesisäiliö, ja nuo putket vievät lauhdevettä", Matoran opasti, "Saat varmasti heittää hiiltä pesään tarpeeksi tämän matkan aikana, ainakin jos meillä on pitkä matka. Toivottavasti et sula. Tänne tulee välillä aika kuuma."

"Vaikuttaa hyvältä. Minkälainen aseistus tässä on?" Matoro kysyi. Aluksissa aseistus oli yleensä se, joka häntä kiinnosti eniten.

"Meillä on Cordakeja, kuten varmaan tiedät. Kahdella kevyellä etutykillä voi ampua ohjaamosta käsin. Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Seuraa minua."

He menivät ensin takaisin päätilaan ja Ämtur avasi seinässä olevan luukun. sen takana oli pienen pieni koppi, johon Matoro olisi mahtunut hyvin pieneksi kääriytyneenä. Matoran meni koppiin, sytytti siellä olevan valon ja näytti Matorolle Cordak-tykin toiminnan.

"Esin naksautat tästä", hän sanoi, ja veti sivusta suuren vivun taakse. Ilmaraptorin sivulevy liukui taakse, ja paljasti kopin edessä aluksen ulko-ja sisäseinien välissä olleen aseistuksen. Raskas Cordak-tykki oli ainakin kolme metriä pitkä.

"Sitten vapautat tykin tästä."

Naks. Ämtur väänteli toisella kädellä joystickiä ja tykki liikkui ilmanpainenjärjestelmän avulla 35 asteen säteellä kaikkiin suuntiin.

"Punainen nappi ampuu, vihreä irrottaa varmistimen ja sininen lataa. Tykki pitää pistää perusasentoon ja lukita latauksen ajaksi. Kuusi panosta sarjassa. Keltaisesta saa päälle ammuntamusiikin. Muista, että panoksia on rajoitetusti. Toisella puolella on samanalainen tykki."

"Ymmärrän. Kuulostaa hyvältä. Kuinka kovaa tämä menee?"

Ämtur könysi ulos tykkipesäkkeestä. Hän silmäili vielä aluksen sisätilat siltä varalta, että hänen pitäisi tietää jotain sen toiminnasta. Sitten hän muisti kartan, jonka Tongu oli antanut hänelle Matorolle välitettäväksi lähtökiireen keskellä. Hän käveli ohjauspöydän luo ja kaivoi rullatun kartan esiin Tongun valtavan tavaroilla täytetyn lentotuolin kätköistä. Hän ojensi sen Toalle.

"Keetongu käsi välittää tämän sinulle, mutta en tiedä miksi. Se on laivaston vanhoja peruskarttoja. Varmaankin tärkeää."

Matoron toverit olivat jo saapuneet ja kipusivat alukseen Ontorin ja Ternokin kanssa.

"Okei, kiitos. Syvennyn siihen kun lähdemme liikkeelle", Matoro kuittasi ja otti suuren rullan.

Samaan aikaan kun Hildemarista siirrettiin joitakin rahtitavaroita Ilmaraptoriin, Matoro istahti sohvalle tutkimaan karttaa. Hän oli huojentunut, sillä se oli Manulta. Tai niin hän päätteli käsialasta. Se oli tosiaankin Laivaston peruskartta, jossa näkyi koko tunnettu maailma. Siihen oli tehty merkintöjä päälle. Eräs saari läntisen saariketjun pohjoispäästä oli ympyröity, ja siihen oli kirjoitettu ”Atheonistien temppeli”. Se sijaitsi hieman etelään Artidaxista.

Karttaan oli myös teipattu noin kaksikymmentä senttiä pitkiä, neljä snettiä leveitä ja kaksi paksuja metallisia suorakulmioita. Niitä oli yhteensä kuusi. Lisäksi niissä oli kiinni eräänlaisia saranoita. Matoro tunnisti välittömästi mistä on kyse ja suorastaan riemastui.

Kyseessä oli hänen Kapuralta tilaama Harppuuna v. 2. Toa irrotti osat ja kiinnitti ne kiertämään hänen katkenneen kätensä ranteen panssaria. Ne naksahtivat kohdilleen panssarin uriin. Nyt hänellä oli kuudestilaukeava harppuuna kiinni kädessään. Jokaisessa harppuunassa oli kymmenen prototeräksistä vetäytyvällä sahalaidalla varustettua terää varalla sekä 100 metriä ohuen ohutta metallikaapelia. Matoro tunsi itsetuntonsa kasvavan valtavalla nopeudella. Mitään naamiota, harppuuna voittaa kaiken, hän ajatteli.

[spoil]Tongu teki tästä suuren osan, kiitokset hänelle.[/spoil]

Missä on Manu, ken tietää?



Huone oli pieni ja ahdas, seinät melkeinpä puristuivat Makuta Nuin ympärille tämän istuessa yksin pimeässä. Betoniset seinät, joissa oli joitain halkeamia mutta jotka varmasti olivat metrien paksuisia. Puinen ovi hänen oikealla puolellaan vaikutti heikolta – tai ainakin hän arvioi sen puuksi, sillä huoneen ainoa valonlähde oli oven alta tuleva hohde, joten kaikenlainen arviointi oli vaikeaa. Hänen edessään oli pöytä, ja pöydän takana oli toinen tuoli, mutta sillä ei istunut kukaan. Kaikki kalusteet olivat puuta. Puuta, haurasta puuta. Puu oli haurasta, betoni ei niin haurasta.

Manu tiesi niiden tarkkailevan häntä. Hän venytteli kissamaisesti ja nousi sitten seisomaan. Nopealla liikkeellä hän tarttui tuoliinsa ja heitti sen selkänsä taakseen. Tuoli murskasi osuessaan ikkunan, joka oli tekeytynyt seinäksi – ikkunan, jonka takana tarkkailleet olennot pelästyivät ja pakenivat tarkkailuhuoneen ovesta ulos. Manu hymyili hieman itselleen ja istahti sitten toiselle tuolille pöydän takana alkaen tuijottaa rikkoutuneesta ikkunasta raolleen jääneen tarkkailuhuoneen oven luomaa valokeilaa. Ei aikaakaan, kun itse kuulusteluhuoneen lukittu ovi aukeni. Nopeasti kuin kasvavan eksponenttifunktion derivaatan muutos sisään astui sininen Toa, jonka palvelija toi tälle uuden puutuolin ja asetti sen makutaa vastapäätä. Toa istui sille ja viittasi toista lähtemään, minkä tämä tekikin nyökättyään naiselle – sillä tämä oli veden toa, ja Manu tunnisti tämän hyvin.
”Helryx”, makuta sanoi äänellä, josta puuttui tunnetta. ”Ikävä nähdä.”
”Makuta Nui”, Helryx vastasi matalalla äänellä ja heilautti viittaansa pois olkapäältä ristien samalla jalkansa. ”Tiedätkö sinä, miten paljon me olemme tarjonneet sinun päästäsi?”
”Ilmeisesti”, makuta vastasi sarkasmia tihkuvalla äänellään, ”niinkin paljon, että minun täytyisi olla imarreltu, ainakin Umbran mukaan. Saanen tiedustella kyseisen summan suuruuden kausaliteetin sitä puoliskoa, joka toi minut tälle toiselle puolelle sitä samaista asiaa, ilman sitä suhdeosaa?”

