Bio-Klaani



”Eivät antaneet sitä minulle... typerykset. Eivät tiedä mitä tekevät.
Hidastavat minua ja hidastavat maailmaa. Asialle täytyy tehdä jotain.
Mutta kuinka... kuka uskoisi minua. Olen uusi täällä, ei minulla ole valtaa.
Creedy? Voisiko Matoran auttaa minua? Hän on ollut täällä pitkään.
...mutta silti, vain Matoran. Tarvitaan jotain isompaa.

Ehkä... ehkä voisin viedä sen väkisin? Ei minua voitaisi syyttää. Se kuuluu minulle.
Mutta liikaa moderaattoreita. En pärjää yksin.
...odottavat jotain typerää tiedemiestä tarkistamaan. Ei sitä voi ymmärtää. Ei kuulaa voi ymmärtää.
Mutta minä tarvitsen sen.
Nyt.

Minulle on annettu tehtävä. Minä aion myös toteuttaa sen.
Yritä mieli, yritä. Minulla on tähän ratkaisu. On aina ollut. Minä tiedän jotain, jolla tämän voi ratkaista.

…

Hetkonen.
Niin on.
Tietenkin minulla on. Tämä on kaikki suunniteltua.

Apujoukot.
Totta kai minulla on apujoukkoja. En minä yksin ole.
Minun täytyy hakea ne, mutta missä ne ovat.
Tulossa?
Kyllä.

En haluaisi tehdä tätä. En ainakaan näin, mutta minulle ei näemmä jää vaihtoehtoja.
Ei huolta. Pääsette minusta eroon. En halua olla vaivaksi.
Te ymmärrätte vielä jonain päivänä.
Mutta nyt on aika toimia.

Anteeksi.
Nyt on aika mennä.”

Daxia



Syväläisen vertahyytävä kurlaava kirkuna kantautui vettä pitkin kauas ja saavutti lajitovereiden kuuloelimet auttaen nämä paikantamaan toverinsa.

Ahaa, vai että Inutilis oli nimi. Missä ystäväsi ovat? Kuka ei ole heidän joukossaan juuri nyt?

Syväläispartio ui paikalle häiritsevän nopeasti ja näki yhden kaltaisensa vilkuilevan pimeään onkaloon vihreän merilevän keskellä. Vedessä oli muutenkin pimeää, mutta pimeän pimeä luola epäilytti.
”Mitä näit, Inutilis?” yksi kysyi syväläisten omalla kielellä.
”Mitä näin”, puhuteltu sanoi ikään kuin maistellen sanoja. Sitten hän värähti. ”Hirnlos meni tuonne…”
Puhuessaan Inutilis osoitti luolaa, ja muut katsoivat sormen osoittamaan suuntaan hämmentyneenä.
”Meni luolaan?”
”Tai ei mennyt… hänet vedettiin sinne… Ja hän kirkui. Minä vältin lonkeron.”
”Menemme sisään.”
”Menkäämme”, Inutilis sanoi. Syväläiset alkoivat vajota yksi kerrallaan luolaan aseet edellä, mutta Inutilis viivytteli ihmeen kauan.
”Näkyykö sitä makutaa?” hän huikkasi. ”Tai Hirnlosia?”
”Ei täällä taida mitään olla”, joku heistä sanoi.
”Katsokaa nyt vielä tarkasti, minäkin tulen sinne”, Inutilis sanoi perääntyen luolan suulta. Pienen pieni välähdys sai syväläiset kääntymään nopeasti luolan suuta kohti katsomaan, mutta liian myöhään. Koko luola romahti heidän niskaansa ja heille jäi hädin tuskin tilaa hengittää. Joku saattoi kuollakin, kukaan ei ollut varma.
”Inutilissssrggghh!” joku korisi. ”Apuarggh!”
Inutilis soi itselleen julman hymyn.
”Kuulkaa mereneliöt, nämä kalansilmät ovat hirveitä”, tämä sanoi kyhnyttäen kylkeään. ”Kaikki menee sotkuksi, kun valon lisäksi näkee SEKÄ infrapuna- ETTÄ ultraviolettisäteilyn.”

Kalanomainen Makuta Nui jätti kuolevat syväläiset luolaan ja kiirehti Daxian merijoukkojen kohtaamispaikkaan. Kivistä merenpohjaa satunnaisesti potkiva ja surkeasti räpeltävä Manu pääsi perille muutamassa minuutissa ja otti tavoitteekseen saada niin surkean valituksen aikaan kuin mahdollista.
”Apua! Apua! Kokonainen ryhmä jäi loukkuun luolaan, kun se katala makuta hyökkäsi ja pääsi pakoon!”
Vihreät niljakkeet huolestuivat todenteolla ja lähettivät ison pelastusryhmän.
Nyt täytyy etsiä jostain kulkupeli.

Manun toiveet täyttyivät, kun hän äkkäsi suuren sukellusveneen, joka syväläiset tuntien olisi nopea kuin mikä. Se vain sattui sisältämään ainakin viisi vartijaa. Oli strategisen siirron aika. Manu uiskenteli merkityksettömän näköisenä muina miehinä aluksen luokse ja alkoi tutkia polttoainesäiliöitä.
Jos yksikin pamahtaa, väki lähtee varmasti ulos ja äkkiä…
Hän pystyi kuulemaan miehistön puheen melko selvästi oven ollessa auki.
”Kuulitko jo vankilakapinasta?”
”Missä tynnyrissä sinä olet ollut viime päivät, jos vasta nyt kuulit itse? Totta kai olen.”
”No siis, se yksi makutahan pakeni. Kuulemma korkealla tappolistalla.”
”Miksi näitä ylipäätään tapetaan?”
”Kai liian vaarallisia elossa tai jotain.”
Turhanpäiväistä höperrystä. Nyt, tämä kyllä nappaa tulen, kunhan vähän raotan peltejä.
”Ja moni sai surmansakin. Myös moni vanki, tappelu oli kuulemma kova.”
”Joo, joo. Tiedetään. Jotain uutta?”
”Jaa, no kuulemma joku auttoi pakoa ulkoapäin. En tiedä sitten, kuka. Kuulemma moni tärkeä agentti on nyt palannut tänne tämän tapauksen takia. Eikä siitä toki kerrota julkisuuteen mitään.”
”Ahaa, no me tiedämme.”
”Koska meidän täytyy, idiootti. Kai meille nyt kerrotaan, kenet meidän pitää saada kiinni.”
”Makuta voisi olla kuka tahansa meistä! Se voisit olla sinä, se voisin olla minä. Se voisi olla jopa –”
”Hei, laitas tuo ase pois. Hänen päätään ei tarvitse ampua tohjoksi.”
”Mutta se on ilmeistä! Hän on makuta!”
”Typerykset, tämä ei ole leikkiä.”
Hiljaa mielessään Manu hihitti. Se voisin ollakin minä.
Hän jatkoi polttoainesäiliön sabotoimista.

”No joo, keitä tänne nyt on tullut?”
”Kuulemma Tobduk palasi viime retkeltään.”
”No se olisi ilmeisesti saanut teloitushommia muutenkin, ikävä kaveri. En pidä hänestä.”
”Varokaa, pojat. Seinillä on korvat.”
”Joo, ja Axonn ja Brutakakin kuulemma tulivat. Minä en edes tiedä, mitä ne tekevät työkseen, ovat vain jossain. Liian salaista, kait.”
Manu pysähtyi sijoilleen.
Brutaka kuulostaa tutulta.
”Heh, naamiopellejä kaikki. Minun pärstäni on kaunis.”
”Aina niin itserakas, etkö sinä ikinä opi, että ulkonäöllään ei ole syytä leuhkia, jos naamassa kasvaa viisitoista suurta paisetta?”
”Älä viitsi, olen silti kauniimpi kuin sinä, ja se on jo paljon se.”
”Naamiopellet ovat teitä kaikin puolin parempia, muistakaa hierarkia.”
”No niillä on kaikkia hienoja voimia.”
Brutaka, Brutaka. Taisi tehdä töitä Makutain veljeskunnalle joskus.
”Joo, Axonnia ei huijata hevillä.”
”Heh, no ei ketään muutakaan sinun aivoillasi!”
”En minä sitä tarkoittanut!”
”Brutakan naamio on hienompi. Sehän voi vaikka…”
”Hyss nyt siitä naamiosta. Ei siitä saisi puhua. Sehän voi aiheuttaa vaikka naamiokateutta Botarissa tai jotain.”
”Heh, joo. Olmak on niin OP, että aika moni vaihtaisi päänsä siihen.”
”Sinäkö? Minä en ainakaan kuolisi jonkin naamion takia.”
Olmak!
”No jos sen niin ajattelee. Mutta jos saisin valita päättömyyden ja sinun kasvojesi välillä, valitsisin kuoleman.”
”Nyt alat mennä liian pitkälle!”

Brutaka, Olmak. Kuulostaa täydelliseltä. Ja tästä tankista saa mainion harhautuksen.
Makuta sytytti.
”HEI, JOSSAIN PAUKKUU.”
”SE ON TÄSSÄ, IDIOOTTI. TÄMÄ VENE RÄJÄHTÄÄ.”
”POISPOISPOIS ÄKKIÄ.”

Manu oli jo kaukana.
Matoro the Blacksnow, toivottavasti saat tietää, mitä kaikkea teen puolestasi. Tai voisin tehdä. Itse pääset helpolla minun ohjeideni mukaan.
Manu otti jälleen pienen hämähäkin muodon ja jätti ison osan massastaan lojumaan mereen.
Aika hieman hienovaraistella.

Bio-Klaanin saari

Tunnelma helikopterissa oli masentunut. Kaikki viisi tiesivät pelinsä olevan pelattu. Ainoastaan 16765 elätteli toivoa. Hänen suunnitelmansa ei ollut vielä murskana, ei niin pitkään kuin hän eläisi. "Olen tässä miettinyt", 16755 rikkoi hiljaisuuden. "Miten vartijat tulivat niin nopeasti? Meillä piti olla hyvin aikaa ennen niiden tuloa!"

"Niin", 16754 sanoi, "Missä välissä 007:n ehti lähettää hätäkutsun? Hänhän hyppäsi pöytänsä taakse suojaan heti kun tulimme sisään." Sitten hänen ja 16755:n katseet kohdistuivat 16765:en. "Muuten, mitä sinä siellä toimistossa teit ennen meitä? Sinä vain katosit sanaa sanomatta ja olit jo 007:n luona?! Ei siitä oltu sovittu mitään!!" 16754 tivasi. 16765 katsoi ulos helikopterin ikkunasta kuin ei olisi kuullut kysymystä. 273 istui hiljaa aluksen ohjaimista ja vilkaisi yllään olevasta peilistä matkustamaan.

"Sillä ei ollut mitään merkitystä epäonnistumisemme kannalta. Sanon vain, että... tunsin 007:n joskus", 16765 sanoi välttelevästi. "Sinä siis varoitit sitä meistä? Miksi? Miksi sinä teit sen?" 16755 kysyi. "Vedätte hätäisiä johtopäätöksiä. Minä en viitsi keskustella tästä enempää ennen kuin meidän kaikkien tunteet ovat hieman tasaantuneet" Salaliiton entinen johtaja vastasi.

273 katsoi helikopterin ohjaamon ikkunasta aukeavaa vuorimaisemaa. He olivat lähestymässä Mt.Ämkoota. Hän oli toivonut, ettei 007:n ollut lähettänyt hälytystä vielä sinnekin. He voisivat piileskellä vuoritukikohdassa jonkun aikaa ja suunnitella seuraavaa siirtoa. Mutta Jäätutkija tiesi, että ennen pitkää myös vuoritukikohta tarkastettaisiin.

"Muuten", tiedemies sanoi hiljaa, "En tiedä huomasitteko te sen, mutta minä ehdin nähdä vilauksen 007:n toisesta silmästä..." 273 näki peilistään, kun neljä muuta ryhmän jäsentä katsoivat häntä.
"... 007 ei peittänyt sitä siksi, että hänellä ei olisi sitä, vaan toisesta syystä. 007:n silmä... oli turkoosi..."
16755, 16754 ja 2844 katsoivat hämmentyneinä valkoista tiedemiestä. 16765 taas katsoi ulos ikkunasta tietäen, mitä Jäätutkija aikoi seuraavaksi sanoa.
"Eri väriset silmät, tai muut kehon epäsymmetriset poikkeavuudet ajatellaan epäpuhtaudeksi, ja poikkeavat Nazorakit lukitaan eristyksiin muusta kansasta", 273 muisteli, "Näin ollen, 007:n on myös 'epäpuhdas', aivan niin kuin sinä, 16765 ."

16765 oli hiljaa. "Aivan, siinä lepää meidän viimeinen toivomme. Myönnettäkööt, menneisyytemme liittyy jotakin jonka takia halusin kostaa 007:lle. Vierailuni liittyy siihen. Mutta, me tiedämme että imperiumin seitsemänneksi arvovaltaisin torakka on epäpuhdas asemaansa. Jos me saamme tiedon kaikkien tietoon, me saatamme vielä voittaa. Pahoin pelkään että myös 273:n tukikohta on asetettu radiohäirinnän alle..."

Nyt kaikki katsoivat 16765:ttä. He lähestyivät yhä enemmän edessä häämöttävää vuorta. Maa heidän allaan alkoi vähitellen muuttua kuusimetsästä kivikkoiseksi. "Niin..." 273 aloitti, "Mutta... Oletko yhtään ajatellut, että emme voi todistaa mitään ilman todisteita." Tiedemies vilkaisi taas peilistään 16765:ttä, joka edelleen katsoi ikkunasta ulos. "Ja jos 007:n ehtii kertoa kaikille Nazorakeille oman versionsa tapahtuneesta, uskoisiko meitä kukaan..." hän jatkoi.

"Kyllä sinun luulisi tietävän kuinka vainoharhaista tämä puhtaan rodun varjeleminen on, Lumipallo. Tarvitaan vain huhu, ja ylin taho menee paniikkiin. Uskokaa minua, ne tutkivat joka ikisen korkea-arvoisen nazon tausta sillä hetkellä", 16765 vastasi.

273 oli hetken hiljaa. Nyt kolme muuta ryhmän jäsentä katsoivat vuorostaan valkoista tiedemiestä. "... Tuo on kyllä totta..." hän myönsi, "Mutta tietysti myös muukin johtoporras tietää asiasta, ja tekee kaikkensa pitääkseen asian salassa. Ajatelkaa mikä fiasko syntyisi, jos paljastuisi että hierarkian seitsemänneksi arvokkain Nazorak olisi epäpuhdas." Kolme muutakin ryhmän jäsentä mutisivat ja nyökyttelivät.

”Kätöset nuo siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, päästäsi vievät tiedon muruset. Ei fiaskoista ole mitään väliä. Meidänkin aikanamme on saattanut sattua vaikka mitä fiaskoja, mutta kaikilta Pesässä asuvilta ne poistetaan mielestä. Ei johdon tarvitse pelätä maineensa puolesta", 16765 puhui äänensävyllä kuin olisi opettanut pieniä nazorakeja koulussa.

Kaksikon väittely päättyi, kun Nazorakien vuoritukikohta ilmaantui näkyviin. Se oli rakennettu varsin vaikeapääsyiseen paikkaan, vuorenrinteestä työntyvälle kielekkeelle. Sinne ei päässyt muutoin kuin lentämällä, tai kielekkeen vasemman puoleiselta rinteeltä.

Tukikohta ei ollut kovin suuri. Se koostui vain kolmesta isosta rakennuksesta: oikealla monikerroksinen päärakennus, jossa jokaisessa kerroksessa sijaitsi yksi suuri nukkumasali. Päärakennuksesta vasemmalla oli työhalli, jossa olivat Nazojen työpisteet ja mekaanikkojen rakennushalli. 273:n labra ja hänen oma pieni asuinhuone oli siellä. Varasto sijaitsi päärakennuksen takana, aivan kiinni vuoren seinämässä hieman muita rakennuksia ylempänä. Päärakennuksesta ja työhallista johti betoniset portaat helikopterien laskeutumisalueelle, jonne kapinallisten alus laskeutui.

Lumi pöllysi laskeutumisalustan ympärillä, kun musta helikopteri laskeutui varovasti maahan. Sen kyljessä oleva pitkä ovi vedettiin auki ja kapinalliset laskeutuivat maahan. Torakoiden astuminen koneesta pois oli hidasta ja vaivalloista heidän saamien vammojen vuoksi. Radiosta vastannut 2844, joka ei ollut lainkaan vahingoittunut, auttoi kolmea muuta toveriaan pois kopterista, kun 273 astui ohjaamosta ulos. Hän katseli edessään olevaa tukikohtaa. Ketään ei liikkunut ulkona kovassa pakkasessa. Kaikki olivat vielä töissä rakennushallissa, juuri niin kuin 273 oli toivonutkin. He voisivat vähin äänin hiipiä hänen labraansa miettimään seuraavaa siirtoaan.



Mutta sitten valkoisen Torakan valtasi haikeus ja suru. Hän ei voinut poistaa mielestään tosiasiaa, vaikka kuinka haluaisikin. Hän oli nyt rikollinen, osana suurinta rikosta Nazorakien historiassa: Nazorak-johtajan salamurhayrityksessä. Jos hänet löydettäisiin, hänet tapettaisiin tai teloitettaisiin, tai hänet lukittaisiin hänen koko loppuelämäkseen pakkotyöhön kaivoksiin, mutta 007:n tuskin olisi niin armollinen. Hän kuolisi. Hän ei enää ikinä näkisi Mt. Ämkoon ylväänä hohtavia rinteitä. Hän ei koskaan näkisi auringon laskeutuvan punertavan oranssina horisonttiin. Hän ei koskaan voisi täyttää unelmiaan arvostetuimman tiedemiehen arvosta. Ja minkä tähden? Aluksi koston. Sitten kunnianhimon. Hän oli vaihtanut entisen elämänsä tuhoon, vaikka oli tiennyt, että riskit olivat liian suuret. 273 sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hänet valtasi epätoivo.

Mitä tämä enää hyödyttää?!

Ennen pitkää agentit löytäisivät kapinalliset. Tiedemiehenä Jäätutkija tiesi, ettei heillä olisi paljoakaan mahdollisuuksia huippukoulutettuja agentteja vastaan taistelussa. Eli mitä heidän olisi pitänyt tehdä? Paeta jonnekin muualle? Heillä voisi olla paremmat mahdollisuudet saaren eteläisillä alueilla. Mutta olisivatko he turvassa sielläkään? Etelässä he joutuisivat Nazorakien ja Klaanilaisten tulilinjalle. Ja miten he pärjäisivät pakolaisina? He joutuisivat olemaan koko ajan liikkeellä, eivätkä he voisi ikinä pysähtyä hetkeksikään. Kaikkia noita kysymyksiä 273 mietti päässään.

Mutta sitten jokin sai valkoisen Nazorakin huojentumaan. Hän tajusi, ettei ollut liittynyt kapinaan vain itsekkäistä pyrkimyksistä. Hän oli myös osittain halunnut muuttaa Nazorakien elinolosuhteita. Hän oli halunnut tasa-arvoa ja oikeutta. Hän oli halunnut vapauttaa työläis-Nazorakit sorrosta. Jos salamurha olisi onnistunut, Nazorakit olisivat saattaneet aloittaa vallankumouksen. Mutta jos kukaan ei saisi tietää heidän yrityksestään, kaikki oli mennyt hukkaan. Mutta jos kaikki tietäisivät ja kapinalliset tapettaisiin, pidettäisiinkö heitä pyhimyksinä? Jatkaisivatko jotkut rohkeat Nazorakit vapauden tavoittelua? Siinä tapauksessa, kaikki ei olisi ollut aivan turhaa. Heidät tultaisiin muistamaan aina siitä, että he olivat sysänneet lumipallon liikkeelle, joka alamäkeä vieriessään kasvaisi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Näin ollen, 273 olisi voinut kuolla ylpeänä itsestään.

”Tule jo!” 16755:n huuto keskeytti tiedemiehen ajatukset. Kaikki muut olivat jo laskeutuneet kopterista ja odottivat Jäätutkijaa. 273 kiiruhti heidän luokseen ja piteli aristavaa reittään. He kävelivät nopeasti rakennukseen ja 273 ohjasi heidät omaan labraansa. Tutkimustuloksia ja piirustuksia makasi pöydillä ja likaisia koeputkia ja keitinastioita, joissa oli valmistettu erilaisia liuoksia, odottivat pöydällä pesemistä. Kapinoitsijat etsivät itselleen paikan joko pöydiltä tai lattialta johon istua. Ainoa haavoittumaton 2844 tutki toveriensa haavoja. Hän oli porukan lyhin ja hintelin Torakka. Hän oli muita ehkä lähes päätä lyhyempi. 16754 piteli irvistellen vasenta kättään, jonka 007:n Zamor oli lävistänyt.

”Näyttää aika pahalta”, kirjanpitäjä totesi, ”haavat täytyy puhdistaa ja sitoa.”

273 käveli reittään arastellen huoneen oven vieressä olevan valkoisen lääkekaapin luo ja penkoi sen sisältöä. Hän löysi sideharsoa ja kipulääkkeitä, ja ojensi ne kaikki 2844:lle. 273 penkoi vielä kaappia etsien jotain.

”Eih!” hän voihkaisi, ”Desinfiointiaine on loppu.”

Hän ja kirjanpitäjä tutkivat kaikki huoneen kaapit, mutteivät löytäneet mitään korvikkeeksi kelpaavaa.

”Äh, minun pitää käydä hakemassa toisesta lääkekaapista, sitä.” tiedemies sanoi. ”Pysykää te täällä ja olkaa hiljaa.” hän käski neljälle muulle Torakalle. Nelikko nyökkäsi ja 273 poistui käytävälle. Hän käveli nopeasti käytävää pitkin, ettei kukaan näkisi häntä. Hän meni työhallin eteisaulaan, jossa lääkekaappi sijaitsi. Tiedemies oli juuri tarttumassa kaapin kahvaan, kun kuuli raskaan ulko-oven avautuvan. 273 säikähti ja kääntyi katsomaan tulijaa.

”Hei.” Ovensuussa seisonut 2905 tervehti.

273 huokaisi helpotuksesta. ”Ai, hei… Eikös sinulla ole töitä tähän aikaan?”

Juippi hieroi olkapäitään ravistaakseen lumihiutaleet niiden päältä. ”Joo, mutta minun piti hakea varastosta laatikollinen M20-ruuveja. Olivat päässeet loppumaan.” mekaanikko ravisti kainalossaan kantamaa pahvilaatikkoa. 273 oli iloinen nähdessään ystävänsä ja saadessaan muuta ajateltavaa päivän tapahtumista. Mutta iloisuutta ei kestänyt kauaa. Hirveä tunne valtasi valkoisen tiedemiehen. Jotakin kosteaa valui hänen jalkaansa pitkin alaspäin. Hänen reidessään oleva haava oli auennut.

”Mutta missä sinä olit tänä aamuna? Sinua ei näkynyt edes huoneessasi.” Juippi kysyi. 273 siirsi varovasti vuotavan jalkansa toisen taakse, ettei 2905 näkisi vihreää verta.
”Ehm, minun piti taas käydä Pesässä asioilla”, hän selitti.
”No sinähän ravaat siellä nykyään jatkuvasti”, ruskea mekaanikko ihmetteli, ”Jaa, mutta pitänee palata takaisin töihin. Heippa.” Juippi heilautti kättään hyvästiksi.
273 kääntyi taas avatakseen lääkekaapin, mutta sitten huusikin 2905:n perään. ”Hei Juippi. odotas!”
Tiedemies yritti näyttää mahdollisimman normaalilta kävellessään 2905:n luo.
”Tuota, sattuisiko sinulla olemaan mitään alkoholia nyt mukana?”
Mekaanikko katsoi valkoista Nazorakia ihmeissään. ”Tietysti”, hän sanoi ja kaiveli selkäreppuaan, ”Mutta ethän sinä yleensä tähän aikaan juo.” Hän virnisti ojentassaan hopeisen taskumattinsa 273:lle.
”Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu”, Jäätutkija selitti.

”Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.” Juippi kääntyi lähteäkseen.
”Joo, minä palautan tämän”, 273 sanoi ja vilkaisi pulloa. Hyvä. Tämä aine on ainakin sata kertaa parempaa kuin joku desinfiointiaine, hän ajatteli ja palasi labraan, missä muut odottivat.

Nazorak-pesät

007:n väliaikainen toimisto oli samanlainen kuin suurin osa Nazorakien johdon huoneista. Se oli avara metallisen ja teollisen tuntuinen yksinkertainen tila. Raskas suorakulmion muotoinen pöytä oli huoneen keskellä. Toisella puolella istui mustahaarniskainen 007 tietokone ja paperinippu vieressään. Vastakkaisella puolella oli kaksi tuolia. 219 istuskeli niistä toisessa jalat ristissä. Oli aivan hiljaista, sillä kumpikin odotti kokouksen kolmatta osanottajaa.

219 oli laiha, tumman ruskea Nazorak. Hän oli pukeutunut Tiedustelun agenttien mustaan virkapukuun ja hän oli kiillottanut puvun napit ja rinnassaan olevat arvomerkit kiilteleviksi lamppujen kelmeässä valossa. Kädessään hän piti valkoisia hanskoja. Päässään hänellä oli tumma, ehkä aavistuksen verran sinisen sävyinen, se riippuu tietysti valaistuksesta, koppalakki. 219 pyöritteli sauvaansa sormiensa välissä.

Oveen koputettiin napakan terävästi, minkä jälkeen se aukesi ja sisään astui kapteeni 666. Hän seisahtui pöydän eteen, vilkaisi 219:ää sivusilmällä ja käänsi sitten päänsä kohti tiedustelupalvelun johtajaa murahtaen: "Kutsuitte?"

"Aivan, minä kutsuin. Istukaa alas", 007 sanoi täysin neutraalilla äänensävyllä. 666 istuutui, ja Tiedustelupalvelun johtaja aloitti.
"Minä haluan teidät kaksi johtamaan erästä salaista operaatiota."

219 lopetti sauvansa pyörittelyn ja laski sen syliinsä. Hän katsahti viereensä istunutta 666:tta ja kääntyi katsomaan tiedustelun johtajaa. "Millaisesta tehtävästä on kysymys?" ruskea Nazorak kysyi, "Oletan, että kyseinen tehtävä on todella tärkeä, kun meidät molemmat on kutsuttu tänne." 219 hymyili. Hänellä oli usein tapana virnistellä omaa omahyväistä hymyään.

007:ää ärsytti 219:n virnuilu, mutta hän ei näyttänyt ärtymystään ulospäin. Sen sijaan hän käänsi tiekoneen näytön kahta vierastaan kohti. "219 tietääkin tästä jo jotain, mutta kapteeni ei" hän sanoi. Ruudulla näkyi kuvaa käytävästä, jossa pieni ryhmä ruskeita nazorakeja ammuskeli vartijoiden kanssa. Hän antoi kaksikolle hetken aikaa reagoida näkemäänsä.

"Onko tämä kapina?" 666 tiedusteli tiedustelupalvelun johtajalta hyytävällä äänensävyllä.

"Se oli kapina. Tai pikemminkin se oli säälittävä kapinayritys. Tuo joukko kuitenkin onnistui siinä määrin, että onnistuivat pakenemaan. He piileskelevät tutkija 273:n laboratoriossa vuorilla. Paikka on eristetty. Emme tiedä tarkkaan millaiset puolustukset heidän tukikohdassaan on. Tämä 273 on lahjakas keksijä", 007 selosti. Hän vaihtoi ruudulle näkymään turvakamerakuvaa valkoisesta nazorakista ampumassa kädestään jäätä.

219 näytti hämmästyneeltä katsoessaan tietokoneen ruutua. Hän otti sauvansa ja nojasi sen varassa lähemmäksi tietokonetta kuin varmistuakseen, että kuvassa oleva albiino oli 273. "273?" hän kysyi hämmentyneenä. Mutta sitten hän pyyhki hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan. "Hmm, mielenkiintoista... Olen aina kyllä tiennyt, että Jäätutkija on turha tapaus, mutta en olisi osannut arvata, että sillä tiedemiehellä riittäisi rohkeus yrittää kapinaa. Tai sitten hän on vain äärettömän tyhmä."

"Meidän täytyy kitkeä kapinan siemenet koko kansan sydämestä. Meidän täytyy puhdistaa isänmaamme nimi niiden mielistä, jotka epäilevät sen voimaa ja kunniaa. Meidän täytyy osoittaa noille petollisille yhteiskunnan vihollisille, että heidän yrityksensä oli turha ja vailla kunniaa. Ehdotan, että heidät teloitetaan näyttävästi koko kansan edessä!" kapteeni julisti.

"Kenraali sanoi minulle ainoastaan, että heistä on hankkiuduttava eroon. Joten jätän teille sen päätöksen siitä tapatteko heidät heti vai vangitsetteko teloitusta varten", 007 vastasi 666:n pauhaamiseen. "Ja nyt tehtäväänne. Te eliminoitte tämän kapinapesäkkeen. Saatte täysin vapaat kädet siinä, miten te sen teette. Tiedustelupalvelun erikoisryhmät ovat käytössänne. Mutta toimikaa nopeasti. Älkääkä aliarvioiko sitä tiedemiestä, sen aseet ovat vaarallisia", hän jatkoi puhumistaan. Hän antoi kuulijoilleen hetken aikaa sulatella kuulemaansa. "Onko teillä kysymyksiä?" hän kysyi lopulta.

"Eeei lainkaan", 666 lausui virnistäen julmasti.

219 vastasi kapteenin virneeseen. "Loistavaa."

"Ai niin", 007 sanoi vielä yllättäen kaksikon ollessa jo lähdössä. "219, tuo minulle 273:n jäähanska. Haluan sen huipputiedemiestemme käsiin", hän sanoi määräävällä äänensävyllä.

219:n suu venyi inhottavaan virneeseen. "Selvä, arvon 007. Voitte olla aivan huoleti." ruskea Nazorak kääntyi oven suussa, "Tulen henkilökohtaisesti repimään sen hänen kylmistä kuolleista käsistään." 219 ja 666 poistuivät käytävään.

[spoil]Pave teki tästä suuren osan. Sen lisäksi Juoppo sekä Manu tekivät osansa.[/spoil]

Ilmatila



Hiljaisuus. Ja nälkä. Ja väsy.

Bloszar oli jälleen kerran alakuloinen.

"Taas olen alakuloinen. Surullinen. Masentunut. Vetäytyvä. Mitä vielä?"

Hän halusi lähteä. Pois. Kauas pois. Ajattelemaan. Häntä mietitytti. Häntä suretti.

Toa ei tiennyt kuka oli. Hän ei tullut Gulz Nuilta. Hänellä ei ollut Toa-tiimiä. Mutta pari asiaa Toaa ihmetytti. "Mistä sain nämä laatikot? Tai miksi siedän vettä ja uin?"

Se muistinaattori, minkä Toa oli tehnyt, oli yhä hänellä. Hän voisi muokata sitä vähäsen. Sen toimintakykyä. Ja niin Bloz teki sen. Alkoi rakentaa siitä sellaista, että hän voisi paeta oman mielensä sisälle.

Siellä voisi parhaiten ajatella. Miettiä. Surea. Häntä ei nyt vähään aikaan tarvittu.

Vähän ajan päästä, Toa testasi sitä. Ja onnistui. Hän nukahti ja herätessään istui tuolilla.

Mieli

Se oli valkoinen huone. Jossa oli monia punaisia ovia. Toa avasi yhden. Ja näki itsensä pelastamassa Nutua rotkosta.

Kyyneleet valuivat Toan poskilla. Hän päätti sulkea oven.

"Se oli vain muisto. Voit vain katsoa sitä, et elää." Tulen Toa ajatteli.

Bloszar avasi toisen oven. Se oli kamala. Hän näki itsensä Bio-Klaanissa, taistelemassa Nazorakeja vastaan, Nutun kanssa.

Ja sitten, kuului räjähdys, Bloz ei halunnut katsoa. Ja avatessaan silmänsä, hän näki itsensä, Nutun ruumiin kanssa.

Nyt niitä kyyneleitä varsinkin tuli. Mutta Bloz ei ymmärtänyt. Miksi hän katsoi sitten sen?

Toa sulki oven ja meni takaisin penkille.

[spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]

Ilmaraptori

Matoro kierteli käytvillä yövahtina ja kompastui.

"Mitä..." Matoro sanoi ja huomasi Bloszarin kuorsaavan maassa.

"..."

Mieli

Bloz istui tuolissa yhä, nojaten käsiin. Aina kun hän oli katsonut johonkin oveen, Toa oli nähnyt yhden surkean muiston.

Toa nostettua päätä hän näki yhden mustan oven. Varovasti Bloz avasi sen ja kompastui..



Hän oli viidakossa ja jostain syystä, Tulen Toasta tuntui, että piti juosta. Mutta miksi. Ja vastaus olikin selän takana.

Kävelevät siniset hait, joilla oli kädet ja niissä miekat, jahtasivat häntä.

"..."

Ja niin Toa lähti juoksuun.

Esteitä oli kyllä. Piti hyppiä onkaloiden yli, väistellä juuriita, ja haiden tikareita.

"Rakettisaappaita pyydän joululahjaksi..."

Hetki meni, mutta Toa tunnisti saaren. Se oli Voya Nui.

"Missä Nutu on?"

No, se vastaus oli vuorostaan oikealla. Pieni laavahaukka oli joutunut onkaloon.

Bloz juosi suoraan sitä päin ja auttoi Laavahaukan ylös. Paikalla oli muita laavahaukkoja, jotka nokkivat.

Toa otti Nutun syliinsä ja lähti taas juoksuun.

"Tämä ei ollut surullinen muisto. Ihme."

Hait tekivät outoja sotahuutoja.

Mutta yhtäkkiä Toa kuuli iloisen äänen.

"Hei Bat, mitä kuuluu?"

"Tronie?" Toa ajatteli.

Se oli uskomatonta. Bloz näki Tronien nyt vasemmalla puolella, leijailemassa.

"Tämä on uskomatonta..."

[spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]

Ja hänen eteensä tuli valkoinen ovi, johon Bloszar törmäsi ja kompastui taas.

Valkoinen ovi oli kadonnut.

Mutta Bloz oli nyt iloisempi, kuin oli ollut pitkään aikaan. Hän oli nähnyt kaksi parasta ystävää, ehkä unessa, mutta silti. Ja voi nähdä ainakin toisen vielä uudestaan.

Kun hän oli lähtemässä pois mielestään, hän oli aivan varma, että oli kuullut:

Se oli lahja

Ilmaraptori

Toa heräsi tyytyväisenä. Iloisena ja energisenä, mutta...

"Mitä minä lattialla teen?"

[spoiler=Manuhuipennus vol. 1]Nauttikaa.[/spoiler]

Syvällä jalassa



Auringon viimeiset säteet värjäsivät koko kaupungin oranssilla punaisuudellaan. Nimda-temppelien rakennusmateriaalina käytetystä hiekanvärisestä kivestä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä pienen saarekkeen kokonaan täyttäen, ja saaren takaosa kohosi jyrkkänä kalliona korkeuksiin. Kallioisen kohoutuman rinteille ei ollut ollut mahdollista rakentaa taloja jyrkkyyden vuoksi, mutta aivan sileällä huipulla makasi suuri palatsinomainen rakennelma, jonka kupoliset katot koristivat jadenvihreydellään ja kultakoristeluillaan muuten niin kivisen kaupungin.

Kaupungin asukkaita ei näkynyt missään: kadut olivat tyhjiä, oli aivan hiljaista. Kaikki istuivat kotonaan odottamassa ja pelkäämässä tulevaa, sillä horisonttiin ilmestynyt ilma-alus oli ollut pappien ennustusten kohde jo hyvin kauan. Nyt Arkkienkeli lipui taivaan halki roottorit julmasti jyristen ja synkät, pyöreät mutta rosoiset muodot terävinä loistaen. Ilma-aluksessa ei ollut virtaviivaisia muotoja, se ei varsinaisesti näyttänyt ilma-alukselta – pikemminkin pieneltä planeetalta. Se oli valtavan kokoinen musta metallipallo, josta näytti ikään kuin kasvavan samasta mustasta metallista tehtyjä goottilaisen katedraalin torneja. Rakennustyyli oli selvän koukeroinen ja piikikäs, tornit olivat täynnä teräviä sahalaitaisia rakennelmia ja pyöreitä ikkuna-aukkoja, joissa ei tosin ollut mitään lasista. Lisäksi sieltä täältä mustaa palloa näytti tunkeutuvan esiin julmia metallipiikkejä, teräviä kuin kuoleman viimeinen nauru, jonka vainajaparka kuulee hänen iskiessään viikatteensa tämän rintakehään. Useita luonnottoman kokoisia ketjuja roikkui myös sieltä täältä, eikä vain roikkunut: irtonaiset täysin hiljaiset kettingit tuntuivat osittain uhmaavan painovoimaa siellä, missä niiden olisi pitänyt roikkua alaspäin. Ne sojottivat ja liikuskelivat mielensä mukaan poispäin pallosta. Katselijasta ehkä huolestuttavimmilta näyttävät ulokkeet olivat kuitenkin suuret tykit, jotka osoittivat suoraan pallon lentosuuntaan. Pallon oletetussa pohjassa oli myös pommien pudottamiseen tarkoitettuja säiliöitä, joista pystyi hieman päättelemään pallon asennon ajassa ja avaruudessa.

