Klaanin sairastupa

"En ole aikoihin nähnyt mitään tällaista. Toki herra Killjoyn kehossa oli tekeminen orgaanisten osien paikantamisessa, mutta tämä on jo naurettavaa. Suonet... ei mitään muuta. Tämä kaveri on Vahki, ihan puhdas sellainen."

Kupe raapi päätään Sarajin sairasvuoteen vierellä, tarkkaillen tiiviisti Vahkin kylkeen avattua viiltoa. Hoitajamatoranit kohensivat Sarajin rintaan kiinnitettyjen sähköjohtojen asentoa, tavoitteinaan pitää virran kulku esteettömänä. Paaco rummutti jalkaansa ovensuussa, pyöritellen päätään.

"Joo, tämä koko häppeninki on minulla muistissa. Te ette varmaan minua tarvitse, mutta jos minä varulta vien tämän kiven tuonne Moderaattorien huoneeseen, niin Kepe saa vähän tutkia sitä, kun palaa matkoiltaan, okei?" Kupe nyökkäsi moderaattorille, joka katosi rytmikkäästi astellen ulos sairastuvalta, pitäen oudosti hohtavaa sinistä kuulaa käsissään.

Yksi hoitajamatoraneista tuijotti Vahkin valottomia silmiä, hämmästellen samalla edessään makaavan olennon monimutkaisuutta. "Onko hän kunnossa... tai siis, ei tietenkään ole, mutta paraneeko hän?"

"Uskoisin niin. Paacon nappaama kauko-ohjattu signaali vain yksinkertaisesti vaikutti hänen aivoihinsa, mutta sen vaikutus hiipuu vähitellen pois. Hänen pitäisi herätä parissa päivässä." Kupe riisui tohtorinhanskansa ja kääri nämä siististi roskikseen. "Tämä kyljenkin vamma on selkeästi vanha, eikä se edes vuoda, joten taidan jättää sen noin. Tämä kaveri ei sentään juokse ympäri maita ja mantuja sinisten palasten perässä..."

Sairasosaston länsisiipi oli Sarajia ja outoa tajuttomana makaavaa takkimiestä lukuun ottamatta täysin tyhjä. Suurin osa pommituksessa loukkaantuneista oli joko päästetty huoneisiinsa toipumaan, tai potilaat olivat muuten vain levottomia sieluja. Kupe ei halunnut miettiä asiaa liikaa, mutta hän olisi toivonut monien vielä makaavan hänen osastollaan... mieluummin siellä, kuin haudassa.

Sairasosaston valot sammuivat ja työntekijät poistuivat Kahvioon tauolle. Kupe pysähtyi hetkeksi katsomaan juuri valmistunutta uutta aulaa. Muuten entisensä näköinen atrium oli saanut uuden respapöydän, jonka takana seisoi tyhjä, valtava ja muutenkin luonnottoman oloinen kupolipäinen robotti.

Yövuoronsa juuri päättäneenä, Kupe vain syytti aivojaan, luullessaan tyhjän robottihaarniskan käden liikkuvan. "Taidan tarvita kahvia... paljon kahvia."

Klaanin pihamaa

Pilkkopimeässä juokseva reppuselkäinen Matoran vauhkosi yövartijoille, puheen nopeuden lähestyessä Killjoyn karkuunjuoksuvauhtia sinä päivänä, kun Tawa päätti, että Metsästäjän puku menee pyykkiin.

”Te ette ymmärrä. VT pitää saada hereille heti, eikä kohta. Tässä on kuule sellainen artikla, ettei mitään järkeä. Tiedättekö te, kenelle te oikein edes puhutte? Minun legendani kiirrii kau-”

…

Minuuttia myöhemmin murjottava Matoran istahti Kupen kanssa samaan pöytään, uppiniskaisten vartijoiden vaaliessa arkistonhoitajan unirytmiä.

”Pah.”

Kuusimetsä

BladeVezon ja Paaco talsivat syksyisessä metsässä, ihastellen ruskaa ja tulevaa syksyä. Sankarimme olivat onnistuneet vierittämään toisen maailman Umbran tehtävän ajankohtaa jo ties kuinka kauan. Syyllisyys oli lopulta tullut niin tukalaksi, että kaksikkomme päätti että oli aika lähteä hakemaan tykkiä ja miekkaa havumetsästäjä, joka peitti suurta osaa Klaanin saarta.

Paaco säesti matkaa erilaisilla suusta tulevilla, ja käsiä kaikukoppina käyttävillä äänillä, yrittäen näin parantaa omaa viihtyvyyttään. Valitettavasti itseään järkevänä pitävä Bladis ei pitänyt tästä Paacon musikaalisesta esityksestä niin paljoa ja oli tunkenut kävyt korvareikiinsä.
Kaksikko oli kävellyt metsässä jo muutaman tunnin koska matka oli pitkä. Kultaista ja vihreää haarniskaa kantava moderaattorimme oli pakannut kaksikolle mukaan sushia, josta Bladiskin piti. Kaksikko päätti istuutua lahohkolle puunrungolle syömään eväitään ja muistelemaan yhteisiä seikkailuitaan klaanissa.

”Mitä mieltä olet siitä mystisestä Nimdasta?” Bladis kysyi toveriltaan, mussuttaen suu täynnä riisiä, merilevää ja kalaa. Vihreä maustetahna oli värjännyt moderaattorimme kielen ja hampaat vaaleanvihreiksi ja näytti siltä kuin hän olisi sairas.

”Kaikki hössöttävät siitä Nimdareissusta, jolle melkein kaikki Klaanin isot tyypit lähtivät. Itse en lähtenyt koska se oli ilmiselvä ansa ja minulla on klaanissa jo ihan tarpeeksi riesaa omista fanitytöistäni, jotka eivät jätä minua hetkenkään verran rauhaan”, Paaco sanoi, virnistäen kauniilla kasvoillaan.

”Omasta mielestäni Nimda on todella tärkeä Klaanin tulevaisuuden ja Allianssin sodan uhan takia”, Bladis sanoi, ruuanpalasten lennellessä skakdin suusta. Skakdeille ei tosiaankaan oltu opetettu ettei ruoka suussa puhuta.

”Muuten, kun tuli nyt tämmöinen mieleen klaanista, niin oletko huomannut sitä että minä ja sinä olemme ehkä ainoat vähänkään täysjärkiset moderaattorit tai no ylipäätänsä ylläpidon tyypit? Meinaan sitä että Doxhan on kadonnut Verstaalle jo ties kuinka kauan sitten ja huhujen mukaan hänestä on tullut sen pyörivän keksijän koira tai vastaava, sitten meillä on yks kaks katoava valon toa, Umbra jonka huhutaan olevan hullu. Ei sovi myöskään unohtaa kiintiörahi Makeamme, joka kärsii koko ajan ruuansulatusvaivoista ja on vain moderaattorikokelas koska rahikiintiö tulisi täyteen. Sitten meillä on Same, joka on työllistetty paperityöhön”, Bladis kertoi, painottaen sanomisiaan milloin kallistaen päätään, kun tuli aika kursivoida tekstiä, tai muita tehokeinoja kiinnittää ystävänsä huomio.

”Tuohan on ihan totta, ystäväiseni. Minua terveempää tyyppiä saa hakea”, Paaco sanoi, alkaen yhtäkkiä lyödä käsillään päälakeaan. ”Ne ovat täällä! Ne ovat täällä!”
Bladis ei voinut tehdä muuta kuin laittaa käden otsalleen myötähäpeästä. Tämä oli aivan Paacon tapaista ja siksi hän piti moderaattori-kollegastaan.

Kaksikko nousi istumapaikaltaan, pakkasi ruokatarvikkeet Bladiksen selkäreppuun ja alkoivat jatkaa matkaansa kuusimetsien halki. Tuon tuostakin Bladis pysähtyi raaputtamaan liiskautuneita etanoita ja sammakoita jalanpohjistaan ja Paaco potki tuon tuostakin maa-ampiaisten pesiä ja kaikkea mikä oli vähänkään potkittavaa, aina kivistä ja kannoista, sienten itiöemiin ja muurahaisten pesiin.

Viimein, uuvuttavan taipaleen jälkeen kaksikko saapui aukiolle, jossa ei kasvanut paljoa puita. Ruoho oli kellastunutta ja aika kuollutta, peittyneenä suurimmalta osin oranssin ja keltaisen kirjavien lehtien alle. Kaksikko alkoi etsiä tykkiä ja miekkaa alueelta.

Paaco käytti hakkuaan haravana, haravoiden sillä aluetta. Kului jonkin aikaa kun moderaattori huhki heiveröisillä lihaksillaan hakun varressa. Bladis hekotti vieressä kun hänen hikinen ystävänsä, joka piti yllä kovankin bodaajan imagoa illuusion naamionsa avulla, oli jo pienoisen haravoinnin jälkeen ihan uupunut ja punainen kasvoiltaan.

Paaco pysähtyi puuskuttamaan, lykäten hakkunsa Bladiksen kouraan. Skakdi jatkoi ystävänsä työtä ja kuinka ollakaan, hakku kalahti aika nopeasti johonkin kovaan, josta kuului metallinen ääni.

”Nyt löytyi jotain!” Bladis sanoi, alkaen kaivaa lehtimattoa. Hän löysi nopeasti mustan miekan ja kultaisin kirjaimin kirjaillun tykin kappaleet, jotka olivat hautautuneina kivan lehtikasan alle.

”Toivottavasti joku Kepe tai vastaava voisi korjata tämän tykin että ystävämme pääsee kotiin”, Bladis sanoi Paacolle, pidellen voitonriemuisena tykinkappaleita ja miekkaa käsissään.

”Tuo miekka on todella hienoa käsityötä”, Paaco sanoi, ottaen mustan miekan ystävänsä käsistä ja ihastellen sitä aurinkoa vasten. Miekka välkehti auringossa, vaikka olikin musta.

”Nyt voimme lähteä hyvissä mielin tapaamaan ystäväämme Matoran Umbraa”, Paaco sanoi, laittaen miekan Bladiksen reppuun. Bladis laittoi tykin kappaleet varovasti reppuunsa ja toivoi hartaasti että nämä tarvikkeet auttaisivat heidän ystäväänsä lähes mahdottomassa tehtävässä päästä takaisin toiseen maailmankaikkeuteen.

Kaksikko aloitti lehtevän ja kostean kotimatkan kohti klaania...

Ämkoon Veljeskunnan saari, ranta

Kaaoksen keskellä juokseva ilman Toa kailotti improvisoituja sotahuutojaan, väistellen samalla ilmassa viuhuvia ammuksia, jotka koostuivat Nazorakien ammuksista, Matoranien nuolista ja epämääräisistä sirkuttavista objekteista, joita KooBee ei halunnut tutkia tarkempaa.

Tavarakuljetukset etenivät pitkin rannan reunaa ja KooBeella ja Matoraneilla oli tasan yksi tehtävä: Kaaos. Kovaan ääneen hoilottava Koobee yritti vetää huomion itseensä, viskoen elementaalivoimillaan haketta ja muita esineitä pitkin Nazorakien rivejä. Kontit kaukana hänen takanaan saivat edetä verrattaen rauhassa Torakoiden tulen keskittyessä juoksevaan hulluun.

Rantaviivaa pitkin juostessaan KooBee ehti hetken katua lähtöään saarelle. Hän ei kuitenkaan miettinyt kauaa, uuden sotahuudon pälkähtäessä hänen mieleensä.

"GURBALANZOIGGULA! HERBALANDEERA! GUGLÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"

Eturintaman Nazorak hautasi päänsä kasvoihinsa häpeästä. Vain sekuntia myöhemmin käsien raosta törrötti Matoranin nuoli, joka sai pään leimahtamaan liekkeihin. Tuskainen operaatio läpi rannan vain jatkui jatkumistaan.

Vahkin maassa makaavat puolikkaat, muutama kymmenen metriä taistelevasta parivaljakosta

Sivummalla taisteleva Torakka ja Ilman Toa eivät olleet näkemässä, kun syttyneet valot vilkkuivat hetken tuhoutuneen Vahkin silmissä. Muistikuva. Yksinäinen muistikuva kaukaisesta sodasta ja sen kaatuneista. Yksin tantereella seisova Vahki katsoi mustan Toan astelevan hänen viereensä, vetäen tämän pois savuavalta kentältä.

Ja sitten valot sammuivat ja kipinä rasahti Vahkin aivoissa. Muistikuva katkesi, niin katkesi kaikki muukin.

Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita

Oranssin kuulan hehkuminen oli päättynyt ja salamatkustaja veti itseään tiiviimpään tilaan matkatavaroiden sekaan. Ohi kulkenut Toa-vartija ei huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja matka jatkui rauhassa. Kääreisiin kietoutunut hahmo ei voinut kuin toivoa, että outo reaktio ei tapahtuisi uudestaan.

Xia, Mustan Käden salainen tukikohta

Hetki sitten tuskissaan kiemurrelleet Vahkit olivat päässeet tolpilleen, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hiljaisesti toimiaan jatkaen osasto pyöri jälleen normaalisti. Yksikään Vahkeista ei pihahtanut muistikuvasta, joka kuin maagisesti oli heistä jokaisen mielessä.

Sota...

Umbrien mielilinkki


Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen.
Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.

Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..

Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!


Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.

”Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta”, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.

Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.

Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii.
”Olen itse TUHO ja TYHJYYS”, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.

”On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana”, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.

Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.

”Liity minuun ja veljiini, Umbra”, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. ”Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA”. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa”, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ”ajatukset”.

Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ”ajatuksensa” ja sanoo ”On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle”, Makuta mörisee.
”En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet”, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: ”Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin”
”Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran”, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.

”En anna asetta sinulle”, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta.
Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.

Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin…

Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.

Ulottuvuus-U:n näkymä
Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.

KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.

”Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin”, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.

”En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni!” Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.

”Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen”, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. ”Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!”

Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei.
”Odottamaton veto sinulta, veljeni”, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. ”Miksi sinä olet noin ilkeä minulle?” puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. ”Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi!” KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. ”Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!”

Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.

”Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi?” Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.

”Kerro tarinasi, kuuntelen sen”, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle.
Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.

”No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni?” KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.

”Et kai vain tuhonnut häntä?” Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.

”Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi”, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.

”Antakaa veren virrata!” KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.

Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.

”Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhak’elakkia, luojaamme!” Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.

Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.

”Et voi tehdä tätä!” Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.

Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.

Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.

”Et voi tehdä tätä”, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.

”Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä?” KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.

”Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu!” KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.

Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.

Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.

”Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä”, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.

”Entä Zyglakit!” Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.

”Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin!” Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.

”Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan!” Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.

”Koko suunnitelmasi on täysin järjetön!” Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi…

Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.

”Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhak’elakkin nimeen”, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.

Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa.
KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.

”Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni”, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. ”Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon”. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.


Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.

Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha.
”Minä tulen veljeni!” Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.

Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.

Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.

”Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa”, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.

Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.

Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla.
”Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta”, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.


”Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua”, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.

Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin.
Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.

”Tuo sattui”, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.

KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana…

”Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on?” Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.

”Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö”, KraUmbra sanoi. ”Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät… Ne Karzahnin Makutat! Rhak’elakk teidät syökööt!”

KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä.
”Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget”, Pallot sanoivat yhteen ääneen. ”Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle”, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. ”Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra”, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. ”Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin”, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.

”Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit”, pallot sanoivat. ”Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan”, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.

”Umbra iske!” henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.

”En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan”, Umbra sanoi. ”Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana”, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.

”Minähän voitin tässä, veljeni”, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.

KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa.
Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.

Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.

Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.

Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.

”Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne!” Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.

Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhak’elakk totuus.

”Hei hei Zyglakit”, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen.
Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin.
Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja…


Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.

Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.

Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.

Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.

”Tämähän on hienoaaaaaaa!” nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.

Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.

Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi.
Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.

Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin.
Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.

Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.

Toivottavasti tämä kohta loppuu… Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä.
”Mitä pidit elämästäni?” Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.

”Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa”, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.

”Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois?” Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.

”Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois?” Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.

”Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet”, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät.
Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.

”Oletko antanut anteeksi KraUmbralle?” Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.

”Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä”, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.

”Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet”, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä ”Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi”.
”Mitä se koskee?” Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.

”Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta”, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.

”Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme”, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.

Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.

Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata.
”Missäköhän se apu viipyy…” Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta…

Klaanin käytävät

Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.

”Oma koti”, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. ”Kullan kallisko”, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan.
Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani.
Heittäydyttyään sängylle – verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle – Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.

Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin.
Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle.
Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua... baarissa...

Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa.
”Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni”, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta.
”Miten voin palvella neitiä?”
”Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte.”
”Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo?”
”Tiesin...” Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti.
”Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.”

Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa.
Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.

Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita.
Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.

Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti.
Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla

Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.

Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.

”Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento?” Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.

Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä…



Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas…

Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.

Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.

Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.

Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.

”Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät”, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.


”Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan?” Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. ”Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan”, hän lisäsi perin huvittuneena.

”Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä”, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.

Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.

”Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla?” Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.

”Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan”, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. ”Mush! Mush!” toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään.
”No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan”, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.

Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.

”Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin”, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas.
Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.

”GERONIMOOO!” Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.

”Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi”, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.

Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.

”Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää”, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.

”Manu, rauhoitu vähän”, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.

”Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa!” Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.

Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.

Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.

”Sinulla on ruosteparta!” kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun.
Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin.
Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä.
”Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi”, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.

Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta.
”Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen!” painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.

Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.

Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.

”Kiitos vielä kerran Manu”, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea…

[spoil]
Manu kattoili osan tästä viestistä... KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]

Muutama vuosi sitten...

Arvoisa Zorak von Maxitrillian Arstein VIII,

Projekti etenee halutulla nopeudella. Testikohde on osoittanut kyvykkyyttä kahden elementtivoiman hallinnassa. Tulen elementtivoimat toimivat nyt yhtä hyvin kuin alkuperäinen painovoimakin. Hän on kuin kuka tahansa Toa-soturi, paitsi, että hänen kaksi elementtiään tekevät hänestä nyt erikoisen, mikä mahdollistaa paremmin Antisuoja II:n käytön.

Antisuoja II on myös valmistunut aikataulun mukaan. Se on säädetty aktivoitumaan, kun vastassa on Zairyhin kaltainen olento. Kuitenkin olen huomannut, että sen voi aktivoida myös satunnainen vaaran tilanne, mutta silloin myös aktivoitumisen tulos on satunnainen. Tällaisia satunnaisuuksia ei kuitenkaan ole usein, joten kyseisestä ”lisäominaisuudesta” ei ainakaan liene haittaa.

Projektin tulokset tulevat näkyviin kuukausien, huonolla tuurilla muutaman vuoden, kuluttua. Olen vakuuttunut, että panoksenne projektin onnistumisessa on pitkän ajan kuluessa ollut erittäin tuottoisa ja kannattava.

Lupaan pitää teidät ajan tasalla projektin tuloksista. Testihenkilö sijoitetaan kuukauden sisällä.

Ystävällisin terveisin,
Jouera

Nui-Koro



Kaupungin laitamilla oli huomattavasti vähempi meluisata kuin torin läheisyydessä. Hyvin harva jalankulkija ja pari pulua olivat ainoa seura kadun yksinäisille mukulakiville, kunnes kaksikuudesoasaaklaanilainen kolmikko käveli sen päältä. Joukkiota johti haaleankeltainen Matoralainen, toisena asteli Kepe ja perää piti Snowie. Matka tapahtui yllättävänkin hiljaisissa merkeissä, Snow-tekijä huomioden. Kepe arveli kumppaninsa yrittävän varoa pienen neidin enempää säikyttämistä, suuri suu ja paljoisa puhe kun todistetusti saattoivat olla tuntemattomista hieman hämmentävää. Tiedemies tiesi, etti valkoinen pullero tahtonut pahaa, mutta kaikki ne sanat eivät voineet osua jokaisen mukavuusalueelle.

Eivätkä varsinkaan tämän, Kepe tuumaili tarkkaillessaan edellään kulkevaa hentoa olentoa. Hänen rationaaliseksi mieltämänsä mielensä ei kyennyt selvittämään, miksi kyseinen henkilö työskenteli kaupunginkaartilla, edes toimistohommissa.

”Kepsula”, Snowie sanoi matalalla äänellä. Kepsula käänsi päätään.
”Hm?”
”Uskotko tosiaan, että pormestari tahtoo meidät, koska luulee, että ajamme häntä takaa... Sen tähden?”
”Sen?”
”Tiedätkö, sininen whuuuuumzazuuuuum.”
”...me emme puhu nyt siitä kerrasta, kun Suga teki tiedätkö sen jutun mikä oli kkrrraaaaahhhhh?”
”...”
”...”
”...Nimda, tiedäthän.”
”Ah, no joo. Siinä onkin paljon enemmän järkeä.”

Hetken älyttömän älykäs kaksikko oli hiljaa ja mietti äskeistä keskustelua, ja sitten Kepe jatkoi, hiljaisesti hänkin.
”Mutta, niin. Siltähän tämä vaikuttaa. Mieti nyt hänen sanojaan.”
Snowie mietti hänen sanojaan.

Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan.

”Mutta jos näin on”, Lumiukko supatti kolmikon jatkaessa kulkuaan kivistä katua pitkin. ”niin eikö tämä ole aika huolestuttavaa?”
”Öh, joo?”
”Tai siis. Jos pormestari lähetti ne palkkamurhaajat peräämme... Tämä kaupunki on meitä vastaan. Voimmeko luottaa kehenkään?”
Aavemainen ajatelma leijui ilmassa, juuri Snowien ja Kepen tiimoilla.
”Ehkä juuri siksi on viisautta mennä puhumaan hylkiöpoliisille. Hänen elämänsä kurjuus ja yksinäisyys on meidän voittomme.”
”Kiva asenne, Räz.”

Keskustelun tiimellyksessä klaanilaiset eivät huomanneet heidän ohittamaansa patsasta. Se oli nimittäin niin ruma, että se oli ironisesti tosi hieno. Niin jäi tämä esteettinen kokemus sankareilta kokematta, ja kenties juuri sen suoma voima olisi voinut auttaa heitä tulevissa koitoksissa.

”Tä-tässä se nyt olisi”, Suflery ilmoitti varovaisesti kolmikon päästyä siniharmaan kivitalon luo. Se oli kadun korkein residenssi ja kummaltakin puolelta kiinni naapuritönöissä. Puiset portaat kohosivat hieman katutason yläpuolelle, ja muun rakennuksen tyyliin istuvasti hieman rapistunut ovi sijaitsi kutakin kuinkin julkisivun keskipisteessä. Jyrkkä katonharja sai talon näyttämään kolmikerroksiselta, vaikka torpassa oli korkeintaan kaksi kerrasta ja hyvin ahtaanlainen vintti.

Kolmikko kapusi raput ovelle ja Kepe tarttui puuoven koruttomaan kolkuttimeen.
”Hallojaa?”

Hetken oli hiljaista, sitten ei. Joku laskeutui selvästi portaita. Pian ovi avautui sisäänpäin, ja kolmikkoa tuijotti Mustan Faxonin silmä-aukoista komisario Harkelina tunnettu Po-Matoralainen. Sillä oli muhkeat poliisiviikset.

Jossain, tuntematon vaihtoehtoismaailma

Punaiseen viittaan pukeutunut hahmo, piti kädessään Olmakia. Häntä jahtasivat 8 Matorania ja kaikilla niistä oli aseita. Osa tulitti hahmoa, osa heitti tikareilla.

Hahmo avasi Olmakilla ulottuvuusportin ja pysähtyi. Hän avasi laatikon, jonka sisällä oli pieni harmaa laite, jossa oli musta nappi. Hahmo painoi sitä ja syntyi jonkinlainen musta tornaado. Sitten hän hyppäsi ulottuvuusporttiin, etsimään oikeaa maailmaa.

Matoran-kylä
Hahmo saapui uuteen vaihtoehtoismaailmaan, yhden Matoran-kylän pohjoispuolelle. Hahmo ei halunnut näyttäytyä, joten hän laittoi viittansa päälleen ja muuttui näkymättömäksi.

Hahmo liikkui ketterästi Matoran-kylän sisällä, kunnes kuuli kahden Matoranin puhuvan. Hahmo jäi kuuntelemaan sitä.

"Mitä luulet, miten Nehl voi?" Ko-Matoran kysyi toiselta.

"Varmaan heikosti. Kun näkee aamulenkillä kuolleen Ta-Matoranin, niin varmasti siinä järkyttyy", Le-Matoran vastasi.

"Eikös sillä Matoranilla ollut jokin vanha käärö?"

"Kyllä. Nehl piti sen. Siinä oli vain yksi sana. Jokin nimi, oliko se joku Blos tai jotain."

"Mitä luulet, liittyköhän tuo tyyppi, jonka nimi on käärössä, sen Ta-Matoranin kuolemaan?"

Silloin viittaan pukeutunut hahmo tajusi saapuneensa vihdoinkin oikeaan ulottuvuuteen. 10 vuoden jälkeen. Hän otti pois viittansa ja katsoi kahta Matorania.

"Missä Nehl asuu?" hän kysyi.

Matoranit säihkähtivät ja kääntyivät katsomaan hahmoa.

Hahmolla oli vaaleanvihreä ja musta haarniska, piti käsissän kahta tikaria. Selässään, hänellä oli tummanpunainen viitta ja kasvojen vasen puoli oli oudon näköinen.

"Tuolla noin", Ko-Matoran sanoi ja osoitti itään päin, sinistä taloa.

"Kiitän", hahmo sanoi, otti aseen esiin ja ampui kaksikon. Paukahdukset saivat muut Matoranit tulemaan paikalle. Kun hän kuuli askelien ääniä, hahmo laittoi viittansa päälle, muuttui näkymättömäksi ja hyppäsi pois hyvin ketterästi.

Pian hän saapui taloon ja hyppäsi avoimesta ikkunasta sisään, hyvin hiljaisesti. Vasemmalla, oli Ga-Matoran, joka piti kädessään kääröä.

"Bloszar. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa?" Nehl ihmetteli.

Ei aikaakaan, kun hahmo ampui Ga-Matoraninkin.

"Matoranit, vastenmielisin laji koko universumissa," hahmo ajatteli. "Mutta sinä ja nuo Matoranit tuolla saitte sentään hyvän kuoleman, toisin kuin muut lajinne edustajat."

Hahmo otti käärön ja hyppäsi pois ikkunasta ja lähti.

[spoil]Joo, sen verran sanon, että tämä kaikki liittyy yhteen isoon viestiin, jonka kirjoitan.[/spoil]

Yökerho, Bio-Klaani



Manu astui sisään yökerhoon, jossa oli kuullut kerrottaneen Ämkoon veljeskunnan edustajan häntä odottavan. Paikka oli tunkkainen ja hieman savuinen, mutta kuitenkin tilavahko ja hyvin täysi.
Ja mitähän eroa on pubilla, baarilla, kapakalla ja tavernalla. Enpä ole ikinä ajatellut asiaa... Manu ajatteli huvittuneena. Vaikkakin tämä on yökerho.

Violetista siniseen välähtelevät värivalot ja diskopallo korkealla katossa, jumputtava musiikki ja iloisina/humalaisina heiluvat Matoranit piristivät päivää mukavasti. Näyttöruudut näyttivät lähikuvia sieltä täältä salia. Diskoteekki oli täynnä tanssivia Matoraneja erilaisissa puvuissa, jotka yrittivät ilmeisesti olla vaikuttavia. Manu oli pannut merkille, kuinka portsari oli ajatellut, ettei hänen ollut soveliasta astua sisään pukukoodin takia. Eipä tämä silti ollut uskaltanut pysäyttää Makutaa, joka oli vain astellut sisään hymyillen.

Musiikki oli niin kovalla, että rakennus vavahteli. Manu mietti, saapuisikohan naapurustosta valituksia myöhemmin seuraavana päivänä – tai saapuiko valituksia usein muutenkin. Hän etsiskeli katseellaan istumapaikkoja ja huomasikin pian mustien nahkasohvien ympäröimän pienen katoksen diskoteekistä kauempana. Hän käveli niiden luokse pelottaen eräällä sohvalla istuneen kuhertelevan parin pois ja valtasi alueen. Hän istahti kaikista leveimmälle sohvalle ja nosti jalkansa pöydälle.
”Tarjoilija!” Manu huusi. Kukaan ei tullut paikalle. ”Epäkohteliasta. Vaikka en ole juuri pyörinyt yökerhoissa. Ehkä tällaisissa ei ole tarjoilijoita.”
Manu alkoi seuraavaksi pohtia, miltä häntä etsivä Matoran mahtoi näyttää. Le-Matoran tämä varmasti olisi, mutta täällä ei voinut juuri erottaa ketään, sillä kirkkaat valot värjäsivät jokaikisen paikallaolijan valon spektrin korketaajuuksisimmilla väreillä.

Manu päätti kyllästyä ja sukeltaa diskoteekin tanssijoiden joukkoon. Tanssijoihin ei muodostunut sellaista Makutan mentävää aukkoa, kuten olisi voinut olettaa; väki ei edes huomannut Manua, ennen kuin tämä tuli kohdalle. Tutkien Matoranien naamoja Manu hiippaili läpi massojen, jotka heiluttivat käsiään ja hytkyivät musiikin tahdissa. Värivalot muuttuivat nyt häijyn vihreiksi ja sokaisivat Makutan hetkeksi. Nyt jokainen näytti Le-Matoranilta, mikä ei tehnyt Manun työtä yhtään helpommaksi.
”No hemmetti soikoon, miksi minun pitää etsiä Matoran, joka halusi etsiä minut.”