Helryx mietti hetken makutan sanoja, totesi, ettei niissä ollut järkeä, ja sanoi sitten:
”Minä ajattelin laittaa sinut ensin Tyrmään, mutta Botar tyrmäsi ajatuksen.”
”Ah, rakas Botar, siunattu kultapoju. Ja älä luule, että verbaalinen leikkisi jää minulta huomiotta, mutta hukkaan se menee. Minua ei nyt oikein kiinnosta väitellä.”
”Älä pilkkaa yhtä pystyvimmistä agenteistani.”
”Hänen kuolemansa olkoon pitkä ja tuskallinen.”
”Sinun kuolemasi”, toa sanoi ja laittoi kätensä puuskaan, ”tulee nopeammin. Nopeammin kuin hänen – ja nopeammin kuin kuvittelet.”
”Ei ole terveellistä kuvitella omaa kuolemaansa”, Makuta Nui tokaisi ja värähti tuskin huomattavasti. Helryx soi itselleen pienen hymyntapaisen. ”Eipä kai. Mutta sinun on tässä tilanteessa melkeinpä pakko.”
”Aiotko sinä, Helryx hyvä”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa sellaiseen virneeseen, että toan teki pahaa katsoa sitä – ja mieli lyödä sitä, ”kertoa minulle, miten minä kuolen ja milloin minä kuolen? Suotko sinä minulle moisen nautinnon?”
”Sinä kuolet aivan pian. Pidämme sinut täällä muutaman päivän, mutta pian sinut teloitetaan yhteisen hyvän vuoksi.”
”Sinä kerroit. Olet julma. Etkä edes kuulustele minua, kuten sinun pitäisi.”
”Maailma on julma.”
Lausahdus toi makutan mieleen erään skakdin hamasta menneisyydestä. Tai ainakin se uhkasi jäädä menneisyydeksi, ellei hän toimisi pian.
”Sitä paitsi. Mistä minun pitäisi kuulustella sinua? Haluamme sinut vain hengiltä. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään. Sinä olet kuonaa.”
”Kuulehan Helryx, tiedän, että lähdimme liikkeelle vähän väärällä jalalla”, Manu leperteli, ”ja kai sinä tiedät, miten kaaaauunisss olet, kultaseni?”
”Ei mitään temppuja nyt, Makuta Nui!” Helryx huudahti ja nousi pystyyn iskien nyrkkinsä pöytään. ”Viime kerta saa jäädä viimeiseksi.”
Manu oli näkevinään toan punastuvan hieman, mutta pimeässä ei voinut nähdä selvästi.
”Sssinulla oli hauskaa, eikö niin?” Makutan silmät kiiluivat. Toa näki niissä kuoleman ja oli yhä varmempi sanoistaan. Tämä olento oli paha ja pysyi pahana ikuisesti. Makuta katseli kynsiään ja siirsi sitten silmänsä tutkailemaan puupöytää. Siinä olevat halkeamat ja kuivunut veri osoittivat, että sitä oli – luultavasti melko äskettäin – käytetty väkivallan tekoihin – todennäköisesti ”kuulustelemiseen”. Ja väkivalta oli aina epämukavaa. Manu toivoi, ettei hänen tarvitsisi joutua sellaisen uhriksi, vaikka toive tuskin toteutuisi.
”Sinut teloitetaan”, Helryx sanoi kuin vakuuttaakseen itsensä viimeisen kerran. ”Niin tapahtuu.”
”Mahdollisesti”, Manu vastasi hieroen leukaansa ja ajatellen viimeisiä ajatuksiaan ja ironiaa, joka piili Helryxin sanoissa, vaikkei tämä kenties tajunnut sitä, sillä ei voinut nähdä Manun päähän – kuinka olisikaan? ”Kuka minut teloittaa?”
”Tobduk.”
”Voi, hän nauttisi siitä kovin.”
Helryx ei vastannut. Manu ei tiennyt, olivatko sanat osuneet arkaan paikkaan, sillä kaikki, mitä hän Tobdukista tiesi, oli se, että tämä oli loistava murhaamaan jos jonkinlaisia universumin olentoja. Hänen kerrottiin tappaneen makutankin, ja se jos mikä oli jotakin, taikka sitten ei. Makutoista yksikään ei ollut yhtä persoonallinen kuin suurin heistä, Makuta Nui.
Niin, kukaan ei ole yhtä persoonallinen, Manu tuumaili, mutta ei taistelua aina voiteta persoonallisuudella, vaikka sellainen voitto onkin taiteellisehko.

Oli hetken hiljaista, mutta sitten makuta rikkoi hiljaisuuden kuin tiiliseinän lasivasaralla ja sanoi:
”Mitäs Tellervolle kuuluu?”
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä”, Helryx sanoi itselleen. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän tarttui toisella toiseen ja pidätti sitä paikallaan. Manu katsoi armeliaasti toiseen suuntaan, tiiliseinässä olevaan halkeamaan, josta pilkisti jokin harmaa ja karvainen. Makutan tietoisuus yritti ottaa siihen yhteyden, mutta se ei vaikuttanut elävältä. Niinpä hän tietoisesti unohti sen olemassaolon ja keskittyi jälleen veden toaan.
”Kerrohan, kultaseni, keitä muita minun Klaanistani te etsitte.”
”Miksi minä paljastaisin sinulle sellaisia?”
”Olen utelias. Kuka muu yltää tasolleni? Visokki toki, minähän jo kerran olen pelastanut hänet teiltä. Mäksä-miekkonen myös, sillä hän on myös ollut tähtäimessänne. Keitä muita, Helryx?”
”Minä en aio vastata kysymykseesi.”
”Sääli. Kerro edes, mihin te piilotitte Umbrassa olevan lähettimen, kun hän ei sitä itse löytänyt?”
Helryx katsoi Manun takana olevaa kelloa (Ai, sellainenkin tässä huoneessa oli…) ja siristi silmiään nähdäkseen sen selvästi. Aikaa ei ollut tuntunut kuluneen juuri lainkaan siitä, kun hän oli astunut huoneeseen.
”Aika rientää”, hän sanoi ja nojautui pöytään väsyneen näköisenä. Makutan silmät etsivät hänen omansa ja ottivat niihin kontaktin ilman hänen lupaansa – silmät toimivat kuin itsekseen.
”Aika rientää”, Manu toisti, ”kello käy, kukko sanoo: ’Kiekuu.’”
Helryx astui ovelle, ja Manu nosti molemmat jalkansa ristiin pöydälle nojautuen samalla syvälle tuoliinsa ja oli keikahtaa.
”Kerro minulle”, Helryx sanoi ovelle, ”miksi kieltäydyit silloin, kun olisit voinut palvella hyvyyttä.”
”Te ette palvele hyvyyttä”, makuta totesi. ”Te olette joukko epämääräistä roskasakkia, jolla on hienoja laitteita ja muuta koreaa sontaa. Mainitsemasi Tobduk, toki hän on hyvä tappaja, mutta onko hänestä oikeasti mihinkään muuhun?”
”Tarvitsemmeko me häntä mihinkään muuhun?” Helryx kysyi ja puristi ovenkarmia niin, että puunsiruja irtosi siitä. Makuta kohautti olkiaan löysästi ja vastasi:
”Sitä minä en tiedä. Se on sinun ongelmasi.”

