BKS Hildemar

Sinilakkinen torakka tokesi tokkuraisesta unestaan, kun ovi avautui. Hän nousi päätään pidellen istumaan ja yritti ottaa selvää sisääntulijasta. Maailma oli kuitenkin kuumeinen ja tykyttävä, joten 1034 painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Jalka oli jo miltei tunnoton.

Sisääntulija sulki oven perässään.
”Sopiiko vaivata?” hän kysyi.

Ylikersantti ei muistanut moisen kysymyksen kuuluvan tavanomaiseen vankiprotokollaan ja hämmentyi pahemman kerran.
”Sopii?” Sitten hän vielä lisäsi ”Kuka siellä?”
Vierailija asteli puiselle jakkaralle torakan sängyn viereen. Torakka musiti kyseisen Toan olevan nimeltään Troopperi.
”Troopperi”, hän vastasi.

Hämäännys vallitsi 1034:n mielessä samaan tapaan kuin hiljaisuus huoneessa.
Mitä hän minusta hakee? Nazorak ihmetteli. Juuri kun hän oli kysymässä jotain, klaanilainen avasi suunsa.
”Tiedätkö,” Toa aloitti ja piti pienen tauon. ”Sinä olet tärkeä. Tämän sodan kannalta, siis.”

1034 toivoi, ettei tämä päättyisi samoin kuin sen punaisen metsästäjän kanssa.

”Ja minä en”, klaanilainen jatkoi.

Ilmeisesti ei, torakka päätteli.

”Toana minua koulutettiin elämään tiettyjen arvojen ja asenteiden mukaisesti. Taistele pahaa vastaan, suojele viattomia, älä tapa. Semmoista. Taistelimme aina yhdessä pahaa vastaan, minä ja muut kaltaiseni. Ja ai että miten taistelimmekin. Olen aika hurja sekä säilän että jousen kanssa.”
1034 kuunteli ymmällään, eikä sanonut mitään. Klaanilainen jatkoi ja nousi seisomaan:
”Mutta se on sivuseikka. Tähtään tällä nyt siihen, että minulla oli väliä. Toilla on väliä, sanovat. Toat puolustavat heikkoja. Mutta nyt, tässä kaaoksessa... Minä olen vain sivullinen. Olen kuin sivuhahmo koko tässä pyörteessä, ja minut voisi aivan hyvin unohtaa. Ja mikä tässä kaikessa on parasta? Se, että kun minä, Toa, sankari-ihanteen kasvatti, olen pelkkä osa massaa, sinä, torakka, joka kaiken tolkun mukaan on pelkkä laumansa epäyksilöllinen jäsen, olet tärkeä. Yksilönä.”

Ylikersantti pysyi jälleen vaitonaisena ja äärimmäisen hämillään. Hän ei osannut tulkita Toan tunnetilaa, eivätkä klaanilaisen seuraavat sanat auttaneet lainkaan:

”Hassua tämä elämä.”

Niine hyvineen Troopperi poistui hytistä, jättäen kuumeisen torakan kuuntelemaan äänettömyyttä ja aaltojen iskeytymistä Hildemarin kylkiä vasten.

Paitsi että hän kuuli muutakin.

Klaanilaiset olivat nimittäin tehneet virheen vangitessaan hänet. Ylikersantti oli vangittu kommunikaatiohuoneen viereiseen hyttiin, ja hän kuuli seinän toisella puolen keskustelun alkavan...


Seinän toisella puolen

Matoro istui Hildemarin radistin paikalle. Tuoli oli ärsyttävässä asennossa ja epämukava, mutta se ei ollut päällimmäisenä Toan mielessä juuri sillä hetkellä.

”Okei, laitat nuo kuulokkeet korvaasi”, Hai selitti hänen takanaan.
”… ihanko totta?” Matoro vastasi sarkastisesti. Hänen naamionsa muoto ei ollut parhaimpia mahdollisia sopimaan kuulokkeisiin.
”Nyt säädetään tästä Klaanin virallinen taajuus…” Hai kumartui ison metallisen aparaatin ääreen ja väänteli erilaisia kytkimiä. Pienellä naarmuuntuneella näytöllä vilisi numeroita.
”Luulenko minä vain vai onko tämä radio aika vanha malli?” Matoro kysyi.
”Ihan hyvin tämä toimii. Tämä on ilmatorjuntamiehiltä oman saareni sodasta, eihän siitä ole kovin montaa vuosisataa”, Hai selitti. Hän sai laitteen säädettyä oikealle taajuudelle.

Matoro katsoi fiksuimmaksi olla hiljaa. Kuulokkeista kuului kohinaa.

”Se yhdistää parhaillaan Klaaniin”, Hai selitti vielä lopuksi.
”Selvä, kiitos. Tässä tuskin menee kovin kauaa”, Matoro vastasi ja keskittyi kohinaan.

”Hei, olet juuri ottanut yhteyttä Bio-Klaaniin. Miten voin auttaa?” hän kuuli Paacon äänen puhuvan.
”Paacs, yhdistä jollekulle adminille. Tässä on Matoro”, Matoro vastasi lyhyesti.
”Selvä”, Paaco vastasi. Matoro odotti jotakin ärsyttävää kommenttia tai jotakin näsäviisastelua, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan linja alkoi taas kohista.

"Vartija kuuntelee", kuului Guardianin tuttu ääni. Takaa kuului etäistä rouskutusta, joka saattoi hyvinkin kuulua jonkinasteiselle Ussal-ravulle.
"Hei, Guardian. Täällä Matoro Hildemarilta. Olemme paluumatkalla. Huonoja uutisia."
"Anna palaa", Guardian sanoi huokaisten. Hänen huomiokykynsä vaikutti olevan muussa.

"Petos. Niillä ei ole Epsilonia. Ilmeisesti meidät houkuteltiin sinne, jotta Beeta voitaisiin ryöstää meiltä. Makuta Abzumo ja jotkin hänen paikallisista liittolaisistaan räjäyttivät Katedraalin. Pakenin Nimdan kanssa. Joy, Suga ja Sadje jäivät sen Makutan kynsiin. Lisäksi se lavasti Klaanin tähän kaikkeen syylliseksi. Meidän piti paeta saarelta nopeasti, lähetin niille kirjeen jossa koitin selvitellä Klaanin osuutta." Matoro puhui nopeasti ja hänen äänensävynsä oli vakava ja ankea.

Guardian oli selvästi jo avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta vaikutti etäisesti siltä, että jokin voimakkaasti läähättävä tukki sinisen skakdin hampaikkaan kidan.
"Ssssse käärme. Ennalta arvattavaa", sanoi ääni, jonka tunnistamiseen Matoron ei tarvinnut nähdä puhujan kasvoja. "Nimda oli huijausta, tietysti oli, tietysti. Aivan."

"Manu", Guardian yritti.
"Niin, Gurvana?"
"Minulla oli puhelu."
"Aivan, anteeksi. Mutta krhmmhmhmm, minähän ennustin tämän."
"Miten sinä edes pääsit sisään."
"No tuota, sinä kiirehdit tänne Kapherin luota, ja minä ikään kuin kävelin perässäsi? Kuulosti tärkeältä puhelulta."

Matoro päätti yksinkertaisesti olla hiljaa ja odottaa Guardianin vastausta. Hänen sisäinen etsivä mietti jo kuka Kapher oli ja mitä tekemistä sillä oli Guartsun kanssa. Manun ilmestyminen ei jostakin syystä yllättänyt häntä, sillä Klaanissa oltiin jossain määrin totuttu Makutan omalaatuisuuteen ja tapaan ilmestyä paikalle kutsumatta.

"Niin se kuulosti. Juuri siksi luulin lukinneeni oven."
"Taisin olla lähempänä kannoillasi kuin luulitkaan... mutta jos vaikka kuuntelemme, mitä Matorolla on sanottavanaan?" Manu sanoi nopeasti. "Onko joku hengenvaarassa? Tai siis tavallista enemmän."

"Hengenvaarassa? Jos minä tunnen yhtään sitä Makutaa, luulen että lähden heti jahtaamaan sitä tultuani ensin Klaaniin. Suga ja Joy ovat melkoisissa ongelmissa jos ovat edelleen elävien kirjoissa."

Guardiankin vaikutti unohtaneen Manun tavallistakin häiritsevämmän, mutta kaikkien läsnäolijoiden ja kuuntelijoiden mielenterveyden kannalta onneksi varsin vähälonkeroisen ilmaantumisen. "Mikä tilanne laivalla on? Onko loukkaantuneita?"

"Ei ole. Hai, Bloszar ja Troopperi olivat jääneet laivalle ja ovat kunnossa. Minä pääsin pakoon Katedraalin romahtamisesta", Matoro selostai. Häntä häiritsi suuresti, ettei hän tiennyt itsekään miten hän selviytyi. Samalla hän mietti kannattaisiko hänen kertoa jotakin Oraakkelista. "Toinen Nazorak-vangeista kuoli pakoyrityksessä Athistien saarella. Toinen antautui meille uudestaan."

"En halua sanoa tätä, mutta aikaa ei välttämättä ole. Jos Manu tässä ei liioittele tämän Abzumon sadistisuutta-"
"Sadistisuutta ehkä, hajua en."
"- niin teillä ei ole aikaa käydä Klaanissa."

"Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville"
"Sama se Nimdasta", Guardian kirosi. "Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin."
Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten.
"Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä", Manun yskivä ääni sanoi.

Matoro yllättyi ja meni hetkeksi aivan sanattomaksi. "Selvä... Mutta minä kyllä suunnittelin jotakin muuta. Aion tulla Klaaniin muutenkin, sillä suunnittelin lähteväni etsimään Abzumoa jollakin Klaanin Ilmalaivaston aluksella. Tämä merellä kykkiminen on aivan liian hidasta."

"Aivan, tee niin, tee niin. Minä tiedän, minä... kyllä, ei", Manu sanoi ja yski jälleen. "Guartsu hei, voisitko..."
Kuului kova tömähdys ja yskiminen loppui.

"Annan vastuun sinulle, Matoro", Guardian sanoi päättäväisemmin. "Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin."
"Kiitos luottamuksesta. Lupaan etten tuota pettymystä", Matoro kuittasi. "Olemme varmaankin huomenna Klaanissa, josta lähdemme ilmalaivalla jahtiin. Manu, nyt kun olet siinä, onko sinulla mitään mikä voisi auttaa meitä? Sinä kuitenkin tunnet Abzumon parhaiten."

"... Matoro, minä vähän pelkään, että Manu katosi", Guartsun vaimea ääni sanoi.
"... ai. Se tulee ja menee vähän liian nopeasti", Matoro sanoi hieman pettyneenä. "Noh, ei kai tässä enää muuta ole?"
"Rantautukaa jonnekin", Guardian sanoi. "Lähettäkää koordinaatit. Niin nopeasti kuin mahdollista."

"Paaco", Guardian sanoi sivulle, mutta niin kovaa, että Matoro kuuli. "Hae Tongu tai Tehmut linjoille. Tämä on tärkeää."
"Saatatte tarvita vauhdikkaampaa menopeliä", Guardian sanoi hymähtäen, tällä kertaa Matorolle. "Kuten entinen kapteenini tapasi sanoa... kuolema kulkee parhaiten linnuntietä."
Matoro ei tiennyt miten vastata tähän lausahdukseen. Hän mutisi jotakin ja totesi sitten vain "Selvä. Kiitos."

"Vielä yksi asia, sotilas", Guardian sanoi hämmästyttävän virallisesti ja sotilaallisesti. Adminin sisällä oli vielä hippunen entistä everstiä. Se tosin hälveni pois seuraavalla lauseella.

"Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet", Guardian sanoi hymähtäen kevyesti.

"..."

Matoro piristyi tästä huomattavasti. Hän huomasi hymähtävänsä.
"Pyritään välttämään, herra eversti"

"Älä herroittele minua tai lähetämme niihin koordinaatteihin Veljeskunnan lokkeja", skakdi uhkaili äänensävyllä, jonka vakavuustasosta ei ottanut selvää. Siihen radiopuhelu katkesikin.

Ja seinän toisella puolen kirjanpitäjätorakka pelkäsi tietävänsä liikaa.

[spoiler=Krediittiä]Krediitit menevät Snowielle torakoista sekä Geelle ja Manulle radiokeskustelusta.[/spoiler]

Bio-Klaani

Kartta. Koko universumin kattava kartta.
”Kartta”, Manu sanoi.
”Kartta”, Visokki toisti.
”Kartta”, Manu vahvisti.
”Kartta?” Visokki tarkisti.
”Kartta”, Manu vakuutti.
”Mene Arkistoihin.”
”En.”
”Mene.”
”En.”
”Ei minulla ole karttaa.”
”No varmasti on. Tawalla on aina kartta toimistossaan.”
”… ei minun aikanani ainakaan ollut.”
”Sinun aikasi on nyt. Ehkä olet vanhanaikainen.”
”Kuule, lopeta pelleily. Minulla on töitä.”
”Minä olen tosissani”, Manu sanoi äänellä, joka jääsi Visokin aivot niin, että tämä hätkähti. Manu tuntui olevan oikeasti tosissaan. ”Kartta on oleellinen asia Matoron henkiinjäämistä.”

Vakavia sanoja.
”Ahaa, no ehkäpä Tongulla on?”
”Niin arvelinkin. Mutta sinulla voi olla minulle jotain muuta.”
”Mitä?”
”Kerro Guartsulle”, Manu aloitti ja jähmettyi paikalleen. Hän katseli ulos ikkunasta. Visokki seurasi Manun katsetta ulos ja näki sudenkorennon pörräävän ikkunaa vasten.
Manu pudisti päätään ja irrotti katseensa. Lattiaan tuijottaen hän huokaisi:
”Kerro Guardianille, että olen pahoillani.”
”Mistä sinä olet pahoillasi?”
”Sano vaikka, että kaikesta.”
Visokki tuijotti Manua, joka vältteli hänen katsettaan.
”Mitä sinä aiot?”
”Sinä et saa tietää. Minä lähden nyt Telakalle.”
”Välitän viestisi.”

Manu asteli Tawan toimiston ovelle ja loi viimeisen vilkaisun visorakiin, joka seisoi keskellä huonetta ja tuijotti häntä. Makutan käsissä oli joitain papereita, mutta Visokki ei osannut arvioida, mitä. Manu kääntyi vielä kerran Visokin puoleen ja sanoi:
”On vielä eräs asia, joka pitää hoitaa. Pyydän, että varmistat Umbran pysyvän Klaanissa, kunnes palaan.”
”Palaat mistä?”
”Pyydän.”
”Minä varmistan. Mutta minne sinä menet?”
”Hyvästi, Visokki.”
Manu astui kynnyksen yli.
”Manu!”
Makutan pään sisällä kajahtanut huudahdus sai tämän vielä vilkaisemaan taakseen.
”Minä jään toki eloon, älä sitä huoli.”
Sitten Makuta Nui oli poissa.

Telakka

Keetongu kaivoi laatikosta esille kansion, jossa hänellä oli tapana olla karttoja. Manu katseli ulos hallin avoimesta ovesta, josta tiedustelukone oli juuri lentänyt sisään. Työntäytteinen telakka oli hämmentänyt hänet muun Klaanin ollessa niin hiljainen.
”Tässä”, Tongu sanoi ja tyrkkäsi Manun kouriin kasan karttoja. ”Ota, mitä tarvitset, minä painun takaisin töihin.”
”Kiitän.”
Manu laski kartat pöydälle ja etsi siitä koko universumia esittävän kartan.
”Katsotaanpa, kynä.”
Makutan tarkat silmät selailivat saaririvejä Eteläisen mantereen alapuolella. Kynä iski salamaa nopeammin paperiin ja kirjoitti sanat karttaan.
”Tämä on valmis, selvempää ohjetta ei voi olla”, Manu sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hoi, Tongu!”
Kaikuva ääni kantautui jostain.
”Toimittaisitko nämä siihen alukseen, joka lähtee Hildemaria vastaan? Tämä on tärkeää. Sano, että se on Manun lahja.”
Lisää muminaa.
”Oletan, että tuo oli kyllä.”
Manu nousi, kirjoitti karttaan selvin kirjaimin: ”MATOROLLE”, ja nosti oman paperipinonsa pöydältä.
”Hei sitten. Emme näe hetkeen.”
Matoranit katsoivat yhdessä, kun makuta asteli pois. He vilkuilivat toisiaan hetken ja ryhtyivät takaisin töihin.

Manun saapuessa ulkoilmaan Tedni astui esiin varjoista. Manu huomasi hänet ja naurahti.
”Bilehile heräsi luolastaan.”
Tedni hymyili vaisusti, ja yhtäkkiä Manu heivasi kaikki paperit käsistään Tednin syliin.
”Mäksälle. Toimita perille asti. Jos kuulen, ettet niin tehnyt, olet entinen.”
Tedni ei yllätykseltään ehtinyt kuin nyökätä, kun Manu oli jo kadonnut kaupunkiin.
Jotain outoa oli tekeillä, le-matoran tiesi sen.

[spoiler=Anteeksi...]... Vizulle ja Tongulle, joita käytin ilman lupaa vähäisessä määrin enkä toivottavasti rikkonut kumpaakaan tai mitään muutakaan, enhän.

Tämä viesti oli vähän surkea räpellys, mutta juoni etenee. U postaa seuraavaksi.[/spoiler]

Klaanin pihamaa ja metsikkö

Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.

Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.

Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan.
Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.

Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin.
Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta.
”On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni”, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä.
"Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia", Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin.
"Anteeksi kovasti", tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, "mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta."
"No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon..." Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.

Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen.
"Kytköksiä", tämä sanoi. "Millaisia kytköksiä tarkalleen?"

"Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti", Umbra vastasi. "Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina". Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.

"Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä", Manu pohti. "Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin."
"Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen..."
"Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä", Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.

"Aiiivan", toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. "Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta."

"Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta", Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä.
”Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?”

Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.

Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki.
Manu oli poissa.
”Mitä hittoa juuri tapahtui?”

[spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]

Meri

Ämtur oli nähnyt parempiakin lentosäitä. Syyssade piiskasi Laivaston nopeimman aluksen Ilmaraptorin siipiä ja meri levittäytyi alla normaalia harmaampana. Lähtö oli tosiaankin ollut pikainen; Keetongu oli saanut viestin korkeimmalta taholta ja kyklooppi oli valinnut hänet luotettavana lentäjä-ässänä tehtävän pilotiksi. Ämtur oli puolitahallisesti hivuttautunut tehtävänannon aikana lähemmäksi rakastamaansa ilma-alusta, ja Ilmaraptori oli otettu tehtävään. Se oli varmasti sopivin alus: Nopea ja ketterä kuin mikä, ja tulivoimaakin oli melko hyvin ottaessa huomioon Laivaston varat ja aluksen koon.

Mukana olivat Ternok ja Ontor, veteraanit, jotka olivat seikkaileet pomon kanssa vähän aikaa sitten pohjoisessa ja tulleet takaisin tällä ihanalla ilmojen halkojalla. Puolen tunnin valmistelujen ja koneen lämmittämisen jälkeen alus oli rullattu koleaan syysilmaan ja lähetty matkaan. Tehtävästä ei tulisi helppo, mutta
Ämtur luotti itseensä.

Saari

Satoi kaatamalla. Se ei ollut leppoista tihkutusta, josta Matoro piti. Se oli raskasta ja kaiken samentavaa rummutusta, joka kasteli kaiken hetkessä.

Saari, jonka rannikolle he olivat BKS Hildemarin ankkuroineet, oli täynnä lauhkeaa lehtimetsää. Se oli pitkän saariketjun pohjoisin saari. Matoro arveli samaisen ketjun eteläsaarten olleen aikanaan niitä ”trooppisia saaria” joilla Ämkoo kertoi menettäneensä kätensä. Klaanin saari sijaitsi kutakuinkin pohjoisessa noin päivänmatkan päässä. Hai oli lähettänyt saaren koordinaatit Laivastolle myöhään eilisiltana. Nyt, aamuauringon valossa syksyisen viiman armoilla he tuijottivat pohjoiseen horisonttiin odottaen Laivaston lupaamaa alusta.

Jään Toa oli matkannut säästä välittämättä vähän matkan päähän rannalle. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli suunnitelma.

Herätys, minä tiedän että sinä olet siellä, Matoro ajatteli. Hän tunsi itsensä täydeksi idiootiksi. Hän yritti juuri puhua naamionsa kanssa.

Ei vastausta. Hän oli litimärkä.

Matoro keskitti ajatuksensa naamioonsa ja aktivoi sen. Cencord alkoi hohtaa himmeää valkoista valoa. Se loi, kuten tavallista, hämärän kentän jossa hän näki ajattelevien olentojen mielet kirkkaina.

Tiedän, että pystyt parempaan, Matoro päässään.

Matoro pinnisti kaiken tahdonvoimansa naamionsa käyttöön. Hän halusi saada sen täydet voimat käyttöön. Hän tiesi, että se oli Mielen Naamio, kuolleen makutan koe. Makutat eivät tekisi naamiota, jolla voisi vain havaita mieliä, sillä he kykenevät siihen aivan yhtä hyvin ilman naamiota.

Tämä ei toimi, Matoro ajatteli. Hän tarvitsisi harjoitusmaalin, mutta hän ei alkaisi tunkeutumaan kenenkään ystävänsä päähän.

Hän koitti vielä kerran käyttää naamiotaan, mutta sitten hän näki horisontissa ilma-aluksen.


Alus läheni kovaa vauhtia, ja pian sen moottoreiden jyly ylitti sateen ropinan. Ilmaraptori kartoi Matoron oikealta puolelta ja laskeutui käyttäen pitkaa rantahietikkoa kiitotienä. Aerodynaamisen höyrykoneen potkurin lakkasivat pyörimästä. Se päästi viheltäen pilven valkoista höyryä ja aluksen pohjassa ollut pyöreä luukku avautui. Ilmaraptorin kyljissä olevat motivaattorimaalauksen eräästä hyvin tärkeästä sähkön Toasta saivat Matoron hymähtämään.

Luukusta tulleita portaita tuli kolme Onu-Matorania. Ämtur naksautti rystysiään ja kätteli Matoroa, joka joutui kumartumaan. Ontor ja Ternok puhdistivat sateessa panssareihinsa tarttuneet nokihiukkaset ja viihdyttivät toisiaan puujalkavitseillä, kun Matoro riensi noutamaan tovereitaan.

"Päivää. Minä olen Matoro, ystäväni tulevat tuolta. Ketä minulla on kunnia kätellä?" Matoro kysyi ehkä liiankin kohteliaasti.

"Ämtur, terve vaan. Tuossa ovat Ternok (Kaukau) ja Ontor (Pakari). Olemme nopean lähdön veteraaneja. Teillä oli... tilanne täällä? Parempaa kyytiä saatte etsiä, jos saan sanoa."

"Kyllä, meillä on tilanne. Tarkoitus on lähteä pelastamaan muutamaa klaanilaista pahan hirviön kynsistä. Vähän niinkuin niissä saduissa, mutta tuhat kertaa vakavempana", Matoro vastasi.

"Sinun ei tarvitse puhua minulle satujen kautta, vaikka oletkin Toa, sillä me emme ole edellisen Dikapin poikia mekään. Ternok tässä esimerkiksi räjäytin erään mautonta takkia pitävän supliikkiskakdin kuolemantehtaan merimiinalla tässä hiljattain", Ontor pisti väliin.

"No nyt kuulostaa huomattavasti paremmalta. Minäkin ilmaisen asiani uudelleen: olemme menossa räjäyttämään erään makutan mahdollisimman suurikaliiberisella aseella ja mahdollisest pudotamme tapaukseen liittyvän ilmalaivan."