Kiivauksissaan Makuta heitti erään tyttöparan ilmaan niin, että tämä oli törmätä diskopalloon. Muutaman senttimetrin päähän diskopallon pinnasta tämä jäikin eikä näin ollen törmännyt siihen. Pudotus oli kuitenkin korkea, ja vaistomaisesti naispuolinen Matoran otti kiinni lasisesta pallosta. Nyt joukkoon tuli selkeä rako, joka jätti Makutan omaan rauhaansa. Matoranit katsoivat säikähtäneenä Manua, joka hymyili valloittavasti naisen edelleen roikkuessa pallosta ja kiljuessa. Ääni kuitenkin jäi suurimmaksi osaksi musiikin alle.
”Etsin... jotakuta, joka halusi nähdä minut”, Manu sanoi vakavasti, tarpeeksi kovaa, jotta hänet kuultiin musiikin yli. Lähimmät Matoranit pudistivat päitään ja vetäytyivät kauemmas. Manu kohautti olkiaan ja jatkoi kulkuaan diskoteekin keskeltä reunaa kohti. Matoranit tekivät nyt tietä paremmin, ja Manu hymyili niin monelle kuin ehti.
Olisi helpompi, jos tietäisin edes hänen nimensä, Manu ajatteli synkeänä. Oli tämäkin tapa tuhlata iltaa.

Pian Makutaa kuitenkin onnisti, sillä häntä vastaan huojui Matoran, joka ei näyttänyt aivan täysipäiseltä. Se nosti kättään kuin natsitervehdykseen, hikkasi ja sieppasi Manun käden uhkarohkeasti omaansa alkaen kätellä innokkaasti.
”Päivää, herra Makuta”, hän sanoi iloisella ja kovalla äänellä, ”nimeni on Tedni.” Sitten hän hikkasi ja veti Manun läheiseen pöytään.
”Meidän pitää puhua”, Tedni sanoi vakavasti.
”Tai jospa odottaisimme hieman, jotta minun ei tarvitsisi puhua alkoholin alaisen pienen apinan kanssa?” Tedni ei huomannut loukkausta vaan jatkoi puhumista.
”Herrani Ämkoo tarvitsee apuasi.”
”Ahaa, ja sinut lähetettiin kertomaan siitä minulle?”
”Hän halusi sinut saarelleen. Mutta asia ei enää kuulemma ole niin yksinkertainen. Sinne ei voi mennä.”
”Kuinka niin?” Manu sanoi kiinnostuneena.
”Noh”, Tedni aloitti – hänen päänsä näytti alkavan jo selvitä, ”tilanne vaikuttaa siltä, että – HEI SINÄ, MINÄ AION VIELÄ TANSSIA KANSSASI – niin, siis, Nazorakien joukot ovat hyökänneet saarellemme.”
Manu yritti olla välittämättä seuralaisensa kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan ja keskittyä kuulemaansa, mikä oli vaikeaa, sillä Tedni yritti karata erään – ilmeisesti tämän mielestä – sievän Ga-Matoranin perään. Manu iski kouransa Tednin käsivarteen ja murahti:
”Äläpä karkaa mihinkään, hihhuli. Meillä on puhumista. Mitä Mäksä sanoi sinulle?”
Tedni näytti hetken hämmentyneeltä, mutta sitten hän tuntui muistavan jotakin ja sanoi:
”Hän vain sanoi tarvitsevansa apuasi ja halusi sinut saarelle. Eipä hän muuta sanonut. Mutta ethän sinä voi mennä sinne, koska evakuaatio on kesken.”
”Evakuaatio?”
”Klaani auttaa evakuoimaan Veljeskunnan joukot saarelta. Emme voi estää Natsoja valtaamasta saarta.”
”Surullista”, Manu sanoi, vaikkei kyllä ollut huolestunut saaren kohtalosta. Mitä Mäksä halusi? Manun mieleen tuli kymmenen erilaista vaihtoehtoa, joista kymmenen hän sulki pois ja hämmentyi itsekin.

”No niin, eiköhän tämä ollut tässä”, Tedni sanoi, hikkasi kerran ja yritti taas paeta. Manu muutti hänen painonsa niin suureksi, että hänen voimansa eivät riittäneet nostamaan häntä tuolilta. Tuoli romahti kasaan.
”Äläpä hoppuile. Milloinka tämä piiritys alkoi?”
”Mmmitäh, älä minulta kysy. Kysy klaanilaisilta, ne tietävät.”
”Niin tiedät sinäkin. Ja minä kysyn sinulta.”
Tedni näytti loukkaantuneelta.
”Mitä minä muka voin kertoa. Minä tahdon tanssimaan.”
Manu kohotti kulmaansa ja lausui: ”Milloin piiritys alkoi?”
”On siitä jo aikaa”, Tedni sanoi raapien päätään. ”Ajantajuni on hämärtynyt.”
”Baarien ja yökerhojen takiako?”
”Hei, tämä on ensimmäinen kunnon yökerhomesta, jonne pääsin.”
”Sen uskon. Te selibaatissa elävät ninjapojut ette varmasti tapaa mitään järkevää siellä saarellanne.”
”Pilkkaatko minua, Makuta?”
”Kyllä pilkkaan, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään.”
Tedni puri hammasta ja voihkaisi, koska lattia satutti hänen selkäänsä.
”Tuolta tuntuisi olla liian lihava”, Manu virkkoi virnistäen ilkeästi nähtyään Tednin ilmeen. Tämä mulkaisi häntä pahasti ja sulki sitten silmänsä. Manu päätti palauttaa normaalipainon Matoran-paralle ja nousi pöydästä. Tedni tunsi keventyvänsä reilusti ja nousi hänkin, tosin paljon hiljempaa, sillä hänelle oli tullut lihassärkyä.

”Mitäs tässä seuraavaksi”, Manu sanoi esittäen kysymyksen lähinnä itselleen. Tedni kuitenkin vastasi: ”Sinun täytynee odottaa, että Ämkoo saapuu Klaaniin.”
Manu virnisti. ”Minä teen, mitä haluan.”
Tedni kohotti kulmaansa Manun kääntyessä hänestä poispäin. Makutan katsoessa muualle Tedni päätti hiippailla takaisin tanssivien joukkoon. Hän hivuttautui hitaasti parin juttelevan Ta-Matoranin taakse ja katosi väkijoukkoon. Manu hymyili itsekseen.
”Ehkä on aika muuttaa tämän paikan tyyliä”, hän tuumasi hihittäen ja hiippaili ovelle, jossa luki: ”Pääsy kielletty henkilökunnalle.” Sanojen ”kielletty” ja ”henkilökunnalle” väliin oli kirjoitettu punaisella tussilla pilkku ja sana ”vain”. Hiljaa Makuta avasi oven ja astui sisään sulkien oven perässään.

Tedni ehti keskelle diskoteekkiä ja äkkäsi jopa ex-tanssiparinsa. Tämä ei näyttänyt yhtään niin helpottuneelta kuin Tedni oli nähdessään Le-Matoranin.
”Mene pois”, tämä vinkaisi, mutta Tedni tarttui tätä kädestä ja polvistui.
”Suo minulle illan viimeinen vals- hm, dubstep.”
Ga-Matoran näytti kiusaantuneelta katsoessaan maassa matelevaa Le-Matorania. Tedni päätti ottaa sen myöntävänä vastauksena, nousi seisomaan ja pyöräytti partneriaan 1440 astetta ympäri. Kirkaisten tämä kaatui lattialle ja tönäisi samalla erään tanssivan parin nurin. Nämä katsoivat häntä vihaisena, ja hän taas katsoi Tedniä vielä vihaisempana. Tedni taas ei näyttänyt huomaavan mitään tapahtuneen vaan jammaili musiikin tahtiin itsekseen. Ga-Matoran nousi ja läiskäisi Tednin naamaa kämmenellään. Le-Matoran kosketti poskeaan kädellään loukkaantuneena ja tuijotti väkijoukon sekaan katoavaa kumppaniaan.
”Mikä noita naisia vaivaa?” hän pohti ääneen.




Sitten jotakin tapahtui. Valot muuttivat yhtäkkisesti väriä tummanpunaisiksi ja räikeän pinkeiksi. Tavanomainen lasipallo katossa vetäytyi katon sisään ja sen tilalle laskeutui erikoinen ilmestys – piikikäs diskopallo. Värivalot aloittivat hektisen välkkymisen, ja musiikki muuttui täysin: diskojumputus päättyi ja tilalle tulivat kitara, muhkea basso, terävät syntetisaattorit ja kaikuvat rummut. Kaiuttimia lähimpänä olevien Matoranien korvat räjähtivät veriseksi mössöksi äänenvoimakkuuden kasvaessa räjähdysmäisesti.

Keskeltä diskoteekin lattiaa nousi korkoke, jonka huipulla seisoi Makuta Nui.
”DISSSSCOEEEEEVILLLLHHH!”
Matoranit näyttivät epäuskoisila ja pelokkailta, mutta kukaan ei uskaltanut liikkua. Makuta katseli tasaisesti koko väkijoukkoa. Sitten hän kirkaisi:
”Pelkäättekö astua kynnyksen yli? TANSSIKAA, NUKET, TANSSIKAA!”
Matoranit aloittivat kömpelön näköisen ja pelokkaan tanssin Makutan lyödessä käsiään yhteen musiikin tahdissa.
”Nyt on oikea meininki, rakkaat ystävät!”
Näyttöruuduilla alkoi vilkkua lähikuvia Makutasta, joka tanssi – ja lauloi – itsekin korokkeellaan (DJ istui köytettynä siivouskomerossa).

Muutamat värivaloista kohdistuivat värittämään seinille hehkuvia siluettikuvia Makuta Nuista, ja muut pyörivät ympäri ja ympäri diskopallon heijastellessa teräviä punaisia valotäpliä ympäriinsä vinhaa vauhtia. Muutama Matoran oli jo saanut jonkinlaisen kohtauksen ja makasi lattialla. Muut yrittivät varoa heitä, mutta se oli vaikeaa, koska kaikki tönivät toisiaan väistääkseen lattialla makaavia.

Myrkylliset soinnut, luut murskaksi.
Punaista, kuumaa, höyryävää.
Hikeä, verta ja ”KIRKUKAA.

HAHAHAHAHA!”

Brutaali ääni, kuolettavan jumputtava.
Polttavat laserit ja piikikkäät peilipallot.
”DISCOEEEVILLLLLHH!”

Matoranit vilkuilivat tanssinsa lomasta lannettaan pyörittävää Manua kuin tämä olisi seonnut – ja ken tietää, ehkä tämä olikin.
”TEHKÄÄ TAIDETTA, HENGITTÄKÄÄ TAIDETTA, KUUNNELKAA TAIDETTA, OLKAA TAIDETTA!

TANSSITAAN!

MEHU? KENELLÄ ON MEHU?

NÄETKÖ RAHAN, TYKKÄÄTKÖ RAHASTA?”

Matoranit katselivat hämmentyneenä Makutaa, joka pyöri vinhasti akselinsa ympäri jokaisessa ulottuvuudessaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki ryntäsivät yhtä aikaa ovelle ja yrittivät tungeksia ulos. Muutamassa minuutissa koko diskoteekki oli tyhjä.

Manu katseli pettyneenä tyhjyyttään ammottavaa salia.
”Ehkä he eivät pitäneet musiikista.”

[spoil]Trolololol. Jos huvittaa, voi musiikin toki kuunnella loppuun. :3[/spoil]

Merellä

Tyynen suolavesimassan päällä purjehti kilometrien säteellä vain yksi ainoa alus. Laiva oli kunnioitettavan kokoinen eikä sen suuruus ole selvästikkään vain pöyhistelyä varten. Rivi hyvin huollettu tykistö pilkisti aluksen rungolta, istuen valmiina mihin tahansa tilanteeseen.
Laivan kannella useat miehistön jäsenistä kävelivät ympäriinsä kuin lauma muurahaisia, jokaisella oma vastuu ja tehtävä, jotka olivat kaikki tärkeitä laivan toiminnalle. Miehistön muodosti pääosin Matoralaiset, jotka olivat poikkeuksellisesti paljon pidempiä ja vahvempia kuin muut lajitoverinsa.

Aluksen maston päällä liehui musta lippu, jonka symbolin jokainen kokenut purjehtija tunnistaa ”Die Tärtän” ja tämän ”Tärtäläisten” pahaimaiseksi väreiksi. Haahtin nimeä kammosivat useat kauppiaat ja merimiehet, jotka olivat selviytyneet sen hyökkäyksistä tai edes kuulleet tarinoita siitä.

Haaksin komentajan hytissä istui mustanvioletti Maan nais-turaga; Kapteeni Anonymmeli. Tärtäläisten johtaja oli vasta viime aikoilla herännyt tajuttomuudestaan ja yrittää korvata menetetyn ajan analysoimalla huolellisesti merikarttoja työpöydänsä ääressä, lievästi huojuvan valokiven himmeän valaistuksen alla. Hytin paksut seinät peittivät suurimman osan ulkopuoliselta melulta, mitä hänen miehistö piti, jättäen kapteenin korviin ainoastaan puun narinan ja kirskahduksen sekä aaltojen virran äänen.
Pitkän ja tuloksettoman kartan lukemisen jälkeen, piraattikapteeni menetti vähitellen kärsivällisyytensä ja hakkasi vihaisesti pöytää, lennättäen melkein tavaransa pois pöydältä. Heidän uudet ryöstämät luotaimetkaan eivät auttaneet, vaikka olivat hyödyllisiä yleisesti.
Hänen perämiehensä päätti viisaasti perääntyä hytin ovelta ulkona kuullessaan kapteenin raivostuneita kirouksia.

Miehistön perämies, Un-Tak, päätti palata takaisin laivan siltakannelle.
”Synkhetkiä taas kapteenin luona?” Laivan Le-Matoralainen ruorimies kysyi toveriltaan.
”Arvosta elämäaamuasi kun vielä voit. Ties meistäkin tulee yhtä kräsh-bängiä”, Un-Tak vastasi ilkeämielisesti. Ruorimies myhäili hiljaisesti ja keskittyi takaisin tehtäväänsä.

Perämies kävi mielessään Klaanin Matorankylien ryöstöä uudelleen läpi. He olivat niin sanotusti ”pikakukistaneet” Klaanin puolustuksen ja onnistuneet tekemään sen suhteellisen vähällä uhriluvulla. Heidän alakannella oli nyt paljon enemmän saalista kuin he itse edes tarvitsevat, puhumattakaan useista panttivangeista, joista voisi kiristää paljon rahaa.
Mutta jokin tässä ei silti täsmää perämiehen mielessä. Klaanin kaltaiselta ”pikaväistäjältä” operaatio oli paljon helpompi kuin sen pitäisi. Asemastaan huolimatta Un-Tak ei silti aliarvioi vihollisiaan koskaan.

Sillä välin aluksen sisällä, yksi laivan miehistöistä löhöili itsetietoisena. Piraatti oli paennut vastuultaan väittämällä olevansa sairas ja tällä hetkellä juo itseään tajuttomaksi synkässä tilassa kostean puulankkujen päällä, lukemattomien painavien säiliöiden ja puulaatiokoiden ympäröimänä.
Juoppoutunut piraatti huojui epämääräisesti ympäriinsä lastit hänen kädensijana, kunnes hän päätyi tietämättä panttivankien ahtaiden sellien eteen.
Raskaissa raudoissa olevat vangit kirosivat merirosvoa ja hänen tovereitaan, mutta humalainen piraatti vain naureskeli pilkkaavasti ja omahyväisesti heitä päin.

”Senkin karzahnin saasta”, yksi matoralaisista huusi kalterien takana, ”sinä pirakan hyljeksimä äpärä.”
Piraatti hykersi kuin häntä kehuttaisiin maasta taivaisiin ja läpsi polviaan iloisesti. Hän huomasi pikemmittä kauniin Sähkön Matoralaisen neitosen yhdessä sellissä. Piraatti avasi sellin oven ja lähestyi hänetä päin.
”Muru pieni, annahan isille pusu”, piraatti lähenteli inhottavasti nais-matoralaista päin. Hänen toverinsa hyökkäsi heti raivostuneesti piraatin kimppuun, mutta merirosvo työnsi vaivatta hänet nurkkaan ja osoitti häntä pistoolillaan. Piraatti potki samalla nais-matoralaisen pois jaloistaan, joka yritti hyökätä myös häntä päin.

”Mä lasken kolmee ny”, piraatti nauroi riemuitsevasti. Matoralainen katsoi peloissaan piraatin asetta samalla kuin muut sellin vangit pystyivät vain katsomaan ja herjaamaan juopunutta merirosvoa. Piraatti puristi liipaisinta vähitellen ja kohdisti pyssyä Matoralaisen kasvoihin.

”Yks.

Kaks.

Ko-”

Yhtäkkiä, valkoisen hanskan peittämä nyrkki iskeytyi yhdestä puulaatikoista ulos, herättäen jopa piraatinkin huomion.

Samaan aikaan laivan yläkannella, kapteeni Anonymmeli viimein astui ulos hytistään perämiehensä luokse, joka odotti oven vierellä.
”Miettiinoutasit kohteesi, kapteeni?” Un-Tak kysyi hieman ironisella sävyllä.
”Suunta koiliseen”, Maan Turaga vastasi lyhyesti perämiehelleen välittämättä hänen äänensävystä, johon kapteeni oli jo ajan saatossa ehtinyt tottua.
”Huomio miehet!” Un-Tak huusi kuuluvasti piraattihaahtin miehistölle, jotka kaikki pysähtyivät kuuntelemaan melkein samanaikaisesti.
”Suunta kohti koil-”

”YI-ÄÄÄÄÄÄRGH!”

Ennen kuin perämies ehti antaa käskynsä, kannen luukusta lensi yksi miehistöstä kiljuen suoraan mereen. Kaikki aluksen jäsenet katsoivat heti hämmentyneenä laivan reunalta kuinka yksi heistä uppoaa mereen.



Kannen luukusta hyppäsi voltilla heti ulos toinen hahmo siltakannelle, ja potkaisi hätäistä pistoolia osoittavaa piraattia pois luolta.
Miehistö kääntyi heti hahmoa päin. Mitä he näkivät oli räikeään punaiseen asuun ja kypärään pukeutunut Toa.

”PUNAINEN TOA!”, hän huusi samalla kun teki jonkinlaisen asennon.
Samalla luukusta hyppäsivät esiin neljä erissä väreissä, mutta samankaltaisessa asussa pukeutuneita Toia laivan eri osiin.

”SININEN TOA!!!”

”KELTAINEN TOA!!”

”Pin- eh... VAALEANPUNAINEN TOA!!!!”

”VIHREÄ TOA!!!!!”

Jokainen heistä teki oman erikoisen asennonsa huutaessaan nimensä ja loikkasivat kuperkeikalla uudestaan kaikki laivan etuosaan Punaisen Toan luokse riviin.

”Kaikki viisi yhdessä...”

”TOA RYHMÄ ANGORANGER”
Toat huusivat yhdessä ja muodostivat naurettavan ryhmäposauksen.
Jotain räjähti heidän takana ja kovaa.

Tärtäläiset vain katsoivat tätä hämmentävää näkyä eivätkä edes yrittäneet sanoa mitään.

”Tärtäläiset! Teidän kaltaisille emme anna anteeksi. Oikeuden puolesta, ME MURSKAAMME TEIDÄT!” Punainen Toa ilmoitti, hänen lyhyt viittansa liehuen uljaasti. Merirosvot pysyivät hiljaa, koska eivät tienneet pitikö ottaa puheen vakavasti vai ei.

”En tajua”, yksi miehistöistä sanoi ääneen typertyneenä kaikkien puolesta.
”HYÖKÄTKÄÄ!” Anonymmeli käski kovalla ja vihaisella äänellä, kuten hänen oli tapansa. Piraatit ottivat sapelinsa esiin ja osa heistä ampuivat pistooleillaan Angorangereita päin. Toat tekivät uuden voltin ampujien eteen. Nopeat lyönnit ja sivupotkut hoitivat heidät hetkessä. Muut piraatit ryntäsivät karkin värisiä Toia kimppuun. Punainen Toa potkaisi välittömästi piraatteja pois luoltaan. Luuvitonen kasvoihin ja jalka rintakehään, heittäen useat piraatit maahan tajuttomana. Tärtäläiset ryntäilivät sekasorrossa kannen päällä.
Toinen piraattijoukko kasasivat itsensä Keltaisen Toan päälle. Mutta Keltainen Toa oli paljon voimakkaampi kuin he odottivat, ja nopeasti huomaavat joutuvansa karjuvan Angorangerin heittelemiksi alukselta suoraan veteen tai muiden miehistön päälle.

Toinen joukko hyökkäsivät vaaleanpunaisen Toan kimppuun, joka oli ryhmän ainoa naisedustaja ja arvelivat pystyvänsä päihittämään hänet. Pian Vaaleanpunainen Toa kaatoi jokaisen iskevän piraatin maahan vain muutamilla jalanpyyhkäisyllä ja koukuilla. Yksi Tärtäläisistä yritti ampua pyssyllä Angorangeria, mutta joutui nopeasti heittoveitsen naulaamaksi.
Piraatit oppivat nopeasti, kuinka taktinen virhe aliarvioiminen on.

Toiset kaksi Tärtäläistä kaivoivat pistoolinsa esiin ja yrittivät samaa kuin hekin. Heidän luodit osuivat sen sijaan kilpeen joka ilmestyi yhtäkkiä heidän eteen, ja Vihreä Toa täräytti sillä molemmat piraatit pois haahdelta.
Un-Tak päätti ottaa asiat omiin käsiin ja iski miekallaan Punaista Toaa kohti. Punainen Toa onnistui torjumaan hänen miekan viillonsa ja heitti nyrkkinsä perämiehen kasvoihin. Un-Tak tuskin pysyi jaloillaan. Hän yritti iskeä uudelleen, mutta sama asia vain tapahtui. Perämies päätti perääntyä ja jättää miehistön hoitelemaan hänet, joita juuri nyt heitellään ulos haahdesta.

Anonymmeli meni noutamaan kiväärinsä hytiltä. Kapteeni kohdisti aseensa Punaisen Toan päähän. Sininen Toa ampui omalla kiväärillä Maan Turagan aseen pois hänen käsistä ennen kuin tämä ehti vetää lipaisimesta, ja sitten nuiji aseella lähestyviä piraatteja leukoihin.

Anonymmeli perääntyi takaisin hyttiinsä eteen ja karjui vihaisesti perämiestään päin.
”Missä se Laagras on kun häntä tarvitaan?!” Piraattikapteeni huusi.
Juuri silloin Die Tärtän Veden Toa hyppäsi meren sisältä aluksen päälle luoden näyttävän roiskahduksen hänen mukanaan. Die Tärtän kapteeni ei edes yrittänyt kyseenalaistaa tätä ajoitusta. Jokainen piraatti joka ehti paeta Angorangereilta perääntyivät nopeasti kapteenin ja Veden Toan luokse.
”Missä karzahnissa oikein olit!?” Anonymmeli kysyi kovalla äänellä Veden Toaltaan.
”Anteeksi, että myöhäistyin”, Laagras vain virnisti kapteenilleen ja keskittyi Angorangereihin. Veden Toa otti esiin ketlinkiruoskan, jonka päällä koristi piikkipallo ja hymyili ilkikurisesti. ”Tulen nauttimaan tästä suuresti.”

Toa Ryhmä Angorangerit perääntyivät riviin laivan keulalle.
”Pinkki! MYRSKY-POMMI!” Punainen Toa huusi.
”OK”, Vaaleanpunainen Toa vastasi ja otti esiin sateenkaaren värisen Kohlii-pallon.
”MYRSKY-POMMI!”

Piraatit eivät kommentoineet asiasta ja jättivät Toat Laagrasin vastuulle.
Angorangerit juoksivat Laagraa kohti. Veden Toa yritti iskeä ruoskallaan lähimpään Toaan, mutta jokainen hyppäsi pois tieltä.

”Valmiina, VIHREÄ!” Vaaleanpunainen Toa heitti pallon Vihreälle Toalle.
Laagra heitti vedestä tehdyn lonkeron häntä kohti, mutta Vaaleanpunainen Toa vain väisti hyökkäyksen ja heitti toisen veitsen. Laagra hyppäsi nopeasti sivulle.

”Selvä, KELTAINEN!” Vihreä Toa vastasi ja potkaisi pallon Keltaiselle Toalle.
Laagras yritti uudelleen lyödä ruoskalla Toaa päin, mutta tämä väisti kuperkeikalla tämän taas.

”Täältä tulee, SININEN!” Keltainen Toa vastasi ja iski päällään pallon Siniselle Toalle.
Laagras ei pystynyt enää keskittymään jokaiseen Toaan.

”No niin, PUNAINEN!” Sininen Toa potkaisi pallon Punaiselle Toalle.
Laagras katseli ja yritti ymmärtää mitä Toat yrittivät.

”LOPETUS!” Punainen Toa loikkasi ilmaan ja potki pallon suoraan merirosvojen Veden Toaa kohti.

Laagras sekä muut miehistö väistivät nopeasti pallon, joka osui sen sijaan laivan hyttiin.
Yhtäkkiä valtava räjähdys syttyi ja useat Tärtäläiset lensivät veteen muiden kanssa.
Koko Kapteenin hytistä ei sen jälkeen jäänyt muuta kuin tuhkan peittämiä puun jäänteitä.

Selviytyneet Tärtäläiset katsoivat kauhuissaan tätä näkymää. He heittivät välittömästi kapteeninsa kanssa aseensa maahan ja polvistuvat maahan antautumaan.
Veden Toa Laagras päätti seurata mallia tyytymättömänä, pitihän hänenkin totella kapteenia.

Vaaleanpunainen ja Vihreä Toa noutivat matoralaiset vangit selleistään.

”Yksi kumottu, kolme jäljellä”, Punainen Toa ilmoitti tyytyväisenä.

[spoiler=JUSTICE]Kiitoksia Tronielle, että saan lainata Die Tärtän riemukaita hahmoja (vaikka hän ei varmaan pitäisi tästä, mutta heh).[/spoiler]

Nui-Koro

Kepen mieleen muistui asia. Asia, jonka kun hän muisti kokonaisuudessaan iskeytyi hänen mieleensä kuin vasara. Kuin hyvin nopeasti lyövä vasara, jonka tuottama kipu tuntuu pitkään. Tämä vasara löi tavallista lujempaa.
Hän oli lähes unohtanut sen jo. Miten hän oli voinut? Miten sellaisen saattoi unohtaa? Ei olisi pitänyt voida. Ja miksi hän muisti sen taas nyt, juuri nyt? Epäsopivimmalla hetkellä?

Hänen mielensä järjesteli kokoon kuvan Feterrasta leikkauspöydällä...Feterrasta, jonka panssari oli auki. Auki kuin arkunkansi. Panssarin, jonka läpäisemiseen mikään tunnettu ase ei kyennyt. Sen kansi oli auki. Ja sen sisällä oli jotain. Tuon panssarin.
Kepe muisti näyn. Tuon kammottavan, teräksisen tuhokoneen sisällä oli jotain uskomatonta. Uskomatonhan koko olento, vai mikä ikinä olikaan, oli. Miksei hän ollut vieläkään kertonut kenellekään näkemästään? Ehkä siksi, ettei hän tiennyt, mitä siitä seuraisi. Ehkä siksi, ettei hän uskaltanut. Hän vilkaisi untelosti hymyävään Snowieen. Ei. Ei nyt.

Mutta kuva raastoi hänen mieltään. Metallikehykset. Aukko pimeyteen.
Hän työnsi sen syrjään.
Hän ei onnistunut. Hän yritti uudestaan. Hän käski itseään ajattelemaan jotain muuta. Keskittyvän nykyhetkeen. Se ei onnistunut.

Vasta hetken kuluttua hän unohti taas asian tyystin.

Maailma hänen ympärillään ei ollut muuttunut. Aika ei kulunut hetkeäkään.

Oliko hänessä jotain vikaa?

Kummallinen tila, jossa Dox yhä vaeltaa



Ristiretkeläiset saapuivat viimeinkin määränpäähänsä. Valkoinen aavikko levittäytyi heidän takanaan yhtä aavana kuin aiemminkin. Maan väri oli sama sameanvalkoinen, se ei ollut vaihtunut sävynhitustakaan. Mutta muutoin maisema oli muuttunut. Se oli muuttunut huomattavasti.

Aavikon keskellä oli suunnattomien, harmaiden pilarien ja tornien muodostama kaupunki. Monotoniset laatikot näyttivät kasvavan suoraan valkeasta maasta. Niitä jatkui vähintään virstan verran molemmille sivuille, eteenpäin ehkä pidemmällekin. Niin kauas ei nähnyt. Kaupunkia ympäröi ainakin parin metrin levyinen musta viiva maassa, kuin ne kaikki lukemattomat aiemmat, vain paljon leveämpi ja syvemmänmusta. Tämä paikka oli merkittävä.

Ristiretkeläisten joukossa, vaikka heidän määränsä olikin suuresti huvennut, Dox näki yhä uusia kasvoja, ja ruumiinosia jotka saattoi kasvoiksi tulkita. Monenkokoisten ja -väristen olentojen marssi päättyi viimeinkin. Monista, erilaisista maailmoista tulleiden olentojen. Olentojen, jotka olivat yhdessä eksyneet tähän tyhjyyden maailmaan. Dox koki olevansa yksi heistä. Jo enemmän yksi heistä kuin yksi Klaanilaisista. Hän oli kokenut heidän kanssaan niin paljon, ja viettänyt suunnattomasti aikaakin. Ainakin yhdeksän, ellei jopa kymmenen kuukautta oli kulunut tässä maailmassa.

