BKS Hildemar

Kannen alla oli hiljaista, vaikka suurin osa laivan väestöstä oli siellä. Osa miehistöstä joutui kuitenkin olemaan kannella, vaikkei siellä ollut mukavin sää. Bloz istui tuolilla, vähän etäämpänä toisista.

Ehkä oli virhe tulla tälle matkalle.

"Ei, ei, nyt ei ole aika itsesäälille, nyt minulla on tehtävä, mutta haen Tronien vielä," Bloz ajatteli mielessään. "Hänet voin vielä pelastaa. Toisin kuin muut, mutta sen minä teen."

Matoro huomasi, että tunnelma kannen alla oli ankeaa, joten hän päätti mennä kannelle, ja sää ei häntä haitannut. Siellä ei vielä satanut, mutta kylmä tuuli oli erittäin rasittavaa, paitsi Jään Toalle.

Bloz päätti mennä hänen peräänsä.

"Kuule, minua aina ihmetyttänyt yksi asia sinussa, Bate," Matoro sanoi.

Bloz ihmetteli, miten Jään Toa oli huomannut hänet. "Kerro pois."

"Miten et voi huonosti laivalla ja miten pärjäsit niin hyvin vedessä, vaikka olet Tulen Toa?"

"Katsos, kotisaarellani, eräät Ga-Matoranit opettivat minut pitämään vedestä. Mutta nyt... Nyt he ovat poissa."

Matoro päätti olla hiljaa asiasta, ettei Tulen Toa taas masentuisi.

"No, ei täälläkään mitään ihmeellistä ole. Taidan palata takaisin sisätiloihin, tuletko sinä?" Jään Toa kysyi.

"En minä vielä. Taidan jäädä tänne vielä hetkeksi."

Mato palasi takaisin kannen alle, mutta Bloz katseli merta. Hän toivoisi näkevänsä Tronien yhtäkkiä hyppävään pinnalle.

Mutta Toalle tuli muita asioita mieleen.

Hän ei ehkä ollut tarpeeksi voimakas pelastamaan ystäviään. Olisko hänen aika tehdä jotain asialle?

BioArkistot, hyllykkö 42

Umbrat istuivat BioArkistoissa, etsien tietoja Kuolleiden Makutan legendasta. Matoranien kauhutarinat kertoivat makutasta, joka matkaa halki kaikkeuden, etsien Kohtalonsa lopussa olevia henkilöitä saavuttamasta Kohtaloitaan ja vie näiden sielut, ottaen ruumiit erinäisistä valekuolleista koostuvaan pienoiseen armeijaansa.

Kaksikko istui nyt pölyisellä arkistojen kivilattialla, ympärillään monen monta kirjaa jotka käsittelivät universumin mytologiaa. Kirjat, ”Karzahnista – Tren Kromiin ja Rhak’elakkiin – totuus myyttisistä hirviöistä”, ”Irnakk ja muut legendojen hirviöt”, ”Tarujen Äijärakk ja jumalten sanansaattajat”, ”Miksi aina kuusi?”, ”Mysteerien kaapuolennot” ja ”Legendat, totuus niiden takana” olivat levitettyinä kaksikon edessä, kun he tutkivat niitä valokivien loisteessa, koska soihdut oli kielletty arkistoissa tulipalovaaran takia.

”Löytyykö mitään?”, Matoran Umbra sanoi, etsien kirjasta ”Mysteerien kaapuolennot” mainintoja henkilöstä nimeltään ”Kuolleiden Makuta”. Oli perin haastavaa etsiä tietoa jostain olennosta joka oli yksi universumin oudoimmista taruista ja legendoista. Kaiken lisäksi tietoa oli perin vähän ja matoranien keskuudessa suullinen perimätieto ja faktat makutan olemassaolosta olivat sekoittuneet perin ristiriitaiseksi mössöksi josta ei ottanut päätä eikä häntää.

Lopulta Matoran Umbran onnistui löytää tietoa Kuolleiden Makutasta, olennosta jonka huhuttiin pystyvän pitkittävään lopullisen Kohtalon, kuoleman tapahtumista. Valkoisen makutan oli sanottu pystyvän kirjoittamaan kohtaloita uusiksi ja herättämään kuolleista eikä kukaan tiennyt kuinka paljon näistä huhuista oli totta ja kuinka paljon matoranien keksimiä iltasatuja.

Kirjan sivulla 666 luki isolla otsikolla ”Kuolleiden Makuta”

Kuolleiden Makuta on mystinen makutaksi itseään kutsuva olento, jonka alkuperästä ja elämästä ei tiedetä paljoa mitään. Tiedetään että hän saattoi kuulua makutoiksi kutsuttuun rotuun, kutsuihan hän itseään makutaksi, vaikka tämä ei olekaan varmaa, koska täysin puolueettomat lähteet puuttuvat. Tämän olennon on sanottu pystyvän kontrolloimaan ja kirjoittamaan Kohtaloita uusiksi, vaikka tästäkään kyvystä ei löydy kauhean suuria todisteita.

Kuolleiden Makuta on yksi universumin vanhoista, unohdetuista taruista.
Hänen on kerrottu valinneen erään matoranin Kohtalon ja muodostaneen siitä omanlaisensa. Makutan on sanottu myös koonneen kohtalonsa lopuissa olevista olennoista epäkuolleiden armeijan, jonka on sanottu kylväneen kauhua Eteläisellä mantereella ja muualla eteläisellä universumilla.
Faktat jotka makutasta tiedetään ovat tällaisia:

Hän oli voimakas hahmo, joka keräsi epäkuolleiden armeijan itselleen, joita hän käytti kylvääkseen kauhua ja levittääkseen hänen sanaansa.
Hänen on tiedetty käyttäneen voimiaan kohtalon muokkaamiseen. Syitä ja keinoja tähän ei tunneta.

Hän on elänyt, mutta hänen viimeaikaisia tapahtumiaan ei tunneta. Ei tiedetä elääkö hän tai missä päin universumia hän on tällä hetkellä. Jotkut teorisoivat hänen kuolleen, toisten mielestä hän on jättänyt tämän maailman.

Suurin osa lähteistä on sitä mieltä että Kuolleiden makuta kuului Makutojen lajiin ja omaa näin 42 rahkshi voimaa ja varjon elementaalivoimat. Joidenkin mukaan hän on kantanut ainakin henkiinherätyksen naamiota, Trynaa ja muita kuolemaa ja lopullista Kohtaloa huijaavia esineitä ja naamioita.

Tiedetään ettei hän ole ollut vuosituhansiin Makutain veljeskunnan palveluksessa ja hän ei ole nähnyt lajitovereitaan vuosikausiin.

Näiden tietojen perusteella voidaan sanoa että Kuolleiden Makutaksi kutsuttu olento on todellinen, myyttien ympäröimä hahmo, jonka todellista historiaa ei tunne moni tämän maailman olento. Todisteiden valossa voidaan sanoa kuitenkin se että hän ei ole vain myytti ja hahmolla on historiallista taustaa takanaan.


Umbrat katselivat toisiaan kun olivat lukeneet tämän lyhykäisen tiedon tästä Kuolleiden Makutasta, josta KraUmbra oli kertonut Umbran muistossa.
”Muistatko kuinka veljesi kertoi tuhonneensa tämän ”Kuolleiden makutan”, joka loi sinun Kohtalosi tällaiseksi?” Pakaria kantava matoran kysyi, silmät naulittuna toa-veljeensä.
”Muistan kyllä, mutta samalla muistan myös jotain joka ei kuulu minun muistoihin. Jotain joka on KraUmbran kokemaa ja perin inhottavaa. Hän puhui totta kertoessaan kohtaamisestaan tämän ”Luojamme” kanssa. KraUmbra kertoi makutan siirtäneen sielunsa kuuteen erilaiseen haarniskanpalaseen ympäriä universumia, jotka veljeni etsi. Vain kaksi jäi jäljelle ja ne minun pitää löytää että saan tietää totuuden tästä koko jutusta, sillä tämä koko juttu hämmentää ja pelottaa minua, jos ymmärrät mitä tarkoitan, veljeni”.

”Tämä meidän arkistokäyntimme ei oikein tuottanut kauheasti tulosta tämän ”Kuolleiden Makutan” etsimisessä, mutta ainakin saimme tietää että KraUmbra ei valehdellut puhuessaan tästä Kohtaloa muokkaavasta makutasta. Meidän pitää vain yrittää etsiä ne kaksi viimeistä haarniskanpalasta, joiden avulla voimme tuoda makutan hengen elävien kirjoihin, kuten hän suunnittelikin, huijata kuolemaa ja lopullista Kohtaloaan. Itse asiassa tämä on aika paradoksaalista sillä jos hän tiesi tulevan kohtaloni, hän tiesi myös että jakaudun ja tulen tuhoamaan hänet… Aaaa. Pääni räjähtää tästä ajattelemisesta. Miten joku edes pystyisi kirjoittamaan toisen Kohtalon…”

Umbrien löytö sai sekavat ajatukset risteilemään molempien päiden sisällä. Oliko kyseessä oikeasti jokin näinkin voimakas hahmo, joka voi vain kirjoittaa kohtaloa uusiksi vai vain jokin KraUmbran vale… Kaksikko päätti koettaa selvittää tämän mysteerin todenperäisyyden ja sen miten kaikki olikaan voinut tapahtua.

Kaksikko lähti pölyisestä BioArkistosta ja suuntasi kohti pääaulan portaita, joissa oli yhä kyltti ”VARO PORTAITA!” He menivät viileään ja kosteaan ulkoilmaan ja suuntasivat kulkunsa kohti jylhää ja voimakkaana siintävää Bioklaanin linnoitusta, heidän kotiaan ja turvapaikkaansa, kuten linnoitus oli alun perin tarkoitettukin.

fsdfsdffgfgdfg

lol jonkun tornin ympäristö, joskus


Metsän reunan korkea kasvillisuus suojasi Visokkia ja Tawaa, heidän piilotellessaan jo tutuksi tulleen tornin läheisyydessä. Visokki istui yhä kuljettajanpaikalla, Tawan kävellessä hermostuneena pientä kehää. Aurinko oli vasta laskenut, mutta puiden takia heidän ympärillään oli lähes pilko pimeää.

”Venhedis… Fasta vass!”

”Ehkä se olen vain minä, mutta voisin vannoa sinun olevan poissa tolaltasi.” Visokki sanoi, kuulostaen hieman pettyneeltä ystävänsä reaktioon.

”Sinä olet hullu, emme me voi enää mennä tuonne! Tuolla on liikaa vartijoita, he ovat valppaampia tällä kertaa. Säiliö on varmasti jo viety muualle!” Tawa ärähti, elehtien samalla vastahakoisesti.

”Miksi he sitten olisivat tiukentaneet vartiointia? Me olimme täällä vasta. Oletettavasti he ovat yhä shokissa edellisestä iskustamme, eivätkä ole ehtineet reagoimaan muulla tapaa kuin lisäämällä vartiointia. Tämä on meidän mahdollisuutemme”

”Saatat olla oikeassa, mutta meillä ei ole suunnitelmaa” Tawa puuskahti, hän oli jo alkanut hidastamaan vauhtiaan.

”Minulla on” Visokki vastasi. Ennekuin Tawa ehti heittämään vastalauseensa, visorak jatkoi, ”Se paketti on sinulle tärkeä, niinhän?”

Tawa epäröi, hän pysähtyi ja katsoi ensin siteiden peittämää kättään, sitten tornia. Hän avasi suunsa nyökäten samalla Visokille.

”Mitä sinulla on mielessäsi?” Tawasta tuntui, kuin hänen äänensä olisi tullut jostakin muualta.

”Suunnitelma on yksinkertainen. Sinä jäät tänne ja minä menen sisään” Visokki vastasi.

”Ethän sinä voi mennä tuonne yksin!” Keltainen Toa kivahti.

”Yksin pääsen sisään helpommin ja huomaamatta, eikä sinusta ole apua tuon kätesi takia. Tällä kertaa en haluaisi joutua taisteluun.”

Tawa tuhahti loukkaantuneena, mutta käsitti nopeasti Visokin olevan oikeassa.

”Hyvä on, mutta jos-” Tawa oli vastaamassa, kunnes häikäisevän kirkas valo havahdutti molemmat, kirkkaus maalasi kaiken oranssinpunaiseksi, korvia vihlovan äänen seuratessa pian perässä. Visokki ja Tawa ehtivät kääntymään vain sekunniksi torniin päin, kun voimakas paineaalto kaatoi molemmat. Hetkessä maa järisi heidän allaan. Paahtavalta tuntuvan kuumuuden takia Visokilla oli vaikeuksia avata silmiään, pienoisen taistelun jälkeen hän sai kuitenkin raotettua silmiään hieman ja huomasi ystävänsä tehneen saman. Järkyttyneinä he katsoivat toisiaan.

Valtavan tulipallon lakkaamatonta jyrinää rikkoi vain lasin vaisu helinä. Huutoja kumpikaan ei kyennyt kuulemaan tai niin he ainakin halusivat uskoa, mikä saattoi olla lähempänä totuutta. Kuumuuden hellittäessä kaksikko pyrki haparoiden jaloilleen. Maa tärähteli yhä, mutta huomattavasti heikommin. Torni oli sortunut keskeltä ja tippuvan rojun aiheuttama harmahtava pölymuuri näytti tulevan heitä kohdin. Visokki vannoin näkevänsä palavia hahmoja, jotka epätoivoisesti yrittivät paeta tuhoa, mutta toinen räjähdys, nyt paljon pienempi, keskeytti hänen ajatuksensa.

”Ehkä heillä on vakuutus”, visorak uskaltautui sanomaan tahattomasti ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen. Yhä kytevä tuhka alkoi laskeutua heidän päälleen.

Tawa naurahti heikosti, ymmärtämättä itsekään reaktiotaan. Räjähdyksien kirkkaus ja kuumuus oli valuttanut kyyneleet molempien kasvoille, mutta kumpikaan ei katsonut poispäin. Ensimmäisen räjähdyksen jyrinä soi yhä molempien korvissa, kunnes Tawa puhkesi nauramaan hysteerisellä äänellä, jota Visokki ei usko koskaan unohtavansa.

Keltainen Toa valahti polvilleen yhä nauraen, peittäen kasvonsa käsillään. Visokki koetti aluksi kääntyä auttamaan, mutta jokin oli lukinnut hänen katseensa palavaan rakennukseen. Visorak kokosi ajatuksensa.

”Tawa, meidän on lähdettävä”

Tawan nauru vaihtui hiljaiseen vaikerrukseen ”Tämähän on unta, eikö olekin? Tätä ei oikeasti tapahtunut? Eihän?”

”Tawa… Lähdetään..” visorak melkein aneli.

Tawa hiljeni ja henkäisi syvään, ennekuin siirsi kätensä kasvoiltaan. Yhtäkkinen ilmeettömyys yllätti Visokin. Näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, aivan kuin äskeinen kohtaus olisi ollut pelkkää näyttelemistä. Visokki ei tiennyt oliko se hyvä merkki.


”Mennään, minun on päästävä pois täältä” Keltainen Toa totesi välinpitämättömästi, tuijottaen tyhjästi eteensä.
__________________________________________________________________


Bio-Klaani, noin pari kuukautta sitten




”Sanoit näyttäväsi mitä?” Visokki kysyi epäluuloisesti Tawalle, hänen seuratessaan ystäväänsä. Vasta noussut aurinko loi koko linnoituksen lähes maalaukselliseksi näyksi. Kesä oli lopuillaan, mutta lämpöä piisasi jo aamusta. Keltaisen Toan yhtäkkinen lennokas käytös ihmetytti visorakia, hän ei ollut nähnyt ystäväänsä yhtä innostuneena vuosiin. Hänellä oli vaikeuksia pysyä nopeasti harppovan Toan perässä.

”Pian näet, Vizzuli” Tawa vastasi hymyn kiiriessä hänen väsyneille kasvoillensa. Juuriadminin raukea olemus ei ollut enää mitään uutta Visokille, hän tiesi ystävänsä valvovan usein setviessään milloin mitäkin velvollisuuksiinsa liittyviä asioita. Seikka huvitti jonkin verran Visokkia, hän muisti vielä ajan jolloin Toaa ei saanut hevillä ylös sängystään, saatikaan tekemään mitään mikä liittyi vähääkään papereiden pyörittelyyn.

Vizzuli? Mikä siihen on nyt mennyt… Visorak aprikoi. Tuota lempinimeä, tai oikeammin yhtäkään niistä, hän ei ollut kuullut aikoihin. Hän ja Tawa eivät olleet edes puhuneet toviin mistään muusta, kuin työasioista.

Pian he saapuivat Tawan kukkapenkkien luokse, joissa punaiset petuniat kukoistivat kuudessa rivissä. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kuivaamaan kastetta kukkien lehdiltä.

”Katso, näetkö?” Tawa kysyi innostuneena ja osoitti samalla toista riviä.

”Näen petuniasi, mutta olenhan minä nähnyt nämä aikaisemminkin?” Visokki käänsi kysyvän katseensa Tawaan, pohtien yhä mikä oli aiheuttanut tämän innokkuuden.

Tawa naurahti, ”Katso tarkemmin, ystäväiseni”, hän kyykistyi kukkapenkin viereen ja osoitti kahta pientä kasvia, jotka olivat kietoutuneet toistensa varsiin.

”Tuo, jossa on pieniä valkoisia kukkia, on pahaputki ja kuparinpunainen komistus on oleanteri. Ne molemmat ovat myrkyllisiä, joten älä koske niihin.”

”Tämänkö sinä halusit näyttää minulle?” Visokki uteli ihmeissään. Tawa haukotteli makeasti nyökätessään.

”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”

”Toki, toki. Katso nyt noita. Kumpaakaan en ole istuttanut, miten nuo kaksi ovat päätyneet penkkiini? Oleanterin ei pitäisi edes kasvaa täälläpäin. Minun pitäisi siirtää ne toiseen penkkiin, mutta pelkään tuhoavani niiden juuret.”

”Kuinka pitkään sinä olet nukkunut?” Visorak kysyi astetta tiukemmalla sävyllä.

Tawa ei näyttänyt välittävän ystävänsä kysymyksistä, ”Pitäisi ihan tarkistaa mitä nuo kaksi tarkoittavat kukkaiskielellä. Haluaisin kasvattaa joskus pellavaa, sillä on kaunis merkitys.” hän selitti tohkeissaan.

”Tuo valkoinen merkitsee tuskin mitään hyvää nimens- Ei”, visorak kokosi ajatuksensa uudelleen manaten ensin hetken niiden katkeamista ” Tawa, miksi toit minut tänne?”

”Ehkä nämä kukat ovat merkki jostakin suuremmasta?” Tawa piti pienen tauon ja huokaisi sitten raskaasti, leveä hymy katosi hänen kasvoiltaan. ”Painajaiseni ovat palanneet…” Keltaisen Toan äänessä kuului katkeruus.

”Painajaiset? Mutta mehän… Ehkä sinä olet vain rasittanut itseäsi liikaa? Kenties painajaisesi johtuvat vain stressistä?”

”Ajattelin aluksi aivan samaa. Painajaiseni alkoivat noin kaksi viikkoa sitten, siitä lähtien ne ovat vainonneet minua joka yö.” Tawa piti jälleen tauon. ”Muistat kai sen säiliön jota jäljitimme vuosia? Kontaktini saaren ulkopuolella onnistui löytämään papereita, jotka käsittelivät säiliön sisältöä. Hän lähetti kirjeen, joka saapui eilen… Säiliö sisälsi juuri sen mitä pelkäsinkin.” Tawa ei jatkanut, vältellen nyt suoraa katsekontaktia Visokin kanssa, joka jotakuinkin ymmärsi mistä oli kysymys.

Rauhallisesti alkanut päivä näytti nyt huomattavasti synkemmältä. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Jostain kauempaa kuului askelia, mutta ne kaikkosivat pian. Tawa nousi seisomaan, tampaten enimmät mullat hameeltaan. Visokki huomasi ystävänsä yrittävän pitää ilmeensä mahdollisimman tyynenä.

”Milloin aiot kertoa muille?” Visokki kysyi rikkoen hiljaisuuden.

”En ikinä, jos se olisi minun päätökseni, mutta sitä se ei totisesti ole… Pian kaiketi… Aluksi vain Guardianille ja Ämkoolle, sitten ehkä muillekin. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten…” Tawa hieraisi kyynärvarrellaan silmiään. Visorak odotti kuulevansa pian vetisen inahduksen, mutta Toa piti itsensä kasassa.

”Kuvittelin vain aina että minulla on vielä aikaa. Ehkä jopa vielä yksi oljenkorsi, jolla pystyisin pitkittämään tämän kaiken kohtaamista. Menneisyyden sijaan toivoisin mahdollisuutta. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kaivaa muistojani Hänestä esille.”

”Mutta eihän elämällä ole merkitystä ilman muistoja. Koska muistamme menneisyyden tapahtumia, tiedämme, keitä olemme, mihin uskomme ja mitä osaamme.” Visokki teki parhaansa, jottei kuulostaisi kolkolta.

Tawa hymähti korjatessaan ryhtiään. Kepeä hymy palasi hänen kasvoillensa. Visokki katsahti ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa heidän keskusteluaan. Mikä oli vain pelkästään tiukkaan pinttynyt tapa, keskustelusta kun oli vaikeaa saada selvää, jos kykeni kuulemaan vain toisen osapuolen.

”Tiedätkös… Minä olen oppinut jotain hyvin tärkeää Klaanissa. En vain siitä mitä on tapahtunut, vaan myös kaikesta täällä kokemastani. Tämä on perhe, jota pitää kasassa voimakas yhtenäisyys. Niin suuri voima on sitova, siitä ei voi päästä irti… Eikä sitä edes halua. Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo aikoja sitten…”

Visokki hätääntyi ”O-Oletko sinä lähdössä? Eikö se ole jo ylireagointia? Emmehän me vielä tiedä muiden mielipidettä asiasta tai-”

Tawa keskeytti visorakin.”Mitä sinä oikein horiset? En minä ole minnekään menossa, tämähän on minun kotini” Tawa kysyi hämmentyneenä, ”Me perustimme tämän paikan samasta syystä, muistatko?” Visokki käänsi nolostuneena katseensa muualle, Tawa naurahti tämän käytökselle.

”Kerrot kun olet valmis, mitä toivon sinun olevan pian. Me emme voi ajatella itseämme samoin, kuten teimme vuosia sitten. Meillä ei ole varaa siihen enää.”

”Olet oikeassa, enkä minä halua saattaa muita vaaraan.”Tawa vaikutti taas hitusen apeammalta. ”He luottavat minuun ja minä olen salaillut asioita, mikä ei ole reilua heitä kohtaan. Otan asian puheeksi heti, kunhan olemme saaneet asioita hieman vakaammaksi”

”Kunhan et tee sitä ilman minua, haluaisin olla tukenasi”

”Arvostaisin sitä… En ole ehkä koskaan sanonut tätä ääneen, mutta tapaamisemme on ollut yksi elämäni tärkeimmistä hetkistä, Visokki. Olen kiitollinen ystävyydestämme.”

Visokki potkaisi Tawaa leikkisästi, ”Lopeta tai minä alan kohta vetistelemään! Sitä paitsi sinä olet yhä velkaa minulle siitä vuosien takaisesta pokeripelistä. Älä siis luulekaan, että päästän sinua vielä silmistäni! Kuulin, että kahvilaan on tilattu lisää lempiteetäsi, menemmekö?”

Tawa hymyili myöntävästi.


[spoiler=Eek!]Olin ilkeä ja käytin Vizua hänen tietämättään (mitäs hankit elämän!) Word tuhosi tämän tekstin useaan otteeseen ja siksipä tämä on melko lyhyt. Pahoittelen. Kiitän Joyta ja Nenya potkimisesta. [/spoiler]

Tulikärpänen, Veljeskunnan saaren yläpuolella

003 kiristeli hampaitaan punaisen kaulaliinansa alla. Tämä hyökkäys, jonka oli pitänyt olla kuin tiejyrän alle joutuva pala kakkua, oli osoittautunut paljon odotettua hankalammaksi.

"Pahuksen ötökät", tämä mutisi. Tulikärpäsen perämies ei tiennyt, viittasiko komentaja tällä nazorak-joukkoihin vai heidän vihollisiinsa.

BKS Hildemar

Bloszar oli päättänyt mennä vähän etäämmäksi toisista. Hän oli löytänyt pienehkön hytin, jossa oli kaikenlaisia osia. Bloz piti siitä. Mieleen tuli Verstas, mutta täällä enimmäkseen säilytettiin tavaroita.

Tulen Toa otti Zamor-plasmakanuunansa esiin ja huomasi sen olevan rikkoutunut. Nyt hänlelä oli aikaa korjata se tai käyttää sen osia ja rakentaa uusi ase. Kivinuijakaan ei ollut parhaimmassa kunnossa. Bloz oli käyttänyt sitä vuoden, mutta ei vieläkään tajunnut, mistä sen voima tuli. Jotkut uskoivat Kiven Toan laittaneen isihen voimansa. Mutta siinä ei ollut Toa-kiveä tai mitään. Joten miten se oli tehty?

Bloszar toivoi, ettei häntä tultaisi häiritsemään. Vaikka sitä ei päällepäin näkyisi, Bloz ei halunnut olla taistelija. Vaikka hän oli tappanut kaksi torakkaa ja onnistunut taisteluissa Rautasiivellä ja Nazorakien ilmahyökkäyksestä Klaanissa, hän ei halunnut olla taistelija.

Tulen Toa mielummin paranteli tai rakeneli joitain aseita tai linnoituksia. Hän mielummin suunnitteli kaikenlaista.

Kotisaarellaan, Bloszar ei koskaan osallistunut taisteluihin. Hän aina teki aseet. Mutta menetettyään kotisaarensa, hänen oli pakko opetella. Sitten Toa Gulz -tiimi syntyi ja hänestä tuli tiimin johtaja. Miksi hänestä?

Toa-tiimin jäsenten kuoltua, Toa opetteli taistelemaan, pakosta, että selviytyisi.

Rautasiiven tapahtumien jälkeen, hän oli nyt vihdoin onnellinen. Hän sai kaikessa rauhassa rakennella kaikenlaisia asioita. Ja hän toivoi, että häntä tultaisi häiritsemään.

Hän vielä pelastaisi Tronien, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt hän ei voinut pelastaa häntä. Mutta nyt, Toa voisi rakentaa vempaimia, joilla pystyisi siihen.

[spoil]Tämä oli aluksi toisenlainen viesti, mutta sitten paikalle saapui Sensei Joy, ja pyysi muokkaamaan sitä erilaiseksi.[/spoil]

Die Tärtä

Angorangerit istuivat neuvottelupöydässä Tärtäläisten johtoa vastapäätä. Pöytä oli kannettu ruumasta kannelle, jossa kylmä tuuli ujelsi. Anonymmeli ei näyttänyt yhtä hermostuneelta kuin Un-Tak, jonka silmissä vilisivät kauhukuvat edellisen perämiehen kohtalosta. Myös Grijboot sekä Laagras olivat vaivautuneet tulemaan esille samaan aikaan.

Vaatimukset olivat kovat. Tärtäläisten tulisi luovuttaa panttivangit, puolet miehistöstä ja taistella Bio-Klaanin rinnalla tulevissa taisteluissa. Onu-Turaga puri hammasta. Hän ei haluaisi suostua ehtoihin, mutta laiva oli hänelle tärkeämpi kuin miehistö. Hän oli nähnyt Angojen tuhovoiman, hän ei haluaisi uudestaan.

Pöytää ympäröi sankka joukkio Matoraneja, jotka jännittyneinä odottivat tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Useat olivat ajatelleet vetäistä pistoolin ja ampua jonkun kirjavasta joukosta. He eivät kuitenkaan.

Lopulta Kapteeni huokaisi syvään. Hän katsoi Angorangereita hetken ja teki hitaan, mutta selvän nyökkäyksen ja hypähti ylös tönäisten tuolinsa kumoon.
"Jokainen riviin!" Hän huusi käskevästi ja teki teatraalisen osoituksen miehistöänsä kohti. Anonymmeli katseli, kuinka järkyttyneiltä näyttävät Matoranit asettuivat tasaiseen riviin. Hän mulkaisi kohti Un-Takia, joka tärisi.
"Perämies, sinä myös."
Le-Matoranin sydän jätti useamman lyönnin välistä. Hän nousi hitaasti tuoliltaan ja haparoi kohti riviä.
"Un-Tak, kuinka monta jäsentä osallistui kapinaan?" huudahti Anonymmeli hänelle samalla. Tästä Le-Matoran säikähti niin, että kompastui. Hän kuitenkin nousi nopeasti ylös.
"Neljännes miehistöstä, Kapteeni" hän vastasi.
"Siispä pyydä joka neljäs astumaan eteen."
"K- käs-kystä..."