Palatsin pääovet avautuivat, ja pihalle astui mustaan kaapuun pukeutunut Matoran, jonka mustalla kanohi Akakulla oli muinaisia kaiverruksia. Pappi polvistui selkä kohti ovea ja tuskin kiinnitti huomiota takaansa tuleviin muihin hahmoihin, jotka tekivät samoin kuin hän ja polvistuivat hänen taakseen samaan asentoon. Pian hahmot alkoivat messuta kovaan ääneen kielellä, jota moni ei tuntenut, muinaisella kielellä, jota kukaan ei enää puhunut.

Arkkienkeli oli saavuttanut kaupungin ja oli ensimmäisten talojen kohdalla saaren reunalla. Pommeja alkoi putoilla kohti kaupunkia, ja valtaisat liekit roihahtivat niiden osuessa taloihin, jotka hävisivät lähes jäljettömiin jättäen jälkeensä liekehtiviä raunioita ja tuhkaa. Asukkaat menivät talojensa mukana. Liekit nuolivat viereisiä rakennuksia ja saavuttivat pian puoli kaupunkia. Lisää pommeja putoili, minne Arkkienkeli niitä kylvi matkallaan, ja pian tuhon vanaveden jättänyt alus oli puolessavälissä kaupunkia matkalla palatsille. Kaupunki oli haljennut kahtia, ja liekit etenivät melko symmetrisesti.

Yksinäinen kyynel vierähti hitaasti atheonistipapin kanohin silmäreiästä sanojen valuessa hänen suustaan yhä nopeammin. Muut papit olivat jo hiljentyneet. He tuijottivat alusta, joka oli ehkä kilometrin päässä. Tätä menoa – tällä nopeudella ja sen perusteella, mitä se oli jo tehnyt kaupungille – se törmäisi pian palatsiin ja aiheuttaisi hirvittävää jälkeä kärsimättä tuskin lainkaan itse, sen verran vankalta se näytti – ja piikikkäältä. Koko kaupunki ui liekkimeren keskellä.
Arkkienkeli pysäytti liikkeensä muutaman metrin päähän palatsin seinästä, ja epämääräinen pyöreä reikä ilmaantui satunnaiselta vaikuttavaan kohtaan aluksen rungossa. tikkaat laskeutuivat aukosta maahan kukkulan huipulle, aivan atheonistien eteen. He loivat katseensa ylös reiälle, josta tikkaat olivat tulleet, mutta maan tasalta kuului voimakas tömähdys, ja heidän silmänsä eivät pysyneet perässä, kun jokin oli jo heidän edessään. Etummainen pappi tuijotti suoraan mustanpuhuvan hahmon tummanpunaisiin silmiin.
Metalli välähti, ja papin pää lensi pitkässä paraabelimaisessa kaaressa oikealle ruumiin kaatuessa vasemmalle. Siitä kohtaa ruumista, missä pään oli tapana keikkua, oli nyt punainen suihkulähde, joka kasteli muut atheonistit. Nämä nousivat seisomaan, tarttuivat toisiaan käsistä kiinni muodostaen ketjun ja levittäytyivät varjelevasti oven eteen. Abzumo asteli rauhallisesti heitä kohti kolme vankia perässään: Summerganon, Mestari ja Sadje, joiden suut oli tukittu ja ruumiit sidottu; vain jalat oli jätetty vapaaksi, ja nämä kävelivät omilla jaloillaan Abzumon mustan insinöörin saattelemana.

Papit katselivat surkeana kauhistuttavaa näkyä, joka lähestyi heitä uhkaavan hitaasti. Makuta hymyili autuaasti ja veti verisen miekkansa huotraan.
”Toivon, etten joudu käyttämään sitä uudestaan, hyvät herrat.”
”Sinun ei olisi tarvinnut käyttää sitä ensinkään”, eräs mutisi vaimeasti.
”Tiedän sen. Ja tiedän, ettei minun ole pakko kieltäytyä käyttämästä sitä uudestaankaan.”
Pirullinen virne sai jumalanhylkäämän seurakunnan pappien taistelumoraalin murenemaan. Yksi heistä inahti ja yritti pakoon, mutta Abzumon syyttävä sormi singahti osoittamaan raukkaparkaa, ja musta säde ampaisi siitä muuttaen matoranin pään verisen nestemäisen hyytelön ja kiinteänhyllyvän aivomassan seokseksi ja kallonpalasiksi.
”Aivokudos tapetille räjähtää”, Abzumo lausui juhlallisesti mutta kuitenkin ääni vailla tunnetta, ja hänen musta viittansa sai hänet näyttämään demoniselta lepakolta. Hän olisi voinut näyttää todellisuudessakin lepakolta halutessaan, mikä olisi vaatinut vain yhden Matoranin absorbointia, minkä papit tiesivät vallan hyvin yrittäen välttää ajattelemasta asiaa.
”Nyt, kuka teistä haluaa olla seuraava?” makuta kysyi uhkaavasti. ”Vai annatteko vastarinnatta minun tulla sisään? Teillä on vaihtoehtoja. Ei monia, mutta niitä on.”
Papit – joku heistä itki – väistyivät makutan tieltä tämän kävellessä sisään ovesta. Astuttuaan käytävään hän mietti hetken ja sanoi sitten:
”Joku muu kävelee edeltä. Täällä voi olla ovela väijytys minua varten.”

Toinen insinööri kiipesi tikapuita alas Arkkienkelistä, minkä jälkeen tikkaat vedettiin takaisin ylös. Ilma-alus jäi kuitenkin paikalleen. Musta kasvoton olento käveli toisen kaltaisensa viereen ja tarttui kiinni lähimmän papin takaraivosta, raahasi tämän sisään ovesta ja pakotti kävelemään. Abzumo asteli tämän perään viitta heiluen, ja viimeisenä sisään keinui toinen insinööri tökkien vankeja eteenpäin. Loput papit odottivat kauan, kunnes syöksyivät äkkiä käytävään varoittaakseen tovereitaan.



”Suoraan Nimdan kammioon. En halua mitään viivytyksiä”, Abzumo sähisi atheonistipapille, jota hänen edessään kävelevä insinööri talutti.
”Mutta…”
”Elinaikasi lyhenee huomattavasti, jos sanot noin. Joten älä sano.”
Käytävät olivat niin pimeitä, ettei niiden yksityiskohtia erottanut. Täytyi vain kulkea eteenpäin. Abzumo aisti varjoissa matoranien hahmoja, jotka tuijottivat häntä pimeydestä ja uskoivat olevansa näkymättömiä valottomuudessa. Hän salli itselleen hymyn. Nämä kuolisivat pian. Kukaan ei jäisi eloon.

”Tuolla on Nimdan kammio”, pappi sanoi ja osoitti pitkän kävelyn jälkeen näkyvää käytävän päätä. Käytävän oviaukosta kajasti sinertävää valoa. Abzumo kiirehti varmistamaan, että oli tullut oikeaan paikkaan; hän juoksi ovelle mustat kätyrinsä kintereillään ja alkoi tuijottaa ovesta sisään. Hänen huomionsa kiinnittyi heti huoneen keskellä olevaan telineeseen.
”Kyllä, kyllä”, hän huokaisi. ”Huomaatko, ystäväiseni?” hän jatkoi papille. ”Sinun elinaikasi piteni huomattavasti.”
Tämän sanottuaan Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömästi jatkaen kävelyään kammioon, jolloin insinööri napsautti atheonistin niskan poikki.

Ruumis jäi lattialle makaamaan, ja heti joukkion mentyä ovesta sisään sen piiritti mustien hahmojen parvi. Abzumon korviin kantautui hiljaista itkua. Hän hymyili yhä leveämmin ja kiinnitti nyt huomiota huoneeseen, jossa seisoi.

Huone oli rakennettu muinaisista tummista kivenlohkareista, jotka eivät vastanneet lainkaan muun palatsin arkkitehtuuria. Laajan huoneen katon pitivät pystyssä korkeat pilarit, joita oli muutaman metrin välein ringissä kammion keskellä olevan telineen ympärillä. Telineen alla oleva lattia oli huomattavasti korkeammalla kuin ovensuun, sillä lattia kohosi portaittain huoneen keskustaa kohti. Huonetta valaisivat pylväisiin kiinnitetyt soihdut, jotka hohkasivat sinisiä liekkejä. Abzumoa ei mystiikka lumonnut – hän mietti, mahtoivatko atheonistit polttaa soihduissaan jotain alkoholia saadakseen aikaan sinertävät liekit mystisyyttä aiheuttaakseen.

Makuta asteli nyt kohti korokkeella seisovaa telinettä ja tuli yhä tietoisemmaksi siitä ikävästä tosiasiasta, että hän oli jälleen myöhässä. Telineellä ei ollut Nimdan sirua.
”Tämä. Tämä ei ole mahdollista”, hän henkäisi. ”Minä olen sataprosenttisen varma, että se on täällä.”
Hän kiersi korokkeen ympärillä ja tutki sitä. Ei sirua. Ei Epsilonia.
”Mitä tämä on.”

Syvältä huoneen perältä alkoi kuulua hyytävää naurua. Abzumo käännähti äänen suuntaan ja sähisi kuin pelästynyt muaka. Nauru voimistui ja loppui sitten yhtäkkiä.
”Abzumo, sinä olet hölmö.”
”Kuka siellä? Paljasta itsesi!”
”Jäikö sihinä sinussssta jälkeen, ystävä rakas?”
Varjoista astui esiin tumma varjo, varjo varjojen seasta. Varjo, jonka muodon Abzumo tunnisti aivan liian hyvin.
”Oliko sinulla ikävä?” sanoi Makuta Nui pilkallisesti – pidellen kädessään Nimdan sirua. Abzumon silmät laajenivat hänen nähtyään sirun, jota toinen makuta piteli kädessään, suorastaan osoitti häntä sillä. Hän perääntyi lähemmäs oviaukkoa ja heilautti kättään merkiksi palvelijoilleen.
Makuta Nui oli nyt korokkeen kohdalla ja potkaisi sen irti sellaisella voimalla, että se lentäessään osui yhteen pylvääseen murskaten siihen reiän, joka sai koko pylvään sortumaan. Toinen Abzumon mustista insinööreistä paiskasi Sadjen, Summerganonin ja Mestarin Manun vasemmalle puolelle ja lähestyi tätä hitaasti. Toinen insinööri lähestyi häntä oikealta – Abzumon vasemmalta – ja yhdessä nämä hyökkäsivät huoneen keskustassa seisovan makutan kimppuun.

Manu hymyili pahansuovasti ja asetti kätensä ikään kuin pysäyttääkseen insinöörit, toisen toista insinööriä vastaan ja toisen toista vastaan. Mustat olennot pysähtyivät kesken hyökkäyksensä kuin seinään ja putosivat maahan kiemurrelleen.
”Ei mieltä”, Manu lausui, ”ei voimaa.”
Abzumo kirosi äänen ja osoitti sormellaan Manua.
”Sinä et halua Nimdan sirua!” tämä kirkui. ”Et halunnut silloin, miksi haluaisit nyt?”
”Silloin”, Manu tuhahti, ”en tiennyt, miten sekaisin sinä olet. Ehkä tämä on ainoa keino pysäyttää sinun typerät suunnitelmasi.”
”Ssssinä et tiedä minun suunnitelmistani, hölmö!”
”Ehkä en, mutta ne eivät voi olla mitään kauhean älykästä. Sinä olet se hölmö, ja minä voitan. Minulla on Epsilon.”
Näin sanottuaan Manu katsoi Abzumoa suoraan silmiin ja virnisti mielipuolisesti. Abzumo ei voinut muuta kuin tuijottaa takaisin ja kauhistua. Hän vajosi polvilleen ja tarrasi päähänsä.
”Sinä kuolet tänään. Tänne pimeään. Yksin”, Manu sanoi monotonisella äänellä, joka ei tuntunut olevan hänen omansa. ”Myönnä pois. Sinä teit virheen.”
Abzumo alkoi karjua tuskasta ja hakkasi päätään lattiaan, joka alkoi murtua iskujen alla. Manu oli nyt aivan hiljaa ja katseli vihollisensa kärsimystä.
”Sinä itse aiheutit tämän”, hän sanoi lopulta. ”Aivan itse.”
Abzumo piteli yhä päätään nostaessaan kasvonsa maasta. Hänen naamionsa pinnalla valui verivana, mutta hän alkoi hihittää.
”Aivan itse”, hän toisti ja nauroi sairasta nauruaan.

Tässä vaiheessa Manu kiinnitti huomionsa panttivankeihin. Hän heilautti sormiaan heidän suuntaansa, jolloin suukapulat ja siteet irtosivat poksahtaen. Heti, kun Summerganonin suukapula oli irronnut, tämä parkaisi:
”Se on ansa!”
Manu ei ehtinyt reagoida, kun Sadje hyppäsi yliluonnollisella nopeudella ja voimalla häntä kohti. Pienen matoranin suu avautui valtaisaksi kidaksi ja puristui Makuta Nuin käden ympärille. Manu parkaisi, ja sitten räjähdys sokaisi Sugan silmät.



Makuta Nui oli lennähtänyt huoneen takaosaan. Hän nousi hitaasti maasta ja äkkäsi sitten oikean kätensä olevan verinen tynkä. Toisella puolella huonetta seisoi Makuta Abzumo pidellen kädessään Manun oikeaa kättä, joka puristi yhä Epsilonia.
”Aivan itse!” Abzumo kirkui ja repi Manun sormet irti yksi kerrallaan. Manu vilkaisi Sugaa. Tämä selvitti päätään siinä, mihin insinööri oli hänet alun perinkin jättänyt. Manun vieressä lillui jotain tervamaista mustaa ainesta – ainesta, joka oli hetki sitten näyttänyt matoralaiselta. Mestarin jäännökset makasivat Sugan vieressä samanlaisena kasana kuin Sadjenkin. Manu pystyi vain tuijottamaan turtana, kuinka Abzumo otti Nimdan sirun ja katseli sitä kuin maailman arvokkainta asiaa: ja kukaties se olikin hänelle juuri sitä.

”Makuta Nui”, Abzumo sanoi yhtäkkiä ja käänsi päänsä kohti Manua. ”Sinä olet se, joka kuolee tänään. Täällä. Myönnä. Teit. Virheen.”
Manu vain tuijotti. Hän ei osannut enää ajatella mitään muuta kuin häviötään. Abzumo asteli huoneen keskelle samalla tavalla kuin Manu hetki sitten ja nosti Nimdan korkealle päänsä ylle.
”Todellista voimaa, Manu, todellista voimaa!” hän nauroi ja nosti katseensa siruun. Epsilon alkoi hehkua sinertävästi kuin soihdut ikään, mutta äärimmäisen voimakkaasti.
”SINÄ ET TIEDÄ MITÄÄN TÄMÄN SIRUN VOIMASTA!” makuta karjaisi voimalla, joka oli rikkoa Sugan tärykalvot.
”MINÄ TIEDÄN. MINÄ OLEN.”
Abzumo nousi leijumaan ilmaan ja alkoi pyöriä ympäri kiihtyvällä nopeudella. Nimda hehkui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, se suorastaan säteili voimakkaita impulsseja, jotka pystyi tuntemaan ihollaan. Abzumon vauhti kiihtyi yhä nopeammaksi – vauhti oli suorastaan sairas.
”Tajuan sen nyt”, kuului kuiskaus Manun päässä. Summerganon tunsi saman äänen.
”Tajuan sen viimein”, Abzumon ääni jatkoi. ”Minä olen Ath. Minä olen tämän kaiken jumala. Ja minun kohtaloni on tuhota sinut, Makuta Nui. Sinä olet Atheon. Olet varas. Sinä olet paholainen, sinä olet helvetti. Sinä olet tämän maailman pahuus.”

Abzumon pyörimisliike pysähtyi kuin seinään. Hänen silmistään hohkasi samaa valoa kuin Nimdan sirusta hänen kädessään.
”Minä olen pelastus, armo ja anteeksianto!” hänen suunsa sanoi. ”Minä olen pimeyden karkottaja, valon tuoja!”
Manu katseli järkyttyneenä, mitä oli juuri tapahtumassa.
”Mutta varjo on valoa. Pimeys hyvyyttä. Pahuus kätkettyä rakkautta. Minä olen kaikkihyvä, kaikkivoipa, kaikkivaltias.”
”Sinä olet sairas sadistinen sekopää!” Manu karjui ja nousi pystyyn.
”Mmmmmakuta Nui!” Abzumo kirkui ja osoitti Manua vapaalla kädellään, joka ei pidellyt sirua. Manu lennähti suoraan seinään. Seinän sisään. Abzumo laskeutui takaisin maan pinnalle. Hän heilautti kättään ylimalkaisesti Manua kohti. Koko huone tärähti voimakkaasti, ja kaikki huoneen kattoa ylhäällä pitävät pilarit romahtivat. Summerganon nousi huojuen pystyyn ja huusi:
”Mitä sinä teet? Tapat meidät kaikki!”
Abzumo nuolaisi huuliaan ja siristi silmiään.
”Minä tapan teidät kaikki. Se siitä.”
Hän nosti kätensä ylös, ja katto romahti.

[spoil]G:tä täytyy kiittää siitä mielikuvasta, jonka hän antoi minulle Arkkienkelistä.[/spoil]

Bio-Klaani, huone 450

”Hiyaaa-uuunhmuhg.”

Toa Samol päästi pitkän haukotuksen ja kampesi itsensä vahvoilla käsillään ylös uudehkon jäsenhuoneensa pedistä. Kääpiötoalle perustoan sänky oli epämukava, se oli aivan liian kapea kun taas pituutta riitti liikaakin. Unensaantiin ei ollenkaan auttanut puisen heimonaamion sisällä marisevat esi-isäin henget. Henget merkitsivät Samolille paljon, he loivat hänelle voimaa kohdata niin vihollisia kuin ystäviäkin ja olivat oivallisia sellaisessa mielikuvitustouhussa kuin itsensä löytämisessä, mutta satoja tuhansia vuotta vanhojen heimoisäin totuttaminen uusiin hienouksiin, kuten runkopatjoihin tai kahvion erikoiskahveihin, vei taatusti aikansa. Samol oli ollut Klaanin jäsenenä parisen viikkoa, mutta henget naamiossa vaativat yhä kaislavuodetta, kivityynyä ja Elekka-puhvelin verta.

Samol oli liittynyt Klaaniin lähes heti saavuttuaan sinne Umbran, Nurukanin, Delevan, Matoron ja hassun merirosvojoukon kanssa. Esi-isät eivät olleet vastustaneet tätä, ja kääpiötoa arveli, että ne olivat pikku hiljaa kehittämässä kiinnostusta modernin maailman ihmeitä kohtaan. Lisäksi henget olivat aina paheksuneet vaihetta, jossa Samolista oli sattumalta tullut vielä alkukantaisemman heimon jumalajohtaja. Esi-isillä on tarkka käsitys ansaitusta kunniasta, eikä toteemipaaluun törmääminen riittänyt jumalajohtajuuden edellytykseksi. Lisäksi heimoisäin henget eivät sietäneet uusien alkuasukkaiden tekemän parsakaalisopan hajua.

Kiven Toa päätti lähteä aamukävelylle. Ilma ulkona oli sateisen harmaan vaiheen jälkeen kirkkaan kuulas, ja vaikka syysilma olikon kolea, oli ulkona silti kovin kaunista. Klaanin linnoituksesta ja tiluksilta löytyisi vallitsevasta sotatilasta huolimatta varmasti monenmoista tutkittavaa.

Samol löntysti punaisella matolla päällystettyä käytävää pitkin kohti Klaanin aulaa. Ohitse vilisi yleensä Samolia pidempiä Klaanin jäseniä ja kiireisiä Klaanin palkkalistoilla olevia Matoraneja, mutta kukaan ei tuntunut ehtivät juttelemaan ystävällisen kiven Toan kanssa. Samol arveli sen johtuvan sodasta. Lyhyen klaanissaoloaikansa aikana linnoitukseen ja kylään oletiin tehty kaksi vakavaa iskua, toinen Nazorakien rautalinnuilla ja toinen Zyglakien toimesta. Samol olisi antanut kaikkensa, jotta olsi päässyt puolustamaan Matoraneja hyökkäykseltä, mutta oli ilmeisesti vetänyt sikeitä molempien hyökkäysten ajan. Hän oli toki auttanut jälleenrakennuksessa kiven elementtivoimillaan, mutta Toasta tuntui silti, ettei hän ollut antanut kaikkeaan uuden yhteisönsä hyväksi. Esi-isät olivat sanoneet hänen hetkensä vielä koittavan, ja Samol viettikin paljon aikaa Klaanin muureilla harjan ampuma-aukoista tähystellen.

Kiven Toa saapui aulaan. Siellä oli vipinää kuten yleensä, joskin päävastaanoton tiski oli vailla jonoa. Samol päätti käydä jututtamassa siellä työskentelevää veden Toaa, joka tuntui olevan ystävällinen ja mukava persoona. Samol tunkeutui vilinän läpi tiskille ja pettyi pahanpäiväisesti, kun tiskillä palvelikin sieluton robotti.

”Terve tuloa Bio Klaanin vastaan ottoon. Miten voin auttaa.”

”Minä vain... Kävelin ohitse,” Samol vastasi. Hän käveli pois surullisena miettien, mihin entinen respatoa oli kadonnut.

Älä välitä, se olikin aika rimpula, esi-isä naamiossa sanoi.

”Älä viitsi”, Samol mietti takaisin.

Se olisi voinut seistä puun takana eikä siitä olisi näkynyt mitään.

”Minä osaan tehdä omat valintani naisten suhteen”, Samol mietti ärtyneenä. Häntä otti pattiin, kun heimoisät eivät vain tajunneet.

Ei sinun kannata haahuilla semmoisten perään, ei se ole terveellistä sinulle. Kun me olimme vielä... ulkomaailmassa, niin nai-

”Turpa kiinni nyt! Hän on joka tapauksessa poissa,” Samol ärähti eikä huomannut, että teki sen ääneen. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen huomiota, sillä Admin-aukiolla tapahtui huomiotaherättävämpääkin tekemistä. Klaanin veteraanijäsen Iniko opasti siellä Matoraneja kaasunaamarien käytön saloihin Nazorkien kaasuhyökkäysten varalta, ja kääpiötoa päätti mennä selvittämään, miltä tuntuisi pitää sellaista hassunhauskaa kapinetta, joka sai pärstän näyttämään aivan Hoto-tulikärpäseltä.

GK:n huone

Toa oli onnistunut hajottamaan jalkansa, katkomaan kätensä, ja jo useamman kerran. Ensimmäistä kertaa näytti siltä, että proteeseja ei olisi ihan heti saatavilla. Rikkinäiset jalat olivat polvista alaspäin katkaistu koska mitä kukaan roikkuvilla rikkinäisillä proteeseilla tekisi, tyngillä saattoi sentään tökkiä vihollisia.

Jalattoman vaihtoehto oli pyörätuoli. Gekko rullasi sillä käytäviä ja hoiti päivän rutiineja, sinällään kun hänen tarvitsi vain hakea ruokaa kerran päivässä, istua huoneessaan syömässä se ja nukkua.
Vaikka ajatus pelkästä nukkumisesta tuntui ihan kivalta oli hänen silti ajateltava omaa maailmaansa. Hän oli kyllä tullut sinuksi jo sen ajatuksen kanssa, että kansaa kuolee, jos kuolee ja kaikkia ei voi jäädä suremaan. Se ei ollut enään hänen ongelmansa, hän oli ottanut paikkansa tässä maailmassa tappamalla PAHAN GEKON. Jokin hirveä hinku hänellä oli silti päästä seikkailuun.

Klaani

Vihreänkirjava matoran-joukkio tappoi aikaansa muuannen po-matoranin pystyttämässä kuppilassa Klaanin linnoituksen perukoilla. Enkin johdolla paikalle saapuneet kymmenkunta veljeskuntalaista vilkuilivat alati ympärilleen kuin odottaen. Ja kyllä vain, jotakuta he odottivat.

Ämkoon veljeskunnan ylivoimaisesti irstain yksilö tepasteli kuppilan ovensuulle, tiiraili katseellaan juomapaikan suurelta osin tyhjiä penkkejä ja näytti hieman pettyneeltä huomatessaan, että paikalla oli ainoastaan herraväkeä. Tedni kuitenkin nielaisi pian pettymyksensä ja harppoi sitten teennäinen hymy kasvoillaan kumppaneittensa tykö. Sitten matoran avasi suunsa.

”Teette tämän minulle helpoksi. Kotiin ei siis ole enää palaamista?”
”Ei näillä näkymin”, vastasi visiirillä varustettua harmaanvihreää kanohia kasvoillaan kantava veljeskuntalainen. ”Torakat ovat arvatenkin jo vallanneet koko saaren. Ehdimme sentään pistää tunneliverkostomme matalaksi.”
”Johtaja ja Ämkoo-herra jäivät jälkeen”, lisäsi Enki tuohon synkeästi. ”Oli vaikean taistelun tulos, että pääsimme edes itse pois elävinä.”

Tedni nappasi ohitse kulkeneelta tarjoilijalta kylmän kahvijuoman ja hörppäsi kupin pintakermat suuhunsa jättäen kasvoilleen karmeat kermaviikset.

”Tiesin jo Ämkoosta, mutta en tiennyt tilanteen olevan saarella noin paha. Toivottavasti pakettini meni perille, sillä-”
”...anteeksi?” Enki keskeytti ja painautui pöytää vasten lähemmäs Tedniä. ”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
”Ai, te ette tienneet. Hoidin Ämkoo-herran bisneksiä Klaanin Makutan kanssa. Ruma kaveri, muuten. Hirveä lauluääni.”
”Palaa aiheeseen.”
”Aivan, aivan. Toimitin Ämkoo-herran viestin tälle varjoveijarille ja käsittääkseni Ämkoo oli onnistunut saamaan Makutaan saareltamme käsin jotenkin yhteyden. Veikkaan radioyhteyttä, joskaan en käsitä miten se on mahdollista.”
”Ei se olekaan”, Enki sanoi hämmentyneenä. ”Emme jättäneet saarelle lainkaan sellaista laitteistoa.”
”Kumma juttu”, Tedni jatkoi. ”Joka tapauksessa, Ämkoo-herra sai jotenkin Makutaan yhteyden ja pian minua käskettiinkin jo toimittamaan Ämkoo-herralle paketti.”
”Mitä paketissa oli?”
”Minulla ei ole tapana kaivella toisten omaisuutta. Yleensä. Lähettäminen oli muuten omanlaisensa haaste. Täkäläiset pikkulinnut eivät jaksa nostaa niin mitään. Lopulta löysin kuitenkin vallan vantteran varpusen, hylätyn asevaraston ja tarpeeksi teippiä. Haha, olisittepa olleet kuulemassa millainen ääni siitä tipusesta lähti kun työnsin...”

Enki ei kuunnellut kumppaninsa sairasmielistä selostusta, vaan keikautti tuolinsa selkämyksen kuppilan kiviseinää vasten ja huokaisi.
”Tahtoisinpa tietää mitä on tekeillä”, huolestunut veljeskuntalainen murisi. ”Kertomastasi päätellen Ämkoo-herralla on suunnitelma, mutta tilanne on siitä huolimatta kaikkea muuta kuin lupaava.”
”Meinaammeko lähteä pelastamaan häntä?” Tedni kysyi ja nuolaisi viiksensä tiehensä.
”Ämkoo-herra näki näin paljon vaivaa saadakseen meidät pois saarelta. Enpä usko, että häntä miellyttäisi jos kiitäisimme suoraan takaisin.”

Veljeskuntalaiset hymähtelivät hyväksyvästi. Tedni oli mielissään, sillä hän viihtyi Klaanin linnoituksessa.

”Sinulta jäi muuten jotain hienoa näkemättä”, mainitsi yksi matoraneista Tednille. Tednin käännyttyä kysyvästi puhujaa kohti matoran kertoi: ”Ämkoo-herra pieksi taas yhden nazorakien eliiteistä. Se oli kaikin puoli kaunis näky.”
Matoranit myhäilivät.
”Eikös tämä ole jo toinen kerta?” Tedni kysyi ja pyöritteli tyhjää kahvikuppia käsissään. ”Kohta tuota voi jo nimittää harrastukseksi.”
Enki naurahti ja aikoi sanoa jotakin nasevaa, mutta keskeytti leikinlaskun kuunnellakseen ulkoa kuuluvaa metakkaa. Useamman hätääntyneen matoranin huudot kantautuivat kahvilaan ja meteli sai veljeskuntalaiset pomppaamaan salamana ylös pöydän äärestä.

”Pihalle!” Enki komensi ja joukkio juoksi ovea kohti.

Ulkona veljeskuntalaisia ei odottanut taisteluhaaste taikka yllätyshyökkäyksen aikaansaama kaaos, vaan jotain paljon yllättävämpää. Kauhistuksen oli aiheuttanut ympärillä levittäytyvän kauppakadun jokaisen valtavan mainos- ja televisioruudun vallannut harmaanmustana rätisevä virhesignaali, jonka seasta erottui juuri ja juuri joukko tummia hahmoja. Kului hetki, toinen ja sitten kuva alkoi hahmottua selvemmin.

”Mitä pirua”, totesivat Enki ja kumppanit kuin yhdestä suusta.



Televisioruudun kuva oli suurelta osin musta. Keskellä erottui juuri ja juuri valtaisan tumman nahkaistuimen selkäpuoli, jonka molemmin puolin seisoi rinnakkain kaksi aseistautunutta nazorak-sotilasta. Hahmojen olinpaikasta oli mahdotonta saada selvää. Taustalla näkyi ainoastaan sinertävänä hohtavia näyttöjä ja raskaat metalliseinät.

Lähetyksestä kuuluva käheä nauru sai kadulla tilannetta seuraavat matoranit haukkomaan henkeään. Musta tuoli alkoi kääntyä hitaasti ympäri ja nauru voimistui. Lopulta katsojat saattoivat erottaa tuoliin uponneen tummanpuhuvan hahmon epäselvän siluetin.

”Tervehdys, Klaanilaiset. Tämä ei ole propagandaa.”

Musta nojatuoli narisi puhujan noustessa hitaasti seisomaan. Nazorak-sotilaat ryhdistivät asentoaan ja ottivat tasatahtiin askeleen edemmäs samalla kun mystinen hahmo lähestyi kameran eteen syttynyttä valokeilaa paljastaakseen itsensä.

[spoiler=Lopulta katsojat saattoivat erottaa hahmon.][/spoiler]

”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”

Ämkoo korjasi hieman olkapäilleen heittämänsä nazorak-manttelin asentoa ja puhui sitten lisää mitä paholaismaisin ilme vihreillä kasvoillaan.

”Nyt kun tilanne on mikä on, minun on täytynyt miettiä roolini tässä leikissä hieman uusiksi. Tällä hetkellä näillä sarvipäisillä pikku ystävillämme on minulle paljon enemmän annettavaa kuin teillä. Sanotaan vaikka näin, että he tekivät minulle tarjouksen josta en voi kieltäytyä.”

Enki yritti sanoa jotain, muttei saanut sanoja ulos suustaan.

”Tulette varmasti kaipaamaan minua, mutta ei hätää! Lupaan teille, että tulemme tapaamaan vielä joskus taistelukentällä. Varoitan kuitenkin teitä. En tule tuntemaan teitä kohtaan lainkaan sääliä.”

Ämkoon silmät leimusivat kuin kekäleet miekkamiehen kääntyessä ympäri. Mustan nahkamanttelin helma heilahteli raskaasti puolelta toiselle entisen adminin astellessa pois kuvaruudulta. Loittonevien askelten seasta saattoi kuulla vielä pirullista naurua.

Lähetys loppui. Kauppakadun näytöt rätisivät hetken ja kuvaruuduille levisi taas niillä tavalliseen tapaan vilkkuva kasa mainoksia ja säätiedotuksia. Kukaan ei kuitenkaan katsonut niitä. Oli hiljaista.

”Oho”, sanoi Tedni.

- - -

[spoil][/spoil]

Bio-Klaanin saari, Lehu-metsä

Flygel, tuo valkomusta Zyglak käyskenteli metsässä aivan oman kotiluolansa edustalla. Laskevan auringon valo värjäsi Ämkoo-vuoren rinnettä kauniin kellertäväksi, osa puista oli sitä jo luonnostaan. Oli tulossa syksy ja Flygel keräsi talvivarastoja luoliinsa. Luolat, joista oli tullut hänen kotinsa olivat huokoista kiviainesta jota oli helppo kaivertaa ja kaivaa kivityökaluilla joita hän oli itse veistänyt. Pienillä insinöörintaidoillaan hän oli myös rakentanut alkeellisen kiviuunin ravinnon lämmittämiseen ja metallien sulattamiseen.

Flygelistä, tuosta tiedemiesotuksesta, oli tullut eräjorma. Elämä ilman sivistystä ja muita hänen lajinsa edustajia oli perin yksinäistä, mutta samalla rauhoittavaa. Elämään oli tullut taas pientä seikkailua kun pääsi tappelemaan luolien mörköjen kanssa, kuten limapallojen ja isojen hämähäkkien kanssa. Nyt Flygelillä oli myös aikaa tehdä tutkimuksia Bio-Klaanin saaren eläimistöstä ja asukkaista. Yksi zyglakin päämääristä oli myös kartoittaa alueen mineraalipitoisuudet siltä varalta että ne voisivat osoittautua hyödyksi hänelle itselleen ja muille hänen mahdollisille liittolaisilleen jos sille tielle mentäisiin.

Tosin tällä konkreettisella tiellä ei näkynyt mitään niin väkivaltaista: Pieni polku metsän siimeksessä oli reunattu ruskeilla sienillä ja niitä syövillä hyönteisillä. Ainoa muu merkki Raheista oli kivenheiton päässä aluskasvillisuuden joukosta erottuva vaatimaton linnunpesä. Zyglak painoi sijainnin mieleensä mahdollisia tulevia ravinnonhankitareissuja varten. Hänellä oli tehokas mieli, ja yksi sitä viimeaikoina askerruttaneista asioista oli rinnakkaismaailmojen luonne. Hän oli vieläkin vähän pyörällä päästään siitä paljastuksesta että kaikki teot tekevät rinnakkaismaailman joka on hiukan erilainen kuin lähtökohta ennen päätöstä. Flygelin mielessä pyöri mitä erilaisimpia visioita siitä minkälaisia vaihtoehtoiset Flygelit olivat. Ja olivatko ne edes hänen kaltaisiaan? Ja mitä valinta tarkoitti? Oliko hän saanut valita osaansa tässä konfliktissa?

Juuri kun tiedemiehen mieli oli sukeltamassa syvemmälle vapaan tahdon saloihin, valloitti hänen päänsä ajatus illan lähestymisestä. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi asti ja potilas vaati hoitoa. Flygelillä oli viime päivinä ollut kova kiire ja paljon töitä käsissään. Kaikista askareista kenties eniten aikaa oli vienyt viestin saaminen Zyglakien luo. Toisin kuin Nazorakit, meriliskot uskoivat yksilöllisyyteen. Siinä oli kuitenkin ongelmallisuutensa, sillä yhteen tiettyyn henkilöön oli aina vaikeampaa ottaa yhteys kuin lukemattomien torakoiden parveen. Varsinkin, jos viesti oli arkaluontoinen.

Mutta nyt Flygel ei voinut muuta kuin toivoa parasta. Hän toivoi viestin kulkeneen oikeiden Zyglakien käsiin ja sitä kautta määränpäähänsä. Potilaan tapaus saattaisi väärissä käsissä aiheuttaa epätoivottua liikehdintää, oikeissa taas se olisi pieni välähdys paremmasta. Mutta välähdys tai ei, toistaiseksi Flygel saattoi vain pitää potilastaan hengissä, edes herättäminen ei tullut vielä kysymykseen. Lisko suuntasi kulkunsa kohti kotiluolaansa tultuaan siihen lopputulokseen, että ruokaa oli riittävästi heille molemmille, ja oli muutamassa minuutissa perillä.

Luolan suu oli suuren lehtipuun takana, niin että sattumanvarainen kulkija sitä tuskin huomaisi. Zyglak kumartui paksujen oksien alitse ja astui luolaan.Tuttu näky odotti häntä: Kiviuunin tapaisessa oli tuli päällä, tosin toistaiseksi lähinnä valaisemassa, huonekaluina toimivat puunkappaleet olivat paikoillaan ja Guechex makasi tajuttomana havuvuoteella.