Nyt jotain viimein tapahtuisi. Joukko pysähtyi. Vain Hopeinen olento, joukon johtajan roolin ottanut, astui eteenpäin, tähyillen autiolta vaikuttavaan kaupunkiin. Pitkäraajainen, oranssi Tarkk'ampuja, johon Dox oli joissain määrin tutustunut, astui myös varovasti hieman eteenpäin. Näin teki myös Dox.

Oli aivan hiljaista. Hopeinen, Tarkk'ampuja ja Dox jatkoivat vielä muutaman askelen eteenpäin. Muut ristiretkeläiset pälyilivät ympärilleen huolestuneina, kuin vaistoten jotain tapahtuvan. Kolme sinistä ja kolmijalkaista olentoa pitivät lajilleen tyypillistä uikutusta. Doxkin huolestui.
Hopeinen vaikutti kuitenkin itsevarmalta. Hän näytti tietävän mitä teki. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä aiemminkin.

Kaupungin tyhjä ja merkitsemätön katu oli kuin kalliota halkova kanjoni. Hopeinen nosti ilmaan säkin, jota hän oli jo kuukausia kantanut mukanaan. Säkin, jossa oli tuhottujen vihollisten osia. Dox muisti toat, joita vastaan he olivat taistelleet. Toat, joiden silmissä paloi sininen tuli. Nimdan tuli.

Nimda.

Miten se saattoi olla täällä? Nimda oli toki voimallinen artefakti, sitä ei käynyt kiistäminen. Mutta miten se olisi tällaisessa vieraassa maailmassa, jonka kaikki olennot olivat eksyneitä otusparkoja. Niin myös Dox. Hän oli päätynyt tänne tutun ja turvallisen Verstaan syövereistä. Tuttuus ja turvallisuus olivat nyt kaukana.

Tämä paikka ei enää ollut Verstas. Tämä oli jotain aivan muuta. Jonkinlainen Verstaaseen heiteytyn Nimdan pyhättö, maailma, leikkikenttä? Limbo ulottuvuuksien välissä? Miten hänen maailmassaan saattoi olla esine, joka loisi jotain tällaista? Tuo esine oli voimallisempi kuin kukaan saattaisi uskoa. Vain hän, Dox, oli nähnyt tämän maailman. Hän tunsi halua kertoa siitä muillekin. Kaikki muut aliarvioivat Nimdan mahdin.

"🎵🌴𐎯🐍𐎯🎷, 💨👎💨."

Hopeinen käänsi säkin ylösalaisin. Kanoheja kantavat kallot kolisivat toisiaan vasten ja iskeytyivät maahan. Ne kalisivat ja vierivät joka suuntaan. Veriläikät ja luunmuruset tahrasivat kaupungin koskemattoman maan.

"💦🎯🎵🎵👎🌴📝!"

Hopeisen huuto kaikui kaduilla. Sen merkitystä Dox ei ymmärtänyt, Hopeisen kieltä eivät hänen aivonsa voineet käsittää. Hän muisti Hopeisen kerran huutaneen Nimdantulisen toan kuoliaaksi. Mitä pidemmiksi Hopeisen lauseet muuttuivat, sitä varmemmin ne tuhosivat kuulijansa. Ne olivat kuin strateginen ydinase. Onneksi Hopeinen käytti niitä säästeliäästi; täsmäiskuihin niistä ei ollut.

Hopeisen kutsu ei jäänyt vastauksetta. Sivukaduilta ilmestyi näköpiiriin olentoja, jotka marssivat tasaisissa jonoissa ja riveissä. Niitä ilmestyi hetkessä tuhansittain, kuin ne olisivat odottaneet heidän saapumistaan, näkymättömissä korttelien takana.
Aluksi Dox ei erottanut, mitä ne olivat. Sitten hän tunnisti ne. Armeijoittain Nimdan vallassa olevia toia marssi esiin. Siniset silmät loistivat jokaisesta Hausta, Kakamasta ja Mirusta. Nimdan armeija oli täällä kokonaisuudessaan.

Mitä pimeyden voimia Nimda sisälsikään? Dox näki armeijan seassa jopa heidän kauan sitten kukistamiaan keltaisia toia. Nämä Hau-kasvoiset soturit olivat nyt luisevia ja nuhjuisia, joiltain puuttui jopa raajoja, kenturiolta jopa pää. Hänen päänsä lojui tällä hetkellä Hopeisen jaloissa. Jopa kaatuneet olivat vielä nousseet taistelemaan.

Elementti- ja naamiovoimattomien sotilaiden, jotka olivat Toa-sotureita vain ulkonäöltään, värikkäät panssarit yhtenäistyivät. Tai ehkä ne olivatkin koko ajan olleet samannäköisiä, äsken ne olivat vain muistutuksia edellisistä taisteluista. Kun sotajoukko astui vaaleiden korttelien katveesta taivasalle valoon, kaikkien haarniskat muuttuivat pikimustiksi. Fysiikan lait eivät tässä todellisuudessa päteneet.
Sotureiden massa järjestäytyi riveihin sadan metrin päähän heidän eteensä. Ristiretkeläisten kirjava joukko asemoitui heidän taakseen. Oli hiirenhiljaista. Pieni tuulenvire kaupungin syövereistä siveli Doxin kasvoja. Pian se voimistui niin, että viima suhisi korvissa.

Päätön sadanpäämies asteli esiin joukon keskeltä. Hitain mutta varmoin askelein tämä tuli heitä lähemmäksi. Hän pysähtyi yhtä kauas omasta armeijastaan kuin Hopeinen oli Ristiretkeläisistä. Tämä otti suuren, mustan miekkansa tuekseen ja nojasi siihen molemmin käsin. Musta viitta liehui tuulessa.

Pää Hopeisen jaloissa nyki kerran, kaksi. Hopeinen ei kääntänyt katsettaan siihen vaan piti huomionsa tiukasti vihollisessaan. Pää vieri verkkaisesti halki joukkoja erottavan valkean maan jättäen mennessään siihen punaisen vanan kuin viini lumihankeen. Kun pää saapui Sadanpäämiehen luokse, tämä nosti sen yhdellä kädellä ja asetti paikoilleen. Haun tyhjiin silmiin syttyivät vielä kerran siniset liekit.

"💦🎯👎🏊, 🎯🐍🌴𐎯 Nimda", tämä jyrähti.

"🎯𐂩𐂩💩", vastasi Hopeinen.

Molemmat tuijottivat tuimasti toisiaan. Tuulen ujellus oli pitkän hetken ainoa ääni.

Tässä maailmassa oli tapahtumassa jotain suurta. Tässä maailmassakin taisteltiin Nimdasta. Tämä taistelu tosin vaikutti suunnattoman suurelta verrattuna konflikteihin Klaanin saarella. Jos Klaani tai Allianssi aikoi saada tämän Nimdan sirun haltuunsa, heidän olisi raivattava tieltään joko Nimdan armeija...tai Ristiretkeläiset.

Ennen tuota oli kuitenkin käytävä vielä yksi taistelu.

Jälkikäteen kukaan ei muistanut, kumpi hyökkäsi ensin.

[spoiler=Le wut]Jälkihuomautus kaksi vuorokautta kirjoittamisen jälkeen: Joku voisi luulla että tässä on jotain tosi symbolista, mutta meh. Kirjoitin tämän vain tosi sekavassa mielentilassa ja tosi väsyneenä. Nyt on itselläkin pieni mitä hittoa -fiilis. No, menkööt.[/spoiler]

Klaani
Telakka

Valtavassa hallirakennuksessa riitti vilskettä. Iso joukko kirjavia laivastomatoraneja oli kerääntynyt ihastelemaan lasittunein katsein noin tunti sitten laskeutunutta ilma-alusta. Matoranit hipelöivät pienillä käsillään ahnaasti aluksen pinnoitetta ja kiipeilivät rungon päällä tutkaillen ja arvioiden jokaista mahdollista yksityiskohtaa kuin parhaatkin taidekriitikot.
"Laivaston merkki sopisi tähän!" pulska le-matoran kailotti äänekkäästi osoitellen Ilmaraptorin siipeä ja heilutellen kädessään maalisankoa. Sinertävää maalia oli jo roiskunut siiven päälle ainakin puoli sangollista.
"Älä höpise", toinen, tällä kertaa po-matoran vastasi nokka ylhäällä. Nuoren miehen äänensävy oli bombastinen kuin tykistökeskitys. "Laivaston kunniakkaasta Nöpöstä kuuluu olla ylpeä. Sitä ei piiloteta siipeen! Se kuuluu tämän ylvään teräslinnun loistokkaaseen nokkaan herättämään torakanäpäröissä sellaista alkukantaista pelkoa, johon vain niiden kaltaiset pystyvät!"

"Itse olet urpo."
"Pompi takaisin metsään juntti."

Matoranit irvistelivät toisilleen hetken aikaa ennen kuin yhden innokkaan laivastolaisen puolivahingossa käynnistämä moottori jyrähti pudottaen molemmat Ilmaraptorin siiviltä. Eripurainen kaksikko kiljui yhteen ääneen varsin epämiehisesti. Pian ne kuitenkin olivat jo unohtaneet riitansa ja ryhtyivät jälleen ihastelemaan fanipoikamaisesti uutta alusta.

"Onko tämä tällaista ainaRGH?" Ilmaraptorin vastaanottoa sivulta seuraava Guardian kysyi Keetongulta istuen uusiokäytetyllä ilma-aluksen istuimella. Ko-matoralainen Laivaston lääkintämies tarkisteli sinisen skakdin haavoja. Kyljessä ammottava suurin haava kaipasi uusia tikkejä.
"Aina kun Aaveilta tulee uutta tavaraa", Keetongu myhäili hyväntuulisena vieressä. Guardian puolestaan irvisteli ko-matoranin käsittelyssä vitivalkoisella hammasrivillään ja puristi kourassaan pullollista Prototraakin närästys -viskiä, jota hän kulautteli alas tasaisin väliajoin.
"Minä luulin että sinä vihasit tuota litkua", keltainen jättiläinen sanoi vilkuillen Laivaston surullisenkuuluisaa humallusainetta. Sitä annosteltiin armeijan vakiopaketteihin pääasiassa sytytysnesteeksi.
Guardian nyökkäsi. "En halunnut puudutukseen. Minulla ei ole aikaaAAAAUH sellaiselle."
Keltainen jättiläinen nyökkäsi hitaasti. "Entä jos ottaisit vain sairaslomaa?"
Sininen skakdi naurahti. "Miksi ihmeessä?"
"Sinä olet pääasiassa vältellyt kuolemaa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi."
"Jos näette kuoleman, käskekää sitä varaamaan aika", Guardian sanoi. Hän sulki korkilla yskänlääkkeeltä ja vatsasyövältä tuoksahtavan pullon ja laski sen maahan. "Nämä ovat olleet kiireiset kaksi viikkoa. Minulta on jäänyt paljon väliin."
"Ei Tawa pakota sinua menemään sinne kokoukseen", Keetongu totesi kädet puuskassa. "Vain sinä itse."
Guardian tuijotti hetken hiljaisena kauemmas. "Myönnän ongelmani."
Tongun väsynyt hymy leveni hieman. "Mutta se ei tarkoita että aikoisit tehdä sille jotain?"
"Bi-bi-bi-bingo."
"Niinpä tietysti", keltainen jättiläinen lausahti pyöritellen ainoaa silmäänsä. "Mutta mihin Kalmahin koloon Manfred ehti jo livahtaa?"

Guartsu kohautti olkapäitään. "Perinteisen hyvä kysymys. Minusta tuntuu, että hän vähän pakoilee sosiaalisia tilanteita."
Keltainen jättiläinen muuttui hetkellisesti niin pohdiskelevaksi, että jopa Telakan kivilattia vaikutti kelpaavan rahin suuren silmän analysoitavaksi. "Mene ja tiedä. Manun laji päätti joku päivä, että maailma olisi tosi paljon kivempi jos kaikki muut olisivat joko orjia tai kuolleita. Eli... kulttuurieroja?"

Klaanin admin vastasi kieltävällä äännähdyksellä, jonka kirjoitusasu oli niin ruma että se oli parempi jättää kirjoittamatta. "Minä tiedän, että makutat haluavat syödä minut elävältä. Ne on aika helppoa sijoittaa maailmankuvaani. Mutta en edes teeskentele että tietäisin, mitä Manu haluaa."
"Ihan ymmärrettävää", Tongu hörähti kevyesti hieroen oranssia leukaansa.

Kaksikko tutkaili Telakan tapahtumia mietiskelevässä hiljaisuudessa. Kun lääkintämatoran sai työnsä viimeisteltyä, Tongu ja Guardian jättivät hyvästit. Molemmat sotilasjohtajat lähtivät astelemaan kohti henkilökohtaisia tilojaan innokkaiden saattueiden seuraamina.
Guardiania odotti muutama mielenkiintoinen keskustelu vanhojen ystävien kanssa. Keetongua odotti Tehmut.

[spoiler=* * *]Tämä viesti koki pienen leikkauksen aikajanan pelastamisen takia. Jos piditte lopusta, se löytyy seuraavasta viestistäni.[/spoiler]

Bio-Klaani, Telakka

Tongu käveli pitkin omiin mittoihinsa hieman liian ahdasta ja seuraaviin matoraneihin nähden kolossaalista käytävää kohti Tehmutin -tai oikeastaan hänen omaansa- toimistoa, joka sijaitsi valtavan lentokonehalli-pajakorjaamon länsipuolella. Monet asiat olivat muuttuneet Tongun poissaolon aikana, mutta jättiläisellä ei ollut nyt riittävästi aivosolukkoa sen miettimiseen. Pää oli täynnä kysymyksiä ja uteliaisuutta Klaanin tapahtumista. Vielä tässä vaiheessa häntä ihmetytti eniten ympärillä oleva värikimara: Seiniä ei oltu maalattu, mutta viime kerralla suurin osa Laivaston väestä oli ollut Onu-Matoraneja.

Monen mutkan, oven ja hallin jälkeen Tongu saapui alaisensa vanavedessä tutulle, jykevälle jalopuuovelle. Laivaston miehistö jäi kuuntelemaan Ontorin ja Ternokin sankarillista kertomusta ihailevin katsein. Tongu pohti heidän ylentämistään kommandoreiksi, sillä Laivaston kokemattomampi polvi varmasti seuraisi heitä.

Kyklooppi käänsi messinkistä ovenkahvaa (Sen edessä oli jakkara, jotta matoranit yltäisivät avaamaan oven) ja astui sisään. Tehmut istui Tongun suuren työpöydän takana järkyttävät tyynykasan päällä edessään pinokaupalla papereita. Tongu oli kyllä vaihtanut pari sanaa kakkosmiehensä kanssa laskeutumisen jälkeen, mutta nyt oli aika täysinäiseen selontekoon.

”Ette ole olleet toimeetonna, huomaan”, Kyklooppi sanoi pehmeästi ja katseli paperipinoja. Hän istuuntui tuttuun vihreään nojatuoliin.

”Emme, hyvässä enkä pahassa. Klaanin hyökättiin. Ilmasta. Eikä ilman uhreja.”

Keetongu aukaisi suunsa mutti sulki sen uudestaan. Hän ei edes kuvitellut oikeaa hyökkäystä Klaaniin, vaikka olihan se ilmiselvä asia kun sodasta oli kyse. Tälläiset olivat vain asioita, joiden ajatteli käyvän jollekin toiselle.

”Mutta Klaani on yhä pystyssä? Kerro kaikki!” Tongu sanoi ja nousi nojatuolistaan.

”Me saimme tuhottua ne kaikki”, Tehmut aloitti, ”Mutta Edriv, Cetal ja melkein puolet alkuperäisestä Lohrak-laivueesta nukkuu nyt sankarihautuumaan mullissa kymmenien siviilien kanssa.”

”Levätköön rauhassa”, Keetongu sanoi ja loi yksisilmäisen katseensa maahan. Silmän punainen väri haileni hieman.

”Lepäävät kyllä”, Tehmut vastasi, ”Ainakin jos saamme seuraavan hyökkäyksen torjuttua. Mutta jokaisessa iskeytyvässä meteoriitissa on arvometalleja, kuten me Onu-Matoranit sanomme, ja se viisaus pätee tässäkin tapauksessa. Ongimme torakoiden ison ilma-aluksen merestä rantahinaajien avulla. Huikeaa kamaa; löysimme perusraaka-aineiden lisäksi kilokaupalla teknologiaa (Joka tosin ei toimi) ja aseita. Ne ovat neloshallissa jos haluat katsoa. Tässä on myös tarkka raportti taistelun kulusta -keltainen lehdistö nimesi sen allianssi pommiksi- ja pöytäkirja uusista hankinnoista sekä liittyneistä miehistä.” Tehmut ojensi paperipinkan Tongun kouraan.

”Kiitos, olet hoitanut homman organisoidummin kuin minä ikinä”, Tongu vastasi, ”Katson niitä myöhemmin tänään. Taidan käydä ensin hieman kävelemässä. Hommia on oikealle ja vasemmalle kädelle, mutta jotkut asiat menevät muiden edelle.” Tongu laski paperit takaisin pöydälle ja poistui huoneesta takaoven kautta. Lyhyt käytävä vei hänet varauloskäynnille. Tongu katsoi vähän matkan päässä olevaa Klaanin linnoitusta. Rakennus oli kaunis, mutta tarkemmin katsottuna näki, että sitä korjattiin yhä. Tongu harppoi tilusten läpi ja saapui Matoran-kylälle, joka levittäytyi linnoituksen ulkopuolella. Ilma oli kaunis ja kaduilla oli kansaa, mutta sugamatoromaket loistivat poissaolollaan. Keetongu sai matoraneilta muutamia ihmetteleviä katseita, mutta suurin osa heistä keskittyi omaan tekemiseensä.

Admin-aukiolla sodan jäljet näkyivät pahiten. Jotkut korkeimmista rakennuksista olivat vielä korjaustelineiden takana, mutta myös erilaista vaikutusta näki. Vasemmalla laidalla oli vierekkäin kolme putiikkia, joita Tongu ei ollut ennen nähnyt. Surunkukka, Muisto-Verso ja Haudakukittaja olivat juurtuneet paikoilleen pommituksen jälkilöylyissä. Kukkakaupoille oli kuitenkin käyttöä. Astuttuaan kumarassa lähimpään niistä kyklooppi huomasi Kaupassa olevan täysi vilinä päällä. Klaanilainen otti kouraansa hennosti yksitoista ruusua, antoi myyjälle sopivan määrän rattaita ja astui ulos. Hän käveli hieman keskustan ulkopuolella olevalle sankarihautuumaalle, joka oli kasvanut huomattavasti viime kerrasta. Sodan todellinen pimeä puoli sekoittui syvään suruun, kun kyklooppi laski kukat Laivaston sankareiden haudoille.

Mutta kuolleet eivät olleet yksin. Pieni, kellopelikoneistolla toimivat leluilmalaiva liiteli hautakiveltä toiselle. Tämä näky lämmitti Laivaston ylipäälikön biomekaanista sydäntä. Lajinsa viimeinen keltainen jättiläinen aloitti paluumatkansa kohti Telakkaa. Häntä tarvittiin vielä sodan ja rauhan työssä.

Tawa havahtui jalkojensa alla rikkoutuvien lasinsirpaleiden kirskuntaan. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kuinka kauan hän oli kävellyt pitkin tätä pimeää käytävää, tai kuinka hän oli sinne päätynyt. Käytävän seinät ja lattia näyttivät ruostuneen jo monia vuosia sitten, muodoltaan tila muistutti joko vanhaa viemäriä tai laskuputkea pyöreytensä vuoksi, Tawa ei kuitenkaan voinut olla varma. Leveyttä käytävässä ei ollut nimeksikään, halutessaan Tawa olisi kyennyt koskettamaan vastakkaisia seiniä yhtä aikaa, mutta ajatus ei mitenkään miellyttänyt häntä. Tunkkainen ja kostea ilma tuntui raskaalta hengittää.

Keltainen Toa pysähtyi hetkeksi ja käänsi katseensa kohti lattiaa, joka oli särkyneen lasin peittämä. Hänen kädessään oleva paikan ainoana valonlähteenä toimivan kaasulyhdyn valo sai sirpaleet näyttämään pieneltä purolta. Tawa otti yhden askeleen eteenpäin. Painostava tunnelma tuntui kasvavan ja hänen sydämensä alkoi lyödä yhä lujempaa.

Tawa kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset syyt, siihen kuinka hän oli päätynyt tänne. Tawasta tuntui, että häntä oli jahdattu. Tawa oli varma siitä, että hän oli joskus aiemmin kävellyt samaista käytävää pitkin, silloin hän ei ollut yksin vaan Visokin kanssa.

”Visokki… Hän oli se sininen kaveri?” Tawa kysyi itseltään ääneen, ”Ei, hän ei ole Visokki, hän on joku muu…”

Tawa pinnisteli muistaakseen, mutta muistikuvat kaikesta ennen havahtumista tuntuivat hyvin kaukaisilta. Silti hänestä tuntui, kuin olisi tietänyt kaiken. Tunnetta oli hyvin vaikea selittää. Tawa tiukensi otettaan lyhdystä, mikä rauhoitti häntä hieman. Tawa siristeli silmiään nähdäkseen paremmin eteensä, lyhdyn valo oli kuitenkin liian himmeä näyttääkseen reittiä kuutta metriä pidemmälle, mikä sai käytävän näyttämään loputtomalta. Tawa kääntyi ympäri katsoakseen taakseen, mutta näky näytti yhtä lohduttomalta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut kävellä taaksepäin, edessä ammottava tyhjyys tuntui ainoalta oikealta suunnalta.

”Visokki… Hän on ystävä, eikö olekin?” Tawa kysyi, hän ei itse osannut vastata omaan kysymykseensä, muttei myöskään odottanut vastausta tyhjyydeltä.

”Minä olen Klaani… Ei, minä johdan Klaania, mutta mitä Klaania?” Tawa tiedusteli itseltään nyt vaativammalla äänensävyllä. ”Minä olen kipu. Ei, se ei sovi kuvaan, minä olen petunia…” Tawa läpsäytti itseään kasvoihin, ”Muista!” hän ärähti.

Yhtäkkiä hän kuuli äänen viereltään ”Sinä olet Tawa, Bio-Klaanin juuriadmin.”

Tawa pysähtyi, ”Kuka sinä olet?” hän kysyi häkeltyneenä. Ääni kuulosti tutulta.

”Etkö sinä tunne omaa mieltäsi?” ääni kysyi ivallisesti.

”Jos tämä on mieleni, se on liki tuntematonta minulle.” Tawa sanoi happamasti, hän katseli ympärilleen, koettaen määritellä äänen sijaintia, mutta tuloksetta.

”Minä olen yksinomaan se, mitä sinä olet toisaalla. Olen se osa sinusta, joka tietää missä me olemme.”

”Sittenhän sinä voit kertoa minulle missä me olemme. Minä-” Tawan sanat tukahtuivat hänen kurkkuunsa, kun ääni keskeytti hänet.

”Sinuna en jatkaisi eteenpäin.”

”Miksi?” Tawa kiristi otettaan lyhdystä entisestään. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, aivan kuin hän olisi jo tiennyt vastauksen. Äänen itsevarmuus hermostutti Tawaa.



”Kohtaamisesi parasiitin kanssa jätti jälkensä”, kuului yksinkertainen vastaus.

Muistikuvat Snowmania riivanneesta parasiitistä ja sen karkotuksesta tulvivat Tawan mieleensä.

”Se minkä väität olevan tietämättömissäsi, on vain se mitä olet päättänyt unohtaa. Minä tulin auttamaan sinua”, ääni jatkoi. Nyt se kuulosti päättäväisemmältä.

”Sitten tiedät varmasti, ettei epämääräinen pölinä auta minua juuri nyt?” Tawa sanoi, mutta ääni ei vastannut takaisin.

Ääntä uhmatakseen Tawa päätti jatkaa matkaansa ja pikku hiljaa hän erotti hahmoja edestään. Hän näki noin kymmenen hahmon, jotka olivat ryhmittyneet käytävän reunoille, takaa loisti heikko punainen valo, joka maalasi ne uhkaavan näköisiksi. Tawa hiljensi vauhtiaan, mutta käveli yhä hahmoja kohti. Ne näyttivät tuijottavan ruosteen peittämiä seiniä, Tawa ei kuitenkaan vielä erottanut kasvoja. Hän nosti lyhtyään korkeammalle nähdäkseen paremmin ollessaan lähes kosketusetäisyydellä ensimmäisestä.

Viheltävä hengitys kulki Tawan sisällä, hänen kavahtaessaan taaksepäin. Hahmot muistuttivat häntä, mutta niiden kasvot olivat sulaneet muodottomiksi ja ruumiit näyttivät karrelleen palaneilta. Odottamatta ensimmäinen hahmo kääntyi häneen päin, se nosti yhä kytevät kätensä kaulalleen ja huudahti rahisevalla äänellä. Tukehtuva hahmo hoiperteli lähemmäs Toaa huutaen karmivasti.
Vaistonomaisesti Tawa potkaisi oliota, se kaatui selälleen ulvahtaen tuskaisella äänellä, mikä sai toisetkin kääntymään nytkähdellen Toaa kohdin. Ne liikkuivat hyvin hitaasti, koristen samalla irvokkaasti. Tawa otti askeleen taaksepäin ja jähmettyi sitten pakoilleen. Hän ei saanut itseään liikkeelle, aivan kuin lasin sirpaleet olivat lävistäneet hänen jalkateränsä, pitäen hänet tiukasti paikoillaan. Tawa halusi huutaa, mutta ei kyennyt siihenkään. Olentojen saavuttaessa Toan, ne tarrasivat lujasti kiinni. Pian hiiltyneet kädet kietoutuivat Tawan ympärille lamaannuttaen hänen hengityksensä. Tawa yritti rimpuilla irti niiden otteesta, mutta hänen voimansa tuntuivat kadonneen kokonaan.

Lyhty lipesi Tawan otteesta, tuhkan täyttäessä hänen keuhkonsa. Hapuillen epätoivoisesti Tawa koetti saada otetta jostakin, mikä vain kävisi hänelle, jos hän vain saisi itsensä vapaaksi. Yksi hirviöistä tarttui kiinni Tawan kasvoista ja veti ne kohti omiaan. Olento tuijotti häntä ensin kuoleman kelmeillä silmillään. Se avasi suunsa ammolleen ja kirkaisi, mikä sai olennon silmät melkein pullistumaan kuopistaan. Toisen olennon kädet sulkeutuivat Tawan kaulan ympärille.



”Nyt on aika herätä, Tawa.” ääni kuiskasi viimeisen kerran.




Sitten kaikki pimeni.

____________________________________________________________________


Tawan toimisto




Tawa nuokahti eteenpäin tuolissaan, melkein tippuen siltä. Säikähtänyt ilme hänen kasvoillaan muuttui hyvin pian hämmentyneeksi. Hänen sydämensä tykytti yhä ja hän huomasi käsiensä vapisevan. Tawa oli onnistunut torkahtamaan työpöytänsä äärelle, mikä hämmensi juuriadminia entisestään. Hänen unenpituutensa oli lyhentynyt huomattavasti viimeisen parin kuukauden aikana , mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut nukahtanut työpöytänsä äärelle. Unessa kuulemansa äänen sanat kummittelivat yhä hänen mielessään. Tawa tiesi sen olleen oikeassa, parasiittiepisodi oli herättänyt ikäviä muistoja, jotka hän uskoi jättäneensä taakseen jo aikoja sitten. Pelkkä ajatuskin äskeisestä unesta puistatti Tawaa, joten hän katsoi parhaaksi haudata nuo muistot myöhempään.

Tawa haukotteli ja hieraisi silmiään katsellessaan pöydälleen tuomiaan papereita. Suurin osa niistä koski Klaaniin solkenaan tilattavien hyödykkeiden kuljetussopimusten uusimista, mutta pöydällä oli myös parin sivun verran Tawan omia muistiinpanoja Nimdasta. Tawa katsahti pian työhuoneensa oven yläpuolella olevaan kelloon, jonka viisarit näyttivät olevan vasta päivän puolella.
Keltainen Toa nosti kätensä ylös venytelläkseen hetken. Hän etsi katsellaan Nöpöä, muttei kyennyt näkemään pientä ussal-rapua missään, mikä kummastutti Tawaa hieman. Hän oli tottunut siihen, että se seurasi häntä melkein kaikkialle. Visokin katoamisen jälkeen Nöpö oli kuitenkin aloittanut oudon katoilun, ikään kuin se olisi etsinyt visorakia.

Adminien yhteispotretin kehys pilkisti esiin papereiden seasta. Tawa nosti valokuvan käsiinsä, muttei hymyillyt tällä kertaa kuten yleensä katsoessaan kuvaa. Tawan ajatukset siirtyivät välittömästi Visokkiin, jota hän kaipasi kovasti, mikä myös paistoi juuri nyt hänen kasvoiltaan. Tawa uskoi Visokin kykenevän huolehtimaan itsestään, olihan heidän kaaoksenomainen tapaaminen jo todistanut sen hänelle, mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Nyt he olivat sodassa, heillä molemmilla oli velvollisuuksia ja läheisiä, joista huolehtia. Tawan oli vaikeaa myöntää sitä itselleen, mutta hän pelkäsi Visokin olevan valmis jopa uhraamaan itsensä Klaanin puolesta. Hän välitti paljon Visokista, kenties enemmän kuin kenestäkään muusta klaanilaisesta, vaikkei Tawa mielellään jakanut heitä arvoasteikkoon.