Näin monet toisilleen tutut joutuivat erkanemaan. Auttamaan sodassa kansaa, jota vastaan olivat itsekin taistelleen. Väkeä alettiin sulloa pelastusveneisiin tunteitta. Vaikka monet olisivat muutenkin halunneet erota Tärtäläisistä, eivät he olisi halunneet erota ystävistään.

Jäljelle jääneet piraatit katselivat autiolta vaikuttava laivaa, missä ennen kuului lasien kilinä ja nauru. Ei enää.

Vihreä Angorangeri oli viimeisenä Die Tärtällä. Hän tepasteli kohti maßentuneen näköistä Kapteenia, joka keskusteli Grijbootin kanssa. Vihreä yskäisi saadakseen huomiota.
"Me haluaisimme myös puolet Toista mukaan." Hän sanoi.
Onu-Turaga oli pysyi hetken hiljaa, kunnes sanoi: "Vankiselleillä pitäisi olla yksi Jään Toa ja..."Anonymmeli otti ohitsensa kirmaavaa kirveen kanssa heiluvasta Kasvillisuuden Matoranista kiinni ja käski: "Sinä tunnet Aloemin. Jos hän ei avaa ovea, murra se, tai muuten sinä joudut hänen sijastaan varmaan kuolemaan noiden sodassa!"


Meri

Pitkä, musta ankeriasmainen Rahi, Negatronie havahtui loiskeeseen pinnalla. Taas veneitä, joiden pahaa aavistamattomat matkustajat voisi hyödyntää energiana. Se alkoi uida nopeasti kohti veneitä.


[spoiler=Qwertyuiopåasdfghjklöäzxcvbnm]Des Essess, joka on Essessers:eiden käytössä :3


Brittinimet huomasittekin jo ylempänä käytössä.[/spoiler]

Xian salainen laboratorio maan alla

Joukko nynrah-haamuja hääräsi kapselin äärellä, laskeskellen, tehden muistiinpanoja samaan aikaan kun jotkut toiset taas säätivät jotain ihan omaansa. Matoran joukko oli häärännyt jonkun tärkeän asian kimpussa, ehkä jo useamman vuoden.

Kalenteriin merkitty päivämäärä näytti oli tänään. He olivat siis tekemässä jonkinlaista historiaa. Matoran käveli laboratorion kolisevilla lattioilla ja katsoi mittaria, joka oli lähes täysi.
"Siirtäkää", hän sanoi ja hänen käskystään toinen haamu käänsi vipua ja kapseli liikkui kohti aukkoa, jonka toisella puolella oli teräksellä päällystetty huone. Kun kapseli oli ovessa kiinni, haamu joukkio painoi naamansa lasiin josta näki huoneeseen.

Pimeys. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes ajatusta. Ei edes kuolemaa. Kunnes sitten tyhjyydestä ilmestyi numeroita, kaavoja. Ääniä, kirjaimia. Ja lopulta ne muodostivat kuvan. Kapselin ovi aukesi ja valkoinen olento rojahti sieltä ulos. haamut näyttivät huolestuneilta. Sitten valkoinen olento käänsi hiljaa päätään, katsoi ympäristöään ja sitten tunnusteli käsillään kylmää teräslattiaa. Olento yritti nousta pystyyn. Se onnistui siinä yllättävän nopeasti, mutta kaatui samantien. Lasin takana kuului epämääräistä mölinää jota olento ei paksun lasin takia kuullut kunnolla. Olento painoi käsillään tukevasti maata ja työnsi itsensä ylös. Sitten se seisoi hetken paikallaan. Ja sitten sen sisällä tuntui epämukava räsähdys ja se tuli ulos äänenä: "Hyvää päivää", se oli hieman konemainen, hieman pakotettu, hento naisääni. se käänsi katseensa kohti lasia, katsoi sitten huonetta ja näki sen seinässä napin. käveli varovaisesti sitä kohti ja painoi sitä. Seinä aukesi ja sen takaa paljastui-"Typerä esterata", oli olennon ensimmäinen oma ajatus.
Se hyppäsi muutaman tasanteen päälle ja näki sitten toisen napin, painoi sitä ja ovi aukesi käytävään. se johti huoneeseen joka oli ollut lasin toisella puolella, haamujen luo. Haamuista selkeästi vanhin tuli kohti robottia, kätteli sitä. ja robotti kätteli häntä takaisin. Sitten haamu kysyi. "Kultaseni, rakastatko minua?". Robotti pimahti hiljaiseksi.

"Hei, pomo, tuli nälkä menen hakemaan syötävää", yksi haamu sanoi ja katosi ylös vieviin rappusiin. Robotin kanssa tuttavuutta tehnyt jatkoi:"Et... muista minua... mutta sehän tarkoittaa, että epäonnistuimme... voih... Ilmeisesti tunteita ei voi siirtää. Mutta muistatko sinä edes kuka olen?", Robotti sanoi melkein heti kysymyksen tultua matoranin nimen: "Delak" "Jos sinä muistat vain sinulle annetut tiedot ja et silti muista rakastavasi minua niin... Kytkekää se takaisin. Robotti laitettiin takaisin kapsellin ja sen ovi suljettiin.

Rappusista mistä nynrah haamu oli mennyt alkoi kuulua kamalaa rytinää. Ja Vortixx astui laboratorioon. "Te teette, täällä tutkimuksia ilman mitään oikeuksia. Minkä hirvityksenkin olette luoneet. Joudutte vuorelle joka iikka", jylhä naisääni sanoi Vortixin suusta. Nynrah riensi rappusista alas vortixin vierelle ja kysyi: "Palkkani?", liskonainen pudotti matoranin kouraan pari säkkiä. "Onneksi, ette ole saaneet sitä vielä käyntiin, se on siis mahdollista pysäyttää vielä". Delak oli mennyt kapselin eteen ja oli käynnistämisillään koneita, kun Vortixx laukaisi zamoraseellaan kapselin virransyötön pimeäksi.

"Sinä, julma, sydämetön-", Delak haukkoi henkeään hän oli saanut zamorin vatsaansa ja kaatui maahan ja kuoli lähes heti. Vortixx tuhosi laitteoistot ja kapselin suljin räsähti auki jolloin robotin ruho kaatui Delakin ruumiin päälle. "Ja nyt suljen tämän paikan", Vortixx sanoi ja oltuaan huonessta ulkona räsähdytti akton rappusten tukkeeksi. Oli hetken hiljaista kuin haudassa, sitten robotin silmät avautuivat.

Xian "salainen" laboratorio maan alla

Robotti nousi pystyyn ja alkoi tutkia hajotettua paikkaa, se tiesi, että sen näköisenä mitä se nyt oli se tapettaisiin altaikayksikön.
Naulakosta löytyi pitkiä mustia haamujen takkeja jotka se askarteli itselleen mustaksi kaavuksi ja piilotti näin konemaisuutensa. Sitten se löysi tiensä laboratorion komeroon, josta sen onnistui kaivaa esille zamor pistooli ja sen ammuksia.
Robotti rikkoi kapselista pohjan irti ja meni tutkimaan takaisin teräksellä päällystettyä huoneistoa, sen onnistui huomata salaluukku, nyt kun hän oli järjissään ja sähkölukitus oli hajalla hän saattoi mennä tunneliin jossa oli tikkaat ylöspäin. Robotti kiipesi tikkaita samalla miettien ja kasaten ajatuksia... ja tunteita. Kun hän saavutti katon hän tajusi olevansa tornin katolla joka oli enemmän kuin kymmnen metriä korkealla Xian maaperästä, omasta kestävyydestään hän ei ollut tietoinen, mutta suihkumoottorit jotka hänen jalkoihinsa oli asennettu mahdollistivat leijumisen turvallisesti maahan.
Vortixxit ja haamut katsoivat vähän kummastuneina mustaan pukeutunutta olentoa, mutta toisaalta, olivathan he oudompiakin hiippareita nähneet ja kuulleet... muunmuassa muutaman klaanilaisen takia.
Se tieto mitä hänen päähnsä oli syötetty kertoi sen, että Xia oli inhottava paikka ja parempiakin taatusti olisi. Robotti kääntyi katsahtamaan kohti paikallista kuppilaa. Kunnes huomasi sieltä lentävät kolme haamua.
"Ja takaisin ei ole tulemista!", kuului ovelta Vortixxin suusta jä tämä paiskasi ovenn kiinni. Robotti katseli hetken kolmea maassa rämpivää kaverusta ja päätti mennä tekemään tuttavuutta... "Hei... te.", se sanoi. Yksisilmäinen, yksi jalkainen ja kädetön haamu katsoivat ääneen suuntaan, ja hämmästyivät nähdessään mustaankaapuun pukeutuneen toan korkuisen olennon ja sanoivat yhteen ääneen: "Ja sinun äänesikö reistailee?", kolmikko sanoi ilkikurisesti. Robotti vastasi ehkä valheellisesti, mutta parhaiten näkemäkseen hän vastasi: "kyllä, ikäviä tapahtui ja menetin puhekykyni". Kolmikon ainut kauneutta edes jollakin lailla edustava kädetön matoran huuteli kumppaneilleen: "Meidän pitää nyt mennä täältä, ennen kuin tuo kuppilan omistaja vie meiltä hengen", kaksi kuvottavan likaista matorania nyökkäilivät kolmannelle. "Me häivymme täältä nyt, jätin sinne mäelle lentoaluksen jolla pääsemme pois täältä kohti parempaa elämää. Kohti tätä!", Matoran kaivoi taskustaan nuhjuisen paperilapun. Siinä oli pieni ilmoitus Bio-Klaanista. "Täällä kuulemani mukaan hyväksytään kaiken maailman kummajaiset ja annetaan proteesit hätää kärsiville-", toinen matoran keskeytti: "Niinköhän vaan!"
"Saa sitä ainakin yrittää." Robotti katseli tuohtuneita matoraneja ja kysäisi: "Kuulkaas... minä olen aika haka tekniikan saralla ja te taas näytätte siltä kuin, ette osaisi säilykepurkkia avata..."
"...osuit arkaan paikkaan. Me murhasimme yhden typeryksen saadaksemme tuon käsiimme"
"Oliko tuota hyvä kertoa, nyt se on ainakin pakko melkein ottaa se mukaan tai se ilmoittaa vielä isoon ääneen ja päädymme vuorelle"
"Okei, tule nyt sitten... kumma hiippari"
Neljän olennon sekalainen seurue saapui kohti alusta joka näytti siltä kuin se olisi kärsinyt vielä sodan jälkeenkin.
"Varastitteko tuon museosta?", robotti kysyi. "Emme, tuolta. No emme viitsi nyt kertoa, ettei kukaan kuule".
Lentohärveli lähti matkaan kohti merta, kohti klaania. Robotti piti lupauksensa ja yritti pitää alusta lentokelpoisena vaikka joutuikin tuhoamaan kuskilta penkin saadakseen tarvikkeita. "Maata ohoi!", yksi haamuista huudahti. "Pönttö, tuo on vain saari, jos voisin niin tönäisisin sinua!", kädetön matoran murahti. Ja hänen vieressään oleva naismatoran sanoi: "MIehet, niin omalaatuisia, vai mitä?", robotti vastasi vaivautuneesti. "Niin... no. Jotkut.." ja jatkoi aluksen koneiston tutkimista.
Lennettin yö jos toinenkin.
Saaria meni, muutama nauru ohikiitävistä aluksista pääsi ja sitten taas yksi päivä.
Sitten polttoaine näytti loppuvan. Kuski katsoi mittaria ja huudahti: "Voi Karzahni! Enään yksi päivä olisi ollut jäljellä ja sitten olisimme olleet perillä. Nyt me sitten kohta lillumme tuolla kalojen joukossa. "Tämähän toimii sähköllä?", robotti kysäisi. "Polttoaineella joka sitten muuttuu sähköiseksi enrgiaksi joka pitää tämän liikkeessä", Matoran tuhahti.
"Minulla on vähän lisävirtaa", robotti sanoi ja työnsi kätensä koneistoon, aluksen energiamittari täyttyi ainakin tarpeeksi. "...jaa sähkön toa vai?".
"Jep."
Museorakkineen matkustajat saattoivat huokaista helpotuksesta ja juoda itsensä kännisiksi.
"Humalassa ajaminen, ei sitten koskaan ole järkevä idea.."
"Alus lähti ampaisemaan maata kohti ja se tärisi voimakkaasti. "Saamarin tunari, minä tulen ohjaamaan!", robotti huusi ja työnsi humaltuneen haamun aluksen takaosaan. ja tämän pää kolahti äänekkäästi seinään.
"Miehet, hik. Niin tuollaisia tunreita...", sitten yksikätinen matoran sammui viereiselle penkille. Sitten klaanin saari häämötti jo, siinä oli jotain lumoavaa, robotti ei tiennyt miksi. Sitten energiamittari iski tyhjää ja koko rakkine sammuneine matoraneieen ja robotti kuskinaan syöskyivät kohti maata.
'Sinä, et voi tehdä tätä minulle, sinun täytyy löytää parannuskeino, koskaan ei ole liian myöhäistä!', matoran huusi sängyssä vakavan sairauden lamauttamana, 'kulta, on keino. Teknologia, se herättää sinut henkiin. Vaikka siinä menisi ikuisuus teen sen', sanoi toisen matoranin ääni. 'Mutta ei se ole minä. Ei se ole minä. Sinä et tajua mitä olet tekemässä!', sitten matoran lähestyi häntä jonkun laitteen kanssa ja kaikki pimeni.
Räsähdys puuhun oli tappanut jokaisen matkustajan, paitsi robotin, alus oli tuusanuuskana, mutta ei robottikaan ihan vahingoitta ollut kärsinyt, ainakin hänen kaapuunsa oli roiskunut humaltuneiden matoranien verta. ja hänen raajansa olivat kärsineet. Karttaa ei ollut. Mutta se, että takana siinsi meri auttoi kertomaan sen, että eteenpäin olisi mentävä.

[spoiler=Tähän alkuun]Hyvät naiset ja herrat, Tilkkutäkki Mark kaksi on todellisuutta. Allekirjoittaneen lisäksi tämän vääntämisessä on ollut mukana Summerganon, joka kirjoitti tähän parikin pätkää ja ennen kaikkia taustoitti hommaa todella hyvin, joten iso iso kiitos sinne. Lisäksi menossa mukana Manfred, joka käytännössä suunnitteli ja puoliksi toteutti yhden ison pätkän tästä.[/spoiler]


BKS Hildemar, hytit



Kahden hahmon välillä vallitsevaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan pienoinen metallinen kalahtelu, joka syntyi punaisen Metsästäjän näperrellessä kädestään irroitettua panssarinpalasta. Märkä paperikasa vieressään Killjoy tarkisti ja kuivasi haarniskaansa pala palalta, suurikokoisen jään Toan seuratessa tilannetta hytin toiselta laidalta.

Summerganon ei ollut sanonut sanaakaan sinä aikana, kun oli tilassa istunut. Killjoykin oli luonut ainoastaan nopean katseen toveriinsa, tämän astuessa hyttiin. Katsekontaktia luomatta kaksikko istui hiljaa. Auringon säteet kajastivat vielä aivan veden rajassa sijaitsevista pyöreistä ikkunoista sisään. Kääntäen katseensa ulkona kajastavasta kaneudesta, Ganon näki, kuinka Killjoy asetteli tarkistetun rannepanssarinsa huolellisesti pöydälle.

Joy kävi seuraavan osan kimppuun, irroittaen nyt palasta vasemmasta kyljestään. Kypärän sisällä Metsästäjän kasvot vääntyivät irvistykseen veden valuessa hiiltyneen lihaksen ja kovan panssarin välistä.

Ganon huokasi tietäen, ettei voisi istua huoneessa ikuisesti. Lattialle valuva vesi väänsi hänen ajatuksensa väkisin Rautasiiven tapahtumiin, Toan katseen ollessa kuitenkin edelleen keskittynyt katoavaan aurinkoon.

”Sinä tiedät, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.”

Pieni metallin kalahtelu loppui kuin seinään ja nyt huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Summer kääntyi hitaasti, luoden katsetta pysähtyneeseen Metsästäjään. Työskentelevät kädet olivat täysin paikallaan Metsästäjän kypärän tuijottaessa niitä alaviistoon. Tuo kypärä nousi hitaasti, katsomaan hiljaista toveriaan. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken. Metsästäjän ilmeettömän kypärän edessä harva oli pitänyt arvokkuutensa. Summerganon kuitenkin kohtasi katseen vakavana ja järkkymättä. Pitäen päänsä aseman, Killjoy laski hitaasti toisessa kädessään olleen märän kuivauspaperin ja pudotti haarniskanpalasen pehmeälle patjalle. Metsästäjä hengitti nyt ulos edellistä raskaammin ja Ganon huomasi tämän, kallistaen hieman päätään.

Kaksikon katsekontakti rikkoutui ja Killjoy käänsi päänsä alas, palaten takaisin kuivauspuuhiin. Summer oli luovuttamassa. Hän mietti jo minne poistuisi. Viesti oli selvä, Metsästäjä ei halunnut puhua nyt.

”Kyllä sinulla oli.”

Tällä kertaa Ganonin katse kääntyi hyvin ripeästi. Metsästäjän hiljaisesta äänestä puuttui sen tavanomainen mekaaninen sävy. Vuosien aikana Suga oli oppinut sen äänen olevan pelkkä pelote. Tätä pelotetta Killjoy kuitenkin käytti aina, tilanteesta huolimatta. Nyt se sävy oli poissa, eikä Summerganon täysin ymmärtänyt miksi.

”No niin, minun ei olisi pitänyt jäädyttää sinua, minä tiedän, mutta... sinä et olisi lähtenyt sieltä muuten.”

”Se ei ollut pointtini Ganon. Sinun ei olisi edes pitänyt yrittää estää. Olisin voinut jäädä sinne ja pelastaa heidät.”

Jään Toa huokaisi, hieroen kädellä otsaansa. ”Killjoy, sinä olisit kuollut sinne, pahimmillaan olisit tapattanut pari meistä mukanasi. Minä halusin säästää arvokkaita henkiä ja sen toteuttamiseen se mitä tein oli ainoa keino.”

Killjoy työnsi työtarvikkeensa nyt edellistä isommalla metelillä sivuun. Kädet vapaana Killjoy asetti kyynärpäänsä nojaamaan polviinsa ja loi nyt jälleen kontaktin Summeriin, ensimmäistä kertaa kunnollisen keskustelun aikana.

”Hänen ei pitänyt joutua tällaiseen tilanteeseen. Yksi matka. Yksi pieni matka, jossa hän olisi saanut nähdä sotilaiden työtä... Hän ei edes taistele. Hän pelkää kuollakseen, pelkää varmasti juuri nyt... Jos olisin tiennyt, en olisi pyytänyt häntä mukaan.”

Summerganon hymähti hiljaa, tietäen Killjoyn puhuvan Rukista. Tämä oli yksi niitä hetkiä, jolloin Summer toivoi näkevänsä Joyn kasvot. Hän ei koskaan tiennyt, miten vakavasti Metsästäjä asiat otti.

”Oletteko te tunteneet kauankin?”

Toan ymmärtäväisyyteen pyrkivä äänensävy huvitti Metsästäjää ja pienen hymähdyksen jälkeen Killjoy havahtui taas jatkamaan. ”Vain viikkoja. Hän auttoi minua paranemaan. Halusi päästä väleihin. Halusi saada selvää millaista sotilaan elämä on. Halusi auttaa... ja nyt hän on tuolla jossain vihollisen kidutettavana.”

”Killjoy, hän säilyy hengissä, se on tärkeintä. Me menemme hakemaan hänet, niin kuin menemme hakemaan kaikki muutkin, heti kunhan olemme saaneet sirun.”

Metsästäjä pudisteli päätään. Olento haarinskan sisällä ei ymmärtänyt toverinsa ajattelutapaa. Liian ajattelun myötä tuhannet ajatukset tulvivat punaisen hahmon mieleen, aiheuttaen jälleen uuden kaaoksen.

”Sota ei toimi noin. Siinä ei ole järkeä, se ei mene niin kuin oletamme. Vihollinen on valmis tekemään mitä vain. Meillä ei ole syytä olettaa, että kukaan sillä tuomion paatilla tulee pysymään hengissä, ei kukaan.”

”Killjoy, meillä on heidän joukkojaan. Tässä kaksikossa on jotain merkillistä, sillä he ovat avain siihen, miksi pääsimme Siiveltä pois. Niin kauan kun meillä on heidät, voimme käydä kauppaa. Sota tai ei, panokset ovat tasan.”

Killjoy huokaisi syvään, naputtaen kypäräänsä hermostuneena: ”Taistelitko sinä?”

”Hm?”

”Taistelitko sinä sodassa?”

Suga tuijotti Killjoyta hetken ilmeettömästi. Hitaasti hän painoi päänsä ja uppoutui hetkeksi muistoihinsa.

Metru Nui. Tulta, huutoja, kuolemaa. Kaupungin jylhät rakennukset näkyivät siluetteina tuli- ja savuverhon takana. Summerganon seisoi neljän muun toan kanssa. He toimivat iskuryhmänä... Sissijoukkona, jonka tarkoitukena oli tuottaa viholliselle suuria tappioita yllättäen. Jälleen he olivat tehneet onnistuneen iskun, josta todisteena olivat parhaillaan maassa makaavat, sodan tulissa kärventyvät metsästäjien ruhot.

Yksi Sugan tiimistä oli saanut surmansa hyökkäyksessä. Tuo urheasti taistellut toa makasi nyt maassa, tuijottaen ruhjotuilla kasvoillaan Sugaa. "Sodassa on paljon pantava alttiiksi... Kaikki vaatii uhrausta." Oli tuo toa sanonut viimeisinä sanoinaan. Suga tunsi syyllisyyttä, mutta käänsi lopulta selkänsä. Uusi taistelu odotti. Yhä uusia henkiä riistettäisiin ja Suga saisi nähdä yhä uusia väkivallan vääristämiä kasvoja, ruhjottuja ruumiita ja kuulla yhä uusia tuskanhuutoja niin omilta, kuin vihollisilta. Hitaasti viisikko kääntyi kohti Colosseumia, marssien liekkimeren läpi. Toverinsa ruumista ei viisikko voinut enää sodan tulista pelastaa.

Ulkoa kuului merilinnun rääkäisy, joka havahdutti Sugan. Hän huomasi tuijottavansa hytin lattiaa ilmeettömänä. Hän nosti katseensa takaisin Killjoyhyn. "Niin, sota. Otin siihen osaa vapaaehtoisesti saapuessani sodan aikaan Metru Nuille. Koin tärkeäksi olla mukana kukistamassa metsästäjiä. Muistan taisteluista loputonta tuskaa ja tovereiden kuolemia."

Sugan mieleen piirtyi kuva toien runnelluista ruumiista ja murskatuista kasvoista. Noiden muistojen piinavuus kuitenkin tuntui lieventyvän hänen puhuessaan Killjoylle, joka alkoi Sugan jatkaa keskeytyksettä: "Muistan myös, miten meidän urheutemme oli lopulta kuin kallio, joka otti metsästäjien aallon vastaan horjumatta. Tuo sota kasvatti minua. Sen jälkeen olen pyrkinyt palvelemaan parhaani mukaan rauhaa ja niitä, jotka katson tovereikseni loppuun asti. Toivon ja uskon, että myös Klaanin käymä sota kaikesta huolimatta palvelee sitä yhteistä hyvää, jonka puolesta taistelimme Metru Nuillakin."

Killjoy antoi hetken hiljaisuuden Summerin kertomuksen jälkeen. Toa oli jäänyt tuijottamaan pöydällä lojuvia Killjoyn osia ja niiden vieressä lojuvia kuivauspyyhkeitä.

”Joten sinä ymmärrät, aivan kuten minäkin. Selviytyminen on aina kiinni ohuimmasta langasta. Se lanka voi katketa aivan milloin tahansa ja juuri nyt me annoimme hyvin monen langan päästä ratkeamispisteeseen. He eivät palaa siltä laivalta.”

Summerganon huokaisi osittain ymmärtäväisesti. ”Minä ymmärrän mitä sinä tark-”

”Sinä et ymmärrä mitä minä tarkoitan!”

Killjoyn yllättävä kova äänenkäyttö hätkäytti Summerin takaisin maan pinnalle. Toa huomasi, että Metsästäjän kädet olivat puristuneet nyrkkiin. ”Ja vaikka sinä ymmärtäisit, miksi et voinut ymmärtää jo siellä laivalla? Miksi sinun piti viedä minut pois sieltä. Minä en olisi epäonnistunut, olisin saanut kaikki ulos!”

”Se laiva on liikkuva täydellinen tukikohta. Sadoittain vihollisia. Minä tiedät, että sinä olet kykenevä, mutta siellä jopa sinä olisit epäonnistunut. Kaikki epäonnistuvat joskus.”

”MINULLA EI OLE VARAA EPÄONNISTUA!” Summer säpsähti Killjoyn karjuessa ilmeettömän kypäränsä takaa. Metsästäjä oli noussut seisomaan ja tämä tuijotti nyt tuolilla istuvaa Toaa kylmästi. Ganon ei sanonut mitään, vaan tuijotti rauhallisesti takaisin, pitäen oman tyynen linjansa.

Killjoy kihisi Summerin asennoitumisesta. Hän ei kyennyt kestämään niin tyyntä lähestymistapaa tällaisessa tilanteessa. Yhdellä raa'alla vetäisyllä Killjoy heitti kypäränsä maahan, paljastaen palaneet kasvonsa. Punaisena hohtavat keinotekoisesti korjatut silmät, sulaneet muodot ja sirpaleisena törröttävä kallo ei ollut uusi näky Summerille, mutta sen luoma syyllisyydentunne nousi joka kerta. Tällä kertaa Ganonin katse harhaili hieman. Killjoy tuli aivan Toan vierelle ja painoi päänsä aivan istuvan Summerin tasolle.

”Katso minua... … KATSO MINUA! Näytänkö minä siltä, ETTÄ MINULLA OLISI VARAA EPÄONNISTUA? Tämän Klaani minulle teki. TE TEITTE TÄMÄN MINULLE! Näyttäkää että te kykenette tekemään sen muillekin. NÄYTTÄKÄÄ ETTÄ ETTE OLE NOIN NAIIVEJA!”

Summer vangitsi katseensa Killjoyyn ja he tuojottivat toisiaan hetken. Raskaasti hengittävä Metsästäjä irvisti runnellulla suullaan ja rojahti sen jälkeen takaisin sängylle, haudaten kasvonsa metallisiin kylmiin käsiinsä.

”Minä en... en missään vaiheessa ole tehnyt tätä Klaanille. Minä en sodi tätä sotaa teille. Vain itselleni ja lupaukselleni.” Joy väänsi päänsä ulos käsistään ja vilkaisi pystyyn noussutta Summerganonia. Tämä yritti välttää säälivää katsetta ja Toa pitikin kasvoillaan saman kylmänviileän ilmeen.

Ganon nyökkäsi hiljaa ja asteli varovaisesti hytin ovelle, kääntäen sen auki. Killjoy tuijotti Toan selkää tämän poistuessa, toivoen vain tämän sulkevan oven mahdollisimman nopeasti. Ganon kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan ja käänsi katseensa vielä kerran sängylle.

”Se on sinun henkilökohtainen ja kunnioitettava valintasi... mutta muista yksi asia. Sinä et ehkä taistele meille, mutta Klaani on aina valmis taistelemaan sinulle... Tai ainakin minä olen.”

Ovi sulkeutui Toan perässä ja Killjoy jäi hyttiin yksin mietteineen. Punainen kiiltävä kypärä lepäsi hänen jalkojensa juuressa ja Metsästäjä vain toivoi, että hän saisi rauhan, edes pieneksi pieneksi hetkeksi.

…

Kannelle päästyään Suga katsoi taivaalle, joka hehkui auringonlaskun punassa. Hän alkoi puhua, kuin jonkun toisen äänellä, sillä sanat tuntuivat kumpuavan jostain muualta. Puhuessaan hän muisti, miten Killjoy ja muutkin klaanilaiset olivat seisoneet hänen tukenaan ja lupasi itselleen, että seisoisi aina heidän tukenaan.

"Klaanissa me seisoimme rinta rinnan yhteisiä vihollisiamme vastaan. Vihollisia, jotka ovat saaneet niin monet muut taipumaan. Vihollisia, jotka ovat itsessään uhka maailmallemme. Me puolustamme sitä, tovereitamme ja kotiamme. Siitä Klaanissa on lopulta kyse."