”Oletko kuullut tällaista sanontaa, Makuta Nui?” Helryx sanoi ja kääntyi makutaa päin. ”’Liity armeijaan, näe maailmaa, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä – ja tapa ne.’”
Manu virnisti ja käänsi puolestaan katseensa suoraan Helryxin silmiin. ”Entä oletko sinä tätä: ’Olen sankari, jolla on pelkurin jalat. Olen sankari vyötäröstä ylöspäin.’”
Helryx naurahti ja avasi oven katse yhä makutassa. Vartija tuli sisään ja tarttui Manun käsivarresta.
”Aiotko lähteä tyrmään, vankiselliisi siis, ei siihen Tyrmään, rauhanomaisesti, saasta?” Helryx kysyi melkein hellästi ja hymyili vienosti. Kuvottavaa. Manu tuijotti yhä hänen silmiinsä eikä hymyillyt enää itse lainkaan.
”Rauhaan ei ole tietä, Helryx. Rauha on tie.”
”Viekää hänet pois”, toa sanoi ja perääntyi makutan taakse.
”Hei hei, Helryx”, Manu sanoi ja vilkutti vapaalla kädellään, ennen kuin toinen vartija tarttui siihen. ”Toivottavasti emme tapaa enää.”
”Olen varma, ettemme.”
”Niin olet, minä en”, Manu sanoi ja lipaisi kielellään huultaan.
Toa ei enää vastannut vaan katseli, kuinka miehet veivät makutan pois siitä pienestä huoneesta. Kun nämä olivat menneet, hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän raastoi kasvojaan, repi hieman hiuksiaan ja vajosi polvilleen, sitten kontalleen.
Mitä tämä on? hän kysyi itseltään. Mitä hän teki minulle?
Avoimella välillä miinus äärettömästä äärettömään on yhtä monta lukua kuin suljetulla välillä nollasta yhteen.
Helryx nosti katseensa, mutta ovella ei ollut ketään. Hän nousi kiireesti seisomaan kuullessaan askeleiden ääniä, ja pian ovesta saapuivat hänen henkivartijansa.
Ja muistat sitten, että nollalla ei saa jakaa, tai voi käydä hassusti. Kaksoispiste ja avaava sulje.
Helryx pohti mielensä suojauksia. Hänen päänsä oli täysin koskematon, eikä kukaan pääsisi tunkeutumaan hänen mielensä sopukoihin. Eihän?
”Rouva?” vartija kysyi epäluuloisena. Helryx käänsi apaattisen katseensa häneen ja nyökkäsi. ”Mennään.”
Ja he kävelivät ulos siitä hirveästä huoneesta, jonka toa seuraavana päivänä määräisi hävitettäväksi.
Maailma on julma, eikö niin?

[spoil]Umbra ei osallistunut tämän kirjoittamiseen, mutta kiitän häntä silti. Ihan vain, koska tekee mieli kiittää. Dunno why.[/spoil]

Olen nähnyt tämän kaiken.
Minä tiedän kaiken.
Kaikki on ennalta määritettyä.
Ympyrä sulkeutuu pian.
Peto pääsee irti.
Ja silloin viimeinen näytös alkaa.

Se yritetään estää.
Sivullisia kuolee.
Mutta jostakin täytyy aloittaa.
Veri vuotaa aivan kuin vanhoina päivinä.
Silloin kun minäkin vielä näin ja kuulin.
Kun en ollut näin yksin.

Mutta pian minä en ole enää yksin.
Pian minä saan rakkaani.
Hyvin pian.
Pian koittaa päivä jolloin suuret herrat tekevät suuren päätöksen.
Päivä jolloin he kaikki seisovat samassa huoneessa.
Aseet toistensa ohimoilla.

Sillä he määrittävät meidän kohtalomme.
He päättävät meitä vastaan.
Vielä yksi sopimus syntyy.
Viimeinen sopimus.
Sopimus joka muuttaa meitä.
Ja muuttaa häntä.

Maailman puhdistaja.
Maailman piilottelija.
Maailman pilaaja.
Maailman vartija.
Kaikki yhdessä.
Mutta sitä minun ei tarvitse katsoa yksin.

Sanoivat että minä en voisi tuntea.
Silti minä olen itkenyt.
Itkenyt pitkään.
Olen ollut niin yksin.
Tule takaisin Creedy.
Ole kiltti ja tule takaisin.

Klaanin kahvio

Deleva istui kädet puuskassa kahvion perin kulutetulla penkillä. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä että oli alkanut tuntea pientä kiintymystä tätä pellejen järjestöä kohtaan. Toa katseli pöydän yli kuinka musta Nurukan lueskeli Klaanilehden vanhaa numeroa, joka kertoi Yö Kauhusta. Kattava raportti tapahtumista ja verenvuodatuksista. Delevaa puistatti. Vaikka hän ei ollut vielä järin klaanilainen, tai tarpeeksi pöhkö tämän järjestön hoteisiin, ei hän silti pitänyt siitä että matoraneja tapettaisiin raakalaismaisesti. Hän muisti yhä elävästi sen päivän kun skakdit saapuivat hänen saarelleen, Aerille, ja myivät kaikki matoranit Karzahnin orjiksi tai minne ikinä orjia tarvittiinkaan.

Oli vain kohtalon ivaa että metsästäjät olivat korjanneet hänet toian ja metsästäjien suuren sodan aikana. Kohtalo piti ironiasta, sen pystyi nähdä tästä maailmasta. Deleva yritti usein peittää menneisyytensä Odinalta ja olikin siksi päätynyt piilottelemaan Daxialle ja ritarikunnan hoteisiin. Nyt hän tosin tuntui pettäneen heidät kun oli lähtenyt Umbran ja Nurukanin kanssa klaaneilemaan.

Deleva siemaili kahviaan. Se maistui kyllä pirun hyvältä, vaikka sen olikin keittänyt skakdi. Skakdit, nuo liskomiehet. Ei hän voisi heitä vihata. Se Guartsukin vaikutti ihan kelpo tyypiltä kun hän pari päivää sitten oli käynyt sanomassa anteeksi tuolle zakazin sotaveteraanille. Klaanilaiset olivat kertoneet että oli tiettyjä skakdeja joita saisi vihata ja he oliva sanoneet että kertoisivat siitä Delevalle mieli hyvin. Plasman toa piti tästä ideasta kovin, kovin paljon.

Nurukanilla oli paljon ajateltavaa yön kauhusta. Tapahtuma oli suuri isku tälle mukavista olennoista koostuvalle sirkukselle ja maan toa vannoi itselleen ettei se saisi toistua silloin kun hän on Klaanin linnoituksessa. Hän puolustaisi tätä paikkaa.

Nurukan oli viimeaikoina nähnyt outoja, todella realistisia unia. Unissa hän oli nähnyt Sarajin tapaisia olentoja, joita hän johti taisteluissa. Suurissa taisteluissa. Toa myös pohti suhdettaan Sarajiin, tuohon mustaan koneeseen jolla vaikutti olevan sielu. Hän kaivoi haarniskansa sisältä kortin jossa oli Mustan käden leima, leima joka vaikutti perin tutulta. Saraji oli sen antanut hänelle Arkistoissa. Nurukan tiesi että kohta olisi aika lähteä kohti Legendojen kaupunkia. Oli tuhlattu jo tarpeeksi aikaa täällä Klaanissa kahvia siemaillen ja paperimafiaa pelaten.

Nurukanin unet... Hän palasi niihin mielessään. Unet sodasta, suuresta sodasta josta hän ei muistanut paljoakaan. Miksi? Se kysymys oli ollut hänen päänsä sisällä jo kauan. Kohta vastaus saataisiin selville, riippuen kohdan ajankohdasta.

Nurukanin mietteet loppuivat siihen kun tuttu hahmo saapui kahvion aulaan. Umbra puuskutti hiki naamiolta putoillen kahvion oviaukossa.