He olivat kauan sitten jutelleet asiasta kahvilassa keskellä yötä, mitä kumpainenkin olisi valmis tekemään Klaanin puolesta. Pitkän väittelyn ja painottelun jälkeen he molemmat olivat päätyneet samaan vastaukseen. Tawa epäröi nyt tuota päätöstä. Klaani oli nyt hänen kotinsa, eikä hänellä enää vuosisatoihin ollut muutakaan paikkaa. Nyt hän ei ollut varma siitä, olisiko valmis antamaan henkensä Klaanin puolesta.
Tawa sätti itseään välittömästi mielessään moisista ajatuksista.

Ei, nuo eivät ole omia ajatuksiani. Nuo kuuluvat sille minälle, jonka minä hylkäsin kauan sitten.

Huokaisten syvään Tawa laski kuvan käsistään, jättäen sen kumminkin paremmin esille. Hän piti katseensa edelleen kuvassa ja kallisti päätään hiukan. Jokin tuossa kuvassa vei Tawan nyt takaisin siihen päivään, kun hän ja Visokki piilottelivat takaa-ajajiltaan pienessä mökissä.

____________________________________________________________________



Jossakin



Tawa nojasi pajan ovenkarmiin tympääntyneen oloisena. Keltainen Toa olisi varmasti pitänyt käsiään puuskassa, ellei vasen kätensä olisi tuettuna siteellä hänen rintansa päälle. Päivää aikaisemmin Tawa oli yhdessä Visokin kanssa tunkeutunut erään Makutan alueelle. Heidän tarkoituksenaan oli etsiä ja napata säiliö, jonka sisällöstä Tawa ei ollut toverilleen sen tarkemmin kertonut.

”Mikä meni vikaan?” Tawa pohti ja puri alahuultaan niin lujaa, että kykeni melkein maistamaan veren suussaan. Hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.

Tawa suunnitelma ei vain epäonnistunut, se oli mennyt totaalisesti metsään. Tawa ei pystynyt ymmärtämään, kuinka pitkän suunnittelun ja vielä pidempään kestäneen visorakin mukaan suostuttelemisen jälkeen kaikki oli voinut mennä pieleen. Murtautuminen sisään torniin, jossa säiliötä pidettiin, onnistui ilman minkäänlaista häiriötä. Vartijat eivät olleet huomanneet heitä, kaksikon etsiessä oikeaa säiliötä tuhansien samanlaisten joukosta. Löydettyään sen, Tawa oli nostanut pienen säiliön käsiinsä ja he etenivät suunnitelman mukaisesti kohti poistumistietä, kunnes jotain tapahtui.

Jokin laukaisi tornin hälyttimet, pakottaen Visokin ja Tawan improvisoimaan uuden varasuunnitelman. He onnistuivat pakenemaan tornin huipulle, jossa Tawa menetti aseensa. Se mitä huipulla tapahtui, tuntui olevan hämäränpeitossa. Myöhemmin Tawa oli herännyt tästä pienestä mökistä, jonne Visokki oli hänet kantanut. Säiliö ei ollut heidän mukanaan, eikä visorak suostunut puhumaan tapahtumien kulusta. Tapahtumien tuoksina Tawa kärsi Visokin mukaan aivotärähdyksestä, eikä hän sen takia ollut täysin tietoinen mitä heille tapahtui.

Mökki kuului mitä ilmeisimmin Visokin vanhalle ystävälle (tai niin ainakin Tawa päätteli siitä miten hyvin nuo kaksi tulivat toimeen), jonka lajia Tawa ei tunnistanut tavattuaan hänet aikaisemmin sinä päivänä. Lyhyt, pähkinänruskeaan kaapuun pukeutunut ja harmahtava olento ei esitellyt itseään, eikä suostunut kättelemään, mutta hän kertoi olevansa aseseppä, mikä myös näkyi asunnossa, jonka seinät olivat täynnä mitä erilaisimpia aseita. Sepän töykeästä käytöksestä ja jatkuvasta mulkoilusta huolimatta, Tawa oli hyvin kiitollinen turvapaikasta, vaikka tälläkin hetkellä mökin savupiipusta pilviin nouseva savupatsas saattaisi herättää ikävästi huomiota, mikäli he yhä olivat tornin läheisyydessä. Hyvin korkealle ja leveä latvaisten puiden takia, Tawa ei kuitenkaan osannut määritellä sijaintiaan. Hän suuntasi katseensa eteenpäin syvään metsikköön, jonka aluskasvillisuus kurotteli nuutuneesti kohti hajanaisia auringonsäteitä.

Mökin puinen ovi oli auki, mutta sisältä ei kuulunut mitään uunin ritinän ja satunnaisten askeleiden lisäksi. Visokki oli aiemmin pyytänyt Tawaa liittymään hänen ja sepän väliseen keskusteluun, mutta Tawa vieroksui yhä toverinsa telepaattisia kykyjä, eikä halunnut hermostuttaa seppää sen enempää. Hiljaisuudesta päätellen he keskustelivat yhä jostakin.

Aseen menettäminen tuntui myös ikävältä Tawasta. Salkoase, jonka molempiin päihin kiinnitetyt kaarevat terät olivat kärsineet vuosia iskuja, sattui olemaan hyvin tärkeä Tawalle. Hän oli kantanut sitä mukanaan pidemmän aikaa, kuin mitä oli ehtinyt viettämään Visokin kanssa. Tawa oli kokeillut useita eri aseita vuosien saatossa, mutta tämä yksi voitti niistä jokaisen, vaikka sen korjaaminen maksoi vuosi vuodelta enemmän.

Visokki astui ulos ovesta ja käänsi katseensa välittömästi murjottavaan ystäväänsä.

”Tarvitsemme sinua sisällä”, Visokki sanoi, hän kuulosti huolestuneelta.

”Meidän pitäisi vaihtaa paikkaa mahdollisimman nopeasti”, Tawa vastasi nopeasti, tuijottaen yhä syvälle metsän uumeniin, aivan kuin odottaisi jonkun hyppäävän sieltä koska tahansa.

”Tietysti, mutta ensin sinua kaivataan muuhun”, visorak tokaisi ja sulki sitten yhteyden sen enempiä selittämättä.

Tawa katsoi mietteliäänä eteensä, mutta nyökkäsi lopulta. Visokki palasi sisälle ensimmäisenä, seuratessaan Tawa kääntyi vielä kerran metsään päin, hän jäätyi paikoilleen. Tawa vannoi nähneensä hetken ajan hahmon puiden keskellä, se oli irvistänyt hänelle ja kadonnut sitten, kuin tuhka tuuleen. Tawa puri jälleen alahuultaan, astellen nopeasti sisälle.


Seppä tervehti keltaista Toaa epäystävällisellä mulkaisulla ja katsoi sen jälkeen Visokkia kysyvästi. Seppä ei sanonut sanaakaan, mutta eleistä päätelleen he kävivät kiivasta keskustelua.

”Meidän pitäisi lähteä”, Tawa näytti yhä kalpealta. Kumpikaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
”Visokki?”

Tawa ei saanut vieläkään vastausta, hän päätti korottaa ääntään.
”Burnakin syötti!”

Hämmentynyt visorak kääntyi Tawaa päin ja loi yhteyden heidän mieliensä välille.

”No, mikä nyt on?” Visokki kuulosti kiihtyneeltä.

”Meidän on mentävä”, Tawan ei vaivautunut pitämään puhettaan ajatuksina.

”Voitko odottaa ihan pienen hetken? Me emme pääse niiden palkkiometsästäjien ohi, jos sinulla ei ole asetta”

”Mutt-… Palkkiometsästäjiä?” ärtynyt sävy katosi nopeasti Tawan äänestä, muuttuen häkeltyneeksi.

”Sinä et huomannut heitä?” Visokki kuulosti aidosti yllättyneeltä. Tawa avasi suunsa sanoakseen jotakin vastaan, mutta sulki sen nopeasti. Syvä hiljaisuus laskeutui hetkeksi heidän ympärilleen.

”Olemme turvassa täällä, he eivät pääse suojakentän vuoksi sisään, mutta me emme voi jäädä tänne”, visorak huokaisi lopulta.



Visokin ja Tawan keskustellessa, seppä oli kadonnut pajansa takahuoneeseen. Palatesssaan hän kantoi mukanaan hopeista keihästä. Sen kärkeä koristi terän lisäksi siipimäiset ulokkeet, aseen päättyen koukkumaiseen osaan.

”Tämä on Mirabelle”, Seppä totesi ylpeästi, pieni hymy oli kiirinyt hänen kasvoilleen.

”Mirabelle? Oletko sinä nimennyt tämän jonkun mukaan?” Tawa kysyi kurtistaen samalla kulmiaan.

”En, mutta Bianca oli varattu,” seppä vastasi nopeasti ehkä jopa hieman loukkaantuneen oloisesti. Hän käveli Tawan luokse ja ojensi keihään tälle.

”Pidä Mirabellestä hyvää huolta, hujoppi” seppä perääntyi Tawan saadessa otteen uudesta aseestaan ja kääntyi Visokin puoleen.

”Olemmeko me nyt sujut?” Tawa kykeni nyt kuulemaan sepänkin äänen päässään.

”Unohdit jotakin, Gerav hyvä” Visokki vastasi.

Sepän ylpeydestä kohonneet olkapäät valahtivat alas pettyneesti, hymy vaihtui apeaan ilmeeseen. Tawa ei osannut sanoa mitä näiden kahden välillä oli juuri tapahtunut. Seppä viittoi heitä mukaan samalla kun hän astui mökkinsä ovesta pihalle.

Seppä johdatti heidät pajansa ulkopuolelle olevaan vielä pienempään vajaan, jonka turhan raskaan näköinen ovi toimi liukukiskoilla. Ummehtunut haju levisi pian oven auettua kolmikon ympärille. Lukuisten vanhojen työkalujen joukosta Tawa erotti seinän viereen peitellyn möhkäleen.
Alakuloisesti löntystävä seppä asteli sen luokse ja nosti yhdellä voimakkaalla vedolla kankaan sen yltä.
Sen alta paljastui vihertävä nelipyöräinen ajoneuvo, joka näytti sopivan kahdelle henkilölle. Laite oli kauttaaltaan pölyn peitosta suojasta huolimatta, eikä sitä selvästikään ollut käytetty aikoihin.

”Tämä on M274: Äärimmäisen kevyt, kaikki maastoinen kulkuneuvo. Se painaa 406 kilogrammaa ja huippunopeus on 95 kilometriä tunnissa. Moottori koostuu 1,000cc nestejäähdyty-”

Visokki keskeytti sepän.

”Kiitos, Gerav. Tämä riittää meille”, Visokki sanoi. Seppä murahti äkäisesti ja osoitti sitten vajan nurkassa olevia kanistereita.

”Tuossa on teille polttoainetta, tällä teidän pitäisi pystyä kirimään parin päivän matka kiinni” Seppä sanoi tuohtuneesti ja kiirehti sen jälkeen takaisin mutisten mökkiinsä. Tawa uskoi kuulevansa mökin ulko-oven lukon kilahtavan.

”Mitä me olemme kirimässä kiinni?” Tawa kysyi ystävältään uteliaana.

”Se selvinnee sinulle pian, kumpi ajaa?” Visokki hymähti.

____________________________________________________________________



Tawan toimisto

Tawa katseli omalla paikallaan lepäävää asettaan. Ajan kultaamat muistot olivat lähellä tuoda kyyneleet hänen silmiinsä. Eikä vähiten siksi, että tuolloin he olivat kinastelusta huolimatta olleet Visokin kanssa huomattavasti läheisemmät. Asemansa vuoksi he joutuivat käsittelemään ongelmia vähemmän henkilökohtaisesti, mikä oli vähitellen ajanut heitä erilleen.

Yhtäkkiä työhuoneen ovelta kuului tuttua rapinaa, katkaisten juuradminin ajatukset. Tawa nousi avaamaan oven. Hyvin syöneen näköinen ussal-rapu tapsutteli huoneeseen uneliaasti, se suuntasi suuret silmänsä kohti keltaista Toaa ja inahti voipuneesti.

”Ai, sinäkin olet raatanut?” pikkiriikkinen hymy kiri Tawan kasvoille, kun hän huvittuneena nosti Nöpön syliinsä.

Pienen ussalin suloinen haukottelu oli lähellä tarttua Toaan, kun tämä kantoi rahia mukanaan työpöytänsä äärelle. Tawa riisui kaapunsa ja laski sen työtuolilleen siten, että osa siitä laskostui siististi istuimelle. Nöpö oli ehtinyt jo vaipua syvään uneen hänen sylissään, eikä herännyt, kun tämä laskettiin tuolille.

Tawa käveli toimistonsa suuren ikkunan luokse ja asetti toisen kätensä hetkeksi lasille. Auringon säteet tuntuivat nyt jostain syystä tavallista kylmemmiltä. Hän katseli tovin valon leikkiä kädellään uppoutuessaan uudelleen ajatuksiinsa, mutta veti sitten kätensä takaisin.


”Mutta tällä kertaa minä en pakene…” Tawa kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä itselleen.


[spoiler=dgsrgsrgrsgrs]Parin henkilön pyynnöstä revin itseni mukaan. Tätä ei pidä/kuulu arvostella, arvostelkaa niiden jotka sitä pyytävät. Tämä kirjoitus ajanee asiansa. Kiitokseni G:lle, Vizulle ja Joylle, jotka auttoivat kirjoittamaan tämän. Plus, kaikki on Joyn syytä.[/spoiler]

Odina, komentohuone, tarkempi sijainti tuntematon

Mestarinsa varjossa seisova valkoinen Toa siveli kasvojaan siitä, missä ennen oli ollut kiikarisilmä. Aukko silmän tilalla oli vanha, niin vanha ettei Toa edes muistanut, kuinka pitkä aika sen menettämisestä oli. Ko-Metrun tiedemiehen ylpeys oli kadonnut kauas taakse, Mustavalkoisen massiivisen Metsästäjän seisoessa hänen menneisyytensä tukkeena.

Toa ei koskaan kysynyt mikä hänen Mestarinsa oli. Ei kysynyt miksi hänen kehonsa oli pelkkä valtaisa orgaaninen lihaskasa. Ei kysynyt tämän sormien luisevuutta ja pituutta muun kehon rinnalla. Eikä varsinkaan kysynyt kasvoista. Noista hirveistä pedon kasvoista, joita tuijottamalla takasi itselleen varman rangaistuksen.

Purifier oli keskittynyt ja jään Toa kuuli ensimmäistä kertaa tämän myhäilevän työnsä parissa. Metsästäjän edessä lepäsi kaksitoistareikäinen salkku, jossa lepäsi yhdeksän eri väreissä hohtavaa kuulaa. Mutta kymmenes kuula oli hänen edessään, avonaisena, johdotettuna ja täynnä savuavaa nestettä. Hitaasti ja varovasti Purifier hivutti kuulan puoliskot kiinni toisiinsa, saaden uuden luomuksensa hehkumaan kirkasta valkeaa valoa.

”Se on kaunis... kenties yksi kauneimmistani. Puhdasta energiaa, niin paljon puhdasta energiaa...”
Valkoinen Toa otti varovaisen askeleen taaksepäin Purifierin noustessa ylös ja kohottaessa kuulaa päänsä yläpuolelle. Metsästäjän luiseva sormi lähestyi hohtavaa esinettä, painaen viimein sen siihen yhdellä survaisulla. Näytti siltä, kuin sormi olisi uponnut kuulan sisään, mutta Valkoisen Toan yrittäessä saada tilanteesta selvää, Metsästäjän sormi oli jo ulkona ja savuava musta kämmen oli ilmestynyt kuulan muuten täysin valkeaan pintaan.

Metsästäjä puristi kuulan tiukasti nyrkkiinsä ja kaikkien Jään Toan odotusten vastaisesti Purifier ei laittanutkaan sitä muiden yhdeksän kuulan joukkoon. Sen sijaan Metsästäjä sulki salkun ja nappasi sen vielä vapaana olevaan käteensä.

”Älä liiku askeltakaan.”

Valkoinen Toa hätkähti, peläten jo pahinta. Toa sulki silmänsä, odottan tulevaa iskua, jälleen uutta rangaistusta asiasta, josta hän ei tiennyt itse mitään. Rangaistusta ei tullut. Sen sijaan maa hänen allaan alkoi natista.

Ruosteisen kirskahduksen myötä iso laatta lattiasta alkoi laskeutumaan, Purifierin ja Toan seistessä suoraan sen päällä. Painautuen yhä syvemmälle, Toa alkoi tajuta laatan olevan hissi.

Tietämättä mitä odottaa, Toa jähmettyi odottamaan päätepysäkkiä. Hän tiesi Mestarillaan olevan salaisia työskentelytiloja, mutta hänen ei koskaan sallittu astuvan niihin. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin Toa poistui komentohuoneesta ja siitä pienestä kopista, jossa hän sai levätä kerran viikossa. Toa tiesi, että oli hissi menossa minne tahansa, hän luultavasti osaisi arvostaa sitä.

Yhtäkkinen törmäys sai Toan lentämään kasvot edellä metalliseen lattiaan. Sähisevä Purifier tarttui Toaa niskasta ja heitti tämän juuri edessä avautuneeseen pimeään tilaan. Hissi oli tullut viimeiseen etappiinsa. Toan päähän sattui. Tilassa oli meteliä, valtavaa moniäänistä meteliä, jota hän ei kyennyt selittämään.

Metsästäjä veti vivusta huoneen seinässä ja katossa riippuvat vanhat valaisimet alkoivat luoda säröilevää valoa tilaan. Jään Toa oli kammennut itsensä pystyyn, totutellen silmiään valoon. Henkeään haukkoen Toan näkökenttä villiintyi.

Valtava koneisto sylki sulaa protodermistä kivisiin säiliöihin käsittämättömällä vauhdilla. Teollisuushallin kokoiseksi paljastunut maanalainen tehdas sulatti, muotoili ja säilöi valtavia määriä erilaisia metalleja huumaavalla tahdilla. Purifier ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tehtaasta, vaan lähti kävelemään määrätietoisesti linjastojen välistä, Toan seuraten nilkuttaen perässä.

Usean minuutin kävelemisen ja linjastojen välttelyn jälkeen kaksikko oli saapunut tehtaan laidalle. Valtaisaa kiviseinää koristi vain yksi ovi ja tuolle ovelle Metsästäjä oli menossa. Ruosteinen avain kävi lukkoon ja Purifier riuhtaisi sen auki, astellen siitä harvinaisessa ryhdissä sisään. Tehtaan melu vaimeni hieman kaksikon astuessa huoneeseen.

Toa kompuroi Mestarinsa perässä tarkkaillen edelleen tiiviisti ympäristöään. Valtaisaksi varastotilaksi osoittautunut huone oli kuitenkin miltei tyhjä, seinillä olevien puisten hyllyjen ammottaen tyhjyyttä. Yksinäinen alasin ja vasara, lepäsivät pöydällä huoneen keskellä. Purifier käveli huoneen perälle, Toan jäädessä alasimen ja vasaran viereen tarkkailemaan tapahtumia. Huone haisi vahvalle karkaistulle protodermikselle. Toa halusi kuitenkin pitää arvokkuuden rippeensä ja kesti pistävän hajun puhtaalla sisullaan.

Huoneen tarkempi tarkastelu osoitti sen, että pöydän alla oli iso vesisammio, sammio joka savusi edelleen. Purifier nosti sen pöydälle, kevyeltä vaikuttavan sammion tehdessä kokoonsa nähden valtaisan iskeytymisäänen.

Hiljaisuuden vallitessa kaksikon välillä, Purifier työnsi hirviömäiset kasvonsa aivan lähelle Toaa, koettaen tämän uskallusta ja hermoja. Vapiseva Toa kiristeli hampaitaan, kestäen Mestarinsa kokeen, katsoen pedon silmittömiä kasvoja, hien kirvotessa Toan valkoiselle otsalle.

”Poikani haarniska... se on kenties kaiken teknologian huipentuma. Metru Nuin upeimmat laitteet ja aseet tiivistettynä yhteen pukuun. Hän osaa valmistautua kaikkeen, hän on kykenevä hävittämään kaupunkeja kävelemällä niiden halki, hänen fyysinen voimansa on noussut tavallisen Toan ulottumattomiin. Koko Mustan Käden perintö, hänen käsissään...”

Purifierin äänensävyn käskevyys oli kadonnut. Toan tutina oli lakannut ja nyt hän tuijotti Mestarinsa kasvoja ymmällään, unohtaen ainaisen pelkonsa vain yhdeksi pieneksi hetkeksi. Toa yritti ymmärtää mestariaan, sanan poika kuitenkin hämätessä häntä.

”Mutta minun poikani on myös heikko, vanha, käyttänyt voimaansa liikaa. Hän ei taistele enää kauaa. Siksi haluan näyttää hänelle, kuinka hän tuhlasi potentiaalinsa ja sen kuinka hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää menneisyyttään.”

Purifier laski pöydälle toisen nyrkkinsä sisään piilotetun valkoisen hohtavan kuulan, jonka hän oli aiemmin valmistellut.

”Minä näytän hänelle, kuinka minun teknologiani ylittää hänen, kuinka kuolemaa huijaamalla voin pitää minkä tahansa koneen käynnissä ikuisesti. Kuinka minä luon päivässä sen, mihin hänellä ja hänen ystävällään meni vuosisatoja.”

Metsästäjän vapaa koura sukelsi pöydällä savuavaan vesisammioon. Valkoisen Toan katse seurasi, kuinka mustaa kiiltävää metallia nousi sen syvyyksistä. Hitaasti käsi nousi kokonaan ylös ja sen vetämä esine paljastui Toalle. Metalli kalahti, kun virtaviivainen kypärä iskeytyi pöytään. Pimeys tuijotti kypärän sisuksista, kun Toa katsoi nauliintuneena sammiosta vedettyä esinettä. Toa oli nähnyt päähineen ennenkin. Hän tiesi muunkin, joka käytti sellaista.

Purifier nosti kypärää ja livautti valkoisen hehkuvan pallon sen alle. Nyt metallinen kauhu sai sen sisälleen kaipaamansa hohteen ja sen energian. Purifier lipoi eteen törröttäviä hampaitaan, katsoen pöydällä lepävää näkyä.

”Raportti kertoi, että aikaisempi kokeemme onnistui. Yhdeksän kuulaa suoritti tehtävänsä. Vanha ystävämme alkaa muistaa ja hän saa tuoda N:n ja A:n meille. Mutta yksitoista ei riitä. Koko sarja vaaditaan suunnitelman toteutumiseen. Siksi me tarvitsemme K:n. Ja vuosituhansien jahdin jälkeen, vuosituhansien tappioiden jälkeen, minä vihdoin nousen hänen yläpuolelleen, paikalle, jolle minä kuuluin. Pian Killjoy näyttää antiikilta. Pian... pian...
Hän ei koskaan saa hakemaansa. Hän tulee oppimaan, että heikot mielet hänen ympärillään saastuttavat. Minä menen hakemaan hänet itse.”

Purifier nosti kasvonsa pois Toan edestä, työntäen mukanaan kuljettaman salkun tämän käsiin. ”Vie se sirun luokse ja jätä minut työskentelemään yksin.”

Toa ei halunnut uhmata käskyä, vaan ripeästi tarttui salkkuun, rientäen ovesta ulos, järkyttyneenä näkemästään. Matkallaan kohti määränpäätään, Toan ajatukset palasivat hetkeksi menneeseen ja menneensä muistoihin.

”Kenraali, missä ikinä oletkaan, pakene. Jos voit, piiloudu, mene jonnekin mihin kukaan ei ole koskaan astunut. ...ja mitä ikinä teetkin, älä kuole.”

[spoiler=Tattaraa.]Huuh, tässä olisi. Pahoittelen osaltani, että kesti. Tämä on siis minun, Matoron ja Killjoyn yhteistyötä, ja pitkällisen leikkaaliimaprosessin jälkeen kukaan ei osaa varmaan enää sanoa, mikä on kenenkin. Yhteistyö on voimaa ja sillain. Lisäksi, kaikki varmaan huomaavat, mihin olisin tässä tarvinnut Haita, mutta muokattakoon tätä vaikka sitten.[/spoiler]


SS Rautasiipi

Punaisen haarniskan rautaiset sormet raastoivat metallista kantta naarmuille Killjoyn pyrkiessä nostamaan itseään tolpilleen. Polvet tutisten Metsästäjä koetti pudistella päänsä selväksi, havahtuen pian tuijottamaan kypäränsä sisäpinnan järkyttävää halkeamaa. Hän oli rysähtänyt isommasta vauhdista kuin kuvitteli.

Hän ei tiennyt miten pitkään oli maannut kannella, mutta päätellen edessään seisovasta sinihopeisesta hahmosta, ei luultavasti kovin pitkään. Killjoy hymähti nähdessään Summerganonin pitävän työn takana ollutta Amiraalia tarkasti ionikatanan vihreän hohteen loimussa, ja Haikin oli ottanut otteeseensa ilmeisen upseeriarvoisen torakan. Tämä yhdistettynä Bloszarin pahasti haavoittuneeseen sinihattuiseen Nazorakiin, panttivankitilanne oli hyvä. Matoron ilmestyneeseen käteen tarttuen Joy kampesi itsensä lopullisesti pystyyn, heräten samalla todellisuuteen voitonriemustaan.

Koko Metsästäjän näkökenttä oli torakkaa. Aseet tanassa seisovat sotilaat tähtäsivät Klaanilaisjoukkoa armotta. Killjoy tiesi, että temput olisivat turhia. Yksikin väärä liike ja jokainen tiimiläinen murenisi valtavan Zamor-sateen keskellä. Ryhtinsä menettänyt soturi vilkuili Rautasiiven kannen rakenteiden katoille. Nazorakeja pitkien kivääreiden kanssa kirmaili edes ja taas, hyviä sijainteja varmistellen. Tarkka-ampujat ympäri laivaa olivat valmiita ampumaan Amiraalinsa vapaaksi, joka yksi kuulostaen siltä, kuin pyrkisi eroon keuhkoistaan. Amiraali vaikutti kuitenkin selvinneen laskeutumisentapaisesta pienin vahingoin.

Killjoyn tykkikäsi kolahti hiljaa. Hai loi kysyvän katseen Metsästäjään, jonka käden osaset vaihtoivat hitaasti paikkaa. Vähitellen kanuunan mekanismit västyivät ja savuava nyrkki liukui esiin aseen takaa. Matoro katsoi tapahtumaa kulmat koholla. Killjoy vain tuijotti kättään, mutisten hiljaa: ”Mitään ei ole tehtävissä.”

Klaanilaisten keskelle laskeutui hiljaisuus. Edes Tronie ei piristänyt muita mielensisäisillä viesteillään. Yllättäen koko kansi kuitenkin täyttyi metallisesta ryminästä ja voimistuvasta huminasta. Niin klaanilaiset kuin Nazorakitkin käänsivät katseensa äänen lähdettä kohti.

Valtava, koko torakkain laivaston lippulaivan suurin tykki kääntyi ensin kohti Rautasiiven rönsyilevää päätornia, ja siitä tähtäys siirtyi entistä alemmaksi, suoraan laivan kanteen, keskelle kaikkea. Järisyttävänkokoisen mörssärin piippu oli miltei puolisataa metriä pitkä, ja läpi näytti kulkevan jonkinlainen sähkövirta. Koko kapistus oli peitetty isoilla, raskailla metallilevyillä kylkeen kiinnitettyä ohjaamoa myöten. Ase seisoi raskaan tuen varassa, joka oli miltei koko kannen levyinen, ja jakoikin laivan etuosan kannen kahteen osaan.

Kun tykki pysähtyi kolina lakkasi, mutta uusi ääni tuli tilalle. Ilmeisen kaikkialta tuleva, mieltä silpova vihlona täytti kaikkien pääkopat. Se kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja tilalle tuli vaimeaa huminaa. Ja puhetta.

”Nazorakit! Laskekaa aseenne.”

Torakat kallistelivat ällistyneinä hyönteispäitään ja koettivat pähkätä, mistä puhujan ääni oli lähtöisin. Ainoa vaihtoehto tuntui olevan Nazorakein omat megafonit, joita oli ympäri Rautasiipeä. Ilmeisesti puhuja oli massiivisen tykin ohjaamossa.

”Eikö tuo ollut...” Bloszar ällisteli.
”Ruki. Oli”, Hai vahvisti, mutta piti naamansa peruslukemilla. Suurimman osan ilmeet kuitenkin hieman kirkastuivat.

”Laskekaa aseenne”, valtavan pyssykän kaapannut Ruki toisti komentonsa.
”Ja äkäiseen. Hopi hopi. Muuten mosautamme tälle kaunottarella paattiin sellaisen laakin että oksat pois”, Troopperinkin ääni raikasi ympäri sota-alusta. ”Vaikka ei uppoaisi, niin ainakin nokkamiehenne häviää savuna ilmaan. Ei, ei edes savuna, jonain vähäisempänä.”