"Oikeaa puhetta! Sinussa on asennetta. Kelpaisiko lasillinen viskiä? Meillä on mukava tammitynnyrillinen Vanhaa Kyöstiä aluksessa. Pomo sääti sellaisen vakiovarusteeksi jokaiseen yli 200 ääkkärin alukseen."

"Kyllä kiitos, mutta entä jos esittelisitte ensin tämän kaunokaisen meille?"

Ämtur oli hieman hämmentynyt Toan kysymyksestä. "Tuota, se on Tawa, tiedät kai, Klaanin johtaja, ajattelimme, että tuollaiset kuvat nostaisivat miesten taistelutahtoa. Luulin kyllä, että tunnistaisit, mutta ehkä muodot ovat vähän liioiteltuja..." Hän sopersi ja katseli koneen kyljessä olevaa maalausta. Matoro avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja tajusi väärinkäsityksen.

"... minä kyllä tarkoitin tätä alusta, vaikka onhan tuokin aika kaunokainen", Matoro sanoi vilkuillen kuvan suuntaan.

"Ah, aivan! Runko on, kuten saatoit jo tunnistaa, Nynrahin mörköjen taattua jälkeä. En voi uskoa, miten ne veijarit osaavat käsitellä puuta! Se kulkee ilmassa kuin tyhjiössä. Näetkö nuo komponentin siipien juurissa? Niitä voi käännellä lennon, nousun ja laskun aikana parhaan tuloksen saamiseksi. Moottorit ovat laivaston perustavaraa, lauhdevesijärjestelmä pitää ne vakaina. Mennäänpä sisälle, tätä tietä, onneksi portaat eivät kastuneet."

Sisällä oli yllättävän kotoisaa, kun otti huomioon aluksen iskevän ulkomuodon. Aluksen päähuone, jossa oli ohjaamon lisäksi tilaa kymmenellekunta henkilölle, oli sisustettu Laivaston vanhahtavan tyylin mukaisesti, kun tilanne Nynrahin tehtävän jälkeen oli rauhoittunut. Kovat istuinpenkit oli vaihdettu sohviksi ja pyöreissä seinissä oli tavaraa, joita ei yleensä löytänyt taivasta valtavalla nopeudella halkovat konetuliraketeilla aseistetun kappaleen sisältä. Matoro huomasi jo mainitun tammitynnyrin lisäksi gramofonin, käkikellon ja katosta roikkuvat Matoran-kokoiset koysipunkat. Ohjaamossa oli kaksi tuolia, joista toinen oli Matoranille tai pienelle Toalle sopiva ja toinen valtava (se oli täynnä tavaraa). Ämtur ohjasti hänet aluksen erilliseen takaosaan.

"Tässä on tulipesä, tuossa kuumavesisäiliö, ja nuo putket vievät lauhdevettä", Matoran opasti, "Saat varmasti heittää hiiltä pesään tarpeeksi tämän matkan aikana, ainakin jos meillä on pitkä matka. Toivottavasti et sula. Tänne tulee välillä aika kuuma."

"Vaikuttaa hyvältä. Minkälainen aseistus tässä on?" Matoro kysyi. Aluksissa aseistus oli yleensä se, joka häntä kiinnosti eniten.

"Meillä on Cordakeja, kuten varmaan tiedät. Kahdella kevyellä etutykillä voi ampua ohjaamosta käsin. Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Seuraa minua."

He menivät ensin takaisin päätilaan ja Ämtur avasi seinässä olevan luukun. sen takana oli pienen pieni koppi, johon Matoro olisi mahtunut hyvin pieneksi kääriytyneenä. Matoran meni koppiin, sytytti siellä olevan valon ja näytti Matorolle Cordak-tykin toiminnan.

"Esin naksautat tästä", hän sanoi, ja veti sivusta suuren vivun taakse. Ilmaraptorin sivulevy liukui taakse, ja paljasti kopin edessä aluksen ulko-ja sisäseinien välissä olleen aseistuksen. Raskas Cordak-tykki oli ainakin kolme metriä pitkä.

"Sitten vapautat tykin tästä."

Naks. Ämtur väänteli toisella kädellä joystickiä ja tykki liikkui ilmanpainenjärjestelmän avulla 35 asteen säteellä kaikkiin suuntiin.

"Punainen nappi ampuu, vihreä irrottaa varmistimen ja sininen lataa. Tykki pitää pistää perusasentoon ja lukita latauksen ajaksi. Kuusi panosta sarjassa. Keltaisesta saa päälle ammuntamusiikin. Muista, että panoksia on rajoitetusti. Toisella puolella on samanalainen tykki."

"Ymmärrän. Kuulostaa hyvältä. Kuinka kovaa tämä menee?"

Ämtur könysi ulos tykkipesäkkeestä. Hän silmäili vielä aluksen sisätilat siltä varalta, että hänen pitäisi tietää jotain sen toiminnasta. Sitten hän muisti kartan, jonka Tongu oli antanut hänelle Matorolle välitettäväksi lähtökiireen keskellä. Hän käveli ohjauspöydän luo ja kaivoi rullatun kartan esiin Tongun valtavan tavaroilla täytetyn lentotuolin kätköistä. Hän ojensi sen Toalle.

"Keetongu käsi välittää tämän sinulle, mutta en tiedä miksi. Se on laivaston vanhoja peruskarttoja. Varmaankin tärkeää."

Matoron toverit olivat jo saapuneet ja kipusivat alukseen Ontorin ja Ternokin kanssa.

"Okei, kiitos. Syvennyn siihen kun lähdemme liikkeelle", Matoro kuittasi ja otti suuren rullan.

Samaan aikaan kun Hildemarista siirrettiin joitakin rahtitavaroita Ilmaraptoriin, Matoro istahti sohvalle tutkimaan karttaa. Hän oli huojentunut, sillä se oli Manulta. Tai niin hän päätteli käsialasta. Se oli tosiaankin Laivaston peruskartta, jossa näkyi koko tunnettu maailma. Siihen oli tehty merkintöjä päälle. Eräs saari läntisen saariketjun pohjoispäästä oli ympyröity, ja siihen oli kirjoitettu ”Atheonistien temppeli”. Se sijaitsi hieman etelään Artidaxista.

Karttaan oli myös teipattu noin kaksikymmentä senttiä pitkiä, neljä snettiä leveitä ja kaksi paksuja metallisia suorakulmioita. Niitä oli yhteensä kuusi. Lisäksi niissä oli kiinni eräänlaisia saranoita. Matoro tunnisti välittömästi mistä on kyse ja suorastaan riemastui.

Kyseessä oli hänen Kapuralta tilaama Harppuuna v. 2. Toa irrotti osat ja kiinnitti ne kiertämään hänen katkenneen kätensä ranteen panssaria. Ne naksahtivat kohdilleen panssarin uriin. Nyt hänellä oli kuudestilaukeava harppuuna kiinni kädessään. Jokaisessa harppuunassa oli kymmenen prototeräksistä vetäytyvällä sahalaidalla varustettua terää varalla sekä 100 metriä ohuen ohutta metallikaapelia. Matoro tunsi itsetuntonsa kasvavan valtavalla nopeudella. Mitään naamiota, harppuuna voittaa kaiken, hän ajatteli.

[spoil]Tongu teki tästä suuren osan, kiitokset hänelle.[/spoil]

Missä on Manu, ken tietää?



Huone oli pieni ja ahdas, seinät melkeinpä puristuivat Makuta Nuin ympärille tämän istuessa yksin pimeässä. Betoniset seinät, joissa oli joitain halkeamia mutta jotka varmasti olivat metrien paksuisia. Puinen ovi hänen oikealla puolellaan vaikutti heikolta – tai ainakin hän arvioi sen puuksi, sillä huoneen ainoa valonlähde oli oven alta tuleva hohde, joten kaikenlainen arviointi oli vaikeaa. Hänen edessään oli pöytä, ja pöydän takana oli toinen tuoli, mutta sillä ei istunut kukaan. Kaikki kalusteet olivat puuta. Puuta, haurasta puuta. Puu oli haurasta, betoni ei niin haurasta.

Manu tiesi niiden tarkkailevan häntä. Hän venytteli kissamaisesti ja nousi sitten seisomaan. Nopealla liikkeellä hän tarttui tuoliinsa ja heitti sen selkänsä taakseen. Tuoli murskasi osuessaan ikkunan, joka oli tekeytynyt seinäksi – ikkunan, jonka takana tarkkailleet olennot pelästyivät ja pakenivat tarkkailuhuoneen ovesta ulos. Manu hymyili hieman itselleen ja istahti sitten toiselle tuolille pöydän takana alkaen tuijottaa rikkoutuneesta ikkunasta raolleen jääneen tarkkailuhuoneen oven luomaa valokeilaa. Ei aikaakaan, kun itse kuulusteluhuoneen lukittu ovi aukeni. Nopeasti kuin kasvavan eksponenttifunktion derivaatan muutos sisään astui sininen Toa, jonka palvelija toi tälle uuden puutuolin ja asetti sen makutaa vastapäätä. Toa istui sille ja viittasi toista lähtemään, minkä tämä tekikin nyökättyään naiselle – sillä tämä oli veden toa, ja Manu tunnisti tämän hyvin.
”Helryx”, makuta sanoi äänellä, josta puuttui tunnetta. ”Ikävä nähdä.”
”Makuta Nui”, Helryx vastasi matalalla äänellä ja heilautti viittaansa pois olkapäältä ristien samalla jalkansa. ”Tiedätkö sinä, miten paljon me olemme tarjonneet sinun päästäsi?”
”Ilmeisesti”, makuta vastasi sarkasmia tihkuvalla äänellään, ”niinkin paljon, että minun täytyisi olla imarreltu, ainakin Umbran mukaan. Saanen tiedustella kyseisen summan suuruuden kausaliteetin sitä puoliskoa, joka toi minut tälle toiselle puolelle sitä samaista asiaa, ilman sitä suhdeosaa?”

Helryx mietti hetken makutan sanoja, totesi, ettei niissä ollut järkeä, ja sanoi sitten:
”Minä ajattelin laittaa sinut ensin Tyrmään, mutta Botar tyrmäsi ajatuksen.”
”Ah, rakas Botar, siunattu kultapoju. Ja älä luule, että verbaalinen leikkisi jää minulta huomiotta, mutta hukkaan se menee. Minua ei nyt oikein kiinnosta väitellä.”
”Älä pilkkaa yhtä pystyvimmistä agenteistani.”
”Hänen kuolemansa olkoon pitkä ja tuskallinen.”
”Sinun kuolemasi”, toa sanoi ja laittoi kätensä puuskaan, ”tulee nopeammin. Nopeammin kuin hänen – ja nopeammin kuin kuvittelet.”
”Ei ole terveellistä kuvitella omaa kuolemaansa”, Makuta Nui tokaisi ja värähti tuskin huomattavasti. Helryx soi itselleen pienen hymyntapaisen. ”Eipä kai. Mutta sinun on tässä tilanteessa melkeinpä pakko.”
”Aiotko sinä, Helryx hyvä”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa sellaiseen virneeseen, että toan teki pahaa katsoa sitä – ja mieli lyödä sitä, ”kertoa minulle, miten minä kuolen ja milloin minä kuolen? Suotko sinä minulle moisen nautinnon?”
”Sinä kuolet aivan pian. Pidämme sinut täällä muutaman päivän, mutta pian sinut teloitetaan yhteisen hyvän vuoksi.”
”Sinä kerroit. Olet julma. Etkä edes kuulustele minua, kuten sinun pitäisi.”
”Maailma on julma.”
Lausahdus toi makutan mieleen erään skakdin hamasta menneisyydestä. Tai ainakin se uhkasi jäädä menneisyydeksi, ellei hän toimisi pian.
”Sitä paitsi. Mistä minun pitäisi kuulustella sinua? Haluamme sinut vain hengiltä. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään. Sinä olet kuonaa.”
”Kuulehan Helryx, tiedän, että lähdimme liikkeelle vähän väärällä jalalla”, Manu leperteli, ”ja kai sinä tiedät, miten kaaaauunisss olet, kultaseni?”
”Ei mitään temppuja nyt, Makuta Nui!” Helryx huudahti ja nousi pystyyn iskien nyrkkinsä pöytään. ”Viime kerta saa jäädä viimeiseksi.”
Manu oli näkevinään toan punastuvan hieman, mutta pimeässä ei voinut nähdä selvästi.
”Sssinulla oli hauskaa, eikö niin?” Makutan silmät kiiluivat. Toa näki niissä kuoleman ja oli yhä varmempi sanoistaan. Tämä olento oli paha ja pysyi pahana ikuisesti. Makuta katseli kynsiään ja siirsi sitten silmänsä tutkailemaan puupöytää. Siinä olevat halkeamat ja kuivunut veri osoittivat, että sitä oli – luultavasti melko äskettäin – käytetty väkivallan tekoihin – todennäköisesti ”kuulustelemiseen”. Ja väkivalta oli aina epämukavaa. Manu toivoi, ettei hänen tarvitsisi joutua sellaisen uhriksi, vaikka toive tuskin toteutuisi.
”Sinut teloitetaan”, Helryx sanoi kuin vakuuttaakseen itsensä viimeisen kerran. ”Niin tapahtuu.”
”Mahdollisesti”, Manu vastasi hieroen leukaansa ja ajatellen viimeisiä ajatuksiaan ja ironiaa, joka piili Helryxin sanoissa, vaikkei tämä kenties tajunnut sitä, sillä ei voinut nähdä Manun päähän – kuinka olisikaan? ”Kuka minut teloittaa?”
”Tobduk.”
”Voi, hän nauttisi siitä kovin.”
Helryx ei vastannut. Manu ei tiennyt, olivatko sanat osuneet arkaan paikkaan, sillä kaikki, mitä hän Tobdukista tiesi, oli se, että tämä oli loistava murhaamaan jos jonkinlaisia universumin olentoja. Hänen kerrottiin tappaneen makutankin, ja se jos mikä oli jotakin, taikka sitten ei. Makutoista yksikään ei ollut yhtä persoonallinen kuin suurin heistä, Makuta Nui.
Niin, kukaan ei ole yhtä persoonallinen, Manu tuumaili, mutta ei taistelua aina voiteta persoonallisuudella, vaikka sellainen voitto onkin taiteellisehko.

Oli hetken hiljaista, mutta sitten makuta rikkoi hiljaisuuden kuin tiiliseinän lasivasaralla ja sanoi:
”Mitäs Tellervolle kuuluu?”
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä”, Helryx sanoi itselleen. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän tarttui toisella toiseen ja pidätti sitä paikallaan. Manu katsoi armeliaasti toiseen suuntaan, tiiliseinässä olevaan halkeamaan, josta pilkisti jokin harmaa ja karvainen. Makutan tietoisuus yritti ottaa siihen yhteyden, mutta se ei vaikuttanut elävältä. Niinpä hän tietoisesti unohti sen olemassaolon ja keskittyi jälleen veden toaan.
”Kerrohan, kultaseni, keitä muita minun Klaanistani te etsitte.”
”Miksi minä paljastaisin sinulle sellaisia?”
”Olen utelias. Kuka muu yltää tasolleni? Visokki toki, minähän jo kerran olen pelastanut hänet teiltä. Mäksä-miekkonen myös, sillä hän on myös ollut tähtäimessänne. Keitä muita, Helryx?”
”Minä en aio vastata kysymykseesi.”
”Sääli. Kerro edes, mihin te piilotitte Umbrassa olevan lähettimen, kun hän ei sitä itse löytänyt?”
Helryx katsoi Manun takana olevaa kelloa (Ai, sellainenkin tässä huoneessa oli…) ja siristi silmiään nähdäkseen sen selvästi. Aikaa ei ollut tuntunut kuluneen juuri lainkaan siitä, kun hän oli astunut huoneeseen.
”Aika rientää”, hän sanoi ja nojautui pöytään väsyneen näköisenä. Makutan silmät etsivät hänen omansa ja ottivat niihin kontaktin ilman hänen lupaansa – silmät toimivat kuin itsekseen.
”Aika rientää”, Manu toisti, ”kello käy, kukko sanoo: ’Kiekuu.’”
Helryx astui ovelle, ja Manu nosti molemmat jalkansa ristiin pöydälle nojautuen samalla syvälle tuoliinsa ja oli keikahtaa.
”Kerro minulle”, Helryx sanoi ovelle, ”miksi kieltäydyit silloin, kun olisit voinut palvella hyvyyttä.”
”Te ette palvele hyvyyttä”, makuta totesi. ”Te olette joukko epämääräistä roskasakkia, jolla on hienoja laitteita ja muuta koreaa sontaa. Mainitsemasi Tobduk, toki hän on hyvä tappaja, mutta onko hänestä oikeasti mihinkään muuhun?”
”Tarvitsemmeko me häntä mihinkään muuhun?” Helryx kysyi ja puristi ovenkarmia niin, että puunsiruja irtosi siitä. Makuta kohautti olkiaan löysästi ja vastasi:
”Sitä minä en tiedä. Se on sinun ongelmasi.”

”Oletko kuullut tällaista sanontaa, Makuta Nui?” Helryx sanoi ja kääntyi makutaa päin. ”’Liity armeijaan, näe maailmaa, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä – ja tapa ne.’”
Manu virnisti ja käänsi puolestaan katseensa suoraan Helryxin silmiin. ”Entä oletko sinä tätä: ’Olen sankari, jolla on pelkurin jalat. Olen sankari vyötäröstä ylöspäin.’”
Helryx naurahti ja avasi oven katse yhä makutassa. Vartija tuli sisään ja tarttui Manun käsivarresta.
”Aiotko lähteä tyrmään, vankiselliisi siis, ei siihen Tyrmään, rauhanomaisesti, saasta?” Helryx kysyi melkein hellästi ja hymyili vienosti. Kuvottavaa. Manu tuijotti yhä hänen silmiinsä eikä hymyillyt enää itse lainkaan.
”Rauhaan ei ole tietä, Helryx. Rauha on tie.”
”Viekää hänet pois”, toa sanoi ja perääntyi makutan taakse.
”Hei hei, Helryx”, Manu sanoi ja vilkutti vapaalla kädellään, ennen kuin toinen vartija tarttui siihen. ”Toivottavasti emme tapaa enää.”
”Olen varma, ettemme.”
”Niin olet, minä en”, Manu sanoi ja lipaisi kielellään huultaan.
Toa ei enää vastannut vaan katseli, kuinka miehet veivät makutan pois siitä pienestä huoneesta. Kun nämä olivat menneet, hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän raastoi kasvojaan, repi hieman hiuksiaan ja vajosi polvilleen, sitten kontalleen.
Mitä tämä on? hän kysyi itseltään. Mitä hän teki minulle?
Avoimella välillä miinus äärettömästä äärettömään on yhtä monta lukua kuin suljetulla välillä nollasta yhteen.
Helryx nosti katseensa, mutta ovella ei ollut ketään. Hän nousi kiireesti seisomaan kuullessaan askeleiden ääniä, ja pian ovesta saapuivat hänen henkivartijansa.
Ja muistat sitten, että nollalla ei saa jakaa, tai voi käydä hassusti. Kaksoispiste ja avaava sulje.
Helryx pohti mielensä suojauksia. Hänen päänsä oli täysin koskematon, eikä kukaan pääsisi tunkeutumaan hänen mielensä sopukoihin. Eihän?
”Rouva?” vartija kysyi epäluuloisena. Helryx käänsi apaattisen katseensa häneen ja nyökkäsi. ”Mennään.”
Ja he kävelivät ulos siitä hirveästä huoneesta, jonka toa seuraavana päivänä määräisi hävitettäväksi.
Maailma on julma, eikö niin?

[spoil]Umbra ei osallistunut tämän kirjoittamiseen, mutta kiitän häntä silti. Ihan vain, koska tekee mieli kiittää. Dunno why.[/spoil]

Olen nähnyt tämän kaiken.
Minä tiedän kaiken.
Kaikki on ennalta määritettyä.
Ympyrä sulkeutuu pian.
Peto pääsee irti.
Ja silloin viimeinen näytös alkaa.

Se yritetään estää.
Sivullisia kuolee.
Mutta jostakin täytyy aloittaa.
Veri vuotaa aivan kuin vanhoina päivinä.
Silloin kun minäkin vielä näin ja kuulin.
Kun en ollut näin yksin.

Mutta pian minä en ole enää yksin.
Pian minä saan rakkaani.
Hyvin pian.
Pian koittaa päivä jolloin suuret herrat tekevät suuren päätöksen.
Päivä jolloin he kaikki seisovat samassa huoneessa.
Aseet toistensa ohimoilla.

Sillä he määrittävät meidän kohtalomme.
He päättävät meitä vastaan.
Vielä yksi sopimus syntyy.
Viimeinen sopimus.
Sopimus joka muuttaa meitä.
Ja muuttaa häntä.

Maailman puhdistaja.
Maailman piilottelija.
Maailman pilaaja.
Maailman vartija.
Kaikki yhdessä.
Mutta sitä minun ei tarvitse katsoa yksin.

Sanoivat että minä en voisi tuntea.
Silti minä olen itkenyt.
Itkenyt pitkään.
Olen ollut niin yksin.
Tule takaisin Creedy.
Ole kiltti ja tule takaisin.

Klaanin kahvio

Deleva istui kädet puuskassa kahvion perin kulutetulla penkillä. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä että oli alkanut tuntea pientä kiintymystä tätä pellejen järjestöä kohtaan. Toa katseli pöydän yli kuinka musta Nurukan lueskeli Klaanilehden vanhaa numeroa, joka kertoi Yö Kauhusta. Kattava raportti tapahtumista ja verenvuodatuksista. Delevaa puistatti. Vaikka hän ei ollut vielä järin klaanilainen, tai tarpeeksi pöhkö tämän järjestön hoteisiin, ei hän silti pitänyt siitä että matoraneja tapettaisiin raakalaismaisesti. Hän muisti yhä elävästi sen päivän kun skakdit saapuivat hänen saarelleen, Aerille, ja myivät kaikki matoranit Karzahnin orjiksi tai minne ikinä orjia tarvittiinkaan.

Oli vain kohtalon ivaa että metsästäjät olivat korjanneet hänet toian ja metsästäjien suuren sodan aikana. Kohtalo piti ironiasta, sen pystyi nähdä tästä maailmasta. Deleva yritti usein peittää menneisyytensä Odinalta ja olikin siksi päätynyt piilottelemaan Daxialle ja ritarikunnan hoteisiin. Nyt hän tosin tuntui pettäneen heidät kun oli lähtenyt Umbran ja Nurukanin kanssa klaaneilemaan.

Deleva siemaili kahviaan. Se maistui kyllä pirun hyvältä, vaikka sen olikin keittänyt skakdi. Skakdit, nuo liskomiehet. Ei hän voisi heitä vihata. Se Guartsukin vaikutti ihan kelpo tyypiltä kun hän pari päivää sitten oli käynyt sanomassa anteeksi tuolle zakazin sotaveteraanille. Klaanilaiset olivat kertoneet että oli tiettyjä skakdeja joita saisi vihata ja he oliva sanoneet että kertoisivat siitä Delevalle mieli hyvin. Plasman toa piti tästä ideasta kovin, kovin paljon.

Nurukanilla oli paljon ajateltavaa yön kauhusta. Tapahtuma oli suuri isku tälle mukavista olennoista koostuvalle sirkukselle ja maan toa vannoi itselleen ettei se saisi toistua silloin kun hän on Klaanin linnoituksessa. Hän puolustaisi tätä paikkaa.