[spoil]Kiittäkää Uuta, varmaan yli puolet on hänen tekelettään. Omalta osaltani tämä on vähän tällainen pakollinen juonenkuljetuspätkä, olen pahoillani siitä.[/spoil]

Yksi Bio-Klaanin monista saunoista

Hiki virtasi pitkin paljasta matoranin päätä kun kiukaalle lensi lisää vettä. Matoran U oli ensimmäistä kertaa saunaksi kutsutussa laitoksessa, jutussa joka oli sekä tukalaa että rentouttavaa. Eteensä ei nähnyt mitään, joka paikkaa hikoilutti ja pölyt ja muu lika alkoivat valua hiensekaisena alas ruumista. Puhdistava kuumuus. Miksei tätä ollut kotopuolessa, pikkumies ajatteli onnellisena. U:n lähettyvillä istui iso lihaskimppu Tongu, kyklooppi joka oli kuulu aluksistaan ja taidoistaan höyrykoneiden parissa. Ystävällinen kyklooppi oli yhyttänyt Umbran klaanin käytävillä ja päättänyt viedä hänet mukaan saunaan ja tehdä hänestä hikiveljen.

"Hikivala velvoittaa", iso kaveri sanoi ja ojensi ison, melkein Umbran vartalon kokoisen nyrkkinsä, johon U painoi oman, violetin ja kolmisormisen kätensä. "Tästä lähin olemme hikiveljet", Tongu murahti, yhden silmän kiiluessa saunan utuisessa lämmössä ja höyryssä.

Mekaanikkona Tongu oli usein yltäpäältä koneöljyissä ja muissa ikävän pitävissä kemikaaleissa, joten oli hyvä puhdistaa välillä ihohuokoset ja antautua saunaherran vietäväksi. Tongu heitti taas lisää löylyä isohkolle kiukaalle, jonka kivet sihahtivat voimakkaasti kun vettä lensi kiukaalle. Lämmin ilma lehahti molempien kasvoille. U katui ettei kantanut nyt pakariaan, koska se olisi voinut lieventää polttavaa ilmaa, mikä tunkeutui kaikkialle saunassa.

Saunan toisessa päässä, sumun ja polttavan vesihöyryn kätköissä istuivat Nurukan ja Deleva, jotka meditoivat lämmössä ja hiljaisuudessa. Kumpainenkin tiesi sydämissään että he eivät olisi klaanissa enää pitkään. Oli aika valmistautua uusiin koitoksiin ja nauttia tästä hienosta keksinnöstä, saunasta.

"Mikset käytä naamiota saunassa?" Tongu kysyi ystävältään, katsellen tämän kammottavaa, kloonimaista päätä joka oli kaikilla matoraneilla ja toilla ja monilla muilla olioilla täysin samanlainen.

"Ajattelin että puhdistus on helpompaa jos en kanna naamiota ja sitäpaitsi en ajatellut viipyväni saunassa niin kauaa että joudun sairasosastolle", U sanoi, venytellen raajojaan lämmössä. Oli hyvä saada verenkierto liikkeelle ja lihakset rennoiksi.

"Suihkut on keksitty, tiedäthän", Tongu murahti ja heitti uuden sangollisen vettä hirviömäiselle kiukaalle. Puiset lauteet imivät itseensä hikeä mitä valui urheilta saunauroilta. Raavat uroomme eivät kuitenkaan olleet huomanneet kahta silmäparia jotka olivat keskellä saunaa.

Nöpö tuhisi saunan lauteella, Visokin vieressä ja oli jollain keinolla saanut aikaan suuren räkäkuplan syntymään suunsa eteen. Ussal puhalsi siihen hiljaa lisää ilmaa jolloin kupla kasvoi ja kasvoi. Visokki ei ehtinyt tehdä mitään kun kupla läsähti hänen jo hiestä märille kasvoilleen ja Nöpö alkoi silmät antennien päissä heiluen ja suu hymyssä nuolla ystävänsä kasvoja puhtaiksi.

Kiitos Nöpö. Kiitos kiitos :)

Toisaalla Tongu oli päättänyt heittää oikein urakalla löylyä saunan kiukaalle jolloin saunajumala oli innostunut ja kyklooppi oli alkanut lauleskelemaan humppaa.

On pitkä aika siitä kun hikoilin
Ja kengännauhat aukesi
Antaa mennä vaan antaa mennä vaan antaa mennä vaan
Kaikki nyt humppaamaan
Pitkä aika siitä pitkä aika siitä pitkä aika
Tanssa tanssa tanssa tanssa tanssaamaan...

Sauna raikui ison jättiläisen bassoäänestä, johon myös Matoran-U yhtyi mukaan. Ääni houkutteli myös Nöpön paikalle, joka alkoi kiehnätä Tongun jalkaa ja nuoleskella siitä hikeä, samalla tuijottaen jättiä tappisilmillään. Visokki katsoi klaanin maskotin perään ja saunan toisessa nurkassa istunut toa-kaksikko päätti siirtyä pesutiloihin, koska meditoinnista ei tullut mitään kun saunassa raikasi humppa.

Kului muutamia tunteja kun joukkio saunoi yhdessä. Sitten, nestehukan ja naamiottomuuden heikentämänä Umbran oli pakko jättää Nöpö, Visokki ja Tongu keskenään saunaan.

"Oletko lähdössä ystäväiseni?" Tongu kysäisi, heilauttaen samalla hiestä märkää kämmentään, jolloin hikeä lensi kaaressa päin Umbraa. Iso jätti hikoili tuhottoman paljon ja oli hyvin puhdistunut pölystä ja kaikesta kuonasta.

"Olen kyllä. Eikö sinunkin pitäisi jo mennä? Olet viipynyt täällä jo ties kuinka kauan ja voisit haluta ehkä vähän karhuhaita kanssani." Umbra sanoi, kävellen kohti suihkutiloja ja seisoen saunan ja suihkutilojen välisessä oviaukossa.

"Kyllähän minulle karhuhai kelpaa", Tongu sanoi ja lähti saunasta. Visu ja Nöpö seurasivat lattianrajassa viilettäen perässä. Tongu näki saunan lattialle unohtuneen saippuan ja viskasi sen lattialle Nöpön eteen, jolloin rapu alkoi viilettää saippuanpalalla pitkin peseytymistilojen vaaleaa kaakelilattiaa.

"Wiuuuuuuuuuuuuuuuu" kuului ravun suusta kun tämä meni mitä nopeinta vauhtia, ohjaten menoa raajoillaan ja kallistamalla itseään sivuilta toiselle. Samalla rapu hankasi itseensä huomaamattaan saippuaa, saippuan kutistuessa ravun alta. Pian Nöpön alla ei ollut enää mitään saippuaa vaan hän oli täysin pinkin vaahdon peitossa. Rapu myös nielaisi vähän saippuaa ja röyhtäisi kuplia suustaan.

U. Tulta!

Visokin käskystä Umbra otti vesiletkun käteensä ja väänsi hanasta vettä päin hopeista ussalia joka puhdistui hetkessä. Ravun pesu oli tällä kertaa tavanomaista helpomaa. Yleensä otus piti enemmän liasta kuin saippuasta.

Umbra ja Tongu seisoivat toinen jäteille mitoitetuissa ja toinen matoraneille ja toille mitoitetussa suihkussa ja hankasivat itseensä tervasaippuaa. Se tuoksui todella hyvältä ja puhdisti elimistiöä kunnolla. Hankauksen jälkeen oli aika huuhdella itselle kevyen raikas olotila ja putipuhdas keho. Suihkut pärähtivät päälle ja syöksivät vettä kovalla paineella kaksikon päälle. Oli hienoa asua Bio-Klaanissa ja olla klaanilainen.

Bio-Klaani

”Täh? En mä ainakaan mitään sellaisesta ole kuullut. Oottakaas... ei... ei... e- no hei, odotas. Se voisi sisältyä tähän aika vanhaan artiklaan. Sen mukaan tää vois olla totta... Hei, kuulkaas. Tehdään näin. Päästäkää jätkä sisään ja mä katson asiaa vaikka ite, okei? Mul on nyt vähän kiire täällä, eikä tee mieli oikeen turista luurissa. Mulla ei ole vieläkään hajua siitä, miten ne hyönteispellet pääsi läpi lähetyksineen. Tilanne on vähän päällä.”

Paacon ääni katosi radiopuhelimen syvyyksiin ja radiopuhelin sen myötä vartiossa olleen Onu-Matoranin taskuun. Tämä Matoran vilkaisi vieressä seisovaa toveriaan ja sen jälkeen kohti hänen edessään seisovaa suoraselkäistä Vahkia. Soturi itsessään ei tosin ollut vartijoiden ongelma. Ongelma oli Vahkin perässä kulkevat kahleet, joihin oli sidottuna yhteensä kymmenen kyyryselkäistä ja katse maassa olevaa Skakdia. Lyödyn näköinen joukkio ei edes yrittänyt vastarintaan Vahkia vastaan, vaan nämä olivat kävelleet kiltisti Klaanin porteille, sanomatta sanaakaan.

”Okei, annas kun kertaan. Sinä nappasit nämä Skakdit omin käsin ja ilman apua tiedusteluretkesi aikana ja nyt sinä haluat viedä nämä Klaaniin, jotta voisit periä näistä palkkion?”

”Kyllä.”

Matoran vilkaisi taas toveriaan, huokaisi syvään ja viittoi sitten kädellään kohti Klaanin pihamaata. ”Hyvä on, mutta toimikin nopeasti. Paaco ottaa sinut vastaan modetornissa hetken kuluttua. Ja jos noiden pirulaisten kanssa koituu ongelmia, hälytä apua välittömästi. Okei?”

”Okei.”

”Alahan mennä sitten.”

Matoranit katsoivat, kuinka Saraji asteli porteista sisään, Skakdien laahatessa kiltisti hänen takanaan. Toinen Onu-Matoraneista lähti kiipeämään takaisin portin muurien päälle, naureskellen mennessään. ”Sodassa on puolensa. Ei noin hölmöä näkyä joka päivä näe.”

”Varo mitä sanot. Tässä päivässä haiskahtaa kaikki... Jää vartioon. Minä lähden katsomaan, miten kaaoksessa tämä paikka on. Se pirun lähetys poikii vielä jotain ilkeää...”

Hetken kuluttua Klaanin tiluksilla

Sarajin kuljettama epätavallinen lasti olisi normaalisti herättänyt puolen valtakunnan huomion, mutta Ämkoon lähetys oli saanut kaikki joko shokkiin, epäuskoon tai suorastaan vihaiseksi. Ympäri Klaania pienet joukot kokoontuivat keskustelemaan tästä pelottavasta käänteestä. Jopa respassa normaalisti vilisevä kaaos oli kadonnut. Ainoastaan aulan kauimmaiseen nurkkaan oli kokoontunut kasa Matoraneja katsomaan yhden joukon jäsenen kännykkätallennetta lähetyksestä.

Liikkuminen kohti modetornin juurta onnistui muutamasta oudoksuvasta katseesta lukuun ottamatta kivuttomasti. Ylöspäin portaita kulkeva saattue ei törmännyt enää keneenkään matkansa aikana. Sarajin kasvoilla oli omahyväinen virne.

Modetorni, moderaattorien työhuone

Paacon jalka vipatti nopeassa tahdissa, Toan seistessä huoneen laidalla odottavaisena. Harvinaisen hermostuneen näköinen moderaattori ei jaksanut edes huomioida huoneessa hääräävän Bladiksen touhuja. ”Hmph. Voisi se mokoma Vahki pitää vähän kiirettä. Mulla olisi tässä ihan järkyttävästi duunia.”

”Rauhassa, Paabs. Selvitykset ehtii tehdä myöhemminkin. Me olemme juuri saamassa ison kasan sotavankeja. Ja mahdollisesti todella arvokkaita sellaisia. Priorisoi asiasi hyvä mies”, Bladis huomautti, siistien samalla yhdellä huitaisulla yhden huoneen pöydistä puhtaaksi. ”Sitä paitsi... tässä haiskahtaa aika monikin asia. Lisävoimat eivät välttämättä ole pahasta.”

Paaco oli juuri ilmeestään päätellen vastaamassa jotain erityisen nasevaa, mutta auki levähtävä ovi keskeytti hänen ajatuksenjuoksunsa. Huoneen ovi oli sepposen selällään, Saraji seisoi sen karmien välissä ja Skakdit hänen takanaan vilkuilivat varovaisesti ympärilleen.

”Arvoisa herrasväki... Haluan hoitaa tämän nopeasti. Jos haluatte nämä vangit ja heidän tiedot itsellenne, vaadin takaisin sen, mikä minulle kuuluu.”

Yllättynyt Bladis katsoi huoneeseen rynnännyttä Vahkia kulmat kurtussa. Äkillinen sisääntulo sai moderaattorikaksikon hämilleen. ”Saraji… et kai sinä taas puhu tästä samasta aiheesta?”

”Sinä tiedät, mistä puhun Bladevezon. Te ette voi pitää kuulaa itsellänne ikuisesti. Se kuuluu minulle, enkä voi antaa yhdenkään tiedemiehenne koskea siihen. Antakaa se minulle. Nyt.”

Saraji osoitti kohti huoneen nurkassa olevaa kassakaappia, johon tiesi kuulansa olevan varastoitu. Paaco vilkaisi myös kohti kassakaappia, mutta kiinnitti sen jälkeen huomionsa takaisin hetki hetkeltä eloisampiin Skakdeihin. Tällä aikaa Bladis jatkoi väittelyn toisen osapuolen ylläpitoa. ”Se kuula voi olla vaarallinen. Se aiheutti valtavia elektronisia pulsseja, sai porukkaa pyörtyilemään ja aiheutti materiaalisia vahinkoja. Jos sinä et suostu kertomaan meille, mikä se todella on, meidän täytyy pitää sitä hallussamme niin kauan, kunnes tiedemiehemme saavat selville sen salaisuudet. Tämä päätös on lopullinen.”

Saraji irvisti. Bladis ja Paaco ottivat molemmat askeleen eteenpäin, kun Saraji yllättäen veti selästään ruskean suuren nyytin. Irvistys vaihtoi nopeasti hymyyn, Vahkin nähdessä kahden moderaattorin hölmistyneet ilmeet. ”Niin minä vähän arvelinkin.” Sen sanottuaan Sarajin toisesta, vapaasta kädestä putosi pieni pyöreä esine. Esine kolahti kovalla äänellä lattiaan. Bladiksen silmät laajenivat hämmästyksestä ja Skakdi käänsikin päänsä salamannopeasti poispäin esineestä.

Savu täytti huoneen valtavan sihinän saattelemana. Paaco onnistui ensi töikseen haukkaamaan ison annoksen savua keuhkoihinsa ja rytmiraattori yskikin nyt villisti, hoippuen takaisin kohti huoneen laitaa. Bladis suojasi kasvojaan käsillään, peruuttaen hitaasti kohti huoneen keskiötä.



Savupommin aiheuttaman katkun vähitellen hälvetessä, moderaattorikaksikko sai hyvin nopeasti ottaa vielä yhden ison askeleen taaksepäin. Huoneeseen rynnänneen Vahkin käsi oli löytänyt tiensä valtavan miekkansa kahvalle hyvin nopeasti. Se tosin oli kaksikon pienin murhe. Isompi murhe sisälsi aseistettuja Skakdeja, huoneen täydeltä sellaisia. Virnuilevat tunkeutujat olivat purkautuneet kahleistaan silmänräpäyksessä ja Sarajin kantaman nyytin sisältö sai pian tarjota sisältöään Skakdeille aseistuksen muodossa.

Saraji astui joukon eteen valtaisa miekka uhkaavasti ojossa. "Toistan vielä viimeisen kerran. Antakaa minulle kuula, niin lähdemme rauhassa."

"Tai vaihtoehtoisesti voitte kieltäytyä, ja me revimme teidät kappaleiksi. Se tulee olemaan mukavaa", uusi puhuja virnisti leveästi. Metorakk asettui mahtailevasti Skakdien joukoista Sarajin rinnalle. Kaksikko vilkaisi toisiaan hymyillen. Suunnitelma oli onnistunut. Skakdien silmistä paistoi verenhimo. Joukko pysytteli kurissa vain Metorakkin arvovallan ansiosta. Palkkasoturit kalistelivat aseitaan ja näyttivät siltä, kuin voisivat hyökätä koska vain ja repiä paljain käsin kaiken tieltään.

”Minähän sanoin että tämä haiskahti”, Bladis sanoi. Hän näytti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan epävarmalta.

”Te mitään kuulaa saa”, Paaco sanoi kuuluvalla äänellä, jättäen huomiotta kollegansa tokaisun. ”Ette te saa pitää edes likaisia päitänne tämän jälkeen”. Toan Mahiki vääntyi mahdollisimman miehekkääseen irvistykseen.

Skakdien kärsivällisyys loppui kuin seinään. Metorakk karjaisi ja melkein tusina skakdia ryntäsi modeja kohti. Metorakk itse syöksyi päin kassakaappia.

Paaco odotti hakku kädessään. Hän ei liikahtanutkaan skakdien tullessa kohti. Bladevezon hänen rinnallaan mietti mitä hänen kollegansa aikoi. Silloin Paaco otti vauhtia ja hyppäsi eteenpäin, kohti eteenpäin ryntäävien palkkasoturien teräviä sapeleita.

Hakku heilahti täyden kierroksen. voimakas isku sinkoili hyökkääjiä joka suuntaan. Osa lensi kovaa seiniin, toiset vain kaatuivat. Huone oli heti kaaoksessa ja skakdien muodostelma oli rikottu. Bladis syöksyi kultavihreän moderaattorin rinnalle ja alkoi tulittaa pystyssä olevia skakdeja kahdella järeällä zamor-pistoolilla. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan ennen kuin Paacon iskun luoma yllätysetu oli kadonnut. Skakdit hyökkäsivät.

Metorakk hääräsi huoneen kulmassa kassakaapin ympärillä. ”No niin, nyt otetaan hieman etäisyyttä. Tästä annoksesta skrotyyliä tuhoutuisi enemmänkin!” sinihopea skakdi puheli puoliksi itsekseen huomioimatta taustalla käytävää taistelua. Paaco ja Bladis taistelivat selkä selkää vasten joka suunnasta hyökkääviä skakdeja vastaan. Bladis oli vielä koskematon, ja hänen musta sotavasaransa oli iskenyt vähintään yhden skakdin parkumaan lattialle. Paaco sen sijaan oli saanut pistohaavan reiteensä.

Silloin räjähti. Se ei ollut erityisen suuri räjähdys, mutta ahtaassa huoneessa se tuntui siltä. Paaco näki välittömästi kassakaapin olevan auki. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui kahden vihreän skakdin hyökkäykseen.

”No voi sun hemmetti! Kaappi!” Toa huusi. Bladevezon hyppäsi taaksepäin ja ampui lähietäisyydeltä kimpussaan ollutta skakdia. Hän syöksyi kohti kaappia taklaten samalla kaksi liskoa. Mustahopea skakdi hyppäsi ja ampui pistooleillaan kohti Metorakkia, joka piteli kaapista ottamaansa kuulaa. Ammukset kimmahtelivat tehottomina Metorakkin nazorak-valmisteisesta haarniskasta. Ne riittivät kuitenkin ärsyttämään sinihopeaa skakdia, ja tämä hyppäsi kohti Bladista. Kaksi skakdia kohtasivat ilmassa. Metorakkin metallinen potku osui moderaattoria rintahaarniskaan, saaden Bladiksen lentämään maahan. Metorakk hyökkäsi häntä kohti. Bladis nosti kätensä ja ampui rannepanssarissa olevalla kranaatinheittimellään suoraan Metorakkia kohti. Räjähdys iski kuin avaruusjuna Metorakkiin, joka lensi karjuen huoneen seinään rintapanssari säröillä. Kuula kieri soturien, tajuttomien ja tajuissaan olevien jaloissa. Saraji yritti epätoivoisesti jahdata sitä karjuen samalla skakdeja auttamaan.

”Kuka on seuraava?” Bladis kysyi äärimmäisen itsevarmana. Silloin kaksi skakdia hyökkäsivät takaa ja kaatoivat hänet. Paaco pelasti toverinsa viime hetkellä, mutta suuri ylivoima alkoi olla heille liikaa.



Siinä vaiheessa ovi pamahti kahden Skakdin takaa sepposen selälleen, ja ennen kuin he ehtivät edes kääntyä katsomaan mikä pamahduksen aiheutti, he tunsivat pistävää kipua selässään. Peelo pisti liipaisimet pohjaan, ja Skakdit tunsivat kuinka heidän sisuskalunsa paloivat poroksi. Kärventyvien ruumiiden sätkimistä säesti heidän suustaan ja korvistaan ilmoille syöksyvät lieskat ja savu. Peelo vetäisi liekinheittimien piiput ulos Skakdien selästä ja liskokaksikko kaatui tuskasta kiemurrellen maahan.

"Nuo kaksi kävivät vähän kuumana."

Peelo nappasi toisen polttamansa Skakdin kirveen maasta, nosti kätensä ilmaan ja heitti kirveen kolmatta Skakdia kohti, osuen tätä suoraan silmien väliin. Kirveestä naamavärkkiin saanut Skakdi kaatui taaksepäin kaataen toisen vieressä seisoneen mukanaan.

Hämmennys valtasi taistelevat skakdit. Tämä uusi tulija näytti uhkaavalta. Se oli selvästi robotti, ja oli juuri tappanut lyhyessä ajassa kolme heidän toveriaan. Useat skakdit hyökkäsivät tulijaa kohti luottaen siihen, että lähitaisteluaseeton robotti kaatuisi helposti.

Ensimmäinen Skakdi yritti epätoivoisen tyylipitoista hyökkäystä hyppäämällä ilmaan, pitäen kirvestään selkänsä takana heilautusvalmiina jotta saisi iskuun mahdollisimman paljon voimaa. Peelo käynnisti jalkojensa rakettimoottorit, heittäytyi selälleen ja syöksähti moottorien avulla Skakdin alta tämän taakse, ja jatkoi liikesarjaa nappaamalla Skakdin nilkoista kiinni, pyörähti ilmassa yliluonnollisen nopeasti ja paiskasi Skakdin otsan maahan. Skakdin otsa murtui brutaalisti ja maahan läiskähti iso verilätäkkö ja Skakdin irtonainen pää.

Perästä seurasi kaksi muuta Skakdia, ja aseen puutteessa Peelo tarrasi kiinni irtonaisesta Skakdipäästä, heilautti irtopäätä ilmassa ilmavirran avatessa sen suuren suun, ja työnsi sen hampaat kaksikon etummaisen hyökkääjän silmiin. Tässä välissä toinen huomasi tilaisuutensa, ja heilautti isoa teräänsä Peeloa kohti. Peelo ehti juuri ja juuri nostaa kyynerpäänsä eteen, ja miekka upposi siihen. Kyynerpäähän jäi ilkeä kolhu, ja iskun voima sai Peelon horjumaan. Ikkuna helähti rikki jossain kauempana, mutta se ei jaksanut kiinnostaa robottia.

Ennen kuin Peelo ehti reagoida, skakdi iski häntä miekalla selkään. Metalli kirskui, mutta skakdimiekka osoittautui tehokkaammaksi miltä näytti. Peelo yritti huitoa takanaan olevaa skakdia. Miekka tunkeutui syvemmälle selkäpanssarin läpi, ennen kuin robotti sai revittyä väkivahvoilla raajoillaan liskon selästään. Se lensi kovaa seinään. Toinen skakdi hyökkäsi Peelon kimppuun, mutta joutui Bladevezonin ampumaksi.

”Hyvä ajoitus”, mustahopea skakdi sanoi lyhyesti.

”Olen itsekin siihen ihan tyytyväinen”, Peelo vastasi.

Skakdijoukko oli harventunut kriittisesti. Ne kaikki näyttivät lojuvan maassa joko kuolleina tai tajuttomina. Paaco etsi katseellaan kuulaa skakdien ja irtoaseiden joukosta. Hänet valtasi paha aavistus.

Saraji ja se sininen skakdi saivat kuulan.

Hän tajusi nyt vasta ikkunan olevan rikki. Hän oli kyllä kuullut räsähdyksen, mutta taistelun tuoksinassa se oli ollut hänen ongelmistaan vähäisin.

Ikkunankarmissa oli kiinni koukku ja köysi. Siitä oli liu’uttu alas.

Moderaattori heitti hakkunsa maahan kovaa. Häntä ärsytti erittäin paljon. Sitä kaksikkoa ei saisi päästää pakenemaan.

...

"Kuuleeko varjomies? Kuuleeko varjomies?" Umbra kuuli läheltään sähisevänä ja rätisevänä äänenä. Hän Deleva ja Nurukan talsivat Telakan läheisyydessä, nauttien syysilmasta. Ruska oli kaunis tähän aikaan vuodesta.

"U. Sinua varmaan kutsutaan, jos et sattunut huomaamaan", Deleva tokaisi, osoittaen samalla sormellaan Umbran jykevää kanuunaa, jossa paloi merkkivalo.

"Oho. Kappas. Tässä värkissä on niin paljon härpäkkeitä että välillä unohdan tämän vempainten olemassaolon", hän vastasi, näpytellen samalla vasemman kätensä sormilla radiolaitteen auki. "Varjomies kuulee. Mikä hätänä?"

"Sininen skakdi, vahki ja ninjaskakdi suuntaavat kohti Telakkaa. Olkaa valppaana", Bladis huohotti radion toisessa päässä. Umbra huomasi heti äänestä skakdimaista piirrettä. "Heillä on Kuula. Toistan. Heillä on Kuula".

"Mikä ihmeen kuu-", Umbran kysymys katkesi kun Nurukan löi häntä selkään ja osoitti modetornin suuntaan, josta kolmen kopla alkoi juosta kohti toia. "Saamme näköjään turpakäräjät tänään", Deleva myhäili, koska joukossa oli inhottavia liskomiehiä, skakdeja. Hän otti selästään kilpensä ja jousensa.

"Antaa palaa ruojat!" Deleva huusi, punaisten silmien kiiluessa voitonriemuisena jo ennen taistelun alkua. Hän saattoi maistaa jo veren, kuoleman ja voiton maun suussaan sekä tuntea kuinka adrenaliinia alkoi pumppautua hänen verenkiertoonsa. U kaivoi myös miekkansa esiin ja Nurukan otti perin hämärän ja epäeettisen aseensa, mutaatiokanuunan esille. Kolmikko oli valmis kohtaamaan tulevat vastustajansa.

...

Selkeästi kolmikon nopeimpana Saraji johti joukkiota kohti edessä odottavaa sulkua. Nopeilla sormimerkeillä Vahki jakoi kolmikon asemiin, antaen jokaiselle karkulaiselle yhden taisteluparin. Hillitön miekka olallaan Saraji lähti hyökkäykseen, päättäen murtaa Klaanilaisten rivit heti alkuun. Yhdellä valtaisan nopealla loikalla Saraji puski Nurukanin irti sulusta, iskien tämän rajusti maahan. Loikan päätteeksi Saraji pysähtyi taisteluasentoon, pitäen paikkansa tiukasti Klaanilaisten takana. Umbra ja Deleva eivät ehtineet toverinsa apuun, kun Skakdit lähestyivät jo hyökkäysetäisyydelle.

Aseet osoittivat toisiaan ja mielet valmistautuivat koitokseen. Ja kuin yhden mielen päättämänä, kuusikon taistelu pääsi valloilleen.

"Miksi aina kuusi?" Olisi sivullinen voinut sanoa mielensä perukoilla.

Metorakk syöksyi etummaisena kohti kahta toaa. Hän mittaili kaksikkoa mielessään. Valon Toa näytti vaarallisemmalta kuin outo metallimies. Tämän perusteella hän teki valintansa ja ampui haarniskansa ranteesta sarjan heittoteriä kohti Valon Toaa.

Skakdi Gurzeg seurasi johtajaansa hyökkäykseen. Hän oli taistellut Metorakkin rinnalla sadoissa taisteluissa, ja lukeutui Gaggulabion joukkojen parhaimmistoon. Hänen ketjun päässä oleva piikkimoukarinsa roikkui valkoisen skakdin toisessa kädessä. Toisessa oli pitkä, käyrä skakdisapeli.

Umbra torjui heittoveitset metallisella ja jyhkeällä kanuunallaan, jolloin veitsiä sinkoili ympäriinsä. Skakdi, joka häntä lähestyi vaikutti perin tutulta. Aivan kuin U olisi tavannut kyseisen herran aikaisemminkin.

"Tunnen sinut jostain", U sanoi, katsoen skakdia syvälle silmiin. Punaisista silmistä, jotka pilkistivät sinisten silmäluomien ja hopeisen kypärän alta, paljastui alkukantaista skakdin raivoa. Raivoa jonka U näki myös Guardianin toimivasta silmästä ja Bladevezonin silmistä. U koetti kampata skakdin, mutta tämä oli oppinut väistämään kampituksia ja painoi varpaansa kynnet Umbran jalkaterään.

"Muistatko sen saaren jossa mätitte turpaan ninjojani? Muistat varmaan, toan kuvatus.”

"Muistan kyllä. Muistan oikein hyvin sen kuinka voitin sinut siellä, mokomakin skarrarraarr", U sanoi halveksuen ja lähes sylkäisi skakdin kasvoille. Miekat ottivat nyt yhteen, teräksen hangatessa vasten terästä. Metorakk mulkoili toaa samalla kun potkaisi tätä nivusiin.

"Typerys. Luulitko että en käytä alasuojaa?" Umbra vastasi, ladaten kanuunaansa valoa, jonka laukaisisi pian tätä skakdia päin. Metorakk ei odottanut toan hyökkäystä, vaan ampui ensin pistoolillaan. Sininen ammus lensi ilmassa, mennen läpi Umbran panssarin kuin aineettomana. Kipu Umbran sisällä yltyi.

"Nyt nähdään kuinka selviydyt lisääntyvästä kivusta sisuskaluissasi", Skakdi murahti, ottaen häijyn hymyn taistelujen uurtamille kasvoilleen. Ammus ei tappaisi toaa, mutta antaisi hänelle selvän etumatkan.

U koetti olla antamatta sisäisille tuskilleen valtaa, ja latasi samalla kanuunaansa. Pian voimataso olisi tarpeeksi korkea skakdin panssarin sulattamiseen. Tarvittaisiin vain aikaa, mitä ei ensinkään ollut yhtään...

Metorakk hyökkäsi nopein askelin eteenpäin. Umbra torjui kolme nopeaa iskua.

”En ole noin yksinkertaisesti voitettavissa”, Umbra sanoi ivalliseen äänensävyyn.

Valon Toa yritti vastahyökkäystä, mutta skakdi väisti sen. Umbra jatkoi lasersäteillä. Ne osuivat kohteensa hopeiseen nazorak-haarniskaan, joka alkoi hajota osumakohdasta. Skakdi karjaisi ja hyökkäsi miekkansa kanssa eteenpäin.

Umbra torjui sivuttaisen iskun ja teki vastaiskun. Juuri kun Metorakk torjui, valon toan kanuuna lauloi. Se osui skakdia kylkeen sekä toiseen käteen pirstoen vahvaa panssaria. Metorakk horjahti ja menetti miekkansa. Umbra näki hetkensä tulleen ja hyökkäsi. Silloin Metorakk potkaisi Umbraa polvilumpioon ja toa kaatui maahan. Skakdi veti veitsensä ja yritti iskeä Umbraa, joka kierähti sivuun.

Tällä aikaa Deleva heitti niskalenkillä skakdinröhjäkkeen maahan. Valkoinen skakdi makasi hänen edessään ja laukaisi silmäsäteensä, jotka saivat Delevan kyynelkanavat auki niin ettei hän meinannut nähdä mitään. Skakdi näki tilaisuutensa tulleen, ja löi toaa jääksi ristityllä miekallaan, jonka Gurzeg oli voittanut joskus kauan sitten. Jää iskeytyi päin Delevan kilpeä, jonka toa oli tuurilla saanut miekan eteen.

"Itku ja kyyneleet tuovat voiton taistelussa kuin taistelussa", valkoinen skakdi murahti, pyörittäen piikkimoukaria päänsä yläpuolella. Liike sai aikaan huminaa, josta Deleva tiesi että kohta sattuisi. Hän näki kyynelverhon takaa maailman vääristyneenä ja sumuisena. Hahmot olivat perin muodottomia, mutta hän kyllä erotti asioita. Oli aika panna hanttiin. Ja kovaa.

Gurzeg ei olisi uskonut seuraavia tapahtumia, jos olisi ehtinyt niitä erityisemmin ajatella. Puolisokea plasman toa hyökkäsi skakdin kimppuun kuin hirviö. Deleva tarttui mekaanisella kädellään moukaria pyörittävään skakdinkäteen ja alkoi puristaa. Toan käsi oli kuin metallinen pihti. Skakdi iski miekallaan Delevaa olkapäähän, mutta palavasilmäinen toa ei tuntunut edes huomaavan kipua.

Skakdin ranteen luu napsahti poikki. Gurzeg karjui tuskasta. Hän potkaisi Delevaa jalkaan ja iski tätä vielä kerran miekalla, ennen kuin Deleva tarttui metallikädellään miekkaan ja katkoi sen. Hän potkaisi skakdin taaksepäin ja ampui valtavan aallon plasmaa kiljuvaan liskoon. Se kaatui maahan pahasti palaneena, mutta hengissä. Kun Plasman Toa näki vihollisensa hengittävän, tämä hyökkäsi uudelleen puolitajuttoman skakdin kimppuun.

"Nyt. Olkoonkin tämä Kohtalosi. Mata Nuin nimeen!" Deleva karjui kuin eläin ja latasi robottikäteensä plasmaa, joka polttaisi kaiken tieltään sulaksi aineeksi.

Umbra näki taistelunsa tuoksinalta kuinka Deleva valmistautui lopettamaan liskomiehen elämän. Hän pysähtyi kesken taistelun, ollen jo niskanpäällä Metorakkista, kun hänen teki vain mieli huutaa Delevalle.

"DELEVA! EIIII!" Umbra sai suustaan kuuluville, samalla kun plasman toan helvetillisen kärventävä nyrkki työntyi skakdin mustahopeisen panssarin lävitse, sulattaen tieltään niin elimet kuin mekaaniset osat. Sulaa ja palavaa ainetta purkautui skakdin sisältä kun käsi hamuili kohdettaan.

"Sydän! Missä hänen sydämensä on?" Deleva karjui, ja lopulta löysi vielä hitaasti sykkivän skakdisydämen, jota puristi palavassa nyrkissään. Hän vetäisi sen irti, jolloin suuri verisuihku roiskui hänen päälleen ja toa seisoi voitonvarmana skakdin ruumiin päällä, pidellen osin palanutta sydäntä nyrkissään.

Vähän matkan päässä suurta nopeuttaan hyväkseen käyttävä Saraji onnistui parilla nopealla potkulla lennättämään Nurukanin tykin tämän käsistään. Yllätyshyökkäys oli onnistunut ja Saraji virnuili jo voitonriemuisena, ihaillen omaa tehokkuuttaan. Tällä kertaa kokemus oli kuitenkin se, joka vei voiton. Yhdellä täydellisesti ajoitetulla lyönnillä Nurukan sai Sarajin perääntymään juuri oikealla hetkellä. Sarajin lähestynyt miekanisku pysähtyi Nurukanin esiin liukuneisiin ranneteriin.
Kaksikko seisoi nyt tasavertaisena, aseiden terät tiukasti kiinni toisissaan. Vahkin rohkea hyökkäys oli pysähtynyt.

"Sinä. Luotin sinuun, sinä koneen kuvatus. Jaamme samat muistot ja silti sinä petät meidät kaikki. Miksi?" Nurukan kyseli vahkilta, ollen lukkiutunut ranneteristään kiinni Sarajin aseisiin. Taistelusta tulisi tiukka.

"Typerys. Et osaa lukea mieltäsi oikein. Jos osaisit, sinä ymmärtäisit. Olisit nyt auttamassa minua. Minä yritän pelastaa tämän paikan samalla kun sinä yrität estää minua. Siirry syrjään vanhus ja päästä minut menemään."

"Tuhoat ystäväni ja tämän koko järjestön. Se ei voi olla oikein miltään kantilta katsottuna. Katso itseäsi. Olet vain kone. Kone joka ei tiedä mitä tekee. Ja koneetkin tuhoutuvat!" Nurukan huusi loppuun, irrottaen teränsä Sarajin miekasta. Toa lysähti nelinkontin maahan, työntäen nyrkkinsä maan sisään, jolloin vihreä valo alkoi liikkua maata pitkin kohti Sarajia.

Saraji ärjähti, horjahtaen taaksepäin yrittäessään varoa häntä lähestyvää hehkua. "Siinä tapauksessa et jätä minulle vaihtoehtoja." Maakappaleita lensi hehkun mukana maasta jolloin Saraji joutui torjumaan lentävää tavaraa miekallaan ja pitämään silmänsä suojattuina toisella kämmenellään. Taistelu alkoi käydä ärsyttäväksi.