Rätin rätin, ja sitten kaiuttimista kuului korkea torakka-ääni vahvalla Zankrzoralaisella korostuksella.
”Jos niin teette, hävitätte omatkin joukko-osastonne.”

Rätin rätin.

”Ja sitähän kukaan meistä ei halua. Joten entä jos päästäisitte meidät menemään?”

Rätin rätin.

Hiljaisuus.



Komentohuone #2

"Kapteeniluutnantti 246. Meillä on ongelma", harmaatakkinen Nazorak kertoi mikrofoniin eräänlaisessa valvontahuoneessa syvällä aluksen uumenissa. Kamerat näyttivät kuvaa kannen kriittisistä tapahtumista ja juuri tällä hetkellä Nazorakit tunsivat, kuinka heidän narunsa Klaanilaisista katkeilivat. Massiivinen tykki oli kääntänyt taistelun yhtä nopeasti kuin itse tykki oli kääntynyt. Tai oikeastaan paljon nopeammin, koska tykki oli hidas pirulainen.

Mutta kuitenkin.


Kansi

"Mitä nyt?", Bloszar kysyi pitäen edelleen tiukassa otteessa yhtä nazorakia. Lukemattomat ruskeat torakat tähtäsivät edelleen joukkoa joka suunnasta, mutta nyt ne olivat selkeästi epävarmempia. Kukaan ei uskaltanut liikkua. Nazorakit eivät halunneet saada tykistä eivätkä Klaanilaiset nazorakien aseista.

"Päästäkää meidät menemään, tai Amiraalinne kuolee!", Summerganon huusi kantavalla äänellä. Ionikatana hehkui nazorakin kaulalla.

Hiljaisuus. Epäluonnollinen, odottava ja painostava hiljaisuus.

"Minulla on huono tunne tästä", Matoro muutti sanoiksi kaikkien muiden ajatukset. Jään Toa puristi kevyen katanansa kahvaa.


Tykkin ohjaamokoppero

Panssaroitu ohjaamo oli ahtaanpuoleinen koppi, ja koko sen etuseinän leveydeltä meni ohut mutta uskomattoman paksu panssarilasi. Huone oli kuusikulmion muotoinen, ja seinillä oli useita järjestelmiä, näyttöjä ja muita teknisiä aparaatteja. Troopperi istui nazorakeille mitoitetussa vihreässä tuolissa ja piteli käsillään kahta ohjausvipua. Hän tuijotti silmä kovana vihreän sävyistä näyttöä, johon välittyi kuva tähtäyspaikasta.

Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkytti viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä. Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkyttivät viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä.

”Tämän pitäisi ostaa meille aikaa”, Troopperi myhäili ja tarkensi tykin asemaa.


Kansi

Klaanilaisten muodostama ympyrä eteni hitaasti kohti tykkiä, pitäen jatkuvasti muodostelmansa. Nazorakit vetäytyivät tieltä vankien takia, mutta olivat silti jatkuvasti valmiita hyökkäykseen. Summerganon, Hai ja Bloszar pitelivät kolmea vankia ringin keskellä. Matoro johti joukkoa ionikatana välkkyen kohti tykkiä Killjoyn suojaten takaa päin. Hain miehistö kuljetti hitaasti virkoavaa Lignokia kulkien Tronien kanssa sivustoilla.

Ylikersantti 1034 puristi torakanhampaitaan yhteen niin lujaa kuin kykeni. Sinilakkinen torakka maistoi veren suussaan ja teki parhaansa ollakseen vilkaisematta alaspäin. Hänen vasen jalkansa oli mössönä, eikä näky ollut 1034:lle siedettävä. Hän rukoili tajuttomuuden iskevän pian.


Tykkitornin ohjaamokoppi

Troopperi nojasi kyynärpäillään ohjauspaneeliin, vakuuttellen vieressä hermoilevalle Rukille ja ennen kaikkea itselleen homman olevan hallinnassa. Mikki kädessään seinää vasten istuva Ruki meinasi luhistua jännityksestä ja pelosta. Hän toivoi vilpittömästi Troopperin olevan oikeassa.

Pakonomaisesti jalkaansa heilutteleva Troopperi seurasi kauempana kannella seisovaa joukkiota. Perääntyminen näytti todella hitaalta ja Toa kohensi asentoaan, valmistautuen istumaan tuolissa vielä tovin. Hän tiesi, että Rukin suunnitelma tykin käyttämisestä oli uhkapeliä, mutta paremman puutteessa sai kelvata. Ja ainakin toistaiseksi kaikki meni hyvin, klaanilaisrinki oli saanut Lignokin poimittua, ja eteni kohti laivan reunaa ja Hildemaria.

Jalkojensa asentoa vaihtaessaan kopissa humahti yllättävä koneiston ääni ja ohjauspaneeli sammui yllättäen täysin. Troop nousi hädissään pystyyn, luullen aiheuttaneensa oneglman itse. ”Eijeijei! Taisin vahingossa painaa väärää nappia. Odotas, kyllä tämä tästä, ihan kohta, kunhan löydän ne oikeat ohjaimet...”

Troop kuitenkin havahtui Rukin koputukseen ja pian Toan olkapään yli kurottava sininen käsi osoitti kopin ikkunasta ulos. Kannen valonheittimet olivat sammuneet ja muiden pienempien tykkitornien kopit olivat täysin pimeänä.

Troop puri nyrkkiään, Rukin vapistessa takana. Klaanilaiset olivat menettäneet ainoan suojansa ja Hildemarin tienoille oli matkaa vielä miltei kymmenen metriä. Troop latasi elementtivoimiaan, valmiina puolustautumaan torakoita vastaan. Hänen kummatkin kätensä syttyivät hiljalleen tuleen, ja Toa kääntyi Rukia kohti.
”Oletko valmis?”

Vastaus oli nielaisu.


Kansi

Killjoy kirosi kuullessaan koneiston äänen ja vain silmänräpäystä myöhemmin valonheittimet sammuivat, jättäen kannen väen hämärään alkuiltaan. Klaanilaisten askeleet pysähtyivät sillä sekunilla, kun sähköt katkesivat ja jalat pyrkivät ottamaan maasta kunnollisen sijan. Nazorakien joukot pysyivät vaitonaisina, mutta ottivat usean askeleen lähemmäksi klaanilaisia.

Tunnelma kiristyi entisestään, eikä kukaan oikein tiennyt, miten päin olla. Klaanilaisilla oli yhä panttivangit, mutta järjestäytyessään uudelleen tarkka-ampujat saattaisivat onnistua vapauttamaan torakat.

Nyt, arvon toverit klaanilaiset, joukkio kuuli mielissään. Suosikkikalanne kokeilee nyt jotakin. Te, valmistautukaa juoksemaan laivan reunalle, Hildemar on ihan siinä alla. Hauskaa matkaa.

Ennen kuin kukaan ehti pukea ajatuksiaan sanoiksi, akvaario lennähti klaanilaisten keskeltä keskelle torakkajoukkoa ja sinkoili jokaiseen suuntaan. Muutaman sekunnin hämmennys oli tiukkojen paikkojen ykkösmiehelle tarpeeksi, ja Matoro hihkaisi klaanilaiset liikkeelle. Aivan kaikkien huomio ei pysynyt tilanteen mukana, ja osa Hain miehistöstä jäivät yhdeksi hetkeksi liian pitkäksi aikaa paikalleen.

Muutaman lyhyen juoksuaskelen jälkeen klaanilaiset olivat taas jähmettyneet paikalleen, mutta tällä kertaa aivan kaiteen tuntumaan. Sankareiden harmiksi kiinni napattu Tronie ja osa Hain miehistöstä olivat kuitenkin nyt torakoiden hallussa, eikä Troopperista ja Rukista ollut havaintoa. Kansi oli nyt hiljaisuuden lisäksi myös täysin liikkkumaton. Täydelliseen pattitilanteeseen ajautunut laiva seisoi osapuolineen täysin jämähtäneenä. Sadje huokaili hermostuneena, yrittäen kurkkia tapahtumia tiiviin Klaanilaisrivin takaa. ”Noh... mitäs sitten?”

Vastaus tuli kuitenkin klaanilaisena, kun Troopperi paiskattiin muiden eteen. Vatsallaan retkottava Tulen Toa oli ruhjeilla, osia panssarista puuttui, ja ennen kaikkea hän oli melkoisen liikkumaton.

”Troopperi!” Gefel huudahti ja ryntäsi mukiloidun hahmon tykö. Matoralainen käänsi Toan ympäri, ja näki pahoin vauroutuneet kasvot: Toinen silmä oli likimain muurautunut umpeen, puolet kasvoista oli veren peitossa ja rintapanssarista oli lohjennut suuri pala pois. Troopperi kuitenkin hengitti, joskin kivuliaan kuuloisesti.

”Olisimme leikanneet häneltä raajan tai pari”, Troopperin viskannut torakka murahti. ”Mutta eiköhän sitä ole nähty jo ihan riittävästi.”

Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti vastata mitään, torakka jatkoi. ”Ettekä arvaakaan, missä kunnossa se tyttö on.”

Matoro ymmärsi asettaa kätensä Killjoyn olkapäälle, jossa tyhjä ohjuspatteri selvästikin teki tähtäysliikkeitä.
”Hillitse itsesi. Tällä hetkellä voit ainoastaan tapattaa klaanilaisia”, Suga mumisi hiljaa. Metsästäjä ei vastannut.

Killjoy tuijotti vain Summerganonia, yksiä niistä harvoista, joihin hän luotti koko Klaanissa. Tietäen toverinsa sanojen todenmukaisuuden, Killjoyn aivot kävivät taistelua, taistelua, joka päättyi siihen, kun Killjoy veti ranneteränsä esiin. ”Meillä ei ole mitään syytä uskoa, että nuo olisivat valmiit riskeeraamaan johtajansa. Sinun oletuksesi saattaa johtaa Ruk- heidän kuolemaan. En anna sinun tehdä tätä, minä haen heidät väkisin.”

”Hah”, kuului ylimielilinen ääni Sugan kuristusotteesta. Klaanilaiset käänsivät katseensa panttivankiinsa, Killjoy laski teräkätensä.
”Teillä on nyt hyvä tilaisuus oppia jotain. Kuulkaa siis, kun kerron teille tarinan”, Amiraali puhui.

Kukaan klaanilaisista ei kommentoinut. Suga tiukensi otettaan ionikatanasta.



”Kauan sitten, kaukana pohjoisilla merillä, kun minä olin vasta nuori torakka, lajimme kartoitti maailmaa. Maailman hyytävät ääret ovat vaarallisia vesiä, emmekä konsanaan olleet kokeneet moista myrskyä. Tyrskyissä heittelehtivä laivamme oli jäävuorten ympäröimä, ja niiden koosta päätellen mustan veden syvyys olisi riittänyt nielemään vaivatta satoja kertoja alustamme isomman paatin. Meistä kokemattomimmat olivat kannen alla, ainoastaan teilu tusina seisoi jäänmurtajan kannella talviviittoihin kääriytyneenä. Tuuli olisi riittänyt hyytämään kauniit muistot kenen tahansa mielistä, ja lumituisku esti meitä näkemästä kivenheittoa pidemmälle.”

”Älä luulekaan”, Matoro vastusti. ”Emme anna tarkka-ampujillenne aikaa tähdätä.”

Amiraali kohotti kulmiaan.

”Voi, uskokaa pois. Tämän te tahdotte kuulla.”

Matoro vaikeni, mutta tarkkaili kiikarisilmällään jatkuvasti ympäristöä tarkkuuskiväärein varustautunieden Nazorakien varalta.

Amiraali jatkoi kertomustaan: ”Kun nostin turkiskaulustani parempaan asentoon, takanani kiikaroinut Nazorak-upseeri kellahti selälleen. Minä ja ilmeisen moni muukin veljistäni luulimme hänen olevan vain seuraava lisäys pituutta keränneeseen paleltumatappiolistaan, emmekä hätiköinet toimissamme. Kannen alta esiin kutsuttu lääkintämies kumartui vainajan ylle, mutta hän ei ehtinyt raporttiaan tehdä, kun ymmärsimme, mitä oli tekeillä. Kaksi muutakin meistä sai samanlaisen, äänettömän myrkkynuolen otsaansa, ja heittäydyimme maihin.

'Steltinpeikot!' joku huusi, ja tiesin miehistömme ajautuneen jo aiemmin kanssamme taistelleen kapinallisosaston väijytykseen. Kyseinen, pohjoisia meriä piinannut ryhmä näyttäytyi harvoin, ja heistä kuulee vielä tänäkin päivänä kerrottavan legendaa merenkulkijoiden keskuudessa.”

”Minä en pidä tästä”, Hai murahti, ja vilkuili ympärilleen. Hildemar oli aivan heidän sijaintinsa läheisyydessä, mutta hän tiesi hyvin, mitä seuraisi turhasta hyppimisestä.

Minä ja kaksi hyvää ystävääni kävimme heti toimiin, ja ryömimme pienen aluksemme laidalle. Silloinen läheisin neuvonantajani tarttui harppuunan ohjaksista, ja suuntasi kaiteeseen kiinnitetyn partaveitsivalaanpyyntiaseen kohti suurta jäävuorta, jolta päättelimme vihamielisten jättiläisten meitä hätyyttävän.

En koskaan saanut tietää, millä peikot meitä tähtäsivät, mutta siinä lumyräkässä omilla aseillamme tulittaminen oli turhaa sohimista. Kaksi sokkoa harppuunaa laukaistuaan upseerikumppanini sai hänkin nuolesta.

Sinä päivänä minä opin tärkeän läksyn: Joskus harppunan ammusten täytyy räjähtää.”

Klaanilaiset katsahtivat Amiraalin harppunajalkaan. Jossain sen sisuksissa välkkyi punainen valo, ja nyt hiljaisuudessa kaikki kuulivat koiven sisuksista pientä, tasaista piipitystä.

”Et voi olla tosissasi”, Bloz aloitti, mutta tuli Amiraalin keskeyttämäksi.
”Minä ole hyvin tosissani. Katsokaas, minä olen valmis kuolemaan omilla ehdoillani. Mutta oletteko te valmiita toistenne kuolemaan?”

Lausahdus pysätti ajan täysin. Bloz yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hänen suustaan lähti ilmoille ainoastaan äänetön henkäys, kun kukaan ei osannut sanoa mitään.

Hai mulkoili kulmiensa alta Amiraalia, joka oli Sugan väkevässä otteessa. Sitten hänen katseensa kääntyi taas hänen vangiksi jääneisiin miehistön jäseniinsä. Hän ei tiennyt, mikä oli päällimäinen tunne. Syyllisyys siitä, että oli ottanut heidät mukaan matkalle? Vaiko kaikki ne pintaan nousseet sotamuistot? Yhtäkkiä hän kuitenkin näki Amiraalin tulevan heitetyksi Nazorak-lauman keskelle, jääseinän muodostuvan klaanilaisten ja torakoiden väliin ja kymmenien Zamor-aseiden laukeavan, ja siinä samassa voimakas käsivarsi tuuppasi hänet laidan yli.

Molskis.



Klaanilaiset ja kaksi torakkavankia nostivat päänsä merestä, ja kömpivät äkkiä Hildemariin.
”Mitä tapahtui?” Sadje ihmetteli, kun Hai kumartui ojentamaan kätensä laidan yli auttaakseen Matoralaisen kyytiin.
”Se olin minä”, Suga sanoi värittömästi. ”Anteeksi.”

Sadje ei ymmärtänyt, mutta ympäri käännyttyään katsomaan Bloszardia, joka tuijotti haikeasti korkealle SS Rautasiiven laidalle, hän ymmärsi Sugan osoittaneen sanansa Blozille. Sadje tiesi, että vangiksi jäänyt kala merkitsi Toalle paljon.

Tunenlma ei muutenkaan ollut se hilpein. Hai miehistöineen oli myös aivan maansa myynyt ja Matorokin pysyi vaitonaisena sitoessaan kahta haavoittunutta torakkavankia, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet lainkaan halukkailta taistelemaan vastaan, sinihattuinen ei ollut edes tajuissaan. Yllättävin näky oli kuitenkin Killjoy: punainen metsästäjä oli jäässä. Kirjaimellisesti, kokonaan, jäässä.

Summerganon kopautti kenraalia miekallaan, ja haarniskan jääkerros poistui. Ennen kuin Killjoy ehti sanoa tai tehdä mitään, Summerganon puhui jälleen samalla, värittömällä äänensävyllä.
”Et olisi lähtenyt muuten. Minun oli pakko.”

Hai tuli nopeasti kahden väliin.
”Kaikki ei ehkä mennyt putkeen, mutta tärkeintä on, että olemme elossa. Sugan uhkapeli onnistui.”
”Uhkapeli?” Sadje ihmetteli.
”He eivät tappaneet meitä sillä hetkellä, kun Suga vapautti Amiraalin ja huitaisi meidät mukanaan kaiteen yli” Matoro puuttui keskusteltuaan, ja viimeisteli torakoiden solmut. ”Hildemar on yhä yhtenä kappaleena, joten he pitävät meitä elossa jostain muusta syystä. Mutta nyt meidän on päästävä pois, emme saa ystäviämme vapaiksi omin avuin, emme millään.”

Täyteen vaihtiin nopeasti kiihdyttänyt laiva irtaantui Rautasiivestä niin pian kuin mahdollista, satojen Nazorakien katsellen pakenevaa joukkoa. Kannella kaukoputken ikkunan läpi Amiraali loi ensin pitkän silmäyksen Hildemariin, ja sitten mulkaisi halveksien klaanilaisvankeihin. Sellikäskyn saatuaan vangiksi jääneitä klaanilaisia alettiin taluttaa kannen alle. Amiraali itse aloitti nilkuttamisen komentotornia kohti.


Hildemar

Vaisuissa tunnelmissa Hai ohjasi laivansa takaisin sen alkuperäiselle kurssille. Hänen viereensä istahtanut Bloszard oli ollut hiljaa koko paon jälkeisen ajan.

Summerganon vartioi toisaalla ovea, jonka takana punainen Metsästäjä sulatteli pukuaan. Heitä odottaisi vielä pitkä juttutuokio...

[spoiler=Tähän alkuun.]Tämän postin tekivät symbioosissa U-Täti ja Joiku-Setä.[/spoiler]

Klaanin kahvio

Toa Nurukan siemaili kahvia Klaanin kahviossa. Maan Toa muisteli menneisyyttään, aivojen heittäessä muiston hänen sulkeutuneille verkkokalvoilleen…

Toain ja metsästäjäin sota, kauan kauan sitten.

Nurukan katseli edessään olevia mekaanisia olentoja ja niiden vihreänä hohtavia katanantapaisia aseita. Mekaaniset, suoraselkäiset soturit kantoivat tunikoita ja olivat valmiita taisteluun Metru Nuin puolesta. Hän komensi mekaaniset soturit taisteluun epämääräistä Pimeyden metsästäjien joukkoa vastaan.

Ionikatanat viuhuivat ilmassa kun mekaaniset soturit raivasivat tiensä läpi metsästäjäin hajanaisten rivien. Verta ja suolenpätkiä lenteli ilmassa kun teurastus tapahtui. Energiakiekot viuhuivat ilmassa, muuttaen uhriin osuessaan uhrin joko uuteen muotoon, siirsivät kohteen pois tai jäädyttivät kohteen jääkalikaksi.

Nurukan katseli joukkojensa toimintaa. Mekaaniset soturit tekivät työnsä hyvin ja kurinalaisesti. Äänettömät moniväriset soturit menivät takaisin paikoilleen ja olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yksi sotureista, vihreä, ryntäsi viimeisen eloonjääneen, jo vangitun metsästäjän luokse, iskien vihreää valoa hohtavan ionikatanansa metsästäjän kurkusta läpi, jolloin ase halkaisi keltaisen metsästäjän kurkun, tullen ulos takaraivosta ja purskauttaen violettia verta ympäriinsä.

Klaanin sairastupa

Saraji nukkui pedissään, kieriskellen ympäriinsä. Hän näki outoa, todentuntuista unta. Unta, joka vaikutti lähes todelta.

Toain ja metsästäjäin sota, kauan kauan sitten.

Saraji katseli vieressään olevia aseveljiään ja - siskojaan. Vahkeista koostuva armeija oli erään toan johdossa, mustahaarniskaisen, mustaa tykkiä ja hopeisia kynsiä kantavan soturin johdettavissa taisteluun.

Toa komensi Sarajin ja muut taisteluun, jolloin joukko nopeita ja tappavia vahkeja lähti taisteluun. Vahkit ampuivat metsästäjiä eri kanoka-levyillä, teurastaen sekalaisesta joukosta koostuvat soturit ionikatanoillaan.

Metsästäjät kaatuivat todella nopeasti, jonka jälkeen kaikki muut vahkit, paitsi ne jotka pitivät eloonjäänyttä metsästäjää paikoillaan, menivät paikoilleen tumman komentajan käskystä. Komentaja käveli vahkien joukoissa, mennen kohti vangittua metsästäjää.
Saraji päätti että oli aika toimia, joten Vahki lähti juoksuun, juosten kohti viimeistä metsästäjää ja iski vihreän ionikatanansa metsästäjän pään läpi kurkusta takaraivoon. Verta purskahti Sarajin päälle, komentajan katsellessa hänen tekemisiään.

Saraji säpsähti. Hän heräsi hikisenä sängyltään, katsoen huoneensa kattoon. Katossa hän näki varjojen muodostavan pienehkön kämmenen. Saraji nousi lopulta istumaan pedissään ja lähti huoneensa ovesta klaanin käytäville, hiukan tokkuraisena kävellen.

Klaanin Arkistot

Creedy juoksi kiireisenä kohti Arkistoja. Hän rynnisti sisään isosta Arkistojen pääovesta, sylissään vino pino Killjoyn mökistä löytyneitä asiapapereita, joita hän oli yhdessä mykän Nazorakin kanssa tutkinut. Huolimaton nörtti-matoran ei huomannut isoa kylttiä, jossa luki ”VARO PORTAITA!” ja kaatui portaat alas mukkelis makkelis, paperien lentäessä hänen sylistään ja lennellessä ympäri pölyisiä arkistojen käytäviä.

Creedy hieroi päätään, jossa oli arka paikka. Siihen alkoi nousta kuhmuntapainen muhkura, jota kivisti. Matoran-sankarimme nousi istualleen rähmältään paperikasasta ja alkoi lajitella papereita jonkinmoisiin pinoihin.

Vaehran tunnisti leijailevien ja maahan putoavien paperien äänen pitkästä arkistomestarin urastaan johtuen. Tulen toa, joka oli kaikenkukkuraksi entinen skakdi, jostain kumman syystä, otti niin nopeita juoksuaskeleita kuin suuren osan elämästään kirjastossa viettänyt toa pystyi ja huomasi nopeasti punaisen olennon keräämässä papereita lattialta.

”Mitä sinulla on siinä, ystäväiseni?” Vaehran kysyi tuttavallisesti matoranilta, jolla oli perin eriskummallinen kallon muoto.

”Papereita, jotka saattaisivat kiinnostaa Arkistonhoitaja Vaehrania”, Creedy sanoi, sydämistyen siitä että joku oli tullut auttamaan häntä sotkun korjaamisessa. Creedyn sanoessa tämän, hän katsahti Vaehranin nimilaattaan jossa koreili selvästi ”Arkistomestari”. Jos Creedyn naama ei olisi jo valmiiksi ollut punainen, VT olisi erottanut punastumisen selvästi. Nyt matoran vain nolostui toan lähellä.

”Hmm… Katsotaanpa näitä”, Vaehran sanoi, nostaen yhden paperin maasta. Tulen toa lukaisi paperia, jonka yläreunassa oli musta musteläiskä, joka toi mieleen kämmenen, ja teksti: ”Erään Toan päiväkirja”.

”Tuleppa pikkuinen, viedään nämä paperit työnurkkaukseeni”, Vaehran sanoi, kiikuttaen paperia kohti lukunurkkaa, jossa arkistojen tutkimustyötä tehtiin.

Pieni Creedy joutui kantamaan yksin painavan paperipinon, koska yli-innostunut tulen toa tutkaili paperia käsissään, samalla kävellen rivakasti kohti tutkimusnurkkaansa.
Creedyn tasapainoillessa paperipinonsa kanssa ja Vaehranin vihellellessä innostuneena papereista kaksikko saapui pian pölyiseen ja maan alaisessa kammiossa sijaitsevaan tutkimushuoneeseen.
Huone oli todella pölyinen, täynnänsä hämähäkinverkkoja ja loppuun palaneita kynttilöitä joiden steariinia oli valunut lattialle vuosien mittaan todella paljon. Huoneessa oli myös valokiviä, mutta ne olivat menettäneet valoisuuttaan vuosien mittaan.

Keskellä huonetta oli suuri tutkimustyöpöytä, lukulamppuja, kyniä, viivaimia ja kaikkea mitä saattoi toivoa. Äkkikatsomalta Creedy näki seinän, jonka laastia oli lähtenyt ja rakoillut, muodostaen käsimäisen kuvion seinälle. Ta-Matoranin huomio kiinnittyi kuitenkin siihen että seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, jotka olivat täynnä pölyisiä kirjoja.

”Milloin siivosit täällä viimeksi?” Creedy kysyi arkistonhoitajalta, joka tutkaili paperia silmät loistaen.

Vaehran havahtui innostuksestaan. Creedy katsoi arkistonhoitajaa epäuskoisesti koska tämä ei selvästikään osannut lukea tekstiä, jonka Creedy oli toalle antanut.
”Et tajua mitä luet vai?” Creedy virnisti, alkaen opastaa tämän salakielen rakennetta ja järjestystä.
Vaehran ja Creedy jäivät tutkimushuoneen lattialle Creedyn teoriapapereiden ja käännöstyöpapereiden kanssa ja kaksikko tutki näitä tekstejä innokkaasti.

Aikaa kului, kun Creedy opetti Vaehrania kääntämään paperin tekstiä. Pitkällisen tulkinnan jälkeen Vaehran ja Creedy olivat yksimielisiä siitä, että Killjoyn käsinkirjoitettu pätkä merkitsi vain yhtä asiaa. Alkuperäisessä kirjassa oli informaatiota, sivulla 36.

Kului tunteja kun kaksikko etsi kirjaa kirjahuoneesta. Kirjaa ei kuitenkaan löytynyt pitkistä etsinnöistä huolimatta. Uupuneina kaksikko nukahti kirjojen ääreen, kuorsaten äänekkäästi ja kietoutuen paperien alle.

Kahvio

Bladis ja Paaco saapuivat risuisina ja käpyisinä kahvioon. Kaksikko oli uupunut metsäreissunsa jälkeen kun he olivat tarponeet läpi metsän etsien toisen maailman Umbran tykkiä ja miekkaa, jotka olivat hautautuneina lehtien alle.

Paaco istui kahvion tuoliin ja Bladis lähti hakemaan kaksikolle kahvia. Moderaattori istui pöytään jossa vanha Maan toa, jota Paaco ei kovin tuntenut, nuokkui kahvikuppinsa kanssa.
Maan toa säpsähti unestaan, kun Paaco sanoi tälle ”Hei”
”Mitäh? Missä olen?” Nurukan sanoi unenpöpperöisenä, kaataen vahingossa kahvikuppinsa syliinsä. Kahvia kaatui myös maan toan käteen, jolloin hänen huomionsa kiinnittyi valkoreunaiseen, kättä muistuttavaan kuvioon.

Nurukan katseli ympärilleen. Hän näki Arkistojen mainoksen jossa luki ”BioArkistoista löydät kaiken tarvittavan tiedon koko universumissa!” Mainoksessa oli kuva Gahlok Vasta, jolla oli kädessään kirja ja mairea hymy kasvoillaan. Mainoksen alalaidassa luki pienellä präntättynä: ”Emme vastaa siitä tahdista millä uutta tietoa tulee arkistoihin tai siitä että mainoksemme saattaa olla mainonnan sääntöjen vastainen”.

”Tuonne minä siis lähden”, Nurukan sanoi, suunnaten askeleensa kohti Arkistoja.
Paaco katsoi ihmeissään tuota itsekseen puhelevaa veteraania, joka lähti pois kahviosta. Bladiksen saapuessa ystävänsä luokse, tämä kysyi ”Mitä nyt?”

”Minusta tuossa toassa on jotain epäilyttävää”, Paaco sanoi, siemaillen Redstarbucksin kahvia, joka maistui toffeelta. Kahvi, joka oli kylmää, oli todella hyvää ja virkistävää pitkän metsäreissun jälkeen. Bladis tarjosi tämän hänelle, koska vihreäkultainen moderaattori oli ystävällisesti tarjonnut hänelle sushia metsäreissulla.

Kaksikko jäi siemailemaan kahvejaan kahvioon ja rupattelemaan Samen kanssa joka oli nukahtanut lehtensä ääreen.

Arkistoissa, taas

Gahlok Va käveli rivakasti iso kirja käsissään. Lyhyenläntä matoranin ja Bohrok van sekoitus oli käyttänyt kirjaa vessalukemisenaan, ja oli viimein päättänyt palauttaa kirjan takaisin paikoilleen. Kirja oli ollut ensin puoli vuotta arkistomestarien ruokapöydän pöydän jalan tukena ja sitten Gahlok Van vessalukemisena. Oli viimein aika palauttaa kirja takaisin.
Kasvivoimia hallitseva Gahlok Va viiletti pienistä jaloistaan huolimatta yllättävän lujaa arkistojen pölyisiä käytäviä pitkin. Elementtikeihäs toisessa kädessään ja paksu, kellastunut kirja toisessa kädessään, kääpiö oli melkoinen näky.