Nurukan oli viimeaikoina nähnyt outoja, todella realistisia unia. Unissa hän oli nähnyt Sarajin tapaisia olentoja, joita hän johti taisteluissa. Suurissa taisteluissa. Toa myös pohti suhdettaan Sarajiin, tuohon mustaan koneeseen jolla vaikutti olevan sielu. Hän kaivoi haarniskansa sisältä kortin jossa oli Mustan käden leima, leima joka vaikutti perin tutulta. Saraji oli sen antanut hänelle Arkistoissa. Nurukan tiesi että kohta olisi aika lähteä kohti Legendojen kaupunkia. Oli tuhlattu jo tarpeeksi aikaa täällä Klaanissa kahvia siemaillen ja paperimafiaa pelaten.

Nurukanin unet... Hän palasi niihin mielessään. Unet sodasta, suuresta sodasta josta hän ei muistanut paljoakaan. Miksi? Se kysymys oli ollut hänen päänsä sisällä jo kauan. Kohta vastaus saataisiin selville, riippuen kohdan ajankohdasta.

Nurukanin mietteet loppuivat siihen kun tuttu hahmo saapui kahvion aulaan. Umbra puuskutti hiki naamiolta putoillen kahvion oviaukossa.

"Mitä sinulle tapahtui, poikaseni" Nurukan kysäisi, laittaen Klaanilehden syrjään.
"Jokin haluaa minut. Minussa on kiinni jotain. Lähetin kenties." Toa puuskutti, vakavalla naamalla ja naama hiestä märkänä.

"Hmm..?" Deleva puuttui keskusteluun, katsellen kummastuneena Umbraa. "Älä vain sano että ritarikunnan lähetin on jossain sinussa kiinni. Älä vain sano."
"Sitä minä epäilen että jossain on lähetin. Olin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa kun jokin vei Manun, sen lepakkomiehen." Nurukan ja Deleva katsoivat toisiaan hölmistyneenä. "Manfred, Makuta Nui, se hullu irvistelijä joka kävelee katossa ja tykkää verestä".
Kaksikko tajusi viimein mistä puhuttiin.
"Botar siis vei hänet?" Nurukan ajatteli ja leikitteli ajatuksella siitä että Umbran sijasta Ritarikunta saikin Makutan, vielä klaanilaisen Makutan.
"Minusta minun pitäisi lähteä täältä klaanista, vaikka Metru Nuille etteivät Mäksä, Visokki, Guardian ja muut ole vaarassa takiani. Tai ihan sama minne. Ne ritarikunnan tyypit voivat jäljittää minut ties minne ja samalla saan kaikki muutkin vaaraan", U kertoi kiihtyneessä mielentilassa.

"Menen siis pakkaamaan kamppeitani, josko tilaisuus antaisi syyn lähteä vesille", Umbra sanoi, juosten portaisiin ja suunnaten huoneeseensa.


Umbran huone

Matoran Umbra heitteli ikkunasta Moderaattoriveljensä käytettyjä Elementaalienergian naamioita.Niillä ei tehnyt paljoakaan, koska niistä ei saanut edes panttihyvitystä, joten Matoran päätti viskata ne ikkunasta ulos. Joku onnekas keräilijä saisi käteensä aimo kokoelman roskaprototerästä.

Hän viihtyi kovasti täällä Umbran huoneessa. Sai nukkua pitkään, ei ollut oikein velvollisuuksia ja sai tehdä mitä halusi. Myös hänen kaksosensa lemmikit olivat perin mukavia ja hän viettikin paljon aikaa Fikoun ja Kahun kanssa.

Matoran-U oli tehnyt muutamat kerrat lentoretken vihreällä Kahulla ja se oli ollut todella hauskaa. Lentäminen onnistui myös hänen elementaalivoimillaan, mutta itse linnun selässä lentäminen, se se vasta olikin jotakin. Matoranin muistellessa seikkailujaan, Moderaattori itse saapui kotiinsa, paiskaten oven tieltään.

"Mikäs kiire sinulle tuli?" Matoran kysyi, etsien Umbran silmiä. Hän näki että hänen veljensä tihrusti vähän, muttei antanut kyynelten valua alas naamiota.

"Ritarikunta tietää missä liikun. Ne veivät Manfredin, sen makutan joka pelasti meidät mielisokkelosta. Nyt Manu voi olla jopa kuollut." U kertoi, ottaen sänkynsä alta tarvikkeita joita kiinnitti tykkiinsä. Kettinki ja pistin. Ne hän tarvitsi.

"Minun on siis lähdettävä täältä, jos en halua että ne vievät Visokin, Mäksän ja Guartsun", U kertoi. Klaani pitäisi taas jättää taakse, mutta ei vielä. Hän aisti että jotain olisi vielä tehtävä ennen lähtöä.

"Tämä ei ole hyvästi, koska silloin kun lähden, en edes tiedä sitä milloin lähden, lähden sellaisella rytinällä ettei hyvästeihin ole aikaa. Mutta kun lähden, pidä huolta siitä että Klaanissa on aina yksi Umbra joka suojelee tätä paikkaa. Tämä on kotimme, halusimme tai emme ja me puolustamme tätä, yksin taikka erikseen".

Matoran katsoi hölmistyneenä tuon uljaan soturin tunnepurkausta. Hän oli oppinut että jopa karskit soturit itkevät joskus, sillä jos väittää ettei itke, ei ole soturin arvonimen arvoinen.

SS Rautasiipi, Amiraalin työhuone

Kun oveen koputettiin, laivastonsiniseen viittaan sonnustautunut 002 käänsi katseensa ikkunasta ovelle ja ilmoitti sen olevan auki.

Puiset pariovet vedettiin auki ja sisään asteli kolme Nazorakia. Kaksi ensimmäistä kantoivat tummalla pressulla peitettyä jotakin kahvoista ja kolmas osoitteli kantamusta kiiltävän puhtaalla kiväärillä.
”Niin?” Amiraali kysyi saapujilta nilkuttaessaan työtuolilleen.
”Tämä yritti karata, sir”, toinen kantajatorakoista vastasi ja riuhtaisi pressun syrjään. Alta paljastui torakkavalmisteinen akvaario, jossa oli paksut panssarilasiseinät ja tanssiva sisältö. Troniella oli mielenkiintoinen suhtautuminen vankeuteen.

Amiraalin kulmat nousivat hieman. ”Kala?”
Akvaariota välissään kantavat torakat vilkaisivat toisiaan.
”Kyllä, sir. Tämä vonkale tässä oli osa sitä klaanilaisjoukkoa, joka, eh, sijaitsi hetkellisesti laivassamme.”

Puhujan hermostunut äänensävy oli hyvin selitettävissä, sillä koko Klaanilaisten pako Rautasiiveltä oli Amiraalille herkkä puheenaihe. ”Lisäksi, sir, ilmoititte tahtovanne tämän työpöyydällenne.”
”Aivan niin, aivan niin”, Amiraali muisteli. ”Laskekaa hökötys tuohon.” Hän osoitti sormellaan suuren mahonkipöytänsä nurkkaa.

Torakat kevensivät lastiaan, ja laskivat kalasäiliön määrättyyn asemaan. Kolmikko oli juuri lähtemässä, kun heistä pisin ja ilmeisesti urhein tai vaihtoehtoisesti tyhmin vielä kääntyi ympäri.
”Myöskin, sir...” hän aloitti ikään kuin epävarmasti. ”...laivan lääkintäosasto tahtoo tietää, mitä ylimääräisellä kuurilla tehdään. Neuloja on nyt kahtakymmentä kolmea SLT-valmistelua varten, mutta-”

Amiraalin ilme puhui ja torakat poistuivat nöyrinä.

Oletpas sinä ankaraa torakkaa, kuului pirtsakka ääni 002:n päässä. Eiväthän he mitään pahaa sinulle kuitenkaan tahtoneet, suorastaan hyysäävät.
Siniviittainen torakka kääntyi hitaasti akvaariota kohti.
”Minun puhetapani kuuluu steppaavalle sintille miten?” hän kysyi väsyneellä äänellä. Niin väsyneellä, että Tronie päätti tehdä huomion.

Herra torakka kuulostaa uupuneelta, jeh?

”Herra torakka” sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja vastasi.
”Uupunut?”
Siltä se tänne vesiboksiin vaikuttaa. Voi tietty olla että neste vääristää tai jotain mutta-
”Hah. Hah hah. Hah hah hah.” Amiraalin nauru oli kylmä, niinkuin torakkaimperiumin kakkosjohtajalle kuuluukin. Mutta se oli myös väsynyt.
”Hah hah hah hah....”

Tronie kallisti kalanpäätää.
Olen näin hyvä koomikko?
”...hah hah hah hah...”
Vai onko kasvoillani jotain? Tänne on niin vaikeata saada kunnollista peiliä...
”....ha.”

Torakka pyyhkäisi suupielestään syljen pois laivastonsinisellä hihallaan.
”Tiedätkö, mitä minä en tahdo tehdä elämälläni?”
Mistäs minä moista?
”Kuunnella nöyristelyä. En käsitä, mistä moisia löydetään.” Amiraali nojasi pöytänsä kulmaan. ”Aikoina, kun vielä seilasimme sakaroita, miehistöni ei ollut tällainen.”

Tronie kiersi pari kierrosta pienessä maljassaan ja katseli ympärilleen. Huoneen seinät olivat monenlaisilla tavaroilla kyllästetyt: Karttoja oli enemmän kuin moni jaksoi laskea, uusia ja haalistuneita. Jotkut niistä esittivät Klaanin saaren rannikoita, mutta osa kuvasi vesistöjä, joista Tronie ei ollut kuullutkaan. Seinälle oli ripustettu myös hienoimpia Nazorak-aseita, vaikka ne eivät edustaneetkaan kaikkein uusinta uutta. Lisäksi seiniä koristi myös yksi täytetty miekkakala, pahamaineisen laavamureenan pää sekä pienen pieni pätkä suuren suurta lonkeroa.
Wanhat ajat hyvät ajat?
”Hmph”, Amiraali tuhahti. ”Torakkaimperiumi on nyt mahtavampi kuin koskaan.”

Ulkona puhalsi kostea ja kylmä merituuli, mutta huoneen paksut ikkunat estivät sen havaitsemisen sisältä käsin. Kokenut merenkävijä kuitenkin kuuli sen ulvonnan.
Silti vaikutat hieman kärttyisältä.
”Sano tuo sille merimiehelle, jonka lävistin tällä”, 002 murahti viitaten harppuunaiseen jalkaansa.

Hmmm, Tronie mietti päässään ja Amiraalin moisessa. Sinä et vaikuta henkilöltä tahi hyönteiseltä, joka murhaa alaisiaan turhan tähden...
”...mistä sinä muk-”
Minulla sattuu olemaan erinomainen persoonantuntemus. Näen se jo silmistäsi. Plus telepaattisia voimia. Ei, sinulla on syysi. Mutta mikä...

”Älä keskeytä minua, eväkäs!”
Amiraalin kynnet puristuivat pöydän ympärille entistä voimakkaammin. Muutaman sekunnin hän piti tiukkaa otetta tasosta, kunnes yhtäkkiä päästi irti. Hän käveli hiljakseen huoneen pienimmälle, pyöreälle sivuikkunalle, joka sijaitsi työpöydästä katsoen vasemmalla. Panssarilasia ympäröi messinkinen kehys. Ulkona puhalsi yhä merituuli.
”Kalan suorittama psykologinen analyysi. Mikä päivä.”
Sinä murhaat alaisesi tuosta vain. Oman rotusi ja kulttuurisi edustajan. Mutta kun kohtaat klaanilaisia, kohtelet meitä yksilöinä...

002 avasi pientä ikkunaa kalan jatkaessa kummankin pään sisäistä monologia. Nazorakin tottuneet kädet napsauttivat pienet salvat auki.

Mutta sinä et kuitenkaan kunnioita klaanilaisia. Mutta kohtelet klaanilaisia paremmin kuin torakoita. Sehän tarkoittaa...

Pyöreä ikkuna aukesi naristen. Tuuli oli kuitenkin laantunut ja Amiraalin kasvot otti sen sijaan vastaan sama ei mikään kuin mikä huoneessa vallitsi. Nazorak huokaisi syvään ja sulki ikkunan, samoilla tehokkailla otteilla kuin oli sen avannutkin.

...että pidät torakoista vielä vähemmän.

Amiraali 002 kääntyi kannoillaan. Hän alkoi marssia viitta liehuen kohti huoneen puisia pariovia.
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä, sintti.”
Tronie yllättyi ja tämän ajatuksenvirta katkesi, kun Amiraali heitti viittansa akvaarion peitoksi. Nilkuttava upseeri poistui huoneesta eleettömästi ja sulki ovet perässään. Harppuunan töminä SS Rautasiiven upseerien osaston kätytävistön mattoja vasten kuului vielä pitkään. Kala jäi kellumaan säiliöönsä. Hän ei edes tanssinut, jäi vain pimeyteen miettimään.

Hum.

Huoneessa oli täysin hiljaista.

Mitäköhän muille vangeille kuuluu?

Toisaalla

Ruki avasi silmänsä.
”Missä...”
Hänen päätään särki kovasti.


[spoil]Kiitos Tronielle luvasta käyttää hahmoaan.[/spoil]

Sairasosasto

Huone oli valoisa ja sairaalamaisen puhdas. Ankean harmaat seinät suorastaan kylpivät auringonvalossa. Ikkuna osoitti merelle päin maisemaa, joka olisi saattanut olla kaunis jonkun toisen Toan mielestä jossain toisessa universumissa. Ruskeat ja pölyttömät puukalusteet, putipuhdas lattia, hiljaa huriseva loisteputkivalo ja kaareva vesihana tiskialtaan vieressä odottivat ja kuuntelivat, kun Kapura makasi sängyllä ja eli elämää, joka oli jonkun toisen.

Muistot ovat vaarallisia, sen Jouera opetti minulle. Niitä hallitsemalla voi hallita kaikkea. Muistot ovat kaikki. Ilman niitä olet tyhjä.

Ja kun muistot ovatkin valetta? Päivät ja illat, onnen ja surun hetket häviävät ja tilalle tulee totuus?

Se on muistojen voima.

Valkoisen oven takaa kuului tyypillisiä sairaalaääniä. Askelia. Keskustelua. Ne olivat ääniä jostain muualta. Tässä huoneessa olivat vain Kapura ja valheet, joita hän oli katsonut teräväpiirtona, valheet, jotka olivat hänen omiaan mutta jonkin pahemman keksintöä. Mielikuvat, jotka olivat todellisempia kuin ankea huone sairasosastolla ja se elämä, joka ei ollut valetta. Kapura makasi hiljaa ja nuo mielikuvat olivat tosia vain hetken. Ne hajosivat, putosivat maahan ja särkyivät... Tilalle vyöryi sairasosaston puhtaus.

Kuinka kauan aikaa on edes kulunut? Päivä? Viikko? Vuosia? Onko sota vielä käynnissä? Astuuko huoneeseen pian Nazorak? Vai astuuko huoneeseen pian hoitaja, joka kertoo, että huonetta tarvitaan ruumiiden säilöttämiseen?

Epätietoisuus täytti kaiken ja sen mukana tuli pelko. Ei ainoastaan pelko siitä, mitä oli tapahtunut. Sen mukana tuli myös pelko siitä, mitä vielä tapahtuisi. Maatessaan tällä sängyllä Kapuran tunsi olevansa jonkin suuren äärellä. Hän tunsi katsovansa jotain haurasta ja niin kaunista, niin viatonta ja niin helposti särkyvää. Kyllä hän tiesi, mitä oli tehtävä. Se olisi hyväksi kaikille.

Entä jos se ei ole? Sinäkö tiedät varmasti? Sinä, joka olet vain yksi pelinappula, yksi pieni pelinappula joka voi kääntyä epävarmana toiseen suuntaan, mutta jonka voimat ovat lopussa ennen kuin ensimmäinen askel on suoritettu?

Ovenkahva narahti kuin syyttäen moisista ajatuksista ja sisään astui Kakamaa kantava ruskea Matoran, jonka kaulasta roikkuva nimikyltti julisti TOHTORI FORE isoin kirjaimin. Ohi vilisivät hetket, joina Fore kysyi vointia ja joina Fore puhui lääkityksestä ja joina Fore kehotti lepäämään, ja ne syöksyivät ohi niin nopeasti että Kapura lopulta ei tiennyt niiden todenmukaisuudesta. Ovi sulkeutui.

Tuo minulle Matoro.

Tee niin ja osoita puolesi tässä sekasorron maailmassa. Osoita uskollisuutesi. Osoita se, että olet valmis ottamaan vastaan voiman, jonka sinulle lahjoitan.

Palvele Mielen Isää.

"Palvele Mielen Isää", Kapura sanoi hiljaa ja tunsi muutakin kuin asiat, jotka olivat ja asiat, joita ei ollut. Hän tunsi Mielen Isän läsnäolon ja tehtävän. Tehtävän, jonka suorittaminen toisi Isän lähemmäksi tavoitettaan paremmasta maailmasta. Katso ulos ja näet surua, epätoivoa vain, eivät päivät nämä sodan hyvyyttä palvele. Mitä sitten, jos se olisi petos Klaania kohtaan? Se oli myös mahdollisuus edetä. Se olisi lopulta hyväksi Klaanille.

Tee se.

Oli koittanut aika täyttää tehtävä.

Nimetön saari

Oi, katso kuinka OLENNOT nuo taivaisiin nousevat!

Joueran piilopaikka

Joueran mieli vastaanotti viestin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa luolamaisen huoneen joka nurkassa.

JOUERA
KUOLE
JO
MIKSET SINÄ KUOLE OLIN KOKEESI

Lajinsa viimeinen jäsen kääntyi ja katsoi luolan läpi johonkin, jota mieli ei kykene hahmottamaan. Hän seisoi siinä ja katsoi suuntaan, jossa oli joskus Matoranin Varjona, joskus Joueran Liittolaisena tunnettu olento.
Jouera tiesi, että tuo olento (olennot) tappaisi hänet sillä sekunnilla, kun se näkisi (aistisi) luojansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, Jouera tajusi, tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hiljainen tiedemies tunsi pelkoa. Tämä on pelkoa, tämä joka saa kehosi vapisemaan ja mielesi lyömään tyhjää. Tämä on pelko, tämä on tunne, unohtakaa aiemmat kaiut tunteista. Tämä on pelko.

Meri

Matoranin Varjo ei ollut enää yksin.

Isoa L-kirjainta hieman paksumpi muoto eteni määrätietoisesti kohti tuntematonta. Meri aaltoili ja kohahteli kun valkoinen olento joka oli kuin reikä todellisuudessa matkasi kohti päämääräänsä, joka oli sekä satunnainen että tarkasti valittu. Oranssit ja purppurat pisteet ilmestyivät ja katosivat kuin kohina sen pinnalle. Olento oli siinä ja kuitenkaan se ei ollut. Se oli jotain mitä mieli kieltäytyi huomioimasta, se oli jotain mitä silmä kieltäytyi näkemästä. Se oli painajainen ja kuitenkin sitä ei ollut.

Sitä seurasivat kaksi olentoa, jotka näyttivät todellisemmilta mutta silti karkeilta ja jostain muualta tulleilta. Ne olivat kuin puuväreillä ilmaan piirretyt hahmot, jotka joku suurempi kokonaisuus oli huvikseen luonut. Ne olivat haalean ruskeita Rahien luurankoja, jotka välillä särkyivät ja korjasivat itsensä lennossa kuin ilmaan huonosti heijastetut diat. Toinen muistutti lentävää Rahia, toinen jotain jolla oli pitkät raajat. Ne pitivät hiljaa humisevaa ääntä, jota yksikään sielu ei ollut kuuntelemassa.

Hieman oikealla lensi musta kaasumainen massa, jolla ei oikein ollut muotoa. Välillä saattoi luulla näkevänsä suun tai silmät tai molemmat, mutta ken tietää olivatko ne illuusiota vai heijastuksia tuon olennon todellisesta luonteesta? Massan katsominen olisi saattanut aiheuttaa lievää päänsärkyä, mutta mahdollinen katsoja olisi varma yhdestä asiasta: Hän ei haluaisi nähdä olennon todellista luonnetta, jota se peitteli kuin houkutellakseen.

Sen takana vasemmalla oli viides olento, jonka olemusta olisi vaikeampi kuvailla. Se muistutti etäisesti ensimmäistä olentoa, mutta tämä oli vain kasa punaisia ja keltaisia viivoja. Värit olivat liian kirkkaita ja lapsenomaisia ollakseen olemassa. Se muuttui koko ajan ja otti erilaisia muotoja, joissa katsoja saattaisi nähdä jotain etäisesti tuttua. Se päästeli ääntä, joka oli sekoitus infernaalisia piippauksia ja etäisiä kaikuja, joita ei voinut kunnolla kuunnella. Olento vääristi hiljalleen ympäristöään samalla tavalla kuin ensimmäinen: Vesi sen alla liikahteli kärsimättömästi ja valo vääristyi kulkiessaan sen läpi. Luoja armahtakoon sitä Matorania tai Rahia joka eksyy liian lähelle punakeltaista olentoa.

Noiden keskellä oli Matoranin Varjo, paitsi että se ei ollut varjo eikä oikeastaan Matorankaan. Sen muoto muistutti Matorania, mutta Liittolaisen keho oli täynnä orgaanista massaa, johon katsominen teki kipeäksi sen iljettävän vihertävän värin vuoksi ja mekaanista osien yhdistelmää, joka oli monissa kohdissa ruostunut tai katkeillut ja pudotellut pois pieniä palasia siitä, missä kuuluisi olla toinen sormi tai suurin osa olkapäästä.

Joueran Liittolaisen pää oli muodottomaksi mössöksi sulanut metallinen kallo, josta sojotti mustuneita aivojen jäänteitä tai sähköjohtoja. Naamio oli tunnistamaton, mutta silmänreiät olivat pysyneet paikoillaan kuin ihmeen kautta (toinen tosin oli hieman korkeammalla) ja niistä paistoi punainen valo, joka kertoi että kaikki on valetta ja olet oikeasti kuollut. Se kertoi, että sinä makaat oikeasti sairaalassa koomassa ja kaikki on valetta, ah, valetta. Elämäsi kuuluu valheisiin, jotka pyörittävät tätä peliä. Valheet, nuo mielen työkalut.

[spoiler=Keksit ja muut jännät jutut]
Eli kiitoksia:
- Joylle ropefiiliksestä jonka tulosta on viestin alku
- Matorolle läpilukemisesta ja kritiikistä jonka ansiosta tämä parantui huomattavasti
- Nintendolle siitä että HAXORUS SAA SUPERPOWERIN BW2:SSA WOOOO[/spoiler]

Meri

"Maata ohoi!" huivipäisen Lyanin railakas huuto kaikui mastosta. Matoran oli havainnut poppoon määränpään kaukoputkellaan. Kannella siaitsevan neljän Matoranmerirosvon katse kiinnittyi paatin keulaan. Horsiontissa oli pienellä tihrustelulla havaittavissa rehevää maata.

Takakannen huonerakennelman oven saranat narahtivat, mikä kiinnitti piraattien huomion. Auringossa kiiltävä metallinen käsi työnsi oven tieltään niin että se paukahti seinään. Tummahaarniskainen kasvomaskiin sonnustautunut Amazua astui esiin. Silmät eivät erottuneet hohtavan punaisen visiirin takaa, mutta silti hahmon pystyi olettamaan katsovan kohti edellämainittua kaukaista maa-aluetta, uppoutuen ajatuksiinsa hetkeksi. Gaggulabiossa täyttyivät tyypillisen gangsteripomon piirteet myös siinä määrin, että vitkastelu saati epäonnistuminen olivat tämän mielestä kuin syntejä, joista rangaistuksena oli vähintään fyysinen kurinpito tai enintään kuolema. Hyvin valitettavaa oli se että hänen tapauksessaan pantiksi joutui radiopuhelin.