Salamannopeilla hypyillä Saraji yritti hakea asemaa maan Toan ympäriltä. Vaikka valtaisan miekan käyttäminen sujui Vahkilta epäluonnollisen kevyesti, olivat häntä kohti lentävän maanlohkareet hänelle liikaa. Hetki hetkeltä enemmän huohottava Saraji joutui perääntymään kauemmaksi. Nurukanin kokemus ja ennakointikyky alkoivat vähitellen tuomaan voittoa Klaanin tiimiin.

"Alat väsyä tuon miekkasi kanssa, senkin romumetallipelle", Nurukan sanoi virnistäen. Elementaalivoimat toivat taisteluun aina pientä etua ja se että hän kantoi vielä nopeuden naamiota, oli myös plussaa. Hänen vastustajallaan oli vain ylisuuri miekka ja kovat luulot itsestään.

"Kannattaa antaa jo periksi. Et sinä minua tule voittamaan. Vahkit eivät tule koskaan lyömään toaa maahan. Eivät koskaan", Nurukan sanoi itsevarmasti, ladaten maaenergiaa kämmeneensä. Käsi hehkui vihertävää hehkua ja valmistautui repimään Sarajin kappaleiksi jos mahdollista.

Saraji tirskahti. Nurukanin ilme vakavoitui. "Mikä on noin hauskaa?"
Vahki ojensi kättään kohti maan Toaa, asettaen miekkansa poikittain tämän eteen.
"En olisi halunnut paljastaa isoa korttiani näin aikaisin, mutta näyttää siltä, että jos haluan täältä pois ajoissa, minun on se käytettävä."

Rasahdus. Nurukan olisi voinut vaikka vannoa, että se kuului Sarajin miekasta.

"Minut tunnettiin Mustassa Kädessä kahdesta asiasta. Toinen niistä on Käden häivetekniikan kehittäminen ja toinen..."

Toinen raksahdus.

"...Käden ioniteknologian luominen."

Ja juuri sillä hetkellä miekka pirstoutui. Valtavat ja painavat metallinpalaset iskeytyivät maahan jättäen kuoppia peräänsä. Vihreä hehku oli korvannut sen, missä oli ennen miekan valtaisa terä. Se oli ionikatana. Joskin isoin, minkä vanha sotakonkari oli koskaan nähnyt. Naurava Saraji pyöritti uutta asettaan vinhasti ympärillään.

"Iskunopeus kaksikymmenkertaistettu... aloitetaanhan alusta, vanhus."

"Siitä vain. Antaa palaa. Minä en sinun jatkeitasi pelkää," Nurukan sanoi, laukaisten ladatun maaenergiansa päin Vahkia. Otus pitäisi tuhota nyt ettei se vain vahingoittaisi klaanilaisia tai ketään muita. "Takinkääntäjällä on aina isoimmat lelut".

"Mutta te taidatte unohtaa, kenellä on kaikkein isoimmat lelut."

Möreä konemainen ääni oli ilmestynyt Nurukanin taakse ja niin oli valtaisa varjokin. Sarajin silmät laajenivat kun valtaisa rautainen käsi tarttui häneen, puristaen hänen kehoaan kasaan. Yksi valtaisa heitto ja Sarajin ruumis lensi ilmassa, törmäten kattoon ja pudoten siitä syrjäiselle kujalle, kauas taisteluareenasta.

Z.I.L.L.A seisoi nyt pihamaalla täydessä mahdissaan ja Matoran sen sisällä osoitti sanansa häkeltyneelle maan Toalle. "Minä hoidan Sarajin. Jää tänne ja pidä huolta muista.”

Raskaat askeleet jytisivät läpi pihamaan, kun Creedy lähti astelemaan kohti paikkaa, jonne Saraji oli pudonnut. Nurukan rauhoitti mielensä, vilkaisi vielä kerran kohti juoksevaa jättiä ja kääntyi sitten auttamaan tovereitaan. Nopea vilkaisu näihin paljasti kuitenkin jotain ilkeää. Nurukanin ja Delevan katseet kohtasivat pieneksi hetkeksi.

Sitten kuului kuusi laukausta ja toa lyyhistyi maahan.

Metorakk nautti. Tyhjennettyään pistoolinsa Plasman Toan selkään hän hyökkäsi Umbran kimppuun. Hämmentynyt Toa sai torjuttua yhden iskun, mutta seuraava oli kovempi ja löi Toan miekan pois. Umbra yritti häikäistä vihollisensa saadakseen miekkansa takaisin, mutta Metorakk väisti valoiskun. Hän kaatoi Umbran maahan ja vei sahalaitaisen miekkansa tämän kaulalle.

”Minä voisin tappaa sinut”, hän sanoi. Hänen sisäinen skakdinsa vaati häntä tappamaan Umbran, kostamaan toverin kuoleman. Mutta hänen toinen puolensa, se joka halusi olla enemmän kuin ryöväri, vastusti. Umbra ei ollut tappanut Metorakkia samassa asemassa. Hän ei olisi raakalaismainen roisto, hänellä olisi kunniantunto.

”Mutta tämän kerran”, hän sanoi. Potku Umbran päähän iski toan tajuttomaksi. Metorakk lähti harppomaan suuntaan, jonne näki Sarajin pudonneen.

Nurukan harppoi kohti Plasman Toan maassa makaavaa ruumista. Tuhannet ajatukset vilisivät hänen päässään samalla kun toa yritti epätoivoisesti ravistella Delevan ruumista. Pian hän tajusi, että hahmo hengitti edelleen. Toa oli elossa.

Nurukan tuijotti päättäväisenä siihen suuntaan, mihin Creedy, Saraji ja Metorakk olivat kadonneet. Hänellä oli paljon vaihtoehtoja, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän päätti toimia vaistonsa varassa kokemuksen sijaan. Nurukan heitti tajuttoman Delevan toiselle ja vähitellen heräilevän Umbran toiselle olalleen ja lähti suurilla voimillaan harppomaan joukkion perään.

…

Sarajin maahan rusentunut ruumis oli itsessään melko vahingoittumaton. Kovan panssarin ansiosta fyysiset vahingot jäivät pieniksi, joskin kipu oli valtava. Kivusta inahteleva Vahki yritti kammeta itseään hitaasti pystyyn, mutta onnistui siinä liian myöhään. Syrjäkujan tyhjistä varjoista ilmestyvä rautainen koura tarttui Sarajiin uudestaan ja Vahki sai nyt kohdata kivikovan betoniseinän. Vahki karjahti kivusta, jääden uikuttamaan maahan pudotessaan.

"Minä luotin sinuun! Olit ystäväni. Miksi… miksi sinä teet tämän nyt? Miksi valitsit saman tien kuin Killjoy?"

Valtava metallinen ruho peitti kapealle kujalle niukin naukin ulottuvan auringon. Saraji sylkäisi verta, raahaten samalla itseään käsiensä varassa kohti puhuvaa hahmoa. Hohtava miekka kiilui vähän matkan päässä Vahkista. Saraji ei kuitenkaan keskittynyt aseeseensa, vaan nosti katseensa kohti puhuvaa jättiä ja Matorania sen sisällä. ”Killjoy? Julkeatkin verrata minua häneen! Sinä olit oikeassa Creedy, täysin oikeassa. Killjoy on petturi ja nyt minä olen valmis tekemään kaikkeni hänen pysäyttämiseksi.”

Heikolla äänellä inahteleva Saraji ei vakuuttanut Creedyä. Matoran katsoi kupolistaan, kuinka maassa raahautuva Saraji pysähtyi ja kääntyi selälleen haukkomaan henkeään. Sininen hehku kajasti Vahkin taskusta. Epätoivoinen ja kauhunsekainen inahtelu oli selkeästi kuultavissa hiljaisella kujalla. Linnakkeen hälytysääni oli ainoa kuulan lisäksi hiljaisuutta rikkova seikka.

”Mahtavasta joukkiostasi on menehtynyt jo yli puolet. Vain sinä ja Skakditoverisi olette karkumatkalla ja puoli Klaania on teidän perässänne… lisäksi, minä en anna armoa niille, jotka uhkaavat minun kotiani.”

Creedy ojensi valtavaa mekaanista kättään, puristellen sitä nyrkkiin tutkivasti. "Tämä puku. Se on kuin tehty minulle. Aivan kuin kohtalo olisi määrännyt minut osallistumaan taisteluun. Viime pommitus sai minut vakuuttuneeksi asiasta. Tämä paikka on minun kotini… ja ei kukaan, eikä varsinkaan oma ystäväni saa vahingoittaa ketään siellä. Laita kädet selkäsi taakse Saraji. Minä vien sinut vangittavaksi ja sen jälkeen adminit saavat asettaa sinulle rangaistuksesi.”

Saraji teki työtä käskettyä. Hän väänsi kätensä selkänsä ja kovan maan väliin. Kivusta uikuttaminen loppui samalla kuin seinään. Saraji katsoi suoraan ylös, kohti kupolissa häämöttävää Matorania. Vahkin suunpielet kääntyivät murheeseen. ”Siinä tapauksessa… olen pahoillani.”

”...”

”Olen niin pahoillani.”

Tuntia myöhemmin moderaattoritornissa

Veritahrainen, hakkeen ja romun peitossa oleva moderaattorihuone oli täysin pimennetty. Ainoa valo huoneessa kajasti verholla tiiviisti peitetyn ikkunan reunoilta. Sitä oli juuri sen verran, että kaksi pöydän vastakkaisilla puolilla istuvaa hahmoa kykeni tunnistamaan. Selkä kohti huoneen ovea istui vihermusta robotti. Kaasunaamioon hengittävä Peelo näytti harvoin niin aloilleen asettuneelta, kuin hän näytti nyt. Puinen karu tuoli oli nokinen ja puoliksi palanut. Siitä huolimatta se kannatteli robotin painavahkoa ruumista ilman mitään ongelmia.

Peelon katse oli nauliintunut hahmoon hänen edessään. Mustaan pukuun pukeutunut jään Toa istui selkeästi pöytään kuuluvassa työtuolissa. Valkoisen Toan ruumista peitti kuitenkin musta siisti puku, joka jätti ainoastaan hahmon valkoisen Hunan ja kädet paljaaksi. Jopa pukuun kuuluva rusetti oli sysimusta. Puvustuksensa ansiosta Toa sulautui miltei täysin pimeään huoneeseen. Toan edessä pöydällä lepäsi avonainen salkku, sekä avonainen kansio täynnä käsin kirjoitettuja papereita. Toan asiallinen ja päättäväinen tuima katse oli nauliintunut rennosti istuvaan Peeloon. Jään Toa koki ajan olevan sopiva keskustelun aloittamiseen.

”...aika ja päivämäärä on merkattu muistiin. Läsnäolojoiksi on vahvistettu Bio-Klaanilainen Peelo, joka toimii tällä hetkellä todistajana, sekä Toa Red-Nels, minä, kirjuri ja selontekijä. Keskustelussa tullaan lisäksi käymään Bio-Klaanin moderaattoreiden Bladevezonin, sekä Paacon lausuntoja. Tämän lisäksi tilaisuudessa tullaan kuulemaan nimettömänä pysyttelevän Telakan Matoranin lausunto. Bio-Klaanilainen Peelo, sinun tehtäväsi on täydentää ja vahvistaa tänään iltapäivällä tapahtuneen välikohtauksen tapahtumia, jotta ne voidaan kirjata tarkasti Klaanin arkistoihin, josta niitä voidaan käyttää apuna tutkinnassa. Oletko ymmärtänyt tehtäväsi?”

”Kyllä.”



”Siinä tapauksessa on aika aloittaa.” Jään Toa ryhdisti asentoaan, veti kansion lähemmäksi itseään ja alkoi puhumaan. ”Tänään noin reilu tunti sitten tapahtuneen välikohtauksen vahvistetaan päättyneen tuoreen Bio-Klaanilaisen, Vahki Sarajin, sekä Allianssiin kuuluvan Skakdi-kenttäkomentaja Metorakkin pakoon. Aseensa menettänyt Vahki, sekä tämän liittolaisskakdi onnistuivat murtautumaan Bio-Klaanin laivaston telakan sisäpuolelle, jossa nämä anastivat juuri testilennolta palanneen prototyyppimalli ”Tuomion mutterin”. Suuren lähtönopeuden ansiosta Klaanin ilmatorjunta ei ehtinyt ampumaan alas anastettua lentoalusta ja kaksikko onnistui pakenemaan Klaanin ilmatilasta kohtalaisen nopeasti. On myös vahvistettu, että kaksikko onnistui anastamaan moderaattorien huoneen kassakaapista takavarikossa olleen vaaralliseksi luokitellun pyöreän esineen, jonka käyttötarkoitusta ei koskaan ehditty selvittämään. Nimettömänä pysyttelevä telakan Matoran todisti aluksen anastusta henkilökohtaisesti ja vahvisti, että huimalla nopeudella liikkunut Vahki onnistui anastuksessa ennen kuin telakan johtaja Keetongu ehti paikalle. Tapauksen myötä telakan turvatoimia on kiristetty tuntuvasti.”

Tässä vaiheessa Toa vilkaisi kohti Peeloa, joka kuunteli tarkkaavaisena. Varmistettuaan sen, että häntä kuunnellaan, katosi Huna takaisin tuijottamaan kansiota. ”Bio-Klaani on ryhtynyt vastatoimiin tapauksen johdosta ja moderaattorit ovat vahvistaneet, että pari minuuttia lentoaluksen poistuttua Klaanin alueelta, irtaantui rannikolta vene, jonka seuruetta johtaa Klaanin päämoderaattori Toa Umbra. Tämän lisäksi hänellä on mukanaan välikohtauksessa vastuuroolia kantanut maan toa Nurukan, sekä ilmeisesti loukkaantunut plasman toa Deleva. Umbran kommunikaattoria käyttänyt Toa Nurukan vahvisti, että kolmikko on lähtenyt vesiteitse Vahkin ja Skakdin perään. Moderaattori Paaco seuraa heidän tilannettaan reaaliajassa. Tähän väliin on myös tehtävä välihuomautus, että Klaanin tiluksilta on kerätty yhteensä kahdeksan Skakdin ruumiit, sekä yksi vakavasti loukkaantunut yksilö. Merkinnät tapoista on asetettu sekä sinulle, että Toa Delevalle, Toa Paacolle sekä Skakdi Bladevezonille.”

Peelo nyökkäili. Hän vaikutti ilmeisen tyytyväiseltä siihen, että tilanne oli saatu purettua niin tehokkaasti, eikä Sarajia ja Metorakkia vain päästetty karkuun. Toa kuitenkin jatkoi edelleen. Oikeastaan, hän oli vasta pääsemässä asiaan.

”Aluksi luultiin, että Bio-Klaani selvisi tilanteesta täysin ilman henkilövahinkoja, lukuunottamatta Toa Delevan tuntemattoman vakavuusasteen loukkaantumista. Tämä tieto osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tilanneen rauhoituttua sinut, Peelo, löydettiin syrjäkujalta samasta suunnasta, mistä aseensa menettänyt Vahki oli aiemmin juossut. Meillä on suurpiirteinen kuva tapahtuneesta, mutta jotta katsaus olisi täydellinen, tulee meidän kuulla sinun lausuntosi siitä, mitä syrjäkujalla tapahtui. Ole hyvä.”

Nyt oli Peelon vuoro ryhdistää ryhtiään. Hän kumartui pöydän yli kohti kynä kädessä odottavaa Toaa ja aloitti miltei kuiskaten. ”Kun minä poistuin moderaattoritornista kohti pihamaata, näin kuinka Saraji suorastaan lensi pihamaalta kohti kujia. Kuulin valtavaa mekaanista töminää ja lähdin seuraamaan niiden askelia. Halusin saada Sarajin vielä kiinni. Viedä homman loppuun...

Kun viimein saavuin paikalle, juoksi Saraji kujalta pois. Ilman asettaan. Oletin, että mistä metallinen töminä ikinä lähtikään, oli se varmasti hoidellun hommansa hyvin... mutta kun saavuin paikalle... löysin vain tuon. Mitään ei ollut tehtävissä, joten kutsuin vartijat paikalle välittömästi.”

Silloin Toa asetti sormensa pöytälampulle. Lamppu oli kuitenkin suunnattu kohti huoneen pimeää nurkkaa. Sormi napsautti katkaisijaa ja häikäisevä valo täytti huoneen nurkan keltaisen kelmeällä hehkullaan.

Valtava rautainen puku oli kannettu korkeakattoisen huoneen nurkkaan istumaan. Sen veltot raajat olivat itsessään täydellisessä kunnossa ja moni sen osista kiilsi edelleen puhtauttaan. Mutta se osa, jossa tuon jätin ohjaajan kuuluisi istua, puuttui miltei kokonaan. Kupoli oli pirstoutunut, ohjaajan penkki oli haljennut miltei kahtia ja veritahrat koristivat kiiltävää metallia. Peelo tuijotti karua näkyä hetken ja käänsi sitten katseensa takaisin Toaan.

”Siinäkö kaikki?”

”Aivan kaikki. Vartijat saapuivat paikalle ennen kuin ehdin tekemään mitään.”

Toa nyökkäsi, asetti kynänsä huolellisesti keskelle kansiotaan ja sulki sen sitten kovaa läimäyttäen. Sanomatta sanaakaan Toa asetteli kansion avonaiseen salkkuunsa ja sulki sen tarkkaan. Yksi valkoinen käsi tarttui salkun kahvaan ja nosti sen ylös, Toan noustessa seisomaan.

”Siinä tapauksessa selonteko on päättynyt. Tilanne on kirjattu muistiin onnistuneesti ja jokaiselle tapahtumalle on vahvistaja. Seuraavaksi siirryn hoitamaan menehtyneen Matoranin kuolinpesää...

...hyvää päivänjatkoa sinulle. Ja onnittelut erinomaisesta avunannosta tapahtumien keskellä.”

Ovi kävi. Peelo istui nyt huoneessa yksin. Robotin ilmeetön naamari oli kääntyneenä kohti kärsinyttä Z.I.L.L.Aa. Peelo hymähti. Hän oli joutunut valehtelemaan, mutta vain hieman, hyvään tarkoitukseen. Nyrkkiin puristunut musta käsi aukesi ja sen sisältä paljastui pieni datamuisti. Peelo ei halunnut sen joutuvan vääriin käsiin. Hän tutkisi sen sisällön vielä tarkasti. Aivan kuten oli luvannut.

Pari minuuttia istuttuaan ja mietittyään myös Peelo jätti huoneen. Sinne jäi vain valo. Valo ja haarniska, jota ei kukaan enää ohjastaisi.

...

Hohtava vihreä miekka törrötti seinästä, johon jätti oli nauliintunut. Verta kakova Matoran ojensi epätoivoisenä kättään ulos miltei keskeltä haljenneesta jättihaarniskastaan. Valtaisa miekka oli miltei halkonut punaisen Matoranin ruumiin kahtia, mutta siitä huolimatta tällä oli käynnissä epätoivoinen yritys päästä irti. Peelo katsoi kuolevaa Matorania silmiin ja tarttui käteen. Datamuisti putosi kädestä toiseen ja ymmärrys vallitsi hetken kaksikon välillä.

”Jos... jos... haluat auttaa... näitä olent- … … olentoja. ...katso se ...älä anna sitä kenell- …. .. lekään. Ole kilt- kiltti ja...

…

...auta minua.”

Viimeinen nytkähdys. Peelo seisoi kujalla nyt yksin, datamuisti tiukasti piilotettuna nyrkkiinsä. Kaasunaamari nyökkäsi kerran ja sitten hahmo kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo tulossa. Mutta oli liian myöhäistä. Creedy oli jo vetänyt viimeisen henkäisynsä.

[spoiler=Ja tähän loppuun.]End of Act 1. Tämän viestin sisällöstä vastasivat itseni lisäksi vahvasti myös Umbra, Matoro ja Peelo. Tämän lisäksi Tongu oli mukana suunnittelu/idea-asteella. Kiitos kaikille ja anteeksi kun kesti.[/spoiler]

Klaani, huone

”Kelaa se alkuun vielä kerran.”

Violettinaamioinen onu-matoran totteli mukisematta. Vielä hetki sitten jokaisella Klaanin televisioruudulla pyörinyt video alkoi vielä kerran pyöriä alusta silkasta raivosta tärisevän Guardianin edessä. Adminin huikea hammasrivi narskui skakdin purressa väkivahvat leukansa yhteen.

”Kiitos. Voit mennä.”
”M-mutta tämä on työhuoneeni.”
”Mene.”
”K-kyllä.”

Klaanin kanavavastaava kipitti nopeasti huoneensa oviaukolle, vilkaisi vielä säikky ilme kasvoillaan olkansa yli ja poistui paikalta. Guardian jäi yksin seisomaan keskelle lohdutonta työhuonetta, jossa hänelle pitivät seuraa ainoastaan seinillä köynnöskasvien tavoin kiipeilevät mustat johdot ja sarja keskenään samanlaisia TV-ruutuja.

Monta minuuttia vaiti paikallaan seisottuaan päätti Guardian katsoa videon vielä kerran. G painoi mielestään samaa nappia kuin mitä oli matoran painanut hetki aikaisemmin, mutta videon kelaamisen sijaan ilmestyi litteälle näytölle ainoastaan sinivihreää värisotkua ja pieni teksti:

########

Turmion Turkoosi Ruutu – Vedä Johto Seinästä Ja Rukoile

########

Guardian potkaisi turhautuneen raivon vallassa laitepöytää saaden muutaman rätisevän johdon luikertamaan alas vastakkaiselta seinältä. Admin oli myös vähällä iskeä väkevän nyrkkinsä keskelle edessään levittäytyvää näyttöä, onnistuen kuitenkin juuri ja juuri hillitsemään itsensä. Sininen skakdi käänsi sitten kasvonsa kohti huoneen katossa rätisevää himmeää putkivalaisinta, sulki silmänsä ja päästi suustaan pakotetun kuuloisen huokauksen. Tämän jälkeen Guardian poistui itsekin huoneesta.

”Tämä ei ole todellista”, G mietti harppoen pitkin askelin pitkin Klaanin käytävää. ”Tuon on oltava jokin Ämkoon naurettava vitsi.”

Guartsun lähestyvien askelten voimakas jytinä hätyytti käytävällä hortoilevat matoranit sivummalle. Varovasti johtajaansa tervehtivien klaanilaisten kasvoilta paistoi hämmennys ja pelko, joten nämä olivat mitä todennäköisimmin ehtineet jo nähdä pitkin Klaania levinneen viestin.

Ämkoon taannoinen katoaminen oli ollut itse kullekin adminille kova pala purtavaksi, mutta sen Guardian oli vielä kestänyt. Miekkapirun tämänkertainen temppu meni kuitenkin liian pitkälle. G teki kaikkensa uskoakseen, että kyseessä oli vain tämän vihreänaamioisen toverin ilkikurinen ja kaikin puolin sairas pila. Videolla esiintyneet nazorakit olivat kenties vain erittäin taitavasti koulutettuja Ämkoon veljeskunnan näyttelijöitä, ja...

”...ei”, Guardian vastasi itselleen ääneen. Niin paljon kuin G tahtoikin toivoa, ei hän keksinyt yhtäkään hyväksyttävää selitystä Ämkoon tempaukselle. Vaikutti todellakin siltä, että Klaanin admin-riviin kuului tätä nykyä yksi petturi.

”Admin Guardian!”

Taaempaa käytävältä kantautunut huuto katkaisi G:n ajatukset. Skakdi kääntyi ympäri ja tuijotti sitten hämillään pienikokoisista sankareista koostuvaa vihreää joukkiota, joka lähestyi adminia matoran-jalkojen pituuden huomioiden hämmästyttävällä nopeudella.

”Tehän olette...” Guardian aloitti, mutta matoraneista ensimmäinen keskeytti adminin nopealla esittäytymisellä.
”Enki, veljeskuntalainen. Ämkoon veljeskunnan johtajuus jäi vastuulleni johtajamme jäätyä saarroksiin saarelle Ämkoo-herran kanssa.”
”Herran?”” Guardian toisti katkeraan sävyyn. ”Kerro minulle, pieni soturi. Kenen puolella te tästä eteenpäin olette?”
”Siitä meidän onkin nyt puhuttava”, Enki sanoi. ”Siirtyisimmekö jonnekin jossa on vähemmän uteliaita kuulijoita?”

- - -

Enkin ja järkytyksestään tuskin lainkaan toipuneen Guardianin neuvottelujen siirtyessä Admin-aukiolle tapahtui Klaanin satamassa kummia.

Uteliaat satamatyöläiset katselivat ihmeissään rantaa kohti satunnaisesti törähdellen uiskentelevaa eläintä, jonka valtavat verenpunaiset silmät tapittivat hypnoottisesti suoraan määränpäätä kohti. Norsupäästäisen päästyä rantaan huomasivat satamatyöntekijät rahin selässä puolitajuissaan nuokkuvan matoranin, jonka vihreä sydänvalo vilkkui hälyttävästi.

Bio-Klaani

Samol asteli jälleen Klaanin sisäpihalla etsien tekemistä ja juttuseuraa. Matka kaasunaamareiden ihmeelliseen maailmaan oli katkennut, kun kaikki Klaanin elävät kuvataulut olivat kertoneet viestin puolta vaihtaneesta Ämkoosta. Samol ei ollut koskaan nähnyt tätä eikä tiennyt hänestä paljon muuta kuin sen, että hän oli admin ja yksi Klaanin tärkeimpiä voimahahmoja. Tunnelma Admin-aukiolla oli muuttunut erittäin ahdistavaksi. Laaja hälinä oli levinnyt Matoranien keskuuteen, ja kaasunaamareita jakaneella Inikolla oli ollut täysi työ pitää paniikki loitolla. Ilmassa oli satoja kysymyksiä vailla vastauksia.

Uutena jäsenenä Samolilla ei ollut vastauksia Matoraneiden kysymyksiin Klaanin suhtautumisesta asiaan, joten hän oli poistunut paikalta miettien, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Miten ninja-adminin puolenvaihdos vaikuttaisi sotaan ja voiton mahdollisuuteen?

Se on vain joku pirun nuori, joka tiedä paikkaansa maailmassa, heimoisä paapatti Samolin naamion syövereistä, Vähän kylmää järkeä niin homma hoituu. Kyllä näitä oli vielä kun minä olin Ulkopuolella!

”Jaa, ehkä ne eivät ottaisi semmoisia adminiksi”, Samol mietti takaisin.

Puolet tämän paikan johtajista on likkoja, että ei sitä koskaan tiedä!

”Tawa perusti Klaanin.”

Aivan! Näin käy jos naisia päästää johtamaan. Minusta na-

Älä viitsi, Boranga. Sanot vain noin, koska et jaksanut opetella heimoviisaiden tarustoja! Häpeä!

Öh huomenta, Vanha-Atamakki. Sinuakin näkee.

Samol piti Vanha-Atamakkista enemmän kuin Borangasta, joka oli reilusti naamion aktiivisin ja suorapuheisin esi-isä. Vanha-Atamakki oli kuitenkin yleensä nukkumassa, sillä hänen henkensä oli käsittämättömän vanha hän oli käynyt uniseksi. Suurin osa naamion lukuisista hengistä oli siinä tilassa; loput olivat löytäneet Bio-Klaanin bingon. Boranga oli nuorin hengistä, ja oli ollut Samolin naamion edellinen käyttäjä. Boranga oli kuollut epäselvissä olosuhteissa, johon oli liittynyt savanni, lauma Kikanaloja ja monta pulloa kaislaviinaa, mutta hänen henkensä oli joka tapauksessa otettu naamioon. Tulisieluinen ja ronski Borangan henki antoikin Samolille melkoiset voimat yleensä rauhallisen kääpiötoan suuttuessa.

Atamakkin viisauden auktoriteettiaura hiljensi Borangan ja Samol jatkoi kävelyään Klaanin ympäristössä. Hän katseli linnoitusta ja kiinnitti huomionsa torniin, jossa ei ollut koskaan käynyt. Se ei ollut linnoituksen korkein torni, ja jäi huomattavasti Tawan tornin varjoon, mutta sen huipulla oli mielenkiintoisia härveleitä. Ovi ei ollut lukossa, ja Samol lähti kiipeämään torniin sen laitoja meneviä portaita pitkin. Tiiliseinillä oli ikkunoita, joissa oli huipputeknisen näköiset sulkumekanismit. Ne toivat torniin tarpeeksi valoa, ja Samol näki seinille portaikon viereen tasaisin välimatkoin ripustetut kauniit, joskin omituiset taidemaalaukset. Kääpiätoaa alkoi huimata, sillä tornin keskellä oleva avonainen kuilu jatkui pohjalle asti, mutta hän kiipesi silti ylätasanteelle.

Ylätasanteen härvelit paljastivat rakennuksen jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Kuusikulmion muotoisen tasanteen ympärillä oli useita pienempiä kaukoputkia, ja sen keskellä oli valtava härveli, jota Samol ei heti tunnistanut kaukoputkeksi. Pari Matorania hääri pienenpien kaukoputkien kimpussa.

Samol ei juurikaan ehtinyt tutkia paikkoja, kun suuren härvelin kyljessä oleva luukku aukesi ja ulos hyppäsi suunnilleen Samolin pituinen, mutta paljon laihempi hahmo. Miehen kasvoilla oli valkoinen Kanohi Iden ja hänen ruumistaan koristivat heikosti hohtavat siniset ja punaiset alueet. Olento kantoi sauvaa, jonka päässä leimusi pieni, violetti liekki.

”Tervetuloa avaruuden värien observatorioon!” hahmo tervehti Samolia, ”Minä olen BCii. Tutkin avaruutta ymmärtääkseni maailman suurimpia totuuksia paremmin.”

Hippi mikä hippi, uudestaan aktivoitunut Borangan henki totesi naamiossa.

”Toki”, BCii sanoi, ”Eikä siinä ole mitään pahaa.”

”Kuuletko SINÄ esi-isäni?” Samol äimisteli ennen kuin oli edes saanut esiteltyä itselleen obervatorion hipille.

”Minulla on monenlaisia mielivoimia, mutten ole itsekään hirmu perillä niistä. Kuka sinä olet, jos saan kysyä? Täällä ei ole käynyt Toia vuosiin enkä minä ole käynyt miesmuistiin tuolla alhaalla.”

”No, olen Toa Samol ja aika uusi jäsen. Asuin jossakin etelässä omassa pienessä kylässäni, kunnes lähdin merille ja törmäsin pariin Klaanilaiseen, jotka heittivät minut tänne.”

Kääpiöiden heittäminen on väärin!

”Kyyditsivät, piti sanomani. Nämä ovat esi-isieni henkiä, enkä ole itsekkään perillä heidän määrästään. He antavat minulle voimaa.”

BCii hieroi leukaansa. ”Olet mielenkiintoinen henkilö. Haluatko tulla kanssani katsomaan tähtiä?”

”Siellähän on kirkas päivä.”

”Se ei haittaa. Tule!”



Samol ja BCii kiipesivät kaukoputken sisällä olevaan hyttiin. BCii sulki oven tiiviisti ja hyttiin tuli pimeää. Tottuneesti kaukoputken omistaja (ja rakentaja) käveli violetin soihtunsa valossa ohjauspöydän ääreen ja paineli nappeja. Suuri tähtikartta syttyi Samolin silmien eteen. BCii sääti suurennuskertoimia ja kallistuskulmaa ja tähtikartan sivustoilla olevat Matoran-numerot vaihtelivat.

”Tuolla on punainen tähti, taivaankannen kiintopiste”, BCii sanoi ja osotti tähtikartan keskellä olevaa punaista pilkkua.

”Kun olin nuori, kylässäni opetettiin, miten sen avulla voi suunnistaa kotiin. Se on pelastanut minut monet kerrat savannille eksymiseltä. Mitä nuo kirkkaammat tähdet suoraan ylhäällä ovat?”

”Ne ovat Klaanin Toa-tähtiä. Jokaisella Toalla on omansa. Mutta minusta tuntuu siltä, kuin ne olisivat harventuneet Klaanin päältä viime aikoina.”

”Sota, vie, luulen”, Samol totesi hiljaa.

”Täh? Oletteko te sodassa?”

”Me olemme. Ehkä sinun kannattaisi käydä joskus alhaalla.”

”Jaa-a. Minä en oikein ole yhteisötyyppejä, ja sota antaa uuden syyn pysyä täällä. Matoranit tuovat minulle aina välillä sapuskaa. Luoteenpuoleinen kaukoputki tuntuu kiinnostavan heitä. Kumma juttu, eivät pahemmin piittaa astronomiasta.”

Ja niin tosiaan oli. Samaan aikaan kun he puhuivat, tungeskeleva liuta Matoraneja kurkisteli yläviistossa olevasta luoteenpuoleisesta kaukoputkesta. Liuta joutui kuitenkin pettymään, sillä Tawa ei ollut vaihtamassa panssareitaan eikä edes viittaansa kattohuoneistossaan. Itse asiassa juuriadmin ei ollut edes kotona.

Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat

Kaikkialla sankarikaksikon näköpiirissä oli niin paljon kuusia, että joku olisi voinut kyseenalaistaa jotakin.

”Spinnyy”, Snowie aloitti eräällä pirteimmistä äänensävyistään.
”No mitää?” Kepe vastasi eräällä kiinnostumattoneimmista äänensävyistään. Rauhallista matkaa metsikön poikki oli jatkunut täyden hiljaisuuden vallitessa jo kokonaista kaksitoista ja puoli minuuttia (tiedemies tosiaan tarkisti kellostaan), mikä oli Kepen muistin mukaan ennätys.
”Olemmeko kohta perillä?”

Kepe, joka kulki edellä, nielaisi ja kääntyi ympäri.
”Olemme vähän liiankin kohta perillä”, hän vastasi ikään kuin arvoituksellisesti mutta enemmänkin oudoksuttavasti. Kepe jatkoi: ”Käsittääkseni seuraavana etappinamme toimiva kylä on on tuon harjanteen takana.” Puhuessaan hän viittasi kädellään kuivan näköistä, mäntyä kasvavaa harjua kohti. Ilta alkoi pimetä, ja kaksikko alkoi toden teolla kaivata yösijaa. Metsän rasahdukset olivat lisääntyneet kellon viisareiston saavuttaessa myöhäistä ajankohtaa symboloivaa asemaa, samoin kuin voima-/häsellysduon hermostuneisuus. Eikä rasahduksia seurannut täysi rasahduksettomuus ollut yhtään sen mieluisampaa: nyt oli aivan hiljaista. Siksi Snowien oli vaikea ymmärtää Kepen huolestunutta ilmettä hänen puhuessaan kylästä.

Ellei sitten... lumiukko päätteli, ja avasi sanaisen arkkunsa. ”Siinä kylässä on jotain vikaa, vai mitä?”
Kepe väänsi kasvoilleen niinnoh-ilmeensä. Metsässä oli täysin äänetöntä.
”Arvasin tämän,” Snowie jatkoi. ”Tiedätkö, aina kun minä matkaan sinun kanssasi tämä menee tähän. Jäimme me sitten luodolle vailla moottoria tai veroja kavaltavan pormestarin vainoamaksi, aina tämä menee tähän.”
Kepe kääntyi ympäri ja alkoi kävellä kohti harjua. Hän vastasi Snowielle monotonisella äänensävyllä.
”Aina kun matkustat jonkun muun klaanilaisen kanssa, joudut oikeisiin taisteluihin ja vaarallisiin tilanteisiin.”
”Ai niin.”
”...”
”Rätsie?”
Kepe ei vaivautunut kääntymään puhujaansa kohti, vaan jatkoi kävelyään.
”Niin?”
”Minä niin pidän sinusta.”
”...”

Pian kaksikko olikin jo harjun laella. Kepe kehotti kumppaniaan asettumaan makuulle niin käsimerkein kuin esimerkinkin voimin. Hän kaivoi laukustaan kiikarit (Kepen oma teleskooppisilmä oli parempi mikroskooppina kuin kaukoputkena) ja aloitti kylän tiirailun. Tai oikeastaan ison seinän tiirailun. Kylä oli arkkitehtuuriltaan jotain todella omansalaista: Korkea, puisista, teroitetuista paaluista valmistettu seinä ylsi miltei ympäröivän metsikön korkeimpien mäntyjen latvojen tasalle. Harmaista, kuolleista puista muodostettu muuriasia oli täysin ikkunaton, ja ympäröi pienen kylän kokoista aluetta. Sisään ei kuitenkaan nähnyt, seinämät olivat niin korkeat.