Odina, komentohuone

Metallin raaka jyskytys jomotti valkoisen Toan päässä, tämän kammetessa itseään ulos maanalaisen tehtaan syövereistä. Valtavaa rautaista arkkua perässään raahaava Toa puski lastinsa ruosteiseen hissiin ja hyppäsi lopulta arkun päälle istumaan, hissin täyttyessä kokonaan lastin koosta. Toa veti vivusta ja hitaasti, järkyttävän kovalla metelillä hissi alkoi vetämään itseään ylös komentohuoneistoon.

Minuutteja myöhemmin kuilusta nouseva elevaattori oli saapunut määränpäähänsä ja hintelä Toa veti raskaan arkun perässään keskelle komentohuonetta. Nurkassa seisova suurikokoinen hahmo seurasi Toan toimia hiljaa. Huohottava olento astui lopulta arkun luota sivummalle ja antoi tietä mustavalkoiselle Metsästäjälle, joka sivalsi arkun auki yhdellä savuavalla kädenheilautuksella.

Irvokkaalle naamalle nouseva hymy oli epäluonnollisen leveä. Purifier kumartui ja nosti luisevilla sormillaan eri pituisia ja levyisiä rautapaketteja. Paketit sylissään Metsästäjä käveli kohti huoneen takaseinää, joka loisti tavallisesta poiketen useissa valoissa.

Toa kurkki varovasti mestarinsa tekemisiä, tämän työntäessä paketteja seinään ilmestyneisiin koloihin. Pienen surisevan äänen myötä seinä imaisi paketit sisuksiinsa. Purifier kääntyi kohti Toaa, edelleen hymyillen.

”Aseita.”

Valkoinen Toa katsoi, kun hänen mestarinsa asettui vasten komentohuoneen seinää, samasta kohdasta, mistä se oli aiemmin imenyt paketit sisäänsä.

”Salkku.”

Toa hätkähti. Hän oli miltei unohtanut koko salkun. Toa avasi komentopöydän alle sijoitetun vetolaatikon ja kaivoi esille aiemmin säilötyn salkun kanssa identtisen kappaleen. Toa näpräsi matkallaan salkun auki, astellen mestarinsa eteen valkoisen valon tulviessa laukun sisältä. Purifier levitti kätensä sivuilleen, litistyen täydellisesti seinää vasten.

Metsästäjä katsoi alas, jossa hänen palvelijansa ojensi avointa salkkua kohti Purin rintakehää. Salkussa lepäävät kaksi hohtavaa ja identtistä valopalloa kiinnittivät Metsästäjän huomion, saaden tämän kirskuttelemaan hampaillaan.

”Mestari. Vaikka kiviä onkin kaksi, sinä et pärjää näillä kuin arviolta kolme tuntia suoraa taistelua. Keinotekoisia ei ole tehty kestämään minkään näin suuren pyörittämistä. Nämä on suunniteltu vain lentämiseen.”

”Älä kerro minulle itsestäänselvyykisä. Olen laskenut kaiken itsekin. Kolme tuntia on enemmän kuin tarpeeksi.”

Toa nöyristeli ja nyökkäsi Purifierille. ”Haluatko, että aloitamme.”

Metsästäjä virnisti.

Toa tyrkkäsi salkkua vielä hieman lähemmäksi, kunnes se kosketti kunnolla seinää vasten litistynyttä Metsästäjää. Pallojen valo kirkastui hetkellisesti silmiä polttavaksi, himmeten kuitenkin nopeasti kuulien noustessa maagisesti ilmaan ja sulahtaessa Metsästäjän kehon ja lihan lävitse. Valkoinen hehku paistoi edelleen himmeänä Metsästäjän sisästä, tämän kuitenkaan väräyttämättä lihastakaan.

”Käynnistä B.I.A.N.C.A.”



Jään Toa tarttui seinän viereen upotettuun vipuun ja veti sen kaksin käsin alas. Metalliset rinkulat napsahtivat seinästä ja lukitsivat Purifierin paikoilleen. Koneiston ääni täytti huoneen ja Toa katsoi vaikuttuneena, kuinka musta seinä alkoi elää. Kymmenet luukut aukesivat metalliseen sileään pintaan ja mekaaniset kourat hyökkäsivät niistä Metsästäjän kimppuun.

Mustia ja harmaita metallisia osia sisältävät valtavat kaapit liukuivat Purifierin vierelle ja kourat alkoivat napsimaan näistä osia huumaavalla tahdilla. Muutamassa sekunnissa Metsästäjän raajat olivat jo täysin tumman metallin peitossa, uusien kourien sinkoillessa seinästä ulos. Mustavalkoinen kolossi irvisti porien alkaessa kiinnittämään metallinpalasia hahmon luustoon. Kirskuva ääni sai tilannetta hyvin kaukaa seuraavan Toan voimaan pahoin. Ilkeät rusahdukset ja lentävät sirut sinkoilivat aina komentopöydälle asti, Toan yrittäessä olla ajattelematta, että hänen mestarinsa luiden siruja lensi hänen päälleen.

Karmaisevasta kivusta huolimatta Purifier nauroi. Hänen muistonsa olivat muuttuneet, kipu oli hänelle kuin uusi asia. Tästä asiasta Metsästäjä tuntui olevan innoissaan. Hän toivotti sen tervetulleeksi, janoten sitä lisää ja lisää ja lisää. Kuola hampaiden raosta valuen, Purifier katsoi kuinka porat kiristivät raajojen panssarit täydellisen tiiviiksi, jättäen ainoastaan taipeet paljaaksi liikkuvuuden maksimoimiseksi.

Koneet viimeistelivät työn survaisemalla taipeiden lävitse energiaa syöttävät kaasuputket. Metsästäjän lihaan samattomasti litistyvät putket alkoivat jo kiinnityshetkellä täyttyä Purin rintaan liitettyjen valkoisten kuulien valosta.

Asettelun jälkeen koneet lopettivat. Ne vetäytyivät sivuun, avaten samalla Metsästäjän käsiä ja jalkoja pidelleet metallirinkulat. Purifier laski kätensä rauhallisesti, katsoi niitä ja kuunteli niiden pneumaattista sihinää, joka kuului jokaisen liikkeen myötä. Toa oli rohjennut astumaan jo hieman eteenpäin, tutkien mestarinsa uutta, korkeampaa ja massiivisempaa olemusta. Purifier ei kuitenkaan poistunut seinältä. Tämä astui takaisin tiiviisti koneistoa vastaan ja vilkaisi ympärillään olevia pysähtyneitä kouria.

”Koko vartalo. Peittäkää kaikki.”

Xia, Mustan Käden (melkein) salainen tukikohta

Herran entinen toimistohuone oli muutettu henkilökunnan tiloiksi. Lautapelien parissa prosessoreitaan kehittävät Vahkit istuivat tuntikausia kerrallaan pöytien ääressä laskelmoiden strategioita ja mahdollisuuksia päihittää kaikin puolin tasavertaiset vastustajansa. Nyt huoneessa kuitenkin makasi vieri vieressä useita mekaanisia ruumiita, joita kaksi lääkintätehtäviin osoitettua yksikköä vahti tiiviisti.

Pioneerien kolmosdivisioonan viimeinen eloonjäänyt, CP3 (lempinimeltään Cody) johti nyt komentajana virallisesti Xian osastoa. Muiden hänen divisioonansa tovereiden kadottua Klaanilaisten ja kenraali Killjoyn mukana (ja jäätyään sille tielle) oli Codyn tehtävä pitää huolta, että pieni maanalainen bunkkeristo pysyisi valmiudessa, jos heitä vielä jokin päivä tarvittaisiin.

Yksikään Vahki ei tosin ollut osannut odottaa yllättävää luhistumista, jonka yksiköt olivat saanet vielä tunteja sitten osakseen. Oudosta tapahtumasta nopeiten toipunut komentaja keskusteli nyt lääkintäosastolaisten kanssa oudon ”pyörtyilyn” mahdollisesta aiheuttajasta.

”Mikä meihin osunut signaali olikaan, se oli jotain isoa ja jotain todella voimakasta. Skannasimme joukkoja lamauttaneen osan siitä ja näyttää siltä, että se on ollut voimakkuudeltaan tarpeeksi vahva ylittämään koko maailman tunnetut asuinalueet. Se ei vaikuttanut vain meihin. Samanlaisia loukkaantumisvastasignaaleja mitattiin myös Odinalta, Steltiltä, Metru Nuilta, useilta pieniltä saarilta, Klaanista ja täältä. On siis myös oletettavaa, että signaali on lähtenyt yhdestä näistä.”

Cody kuunteli lääkintävastaavan selostusta, miettien ankarasti lueteltujen paikkojen yhteensopivuutta. ”Sinä käytännössä luettelit juuri paikat, jotka sisältävät meidän teknologiaamme. Onko tämä hyökkäys?”

”En usko. Signaali vain sammutti teknologiaamme hetkeksi, mutta mitään pitkäaikaisempia vaurioita ei ole havaittu. Ainoastaan... näyttää siltä, että yksikkömme muistavat asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut... mutta se on todennäköisesti vain yllättävän virtakatkoksen syytä. Muistijärjestelmät ovat menneet sekaisin. Ei kuitenkaan vaikuta millään tapaa yksikköjen toimintaan.”

Cody oli epäileväinen, mutta ei ehtinyt jatkamaan selostustaan, sillä yksi viestinviejistä juoksi huoneeseen, tehden kunniaa komentajalle ja aloittaen selostuksen kysymättä lupaa korkea-arvoisemmiltaan. Sairastyössä pukertavat Vahkit katsoivat tulokasta niin nyrpeästi, kuin tönköillä metallisilla kasvoilla voi.

”Komentaja, tutkatiimi nappasi jotain. Tason yksi varoitussingaalin. Se syttyi Odinalla aivan hetki sitten. Kaksinkertainen säteily normaaliin tapaukseen verrattuna.”

Cody tuijotti viestinviejää silmät ammollaan ja viittoili samalla takanaan puuhaaville Vahkeille poistuvansa. ”Komentohuoneeseen, nopeasti.”

Odina

Jään Toa katsoi, kuinka hänen mestarinsa massiivinen olemus suoristi selkäänsä keskellä komentohuonetta. Täydellisesti sinertävänharmaaseen ja mustaan panssariin purkitettu Metsästäjä oli kasvattanut jo valmiiksi suurta kokoaan radikaalisti ja tämä otti nyt ensimmäisiä askeleitaan painavalla panssaroidulla kehollaan. Haarniska tuntui kuin elävän omaa elämäänsä. Vasemman ranteen panssareista supisteleva metallinen kiekko kasvoi ja pienensi kokoaan, kuin etsien sopivaa kokoa johon asettua. Valtava kanuunamainen objekti nosti itseään panssarin selästä olkapäille ja takaisin ja näiden lisäksi haarniskan pienet nivelpalaset värähtelivät, etsien optimaalista liikkumisskaalaa.

Purifierin raskaat askeleet veivät kohti komentopöytää, jossa uudelleenmuotoiltu kypärä jo lepäsi odottamassa. Avonainen pyöreähkö kypärä nousi panssaroitujen ja entistäkin uhkaavampien luihujen sormien nostaessa sen. Pian kypärä kolahti jo hirmuisen kidan ympärille. Kypärän sivut ja päällyosa valahtivat eteen ja metallisen kolahduksen kaikuessa huoneessa se paljasti todellisen olemuksensa.

Yksi suuri ja hohtava visiirillä peitetty pyöreä silmänreikä oli liikkuvien osien saranoiden lisäksi ainoa todellinen muuttuja muuten niin täydellisen sileässä kypärässä. Silmänreiän valo kirkastui hieman raajoissa olevien putkien aloittaessa jälleen energian pumppaamisen. Metsästäjän tyytyväinen myhäily kaikui kypärän sisässä, tämän käänyessä Toan puoleen.

”Oletko jäljittänyt kohteemme?”

Toan leuka väpätti jo valmiiksi karmean äänen konemaisen version puhutellessa häntä. Komentotaululle viittoillen valkoinen hahmo infosi mestariaan, tietäen tarkkaan, mitä tämä haki. ”Jäljitys oli helppoa, vaikka kohteen kivi onkin hiipumaan päin. Merellä, matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Liikesuunnan laskelmoiminen vie vielä hetken, mutta lähetän ne visiiriisi kun olet jo matkalla.”

Purifier katsoi aavaa merta esittävän digitaalista karttaa, jossa pieni keltaisesta ja punaisesta koostuva piste vilkkui hiljalleen. Maaninen naurunhörähdys oli viimeinen asia, jonka Metsästäjä päästi, ennen kuin alkoi astelemaan komentotilasta ulos.

Toa katsoi mestarinsa poistumista, ollen samalla iloinen ensimmäisestä omasta hetkestään viikkoihin ja samalla surullinen siitä oletuksesta, mitä pian tulisi tapahtumaan. Elämä Metsästäjien keskellä ei opettanut kovaksi. Se opetti häntä säälimään entistäkin enemmän. Ja tällä kertaa hän sääli punahaarniskaista soturia, joka tulisi pian taistelemaan viimeisen taistelunsa.

Xia, komentohuone

Cody tuijotti valtavaa digitaalista maailmankarttaa, joka oli zoomattu täydellisesti Odinan kohdalle. Kaksi samaan syssyyn asettunutta valkoista pistettä liikkui poispäin Odinan rannikkoa. Kolme tietokoneiden ääressä istuvaa Vahkia seursivat ja tutkivat tilannetta. Viestinviejä oli jäänyt selostamaan tilannetta.

”Meillä ei ole mitään tietoa mikä tuo on, mutta oletettavasti siinä on kaksi keinotekoisvalmisteista kiveä ja se lentää juuri hyvää vauhtia Odinalta kohti merta.”

Cody seisoi rinta rottingilla, kädet ristissä selkänsä takana. Hän oli odottanut toimintaa ja sitä päivää kun osaston pitäisi olla valmiina. Hänen päässään pyörinyt päätös oli nopea ja helppo. ”Hankkikaa alus. Me seuraamme tuota.”

Viestinviejä nyökkäsi ymmärtäväisenä. ”Kyllä herra komentaja. Kuinka monta lähetämme?”

”Kaikki.”

”A-anteeksi mitä?”

Komentaja kääntyi kohti häntä selkeästi heikkorakenteisemopaan viestinviejään, kumartuen tämän ylle ja vangiten tämän katseeseensa. ”Meillä on tason yksi turvallisuuongelma. Tämä on osa prioriteetti ykköstä, joka ohittaa kaikki muut prioriteetit, tulivat nämä sitten kenraaliltamme tai haudassa makaavalta turaga-johtajaltamme. Me nostamme koko helkutin osaston ja sen 32 jäsentä ilmaan ja me lähdemme tuon perään. Onko asia ymmärretty?”

Viestinviejä nyökkäsi varovaisesti, teki kunniaa ja pyysi lupaa poistua. Vahkin juoksuaskeleiden kadotessa käytävään Cody kääntyi komentotiimin puoleen. ”Pitäkää huolta, että alus on iso ja että saamme sinne aseet ja varusteet jokaiselle yksikölle. Herättäkää loukkantuneet ja syöttäkää heille tuplavirtaa vartin ajan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.”


BKS Hildemar

Riisihattuaan pidellen ja mustaa viittaansa ympärilleen kietova Sadje puski laivan kannella puhjennutta tuulta vastaan. Ohittaen mietteisiinsä uponneen Summerganonin, Matoran asteli portaita alas kohti hyttejä. Hän käveli käytävän päähän ja kääntyi katsomaan ovea vasemmalla. Kolme nopeaa koputusta ja selkeä äänensävy. Siitä koostui vierailijan eväät.

”Sadje täällä. Saanko tulla sisään?"

”Ovi ei ole lukittu.”

Sadje avaa oven ja astuu sisään. Killjoy seisoo työpöydän ääressä, asetellen viimeistä haarniskansa palasta takaisin paikalleen tarkistuksen jälkeen, kääntyen kohti tulijaa. Sadje tarttui hattuunsa ja nosti sen ristiin vartalonsa eteen. "Otan osaa menetykseesi."

Hytin perällä seisova Metsästäjä murahti vastaukseksi. "Mutta sinä et ole täällä kertoaksesi tuon."

"En", Sadje myönsi. Matoran huokaisi syvään ja totesi sitten: "Sinä et taida luottaa minuun."

Killjoy hymähti ja risti kätensä. "Minä en luota kehenkään, ellei tämä anna minulle hyvää syytä. Sinä et ole poikkeus Matoran."

"Ymmärrän asenteesi. Se on erittäin viisas tässä maailmassa, joka on armoton ja julma eikä jätä ketään henkiin. Ajatteletko, että minä johdatan teidät kuolemaan?"

Killjoy mittaili Matoranin äänenpainoa tarkkaan. "Olen nähnyt pahempaa kuin kuoleman. Jos olettaisin että olet johtamassa meitä sitä kohti, voin jo sanoa aliarvioneeni tavoitteesi." Sadje nyökkäsi vakavana. "Entä mitä sinä luulet Betalle tapahtuvan? Ajatteletko, että minä yrittäisin varastaa sen?"

Killjoy vakavoitti äänensä. Tälle ominainen mekaaninen sävy teki jo hidasta paluuta. "Sinä olet vain Matoran. Se mitä sinä edustat on jotain aivan muuta. Voi olla että olet vain viestinviejä. Ehkä sinä et itsekään tiedä mitä voi tapahtua."

"Tuo on lähimpänä totuutta. Minä en tiedä muuta kuin viestin sisällön, mutta sen tiedän, että viesti on aito, sillä Mestarin sinettiä ei ole mahdollista väärentää."

"Kerro siis minulle. Kuka on mestarisi?"

"Uskontomme Pyhä Äiti. Hän on johtanut meitä niin kauan kuin voin muistaa. Hän on viisas ja kokenut, hän tietää, mikä on meille parasta, häneen me luotamme."

Killjoy huokaisi saatuaan vastauksista kaikkein odotetuimman. "Nimdan tie on pitkä. Missä tahansa olen kulkenut, minne ikinä olen mennyt, oli laji tai rotu mikä tahansa, kaikki ovat yrittäneet saada siruja käsiinsä. Miksi nyt? Miksi kaiken tämän ajan jälkeen te luovutatte universumin halutuimman esineen sotaan joutuneen sekajohtoisen järjestön käsiin?"

Sadje katsoi maahan vältellen Killjoyn katsetta. "Minä en oikeastaan tiedä. Mutta pelkään syyn olevan, ettei se ole tarpeeksi hyvässä turvassa meillä."

"Hhhh. Sinä siis todellakin olet... pelkkä viestinviejä."

"Niin olen. Mutta yritän auttaa teitä suojelemaan Betaa niin hyvin kuin pystyn."

"Minä toivon niin Matoran, minä todella toivon. Sanansaattaja tai ei, tarpeen vaatiessa en ole tarkka siitä, minne aseellani osoitan. Koskien myös odottavia tovereitasi."

Sadje naurahti hieman koomisesti. "Mitä sitten ajattelit saavuttavasi sillä, että tappaisit minut? Minä en tiedä mitään, minä en ole erityisen voimallinen, miten minä voisin olla uhka?"

Killjoy madalsi ääntään ja astui askeleen lähemmäksi Matorania, kumartuen suoraan tätä kohti. "Olen nähnyt monenlaista. Kaikki ei ole aina sitä, mitä annetaan olettaa. Tämänkin haarniskan alla on jotain, mitä kukaan ei voisi arvata. Tämä pätee myös sinuun. Pätee keneen tahansa."

Sadje virnisti ovelasti. "Pätee myös muihin klaanilaisiin. Entäpä, jos petos tulee omiesi joukosta?"

Tällä kertaa oli Killjoyn vuoro kuulostaa huvittuneelta. Metsästäjä nousi ja aseli takaisin pöytänsä ääreen, hypäten istumaan sille. "Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Usko pois, sinä et tiedä näistä asioista mitään."

"Ehkä en. Mutta tiedän, että joku klaanilaisista on petturi. Näin olen kuullut teiltä itseltänne."

"Petturi on raaka sana. Se ei sisällä eri tilanteiden luomien olosuhteiden vivahteita. Minä tiedän petturista. Olin kerran viestinviejä itsekin. Voisin jopa sanoa, että tiedän enemmän kuin moni muu. Ja siksi tämä asia ei kuulu sinulle. Kuten ei kuulu Klaanikaan."

"Näkeekö petturista päälle päin heti, että hän on petturi?"

Killjoy alkoi hermostua Sadjen uteliaisuuden puuskaan. Aiempi keskustelu Ganonin kanssa edelleen mielessään, Joy yritti epätoivoisesti pitää malttinsa kurissa. "Tämä petturi tuntuu kiinnostavan sinua kovin. Sano suoraan. Mihin sinä pyrit?"

"Sinä et luota kehenkään. Sinä et luota minuun etkä väkeeni, eikä sinun pidäkään. Mutta luotatko klaanilaisiin, jotka ovat mukanamme?"

Killjoy huokaisi raskaasti. "Minä en kuulu heihin, en ole yksi heistä. Täten minulla ei ole syytä luottaa myöskään heihin."

Sadje nyökkäsi surumielisesti. "Yritän olla luottamuksen arvoinen, vaikka et minuun luotakaan." Sitten hän avasi oven ja astui kynnykselle. Killjoy nosti pöydällä lojuvat työkalut kouriinsa ja alkoi asettelemaan niitä takaisin laatikoihin, tiedostaen kuitenkin Matoranin olevan vielä läsnä. "Minä näen ja kuulen paljon Matoran. Mikä tahansa seuraava askeleesi onkaan, suosittelen ottamaan sen varovaisesti."

"Kiitos, että pelastit henkeni siellä laivalla", Sadje kuiskasi ennen kuin katosi oven taakse.

Killjoy huokaisi ja kuunteli kuinka ovi sulkeutui. Yhdellä pyyhkäisyllä Metsästäjä työnsi märät kuivauspaperit roskakoriin ja kääntyi tuijottamaan siihen suuntaan, mihin Matoran oli lähtenyt.

"Vielä joku? Vielä joku joka haluaa juttutuokion?”

Hiljaisuus.

”Kiitos.”

Klaanin koillisrannikko

"Miten on mahdollista, että alle kilometrin säteellä ainut oleva puu on se mihin törmääm-n", robotti ihmetteli ja käännähti katsomaan matoranin raatoja hetkeksi.

Robotti käveli tylsistyneenä eteenpäin kivikkoisessa maastossa. Metsää siinti edessäpäin. Hyppien pienten kivien ylitse ja hieamn nopeuttaakseen matkaansa käyttäen avuksi rakettikenkiään joilla sai vähän lisävauhtia ja metsään päästyään hiljensi sillä näki jotain edessäpäin ja sitten pysähtyi tarkkailemaan.
Kuusiraajaisia, aseilla varustautuneita ruskean, harmaan, mustan ja puanisen erisävyissä olevia torakkamaisia olentoja. "Tiedätkös 1006", Yksi niistä sanoi.

"No?", Päästä punertava torakka kysyi.
"Täällä rannikolla on tappavan tylsää. Ikinä ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Jokunen matoran juoksee ohi... kuukaudessa ja se pitää sitten ampua".
Siihen tulee nyt muutos...
Torakka hätkähti ääntä joka kuului hänen takaansa, sitten mustakaapuinen olento hyppäsi esiin pusikosta torakan eteen, tarttui aseeseen joka makasi maassa ja ampui tämän, tämä kaikki tapahtui noin kahdessa sekunnissa ja toisen torakan havahtuessa uniltaan kaapuneito työnsi jalkansa tämän naamaan ja käynnisti rakettimoottorinsa polttaen torakan naaman tunnistamattomaksi möykyksi.

Kolmas etäällä oli havahtunut ja lähestyi robottia. Robotti kaivoi esiin mukaan ottamansa zamor pistoolin ja laukaisi kaksi tarkkaan tähdättyä ammusta torakan otsaan ja potkaisi tämän kumoon.
"Suunta taitaa olla oikea", robotti sanoi itsekseen.
Metsää riitti senkin edestä mitä rannalta metsään oli kulunut. Mutta sen sijaan, että matkalla vastaan olisi tullut lisää torakoita riitti maanpinnassa jos jonkinmoista möngertäjää ja puissa kaikenkarvaista vipeltäjää. Nyt maasto muuttui, kaatuneita ja jostain kohti palaneita puita ja aluksen rämiä. ja sitten puussaroikkuva mätä matoranin raato jota linnut nokkivat. Robotti katsoi inhoten tyhjiä Le-matoranin silmiä ja sen luihin asit kaluttuja kasvoja. Naamio oli tippunut maahan. Vieressä näkyi kuollut Lorahki joka oli myös lintujen ja kaikenlaisten mätäpaisekärpästen ruokaa.

Robotti käveli eteenpäin metsikköä ja aurinko alkoi jo laskea ja hieman aukealla paikalle mennessä hän huomasi auringon jo lähes laskeneen, hänen kasvoistansa tuleva näes hämäsi vuorokaudenajan ja mitä pimeämpää oli sitä kirkkaammin valo hehkui. "Mitenkäs tämän saisi näyttämään normaalimmalta...",robotti mietti ja teki mielessään säätöjä ja sai valon silmistään sammutettua. Oli kyllä turhan pimeää, mutta nyt hän saattoi erottaa pientä valonloistetta edessäpäin joka tuli ilmeisesti klaanin linnakkeesta. Tielle tuli hyvin leveä joki. "Mitenkäs... vesi"
Tätä hän ei ollut ottanutkaan huomioon
"Tuonne ei varmaan ole syytä sukeltaa..."

Vähän kauempana näkyi korkea puu. "Jos minä, kiipeän tuonne ja leijun hiljaa alas toiselle puolelle niin ehkä en kasti merkittävästi"
Robotti suuntasi puun luo ja kiipesi sen latvaan, sinne päästyään hän leijui alas ja yritti saada otetta vastarannalla olevasta oksasta, mutta ei onnistunut ja kastui polviaan myöten. Rakettimoottorit kastuivat eivätkä käynnistyneet uudestaan, mutta mutuen hän oli kunnossa.
Pienen patikoinnin jälkeen näkyi tuo jylhkeä linnoitus ja sen suuret portit.

Harmaanmustan tooan raskas haarniska paukkasi itseään vasten tämän kävellessä ohutta, vuorenrinteelle syntynyttä polkua. Hän käänsi päätään vasemmalle, Siellä häämötti suuri horisontti jota koristi laakea metsä. Tooan katse kääntyi hieman alas. Alhaalla taasen häntä odotti silmitön pudotus, kuskainen loppu, jos ei olisi varovainen. Ei sillä, että hänellä omasta mielestään olisi mitään hävittävään, Ei hän silti pitänyt pudottautumista järkevimpänä vaihtoehtona.

Tooan oikea hartiasuoja hankasi kallionseinämää vasten, jättäen siihen naarmuja. Hän ei kuitenkaan tuntunut välittävän tästä, vain jatkoi taivaltaan polkua pitkin.
Varoen, harteikkaan hahmon perässä kulki muaka. Jo hieman pentua isompi, mutta vielä aikansa päässä täysikasvuisuudesta. Se ei tuntunut tietävän lainkaan määränpäätä. Vain seurasi somaa isähahmoaan. Nähden toivon pienokaisen tulevaisuudessa Blezer, antoi paran seurata. Olihan hän sentään päätänyt tämän äidin elämän.

Kapea polku alkoi levenemään samalla sen noustessa yhä vain jyrkemmin ylös. Pian kaksikko saapui avaralle kielekkeelle. Tuolla kielekkeellä oli selvästi leiriydytty aijemminkin. Blez veti syvään henkeä, istahti alas ja katsoi kämmeniään. ”En tiedä kauanko ruumiini enään kestää tätä. Ruumista ja sielua ei ole tehty erotettaviksi toisistaan.” Hän huokaa ja katsahtaa muakan poikasta. ”Mutta ethän sinä moista ymmärrä.”

Blezer pyyhkäisee kyyneleen alun silmäkulmastaan ja nousee ylös. ”Ei... Minun täytyy jatkaa... On pakko selvitä huipulle.” Toan turtuneet jalat raahasivat loppua tämän ruumiista ylös vuoren rinnettä. Hänen jo valmiiksi väritön ulkoasu oli muuttunt entistä tummemmaksi, Jopa maskinsa oli nyt täysin harmaa.

Alkoi satamaan lunta. Hiutaleet laskeutuivat Blezerin harteille. Hän ei ollut eläessään pitänyt pieniä lumen hiutaleita painavina. Vuoren huippu ei enään ollut kaukana, Vain muutama askel ja hän olisi määränsä päässä.

Blezer huohotti tasaiseen, mutta nopeaan tahtiin. Hänen voimansa olivat aivan viimeisillään.
Kumartuen kohti lumista kraateria hän piirsi hankeen kuvion ulkomuistista. Toa astui sen keskelle ja lähes äänettömästi kuiskasi sanaparin. Tämän jälkeen hangen päältä alkoi nousta jäinen usva kohti Blezerin päätä, jäädyttäen tämän ruumiin. ”On suuri sankari sinulle pelastuksen tuova.” Hän sanoi juuri ennen kuin hän sulki silmänsä ja jäätyi päälakeaan myöten. .