”Missähän se VT mahtaa olla kun ei ole ollut Arkistojen johtohenkilökunnan viikottaisessa kokouksessa?” Gahlok Va ihmetteli, astellen portaat alas tutkimushuoneeseen.
Gahlok Van yllätykseksi ovi olikin auki ja hän huomasi edessään kuorsaavan Vaehranin ja oudohkolla päällä varustetun matoranin, jotka olivat umpiunessa.

”VT ota koppi!” GV huusi, heittäen painavalla kirjalla Vaehrania päähän. VT heräsi silmänräpäyksessä jolloin kirja putosi hänen naamaltaan Creedyn varpaille. Kivusta parkaisten matoran hyppäsi hereille, alkaen hyppiä yhdellä jalalla kirjojen seassa. Tietenkin tämä oli huono idea, jonka johdosta Creedy kaatui rähmälleen kirjakasaan, loukaten alaleukansa.
Gahlok Van lähtiessä ylös häntä vastaan saapui kaksi hahmoa, joita arkistomestari ei tunnistanut. Toinen oli selvästikin vahkimainen olento ja toinen toa, mutta millä asialla nämä kaksi olivat, sitä Gahlok Va ei tiennyt.

”Ai, lisää immeisiä tulossa tänne. Täällähän on tungosta”, kasvillisuutta hallitseva kääpiö sanoi, kurottaen kaulansa katsomaan näitä olentoja.
”Haluaisin kovasti tietää Metru Nuin historiasta”, kaksikko sanoi yhteen ääneen kun VT oli yhtenä kysymysmerkkinä.

”Keitäs te olette?” Vaehran kysyi, napaten painavan kirjan Gahlok Van kynnestä ja katsellen vastaantulijoita jotka olivat musta toa ja vahki, jonka Vaehran tunnisti Sarajiksi, Killjoyn ystäväksi.
”Olen Nurukan, etsin etsin kirjaa sodasta”, mustaa kakamaa kantava soturi sanoi, silmäillen punaista toaa edessään.

”Olen Saraji, hyvä Vaehran-herra. Etsin kirjaa sodasta”, Saraji sanoi, tehden kunniaa toverilleen.
Kuullessaan kaksikon pyynnöt, Vaehran alkoi etsiä kirjoja huoneesta semmoisella vimmalla että kuka tahansa kakaman käyttäjä olisi tullut kateelliseksi. Pöly ja hämähäkinverkot lentelivät kun tulen toa etsi sotakirjoja, heitellen niitä perin kovakouraisesti ilmassa siisteihin pinoihin, joihin olisi tavallinen toa tarvinnut sanokia, osumatarkkuuden kanohia.

Saraji näki kuinka ”Kuuden kuningaskunnan liigan Nousu ja Tuho” – niminen kirja iskeytyi seinään, ohi suurehkosta kirjapinosta, kaataen kirjat kuin dominonappulat pudotettuna Tiedon tornin huipusta. Toinen kirja osui täysillä kiviseinään, sivujen levitessä ympäriinsä. Kirjan kansissa luki Keihäitä ja Kanoheita – Matoranien sisällissodan kulissien takana.
Vaehranien voimien mentyä tässä etsinäurakassa, tulen toa alkoi huomata että olikin koonnut jo varsinaisen vuoren täynnä kirjoja.

Kahvio, jo toistamiseen

Violettimusta matoran ja keltamusta toa kävelivät klaanin käytäviä ja suuntasivat kahvioon. Kaksikko oli todella nälkäinen pitkän mielikuvitusmatkansa jälkeen. Umbrat menivät samaan pöytään Bladiksen, Paacon ja Samen kanssa, jotka katsoivat ihmeissään edessään olevaa kaksikkoa.
”Hei tyypit”, Matoran sanoi, mennen puristamaan jokaisen soturin kättä. ”Mites menee?” hän lisäsi iloisesti, suu virneessä.

”Ihan hyvin”, Paaco sanoi, Bladiksen lisätessä ”Meillä on sinulle muuten jotakin repussani” Jonka sanottuaan skakdi alkoi kaivaa selkäreppuaan, joka nojasi hänen penkkiinsä. Selkärepusta pilkisti esiin musta miekka, jonka moderaattori ojensi Matoranille ja tykin puolikkaat.
”Toimme nämä viimein metsästä. Anteeksi että meillä kesti”, Bladis sanoi, valkoisen hammasrivistönsä loistaessa ja paljastaessa kahvitahrat skakdin suupielillä.
”Ei se mitään”, Matoran Umbra sanoi, hymyillen leveää hymyään musta pakari kasvoillaan. Matoran otti miekan skakdin kädestä ja miekka synnytti kaksikon välille yhteyden, yhteyden joka oli ehtinyt jo lähes kadota. Voiman aura pyörteili miekassa ja matoranin kädessä kun yhteys tapahtui.

”Viimein sain voimani takaisin, kiitos teille ystävät”, matoran sanoi, sysäten miekan moderaattori-Umbralle ja mennen halaamaan Paacoa ja Bladista. Halaaminen tapahtui siten että matoran tyrkkäsi jakkaran jalkojensa alle, että ulottuisi ystäviinsä.
Moderaattorit olivat hiukan hölmistyneinä ja jäivät katsomaan vierestä kun Umbra-kaksikko lähti yhtäkkiä pois kahviosta, jättäen kaksikon nauttimaan kahvitauostaan…

Ette muuten ikinä arvaa missä...

No Arkistoissa tietenkin.



Vaehranin otsa hikosi, tämän asetellessa kirjaröykkiötä takaisin hyllyille. Hämilleen joutunut seurue katsoi Toan työtahtia hämmennyksellä, yrittäen samalla saada suunvuoron häsläävän Toan kaaoksen keskelle. Lopulta VT itsekin tajusi uponneensa liikaa hommaansa ja kääntyi Vahkia ja Toaa päin.

”Niin tuota... mistäs sodasta te oikein halusittekaan lukea?”

Kuin yhdestä suusta ilmoitettu ”Toat ja Metsästäjät” sai Toan aivot raksuttamaan. Sodista kaikkein suurimpaan liittyvä kirjallisuus oli täysin omassa hyllyssään. VT nappasi pöydältä GV:n vessalukemisena toimineen kirjan ja päätti palauttaa sen samalla sen oikealle paikalleen.

”66.6 F odottakaas, heitän tämän paikoilleen ensin... mutta... hetkonen.” VT tajusi saapuneensa vahingossa oikealle hyllylle, kirjaa palauttaessaan. Silloin hän vilkaisi sitä ensimmäisen kerran ja Toan silmät alkoivat loistaa.

”No mutta hyvänen aika. Erään Toan päiväkirja...” Sotakertomuksia Metru Nuilta ja... Creedy, tämähän on se etsimämme kirja. Mitenkäs minä nyt näin menin tämän sivuuttamaan.”

Gahlok Va myhäili sivummalla ja mutinan seasta kykeni ymmärtämään sekalaisia ”minä yritin sanoa” -lausahduksia. Hetkessä koko Arkiston sekalainen porukka oli kokoontunut pöydän ääreen, jossa Vaehran valmistautui lukemaan ääneen.

”Saraji ja Nurukan, tämä saattaa kiinnostaa teitäkin, sillä tämä liittyy juuri haluamaanne sotaan. Voitte saada lisää kirjoja kunhan olen selvittänyt muutaman mysteerin Creedyn kanssa, okei?”

Saraji nyökkäsi, nostaen kuitenkin katseensa nopeasti ylös, varoen vieressään seisovan Matoranin katsetta, muistissaan edelleen taannoinen Kahviossa tapahtunut riita.

”Okei, eli Erään Toan päiväkirja, sivu 36.”

Metsästäjien motiivit sodassa olivat päällisin puolin hyvin selkeät, mutta on todistettua, että järjestö hoiti useita salatehtäviä, joiden tapahtumisesta kukaan ei koskaan saanut kuulla. Seuraavassa kertomuksessa esiintyvistä Metsästäjistä ei nimittäin ole minkäänlaiista tilastoa tai muuta merkkiä niiden olemassaolosta. Olen yksinoikeudella saanut nimettömänä pysyvän Toan haastattelun aiheeseen liittyen ja hänen kertomuksensa vahvistaa korruptiota ”omalla” puolellamme.

”Sodan viimeisinä päivinä noin kymmenen Metsästäjän joukkio hyökkäsi Ko Metrun ja Onu Metrun rajalle, tarkoituksenaan jatkaa tuntematonta tehtäväänsä vuoristoon. Onu Metrun poliisivoimat yrittivät estää joukkoja jatkamasta etenemistään, mutta puutteellisen varustelun vuoksi nämä lyötiin maahan hyvin nopeasti. Minun ja kahden muun Toan ei auttanut kuin perääntyä raskaasti aseistetun joukkion edessä ja menimme piileskelemään jäästä muodostuneeseen luolaan. Onneksemme vihollinen ei huomannut meitä kulkiessaan ohi.

Mutta sitten odottamaton tapahtui. Salamannopeasti kymmenet sysimustat Vahkit olivat piirittäneet Metsästäjien joukot, vihreät terät hehkuen. Mutta juuri kun olimme astumassa piiloistamme Vahkien rinnalle, toinen tovereistani pysäytti meidät sijoilleen. Hän nimittäin tiesi enemmän kuin me.

Sen sijaan, että Vahkit olisivat tappaneet tai edes vanginneet viholliset, ne vain tutkailivat saalistaan hetken, laskien tämän jälkeen aseensa. Vahkit poistuivat paikalta yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin ja virnuilevat Metsästäjät saivat jatkaa matkaansa rauhassa.”

Jo tämä yksin todistaa meille, että Vahkien komennossa oli jotain vialla. Joku pelasi vihollisen pussiin ja teki tätä mahdollisesti koko sodan ajan. Allekirjoittaneena olin mukana Vahkien vastaisessa mielenosoituksessa, kun Dume ilmoitti uudelleensijoittavansa kolmanneksen Vahkeista Herrana tunnetun maan Toan teknologiakehittämön alle Erikoisvarustetut Vahkit tekevätkin tästä miehestä ykkösepäilyn petturiksi. Hänen nykyinen olinpaikkansa on tuntematon, eikä olisi millään tapaa ihme, että hän olisi siirtänyt olinpaikkansa Metsästäjien huomiin Xialle tai jopa Odinalle.

Tämä siis yksi niistä syistä, jonka takia sodan ”reiluus” on täydellisen kyseenalaistettavissa. Luotetun Toan kertomuksesta voimme myös päätellä, että joukoistamme suurilukuisimmat eivät välttämättä taistelleet meille lainkaan. Sodan kriittinen tarkastelu onkin hyvin tärkeää, sillä moni sen avainhenkilöistä on yhä elossa ja täten... sodan pelko on edelleen yllämme.

Hiljaisuus vallitsi huoneessa VT:n lopettaessa lukemisen. Creedyn aivot työskentelivät kuumeisesti, Nurukan näytti yksinkertaisesti hämmentyneeltä ja Saraji oli istunut alas, osoittamatta kuitenkaan sen suurempaa reaktiota. Gahlok Va seurasi tilannetta sivummalta.

”No siis tuota... tämä vaikuttaa pikkaisen salaliittoteorialta. Eikö teistä?” Vaehran totesi huokaillen. ”Lisäksi kun näitä muita sivuja selaa, niin tätä on sensuroitu todella rankasti. Tästä puuttuu sivuja ja joku on yliviivannut paljon sanoja ympäri opusta. Ehkä meidän pitäisi löytää joku vähän luotettavampi kirja.”

Kaikkien oletusten vastaisesti Nurukan kuitenkin keskeytti puheen. ”Olen lukenut tuon... voin vannoa, että olen lukenut tuon. Muistikuvani on hämärä, mutta minä tiedän, että tuossa on jotain perää.”

Maan Toan arvovaltainen ja viisas ääni sai Vaehranin tutkimaan kirjan kantta vielä kerran. Creedy nousi sillä hetkellä seisomaan ja aloitti selkeästi valmistellun puheensa.

”Okei, tämä vahvistaa pitkäaikaiset arv- äh. Minä en osaa puhua noin virallisesti, joten tässä tulee suoraa tekstiä. Metsästäjien joukkoja on havaittu Klaanin saarella. Killjoy tietää niistä jotain mutta ei kerro. Tuo teksti kertoo jonkun toimineen sodassa muiden välissä. Noh, Killjoy petti Metru Nuin ja loikkasi Metsästäjiin. Sitten hän petti Metsästäjät ja loikkasi Klaaniin. Tuo teksti viittaisi hyvin selkeästi Käteen ja se mainittiin jo aiemmissa teksteissä useaan kertaan. Tapahtui sodassa mitä tahansa, Vahkeilla ja Killjoylla on jotain tekemistä asioiden kanssa.”

Huoneen olennot olivat ymmällään, Gahlok Van:n heittäessä välikommentin: ”Tuota, yhteyksistä huolimatta, mikä sinun pointtisi on. Tuo oli vain yksi yhteinen infokasa.”

Creedy veti syvään henkeä vastatakseen kysymykseen. ”Muistatteko muutama päivä sitten, kun ylläpito varoitti Klaanissa olevasta mahdollisesta petturista?”

Huoneen jäsenet haukkoivat henkeään. Saraji avasi suunsa ensimmä kerran keskustelun aikana. ”Et kai sinä oikeasti mieti tuota. Killljoy? Petturi? Tätäkö sinä olet halunnut tutkia?”

Creedy otti mahtailevan askeleen kohti Sarajia, tietäen että hänellä oli vihdoin näyttöä asiasta. ”Mitä Killjoy ja Käsi ikinä tekevätkään, siinä on jotain mätää. Joy ei kerro mitään, mistään, kenellekään. En edes tiedä mitä hän havittelee. Tieto kätketystä armeijastakin piti pusertaa hänestä ulos väkisin.”

VT ja GV katsoivat Creedyä ymmällään. Matoran huomasi näiden ilmeet nopeasti, punastuen. ”...tuota minun ei ilmeisesti olisi pitänyt paljastaa.”

”Musta Käsi... tuo nimi tuo minulle oudon tunteen. Aivan kuin olisin törmännyt siihen aiemmin” Nurukan totesi mietteliäänä. Vaehran heitti kirjan Maan Toalle ja rojahti syvemmälle tuoliinsa. ”Noh, tuosta kirjasta te ette saa lisää infoa. Sutattu, sensuroitu ja ainoa mahdollinen toinen kappale lienee Metru Nuin arkistoissa...”

”Sitten minä lähden sinne.”

Kaikki katsoivat Nurukania epäuskoisena. Maan Toa nousi seisomaan, laski kirjan penkilleen ja katsoi olentoja edessään. ”Tänään olen muistanut asioita... asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini. On kunniani, jos saan ratkottua teidän kahden kiistan samalla.” Nurukan nyökkäsi kohti naama punaisena seisovaa Matorania ja Vahkia.

Saraji kuitenkin nyökkäsi ja alkoi välittömästi kaivelemaan tarvikelaukkuaan. Vahki nosti sieltä lopulta punaisen kortin, johon oli painettu Mustan Käden logo. ”Tämä kuului ennen Herralle. Käden johtajalle. Otin tämän mukaani lähdettyäni Xialta. Se on tason yksi lupakortti. Pääset sillä käytännössä mihin vain koko Metru Nuilla. Et kohtaa lukittuja ovia tämän kanssa.”

Nurukan kumarsi ja laittoi kortin talteen omaan tarvikelokeroonsa. ”Mutta mikset tulisi mukaani Vahki. Olemme selvästi samalla asialla.” Vahki kuitenkin pudisteli päätään Nurukanin lauseen vasta alkaessa. ”Et ole ainoa, jolla on ollut uusia muistoja. Valitettavasti minun pääni toimi hyvin eri tavalla kuin sinun. En ole matkustuskunnossa vielä hyvään toviin.”

”Minäkin jään tänne. Lukemaan, tekemään lisää tutkimustyötä. Toivotan sinulle onnea matkaan”, Creedy totesi.

Viisikko huomasi viettäneensä Arkistoissa jo tuntikausia ja Nurukan oli ensimmäinen, joka lähti kävelemään paikalta ulos. ”Kiitän teitä. Nyt tiedän mitä minun tulee tehdä. Minulla on vielä asioita ennen lähtöäni, joten kysykää minua atriumista, jos teille tulee asiaa.”

Saraji katosi paikalta mietteissään hyvin pian pihamaalle kadonneen Nurukanin perässä. Tämä jätti Creedyn nyt jälleen yksin arkiston väen seuraan.

”Saanko kysyä. Musta Käsi tuotti teknologiaa sotaan, mutta siitä on hyvin vähän tietoja. Edes Käden tornin sorruttua vuosisatoja sitten, ei kukaan ole löytänyt siitä tarkempaa infoa. Tiedätkö sinä tarkemmin, mikä se on?”

Creedy kahmi papereitaan syliinsä, punniten samalla Vaehranin kysymystä. ”Minä luulin ennen, että se oli Metru Nuin ja oikeuden suurin valttikortti...”

”Mutta?”

”...en ole enää varma.”

Pikaisten hyvästien jälkeen Matoran katosi viliseville Klaanin tiluksille, jättäen VT:n ja GV:n siivoamaan päivän jälkiä. Toan päiväkirja jäi kuitenkin Vaehranin työpöydälle... kaiken varalta.

Kaukana Klaanin merellä

Zyglakien lemmikki, kaupunki ja kulkuväline, T’haok porskutteli iloisesti hopeisella merellä, joka ympäröi klaanin saarta. Jättiläismäinen elävä portugalinsotalaiva lipui meressä, syöden merirosvolaivoja jättimäiseen kitaansa. Näin T’haok sai vuotuisen kuiduntarpeensa täytettyä kun olento imi moniosaiseen hammasrivistösuuhunsa laivoja, näiden miehistöt mukana tietenkin.

Zyglak-kultistit pitivät T’haokin tyytyväisenä, uhraten jumalansa Rhak’elakkin nimeen erilaisia uhrilahjoja, jotka sitten annettiin T’haokin ruuaksi rituaalien jälkeen. Myös klaania ympäröivän meren suuri merirosvokanta piti jättiläismäisen portugalinsotalaivan tyytyväisenä.

Teknisesti ottaen Kaikkialla

BKS Hildemar, Kansi

Bloszar katsoi merta. Hän oli erittäin hiljainen, monet eivät edes huomanneet häntä. Toan kasvot olivat surulliset ja kyynel tippui alas.

"Matoran-toverini saareltani, Toa-tiimini, Nutu, Tronie. Kaikki poissa. En voinut auttaa ketään. Saareni upposi, Toa-tiimini jäsenevät kuolivat, Nutu kuoli Nazorakien ohjukseen ja Tronie jäi Rautasiivelle", Toa ajatteli. "Mutta Nazorak. He veivät kaksi ystävääni. Minä... minä..."

Toan vihreät silmät alkoivat hohtaa keltaisina ja hänen päätään alkoi särkeä. Bloz, meni polvilleen ja tunsi kipua sisällään.

"Kaikki kunnossa Toa?" eräs ohikulkeva Matoran kysyi.

"Juu, ei tässä ole mitään hätää", Toa sanoi, nousi ja katsoi Matorania.

"Outoa."

"Mikä niin, Matoran?"

"Silmäsi. Ne olivat äsken keltaiset, nyt vihreät. Oletko aivan varmasti kunnossa?"

"Enköhän."

Matoran jatkoi matkaa. Bloz alkoi miettimään. Mikä äsken häntä vaivasi? Ei se ollut raivoa. Eihän? Tulen Toa katseli taas merta.

Sitten hänen mieleen tuli eräs asia. Rautasiivellä, hän oli melkein tappanut yhden torakan. Ja Klaanin saarella, hän tappoi torakan 6758:n. Mikä häneen oli tullut. Hän ei ollut tappaja.

Blozin mielen virtasi jälleen suru, ja unohti äskeisen.

"Olenko minä itsekäs?" Bloz kysyi erittäin hiljaisella äänellä.

Meri



Meren kylmyys kävi kasvillisuuden Toan voimille. Hänen voimansa eivät kestäisi enää kauaa.

Aloem oli maannut pienehkössä puunpalasista ja juurista valmistetussa veneessään jo toista päivää. Hän ei ollut kuitenkaan onnistunut törmäämään rantaan. Veneessä ei oikein ollut tekemistä, juuriin raapustaminen alkoi käydä tylsäksi ja ruoskan kahvassa roikkuvan medaljongin salakirjoituksen osasi Toa jo ulkoa. Nukkuminen ei onnistunut ja muonavaroiksi otetut omituiset siemenet olivat jo pieniä puita. Ehkä kasvillisuuden Toan ei kannattaisi edes yrittää kasvien viljelyä: koska kaikki tapahtui liian nopeasti.

Aloem ei ollut selvillä sijainnistaan. Ympärillä näkyi vain horisonttia, horisonttia ja saari? Toa nousi istumaan huomatessaan kaukaisen saaren. Hän tahtoi päästä sille. Unelmoivana hän jätti kuitenkin huomaamatta erään asian: venettä ympäröivä vesi alkoi loiskumaan jonkin pyöriessä ympärillä. Jonkin, joka yht'äkkiä tönäisi Toaa. Toa säikähti todella pahasti. Hän huojui kauhistunut ilme kasvoillaan pitkin venettä ja yritti saada veneen pysymään pystyssä, mutta ei pystynyt siihen.

Kasvillisuuden Toa huomasi istuvansa erittäin matalassa vedessä. Vene oli kyllä kaatunut, mutta miksi hän pystyi koskettamaan pohjaan?
"Koska Olet, Heh, Matalikossa." kuului vastaus miehekkäällä äänellä hänen takaa.
Tiikerimäinen rahi, nimeltä Tiikeli istuskeli täysissä sukellustarvikkeissa Aloemin takana. Tiikeli oli ilmeisesti sekapäisessä tilassa, mutta vaikutti olevan parantumiseen päin. Mikä sitten lieneekään normaali tila puhuvalla kissalla.
"Älä Usko Kaikkeen Mitä Näet." Kertoi Tiikeli vastauksen kysymykseen, jota ei kysytty. "Todellisuudessa Olen Mata Nui-Lehmä. Mmmmuuuuu!"

Aloem katseli raidallista rahia ihmeissään. Hän oli seilaillut elämänsä aikana sadoilla saarilla, mutta mitään tälläistä hän ei ollut nähnyt. Toa yritti pysyä tyynenä.
"Päivää! Olen Tiikeli, Hauska Tutustua Näin Kello Kolme Aamuyöstä!" huudahti Tiikeli ennen kuin Toa ehti sanoa sanaakaan.
"Päivää... Olen Aloem." Kertoi Toa puolestaan ujosti uudelle tuttvuudelleen. Hän ei tulisi kuitenkaan tapaamaan muita älyllisiä olentoja pitkiin aikoihin, joten päätti ystävystyä kissan kanssa.


Bio-Klaani, erään hylätyn mökin eiliset tapahtumat.

Venyvyyden Kraata oli viime aikoina alkanut tuntea voimiensa hupenevan. Saapuessaan hän oli vielä pystynyt luomaan illuusioita, mutta nyt ne olivat pelkkiä varjoja lattialla. Mikä oli antanut hänelle voimat Qor Nuilla? Miksi voimat eivät enää olleet kunnossa?

Hän ei voisi enää tehdä täydellistä hyökkäystä yksin. Hänen täytyi löytää liittolaisia.

Täydellisesti infektoitunut Salaman Matoran yritti pitää taloa lämpimänä lisäämällä takkaan puita, hiiltä, mitä tahansa palavaa löytyikin. Matoran katsoi erästä puista tynnyriä: "Ruu-ti tyn-ny-ri" hän tavasi kömpelösti, mutta ei tajunnut sitä, joten heitti tynnyrin liekkien joukkoon.


Bio-Klaani, Chat-kahvio tänään.

Muuan painovoiman Matoran luki syrjäisessä pöydässä lehteä erään toisen salaman Matoranin kanssa: "Rakennus paloi perusteellisesti saaren kaakkois-osassa." Luki Painovoiman Matoran ääneen: "Kuuluisiko tuolla 'kaakkois-osassa' olla viivaa?"

Salaman Matoran katseli häntä hämmentyneenä "Kuulostaako 'kaakkoisosassa' sitten järkevämmältä? Kyllä siinä minun mielestä pitäisi olla viiva."

"Ei yhteen..." Huokaisi Painovoiman Matoran ja jatkoi selittämistä: "Se saattaisi olla 'kaakkois osassa', mutta en ole varma. Tai ehkä olenkin."

Ja niin he rupesivat keskustelemaan monta tuntia viivoista ja pilkkusäännöistä (alkoholi auttoi). Lopettaen keskustelun katoamiseen terassille.


Uroijegen.

Aloemin vene alkoi hajota Toan imiessä kasvillisuuden itseensä. Hän jätti kuitenkin pienet palaset yrttejä jäljelle ja istutti ne rannan lähettyvillä olevalle kukkulalle. Tiikeli oli paennut jonnekin päin valkoisesta hiekasta koostuvaa rantaa. Aloem ei uskonut, että pienelle ystävälleen tapahtuisi mitään, joten lähti jaloittelemaan pitkin hiekkaista rantaa, jota ympäröi ruskassa oleva metsikkö. Toa ei pitänyt syksystä, eikä etenkään talvesta. Kasvillisuus katoaa kaikkialta maan päältä.

Yht'äkkiä Aloem kuuli kauhua tihkuvan huudon suunnasta, jonne Tiikeli lähti. Toalle tuli toive, että olisi ottanut uutta naamiotaan valitessa Kualsin tai edes Kakaman. Paksut saappaat tuntuivat hankalilta hietikossa, mutta to juoksi. Juoksi kunnes näki jotain, jota ei olisi ehkä halunnut nähdä: Kolmibioinen, ilmeisesti vihainen, pinkki karhumainen rahi oli käynyt Tiikelin kimppuun!

"Aloem, Auttaisitko Hieman?" Huusi Tiikeli sekavassa tilassaan: "Joumahin Illallinen Kävi Kimppuuni!"

"'Joumahin Illallinen'... Miten kukaan voisi antaa sellaisen nimen jättiläismäiselle pedolle?" Aloem mietti, mutta lopulta yritti pyyhkiä ajatukset mielestään. Hänen täytyisi nyt käydä taistoon!

Toa veti miekkansa esille, mutta horjahti hieman sen painosta. Hän ei pitänyt niinkään taistelemisesta, mutta näin pakon edessä oli pakko. Elementaalienergiaisku karhua läheisiin puihin, jolloin oksat alkoivat venyä kaulan ympärille kuristaen sitä voimakkaasti. Tiikelillä oli hämmästynyt ilme. Eiväthän puut yleensä olleet hänen pieniä apulaisiaan.

Joumahin Illallinen sätki hetken ennen kuin nousi takajaloilleen. Näky oli pelottava. Oksat katkesivat ja puut irtosivat juuriltaan. Karhu oli ottanut uuden kohteen saaliikseen, jolloin se nosti oikean tassunsa ja valmistautui iskemään. Aloem ehti aktivoida Hunansa,

mutta ei piiloutua. Seurauksena oli voimakas isku vasempaan kylkeen, Illallisen kynsi olisi seivästänyt Toan, ellei hän olisi kantanut kestävää haarniskaa yllään. Vartaloa myötäilevä musta villapaita repesi kuitenkin, mikä sai Aloemin hyvin vihaiseksi. Isku miekalla keskelle tassua oli oikea tapa kiittää pinkkiä Rahia. Näytti siltä, että isku ei olisi edes tuntunut. Karhu heitti Toan kauemmas rannalle. Suoraan irtoleväkasan päälle, jossa Joumah nukkui. Voimakas tömähdys paikkaan sammuneen Rahin viereen sai varmasti hänet hereille.

"NNNGGGAAAAAAAAHHH!!!" Kuului kiljaisun, haukotuksen ja epämääräisen krapula-äänen yhdistelmä Ushmahin suusta.


Meri

Selvästi violetti ankeriasmainen Rahi, Lieko oli nukkunut Uroijegenin lähistöllä. Taistelun äänet (ja etenkin Joumahin huudahdus) saivat herkän Rahin hereille. Jospa hän menisi katsomaan tilannetta.

Kala ui pois pienestä luolasta kohti Uroijegeniä, mutta pysähtyi muistaessaan samoilla vesillä tapahtuneen hyökkäyksen Tärtäläis-kauppiaan kimppuun.

"Lioku..." Kuului telepaattinen voihkaisu sekä kaikkialta että ei mistään.


Uroijegen

Pinkki Joumahin Illallinen oli saanut iskuja miekasta, ruoskasta, nyrkistä, jalasta, puunlatvasta ja ties mistä muusta, eikä vaikuttanut edes väsyvän.

"Joumah?" Kysyi hengästynyt Aloem, joka kompuroi ylös merestä - karhu heitteli häntä liiankin usein.

"Niin, Kaunis Toa *HIK* ?" Vastasi Rahi humaltuneena.

Toa riisui saappaansa ja tyhjensi ne vedestä. Hän ei ollut kovin imarreltu humaltuneen Ushmahin puheista. "Miksi tuon Rahin nimi on 'Joumahin Illallinen'? Oletko joskus saanut tuollaisen tapetuksi?"