Kaiken kaikkiaan, viritelmä oli ruma.
”Snow”, Kepe laski kiikarit ja sulloi niitä reppuunsa.
”Mhm-mmh?”
”Tuo kylä. Siinä ei niinkään ole vikaa...”
Snowie ei tiennyt ollako iloinen vai hämillään. Hän kuitenkin kuunteli, kun tiedemiekkonen jatkoi.
”...kukaan ulkopuolinen ei vain ole ollut siihen missään yhteydessä. Aikoihin.”
”...aikoihin?”
”Ainakaan Klaanin perustamisen jälkeen.”
Kumpikin klaanilaisista siirsi katseensa toisistaan puiseen linnakehirviöön.
”Noh”, Snowie ilmaisi noustessaan jaloilleen. ”Meidän on vain luotettava heidän hyväntahtoisuuteensa ja omaan viehättävyyteemme.”
Kepe katsoi, kun hänen valkea toverinsa lähti lampsimaan rinnettä alas kohti asutuskeskusta.
”...tuo ei voi olla suunnitelmasi jokaiseen tilanteeseen...”


Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone




Same huomasi henkisten patruunoiden olevan täysin loppu hänen vertauskuvallisen imaginääriaseensa lippaasta. Taistelukenttä oli täynnä hylättyä kalustoa: Loppuun käytettyjen kynien vinot rivistöt halkoivat ympäristöä: Lyijykynät olivat lyhyet kuin Klaanin Nimeämispäiväpirskeet Turkasen loputtua, kuulakärkikynien muste oli auttamattomat loppu ja muutama tussi oli niin kuivuuden kovettama, että niillä olisi voinut lävistää Makutan prototeräshaarniskan, tai ainakin Manun Teehetkimies v.3:n rintakehän. Terottimia ei ollut vastaavaa määrää, mutta niitäkin oli menetetty. Yhden terä oli vielä Samen veren peitossa Moderaattorin koetettua korjata sitä mielenkiintoisella sormiotteella.

Same nousi seisomaan, mutta piti katseensa taistelun runtelemassa maastossa: kirjoitusalusta oli musteesta suttuinen ja siinä oli paperiveitsen viiltoja, kuin villieläin olisi yrittänyt päästää siitä veret ulos. Lisäksi kuminmurut. Niiden määrä oli uskomaton. Harmaiden, sinisten ja punaisten, pienten ja epämuodostuneiden kumisten mönttien peittämä alue ei rajoittunut työpöydälle. Veren lailla taistelukenttää värjäävät partikkelit olivat tahrineet myös huoneen lattiaa. Samen sylistä enimmät mokomat olivat kuitenkin pudonneet hänen noustessaan seisomaan. Kevyen arvokkaalla käsiliikkeellä hän huitaisi loputkin mujut päältään, mutta henkiset arvet olivat ikuiset.

Moderaattori nosti kätensä päänsä taakse. Hän avasi otsanauhansa solmun ja sulki kankaanpalan vasemman nyrkkinsä sisään. Tekstiili oli ollut hänen mukanaan lukemattomilla taistelukentillä, eikä ollut pettänyt tälläkään. Same oikaisi kätensä, henkäisi syvään ja avasi kätensä. Kangas lipuin Samen nyrkistä ja laskeutui arvokkaasti lattialle. Moderaattori itse kumartui ja veti työpöytänsä puisesta lipastosta baretin. Tummanvihreää päähinettä koristi yksinkertainen, hopeanvärinen tunnus. Tunnus, jonka merkityksen vain hyvin harva tunsi, eikä suurinta osaa edes kiinnostanut. Hän asetti hatun hitaasti päähänsä.

Ajatuksissaan Same kuuli aplodit ympärillään. Ajatuksissaan hän näki, kuinka hän käveli päättäväisesti onnittelijoiden läpi. Huoneen perällä olevan suuren lasisen ikkunan ruuduista tulvi valoa, jota aurinko jakoi vuolaasti. Ajatuksissaan hän tunsi vakavan ilmeen kasvoillaan.

(Viimeisen myös oikeasti.)

Mielensä sisällä Samelle kiinnitettiin kunniamerkkiä rintaan. Hän sai uuden tittelin. Hänelle pidettiin puhetta. Mutta hän ei hymyillyt.

(Vieläkin myös oikeasti, hänen kätensä oli kirjoittamisesta tosi väsynyt.)

Ajatus-Same oli valokuvauksen kohteena. Ympärillä kaikki tahtoivat kätellä häntä. Mutta hän ei kätellyt.

(Tätä hän ei tehnyt, koska, niin, huoneessa ei ollut ketään muita sillain oikeasti.)

Mielessään Same poistui huoneesta. Hän meni osoittamaan viimeiset kunnioituksensa. Hän laski mielikuvituskukkakimpun (kukat olivat valkoisia, kauniita ja leikisti olemassa) jalkojensa juureen. Mielikuvitushauta, jolle Same kunnioituksensa kukkaisessa muodossa kävi laskemassa, oli nimetön. Hän nousi taas suoraan ryhtiinsä. Same ei katsonut kukkakimppua. Hän tuijotti eteensä, ja nosti kätensä sotilastervehdykseen.

(Viimeinen oikeasti, ja se näytti melko tyhmältä, koska hän oli, kuten mainittua, huoneessaan yksin.)

Pitkä moderaattori nosti tyytyväisenä erittäin kiirellisten ja nyt autuaan käsiteltyjen papereiden pinon työpöydältään ja laski sen puiselle pinnalle seinän vieressä, joka toimi sivupöytänä. Seuraavaksi, kiireellisten papereiden pino.

Se oli kaksi kertaa paksumpi kuin edellinen.


Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän pohjoisosat


Mitään ei tapahtunut. Snowman oli kolkuttanut kuolleenharmaata porttia jo useita minuutteja sitten, mutta kukaan ei tullut avaamaan valtavan muurin oviaukkoa.
“Hmm”, lumiukko tuumaili. “Kenties he ovat hieman arkoja?”
Kepe katsoi toveriaan (kuin) täyttä hönttiä ja sylki sarkasmia kuin sähkön Toat salamoita tai mehevät possut salamia. “Hieman arkoja? Mistä niin päättelet?”
“Noh”, Snowie aloitteli ja hieroi mielikuvitusviiksiään. (Hän ei ollut vieläkään päässyt Harkelin miehisyyden yli.) “Kukaan ei ole avannut meille näi-”
Kepe huokaisi äänekkäästi keskeyttäen Snowien. Hän ei enää vaivautunut sanomaan mitään, mutta mielessään tiedemies sivalsi lumiukkoa todella näpsäkällä huomiolla siitä, että keskellä metsää sijaitseva kylä oli ympäröity niin korkeilla muureilla, että ne olivat miltei korkeammat kuin leveämmät. Lisäksi sitä ympäröi vallihauta, ja muurin laella oli ikävän näköisiä piikkejä, ilmeisesti keloista vuoltuja nekin.

Juuri kun kaksikko oli poistumassa takaisin juurikkoon, toiseen porttiin ilmestyi pieni viilto, kun kurkistusaukon suojalevy vedettiin pois.
“Kuka siellä?” kuului käheä ääni[a]. Reiästä klaanilaisia tuijotti sangen kurttuotsailmeinen silmäpari. Vihreät silmät ja rosoinen ääni sopivat hyvin yhteen, eikä kumpikaan vaikuttanut erityisen ystävälliseltä.
“Vain kaksi matkalaista”, Kepe aloitti tarkoituksenmukaisesti ennen toveriaan. “Olemme Bio-Klaanista, ja tahtoisimme kovin päästä sisään.”
Tuimat silmät siristyivät epäluuloisesti ja luukku vedettiin kiinni. Portin takaa kuului loittonevia, hieman kipittäviä askeleita.
“Se oli siinä?” Snowie ihmetteli.
Kepe nosti mietteliäänä kätensä leualleen. “Merkillistä, merkillistä.”
“Ehkä he eivät arvostaneet sitä, kun sanoit olevasi Bio-Klaanista? Jos nämä ovat niitä hemmoja, jotka ovat tehneet tönönsä tänne jo ennen Tawan aikoja, ja menevät katkerien alkuperäisasukkaiden minimaaliseen kategoriaan?”
“En usko”, Kepe vastasi ja otti kasvoilleen argumentteja vastaanottavaisen ilmeensä. “Katsos, tämä kylänen on Ämkoo-vuoren eteläpuolella. Zyglakien hyökkäysten pelossa elävät Matoralaiset eivät oikeastaan uskaltaneet asuttaa Nui-Koron muurien ulkopuolista, Ämkoo-vuoren eteläpuolista aluetta ennen Klaanin perustamisen suojaavaa vaikutusta. Siksi vanhimmat asutukset löytyvät karusta pohjoisesta eivätkä etelän hedelmällisemmiltä mailta.”
“Hyvä tietoisku Spinster, mutta eikö näissä pensaissa ole asunut piilotettuja posseja kautta aikain?”
“Sekin on tietysti mahdollista, mut-”

Silloin portti vedettiin auki ja kylä tuli näkyviin. Se ei ollut erityisen kaunis.



Talot oli valmistettu samasta ankean värittömästä kuolleesta puuaineksesta kuin kylän ylikorkeat muuritkin. Kaikki rakennukset noudattivat samaa pystysuunnassa venytettyä tyyliä kuin kyseiset valtavat ulkoseinätkin. Kepe päätteli sen johtuvan aidatun alueen vähäisestä neliömäärästä. Jyrkkäharjaiset mutta pääosin yksi- tai kaksikerroksiset talot olisivat olleet pahaenteisiä ilman piikkejäkin. Ja piikkejä oli paljon. Miltei joka talon katonharjalla oli teroitettuja hongankappaleita, ja osaa taloista ympäröivät aidat olivat nekin sangen monella seipäällä koristettuja. Ainoan värinsä harmaan joukkoon toivat muutaman talon pihassa sijaitsevat puutarhat, tosin nekin olivat enemmänkin sammaltarhoja, ja muutama haaleanvärinen seinävaate. Maa oli mutaista, ruskeanharmaata mössöä.

Mielenkiintoisia olivat myös oven avannet kyläläiset: Kolme Matoralaista, joilla kaikilla oli kulahtaneen ruskea kaapu, puristivat hanakasti teräviä keihäitä ja tuijottivat keskittyneinä klaanilaiskaksikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan tähdännyt klaanilaisia aseella tai näyttänyt muutenkaan hyökkäävältä, he olivat ainoastaan varautuneita. Kahdella oli harmaat Kanohit, kolmannella vaaleansininen. Yhden Kepe ja Snowie tunnistivat oviluukun avanneeksi karheaäänistelijäksi. Kukaan ei sanonut mitään. Metsäkin oli hiljainen, ja ainoa ääni oli jostain kylän siimeksistä kuuluva varovainen haitarinsoitto.
“Neuvottelimme”, vihreäsilmäinen ovivahti vastasi. Hänen kasvoillaan oli jalo Kanohi Ruru, joka oli väritykseltään jotain keltaisen ja tummanharmaan välimaastosta. Muu ruumis verhoutui kaapuun. “Ja päätimme päästää teidät sisään.”

Klaanilaisduon ilmeet kirkastuivat, ja kiittely oli juuri alkamassa kun toiset vastaantulijat, kaksi vakavakatseista neitoa, kiiruhtivat sulkemaan kylän portin kiinni. Kepe ja Snowie näyttivät hieman hämmentyneiltä, mutta kiittivät silti päästyään kylään. Rurukasvo kääntyi ympäri, lähti kävelemään kohti kylän keskistaa ja viittoi klaanilaisia seuraamaan.
“Pahoittelen epäkohteliaisuuttamme”, hän aloitti kuulostaen siltä, kuin puhuminen olisi hänelle hyvin vaikeaa. “Emme tahdo pelotella vieraitamme, olemme vain varovaisia.”
Kepe vilkaisi heidän takanaan vilkkaasti paiskattua porttia, mutta lähti sitten harppomaan yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan Matoralaisen perään. Snowie teki saman.
“Älkää murehtiko portista”, Matoralainen jatkoi. “Emme pyri pitämään teitä sisällä.”
“...vaan jotakin ulkona?” Snowie uteli.
Ei vastausta.

Kolmikko käveli kylän keskuskadun tapaista pitkin. Missään ei näkynyt muita asukkaita, mutta vaimea musiikki paljasti kylässä olevan muitakin. Ikkunat olivat kuitenkin liian pieniä, jotta niistä olisi nähnyt kunnolla sisään.
“Sanos”, Snowie jatkoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. “Miksi asutte täällä metsän keskellä?”
Vastaus oli jälleen ei vastausta.
“En tahdo tungetella, mutta ettekö te pidä lainkaan yhteyksiä ulkomaailmaan?”
Matoralainen ja hänen myötään koko kolmen hengen kulkue pysähtyi.
“Pidämme. Kuitenkin mahdollisimman vähän. Ulkomaailma ei ole meille kovin... Antelias.”
Kepe katsoi ympäröiviä taloja seiväsaitoineen ja pienine ikkuna-aukkoineen.
“Onko tuolla jotain vaarallista?”
Vihreiden silmien katse siirtyi Snowiesta Kepeen.
“Kuulitteko lintujen laulua ympäröivässä metsässä?”
Klaanilaiset katsoivat toisiaan.
“Emme?” Snowie vastasi.
“Entä näittekö villinä juoksevia metsä-Raheja? Tai kauniina lentäviä perhosia?”
“...emme.”
“Aivan niin, vieraat, aivan niin. Koska niitä ei ole.”

Matoralainen jatkoi taas matkaansa kohti kylän keskustaa.


Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone


Vaivalloisesti valkoinen Moderaattori eteni kiireellisten papereiden pinossa eteenpäin. Hetki sitten hän oli hakennut itselleen kupin kahvia ja hörppi nyt sitä töiden edetessä. Hakiessaan kofeiinia hän oli ehtinyt vaihtaa pari sanaa Bladiksen kanssa, joka oli hänkin ollut pitämässä pientä taukoa. Ilmeisesti Skakdin välipalahammasta oli kolottanut, ja, no, Skakdeilla on isot hampaat. Siinä tavatessaan Same oli kuullut Bladiksen jatkavan klaanilaisten kouluttamista hieman järjestelmällisempään taistelemiseen. Ilmeisesti asenne oli kohdallaan, mutta seurue oli sangen sekalainen ja liian moni oli vailla oikeaa taistelukokemusta.
“Sitä paitsi”, Bladis oli kertonut matalaan ääneen. “Minä näen selvästi, kuinka porukka koostuu suurelta osin pakolaisista. Niistä, jotka ovat täällä, koska ovat paenneet sotaa. Tämän piti olla heidän turvapaikkansa.”

Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi: kummankin Moderaattorin kädet olivat aivan liian täynnä töitä pitkäaikaiselle jutustelulle.

Ja nyt Same olikin taas huoneessaan, toinen käsi kommunikaatiolaitteella, jakaen tehtäviä klaanilaisille minkä kerkesi. Hän oli lähettänyt partioita Lehuun, siivoojia käytäville ja maksuja kauppiaille. Viimeistä tosin vähenevissä määrin, Allianssin laivasaarto oli pelottanut miltei kaikki kauppiaat pois. Same tiesi, että Klaanin viljelmät elättäisivät asukkaita kyllä ihan hyvän aikaa ja että heillä oli muitakin varusteita. Ainakin toistaiseksi.

Mutta en minä sitä pelkää, Same tuumi. Eristyksen psykologiset vaikutukset, ne...

Same oli kerran soluttautunut pieneen tukikohtaan, jossa runsaat sata sotilasta olivat olleen piiritettyinä enemmän kuin oli kenellekään hyväksi. Heillä oli ollut ruokaa, vettä eikä heitä aktiivisesti uhannut mikään akuutti vaara. He olivat ainoastaan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Kuitenkin paksu köysikravatti, jota ei kerran solmittua enää avattu, oli aiheuttanut miltei yhtä paljon kuolemaa kuin vihollinen osapuoli. Ja mikä kenties pahinta, Same oli perille päästyään tiennyt, ettei selviytyjillä ollut mitään elämää piirityksen jälkeenkään.

Ja niissä tunnelmissa Moderaattori jatkoi paperipinon tuhoamista, arkki kerrallaan, kunnes hän sai käsiinsä aivan erityisen paperin. Se oli selvästikin Nazorak-asiakirja, joten Same irrotti Kanohi Haunsa tottunein ottein ja korvasi sen toisilla kasvoilla: lipaston perällä lojui Kanohi Rau näitä tilanteita varten. Same muisti paperinipun oikein hyvin. Se oli Gekon tuoma, Klaanin saaren keskiosista paljastuneesta, hylätystä Nazorak-aluksesta löytynyt asiakirja. Ja se oli odottanut luetuksi tulemista melkoisen pitkään.


Kylä keskellä Lehu-metsää


Heidän edellään kulkenut matoralainen ei nähtävästi ollut päättänyt opastaa heitä, sillä hän ei jäänyt odottelemaan sankareitamme ja lähti muutenkin kulkemaan pientä, ahdasta kujaa ties minne sanaakaan sanomatta. Kaksikko seisoi keskellä kylää, jonka olemassaolosta ulkomaailma hädin tuskin tiesi ja joka ei itsessään tahtonut tietää ulkomaailmasta ilmeisesti mitään.

“No. Mitäs nyt.” Snowie kysyi.
“Kai meidän täytyy etsiä tämän kylän pormestari tai mikä kylänvanhin tätä paikkaa pyörittääkään.”
“Mistä ajattelit meidän aloittavan? Täkäläiset eivät vaikuta kovin puheliailta ja kaikki talot täällä ovat lähestulkoon identtisiä. Tietenkin noiden seipäiden sojotuskulmia lukuunottamatta.”
“Veikkaan että se on tuo”, Kepe vastasi osoittaen rakennusta “kadun” päässä.
“Koska se on kadun päässä?”
“Ei, vaan koska sen seinistä törröttää pari tusinaa puuvaarnaa enemmän kuin muiden.”
“...”
“...”

He koputtivat talon, joka ilmeisesti oli jonkinlainen hallintorakennus, oveen. Sama juttu kuin portilla. Kukaan ei vaikuttanut tulevan avaamaan.

Sitten ovi aukesikin.



Hitaasti, naristen.

Kuin missäkin kauhuelokuvassa. Miljöökin olisi lähestulkoon sopinut, sillä inhimillisten olentojen asuinpaikalta tämä kylä ei suuresti vaikuttanut.

Ovea ei ensikatsomalta vaikuttanut avanneen kukaan. Sitten Kepe muisti, miten elokuvissa aina tapahtui tällaisissa kohtauksissa, ja vilkaisi alas. Snowie vilkaisi ensin Kepeä ja huomasi vasta sitten oven avaajan.

Oven avasi pieni otus. Se oli musta ja näytti kantavan kasvoillaan vitivalkoista naamiota, joka muistutti suuresti ylösalaisin laitettua Pakaria. Se pyyhälsi vikkelästi pois oviaukolta ennen kuin he ehtivät tehdä siitä enempää johtopäätöksiä.

Matoran se ei ollut, siitä Kepe oli varma.

He astuivat hämyiseen huoneeseen. Se oli kylän tyylin mukaisesti varsin pieni, vaikka katto hävisikin pimeyteen. Seinähirsien rakoihin oli tökätty muutama verkkaisesti kytevä päre ja lattia oli harmaata, ilmeisen hiomatonta lankkua. Kaikesta huolimatta huone muistutti hieman valtaistuinsalia. Ainakin huoneen päädyssä oli valtaistuin.

Ja mikä istuin se olikaan. Valtavan, huterien puukeppien varaan rakennetun härpäkkeen istuintaso oli miltei klaanilaisten hartioiden korkeudella. Selkänojaa laitteessa ei ollut nimeksikään, mutta käsinojat olivat sitäkin leveämmät, ja jalkoja ympäröi teroitettujen keppien kehä. Oikeastaan tuoli näytti pieneltä vartiotornilta, viimeiseltä puolustuslinajlta. Siinä istuva hahmo ei sen sijaan näyttänyt kovin taistelunhaluiselta: Erittäin huonossa ryhdissä istuva Matoralainen oli väritykseltään haaleanmintunvihreä, ja tämän haarniskaan oli selvästi tehty paljon omia muutoksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, nämä muutokset oli tehty pääosin puusta, saaden hahmon vaikuttamaan raihnaiselta. Naamiona istujalla oli samaa vihreän sävyä oleva jalo Kakama, joka oli yllättävän kiiltävä muuhun kokonaisuuteen verrattuna.

"...tuota noin. Oi päällikkö, olemme tulleet tänne kaukaa idästä etsimään tietoja." Kepe päätti aloittaa keskustelun, josta tulisi muotoutumaan kerrassaan eriskummallinen.

"Siltä vaikuttaa, vieraat. Ulkomaiden asukkaat eivät tavallisina aikoina ole järin tervetulleita mannuillemme, mutta olemme kuulleet huolestuttavia sanomia pohjoisesta vyöryvistä laumoista."

"Nazorakit", Snowie mutisi.

"Ehdotan siis kauppaa, ulkomantujen väki. Tieto tiedosta. Kerromme mitä haette, jos kerrotte tämän uhkan luonteesta ja sen vaikutuksesta kansaamme."

"Oi päällikkö", Snowie varmuuden vuoksi aloitti lauseensa, "ne valloittajat, Nazorakit, tuskin uskaltautuvat näihin metsiin ainakaan heti. Heille on edullisempaa vallata tämän saaren muut kolkat ensin ennen marssia tänne. Jos he siis ylipäätään siihen vaivautuvat."

Päällikkömatoralainen näytti tyytyväiseltä vastaukseen. "Näiden korpien vaarat karkottavat lähes kaikki tunkeilijat. Meidän itsemmekin elo on usein haasteellista näissä maisemissa, varsinkin tällaisina aikoina joina vihamielisiä olentoja vaikuttaa olevan kaikkialla."

"Minkälaiset pedot vaivaavat kyläänne, päällikkö?"

"Hmmr. Se ei ole teidän ongelmanne. Se on vain kylämme asia."

"Nyt kun olemme jakaneet tietomme kanssanne, sallitteko meidän utelevan historiaanne?" Kepe päätti kysyä.

"Hm. Olkaa hyvät."

Kepe kaivoi esiin Nui-Korosta "lainatun" kirjan ja selasi sitä kädessään. Kuvat ja kuvaukset mystisestä Profeetasta ja tämän teoista ja ihmeistä kantoivat satoja sivuja. Epäuskoinen ilme ilmestyi päällikön kasvoille. Hän vaikutti tunnistavan kirjan, ja selvästikin ihmettelevän mistä he olivat sen käsiinsä saaneet.

"Päällikkö, tuhansia vuosia sitten idästä saapui tänne muukalainen, jolla oli mystisiä kykyjä ja jota tämän vuoksi pidettiin jumalana..."

Päällikkö tuhahti kovaa. "Suuresta mestarista te puhutte, ettekä lainkaan niin kunnioittavaan sävyyn kuin hänen arvolleen sopii. Varokaa sanojanne, muukalaiset."

Tämä käänne oli jossain määrin yllättävä. Metsien peräkylissä yhä osoitettiin suurta kunnioitusta Profeettaa kohtaan, ja tästä puhuminen muussa kuin uskonnollisessa yhteydessä vaikutti lähestulkoon jumalanpilkalta.

Päällikkö jatkoi: "Teidän ei tule seurata häntä, sillä hän ei tarkoittanut tietään seurattavaksi. Hänen tiensä oli vain hänen itsensä, muut eivät ole tarpeeksi arvollisia tallaamaan sitä. Suuri mestari tahtoi hyvää kansalleen ja kärsi puolestamme. Ymmärrämme häntä. Jos jäljitätte häntä Etelän Mannuille Hänen Linnaansa jonne hän jatkoi...”

Etelään...linnaan? Kepe ihmetteli. Ei Klaanin saaren eteläisissä osissa ollut muita linnoja kuin Bio-Klaanin linnake...ja sitäkään ei rakennettaisi vielä satoihin vuosiin. Sitten hän muisti, että Nui-Koron kirjassakin puhuttiin etelästä. “Salamointia taivaalle Etelästä...Profeetan ja hänen tovereidensa luota?” Jotain sensuuntaista.

“...teette ennen pitkää tyhjäksi hänen työnsä aikojenkin halki. Kuolevaiset eivät kykene siihen mihin hän kykeni, hänen voimansa olivat toisesta maailmasta, maailmasta jossa ei ollut samaa pahuutta kuin omassamme, vain ikiaikainen puhtaus..."

Niin hiljaiselta vaikuttavassa kylässä oli yhtäkkiä kymmenkertainen määrä eloa päällikön puhuessa. Tässä saarnassa klaanilaiskaksikko kiinnitti huomiota kuvaukseen Profeetan toismaailmallisesta voimasta.

"Nimda", Snowie kuiskata möläytti itselleen.

Päällikkö selvästikin kuuli tämän ja näytti tyrmistyneeltä. "Sana! Sana jota Ei Pidä Lausuman, jumalan voimien siemen, jonka nimen hän kylämme tiedoksi uskoi. Täällä te muukalaiset seisotte, omassa salissani, ja käytätte tuota sanaa kuin se olisi mikä tahansa tavallinen ilmaus. Ei. Ei."

"Oi päällikkö, emme olleet tietoisia sanan mahd-..." Kepe meinasi aloittaa ennen kuin tajusi koko väitteen päättömäksi. Hän katsahti Snowieen, jonka mielestä suhteet tämän kylän kanssa olivat menossa vauhdilla päin prinkkala-koroa. Samalla päänkäännöllä Kepe vielä vilkaisi taakseen, aivan kuin siellä olisi ollut jotain, sillä sellaisia tuntemuksia tämänkaltaiset paikat usein aiheuttivat, ja miltei säpsähti huomatessaan heidän taakseen hiiren hiljaa ilmestyneen rurukasvoisen matoralaisen, johon he olivat jo aiemmin törmänneet. Snowiekin huomasi tämän. Hän aloitti tietämättä itsekään mitä edes yritti selittää: "Päällikkö, tekin olette matoran, ette-..."

“Turaga”, tämä totesi lyhyesti.

Kepe ja Snowie katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä.
“Eikö kuitenkin Matoralainen?” Snowie ehdotti varovaisesti korkeassa tuolissaan istuvalle hahmolle.

“Hmmmrmm”, ‘Turaga’ vastasi uhkaavasti.

“Pian on taas - sen aika, - Turaga.”

“Eikun nyt oikeasti,” Snowie koki asiakseen jatkaa. “Tuossa naisessa ei ole mitään-”

Minkä aika? Kepe pohti mielessään. Kuka sen oli edes sanonut? Huoneessa ei ollut muita kuin hän, Snowie, johtaja sekä rurukasvoinen matoran... jonka olisi voinut luulla sen sanoneen, mutta ääni ei tullut tämän suunnasta.

“Niin on, poikaseni.”

“Mitä teemme?”

“Hrrm, vieraamme. Pahoittelemme tätä.”

Sitten kuului vain kaksi “thump”-ääntä ennen kuin pimeys söi koko maailman.

Kun todellisuus oli vaipumassa pimeyteen Kepe ehti erottaa mustan hahmon, joka oli selittämättä ilmestynyt matoran-turagan valtaistuimen vierelle. Oven heille avanneet valkoiset kasvot katselivat heitä lähes katonrajasta. Niistä alas laihana valuneen ruumiin juuret olivat kiertyneet päällikön istuimen ja muun läheisen irtaimiston ympärille.

Soljuvat nauhat naputtivat puupintoja.


Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone


Moderaattori naksautti niskaansa (ei samoin kuin hän naksautti vihollistensa niskan takaapäin) ja luki.

Bio-Klaanin saari 12

Tiedusteluosasto B-23, kuudestoista päivä saarelle saapumisen jälkeen

Saarta hallitsevan suuren vuoren eteläpuolinen metsä ei sovellu tukikohdan sijainniksi. Länsirannikolle on liian pitkä matka ja välissä on liikaa asutusta pikaisesti poistettavaksi. Itärannikko on saman metsän peitossa ja meressä suurta karikkoa (ks. Meritiedusteluosasto 03:n raportti “Bio-Klaanin saari 10”) joka saattaisi estää suurimpien laivojen tehokkaan liikuttelun. Pohjoinen edelleen suositeltava tukikohdan aloituspaikka.

Lisähuomioita: Metsää suositellaan kartettavaksi, samoin kuin vuortakin. (ks. Tiedusteluosasto B-05:n raportti “Bio-Klaanin saari 04: Liite: Vuoren asukki”) Metsän eläimistö on vihamielistä ja paikallisella Zyglak-populaatiolla on vahva vaikutus. Erityisesti sijainnissa 649/698 sijaitsee-

Same jännittyi lukiessaan tekstin loppuun. Hän osasi lukea Nazorakien koordinaatistoa, ja hänen mieleensä hiipi ikävä aavistus. Moderaattori lukaisi raportin, laski sen hetkeksi käsistään ja nosti sisäpuhelimensa luurin. Toisessa päässä vastasi Paaco, koska kuka muukaan.
“Paaco. Lähetä minulle koordinaatit, johon Kepe ja Snowman ilmoittivat lähtevänsä.” Samen ääni oli eleetön.
“Asia selvä, herr-”
“Ja ei mitään pelleilyä...”
Mitä minä juuri sanoin.
“...koska nyt on kiire.”
“Selvä homma, iso pomo.”
Valkoinen Moderaattori laski luurin ja tuijotti taas asiakirjaa. Pitkät sormet naputtelivat puista pöydänpintaa hermostuneen oloisesti. Sitten, muutaman sekunnin kuluttua, pieni faksi pöydän kulmalla piippasi ja Same repäisi paperin nopeasti irti. Asiain laita oli juuri niin kuin hän oli pelännyt: Koordinaatit olivat samat. Same vaihtoi Kanohinsa takaisin Hauksi, nappasi sekä Nazorak-dokumentin että faksin kouraansa ja nousi seisomaan.

Nyt tuli hoppu.

[spoil]Snowielta ainakin puolet tekstistä ellei enemmänkin.[/spoil]

Sänky

"Olisivat mokomat hiljempaa", sairaslomastaan nauttimista yrittävä Make mutisi tyynyynsä.

[spoil]Tämä on ikään kuin Manuhuipennus vol. 2 tai jotain. Saatoin epäonnistua taikka sitten en.[/spoil]

Daxia

Helryx asteli linnoituksen ulkopihalla ja potki mereen pieniä kiviä odotellessaan uutisia. Brutaka seisoi etäämpänä ja tuijotti horisonttiin. Pian paikalle juoksi ko-matoran, joka pystymättä juoksemaan kovin lujaa tavoitti veden toan hyvin hitaasti.

”No?” Helryx kivahti turhankin äkkipikaisesti.
”Makuta varasti yhden nopeimmista lentoaluksistamme sen jälkeen, kun oli yrittänyt hyökätä Brutakan kimppuun”, matoran selitti tietävästi.
”Kyllä minä sen tiedän!” toa vastasi ärtyisästi. ”Brutaka itse kertoi minulle.” Hän viittasi kädellään takanaan seisovaan kultaiseen soturiin.
”No, tuota, saimme selville”, matoran jatkoi, ”laskeutumispaikan. Ilmeisesti makuta ei osannut laskeutua kunnolla ja romutti koko aluksen käyttökelvottomaksi.”
”Teki sen varmasti tahallaan”, Helryx mutisi. ”Joko perään on lähetetty agenttejamme?”
”Kuulemani mukaan jopa kolmin kappalein”, matoran sanoi ylpeästi, vaikka olikin sisimmässään epävarma. Johtaja ei ollut ikinä näin huonolla tuulella. ”Makuta laskeutui ilmeisesti lähelle kaupunkia, jota asuttaa jokin athistinen lahko, uskoisin.”

”Ne tunkeutujat”, veden toa huokaisi. ”Järjestikö Makuta Nui heidät sisään?”
”En… en tiedä tuota, rouva.”
”Se oli retorinen kysymys.”
”Aivan, aivan niin. Anteeksi.”
”Voit poistua.”
”Kyllä, rouva.”

Helryx käveli ympyrää rannalla vielä hetken, ja lopulta hän myönsi itselleen luvan kysyä Brutakan neuvoa.
”Mitä mieltä olet tästä kaikesta?”
”On vaarallista, että joku tietää järjestöstämme”, suurikokoinen ritarikuntalainen vastasi.
Helryx huomautti Bio-Klaanin tuntevan heidän järjestönsä.
”Aivan niin, rouva”, Brutaka vastasi, ”mutta he ovat vain yksi järjestö. Lisäksi heistä varmaankin vain johtoporras tuntee meidät.”
”Vain yksi järjestö! Se on jo tarpeeksi vakavaa. Makuta Nui ei ole Bio-Klaanin admin.”
”Mutta hänhän on ollut aiemminkin tekemisissä kanssamme. Varmasti myös monet muut klaanilaiset ovat.”
”Lienet oikeassa. Mutta epäilen näiden tunkeilijoiden olleen jotain muuta. Ne eivät olleet klaanilaisia”, toa murehti.
”Tuohon en osaa sanoa mitään”, Brutaka myönsi. ”En ollut täällä silloin.”
”Se oli vankilakapina”, Helryx pohti. ”Joten joku vangeista on varmasti kytköksissä hyökkääjiin.”
”Pääsikö kukaan tuota makutaa lukuun ottamatta pakoon?”
”Ei minun tietääkseni. Tarkistan asian.”
”Tarkistakaa. Järjestömme on vaarallisessa tilanteessa.”
Brutaka lähti astelemaan kohti linnoitusta jättäen naisen yksin rannalle.
”En pidä tästä mielikuvasta, Brutaka!” Helryx huusi tämän jälkeen.

Hän seisoi hetken yksinään merelle tuijottaen.
”Makuta Nui, sinä ovela idiootti.”


Atheonistien saari



Seinät rikkoutuivat, kivensirpaleet lensivät ja savu pöllysi, kun Makuta Nui paiskautui läpi kallioperän. Hän makasi hetken paikallaan miettien päässään kuuluvaa jyskytystä ja nousi sitten ylös. Hänen raajansa rusahtelivat epämiellyttävästi, ja joka paikassa oli jauhautunutta kiveä. Kivinen usvapilvi oli levittäytynyt kaikkialle peittämään näkymän lähes täydellisesti. Makuta kuulusteli ympäristöään tarkkaavaisesti. Hän ei kuullut yhtikäs mitään, mikä ei tarkoittanut, etteikö pimeydessä olisi vaaninut jokin. Jokin sairas. Sairas olento, joka kuvitteli olevansa jumala.
”Jumalkompleksi ei ole koskaan hyvä asia”, Manu sanoi – vahingossa ääneen.

Virheen seurauksena makutan takaa iskeytyi jotakin häntä kohti. Hän väisti viime hetkellä itseään kymmenen kertaa isomman kivenjärkäleen, joka teki maassa olevan kolon entistä suuremmaksi.
”Makuta Nui! Tule tänne, tule tänne minun luokseni! Tule, jotta voin sulkea sinut sylini kuolettavaan halaukseen!”
Ei kuulosta järin mukavalta.

Hän lähti hiippailemaan satunnaiseen suuntaan, joka kuitenkaan ei ollut äänen sijaintia kohti. Täytyi löytää pakotie. Se hullu tuhoaisi vaikka koko saaren saadakseen hänet hengiltä. Yhtäkkiä aivan Manun edestä maan alta ponnahti esiin hirvittävä vääristynyt naama, musta kuin pimeys itse, ja terävähampainen. Se yritti ahmaista Manun suuhunsa kidallaan, mutta makuta syöksyi vasemmalle suoraan kiviseen seinään. Se sattui. Irvokas naama osui johonkin pimeyden keskellä ja ilmeisesti räjähti. Paineaalto heitti Manun jonnekin päin huonetta, suuntaa oli vaikea määrittää.

”Epätietoisuus on tuskallista, Makuta Nui, eikö olekin?” Abzumon ääni nauroi Manun noustessa pystyyn. Hän ei tiedostanut olinpaikkaansa, hänen olisi pian noustava ylös pimeydestä. Ja sitä Abzumo juuri toivoi.
”Senkin typerä apina! Tule tänne alas tappelemaan!” Manu karjui niin lujaa kuin pystyi. Korkeuksista singahti siinä samassa uusi kivenmurikka ja iskeytyi Makutan mahaan.
”En… minä… tuota… tarkoit-…tanut”, hän pihisi, kun sai taas sanan suustaan.
”Makuta Nui! Minulla on täällä sinun ystäväsi Summerganon. Minä aion tappaa hänet.”
”Matoranisi olivat huijausta, miksei Summeganonkin olisi?” Manu huusi ja virnisti hieman. Hän ei ollut vielä menettänyt peliä.
”He olivat huijareita, koska tahdoin niin. Mestari voi hyvin Arkkienkelissäni.”
”Miksi uskoisin sinua?”
”Ei sinun täydykään. Minä vain aion tappaa tämän toan ja sinut heti sen jälkeen.”
”Voi, kun sinä olet niin täydellinen, jumala oikein, kun kykenet tappamaan viattomia sen sijaan, että pääsisit eroon minusta!”
”Niin. Niin minä olen. Minulla on valta ja oikeus.”