"Kaikki miehet kannelle", palkkasoturi huudahti syvänluonteisella äänellään. Pienessä hetkessä neljä Matorania oli kasaantunut kannelle riviin. Amazua käveli hitain vakain askelin lautakantta pitkin miehistönsä tykö. Äskeisessä huoneessa kapteenin kanssa ollut Koli kipitti nopeasti rivin jatkoksi kapteeninsa ohi. Lyan tömähti kuin usoraan ylhäälrä Gattan ja Nanyn väliin. Amazua pysähtyi Kolin viereen tarkastellen suoraryhtistä sekalaista joukkiota hetken.
"Tässäkö kaikki", Amazua kysähti levittäen avonaisen kätensä Matoranien syyntaan.

Koli oli juuri avaamassa suutaan, kun Amazua huomasi että hänen jalkojaan nyki. Samassa palkkasoturi huomasi seisovansa kasiluukun päällä. Painon siirryttyä pois luukku aukesi ja sinivihertävä Matoran kömpi ylös. Tämän veriset kädet viittasivat siihen että Matoran oli ollut juuri käsittelemässä mestattua lokkia. Pian tämän perässä kannen alta raahautui koukkukätinen miehistön teknikkona toimiva Kiro. Amazuan oli vieläkin vaikea ajatella kaksikoukkukätistä Matorania kyseiseen pestiin. Hän kuitenkin päätti olla miettimättä asiaa tarkemmin. Se ylitti hänen käsityskykynsä kirkkaasti. Kaksi viimeistäkin Matorania asettui riviin muiden sekaan.

Amazua laski hetken vaimeasti sormillaan. Matoranien määrä alkoi olla sellainen kuin hän oli muistanutkin. Palkkasoturista oli suorastaan huojentavaa nähdä villipäinen ja ylienerginen joukkio seisomassa hiljaa ja rauhallisesti. Ehkä tästä sorkusporukasta olisi ainakin johonkin...
"Miehet", Amazua aloitti kävellen eteenpäin. Nany yritti peittää happamuutensa sen suhteen että kapteeni ei korjannut ilmaustaan hänen suhteensa mitenkään, "Saavumme pian päämääräämme. Tehtävämme on yksinkertainen: vaellamme vaarjone täyttämän viidakon halki, aikeinamme noutaa Skakdijoukot leiristään, ja kuljettaa heidät takaisin 'Bio-Klaanin saarelle'". Saavutettuaan rivin pään Amazua kääntyi ympäri, kävellen takaisin menosuuntaansa.

"Suoritettuamme rantautumisen kokoan mukaani n. puolesta miehistöstäni koostuvan seurueen. En aio odottaa teiltä suuria. Haluan kuitenkin huomauttaa, että olette vastuussa itse itsestänne. Mikäli viidakon eläimet tai alkuasukkaat hyökkäävät kimppuunne aikomuksenaan vetää suolenne irti ruoakseen, on turha itkeä minua apuun."
Amazua pysähtyi Matoranrivin keskelle. "Tohtori", hän aloitti, "kuinka pian saavumme perille?" Matoranien kapteeni viittais tällä selvästi rivin toisessa reunassa seisovaan Koliin. Muut merirosvoista loivat vaimean katseen Ko-Matoraniin. Tämä ei tätä kuitenkaan suuresti häirinnyt.

Koli vetäisi hieman henkeä. "Nnnoh, ottaen huomioon ilmavirran metrisekunttisen nopeuden ja sen aiheuttaman vesimassan liikkeen vaikutuksen laivaamme, kuitenkin liittäen mukaan laivamme massan määrän, oletan että saavutamme rantautumistoimenpiteelle otollisen siainnin..."
"Nnnööörtti", Gatta keskeytti. Hän piteli kättään pystysuunnassa vasemmalla poskellaan yrittäen mukamas peittää sen että juuri hän oli äskeisen huudahduksen takana. Nany tökkäisi tätä kylkeen olkapäällään. Hetken oli hiljaista.
"...tunnissa", närkästynyt Koli lausui loppuun. Toisaalta hän oli jo tottunut moiseen kohteluun.

Amazua oli hetken hierovinaan kasvomaskinsa leikamusosaa. Hän ei ollut moksiskaan siitä mitä äsken tapahtui. Hän aprikoi.
"Kysymys."
Kukin pienistä piraateista sai kapteeninsa väistämättömän huomion.
"Kuinka lujaa purjeiden kankaiden sidos on?"
Matoranit olivat hiljaa. Osa siksi koska oli ihan pihalla asian sihteen, osa taas pohti asiaa mielessään. Pian Lyan nosti kätensä varovasti. Amazua antoi tälle sanattomasti luvan puhua.
"Nooh, yleensä purjelaivojen purjeet on tehty tavallisesti punotusta kankaasta, mutta näiden leukaperien paattien purjeet on hieman toisenlainen juttu. naru on kuin puoliksi jotain metallia. Kenties tavallista narua ja jotain... rautalangan tapaista." Le-Matoranin viimeisissä sanoissa oli havaittavissa epävarmuutta. Kenties hänelle aiheutti paineita yrittää päteä uuden, vaativan oloisen kapteeninsa edessä.

"Skakdit tunnetusti ovat joko ryöväreitä tai kauppamiehiä", Koli aloitti oman puheenvuoronsa, "Bio-Klaanin saaren Skakdit ovat hyvän organisoitumisensa lisäksi varustukseltaan myös hyvin eteviä. Ilmeisesti ryhmä on vaellellut siellä täällä ja kerännyt otollista varustusta kaupallisin keinoni sieltä täältä - tai ryövännyt ne."

"Ette siis olekaan niin erilaisia." Amazuan kommentti löi jokaisen Maotranin jälleen hiljaiseksi. Tämä oli historiallista. Koli jatkoi. "Purjeiden kankaan koostumus on mitä ilmiömäisin merenkäyntiin. Myönnettäköön että melkoista laatutavaraa. Voimakkaat myrskytuulet tarjoavat otollista lisäpuhtia sen sijaan että repisivät purjeet riekaleiksi."
"Pienoinen lisäpaine ei siis liene pahasta?"
"...en usko", Koli ei vielä ymmärtänyt mitä hänen kapteeninsa ajoi takaa.

Amazua asteli piskuisesta miehistöstään hieman kauemmas. Hän oli valmis jakamaan käskyjä.
"Sinä, Nuijapää", palkkasoturi osoitti metallisen sormenpäänsä Pakua kohti.
Matoran ehti sulatella lempinimeään hiukan. Nimitys tuntui olevan vain vähäisesti perusteltavissa siihen, että hänen erityisosaamiseensa lukeutuivat myös nuijat.
"Asetu ruoriin. Varmista että kurssimme pysyy mahdollisimman suorana."

Koli ihmetteli kapteeninsa argumenttiä. Tällaisella kulkuvauhdilla kriittinen kurssilta poikkeamisen todennäköisyysprosentti oli hyvin pieni. Paku teki työtä käskettyä tarttuen puisen ohjauspyörän hänelle suotuisammassa paikassa oleviin tappeihin niin lujasti kuin vain pystyi. Po-Matoranin mielestä itse kapteeni oli kuitenkin fyysisiltä voimiltaan hänen yläpuolellaan.

Amazuan sormenpää valitsi toisen kohteen. Tällä kertaa Lyanin. "Paviaani."
Gatta ja Paku tirskahtivat ja alkoivat hihittää hiljaa.
Palkkasoturi siirsi sormensa pään kohti laivan ensimmäisen maston alimmaista, isoa purjetta. "Avaa tuo..." Amazuan sanat takertuivat hänen kurkkuunsa tajuttuaan ettei hän muistanut sen nimeä, "...mikälie purje, ja varmista, että sen kiinnitys on varmasti mahdollisimman tiukka."

Pieni huivipää reagoi omaan uuteen nimitykseensä olankohautuksella loikkien pienen hetken päästä maston narujen viidakon kätköissä. Loput sietsemän Matorania katsoivat kun heidän kapteeninsa asteli laivan keskikannelle, sopivaan kohtaan, kääntäen katseensa laivan etumastoon. Mustanpuhuva purje oli avattu. Lyan ninjaili itsensä alas kapteeninsa viereen.
"Käydet kiristetty, kapteeni."
Amazua nyökähti Le-Matoranin suuntaan. Koli nosti etusormeaan kysyvän varovasti.
"Kapteeni. Saanko tiedustella, mistä on kysymys?" Koli yritti parhaansa mukaan kuulostaa siltä ettei kykseenalaisitaisi kapteeniaan.
"Tämä paatti taitaa tarvita vähän lisää tuulta purjeisiinsa." Palkkasoturi teki eleen joka voisi vaikuttaa siltä että hän aikoisi raapia kutisevaa selkäänsä. Tämän kuitenkin vetäistessä kätensä pois kyynärvarresta ulkonevan osan virkaa toimitti jonkin sortin kanuuna. Amazua otti sen vastaan vasemmalla kädellään.

Gattan silmät suurenivat Onu-Matoranin ihastellessa metallinharmaana auringossa kiiltävää laitetta. Se oli koostumukseltaan pitkä piippu liitettynä ilmeisimmin tekniikkaa sisältävään laatikko-osaan, joka koostui suurilta osin paneeleista. Piipun alapuolelle oli liitetty jonkinlainen säiliö. Normaalisti tuliaseissa kyseisenlaisessa osassa säilöttiin ammukset. Kapteenin pitelemä ase ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaisia merkkejä laukaisumekaniikasta. Kaiken lisäksi se ei vaikuttanut ollenkaan siltä että sen sisään olisi edes liipasinta saati kahvaa. Tai kättä tarttumaan siihen. Aseen eri osista pieneltä osin pilkottavat järjestetyt johdot ja virtapiirit viittasivat pikemminkin elektroniikkapitoisuuteen.

Epävarmuus valtasi piraatit heidän kapteeninsa osoittaessa aseen kohti laivan purjetta.
"Ei kai se aio romuttaa paattimme", Gatta kuiskasi vierelleen asettuneelle Lyanille.
"Naama rullalle", Amazua tuhahti. Kumpikin Matoran säpsähti palkkasoturin yllättävää kuuloa.

Amazua tähtäsi toisella kädellään edelleen tukemansa aseen piippua sopivaan kohtaan. Olisi paha paikka jos masto katkeaisi. Pian palkkasoturin pitelemä ase päästi selkeän latautumista viestivän äänen. Ääni oli kuin matalatempoinen, pitkäkestoinen *PIIP*, joka voimistui hiljalleen. Gatta odotti hiljaa haltioituneena.
"Muuten." Amazua sai vielä kerran alaistensa huomion. "Kannattaa tarttua kiinni jostain."
Matoranpiraatit tuskin ehtivät tulkita kapteeninsa puheita kun pamaus kuului.

Zamorin lailla kiitävä palkaksotruin aseen paineaalto paiskautui laivan mustaan isopurjeeseen. Laiva hytkähti voimakkaasti koko pinta-alaltaan vieden Matoranmiehistöltään jalat alta. Tämä toimi vasta esipotkaisuna laivan pian saavuttamalle huimalle kiidolle kohti määränpäätänsä.

Pakulla oli kovasti töitä ruorin pitämisessä yhdessä samassa asennossa tuulen paiskatessa Matoranin kasvoja. Kapteenia lukuunottamatta jokainen irtonainen asia laivan kannella lennähti laivan peräkannelle. Palkkasoturin vaivoin hallinnassa pitelemä laite vapautti valtaisaa painetta purjekangasta kohti. Amazuan jalat tekivät lujasti töitä välttääkseen tämän itsensäkin kellahtamisen kumoon. Valtaisaa purjealusta pystyi sillä hetkellä pitämään melkein moottoriveneenä. Suurikokoisena moottoriveneenä.

Minuuttien päästä päästä tilanne rauhoittui. Amazuan tykin toiminta lakkasi melkein kuin se olisi hyytynyt. Palkkasoturi rentoutti jäsenensä kumartuen pienoiseen lepoasentoon. Myös Matoranmiehistä alkoi palata tolpilleen.

Puiseen seinään liimautunut Gatta valahti kannelle. Matoranin mustan Pakarin ja seinän pintakäsitellyn puun välinen litka synnytti ininää. Paku seisoi edelleen lievästi sanoen hieman uupuneena, vapisevat kädet yhä kiinni ruorissa, huolimatta siitä että jalat pettivät hänen altaan. Veltto Lyan makasi maassa. Äskeinen välikohtaus ei haitannut häntä yhtään Nanyn lennähdettyä hänen päälleen. Le-Matoranin ilme viesti tämän olevan irstauden kuningas.

"Tuo... oli aika siistiä", hieman pökerryksissä oleva Gatta hörähti kapteeninsa suuntaan. Tämä ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän asiaan huomiota.
"Mikä tuo härpäke oikeen on", Gatta puhisi kääntyessään vatsalleen.
"...painetykki."
Muutaman tolpillaan olevan Matorani sekä Amazuan katseet kiinnittyivät Kiroon tämän tunnistaessa laitteen. Fe-matoran oli saanut toisellak oukkukädellään hyvän otteen kannen lankusta.
"Uudenlaisen sodankäynnin edelläkävijä. Koottu jokainen mutteri kerrallaan Nynrahin taitavimpien käsityöläisten sormenpäillä." Kiro sai painiskella hieman irottaakkseen koukkunsa puulankusta. "Yksi Pimeyden metsästäjien pyytämistä aseista. Massiivisen tuhon väline, jolla on kyky murentaa vuroia ja halkaista meriä. Lopulta sen valmistuskuitenkin lopetettiin toimintavirheiden takia."

"Ilmankos se strutsin näköinen hyypiö pyyti kiskurihintaa", Amazua kommentoi matoranin kertomaa. Palkaksoturi nousi pian suoraryhtisenä asettaen kädessä pitämänsä aseen takaisin selkäänsä, palauttaen tilalle normaalin, hopeisen kätensä. Jutustelun aika tulisi myöhemmin. Miehistön kapteeni loi katseen suoraan eteen. Nany asetti kätensä tahattomasti Lyanin naamalle ponnistaen itsensä ylös. Muutama muu piraatti huomasi häkellyksekseen saaren olevan tuskin puoen kulometrin päässä.

"Päivitetty arvio, tohtori?" Amazua käännähti hitaasti laivan takakannen suuntaan. Kiusaantunut Koli kurkisti varovasti päälleen lennähtäneen tynnyrin sisältä...

Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän eräät, kenties pohjoiset osat

”Sinä pidät sitä karttaa väärin päin”, Kepe huomautti. ”Ihan tiedoksesi.”
Snowie mutristi suutaan. ”Hmmmm. Niin.”
Valkoinen klaanilainen pyöräytti kartan toisin päin.

”Eikun sillain toisessa suunnassa väärin”, tiedemies vielä oikaisi.
”Änh.”

Koko aamupäivän metsässä vaellettuaan kaksikko oli onnistunut harhautumaan syrjään polulta ja kadottamaan itsensä kartalta. Hetki sitten Snowman oli ikään kuin paikantanut heidät, mutta ilmeisesti ei ollutkaan. Nyt he istuivat paksulla ja näennäisen ikivanhalla kannolla tekemässä uutta kartoitusta. Istuimeksi se oli muuten oikein hyvä, mutta se oli pahuksen kostea. Muutenkin metsässä oli hieman hiostava tunnelma, eikä tuuhean kuusikon takia sinne edes paistanut kunnollista auringonvaloa. Lisäksi kaikkialla oli ihmeen hiljaista.
”Jos kokeilisin navigaattoria vielä kerran? Josko signaali toimisi paremmin?” Kepe ehdotteli kovasti. Taas. Vastauskin oli sama.
”Eeei. En tahdo enää yhtään ainutta keltaisia, punaisia, karhuhainkirjavaa tai minkään muunkaan väristä katua.”
”Niinnojoo.”
Kepe oli melkein jo ehtinyt kaivaa pienen kämmenpiipittimensä esiin, mutta lopetti reppunsa penkomisen. Koska olihan se ihan kamala laite. Se oli johdattanut heidät useamman kerran harhaan, kerran he olivat eksyneet matkalla linnakkeelta telakan näyttelylle. Vain koska he olivat tahtoneet testata laitetta.
”Ja Paacokaan ei vastaa?” Snowie varmisti.
”Ei vastaa ei. Katsos, radioni on edelleenkin viritetty käyttämään Valvojaa tukiasemana, mutta ei tämä saa siihen yhteyttä.”
”Heei, mitä sille muuten kuuluu?”
”...Paacolle? Mistä minä-”
”Eikun Valvojalle.”

Siitä oli aikaa, kun Snowie oli viimeksi kuullut Valvojasta. Kepen rakentama Verstaan supertietokone oli ollut viime aikoina ihmeen hiljainen.
”Jaa Valvoja. Se valvoo puolisilmällä Iggyä, mutta pääosin se on ollut virransäästöllä järjestelmäpäivityksen takia.”
”...monta viikkoa? Tai peräti kuukautta tai jotain?”
”Se on iso tietokone.”

Snowie oli juuri olemassa ihan …, kun Kepe jatkoi.
”Entäs sinä sitten?”
”Ei, minua ei voi päivittää, olen pahoillani.”
”No heh heh.”
”heh”
”...”
”...”

Kepe pudisti päätään, mutta yritti vielä.
”Sinulla on johdatuksen naamio, Mata Nuinen aika sentään. Mikset sinä... johdata?”
”Eeh.”
”Tiedän, että se näyttää porkkanalta, mutta naamio se on silti, huolestuttavaa kyllä, kasvojesi alla.”
Lumiukko näpelöi nenäänsä. ”Kenties se ei toimi? Tai se johdattaa minut voittoon jokaisessa argumentaatiomittelössämme?”
Kepe oli ei-huvittunut.
”Jos se ei toimi, voisit käyttää jotain hyödyllistä Kanohia.”
”Mnjah.”
”Äh, luovutan”, Kepe huokaisi ja keskittyi karttoihin. Hetken sitä tutkailtuaan ja vertailtuaan lähiympäristön pinnanmuotoja, tiedemies nousi seisomaan. ”Uskoisin, että tuo on oikea suunta.”
Snowie nappasi reppunsa ja laukkunsa maasta, sulloi puoliksi syödyn patongin tärkeään patonkisäiliöönsä, jonka kiinnitti laukkunsa kylkeen ja nousi hänkin. Vailla erityistä tarmoa duo lähti matkaamaan kohti metsän siimeksiä.

Ja löysi viimeöisen leiripaikkansa.
”...olenko ainoa, josta tuntuu, että tämä ei etene...”

Nazorak-Pesät

273 käveli pitkää käytävää pitkin. Katossa roikkuvat loisteputket valaisivat kulkijaa kolkosti. Vaikka matkaa 007:n toimistoon ei ollutkaan pitkälti, se matka tuntui ikuisuudelta. Kylmä hiki virtasi valkoisen tiedemiehen ohimoa pitkin. Hänen sydämensä laukkasi kuin villiintynyt kikanalo. Nazorak olisi halunnut pysähtyä ja kääntyä takaisin, mutta hän tiesi, että oli myöhäistä alkaa katumaan. Jokaisella askeleella hän oli lähempänä toimiston ovea ja jokaisella askeleella hänen sydämensä kiihtyi. 273 hidasti hieman vauhtiaan ja löysensi lilaa solmiotaan kaulassa saadakseen paremmin henkeä. Nyt se hetki oli käsillä: 007:n salamurha. Kapinoitsijat olivat tavanneet samassa paikassa, missä olivat pitäneet kokouksen. Kaikille ryhmän jäsenille oli jaettu Zamorpistoolit ja 16765 oli opastanut muut ryhmän jäsenet tunneliin, josta pääsi tiedustelupalvelun tiloihin.
Hän kertasi päässään vielä suunnitelman: hän menisi 007:n toimistoon, puhuisi tiedustelun johtajalle asetilauksen kuljetuksesta ja samalla huomaamattomasti jäädyttäisi oven mekaanisen sähkölukon toimintakyvyttömäksi. Muut kapinan jäsenet odottaisivat läheisessä pakotunnelissa kunnes valkoinen Nazorak palaisisi ja antaisi merkin tovereilleen.
Mutta entä jos hän huomaa sabotaasini? Hänhän on Nazorak-agenttien johtaja ja varmasti hänen ainoa silmänsä on aina varuillaan… tiedemies ajatteli. 273 pysähtyi ja työnsi oikean kätensä, jossa piti Alinolla-Hanskaansa, syvälle takkinsa sisään ja otti yhdestä takin lukuisista povitaskuista pienen jäähdytyssormuksensa. Hän painoi sormuksessa olevaa pientä nappia testatakseen, että laite varmasti toimii. Sormuksen pienestä sädetinosasta nousi pieni, lähes näkymätön sininen säde. Valkoinen tiedemies nosti sormuksen suurten sinisten verkkosilmiensä tasolle. Kaikki siis riippuu tästä pienestä esineestä… Ja minusta…
Valkoinen nazorak siirsi ajatuksensa muuhun. Hän kuvitteli mitä tämän jälkeen tapahtuisi: Jos- siis jos –suunnitelma onnistuu suunnitelmien mukaan, työläis-nazorakit tajuaisivat aloittaa kapinan, ja hyvällä lykyllä johtoporras syrjäytettäisiin ja koittaisi paremmat ajat kaikille nazorakeille. Kun niin on tapahtunut, hän nousisi kaikkien arvostamaksi tiedemieheksi, niin kuin 16765 oli sanonut.

Mutta sitten hän huomasi pysähtyneensä liian pitkäksi aikaa. nazorak pujotti sormuksen keskisormeensa. Jäätutkija katsoi edessään parin askeleen päässä olevaa ovea. Hän huokaisi ja rohkaisi mielensä. Hän otti pari pitkää askelta ja oli oven luona. Meni syteen tai saveen, 273 ajatteli ja painoi ovisummeria. Hän odotti hetken, kunnes summeriin syttyi vihreä valo. 273 tarttui oven kahvasta, aukaisi oven ja meni sisään.