Nimdan kaupunki



Dox ja Tarkk'ampuja kiiruhtivat valtavan akveduktin juurella kohti sivualuetta, jossa heidän oli määrä auttaa kolmea mottiin jäänyttä liittolaista. Parhaansa mukaan he välttelivät aluetta hallussaan pitäviä sotilaita. Taistelu jylysi heidän ympärillään; Ristiretkeläisistä suurin, punainen, nelijalkainen jättiläinen, tulitti murskaavaa tykistötulta kaupungin ylle muutaman korttelin päässä. Pienemmät ristiretkeläiset raivasivat katuja yksi toisensa jälkeen Nimdan riivaamista mustahaarniskaisista joukoista. Toisaalla nämä sotajoukot puolestaan löivät maahan ristiretkeläisiä.

He olivat jo vihollislinjojen takana. Nurkan takaa ilmestyi kolmen sotilaan ryhmä, mutta ampuja niittasi ne nopeasti seinään sulasta metallista koostuvilla, oranssihehkuisilla ammuksillaan. Dox tähysti ympärilleen; ei muita vihollisia näköpiirissä. He juoksivat tien yli.

Ampuja huusi jotain kehottaen Doxia väistämään. Tämä hyppäsi viime hetkellä sivuun, kun siivekäs, lentävä ja vaaleansininen ristiretkeläisolento iskeytyi viereiseen rakennukseen lyöden lumikimpaleita muistuttavia valkeita kappaleita ilmaan. Tämä kivivyöry oli vähällä hukuttaa Doxin ja Ampujan alleen. Viime hetkellä he väistivät putoavia lohkareita. Lentävä olento rysähti maahan heidän viereensä, yhtä kuolleena kuin kivet.

Ilma sakeutui kalkkimaisesta tomusta. Mitä ainetta rakennukset ikinä olivatkaan, ne eivät kestäneet taistelun niihin kohdistamia iskuja. Tämän taistelun lopulla kaupungista ei olisi paljoakaan jäljellä, Dox ajatteli.



Pölypilven suojissa Dox ja Ampuja jatkoivat eteenpäin. He olivat pitkällä kadulla, joka kulki kaupungin päästä päähän. Muutaman korttelin päässä vaaleanruskea, kolmijalkainen olento kohtasi loppunsa mustan sotilasrykmentin kourissa. Näiden kohtaloksi puolestaan koitui jättimäinen tykistönammus. Räjähdys ylsi helposti Doxin ja Ampujan luokse saakka. Ampuja kohotti oikean kätensä kohti lähestyvää tulimerta, ja hohtava, sinertävä voimakenttä ilmestyi heidän suojakseen. Se leikkasi läpi vyöryvän tulen kuin kivi kosken alativirtaavaisen veden.

Kuin Hau. Dox oli huomannut monien ristiretkeläisten kykyjen muistuttavan suuresti Kanohi-naamioiden voimia. Näiden olentojen todellinen luonne ei vieläkään ollut käynyt Doxille selväksi. Ehkä he olivat Toia, jotka kauan sitten joutuivat Verstaan vangeiksi. Ehkä Verstaassa oli aukkoja rinnakkaisiin todellisuuksiin tai ehkä jopa täysin ennenkuulemattomiin maailmoihin. Oli miten oli, ne eivät tavallisia matoranien maailman asukkaita olleet.

Räjähdys oli pyyhkinyt pois suuren osan viereisen, kymmeniä metrejä korkean laatikkomaisen rakennuksen kyljestä. Niin paljon, ettei se yksinkertaisesti pystynyt tukemaan yhä ehjiä ylimpiä kerroksia. Painovoima vaikutti tässä maailmassa ikävä kyllä aivan normaalilla tavalla, ja suunnaton kivikolossi lähti kallistumaan Doxia ja Ampujaa kohti. Ampuja käänsi kilpensä kohti ylhäältä lähestyvää massaa, vaikka se ei varmasti riittänyt sen torjumiseen.

Verstas

Ignika ihmetteli, missä kaikki olivat.

Nimdan kaupunki

Kuin jumala koneesta ilmestyi keltainen välähdys, ja vain silmänräpäyksen kuluttua Ampuja ja Dox olivat turvallisen matkan päässä monumentaalisesta, savuavasta rauniosta. Keltainen oli olento, jonka punaisin sotamaalauksin koristetut kasvot toivat Doxin mieleen kanohi Kualsin, pikamatkustuksen naamion. Sitten se oli taas poissa.

Dox haukkoi henkeään. Yllättävä pelastus ei näyttänyt hämmästyttäneen Tarkk'ampujaa. Dox ei ollut myöskään päässyt täysin selville näiden olentojen keskinäisistä kommunikaatiokeinoista. Ehkä se oli telepatiaa. Tälle vahvistuksen olisi saanut vain taidokas Suletun käyttäjä.

Dox ja Tarkk'ampuja jatkoivat matkaansa. Dox vilkaisi taivaalle, haisteli ilmaa.
Taivaan pilvet tummenivat, ja ne alkoivat kertyä kaupungin keskustan ylle, pikkuhiljaa, uhkaavasti, kuin aina silloin, kun pimeyden voimat kerääntyvät jossain.

Kaupungin keskellä oli valtava temppeli.



Nui-Koro, komisario Harkelin asumus



Kepe pudisti päätään ja keskittyi taas keskusteluun. Neljä hahmoa istuivat lomautetun poliisin olohuoneen nukkaisilla sohvilla, eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Harkel ei näyttänyt luottavan vieraisiinsa ja Snowie tuijotti väsyneesti Po-Matoralaisen viiksiä. Ne olivat niin tuuheat. Ujo Matoralainen Suflery näytti pelokkaalta ja pysyi ilmeisen tyypillisesti täysin vaitonaisena.



Huoneen tapetoidut seinät olivat suttuisen harmaat, vaikka ne kovasti koettivatkin olla valkeat. Korkea ruutuikkuna ei sekään varsinaisesti kiiltänyt puhtauttaan, mutta valaisi kuitenkin olohuoneen. Laudoitetun lattian miltei täysin peittävä punaruskea matto näytti siltä, kuin olisi palvellut liian monta vuotta liikaa väkeä, jotka käyttävät liikaa liian likaisia kenkiä sisätiloissa. Mahonkipuiset kirjahyllyt näyttivät voivan pahoin.

Kepe yritti saada tilanteeseen vähän eloa, ja läimäytti valkoista toveriaan olalle, jotta tämä lakkaisi tuijottamasta viiksiä. Niin paljon viiksiä.
”Häh mitä juu niin. Tuota, öh, herra poliisimies, ymmärrämmekö oikein, jos oletamme sinun sijoittuneen hieman huonoon valoon kaupunginkaartin eläväisellä näyttämöllä?”

Komisario Harkel haroi viiksiään. ”Mitä tarkalleen ottaen tarkoitatte?”
”No siis, sinä varmaan muistat kun kohtasimme pormestarin työhuoneessa ja sinä ikään kuin moukutit minua ja sidoit minut koska sitähän on vähän vaikeata unohtaakö?”
”Tuota. Kö.”
Kepe hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Hienoa. Niin siis, että kun se vaikutti vähän lainsuojattomalta ja sitten vielä kaupunginkaartin majassa päässä sanoivat sinun olevan, eeh, syrjässä, niin ajattelimme että sinulla on jotain meneillään.”

Mustaa Faxonia ja muhkeita viiksiä (tärkeää) kasvoillaan kantava Harkel näytti mietteliäältä. ”Kyllä, minulla taitaa tosiaan olla jotain meneillään.”
Snowie innostui paljon, ja niin teki myös Kepe, joka ei kutenkaan vääntänyt kasvojaan samanlaiseen autuaaseen hymyyn.
”Loistavaa”, Lumiukko höpäji. ”Ja se jokin liittyy siihen, että... Pormestari on pahis?”

Harkel nousi seisomaan sohvaltaan. ”Pahoitteluni siitä työhuonevälikohtauksesta. Luulin sinua pormestarin kätyriksi. Olette aivan oikein hänen suhteensa, kaupunkimme johtajalla ei ole puhtaita nauriita nyytissään. Saanko tarjota arvon herroille ja neidille kahvit?”

Klaanilaisten myönnyttyä ja kiitettyä ja Sufleryn pudistettua vaisusti päätään Harkel poistui huoneesta.
”Olimme oikeassa,” Snowie hehkutti.
”Niin, no, pormestari kyllä lähetti salamurhaajia peräämme, joten liekö sinänsä ihme, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut”, Kepe vastasi. ”Tiedätkö. Jos pormestari on valmis menemään näin pitkälle, luuletko, että hänellä saattaisi peräti olla Nimdan siru?”

Snowie suki mielikuvituspartaansa ja näytti tuumailevaiselta. ”Se se vasta edistystä olisikin, eikö vain?” Sitten hän suki mielikuvitusviiksiään, koska oli kateellinen.
”Se olisi. Ja sinä näytät naurettavalta, sinähän tiedät sen?” Kepe huiskautti kädellään Snowien ilmaa pyöritteleviin sormenpäihin.
”Sinun silmiesi tähden.”
”...”



Kronksihdus!

”...eeh, mikä se oli?” Kepe äimäili. ”Ei kuulostanut kovin hyvältä-ääää!”

Tiedemies suoraan säikähti, kun olohuoneeseen asteli viisi mustiin kaapuihin verhoutunutta hahmoa. Kolme oli lyhyenlaista, ilmeisen Matoralaista, ja kaksi muuta Toan mittaista, ja ne eivät selvästikään piitanneet laista. Koska olivat palkkamurhaajia, jne.

Skakdi ja Vortixx kaivoivat tikarinsa esiin.

Uljaat klaanilaiset sankarit nappasivat Sufleryn matkaansa ja laukkasivat keittiön puolelle paiskaten oven perässään. Harkel äimistyi, kun klaanilais-kaksikko raahasi hänen vaatimattoman keittiönsä esineistöä oven eteen. Jyskytys oli kova, kun palkkamurhaajat pyrkivät hakkaamaan ovea irti saranoiltaan.
”Mitä”, viiksekäs poliisimies reagoi, kun kaksi klaanilaista kaivelivat laukuistaan aseistusta. Paitsi että laukut olivat unohtunet olohuoneen puolelle.
”Voi mätäkäpälä, emme me varmaan jättäneet niitä tuonne.”
”Varmaan jätimme.”

Suflery katsoi menoa hiljaisena. Harkel kaiveli tiskipyötänsä alta isoa jotakin.
”Har haa!” viiksekäs sankar huudahdti kiskaistessaan esiin kaksikerroksisen Kanoka-heittimen. Nui-Koron sotilaspoliisin tavaramerkkiase oli tehokas kriminaalinnappain: Heikentävä kiekko teki rikollisesta helpon kohteen, kun taas suurentavan levyn vaikutus teki konnan pakenemisesta mahdotonta.

Jytäym ja ovi oli apposen auki, sekä viisi pormestarin palkollista palkkamurhaajaa murhaavan näköisinä.

Kaaos levisi ilmoille. Koska ovi oli ilmeisen kapea ja siitä yritti yhtä aikaa survoutua sisään puolikymmentä puukkomiestä, ei näihin ollut vaikeaa osua. Snowie nappasi pöydältä puisen kaulimen ja heilutti sitä kuin paraskin miekkamies, mikä näytti hämmentävän hupsulta. Kepe taas nappasi nurkasta - kuinka ollakaan - vaahtosammuttimen, kalautti puolivahingossa sen perällä mikälienaamaista matoriania kalloon ja prötsäytti sammutusvaahdon vihollislauman kasvoille.

Viiksekäs Harkel näki tilaisuuden koittaneen, viskaisi kiekonheittimensä sivuun (ampumatta ainoatakaan laukausta?) ja hyppäsi vaahdon väliaikaisesti sokeuttaman skakdin naamalle. Kepe heitti vaahtosammuttimenraadon Vortixxia päin, joka tömähti selälleen lattialle. Suflery pysyi poissa muiden tieltä.

Snowie nappasi lattialta Harkelin (muistakaa viikset) pudottaman kanoka-laukaisimen. Kaksi matorania hyppäsi yht'aikaa veitset ojossa Snowieta kohti, mutta Kanokat kävivät kuitenkin näppärästi kilvestä ja heikennystyypin kiekko jakoi voimaansa sen pintaan kalahtaneisiin puukkoihin. Niiden terät katkesivat siististi saumakohdista (saumoja puukoissa? Kuinka halpaa tekoa) useiksi palasiksi. Matoranit katsoivat yhteen ääneen ihmeissään käsissään olevia tynkiä. Snowie kamppasi molemmat kumoon ja istahti päälle.

Siinä ollessaan Snowie katsoi kiekonheittimen kahta levyä. Heikennys ja suurennus. Sitten hän katseli pientä poliisimiestä, joka taisteli voimakasta Skakdia vastaan. Lumiukko nappasi suurennuskiekon pois laukaisuasemastaan, ja sihtasi palkkamurhaajaan. Skakdi maistoi heikennyskiekkoa, mikä tasoitti Harkelin ja mustakaavun mähinää huomattavasti. Sitten pullea sankari asetti pelkän suurennuskiekon asemiin, ja laukaisi kohti Harkelia.

Viikset ja muukin poliisimies kasvoivat silmissä, ja pian olikin jätti-Matoralainen saanut aluksi vertauskuvallisen ja sitten kirjaimellisen niskalenkin heikenneestä Skakdista.

Kepe kurotti takintaskuunsa ja kaivoi sieltä punaisen lapasen. Snowie, Harkel ja Suflery heittivät kaikki tähän hieman kummastuneen katseen.

"Miksi ihmeessä en muistanut tätä aiemmin. Hyppää pois tieltä viiksinesi, Harkel. Sinä myös, Snowie." Nämä tekivät niin. Maahan liiskattu Skakdi näytti hölmistyneeltä. Samoin kaksi veitsipuolta matorania. Se kolmas matoran ja Vortixx olivat taju kankaalla.

Kepe kiskaisi hanskan käteensä ja otti badasseimman mahdollisen asennon, tumppu kohti salamurhaajia. Hohtavasta käsineestä tulvahti kirkas energiakenttä, joka näytti sangen yliampuvalta.
Hetkeä myöhemmin salamurhaajien viisikko oli ison kuplan sisässä. Snowie ja Harkel kertasivat edellisen lauseen päässään. Kuplan. Skakdi käräytti sormensa koetettuaan tökätä sitä. Tämän katse oli myrkyllinen.

"Joo, tämä hanska käyttää kanohi Hauta vangitakseen viholliset voimakentän sisään. Näppärää, eikö?" Kepe kehuskeli.

Hän oli laskemassa kättään, mutta voimakenttä alkoi väreillä uhkaavasti.

"...Ai niin."

Snowie tirskahti.

Hetkeä myöhemmin he olivat saaneet rakennettua keittiöjakkarasta, parista kattilasta ja puulusikasta telineen, joka piti epäkäytännöllistä voimakenttägeneraattoria tismalleen siinä kohdassa, jossa kenttä oli luotu, ettei se olisi hajonnut. "Miten niin hankalaa? No, ainakin se näytti siistiltä", Kepe puolustautui. "Nyt, kukaan ei hipaisekaan tuohon jakkaraan, okei?"



Harkel haki lupaamansa kahvit (hän joutui huoneeseensa palatessaan kiertämään koko asunnon ympäri, sillä keittiön ja sen välinen oviaukko oli vähän niin kuin tukossa). "Tuota, mihin me jäimmekään?" hän aloitti.
"No tuota noin, kaiketi siihen miten Pormestarin nauriit nyytissä eivät ole priimaa?" Snowie totesi Harkelin viiksille.
"Aivan. Odottakaapas", tämä ilmaisi ja nousi ylös tuolistaan. Hän kaivoi lipaston laatikkoa ja nosti pöydälle paksun, ruskeakantisen kansion. "Tässä kansiossa ovat kaikkien kaupungin asukkaiden tietojen kopiot."
"Eehmm... minkä tietojen?"
"Verotietojen."
Kepe ja Snowie vilkaisivat ensin toisiinsa, sitten Harkelin viiksiin.
"...Mutta miten ne liittyvät Nimdaan?"

"Mikä Nimda? Verovilpistähän me pormestaria koetamme saada kiinni."

[spoil]Splerf. Tästä Nui-Koro-osuudesta jotain puolet on Snowien tekemää, ja häntä saa aika lailla kiittää koko kohtauksen olemassaolosta. Ja musiikkivalinnat ovat taas tätä kolmelta aamuyöstä -kuraa YT:n pohjalta. Nyt en saa päästäni sitä mielikuvaa että Harkelin viiks-... Harkel asuu vanhassa aateliskartanossa. Näin asian laita ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Ohjelmassa on (oli) myös aamuyön piirtopöytäleikkiä, joka on yksityiskohtaspoilereiden välttämiseksi suttuista. Ihan tosi.[/spoil]

Samen toimisto
Ylläpitosiipi


Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.

Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.

Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla.
Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.

Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei.
Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä.
Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.

Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.

Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.

Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia.
Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.


Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.


Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi.
Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.


"Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo", tulen Toa sanoi energisesti. "Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi."


Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.

Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.

Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan.
Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti.
Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.

"Noh, noh", Same kuiskasi hiljaa itselleen. "Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?"

Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.

Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä.
Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.

"Same", sininen skakdi sanoi. "Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin."

Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.



Tawan toimisto
Admin-torni



Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.

Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina.
Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.

Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea.
Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.

"Kulta, olen kotona", Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa.
Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti.
"Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?"

"Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin", Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. "Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?"
Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.

"Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon", Tawa sanoi tiukasti. "Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla."

Guardian nyökkäsi.
"Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi."
Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään.
"Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita", Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.

Guardian huokaisi. "Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani."

Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. "Onko tämä sinulle vitsi?", Tawa iski tiukasti. "Mitä ihmettä sinun päässäsi-"

"Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen", sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. " Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-"

Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.

"Luulimme teitä kuolleiksi!" Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.

Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. "Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja.... ja... voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!"

Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.

"Äh, pikkujuttu", Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. "En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne."

Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen.
Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.

"Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä... mikä sinussa on? Sinä... minä... äh, tarkoitan-!"
Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.

Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä.
Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.

Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. "No hei, pikku kaveri."

Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.

"Au", Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. "Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?"
Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.

Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.

Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.

Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.

Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti.
"Mitä sille on tapahtunut?" Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta.
"Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo", Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan.
"Mitä tälle on käynyt?", Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.

"Se on aika pientä", Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. "Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa."

Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta.
Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.


"..."


Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon.
"G", Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin.
"... jep?"
"Mitä?" kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. "Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!"
Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. "Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-"

Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä.
"Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!" Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. "Sinä... miten joku noin älykäs voi olla noin... sinä."
"Jos se auttaa, niin yritän kovasti", skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut.
" Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?"

Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä.
"Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun 'lomailin'!" Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.

"Kuulin siitä jo", Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. "Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää."

Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.

Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia.
"Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin", Guardian sanoi vaitonaisena.
Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. "Kyllä."

Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. "Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään."

Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.

"Sinä olet jääräpää", sähkön Toa tuhahti.
"Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on", Guardian sanoi.
Tawa naurahti.
"Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla."
Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.

"... mitä... sinä..." Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.

"Hyvä on sitten", Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. "Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne."

Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.




Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.

Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.

"Ei millään pahalla, G-herra", Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, "mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen."
"Kiitos, mutta ei kiitos", Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.

"No... luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen."

Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.

Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.

Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.

Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa.
Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.

Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.

"Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani", G kertaili. "Olette vapaita kysymään kysymyksiä."

Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään.
"Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita", Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi.
Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. "Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä", hän tarkensi.
Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. "Mistä sinä sen tiedät?"

Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä.
"Rehellisyyden nimissä en tiedäkään", sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. "Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein... tai kuten tunnette hänet, 'herra ZMA'..."

"Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista'?" Umbra keskeytti. "Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi."
Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. "Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa."

"Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa", Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. "Se vastaanoton Toa... ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä."
Umbra nyökkäsi. "Ansaitsiko kukaan?"

"Jos tämä jotain auttaa", Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, "niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan."
Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen."Jotain positiivista."

"Keskeytitte minut", Guardian köhi. "Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti."

Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. "En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan", Guardian lisäsi vielä. "Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä."
Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.

"Miten osaat analysoida... sellaista tyyppiä niin hyvin?" päämoderaattori Umbra kysyi.

"Tunnen kaltaiseni", Guardian sanoi huokaisten syvään.
Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.



Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä.
Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.

"Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on..."

Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.

Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä "Avde" ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan.
"Tiedätte. Se."


"Avde", Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. "Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa."

"Tawa on oikeassa", Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. "Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä."


"Punainen Miekkonen", Guardian sanoi nyökäten. "Sillä olennolla... mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla."

"Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? " Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään.
"Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen", Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. "... jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan."


Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa.
"Nämä 'Avhrak Feterrat', G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön."
Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. "Oikeasti?" skakdi kysyi. "Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta."

"Kepe ja Same ovat katsoneet sitä", Tawa sanoi. "Minulla ei ole ollut aikaa." Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen.
Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.

Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat.
Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.

"Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain... joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan", Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille.
Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.

"Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita", Same sanoi mystisesti, "mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse."

"Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten", Umbra sanoi. "Heikkouksia, mitä tahansa."

"Pointti", Tawa sanoi.

"Piilotin sen suojaholviini", Same sanoi. "Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku."
Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää.
"Sanon kuitenkin yhden asian", Same jatkoi. "Ette ole varautuneita näkemäänne."

Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.

Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.

Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.

"Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?" Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.

Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. "Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään."
Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin.
"Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää", hän sanoi.

"Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?" päämoderaattori Umbra rohkaisi. "Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!"

"Kuulostaa helpolta", Tawa sanoi. "Se ei taida olla sitä."

Guardian pudisti päätään. "Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät."

"Niinpä", Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. "Anteeksi. Olin tyhmä."

Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen.
"Mitä mieltä olet, G?" hän kysyi. "Mitä teemme?"

"Sinähän olet minun johtajani", Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä.
"Niin", Tawa nyökkäsi, "ja Ämkoo sinun ystäväsi."
"Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä", Guardian sanoi. "Älä luota arvostelukykyyni."

Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan.
Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

"Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta", Tawa sanoi päättäväisemmin. "Jos mitään ei tule, iskemme."
Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.

Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa.
"Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA."
Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. "Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka."
"... MIEKALLA", Paaco toisti huikentelevana.
"Hänellä on myös Makutan voimat", Same jatkoi.
Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. "... MIEKALLA!"
"Olin näkemässä", Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. "Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun."

Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa.
Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa.
"Ota välillä iisisti pelle."
"..."

Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita.
Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne.
"Mitä luulette", skakdi kysyi, "miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?"

"Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?" Umbra teorioi.
"Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa" Bladis jatkoi. "Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä..."

"Tämä mitä?" Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.

"... tämä... oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit... olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja."
Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.

"Jo on sotku", Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. "Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan."
"Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee", Bladis hohotti. "Pääsee vielä pitkälle."
"Hei, keksin ihan itse", Paaco sanoi hymyillen.
Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.

Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.

Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.

"Mene nukkumaan", Tawa sanoi vaitonaisesti.
"Mene itse", Guardian vastasi tottumuksesta.

Tawa haukotteli.
"Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi."

"Se ei johdu vain tuosta, eihän", Guardian kysyi.

"Ei", Tawa myönsi. "En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen."

Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. "Kuule", Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. "Olen varma, että hän on kunnossa."

"Mhm", Tawa vastasi nyökäten poissaolevana.
Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia.
Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.

"Kyllä hänet vielä löydetään", Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. "Et voi asialle mitään nyt."

"Tämä palaveri..." Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. "Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni."
Tawa huokaisi. "Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta."

Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet.
"Tiedätkö", Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. "Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani."

Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.


"Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä", Guardian sanoi. "Hyvää yötä."


Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.

[spoiler=Tsiih-klapaum.]Domek, Snowie ja Make vauhdissa olivat, tuloksena Klaanon-tekstit rapiat, joten ottakaapa lukuasennot jouhevat, nyt loppui Köyden hiljaisuudesta johtuvat napinat.[/spoiler]

Bio-Klaani

Yö oli laskeutunut Bio-Klaaniin. Suurin osa linnakkeesta oli kuitenkin yhä valaistu, ja muurien harjoilla ja torneissa voimakkaat valonheittimet odottivat päällekytkemistä mahdollisten vihollisten varalta. Partiot kulkivat ympäri linnaketta, ympäri tiluksia, ympäri lähiseutuja. Valvontakamerat tuijottivat elektronisilla silmillään vääjäämättä tärkeitä sijainteja. Viimeisimmät alisuoriutumiset vihollisen hyökätessä olivat nostaneet linnakkeen hälytystilan aivan uudelle tasolle.

Siltikään se vanha kellari ei ollut valaistu, sitä ei partioitu eikä siellä ollut valvontakameroita. Se oli vain tyhjä, kiviseinäinen huone, jonka maalattia oli paksun pölykerroksen peitossa. Ainoa portaikon yläpäästä himmeänä kajastavan valon varassa havaittava asia koko huoneessa oli pyöreä kaivo. Ja nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties vuosikymmeniin, tuo kaivo avattiin.

Sieltä kömpi esiin tummanpunainen, vankkarakenteinen matelija. Sitä seurasi muutama Zyglak lisää. Ja sitten taas lisää. Lopulta pimeydessä oli kokoontuneena hieman yli kaksikymmentä hyvin aseistautunutta liskosoturia.
”Hrum. Pääsimme ykköspesälle kohtaamatta lainkaan vartijoita, ansaa tai lukittua ovea, kuomaseni”, joukkion vanhimpiin kuuluva Olthal murahteli tyytyväisenä.
”Tämä on ihme, totta vie”, vastasi hänen hyvä ystävänsä ja ikätoverinsa Welsix.

Viimeisenä sisään kiipeävä, mustaan taisteluliiviin ja viittaan pukeutunut Alinnel loi kahteen turisijaan tyypillisen tuiman katseensa, ja pian kaikki odottivat täydessä hiljaisuudessa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. He kääntyivät johtajansa puoleen.

Guechex sytytti varustevyöltään kaivamansa soihdun ja katseli sen valossa ryhmäänsä. Siinä oli kokoelma hänen parhaita sotureitaan ja läheisimpiä ystäviään. Kaikkiin heistä hän luotti, ja Guechex tiesi heidän luottavan häneen. Punainen Zyglak nosti soihdun päänsä tasalle.
”Zyglakit-soturit”, hän aloitti äänellä, joka oli riittävän hiljainen, niin ettei se varmastikaan kuulunut huoneesta vievän pitkän portaikon yläpäähän, mutta riittävän voimakas kuulostaakseen vahvalta. ”Tämän ZMA:n kartta todella näytti meille tien: Ortonien tunneliverkosto ja Klaanin kellarit yhdistyvät tavalla, josta Klaanin väki ei tiedä. Minä tiedän, että osaa teistä tämä kaikki epäilyttää vieläkin. Tämä saattaa olla ansa. Heti tuosta portakosta noustessamme meidät saatetaan piirittää ja ottaa vangeiksi. Meidät saatetaan lävistää terin ja myrkyin, ja tehtävämme voi jäädä ikuiseen unohdukseen.”

Guechex hengitti syvään muiden kuunnellessa täyden hiljaisuuden vallitessa.

”Mutta emme anna sen haitata. Me emme anna sen haitata, koska emme muutakaan voi. Epäonnistumme, ja kansamme on mennyttä. Tämä on viimeinen tilaisuutemme lunastaa oikea paikkamme Allianssin riveissä, viimeinen tilaisuutemme näyttää, mihin Zyglakit pystyvät.”

Hän nosti soihdun korkeammalle, päänsä yläpuolelle.

”Me emme tee tätä uudelle hyväntekijällemme. Me emme tee tätä oman kunniamme tähden. Me emme tee tätä Rhak'elakille. Me emme tee tätä Allianssille. Me teemme tämän Zyglakeille! Me teemme tämän omalla kansallemme, omille perheillemme, omalla verellemme!"

Seurasi hetken hiljaisuus, ainoastaan soihdun vaimea lepatus puhui kieltään. Sitten Guechex jatkoi: "Nyt, kaikki tiedätte tehtävänne, alkakaa toimia!”