"Mitä sinulle tapahtui, poikaseni" Nurukan kysäisi, laittaen Klaanilehden syrjään.
"Jokin haluaa minut. Minussa on kiinni jotain. Lähetin kenties." Toa puuskutti, vakavalla naamalla ja naama hiestä märkänä.

"Hmm..?" Deleva puuttui keskusteluun, katsellen kummastuneena Umbraa. "Älä vain sano että ritarikunnan lähetin on jossain sinussa kiinni. Älä vain sano."
"Sitä minä epäilen että jossain on lähetin. Olin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa kun jokin vei Manun, sen lepakkomiehen." Nurukan ja Deleva katsoivat toisiaan hölmistyneenä. "Manfred, Makuta Nui, se hullu irvistelijä joka kävelee katossa ja tykkää verestä".
Kaksikko tajusi viimein mistä puhuttiin.
"Botar siis vei hänet?" Nurukan ajatteli ja leikitteli ajatuksella siitä että Umbran sijasta Ritarikunta saikin Makutan, vielä klaanilaisen Makutan.
"Minusta minun pitäisi lähteä täältä klaanista, vaikka Metru Nuille etteivät Mäksä, Visokki, Guardian ja muut ole vaarassa takiani. Tai ihan sama minne. Ne ritarikunnan tyypit voivat jäljittää minut ties minne ja samalla saan kaikki muutkin vaaraan", U kertoi kiihtyneessä mielentilassa.

"Menen siis pakkaamaan kamppeitani, josko tilaisuus antaisi syyn lähteä vesille", Umbra sanoi, juosten portaisiin ja suunnaten huoneeseensa.


Umbran huone

Matoran Umbra heitteli ikkunasta Moderaattoriveljensä käytettyjä Elementaalienergian naamioita.Niillä ei tehnyt paljoakaan, koska niistä ei saanut edes panttihyvitystä, joten Matoran päätti viskata ne ikkunasta ulos. Joku onnekas keräilijä saisi käteensä aimo kokoelman roskaprototerästä.

Hän viihtyi kovasti täällä Umbran huoneessa. Sai nukkua pitkään, ei ollut oikein velvollisuuksia ja sai tehdä mitä halusi. Myös hänen kaksosensa lemmikit olivat perin mukavia ja hän viettikin paljon aikaa Fikoun ja Kahun kanssa.

Matoran-U oli tehnyt muutamat kerrat lentoretken vihreällä Kahulla ja se oli ollut todella hauskaa. Lentäminen onnistui myös hänen elementaalivoimillaan, mutta itse linnun selässä lentäminen, se se vasta olikin jotakin. Matoranin muistellessa seikkailujaan, Moderaattori itse saapui kotiinsa, paiskaten oven tieltään.

"Mikäs kiire sinulle tuli?" Matoran kysyi, etsien Umbran silmiä. Hän näki että hänen veljensä tihrusti vähän, muttei antanut kyynelten valua alas naamiota.

"Ritarikunta tietää missä liikun. Ne veivät Manfredin, sen makutan joka pelasti meidät mielisokkelosta. Nyt Manu voi olla jopa kuollut." U kertoi, ottaen sänkynsä alta tarvikkeita joita kiinnitti tykkiinsä. Kettinki ja pistin. Ne hän tarvitsi.

"Minun on siis lähdettävä täältä, jos en halua että ne vievät Visokin, Mäksän ja Guartsun", U kertoi. Klaani pitäisi taas jättää taakse, mutta ei vielä. Hän aisti että jotain olisi vielä tehtävä ennen lähtöä.

"Tämä ei ole hyvästi, koska silloin kun lähden, en edes tiedä sitä milloin lähden, lähden sellaisella rytinällä ettei hyvästeihin ole aikaa. Mutta kun lähden, pidä huolta siitä että Klaanissa on aina yksi Umbra joka suojelee tätä paikkaa. Tämä on kotimme, halusimme tai emme ja me puolustamme tätä, yksin taikka erikseen".

Matoran katsoi hölmistyneenä tuon uljaan soturin tunnepurkausta. Hän oli oppinut että jopa karskit soturit itkevät joskus, sillä jos väittää ettei itke, ei ole soturin arvonimen arvoinen.

SS Rautasiipi, Amiraalin työhuone

Kun oveen koputettiin, laivastonsiniseen viittaan sonnustautunut 002 käänsi katseensa ikkunasta ovelle ja ilmoitti sen olevan auki.

Puiset pariovet vedettiin auki ja sisään asteli kolme Nazorakia. Kaksi ensimmäistä kantoivat tummalla pressulla peitettyä jotakin kahvoista ja kolmas osoitteli kantamusta kiiltävän puhtaalla kiväärillä.
”Niin?” Amiraali kysyi saapujilta nilkuttaessaan työtuolilleen.
”Tämä yritti karata, sir”, toinen kantajatorakoista vastasi ja riuhtaisi pressun syrjään. Alta paljastui torakkavalmisteinen akvaario, jossa oli paksut panssarilasiseinät ja tanssiva sisältö. Troniella oli mielenkiintoinen suhtautuminen vankeuteen.

Amiraalin kulmat nousivat hieman. ”Kala?”
Akvaariota välissään kantavat torakat vilkaisivat toisiaan.
”Kyllä, sir. Tämä vonkale tässä oli osa sitä klaanilaisjoukkoa, joka, eh, sijaitsi hetkellisesti laivassamme.”

Puhujan hermostunut äänensävy oli hyvin selitettävissä, sillä koko Klaanilaisten pako Rautasiiveltä oli Amiraalille herkkä puheenaihe. ”Lisäksi, sir, ilmoititte tahtovanne tämän työpöyydällenne.”
”Aivan niin, aivan niin”, Amiraali muisteli. ”Laskekaa hökötys tuohon.” Hän osoitti sormellaan suuren mahonkipöytänsä nurkkaa.

Torakat kevensivät lastiaan, ja laskivat kalasäiliön määrättyyn asemaan. Kolmikko oli juuri lähtemässä, kun heistä pisin ja ilmeisesti urhein tai vaihtoehtoisesti tyhmin vielä kääntyi ympäri.
”Myöskin, sir...” hän aloitti ikään kuin epävarmasti. ”...laivan lääkintäosasto tahtoo tietää, mitä ylimääräisellä kuurilla tehdään. Neuloja on nyt kahtakymmentä kolmea SLT-valmistelua varten, mutta-”

Amiraalin ilme puhui ja torakat poistuivat nöyrinä.

Oletpas sinä ankaraa torakkaa, kuului pirtsakka ääni 002:n päässä. Eiväthän he mitään pahaa sinulle kuitenkaan tahtoneet, suorastaan hyysäävät.
Siniviittainen torakka kääntyi hitaasti akvaariota kohti.
”Minun puhetapani kuuluu steppaavalle sintille miten?” hän kysyi väsyneellä äänellä. Niin väsyneellä, että Tronie päätti tehdä huomion.

Herra torakka kuulostaa uupuneelta, jeh?

”Herra torakka” sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja vastasi.
”Uupunut?”
Siltä se tänne vesiboksiin vaikuttaa. Voi tietty olla että neste vääristää tai jotain mutta-
”Hah. Hah hah. Hah hah hah.” Amiraalin nauru oli kylmä, niinkuin torakkaimperiumin kakkosjohtajalle kuuluukin. Mutta se oli myös väsynyt.
”Hah hah hah hah....”

Tronie kallisti kalanpäätää.
Olen näin hyvä koomikko?
”...hah hah hah hah...”
Vai onko kasvoillani jotain? Tänne on niin vaikeata saada kunnollista peiliä...
”....ha.”