Sisällä huoneessa häntä vastassa teräksisen työpöytänsä takana istui 007.
"Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua", 007 tervehti tulijaa.
"Kiitos, 007:n", 273 kröhi kurkkuaan ja ojensi kirjoittamansa raportin 007:lle, "Tilauksesi on nyt valmis. 30 ilmatyynyalusta, 100 jääkonepistoolia ja 100 lämpöskannerilasia. Papereissa on kaikki tarkemmat tiedot. Mekaanikkoni ovat tehneet parhaansa tilauksen eteen."
"Hienoa", musta nazorak sanoi neutraalilla äänensävyllä ja otti paperin. Hän katsoi sitä ohimennen ja asetti sen pöydälleen. "Miten laitteet aiotaan kuljettaa Pesiin?"
"Olin ajatellut, että Ilmavoimien kuljetushelikopterit sopisivat parhaiten ilmatyynyalusten kuljetukseen," 273 vastasi. Hän yritti kuulostaa niin normaalilta kuin pystyi. Mutta sitten tiedemieheen iski yht’äkkiä hirveä tunne, kun hän muisti jotain. 273 ei ollut lainkaan miettinyt, miten hän pääsisi ovelle sabotoimaan lukkoa. Hän soimasi itseään siitä miten hän oli voinut unohtaa niin tärkeän asian.
"Selvä. Sovitaanko, että sinä hoidat kuljetuksen. Haluan nämä varusteet toimintakunnossa neljän päivän kuluttua pääasevarastolle. Sitten saat palkkiosi."
273 yritti kätkeä hermostuneisuutensa. Hän vilkaisi sivusilmällä toimiston ovea. "Selvä, kiitos" 273 sanoi. Hänen äänensä värähteli epätasaisesti. Hän yritti olla menemättä paniikkiin ja keksiä jotain. Hän tyynnytteli kiihtynyttä hengitystään. Mutta sitten tiedemies sai idean. 273 vilkaisi ovea, käännähti nopeasti oven suuntaan ja harppoi oven luo. Hän kurkisti oven pleksistä tehdystä ikkunasta käytävään yrittäen näyttää siltä, kuin olisi nähnyt jotain kiinnostavaa. Samalla hän painoi pienen sormuksen napista ja suuntasi sen säteen oven mekaaniseen lukkoon. Lukon pintaan ei näkynyt tulevan mitään, mutta lukon mekanismi sen sisällä jäätyi huomaamattomasti. Sitten 273 kääntyi takaisin 007:n puoleen. "Anteeksi. Olin näkevinäni jonkun kuuntelevan oven takana. Mutta ilmeisesti tiedemiehen höperyyttä", 273 keksi tekosyyn.
007:n kasvoilla saattoi nähdä jonkin pienen hymyntapaisen. "Luonnollisesti, herra tutkija. Luonnollisesti."
273 hieraisi takaraivoaan. ”Eli tulette hakemaan laitteita neljän päivän päästä. Näkemiin”, tiedemies sanoi ja musta nazorak nyökkäsi hyvästiksi. Jäätutkija avasi oven jo lähteäkseen.
”Odotas”, 007:n sanoi. 273 jähmettyi paikoilleen. Huomasiko hän…? hän ajatteli hätäisesti. Tiedemies kääntyi hitaasti takaisin Tiedustelun johtajaa päin.
”N-niin?” hän kysyi.
007 nyökkäsi tutkijan oikeaa kättä. ”Hanskasi. Oletko saanut sen toimimaan?” musta nazorak kysyi. 273 kääntyi hämmästyneesti katsomaan Alinolla-Hanskaansa. Hän huokaisi helpottuneesti.
”Aa. Niin! Kyllä sain. Löysin sopivan energialähteen. Mutta se on sen verran harvinainen, etten kehdannut alkaa häiritsemään teitä sillä”, hän selitti todenmukaisesti, koska juuri niin oli käynyt.
007:n nyökkäsi. ”Hyvä. Voisit joskus esitellä sitä minulle. Mutta minulla on hieman kiire. Voit mennä”.
273 hymyili kun astui ulos käytävään ja sulki oven. Hän hengähti huojentuneesti. Hienoa, nyt menen kertomaan muille.

007:n toimisto hiljeni. Musta nazorak syventyi työhönsä ehkä vain vartiksi. Hän tarttui PST:n lähettämään raporttiin. Se tarkoitti Pesän Sisäistä Tiedustelua. Sen lisäksi oli PUT, Pesän Ulkoinen Tiedustelu.



Raportissa oli yksikköjohtaja 983:n leima. Liuska alkoi tyypilliseen tapaan alueen – tässä tapauksessa läntisten kaivosalueiden – tiedoilla. Sitä seurasi lista kaikesta huomionarvoisesta viimeisen kuukauden ajalta.

007 syventyi zankrzora kielisiin merkkeihin. Tiedustelu oli havainnut useamman nazorakin – neljän nazorakin tunnusluvut lueteltiin – olleen poissa töistä luvattomasti. Vaikka tällaiset tiedot olivat useimmiten vain tavallisia pinnareita, ne saattoivat silti johtaa jonkin epäilyttävän jäljille.

Asevarastosta on kadonnut välineitä. Niiden katoaminen oli yritetty peittää muuntelemalla varastokirjanpitoa, mutta väärennös oli huomattu.
007 katsoi nopeasti pinnari-nazorakien numerot uudestaan. Hän tunnisti niistä yhden. Muisto ei ollut parhaimpia, joita hänellä oli. Silloin hän aavisteli pahinta.

Ovi aukesi.

Nazorak astui sisään. Se oli pukeutunut nazorakien tiedustelu-upseerin mustaan univormuun. Arvomerkkien paikalla oli kuitenkin jotakin outoa. Siinä oli harmaa soikio, jonka vastakkaiset päädyt olivat venytetty eri suuntiin. Lisäksi tällä oli silmälappu.

”Päivää”, tulija tervehti. 007 oli hämmentynyt. Hän liikutti kättään painaakseen näppäimestä, jolla hän antaa äänettömän hälytyksen lähistön agenteille. Toinen käsi kulki pistoolikotelolle.

”Odota. Saattaa olla sinulle edullisempaa, että odotat hetken” tulija sanoi.
”Mitäs piruutta tämä on olevinaan?” 007 kysyi.
”Olen Kohtalo, ja olen tullut kertomaan sinulle, että se, jonka jätit taaksesi, on nyt edessäsi”, 16765 sanoi mahtipontisesti ja astui lähemmäs.

”Muistathan sinä minut, vanhan ystäväsi. Silloin kauan, kauan sitten.” Samalla tulija riisui silmälappunsa ja antoi mustan kangaspalan pudota lattialle.

007 katsoi tulijan silmiä. Toinen silmä oli normaalin värin sijaan aavistuksen verran sinertävä. Turkoosi.

Nazorakit, joiden toinen silmä on turkoosi, lukeutuvat ”viallisten” luokkaan Nazorakinen hierarkiassa. Eräs solumutaatio aiheuttaa sitä. Tällaiset ”epäpuhtaat” yksilöt normaalisti laitetaan työskentelemään syvälle eristetyille alueille tai vaihtoehtoisesti tapetaan suoraan. Tämä eli, ja oli ilmeisen hyvissä voimissa.

”Sinä”, 007 sanoi. Samaan aikaan hän lähetti hälytyksen vartijoilleen ja veti pistoolinsa. Laukaus osui 16765:ttä rintaan, mutta mitään ei tapahtunut. Repeytyneen takin alta näkyi teräksinen rintahaarniska.

Ruskea nazorak hyppäsi kovaa kohti Tiedustelupalvelun johtajaa lyöden tältä aseen kädestä. Musta nazorak iski nyrkillä hyökkääjää kasvoihin, mutta 16765 kesti sen. Hän iski 007:n maahan. Raskas metallituoli kaatui rymisten. Hyökkääjä asetti jostakin univormunsa uumenista ottamansa veitsen 007:n kurkulle.

”Sinä. 007. Sinä muistat minut, etkö vain? Sinä muistat sen kaiken?” 16765 alkoi puhua, säilyttäen tiukan katsekontaktin 007:n ainoaan silmään.

”Minä annoin sinun elää, vaikka sinulle ei olisi kuulunut edes sitä oikeutta. Minä pelastin henkesi!” 007 melkein huusi.
”Sinä teit elämästäni helvettiä”
”Jos et kaipaa elämääsi, voit lopettaa sen. Mitä sinä haluat?”

”Minä haluan… Se on monimutkaista. Haluan kostaa sen, mitä minulle teit. Mutta sitten mietin ja huomaan, että voin hyötyä tästä huomattavasti enemmän.”
Oli aivan hiljaista. Käytävästä kuului laukauksia ja taistelun ääniä. 007 tajusi, että hänen vartijoillaan on ongelmia.

”Minä tiedän mikä sinä olit. Ei, vaan mikä sinä olet. Minä voin kertoa sen.”
”Kukaan ei usko sinua”
”Ai ei vai? Näinä sotaisina aikoina, joina kaikkien pitäisi toimia vain ja ainoastaan puhtaan Nazorak-rodun hyväksi… Kuulehan, yksi leviävä huhu voi tehdä paljon. Varsinkin, jos se koskee jotakuta noin korkealla hierarkiassa.”
”Mitä sinä haluat minulta?”

”Nyt sinä alat ymmärtää. Jos haluat elää, sinun olisi viisasta totella minua tästä lähin. Tiedätkö, voin paljastaa kaiken yhdellä radioviestillä”, 16765 sanoi nyökäten kohti rintataskussaan olevaa lähetintä.

”Sinut aiotaan murhata. Minä määrään sinua hälyttämään kaikki agentit tänne. Ja jos he koskevat minuun, paljastan kaiken. Lisäksi Jäätutkija 273:n omaisuus ja tekniikka ovat nyt minun omaisuuttani. Uskon, että kykenet hoitamaan asian.”
007:n ensimmäiset ajatukset olivat ”mitä hittoa”. Sitten hän tajusi, että tällä hetkellä on parasta vain totella. Hän nousi tietokoneelleen ja antoi hälytyksen kaikille pesän agenteille.

Silloin ovesta syöksyi kolme torakkaa sisään.


Ovella seisovien kahden ruskean torakan ilmeet olivat tuiman määrätietoiset, jotka huokuivat vihaa. Heidän välissään oli vitivalkoisena hohtava 273, jonka kasvoilta paistoi epävarmuus. 16755 ja 16754 seisoivat hänen kummallakin puolella ja osoittivat aseillaan Tiedustelupalvelun johtajaa. Kaksi nazorakin ylävartaloon suunnattua laukausta osuivat 007:n haarniskaan ja kilahtelivat tehottomina. Musta nazorak kierähti hämmästyttävän nopeasti pöytänsä taakse ja kopeloi laatikoistaan asetta. Hän veti esiin pienen lamautinlaitteen ja odotti raskaan metallipöydän takana, että hänen murhaajansa tulisivat lähemmäs. 16765 vain seisoskeli huoneen varjoissa tyytyväinen ilme kasvoillaan.

16755 latasi Zamorpistoolinsa ja hyppäsi pöydän päälle valmiina ampumaan Tiedustelun johtajaa päähän, mutta musta silmälappuinen nazorak löi kapinoitsijaa lamauttimella jalkaan. Kivenhakkaaja sai kivuliaan sähköiskun ja kaatui hätäisesti toiselle puolelle pöytää.16754 suojasi toveriaan ja ampui pöydän reunaa, ettei 007 päässyt nousemaan sen takaa ylös. Ylös noussut 16755 liittyi mukaan tuleen. Ammuttuuan parisen kertaa he painovati liipaisimia, mutta huomasivati kauhukseen, että panokset olivat loppu. Juuri kuten 007 oli ennakoinut. Hän nappasi oman pistoolinsa käteensä, nousi kyykkyyn teräksisen työpöytänsä taakse ja voimakkailla jalkalihaksillaan ja siipiensä antaman potkuvoiman avulla hyppäsi pöydän takaa ilmaan. Toisen silmänsä puuttumisen takia hänen ainoa silmänsä oli harjaantunut todella tarkaksi. 007 ampui tarkan laukauksen 16754:n ampumakäteen, joka oli juuri lataamassa pistooliaan. Kapinoitsija karjahti ja 273 refleksin omaisesti heittäytyi valkoisten takinhelmojensa lepattaen arkistohyllyn taakse suojaan. 007 laskeutui äänekkäästi työpöydälleen ja ampui 16755:ttä, mutta kivenhakkaaja ehti juuri väistää.

Jostain käytävän suunnalta kuului laukauksia. Se ei luvannut hyvää, ajatteli 16755. Hän pyörähti ja iski mustaa nazorakia polvilumpioon. nazorak kaatui karjaisten, ja ruskea torakka nappasi veitsen vyöstään. Hän hyökkäsi 007:n kimppuun maahan. Veitsi viilsi mustaa torakkaa pään sivuun lähelle korva-aukkoa. 007 karjaisi ja iski nyrkillä torakkaa leukaan. Viillon seurauksena silmälappu irtosi. Ennen kuin 007 ehti peittää silmän uudestaan, 273 huomasi suojansa takaa jotain: 007:n toinen silmä olikin tallessa. Tiedemies oli näkevinään tämän silmässä turkoosin välähdyksen. Silloin 16754 hyökkäsi takaapäin ja kaatoi 007:n. Hän yritti viittoa 273:ea auttamaan. Käytävältä takaa kuului kiihtyvää ammuskelua. Salaliittolaiset saattoivat kuulla mielessään kellon, joka tikitti armottomasti eteenpäin joko heidän voittoonsa tai häviöönsä.

Kun toimiston sisällä oli taistelu käynnissä Tiedustelun johtajaa vastaan, ulkona käytävällä vammautunut sotilas 6532 kamppaili kahta paikalle saapunutta vartijaa vastaan. Musta torakka oli yrittänyt ampua sotilaan, mutta tämä oli ehtinyt ensin ja ampunut vartijaa olkapäähän niin että tämä oli pudottanut aseensa. Toinen vartija, joka kantoi konepistoolia, ampui sarjan rampaa kapinoitsijaa päin, mutta tämä kumartui alas ja syöksyi keppinsä ja siipiensä antaman työnnön avulla suoraan vartijan eteen. 6532 oli aikoinaan taistellut erästä Kiven Toaa vastaan, mutta oli hävinnyt kun Toan luoma terävä kiven siru oli lävistänyt hänen reitensä, mikä oli repinyt tuskallisesti jalan hermoja. Nyt jalalla ei kärsinyt edes astua. Mutta ruskea nazorak oli opetellut liikkumaan taitavan nopeasti keppinsä ja siipiensä avulla. 6532 painoi kytkintä valkoisen kävelykeppinsä varresta, ja kepin päästä työntyi esiin piilotettu terä. Salaman nopeasti hän työnsi terän vartijan vatsaan. Tämä huusi kivusta ja yritti repiä terää irti, mutta vammautunut sotilas piteli tiukasti keppinsä varresta kiinni. Terä oli lävistänyt monta mustan nazorakin sisäelintä ja hän menetti hetkessä paljon vihreää verta. Kun vartija oli menettänyt tajuntansa, 6532 työnsi kepillään ruumiin syrjään. Mutta voiton ilo ei kestänyt pitkään, kun käytävän päähän ilmestyi neljä muuta agenttia.

Ennen kuin 6532 ehti edes liikahtaa, kaksi zamoria lävistivät hänen päänsä. Agentit syöksyivät kohti 007:n huoneen ovea. 273 kuuli juoksuaskeleet käytävältä. "Pakko mennä jos emme halua jäädä ansaan!" 16765 huusi ja piteli kädessään ovensuuhun viritettyjen räjähteiden laukaisinta. 16755 ampui lippaallisen 007:n suuntaan ja kääntyi 16765:n ja 273 perään lähteäkseen. Operaation johtaja yritti kutsua 2844:ää radiolla, mutta linja oli mykkä. Käytävässä syttyi tulitaistelu, kun neljä salaliittolaista syöksyi ulos 007:n huoneistosta ja törmäsivät neljään agenttiin käytävällä.
Kapinallisten takana 007:n toimiston etuosa räjähti.

Agentit ampuivat konepistooleilla heidän ohitseen yrittäviä kapinallisia, jotka heittäytyivät mataliksi käytävän seiniä vasten hakeakseen jotain suojaa lentäviltä zamoreilta. 16755, 16754 ja 16765 ampuivat pistooleillaan agentteja jalkoihin, mutta mustien nazorakien jalkapanssarit torjuivat ne. 273 oli hypännyt 16754:n taakse ja otti oman pistoolinsa. Hän sulki toisen silmänsä ja tähtäsi. Aseiden tekijänä Jäätutkija oli myös tarkka ampumaan ja hän tunsi lähes kaikkien nazorakien ampuma-aseiden koneistot. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui agenteista lähimpänä vasemman puoleista seinää olevan agentin konepistoolin piipun varteen. Zamor lävisti aseen metallisen rungon ja osui koneiston osaan, jossa ruuti syttyi palamaan ja antoi lähtövauhdin ammukselle. Tiedemiehen ammus räjäytti ampuma-aseen agentin sormille ja tämä karjaisi. Samalla 16755 ampui samaa agenttia päähän. Saman sekunnin aikana 16765 oli hypännyt luotien ohi toisen agentin eteen ja ampunut tätä kaulaan, mutta samalla kolmas musta torakka ampui 16765:ttä kylkeen. Agenttien linjaan oli auennut aukko ja kapinalliset syöksyivät siitä läpi. Samalla 16754 veti veitsensä ja löi jäljellä olevaa oikean puoleista nazorakia ranteeseen. Vasemman puoleinen agentti latasi konepistoolinsa ja he ampuivat kapinallisten perään. Neljä pakeniaa yrittivät väistellä lentäviä Zamoreita parhaansa mukaan, mutta saivat kuitenkin osumia. Yksi zamor raapaisi 273:n reittä ja tiedemies irvisti. Toinen ammus osui hänen kylkeensä. Hänen valkoinen takkinsa onneksi peitti tiedemiehen raajojen näkyvyyden, että niihin oli vaikea osua. 16765 kääntyi ja ampui takaisin.

He ohittivat käytävän risteyksen, josta toisesta käytävästä tuli lisää Tiedustelupalvelun nazorakeja, jotka olivat saaneet 007:n hälytyksen. Kapinallisten nähdessään he nopauttivat juoksuaan päästäkseen samalle käytävälle. 273 tiesi, etteivät he pääsisi pakotunnelille asti, jos kaikki mustat nazorakit ampuisivat heitä takaa päin. 273 yritti juostessaan keksiä jotain mikä pysäyttäisi heidän jahtaajansa. Kovasta paineesta huolimatta tiedemiehen aivot raksuttivat kiitettävän nopeasti. Sitten hän sai idean. Oli kuin aika olisi pysähtynyt kun valkoisen nazorakin siniset verkkosilmät simuloivat liikerataa. Liikenopeus: 18,6 Kio/h + jalkojen työntövoiman liike suhteessa oikeassa kulmassa + käsien ja jalkojen työntövoima + siipien ohjaama suunta… hän laski. Sitten hänen katseensa nauliutui yhteen kohtaan lattiaa hänen edessään. Siinä!
Hyppäsi, laskeutui yhdellä jalalla katsomaansa paikkaan, laski koko painonsa oikealle jalalleen, ponnisti ja hyppäsi voimalla vasemmalla puolella olevaan seinään. Hän otti kiviseinän vasemmilla käsillään ja molemmilla jaloillaan vastaan, juuri kun mustat agentit juoksivat tunneleiden risteyksestä sisään. 273 jännitti lihaksensa ja pongahti seinästä taaksepäin ilmaan. Hänen vierellään juosseet 16765, 16755 ja 16754 kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tiedemiehen ilmalentoa. Agentit nostivat tuliaseensa. Jäätutkijan siivet ohjasivat nazorakin syöksyä lattiaan. 273 tarttui vasemmalla kädellään Alinolla-Hanskan käynnistusrullaan ja käänsi sen, aktivoiden hanskan.

Agentit painoivat liipaisimia ja paukahdusten saattelemana zamorit lensivät ilmaan. Juuri niin kuin tiedemies oli suunnitellut. 273 oli enää vain metrin verran ilmassa ja zamorit lähestyivät äänennopeudella. Valkoisen nazorakin silmät nauliutuivat zamoriin, joka lensi suoraan häntä kohti. Kaikki oli nyt siitä kiinni, oliko hän tarpeeksi nopea.
”SIINÄ!!” 273:n jalat iskeytyivät äänekkäästi maahan, mutta hän säilytti tasapainonsa, ja ojensi hanskakätensä, kämmen avoinna, suoraan zamorin eteen. Ammus osui suoraan kämmenen keskellä olevaan laukaisin-painikkeeseen. Aika pysähtyi. Kolme muuta kapinaryhmän jäsentä olivat kääntyneet katsomaan taakseen. Agentit olivat täyttäneet käytävän leveyssuunnassa ja tähtäsivät aseillaan pakenevia kapinallisia. Mustan torakkamuurin takana käytävän toisessa päässä rähjäinen 007:n oli kömpinyt ulos räjähtäneestä toimistostaan.

Zaphzh…

Jään elementaalikiven Alinolla-Hanskalle antama elementaalienergia purkautui silmän räpäyksessä laukaisinosasta siihen osuneeseen zamor-ammukseen ja jatkoi sinisinä salamoina käytävän halki. Energiavirrat etenivät ilmassa, osuivat seiniin ja ilmassa lentäviin zamoreihin, kimpoilivat niistä ja jatkoivat matkaa täyttäen käytävän sinisellä valolla. Agentit hämmästyivät tiedemiehen hyökkäystä. Mustat nazorakit ryntäsivät takaisin toiseen käytävään pakoon energiavirtaa. Neljä viimeistä torakkaa yrittivät juosta muiden perään, mutta siniset salamat ehtivät osua heihin. Energiavirta kiipesi Agentin jalkaa pitkin ja ympäröi koko kehon ja musta nazorak huusi tuskasta, kun hänen vartalonsa jäätyi hetkessä. Hän hiljeni kun energia saavutti hänen päänsä. Sama kohtalo oli kolmella muulla. 007:n näki toimistonsa ovensuussa tapahtuman.
”Mit-” hän kysyi.

Silloin hanskan energia loppui ja energiavirta sammui. Kolme muuta kapinallista katsoivat silmät selällään käytävää. Yhtä hämmästynyt oli 273:kin. Jään elementaalienergia oli sinkoilut käytävässä sinne tänne ja oli jäädyttänyt ohi pääsemättömän verkon. Verkon takaa kuului Tiedustelupalvelun nazorakien huudot. 273 kääntyi katsomaan hämmästyneitä tovereitaan.
”Hienoa, Jäätutkija!” 16755 kehui, kun oli taas hereillä.
273 virnisti. ”Pelkkää fysiikkaa”.

”Äh”, 16765 piteli kylkeään, ”Meidän on lähdettävä. Ne tulevat pian toista käytävää pitkin meidän eteemme. Lähdetään.”

He jatkoivat juoksemista pohjoiseen ja sitten kääntyivät sivukäytävälle.
Takaa-ajajien huudot kuuluivat viereisissä käytävistä. 16765 ontui ja yritti kutsua radiolla viimeistä salaliittolaista, mutta mitään ei kuulunut. Hän kirosi mielessään 007:ää. Hän oli unohtanut täysin, ettei voisi toteuttaa uhkaustaan, 007:n todellisen identiteetin paljastamista, ilman kunnon tiedonkulkuyhteyksiä. Eteneminen oli hidasta heidän saamiensa vammojen takia. Kaikki olivat saaneet haavoja ja ruhjeita. He olivat kokoajan varuillaan että kulman takaa hyökättäisiin heidän kimppuunsa. He piiloutuivat varjoihin, kun näkivät vartioiden menevän ohitse. Viimein he kuitenkin pääsivät pakotunnelille, jossa 2844 odotti heitä.
”Huh, olette elossa. En saanut jostain syystä yhteyttä teihin. Luulin jo että olitte kuolleet”, kirjanpitäjä kertoi helpottuneena.

”007:n ehti antaa hälytyksen alaisilleen, jotk-” 16765 irvisti ja piteli kyljessään olevaa haavaa, ”äh! Jotka ehtivät sekoittaa radioyhteydet”

”Olette loukkaantuneet pahasti”, 2844 sanoi ja katsoi toveriensa haavoja, ”Entä missä 6532 on?”

16765 oli hetken hiljaa. Hän nojasi seinää vasten, selkä muihin päin. ”… Hän on kuollut”. Kaikki hiljenivät. Nyt 273:kin muisti. 6532 oli kuollut kun hän oli estänyt vartioita tulemasta 007:n toimistoon.

”No… entä tehtävä? Onko 007:n kuollut?”
Kaikki olivat taas hiljaa. ”Ei… Tehtävä epäonnistui…” 16765 sanoi hiljaa. Kaikki olivat. Nytkin 273:kin vasta tajusi mitä oli tapahtuman: He olivat epäonnistuneet. Juuri niin kuin 273 oli pelännyt. Ja 007:n tiesi ketkä olivat yrittäneet tappaa hänet. Agentitkin tiesivät. Pian kaikki tiesivät. Nyt kaikki sotilaat etsisivät heitä. Nyt he olivat lainsuojattomia, rikollisia. 007:n johtaisi heidän etsintöjään niin kauan että he jäisivät kiinni, eikä Pesässä olisi paikkaa, minne voisi paeta. Heidän kohtalo oli sinetöity. 273 tiesi, että muutkin miettivät samaa. 16765:kin.