Muiden liskosotureiden siirtyessä nopeasti mutta äänettömästi portaikkoon Guechex jäi puolisonsa kanssa kahden. Hän laski soihdun kaivonreunalle, ja Alinnel tarttui tätä lujasti käsistä. Vaikka Alinnel oli suurikokoinen, varmastikin Toaa päätä pidempi Zyglak-soturi, oli hän puolisonsa rinnalla siron näköinen. Guechexin jänteikäs, tummanpunaisen ja mustan värinen keho oli kaikilla Zyglak-mittapuilla suurimmasta päästä, ja hän oli ryhdikkäästi seistessään lähisaarten pisin liskosoturi. Kaksi hahmoa katsoivat toisiaan silmiin ääntäkään päästämättä. Alinnelilla ja Guechexilla oli samanväriset silmät, sama syvä jäänsini hohti kummankin katseessa. Heidät oltiinkin joskus, kauan sitten, tunnettu jääkatseisena kaksikkona. Pari oli ollut yhdessä pitempään kuin useimmat tohtivat muistella, ja vain harvat ja valitut tiesivät, kuinka he olivat kohdanneet. Yleinen oletus oli, että Alinnel ja Guechex puhuivat tästä vain ollessaan kahden. Nyt he eivät kuitenkaan sanoneet sanaakaan, uppoutuivat vain toistensa katseisiin muutamaksi pitkäksi sekunniksi.

Alinnel nyökkäsi ja Guechex perässä. He irrottivat otteensa toisistaan ja lähtivät muiden sotureiden perään. Oli aika toimia, oli se kuinka kivuliasta hyvänsä.




Toa Vakai käveli miekka vyöllään halki Klaanin maanalaisia kerroksia. Kaulassaan Toalla roikkui valokiviriipus, joka valaisi hänen askeleensa niilläkin alueilla, jotka olivat syvällä maan alla ja vailla kunnollista valaistusta. Vakai oli klaanilainen, joka oli sotatilan puhjettua tahtonut auttaa järjestöään. Siksipä hän nyt vaelsi pohjakerroksia vartioiden, valmiina toimintaan ystäviensä puolesta.

Toa Vakai katseli ympärilleen kolkossa käytävässä. Se oli yllättävän korkea, kivilattiasta kattoon oli varmasti ainakin seitsemän metriä. Seinän vierellä kulki pylväsrivistö, joka näytti kuin se olisi tuotu sinne jostain muualta varastoon. Tolpat oli kaiverrettu kauniisti, ja ilmeisesti kertoivat tarinaa, josta ei kuitenkaan ottanut selvää Matoralais-aakkosten kadotessa korkeuden pimeyteen.

Kuinkahan moni klaanilainen edes tietää tämän hallin olemassaolosta, Vakai mietti mielessään. Onhan tämä aika erilaista kuin vaikkapa ensimmäinen näkemäni asia täällä...

Vakai palautui mielessään takaisin siihen kauniiseen iltaan. Pitkä merimatka oli takana, ja hän astui puiselle laiturille. Miellyttävän satama-alueen takaa alkoi toisaalla metsää, toisaalla suuren linnakkeen suojaama kaupunki.

Uusi kotini, hän oli ajatellut. Ilta-auringon säteiden valaistessa monet Bio-Klaanin linnakkeen torneista, ikkunoista ja sinivalkoisista viirestä näky oli ollut pikkusaaren Toalle ällistyttävä. Hän muisti vieläkin sinisen Ussalin heiluvan tuulessa valkoisella pohjalla purppuraa iltataivasta vasten.

Nyt hän vaelsi kellareissa ja näki oman verensä violetiksi värjäämän terän tunkeutuvan vatsansa läpi. Vakai yritti huutaa kivusta, mutta äänen sijaan suusta pulpahti ulos lisää verta. Hän huomasi nousevansa ilmaan, ja äkkäsi pian tuijottavansa Zyglakia suoraan jäänsinisiin silmiin.

Pylvään yläpäähän kyntensä upottaneen liskosoturin ja tämän väkevän hännän ilmaan nostaneen Toan kasvot olivat toisistaan vain muutaman senttimetrin päässä. Ja tämä naaras-Zyglakin vakava ilme jäi Vakain viimeiseksi näyksi klaanilaisena. Ei uljaita torneja, ei sinistä Ussalia purppuraa taivasta vasten, ainoastaan jäänsinisten silmien herkeämätön tuijotus.

”Se lakkasi hengittämästä”, Alinnel ilmoitti päästäessään ruumiin valahtamaan hännästään maahan.
”Vaikuttavaa, täysin ääntentä”, yksi ryhmän nuoremmista Zyglakeista ihaili.
”Oikeastaan uskomattoman yksinkertaista. Kun keuhkot ovat riekaleina, apua on vaikea huutaa. Nyt, hiljaa.”

Muutkin liskosoturit laskeutuivat pylväiköstä. Ryhmän tarkka-aistsimpana tunnettu Vasell sulki silmänsä ja kuulosteli ja veti muutaman kerran sieraimiinsa ilmaa. Hetken täydellisen vaitonaisuuden jälkeen hän nyökkäsi, ja Cuechex viittoi tarkoin käsimerkein muita seuraamaan käytävää pitkin.

–

Valtavan monitoriparven keisari Paaco oli ymmällään. Muutama valvontakameroiden kuvaa näyttävistä näytöistä oli vaihtanut lumisadeohjelmistoon, eikä moinen käynyt lainkaan päinsä.

Nyt eivät ole kaikki pellet kanootissa. Aika kutsua remonttireiskat apuun.

–

Guechex irrotti paksun, kaarevan heittoveitsensä irti seinästä valvontakameransäpäleiden keskeltä. Sotureiden oli ollut pakko siirtyä käyttämään hiljaisempia aseita Welsixin ja Olthalin vanhojen kivääreiden sijaan lähestyttäessä Klaanin tarkemmin vartioituja alueita. Ei ollut varaa päästää yhtään ylimääräistä ääntä. Nyt he olivat jo maan yläpuolisissa kerroksissa, eikä Admineiden tiloihin ollut enää juurikaan matkaa.

Kaikki oli sujunut suunnitelman puitteissa. Kukaan kolmesta kohdatusta klaanilaisesta ei ollut ehtinyt tehdä hälytystä, ja tapot olivat olleet siistejä ja hiljaisia. Soturit olivat jakaantuneet vartioimaan määrättyjä sektoreita, ydinjoukossa oli jäljellä vielä kaksitoista Zyglakia. Yli kaksinkertainen määrä harjaantuineita sotureita kukistamaan kaikista vaarallisimmankin vastustajan.

”Hei, mitä täällä t-” ehti nurkan takaa ilmestynyt Matoralainen ihmetellä, ennen kuin hänen päänsä oli irti muusta ruumiista. Eloton hahmo lysähti maahan samalla, kun Matoralaisen kädestä pudonneen työkalupakin sisältö levisi käytävän siniselle matolle. Kukaan ei ollut ehtinyt nähdä Vasellin edes kiskaisevan katanaa vyöltään.

Nurkan takana oli kuitenkin toinenkin hahmo, ja tämä oli huomattavasti suurempi. Vortixx. Pyöreällä kypärällä päänsä peittävä vartija oli jo toisella kädellään nappaamassa radiopuhelinta vyöltä huomatessaan tilanteen. Hän torjui Vasellin ällistyttävän nopean katanahyökkäyksen, mutta ei ehtinyt mitään Alinnelin keihäälle, joka iskeytyi hänen vatsaansa. Pian Vortixxkin oli päätä vailla.

”Jarp? Ferra? Oletteko siellä?” ihmetteli edesmenneen Vortixxin radiopuhelimesta kuuluva ääni. ”Haloo?”

”Klaanilaiset eivät ole tyhmiä, he huomaavat äkkiä, mitä on tekeillä. Jo kaksi kertaa liittoumamme muodostumisen jälkeen olemme onnistuneet yllättämään heidät. He ovat varmasti jo oppineet, että vaikka Allianssilla on numerot puolellaan, emme välttämättä hyökkää voimalla. Tulemme yön turvin. Joten vastassa on äärimmäisen tiukat turvatoimet, joista selviämme vain äärimmäisen harkitulla toiminnalla.”, Guechex johti joukkojaan, ja neljätoista Zyglakia lähtivät paikalta ääneti, jättäen jälkeensä kaksi entistä klaanilaista.

Bio Klaanin Tyrmä

”Ilmoitus: Neiti Sheelika. Tulimme hakemaan teidät”
Tuttu mekaaninen ääni kuului Nais-Toan korvissa. Sheelika nosti päänsä äänen alkuperän suuntaan, sellin ovea päin.
Feterra seisoi sellin edessä. Metalliolento repi kalterit vaivattomasti irti. Toa itse ei tiennyt pitäisikö reagoida riemuitsevasti vapaudesta vai vihaisesti myöhästymisestä. Oikeastaan, hän ei edes tiennyt pitäisikö reagoida kummallakaan tavalla, vaan tuli sellistä ulos hiljaisesti. Feterra mursi Sheelikan käsiraudat, mikä tuntui Toasta suurelta helpotukselta.
”HEI! Mitä luulet tekeväsi!?” Kova ääninen huuto kuului heidän takaa. SUPER Toa Santor oli huomannut heidät, mutta ennen kuin hän itse ehti tehdä mitään, metalliolento iski kouransa Toan kasvoihin ja tarttui lopuilla kädellä hänen käsivarsiin.
”Älä tapa häntä”, Sheelika pyyteli Feterraa, joka ei edes vilkaissut häntä tämän puhuessa.
”Tottele neitiä. Älä tapa Toaa.”
Metalliolento läimäytti voimakkaasti Santorin pään seinää vasten, joka ei ollut tarpeeksi tappaakseen häntä mutta oli tarpeeksi kolkatakseen hänet tajuttomaksi. Sheelika katsoi hieman tympeänä olennon luomaa jälkeä.
”Entä muut tyrmänvartijat?”
”Vastaus: Vartijat eivät ole huomanneet.”, Feterra vastasi yhtä tunteettomasti katsoessaan Nais-Toaa. ”Kehotus: Seuraa.”
Toa-nainen vilkaisi hetken selliinsä ja seurasi Feterran kanssa pois. Lähtiessään hän kuuli hillityn naurun kaikuvan yhdestä sellistä, mutta päätti olla huomaamatta sitä. Nauru alkoi kuulua yhä vain kovemmin.

””

***

Kauempana muista joukoista, kaksi Zyglak-vanhusta pitivät vartiota sovitussa sektorissa Vasellin kanssa, varmuuden vuoksi. Heidät oli määrätty eliminoimaan kaikki silmiinnäkijät, jotteivät moiset herättäisi Klaanin huomiota ja pilaisi koko operaatiota.

”Hei, tuolla säntää yksi”, yksi Zyglak-vanhuksista, Olthal, huomautti toveriaan Welsixiä. Kauempana heistä juoksi hädissään matoralainen kaupunginvartija. Zyglak-vanhus tähtäsi kiväärinsä ja ampui heti pakenevan vartijan. Kiväärin ääni oli hiljennetty, mutta silti perin kuuluva.
”Veijari ehti melkein livistää”, Olthal sanoi rennolla äänellä.
”Kovin, alanko tulla vanhaksi?” Welsix vastasi virittäessään kivääriään.
”Naurettavaa, vanha kuoma. Nuoruuden tarmo ei koskaan kuole”, Olthal hymähti mukavasti. Welsix hymähti hänen kanssa.
Vanhusten naurehdellessaan nais-Zyglak saapui heidän taakse vihaisesti.
”Mitä te teette? Joku olisi voinut kuulla tuon!” Vasell paasasi tarpeeksi hiljaisesti mutta silti kuuluvasti vanhuksia päin.
”Noh noh, rauhoitu nyt Vasell-rakas”, Welsix vastasi keveästi. ”Olemme pahoillamme”
”Niin. Me kaikki teemme virheitä”, Olthal lisäsi perään.
Vasell yritti koota yhtenäisiä virkkeitä kuinka paljon vanhusten keveä asenne olisi tuomita koko operaation, puhumattakaan siitä kuinka raivostuttava vanhusten keveä asenne yleisesti on, mutta päätti hallita raivonsa ja jättää sen tälläkin kertaa myöhemmäksi.
”Älkää toistako tätä uudelleen”, Vasell puhui hampaittensa lävitse.
”Ei tietenkään. Emmehämme koskaan toistele virheitämme”, Olthal vastasi iloisesti. Vasell alkoi katua päätöstään, kuten oli tapana tapahtua.

Yhtäkkiä, Zyglakien takaa päin hyppäsi miekkaa heilutteleva Selakhilaani.
”Klaanin puolesta ELÄKÖ-”, ennen kuin Selakhilaani ehti edes iskeä, hänen kehonsa putosi maahan kahtena osana. Vasell viskoi tyyneesti veren pois katanastaan ja sen laittoi takaisin huotraansa.
”Hetkinen, missä Gorix on”, Vasell kysyi Zyglak vanhuksilta katsellessaan ympärilleen.
”Gorix?”, Olthal toisti perässä hieman typertyneen kuuloisena.
”Poika on varmaan lähtenyt hipsumaan muualle”, Welsix vastasi. ”Nuoret ovat aina niin tarmokkaita ja energisiä”.
”Mitä”, Vasell vastasi yhdellä, täysin tilanteeseen sopivalla sanalla.

**

Yön keskellä kaupunginvartija Jutap marssi ylpeästi Klaanin Tornin sillalla, joka oli yhteydessä useisiin rakennuksiin jotka oli rakennettu sen lähelle, kuten sairaalat, Klaanilaisten asumukset ja muut välttämättömät laitokset. Häntä, toisin kuin muita kaupunginvartijoita, ei yhtään harmittanut hänen äkkiseltään määrätty yövuoronsa. Jutap oli oikeastaan hyvin iloinen siitä, että sai viimein omaa aikaa jota hän ei olisi saanut tyttöystävältään, vaikka se olisikin tuntien pituinen yritys pysyä onnistuneesti hereillä. Steltinpeikko oli häviöllä tässä taistelussa.

Ainakin kunnes hän kuuli yhtäkkiä ääniä takaansa. Hän ei kyennyt määrittämään, mikä kyseinen ääni oli, mutta se auttoi häntä viimein keskittymään muuhun kuin nukahtamiseen. Kaupunginvartija kääntyi katsomaan taakse, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin sillan reunaa. Jutap käveli pari askelta ja katsoi sillalta alas. Jutapia oli aina hieman vaivannut korkeanpaikankammo, joten hän lopetti tarkistuksen melkein heti ja jatkoi partioimistaan, arvelleen vain kuulleensa harhoja.
Jutap päätti alkaa kehittellä omia teorioita mikä seuraavan Huudon Vaeltajan-kirjan suuri juonenkäänne tulisi olemaan.
Jutapin marssiessa pois, liskomainen siluetti kiipesi sillan alta kaiteelle ja astui tyyneesti pinnalle ilman, että Steltinpeikko huomasi. Se oli Zyglak. Toiset kaksi Zyglakia kiipesivät sillan päälle hänen takanaan.
Zyglak teki muutamia käsimerkkejä tovereilleen. He eivät saaneet herättää liian paljon huomiota. Zyglak otti miekkansa esiin ja hiipi nopeasti mutta rauhallisesti Steltinpeikon taakse.
”Zozo jigozu n risu”.
Jutap katsoi taakseensa. Terävä nuoli osui Zyglakin asetta pitävään käteensä. Zyglak yritti kestää osuman, mutta silti valitti kivusta. Jutap kaatui selälleen peloissaan.
Kauempana heidän takana, vaaleanpunainen Toa oli ampunut jousella suoraan Zyglakiin estäen hänen murhayrityksensä. Toa otti toisen nuolen ja tähtäsi sitä uudestaan Zyglakeja kohti.
Zase zo musezando! Zyglak-soturi käski tovereitaan, kunnes toinen nuoli osui hänen rintakehäänsä surmaten hänet. Muut Zyglakit juoksivat aseet kädessään Toaa kohti, joka viritti jousensa ampumavalmiiksi.
”Seis siihen paikkaan!” äänen Toa hyppäsi nais-Toan ylitse suoraan Zyglakien eteen, riisuen heidät aseista kirveensä heilautuksella.
”Kyberi!” nais-Toa vastasi ilahtuneesti äänen Toan yhtäkkiseen saapumiseen.
”Terve sinullekin, GT”, äänen Toa vastasi yhtä uljaasti. Zyglakit ottivat veitsensä esiin ja hyökkäsivät Kyberiin päin. Silloin äänen Toa otti kirveensä kainaloon ja alkoi soittamaan sen kieliä.



Zyglakit juurruttivat jalkakyntensä siltaan ja yrittivät pysyä pystyssä Toan ääniaalloissa. Kirves-kitaran kuuluva ääni ei auttanut heidän tilannettaan yhtään. Toan soitto vain kiihtyi ja koveni, täten myös ääniaalloista tuli paljon vahvempia. Ennen kuin he itse huomasivatkaan, Zyglakit eivät enää seisoneetkaan sillan päällä.
Kyberi lopetti soittonsa ja laski kirveensä alas. GT ryntäsi yhä maassa makaavan kaupunginvartijan luokse.
”Onko kaikki hyvin?” Toa nainen kysyi.
”Zy-Zyglakeja”, Jutapin sydän pamppaili kovasti, vaikka vaara oli ohi. ”Klaani. Klaania on varoitettava!”
”Ei hätää, poju”, Kyberi vastasi rauhoittavasti hikoilevalle Steltinpeikolle. ”Jos tuo ei herättänyt huomiota, niin ei sitten mikään.”
Äänen Toan lopetettua heidän takanaan tornin seinään räjähti yhtäkkiä aukko kaataen heidät hätkähdyksessä. Aukon läpi lensi sylinterimäinen olento ja Toa. Ainoastaan GT ehti nähdä keitä ne olivat, ennen kuin ne katosivat nopeasti pois.
”Okei”, äänen Toa nousi hitaasti jaloilleen kaupunginvartijan kanssa, ”perun sanani”.
Mutta GT pysyi yhä maassa ja vain katseli olennon ja Toan suuntaan.
”Sheelika”, Toa-nainen kuiskasi itselleen.

Klaanin sairaalahuone

Valkoteemainen yksiösairaalahuone oli lähes pimeä. Ainoa valonlähde oli ikkunasta kajastava vaimea, pimeyden värjäämien pilvien takaa loistava kuun valo. Make aukaisi taas silmiään. Uni ei tullut. Huolimatta siitä, että viime aikojen tutkimusrumba oli ollut rankkaa, Make ei ollut juurikaan väsynyt. Tiputushoidot oli lopetettu tänään. Viereisellä pöydällä lepäsi litteällä lautasella hämyä, kaurapuuromaista soossia, aisaparinaan lasillinen mahdollisesti lämmennyttä vettä. Muutama mitä sievin postikortti sekä ruukku muutamine kukkineen seisoi samaisella pöydällä.

Make työnsi mukavan peiton pois päältään, nostaen päänsä tyynyltä. Hitaasti hän nousi istuma-asentoon. Make hieraisi vasenta silmäänsä. Kumpikaan silmistä ei ollut väsynyt juuri nimeksikään. Hittolainen... Make loi katseensa jälleen vasemmalla olevalle pöydälle. Monissa korteissa toivoteltiin jaksamista ja voimia. Yhdessä niistä taas oli jokin maininta sotavangista. Hetkessä pieni ahdistus ja tuskaisuus riipivät Maken elimistöä. Pommi-iskun aikaiset tapahtumat olivat edelleen epäselkeitä hänen päässään.

Make muisti kuitenkin, mitä oli viimeksi ahdistuneena yöllä tehnyt. Hän heilautti jalkansa sängyn reunalle. Hitaasti, sekä hieman heikon oloisesti Make nousi pystyyn. Hän tunsi valtavan painon ja alavatsakivun tunteen tunkeutuvan hermostoihinsa. Kävely kuitenkin luonnistui.

Käytävä

Tyylikkäin tauluin, huonekaluin sekä asein koristeltu vasemmanpuoleinen seinä jatkui kantamattoman tuntuisesti. Oikea seinä oli omistettu massiivisille ikkunoille. Ovia ei juuri ollut. Make asteli rauhallisesti syvänpunaisen karvamaton päällä. Se tuntui mukavalta jalkapohjissa. Jokaisella askeleellaan Make jyysti kangasta hieman varpaanpäillään. Häntä hymyilytti. Pieni kävely osoittautui hienoksi tavaksi

Maken ajatukset katkaisi kauempaa yleensä niin yksinäisestä käytävästä kuuluvat askelten äänet. Make pysähtyi siihen paikkaan. Hän kuulosteli niin tarkkaan kuin pystyi.
Yksi hahmo. Kaksi jalkaa. Kaksi muuta mahdollista äänen aiheuttajaa. Luultavasti raahausta.
Rahin kuulo oli tällaisissa tilanteissa hyvinkin tarpeen. ”Mahdollisesti joku muukin pienellä jaloittelulla. Tai yövartija, kenties.” Ääni tuntui lähestyvän. Kolmivarpainen jalka astui esiin hämäristä. Sitä seurasi pian pitkä, vaalea... nokka? Maken silmät suurenivat. Teräpäistä, pitkää keihästä kantava linnun ja liskon risteytystä muistuttava olento asteli ikkunoiden heikkoon valonkajoon pimeästä käytävästä. Ikäväkseen moderaattori tunnisti sen. Zyglak... Mitä se täällä teki? Miten se pääsi tänne? Maken päähän tulvi kysymyksiä. Zyglakin ottaessa muutaman askeleen eteen Make puolestaan perääntyi. Pian olento erottui valkoisessa kuunvalossa kaikessa komeudessaan.

Maken suu aukesi. Tämä oli paha. Tosi paha. Hänen oli päästävä tekemään hälytys. Zyglak ei varmaankaan ollut yksin. Kuitenkin tarpeeksi monen vahvan Klaanilaisen avulla ne varmasti voitettaisiin. Moden ajatukset katkesivat siihen paikkaan hänen huomattuaan, mitä Zyglak raahasi mukanaan. Olennon oikean käden sormet olivat kietoutuneet tiukasti vatsa maahan päin rehottavan Matoranin ympärille. Maken suu sekä silmät aukenivat miltei äärimmäisiin mittoihin. Zyglak huomasi tämän. *PLÄTS* Veltostunut, tuore Onu-Matoranin ruumis lässähti kiviselle lattialle. Sen alle muodostui nopeasti tumma lammikko. Maken jäsenet tärisivät. Pieni, viaton Matoran...

Mode siirsi hitaasti katseensa takaisin Zyglakiin. Se aukaisi suunsa, mutisten ilmeisesti jotain omalla kielellään. Tästä Make ei kuitenkaan ymmärtänyt tuon taivaallista. Ainoa, mikä hänen mielessään pyöri, oli raivo... Maken teki mieli asettaa suunsa niin rumaan irvistykseen kun hän vain pystyi... Moden kummankin käden neljä sormea puristuivat tiukasti kiemurassa toisiaan vasten, muodostaen tehokkaat nyrkit. Millä oikeudella tuo rumilus hiipi linnakkeeseen surmaamaan viattomia pikku piipertäjiä? Maken hengitys kiihtyi kiihtymistään. Itsehillintä katosi...

Mode aloitti raivokkaan ryntäyksen tunkeilijaa kohti. Nyrkit peittyivät liekkeihin. Make heilautti oikean kätensä taakse ja eteen. Seuraavalla hetkellä Make tulisi katumaan siirtoaan... Zyglakin kämmen oli ottanut iskun vastaan vaivattomasti. Maken raivo ja kiihtymys vaihtuivat hätäännykseen ja oman typeryyden tajuamiseen. Hän ei kuitenkaan luovuttaisi helpolla. Kahden tulisen nyrkin iskusarja ei kuitenkaan pärjännyt mahtavalle Zyglakille, tämän torjuessa jokaisen iskun melkein nyhdellä kädellä. Olennon sormet takertuivat Maken olkapäähän.

Moderaattori kohosi ilmaan, ei tosin omasta tahdostaan. Mikäli Zyglak olisi ollut jonkinlainen salainen agnetti, tätä olisi voinut varmaan pitää jonkinlaisena nukutusotteena. Ainakin Make toivoi että hän olisi jäänyt nukkumaan... Zyglak vetäisi vaimeasti sätkivän Klaanilaisen itsensä tykö. Moderaattoria pidellyt käsi heilahti pian voimakkaasti ja nopeasti takaisin eteen, vapauttaen tämän otteestaan. Make ei onnistunut vältäämään kierähdystä selkänsä kautta. Puolirahi nousi neljälle raajalle välttääkseen liikkeen toistumisen.

Varoittamatta Zyglaksoturi ryntäsi hetkessä Makea kohti. Tuuhea matto peitti askelten äänet. Make ehti hätkähtää ennen kuin refleksinomaisesti tarttui viereiseen ötökkämehua juovaa tapiiria esittävään tauluun, heittäen sen olentoa kohti. Zyglak löi kuvan tehokkaasti kahtia terällään. Pian se seisoi sopivalla iskuetäisyydellä. Niin läheltä Zyglakin keihäs näytti jo epämiellyttävän kookkaalta. Make väisti täpärästi päänsä halkeamisen vikkelällä sukelluksella Zyglakin vasemmalle puolelle. Kipuaalto säteili välittömästi hänen vatsansa läpi. Tilaa ei helpottanut se, että Zyglak potkaisi häntä kylkeen.

Olento suoritti nopean käännähdyksen keihäs ojossa. Make avasi nopeasti siipensä liitäen pois keihään tieltä. Zyglakin nopea häntä kuitenkin ehti tarrautua hänen nilkkaansa. Zyglak pyörähti uudelleen, heittäen tämän kiviseen seinään. Kaikki taulut ja koriste-esineet tipahtivat maahan pienen matkan säteellä itsensä Maken tavoin. Klaanilainen tunsi kuinka hänen toinen siipensä venähti. Zyglak lähestyi modea, nostaen keihäänsä ylös. Make noukki seinällä levänneen suuren sapelin käteensä. Zyglak hämmästyi Klaanilaisen tilaan verrattuna melko voimakkaasta ja nopeasta torjunnasta. Make joutui tukemaan miekkaansa lappeen kautta välttäkseen kummankin aseen työntymisen muutamaa senttiä alaspäin, rintakehäänsä. Katse Zyglakin silmissä oli tulinen.

Make aprikoi. Hänen rintakehäänsä pisteli. Jotain selkeästi pyrki ulos. Moderaattori nielaisi vaimeasti mutta täpärästi muutaman kerran. Hänen oli jotenkin selviydyttävä tilanteesta. Make tarttui läheisimpään esineeseen varpaillaan niin lujaa kuin pystyi, ponnistaen alavartalollaan ja koukistaen jalkansa. Kankaasta tehty taulu iskeytyi Zyglakin nokan läpi. Olento perääntyi häkeltyneen, sallien Maken nousta pystyyn. Hän piteli myllertävää vatsaansa. "Älä petä minua nyt..."

Zyglakilla ei ollut aikaa yrittää irrottaa taulua. Silmäkulmastaan se näki Maken yrittävän iskeä. Jokainen miekanisku ohjattiin sivuun propellin tavoin pyörivän keihään toimesta. Taitava Zyglak suoritti nopean heilautusliikkeen, riisuen Klaanilaisen aseista. Make alkoi perääntyä vastustajan repiessä taulun pois näkökentästään. Zyglak katsoi häntä erittäin vihastuneesti, juosten pian jälleen tätä kohti. Hätäinen Klaanilainen poimi metallein kehystetyn maalauksen maasta. Metalli kesti hyvin terän osuman. Tilannetta kesti hetken ennen Maken kompastuttua yhteen maassa makaavista esineistä.

Zyglak yritti käyttää tilannetta hyväkseen, Maken kuitenkin saaden täpärästi torjuttua lyönnit. Hänen otteensa maalauksesta ei kuitenkaan pitänyt, ja Zyglak heitti taulun suoraan ulkoseinän suureen lasiin, joka täyttyi halkeamilla. Moderaattori ikään kuin ponnahti lasin pinnasta kohti lattiaa käsiensä varassa. Raajakkeet tärisivät kuin vimmatut.

Olento valmistautui lopetusiksuun, saaden kuitenkin Maken suusta syöksemän liekkisuihkun päälleen. Make tiesi otusten olevan voimilleen immuuni, tehden siksi liekistä niin kirkkaan kuin pystyi. Zyglak heittäytyi poispäin hieroen tuskastunena silmiään. Mode nousi pystyyn yrittääkseen suoraa hyökkäystä. Zyglak huomasi hämäyksensä toimineen, iskien Makea keihäänsä tylpällä alapäällä suoraan vatsaan. Make päästi tuskastuneen huudahduksen, joutien pian Zyglakin hännän iskun kohteeksi. Moderaattori lennähti muutaman metrin päähän Zyglakista.