Torakka pyyhkäisi suupielestään syljen pois laivastonsinisellä hihallaan.
”Tiedätkö, mitä minä en tahdo tehdä elämälläni?”
Mistäs minä moista?
”Kuunnella nöyristelyä. En käsitä, mistä moisia löydetään.” Amiraali nojasi pöytänsä kulmaan. ”Aikoina, kun vielä seilasimme sakaroita, miehistöni ei ollut tällainen.”

Tronie kiersi pari kierrosta pienessä maljassaan ja katseli ympärilleen. Huoneen seinät olivat monenlaisilla tavaroilla kyllästetyt: Karttoja oli enemmän kuin moni jaksoi laskea, uusia ja haalistuneita. Jotkut niistä esittivät Klaanin saaren rannikoita, mutta osa kuvasi vesistöjä, joista Tronie ei ollut kuullutkaan. Seinälle oli ripustettu myös hienoimpia Nazorak-aseita, vaikka ne eivät edustaneetkaan kaikkein uusinta uutta. Lisäksi seiniä koristi myös yksi täytetty miekkakala, pahamaineisen laavamureenan pää sekä pienen pieni pätkä suuren suurta lonkeroa.
Wanhat ajat hyvät ajat?
”Hmph”, Amiraali tuhahti. ”Torakkaimperiumi on nyt mahtavampi kuin koskaan.”

Ulkona puhalsi kostea ja kylmä merituuli, mutta huoneen paksut ikkunat estivät sen havaitsemisen sisältä käsin. Kokenut merenkävijä kuitenkin kuuli sen ulvonnan.
Silti vaikutat hieman kärttyisältä.
”Sano tuo sille merimiehelle, jonka lävistin tällä”, 002 murahti viitaten harppuunaiseen jalkaansa.

Hmmm, Tronie mietti päässään ja Amiraalin moisessa. Sinä et vaikuta henkilöltä tahi hyönteiseltä, joka murhaa alaisiaan turhan tähden...
”...mistä sinä muk-”
Minulla sattuu olemaan erinomainen persoonantuntemus. Näen se jo silmistäsi. Plus telepaattisia voimia. Ei, sinulla on syysi. Mutta mikä...

”Älä keskeytä minua, eväkäs!”
Amiraalin kynnet puristuivat pöydän ympärille entistä voimakkaammin. Muutaman sekunnin hän piti tiukkaa otetta tasosta, kunnes yhtäkkiä päästi irti. Hän käveli hiljakseen huoneen pienimmälle, pyöreälle sivuikkunalle, joka sijaitsi työpöydästä katsoen vasemmalla. Panssarilasia ympäröi messinkinen kehys. Ulkona puhalsi yhä merituuli.
”Kalan suorittama psykologinen analyysi. Mikä päivä.”
Sinä murhaat alaisesi tuosta vain. Oman rotusi ja kulttuurisi edustajan. Mutta kun kohtaat klaanilaisia, kohtelet meitä yksilöinä...

002 avasi pientä ikkunaa kalan jatkaessa kummankin pään sisäistä monologia. Nazorakin tottuneet kädet napsauttivat pienet salvat auki.

Mutta sinä et kuitenkaan kunnioita klaanilaisia. Mutta kohtelet klaanilaisia paremmin kuin torakoita. Sehän tarkoittaa...

Pyöreä ikkuna aukesi naristen. Tuuli oli kuitenkin laantunut ja Amiraalin kasvot otti sen sijaan vastaan sama ei mikään kuin mikä huoneessa vallitsi. Nazorak huokaisi syvään ja sulki ikkunan, samoilla tehokkailla otteilla kuin oli sen avannutkin.

...että pidät torakoista vielä vähemmän.

Amiraali 002 kääntyi kannoillaan. Hän alkoi marssia viitta liehuen kohti huoneen puisia pariovia.
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä, sintti.”
Tronie yllättyi ja tämän ajatuksenvirta katkesi, kun Amiraali heitti viittansa akvaarion peitoksi. Nilkuttava upseeri poistui huoneesta eleettömästi ja sulki ovet perässään. Harppuunan töminä SS Rautasiiven upseerien osaston kätytävistön mattoja vasten kuului vielä pitkään. Kala jäi kellumaan säiliöönsä. Hän ei edes tanssinut, jäi vain pimeyteen miettimään.

Hum.

Huoneessa oli täysin hiljaista.

Mitäköhän muille vangeille kuuluu?

Toisaalla

Ruki avasi silmänsä.
”Missä...”
Hänen päätään särki kovasti.


[spoil]Kiitos Tronielle luvasta käyttää hahmoaan.[/spoil]

Sairasosasto

Huone oli valoisa ja sairaalamaisen puhdas. Ankean harmaat seinät suorastaan kylpivät auringonvalossa. Ikkuna osoitti merelle päin maisemaa, joka olisi saattanut olla kaunis jonkun toisen Toan mielestä jossain toisessa universumissa. Ruskeat ja pölyttömät puukalusteet, putipuhdas lattia, hiljaa huriseva loisteputkivalo ja kaareva vesihana tiskialtaan vieressä odottivat ja kuuntelivat, kun Kapura makasi sängyllä ja eli elämää, joka oli jonkun toisen.

Muistot ovat vaarallisia, sen Jouera opetti minulle. Niitä hallitsemalla voi hallita kaikkea. Muistot ovat kaikki. Ilman niitä olet tyhjä.

Ja kun muistot ovatkin valetta? Päivät ja illat, onnen ja surun hetket häviävät ja tilalle tulee totuus?

Se on muistojen voima.

Valkoisen oven takaa kuului tyypillisiä sairaalaääniä. Askelia. Keskustelua. Ne olivat ääniä jostain muualta. Tässä huoneessa olivat vain Kapura ja valheet, joita hän oli katsonut teräväpiirtona, valheet, jotka olivat hänen omiaan mutta jonkin pahemman keksintöä. Mielikuvat, jotka olivat todellisempia kuin ankea huone sairasosastolla ja se elämä, joka ei ollut valetta. Kapura makasi hiljaa ja nuo mielikuvat olivat tosia vain hetken. Ne hajosivat, putosivat maahan ja särkyivät... Tilalle vyöryi sairasosaston puhtaus.

Kuinka kauan aikaa on edes kulunut? Päivä? Viikko? Vuosia? Onko sota vielä käynnissä? Astuuko huoneeseen pian Nazorak? Vai astuuko huoneeseen pian hoitaja, joka kertoo, että huonetta tarvitaan ruumiiden säilöttämiseen?

Epätietoisuus täytti kaiken ja sen mukana tuli pelko. Ei ainoastaan pelko siitä, mitä oli tapahtunut. Sen mukana tuli myös pelko siitä, mitä vielä tapahtuisi. Maatessaan tällä sängyllä Kapuran tunsi olevansa jonkin suuren äärellä. Hän tunsi katsovansa jotain haurasta ja niin kaunista, niin viatonta ja niin helposti särkyvää. Kyllä hän tiesi, mitä oli tehtävä. Se olisi hyväksi kaikille.

Entä jos se ei ole? Sinäkö tiedät varmasti? Sinä, joka olet vain yksi pelinappula, yksi pieni pelinappula joka voi kääntyä epävarmana toiseen suuntaan, mutta jonka voimat ovat lopussa ennen kuin ensimmäinen askel on suoritettu?