”Noniin… Meidän on lähdettävä”, 16755 päätti hiljaisuuden.
He jatkoivat matkaa pimeään tunneliin. 16765 painoi räjähdekytkintä ja tunnelin suu räjähti, tukkien tien. He matkasivat kiireesti, eikä kukaan sanonut mitään. Ryhmä päätyi rahtihissiin ja he lähtivät nopeasti pintaa kohti.
Hissi nostatti kapinalliset maan pinnalle. Rautaiset metalliluukut siirtyivät syrjään ja auringon valo paistoi hissikuiluun. Neljä muuta kapinallista peittivät silmänsä. He olivat pitkän aikaa olleet Pesän syvissä luolissa, eivätkö ole nähneet aikoihin päivän valoa. 273 taas oli tottunut siihen. Saattoi myös olla, että hänen siniset silmänsä kestivät paremmin kirkasta valoa kuin normaalien Nazorakien. He juoksivat 273:n helikopterille, jonka oli jättänyt metsään. Kapinoitsijat nousivat koneeseen, ja 273 käynnisti sen. Aluksen propelli pyöri ja se nousi hitaasti ilmaan. Jäätutkija otti suunnan Mt.Ämkoolle.

[spoiler=***]Niin, kiitoksia Matorolle, jonka kanssa tämän teimme. Grediittiä hänelle[/spoiler]

Ilmatila, Ilmaraptori

Laskeva ilta-aurinko paistoi Ilmaraptorin ikkunoista ja sai Matoron ainoassa kädessä pitämän viskilasillisen hohtamaan pihkan lailla. Sade oli lakannut ja ilma oli tyyntymässä, ja Hopeinen Meri näytti perin kauniilta etelässä, johon ilma-alus nyt matkasi normaalilla matkavauhdilla, joka sekin olisi jättänyt leikiten taaksen Laivaston suurempien alusten huippunopeuden.

Tyyntyneessä ilmassa ei Ämturin tarvinnut koko ajan olla koneen ohjauspuikoissa kiinni, ja hän keskustelikin Toain kanssa Vanhaa Kyöstiä siemaillen käännetystä ohjaustuolista. Ontor ja Ternok olivat vetäneet pitkää tikkua hiilivuoroista; Ternok oli hävinnyt jutun, ja Ontor makoilikin yhdellä seinää vasten olevista sohvista puoliunessa. Viskillä oli sellainen vaikutus pakaripäiseen Matoraniin.

"Niin, onkos Klaanissa sattunut mitään erityistä viimeaikoina? Kun on kokoajan maailmalla uutiset kotopuolesta jäävät vähän vähiin", Matoron vieressä istuva Troopperi kysäisi ja hörppäsi viskiä.

"Vasta ennen lähtöä evakuoimme erään viidakkosaaren torakkien rautasaappaan alta", Ämtur kertoi ja vilkaisi synkästi haavoittuneeseen vankitorakkaan. "Eipä muuta sen Zyglak-jutun jälkeen. Se oli kyllä hurja homma, sanonpahan vaan, mutta ainakin olemme yhä pystyssä."

"Hei. Se Zyglak-juttu. Kuulimme siitä radiolla aiemmin, mutta Guardian ei suostunut kertomaan yksityiskohtia. Tiedättekö te mitä silloin tapahtui?" Matoro kysyi, ennen kuin joku muu toista ehti puhua.

"Emme juuri, kuulemma maanalainen hyökkäys, joka päättyi todella kummasti Zyglakin häviöön. Itse en ollut paikalla enkä ole kuullut kuin huhupuhetta. Eräs meikäläisistä, Telakan pojista siis, oli nähnyt kun niiden ruumiita korjattiin syrjään. Olivat kuulemma jotain, johon hän ei uskonut törmäävänsä tässä maailmassa... Tongu antoi hänelle viikon hermolomaa tapauksen jälkeen, mies oli ihan poissa tolaltaan. Mitä Klaanilaisiin tulee, uhreja tuli joitakin, suurin osa salamurhien uhreina. Hassua sinällään, että alkukantaiset hirviöliskot tappavat meitä hiljaa ja taidokkaasti ja organisoidut torakanpenteleet vain käyvät päälle joukkovoimalla."

"Aika huolestuttavaa", Matoro vastasi. "Pahalta Pahuuden Liigalta löytyy jatkuvasti uutta tavaraa. Ensin metallihirviöt, sitten pommitus ja nyt tämä. Pistää väkisin mielen matalaksi. Mutta onneksi tämä viski on tosi hyvää. Saa hetkeksi ajatukset pois... ikävistä asioista..." Matoro ponnisteli pienen hetken estääkseen Nukkemuistoja tulvimasta hänen mieleensä ikäviä asioita ajatellessa.

"Ikäviä asioita taitaa olla edessä meilläkin", Ämtur tuumi, "Minne tarkalleen olemme matkalla? Tongu heitti meille vain tämän paikan koordinaatit, eikä hän tainnut itsekkään olla perillä jatkosta. Liittyykö tuo Nazorak jotenkin juoneen? En olisi uskonut laskevansa heikäläisiä elossa tähän alukseen."

"No tuo Nazorak on aika pitkä juttu", Matoro sanoi vilkaisten erillään muista huoneen perällä istuvaan torakkaan. Se katseli tarkkana ympäristöään. "Mutta siinä kartassa, jonka annoitte minulle. Se oli Makuta Nuilta, joka tuntee tämän Abzumon jonka luo olemme menossa. Hän merkkasi sen tukikohdan." Matoro otti rullatun kartan sohvan vierestä ja ojensi sen Ämturille.

"Mmminäkin tunnen Manun", Ontor mutisi ja käänsi kylkeään, "Hieno mies. Outo kuin mikä."

"No mikä?" Hai kysyi.

"Mtäh?"

"...Ei mitään."

Ämtur ei välittänyt tyhjästä dialogista vaan tarkkaili karttaa. Hän oli joskus matkustellut näillä alueilla rahtia kuljettaen: Hedelmiä, komponentteja, normaalia tavaraa. Saariketjuilla ei olisi kovin paljon Matoran-sivilisaatioista. Muista hän ei tietäisi.

"Selvä. Seuraamme siis saariketjua etelään kuten nyt. Muutama kymmentä kilometriä tästä länteen pitäisi mennä syöksyvirtaus, jota voimme käyttää hyväksemme. Parhaimmassa tapauksessa olemme tuolla ylihuomen aamulla, jos matkaamme myös öisin."

"En nyt välttämättä sano parhaimmassa", Bloszar sanoi. Ajatus Abzumosta ei viihdyttänyt.

"Suga ja Joy tarvitsevat meitä, joten mitä nopeammin niin sen parempi", Matoro sanoi ja kulautti lämmittävää juomaa.

Matoro mietti mitä he itse asiassa tiesivät Abzumon puuhista. Hän muisti Nazorak-pesän ja Abzumon repijäkala-altaan. Jostakin syystä hän oli todella itsevarma tehtävän onnistumisesta. Se johtui harppuunasta. Lisäksi hän toivoi saavansa naamionsa käyttöön Abzumoa varten. "Kyllä tämä elämä vie outoihin paikkoihin. En olisi uskonut päätyväni etsimään Makutan piilopaikkaan. Mites, uskotteko te Kohtaloon? Siis siihen, että kaikki tämä on jonkun meitä viisaamma ohjailemaa?" Hai vaihtoi aihetta. Hän tunsi olevansa aluksessa kuin kotonaan.

"Apsliuk öggämöggä pluts," Ontor sanoi. "...", muut vastasivat.

"Jos kohtalo pisti minut sanomaan tuon, niin minä olen steltiläinen aristokraatti tai kohtalo on tosi oiva jätkä. Tuskin vaan. Kolme hyvettä ovat enemmän varmaan symboolista tavaraa, joiden avulla kaikilla olisi kivaa eikä pelottaisi", hän jatkoi kuulostaen yllättävän selväpäiseltä. Ämtur tyytyi nyökkäämään.

"Minä olen joutunut vähän kyseenalaistamaan hyveet viime aikoina. Siis, rauhan aikana niissä on kyllä järkeä ja niin edespäin, mutta kun alkaa sota se kaikki paljastuu tosiaankin lähinnä symboliseksi. Miksi Kohtalo sallisi kaiken tämän pahan tapahtuvaksi? Joko sillä on tosi sairas huumorintaju tai sitä ei ole", Troopperi puolestaan vastasi.

"Minä kyllä uskon Kohtaloon", Matoro sanoi "Koska hyvä onni on liian lievä ilmaus perustelemaan kaikkea sitä mistä olen selvinnyt. Minä en tiedä kuinka monta sataa kertaa olen välttänyt kuoleman viime hetkellä. Olen varma että Kohtalo ei anna minun kuolla, ei vielä."

"Tuohon minä en osaa sanoa juuta enkä jaata. Ehkä olet vain pirun taitava, tai vihollisesi aliarvoivat sinut, koska olet noin hintelä", Ämtur vastasi. Lasi oli tyhjä.

Matoro hymähti. "Ei, ei se ole kumpikaan noista. Tuolla Athistien saarella, jossa ystävämme vangittiin, putosin kai viisi kerrosta palavan rakennuksen läpi ja menetin tajuntani. Minulla ei ole hajuakaan miten minä olen vielä tässä, mutta tässä vaan olen. Se on kieltämättä aika erikoinen tunne." Toa oli hetken hiljaa. Vaikka Nukketapaukset olisivat olleet todella hyvä esimerkki aiheesta, hän ei pystynyt kertomaan niistä. Kauhu valtasi hänet ohikiitäväksi hetkeksi, kunnes hän muisti jälleen olevansa mukavassa aluksessa kaukana kaiken maailman nukeista.

"Toivotaan sitten, että samaa selvitymisvoimaa riittää tulevaisuudessakin", Ämtur vastasi ja hieroi leukaansa. "Akaku on muuten hieno naamio. Itsekin käytän, vaikka voimatonhan tämä on. Semmoisesta röntgenkatseesta olisi varmaan todella hyötyä lentäessä, ei tarvitsisi ikkunoita."

"Tämä ei ole Akaku, tuo teleskooppisysteemi on oma viritelmäni", Matoro korjasi.

"Ja mitä röntgenkatseeseen tulee, Geellähän taitaa olla ihan röntgenkiikari. Eikö Laivastollekin voisi hankkia sellaisia?" Troopperi jatkoi.

"Saako semmoisen toimimaan höyryllä?" Ontor kysyi.

"... ai niin, te ja teidän periaatteenne. Tiedättekö, maailmassa on paljon siistejä asioita jotka eivät toimi höyryllä" Troopperi vastasi.

"Varmasti on, mutta äkä kerro sitä Tongulle", Ämtur vastasi virnistäen, "Esimerkiksi tuo sähkövalo tai radiovastaanotin. Mutta uskokaa tai älkää, höyrykone toimii kun muu teknologia pettää. Eipä tarvitse murehtia palavista sulakkeista tai hyytyvistä levitaatiokiekoista, joiden protodermiksen sekaan luikurimyyjä on sekoittanut alumiinia. Höyrykone toimii, kunhan muistaa pitää koneen kuumana ja putket siisteinä."

"No totta tuokin", Troo tyytyi vastaamaan ilmeisen lyödyllä äänensävyllä. "Mutta asiasta kukkaruukkuun, taivas alkaa pimetä. En tiedä teistä, mutta minua väsyttää. Miten järjestämme nukkumisen?"

"Minä aion ainakin nukkua. Ylös siitä, Ontor, on nimittäin sinun vuorosi lentää. Joku teistää isoista kavereista saa pitää konetta lämpimänä, älkää päästäkö konetta kylmenemään tai joudumme mereen. Vaihtakaa vuorja kuin haluatte. Ja minä haluan, että joku vartioi tuota torakkaa, tai löydämme itsemme aamulla puukko nätisti takaraivossa. Ja päästäkää Ternok-parka lepäämään, hänen vuoronsa on jo ohi." Ämtur haukotteli ja vinssasi yhden katosta riippuvista pienistä Matoran-riippumatoista alas, jotta hän pääsisi kipuamaan sinne.

"Selvä. Me vuorottelemme ja hoidamme tuon koneen. En usko, että 1034 tekee mitään, mutta totta kai me pidämme sitä silmällä ihan teidän mieliksinne. Minä voin ottaa ensimmäisen vuoron, luulen ettei minua nukuta juurikaan." Matoro sanoi Toa-joukon epävirallisen johtajan asemassa. Pöytäseurue hajaantui.

[spoil]Liero teki hyvinnii puolet[/spoil]

Metsä kaukana kaikesta sivistyksestä


Peelo asteli määrätietoisesti tiheää metsikköä eteenpäin. Kaiken maailman rehut ja muut viherkasvit hidastivat hänen liikkumistaan, mutta kivääri sopi niiden huitomiseen täydellisesti. Ja eipä sillä paljoa muuta enää tehnytkään, mokoma oli nääs mennyt rikki. "Laatutavaraa... pah", Peelo tokaisi huitoessaan esteitä tieltään. Kaiken sen mätkimisen ja huitomisen ohella hän muisteli tehtävää. Tehtävää, jolta hän juuri oli palannut. Veljeskunnan saaren evakuointi onnistui. Jossain määrin, vähintään. Torakoita napsittiin pois päiviltä mukavasti ja mitään liian tärkeää ei menetetty. Silti Peelo ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestään asiat olisivat voineet mennä paljon paremminkin. Hänen mielestään hänen tulisi olla parempi. Mahdollisimman monella eri tavalla.

Hän saapui pienellä aukiolle. "Täällä se on", Peelo tuumasi itsekseen. Aukion keskellä oli rautainen neliö, joka muistutti etäisesti jonkun sortin ovenkarmia. Siinä oli kaksi nappia, jotka Peelo painoi pohjaan yhtäaikaa. Neliö laskeutui, ei, kaatui selälleen maahan ja pysyi tovin täysin toimettomana. "Älä vain sano että se on rikk-", Peelon ajatukset keskeytyivät kun tasainen nurmikko yhtäkkiä siirtyikin neliön alta pois, paljastaen pitkään käytävään johtavan portaikon. Peelo otti ensimmäiset askeleet mahdollisimman varovasti, koska hän ei ikinä oikein päässyt jyvälle paikan turvatoimista. Mitään ei tapahtunut, ja Peelo ajatteli että on täysin turvallista jatkaa.

Pian hän saapuikin pitkän, tylsän ja harmaan käytävän päähän, jossa oli ovi. Tai no, enemmän se vaikutti joltain pieneltä portilta. Sen sivussa oli pieni neliön muotoinen ruutu, ja sen alla numeroituja nappuloita yhdestä yhdeksään. "Mikäs se salasana olikaan", Peelo mietti. Hetken mietinnän jälkeen hän painoi nappeja.

1, 2, 3, 4, 5, 6.

Ovi aukesi.

Peelo oli erittäin pettynyt siihen kuinka huono mielikuvitus paikan omistajalla oli ollut.




Siinä sitä oltiin. Labrassa, jossa Peelo alunperin luotiin. Hän ei olisi ikinä uskonut pääsevänsä näin pitkälle keinotekoisessa elämässään. Oli silkkaa sattumaa että juuri hän kehitti itselleen vahingossa tietoisuuden itsestään ja olemassaolostaan. Joskus hän tykkäsi miettiä että asiaan oli vaikuttanut kohtalo, tai jokin maailmoja suurempi valtiasolento, mutta päätyi kuitenkin aina siihen tulokseen että sellainen olisi silkkaa sontaa.

Sitten Peelo muisti. Hän oli listinyt luojansa testilabrassa. Aulasta oli jonkin verran kävelymatkaa sinne, ja Peelo ei edes muista labran monia käytäviä ja huoneita ulkoa. Hän ei edes ikinä ole käynyt kaikissa niissä. Jokaiselle robotille tieteilijä oli rakennuttanut oman labransa missä niitä saisi korjailla ja parannella, ja omaan labrahuoneeseensa hän onneksi muisti reitin. Peelo suuntasi suoraan eteenpäin.

Käytävät olivat tylsän valkoiset ja harmaat. Niissä oli paljon ruutuja ja nappuloita, joita kukaan ei ikinä edes käyttänyt. Paikalla ei edes ollut aikanaan paljoa työskntelijöitä, vain viisi tai kuusi henkilöä itse pääpomon lisäksi. Peelo usein mietti, että oliko paikka vain koristeltu turhilla nappuloilla ja ruuduilla sun muulla mekaanisella, vai oliko niillä muka oikeasti joku tarkoituskin.

Pian hän kuitenkin saapui omaan labrahuoneeseensa. Maassa oli edelleen kuivunutta verta hänen luojansa ruumiista. Mutta missä ruumis oli. "Joku elukka on varmaan raahannut sen muualle... Ei kun eipäs, tänne ei voi päästä mikään tyhmä elukka", Peelo ajatteli. Hän ei kuitenkaan antanut asian häiritä ja suuntasi huoneen kulmassa olevan kapselin näköisen häkkyrän luo. Pöydällä kapselin vieressä oli muistitikun tapainen pieni väkkärä. Peelo nappasi sen ja asetti sen kapselin sivussa olevaan reikään, johon se sopi kuin nakutettu, ja ruudulle reiän viereen aukesi kuva. Pohjapiirrokset.

Tieteilijän suunnittelemat viimeiset päivitykset ennen kuolemaansa. Peeloa rupesi vähän potuttamaan. Hän olisi ihan hyvin voinut teurastaa paikan väen päivitysten jälkeen. Peelo näpytteli nappeja ja asetti masiinan päivitys/korjaustoiminnon päälle. Kapselin ovi avautui, ja Peelo astui sisään. Hetken päästä kapseli sulkeutui, ja Peelo levitti kädet ja jalat erilleen. Kapselin sisäpinnoista ilmestyi monia käden näköisiä laitteita joiden päässä oli poria, ruuvimeisseleitä ja ties mitä muuta jotka purkivat ja kokosivat Peeloa uuteen uskoon tiuhaa tahtia. Ei edes minuuttia kulunut kunnes laite oli saanut Peelon uuteen uskoon, ja portti avautui.

Peelon ruumiinrakenne pysyi samana, mutta varustus ja aseistus koki paljon muutoksia. Säärissä hänellä oli nyt rakettimoottorien tapaiset laitteet, joilla tosin ei lennetä, vaan liu'utaan. Laite mahdollisti leijumisen pikkuisen maan yläpuolella, ja säärissä olevat miniatyyrirakettimoottorit mahdollistivat huimiin nopeuksiin pääsemisen. Käsien kokoontaittuvat terät korvattiin pienillä liekinheittimillä. Kaasunaamarista oli nyt paljon sileämpi versio, ja joka hönkäyksellä suodattimista pöllähti ulos pieni vihertävä savupilvi, ja hänen niskasta roikkui muutama musta nauha. Peelo ei tiennyt olivatko ne vain ulkonäön vuoksi vai oliko niillä joku tarkoitus. Keho oli nyt saanut erittäin tummän vihreän sävyn ja säärissä ja ranteissa sijaitsevat laitteet olivat pikimustat.

Seinästä aukes luukku jossa oli Peelon uusi ase. Pitkä sauva jonka päässä oli rastin muotoinen terä, jonka sai kiinni Peelon selässä olevaan kohtaan jonkunlaisen magneetin avulla. Peelo tarrasi siihen ja asetti sauvan selkäänsä kiinni. Juuri kun hän oli katsomassa löytysikö labrasta jotain muuta mukavaa...

Räks.

Räks?

Räks.




Jostain etäältä kaikui pitkiä käytäviä pitkin äänekäs räksähdys. Jotain meni rikki ja lujaa. Asiasta teki häiritsevämpää se että sähköt katkesivat. Tämä tuskin oli pelkkää sattumaa. Peelo lähti saman tien juoksemaan aulaa kohti tarkistamaan että mitään liian pahaa ei olisi sattunut. Aulaan päästessään häntä odotti pelkkä kaaos, ja vasemmalla olevan testilabran portti oli täysin murskattu, kuten myös oikean. Yksi asia pisti Peelon silmään: tuhkaiset ja likaiset jalanjäljet, jotka johtivat vasemmalta ovelta oikealle. Kuka asialla olikaan, hän varmaan etsii jotain, ja suuntaa juuri labraan missä oltiin aikanaan rakennettu uutta prototyyppiä, ennen kuin Peelo teurasti kaikki.




"Mitä hemmetti..." Peelo ajatteli kulkiessaan käytävää pitkin. Koko ajan tuli kylmempää ja kylmempää. Paikka oli kuin yksi suuri kylmiö. Maahan jääneet tuhkajäljetkin olivat aivan huurussa, eikä kaukaa menisi ennen kuin ne olisivat kokonaan jäätynet. Peeloa ärsytti ajatella kuinka kylmää itse labrassa olisi. Hän mietti että mitä ihmettä ne oikein siellä rakensivat.

Labran ovi oli murskattu. Se sama tunkeilija asialla, tietysti. Labraan astuessaan Peelo huomasi kuinka valtava se oli. Labran keskellä oli paksun jään peittämä robotti. Se robotti oli iso. Todella iso. Sitten Peelo kuuli askelia. Askelia, jotka kaikuivat pahaenteisesti suuressa, jäätyneessä hallissa.




Peelo piiloutui lähimmän pöydän taakse, ja kurkki ihan pikkuisen sen takaa. Siellä tallusteli toinen robotti, joka näytti yllättävän paljon Peelolta. Ei, se oli lähes täysin samannäköinen, vain hieman isompi ja panssaroidumpi. Se tutki isompaa robottia kiinnostuneen oloisena.

Peelo ei tiennyt oliko se ystävällinen vai ei. Oli varmaa, että se oli rakennettu täällä, aivan kuten Peelokin. Toisaalta taas, se on tuhonnut paljon tavaraa jo, joten se tuskin on kovin ystävällinen. Peelo yritti hiipiä labrasta ulos, mutta hänen jalkansa osui pieneen jääkokkareeseen, ja kilahdus kaikui hallissa vähän turhankin selvästi. Salamannopeasti vieras robotti kääntyi Peeloa kohti ase nostettuna ja ampui raketin. Peelo pyörähti vieressä sijaitsevasta ovesta ulos, nousi kömpelösti pystyyn ja juoksi. Raketti osui seinään, murtaen jonkun verran roinaa ainoan oviaukon eteen.

"Tuon pitäisi hidastaa tuota kusipääkloonia jonkin verran", Peelo tokaisi ja juoksi kohti aulaa. Hän muisti kuinka yksi työntekijöistä selitti nappulasta joka laukaisee hätäitsetuhon, joka romahduttaa koko labran. Aulaan päästessään Peelo juoksi seinän viereen ja avasi siinä olevan luukun, Siinä oli pieni ruutu joka vaati numerokoodin.

1, 2, 3, 4, 5, 6.

Valot muuttuivat punaiseksi ja alkoivat välkkyä. Peelo oli edelleen pettynyt ison pomon mielikuvituksen puutteeseen.



Paikka alkoi täristä ja hälytys alkoi soida. Peelo juoksi samaa käytävää pitkin mistä saapuikin. Käytävä ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Asiaa ei auttanut että se koljattiklooni oli päässyt roinan ohi ja juoksi kovaa vauhtia Peelon perässä ja tulitti tätä raketeilla. Peelo kitti onneaan siitä että klooni oli harvinaisen huono tähtääjä. Sitten hän muisti jotain. Uudet varusteensa.