Voivotteleva ja yökkivä Make kääntyi lattialla kyljelleen.
"GYAAAAHRRGHHH." Maken tuskastunut yökkäily kaikui käytävässä jonkin matkaa. Hänen kielensä roikkui suun ulkopuolella hieman häiritsevän pitkänä. Varoittamatta Zyglak heilautti häntänsä oikean puolensa ohitse. Uloke kietoutui tiukasti moden niskan ja leuan ympärille. Zyglak nosti Maken hiljalleen ylös. Make tunsi näkönsä hieman hämärtyvän.
"Gaigo n zododa, Toa?"
Make ei edelleenkään osannut tulkita Zyglakin sanoja. Epätoivoissaan Make avasi suunsa mahdollisimman avonaiseksi, iskien pian hampaansa Zyglakin hännän nahkaan. Olento päästi närkästyneen, vaimean rääkäisyn. Zyglak heilahti näyttävästi ympäri, viskaten moden pois otteestaan suoraan viereiseen ikkunalasiin. Kestävä, paksu, koristeikas ikkuna antoi periksi.

Melko lyhyen putoamismatkan jälkeen Make mätkähti vatsalleen ruohikkoiseen maahan. Zyglakin jalat tömähtivät parisen metriä hänen taakseen. Olento asteli muutamalla askeleella tämän luo.
"Gazadan zigozu, guzogi Toa zi padagi n zago zo jazu", Zyglak puhui omalla kielellään hyvin pöyhkeästi.
Make yritti nousta punnerrusmaisesti pystyyn, minkä Zyglak kuitenkin esti tallaten moden selälle.
"Gosepagazadagu risu gagigo zorondozasuzegogu."
Lievä viuhahduksen ääni kantoi ilmassa Zyglakin asettaessa aseensa kärki alaspäin.

Make katsoi eteensä. Kolme Zyglakia aseineen katsoi häntä yllättyneenä. Yksi sirompi, kaksi vankempaa ja miltei vanhentuneempaa katanoineen ja kivääreineen. Paikalla oli myös Matoranin ruumis. Maken tunteet olivat ristiriitaiset. Yhtäaikaista ahdistusta, raivoa, katkeruutta ja pelkoa. Pienet, vaittomat matoranit. Tapettu julmien, piittaamattomien olentojen toimesta. Eikä kukaan linnakkeessa huomannut. Tällä menolla nuo pirut aiheuttaisivat paljon, paljon enemmän vahinkoa. Hittolainen. Jos hänellä vain olisi ollut kylliksi voimaa, hän olisi repinyt nuo olennot kappaleiksi. Maken pää tuntui hetkessä raskaalta kuin kivi. Klaanilaisen väsyneet kaulanikamat antoivat periksi. Hän tunsi tajuntansa himmenevän...



Syvä kihelmöivä tunne kulkee aaltomaisesti pitkin ruohikolla makaavan Klaanilaisen velttoa kehoa. Kaikkialla on pimeää. Tumma, suuri liskomainen olento makaa keskellä loputonta tyhjyyttä. Se avaa syvän punaisina kiiluvat silmänsä. Tyytyväisyyttä ilmaiseva murina muuttuu yhä matalammaksi ja matalammaksi...

Aika lähteä liikkeelle...

Zyglak oli valmis viimeistelemään työnsä. Hitaasti maassa makaana Klaanilainen kuitenkin tarttui sormillaan olennon kylkensä viereen asettamaa toista jalkaa. Zyglak hymähti tajutessaan moden sinnittelevän yhä. Olento yllättyi uhrinsa kääntyäen hitaasti katsomaan tätä oransipupillisilla, viirumaisilla silmillään. Klaanilainen irvisti. Hetkessä punaisista sormista ilmestyvät kynnet upposivat Zyglakin jalkaan. Klaanilaisen käsi syttyi palamaan. Kirkuva Zyglak riuhtaisi jalkansa irti, perääntyen leikehtivän moden viereltä. Kaksi vanhempaa yksilöä osoitti Klaanilaista kivääreillään. Syvän karjahduksen säestämänä mode ympäröi lähimaastonsa syvänoransseilla lieskoilla.

Yhdenkään sisäpihaa ympäröivän ikkunan taakse ei kuitenkaan syttynyt huomiosta kertovaa valoa, alue oli Bio-Klaanin hiljaisimpia.

Pitkä naiszyglak kielsi lajitovereitaan laukaisemasta aseitaan. Laukausten äänet herättäisivät varmasti entistä enemmän huomiota. Nelikko piti katseensa roihuavassa liekkimassassa. Vihertävä ruohikko suorastaan paloi pystyyn.

Oranssipunaisten liekkien keskellä, olento nousi hitaasti mutta varmasti seisomaan. Muttei suinkaan pystyyn. Sen keho raksui, natisi ja nyki jäseneineen kaikkineen. Eturaajojen sormet irtosivat hetkellisesti palaneen maan alta paljastuneesta mullasta. Kynnet pitenivät kaartuen alaspäin sirppien tavoin. Piikkimäiset, käyrät ulokkeet työntyivät esiin kyynärvarsista. Olennon hengitys seisahtui hetkeksi kokonaan sen pään alkaessa heilua hetken holtittomasti suun päästämien älähdysten ja murahdusten saattelemana.

Hitaasti liekkipatsas alkoi hälvetä. Petomainen, neljälle raajalle noussut, kuuluvasti ja syvään hengittävä olento paljastui sen keskeltä. Sen keho hehkui tummanpunaisen ja oranssin niin tummissa kuin kirkkaammissakin sävyissä. Pedon kurkussa ja vastassa oli jaokkeisia muotoja. Paksuja, piikkejä muistuttavia panssarimaisia ulokkeita työntyi esiin sen olkapäistä, kyynärvarsista, sekä muutamista muista kehonosista. Suomuja oli siellä täällä. Pupillit eivät erottuneet oransseina hehkuvien silmien seasta.

Tästä seikasta huolimatta Zyglak pysti tuntemaan otuksen katsovat suoraan sen silmiin, vihaisesti... Otus raotti suutaan paljastaen terävät, hienossa rivissä seisovat hampaansa. Sen levitetyt, hieman repalaituneet siivet pyyhkäisivät viimeisetkin liekinrippeet kuin ilmaan, taittuen pian tiukasti kiinni sen selkään sateenvarjon lailla. Kuuluva, möreä karjunta kiiti halki taivaan.

Olento seisoi kyyristyneenä paikallaan, eturaajat vain muutamia senttiä maasta. Yksi vanhemmista Zyglakeista tähtäsi kiväärinsä groteskia otusta päin, mutta hänen viereinen nais-Zyglak esti hänet.
”Padazi za juu zitsuide gazada zazi tsudaesuza?!”

Nuorempi Zyglak ryntäsi petoa kohti, välittämättä tämän groteskista ulkomuodosta. Ainoa mitä häntä kiinosti oli voiton kunnia. Kynnet viilsivät nuoren Zyglakin rintakehän läpi ennen kuin tämä ehti edes osua. Zyglak kavahti kivusta, mutta yritti kestää sen.



Make nousi jaloilleen ja huusi taivasta kohti kuin viillieläin.

Peto loikkasi vimmattuna Zyglakin kimppuun. Otus repi kynsillä nuoren Zyglakin kehoa, joka ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin hänen ruumiinsa oli verisien haavojen peittämä. Peto kaatoi nuorukaisen maahan toisella kynnen viillolla. Veripisaroita osui olennon kasvoihin, joka vain murahteli ja huusi petomaisesti.

Vanha Zyglak tulitti kivääriään Makea kohti. Peto hyppäsi aseen laukaisulta suoraan tämän taakse. Vanha Zyglak ei ehtinyt huomata kunnes otus otti hänestä kiinni ja upotti hampaansa hänen solisluuhun. Sakea veri virtasi olennon hampaiden välistä Zyglakin parkaessaan sietämättömästä kivusta.
”Zase gu gizu jo zi, ronguda!” toinen vanhoista Zyglakeista karjui vihaisesti sitä päin ja yritti vetää sen pois toverinsa luota. Toa piti otteensa kovemmin Zyglakista, pahentaen hänen tuskaa entisestään.
Toa vaistosi toisen Zyglakin ja väistyi hänen nopealta miekan viillosta. Nais-Zyglak ei voinut uskoa miten nopeasti hän ehti pois iskusta. Purettu Zyglak kaatui maahan, hänen toverinsa yrittäessä auttaa häntä. Verta vuoti haavasta liian paljon, vaikka kuinka sitä yritettiin pysäyttää. Toa rähjäsi eläimen tavoin Zyglakeja päin, kasvot veren peitossa.

Nais-Zyglak asettui vanhusten eteen puolustavaan asentoon. Peto katsoi suoraan Zyglakia silmiin. Groteskin ilmestyksen silmissä ei enää näkynyt tietoisuuden tai inhimillisyyden ripeitä. Jäljellä oli vain petomaisuus ja raaka verenhimo. Nais-Zyglak valmistautui pedon seuraavaan iskuun ja piti kätensä tiukasti kiinni miekastaan, kunnes nuorempi Zyglak nousi ylös maasta ja ryntäsi päättömästi petoa kohti.
”Gorix, jareso!”, Nais-Zyglak huusi hänen peräänsä, mutta nuorukainen ei kuunnellut.
”Zosogidejasu!” Nuori Zyglak yritti iskeä keihäällä uudelleen petoa. Se väisti nopeasti ja ennen kuin Zyglak huomasikaan tämä iski kyynärvarteensa veitsimäisillä ulokkeilla hänen olkapäähän repien sen auki. Zyglakin veri pursui repeymästä ja jokainen pisara osui otuksen kehoon. Zyglak parkui kivusta ja kaatui maahan otuksen raapiessaan hänen kasvonsakin vereen.

Nais-Zyglak hyökäsi katanallaan petoa kohti saadakseen tämän pois nuoren Zyglakilta luolta. Peto ehti väistyä, mutta miekanviilto osui lievästi tämän vatsaan. Olento viilsi samalla kyynärvarren ulokkeilla nais-Zyglakin vyötärön läpi ja puri hänen miekkaa pitävää käsivarttaan. Zyglak piteli tuskanhuutoa tiukasti ja löi nyrkillä pedon pois itsensä luolta. Nais-Zyglak yritti pysyä jaloillaan miekkansa varassa.

Otus ärjäisi nais-Zyglakia kohti, mutta pian huomasi maassa ryömivän Zyglakin. Hän nappasi heti pakenevaa nuorta Zyglakia hännästä vetäen hänet luoksensa. Toa tarttui nuoren Zyglakin leukoihin. Nuorukainen yritti taistella vastaan, mutta ei kyennyt haavoiltaan tekemään mitään.

Luun rasahdus kuului ja nuori Zyglak makasi pedon jalkojen juurella liikkumatta. Peto karjui voitokkaasti muiden Zyglakien katsoessa kauhuissa veren peittämää hirviötä.

”Zasepa gazura”, Zyglak-vanhus voihki. Olento siirsi verenhimoisen katseensa Zyglakeja kohti.
Nais-Zyglak piteli asettaan tiukasti kädessä ja oli valmis taistelemaan uudestaan petoa vastaan. Ennen kuin peto ehti hyökätä, toinen, viittaan pukeutunut nais-Zyglak saapui ja laskeutui maahan yläpuolelta pedon ja muiden väliin.
”Alinnel”, nais-Zyglak hämmästyi toverinsa saapumista.
”Dazzu zi darotsu”, viittaan pukeutunut Zyglak-naaras ilmoitti muille. Padagi zabonon gepa zo dosu jo
Nais-Zyglak nyökkäsi. Zyglakit perääntyivät yhdessä turvaan.

Peto riehaantui tästä heti ja hyökkäsi Zyglak-naisen kimppuun. Zyglak riisui viittansa ja heitti sen petoa kohti. Sen raivo kasvoi enemmän riisuessaan viitan pois, jolloin Zyglak-nainen tarttui sen molempiin eturaajoihin.
Otus ja Zyglak alkoivat painia toistensa kanssa. Peto räyhäsi villisti Zyglak-naarasta päin. Zyglaknaaras yritti kaataa toisella jalallaan pedon kumoon. Olento iski kyntensä keskelle Zyglakin kehoa ja veti syvän aukeaman.
Zyglak kesti kivun. Otus raapi terävillä kynsillä uudestaan Zyglakia, joka vastasi heittämällä oikean yläkoukun pedon kasvoihin kaataen hänet takaisin maahan. Hän tarttui nopeasti kaatuneen otuksen kurkkuun, mutta pedon kyynärvarren ulokkeet iskeytyi hänen käteen estäen Zyglakin yrityksen.

Molemmat perääntyivät toisistaan. Raivoisa olento karjui Zyglakia kohti. Zyglak karjui takaisin sitä päin.
Heittokeihäs lensi yhtäkkiä Toa-hirviötä kohti, joka ehti torjua osuman.
”Zuyi Alinell!” muut Zyglakit saapuivat auttamaan Zyglak naista ja ympäröivät pedon.
Zyglakit hyökkäsivät pedon kimpuun, joka taisteli jokaista vastaantulijaa kynsillään ja veitsimäisillä ulokkeilla, mutta pian Zyglakit alkoivat vallata pedon ylivoimallaan.
Otus levitti siipensä yrittäen pakoon, mutta Zyglakit tarttuivat Toan jaloista ja vetivät hänet takaisin alas. Zyglakit saivat kiinni Toan raajoista ja saivat pedon viimein pysymään maassa.

”Zosoze”, Zyglak nainen määräsi muita Zyglakeja. Yksi heistä otti kirveensä esiin ja tähtäsi sitä pedon kurkkuun.

Peto vain karjui ja murisi väsymättä Zyglakeja kohti.

**

Klaanilainen vartija ei katsonut patsaan taakse, mutta ainakin se pelasti hänen henkensä. Guechex ja kaksi muuta Zyglak-soturia odottivat Matoralaisen menevän ohitse ja tulivat sitten esiin jonkinsorttisen katollaan etenevää Muaka-vaunua esittävän patsaan takaa.
”Okei, aika hajaantua”, punamusta joukkion johtaja sanoi hiljaa. ”Colhax, Ogaral, muistatte suunnitelman. Älkää päästäkö ketään tuon oven läpi.” Guechex viittasi kädellään jykevää, porraskäytävään johtavaa puuporttia, joka oli koristettu yksinkertaisilla kaiverruksilla ja suojattu sinisellä voimakentällä.

Kaksi soturia nyökkäsivät johtajalleen, joka oli jo tekemässä lähtöä, kun vielä kääntyi.
”Hyvää työtä.” Sitten Guechex vielä kääntyi kaksikosta pidemmän Zyglakin puoleen. ”Yhteinen opettajamme olisi ylpeä.”

Toinen paikalle jäävä Zyglak ei jäänyt pohtimaan johtajansa äsken lausumia sanoja. Hän ei tiennyt, kenestä puhuttiin, mutta varsinaisesti ollut kiinnostunutkaan. Hänellä oli nimittäin todella, todella outo olo. Kädet tuntuivat normaalia pidemmiltä ja selkä kyömymmältä, vaikka hän näki selvästi, että näin ei ollut. Zyglak pudisti päätään ja koetti keskittyä.

**

Hiekanharmaa Zyglak otti kahdenkätisen pitkämiekan ja tähtäsi terän punaoranssin Toa-pedon kurkulle. Tämän kaltaista luonnonoikkua ei saisi jättää eloon. Peto taisteli vastaan epätoivoisesti, mutta liskojoukko todisti olevansa liikaa. Hiekanharmaa Zyglak nosti miekan korkealle ilmaan ja iski välittömästi maahan. Mutta miekan terä ei osunut petoon, se ei edes ollut lähelläkään sitä. Yksi liskoista oli hellittänyt otteensa tarpeeksi antaen pedolle mahdollisuuden paeta käsistä. Peto kaatoi yllättyneet Zyglakit pois ja levitti siipensä. Peto lensi nopeasti pois liskojen luota ennen kuin nämä ehtivät saada hänet uudelleen kiinni.
Alinell otti kuin vaistonomaisesti viereiseltä sotilaalta tämän kiväärin ja painoi liipaisimesta. Aseen laukaisu. Peto putosi alas Klaanin rakennuksen päälle, sen siipi lävistetty luodeilla, mutta yhä elossa.
Alinell palautti aseen takaisin sotilaalle, joka ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, ja alkoi torua joukkojaan.
”Kuka hemmetissä päästi tuon pakoon?!” Alinell puhui hillityllä, mutta selvästi vihaisella sävyllä. Mitä hän sai sotilaiden syyttävien paheksunnan ja syyttelevien sormien sijasta oli yhden Zyglak-soturin parkaisu. Punaisen värinen lisko huusi selittämättömästi.
”Mitä tämä on?” Alinell kysyi Zyglak-joukolta, jotka yrittivät rauhoittaa parkuvaa toveriaan.
”En tiedä, rouva Alinell. Ralhox vain menetti sen yhtäkkiä”, yksi sotilaista selitti.
Muut liskot pitelivät kiinni toveristaan jottei tämä aiheuttaisi itselleenkin vahinkoa, mutta punainen Zyglak työnsi heidät sivulle eikä lopettanut huutamistaan.
Alinell löi kiväärillään Ralhoxin päähän tainnuttaakseen hänet. Kova luun naksahdus kuului. Tainnutuksen sijaan Zyglakin niska taittui, mikä ei kuuluisi tapahtua, sillä isku ei ollut tarpeeksi tappamaan edes Muakan pentua. Alinell oli muiden joukkojen kanssa erittäin hämmentynyt ja pahoillaan, mutta samalla hieman helpottuneita, että heidän yhtäkkiä järkensä menettänyt toverinsa hiljeni.

Alinellin käskiessään joukkonsa poistumaan pikaisesti aivan liikaa huomiota keränneeltä alueelta, näennäisesti kuolleen Zyglakin ruumis liikkui. Toinen luun naksahdus. Yhtäkkiä heidän kuollut toverinsa nousi jaloilleen ja jatkoi huutamista. Huuto oli veren kostuttama, joka valui Zyglakin leualta. Lisko kaatui yhtäkkiä maahan ennen kuin muut edes ehtivät prosessoida mitä he näkevät. Ralhoxin ruumis sätki ja nykisi luonnottomasti. Hänen nahkansa repeili kehonsa ympärillä. Zyglakin jokainen raaja alkoivat taittua useisiin suuntiin, hänen nivelet säröillen kuuluvasti.
Muut eivät enää edes pystyneet käsittämään mitä he näkivät. Tapahtuma oli kuin jonkinlainen sairas vitsi. Pari liskoja joukoista alkoi tuntea olonsa pahoin eivätkä jatkaneet ruumiin seuraamista.
Zyglak ruumiin huuto muuttui yhä ja yhä verta hyytäväksi ja epäluonnolliseksi, jolloin se ei enää muistuttanut minkään heidän tunteman olennon, puhumattakaan sitten Zyglakin, ääntä.
Alinell otti välittömästi kiväärin takaisin käteen ja ampui muutamia kertoja ruumista päin. Tulikuumista luodinaukkoista huolimatta luonnoton kiljuminen ja luiden rasahtelu vain jatkui. Zyglak-naaras alkoi lyödä kiväärillä nuijamaisesti ruumista, joka viimein lopetti huutamisen monien väsyttävien iskujen ja veren räiskeen jälkeen.
Alinell hikoili ja hengitti raskaasti katsellessaan kuinka hänen entisen toverinsa raato makasi verilätäkön keskellä, hänen kätensä nykien vieläkin ties kuinka pitkään.
”Okei, mitä ihmettä tuo oli?” iskuryhmän nuorin Zyglak kysyi. Hän ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeksikään, mutta näytti samaan aikaan siltä, kuin ei näkisi mitään. Hän tuijotti tyhjyyteen.

Sitten se jatkui, kaikkialta, samaan aikaan. Miltei koko Zyglakien aukiolla oleva joukko alkoi täristä, huutaa, sätkiä ja muuttua. Aivan väärään suuntaan.

**

Guechex ei usein ollut näin hermostunut tehtävien aikana. Nyt hän ei kuitenkaan osannut olla lainkaan tyyni tai rauhallinen: Hän yksin oli kohtaamispaikalla. Admin-siiven ovet olivat nurkan takana, mutta ketään ei näkynyt, vaikka ryhmän pääjoukon olisi pitänyt kohdata tässä paikassa jo useita minuutteja sitten. Linnake oli selvästi jo huomannut hyökkäyksen, sillä kaukaisissa osissa jo soivat hälytysäänet. Adminien asuinsijan luona oli kuitenkin hiljaista. Vartijat ehtisivät tänne, kyllä, mutta ainakin he pääsisivät tekemään saaren hallitsijasta selvää.

Jos muu ryhmä nyt tulisi paikalle. Juuri kun Guechex epäili näin pieniin, hänen omassa tapauksessaan jopa yhden miehen kokoisiin ryhmiin hajaantumisen olleen virhe, käytävän päähän ilmestyi Zyglak.
”Rakaal?” Guechex ihmetteli. Kyseisen tummanvihreän lääkintäekspertin ei ollut tarkoitus tulla tänne asti, hänen piti suojata erästä käytävien risteystä kerrosta alempana. ”Mitä sinä-”
”Ei ole aikaa. Nyt on mentävä, äkkiä!” liskosoturin käheä ääni sanoi. ”Kaikille ryhmille... Tapahtui jotain, ja meidän on hävittävä täältä.”

Samaan aikaan neljä muuta, Guechexin omaa soturia ryntäsivät nurkan takaa kuin joukko kouluttamattomia Skakdeja. He näyttivät aivan yhtä järkyttyneiltä kuin edeltänytkin ryhmäkurin kyseenalaistaja.

”Nyt. Mitä täällä tapahtuu?” Guechex vaati miehiään vastaamaan.
”Me emme tiedä. Me emme tiedä!”
”Eikä nyt ole aikaa tähän”, vihreä lääkintämies jatkoi. ”Vartijat saivat meidät heti kiinni, kun ryhmä... Muuttui.”

Guechex ei ollut lainkaan perillä tilanteesta. Ja hän oli aina perillä operaatioidensa tilanteesta.
”Muuttui?”
”Minä olen lääkinnyt joukkojamme niin kauan kuin olemme asuneet tällä saarella,” vihreä Zyglak vastasi. ”Enkä ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Aivan kuin heidän mielensä olisivat päättäneet, etteivät enää kuulukaan Zyglakeille, vaan jolleikin aivan muille. Ruumiit eivät pysyneet perässä. Mutta nyt on mentävä!”

Käytävän päästä kuului jo vartijain ääniä.

”Alinnel”, Guechex sanoi täysin eleettömästi.
Muut Zyglakit katsoivat toisiinsa. ”Olemme pahoillamme...”

Joukon punamusta johtaja nosti päänsä. ”Ei.”
”Ei?”

Sen enempää vastaamatta Guechex lähti paikalta juosten.

**

”...enkä minä tosiaan käsitä, mistä ne pääsivät sisään. Ensimmäiset kamerat hajosivat pohjakerroksen tuntumassa,” Paaco selitti juostessaan kiireellä sinimattoista käytävää pitkin. Hänen vierellään kiisivät moderaattori Same sekä Steltiläisten aristokraattien rotuun kuuluva yövartija.

Same oli ollut ensimmäinen, joka oli osannut laskea mystisesti hajoavien valvontalaitteistojen johtavan, haarautuen ja harhauttaen, kohti Admin-siipeä. Siitä olikin klaanilaisille tullut hoppu, sillä vaikka Admineisto osasi yleensä pitää huolen itsestään, hyökkääjät olivat selvästi äärimmäisen taitavia.

”Seis!” Samen matala ääni leikkasi ilmaa ja katkaisi trion juoksun. Vastapäisestä suunnasta, Admin-siiven luota, juoksi heitä kohti neljä Zyglakia. Liskosoturit eivät kuitenkaan pysähtyneet, vaan kohottivat aseensa.
”Luulin, että teillä on hoppu toiseen suuntaan”, Paaco koki tarpeelliseksi mainita, ja otti esiin hakkunsa. Hänen vierellään kaksi klaanilaista ottivat taisteluvalmiiksi viikatteen ja keihään.

Steltiläinen ojensi keihäänsä, ja sen sivuun kiinnitetystä laatikosta singahti räikeän oranssi säde. Kimeän äänen saattelemana energia-ammus iskeytyi joukon ensimmäiseen Zyglakiin. Liskon lihakset veltostuivat hetkeksi, ja se romahti maahan. Toinen Zyglak kompastui lajitoveriinsa, mutta kolme muuta kävivät taisteluun klaanilaisten kanssa.

Paaco ja steltiläinen jäivät nopeasti alakynteen, mutta Same iski viikatteensa terän tummanvihreän vihollisensa pään läpi sekunneissa. Hän siirtyi auttamaan vartijaa, Paacon torjuessa oman taisteluparinsa hyökkäyksiä villien taisteluhuutojen/ähkäisyjen kera.
”Uli! Uli!”

Taistelu raivosi käytävässä vain parikymmentä sekuntia, kun Admin-siiven suunnasta lähestyi neljä vartijaa ja yksi Tawa lisää. Takaapäin laukaistut Rhotukat lamauttivat kolme elossa olevaa liskosoturia, steltiläisen keihäs oli avannut yhden kurkun.

”Nyt”, Tawa puhui lähestyessään äskeistä taistelupaikkaa. ”Mitä minun Klaanissani on tapahtunut?”

**

Raskastekoinen ovi sai kokea hajoamista, kun punainen lisko rymisteli sen läpi. Käytävän päässä ollut vartija koki sai myös uuden käänteen elämäänsä, kun hänen Kanokansa vain kimmahti pois jänteikkäästä, paksunahkaisesta Zyglakista. Sinisilmäinen matelija jätti kuitenkin järkyttyneen Matoralaisen kiekonheittimineen miltei koskemattomaksi ja pieni vartijatar ainoastaan työnnettiin sivuun.

Guechex muisti Klaanin pohjapiirroksen, hän oli jo kuukausien ajan painanut sitä mieleensä iskua varten. Hän muisti suunnitelman. Hän muisti, missä Alinnelin olisi kuulunut olla missäkin vaiheessa operaatiota.

Metalliset kalterit tukkivat käytävän, linnake meni hälytystilaan. Yksikään Matoralainen, joka tulisi tilanteen jälkikäteen tallenteilta näkemän, ei tulisi tietämään, mikä loisti Zyglakin silmistä, kun se mursi tieltään esteet, eivätkä kalterit olleet poikkeus.



Mutta Matoralaiset eivät osanneet nähdä liskopetojen silmissä muuta kuin vihaa. Jos he olisivat osanneet, he olisivat nähneet puhtaan epätoivon.

Punaisen matelijasoturin päämäärä siinsi jo edessäpäin: Keskisuuren Kasteen Sisäpiha. Suurehkon, nurmikon peittämän pihan suihkulähde pulputti yksinäisesti vettä kivisestä, pientä soturia esittävästä patsaasta. Kivimomentti oli miltei ainoa asia koko aukiolla, joka ei ollut veren tahrima tai palanut. Saapuessaan aukiolle Guechex todisti kovan elämänsä vaikeinta näkyä.

Hänen hyvät ystävänsä, soturiveljensä ja -siskonsa, jotka ainoastaan tahtoivat kansansa parasta, makasivat aukiolla omassa veressään. Zyglakit olivat kuolleet. Paitsi että ne eivät olleet Zyglakeja. Raajoja oli liikaa, suhteet vääristyneitä, rangat kieroutuneita. Jopa Guechexille oli vaikeaa katsoa entisten aseveljiensä kasvoja, niin hirvittävän muodonmuutoksen ne olivat kokenet.

Klaanin kaukaa katsovat vartijat eivät puuttuneet tapahtumiin, kun yksinäinäinen, suuri Zyglak etsi raatojen joukosta sitä, mitä ei missään nimessä tahtonut löytää. Vauhkomielisesti pihan poikki vaeltava Guechex pysähtyi. Edessään hän näki kasan lihaa, raajoja ja haarniskaa. Hän näki kiväärin, sulautuneena elävään massaan. Mutta se ei häntä sykähdyttänyt. Hän näki kaiken sen epämuodostuman keskeltä jäänsinisen silmän.

**

Tawa, Guardian ja Same seisoivat käytävässä. Heidän olisi pitänyt olla jo johdon kriisipalaverissa, mutta olivat jääneet siihen tuijottamaan pienen Matoralaisen liikkumatonta ruumista. Kaikki olivat nähneet liikkumattomien, pienten Matoralaisten ruumitta ennenkin, eikä tämä ollut edes kuollut rumalla tavalla. Tämä oli kuitenkin kuollut omaan kotiinsa, heidän kaikkien yhteiseen kotiin. Taas, jo kolmannen kerran, olivat vihollisten voimat iskeneet suoraan heidän elämiinsä sen henkilökohtaisimmalla tasolla, kotona.
”Tunsiko teistä kumpikaan häntä?” Tawa kysyi hiljaa. Kaksi muuta hahmoa pudistivat päitään.
”Admin Tawa”, Same lausui, vielä hiljempaa. Hän oli ainoa Tawan tuntema henkilö, joka osasi puhua äärimmäisen muodollisesti mutta suoraan sydämestä. ”Se ei varmaan lohduta yhtään, mutta strategisesti tämä oli meille voitto. Menetimme alle kymmenen vartijaa, heiltä menehtyi yli kaksikymmentä eliittisoturia.”
”Ei lohduta.”