Ovenkahva narahti kuin syyttäen moisista ajatuksista ja sisään astui Kakamaa kantava ruskea Matoran, jonka kaulasta roikkuva nimikyltti julisti TOHTORI FORE isoin kirjaimin. Ohi vilisivät hetket, joina Fore kysyi vointia ja joina Fore puhui lääkityksestä ja joina Fore kehotti lepäämään, ja ne syöksyivät ohi niin nopeasti että Kapura lopulta ei tiennyt niiden todenmukaisuudesta. Ovi sulkeutui.

Tuo minulle Matoro.

Tee niin ja osoita puolesi tässä sekasorron maailmassa. Osoita uskollisuutesi. Osoita se, että olet valmis ottamaan vastaan voiman, jonka sinulle lahjoitan.

Palvele Mielen Isää.

"Palvele Mielen Isää", Kapura sanoi hiljaa ja tunsi muutakin kuin asiat, jotka olivat ja asiat, joita ei ollut. Hän tunsi Mielen Isän läsnäolon ja tehtävän. Tehtävän, jonka suorittaminen toisi Isän lähemmäksi tavoitettaan paremmasta maailmasta. Katso ulos ja näet surua, epätoivoa vain, eivät päivät nämä sodan hyvyyttä palvele. Mitä sitten, jos se olisi petos Klaania kohtaan? Se oli myös mahdollisuus edetä. Se olisi lopulta hyväksi Klaanille.

Tee se.

Oli koittanut aika täyttää tehtävä.

Nimetön saari

Oi, katso kuinka OLENNOT nuo taivaisiin nousevat!

Joueran piilopaikka

Joueran mieli vastaanotti viestin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa luolamaisen huoneen joka nurkassa.

JOUERA
KUOLE
JO
MIKSET SINÄ KUOLE OLIN KOKEESI

Lajinsa viimeinen jäsen kääntyi ja katsoi luolan läpi johonkin, jota mieli ei kykene hahmottamaan. Hän seisoi siinä ja katsoi suuntaan, jossa oli joskus Matoranin Varjona, joskus Joueran Liittolaisena tunnettu olento.
Jouera tiesi, että tuo olento (olennot) tappaisi hänet sillä sekunnilla, kun se näkisi (aistisi) luojansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, Jouera tajusi, tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hiljainen tiedemies tunsi pelkoa. Tämä on pelkoa, tämä joka saa kehosi vapisemaan ja mielesi lyömään tyhjää. Tämä on pelko, tämä on tunne, unohtakaa aiemmat kaiut tunteista. Tämä on pelko.

Meri

Matoranin Varjo ei ollut enää yksin.

Isoa L-kirjainta hieman paksumpi muoto eteni määrätietoisesti kohti tuntematonta. Meri aaltoili ja kohahteli kun valkoinen olento joka oli kuin reikä todellisuudessa matkasi kohti päämääräänsä, joka oli sekä satunnainen että tarkasti valittu. Oranssit ja purppurat pisteet ilmestyivät ja katosivat kuin kohina sen pinnalle. Olento oli siinä ja kuitenkaan se ei ollut. Se oli jotain mitä mieli kieltäytyi huomioimasta, se oli jotain mitä silmä kieltäytyi näkemästä. Se oli painajainen ja kuitenkin sitä ei ollut.

Sitä seurasivat kaksi olentoa, jotka näyttivät todellisemmilta mutta silti karkeilta ja jostain muualta tulleilta. Ne olivat kuin puuväreillä ilmaan piirretyt hahmot, jotka joku suurempi kokonaisuus oli huvikseen luonut. Ne olivat haalean ruskeita Rahien luurankoja, jotka välillä särkyivät ja korjasivat itsensä lennossa kuin ilmaan huonosti heijastetut diat. Toinen muistutti lentävää Rahia, toinen jotain jolla oli pitkät raajat. Ne pitivät hiljaa humisevaa ääntä, jota yksikään sielu ei ollut kuuntelemassa.

Hieman oikealla lensi musta kaasumainen massa, jolla ei oikein ollut muotoa. Välillä saattoi luulla näkevänsä suun tai silmät tai molemmat, mutta ken tietää olivatko ne illuusiota vai heijastuksia tuon olennon todellisesta luonteesta? Massan katsominen olisi saattanut aiheuttaa lievää päänsärkyä, mutta mahdollinen katsoja olisi varma yhdestä asiasta: Hän ei haluaisi nähdä olennon todellista luonnetta, jota se peitteli kuin houkutellakseen.

Sen takana vasemmalla oli viides olento, jonka olemusta olisi vaikeampi kuvailla. Se muistutti etäisesti ensimmäistä olentoa, mutta tämä oli vain kasa punaisia ja keltaisia viivoja. Värit olivat liian kirkkaita ja lapsenomaisia ollakseen olemassa. Se muuttui koko ajan ja otti erilaisia muotoja, joissa katsoja saattaisi nähdä jotain etäisesti tuttua. Se päästeli ääntä, joka oli sekoitus infernaalisia piippauksia ja etäisiä kaikuja, joita ei voinut kunnolla kuunnella. Olento vääristi hiljalleen ympäristöään samalla tavalla kuin ensimmäinen: Vesi sen alla liikahteli kärsimättömästi ja valo vääristyi kulkiessaan sen läpi. Luoja armahtakoon sitä Matorania tai Rahia joka eksyy liian lähelle punakeltaista olentoa.

Noiden keskellä oli Matoranin Varjo, paitsi että se ei ollut varjo eikä oikeastaan Matorankaan. Sen muoto muistutti Matorania, mutta Liittolaisen keho oli täynnä orgaanista massaa, johon katsominen teki kipeäksi sen iljettävän vihertävän värin vuoksi ja mekaanista osien yhdistelmää, joka oli monissa kohdissa ruostunut tai katkeillut ja pudotellut pois pieniä palasia siitä, missä kuuluisi olla toinen sormi tai suurin osa olkapäästä.

Joueran Liittolaisen pää oli muodottomaksi mössöksi sulanut metallinen kallo, josta sojotti mustuneita aivojen jäänteitä tai sähköjohtoja. Naamio oli tunnistamaton, mutta silmänreiät olivat pysyneet paikoillaan kuin ihmeen kautta (toinen tosin oli hieman korkeammalla) ja niistä paistoi punainen valo, joka kertoi että kaikki on valetta ja olet oikeasti kuollut. Se kertoi, että sinä makaat oikeasti sairaalassa koomassa ja kaikki on valetta, ah, valetta. Elämäsi kuuluu valheisiin, jotka pyörittävät tätä peliä. Valheet, nuo mielen työkalut.

[spoiler=Keksit ja muut jännät jutut]
Eli kiitoksia:
- Joylle ropefiiliksestä jonka tulosta on viestin alku
- Matorolle läpilukemisesta ja kritiikistä jonka ansiosta tämä parantui huomattavasti
- Nintendolle siitä että HAXORUS SAA SUPERPOWERIN BW2:SSA WOOOO[/spoiler]

Meri

"Maata ohoi!" huivipäisen Lyanin railakas huuto kaikui mastosta. Matoran oli havainnut poppoon määränpään kaukoputkellaan. Kannella siaitsevan neljän Matoranmerirosvon katse kiinnittyi paatin keulaan. Horsiontissa oli pienellä tihrustelulla havaittavissa rehevää maata.