Järkeä oli turha puhua. Manu avasi uunituoreet siipensä, joiden saamiseen hän oli absorboinut kaksi atheonistia ennen saapumistaan palatsiin, ja singahti lähes äänennopeudella suoraan ylöspäin ja ehti juuri ja juuri havainnoida Abzumon, joka seisoi kivipaasin päällä, ennen kuin törmäsi tähän. Molemmat makutat lennähtivät suoraan päin seinää ja sen sisään ja siitä läpi ja yhä eteenpäin seuraavaan huoneeseen.
Manun seuraava havainto oli, että hän makasi maassa Abzumo pidellessä jalkaansa hänen rintansa päällä ja tuijottaessa hänen silmiinsä demonisesti. Seinä, jonka läpi he olivat lentäneet, oli nyt kokonaan poissa, ja huoneet näyttivät olevan yhtä samaa suurta kammiota. Manu vilkaisi oikealle puolelleen ja näki Sugan istumassa maassa. Hänen kätensä olivat seinässä kiinni. Kiinni, täysin: Abzumo oli ilmeisesti muotoillut kivimassan uudestaan niin, että se yhdisti Sugan lihan ja seinän yhdeksi.

”Minä näen ajatuksesi!” Abzumo huokaisi. ”Tämä tunne, minä olen jumala. Minä näen kaiken, kuulen kaiken, tiedän kaiken. Minä olen se kaikki!”
”Sinä olet sairas! Minä voin ehkä auttaa sinua”, Manu sanoi. ”Anna minulle se siru!”
Abzumo nauroi julmasti.
”Sinä se tarvitset apua. Etkö näe? Sinä olet Atheon, itse pahuus. Varas. Sinä varastit Nimdan ja minä sain sen takaisin. Ja nyt minä rankaisen sinua.”
”Etkö sinä muista omaa menneisyyttäsi?” Manu kirkui. ”Sinähän tarjosit sitä minulle!”

Abzumo tuijotti häntä mielipuolisesti. Suga yritti päästä irti seinästä, mutta hänen veriset raajansa eivät irronneet kivisestä vankilasta. Veren haju täytti Manun sieraimet; yleensä reaktio ei ollut hänestä ikävä tunne, joka nyt kuitenkin seurasi hurmeen aromin leijuessa ilmassa.
”Hiljaa. Sitä ei ikinä tapahtunut”, Abzumo kuiskasi.
”Kiellät kaiken nyt, mutta minä muistan. Sinäkin muistat”, Manu jatkoi epätoivoisesti.
”Tiedän, mitä sanot tai aiot sanoa. Se kaikki näkyy sinusta. Olet kuin avoin kirja.”
”Surkea vertaus, ystäväni”, Manu sanoi haikeasti ja tuijotti vastustajaansa. ”Tiedät, ettei mieli ole kuin kirja, jota voisi vain lukea, kuten monet haikailijat kuvittelevat.”
Abzumo perääntyi hieman poistuen Manun rintakehän päältä.
”Sinä…” hän yritti sanoa.
”Minä tiedän, mitä ajattelet”, Manu sanoi ja hymyili tavalla, jonka ilmeisesti käsitti isälliseksi. Suga olisi saattanut naurahtaa, ellei olisi ollut kuolemanvaarassa. Hän yritti vain päästä irti seinästä, mutta tuloksetta.
”MINÄ TIEDÄN SINUT. TUNNEN. TIEDÄN. KAIKEN”, Abzumo kiljui ja polki maata jalallaan kuin kiukkuinen lapsi. Tämä lapsi vain sai koko maailman tärisemään.
”Abzumo, lopeta tämä hulluus”, Manu sanoi ja peräytyi hieman itsekin, suoraan yhdistyneen kammion uutta takaseinää vasten. Manu ei pystynyt enää havaitsemaan yksityiskohtia. Oli kuin hänen silmänsä olisi karsittu turhista tarkkuusominaisuuksista. Hän huomasi enää vain Abzumon sairaan virnistyksen, joka vuorotteli pelokkaan vääristyneisyyden kanssa kuin sinifunktion amplitudi etumerkkiä, ja Summerganonin ponnistukset päästä irti seinästä.
”Abzumo, lopeta tämä hulluus”, Manu toisti melkein anovasti. Karsittu… silmät… Nimda… ei kai…
”NYT SE ANOO!” hullu makuta käkätti. ”LISÄÄ TÄTÄ.”

Manu alkoi olla epätoivoinen. ”Etkö sinä käsitä?”
Hänen aistinsa olivat turtuneet. Hän tunsi päässään särkyä.
”En”, Abzumo vastasi ykskantaan ja syöksähti odottamattomasti Manua kohti. Hän otti Manun jalasta tiukan otteen ja alkoi pyörittää ympäri… ympäri… ympäri, ja päästi irti. Toinen makuta lensi pitkässä kaaressa suoraan lattian sisään. Taas.



Manu nousi jälleen pystyyn tuskallisen lennon jälkeen. Hän tiesi jo ennen silmiensä avaamista, että jokin oli muuttunut ja avasi sitten silmänsä apposen ammolleen. Makuta Nui ei nähnyt enää raunioitunutta temppelin huonetta – hän ei ollut temppelissä enää, ei selvästikään. Hänen näkökenttänsä taustalla loimusi magentanvärinen hohde, joka yritti sokaista hänet; hirvittävää hehkua hieman himmensi siellä täällä leijaileva verenpunainen sumu ja pienet tähdenmuotoiset syaaninsiniset kappaleet, jotka kiersivät Manua kuin planeetat auringon kiertoradalla tullen välillä turhankin lähelle.
Minä olen polttopisteessä, Manu ajatteli. Ellipsillä on kaksi polttopistettä.
Toisessa polttopisteessä seisoi jykevä värioksennus, modernin taiteen patsas vuodelta miekka ja kirves, aution pellon suohon hukkunut haamu. Sen ruumis oli kuin karhu, mutta turkki oli sateenkaaren värinen. Se ei liikkunut, mutta liikkui silti. Manu ei todellisuudessa nähnyt sitä, mutta tiesi sen olevan siinä, tiesi, miltä se näytti.
”Mitä tämä…” Manu aloitti, mutta olento puhui.
”Sinun järkesi sumenee”, se sanoi Abzumon äänellä. ”Sinun järkesi sumeni jo.”
”Tämä ei ole todellista”, Manu sanoi epäuskoisena. Abzumo hymyili.
”Tämä on liiankin todellista”, hän sanoi.

Siinä samassa tyhjyydestä ilmaantui äkkiarvaamatta valtaisa kirves. Manu katseli kirvestä, sen kauniita muotoja. Se oli kaksiteräinen ja mustasta metallista taottu, puuvartinen ja ennen kaikkea kaunis. Sen varsi oli veistetty käteen mukavasti sopivaksi ja tyylikkääksi, hieman kierteiseksi, mutta myös perin yksinkertaiseksi. Terät olivat täysin virheettömiä ja sileitä, ja kumpikin muistutti tietyllä tavalla kuunsirppiä. Ne olivat sama terä ja eri terä, samanlaisia mutta niin erilaisia. Ja silti kumpaakaan terää ei voinut erottaa toisistaan, niin samanlaisia ne olivat. Manu katseli kirvestä epäuskoisena. Hän näki, kuinka se alkoi lähestyä häntä, muttei voinut tehdä mitään, sillä hänen ruumiinsa oli halvaantunut. Hän näki oman ruumiinsa ikään kuin olisi seisonut sen ulkopuolella, mutta oli samalla sen sisäpuolella. Kirves jatkoi matkaansa tuskallisen hitaasti, mutta Manu tiesi sen liikkuvan äänen nopeudella. Silti se oli niiin hidas.

Lopulta, vuosien jälkeen, kirves osui Manun keskivartaloon. Manu tahtoi parkua tuskasta, muttei voinut hengittää. Hänen keuhkojensa ilma oli homehtunut ja hänen verensä muuttunut tervaksi. Hänen ruumiinsa leikkaantui kirveen viiltäessä sitä äänen nopeudella vuosisatojen kuluessa äärettömän hitaalla vauhdilla ja hyvin nopeasti. Kirves tuhosi solukkoa, raivasi tietään ruumiin läpi, purskautti valtavan määrän verta ulos kehosta. Mutta veri valui maassa kasvavien muurahaisten päälle. Kyllä, maassa kasvoi muurahaisia, jotka kukoistivat purppuranpunaisina. Abzumon sadistinen nauru kaikui nyt kaikkialla ikuisesti pienen hetken, kun kirves teki saatanallista työtään Manun ruumiille.
”Mitä helvettiä tämä on!” Makuta Nui karjui; hänen suustaan lensi verta. Hänen oma huutava äänensä ei kuitenkaan kuulunut hänestä itsestään, se kuului kirveestä. Ajatukset, nämä ajatukset turmelivat koko maailmankaikkeuden. Abzumo oli Manun edessä, aivan hänen edessään aivan varoittamatta aivan yhtäkkiä, aivan todellisessa muodossaan. Oli aina ollut. Manu oli aina tiennyt sen, mutta sai sen tietää vasta nyt. Hänen aivonsa vääntelehtivät paradoksin kynsissä – ei maailma näin toiminut. Ei mieli näin toiminut.
”Sinä et tajua tätä maailmankaikkeutta, Makuta Nui. Sinä et ymmärrä, mitä kaikkea minä tiedän ja mihin minä pystyn. Ja ennen kaikkea, sinä et ymmärrä mieltä.”
”Minä… tämä… ei.”
”Antaudu sen valtaan. Kuole.”
Kirves kaivautui syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle ja katkoi suolistoa, silpoi sisäelimiä, valutti verta. Veri. Se kasteli koko maailman. Magenta tausta oli nyt punainen, vaan ei verenpunainen. Kirkkaanpunainen. Ja tähdet olivat nyt mustia. Silmiin sattui. Kontrasti tappoi hänen silmänsä. Hän ei enää nähnyt, hän kykeni ainoastaan kuulemaan ja tuntemaan kivun.

”Ssssinä et ole tehnyt mitään!” Manu karjui, vaikka hänen äänensä kuului kirveestä – ei, vaan sittenkin muurahaisista. Niistä, jotka kasvoivat purppuraisina sinisestä maasta.
”Sinä et ole tehnyt mitään, tämä kaikki on illuusiota!”
”Onko?” kuului Abzumon myhäilevä ääni. Maa tärisi. ”Onko tosiaan?”
Manu avasi silmänsä. Hän makasi kivimurskan keskellä, ja veri oli värjännyt koko sen kuopan, jossa hän makasi. Hänen melkein koko ruumiinsa oli haljennut keskeltä kahtia, ja hänen silmiinsä oli työntynyt sisään kuusi pitkää, lasista neulaa, kolme kumpaiseenkin silmään. Hänen kanohinsa silmäaukot vuotivat vuolaasti, melkein yhtä vuolaasti kuin vartalon halkaisseen kirveen aiheuttama haava.

”Sinä kuolet tänne. Yksin. Hylättynä. Heti, kun olet nähnyt Summerganonin kuolevan”, Manu kuuli Abzumon äänen sanovan – tai ajatukset päässään. Hänen kuulonsa oli kyseenalaisessa kunnossa juuri nyt, samoin näkö. Abzumo pystyisi tuottamaan Sugan kuoleman hänen päässään, mitä väliä sillä enää oli?

Suga katseli Abzumoa järkyttyneenä. Tämä vain seisoi virnuillen paikallaan, kun Manu makasi kuopassa. Edes käsi ei liikkunut. Sugan ongelma ei ollut kadonnut minnekään. Hänen kätensä oli yhä kivessä ja kivi kädessä. Seinä oli vanginnut hänet auttamattomasti. Kammion muoto oli muuttunut erittäin paljon siitä, kun Abzumo oli astunut siihen ensimmäisen kerran. Se oli nyt melko muodoton ja täynnä makutan muotoisia reikiä. Yksikään pilari ei ollut pystyssä, ja valaistus puuttui. Toinen puoli huonetta, joka oli ollut erillinen kammionsa, oli lähes samassa kunnossa nyt. Ja koko huoneen ainoa valo tuli koko palatsin lävistäneistä iskuista syntyneistä rei’istä, joita oli vain muutama. Suga tunsi itsensä turhaksi katsoessaan sitä kaikkea. Hän ei voinut auttaa Manua, ei käydä Abzumon kimppuun eikä edes paeta.



Manu tutkiskeli silmiään. Hän ei tainnutkaan olla sokea, hän näki aivan hyvin avattuaan silmänsä, joskin verenpunainen verho oli peittänyt kaiken. Huoneessa ei enää ollut pimeä, vaan hyvinkin valoisa. Häntä häikäisi.
Aistihavainnot valehtelevat, Manu muistutti. Niihin ei voi luottaa.
Hän sulki silmänsä, kuunteli, kuinka muurahaiset lopettivat kasvunsa ja lakastuivat. Ne muuttuivat mustiksi, Manu kuuli sen. Hän kuuli, kuinka veren haju sai ne kuolemaan. Hänen verensä. Ja hän maistoi niiden pelon, kun ne kuolivat.

Maistoi pelon.

Maistoi…

Huulet koskettivat huulia.

Manu avasi silmänsä valoa nopeammin ja näki elämänsä karmeimman kuvaelman. Abzumo seisoi hänen luonaan yhä. Seisoi hänen luonaan ja suuteli häntä. Hän maistoi oman pelkonsa. Abzumon huulet koskettivat hänen omiaan, kieli tunkeutui sisään hänen suuhunsa. Se lipoi ympäriinsä, jätti jälkeensä vanan nestemäistä ainetta. Se oli hänen omaa vertaan.
Tämä ei ole todellista.
Tämä ei ole. Mene pois.
Jätä minut kuolemaan.
Senkin sairas kaksimielinen turhamainen itsekeskeinen paskiainen.
Kuole, mikset sinä jo kuole.
Jos et kuole, anna minun kuolla.
En anna sinulle sitä nautintoa, aivan vielä…
Tapa minut!
Ei, sinä katsot, kuinka Summerganon kuolee.

Manu ei enää avannut silmiään. Hän ei avannut korviaan. Ei nenäänsä, ei suutaan. Hän rypistyi kasaan, yritti vetäytyä itseensä. Mutta hänen mielensä ei ollut enää turvallinen paikka. Kaikki hänen salaiset ajatuksensa, kaikki hänen suunnitelmansa, kaikki oli nähtävissä. Luettavissa, kuin avointa kirjaa.

Kirjaa.
Lehteä. Kirjettä.
Romaania, novellia. Runoa.
Näytelmää.
Aivan, Manun pää järkeili. Tämä on näytelmä. Minä olen tämän näytelmän tähtinäyttelijä.
Väärin meni taas, sanoi nautiskeleva sadisti. Ääni riipi Manun aivot veriseksi mössöksi ja muutti hänen kämmenensä paperiksi. Sinä avaat silmäsi nyt ja katsot.
Manu avasi silmänsä ja katsoi. Hän katsoi, kuinka Abzumo piteli hänen edessään Summerganonia. Toa ei katsonut häntä vaan päinvastoin yritti välttää katsetta. Oliko tämä nähnyt kaiken? Kaiken, mitä oli tapahtunut? Kaikki ajatukset? Kaikki salaisuudet? Kaiken?

Abzumo nuolaisi huultaan.
Pelko.
Jumala hymyili hänelle. Se hymyili.
”Ehkä minä jätän teidät kahden”, se sanoi ja paiskasi Summerganonin Manun viereen. ”Te kuolette sittenkin yhdessä. Sinä ja hän. Te.”
Maailmaan alkoi palautua järki. Melkein. Maailma alkoi olla yhtenäinen. Melkein. Värioksennus poistui.
Se poistui rakennuksesta. Ja jäljellä oli pelkkä pelko.

Pelko ei poistunut.
Se oli hänessä, osa häntä.


Abzumo käveli ulos palatsista kohti Arkkienkeliä. Hän kääntyi vielä kerran kohti palatsia ja kohotti kätensä.
”Tätä palatsia ei enää ole!” hän karjaisi. Maa vavahteli, kun palatsin ulkoiset kerrokset alkoivat kuoriutua pois samaan aikaan, kun sisäosat sortuivat itseensä. Abzumo katseli virne kasvoillaan sortuvaa komeutta, kivensirpaleet lensivät alas kaupunkiin, isoja järkäleitä lensi myös. Vihreää jadekiveä pirstoutui joka suuntaan, missä katot halkeilivat ja romahtivat alas. Abzumon silmäkulmaa nyki. Hän alkoi nauraa. Hän nauroi ja tarttui päähänsä, tarttui päähänsä naurun muuttuessa kirkunaksi. Hän polvistui, polvistui ja yritti hillitä itsensä, hän hillitsi äänensä, kyllä, äänensä.
”Tämä…” hän yskäisi. ”Tämä ei ole mitään.”
Hän nousi puolittain ja jäi toisen polvensa varaan.
”Tämä ei ole mitään”, hän toisti. Pari mustaa insinööriä saapui auttamaan hänet pystyyn. ”Ei mitään.”

Jadekiven palasia alkoi sataa heidän niskaansa.
”Poistumme”, Abzumo henkäisi ja ravisti insinöörit kannoiltaan. ”Minä osaan kävellä aivan itse!”
Kolmikko nousi Arkkienkelin luokse. Abzumo loi viimeisen vilkaisun palatsiin olkansa takaa. Ja hänen kasvonsa vääntyivät kauhistuneeseen irvistykseen. Sitten hetki oli poissa.
Virne palasi.
Minä… olen jumala.
Hänen takanaan temppeli räjähti ja valtava sienipilvi nousi taivaalle.


Summerganon oli saanut raahattua Makuta Nuin lähemmäs ovea, mutta hänen voimansa olivat loppuneet jo ajat sitten. Hän henkäili ja pinnisteli, muttei päässyt yhtään pidemmälle. Manu avasi silmänsä ja katsoi tätä merkillisesti.
”Suga. Juokse. Mene.”
”En lähde ilman sinua”, toa varoitti ja jatkoi ponnisteluaan.
”Typerys”, Manu huokaisi. ”Mutta niinhän kaikki ovat.”
Suga katsoi häntä uhmakkaasti.
”Sinä et pysty tähän, Summerganon”, Manu sanoi vapisevalla äänellä ja työnsi kädellään Sugan kädet pois. Alhaalla olevasta kuopasta, jossa Manu oli maannut, makutan senhetkiseen sijaintiin, toisin sanoen ovelle, johtava verivana oli Manun koko ruumiin levyinen.
”Pyydän yhtä palvelusta”, Manu sai sanottua. Hän ponnisteli jaloilleen, mikä vei energiaa, jota hänellä ei ollut. Mistä se siis tuli?
Hän oli kaatua, mutta Suga auttoi hänet käytävään. Käytävään päästyään Manu tyrkkäsi Sugan hieman kauemmas itsestään.
”Summerganon”, hän julisti. ”Ota naamioni ja vie se Klaaniin.”
”Ei”, Suga sanoi hiljaa ja risti kätensä. ”Minä en lähde, ennen kuin saan sinut mukaani.”
Manu hymyili.
”Teemme tämän vaikeamman kautta.”
”Niin.”
”Ja sinä et tiedä, mikä vaikeampi reittimme on.”
Suga kohotti kulmaansa. Manu poisti naamionsa ja paiskasi sen kohti Sugaa, joka joutui lähes hyppäämään saadakseen sen kiinni. Manu vajosi polvilleen, ja Suga huudahti hätäisenä. Käytävä alkoi romahtaa heidän niskaansa entistä pahemmin. Seinät olivat jo täynnä halkeamia, ja katosta romahti suuria palasia irti.
”Summerganon”, Manu lausui jälleen Toan nimen. ”Minulla on sinulle toinenkin pyyntö.”
”Mitä? Mitä sinä yrität, Manu?” Suga tivasi. Manun kasvoille leviävä virne muuttui yliluonnollisen järjettömäksi, suorastaan pelottavaksi. Sugan katse kohdistui liikkuvaan raajaan, Manun käteen, joka piteni kohti häntä, tuli voimakkaasti ja nopeasti häntä kohti, lävisti hänen vatsansa, ennen kuin hän ehti edes huomata. Verta purskahti lattialle.
”M-m-manu”, Suga ähkäisi ja vajosi itsekin polvilleen. Manu hymyili edelleen ja sulki silmänsä.
”Oletko sinä, Suga, ikinä ajatellut kuolemaa?” Toa ei kyennyt vastaamaan makutan kysymykseen vaan pinnisteli pysyäkseen tajuissaan. Manun käden kohdalla alkoi liikkua mustia lonkeroita, jotka hivelivät toan ruumista.
”Minä en ole, Summerganon. Minä en todellisuudessa ikinä ajatellut.”

Käytävä sortui heidän päälleen.

Klaani, Admin-aukio

”Tämä ei aivan vastaa mielikuvaani sopivasta neuvottelupaikasta”, Enki puhui hiljaa seuraten sivusta Admin-aukion ahdistunutta matoranvilinää. Guardian rojahti aukion laidalla lepäilevälle puiselle penkille ja lausui:
”Tämä jos mikä on sopiva paikka”. Enkin kysyvä katse sai adminin jatkamaan: ”En luota teihin ihan niin paljon kuin mitä toivoisit. Kuulen asianne mieluiten paikassa jossa ette voi tuosta noin vain iskeä myrkytettyä heittotähteä kurkkuuni ja liueta sitten savupommin turvin paikalta.”

Enki naurahti vaivaantuneesti ja istahti maahan Guardianin eteen vaikka adminin vieressä penkillä olisikin ollut reilusti tilaa. Muut veljeskuntalaiset istahtivat samaan tapaan riviin tuoreen johtajansa taakse. Enkin aseteltua jalkansa siististi ristiin alkoi matoran puhua:
”Nazorakit eivät saa veljeskuntaa puolelleen, oli Ämkoon-herr- krhm, Ämkoon tilanne sitten mikä hyvänsä. Sen suhteen voitte olla huoleti.”
”Tieto on huojentava, mutta ymmärrät varmaan, että en voi tuosta vain luottaa sanaasi. Jos muistan oikein, olitte pitkään Ämkoon henkilökohtainen eliittijoukko tämän suorassa alaisuudessa.”
”Ämkoo koulutti meidät taistelemaan Klaanin puolesta”, Enki puolusteli. ”Ymmärrän silti epäluulosi. En kuitenkaan voi muuta kuin anoa luottamusta.”

Guardian tuijotti le-matorania tarkasti suoraan silmiin. Skakdi murahteli hiljaa pohdiskellen ikuisuudelta tuntuneen tovin, puristi sitten siniharmaat kätensä puuskaan ja sanoi:
”En anna teidän puuhata omianne, joten komennan klaanilaisia vahtimaan puuhianne. Näinä aikoina en voi kuitenkaan kieltäytyä ylimääräisestä sotavoimasta, joten saatte luvan olla avuksi.”
”Kiitos, herra. Tulet huomaamaan, että veljeskuntalainen pitää aina sanansa.”
”Hyvä niin. Nyt saat kuitenkin luvan kertoa minulle tarkkaan mitä saarellanne oikein tapahtui.”
Enki kurtisti kulmiaan ja vilkuili hetken ympärilleen kuin varmistaakseen, että kukaan ei vakoillut heitä. Sitten matoran palautti katseensa siniseen adminiin ja taikoi kasvoillensa pahoittelevan ilmeen.
”En usko voivani kertoa paljoa sellaista jota et jo tietäisi. Hyökättyämme nazorakien kimppuun johdin kumppaneitteni kera iskujoukkoamme. Ämkoon ja erään nazorakien supersotilaan aiheuttaman kaaoksen turvin onnistuimme nipin napin pakenemaan saarelta.”
”Oletko varma, että Ämkoon ja nazorakin taistelu ei ollut lavastettu?”
Enkin kasvoilla käväisi hämmästys.
”Ette kysyisi tuota jos olisitte olleet näkemässä, Herra. Se oli hurjin koskaan näkemäni kamppailu, ja minä olen nähnyt paljon.”

Admin-aukion laidalta kuuluvat hämmästyneet huudahdukset ja huokaukset saivat sekä Guardianin että veljeskuntalaisten päät kääntymään hetkeksi mekkalaa kohti. He eivät kuitenkaan nähneet muuta kuin hämmästelevän matoranjoukon, ja siirsivät mielenkiintonsa takaisin keskusteluunsa.

”Kuulemani mukaan Ämkoo katosi taistelun päätteeksi”, G puhui. ”Onko sinulla mitään tietoa mitä siitä eteenpäin tapahtui?”
”Koko kamppailu oli siinä vaiheessa täysi kaaos”, kuului Enkin vastaus. ”Johtajamme jäi epäselvissä olosuhteissa ainoana Ämkoon tueksi. Menetimme useaan kertaan yhteyden kumpaankin ja sitten saimme käskyn lähteä.”
”Ämkoon tilanteen on täytynyt olla taistelun jälkeen hälyttävä”, Guardian mietti vilkuillen uudemman kerran äsken kuultujen outojen huudahdusten suuntaan. ”Sillä pirulaisella ei ole tapana jäädä vapaaehtoisesti vihollisten kynsiin.”
”Olen vähintään yhtä hämmentynyt kuin tekin”, Enki vastasi.
”En muuten usko”, Guardian sanoi katse naulittuna aukion laidalle. Adminin reaktio sai Enkin kääntämään katseensa ympäri ja lähes pudottamaan silmänsä päästään.

Hämmästyneen väkijoukon lävitse kompasteli väsynyt ja litimärkä Norsupäästäinen. Tuon ikiaikaisen olennon helvetillinen silmäpari tuijotti häiriintyneesti penkillä istuvaa Guardiania samalla kun olento liikkui väkinäisin liikkein sinistä skakdia kohti. Uskalias uimamatka veljeskunnan saarelta Klaaniin olisi tappanut minkä tahansa muun maaelämään suunnitellun rahi-pedon, mutta aurinkovoimalla toimiva väkivahva päästäinen oli ihme kyllä selvinnyt hengissä puolikuolleesta ratsastajastaan huolimatta.

Enki ja muut veljeskuntalaiset kavahtivat sivuun Suuren Norsupäästäisen tieltä kun tämä astui Guardianin eteen. Hämmästynyt admin ryhdisti velttoa asentoaan ja katseli hieman ahdistuneesti Norsupäästäisen valtavia silmiä. Sitten Guardian avasi keskustelun.
”No mutta hei.”
”Röööhkis.”
”Omistajasi ei lähettänyt sinua sädettämään minua hengiltä, eihän?”
”Srönk.”
”No hyvä.”

Norsupäästäinen laskeutui polvilleen ja Guardian huomasi ensi kertaa rahin selässä makaavan matoranin. Veljeskuntalaiset huomasivat saman ja auttoivat henkihieverissä olevan ratsastajan alas päästäisen selästä.
”Le-matoran” pystyyn ampaissut Guardian lausui. ”Yksi teistä?”
”Selvästikin”, Enki puhui yrittäen saada matoranin tajuihinsa. Kuin ihmeen kaupalla veljeskuntalaisen himmeät silmät avautuivat, ja matoran yskäisi suustaan merivettä ja pienen kalan.
”Minä...” matoran aloitti, mutta seuraavat sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa.
”Älä puhu”, Guardian komensi kyyristyttyään puolikuolleen selviytyjän viereen. Guardianin kiikarisilmä siirtyi tarkkailemaan matoranin kaulan lähellä ammottavaa tulehtuneen näköistä avohaavaa. ”Älä huolehdi. Saat pian apua.”

Guardian nosti haavoittuneen matoranin olalleen ja lähti kantamaan tätä kohti Klaanin sairasosastoa. Norsupäästäinen röhkäisi hätääntyneesti, eikä Enki kyennyt estämään väsynyttä eläintä lähtemästä jolkottelemaan Guardianin perään. Veljeskuntalaiset vilkuilivat hetken toisiaan ja lähtivät sitten myöskin seuraamaan sinistä skakdia.
”Minä...”, haavoittunut matoran aloitti taas. Guardianin estelyistä huolimatta matoran koitti puhua.

”...näin...kaiken...”

[spoiler=Infoloota]Elikkä. Tässä tuli sellainen varsin mielenkiintoinen ongelma, että viesti kokonaisuudessaan ylitti foorumipostien maksimimerkkimäärän, eli 60 000 merkkiä. Joten Arkkienkelipommi vol. 1 julkaistaan kahtena viestinä, mutta ajatelkaa niiden olevan yksi posti. Antakaa anteeksi tuplapostaus. Krediittipuolelta pitää mainita, että tämä posti on minun, Manun, Tongun ja Geen yhteistyön tulos. Lisäksi hahmojaan käytettäväksi tarjosivat Troo, Hai, Blosz ja Snowie. Ja tämä on goddamn 22 sivua, joten varatkaa aikaa.[/spoiler]

Ilmaraptori

Ilmaraptorin sisällä vallitsi kiristyneen jännittynyt tunnelma. Manun antaman kartan perusteella he olivat lähellä määränpäätään, atheonistien muinaista temppelisaarta. Troopperi istui sohvalla teroittaen miekkaansa ja rasvaten varsijousensa laukaisijaa. Hai kiillotti oman keihäänsä terää Troopperin aseenhoitopakkauksen tarpeilla. Bloz katseli haikeana ikkunasta muistellen outoja uniaan. Toa tuntui olevansa hieman eksyksissä.

Kolmikko oli jäänyt alukselle odottamaan, kun muut olivat lähteneet temppelille. Se, etteivät he olleet Klaanin ykkössotilaita tällä tehtävällä, oli pelastanut heidät vankeudelta. Mutta Toain velvollisuudentunto tovereita kohtaan kasvoi, kun he lähestyivät kohtaloaan. Troopperi katseli omaa peilikuvaansa miekkansa kiiltävästä terästä heijastuneena. Hän näyttäisi, että hänellä olisi oma panoksensa annettavana tässä sodassa. Hän muisti taivaalla näkyneen vilauksen Arkkienkelin piikikkäästä pallokuoresta. Se oli ollut kauhea, mutta kauhea oli myös hänen miekkansa Makuta Abzumon vatsassa.

Ternok ja Ontor huhkivat hiki naamiossa hiiliä pesään lappaen. Monissa liemissä keitetyt Matoranit eivät tienneet, mikä heitä odotti, mutta he ymmärsivät tilanteen vakavuuden, ja matkanteko oli ainoa tapa päästä perille. Lisää hiiliä lensi tulipesän pätsiin. Ilmaraptori halkoi taivasta.

Matoro istui Tongun valtavan lentotuolin reunalla ja katseli silmäkiikari kovana Ilmaraptorin tuulilasin läpi Ämturin ohjatessa vieressä. Kartta oli levitetty kojelaudalle. Pienet alla vilisevät saari- ja atollirykelmät vastasivat kartan merkkejä.

”Savua!” Jään toa huudahti katsoessaan horisonttiin. Vasemmalla, kymmenisen kilometrin päässä näkyi suurehko saari, josta nousi mustaa savua. Troopperi pisti miekkansa huotraan ja käveli Toa-kollegansa vierelle.

”Ei taida olla tulivuori”, tulen Toa sanoi synkästi.

”Se on Abzumon alus!” Matoro huudahti zoomattuaan saaren yläpuolelle. Valtava piikkipallo leijui ilmassa. Se oli osittain maasta nousevan savun peitossa. Savu ja katku näyttivät ikään kuin tekevän hirviömakutan tuomionkoneelle siivet. Matoro oli nähnyt Arkkienkelin Athistien saaren yllä, mutta silloin Toan päässä oli risteillyt niin monta ajatusrataa Nimdasta ja maailmasta, ettei hän ollut keskittynyt piikkipallon yksityiskohtiin heikkouksista puhumattakaan.

”No jo on Destralin ruma kone Makutalla”, Ämtur tuumasi. Hän ei ollut osannut odottaa heidän kohteestaan mitään tuollaista. Laivaston Matoran oli paremminkin odottanut jotain Nazorakein taistelualusten tyylistä. Mitenköhän moinen pallo edes pysyi ilmassa?

Muutkin aluksen miehet tulivat katsomaan etuikkunasta lähenevää uhkaa, lukuun ottamatta panttivankitorakkaa, joka ei pystynyt kävelemään. Kukaan ei pitänyt ajatuksesta, että sen lähestyminen johtui heidän lähestymisestään ja että he olivat tunkeutumassa sinne.

”Suoraan kohti?” Ämtur kysyi Matorolta. Matoro mietti, katsoi Matoraneja ja Toa-tovereitaan, joiden epävirallinen johtaja hän tällä tehtävällä oli. Oliko tämä hulluutta? Sitten Toa katsoi harppuunaansa. Kuusi koukkua odottivat kehässä kädentyngän ympärillä. Niitä ei ollut koskaan ammuttu. Vielä.

”Suoraan kohti. Sen takia tänne tultiin.”

”Mitä aiomme?” Hai kysyi. Toan silmät olivat nauliintuneet mustaan palloon, joka näytti sitä uhkaavammalta, mitä lähemmäksi he tulivat.

”Ymmärräthän sinä, ettei tuota voi upottaa edes Ilmaraptorilla, ellei siellä sitten ole jotain ilmastointiputkea tai vastaavaa,” Ämtur sanoi.

”Me... menemme sisään. Suga, Joy ja muut ovat varmasti tuolla sisällä. En tietenkään vaadi ketään tulemaan mukaani.”

”Melkoinen klisee”, Ternok tokaisi alempaa suhteellisen kevyellä äänensävyllä, ”Minä jään alukseen. Tuskin löydämme tarpeellista taistelukamaa sisältävää varastohallia uudelleen.”

”Minä jään myös,” Ontor sanoi. Ämtur nyökkäsi. ”Ainakin voimme yrittää räjäyttää teille tien sisään.”

”Minä olen mukana,” Troopperi sanoi, ”Jos edes pääsemme si-Auuh!”



Alus vavahti. He olivat saaneet osuman. Hai ja Bloz lensivät nurin Ternokin ja Ontorin päälle, ja Toat saivat niskaansa vielä kasan rojua Tongun lentotuolin syövereistä. Ämtur teki nopean sukelluksen alas ja väisi muutaman lisäammuksen. Arkkienkeli ampui kovilla, mutta osuma oli tullut onneksi aluksen keulan panssarilevyyn.

”Onneksi nuo tuli asennettua”, lentäjä-ässä sanoi hammasta purren, ”Tawa paloi. Oletteko kunnossa?”

Bloszar ja Hai nousivat seisomaan ja Ternok nosti päänsä. Ontor piteli kättään. Se oli inhottavasti vääntynyt. Matoran vikisi kivusta.

”EI! Oletko kunnossa, kuoma?” Ternok kysyi ja käänsi ystävänsä selälleen. Käsi oli poikki ja Matoran oli saanut ruhjeita vartaloonsa.

”Destralin Karzahnin Makuta”, Ontor manasi, ”Käsi ei liiku. Aargh.”

”Minä hoidan sinut, minä hoidan”, Ternok vannoi ystävälleen. Hai nosti loukkaantuneen sohvalle. Ternok istui hänen viereensä.

”Sinun pitää pärjätä, Ontor”, sanoi Ämtur, joka piti päänsä kylmänä, ”Ternok, et voi tehdä mitään nyt. Mene vasempaan tykkiin. Ja menkää nyt joku äkkiä tulipesälle, moottorin sammuminen on kaikista huonoin vaihtoehto tällä hetkellä!”

”Minä hoidan tämän”, Troo sanoi ja laukaisi kädestään tulipallon, joka kulki aluksen sisätilan läpi konehuoneeseen ja sytytti tulipesän hiilet kirkkaaseen liekkiin. Toa asteli ripeästi konehuoneeseen ja veti miekkansa esiin, jotta pystyisi kanavoimaan tulivoimiaan paremmin. Aluksen vauhti kiihtyi jälleen. Tulevat ammukset olivat hitaampia pitkän matkan ammuksia, ja tulen elementtivoimista voimansa saava höyryalus puikkelehti niitä väistellen kohti Arkkienkelin mustaa runkoa. Ternok jätti vastahakoisesti loukkaantuneen toverinsa ja kipusi toiseen Cordak-pesäkeeseen.

”Nerokasta”, Ämtur sanoi itsekseen, kun Troopperin tuli lisäsi koneen tehoja, ”Osaako kukaan teistä kolmesta ampua?”

”Minulla on kokemusta Cordakeista, mutta en kyllä mahdu tuohon pesäkkeeseen”, Hai sanoi.

”Tule sitten ja ota nämä keulacordakit niin minä voi keskittyä lentämiseen”, Ämtur vastasi. Hai hivuttautui hänen ja tuolin väliin ja Matoran-pilotti istuutui Toan syliin. Hai laski kätensä Ilmaraptorin Cordak-laukaisimille ja Ämtur piteli niiden välissä olevia ohjauspuikkoja.