"Kyselet Paljon." Sanoi Joumah täydellisen neutraalilla äänellä, mutta yritti taas olla kohtelias: "Kyllähän Minä Tuon Nimesin, Mutta Edellisellä Kerralla Se Vain Käveli Tiehensä. Ei Tullut Pekonia Ei."

Joumahin silmät sädehtivät hänen ajatellessa pekonia. Aloem taasen puki saappaat takaisin jalkaan ja aikoi aloittaa uuden hyökkäyksen. Ehkäpä tunkemalla kuusi kurkkuun.Mutta hän keskeytti lähdön huomatessaan Tiikelin... Tanssivan?

Kyllä. Tiikeli tanssi joitain epämääräisiä liikkeitä ja päätti sarjan hienoon kierrepotkuun, joka osui keskelle Illallisen kuonoa. Karhu katsoi säikähtäneenä kieroon ja huomasi kuononsa litistyneen. Tämä oli kauheaa sen mielestä. Nenä on tärkeä elin! Ja niin karhu kuoli järkytykseen. Romahdus kuului kaikkialle ympäri Uroijegeniä. Joumahin Illallinen on vihdoin kuollut!

[spoileri]Tiikeli, jos sinulla vain riittää aikaa, mikä ei kylläkään ole mahdollista, niin voisitko yrittää keksiä joitain liikkeitä tuohontanssiin? Kiitoksia kuitenkin.[/spoileri]


Uroijegeniläinen Ushma-kylä.

Kansa oli kerääntynyt torille. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki olivat aivan hiljaa, kunnes jokainen rupesi kiljumaan! Traumojen määrä oli jo hälyttävän suuri.


Takaisin rannalle

"Jee!" Huusi Joumah ja tunki Aloemilta lainaamansa miekan viimein kuolleen Joumahin Illallisen hampaiden väliin. Hän kömpi sisään suuhun ja alkoi repiä lihan palasia "Voisin Syödä Tämän Kaiken Aivan Yksin!"

"Mutta Et Syö!" Huudahti Tiikeli ja hyppäsi Joumahin seuraksi.

Aloem katsoi järkyttyneenä kohtaa, jossa aivot kaivettiin kuonon sijaan silmä-aukosta, josta oli työnnetty silmä syrjään. "Kaksi pientä sadistia. Pitäkööt vain hauskaa." Hän mutisi ja lähti kävelemään rantaviivaa poispäin. Mutta jokin oli vialla. Hän tunsi itsensä seuratuksi, joten alkoi vilkuilla ympäriinsä. Vedessä loiskahti. Aloem oli nähnyt punertavan Rahin, joka tuijotti häntä vedestä. Mutta nyt se oli poissa. Vain hän, ranta ja kaksi ystävystä, jotka yrittivät saada sydämen korvasta ulos. Siinä oli kohta, jossa Toan täytyi estää oksentaminen.


Aikainen yö, Uroijegen

Aloem seisoi suuren padan ääressä ja keitti ruohoa Umbran reseptillä. Tiikeli katseli kuplivaa vettä ja päätti heittää mursujen sijaan palasia Joumahin Illallisen lihaa. Ehkäpä se maistuisi edes mursun tapaiselta.

Joumah oli kadonnut läheiseen pyhään temppeliin, jossa kuuluisi olla pyhempi, universumin eeppisin sauna ja kaikista pyhin, vihtomisen naamio, jota ei tuntunut koskaan löytyvät. Kunnon löylyt tekivät terää viileinä syys-iltoina, joina viettäisi mieluummin aikaa lämmitellessä kuin muuten vain juoksennellessa.

Useat Fikout juoksentelivat varjoissa saaden pelottavia varjoja näkyviin. Tälläisiä iltoja pitäisi olla syksyllä enemmänkin. Koska täydellisyys.

"Aloem..." Aloitti Tiikeli keskustelemaan Toan ojentaessa hänelle lautasellisen keittoa, joka näytti todella epäilyttävältä: "Haluaisitko Tulla Saunomaan Kanssamme? Löylyt Tulisivat Olemaan Hienot."
Kasvillisuuden Toa katsoi epäillen raidallista ystäväänsä, joka näytti pitävän keitosta. Hän ei tiennyt, miksi jättäisi tulematta, joten vastasi: "Voih... Kyllähän minä voisin tulla-"
"Hienoa!" Huudahti Tiikeli niin, että keittolautanen lensi 9001 astetta ympäri ilmassa ja räjähti näyttävällä leimahduksella. "Joukka?"
"Tiikeli?" Kuului vastaus nokiselta Ushmalta, joka oli juuri saapunut sytytyspuuhista.
"Lisää Tehoa Kiukaaseen!"
"Heti Paikalla!" Huusi Joumah hilpeästi ja sukelsi takaisin temppeliin.

Tiikeli katseli odottavasti Temppelin savupiippuna toimivaa koristeellista pylvästä, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Hän oli varma, että kohta tapahtuisi jotain. Ja niin tapahtuikin: Valtava musta savupilvi jyrähti esille, jolloin Tiikeli pongahti ilmaan ja juoksi kohti tuntematonta, huutaen samalla "Olutta Ja Makkaraargh!"

Aloem jäi yksin nuotiolle ja mietti hetken. Hän oli lupautunut saunomaan, joten hän myös menisi. Ja niin Naispuolinen Kasvillisuuden Toa alkoi tepastella kohti Temppeliä.


Ranta

Tiikeli oli kompuroinut ranataviivalle ja alkoi etsimään jotain. Tämä jokin oli pieni metallinynnyri, joka oli upotettuna meren alle. Sen nostaminen tuotti aina hankaluuksia, mutta kylmä olut oli sen arvoista.

Kissamainen rahi kastoi jalkansa hyiseen veteen ja tutkaili tynnyriä. Se oli tavallinen tynnyri, joka oli tällä kertaa harvinaisen jumissa. Tiikeli joutui kastamaan päänsä veteen, koska tynnyri valui jatkuvasti syvemmälle. Jos hän voisi vain jaksaa...

Mutta silloin jokin auttoi Häntä. pitkä ankeriasmainen Rahi työnsi tynnyrin päällään rannalle. Tiikeli ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi sanomaan"Kii-tos."

Silmän räpäyksessä oli kala uinut pakoon. Mutta Tiikeli mietti uutta tuttavuuttansa enemmän olutta! "Jippii!" kuului hihkaisu hämärällä rannalla.


Temppeli



Aloem tutkaili kivisiä seiniä. Hän ei tajunnut kaiverruksista puoliakaan, eikä välttämättä edes halunnut. Pian käytävä päättyi ja vastaan tuli ovi. Suuri kivinen ovi, joka oli avattu. Oven takana oli soihduin koristeltu pyöreä huone, joka oli täynnänsä hyllyn tapaisia juttuja. Keskellä huonetta oli pylväs, jonka kaiverruksista sai Toakin selvää: "Ethän sauno vaatteet päällä, kiitos."

Aloem mulkaisi kaiverruksia, mutta totteli. Hän istahti penkin tapaiselle ja riisui Saappaansa, jotka olivat täynnä hiekkaa. Paksu haarniska olikin hieman hankalampi, koska se painoi, mutta kyllä senkin sai yrittämällä. Painava haarniskan yläosa romahti maahan kovalla äänellä, joka sai Saunovan Joumahinkin hätkähtämään. "Aloem, Kaikki Kunnossa?"
"Kyllä... Kaikki on kunnossa." Vastasi Toa kysymykseen. Ja riisui panssarinsa alaosan, joka oli hiertänyt ilkeästi.

Silloin Tiikeli ryntäsi sisälle ja riemuitsi oluen tähden. "Muistin Juuri, Että Söimme Kaikki Makkarat Viime Kerralla, Joten Emme Tule Saamaan Niitä!" Tiikeli huudahti ja heiti tynnyrin sauna-huoneeseen. Ennen huoneeseen astumista hän katsahti ympärilleen ja huomasi Aloemin nurkassa. "Riisu Toki Loputkin Vaatteet Päältäsi Ja Tule Saunomaan Kanssamme." Tiikeli hihkaisi, mutta tuli sen jälkeen hieman totisemmaksi ja kysyi: "Vai Tarvitsetko Apua?"
"Ehh.. Ehkä en kuitenkaan..." vastasi Toa hieman ujosti. Ja näytti kädellä merkkiä, joka voisi tarkoittaa: meneppä jo siitä.
Tiikeli katsoi kummaksuen, mutta päätti jättää Toan rauhaan ja kiirehtiä Saunomaan. Aloem mietti hetken, ja riisui villapaitansa sekä housunsa.

Saunahuoneessa oli hankala nähdä mitään, koska suuri ellipsi huone oli täynnä höyryä. Tiikeli ja Joumah istuivat kivisillä lauteilla, joille oli keksittävä parempi nimi, koska lauteet vittasivat selvästi lautoihin. Huoneen keskellä oleva kivikasa hehkuin erittäin kuumana, odottaen löylyvettä päällensä.

Ovi avautui pukuhuoneista, jolloin valoa vasten näkyi hahmo, kuin varjo. Joumah ja Tiikeli katsoivat kunnioittaen tulijaa, joka katosi höyrypilveen heti oven suljettua. Joumah yritti saada puheenaiheen aikaseksi: "Tiikeli?"
"Niin?"
"Luokitellaanko Kanohi Vaatteeksi?"
"En Ole Varma. Aloem Ei Ole Ainakaan Riisunut Omaansa, Joten Ehkä Ei."
"Mutta Mitäpä Me Tälläistä Pohdimme. Olutta?"
"Kyllä!"
"Aloem, Istu Toki Viereemme."
"Istuisinko?" Kuului vastaus kolmannella äänellä, joka ei ollut Tiikeli, eikä Joumah, joten sen täytyi olla Aloem.
"Istu vain" Sanoi Tiikeliltä kuulostava ääni.

Toa alkoi kävellä kohti ääniä. Hän ei nähnyt sankassa sumussa yksinkertaisesti sanottuna mitään. Viimeistään siinä kohtaa, kun jalka osui johonkin, saattoi olla varma, että löysi istumapaikan. Ja koska oluen litkiminen kuului läheltä, olivat myös kaksi ystävystä siellä.
"Aloem, Tiesitkö, Että Rintasi Näyttävät Pienemmiltä Kuin Olisin Luullut?" Selitti Joumah humalapäissään.
Aloem oli suorastaan järkyttynyt Joumahin hävyttömyydestä, joten löi häntä takaraivoon, ja näin Ushma putosi lauteet alas ja romahti lattialle.
"Heh." Naurahti Tiikeli ja mietti heken, kunnes sanoi nostaen samalla kauhallisen vettä ilmaan. "Joumah, Mielestäni Löylyt Eivät Ole Vielä Tarpeeksi Voimakkaat."
"Totta Puhut, Vanha Veikkoseni." Vastasi Ushmamainen ääni lattialta. joumah yritti vielä nousta takaisin lauteille, ja valmistautui itsekin löylyjen heittämiseen. Silloin alkoivat todella kuumat aallot laskeutua heittojen tahdissa Joukkion niskaan.
"Voisitte ehkäpä hieman vähemmän käyttää tuota vettä." Kuului kokea ääni, joka ei ollut Aloemin. Se vaikutti tulevan samaan aikaan sekä kaikkialta että ei mistään. "Silloin on liian koskeaa, jos pystyy kiduksilla saamaan happea saunassa."
"Mistäs Tiedät, Että Pystyy? Sinulla Tuskin Sellaisia On." Vastasi Joumah töykeästi saapujalle.
"Entä jos onkin? Saisin tavallisestikin 7/10 tarvitsemastani Hapesta maalla, mutta täällä aivan selvästi täydet 10/10!"
"Ai, Olet Se Meitä Stalkkeroiva Kala." Sanoi Tiikeli: "Tervetuloa - Tulisit Toki Seuraamme."

"Tietä Pitkin. Olen Joumah Ja Tuolla Höyryssä Ovat Tiikeli Ja Kaunis Aloem."
"Ja nyt sanot, että olen kaunis. Vasta hetki sittenhän haukuit rintojani."
"Kuka Sanoi, Että Haukuin? Ehkäpä Pienehköt Rinnat Ovat Mielestäni Kauniita."
Aloem huokaisi syvään ja yritti päättää tämän puheenaiheen mutisemalla jotain epäselvää.
"Ja minä olen Lieko."Kertoi Kala tuntemattomasta sijainnista. Hetken oli hiljaista, kunnes Tiikeli tunsi Oluttynnyrin katoavat hänen etujalkojensa otteesta. "Saisinko?"
"Ota Vain." Huokaisi Tiikeli vastaukseksi.

Kymmenet sammakot olivat onnistuneet tunkeutumaan saunahuoneeseen. Aloem ei olisi muuten tuntenut tilanteessa mitään pahaa, mutta osa sammakoista saattoivat olla myrkyllisiä. Hän käytti elementaalivoimiaan, jotta voisi työntää sammakkoja poispäin kivilaattojen välistä kasvavilla juurilla. Tiikeli puolestaan oli hypähtänyt lattialle ja teki palvomisliikkeitä erään suurikokoisen vihreän sammakon edessä, joka vastasi sanomalla "Grobit!"

Lieko vaikutti ilmeisesti keskustelevan Joumahin kanssa ajatuksilla, koska molemmat vain istuivat hiljaa ja näyttivät keskittyvän, ellei muutamaa löylynheittokertaa laskettu mukaan.
"Aloem, On Vuorosi Käydä Täyttämässä Saavi." Huudahti Joumah yllättäen.
"Joko taas? Eikö Liekokin voisi välillä?" Huokaisi Toa.
"Hei! Minä täytin silloin kun sinä olit leikkimässä sammakoiden kanssa." Vastasi Kala erikoisella, telepaattisella äänellään.
Toa säikähti muistaessaan sammakot, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan niiden häipyneen. Samoin oli Tiikeli. Aloem kävi noutamassa Saavin ja aloitti matkansa huoneen toiseen päähän. Se oli helppoa, koska vesihöyry oli hälventynyt ja huoneessa pystyi näkemään pidemmällekin kuin nenäänsä asti. Jos omisti nenän.

Ellipsin muotoisen huoneen perällä olisi pitänyt olla kaunis suihkulähde, jota koristi suuri patsas, joka esitti lohikäärmeen tapaista olentoa, joka söi leipää ja vihtoi itseään. Veistoksen alla oli suurehko allas, jossa veden olisi pitänyt olla, mutta miten kävikään? Se oli tyhjä!

Aloem kiljaisi, koska oli jotenkin onnistunut yhdistämään Tiikelin katoamisen vedenkierron ehtymiseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi halusi juosta tarkastamaan Raidallisen Ystävänsä voinnin, mutta silti hän teki niin. Aloem juoksi ulos saunahuoneesta, jossa Lieko puheli oluttynnyri saksikässään Joumahin kanssa. He eivät humaltuneina huomanneet Toan pakenemista, vaaan keskustelivat: "Tiedän, että 'Isä 42', joka kerran loi lajimme, antoi meille mahdollisuuden pukea Kanoheja käyttöön, mutta en tiedä, miten sellaisen saisi mahtumaan päähäni."
"Vai Niin, Vai Niin. Minäpä En Olekaan."
"Mikä et ole?"
"Epämuodostunut Peukalo."
"Et kai väitä, että minä olisin?"
"En? Vai Väitinkö? En Tiedä... Ehkäpä Vielä Yksi Kulaus Olutta Parantaisi Muistia."

Soihduilla valaistun pukuhuoneen läpi, kohti hämärää käytävää, joka johti maan pinnalle, juoksi Toa, mutta pysähtyi ulko-ovelle. Hän oli melkein unohtanut, että oli täysin alaston. Nopeasti käytti Toa läheiseen puuhun elementaalivoimiaan ja suurensi erään sen lehdistä satakertaisen kokoiseksi. Tämän hän sitten repäisi irti ja puki viitaksi päälleen.

Lähistöltä kuului ääniä - kuin joku kituisi. Kasvillisuuden Toa toivoi, että se ei olisi Tiikeli, vaikka tiesikin asian olevan niin. Tiikeli kouristeli temppelin suihkulähteeseen johtavalla purolla Violetti Yksisilmäinen Sammakko päällään. Sammakon jalkojen kohdalla oli Kissamaisen Rahin nahka saastuneen väristä ja hilseili järjetöntä vauhtia. Aloem järkyttyi näkemästään. Hän ei tiennyt, miten saada Sammakko pois Tiikelin päältä, ellei hän ottaisi maasta bion pituisen kepin ja huitaisisi sillä sammakkoa. Hei, hänellähän oli jo suunnitelma. Ja Niin Toa nosti maasta Bion pituisen kepin ja huitaisi tarkasti kyklooppisammakkoa, joka lensi pitkässä kaaressa metsään.

Tiikelin kouristelu ei ollut päättynyt. Rahi oli kuitenkin siirretty sivummalle puron tukkeena olemisesta ja lojui Aloemin sylissä kuin ruumis. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, koska Tiikeli hengitti vielä ja jopa vihelteli. Vihellys kuulosti kuitenkin epämääräiseltä, eikä Toa pystynyt tunnistamaan säveltä. Tiikeli avasi silmänsä ja katsoi surullisella katseella Toaa, joka vastasi katseeseen surullisemmin. Surullisin oli kuitenkin Violetti Kyklooppisammakko, joka ei taaskaan onnistunut saamaan ruokaa. Ehkäpä Ushma-kylässä voisi löytyä muutama uhri... Nais-Toa pohti miten voisi saada Kissamaisen ystävänsä taas kuntoon. Ympäröivässä metsässä saattoi olla ratkaisu, joka täytyisi vain löytää, mutta siihen ei olisi aikaa. Aloem hieroi vain kolmisormisella ja yksipeukaloisella kädellään Tiikeliä, joka oli kuolemaisillaan. Vaikka pulmista viimeisenä oli se, että hän oli lähes alasti, oli hänen kylmä ja vasenta jalkaa kramppasi. Ehkäpä pieni jaloittelu auttaisi, mutta minne hän veisi Tiikelin? Lieko ja Joumah varmaankin pystyisivät pitäämään hänestä huolen. Ja niin hän laski Rahin sylistään pehmeälle sammalmättäälle, joka kasvatti itselleen jalat elementaalienergian ansiosta ja lähti kuljettamaan Tiikeliä kohti Pyhää Saunaa.


Temppeli

Lieko oli puheenaiheiden loppuessa keksinyt mennä uimaan suihkulähteeseen, johon oli taas alkanut virrata lisää vettä. Phjalta hän oli löytänyt jotain jännittävää. Legendaarinen Vihtomisen Naamio! Ikäväksi se ei mahtunut Liekolle, eikä Joumah tiennyt, miten pystyisi pukemaan moisen päähineen. Tämä tarkoitti siis sitä, että naamio oli jäänyt kokeilematta. Koska naamiosta ei ollut hyötyä, päättivät humaltuneet käyttää sitä oluenjuontikisassa astiana.

Yht'äkkiä Saunan ovi paiskautui auki. Aloem oli palannut kävelevän sammalmättään ja Tiikelin kanssa.
"Mmmitä On Tapahtunut?" Huudahti Joumah ja juoksi koomassa olevan ystävänsä luokse. Lieko katseli säikähtäneenä ja yritti keksiä mikä Tiikeliä vaivaa.
Aloem yritti rauhoitella tilannetta ja sanoi niin tyynesti kuin pystyi: "Tiikeli on nyt erittäin vakavasti sairas-"
Ei Saa Haukkua Tiikeliä Sairaaksi! Hän On Aivan Tervejärkinen Mies." Keskeytti Joumah hädissään.
"Tarkoitin, että hän on ruumiillisesti sairas, joten jatkaisimmeko?"
"No... Jatkakaamme Sitten."
"Eli Tiikeli on saanut myrkytyksen Violetilta Kyklooppisammakolta." Jatkoi Aloem, joka sai kertomallaan Liekon vavahtamaan.
"Violetilta Kyklooppisammakolta? Olethan aivan varma, että sillä ei ollut kahta silmää?" Hän huudahti niin hyvin kuin Telepatialla pystyi.
"Yksi sillä oli keskellä päätä"
"No... Sitten me kaikki olemme tuomittuja, jos tuo erittäin herkästi tarttuva myrkky pääsee valloilleen-" Selitti Lieko, kunnes huusi mieliä raastavalla kiljaisulla "JOUMAH, MITÄ SINÄ TEET!?"
Joumah säikähti pahasti hänen ollessaan tökkimässä Tiikelin myrkytyksen oireita. Hänen kätensä perääntyi erittäin nopeasti. Liiankin nopeasti, koska muutama pisara käteen tarttunutta myrkkyä lensivät komeassa kaaressa huoneen poikki. Suoraan kiukaaseen. "Eh..." sanoi Joumah peloissaan.
"Ja kuten sanoin, olemme kaikki tuomittuja."

Aloem katsoi tilannetta. He olivat kaikki kuolemassa hidasta kuolemaa. Ensin Tiikeli, sitten Joumah tai hän itse ja lopuksi Lieko. Miten ikinä voisi joutua tämän tapaiseen tilanteeseen?
Joumah katseli kättänsä, joka oli alkanut turvota. "Hei, Mitäpä Jos Saunoisimme Tarpeeksi Kovaa Erikoislöylyveden Kera? Niin Ja Aloem Voisi Koettaa Vihtanaamiota." Selitti Joumah. Yllättävän järkevästi ollakseen täysin humalpäissä. Hän etsi puheensa jälkeen Naamiota, jonka muisti olevan melko likainen. "Kunhan Ensin Pesisit Sen.

Aloem yritti löytää Naamion vesihöyrystä. Se oli kuin Suuri Kanohi Rau. Sisältä mukavan sileä ja tasainen, mutta ulkopuolelta piikikäs kuin siilin selkäpiikitys. Mitäköhän suunnitelija ajatteli tehdessään tämän metsänvihreän Naamion piirustuksia. Joka tapauksessa Aloem otti Jalon Hunansa pois päästään ja laittoi uuden kanohin. Nyt hänellä oli Legendaarinen Vihtomisen Naamio. Kanohi Vihta (Ja näin Joumahin Nimeämä naamio pääsi tietoisuuteen kaikkien saunaharrastajien keskuudessa). Toan mielestä naamio oli liian raskas ja sen läpi oli vaikea nähdä, mutta ne olivat vain sivuseikkoja. Nyt olisi käytännön kokeen aika.

Yht'äkkiä kaikki tunsivat sekunnin välein voimakkaan läimäyksen aivan joka puolella ruumistaan. Isku ei sattunut eikä kutittanut. Se vain oli hienon tuntuista. Ihot eivät enää hilseilleet Aloemilla tai Liekolla. Joumahin käsi näytti olevan parantumaanpäin, mutta ei. Tiikeli voi surkeasti. Hänen tilansa pahentuminen oli toki päättynyt, mutta parantuminen ei näkynyt missään.

Aloem siirtyi Liekon luokse, joka heitti täyden saavillisen vettä kivien päälle. Vesihöyry nousi sietämättömiin lukemiin, kaikkien muiden kuin Kalan mielestä, joka veti syvään henkeä ja antoi hapen erottua mukavan hitaasti vedystä. Rahi tiesi, mitä Aloem halusi, joten lähetti välittömästi kuvan kasvista Toan mieleen. Se oli lyhytvartinen, punainen yrtti, jonka päässä kasvoi siimamaisia ulokkeita.
"Tuo tämän kasvin vartta.

Aloem sai sai mojovan flashbackin. Ennen hyttiinsä lukittautumista hän oli suorittanut pienen tehtävän, joka oli luokiteltu harmittomaksi...


Die Tärtä

"Tehtävänne tulee olemaan yksinkertainen." Selitti Onu-Turaga, Neiti, Kapteeni Anonymmeli tehtävää kahdelle Toalle, hän piti pienen tauon kaivaessaan esille valokuvaa: "Käytte vain noutamassa tuolta saarelta tämän hyönteislajin."
Kuvassa oli suunnilleen Matoranin pään kokoinen puna-ruskea nelisiipinen hirvitys, jonka päästä törrötti pitkä kärsä."
"No, mutta sehän näyttää aivan sinulta, Grijboot." Sanoi Onu-Toa Wlirreh, joka rupesi kikattamaan.
"Enpä tiedä. Mielestäni sen pää vastaa omaasi." Ivasi puolestaan Grijboot viittansa suojasta. Wlirreh loukkaantui ja mottasi Ruskeaa Toaa takaraivoon. Hän irvisti iskun saaneelle Toalle ja pyyhkäisi kädellään Hyvin hoidettua mustaa Suurta Shelekiään.

Toat nousivat tuoleiltaan ja olivat lähtemässä Kapteenin hytistä, mutta Anonymmeli sanoi vielä: "Wlirreh, jää tänne vielä hetkeksi."
Grijboot joutui kävelemään yksin ulos keskelle Matoran-joukkiota, joka yritti saada laivan pysähtymään ilman kapteenin käskyä. Grijbootilla ja Wlirrehillä ei ollut oikein hyvä yhteisymmärrystä asioista, joten Kiven Toa ajatteli, että olisi parempi, jos joku muu menisi hänen puolestaan. Mutta kuka?

"Hei! Älkää tönikö jatkuvasti!" Kuului valitus korkealla äänellä.
"Emme me voi olla tönimättä niin kauan kuin olet näkymätön." Vastasi eräs urhea Matoran näkymättömälle valittajalle: "Lopeta näkymättömänä oleminen, niin voisimme lopettaa törmäilemisen.
"Lopettaisin jos tämä Naamio ei olisi jumissa. Ja myönnä, että tönit joissain paikoissa tahallasi."

Grijboot Tunnisti tilaisuuden. Hän yritti etsiä näkymättömän Toan jostain lähistöltä katsoen varjoja.
"Aloem, haluaisitko, että korjaan naamiosi?" Kysyi Kiven Toa näkymättömältä kohteelta.
"Voi kyllä!" Kuului vastaus, jota seurasi hiljaisuus ja kysymys: "Mutta mitä vastaan, ja onko sinulla naamiota vaihtoon?"
"En ajatellut mitään suurta. Kunhan vain menisit puolestani käymään Wlirrehin kanssa eräässä tehtävässä."
Aloem ilmeisesti riemuitsi, mutta koska hän oli näkymätön, ei sitä pystynyt todistamaan.
"Asia lienee sovittu?" Kysäisi Grijboot pää kallellaan.
"Voi kyllä!"
"No... Jos nyt antaisit naamion minulle niin voisin lähteä korjaamaan sitä."
"Tässä." Sanoi Aloem ja irrotti Jalon Hunansa.
Kiven Toa otti Naamion vastaan ja lähti kävelemään poispäin. Mutta yht'äkkiä ja todella nopeasti kietoutui hänen ympärillensä ruoskan tapainen kasvi, joka vetäisi hänet takaisin Kasvillisuuden Toan lähelle. Aloem laski molemmat kätensä Grijbootin hartioille ja sanoi korvan vieressä: "Mutta ensin näytät Naamiovalikoiman."
Aloem katsoi Grijbootia sinisillä silmillään pelottavasti. Kiven Toalla ei ollut vaihtoehtoja.


Grijbootin hytti

"Mitä luulisit, Miksi Anonymmeli ja Wlirreh jäävät aina keskustelemaan kahdestaan?" Kysyi Grijboot ohimennen Aloemilta.
"Wlirreh ja Anonymmelihän asuivat ennen Tärtäläisten perustamista samalla saarella ja taisivat olla hyviäkin ystäviä." Vastasi Aloem ja mietti hetken: "Sillä saarella asustaneet Onu-Matoranithan olivat kaikki naisia, tai ainakin olen kuullut niin."
"Perin poikkeuksellista...Hei, etkös sinä asunut naapurisaarella, joka-"
"Oli ensimmäisen Tärtäläisten ryöstöretken kohteena." Keskeytti Aloem: "Kyllä."

Grijboot päätti keskustelun ja väänsi vivusta, joka avasi valeseinän. Sen takaa paljastui kaunis kokoelma hyvässä kunnossa olevia Kanoheja, joita voisi ihailla maailman tappiin saakka. "Ja mikä parasta, jokainen näistä on toimiva. Eli voimattomat eivät kuulu kokoelmaan. Esitteli harmaaseen viittaan pukeutunut Kiven Toa.
"Jopa tuo?" Kysyi Kasvillisuuden Toa, joka osoitti kivestä veistettyä Jaloa Matatua.
Grijboot säpsähti ja nappasi naamion pois näkyviltä nopealla liikkeellä. "Se on... Eh... Erään ihailijani veistämä." Toan Suuren Komaun peittämille kasvoille oli selvästi noussut puna.
"Mutta minä pidän tärkeimpänä sitä, että sen värimaailma sopisi puvustukseni tai ruumiini kanssa." Selitti Naispuolinen Toa ihaillen vaihtoehtoja.
"Hunasi oli vaaleanvihreä. Minulla on täällä vastaavalla värillä Suuri Suletu, Jalo Jutlin sekä Suuri Mohtrek."
"Jutlin ja Mohtrek ovat Makutain suosimia naamioita, eikö niin? Wlirrehin käytössä Shelek näyttää tyylikkäältä, mutta en itse oikein välitä niistä. Mikä muuten on Suletu?"
"Tämä."
"Eww! En ikinä koskisi tuohon. Se näyttää kuin Karzahnin käyttämältä... No, entä Hopeinen väri?"
Grijboot näytti hieman pettyneeltä, mutta jatkoi esittelyä: "Jalo- sekä Suuri Mahiki, Suuri Volitak, Suuri Kakama sekä Jalo Elda."
"Tästä väristähän riittää valinnanvaraa. Ja oi! Suuri Kakama! Olen aina toivonut itselleni tälläisen naamion. Vaaleanvihreänä, tietysti, mutta kukaan ei tunnu omistavan sellaista. Tämäkin... Hei, tämähän on enemmän harmaa kuin hopeinen? En tiedä haluaisinko. Onhan vaihtoehtoja vielä... Mahikista ei kumpaistakaan. Volitak näyttää kaasunaamarilta, joten ei. Eldasta ei varmaan tarvitse edes sanoa. Koska viikset." Toa ajatteli ääneen. Mikään näistä naamioista ei ollut oikein sopiva, mutta mustien naamioiden alueella ei ollut kuin Suuri Pehkui ja Suuri Grast. Niihin ei olisi tyylitietoinen Nais-Toa koskenut.