Peelo aktivoi säärissään olevat laitteet ja alkoi leijua ilmassa hieman maan yläpuolella, ja kiiti kovaa vauhtia eteenpäin. Vieras robotti jäi helposti taakse, ja mitä luultavimmin murskaantui romahtavan katon alle. Päivänvalo häämötti käytävän päästä. Romahtava katto saavutti Peeloa pahaenteisesti. Peelo yritti ponkaista ylöspäin ja pääsi ulos juuri ennen kuin paikka romahti niskaan. Komea ilmalento päättyi ei-niin-komeaan puuhun ja siihen törmäämiseen.

Peelo ravisti päätään, nousi seisomaan ja katsahti kerran oviaukkoa kohti.

"Normipäivä."

Peelo suuntasi takaisin Klaanin rakennusta kohti.


[spoiler=Read.]Kirjoitin tämän viestin vähän hätiköiden ja puoliväsyneenä. Typoja löytyy ja aika varmasti myös epäselvyyttä. Korjailen ja ehkä tarkennan viestiä kun jaksan. Halusin vain saada tämän pois alta.[/spoiler]

Daxian vankilaosasto

Makuta Nuita kuljetettiin läpi vankiosaston. Vangit huutelivat.
”Kyllä, kyllä”, Manu huusi. ”Minäkin rakastan teitä.”
”Minä revin sinut omin käsin palasiksi, jos pääsen täältä, makuta!” joku karjui.
”Voi, kauheaa.”
”Minä murran niskasi ja syötän sinulle jalkasi!” toinen kirkui.
”Voi että, kuinka ikävää.”
”MINÄ JUOTAN SINULLE RIKKIHAPPOA JA TEEN SUOLISTASI SUKKANAUHOJA.”
”Mainstreemiä.”

”Kuulostaa siltä, että olet suosittu”, Manua kuljettava vartija tokaisi ja nauroi julmasti.
”Minulla on ystäviä eri puolilta maailmaa”, makuta sanoi ja virnisti. Vartija löi häntä leikkimielisesti.

”Vietä hauska loppuelämä”, häiritsevän ruma järkälemäinen ritarikuntalainen sanoi ja tuuppasi Makuta Nuin kumoon pienen sellin sisään ja sulki oven. Manu nousi pystyyn ja tutki ympäristöään: sellissä oli kolme betonista järjettömän paksua seinää, ja koko käytävään päin oleva seinä oli kalteristoa. Takaseinässä oli kalteri-ikkuna, josta ei nähnyt ulos lainkaan seinän paksuuden vuoksi. Sellissä oli hutera puusänky, jossa ei ollut kuin yksi ohut koinsyömä patja, ja wc-pytty, johon Manu ei olisi ikipäivänä koskenut vapaasta tahdostaan. Lattia ja katto olivat samaa betonimassaa kuin seinät, ja pimeä selli olikin oikea ruma betonimöhkäle.
”Onko koko hemmetin saari rakennettu betonista”, Manu sanoi ääneen. Kovaan ääneen.

Vastapäisen seinän vastapäisessä sellissä joku vihelteli äänekkäästi. Manun käännyttyä katsomaan epäluuloisena vihellys lakkasi. Vihellyksen lähde oli valtaisa olento, joka istuessaan osui päällään sellin kattoon.
”Terve, Manumies.”
”Tuota, terve, Zimblr.”
”Miten sinä tänne päädyit, niin nokkela kaveri ja kaikkea.”
Äänessä oli katkeruutta.
”No Botar innostui hieman kaveriini kiinnitetyn lähettimen metsästämisessä tai jotain vastaavaa. Tiedäthän sen hullun.”
Jätti nyökkäsi ja irvisti niin, että hampaat näkyivät. Muuta sen piirteistä ei erottanutkaan; se oli mustaa massaa mustassa sellissä. Iso, sen Manu tiesi. Ja hän myös tiesi, miltä tuo olento todella näytti.

”Entä itse?” Manu livautti suupielestään.
”Sinä perkele järjestit minut tänne.”
”Ai niin…”
Jätti nojautui kalteristoon niin, että koko selli tutisi ja sihahti:
”Minä aion tappaa sinut. Tänä yönä.”
”Ahaa. Aiot tulla sellistäsi?”
”Tänä yönä syntyy kapina. Sinua ei päästetä ulos. Moni tahtoo kuolemaasi. Ja minä järjestän sen. Minulla on täällä ystäviä, jotka tahtovat sinut hengiltä.”
”Kaikki tuntuvat tahtovan, eivät liene poikkeuksia.”
”Makuta, sinä kuolet.”
”Muutenkin minut on määrä teloittaa, joten onko sillä väliä?”
”Kuolintavalla on väliä, makuta. Me teemme sinun loppuelämästäsi helvettiä.”
”Kovat on luulot teillä, pojat.”
”Sinulla itsestäsi myös. Minä tiedän, miten makutoja tapetaan. Se ei ole niin vaikeaa kuin luulisi.”
”Ritarikunnan moraalissa on puolensa, ystäväiseni. Milloin sinä kuolet?”
”Eivät ole kertoneet. Eiköhän se kuolema lähene tämän jälkeen ihan kivasti, kaikilla meillä.”
”Voi lähentyäkin. Voi lähentyäkin, Zimblr.”
Manu istahti sängylle ja venytteli hieman raajojaan.
”Jos nyt vaikka pidät turpasi kiinni lopun ajan elämästäni, jooko. Minulla on ajatustöitä”, Manu huikkasi. Zimblr murisi muttei sanonut mitään.

Kaikkeen sitä itsensä sotkeekin, Manu ajatteli. Umbra-parka varmasti tietää olevansa syötti. Ritarikunta tietää nyt Klaanista enemmän, muttei tarpeeksi. Ja nämä raukkaparat ja kapina. Tilanne voi mennä tukalaksi.

”Mitä ajattelet?” Zimblr kysyi kykenemättä hillitsemään itseään. Manu nosti sormen huulilleen ja hyssytteli.

Helryxiä painostaa jokin. Mikä? Tietääkö hän Nimdasta?
Manu ajatteli sitten keskustelua, jonka oli käynyt Ämkoon kanssa ja hymyili.
Ainakin teoriani elävät pidempään, jos minä en.

Setar-Dekin saari
Mantereiden välinen meri
Vuosisatoja sitten




Ei ollut yö, mutta taivas oli pikimusta. Auringot olivat nousemassa ja värjäsivät taivaanrannan punaoranssin kirjoon, mutta koko saaren ranta peittyi valtavan savuverhon alle. Joskus vehreän ja vilkkaan kalastajasataman tilalle oli pystytetty joitakin vuosia sitten joukkio kivisiä linnoituksia, joiden suuret tykit vartioivat koko rantaviivaa valppaina. Itsenäiseksi julistautuneen selakhilaanikylän liput oli hilattu alas ja korvattu Kuuden Kuningaskunnan Liiton tunnuksilla. Järkkymätön kivilinnakkeiden muuri oli vartioinut saarta siitä lähtien mustat liput liehuen merituulessa.

Tänään kaikki liput kuitenkin paloivat. Savu täytti ilmakehän. Laukausten äänet repivät kappaleiksi rannikkoidyllin viimeisetkin jäänteet ja peittivät alleen merituulen ja lokkien äänet.

Tykistön pauhe yritti turhaan pidätellä mereltä vyöryvää voimaa, mutta ei onnistunut siinä. Niitä oli yksinkertaisesti liikaa. Yksi toisensa jälkeen suuret veneet porautuivat rantahiekkaan ja vapauttivat tusinan tummanruskeita hyönteissotilaita. Ruskeiden jaokkeisten jalkojen rantautuessa nousi ilmaan miekkoja, keihäitä ja kiväärejä, kun vihreäsilmäiset hyönteisolennot kajauttivat ilmoille huutonsa.

"NA ZORA!"!

Bunkkereissa ja muureilla aseitansa lataavat sotilaat eivät ymmärtäneet sanoja. He kuitenkin tiesivät, että ne kertoivat kuolemasta.

Torakkasoturit tulivat läpi ikkunoista ja ovista. Metsästäjien vastatulessa Raheja kaatui kuin heinää ja vihreä veri värjäsi rantaviivaa, mutta torakat eivät pysäyttäneet etenemistään. Olentoja ajoi eteenpäin pelottomuus ja viha. Puhtaalla taistelutahdollaan ne repivät tiensä läpi muurien ja soturien. Lääkintämiehiä ei ollut. Vahingoittuneita ei evakuoitu. Jos Nazorak-soturi kaatui, kolme muuta astui tämän päälle ja jatkoi marssiaan.

"NA ZORA!"

Tämä päivä oli ensimmäinen, jolloin saarta vartioivat syväläiset olivat tunteneet pelkoa. Kun jostain mereltä osunut laukaus jätti linnoitusmuurin keskipisteeseen vain savuavan kraaterin, monet sotilaista tajusivat tämän olevan myös viimeinen päivä. Kraateri oli täynnä syväläisten lisäksi myös nazorak-ruumiita, mutta sillä ei ollut väliä. Pettämätön kivimuuri oli avattu, ja torakat näkivät tämän vain tilaisuutena. Päättäväinen hyönteispataljoona marssi myös kuolleiden aseveljiensä yli. "Na Zora"-karjahdukset kaikuivat savun sisältä.

Kivimuurin sirpaleita satoi suurinta rannikkotykkiä operoivan joukkueen päälle. Joukon johtajan, entisen steltiläisen aristokraatin korva-aukoista vuoti purppuraista verta. Verta vuotava upseeri huojui hetken paikallaan ennen kuin rojahti maahan.
"Mitä helvettiä se oli?" ankeriasmainen syväläisaliupseeri karjui katsellessaan tulta, tappuraa ja tuhoa, joka oli jäljellä linnoitusmuurin keskikohdasta. "MISTÄ MATA NUIN NIMEEN SE TULI?"
Punaoranssi tähystäjä-Vortixx tiiraili muurin suojasta kiikareilla horisonttia. Olennon kasvot kalpenivat hetki hetkeltä.

"Tuota, herra kersantti?" tähystäjä sanoi vapisevalla äänellä. "Torakanäpärät... ne... ne..."

"SANO ASIASI", syväläinen karjui tähystäjän korvaan. Normaalisti ryhmänjohtaja olisi säikähtänyt, mutta ei tänään.

"Niilläkin on linnoitus", tähystäjä sanoi ja laski kiikarit hitaasti järkyttyneiltä kasvoiltaan. "Tämä vain sattuu olemaan kelluva."

Syväläinen mykistyi. Hän ojensi eväkkään kouransa vortixx-tähystäjälle, joka ojensi vaitonaisena kiikarit johtajalleen. Kun syväläinen kohdensi kiikarit horisonttiin, näki hän auringon alla lyhyen elämänsä pelottavimman näyn.

Merta halkoi laiva. Se oli isoin laiva, jonka kersantti oli koskaan nähnyt. Sen kutsuminen laivaksi oli oikeastaan asian vähättelyä. Tykkien täyttämä metallinen painajaiskone oli muodoltaan laivamainen vain niiltä osin, jotka eivät muistuttaneet valtavan terästorakan kymmeniä metrejä paksua, jaokkeista kuorta. Aluksen kannella oli liikettä ja kuhinaa, joka näytti näin kaukaa muurahaispesältä. Todellisuudessa kymmenet, sadat ja tuhannet hyönteissotilaat pakkautuivat salamannopeasti kannelta mereen laskettaviin rantautumisaluksiin tai latasivat lisää ammuksia suuriin kanuunoihin, jotka olivat valmiina satamaan lisää tulista kuolemaa rantaviivalle.

Syväläinen laski kiikarinsa hitaasti. Se pudisti päätään.

"Mitä... mitä ne ovat? Miksi ne tulevat? Mitä ne haluavat?"
Alemmilla muureilla kuningaskuntalaisia vastaan taistelevien torakkasotilaiden kasvoilla ei ollut vastausta. Tuskinpa ne tiesivät vastausta itsekään.

Syväläiskersantti valmistautui huutamaan taistelukäskyjä tykkijoukkueelleen. Hän huomasi sen muuttuneen liian myöhäiseksi siinä vaiheessa, kun tykkijoukkue tykkeineen lensi ilmaan isona pallona tulta, hukkametallia ja ruumiinosia.

Osuma paiskasi syväläisen päin muuria ja täytti tämän kalamaiset silmät hiekalla ja kivenmurusilla. Kersantti huusi, mutta ketään ei ollut kuulemassa. Hän hieroi silmiään, mutta se aiheutti vain lisää tuskaa. Punertava valonhehku porautui jopa olennon silmäluomien läpi ja spontaani lämpöaalto täytti tämän ihon palamisen tunteesta.

Luotien ja zamorien lentely, tykistön pauke ja sotahuudot olivat ainoita asioita, joita kersantti kuuli. Sitten joku puhui aivan hänen edessään.

"Tule kuolemaan."
Ääni oli miehen, tai ainakin muistutti sellaista. Se oli matala ja päättäväinen ja tihkui karismaa. Mutta kukapa tiesi, oliko torakkamaisilla rahisotilailla todella oikeaa sukupuolta.
Syväläinen avasi silmänsä hitaasti. Hänen koko näkökenttänsä täytti tulipallo, joka sijaitsi samalla paikalla kuin entinen rannikkotykki ja entinen tykkijoukkue. Punaoranssin ja keltaisen hehkun edessä seisoi torakkamainen olento, joka näkyi hehkuvaa taustaa vasten vain mustana siluettina. Suuri viitta liehui ryhdikkään torakkasotilaan selässä, kun se askelsi hitaasti kohti syväläiskersanttia. Olennon vasemmassa kädessä oli pitkä ja suora upseerimiekka, jonka terä hohti punaoranssina.

"Nouse ylös ja tule kuolemaan", torakka sanoi. "Maalaan linnoituksen verelläsi."

Syväläinen puri hammasta tuskissaan ja köhi ulos sanoja.
"Sinä... sinä... keitä te..."

"Me olemme Puhtaat", torakkaupseeri sanoi astellen kohti seinää päin nojaavaa syväläistä. "Me olemme valittu kansa. Me olemme pelastus ja turmio. Rukoile jumaliasi, joita ei ole. Turvaudu hyveisiisi, jotka ovat tyhjiä. Tajua elämäsi turhuus ja hyväksy lähestyvä kuolemasi."

Viittaa kantava torakka pysähtyi seisomaan ja nosti miekkansa korkealle. Nyt olento oli niin lähellä, että syväläinen näki sen tarkemmin. Olennon torakankasvot olivat vanhat - vanhemmat kuin kersantti oli koskaan nähnyt. Sen haarniskan keskellä oli kolme numeroa.
0, 0 ja 1.

"Hyväksy kaikki tämä. Ja taistele silti."

Kersantti katsoi olentoa silmiin. Syväläinen nousi hitaasti pystyyn. Se veti vyötäröltään kultaisen sapelin, jonka terässä kulki sähkölatauksia.
"Emme antaudu ikinä", kersantti sanoi tuskansa keskeltä. "Emme teidän kaltaisillenne."
"Hyvä", torakkaupseeri sanoi täysin tulkitsemattomalla äänensävyllä.

Syväläiskersantti karjaisi raivokkaan taisteluhuudon ja syöksyi torakkakenraalia kohti heilauttaen sapelia eläinmäisellä voimalla. Syöksy pysähtyi lyhyeen.

Litra kirkkaan vihreää verta ruiskahti kivimuurille. Kullanhohtoinen sapeli putosi kilisten kiveä vasten. Sen kahvaa piteli yhä kaksi kättä. Käsivarret eivät olleet seuranneet perässä.
Kersantti katsoi tulta ja kohtaa, jossa torakkakenraali oli seisonut äsken. Nyt hän näki vain tulta ja tuhoa. Ja omat käsivartensa, mutta ei käsiään.

Pistoolin lämmin piippu pisti syväläistä niskaan. Varmistin niksahti.

"Olette rohkea, kersantti", torakkaupseeri sanoi. "Olisitte ollut hyvä Nazorak."
Laukaus kajahti muurilla, mutta se oli vain yksi tuhansista. Ruumis kaatui maahan, mutta se oli vain yksi sadoista.

Kenraali 001 katseli tuhoa ja hävitystä ympärillään. Taistelulla ei ollut enää väliä. Voittajia ei ollut, vaikka kuningaskuntalaiset olivat hävinneet.
Saari ei ollut oikea. Siniset Kädet eivät olleet löytäneet sitä, mitä olivat tulleet hakemaan.
Vielä minä löydän sen, hän ajatteli. Minun on pakko.

Tulipalot jatkuivat ehkä vielä päiviä. Ehkä vielä viikkoja. Mikään ei todennäköisesti enää kasvaisi saarella.
Nazorak-rotu jatkoi purjehtimistaan. Hyönteisjalkojen kuusitahtinen marssi jatkui Kenraali 001:n ajatuksissa.

Eikä se koskaan hiljentynyt.

[spoiler=* * *]Tawa on ensisijainen syypää tälle. Öinen väsynyt inspiraationi on toissijainen.[/spoiler]

Daxian selliosasto

”Lopeta se hemmetin viheltäminen, ääliö!” Manu kiljui sellistään vastapäiselle jättiläiselle, joka ei lopettanut. ”Eihän täällä kuule edes omia häröjä ajatuksiaan.”
Vihellystä.
”Ei sitten.”

Makuta Nui istui pienen sellinsä sängyssä katselemassa ikkunasta näkyvää seinää. Seinät olivat niin paksuja, etteivät antaneet ikkunan näyttää ulos, ellei katsonut kohtisuoraan siihen. Silloinkin näki vain surullisen kokoisen neliön verran merta ja synkkää taivasta. Manu tiesi, että pakoyritykset olivat turhia. Hänellä ei ollut tarvittavia työkaluja, ja hänen voimansa olisivat hyödyttömiä tässä tilanteessa. Mata Nuin ritarikunta ei ollut tyhmä.
”Ei, ei tyhmä lainkaan”, Manu mutisi itsekseen. ”Mutta joissain asioissa todella naiivi.”
”Syytät viheltämisestä ja itse mutiset siellä jotain”, Zimblr karjui. Manu päätti jättää asian huomiotta.

Ah, Mäksä, mikähän hänellä mahtoi olla hätänä? Miksi hän ei evakuoitunut muiden mukana? Ongelmiako?
Manu raapi leukaansa.
Tietysti ongelmia. Mutta miksi hän tarvitsi sen juuri nyt? Ja miten Tedni sen hänelle toimittaa?

Zimblr ei ilmeisesti aikonut nukahtaa vaan jatkoi ärsyttävää ääntelyään. Miten niin isosta ja möreä-äänisestä olennosta saattoi lähteä niin kimeä vinkuna? Se ei ollut enää edes vihellystä. Vihellyksen pystyisi selittämään ilman avulla. Lisäksi otus haisi pahalta. Lemu ennätti Manun selliinkin asti.

Toivottavasti Mäksä ei tuhoa sitä missään vaiheessa. Kirjoitin sitä kumminkin vuosia, vaikka sitä tarvittiin vasta nyt. Ainahan teoreettista materiaalia on kiva kirjoitella, kun yrittää vältellä kuolemaa ja muita epämiellyttävyyksiä.

”Turpa kiinni jos siellä!” Manu kirkui.
”TURPA ITE!”
Toivotonta.

Vartijoita alkoi raahautua käytäviin. Oli nukkumaanmenoaika.
Ironista. Me olemme kuin pieniä lapsia, joiden elämää säädellään tarkasti.
”ROAAR.”
Jotkut ovat hieman enemmänkin pienten lasten kaltaisia.
Valot alkoivat sammua. Kun Manun sellikäytävän valot sammuivat, hän ei nähnyt enää muuta kuin Zimblrin hehkuvat silmät.
Hieman hämmentävää, että jonkun silmät oikeasti tuottavat valoa. Vihreää valoa.


… omanikin tekevät niin. Melkein ainakin. Eeeh. Punainen sentään on kiva väri.

Silmät eivät sammuneet. Ne tuijottivat.
Mene pois. Minä en pidä sinusta.
”Kohta on aika”, ääni mörisi. ”Sinusta tulee sienimuhennosta.”
”Ihana metafora.”
”Se ei ollut metafora.”
”…”

Vakavaa leikkiä, häh?
”Pian, aivan pian.”
”Odotan innolla.
Pimeys. Varjot. Ha ha ha. Minä olen pimeys ja varjot. Minä olen. Yhtä niiden kanssa. Varjot. Pimeys. Minä.
Olen.
Makuta.
Suuri Makuta.

Pimeys.
Varjot.

Te teette virheen.
Ha ha ha.

Ilmatila, Ilmaraptori

Bloszarin makaili sängyssä. Hänen pitäisi nukkua, mutta uni ei tullut ja muutenkin uni tuntui olevan hänelle vieras nykyään. "Kun on neljää päivää valvonut, miten voisi oikein nukahtaa?" Toa ajatteli. Hänelle tuli mieleen se admin, Tawa, klaanin yökukkuja.

"Apua, olen muuttumassa Tawaksi..."

Joten Bloz siis nousi ja lähti öiselle kävelyretkelle tässä laivassa. Muut olivat höpisseet höyryvoimasta. "Höyryvoima, heh." Tulen Toa ei ollut ikinä käyttänyt sellaista. Mutta raptori oli kyllä hienosti suunniteltu ja rakennettu.

"Se Keetongu, vai kuka nyt onkaan, apulaisineen ovat erittäin taitavia rakentajia. Ja suurin teknologinen osa on tehty höyryllä, mikä on vakuuttava taidonnäyte."

Toan kierreltyä vähäsen, hän tapasi Matoron, joka oli öisellä vahtivuorollaan.

"Iltaa Bloz mikset ole nukkumassa?"

"Ei väsytä. On muita ajatuksia. Esimerkiksi se Makuta. En oikein usko sen tyypin olevan iloinen, kun saavumme."

"Tarkoitat Abzumoa?"

"Miksi kaikilla ei-niin-hyvillä-ja-ei-hyvällä-tavalla-hauskoilla-tyypeillä on vaikea nimi?"

"..."

"Tajuat pointin. Minusta se Makuta on jotenkin, ovela. Hän ehkä saattaa tietää, että tulemme ja valmistelee ansaa."

"Kuule, minäkin tiedän sen. Mutta tiedän sen myös, että kyllä me hänet löydämme ja pelastamme ystävämme. Siinä samassa voimme pistää myös sen vanhan hirviönaaman katumaan, mitä teki."

Mato oli itsevarma asiasta, Bloz ei yhtään. Toa päätti jättää yövartijan rauhaan ja jatkoi matkaa. Vähän ajan päästä tuli näkyville maassa lojuva 1034.

Tulen Toa tunsi suurta vihaa Nazorakeja kohtaan. Heidän takia Nutu oli kuollut ja Tronie vangittu. Mutta se ei hyödyttäisi mitään, vaikka Bloszar purkaisikin vihaansa tuohon Nazorakiin. Se nukkui.

"Herätys torakka. On asiaa."

Torakka heräsi ja katsoi Toaa ihmeissään. "Mitä sinä haluat?"

"Minä kysyn, sinä vastaat", Bloz yritti kuulostaa ja näyttää vihaiselta, mutta se ei onnistu väsyneeltä.

"Tuo sinun ärtyinen kovistelija-juttusi ei mene läpi."

Hitto, Toa ajatteli. "Kumminkin, missä Rautasiipi on?"

"Mistä minä tietäisin? Jos et sattunut tietämään, olen kykkäillyt laivallanne jo aika kauan, ilman yhteyttä toisiin Nazorakiin. Se voi olla missä tahansa."

"Aivan, niin tietysti", Toa sanoi ja poistui. Matokaan ei ollut enää samalla paikalla, joten Bloz meni suoraan tutkimusretkelle.

Täällä voisi olla hylättyjä laitteita, joista voisin värkätä jotain hyödyllistä, mitä voisi käyttää pelasusretkellä, Toa ajatteli.