Matorolle toimettomuus ei käynyt lainkaan. Hän sanoi Ämturille yrittävänsä mahtua oikeanpuoleiseen tykkipesäkkeeseen, sillä Matoran oli opettanut hänelle tykin käytön aluksen esittelyn yhteydessä. Pesäke oli Matoran-kokoa ja todella pieni, mutta jään Toa oli melko laiha ja sai sullottua itsensä sinne sikiöasennossa. Hän avasi suuresta vivusta Cordak-tykin piilottaneen sivupaneelin ja sarjatuliase tuli esiin Ilmaraptorin kyljestä.

Täällä ollaan, Matoro viestitti Cencordilla Ämturille, voin pitää yhteyttä mielen naamioni avulla.

Ammu kaikkea mikä tulee suoraan kohti.

Jessöör.

Matoro alkoi tulittamaan hikisessä kopissa lähestyviä ammuksia. Ne olivat kauttaaltaan mustia, suunnilleen hänen päänsä kokoisia, ja niissä tuntui olevan oma virtalähde. Toa ampui ensimmäisen kuuden panoksen sarjan; neljä osui Arkkienkelin kaukoammuksiin, kaksi vihelsi ohi. Matoro väänsi paineilmajärjestelmän avittamana tykin takaisin latausasentoon uusien panosten saamiseksi. Mikä nappi latasi? Oliko se keltainen? Naks.



Matoro, pistit ammuntamusiikin päälle! Sininen lataa!

Toa painoi sinistä nappia. Järjestelmä korvasi panosten hylsyt uusilla pateilla, ja Matoro pääsi taas ampumaan. Arkkienkeli oli jo lähellä, se peitti pilvien takana olevan auringon. Ja sen edessä parveili mustia ammuksia kuin kärpäsiä. Ilmaraptorin ammuntamusiikki kuulosti siltä, että se olisi kuulunut aivan eri tilanteeseen, mutta Matoro ei sammuttanut sitä. Kaksi panosta osuivat kohteisiinsa. Ampuminen alkoi sujua.

Bloszar seisoi Ilmaraptorin sisätilan keskellä ajatuksissaan. Tämä oli iso homma. Tulen Toa mietti uniaan, Nutun ja Tronien menetystä... Ympärillä muut huhkivat hiki hatussa, ja yksi Matoran makasi loukkaantuneena sohvalla. Tällä kertaa hän ei antaisi liittolaistensa menehtyä. Hän veti erään sohvan alta tavaralaatikkonsa ja nosti kivinuijansa sekä kaksi vänkyräistä metallinpalaa laatikosta.

”Avaa kattoluukku”, Blosz sanoi päättäväisesti, ”Haluan nähdä auringon”.

”Huono idea”, Ämtur vastasi, ”Olisit elävä maalitaulu. Ei tulen voimat auta tuolla, ja lennät kyydistä jos kipuat ylös.”

”Tiedän mitä teen, ja haluan olla avuksi, kun muut taistelevat!” Toa huusi Matoranille.

Vastahakoisesti Hain sylissä istuva pilotti painoi nappia, joka avasi katossa olevan pyöreän aukon. Tuuli ja sodan pauke kuuluivat sisään, mutta kuolemaa ja Arkkienkelin ammuksia uhaten Bloszar kiipesi esiin tulleita tikkaita katolle. Ylös päästyään hän hitsasi nopeasti kaksi metallinpalasta tulivoimillaa Ilmaraptorin metalliseen kattolevyyn kiinni ja asetti jalkateränsä niiden alle niin, että hän pystyi seisomaan kovaa vauhtia kiitävän lentokoneen päällä. Hän sulki luukun ja pisti kivivasaransa tanaan.
”Eiköhän pelata erä Kolia.”

Pieniä kivivasaran elementtivoimia käyttäen Toa loi jalkapallon kokoisen kiven ja löi sen komealla vasaran heilautuksella kohti lähestyvää ammusta. Kivi osui elementtivoimien ja vasaran antaman voiman avulla suoraan lähestyvän ohjuksen läpi. Elementtivoimat kutsuivat pallon takaisin vasaran luo ja Blos valmistautui uuteen iskuun. Suoraan lennosta hän löi kiven kahden tulevan ohjuksen läpi. Arkkienkeli peitti jo puolet Bloszarin näkökentästä, mutta nyt ei ollut aikaa pelolle.

Mutta Arkkienkeli oksensi taisteluun lisää joukkoja. Nämä olivat isompia, kuin hävittäjiä, ja ampuivat verenpunaisia energia-ammuksia silmämäisistä aseistaan. Ne saavuttivat Ilmaraptorin ja alkoivat ahdistella katolla keikkuvaa Bloszaria, joka sai kuitenkin väistettyä ne taitavalla kallistuksella. Tulen Toa ei ollut varma, olivatko ne orgaanisia vai metallisia; Niillä oli selvästi siivet ja piikikäs musta runko, mutta niiden keulassa – tai päässä – oli suuri pyöreä kita täynnä vänkyröitä mustia hampaita. Ällöttävän hajuista kuolaa lensi Blosin päälle olentojen suhahdellessa hänen ympärillään. Toa sai katkaistua yhden siiven lujalla vasaran heilautuksella, mutta tilalle tuli kaksi lisää. Ne yrittivät takertua kovaa vauhtia kiitävän ilma-aluksen runkoon.

Matorokin oli huomannut uuden vihollisen. Niihin osuminen oli hankalampaa, sillä ne näyttivät väistelevän ammuksia oman tahtonsa mukaan. Matoro tuhlasi monta ammusta yrittäessään upottaa yhtä, joka kaarteli tykkipesäkkeen ympärillä kuin raatopaarma katoajahärän ruholla. Toisella sivutykillä ampuva Ternok, joka oli käynyt laivaston Cordak-ammunnan kurssin, sen sijaan onnistui paremmin: hän sai ajettua yhden Abzumon lentokätyreistä ristituleen Hain etutykkien kanssa, jotka pudottivat ötökän taivaalta. Lisää vihollisia kiinnittyi Raptorin runkoon ja yritti kaivautua siitä läpi terävillä, pyörivillä hammasriveillä kuin laavajuotikkaat. Ämtur lisäsi nopeutta karistaakseen ne. Hän oli huomaavinaan jonkinlaisen suuren linnun lentävän kohti Arkkienkeliä kauempana.

”Moottorit ylikuumenevat!” huusi Ternok tykkipesäkkeestä puhelimen kautta Ämturille, ”Ne hehkuvat oransseina ja saattavat räjähtää!”

”Destralin Destral!” pilotti manasi.

”Lauhdevedet kiehuvat”, totesi väliin Hai, joka sai yhteyden höyrykoneiston vesiin, ”Jos se ylipäätänsä on mahdollista.”

”Voitko tiivistää veden uudestaan?” Ämtur ärähti Toalle.

”En voi lisätä sen lämpökapasiteettia”, Toa vastasi.

Hei, Blos voisi vetää lämmöt itseensä, Matoro liittyi keskusteluun naamionsa voimalla, Blos, Matoro tässä, ime moottoreiden lämpö itseesi!

Bloszar teki työtä käskettyä. Hän laski kivivasaransa jalkojensa väliin ja kutsui tulen elementtivoimillaan moottoreiden lämpöä. Oranssit tulikuumat lämpösäteet ampaisivat moottoreista Toan käsiin, ja Blos imi energian itseensä elementtivoimaksi. Moottorit lakkasivat hehkumasta ja miehistö koki lyhyen hilpeyden hetken taistelun keskellä.

”Lauhdevesi tiivistyi”, Hai totesi.

”Teistä Toista alkaa olla hyötyä”, Ämtur vastasi.

Mutta ylhäällä katolla Bloszarin tilanne alkoi olla tukala. Abzumon kätyrihävittäjiä pörräili hänen ympärillään huolimatta Ilmaraptorin kovasta vauhdista. Kaksi niistä keskittyi härnäämään Toa sillä aikaa, kun muut yrittivät porautua aluksen rungon läpi. Blos huitoi minkä ehti kivivasarallaan, mutta vainolaiset olivat liian ketteriä ja väistivät raskaan lyömäaseen iskut helposti. Tämä tekniikka ei toiminut.

Sitten hän muisti, ettei hän ollut kiven Toa. Hän oli tulen Toa. Ja hän oli juuri imenyt itseensä aika lailla puhdasta lämpöä.

Oli aika vapauttaa lämpö.

Hän keräsi vasaraansa tulienergiaa, kunnes sen ympärille oli kerääntynyt suuri pallo ympäriinsä pyörivää tulta. Hän tähtäsi Ilmaraptoria taka-ajaviin aluksiin ja keskittyi.

Mustien alusten uusi isku oli tulossa. Se ei tosin koskaan ehtinyt maaliinsa, sillä se törmäsi valtavaan tuliseen aaltoon, jonka Bloszar oli ampunut. Hetkessä koko parvi oli sulanut ja kadonnut tyystin. Kaukaa katsottuna näytti kuin Ilmaraptorilla olisi tulinen häntä.

”Siitä saitte, mielipuoliset laitteet!” toa riemuitsi. Hänen ilonsa ei kestänyt pitkään, sillä lisää outoja aluksia oli tulossa kohti.

Matoro yritti tähystellä jotakin paikkaa massiivisen aluksen pinnassa, jonne he voisivat pudottautua. Enkelin pinta oli rosoinen ja täysin järjetön. Siitä ei saanut järkevää kokonaiskuvaa.

”Miksei Abzumo voi taistella… normaalisti? Lentäviä limanuljaskoita puremassa alustamme? Mitä vielä?” Troopperi valitti kenenkään kiinnittämättä hänen puheisiinsa huomiota.

Matoro kirosi mielessään huonoa näkyvyyttään. He olivat jo hyvin lähellä Arkkienkeliä.

Kaartakaa mahdollisimman läheltä, niin yritämme päästä tuon päälle, Matoro sanoi telepaattisesti Ämturille. Laivastolainen vastasi lyhyen myöntävästi ja kaarteli aivan lähelle Arkkienkeliä. Hän joutui väistelemään jatkuvasti järjettömiä piikkejä ja torneja, jotka nousivat mustan kuulan pinnasta kunnioittamatta painovoimaa millään tavalla. Välillä hänen oli pakko vetää alus ylös, sillä pallon pinta oli toisinaan täynnä ylöspäin osoittavia ketjuja, jotka olivat kuin suunniteltu ilma-alusten torjumiseen.

Infernaaliset torjuntähävittäjät jatkoivat Ilmaraptorin ahdistelua. Bloszar yritti käristää niitä aluksen katolta käsin, mutta nyt hyökkääjät olivat oppineet. Ne lentelivät yksittäin ja monimutkaisempia reittejä. Ne eivät antautuneet enää joukkoihin helpoiksi maaleiksi.

Ilmaraptori syöksyi nyt kohti Arkkienkelin pintaa. Cordakit lauloivat ja katkoivat painovoimaa uhmaavia ketjuja, jotka putosivat välittömästi alas irrottuaan valtavasta kuulasta.

Ämtur hidasti niin paljon kuin uskalsi. Maahan- tai pikemminkin mustan pallon pintaan – oli korkeutta vain muutama metri. Kaikki Toat pudottautuivat vuoron perään alas. Kun Hai oli viimeisenä päässyt ulos aluksesta, Ilmaraptori otti nopeasti lisää korkeutta ja pyrki laskeutumaan maahan. Silloin aluksen kylkeen iskeytyi takaviistosta kovaa vihollisalus. Laivaston alus huojui ja alkoi savuta. Se lähti syöksyyn alaviistoon.

”Mikä hitto meihin osui”, Ämtur kirosi ohjaimissa. Alus tuntui yllättäen todella tilavalta ja ehkä hieman turvattomaltakin, kun suurimmat matkustajat olivat poissa.

Ontor kuuli kapteenin kysymyksen sekä tiesi vastauksen siihen. Hän tunsi veren katoavan suonistaan nähdessään aluksen aukosta tulleen olennon. Ei, olento ei ollut oikea sana. Sille ei ollut oikeaa sanaa.

Hajonneen hävittäjän muotoisen kuoren sisuksista ryömi yönmusta olento. Se näytti koostuvan vain yhdestä massasta. Soikeasta vartalosta lähti lonkeroita useisiin suuntiin, mutta neljä suurinta näyttivät toimittavan raajojen virkaa. Mustan massan päässä ei ollut silmiä tai suuta. Se oli musta ja kasvoton ja tuijotti yhdellä punaisella silmällä matorania.

Olento sähisi ja ryömi kohti Ontoria.

Silloin 1034 ilmestyi paikalle. Taistelun tuoksinassa kukaan ei ollut muistanut aluksen perällä istunutta vankia. Hänellä oli käsissään isokokoinen jakoavain. Nazorak iski lonkeroista olentoa sen keskiruumiiseen. Se löi uudelleen. Niljainen ruumis hajosi kahtia. Vain toinen puoli liikkui. 1034 iski uudelleen. Olento hajosi mustaksi mössöksi aluksen lattialle. Ontor näytti samaan aikaan helpottuneelta sekä kauhistuneelta. Lopulta se puoli, joka uskoi tuon nazorakin ei-murhanhimoinen, voitti.

”K-kiitos”, hän osasi vain sanoa.

1034 oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt. Oikeastaan ”kiitos” matoranilta kuulosti paremmalta kuin monet ylennykset. Lisäksi, jos nazorakien vanki olisi tehnyt saman kuin hän, sillä ei todennäköisesti olisi enää päätä.

Torakka ei osannut sanoa mitään. Hän pudotti työkalunsa ja meni takaisin aluksen perään.

* * *



Suuri merimetso vapautti kauniin, mutta tappavan lauluäänensä. Sen valtavat tummat siivet repivät tiensä läpi korkeuksien ilmavirtojen, käyttäen tuulenpuuskia näkymättöminä polkuina. Polut johtivat lintua sinne, minne sen mestari halusi.
Kiihdytä, ystävä.
Linnun selässä istuva punaisin rukoustekstein koristeltua sinistä Pakaria kantava mustakaapuinen soturimunkki katsoi päättäväisenä eteenpäin ja pysytteli tiukasti kiinni merimetson selkäharjaksissa. Oraakkeli oli matkannut pysähtymättä tuntikausia. Nyt hän kuitenkin oli lopulta määränpäässään. Suuri atheonistien kaupunki, tuon kielletyn lahkon ainoa asuinpaikka – paloi ja kuoli kuin muurahainen suurennuslasin alla auringossa.

Sen yllä leijaili taas itse paholainen. Demoninen, pientä planeettaa muistuttava katedraalirakenteinen ilma-alus peitti varjollaan alleen koko kylän. Sen tumma pinta ei heijastanut auringon valoa, vaan tuntui pikemminkin imevän sitä itseensä loputtomiin mustan aukon lailla. Alus ei näyttänyt kuuluvan ilmatilaan. Se ei näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, vaan muistutti enemmänkin reikää todellisuudessa. Teräksinen hirviö oli pienen saaren kokoinen ja täynnä raskaita metalliketjuja, mutta silti näytti täysin painottomalta. Liikehtiessään se ei äännellyt lainkaan. Oli kuin alusta ei olisi edes ollut siinä.
Savupilviä tuprusi kaupungista ja halki ilman leijaili riekaleita siitä, mikä oli voinut ennen olla puuta, kiveä tai matoraneja. Päättäväisyys täytti Oraakkelin punertavan katseen. Atheon oli paholainen, sielunvihollinen, varas ja pahuus, mutta soturimunkki ei pystynyt vihaamaan tähän uskovia.

Ei niin kauan, kun oli olemassa jotain pahempaa.

Ystävä. Jätä minut Arkkienkelin katolle.

Lintu nyökkäsi ja tummissa silmissä ei ollut vivahdettakaan tottelemattomuudesta.

Jos sillä siis kattoa onkaan.

Merimetso laski korkeutta ja valtavat siivet puristuivat lähelle sen suurta, sulkaista kehoa, kun lintu valmistautui täyteen syöksyyn. Hetkeksi kaikki äänet jäivät ilmavirran ja kuohunnan alle. Suuri purppurainen alus alkoi täyttää Oraakkelin näkökenttää.
Silloin hänen ymmärrykseensä hiipi, miksi Makuta Abzumon laiva oli nimeltään Arkkienkeli. Mahtipontisen nimen tarkoituksena ei ollut vain herättää pelkoa makutan vihollisissa, eikä Abzumo ollut luonut nazorak-rotua vain täydelliseksi armeijaksi.

Hän oli luonut nazorakit, koska halusi leikkiä jumalaa.
Mikä tahansa jumala ei näemmä riittänyt. Hän halusi olla Ath, ja ratsastaa Arkkenkelillä.

Mielikuva sai Oraakkelin voimaan pahoin. Vielä pahempaa oli se, että jos Nimda Epsilon todellakin oli edelleen atheonistien käsissä, Abzumon haave ei ollut kovin kauaskantoinen.

Merimetson raivokas karjahdus kaikui kylän yllä, kun lintu lähti ohjusmaiseen syöksyynsä kohti tummaa pienoisplaneettaa. Oraakkeli valmistautui hyppäämään. Laskeutuminen ei tulisi olemaan pehmeä.
Parempi tähdätä ikkunoihin. Kiitos, ystävä.
Merimetso kirkaisi alakuloisesti. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun se näki mestarinsa. Vanha lintu ei silti tehnyt elettäkään estääkseen mestariaan. Se ei tiennyt paljoakaan, mutta se tiesi mestarin olevan hyvä. Mestari oli aina ollut hyvä.
Musta kaapu hulmusi tuulessa, kun sitä kantava soturimunkki loikkasi ratsunsa selästä. Sekuntien ajan pieni kaapukääryle viuhui syöksypommittajan vauhdilla kohti valtavaa tummaa rautaplaneettaa. Kun se osui, jokin petti sen alta ja miljoonat mustat sirut räjähtivät eri suuntiin ja satoivat Arkkienkelin kannelle.
Tuuli piiskasi mustan ilma-aluksen pintaa ja pienen, raskaasti huohottavan hahmon viitta lepatti kuin kaapparilaivan lippu. Vanhat punaiset silmät skannasivat mustia pintoja ja piikikkäitä muotoja. Syvällä tajunnassaan soturimunkki alkoi kuulla ääntä. Naisen ääntä. Avunhuutoja pimeydestä.

Sinikasvoisen vanhuksen oikea käsi katosi kaavun sisälle ja ilmestyi pian esiin otteessaan musta, kiiltävä kuula, jonka sisällä liikehti tummia nesteitä. Soturimunkki ravisti kuulaa raivokkaasti ja keskittyi ajatuksiinsa.

Onko täällä jossain sisäänmenoaukko, Oraakkeli pohti raivokkaasti.

Mustan kuulan sisällä liikehtivistä nesteistä nousi valkoinen kuutio.

EI VIELÄ, kuula vastasi.

Oraakkeli sinkosi kuulan vaivattomalla ranneliikkeellä selkänsä taakse. Se kolahti ontosti osuessaan Arkkienkelin mustaan rautapintaan ja jatkoi pyörimistään äänekkäästi kauemmas ja kauemmas.
Kolmenkymmenen metrin päässä Oraakkelin selästä kuulan liike lakkasi kokonaan. Nesteiden sisällä liikehtivä valkoinen kuutio upposi ja lillumisen keskeltä erottui tikitystä.

Sen keskeytti täysin varoittamaton sininen leimahdus, joka räjäytti irti yhden Arkkienkelin rautaketjuista ja halkaisi ilma-aluksen kannen. Oraakkeli kääntyi ympäri ja katsoi savuun. Pyhän Äidin avunhuutoja kuului jostain alempaa, mutta vain Oraakkeli kuuli ne.
Taivaalla Arkkienkelin yläpuolella räjähteli. Tulikuumaa rautaa satoi mustan tuhon ja kuoleman planeetan ja sen alla kohtaloaan odottelevan atheonistikaupungin päälle. Demonisen ilmalaivan kanssa taisteli siivekäs ilma-alus, jonka keulakuvaa koristi sininen Ussal-rapu. Harhautusta ei kestäisi kauaa. Se oli käytettävä hyväksi.

Oraakkeli katsoi tuulella ratsastavaa klaanilaisalusta. Vanhoille kasvoille ilmestyi synkkä ilme.
"Hölmöt."

Sanaakaan sen jälkeen sanomatta soturimunkki piiloutui syvälle mustaan kaapuunsa ja lähti juoksuaskelin kohti aukeamaa Arkkienkelin mustassa kuoressa. Heittäen voltin ilmassa hän pyörähti rikinkatkuisen savun läpi pimeyden ytimeen.
Oraakkeli laskeutui suorin jaloin kovalle lattialle ja tunsi iskun vanhassa selkäytimessään asti. Tärähdyksen voimasta vanha mies laskeutui polvilleen jäänkylmälle rautalattialle ja otti käsin vastaan loput laskeutumisen iskusta. Soturimunkki yski sekuntien ajan keuhkonsa verille. Savun läpitunkeva katku oli saada hänet oksentamaan.
Kestä vielä hetki, vanha kehoni, Oraakkeli sanoi. Olet niin, niin, lähellä.

Soturimunkki puri hammasta ja pakotti itsensä kahdelle jalalle. Vuosien paino alkoi tuntua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vanhan soturin luissa ja ytimissä. Hetken huojumisen jälkeen Oraakkeli lysähti jälleen lattialle. Vanhat kasvot painuivat kylmää lattiaa vasten ja soturimunkin hengitys rahisi.

Ei. Ei tätä.

Ei tänään.

En epäonnistu enää.

Olen tehnyt lupauksen.

Soturimunkin tajunta hämärtyi. Hän kuitenkin kuuli vielä Pyhän Äidin, Mestarin viisaat sanat. Hän näki noiden jopa hänen omiaan vanhempien silmien järkkymättömän päättäväisyyden jopa silloin, kun piti silmiään kiinni.
Se ajoi häntä eteenpäin. Jopa kuoleman ja paholaisen edessä.

Vanha soturimunkki kohdisti kaiken tahdonvoimansa käsiinsä.
Hän nousi ylös.

* * *

Neljä Toaa olivat nyt Arkkienkelin mustalla pinnalla. Aine, josta alus oli tehty, ei tuntunut Matoron käsissä metallilta, tai miltään muultakaan hänen tuntemaltaan aineelta. Lähimpänä se voisi olla jonkinlaista kristallia.

Kun Jään Toa loi katseensa ylös, hän näki torneja. Joka suunnassa oli torneja. Niitä näytti olevan huomattavasti tiheämmässä näin pallon pinnalta käsin kuin ilmasta katsoessa. Tornien arkkitehtuuri oli monimutkaista ja jylhää. Sekä piikikästä. Piikkejä oli kaikkialla, samoin ketjuja.

”Okei. Miten pääsemme sisään?” Hai kysyi. Hän tähysteli jatkuvasti ylöspäin peläten alusten huomaavan heidät.

”Minulla on keino”, Bloszar sanoi ja kaivoi tarvikelaukkuaan. Hänen raskaan panssarina lisäksi hänellä oli mukana useita aseita, kriittisimmät työkalut sekä ties mitä. Hänen rintapanssarissaan oli kiinni pieni radiopuhelin.

Toa kaivoi laukusta pienen sahamaisen terän. Se oli kiinnitetty pitkään kahvaan. Toa käynnisti mekanismin, ja saha alkoi pyöriä. Siihen kanavoitui tulen elementtienergiaa ja pian se hehkui punaisena kuin magma.

”Tämä pikkukaveri puree melkein minkä tahansa lävitse”, hän kertoi ylpeänä, ja iski terän Arkkienkelin aavemaisen tummaan pintaan. Valtava kipinäsuihku. Naarmuja mustassa pinnassa.

Blosz yritti kovempaa. Hän kanavoi lisää voimaansa terään. Kuumuus ei tuntunut vaikuttavan mustaan kuoreen.

”Odota”, Matoro sanoi. ”Sitä ei saa sulatettua”. Toa kumartui ja kanavoi jäätä kädestään Arkkienkelin pintaan.

”Saimme seuraa!” Troopperi huusi. Kolme punasilmäistä hävittäjää oli huomannut nelikon ja syöksyivät nyt heitä kohti kauempaa. Koneet avasivat tulen. Troopperi loi nopeasti Haullaan suojakentän tiimin ympärille, ja lasermaiset ammukset upposivat siihen tehottomina.

Sillävälin Matoro arveli jäädyttäneensä aluksen pintaa tarpeeksi. Hän oli haurastuttanut jäällä kuoren rakenteita.

”Blosz, saatko tämän nyt rikki vasarallasi?”

”Enköhän”, Tulen Toa vastasi. Alukset hyökkäsivät uudelleen. Hai ja Troopperi ampuivat niitä elementtivoimillaan.

Blosz iski kaikilla voimillaan jään haurastamaa kohtaa. Ensimmäinen vasaranisku sai sen antamaan hieman periksi. Toinen teki jo selvää vahinkoa. Kolmannella kuori antoi periksi ja murtui mustiksi säleiksi pimeän käytävän lattialle. Toat pudottautuivat pienestä aukosta alas käytävälle.

”Olemme sisällä”, Blosz raportoi radiollaan Ilmaraptorille.

Ilmaraptori



Ontor istui loukkaantuneena Ilmaraptorin penkeillä ja katseli alas maailmaan.

Koko kaupunki paloi. Moni kitui raunioissa. Moni oli jo kuollut. Loput pakenivat ilmat turvapaikkaa. Laivaston Matoranit halusivat auttaa.

Mutta puolet Ilmaraptorin miehistöstä oli loukkaantuneita ja neljäsosa oletettavasti vihollisia. Ja aluksen kyljessä ammotti aukko ja vasen siipi oli vaurioitunut.

Ontorin mieleen palasi seikkailu kaukana pohjoisessa ja erään skakdieverstin sanat...

”Meidän on pelastettava itsemme, ennen kuin voimme pelastaa muun maailman. Toivotaan vain, että maailma kestää tarpeeksi pitkään.”


Arkkienkeli

Mestarin sellin ovi avautui. Makutan siluetti peitti valon, joka kuitenkin tämän hartioiden yli tulviessaan sokaisi vanhan naisen.
”Ottakaa hänet”, Abzumo sanoi ja perääntyi antaen tilaa insinööreilleen, jotka ottivat Mestarin ulos sellistä. Vanhus yritti pyristellä irti insinöörien otteesta, muttei kyennyt vapautumaan. Hän oli muutenkin heikossa kunnossa viruttuaan päiviä tyrmässä seinällä roikkuen.
”Typerä nainen”, Zumo naurahti ja läpsäisi Mestaria kasvoille. ”Ei rimpuileminen mitään auta.”
Hän kääntyi selin Mestaria päin ja lähti kävelemään käytävää pitkin insinöörit perässään. Nämä kantoivat Mestarin, sillä tämä ei pystynyt itse kävelemään.
”Tuhon aika on tullut. Onnettomuus on täällä”, Zumo jatkoi, ”ei silti, että sillä olisi enää mitään merkitystä.”
”Mitä…” Mestari sai sanottua.
”Viimeinen tuomio lankeaa kaikkien teidän päällenne, kuulitko! Kaikkien teidän päällenne. Athistit, Bio-Klaani. Koko maailma. Kaikki minun käsissäni.”
”Olet hullu!”
”Minulla on tämä”, Zumo rehvasteli ja veti esiin Epsilonin. ”Nimdan siru. Epsilon. Minä olen nyt paljon enemmän kuin ennen. Ja minä tiedän, minä olen Ath.”
Mestari purskahti säälivään nauruun saaden Zumon hätkähtämään.
”Sinäkö jumala! Salli minun nauraa!”
”Sinä nauroit jo. En pitänyt siitä.”
Zumo käännähti kannoillaan ja potkaisi rajusti. Jalka osui Mestarin päähän ja lennätti tämän kymmenen metrin päähän käytävää taaksepäin.
”Josssss hän selvissssi hengissssä”, Abzumo sihisi, ”tuokaa hänet Ssssydämen luo.”
Niine sanoineen makuta marssi tiehensä jättäen insinöörit taakseen.

* * *

”… ja miten meidän oli tarkoitus edetä tästä?” Troopperin ääni rikkoi hiljaisuuden.

”Tänne ei ilmeisesi saa opastettuja turistikierroksia”, Bloszar vitsaili. Matorosta oli piristävää, että jotkut jaksoivat aina olla hyvällä tuulella. Hänkin oli ollut joskus sellainen. Ennen tätä kaikkea. Ennen Nimdaa.

”Alaspäin”, Hai sanoi. ”Jos minä suunnittelisin TUOMIOPÄIVÄN ILMALAIVAN, sijoittaisin vankiosastot mahdollisimman syvälle.”

”Komppaan Haita”, Matoro sanoi. ”Alaspäin.”

Käytävät eivät olleet aivan niin pimeitä kuin toat olivat odottaneet niiden olevan. Ne olivat synkkiä, mutta niitä valaisi outo punainen kajo. Mitään valonlähdettä ei näkynyt. Lisäksi seinissä oli koristeina kaikkea piikeistä ja ketjuista kukkaruukkuihin, joista sojotti lonkeroita. Juuri paraikaa toa-ryhmä kääntyi edellä mainittujen lonkeroiden koristamasta risteyksestä alaviistoon kulkeviin portaisiin. Seinillä oli tauluja Abzumosta.

”Eikä teistäkin ole aika outoa, ettemme ole törmänneet kehenkään?” Bloszar kysyi.

”Joo. Luulisi että näin isossa laitteessa olisi paljon porukkaa”, Troopperi vastasi.

”Ehkä Abzumo on vain tosi kitsas työnantaja?” Hai heitti väliin. Joku hymähti.

He tulivat huoneeseen, joka oli täynnä kidutusvälineitä.

”Tai ehkä kukaan ei vain halua työskennellä täällä?” Matoro ehdotti. Nelikon selkäpiitä karmi heidän kulkiessaan kaikenlaisilla sadistilla vempeleillä täytetyn kammion läpi.

”Pointti hyvä” Troopperi sanoi. He puhuivat turhuuksia yksinkertaisesti lievittääkseen painostavaa tunnelmaa. Joku tylsä realisti olisi voinut sanoa, että heidän mahdollisuudet löytää vangit sokkeloisessa leijuvassa kaupungissa täynnä vihamielisiä olentoja olisivat olemattomat. Onneksi kukaan heistä ei ollut sellainen.

Moni matoran tietää sen tunteen. Se on kuin jokin mörkö tuijottaisi vihamielisesti pimeässä. Ilman, että tietää, mikä tai missä se on. Tuntee vain sen, että joku katselee.
Hai tunsi sen ensimmäisenä. Hän kulki joukon viimeisenä. Toa vilkuili taakseen epävarmana. Punaisessa kajossa ei näkynyt mitään.

Minulla on liian vilkas mielikuvitus tällaiseen, hän ajatteli. Mutta se tunne ei lakannut.

Kaikki heistä tunsivat jonkun, tai joidenkin olevan tulossa. Eikä kovin kaukana heidän takanaan.

Sitten se tunne loppui. Loppui vain korvautuakseen uudella tunteella. Kauhulla.

* * *



Punahehkuisten käytävien happitaso ei ollut paras mahdollinen. Raudan ja veren harmoniselta yhteensulautumalta tuoksuva katku täytti ilmastointikanavat, joita pitkin Oraakkeli kulki. Hengittäminen oli vaikeaa, mutta vanha soturimunkki ei keskittynyt asiaan. Hän oli käärmeen pesässä, ja käärme oli metsästyskannalla. Jostain ylhäältä monen kymmenen metrin teräskerroksen läpi kuului vaimennettuja taistelun ääniä, kun räjähdykset ja ammussarjat raapivat Arkkienkelin kuorta aiheuttamatta juurikaan vahinkoa. Kymmentonnisten rautaketjujen kiinnittymispisteet kolisivat ja natisivat korviahuumaavasti sisälle asti, vaikka ketjut itsessään eivät päästäneet ääntäkään. Jostain Oraakkelin jalkojen alta kuului tasaista moottorien karjuntaa ja sydäntä muistuttava tykytys, jonka tahtiin koko Arkkienkeli tuntui sykkivän.

Ilmalaiva piti kaikkia ilmalaivoille ominaisia ääniä. Silti siitä tuntui puuttuvan jotain todella olennaista.
Työvoiman ja ylipäätään minkäänlaisen elämän äänistä ei ollut tietoakaan. Lopputuloksena oli todella aavemainen kone, joka sykki ja hengitti ilman kapteenia tai perämiestä. Jotain oli todella, todella vialla.

Oraakkeli saapui jonkinlaiselle ilmakanavalle. Pienestä ritilästä loisti tunkkaisiin ilmastointikanaviin tulenpunaista valoa.
Pieni matoran nosti jalkaansa ja polkaisi ritilää voimalla. Se kalahti alla olevan huoneen lattialle metallisesti. Soturimunkki hyppäsi perässä ja laskeutui pyörähtäen kylmää lattiaa pitkin. Hän kiersi katseellaan huoneen ympäri.
Vihollisia ei ollut. Huone oli turvallinen, mutta ei kovin olennainen. Pyöreäkattoiseen kammioon tulvi punaista hehkua loisteputkivaloista, joiden hohde ei ollutkaan tarkemmalla tarkastelulla elektroniikkaa. Loisteputkissa leijaili kymmeniä tulikärpäsmäisiä Raheja.

Punahehku valaisi huoneen seinät, jotka olivat täynnä kuvia makuta Abzumon kauhistuttavan rumista kasvoista. Makutan hymyt olivat toinen toistaan kammottavampia. Oraakkeli nousi varoen täyteen mittaansa ja jatkoi verkkaista ja äänetöntä askeltaan syvemmälle kammioon.

Hän yritti olla huomioimatta, että maalausten silmät liikkuivat. Mustia hahmoja liikkui Oraakkelin näkökentän äärirajoilla. Kun hän kuitenkin kääntyi katsoakseen niitä, ne olivat poissa. Vain joukko pirullisesti hymyileviä makuta Abzumoja tervehti häntä punahehkun keskeltä.

Epäolennaista, Oraakkeli ajatteli. Keskity tehtävään.

Kammio jatkui punaisena ja kuolettavan hiljaisena, mutta teema muuttui. Seinät olivat yhä täynnä kuvia makuta Abzumon inhottavista kasvoista, mutta huoneen lattialla oli jalustoja, joiden päällä oli läpinäkyviä koeputkia, akvaarioita ja sammioita. Astioissa lillui voimakkaasti kuplivia ja sihiseviä nesteitä, joissa säilöttiin jotain. Se jokin oli ehkä joskus ollut elävää.

Huone oli täynnä tiedettä. Tällaiset hetket saivat Oraakkelin muistamaan, miksi hän oli hankkiutunut mahdollisimman kauas kaikesta tieteestä ja kehityksestä. Nesteissä uiskenteli asioita, jotka eivät eläneet. Niillä oli raajoja, kasvoja, hengityselimiä ja lonkeroita, mutta ainoa syy, miksi elävien olentojen karusti yhteen ommellut ja sulaneet irvikuvat liikahtelivat oli se, että astioihin johdettu sähkövirta sai niiden ruumiit nytkähtelemään. Sähkölataukset ja epätasainen sätkintä loivat yhdessä rytmin. Oraakkeli ei halunnut tietää, oliko se tarkoituksellista.

Niillä ei ole sielua. Ne eivät elä enää. Ne eivät kärsi. Keskity tehtävään.

Olentojen silmät muljahtelivat sähkölatauksissa. Oraakkeli jatkoi matkaansa luomatta katsekontaktia.

Jos mahdollista, viimeinen huone punakalla käytävällä oli pahin, sillä kaikki teeskentely oli kadonnut. Seinillä ei ollut ylimitoitettuja Abzumon kasvoja muistuttamassa tämän olemassaolosta tai groteskia kidutusta naamioituna tieteeksi.

Tämä oli paikka, jota Makuta Abzumo kutsui ”palkintohuoneeksi”. Se oli juuri sitä, mitä Oraakkeli odottikin.
Katosta roikkuvien lihakoukkujen rautainen kalke oli matala ja lohduton. Koukuissa roikkui jotain, joka katsoi Oraakkeliin.
Vanha matoran pysähtyi. Hän lakkasi hengittämästä.


Matoran kaivoi kaapunsa hihasta esiin yönmustan, kiiltävän kuulan, ja sen sisällä helskyvien tulenarkojen nesteiden liikehdintä kiihtyi. Matoran pyöritti kuulaa ranteessaan ja pudotti sen lattialle. Se pyöri hetken lattiaa pitkin, kunnes pysähtyi seinää vasten.

Kuulaan tai huoneeseen katsomatta vanha matoran käveli pois huoneesta. Hän sulki silmänsä ja piirsi kävellessään oikealla kädellään ilmaan Isä Athin kasvot.
”Ath kanssanne”, Oraakkeli sanoi hiljaa.