Grijboot Katseli vierestä jännittyneenä. Miksi hänen naamionsa eivät kelvanneet? Mutta viimein tapahtui päätös.
"Hyvä on. Otan tämän harmahtavan Kakaman."
"Hienoa." sanoi Kiven Toa ja huokaisi syvään. "Naamiosi tulee olemaan korjattu palatessasi tehtävältä. Nähkäämme silloin."
"Nähkäämme. Ja kiitos lainasta."
"Eipä mitään."
Hytin ovi sulkeutui Kasvillisuuden Toan perässä ja Viittaan pukeutunut Toa jäi yksin hämärään hyttiinsä. Hän muisteli Anonymmelin edellisiä tehtäviä, joihin oli kaivattu kahta Toaa. On ihmeellistä, miten hän oli vielä hengissä.
"Selviytymisiin." Kuiskasi Toa itsekseen ja alkoi etsimään kynää sekä paperia.


Die Tärtä

Suurta Shelekiä kantava pitkähkö nais-Toa seisoi Die Tärtän kannella. Hän katseli kaunista kasvillisuuden peittämää saarta, josta hänen tulisi löytää hyönteinen. Miksi?

"Wirreh!" Kuului hänen takaa korkea huudahdus: "Arvaa kuka tulee kanssasi reissulle?"
Toa oli hiljaa hetken ennen kuin kääntyi ympäri: "Aloem! Sinulla on uusi Naamio? Mistä syy moiseen?"
"Niin... Hunani oli keksinyt, että on hauskaa olla päällä ilman syytä. Grijboot lupasi korjata Naamion jos lähtisin kanssasi."
"Arvelinkin, että jotain sellaista on tapahtunut." sanoi Maan Toa ja hymyili vaisusti. "No, tiedätkö mikä on matkan tarkoitus?"
Kasvillisuuden Toa muisteli kaikkea Grijbootin kertomaa, mutta hänelle ei oltu edes vihjattu matkan tarkoituksesta. "En?"
Wirreh huokaisi syvään ja sanoi: "Aloem, uusi Kanohisi muuten korostaa kauniisti silmiäsi."
"Voi kiitos."
"Eli tehtävämme on kerätä Grijbootilta näyttävä hyönteinen tuolta saarelta edessämme."
"Siinä kaikki?"
"Siinä kaikki."

Tavallista pidempi Le-Matoran, Perämies Un-Tak käveli kaksikkoa kohti. Hän pysähtyi pienen matkan päähän heistä näyttäen pituudestaan huolimatta kääpiöltä. Ryhdikkään asennon saatuaan hän ilmoitti: "Kapteeni pyysi kertomaan, että veneenne on lähtövalmiudessa."
Wirreh katseli hölmistyneenä tulokasta.
"Ottaisit ihmeessä rennommin. Olet perämies, joten voit vapaasti kulkea miten huvittaa." Neuvoi Aloem huvittuneena pientä saapujaa.
Un-Tak hämmästyi kehotusta: "Todellako?"
Maan Toa nyökkäsi: "Kyllä. Edellinenkin Perämies teki niin."
Silloin Ilman Matoran säikähti. Kauhukuvat edellisen Perämiehen kahtia halkaistusta ruumiista kummittelivat helposti mielessä. Ja niinpä alkoi Uusi Perämies hiipiä pois.

Toat lähtivät kävelemään kohti Pientä Venettä, jonka varusteina olivat halpa moottori sekä pari meloja, jotka näyttivät kirveellä veistetyiltä. Nelisen Matorania yrittivät vielä puhdistaa Veneen pohjaa liasta. Eräs kirveen kanssa heiluva Kasvillisuuden Matoran huomasi Aloemin lähestyvän, jolloin hän hyppäsi ulos Veneestä ja juoksi Toia kohti.
"Siskosiskokatso!" Hän huudahti innoisaan Toalle ja heilutteli kirveellään Venettä kohti: "Veistin melat aivan itse."
Aloem huokaisi ja katsoi pientä innostunutta miespuolista Matorania. "Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että en ole siskosi?"
Matoran hämmästyi vastausta jäätyen paikalleen. Hetken hiljaisuuden hän kuiskasi ohitsensa kävelleelle Toalle: "Etkö?"
Tämä tuli Matoranille suurena iskuna, joten hän päätti kadota juomaan itsensä uneen rommilla.

Toat nousivat astetta liian pieneen Veneeseen ja näyttivät merkkiä. Matoranit juoksentelivat ympäriinsä ja vääntelivät kampia, jotta Vene voisi laskeutua kevyesti alas.

Wlirreh nousi seisomaan Veneessä ja tutkaili saarta. Missään ei näkynyt rantaa, johon voisi rantautua. Maan Toa nosti vetäisi terävän miekkansa esille ja kääntyi Kasvillisuuden Toaa päin.
"Aloem, voisitko kaataa tuon puun?" Hän kysi hieman oissaolevalla äänellä.
Aloem ei taunnut, mitä Wlirreh aikoi tehdä, mutta ei aikonut kysyäkään. Kasvillisuuden Toa keskitti elementaalivoimaansa rantakalliolla kasvavaan puuhun, saaden sen latvan romahtamaan veteen. Maan Toa puolestaan käytti elementaalivoimaansa saaden puun ympärille tulemaan laajan maakerroksen. Näin olivat Toat luoneet sillan tapaisen, jolla pystyi kävelemmän hieman alle kahden Bion korkuisen rantakallion päälle.

Veneen moottori sammui keulan kolahtaessa vasta kyhättyyn rantautumispaikkaan. Toat keräsivät tarvitsemansa tavarat ja alkoivat nousemaan pois Veneestä, kohti metsää, jossa hyönteisten pitäisi asua.

Tiheä metsä, viidakko oli paikka, jossa Kasvillisuuden Matoran asuisi mielellään. Tästä syystä Aloem oli erittäin innoissaan kiivettyään rantakallion päälle, lähti hän juoksemaan kasvillisuuden sekaan. Toa nuuhkaisi raikasta metsän tuoksia, mutta sitten...
"Aloem?"
Maailma värisi kuin se olisi nestettä, johon oli pudotettu jotain, joka olisi saanut sen väreilemään. Aallot pyyhkäisivät puiden läpi ja muuttivat ne hetkellisesti epämuodostuneiksi. Mutta kaikki tämä oli vain hetkellistä. Itse asiassa kukaan tai mikään ei ollut edes huomannut tapahtumaa.

Wlirreh käveli hitaasti kauemmas kirmanneen Aloemin jäljillä. Hänellä oli sentään rinkka selässään, joka sisälsi tarvittavat työvälineet. Maan Toa ei oikein pitänyt ympäröivästä viidakosta. Jokin sen perukoilla tuntui ahdistavalta.

"Wlirreh!" Kuului huudahdus korkeahkolla äänellä syvältä metsästä. "Tule katsomaan, löysin jotain ainutlaatuista!"
Ääni oli Aloemin. Siitä ei olisi voinut erehtyä. Maan Toa huokaisi ja alkoi kävelemään hieman reippaammilla askelilla kohti ääntä.



Aloem seisoi järven rannalla. Toinen auringoista oli täsmälleen sen yläpuolella ja loi pinnan kauniin kiiltäväksi. Kasvillisuuden Toa katseli kauniisti rantaa kohti kelluvaa kasvia ja oli kumartui noukkimaan sen. Kasvi tuntui olevan kiinni jossain, joten Toa kiskaisi sen irti ... hatusta?

Veden alta nousi saksikäsi edellä Carapar, joka näytti vihaiselta. Perässä nousivat myös kaksi vastaavaa Caraparia, jotka pitivät käsissään raskasta kanoka-kiekkoja sarjatulella ampuvaa tykkiä. Tykki osoitti suoraan Aloemin päähän

Toa oli pulassa. Tykki oli aloittanut pyörittämään kiekkoja sisällään ja piti voimakasta ääntä. yksikin ammus pystyisi repäisemään suojaamattoman kaulan kahtia, joten Aloemin täytyi päästä eroon tilanteesta.
"Eh... Jospa pistäisin tämän kukan takaisin hattuusi?" Hän yritti sanoa rauhoittaakseen kukkahattuiset Rahit.
Carapar, jonka hatusta varastettiin kasvi, mulkaisi Kasvillisuuden Toaa, mutta sanoikin "Ei. Sinä pidät sen."

Rahit alkoivat vajota takaisin järven syvyyksiin.
"Aloem?"
Aaltoilu alkoi taas, mutta tällä kertaa aaltoilu kävi voimakkaammin. mikään ei pysynyt ymmärrettävän muotoisena.
Kasvillisuuden Toa säpsähti pois ajatuksistaan. Hän oli seissyt paikallaan kohtalaisen pitkän ajan, eikä ollut reagoinut puheeseen.
"Aloem! Et saisi nukahtaa tuolla tavalla."

Kasvi jonka Lieko näytti... Aloem oli pitänyt siitä hyvää huolta Die Tärtässä ja käyttänyt sitä...
Kasvillisuuden Toan mieli oli hetken täysin tyhjä tai niin täysi, että se oli jumittunut.
...veneessä, jolla Aloem oli paennut.

Toa ei sanonut mitään. Haparoivin askelin hän yritti suunnistaa aivan liian höyryisessä temppelissä ovelle päin, joka täysin avonaisena toi himmeää valoa soihduin varustetusta pukuhuoneesta.

Ankeriasmainen Kala katseli hieman hölmistyneenä höyryyn katoavaa Toaa, mutta sitten hän muisti, että tarvitsi lisää happea. Niinpä Lieko luikerteli nopeasti kohti suihkulähdettä ja vetäisi kiduksensa täyteen vettä.

Joumah oli sammunut lauteille. Hänellekin oli ilmeisesti tullut raja vastaan oluen juonnissa. No, ainakin tynnyri oli saatu tyhjäksi.


Uroijegen

Aloem astui jälleen ulos Temppelistä. Hän ei ollut riisunut syksyisestä lehdestä valmistettua viittaansa. Hän katseli jälleen ympäröivää metsää ja yritti muistella, mistä saapuikaan. Saari ei ollut mitenkään valtava. Pari temppeliä, Ushma-Kylä ja Vuata Maca näkyivät hienoina maamerkkeinä. Rantaviiva oli pohjoisella puolella saarta täynnä jylhiä kalliota, mutta eteläisellä kaunista hiekkarantaa. Toa alkoi kävelemään paljain jaloin kohti hiekkarantaa, johon oli muistaakseen rantautunut.

Sää oli mitä eriskummallisin: taivaalta satoi lumihiutaleita, minkä ei pitäisi olla mahdollista siihen aikaan vuodesta. Ei ainakaan pysyvän lumen kohdalla, mitä tuskin tuli. Ensilumen olisi pitänyt olla iloinen asia, eikä tarkoitettu vietettäväksi kuolemaisillaan olevien kanssa.

Aloem lähes alastomana hyppelehti sammaloituneilla kivillä ja toivoi, että olisi ottanut saappaat. Ilma ei ollut kylmä enemmänkin viileä, mutta raikas. Aamuaurinkokin saattaisi tulla piakkoin esille ja... "Hyvä tavaton. Olenko valvonut jo näin kauan?" Nukkumiselle ei olisi kuitenkaan aikaa. Tiikeli saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä ja ainoa pelastuskeino olisi - jos Liekoon on uskomista - yrtti, jonka Aloem sai eräältä Tammea pelaavalta Kukkahattutäti-caraparilta ötökkäjahdissa ollessaan.

Ranta näkyi jo metsän takaa. Vielä muutama loikka ja pääsisi mukavan pehmeälle hietikolle, jossa saattaisi olla ainoastaan muutama jalkaa viiltävä lasinsirpale. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pikkuruinen Joumahin illallinen hyppäsi pusikon takaa suoraan Kasvillisuuden Toan eten, joka säikähti pahanpäiväisesti ja kompastui kivikkoon. Tässä vaiheessa alastomuus ei ollut hieno asia, koska terävät kivet iskivät viiltoja Toan paljaaseen ihoon, saaden useampaan kohtaan verenvuotoa ja ilkeitä naarmuja.

Joumahin Illallinen, tai pikemminkin ltapala lähestyi puolustuskyvytöntä maassa makaavaa Aloemia, joka ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. Jos hän ei nousisi pian kuraisesta maasta, ehtisi karhu syömään hänet. Jos taas hän yrittäisi nousta... Se ei ollut mahdollista. Haavat kirvelivät nuorta Toaa, joka halusi hakea yrtin, jolla voisi pelastaa henkiä. Legendaarinen vihtomisen naamio ei paljoa auttanut. Se heikensi näköä ja tuntui raskaalta. Jos se romahtaisi käden päälle, olisi silloi käsiparka mennyttä. Mutta tuskin Joumahin Iltapalaa voisi satuttaa sillä, koska piikit kimpoaisivat vain takaisin. Aloemin olisi pian keksittävä jotain.

Toa yritti kääntyä selälleen, jotta voisi nähdäkin jotain ympärillään tapahtuvaa. Osa terävistä kivistä olivat uponneet niin syvälle, että jäivät kiinni ihoon. Nämä kivet tietysti satuttivat kuin suola haavassa, mutta irroittaminen voisi olla tyhmä temppu, koska verenvuoto olisi liiankin voimakas.

Vaaleanpunainen Karhu alkoi kierrellä avuttoman Toan ympärillä. Aloem katsoi tarkkaan otuksen liikkeitä ja odotti tilaisuutta tehdä jotain. Iltapala katsoi, mistä voisi puraista palan pois. Ehkäpä jalan? Ja niin Karhu lähestyi jalkaa suu ammollaan. Aloemin ei tehnyt mieli joutua ruoan ruoaksi, joten käytti elementaalivoimiaan ja sitoi lähistöllä kasvavien puiden juurilla Iltapalan jalat. Toa katsoi, kuinka Otus yritti rimpuilla, mutta ei pystynyt tekemään sitä kauaa, koska Toan jalka nousi verisenä maasta, ja potkaisi voimakkaasti alaleukaan. Jossain naksahti ja liilaa verta pursusi suusta kuin toimivasta suihkulähteestä. Karhun leuka tuntui irronneen, koska se roikkui luonnottomasti verisessä lätäkössä uivassa Joumahin Iltapalan ruumiissa.

Aloem huokaisi helpotuksesta. Hän oli hengissä - ainakin toistaiseksi. Terävä kivikko oli kuitenkin ongelma. Siitä nouseminen tulisi kivuliaaksi. Toa nosti päätänsä. Hänen "viittansa" oli riekaleina, joten sen voisi irroittaa. Kukaan ei varmastikaan tulisi kolmelta, vai viideltä, vai mitä kello ikinä olikaan:lta tirkistelemään tuntemattomien saarien rantoja. Solmun avattuaan huomasi Aloem viimein ruhjeidensa määrän. Se oli pahempi kuin kuvitella: vartalo oli täynnä verisiä haavoja, jotka varmasti tulisivat tulehtumaan. Mutta lumisateessa köllöttäminenkään ei auttanut asiaa. Päin vastoin. Kasvillisuuden Toan olisi noustava.

Kädet tuntuivat raskaammilta kuin tavallista. Oikean käden nostaminen tuntui kuin kymmenen nuolta oltaisiin tökätty siihen. Vasen käsi taasen oli helpompi, koska se ei ollut saanut yhtä mittavia vaurioita. Kolhiintunut Vihtomisen Legendaarinen Kanohi oli suojannut Toan päätä iskuilta, mutta ei muuta ruumista. Vatsasta kirjaimellisesti valui verta ja selkäkin oli naarmuuntunut kipeäksi niinkin lyhyessä ajassa. Nouseminen teki tuskaa, koska eräs terävä kivi oli iskeytynyt syvälle vatsaan, mutta kipu oli kestettävä kuin Toa. Haparoivin liikkein, pystyi Aloem nousemaan istuma-asennosta. Jokainen astuttu aksel viilsi. voimakkaasti ja rannan hiekka tulisi varmasti auttamaan(ironisesti, jos et tajunnut)


S/S Rautasiipi



S/S Rautasiipi



...

... ...

... ... ... ...

... ... ... ... ... ... ... Yawn?

Positronie, kirkas kala availi silmiään. Hänen viimeiset muistonsa ennen nukahtamista olivat hämärät. Ankeriasmainen kala oli muuttanut akvaarionsa sähköiseksi ja törmäillyt torakkajoukossa sattumanvaraisiin henkilöihin. Mahtoikohan yksikään olla kuollut? N'jaa. Ei sillä niin väliä.

Positronie tunsi nesteen ympärillään tunkkaiseksi. Jospa hän voisi antaa akvaariolleen käskyn nesteen puhdistamiseen.
...
Mitään ei tapahtunut. Vasta tässä vaiheessa kala ymmärsi, että ei ollutkaan kotoisassa akvaariossaan vaan... Kultakalamaljassa!? Pahempaakin voisi tapahtua. Kultakalamalja oli nimittäin vankilasellissä, joka oli syvällä Allianssin omistamassa laivassa. Ehkäpä hän voisi lähteä tutkimusmatkalle...

Nazorakit eivät olleet huomioineet sitä, että kylmän, harmaan, likaisen ja ankean sellin kalterit olivat niin leveät, että ohut Tronie mahtui luikertelemaan niiden välistä. Mutta miten hän saisi happea? No... Koska kala ei ollut enää elementaalivoimia syövässä akvaariossa, pystyi hän käyttämään niitä. Ja niin Positronie poistui akvaariostaan ottaen mukaansa kaksi litraa vettä, jota vetää kiduksiin.

Ensimmäisenä selvitän, missä omaisuutemme ovat. Ajatteli hohtava kala itsekseen ja lähti harhailemaan pitkin sellirivistöä, jonka vangeissa ei näkynyt tuttuja.
"Sinä!" Huudahti eräs pölynharmaa vangittu skakdi. "Olet iloinen kala, joka ui fysiikan lakeja rikkovassa vesikuplassa... Häivy! Pilasit yöuneni!"
Tähän Tronie kumarsi vastaukseksi niin kohteliaasti kuin pystyi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voisi vapauttaa ketään. ...vielä...

Sellikäytävä ei ollut pitkä, mutta silti sinne oli pistetty yksi torakka vartioimaan. Hän oli umpiunessa, mikä ei ollut sallittua, mutta aamuyöllä ei ole hauska olla valveilla. Positronie huomasi hänet, jolloin hän toteutti nopeasti improvisoimansa idean. Telepaattinen viesti Nazon uneen voisi riittää.
Herra torakka, olen kuningattarenne ja haluan tietää, missä on turkoosi akvaario?
Torakka ei vastannut. Ilmeisesti hänen mieleen oli tullut jotain hyvin typerää, koska hänelle oli noussut torakkamainen hymy. Tronie ihmetteli elettä ja tunsi itsensä epäkunnioitetuksi, joten teki jotain niin mieltä raastavaa, että olio heräsi.

Nazorak huojui käsiään heilutellen ja vilkuillen ympärilleen, mutta huomatessaan hohtavan kalan vesikuplassaan, vetäisi hän kiväärinsä esille. Positronie katsoi "ah niin valpasta" Torakkaa, joka osoitti häntä kiväärillä. Kalan ilme oli harvinaisesti vähemmän hymyilevä, jopa pokerinaama. Hän vain tuiotti Nazorakin asetta ja vetäisi kiduksiinsa kaiken hänen ympäröivänsä veden, antaen vedyn nousta ilmaan.
Ammu vain, jos sinussa on miestä siihen. Kuului telepaattinen viesti Torakan mielessä äänellä, joka kuulosti tulevan samaan aikaan sekä ei mistään että kaikkialta.

Torakka vetäisi liipaisimesta.

[spoileri][ironia]Musiikki sopii täydellisesti?[/ironia] Ainakin yritin saada sen sopimaan. No, olisit lukenut alun hitaammin läpi. Niin hitaasti, että musiikki olisi sopinut. Eli kaikki on lukijan vikataas[/spoileri]


Uroijegenin ranta

Hiekka pisteli Kasvillisuuden Nais-Toan verisiä jalkoja. Joka ikinen uusi hiekanjyvä haavassa toi Toan lähemmäs halvaantumista. Raskas Legendaarinen Vihtomisen Kanohi Päässään yritti Toa kävellä kohti paikkaa, johon rantautui. Se ei voinut olla kaukana, koska märässä hietikossa, johon lumihiutaleet sulivat silmän räpäyksessä, näkyi saappaanjälkiä Aloemin omista saappaista.

Toa oli erittäin väsynyt. Hänen olisi päästävä vielä takaisin Saunalle, johon Noutaja saattaisi ehtiä ennen häntä itseään.
"...
Mitä Tiikeli edes merkitee minulle? Hän on vain yksi seonnut Rahi, johon tutustuin alle vuorokausi sitten."

Kipu ja kylmyys söivät Toaa säälimättömästi. Aloemin pääkään ei enää jaksanut kantaa raskasta Naamiota, joka johti siihen, että Toa hermostui ja repäisi piikikkään Kanohin päästään ja heitti sen mereen. Mutta osuessaan maahan, kuului jotain aivan muuta kuin hiekan painumista kasaan... Metallinen kolahdus.

Aloem kääntyi ja huomasi mustan esineen puoliksi hiekassa. Mielenkiinto nousi Kasvillisuuden Toalla, joka löntysti hitaasti kohti suolaisessa vedessä lionnutta esinettä. Hän tunnisti etäisesti nuo muodot, jotka olivat mustassa pinnassa. Toa kumartui siirtämään hiekkaa pois esineen ympäriltä. Aloem hätkähti tajutessaan mikä kyseessä oli ja kompuroi pari askelta perääntyen. Silloin suurehko aalto pyyhkäisi loputkin esineestä näkyviin. Suuri Kanohi Shelek, johon oli raaputettu nimi: Wlirreh.

Kasvillisuuden Toa romahti polvilleen rantahietikkoon ja tunsi kyyneleen tirahtavan silmästään. Kyyneleen, joka pyyhkäisi mukanaan verta ja valui alas Toan alastonta ruumista. Hän käpertyi kasaan ja alkoi itkemään voimakkaammin. Muutama lumihiutale laskeutui kylmästi Aloemin selälle. Lumisade oli voimistumassa heikoksi lumimyräkäksi saarella, josta kukaan ei tulisi koskaan löytämään yksinäistä Toaa.


[spoiler=Informeizzön...]Tämä todellakin on Tiikelin ja minun yhteisprojekti. Kaikesta hienosta saatte kiittää häntä ja minua siitä, että saatte Ignoroida kaiken typerän mielessänne. Korjaileminen ei ole kovinkaan hupaisaa, enkä tule tekemään sitä. Muistakaa toki, että puoli kolme aamuyöstä on hauska kirjoitella mitä päähän ikinä tuleekin.

Niin ja tarkoitukseni ei ole loukata Joumahia. Hän vain on humalassa koko viestin ajan, joten puhuu sekavia.

Käytän Caraparin lajin nimenä Carapar, koska sille ei ole koskaan luotu omaa nimeä. Ja jatkuva Caraparin lajiin kuuluva otus sanoi sitä ja toinen vastava teki tätä kuulosta erittäin typerältä.

[spoileri]It's a spoiler under a spoiler![/spoileri][/spoiler][spoiler=Niin ja Gekko o torni.]Klaanonin tapahtumien jälkeen Gekko sairastuu Poninfluenssaan ja muuttuu Poniksi. Ja tämä on täysin Klaanonista. Niin kuin Dinosaurukset ovat Kaanonisia. Vai mitä, Gladiatus?[/spoiler]

BKS Hildemar

Tumps

Ensimmäinen havainto jonka Troo teki, oli se että hänen selkäänsä sattui. Seuraavaksi hän havaitsi muiden paikkojen kivun. Sitten hän tajusi pudonneensa punkasta.

Punainen Toa änkesi itsensä hitaasti ja vaivalloisesti ylös, ja otti tukea seinästä. Hän vilkaisi ikkunasta ulos, oli yhä sama ilta kuin ennenkin, aurinko laski ja värjäsi merta punertavaksi. Troo oli levännyt vain hetken, ja homma oli katkennut siihen kun hän oli pudonnut, ja niksauttanut selkänsä rintapanssarinsa päälle pudotessaan. Hän poimi sen lattialta ja istahti punkalle. Vähän aikaa sitten niin hienolta näyttänyt kiiltävä panssari oli nyt ottanut vähän, eikä vain vähää vahinkoa. Se oli aika mustunut, ja vääntynyt, jossain kohdissa oli jopa pieniä reikiä. Entisenä seppänä Troo pystyisi helposti korjaamaan toki sen, mutta hän ei jaksanut vielä rasittaa itseään niin kovasti.

Nurkasta löytyi myös hänen levyhaarniskansa alla ollut rengaspanssari. Kun Troo otti sen vilkaistakseen sitä, eräästä kohtaa petti muutamia renkaita ja hetken kuluttua lattialla oli kasa niitä. Troo kirosi itsekseen, hän vihasi renkaiden korjailua. Hän päätti jättää tämänkin sikseen, ja kampeutui taas ylös. Hän kaipasi ulkoilmaa, ja ehkä löytäsi seuraakin ulkoa.

Vilpoinen merituuli puhalsi höyrylaivan kannella. Taivaalla olevat harvat pilvet liikkuivat vauhdilla länteen. Troopperi ontui kaiteen luo, ja nojaili siihen. Jostain kumman syystä häntä kiehtoi meri, vaikka olikin tulen Toa. Troo kävi mietiskelemään erinäisiä asioita, häntä ei olisi huvittanut jättää ystäviään torakoiden armoille, mutta hän ei itse ollut pystynyt taistelemaan, mutta ei olisi varmaankaan paennutkaan, jos se hänestä olisi riippunut. Troo kääntyi kaiteen luota ja lähti kävelemään mietteissään kohti keulaa.

BKS Hildemar

"Tämä on sotaa, Bloz. Se ei ollut sinun syysi", kuului ääni Blozin takaa.

Tulen Toa kääntyi katsomaan. Tulija oli Matoro, joka käveli hiljaa laidalle. Bloszar mietti kuinka kauan Jään Toa oli salakuunnellut vai oliko hän vain sattumalta kuullut.

"Minusta ei tunnu siltä. Moni läheiseni. He ovat poissa. Toa-tiimini ja Nutu. Olisin voinut auttaa heitä. Mutta en tehnyt niin", Bloz vastasi viimein.
"Ei se itsensä syyttäminen auta sinua. Minun periaatteeni on unohtaa murheet ja keskittyä siihen mikä on tärkeää", Matoro vastasi ehkä teatreaalisemmin kuin olisi toivonut.

"He olivat tärkeitä. Minulle", Tulen Toa sanoi hiljaa, kuin itselleen.

Oli hiljaista. Pimenevä ulappa aukeni kaksikon edessä. Aurinko oli laskenut vasta hetki sitten länteen. Merenkäynti oli kohtuullisen kovaa, mutta kylmä tuuli oli ikävin asia. Se ei ollut mukavaa vilpoista tuulta, vaan jääkylmiä henkäyksiä jotkas hyytävät luut ytimiä myöten. Jään Toa luonnollisesti ei moisesta juurikaan välittänyt, mutta muille asia oli erilailla.

"Sodassa kaikki menettävät ystäviään... sen kanssa on vain opeteltava elämään. Koita piristyä ja ajatella jotakin mukavaa", Matoro vastasi viimein.

"Ehkä olet oikeassa. Mutta piristyminen on vaikeaa. Kun menetin Nutun, Tronie oli aina lähelläni, piristämässä minua. Kun hän ei ole enää täällä, en tiedä... En vain tiedä mitä teen", Bloz selitti. Hän kuulosti toivottomalta.
"Älä anna surun murtaa sinua. Saavumme parissa päivässä määränpäähämme. Keskity tähän hetkeen. Et voi enää mitään etkä ole syyllinen heidän kohtaloihinsa", Matoro vastasi rohkaisevalla äänensävyllä.
"Totta. Paras vain keskittyä tähän tehtävään. Mutta minusta tuntuu, että tämän tehtävän jälkeen, on takaisinmaksun aika", Tulen Toa vastasi hieman piristyneenä.
"Hyvä. Mennään sisälle täältä kylmästä. Aamulla kaikki näyttää paremmalta..." Matoro ehdotti, ja kaksikko lähti laivan sisäosiin viimaiselta kannelta.

[spoil]Kirjoitin tämän Blozin kanssa.[/spoil]