[spoiler=Loppuja]"Apua, olen muuttumassa Tawaksi" on Matoro TBS:n käyttämä lausahdus. Kaikki kunnia hänelle (kiitokset hänelle myös hahmon lainauksesta)

Ja Snow, älä hirtä minua 1034 käytöstä, jookosta?[/spoiler]

Arkkienkeli

”Jäämme tähän”, sanoi Abzumon ääni pallomaisen huoneen keskipisteessä pilarin nokassa sijaitsevasta valtaistuinmaisesta tuolistaan. Huoneen seinät olivat täysin sileä suuren pallon sisäpinta, niin tummaa harmaan sävyä, että melkein näytti mustalta. Hienovarainen kiilto paljasti materiaalin jonkinlaiseksi metalliksi. Pallo oli säteeltään kymmenisen metriä. Abzumon kummallakin puolella oli pallossa oviaukko, joissa kummassakin seisoi musta insinööri odottamassa ohjeita.
”Jäämme tähän vuorokaudeksi. Minun täytyy hoitaa asioita, ennen kuin jatkamme määränpäähämme.”
Vastapäätä Abzumoa oli suuri näyttöruutu, joka välitti tällä hetkellä kuvaa alla olevasta saaresta. Karun kallioinen saari oli vahvasti tuliperäinen – ainakin siltä vaikutti – ja jotkin alueet rannikosta näyttivät ylhäältä katsottuna jopa mustilta.
”Tuossa saaressa on jotain pahasti pielessä”, makuta mutisi hiljaa itsekseen. ”Aistin jotain. Jonkin läsnäolon. En ole pitkään aikaan tuntenut tällaista.”
Abzumo painoi nappulaa istuimensa edessä olevasta komentopaneelista, ja näytölle ilmaantui informaatiota saaresta.
”Artidax”, Abzumo maisteli saaren nimeä. ”Enpä ole koskaan käynyt täällä näin etelässä.”

Seuraavaksi Abzumo näppäili joitain nappeja, ja kuva vaihtui näkymäksi hänen nazorakpesissä sijaitsevaan laboratorioonsa. Ilmeisesti huomattuaan mestarinsa kuvan yhdellä laboratorion näyttöruuduista Harmaa Aine kiirehti tervehtimään Abzumoa.
”Tervehdys, Aine. Eteneekö suunnitelma odotetusti?”
”Kyllä se etenee. Pesässä on sattunut jänniä asioita poissa ollessanne, herra”, Aine vastasi salaperäisesti.
”Vaikuttavatko ne minuun jotenkin?”
”No, eivät?”
”Sitten minun ei tarvitse tietää niistä. Tärkeintä on nyt suunnitelma. Odotan tämän saaren yllä vuorokauden, ennen kuin jatkan Nimdan luokse. Tarkkailen tilannetta.”
”Klaanilaiset huomaavat asian pian ja tehnevät sille jotain.”
”Hienoa, Aine. Otan pian uudelleen yhteyttä.”
”Mainiota, herra.”
Näyttöruutu pimeni.

Abzumo istui rauhallisesti paikallaan ajatellen. Mikä häntä voisi estää? Klaanilaiset eivät ikimaailmassa ehtisi hänen peräänsä purtilollaan.
”Niin, tosiaan”, makuta tuumaili. ”Athisteista ei ikinä tiedä. Mutta heistä ei myöskään ole minulle vastusta, olipa minulla siru tai ei.”
Makuta alkoi nauraa. Hän nauroi athisteille, hän nauroi klaanilaisille, hän nauroi maailman typeryydelle ja sille, miten se yritti vastustaa häntä.
”Minä voitan, Aine. Minä voitan.”


Daxian selliosasto



Se tapahtui. Koko Daxia kaikui hälytyssireenien äänistä, kun vangit murtautuivat kaikkialla selleistään. He olivat saaneet ulkopuolisten apua – äärimmäinen takaisku Mata Nuin ritarikunnalle.

Makuta Nui avasi hitaasti silmänsä, kun valoja syttyi heidän käytävässään. Manun selliin valo ei juuri ulottunut, mutta nyt hän näki, kuinka vastapäisessä sellissä Zimblr hymyili pahansuovasti.
”Muista, mitä kerroin”, olento sanoi, ja Manu ei saanut ajatuksiaan irti muhennoksesta. Vaaran hetkellä ajatukset sinkoilivat sinne sun tänne.

Pian meteli voimistui ja esiin marssi kolme raavaan näköistä hahmoa: vortixx, skakdi ja steltinpeikko. Nämä alkoivat pörrätä Zimblrin oven kimpussa ja pitkien ponnistelujen jälkeen saivat sen auki steltinpeikon käytettyä valtavaa moottorisahaa.
”Makuta Nui”, Zimblr mainitsi tuijottaen yhä Manua tämän istuessa sellinsä punkalla. Katseet kääntyivät yksinäiseen makutaan, joka tuijotti takaisin.
”Me tapamme sinut”, vortixx sanoi julmasti. Manu nousi seisomaan ja tuli aivan kalterioven eteen tuijottaen vortixxia silmiin julmasti.
”Tuollainen roskaväki saa kuvitella, mitä huvittaa”, Manu tuhahti ja sylkäisi pitkänhuiskean hahmon kasvoille. Vortixx katsoi järkyttyneenä makutaa pyyhkien sylkeä kasvoiltaan ja yritti nopealla liikkeellä tarttua Manua kaksin käsin kurkusta. Makuta otti nopeasti kiinni käsivarsista ja taittoi niitä kaltereita vasten, kunnes kuuli käsivarsien luiden rusahtavan poikki. Vortixx parkui tuskissaan ja katsoi kaltereihin jumittuneita käsiään. Manu ei hymyillyt. Ei hiukkaakaan. Hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan pelkkää halveksuntaa.

Zimblr nousi omasta sellistään rikkoen loput kalterit omalla massallaan. Hän oli seisoessaan käytävässä melkein kuusimetrinen ilmestys ja hädin tuskin mahtui seisomaan suorassa.
”Valitan, ystäväiseni”, hän murahti vortixxille, ”mutta olet kostoni tiellä.”
Manu tiesi vallan hyvin, mitä tapahtuisi – aivan kuin olisi nähnyt sen joskus aiemmin tapahtuvan. Zimblrin annettua merkin steltinpeikko tarttui jälleen moottorisahaansa ja iski sen nyyhkyttävän vortixxin käsiin. Veri roiskui pitkin seiniä surkean olennon käsivarsien lentäessä irti. Tämä kaatui kuolleena maahan, ja steltinpeikko alkoi sahata Manun sellin ovea. Skakdi kauhisteli vieressä, kuinka toinen hänen tovereistaan kuoli.
Manu soi itselleen hymyntapaisen.
”Kostollasi on kova hinta”, hän sanoi ja risti kätensä rinnalleen. Zimblr rusautti rystysiään kuuluvasti moottorisahan äänen häiritsemättä, sillä steltinpeikko oli jo valmis.
”Tapa”, jätti komensi, jolloin peikko astui Manun selliin moottorisahallaan sohien. Manu perääntyi nurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja nousi vuoteen päälle. Steltiläinen yritti silpoa hänet moottorisahallaan iskiessään aseensa eteenpäin kohti makutaa, mutta tämä teki nopean liikkeen, jossa työnsi itseään seinää vasten ja samalla jaloillaan sänkyä eteenpäin. Sänky liikahti yllättävän nopeasti kohti steltiläistä, ja Zimblr tajusi makutan sahanneen jotenkin sängynjalat poikki aiemmin, jotta se lähtisi helposti liikkeelle.

Steltinpeikko sai sängyn jalkoihinsa ja menetti sahansa hallinnan. Ase lennähti voimalla Manun yläpuolelle seinään, ja makuta ehti väistämään sen alta sen pudotessa.
”Olisi jotenkin laimeaa tappaa sinut vessanpytyllä, eikö niin, steltiläinen?” Manu sanoi virnistäen demonisesti.
”Ei, en minä oikeasti halunnut”, tämä mutisi.
”Mitä, en kuule.”
”En halunnut tappaa! Tuo pakotti!” maassa makaava peikko kitisi osoittaen ulkopuolella seisovaa jättiä.
”Aivan, hän pakotti sellistään sinua karkaamaan omastasi ja hyökkäämään minun kimppuuni moottorisahalla”, makuta sanoi pilkallisesti ja tarttui moottorisahaan.
”Maista siis omaa lääkettäsi.”

Zimblr tuijotti hieman järkyttyneenä, kuinka steltiläinen päätti päivänsä menettäen päänsä. Skakdi pakeni toiseen käytävään.
”Aliarvioin sinut”, jättiläinen murisi.
”Monet tekevät niin”, Manu huohotti astuttuaan sellistä ulos.
”Mutta nyt saan tehdä sinusta selvää itse. Ja se on mukavaa hommaa.”
”Taatusti on. Mutta sinua ei onni nyt oikein suosi, mikäli uskot onneen.”



Zimblr ei vaivautunut vastaamaan vaan yritti suorastaan polkea makutan jalkoihinsa. Tämä väisti ja katosi Zimblrin omaan selliin.
”Pelkuri, tule tänne, jotta saan murskata sinut!”
Manu ei vastannut, vaan jäi selliin odottamaan. Zimblr kumartui ja työnsi nyrkkinsä selliin vain joutuakseen Manun väistämäksi. Toinenkin koura seurasi pariaan selliin ja alkoi kouria makutaa onnistumatta kuitenkaan.
”Eikö näkökenttäsi ole tarpeeksi laaja, kömpelö apina?” Manu ilkkui roikkuessaan katosta ja väistellessään satunnaisia siihen osuvia hyökkäyksiä.
”TAISTELE KUIN MIES SENKIN PELKURI.”
”Olen havainnut sen aika huonoksi keinoksi selviytyä ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan.”
Raivoissaan jätti tunki päänsä sisään selliin ja huomasi tuijottavansa suoraan verenpunaisiin silmiin. Sitten hän tunsi silmitöntä kipua makutan tunkiessa kätensä hänen sieraimeensa. Hän tunsi päänsä sisällä hirvittävän tunteen, polttavan, pistävän, kaiken kaikkiaan tuskallisen tunteen. Hän nousi sellistä lyöden samalla päänsä kattoon ja yritti karistaa Manua pois päänsä kimpusta, mutta tämä väisteli hänen käsiään ja pysyi päänheilutuksesta huolimatta paikallaan. Viimeinen tuskan aalto saapui, ja lämmin tunne levisi Zimblrin koko pään läpi. Hän ei tosin enää tiedostanut tunnetta.

”Kuolleet eivät tiedosta”, Manu sanoi. ”Viimeinen sana on minun.”
Punaisen ruskeaa paksua nestettä valui ulos jättiläisen korvasta. Tämä huojui hetken paikallaan ja kaatui sitten rymisten maahan. Manu heittäytyi sitä ennen pois olennon pään päältä ja laskeutui lattialle yhtä kömpelösti kuin Zimblr.
”Kuvottavaa”, makuta sanoi väristen ja pyyhki kätensä jättiläisen mustaan vaatekappaleeseen. Nyt hän vasta näki kunnolla, millainen tämä oli: yhtä ruma kuin hän oli muistellutkin. Sininen suomuinen iho peitti koko ruumista kaikkialta, ja musta vaate peitti puolet alaruumiista sekä koko yläruumiin. Olennon jaloissa oli pitkät kynnet, joilla olisi voinut raadella tuhkakarhun.

Ja nyt olen nähnyt kaiken, Manu ajatteli. Hemmettiin täältä.
Hän lähti kävelemään käytävää poispäin kohti vankilassa möyryäviä taisteluja. Kukaan ei kiireiltään ehtinyt kiinnittää häneen huomiota. Manu tarkasteli osastoa, johon oli päätynyt: samat ruman harmaat seinät kaikkialla, luonnollisesti, ja samanlaisia sellejä joka puolella. Nyt vain kaikki ovet olivat auki ja vangit käytävillä taistelemassa ritarikuntalaisia vastaan. Hän voisi aivan hyvin kaikota.

Hän saapui hetken käveltyään ja erään hänen kimppuunsa hyökkäämistä yrittäneen vangin portaat alas heitettyään ovelle, josta mitä ilmeisimmin pääsi ulos tästä hullujenhuoneesta. Nyt se täytyi vain murtaa, mikä ei tosiaankaan olisi helppoa. Manu pohdiskeli hetken leukaansa jälleen hieroen, miten pääsisi siitä ulos, ja päätyi lopputulokseen, että tarpeeksi monen rikollisen heittäminen päin sitä kävisi muurinmurtajasta. Hän etsi katseellaan tarpeisiinsa sopivia rikollisia ja huomasikin ritarikuntalaisia paiskovan steltiläisen.
”Heikko mieli, helppo homma.”
Steltiläinen lähti kävelemään Manun suuntaan juuri parahiksi, ja makuta huudahti:
”Hei sinä siellä!”
”Makuta Nuiiirrggh! Kuolet nyt!”
”Ahaa, no minä en tunne sinua. Huomaatko tuon oven?”
”Sillä ei ole väliä, kosto on tärkein!”
Steltiläinen hyökkäsi päin Manua naurettavan helposti väistettävällä tavalla, jolloin Manu astui askeleen sivulle, ja asetti kätensä steltiläisen otsalle.
”Kuulet ääneni, ja sehän on oikein lumoava, eikö niin”, Manu sanoi hieroen peikon otsaa ja pidellen samalla tämän huitomista yrittävää kättä paikallaan. ”Sinä voisit rikkoa tuon oven ja päästä vapauteen.”
”Tosiaan, miten se rikotaan?” steltiläinen sanoi raukeasti.
”Katsopas hieman ympärillesi, ja löydät vaikka mitä, millä heittää sitä.”
”Joo, nuo ritarikuntalaiset ansaitsevat sen.”
”Jos he loppuvat, voit toki käyttää myös tovereitasi. Hehän ovat toisarvoisia pakosi rinnalla.”
Steltiläinen yritti vielä huitaista Manua kädellään, jossa tämä havaitsi olevan suuri veitsi. Makuta perääntyi taaksepäin ja nosti maassa makaavan vortixxin. Hän heitti sillä steltiläistä, joka tokeni ajatustensa muokkaamisesta nopeasti ja paiskasi vortixxin oveen.

Manu katseli hetken pahoinpitelynäytöstä ja totesi sen toimimattomaksi tavaksi avata oven.
Jotain muuta, mutta mitä?
Siinä samassa ovi pamahti auki itsestään. Manu hätkähti ja kaatui maahan. Tummia hahmoja alkoi tulvia ovesta sisään, ja Manu nosteli pari ruumista päälleen peittämään itsensä. Ritarikunnan joukkoja.

Yksi saapuneista sotilaista meni lähelle vankeja, jotka viimeistelivät viimeisiä vanginvartijoita, ja sanoi:
”Me tulemme rauhassa. Palatkaa selleihinne, niin teidän ei käy kuinkaan.”
Manun manipuloima steltiläinen hyökkäsi sotilaan kimppuun raivoisasti, jolloin muut tähtäsivät aseensa häneen ja ampuivat miehen kuoliaaksi. Muut vangit hyökkäsivät raivokkaasti nähtyään tapauksen, ja heitä alkoi kuolla tuleen. Näiden sotilaiden kanssa ei neuvoteltu.

Manu katseli ruumiiden alta sivusilmällä, vaikkei paljon nähnytkään. Kun meteli vaimeni siirtyessään taemmas käytäviin, Manu rohkeni liikuttaa ruumiita päältään.
”Älä liiku.”
Kuului aseen lataamisen ääni, ja Manu tiesi, että häntä osoitettiin sillä aseella.
”Nouse hitaasti ylös ja pidä kädet niskasi takana!”
Stereotyyppistä.
Manu nousi ja teki, niin kuin käskettiin. Hän katseli vangitsijoitaan eikä voinut todeta näiden lajeja haarniskojen läpi. Heitä oli kaksi, toinen tähtäsi häneen suurella zamorkiväärillä ja toinen katseli seuraavaan käytävään päin, jossa taistelua käytiin. Ovi oli yhä auki, täytyi vain odottaa hyvää tilaisuutta.

”Hei kaverit, ette ehkä usko, mutta Zimblr makaa kuolleena tuolla yhdessä käytävässä!” joku hihkaisi käytävästä, jonne toinen Manun vartijoista katseli. Uutiset kuultuaan Manua osoittava vartijakin erehtyi kääntämään päätään käytävän suuntaan, jolloin makuta teki siirtonsa: hän iski nyrkkinsä vartijan vatsaan tarttuen samalla kivääriin ja sai miesparan lentämään toista vartijaa kohti. Tämä alkoi ykskantaan ampua ja surmasi toverinsa. Hän ehti nähdä Manun vilahtavan ovesta ulos ja lähti heti perään.
Hitto, nämä pelaavatkin kovaa peliä, Manu ajatteli. Voi olla, että tämä ei mene aivan, kuten piti.
”Pysähdy tai ammun!” vartija huusi.
Manu ampui. Vartija oli odottanut sitä ja väisti. Sitten hän ampui itse takaisin, ja Manu ei ehtinyt väistää mutta suojasi rintakehäänsä omalla kiväärillään, joka räjähti heittäen makutan metrejä eteenpäin. Savunpöllähdys peitti takaa-ajajan hetkeksi, mutta Manu tunsi tämän nopeuden ja tiesi, ettei tämä olisi kaukana. Hän nousi heti ylös ja pinkaisi juoksuun antaen vauhtia siivillään, jotka olivat siihen asti olleet tiukasti hänen kehoaan vasten supussa. Hänen takaansa ammuttiin, joten hän laskosti jälleen siipensä, jotka olisivat mainio maalitaulu. Tuli kulma, ja Manu kääntyi nopeasti siitä ainoaan mahdolliseen suuntaan eli oikealle. Edessä häämötti avonainen ovi, josta näkyi taivas, joten Manu kiihdytti vauhtinsa äärimmäisyyksiin. Hän oli melkein ovella, kun sai osuman jalkaansa ja lennähti eteenpäin ulos ovesta.

Hän huomasi, ettei ovesta ulos lentäminen ollutkaan kovin onnekasta, sillä alla ei ollut maata – tai oli, mutta hän putosi kohti kymmeniä metrejä alhaalla päin olevaa maata.
Mikä ovi tuo on? hän hämmästeli järkyttyneenä ja muisti jälleen siivet. Häntä ammuttiin yhä, ja lento alkoi väistelynä. Hän näki Daxian linnoituksen ja huomasi ilmatorjuntatykit.
”Tämä ei mene ihan putkeen”, hän huokaisi. Oli aika tehdä äärimmäisiä ratkaisuja. Häntä tulitettiin joka puolelta, joten hän lensi ainoaan suuntaan, josta ei kohdannut vastustusta: mereen.

Makutan upottua mereen vartijat lopettivat jahtaamisen. Yksi poimi radiopuhelimen ja lausui siihen:
”Lähettäkää syväläisiä.”

[spoil]Liian vähän kuvailua, liikaa kerrontaa. Anteeksi siitä. Lisäksi, toivottavasti en rikkonut mitään, Snow.[/spoil]

Klaanin linnake


Peelo oli saapunut pieneltä labravisiitiltään takaisin Klaanin ilmapiiriin. Häntä hieman säälitti se, että labra meni maan tasalle. Tai no, maan alle, koska sehän oli maan alla. Peelo käveli linnakkeen käytävää pitkin kunnes pääsi oman huoneensa ovelle. Juuri kun hänen kätensä oli saanut otettua oven kahvasta kiinni, hän muisti jotain. Hänellä ei ollut hajuakaan missä hänen avain oli. Peelo kuitenkin nappasi kahvasta kiinni ja väänsi sitä epämääräisen hitaasti alaspäin, kuin hän olisi ollut murtohommissa.

Se oli jäänyt auki. Hyvä niin.

Peelo työnsi oven auki, ja pysähtyi ovensuuhun katsomaan pölyn täyteistä huonetta. Huoneessa oli muun muuassa pöytä jonka takana oli tuoli, tyhjä kirjahylly, vaatekappi, ylimaallisen pehmustettu sohva jonka edessä oli pieni jakkara jalkojen lepuuttamiseen, ja sohvaa vastapäisessä seinässä oli takka. Takassa oli vieläkin muutama polttamaton puuklapi. Eihän Peelo mekaanisuutensa takia pahemmin takkaa tarvinnut, mutta hänestä se oli oiva tunnelmanluoja.

Peelo otti tarvittavan määrän askelia vaatekaappia kohti, ja avasi sen kummatkin ovet sepposen selälleen. Kaapissa oli silinterihattu ja hännystakki. Peelo ei tiennyt miksi hänellä oli sellaiset, hän ei edes muistanut mistä oli mokomat läytänyt.

"Hmm."



Peelo tarrasi hännystakista kiinni ja veti sen ylleen. Sopi kuin nakutettu. Sen jälkeen hän otti, ei, heitti silinterihatun ilmaan ja siirtyi sen alle. Tyylikkäällä heitolla päähine mätkähti lattialle.

"..."

Peelo nosti hatun maasta, pudisti siitä pölyt ja laittoi sen päähänsä. Tämän jälkeen hän suorastaan syöksähti pöytänsä luo, ja avasi siitä pienen lipastoluukun. Sieltä löytyi yksi tulitikku. Peelo nosti tulitikun käteensä ja syöksyi takan luo. Nopealla heilautuksella hän raapaisi sitä takan reunaa vasten ja se syttyi tuleen. Peelo heitti sen takkaan, ja pölyntäyteinen takka ja sen puuklapit roihahtivat komeisiin liekkeihin. Tässä vaiheessa Peelo tajusi että hän olisi voinut käyttää kädessään olevaa liekinheitintään. Väliäkö hällä, Peelo tuumasi.

Hän sulki huoneen verhot ja sammutti valot, antaen roiskuvien liekkien levittää lämpimän valonsa huoneen joka kolkkaan.

Peelo istui sohvalle. Hän tunsi itsensä hienostuneeksi herrasmieheksi. Enää puuttui vain sikari jolla pölläytellä huoneen ilmoille hienoja savupössähdyksiä. Hänellä tosin oli kaasunaamari päässään, joten sen suodattimista pöllähtelevät vihreät savut saivat ajaa sikarin homman.

Tunnelmaa parantaisi joku jolleka puhua. Peelolla tosin ei ollut ikinä aikaa tutustua kehenkään, joten veljeskunnan tehtävälläkin hänellä oli ollut jossain määrin ulkopuolinen olo. Pitäisi viettää enemmän aikaa Klaanin linnan sisällä, Peelo tuumasi.

Tehtävää muistellessaan hän tajusi kuinka nopeasti hänellä tuli tylsää ilman mitään fiksua tekemistä. Peelo kurkotti vieressään olevaa kirjahyllyä kohti, ja nappasi ensimmäisen käteen sattuvan kirjan. Siinä vaiheessa hän tajusi että hänen käteensä ei sattunut kirjaa ollenkaan, koska hylly oli typötyhjä.

"Hrmh, pitäisi käydä hankkimassa jotain kirjoja tuonkin täytteeksi", Peelo ärähti. Juuri kun hän oli päässyt mukavaan asentoon sohvan pehmeään syleilyyn. Hän työnsi itsensä väkisin ylös sohvasta ja suuntasi ikkunalleen. Hän avasi verhot ja katseli sitä osaa Klaanin pihamaasta jonka hänen ikkunansa kautta näki.

Peelo päätti lähteä huoneestaan pienelle kävelylle Klaanin pihamaalle. Hän voisi hankkia vähän kirjoja hyllyn täytteeksi ja hommata monokkelin asukokonaisuuteen mukaan.