Kaukana Oraakkelin takana musta, kiiltävä kuula muuttui terästä repivän äänen ja paineaallon säestämänä valtavaksi palloksi sinertävää tulta ja poltti sekunneissa tuhkaksi kaiken kammiossa. Niin oli ehkä parempi. Oraakkeli jatkoi matkaansa katsomatta taaksepäin, pelottomana ja vailla katumusta. Matoranin katse ei ollut värähtänytkään, kun hän oli katsonut silmiin sitä, mikä kertoi Makuta Abzumon olemuksesta enemmän kuin yksikään hullun makutan sanoista. Vaikka mitä tapahtuisi, tyyneys ei katoaisi hänen kasvoiltaan.
Syvällä sisällä soturimunkin ajatukset kuitenkin hautasivat alleen kaiken.

Hän ei ollut peloissaan.

Hän oli vihainen.

* * *



Hai kääntyi hitaasti ympäri muiden jatkaessa matkaa eteenpäin. Kukaan ei huomannut Hain pysähtymistä ennen kuin Hai karjaisi:
”Mitä hittoja nuo ovat?”
Kaikki muutkin kääntyivät nähdäkseen mustan olennon, joka heitä lähestyi. Se oli toan kokoinen ja muotoinen, mutta täysin musta. Sillä ei ollut kasvoja, koko olento oli täysin yksityiskohdatonta mustaa massaa.
”Tunkeilijat”, se sanoi äänellä, joka ei kuulostanut miltään, ”teidän olisi kohteliasta kuolla.”
”M-mitä?” Matoro sai sanottua ja perääntyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
”Kuolkaa”, olento toisti, ”ja säästäkää isäntäväeltä tappamisen vaiva.”
”Onko tämä Abzumon huumoria?” Hai kysyi kauhuissaan. Troopperi veti miekkansa huotrastaan nopealla vedolla, samoin Matoro. Hai varmisti keihäänsä ja Bloszar vasaransa. Olento näytti suhteellisen heiveröiseltä vastustajalta. Mutta se haisi kuolemalta.

Olennon takaa esiin lipui kolme muutakin olentoa – heitä oli nyt neljä neljää vastaan. Äkkiarvaamatta se, joka heille oli puhunut, nosti kätensä, joka venyi niin pitkäksi, että pystyi tarttumaan Hain kaulaan tämän ollessa kahden metrin etäisyydellä. Se oli kuin merkki klaanilaisille hyökätä. Matoro ryntäsi katana ojossa kohti yhtä mustaa insinööriä, kun taas Bloszar ja Troopperi valitsivat omat vastustajansa. Hai rimpuili vastustajansa kuristusotteessa yrittäen päästä irti ja olla tukehtumatta. Matoron vastustaja muodosti kädestään miekan, joka kolahti katanaa vastaan kuin metalli. Toa jakoi iskuja oikealta ja vasemmalta, mutta olento torjui iskut taidokkaasti ja yritti lävistää hänet pistämällä. Matoro sai väistettyä hyppäämällä sivuun; hän ehti vilkaista, mitä muualla huoneessa tapahtui, ennen kuin hänen kimppuunsa jälleen hyökättiin.

Bloszar oli selvästi pulassa: hänen vastustajansa oli ottanut hänen nuijastaan kiinni kaksin käsin ja ikään kuin sulanut nuijan ympärille. Nyt nuija oli käytännössä olennon sisällä, ja Blosz yritti saada sen irtoamaan heiluttamalla sinne tänne. Hai oli päässyt irti insinöörin otteesta lävistämällä tämän käden keihäällä, ja väisteli nyt tämän viikatemaisia iskuja. Troopperi miekkaili voitokkaan oloisesti viimeistä vihollista vastaan.

Näissä olennoissa oli jotakin pielessä. Ne vaikuttivat eläviltä, mutta niistä hohkasi kuoleman vaikutelma. Heidän oman kuolemansa. Matoro yritti erästä hyväksi todettua miekkatemppua, mutta ehti tuskin aloittaa kikkailun, kun insinöörin toinenkin käsi, muodostuttuaan miekkamaiseksi, iskeytyi hänen katanaansa vastaan ja lennätti sen hänen käsistään. Miekka osui kohti Troopperia, joka joutui torjumaan itseään kohti singahtavan katanan, minkä takia hänen vastustajansa sai riisuttua hänet aseista. Matoro vilkaisi nopeasti muita. Bloszar oli saanut vastustajansa murskattua lävistämällä tämän seinässä olevaan piikkiin. Hailla oli yhä vaikeuksia.

Matoron vastustaja yritti halkaista hänet molemmilla miekkakäsillään, mutta Matoro hyppäsi taemmas melkein lävistyen itsekin seinän piikkiin. Hän kuitenkin vältti mustan okaan taidokkaasti ja tähtäsi sitten harppuunansa kohti insinööriä. Hän laukaisi suoraan kohti olennon naamaa, ja ehtimättä väistää tämä sai päänsä lävistettyä koukuilla. Matoro juoksi poimimaan miekkansa ja alkoi kelata kaapelia takaisin sisään. Insinööri pyristeli kuin kala koukussa ja yritti katkaista kaapelin, joka kuitenkin kesti olennon miekkamaisten raajojen iskut. Matoro pääsi tarpeeksi lähelle ja huitaisi pään irti vastustajaltaan.

Voitokas jään toa tarkisti jälleen tilanteen. Hai onnistui kukistamaan insinöörin lävistämällä tämän ja paiskaamalla tämän keihäällään Bloszin käyttämään seinäpiikkiin toisen insinöörin seuraksi. Troopperi makasi nyt maassa ja kierähteli väistääkseen miekaniskuja. Matoro ryntäsi auttamaan häntä ja katkaisi insinöörin kahtia takaapäin. Nyt kaikki viholliset oli päihitetty.

”Ja luonnollisesti nuo eivät kuolleet tuohon”, Hai päästi suustaan. Matoro kohotti toista kulmaansa ja vilkuili insinöörejä. Ne eivät näyttäneet yhtään sen elävämmiltä kuin aiemmin, mutteivät yhtään sen kuolleemmiltakaan.
”Parasta häipyä, jos ne vaikka oikeasti heräävät tuosta”, Matoro tokaisi työntäen miekkansa jälleen huotraan ja heilautti kutsuvasti kättään. Troo seisoi hengästyneenä kumarassa tukien käsillään polviinsa.
”Juu, hetki.”
Bloszar katsoi vasaraansa. Siihen oli tullut kolhuja. Hän irvisti hieman. Hai hieroi kaulaansa, jota kivisti yhä hieman. Matoro odotti kädet lanteilla kumppaneidensa taisteluväliajan loppumista. Puolisen minuuttia kului, kunnes Troo nousi ja huikkasi heidän voivan jo lähteä. Hai yskäisi. Matoro alkoi johtaa joukkojaan yhä syvemmälle demonisen pallon sisuksiin.

* * *

”Hissi”, sanoi Bloszar. Hän osoitti käytävän syvennyksessä olevaa teräsovea. Sen vieressä oli punainen nappi, jota toa painoi.

”En tiedä kannattaako meidän…” Troopperi vaikutti skeptiseltä. Hän ei pitänyt ahtaista paikoista.

Ovi avautui. Teräksinen hissi oli yllättävän suuri. Sinne olisi mahtunut hyvässä järjestyksessä kymmenenkin toaa. Tai outoa mustaa olentoa, ajatteli Matoro.

”Hyviä uutisia. Täällä on kartta, ja menemällä alas päädymme vankikerrokseen”, Blos hihkaisi.

Hissin seinässä tosiaan oli pieni kartta, jossa näkyi poikkileikkaus pallosta. Hissi näytti menevän miltei aluksen keskipisteeseen. Lisäksi yksi kerros oli nimetty ”vankiosastoksi.”

”Hyvä, nyt tiedämme olevamme oikeilla jäljillä. Mutta kuulkaa, kerron teille tarinan.” Matoro sanoi täysin odottamattomasti. ”Olin kerran melko samanlaisessa tilanteessa kuin me nyt. Hissi pahisten hallitsemassa rakennuksessa. Menin hissiin, koska se meni suoraan määränpäähäni. Valitettavasti hissi pysäytettiin puolimatkassa. Sitten siihen viritettiin räjähteet. Pahikset vain katselisivat, kun me räjähtäisimme paikassa, josta emme voisi paeta.”

Hetken hiljaisuus. ”Mitä sitten tapahtui?” Kysyi Troopperi.

Matoro ojensi salamyhkäisesti oikeaa kättään. ”Harppuuna”, hän sanoi ja käveli hissin luo.

* * *



Huoneessa oli synkkää. Se ei johtunut vähäisestä valaistuksesta, sillä muodoiltaan pyöreä komentohuone oli täynnä epämääräisiä loisteputkia ja kuusikulmaisia holonäyttöjä, joiden todellisuuteen piirtämät kolmiulotteiset muodot pyörivät ja kääntyilivät ilmassa heijastaen huoneeseen omalaatuista valoa. Näyttöjen heijastamat kartat ja moottorilukemat olivat oikeastaan niin kirkkaita, että niiden katsominen sattui silmiin.
Huone oli kuitenkin pimeä sen takia, koska sen sisällä työskentelevät hahmot söivät valoa. Voimakas hologrammihohto ei heijastunut tummien insinöörien laihoista ja luuttomista kehoista. Kun olentoja katsoi, oli miltei mahdoton löytää pistettä tai raja-aluetta, jossa ympäröivä maailma muuttui Insinööreiksi. Ne vain olivat siinä ja työskentelivät loputtomasti. Edes valtavan ilma-aluksen moottorien jyrinä ja pauke ei tuntunut häiritsevän olentojen keskittymistä.

Niiden keskittymiseen vaikutti hieman kuitenkin se, kuinka huoneen yllä olevaa Arkkienkelin komentosiltaa suojaava purppurainen panssarilasi sirpaloitui tuhansiksi, ellei jopa miljooniksi säpäleiksi, siruiksi ja hiukkasiksi. Kilinä täytti alleen kaikki äänet, joita komentohuone oli täynnä. Pitkien, laihojen ja hahmottomien mustien insinöörien operointi keskeytyi hetkellisesti, kun ne katselivat silmättömillä silmillään veitsenterävää lasisadetta ja kuuntelivat korvattomilla korvillaan ympäröivää lasinsirujen konserttoa. Sen loputtua keskelle huonetta suurimman komentopäätteen päälle laskeutui musta hahmo, eräänlainen elävä varjo. Varjo avasi laskeuduttuaan mustan viittansa ja paljasti vanhat ja tyynet matoranin kasvonsa. Punaisissa silmissä kuitenkin paloi päättäväisyys ja raivo.

”Minulla on hyvin yksinkertainen kysymys”, Oraakkeli sanoi kuuluvasti ja katseli olentoja. Mustat insinöörit pysäyttivät näppäimistöjensä naputtelun. ”Haluan siihen hyvin yksinkertaisen vastauksen.”

Insinöörit eivät sanoneet sanaakaan.

”Missä”, Oraakkeli sanoi painottaen jokaista sanaa sen edeltäjää voimakkaammin. ”On. Pyhä. Äiti?”

Mustat insinöörit olivat edelleen hiljaa. Yksi niistä nousi näyttöpäätteeltään täyteen mittaansa, ja vasta silloin hahmottui, kuinka uskomattoman suuria olennot olivat. Ne olivat laihoja ja luuttomia eikä niiden päässä, käsissä tai jaloissa ollut mitään erityisen suurta, mutta niiden raajat olivat suorastaan luonnottoman pitkät. Olennot nousivat helposti jopa korkeammalle kuin Makuta Abzumo. Eikä Abzumo ollut harvojen eloonjääneiden havaintojen mukaan makutaksi erityisen pieni.
Kun Musta insinööri nousi täyteen mittaansa, näki Oraakkeli, että olennot eivät vain operoineet näyttöpäätteitään. Näyttöpäätteet olivat osa olentoja.
Suuresta, mustasta ja johtojen peittämästä datapäätteestä johti irvokas, irtonaista selkärankaa muistuttava kaapeli, joka työntyi syvälle Insinöörin pään sisään. Näky olisi ollut vastenmielinen, jos Insinöörit eivät olisi olleet täysin hahmottomia.

”Muualla”, lohduton, mutta kantava ääni vastasi. Insinöörillä ei ollut suuta, josta puhua, joten omituisella tavalla geneerinen ääni tuntui kuuluvan kaikkialta. Se olisi voinut kuulua mille tahansa huoneen olennoista. Tai kaikille niistä.

”Voimme hoitaa tämän kivuttomasti”, Oraakkeli sanoi. ”Toistan siis. Missä. On. Pyhä. Äiti.” Matoranin äänensävy oli suorastaan rauhallinen ja ystävällinen.

”Me emme tunne kipua”, Insinööri sanoi. ”Tarjouksenne on tyhjä.”

Oraakkeli loikkasi suurimmalta tietopäätteeltä gasellimaisesti alas ja laskeutui pehmein äänin. Hän asteli kohti seisomaan noussutta Insinööriä. Olennon valtava mitta ei tuntunut vaikuttavan Oraakkeliin millään tavoin.

”Olkaa hyvä ja ottakaa makuuasento edessämme”, Insinööri sanoi tyynesti, ja sen pitkät sormet naksuivat liikkuessaan uhkaavasti. ”Se tekee niskanne katkaisusta huomattavasti nopeampaa ja vaivattomampaa, ja vähentää Mestarin työsarkaa.”

”Katsokaa nyt teitä”, Oraakkeli sanoi katse siirtyen insinööristä toiseen. ”Ette ole elämää. Olette irvikuva elämästä.”
Soturimunkin äänensävy kuulosti melkein säälivältä. ”Voitteko koskaan nauraa, itkeä, oppia, opettaa, kokea lämpöä tai rakastaa?”

Insinöörit olivat pitkään hiljaa.
”Emme ymmärrä kysymystänne. Voitteko tehdä yhteistyötä ja hypätä jätteenpoistokuiluun tai työntää sormenne yhteen sähkönjakelupisteistä?”

Oraakkeli huokaisi. ”Ette taida edes ymmärtää, mistä puhun. Ymmärrättekö, miksi edes tottelette häntä?”
”Koska kello tottelee kelloseppää”, Insinööri sanoi harkitusti. Loputkin sen lajitovereista alkoivat nousta täysiin mittoihinsa. Osa oli jo irrottanut itsensä näyttöpäätteestä. Kuvottavasti rusahtelevat selkärankamaiset kaapelit porautuivat ulos Insinöörien päistä. Olennot laskivat kaapelit näyttöpäätteiden päälle.
”Koska luomakunta tottelee jumalaansa.”

Oraakkeli pudisti päätään. ”Hän ei välitä siitä, mitä teille tapahtuu. Olette uhrattavissa kuin pelinappulat... ja taidatte tajuta sen.”

Seuraava asia tuntui kuuluvan jokaisesta Insinööristä samanaikaisesti.
”Suojelkaa Makuta Abzumoa, sillä hän on Herra ja Vapahtaja. Lopettakaa vanhus.”

Oraakkelia lähin Musta Insinööri nytkähti hiljaisuuden ja liikkumattomuuden jälkeen suorastaan pakkoliikkeenomaisesti vanhaa soturimunkkia päin. Se repäisi biomekaanisen kaapelin irti takaraivostaan – tai kasvoistaan, insinööreistä oli vaikea sanoa – ja huitaisi sillä Oraakkelia kohti. Selkärankaa muistuttava johto viuhahti ilman halki ruoskamaisesti, sylkien tummia nesteitä komentohuoneen lattialle. Johdosta iski sähkölataus, joka rätisi halki ilman pitäen korvia murhaavaa ääntä ja valaisten hämyisän kammion. Ennen kuin Insinööri oli ehtinyt iskeä, Oraakkeli oli kuitenkin jo ilmassa.

Vanha soturimunkki sulki silmänsä ja keskittyi syvälle sydämeensä. Hän tunsi ilmavirran viuhuvan ympärillään loikatessaan korkealle Insinöörien hahmottomien päiden yläpuolelle. Hetkeksi kaikki hidastui ja Oraakkeli kykeni erottamaan yksittäisiä ääniä toisistaan. Hänen hengityksensä oli yksi niistä. Se ei ollut nopeutunut. Hän oli yhä tyyni.

Kun Oraakkeli avasi silmänsä, kaikki oli taas nopeaa. Ilman halki viuhuva musta matoranin varjo laskeutui tömähtäen kimppuunsa hyökänneen Mustan insinöörin pään päälle. Hän tarttui tiukasti kiinni.
Insinööri heilutteli päätään edestakaisin, ja Oraakkeli pysyi vain vaivoin kyydissä. Nyt, kun hän ensimmäistä kertaa kosketti mustaa olentoa, hän tunsi täysin, kuinka tyhjä ja ontto se oli. Olennolla ei ollut selkärankaa, ei ulkoista tukirankaa, ei mitään. Sen pää heilui luonnottomasti jokaiseen suuntaan ilman ruumiillisia rajoitteita.

Oraakkeli sulki jälleen silmänsä. Hän avasi kämmenensä ja painoi sen syvästi kiinni kohtaan, josta biomekaaninen kaapeli oli Mustan insinöörin pään sisälle mennyt. Vanha soturimunkki keskittyi. Hän yritti etsiä Insinöörin päästä edes yhtä ajatusta, jonka voimaa kasvattaa. Jotain, jota voisi käyttää aseena.

Mitään ei ollut. Oraakkeli päätti vaihtoehtoisesti jakaa insinöörille yhden omista ajatuksistaan.
Hajoa.

Harvat adjektiivit kuvaisivat seuraavaa tapahtumaa sen vaatimalla arvolla.

Tästä syystä käytämmekin vain nelikirjaimista sanaa, jolla ei ole varsinaista merkitystä, mutta joka kuvaa tapahtumaa, kumma kyllä, täydellisesti.

PLOP.

Insinööri teki kuten sillä oli tapana. Se totteli käskyä. Oraakkelin kämmenen alle jäänyt olennon pää päätti lähteä lentämään samanaikaisesti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Musta aines räjähti komeassa kaaressa kaikkialle kastellen komentohuoneen holonäytöt ja ympäröivät Insinöörit. Ne eivät tuntuneet reagoivan tapahtumaan mitenkään.

Hieman orgaanista ainesta muistuttavia mustia johtoja repeytyi esiin ja putoili lattialle olennon ympärille. Oraakkeli laskeutui pyörähtäen sulavasti valtaisan olennon jalkovälin läpi, ja ponnahti pystyasentoon selkä mustaa olentoa kohti.
Pitkä hirviö seisoi liikkumattomana paikallaan. Siinä, missä oli ennen ollut sen pää oli nyt lakastunutta kukkaa muistuttava kokonaisuus. Joka suuntaan repeytyneet ja avautuneet harukset muistuttivat roikkuvia terälehtiä. Olennon entisen kaulan kohdalla oli jonkinlaisia verisuonia tai sähköjohtoja muistuttavia katkenneita säikeitä. Insinööri ei enää liikkuisi.

Ympäröivät Mustat insinöörit lähestyivät täydellisesti synkronoidulla askeleella Oraakkelia.

Soturimunkki nousi täyteen mittaansa ja katseli punaisilla silmillään olentoja.
”Pahoittelen, jos kysymys oli epäselvä”, Oraakkeli sanoi rauhanomaisesti. ”Esitän sen vielä kerran. Jos en saa vastausta, en voi vannoa, että tämä ilmalaiva pysyy kovin kauaa merenpinnan yläpuolella.”

Punaisten silmien hehku ei ollut enää tyyni, vaikka soturimunkin muut kasvot olivat.
”Missä.”
Oraakkeli avasi viittansa ja paljasti vanhat kätensä.
”On.”
Insinöörit ottivat taas askeleen matorania kohti. Ne kurottivat pitkiä käsiään häntä kohti. Aikaa ei olisi paljoa.
”Pyhä Äiti.”

Mustat olennot antoivat ainoan vastauksen, joka niille oli opetettu. Yhdessä samanaikaisessa nytkähdyksessä olentojen kädet muuttuivat teriksi, miekoiksi, sätkiviksi lonkeroiksi ja kirveiksi.

Musta viitta ja sitä kantava soturimunkki sinkoutuivat heinäsirkkamaisella hypyllä ja kolibrimaisella vauhdilla joitakin metrejä Mustien insinöörien yläpuolelle.

Vastaus ei ollut tyydyttänyt Oraakkelia. Hän tekisi sen kymmenen sekunnin sisällä hyvin selväksi.

* * *

”Neljä kohdetta meni hissiin kaksitoista kerroksesta kuusi. Lisäksi komentohuoneessa tunkeilija”, kuului ääni eräänlaisesta kaiuttimesta. Kahdeksan mustaa insinööriä lähti mahdollisimman nopeasti kohti hissiä. Kohta kaikki hissin ovet olisivat varmistettu. Hissistä ei pääsisi ulos. Se tulisi olemaan loukku toille.

Kuusi kerrosta alempana vartijat odottivat teräsoven aukeamista. He olivat vankikerroksessa, jonka vartiointi oli kaksinkertaistettu tunkeilijoiden havaitsemisen jälkeen. Kaikki tummat hahmot tuijottivat liikkumatta ovea. Vielä hetki.

Se aukesi. Olennot ampuivat jotakin hissin täyteen. Sitten ne hämmästyivät tajutessaan, että hissi oli tyhjä. Tai olisivat hämmästyneet, jos olisivat voineet hämmästyä. Niiden kasvoilta ei pystynyt lukemaan minkäänlaista reaktiota.

Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä. Katosta putosi metallilaatta alas. Ennen kuin mustat olennot ehtivät tajuta mitä tapahtui, kaikki oli ohi.

Koko käytävä räjähti palamaan. Insinöörien musta massa kärventyi ja suli. Ne päästivät karmivia ääniä. Hetkessä tulipyörre oli kadonnut, ja käytävä oli täynnä palaneita ruhoja ja mustunutta metallia.

Troopperi pudottautui ensimmäisenä katossa olevasta aukosta. Bloszar tuli hänen perässään.

”Mato, se oli paras suunnitelma ikinä”, ensiksi mainittu hypetti. Jään Toat pudottautuivat myös aukosta.

”Olen siihen itsekin tyytyväinen”, Matoro sanoi mahdollisimman vaatimattomasti. Eihän se ollut edes hänen hienoimpia temppujaan. Niin yksinkertaista. Laitetaan hissi liikkumaan alaspäin itsestään, mennään sen katolle, tullaan oven läpi kerrosta ennen määränpäätä, eliminoidaan vartijat nopeasti, leikataan aukko lattiaan, korvennetaan alakerran vartijat.

”No, nyt olemme vankilakerroksessa. Mikä suunta?” Hai kysyi.

Ilmaraptori

Ontor ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Paikka oli selvästi sama, Ilmaraptorin sohva, mutta hajut ja äänet eivät vastanneet hänen muistikuviaan viime päivien tapahtumista. Alus keinahteli vähän ja Ontor kuuli veden liplatusta. Metsälinnut lauloivat surullisesti. Vihertävä valo tulvi esiin aluksen ikkunoista ja sen kyljessä ammottavasta aukosta.

Matoran yritti nousta istumaan, vaikka se tekikin kipeää. Alukseen tunkeutunut hirviö oli poissa ja siinä kohdassa, mihin sotavanki oli sen hakannut, oli vain epämääräistä mustan liman jäämiä. Pyöreästä ikkunasta Ontor näki viidakkoa ja lammen, johon Ilmaraptori oli laskeutunut. Aluksen kattoluukku oli auki ja katolta meni tikasviritys kallioisen rannan penkereelle. Paikka on henkeäsalpaavan luonnonkaunis. Vedessä oli suuria lumpeenomaisia, violetteja ja taivaansinisiä kukkia ja pitkät, sammaleiset puunoksat riippuivat veden yllä.

Ternok hyppäsi kattoluukusta sisään ja toi mukanaan kaisloista ja nuorten puiden varsista tehtyä levyä. Huomattuaan toverinsa heränneen hän jätti korjaustarpeet lattialle ja kiiruhti Ontorin luo.

”No, miten menee?” hän kysyi väsyneesti ja istahti Ontorin viereen.

”Pahasti. Missä me olemme?”

”Metsässä. Ämtur ohjasi meidät tänne piiloon, jotta saamme aluksen korjattua.”

”Jaa. Mikä se sisään tunkeutunut hirviö oli? Ja missä se torakka on?”

”Siitä minä en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, paitsi ehkä sen, miten niistän pääsee eroon. Upotimme sen mitä siitä oli jäljellä lampeen. Ja mitä torakkaan tulee, niin se taitaa auttaa Ämturia siiven korjaamisessa. Tuskin haluaa jäädä tänne itsekään.”

”En minäkään halua! Mikä on suunnitelma?”

”Odotamme, että Toat haluavat paluukyydin vihollisen linnoituksesta.”

”Joo. Tooosi todennäköistä.”

”Sittenhän tuo nähdään”, Ternok sanoi ja alkoi nakuttamaan kaislapaneelia rungon aukon peittämiseksi.


Arkkienkeli



Käytävä, jolle neljän klaanilaiset tiimi oli juuri päässyt, oli täysin suora ja pidempi kuin mikään heidän aiemmin kulkemistaan. Se oli myös täysin vailla kalustusta, ja toisinaan siitä erkani panssariovin verhottuja sivukäytäviä. Käytävän päässä näkyi aavistuksen verran punaisena kajastava valoa.

Ilman sen suurempaa harkintaa nelikko päätti lähteä kohti valoa, tosin hitaasti ja seiniä myötäillen. Todennäköisesti kaikki aluksen abstraktit hirviöt ja kävelevät limapallot etsivät heitä, ja olisi vain ajan kysymys milloin kyseinen käytävä tarkistettaisiin.

”Olenko ainut jolle tulee ikävä tunne tuosta punaisesta kajosta?” Troopperi kysyi melkein kuiskaten.

”Et ole. Et tosiaankaan ole”, Hai vastasi toverilleen.

”Shh”, Matoro sihahti ja pysäytti takanaan tulevan kolmikon. Hänen teleskooppisilmänsä päästi sirittäviä ääniä hänen vaihtaessa linssistä toiseen.

”Luulin nähneeni niitä mustia olentoja”, Matoro sanoi hiljaa. Hänen mieleensä palasi hetki Atheonin kammiossa, jolloin hänen kiikarinsa ei ollut havainnut…

”Puhutaan jostain”, Matoro sanoi ennen kuin hänen mielikuvituksensa pääsisi vauhtiin.

”Etkö äsken käskenyt olla hiljaa?” Blosz kysyi pistävästi.

Keskustelu ei ottanut syntyäkseen. Matoro piteli ehjää kättään rintapanssariaan vasten, samassa kohdassa jossa Beeta edelleen oli haarniskalevyjen alla. Toan teki mieli kiskaista siru esille ja käyttää sen vaaleansinistä valoa pelon karkottamiseen, mutta hän ei halunnut antaa viholliselle vihjettä siitä, että siru oli hänellä mukana. Nyt jälkeenpäin hän ajatteli, että sirun tuominen Arkkienkelin uumeniin oli järkyttävän huono päätös. Hän olisi voinut jättää sen alukseen, tai vielä parempaa, Hildemarin mukana Klaaniin turvaan. Miksei hän ollut tehnyt niin?

Enkö luota muihin klaanilaisiin, Matoro huomasi itsensä kysymästä mielessään.

Totta kai minä luotan, sen kyseenalaistaminen olisi täysin järjetöntä. Klaanilaisia luotettavampia ei tästä sairaasta maailmasta löydä, hän vastasi itselleen melkein välittömästi.

Mikset sitten antanut Nimdaa heille turvaan? hän kyseenalaisti itsensä.

Matoro huomasi, ettei osannut vastata. Hän ei osannut sanoa ainuttakaan rationaalista syytä miksi hän oli ottanut Beetan mukaan tänne pahuuden pesään. Jokin sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi sirun kanssa, vaikkei hän osannut sanoa mikä.

Toa havahtui ajatuksistaan, kun joku hänen tovereistaan tarrasi häntä olkapäästä.

”Mato, oletko hereillä? Tämä ei ole kovin hyvä hetki haahuilla tiedottomana ulkomaailmasta”, Troopperi kysyi melko kevyellä äänensävyllä. Matoro katsoi ympärilleen, ja tajusi että he olivat saapuneet punaisen kajon alkulähteille.

Kammio oli valtavan suuri, pyöreä ja jatkui korkeuksiin. Sen keskellä lattiassa oli syvä, musta kuilu. Kuilun yllä riippui orgaanisen näköisistä putkista valtava, sykkivä asia. Se näytti aivan elävän olennon sydämeltä. Se näytti aivan liikaa oikealta sydämeltä. Punaisen pinnan läpi näkyi sinistä ja purppuraista nestettä, joka virtasi korkeuksiin putkia myöten sitä mukaa, kun sydän sykki. Suuren bassoäänen jymähdyksen aiheuttava sykähdyspari pumppasi nestettä säännöllisesti.

”Hrr”, Hai sanoi. ”Tämä paikka saa minulle kylmät väreet.”

”Et ole ainut” Blosz sanoi. Hän kaivoi laukustaan kämmentietokoneen, johon oli skannannut hissin seinässä olleen kartan.

”Mutta mutta. Olemme nyt huoneessa nimeltä ”Sydän”, ja täältä lähtee neljä käytävää. Tulimme käytävä A4:stä, ja vankisellit ovat A6:ssa, eli käytännössä menemme käytävään joka lähtee tämän kammion vastakkaiselta puolelta”, hän jatkoi.

”Rakastan tekniikkaa, tekee kaiken niin käteväksi”, Troopperi myhäili. ”Nyt, kierretään tämä karmiva huone niin pian kuin mahdollista.”

Silloin toia vastapäätä seisova ovi avautui. Se avautui pahaenteisen hitaasti. Esiin astui makuta Abzumo, joka näytti entistäkin kauhistuttavammalta.

Ympäristön vaikutus, Matoro järkeili. Makuta kiinnitti heti huomionsa toisella puolella huonetta seisovaan ryhmään – ja eritoten Matoroon.

"Sssssssssssssinä!" Zumo karjaisi.

"Sssssssinä", Matoro sihahti hiljaa. Hän vei kätensä refleksinomaisesti miekkansa kahvalle. Viha täytti hänen mielensä.

Abzumo tuijotti häntä ja hänen miekkaansa hetken. Sitten makuta purskahti karmivaan nauruun, joka kaikui pelottavasti kammiossa elävän koneen veripumpun jyskytyksen säestämänä.

"Aina sinä löydät tiesi minun luoksssseni, Matoro the Blackssssnow."

"Oikeastaan me tulimme tänne vankien takia", Toa sanoi kuolemanvakavalla äänellä tuijottaen Makutaa silmiin. Kolme muuta toaa seisoivat taisteluvalmiina jään toan sivuilla, mutta he näyttivät jollakin tapaa epävarmoilta.
"Te tulitte vankien takia. Mitä ajattelitte tehdä? Vapauttaa vankinne?"
"Kyllä", Matoro vastasi hitaasti ja varmasti. "Mutta jos tulet väliimme, voimme myös vapauttaa sinut tuosta ruumiistasi", Matoro uhitteli. Hänen mielensä täytti hetket Nazorakien pesässä Abzumon kidutuksessa. Hän näki mielessään kuvan palavasta Katedraalista ja kuuli ilma-aluksen kaiuttimista kolkon äänen toistelevan valheita. Hän janosi kostoa.
Abzumo nauroi jälleen. Hän jaksoi aina nauraa.
"Niin, nauraa mitättömille hölmöille!" hän tuli sanoneeksi ääneen. "Miten te ajattelitte voittaa jumalan?"
"Makutat eivät ole jumalia", Matoro vastasi. "Te vain luulette olevanne. Te petitte Mata Nuin, ja siitä lähtien olette janonneet Hänen voimiaan itsellenne. Te ette ole kuin varjoja entisistä päivistänne."
"Makutat eivät ole jumalia", Abzumo toisti, "mutta minä olen. Minä olen Ath. Minä kukistin Atheonin, varkaan, joka yritti varastaa Nimdan sirun."

Matoron ilme jäätyi. Oliko Abzumolla Nimda? Kuka oli Varas? "Olet sekaisin", toa vastasi kylmästi.
"Se on totta", Abzumo naurahti. "En ole vuosiin ollut näin sekaisin."
Hän tuijotti klaanilaisia.
"Ja se tuntuu aika mukavalta."

Makutan katse sai itse kunkin toan kavahtamaan heidän edessään seisovaa Pimeyden Herraa. Kukaan ei sanonut mitään. He odottivat vastustajansa siirtoa.
Abzumo veti jostain viittansa alta haarniskansa suojista esiin Epsilonin. Se hehkui valkeana ja lumoavana, kuin tähti, jota ei voisi koskaan saavuttaa seisomalla maan pinnalla ja kurottelemalla taivaalle.
"Minä hallitsen paljon enemmän kuin pelkkää konkreettista maailmaa.”
Matoron pelko paljastui todeksi. Abzumolla oli siru. Mutta eihän yhdellä sirulla voinut tehdä mitään, eihän? Ei ainakaan hän ollut voinut. Vai oliko hän edes yrittänyt? Kysymykset täyttivät Matoron pään.

"Niin, Matoro", Abzumo sanoi virnuillen julmasti. "Mahdoitko edes yrittää? Tämä siru on jotain todella uskomatonta. Sen avulla voi saada aikaan vaikka mitä."

Abzumo käveli kuilun reunaa pitkin kohti lähestyen klaanilaisia koko ajan.

"Minäpä kerron teille pari asiaa entisestä ystävästäni Makuta Nuista."

Salissa vallitsi hiljaisuus. Toat odottivat vaivautuneina, edelleen aseet valmiina taisteluun. Matoro ajatteli 000:n kammion tapahtumia, ja sitä miten oli paljastunut, että Manu oli huijannut heitä koko tehtävän ajan.

"Vai pitäisikö sanoa edesmenneestä ystävästäni?" Abzumo nauroi. "Tiedättekö, hän oli mielenkiintoinen persoona. Hän käveli toisinaan hyvinkin pää pilvissä, kuten sanotaan. Minä en ikinä välittänyt mielikuvituksesta ennen kuin nyt. Makuta Nui harrasti matematiikassakin paljon mielikuvituksellisempia osa-alueita kuin minä. Hän tutkiskeli hyperbolista geometriaa. Minä en silloin ymmärtänyt sen merkitystä, sillä eihän se voinut ikinä päteä tässä meidän maailmassamme."

Manu elää. Abzumo valehtelee. Eihän makutaa saa tapettua, eihän. Ne ovat antidermista. Ne löytävät uuden kehon, Matoro ajatteli. Hän piteli ionikatanansa kahvasta sen kovempaa kiinni mitä lähemmäs makuta tuli.

"Teidän ilmeistänne päättelen, ettette tajunneet puheestani sanaakaan", Abzumo jatkoi, "mikä ei yllätä minua. Älykkyydeltänne alempiarvoisia kun olette. Hyperbolinen geometria tutkii sellaista pintaa, jossa paralleeliaksiooma ei päde. Toisin sanoen maailmaa, joka on negatiivisesti kaareutuvalla pinnalla. Alkavatko aivot mennä solmuun?" Abzumo pyöritti sormeaan ohimonsa vieressä. Matoro ei saanut kiinni sanoista, mutta alkoi pelätä pahinta. Makuta yhä lähestyi.

"Negatiivisesti kaareva. Sellaista maailmaa ei olekaan, joka negatiivisesti kaareutuisi. Miettikää, jos olisi, mitä sitten tapahtuisi? Universumi olisi satulan muotoinen. Naurettavaa. Kaksi yhdensuuntaista suoraa leikkaisivat toisiaan. Miettikää, jos se olisi totta."
Abzumo napsautti sormiaan.

"Ja näin siitä voi tulla totta."

Toat katselivat ympärilleen. Jokaikinen viiva, jokainen pinta alkoi kaareutua. Koko maailma kaareutui melkein kuin sulkeutuakseen pallon sisäpinnaksi. Abzumon naama kaareutui huvittavan näköiseksi, mutta toia ei paljon huvittanut. Kukaan ei uskaltanut ottaa askeltakaan – oli liian suuri vaara pudota kuiluun, kun etäisyyksien arvioiminen, edes suurpiirteisesti, oli käynyt täysin mahdottomaksi.
"Eikö olekin hauskaa, kun imaginaari- ja reaalimaailmat sekoittuvat?" Abzumo myhäili.

Mielikuvitusmaailma särkyi siinä silmänräpäyksessä, kun jossain räjähti. Metallia ja muuta ainetta satoi maahan vähän matkan päässä toista ja Abzumosta, tarkalleen ottaen tilassa makutan ja klaanilaisten välissä. Jokin olento putosi myös maahan, mutta sen piirteitä ei kyennyt näkemään vielä ilmassa leijuvan savun ja pölyn takia.
"Olen Athin kirous, jonka hän lähettää valejumalien päälle", matala ja vanha ääni sanoi savun keskeltä.

"Ja olen tullut tänne potkimaan persettäsi, makuta."

Bio-Klaani

*GRUMMBBLE*

Joku oli kaatunut portaissa.