Takakannen huonerakennelman oven saranat narahtivat, mikä kiinnitti piraattien huomion. Auringossa kiiltävä metallinen käsi työnsi oven tieltään niin että se paukahti seinään. Tummahaarniskainen kasvomaskiin sonnustautunut Amazua astui esiin. Silmät eivät erottuneet hohtavan punaisen visiirin takaa, mutta silti hahmon pystyi olettamaan katsovan kohti edellämainittua kaukaista maa-aluetta, uppoutuen ajatuksiinsa hetkeksi. Gaggulabiossa täyttyivät tyypillisen gangsteripomon piirteet myös siinä määrin, että vitkastelu saati epäonnistuminen olivat tämän mielestä kuin syntejä, joista rangaistuksena oli vähintään fyysinen kurinpito tai enintään kuolema. Hyvin valitettavaa oli se että hänen tapauksessaan pantiksi joutui radiopuhelin.

"Kaikki miehet kannelle", palkkasoturi huudahti syvänluonteisella äänellään. Pienessä hetkessä neljä Matorania oli kasaantunut kannelle riviin. Amazua käveli hitain vakain askelin lautakantta pitkin miehistönsä tykö. Äskeisessä huoneessa kapteenin kanssa ollut Koli kipitti nopeasti rivin jatkoksi kapteeninsa ohi. Lyan tömähti kuin usoraan ylhäälrä Gattan ja Nanyn väliin. Amazua pysähtyi Kolin viereen tarkastellen suoraryhtistä sekalaista joukkiota hetken.
"Tässäkö kaikki", Amazua kysähti levittäen avonaisen kätensä Matoranien syyntaan.

Koli oli juuri avaamassa suutaan, kun Amazua huomasi että hänen jalkojaan nyki. Samassa palkkasoturi huomasi seisovansa kasiluukun päällä. Painon siirryttyä pois luukku aukesi ja sinivihertävä Matoran kömpi ylös. Tämän veriset kädet viittasivat siihen että Matoran oli ollut juuri käsittelemässä mestattua lokkia. Pian tämän perässä kannen alta raahautui koukkukätinen miehistön teknikkona toimiva Kiro. Amazuan oli vieläkin vaikea ajatella kaksikoukkukätistä Matorania kyseiseen pestiin. Hän kuitenkin päätti olla miettimättä asiaa tarkemmin. Se ylitti hänen käsityskykynsä kirkkaasti. Kaksi viimeistäkin Matorania asettui riviin muiden sekaan.

Amazua laski hetken vaimeasti sormillaan. Matoranien määrä alkoi olla sellainen kuin hän oli muistanutkin. Palkkasoturista oli suorastaan huojentavaa nähdä villipäinen ja ylienerginen joukkio seisomassa hiljaa ja rauhallisesti. Ehkä tästä sorkusporukasta olisi ainakin johonkin...
"Miehet", Amazua aloitti kävellen eteenpäin. Nany yritti peittää happamuutensa sen suhteen että kapteeni ei korjannut ilmaustaan hänen suhteensa mitenkään, "Saavumme pian päämääräämme. Tehtävämme on yksinkertainen: vaellamme vaarjone täyttämän viidakon halki, aikeinamme noutaa Skakdijoukot leiristään, ja kuljettaa heidät takaisin 'Bio-Klaanin saarelle'". Saavutettuaan rivin pään Amazua kääntyi ympäri, kävellen takaisin menosuuntaansa.

"Suoritettuamme rantautumisen kokoan mukaani n. puolesta miehistöstäni koostuvan seurueen. En aio odottaa teiltä suuria. Haluan kuitenkin huomauttaa, että olette vastuussa itse itsestänne. Mikäli viidakon eläimet tai alkuasukkaat hyökkäävät kimppuunne aikomuksenaan vetää suolenne irti ruoakseen, on turha itkeä minua apuun."
Amazua pysähtyi Matoranrivin keskelle. "Tohtori", hän aloitti, "kuinka pian saavumme perille?" Matoranien kapteeni viittais tällä selvästi rivin toisessa reunassa seisovaan Koliin. Muut merirosvoista loivat vaimean katseen Ko-Matoraniin. Tämä ei tätä kuitenkaan suuresti häirinnyt.

Koli vetäisi hieman henkeä. "Nnnoh, ottaen huomioon ilmavirran metrisekunttisen nopeuden ja sen aiheuttaman vesimassan liikkeen vaikutuksen laivaamme, kuitenkin liittäen mukaan laivamme massan määrän, oletan että saavutamme rantautumistoimenpiteelle otollisen siainnin..."
"Nnnööörtti", Gatta keskeytti. Hän piteli kättään pystysuunnassa vasemmalla poskellaan yrittäen mukamas peittää sen että juuri hän oli äskeisen huudahduksen takana. Nany tökkäisi tätä kylkeen olkapäällään. Hetken oli hiljaista.
"...tunnissa", närkästynyt Koli lausui loppuun. Toisaalta hän oli jo tottunut moiseen kohteluun.

Amazua oli hetken hierovinaan kasvomaskinsa leikamusosaa. Hän ei ollut moksiskaan siitä mitä äsken tapahtui. Hän aprikoi.
"Kysymys."
Kukin pienistä piraateista sai kapteeninsa väistämättömän huomion.
"Kuinka lujaa purjeiden kankaiden sidos on?"
Matoranit olivat hiljaa. Osa siksi koska oli ihan pihalla asian sihteen, osa taas pohti asiaa mielessään. Pian Lyan nosti kätensä varovasti. Amazua antoi tälle sanattomasti luvan puhua.
"Nooh, yleensä purjelaivojen purjeet on tehty tavallisesti punotusta kankaasta, mutta näiden leukaperien paattien purjeet on hieman toisenlainen juttu. naru on kuin puoliksi jotain metallia. Kenties tavallista narua ja jotain... rautalangan tapaista." Le-Matoranin viimeisissä sanoissa oli havaittavissa epävarmuutta. Kenties hänelle aiheutti paineita yrittää päteä uuden, vaativan oloisen kapteeninsa edessä.

"Skakdit tunnetusti ovat joko ryöväreitä tai kauppamiehiä", Koli aloitti oman puheenvuoronsa, "Bio-Klaanin saaren Skakdit ovat hyvän organisoitumisensa lisäksi varustukseltaan myös hyvin eteviä. Ilmeisesti ryhmä on vaellellut siellä täällä ja kerännyt otollista varustusta kaupallisin keinoni sieltä täältä - tai ryövännyt ne."

"Ette siis olekaan niin erilaisia." Amazuan kommentti löi jokaisen Maotranin jälleen hiljaiseksi. Tämä oli historiallista. Koli jatkoi. "Purjeiden kankaan koostumus on mitä ilmiömäisin merenkäyntiin. Myönnettäköön että melkoista laatutavaraa. Voimakkaat myrskytuulet tarjoavat otollista lisäpuhtia sen sijaan että repisivät purjeet riekaleiksi."
"Pienoinen lisäpaine ei siis liene pahasta?"
"...en usko", Koli ei vielä ymmärtänyt mitä hänen kapteeninsa ajoi takaa.

Amazua asteli piskuisesta miehistöstään hieman kauemmas. Hän oli valmis jakamaan käskyjä.
"Sinä, Nuijapää", palkkasoturi osoitti metallisen sormenpäänsä Pakua kohti.
Matoran ehti sulatella lempinimeään hiukan. Nimitys tuntui olevan vain vähäisesti perusteltavissa siihen, että hänen erityisosaamiseensa lukeutuivat myös nuijat.
"Asetu ruoriin. Varmista että kurssimme pysyy mahdollisimman suorana."

Koli ihmetteli kapteeninsa argumenttiä. Tällaisella kulkuvauhdilla kriittinen kurssilta poikkeamisen todennäköisyysprosentti oli hyvin pieni. Paku teki työtä käskettyä tarttuen puisen ohjauspyörän hänelle suotuisammassa paikassa oleviin tappeihin niin lujasti kuin vain pystyi. Po-Matoranin mielestä itse kapteeni oli kuitenkin fyysisiltä voimiltaan hänen yläpuolellaan.