Guardian mutisi äänettömästi muutaman sanan, kääntyi pois ja lähti kävelemään kohti palaveria ja elämää jälleen yhden surunäytelmän jälkeen.

”Tawa”, Same sanoi vielä, kun juuriadmin kumartui sulkemaan pienen vainajan silmiä.
”Hmm?”
”Sheelika on hävinnyt.”

**

Siniset matot, värikkäät taulut ja mitä monimuotoisinta kulttuuria edustava arkkitehtuuri pyörivät merkityksettömänä massana Guechexin silmissä, kun Zyglak-soturi eteni tuulen vauhtia linnoituksessa. Koko muu joukko oli jo kuollut tai muutaman poikkeuksen tapauksessa vankina, ainoastaan operaation johtaja oli jäänyt jäljelle.

Mei...

Hänen mielensä oli kuuro kaikelle muulle, paitsi puolisonsa viimeisille sanoille. Ne ja ainoastaan ne täyttivät hänen ajatukensa.

Hän...

Ääni ei ollut kuulunut Alinnelille, ei sille tulisieluiselle mutta uskolliselle Zyglakille, jota Guechex rakasti. Se kuului muodottomalle hirviölle. Mutta sanat, ne olivat olleet Alinnelin.

Ei tämä...

Seuraavan selkeät havaintonsa Guechex teki vasta linnakkeen ulkopuolella. Aamu alkoi jo sarastaa, kun hän raahautui ympäri metsää. Ilmeisesti vartijat olivat osuneet häneen useammallakin heikentävällä Kanokalla, ja oli hänessä syvä viiltohaavakin. Tajuntansa rajamailla tasapainoileva Zyglak tiesi kuitenkin, ettei häntä seurattu. Klaanilaiset eivät haaskaisi aikaa kostolle.

Viimeiset asiat tajuttomuuteen lipuvan liskon mielessä olivat edessä kasvava kuollut puu, sekä hinkuvan, raastavan ja vihamielisen äänen hänelle lausuma maailman kaunein sana.

Mei.

Nazorak-satama
Klaanin länsirannikko

Skakdien laivaston - tai "laivaston", sehän koostui vain parista parhaat vuotensa nähneestä aluksesta - ylpeys, Akbsklsdflsfldax kellui satamassa. Se näytti ikivanhalta puurotiskolta vieressä kelluvan SS Nürmbergin takia. Nürmberg oli vajaa kuukausi sitten upotetun SS Hürfundin sisaralus. Se ei ollut mitenkään suuri kunnia, sillä Klaanilaisten paettua Hürfundilta ja sen pian tapahtuneen Laivaston suorittaman upotuksen jälkeen sisaraluksenkin maine oli hyvin alamaissa.

Skakdit katselivat halveksuen metallilaivoja niiden kulkeissa pitkässä jonossa oman rakkaan puisen lavansa kannelle. Ne lastasivat kaikenlaisia huonosti pakattuja laatikoita jonkinsorttista syötävää sekä muuta yleishyödyllistä tavaraa aluksen ruumaan. Gaggulabio johti henkilökohtaisesti joukkojensiirtoa viidakkosaarelle länteen, jonne Skakdit määrättiin auttamaan torakoita.

Amazua on lähtenyt Notfunin aluksella noutamaan pohjoiseen saarelle loukkuun jääneitä skakdeja ja ninjoja. Pelkkä operaation ajatteleminen sai Gaggulabion kiehumaan. Pienie Klaanilaisjoukko pakeni hänen ninjojaan skakdien omalla aluksella. Sota muun Allianssin rinnalla veisi hänet hermoraunioksi, Labio ajatteli. Onneksi hänen luutnanttinsa Metorakk oli sentään saapunut, niin yllättäen kuin tämä olikaan tapahtunut. Tämä sota oli rasittavaa odottelua, eikä se ollut ollenkaan Skakdien mieleen.

Gaggulabio heitti palaneen steltiläisen sikarin yli laidan ja käski nostaa purjeet.

[spoiler=Blarf]Lyhyt mörgle mörgle juonenkuljetusposti.[/spoiler]

Klaanin käytävät

Toisesta maailmasta saapunut Matoran Umbra oli yökävelyllään klaanin käytävillä. Matoranin oli vaikea nukkua tämän maailman vastineensa huoneessa, koska huone oli perin likainen ja pölyinen moderaattorin ollessa aina muualla. Myös tämän maailman ihmeet olivat liian suuria vain ohittamiseen ja yöllä yleensä tapahtui kaikkea jännittävää. Pieni sankarimme unelmoi yhä kotiinsa pääsystä, mutta pystyi odottamaan siihen asti että klaanin pyörivä keksijä, Kepe saapuisi eräretkeltään lumisen miehen kanssa.

Matoran Umbra piti klaanin ilmapiiristä, mutta tässä yössä oli jotain vialla. Matoran tunsi että jotain pahaa oli tapahtumassa linnoituksessa, muttei tiennyt mitä. Violettimusta matoran oli saanut klaanista jo monia uusia tuttavuuksia, eikä halunnut menettää ystäviään minkään torakoiden tai zyglakien kynsiin.

Matoranimme muisteli sitä outoa matkaa Zyglakien voimalalle. Hänen kohtaamansa Flygel-niminen zyglak ei oikeastaan edes ollut mikään suuri pahis tai ilkiö, enemmänkin väärinymmärretty tiedemies. Umbraa lähinnä säälitti se että hän oli taistellut tätä yksisilmäistä tiedemiestä vastaan, mutta hänen kotiinpaluunsa oli mennyt matoranin moraalin edelle.

Minun pitää taistella tieni kotiin, mutta onko taistelu aina niin välttämätöntä... matoran ajatteli, kävellen klaanin ristikkoikkunan poikki. Himmeä kuunvalo kajasti ikkunasta, piirtäen kuvajaisensa matoranin edessä olevaan vesilammikkoon, joka oli syntynyt katosta pudonneista vesipisaroista.

Matoran katseli kuuta jonka kuvajainen näkyi lammikosta. Hänen musta kanohi pakarinsa piirtyi lammikkoon. Kuvajainen väreili kun katosta putoili pisaroita lammikkoon.

Tämän maailman Umbra on monessa suhteessa täysin erilainen kuin minä. Hän on suuri toa-soturi, valon tuoja ja moderaattorien johtaja. Ja minä olen vain ylikasvanut matoran, kokeilu joka on karannut toisesta maailmasta varastetulla laitteella hän ajatteli, muistellen mielenkiintoista arkistokäyntiään tämän maailman vastineensa kanssa. Kaksikko oli viettänyt monia yhteisiä kahviohetkiä yhdessä, mutta pikkuinen sankarimme oli aina livahtanut yön tullen klaanin kahvioon juttelemaan ja tutustumaan erilaisiin olentoihin.

Matoran muisteli lukemaansa Kuolleiden Makutasta kertovaa arkistoleikettään, kävellen takaisin kohti Umbran huonetta. Tämä yö voisi olla jotenkin erikoinen, mutta ainakaan matoranillemme tämä ei olisi sen erikoisempikaan kuin kaikki muut klaanissa vietetyt yöt yhteensä...

Matoran läimäytti Umbran oven auki, oven joka ei ollut lukossa, ja käveli pölyn ja hiekan täyttämää lattiaa pitkin säkkituolille, joka toimi hänen vuoteenaan. Matoran asetti miekkansa kävelykepeille tarkoitettuun ämpäriin, veti peiton korviinsa ja nukahti tyytyväisenä uneen...

[spoiler=tämä]Tämä on minun ja Matoron yhteisviesti ja ensimmäinen Ropepostini. Kiitos Matoron juuri adoptoimasta 007, pääsin vihdoin aloittamaan. Kunnia olkoon hänelle.[/spoiler]


Bio-Klaanin saari, Mt.Ämkoon pohjoisen puoleinen rinne, Nazorakien vuoritukikohta


Aurinko sarasti Klaanin saarella. Auringon valo sai Mt.Ämkoon valkoiset rinteet hohtamaan valkoisena. Mt.Ämkoon pohjoisella rinteellä sijaitsi Nazorakien salainen vuoritukikohta. Tukikohta koostui vain parista metallisesta rakennuksesta. Nazorakit kuitenkin käyttivät sitä toimintapisteenään tehtävillään vuorella. Pureva pohjoistuuli sai lumen pöllyämään. Kovan tuulen yli kuului kuitenkin moottorin jylinän lähestyvän tukikohtaa. Musta, raskaasti aseistettu ja panssaroitu helikopteri lensi korkealla, tukikohtaa päin. Sisällä eräässä rakennuksessa tiedemies-Nazorak havahtui tutkimuksistaan ja käveli kiireesti ulko-ovelle. Helikopteri laskeutui sille varatulle kentälle vähän matkan päähän muista rakennuksista. Sen propelli sai lumen pöllyämään sekaisin ympäriinsä, kun helikopterin ovi aukaistiin. Esiin astui mustaan haarniskaan pukeutunut Nazorak-johtaja ja kaksi hänen turvamiestään. Johtaja käski turvamiehiään jäämään kopteriin ja hän itse lähti kävelemään portaita ylös, häntä odottavaa tiedemiestä kohti.

"Päivää", tervehti pitkä ja tumma torakka. Tiedustelupalvelun johtajan, 007:n, mustalla haarniskalla näkyi lumihiutaleita.
Valkotakkinen tiedemies-Nazorak vastasi sotilastervehdyksellä. ”Hyvää päivää Tiedustelujohtaja, 007.” Tiedemies vastasi.

"Sinulla oli jotakin, josta Tiedustelupalvelu voisi olla kiinnostunut?" 007 kysyi suoraan. Hän katsoi omituisen näköistä Nazorakia. Tämä tiedemies oli nimittäin täysin valkoinen. Hän oli ”nimeltään” 273. Hän piti alempia käsiään ja siipiään valkoisen työtakin sisällä.

"Kyllä, aivan" Tiedemies-Nazorak nyökkäsi. Hän yritti peittää innostumistaan ja pysyä arvokkaana. Tätä tilaisuutta olen odottanut koko ikäni, hän ajatteli.

Kaksikko kävelivät labraan. Se ei ollut kovin iso, tavallisen keskikokoisen kokoinen. Seinillä riippui sinikopioita ja koeputkiloita oli pöydällä monta kappaletta. huoneen nurkassa oli korillinen jäädytyksen Kanokoita.

Valkoinen tiedemies nosti pöydältä metallisen kiväärin mallisen ampuma-aseen syliinsä ja esitteli sitä Tiedustelun johtajalle 007:lle. "Tämä on Nestetyppikivääri. Se ampuu typpipanoksia, jotka kohteeseen osuessaan hajoavat ja jäädyttää kämmenen kokoisen alueen kohteessa. kuuden(miksi aina kuusi?) panoksen lipas ja laser-tähtäin .

"Mielenkiintoista", tummempi kaksikosta sanoi ja nappasi pitkähkön valkoisen aseen. Hän kokeili sitä ja nosti sen ampuma-asentoon. Aseesta ei kuulunut käytännössä mitään ääntä sen lauetessa, ja pieni kohta metalliseinää oli jään peitossa.
"Äänetön. Se on hyvä", torakka murahti.

"Jäävuorilla ei kannata kuulua kovaa ääntä. Laukauskin riittää aiheuttamaan lumivyöryn" Valkoinen Nazorak sanoi. Tämä tiedemies oli erikoistunut lumisten alueiden tutkimiseen. Sitten hän ohjasi vieraansa toisen keksinnön luokse. Hän nosti tavallisilta näyttävät tummat aurinkolasit ja laittoi ne silmilleen. "Lämpöskannerit. Laseista näkee katsotussa alueessa kaikkien kohteiden ruumiinlämmöt, joka helpottaa vihollisen näkemistä lumimyrskyssäkin." Tiedemies esitelmöi

Agenttijohtajaa ei juurikaan kiinnostanut jäävuori-olosuhteet, jotka tuntuivat tuota tiedemiestä niin kiehtovan. Hän ennemmin suunnitteli erilaisia käyttötarkoituksia äänettömälle tehokkaalle aseelle salamurhiin ja vakoiluun. Lämpökameralasit taasen toimivat pimeässä.

007 kokeili laseja. "Nämä ovat epäkätevät laseina. Haluan ne sellaisina, että ne pysyvät päässä olosuhteissa kuin olosuhteissa", hän kommentoi hetken ympäristöään laseilla tarkkaillen.

"Hmm, aivan..." Valkoinen Jäätutkia, niin kuin hän itseään kutsui, nyökkäsi mietteliäänä. Hän huomasi, ettei vierasta kiehtonut tällä vuorella vallitsevat olosuhteet, vaikka se saattaisi käydä vielä kalliiksi hänelle. Sitten kaksikko siirtyivät seuraavaan laitteeseen. Huoneen nurkassa makasi kokovartalo haarniska. "Tämä haarniska on luodin kestävä ja sen sisällä olevat vastukset suojaavat sotilasta kylmyydeltä. En ole vielä ehtinyt asentaa aseistusta, mutta parantelen sitä heti. Niin, vielä haarniskan kypärässä on ilmaletku ja radiolähetin, jos sotilas joutuu lumivyöryn peittämäksi."

”Hmm, eli tavallaan selviytymispuku. Tälle tuskin on käyttöä, jollet tee niistä pienempiä ja ketterämpiä.” 007 ohitti haarniskan.

”Selvä” Jäätutkia sanoi hieman pettyneenä siitä, että hänen keksintönsä hylättiin. ”Standardi äänetön täysautomaattinen Zamor-pistooli, joka kohteeseen osuessa aiheuttaa jäätävää kipua, joka pitkään aikaan hoitamatta aiheuttaa osumiskohtaan orgaanisen kudoksen kuolion.” 273 esitteli vieraalleen.
”Hmm, ehkä jos…” 007 sanoi mietteliäänä ”Eikö tätä keksintöä saisi yhdistettyä jääkivääri-pistooliksi?”

”Kyllä kai” 273 vilkaisi nopeasti pöydällä olevia tutkimuspapereitaan ”Seuraava keksintö on toisessa huoneessa.” Kaksikko lähtivät huoneesta käytävään. He tulivat avaraan halliin, jossa oli kulkuneuvoja. He kävelivät raskaasti aseistetun moottorikelkan luokse. ”Tässä on prototyyppi huippunopeasta moottorikelkastani: neljä kohteeseen hakeutuvaa ohjusta, kaksi konekivääriä, turboahdetut moottorit, telaketjut ja teräspanssarit.” Hän kertoi

”… Moottorikelkkoja? Jos sen saisi pyörillä tai teloilla, tilaisin. Muuten hyvä” 007 sanoi.

273:n naama venyi ylpeään hymyyn ”Tästä te pidätte.” Kaksikko käveli valtavan ilmatyynyaluksen eteen. ”Samat herkut kuin moottorikelkassakin. Lisäksi se leijuu, ylittää miinat, 100 Kion tuntivauhti, Tietokoneella ohjattavat konekiväärit ohjusten torjumiseen, energiatykki katolla ja liekinheitin.” Tutkija päätti listan ylpeänä. Hän katsoi voittamattomalta näyttävää alustaan ja kääntyi sitten 007:n puoleen odottaen vastausta.

”Kyllä, tämä on erinomainen! Mutta… Saarella ei ole jäätiköitä kuin Mt.ÄmKoo ja kaikki nuo sinun laitteesi on suunniteltu lumimaastoon. Tee niistä yleisversiot, hyvä mies! 007 suostui lopulta kommentoimaan tiedemiehen pakkomiellettä jäähän.

273:n hymy lopahti hetkessä. ”Aijaa… No jos niin tahdotte” Hän sanoi pettyneenä ja kääntyi katsomaan suuresta ikkunasta kaukana kohoavaa vuoren huippua. ”Mutta” Hän keskeytti 007:n ilmatyynyaluksen tutkimisen. ”Olen hieman tutkinut sotilaidemme liikettä ja ajattelin, että Imperiumimme saisi paremmin jalansijaa jos pääsisi liikkumaan vuoren yli.”

”Alueiden valtaaminen on Maavoimien työ, ei Tiedustelupalvelun. Mutta voin kertoa lumivarusteistasi, jos niille tulee tarvetta” 007 sanoi yllättävän rohkaisevasti. ”Onko sinulla muita keksintöjä?”

”Hmm, ei. Ellei tuota Jääenergiaa kanavoimaa hanskaa lasketa, mutta en ole saanut sitä oikein toimimaan. En ole löytänyt tarpeeksi voimakasta voimalähdettä noin pieneen keksintöön” 273 osoitti läheisellä pöydällä hyödyttömänä makaavaa metallista hanskaa.

”Mitä se tekee?” 007 kysyi.

”Olin suunnitellut sen jäädyttävän kohteen umpijäähän kosketuksesta. Kun hanskan ranteessa olevaa rullaa vääntää oikealle, hanska aktivoituu ja kerää jääenergiaa hanskan kämmenessä olevaan laukaisimeen. Kun jokin koskee kämmenen laukaisimeen, se vapauttaa energian. Siinä on myös yliäänitoiminto, joka nappia painamalla rikkoo jäädytetyn ja haurastuneen kohteen palasiksi. Mutta kuten sanoin, se ei toimi. Edes voimakkain Kanoka-kiekko ei anna tarpeeksi energiaa.” Hän selitti.

”Kuulostaa varsin toimivalta. En ehdi miettiä asiaa nyt. Tilaan laseja, jääkiväärejä ja ilmatyynyaluksia.” 007 sanoi ja laski pöydälle tilauslapun, jonka hän oli kirjoittanut kuunnellessaan. ”Ilmoita, jos saat hanskan toimimaan. Minun on mentävä nyt.”
007 lähti hallista takaisin helikopterilleen. Ainostaan 273 jäi huoneeseen tarkastelemaan tilauslistaa. Sitten hän nosti pöydältä metallihanskansa ja pyöritteli sitä käsissään mietteliäänä. ”Hah! Vai ovat keksintöni muka hyödyttömiä? Vai olen pelkkä surkea rakentelija?!” Hän muisteli itsekseen vihaisena. ”No, nythän se nähdään. Pian kaikki tuntevat Jäätutkija 273:n!!”. Hän katsoi uudestaan hanskaansa ja laittoi sen käteensä. Hän liikutteli sormiaan hanskan sisällä ja mietti ankarasti. ”Niin, pian se nähdään…” Sitten hän käveli hallista pimeään käytävään.

[spoil]Näin etukäteen, kiitokset Bankaimestari Joylle, joka lainasi hahmoaan.[/spoil]

BKS Hildemar, laivan sisätilat

Bloszar saapui pienen hytin oven eteen. Hän tarvitsisi yhtä osaa erään aseeseen ja Hai oli sanonut osan löytyvän täältä. Huoneessa oli hiljaista. Tuskin kukaan oli siellä.

Bloz avasi oven ja huomasi olleensa väärässä. Tuolissa istui Toan näköinen hahmo, jonka Tulen Toa tunnisti Killjoyksi.

Hän ei tiennyt nukkuiko Joy, koska hän oli Toaan selin. Toa päätti olla hiljaa ja huomasi osan olevan eräässä hyllyssä. Bloz meni hyllyn luokse hiljaa ja päätti ottaa osan. Mutta vahingossa kaatoi erään laatikon maahan.

"Kuka siellä!?"

Toa ei tajunnut tilannetta ja kuinka nopeasti aika kului. Mutta hän huomasi olevansa selällään, miekan melkein hänen kurkussa ja Killjoyn pitämässä miekkaa.

"Ai se oletkin vain sinä", hän sanoi.

Bloz nousi varovasti ja oli seisoi liikkumatta, kunnes Joy laittoi miekan pois.

"Joten..." Toa aloitti, mutta päätti olla hetken hiljaa. Hän noukki osan maasta.

Killjoy oletti Toan menevän heti pois. Hän halusi olla juuri nyt rauhassa ja toivoi, ettei Bloszarin jälkeen kukaan tulisi hetkeen häntä häiritsemään.

"Kenet sinä menetit?"

Killjoy kääntyi ja huomasi edelleen Toan olevan hytissä.

"Mitä tarkoitat?"

"Koska istut täällä hiljaa hytissä, voisin olettaa, että olet mykkä, mutta koska olen kuullut sinun puhuvan, joten päättelin, että joku läheisesi jäi Rautasiivelle."

"Miksi kysyt? Mitä teet tuolla tiedolla?"

"Koska haluan tietää ketkä muut jäivät sille kurjalle laivalle, kuin Tronie."

Killjoy meni hiljaiseksi. Mutta sitten vastasi "Ruki, Veden Toa."

"Sitten tiedän miltä sinusta tuntuu."

"Mitä tarkoitat? Et tiedä minusta paljoa mitään. Emme ole jutelleetkaan, joten miten voisit tietää?"

"Koska tiedän mitä menetit. Ystävän, jonka tunsit vain hetken. Jonka ajattelit voivasi auttaa, jota ajattelit suojelevasi. Mutta syytät nyt itseäsi, koska et voinut auttaa häntä."

"Sitten tiedät, miksi olen yksin ja miksen ole tuolla muitten joukossa."

Nyt oli Blozin vuoro mennä hiljaiseksi. Hän oli tuntenut vain hetki sitten saman tunteen, mitä Killjoy tunsi nyt. Hän oli tuntenut yksinäisyyden ja vihan. Ja nyt, hän tunsi ne vieläkin.

"Aion hakea heidät takaisin."

Killjoy ei hämmästynyt kuullessaan tuon. Hän oli nähnyt kuinka vihaiseksi Tulen Toa oli mennyt, kun he olivat saapuneet Hildemarille.

"Yksin vai?"

Bloz alkoi taas ajatella, oliko järkevää mennä taistelemaan laivalle, kun hän ei pitänyt siitä. Mutta nyt hänellä oli tilaisuus pelastaa yksi ystävistään, kun muita hän ei pystynyt.

"En luule olevani ainoa. Uskoisin sinun ajattelevan samaa."

"Ehkä mietin, ehkä en."

"Olet kokeneempi kuin minä. Ja tiedän että pystyisit hakemaan heidät yksinkin. Mutta vaikka mitä sanoisit, tulisin mukaasi."

Killjoy vähän hämmästeli, kuinka varma Toa nyt oli. Viimeksi kun hän oli Toan nähnyt, Bloz oli ollut masentunut ja epävarma.

"Ennen kuin lähden, haluan tietää, kuka haarniskasi on tehnyt?"

"Eräs Klaanilainen, Ta-Matoran nimeltä Creedy."

"Minun pitää tutustua häneen. Uskoisin hänen olevan mukava ja samanlainen kuin minä", Toa sanoi ja poistui hytistä.

Gaggulabion työhuone, Bio-Klaanin saari

Metorakk oli turhautunut. Suurinpiirtein yhtä turhautunut, kuin kaikki muutkin sisämaahan määrätyt skakdit. Hän tiesi, ettei Klaaniin voisi hyökätä pelkin skakdivoimin, mutta hän ei ymmärtänyt miksei torakat muka olleet valmiit.

Metorakk selasi kenraalilleen lähetettyjä raportteja. Ne sisälsivät lähinnä tietoa zyglakien kovistelusta ja joukkojensiirrosta satamaan. Skakdien ainut operaatio tällä hetkellä oli maihinnousu läheiselle viidakkosaarelle, josta Nazorakit eivät olleet kyenneet voittamaan vastarintaa (mitä pellejä, Metorakk tuumi).

Huone haisi sikarille ja skakdille. Likaisen pöydän kulmassa oleva upouudelta näyttävä nazorak-valmisteinen tietokone ilmoitti puhelusta. Moinen huipputekninen laite ei soveltunut lainkaan muuten askeettiselta näyttävään huoneeseen. Huonekalut olivat puuta ja katossa roikkuva hehkulamppu räpsähteli. Pöydän toisessa kulmassa oli Gaggulabion buglamiitillä ja kullalla päälystetty sikarinhajuinen sikarirasia. Metorakk murahti ja siirtyin koneen ääreen.

Avautuneessa ikkunassa näkyi oudot mustavalkoiset hampaikkaat kasvot. Metorakk avasi ääniväylän yhteydenottajaan.

"Iltaa Metorakk. Oikein erinomaista sellaista." Tuulen kova humina kohisi soittajan mikrofonista. Puhujan ääni oli käheä ja siitä paistoi miltei omahyväinen äänensävy. Metorakk hätkähti. "... kuka sinä olet?"

"Voi etkö sinä tunnista ääntäni vanha toveri? Taisit saada aika tällin Xialla." Metorakkin muistot palasivat muutamaa viikkoa taaksepäin Xian yläpuolella leijuneeseen epäonniseen ilmalaivaan. Skakdin muisti hätkähti salamannopeasti rullaamaan ja pian tämä tajusikin vastauksen olevan ilmeinen. "Purifier?"

Kidakkaat kasvot nyökyttelivät. Tila niiden ympärillä näytti täysin pimeältä. Syynä oli Purifierin kameran älykäs sijoittelu. Tämän kasvoja kuvaava kamera oli nimittäin kypärän sisäpinnassa. "Hah. Hieno arvaus. Purifier, kyllä. Ehkä nykyään jopa hieman enemmän."

"Jätä kehusi muille. Minä luulin, että sinä murskaannuit sinne vuorelle.” Purifier hymähti vastaukseksi. ”Minusta eroon päästäkseen pitää tehdä paljon muutakin kuin vain pääni murskaaminen. Myönnettäköön, en odottanut ensin sinunkaan poistuneen paikalta elossa.”

Purifierin suunnasta vinkuva tuuli peitti osan puheesta ja Metorakk kävi ohjainten kimppuun, säätääkseen äänenvoimakkuutta kovemmalle. ”Missä sinä oikein olet?

”Lennän meren yllä kuusisataa kilometria rannikosta mekaanisen tuhontuojan sisällä.” Metorakk ei kysynyt enempää. ”Noh, mistä tämä yllättävä yhteydenotto? Oletan, että sinulla oli jotain asiaakin.”

”Voi kyllä. Minusta tuntuu että sinä voisit auttaa minua. Nimittäin, minulla olisi sillä pahaisella saarella tehtävä. Haasteeltaan huomattavasti suurempaa, mitä johtajasi on tarjonnut. Vanhan liiton nimissä. Mitäs sanot?" Kuuluisa skakdinhymy valtasi Metorakkin kasvot hetkeksi. "Kerro lisää", hän sanoi lyhyesti.

Purifier myhäili tyytyväisenä. Kypärän sisällä liikehtivät kasvot vastasivat hymyyn. "Minulla on Klaanissa eräs vanha ystävä, joka luultavasti hyvin pian löytää itsensä tilanteesta, jossa hän haluaa ulos Klaanista. Jonkun täytyy päästä sisään ja saada hänelle viesti. Tämän viestin jälkeen hän tarvitsee aluksen. Mahdollisimman neutraalin sellaisen, jotta hän pääsee poistumaan saarelta huomaamattomasti... Voi toki olla että pyydän paljoa, mutta sinä tiedät, että minä maksan erittäin avokätisesti."

Metorakk mietti. "Tämä... ystäväsi. Mistä tunnen hänet ja koska hänet pitää saada pois sieltä?"

"Minä lähetän sinulle tarkan kuvauksen. Hän on hyvin ainutlaatuinen joukossaan. Löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa. Ajasta sen sijaan... kuusi päivää. Kyllä, kuusi päivää on riittävästi hänelle. Hän tuskin yllättyy nähdessään teidät."

Purifierin kasvokuva peittyi tämän lähettäessä Metorakkin eteen tietoja. Skakdi työnsi kasvonsa lähemmäksi näyttöä, tämän tarkastellessa tehtävän kohteen tietoja. "... miksi aina kuusi", Metorakk mutisi itsekseen katsoessaan kuvaa.

Purifier odotti hetken ja antoi Skakdin käydä tiedot läpi rauhassa. Metorakk nosti lopunsa katseensa ruudusta ja Purifier tiesi jatkaa. "Olettaen että vastauksesi on kyllä, tulette löytämään hänet aivan linnoituksen muurien ulkopuolelta. Länsilaidan puolustus on kevyintä, joten oletan, että se on hänen valintansa. Tämän jälkeen teidän on tarkoitus saattaa hänet hankkimallenne alukselle. Jos kaikki menee hyvin, pääsette tekemään tämän todella vähin äänin. Uskotko, että alus järjestyy?"

"Kyllä järjestyy. Mikä on suunta, johon jatkamme Klaanista?"

"Olen järjestänyt turvakodin Steltin etelärannikolle. Metsästäjien rannikkovartiosto ohjaa teidät oikeaan paikkaan. Voitte samalla noutaa palkkionne sieltä. Tehtävä on suoritettu kun ystäväni on päässyt perille turvallisesti."