Amazuan sormenpää valitsi toisen kohteen. Tällä kertaa Lyanin. "Paviaani."
Gatta ja Paku tirskahtivat ja alkoivat hihittää hiljaa.
Palkkasoturi siirsi sormensa pään kohti laivan ensimmäisen maston alimmaista, isoa purjetta. "Avaa tuo..." Amazuan sanat takertuivat hänen kurkkuunsa tajuttuaan ettei hän muistanut sen nimeä, "...mikälie purje, ja varmista, että sen kiinnitys on varmasti mahdollisimman tiukka."

Pieni huivipää reagoi omaan uuteen nimitykseensä olankohautuksella loikkien pienen hetken päästä maston narujen viidakon kätköissä. Loput sietsemän Matorania katsoivat kun heidän kapteeninsa asteli laivan keskikannelle, sopivaan kohtaan, kääntäen katseensa laivan etumastoon. Mustanpuhuva purje oli avattu. Lyan ninjaili itsensä alas kapteeninsa viereen.
"Käydet kiristetty, kapteeni."
Amazua nyökähti Le-Matoranin suuntaan. Koli nosti etusormeaan kysyvän varovasti.
"Kapteeni. Saanko tiedustella, mistä on kysymys?" Koli yritti parhaansa mukaan kuulostaa siltä ettei kykseenalaisitaisi kapteeniaan.
"Tämä paatti taitaa tarvita vähän lisää tuulta purjeisiinsa." Palkkasoturi teki eleen joka voisi vaikuttaa siltä että hän aikoisi raapia kutisevaa selkäänsä. Tämän kuitenkin vetäistessä kätensä pois kyynärvarresta ulkonevan osan virkaa toimitti jonkin sortin kanuuna. Amazua otti sen vastaan vasemmalla kädellään.

Gattan silmät suurenivat Onu-Matoranin ihastellessa metallinharmaana auringossa kiiltävää laitetta. Se oli koostumukseltaan pitkä piippu liitettynä ilmeisimmin tekniikkaa sisältävään laatikko-osaan, joka koostui suurilta osin paneeleista. Piipun alapuolelle oli liitetty jonkinlainen säiliö. Normaalisti tuliaseissa kyseisenlaisessa osassa säilöttiin ammukset. Kapteenin pitelemä ase ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaisia merkkejä laukaisumekaniikasta. Kaiken lisäksi se ei vaikuttanut ollenkaan siltä että sen sisään olisi edes liipasinta saati kahvaa. Tai kättä tarttumaan siihen. Aseen eri osista pieneltä osin pilkottavat järjestetyt johdot ja virtapiirit viittasivat pikemminkin elektroniikkapitoisuuteen.

Epävarmuus valtasi piraatit heidän kapteeninsa osoittaessa aseen kohti laivan purjetta.
"Ei kai se aio romuttaa paattimme", Gatta kuiskasi vierelleen asettuneelle Lyanille.
"Naama rullalle", Amazua tuhahti. Kumpikin Matoran säpsähti palkkasoturin yllättävää kuuloa.

Amazua tähtäsi toisella kädellään edelleen tukemansa aseen piippua sopivaan kohtaan. Olisi paha paikka jos masto katkeaisi. Pian palkkasoturin pitelemä ase päästi selkeän latautumista viestivän äänen. Ääni oli kuin matalatempoinen, pitkäkestoinen *PIIP*, joka voimistui hiljalleen. Gatta odotti hiljaa haltioituneena.
"Muuten." Amazua sai vielä kerran alaistensa huomion. "Kannattaa tarttua kiinni jostain."
Matoranpiraatit tuskin ehtivät tulkita kapteeninsa puheita kun pamaus kuului.

Zamorin lailla kiitävä palkaksotruin aseen paineaalto paiskautui laivan mustaan isopurjeeseen. Laiva hytkähti voimakkaasti koko pinta-alaltaan vieden Matoranmiehistöltään jalat alta. Tämä toimi vasta esipotkaisuna laivan pian saavuttamalle huimalle kiidolle kohti määränpäätänsä.

Pakulla oli kovasti töitä ruorin pitämisessä yhdessä samassa asennossa tuulen paiskatessa Matoranin kasvoja. Kapteenia lukuunottamatta jokainen irtonainen asia laivan kannella lennähti laivan peräkannelle. Palkkasoturin vaivoin hallinnassa pitelemä laite vapautti valtaisaa painetta purjekangasta kohti. Amazuan jalat tekivät lujasti töitä välttääkseen tämän itsensäkin kellahtamisen kumoon. Valtaisaa purjealusta pystyi sillä hetkellä pitämään melkein moottoriveneenä. Suurikokoisena moottoriveneenä.

Minuuttien päästä päästä tilanne rauhoittui. Amazuan tykin toiminta lakkasi melkein kuin se olisi hyytynyt. Palkkasoturi rentoutti jäsenensä kumartuen pienoiseen lepoasentoon. Myös Matoranmiehistä alkoi palata tolpilleen.

Puiseen seinään liimautunut Gatta valahti kannelle. Matoranin mustan Pakarin ja seinän pintakäsitellyn puun välinen litka synnytti ininää. Paku seisoi edelleen lievästi sanoen hieman uupuneena, vapisevat kädet yhä kiinni ruorissa, huolimatta siitä että jalat pettivät hänen altaan. Veltto Lyan makasi maassa. Äskeinen välikohtaus ei haitannut häntä yhtään Nanyn lennähdettyä hänen päälleen. Le-Matoranin ilme viesti tämän olevan irstauden kuningas.

"Tuo... oli aika siistiä", hieman pökerryksissä oleva Gatta hörähti kapteeninsa suuntaan. Tämä ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän asiaan huomiota.
"Mikä tuo härpäke oikeen on", Gatta puhisi kääntyessään vatsalleen.
"...painetykki."
Muutaman tolpillaan olevan Matorani sekä Amazuan katseet kiinnittyivät Kiroon tämän tunnistaessa laitteen. Fe-matoran oli saanut toisellak oukkukädellään hyvän otteen kannen lankusta.
"Uudenlaisen sodankäynnin edelläkävijä. Koottu jokainen mutteri kerrallaan Nynrahin taitavimpien käsityöläisten sormenpäillä." Kiro sai painiskella hieman irottaakkseen koukkunsa puulankusta. "Yksi Pimeyden metsästäjien pyytämistä aseista. Massiivisen tuhon väline, jolla on kyky murentaa vuroia ja halkaista meriä. Lopulta sen valmistuskuitenkin lopetettiin toimintavirheiden takia."

"Ilmankos se strutsin näköinen hyypiö pyyti kiskurihintaa", Amazua kommentoi matoranin kertomaa. Palkaksoturi nousi pian suoraryhtisenä asettaen kädessä pitämänsä aseen takaisin selkäänsä, palauttaen tilalle normaalin, hopeisen kätensä. Jutustelun aika tulisi myöhemmin. Miehistön kapteeni loi katseen suoraan eteen. Nany asetti kätensä tahattomasti Lyanin naamalle ponnistaen itsensä ylös. Muutama muu piraatti huomasi häkellyksekseen saaren olevan tuskin puoen kulometrin päässä.

"Päivitetty arvio, tohtori?" Amazua käännähti hitaasti laivan takakannen suuntaan. Kiusaantunut Koli kurkisti varovasti päälleen lennähtäneen tynnyrin sisältä...