"Tämä on sovittu", Metorakk kuittasi. Purifier nyökkäsi lyhyesti ja yhteys katkesi.

Metorakk oli hetkessä tyytyväisempi päiväänsä. Hänen aivonsa alkoivat heti työstää suunnitelmaa huoneen hiljaisuudessa.

[spoiler=Infondaarenia.]Kuten varmaan jokainen sen arvaa, Matoro vastaa puolesta tästä viestistä.[/spoiler]

Klaani
Ylläpitosiipi

Kynttilöiden liekit lepattivat. Ahtaan käytävän punertava valaistus oli vähäistä, mutta tarpeeksi. Seinien kahdesta tai kolmesta pikkuikkunasta näki, kuinka synkän syysyön tuulenpuuskat riepottelivat oransseja ja punertavia lehtipyörteitä läpi hyytävän ilman. Talvi oli tulossa.

Puisen seinäkellon pehmeä tikitys rytmitti seinää vasten nojaavan moderaattorikaksikon ajatuksia. Kullankeltainen valon Toa Umbra ja kalpea selakhilaani Same seisoivat vierekkäin pysytellen pohdiskelevassa hiljaisuudessa. Metrin päässä Umbran vasemmalla puolella oli pari puuovia, joiden takaa kuului voimakasta puheensorinaa. Kokoustila seitsemässä oli meneillään jotain niin tärkeää, että jopa korkea-arvoisimmat moderaattorit oli määrätty ulos.

"Melkoinen yö", Umbra sanoi yrittäen herättää jonkinlaista keskustelua. Same tyytyi nyökkäämään hitaasti.
"Pakko myöntää", Hauta kantava hahmo vastasi hetken päästä. "Ja äänistä päätellen adminiemme yöstä tulee vielä pitkä."

Umbra ja Same keskittyivät kuuntelemaan ääniä, joita kantautui paksun puuoven läpi. Kivilattiaa pitkin kaikuvien askelten äänistä ja siirreltävien puuhuonekalujen kolinasta päätellen Tawa ja Guardian uusivat kokoustilan sisustusta varsin vauhdikkaasti. Molempien puheääni porautui oven läpi, mutta äänieristys vaikeutti yksittäisten sanojen tunnistamista.
Same oli niin keskittynyt sisällään velloviin ajatuksiin, että ei osannut käsitellä tarkan kuulonsa taltioimia sanoja.
Valon Toa Umbra oli lähempänä ovea ja kuuli paljon enemmän. Hän kuitenkin tiesi, että Tawan ja Guardianin puheet eivät kuuluneet hänelle. Ne kiinnostivat moderaattoria, mutta hän yritti haudata kiinnostuksensa puisen seinäkellon tikityksen alle.

Umbra avasi suunsa kokonaan, mutta jäi hakemaan sanoja. Lopulta Toa-soturi sai sanansa pakotettua ulos. "Zyglakit... minä en pidä niistä. Mutta..."

"Niin?" Same sanoi kysyvästi, ja smaragdinvihreä silmä vilkuili Umbran suuntaan.
Umbra huokaisi syvään ja sulki silmänsä. "Se sotku... Mata Nui varjelkoon. Oletko koskaan nähnyt sellaista?"

Samen kasvoilta pystyi lukemaan, että hän oli nähnyt monenlaista. Vihreiden silmien intensiivinen katse ei värähtänytkään, mutta niissä oli hämmennystä.
Hetken aikaa selakhilaanin sielun silmien edessä oli näkymä, jota oli vaikea unohtaa. Kun liha, selkärangat ja liskomaiset kourat olivat kasvaneet kieroon, rusentuneet oman painonsa alle ja sekoittuneet palloksi sätkivää, sykkivää, tuijottavaa ja huutavaa luuta ja lihasta, moderaattori oli voinut vain katsella ja kuunnella.
"Olen nähnyt elämäni aikana paljon verta", Same sanoi. Hän ei halunnut sanojensa kuulostavan ylpeydeltä. "Kun taistellaan, tulee ruumiita. Kun kilpaillaan elämästä tai kuolemasta, kaikki haluavat ensimmäisen vaihtoehdon. Ja kuolleet eivät näytä aina kauniilta."

Umbra aavisti puheen saavan jatkoa. "Mutta?"

"Ei", Same myönsi. "En ole nähnyt tällaista."

"En minäkään", Umbra sanoi.

Kaksikko jäi hiljaiseksi. Seinäkellon tikitys täytti jälleen pitkän käytävätilan. Puisen oven takaa kuului miesääni ja naisääni, eikä kummastakaan hehkunut ilo tai tyytyväisyys. Moderaattorien tehtäväksi jäi vartioida, että kokousta ei häirittäisi. Tällaisina aikoina kaksikko kuitenkin osasi arvostaa yksinkertaisia vartiointitehtäviäkin.

"Kuulitko muuten, että saimme vangittua pari zyglakia?" Umbra sanoi yllättäen. Samen viherhehkuisista silmistä näkyi, että selakhilaani siirsi sisäisen pohdiskelunsa kokonaan sivuun. Hän kääntyi Umbraa kohti.
"En. Onko niistä saatu mitään irti?"
"Kuulin vain vähän Geeltä", Umbra sanoi. "Toinen on vieläkin tajuton ja toinen on shokissa. Se toistelee vain paria sanaa."
"Mitä sanoja?" Same kysyi kiinnostuneena, vaikka tiesi, että ei saisi paljoakaan irti.

"Toinen sana oli zyglakin kieltä", Umbra huokaisi. "Kukapa sitä sitten osaisi."
"Harmillinen takaisku. Toinen?"
Umbra kääntyi kokonaan Samea kohti ilme haudanvakavana.

"Arstein."

* * *



Yhdellä kattolampulla valaistussa kokoushuoneessa oli vain kaksi henkeä, mutta äänistä päätellen määrän olisi pitänyt olla kolminkertainen.
Raivokkaan huudon voimistama potku kolahti puuta vasten. Kontakti sinkosi puisen jakkaran päin seinää. Puu kimmahti taaksepäin ja kaatui kolisten kokoushuoneen kivistä lattiaa vasten. Pehmustetyyny putosi jakkaralta lattialle.
"Se... se... se skarrararrin...", Guardianin ääni jyrisi. Sinisen skakdin rintakehä kohoili ja laskeutui, kun hän hengitti raskaasti. Klaanin admin seisoi kokoushuoneen pöydän edessä. Molemmat soturin käsistä olivat puristuneet nyrkkeihin.

Tawa seisoi pöydän toisella puolella katsellen sinistä skakdia ristiriitaisin ajatuksin. Toan viitta lepäsi hänen hartioillaan lannistuneena. Sähkön toan katseessa oli väsymystä ja epätoivoa, mutta hänen äänessään yhä harmoniaa.
"G", Tawa pyysi hiljaa. "Rauhoitu... ole kiltti!" Toa erehtyi katsomaan Guardianin vasenta nyrkkiä, jossa skakdi-mies oli puristanut puista kynää. Koko nyrkki tärisi voimakkaasti, ja puunsäleitä ja hiilenpalasia putoili lattialle.
Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Visiirin taakse piilotetut kosteat jalokivet tuijottivat punaisena hehkuvaa vihan tulta.

Terävähampainen suu aukesi ja ulos tulvi raivoa.
"SE PIRAKA PITI MEITÄ PILKKANAAN!", Guardian huusi paiskaten puukynän sirut maahan. Palaset napsahtivat rikki kivilattialla kimmahtaen eri suuntiin. Miltei välittömästi Guardian heilautti koko ruumiinsa ympäri lyöden saman nyrkin kokoushuoneen seinään. Koko huone kajahti, mutta tärähdys hiljensi sekä Guardianin että Tawan. Kumpikaan ei hengittänyt.

Guardian lyyhisti päänsä nojaamaan seinää vasten. Seinään lyöty nyrkki alkoi vähitellen liukua alas seinän pintaa pitkin.
Tawa katsoi pitkään admin-toverinsa selkämystä hengittämättä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Guardiania näin vihaisena. Näkymä ei ainoastaan huolestuttanut Tawaa. Jollain tasolla se myös pelotti.
Sähkön Toa otti muutaman varovaisen askeleen kohti skakdia kiertäen pöydän ympäri. Tawa pysähtyi metrin päähän Guardianista, joka hengitti yhä raskaammin.

"Se skarrararrin pelkuri", Guardian sanoi huohottaen seinää vasten. "Se katsoi minua sellistään ja esitti viatonta sotavankia. Mutta se hetki, jolloin se jäi kiinni..."
"Sheelika..." Tawa sanoi yllättyneenä ja kohdisti surullisen katseensa lattiaan.
"Se hetki, jolloin se jäi kiinni", sininen skakdi haukkoi puheen tahti kiihtyen. "Siitä yöstä lähtien se pirun morsian tiesi tehtävänsä."

Tawa jäi miettimään Guardianin sanoja kuin naulittuna. Naisen naamion takana työskentelevä mieli yhdisti asioita aina vain kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen ymmärryksen suorastaan näki sinisen visiirin takaa tuijottavista silmistä.

Sama yö, jona Sheelika jäi vangiksi oli ollut yö, jona Visokki oli kadonnut. Vasta nyt Klaanin johtaja kuitenkin tiesi, että tapahtumilla oli ollut yhteys. Tässä pimeän verkostossa oli vaikea löytää kahta asiaa, joilla ei ollut yhteyttä toisiinsa.
Ja pimeän verkosto olikin sanavalintana paras. Se oli liiankin osuva, sillä Sheelikan yhteyttä Zorak von Maxitrillian Arsteiniin - ja Avdeen - ei oltu koskaan suljettu.

Punainen Mies ei ollut telepaatti. Hän jätti jälkeensä pimeitä siemeniään. Siemeniä, jotka kasvoivat korruption versoiksi. Versoiksi, jotka kuiskivat sanoja ja lauseita. Ne istuttivat ajatuksia, jotka muuttivat maailmankuvia. Näillä loisillaan Punainen Mies merkitsi ystävänsä ja vihollisensa.
Mutta hän ei ollut telepaatti. Hän tarvitsi sellaisen.

Ja sellaisen hän saikin. Kun Punaisella Miehellä oli kivenkin läpäisevä viestintäkeino, mustalla pelon siemenellä polttomerkitty agentti vangittuna Klaanin linnakkeen alle ja joukko karttakuvia eräästä hylätystä ortonilaisesta tunneliverkostosta, ei Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen taiteellista luovuutta voitu rajoittaa.

Tawa jäi sopertamaan hiljaa. Sähkön Toan suusta tuli sanoja, jotka eivät muodostaneet lauseita. Toan kasvot kalpenivat.
"Sheelika... hän ei..." Tawa sanoi hiljaa. "Hän ei voinut..."

Guardian heilahti kokonaan ympäri ja sotasankarin ainoaan silmään syttyi tuli. "Sinun 'viaton tyttösesi' oli taas mukana jossain, joka tapatti viattomia!" Guardian huusi iskien kiviseinässä käyneen nyrkkinsä kokouspöydän puupintaan. Tawa näki, että nyrkissä oli karu verestävä ruhje. Toa katsoi vuorotellen sinistä nyrkkiä ja sen omistajan punaista katsetta.

"Guardian", Tawa sanoi hiljaa alakuloinen katse kasvoillaan. Tawan äänensävy kasvoi kuitenkin vähitellen päättäväisemmäksi. "Hän... sinä et tunne häntä. Tämä ei ollut Sheelikan syytä!"

"Minä - tunnen - hirviöt", Guardian huusi painokkaasti. "Minä tunnen petturit ja kostonhimoiset. Tarvitaan vain äärettömästi vihaa... ja kyky kohdistaa sitä."
Valkoiset skakdinhampaat puristuivat tiiviisti yhteen. "Tyttöraukallasi on molempia. Kuinka monta ruumista pitää vielä rojahtaa Klaanin aulaan, että ymmärrät sen?"

"Hän ei halunnut tätä!" Tawa sanoi, ja painokkuus ja päättäväisyys kasvoivat Toan äänessä. Naisen kasvoilta näki kuitenkin vain alakulon ja lohduttomuuden. Sinisen visiirin takaa katsoivat silmät, jotka halusivat nähdä niiden edessä olevassa sinisessä skakdissa aivan, aivan muuta kuin pelkkää vihaa.
"Hän.. hän ei halunnut kenenkään kuolevan! Sinäkin kuulit, kuinka hän pyysi Arsteinia säästämään Santorin!"

Guardianin suu sulkeutui ja terävä hammasrivi jäi piiloon. Guardian nosti nyrkkinsä kokouspöydältä ja vilkaisi punertavaa ruhjetta rystysissä. Skakdin kasvoille ilmestyi pieni hymy, mutta silmissä paloi yhä sama tuli.
"Yksi henki", Guardian sanoi hampaidensa välistä ääni täynnä katkeruutta. "Niin ne aina tekevät. Ne säästävät yhden hengen, että niiden omatunto ei tappaisi niitä. Yksi säästetty henki ei korvaa kymmeniä murhattuja."

Tawa ja Guardian olivat hetken hiljaa. Kaksikon katsekontakti ei rikkoutunut.

"Jos tämä yhtään auttaa, niin sinulla on kivat silmät", Guardian sanoi, ja Tawa näytti yllättyneeltä. "Mutta ne näkevät muissa asioita, joita ei oikeasti ole. "
Tawa räpytteli silmiään. Alakulo ja uupumus pysyivät Toan kasvoilla, mutta niiden sekaan oli tulvinut lasteittain päättäväisyyttä ja kasvavaa ärtymystä.
"Miten sinä - sinä kaikista klaanilaisista voit sanoa noin?" Tawa sanoi jäisellä äänellä. Jää alkoi sulaa, ja sen alta hehkui jotain tulisempaa. Ristiriitaisia tunteita velloi keltaisen toan sisällä. "Sinä, skakdi, pimeyden metsästäjä... sinä, joka et kerro kenellekään edes nimeäsi! Sinä, jota vilkuiltiin pahasti ja epäiltiin vakoojaksi jo Klaanin alusta asti! Muistatko sinä, kuka puhui puolestasi?"

Guardian jäi muistelemaan. Hän pysyi hiljaisena. Tawan äänensävy kiehui ja äänenvoimakkuus kasvoi. Hän otti muutaman askelen niin, että oli hetkessä lähempänä Guardiania.

"Minä puolustin sinua silloinkin, kun sinut haluttiin karkoittaa! En edes tiennyt aina, miksi tein sitä. En tuntenut sinua. Minulla ei ollut mitään syytä jatkaa sitä. Mutta silti jotenkin näin, että sinä ansaitsit suojeluamme."

Tawa huokaisi syvään. "On välillä tosi vaikeaa olla ystäväsi, tiedäthän sen?"

Guardian oli hiljaa hetken. Sitten hän hymähti, mutta ei hymyillyt. Raivon tuli kyti vielä pienenä kekäleenä skakdin sisällä.
"Anteeksi, Tawa", Guardian sanoi synkästi ja huokaisi. "Ehkä sinä näet vain asioita, joita haluat nähdä. Myös minussa. Ja ehkä näkisit Sheelikan oikeat värit, jos ruumiskasassa olisi ollut paras ystäväsi."

Tawan keltaiset kasvot kalpenivat. Päättäväisyys ja viha katosivat. Jäljelle jäi pelkkää jäätä.


... paras ystäväsi...
... paras ystäväsi...



Kajahdus kaikui kokoustilassa, kun käsi kohtasi posken. Skakdi ei osannut odottaa keltaisen kämmenen läpsäisyä. Se ei ollut voimakas eikä kivulias, mutta se oli odottamaton.

Guardian näytti siltä kuin olisi saanut ohimoonsa matalalla lentävästä kuolonpeiposta. Hän jäi vain räpyttelemään silmiään hämmentyneenä. Sinisen olennon suu jäi auki ja ainoa silmä jäi katsomaan keltaisen käden omistajaa.
Tawa ei tuijottanut enää Guardianin silmiin. Näytti siltä kuin kaksi vähitellen kostuvaa silmää olisivat katsoneet sinistä skakdia, mutta oikeasti ne katsoivat hänen lävitsensä. Jonnekin kauemmas. Jää oli sulanut, mutta alla ei ollut mitään.
Tawan suu aukesi, mutta sanoja ei tullut. Lämmin hengitys puhalsi tiensä ulos suusta ja oli kuin Toa olisi halunnut sanoa jokaisen sanan, joka pyöri hänen mielessään.

Hetkellinen kipu skakdin poskella katosi hitaasti olemattomiin. Se palasi ja kaikui Guardianin päässä, kun hän näki Tawan särkyneen ilmeen.

"Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä", Tawa kysyi hiljaa ääni väristen.

Kysymys jätti kokoustilaan pelkän hiljaisuuden. Kaksi adminia seisoivat metrin päässä toisistaan kuunnelleen ajatuksia, jotka vaativat heitä sanomaan jotain. Molemmat olivat hiljaa, mutta pieni ääni molempien sisällä toisteli yhtä ja samaa sanaa. Se oli sanoista vaikein.

Kumpikaan ei tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi, vaikka molemmat halusivat sitä.

Kaksikon katseet kohtasivat vielä kerran, mutta he kääntyivät välittömästi poispäin toisistaan. Selät vastakkain Tawa ja Guardian seisoivat mahdollisesti minuuttien ajan paikallaan, kunnes Tawa lähti astelemaan hitain ja kaikuvin askelin kohti suuria puuovia.

"Tuota...", Guardian sanoi hiljaa, mutta lause ei saanut loppua. Sukkeluudet olivat vähissä. Kerrankin sininen skakdi jäi täysin sanattomaksi.
Kokoustilan ovet aukesivat. Ruosteiset saranat lauloivat alakuloista duettoaan, kun Tawa asteli viittaansa piiloutuneena ulos kokoustilasta. Näkökenttänsä äärirajoilla Guardian näki hetkellisesti vain purppuraisen viitan heilahtelua, kunnes sekin oli pian poissa.

* * *

Same ja Umbra kohottivat kulmiaan, sysäsivät itsensä kauemmas seinästä takanaan ja suoristivat ryhtinsä, kun suuret puuovet aukesivat ja käytävän synkkyyden avasi ovien välistä tuleva valo. Valokiilaan ilmestyi viitakkaan naishahmon muotoinen varjo, jonka perässä seurasi hitaasti ulos kammiosta asteleva sähkön Toa.
Umbra ja Same suoristivat ryhtejään entistä kunniallisemmiksi ja nostivat kätensä sotilastervehdykseen, kun he näkivät Tawan. Klaanin johtajan kasvoja ei nähnyt kovin selkeästi, kun hän seisoi moderaattorien edessä käytävän varjon ja kokoushuoneen valon rajalla.

"Neiti Tawa", Umbra sanoi herrasmiehen elkein.
"Johtaja", Same sanoi yksiselitteisen kunnioittavana.

"Helei", sähkön Toa sanoi niin hiljaa, että äänensävystä ei ottanut selvää. "Hätäkokous... päättyi. Voitte mennä nukkumaan."

Moderaattorit olivat ihmeissään. He päättivät teeskennellä kuulleensa oven läpi vähemmän kuin olivat oikeasti kuulleet.
"Mutta Tawa", Umbra sanoi kohteliaasti. "En usko, että kukaan meistä pystyy nukkumaan tällaisena yönä..."
"Yrittäkää", säröilevä ääni sanoi, kun Tawa kääntyi poispäin kaksikosta. Purppurainen viitta heilui moderaattorien edessä kuin linnakkeen liput syystuulessa, kun nainen asteli käytävää pitkin kohti adminien yksityistiloja.

Umbra katseli johtajansa loittonevaa selkää ja oli jo valmiina tottelemaan tämän komentoa, mutta yhtäkkiä Same päätti puhua.
"Admin Tawa", kunnioittava mutta väsynyt ääni huusi perään. "Tämä oli 'Zorak von Maxitrillian Arsteinin' kädenjälkeä, eikö ollutkin?"

Viitan ja sitä kantavan naisen liikkeet pysähtyivät. Tawa jäi seisomaan käytävän päähän. Se riitti vastaukseksi Samelle.

"Feterra odottaa holvissani", Same sanoi. "Haluatko nähdä sen?"

* * *

Kokoushuoneessa oli enää vain joukko kaatuneita tuoleja, lattia täynnä puunsäleitä ja sininen skakdi, joka istui tuolilla etunojassa ja katse lattiassa. Ovet olivat auki, mutta Guardian kuunteli Samen sanojen sijasta omia ajatuksiaan.
Sininen skakdi katseli veristä ruhjetta rystysissään. Se kaipaisi sidettä, mutta ei enää edes sattunut. Ruhjeesta juurikaan välittämättä sotaveteraani siirsi toisen kätensä vasemmalle poskelleen ja piti sen siinä.

Sillä hetkellä skakdi halusi vain lyödä itseään tylpällä esineellä silmiensä väliin. Hänen kätensä puristui tuolin jalan ympärille.
Guardian kuitenkin päästi irti tajutessaan, että itsekidutus ei tekisi sanottua sanomattomaksi.

Rivakka läpsäisy omalla kädellä toiselle poskelle kuitenkin toi lievää mielenrauhaa.

Skakdi huokaisi syvään. Tawan viimeinen kysymys kaikui hänen ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.

* * *

Kylmä lattia tuntui Tawan jalkojen alla ja yksi ainoa kysymys piinasi hänen mieltään.
Tawa oli nähnyt pahuuden. Hän oli katsonut sitä silmiin, mutta se oli antanut hänen elää. Tawa oli hengissä vain siksi, koska pahuus oli halunnut Toan tietävän, minkälainen maailma oli.
Myös Same oli nähnyt pahuuden. Ja silti moderaattori oli reagoinut Avhrak Feterraan sisuksiin raivolla, jonka kaltaista ei moderaattorin kasvoilla ollut näkynyt aikaisemmin.

Samen kysymys kaikui Tawan ajatuksissa. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.
Haluatko nähdä sen?

Kysymys ei vaivannut sähkön Toaa siksi, koska se oli vaikea. Se ei vaivannut häntä siksi, koska hän pelkäsi sitä, minkä saisi nähdä. Kysymys vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

"En halua", Tawa sanoi vapisevalla äänellä. "Mutta minun täytyy."

* * *

Kysymys ei vaivannut sinistä skakdia siksi, koska se oli vaikea. Se vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä?

Haluan, Guardian ajatteli. Mutta en voi.


[spoiler=* * *]Siinä teille köyttä kahdeksi viikoksi. Hei hei ja hyviä kirjoittamisia.[/spoiler]

Yö, Klaanin linnoituksen käytävät

Umbra, klaanin moderaattorien pomo, käveli sekalaisessa mielentilassa klaanin öisiä käytäviä. Käytävillä ei ollut öisin niin paljon porukkaa kuin päivisin, siksi Umbra pystyi olemaan rauhassa ajatuksissaan ja kävelemään mietteissään kohti oman huoneensa sijaintia. Yö oli ollut todella kammottava, ainakin Umbran mielestä, vaikka hän olikin toa ja nähnyt mitä moninaisempia kauheuksia ja tehnytkin niitä.

Ne Zyglakit. Minun tekee hiukan sääli niitä liskomiehiä... Umbra ajatteli, muistellen mitä oli nähnyt pihamaalla. Näyn muistelo sai Umbran voimaan pahoin, mutta hän pidätteli oksennusrefleksiään urhoollisesti. Toa muisteli samalla niitä kauheuksia mitä oli kuullut Arsteinista ja Sheelikasta, tästä klaanin karkoitetusta jäsenestä.

Umbraa harmitti ettei hän ollut ollut puolustamassa klaania hopeisten tappajakoneiden hyökätessä kauhujen yön aikaan, mutta hänen piti suojella omaa nahkaansa, koska jos hän ei tottelisi Helryxin käskyjä, ritarikunta antaisi hänelle ilomielin paikan järjestön tarkkaan vartioidussa vankilassa, Tyrmässä.

Onneksi olen tehnyt nyt päätöksen ja lähettänyt erokirjeen Helryxille. Ritarikunta saa pärjätä nyt ilman minua, sillä Klaani on kotini enkä kuulu muutenkaan Mata Nui fundamentalisteihin toa ajatteli, katsellen väsyneillä silmillään valokiviä ja soihtuja jotka valaisivat hänen tietään muuten synkässä kivilinnoituksessa. Käytävä tuntui jatkuvan jatkumistaan, eikä loppua tuntunut näkyvän missään.

Viimeaikaiset tapahtumat olivat olleet Umbran elämässä aikamoisia käänteitä. Valon toa oli tavannut itsensä toistesta maailmasta, kohdannut veljensä ja voittanut tämän mielten taistelussa ja palannut klaaniin, ensin pelastaen Matoron hengen tämän Parannuskivellä ja tuoden mukanaan kaksi ystäväänsä Umbran menneisyydestä.

Umbra alkoi kavuta mietteissään kierreportaita kohti huonettaan. Joskus toa toivoi ettei olisi hankkinut huonetta kovin korkealta näköalan takia, koska kapuaminen ylös tuntui yöllisten tapahtumien ja stressin jälkeen usein raskaalta.

Valon toa kipusi ylätasanteelle, pelotellen haukottelullaan muutamia yöperhosia saalistavia biomekaanisia lepakoita lentoon. Toa ei välittänyt näistä lentävistä koirista vaan päätti kömpiä piakkoin petiinsä.

Umbran huoneen ovi oli jätetty auki ja sisältä kuului kuorsausta. Hänen toisen maailman vastineensa, painovoimaa ja valoa hallitseva matoran kuorsasi Umbran huoneessa. Kaksikko jakoi nykyisin tämän perin sekavahkon huoneistojärjestelmän yhdessä Kahu-linnun ja Qewa Fikoun kanssa. Oli oikeastaan hyvä että matoran Umbra huolehti näistä rahilemmikeistä kun moderaattori oli hoitamassa töitään klaanin käytävillä.

Valon toa käveli huoneensa tuulikaappimaista eteistä pitkin, katsahtaen tietokonehuoneeseensa, jossa paloivat jos jonkinlaiset valot. Isot tietokoneruudut olivat osa Umbran työtiloja, mutta kukaan ei ollut kunnostanut niitä Sheelikan sabotoidessa päämoderaattorin tiloja. Hän sulki oven perässään, jatkaen matkaansa edessään levittäytyvään olohuone/makuuhuone kompleksiin. Toa katsahti ympärilleen, Matoran Umbra kuorsasi Qewa sylissään säkkituolissa, kasa elementaali energian naamioita lojui lattialla Umbran yöpöydän lähellä. Umbran huomio kiinnittyi kuitenkin hänen rakkaaseen sänkyynsä, joka oli viikattu ja laitettu kuntoon, tehden etäisyyttä sekalaiseen ja sotkuiseen huoneen yleisilmeeseen.

Valon toa sammutti kanuunansa vahinkolaukausten varalta, otti repun pois selästään ja rojahti sängylleen. Hän veti peiton korvilleen, sulki silmänsä ja vaipui uneen...



Umbra matkasi unessaan hänen alkuperäiseen kotiinsa, josta monet muistot olivat jo pyyhkiytyneet pois. Universumin keskus, Karda Nui, kaikkien av-matoranien koti oli suuri maailma itsessään. Jättiläismäiset vesiputoukset halkoivat vehreää ja valontäytteistä iloisuuden ja valon kotia jossa varjoilla ei ollut sijaa. Täällä valon matoranien laji eli kauan sitten.

Sankarimme muisteli kuinka hän oli ystävystynyt monien matoranien kanssa. Hänen menneisyytensä ystävät muistuttivat aivan Toa Avraxeja, jotka olivat käytännössä kuolleita. Toia joista tuli sankareita hänen takiaan ja jotka uhrasivat henkensä hänen takiaan...

Muistot matoraneista, joiden nimiä Umbra ei muistanut, vain kasvot, tai siis naamiot pyörivät ympyrää Umbran mielessä. Oli paljon asioita joita historia oli unohtanut ja joita aivot eivät muka tarvitsisi. Mutta Umbra ei halunnut unohtaa, vaan muistaa elämäänsä.

Umbra oli kertonut joskus kauan sitten joitain kokemuksiaan universumin keskustasta mutta nämä hänen tarinansa oli kuitattu vain tarinoina, ei todellisuuteen pohjautuvilla tarinoilla. Uni kuitenkin jatkui matoranien tanssiessa yhdessä Umbran kanssa Suuren hengen tanssia... Oli iloista ja meluisaa, aika riemun,,,

Umbra hymyili sängyssään. Unet joita hän näki olivat täynnä riemua ja lämpöä, sekä valoa, asioita joita oli harmittavan vähän valon toamme elämässä ja tässä, ilkeässä, kylmässä ja pimeässä maailmassa...