Nimdan kaupunki



Dox ja Tarkk'ampuja kiiruhtivat valtavan akveduktin juurella kohti sivualuetta, jossa heidän oli määrä auttaa kolmea mottiin jäänyttä liittolaista. Parhaansa mukaan he välttelivät aluetta hallussaan pitäviä sotilaita. Taistelu jylysi heidän ympärillään; Ristiretkeläisistä suurin, punainen, nelijalkainen jättiläinen, tulitti murskaavaa tykistötulta kaupungin ylle muutaman korttelin päässä. Pienemmät ristiretkeläiset raivasivat katuja yksi toisensa jälkeen Nimdan riivaamista mustahaarniskaisista joukoista. Toisaalla nämä sotajoukot puolestaan löivät maahan ristiretkeläisiä.

He olivat jo vihollislinjojen takana. Nurkan takaa ilmestyi kolmen sotilaan ryhmä, mutta ampuja niittasi ne nopeasti seinään sulasta metallista koostuvilla, oranssihehkuisilla ammuksillaan. Dox tähysti ympärilleen; ei muita vihollisia näköpiirissä. He juoksivat tien yli.

Ampuja huusi jotain kehottaen Doxia väistämään. Tämä hyppäsi viime hetkellä sivuun, kun siivekäs, lentävä ja vaaleansininen ristiretkeläisolento iskeytyi viereiseen rakennukseen lyöden lumikimpaleita muistuttavia valkeita kappaleita ilmaan. Tämä kivivyöry oli vähällä hukuttaa Doxin ja Ampujan alleen. Viime hetkellä he väistivät putoavia lohkareita. Lentävä olento rysähti maahan heidän viereensä, yhtä kuolleena kuin kivet.

Ilma sakeutui kalkkimaisesta tomusta. Mitä ainetta rakennukset ikinä olivatkaan, ne eivät kestäneet taistelun niihin kohdistamia iskuja. Tämän taistelun lopulla kaupungista ei olisi paljoakaan jäljellä, Dox ajatteli.



Pölypilven suojissa Dox ja Ampuja jatkoivat eteenpäin. He olivat pitkällä kadulla, joka kulki kaupungin päästä päähän. Muutaman korttelin päässä vaaleanruskea, kolmijalkainen olento kohtasi loppunsa mustan sotilasrykmentin kourissa. Näiden kohtaloksi puolestaan koitui jättimäinen tykistönammus. Räjähdys ylsi helposti Doxin ja Ampujan luokse saakka. Ampuja kohotti oikean kätensä kohti lähestyvää tulimerta, ja hohtava, sinertävä voimakenttä ilmestyi heidän suojakseen. Se leikkasi läpi vyöryvän tulen kuin kivi kosken alativirtaavaisen veden.

Kuin Hau. Dox oli huomannut monien ristiretkeläisten kykyjen muistuttavan suuresti Kanohi-naamioiden voimia. Näiden olentojen todellinen luonne ei vieläkään ollut käynyt Doxille selväksi. Ehkä he olivat Toia, jotka kauan sitten joutuivat Verstaan vangeiksi. Ehkä Verstaassa oli aukkoja rinnakkaisiin todellisuuksiin tai ehkä jopa täysin ennenkuulemattomiin maailmoihin. Oli miten oli, ne eivät tavallisia matoranien maailman asukkaita olleet.

Räjähdys oli pyyhkinyt pois suuren osan viereisen, kymmeniä metrejä korkean laatikkomaisen rakennuksen kyljestä. Niin paljon, ettei se yksinkertaisesti pystynyt tukemaan yhä ehjiä ylimpiä kerroksia. Painovoima vaikutti tässä maailmassa ikävä kyllä aivan normaalilla tavalla, ja suunnaton kivikolossi lähti kallistumaan Doxia ja Ampujaa kohti. Ampuja käänsi kilpensä kohti ylhäältä lähestyvää massaa, vaikka se ei varmasti riittänyt sen torjumiseen.

Verstas

Ignika ihmetteli, missä kaikki olivat.

Nimdan kaupunki

Kuin jumala koneesta ilmestyi keltainen välähdys, ja vain silmänräpäyksen kuluttua Ampuja ja Dox olivat turvallisen matkan päässä monumentaalisesta, savuavasta rauniosta. Keltainen oli olento, jonka punaisin sotamaalauksin koristetut kasvot toivat Doxin mieleen kanohi Kualsin, pikamatkustuksen naamion. Sitten se oli taas poissa.

Dox haukkoi henkeään. Yllättävä pelastus ei näyttänyt hämmästyttäneen Tarkk'ampujaa. Dox ei ollut myöskään päässyt täysin selville näiden olentojen keskinäisistä kommunikaatiokeinoista. Ehkä se oli telepatiaa. Tälle vahvistuksen olisi saanut vain taidokas Suletun käyttäjä.

Dox ja Tarkk'ampuja jatkoivat matkaansa. Dox vilkaisi taivaalle, haisteli ilmaa.
Taivaan pilvet tummenivat, ja ne alkoivat kertyä kaupungin keskustan ylle, pikkuhiljaa, uhkaavasti, kuin aina silloin, kun pimeyden voimat kerääntyvät jossain.

Kaupungin keskellä oli valtava temppeli.



Nui-Koro, komisario Harkelin asumus



Kepe pudisti päätään ja keskittyi taas keskusteluun. Neljä hahmoa istuivat lomautetun poliisin olohuoneen nukkaisilla sohvilla, eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Harkel ei näyttänyt luottavan vieraisiinsa ja Snowie tuijotti väsyneesti Po-Matoralaisen viiksiä. Ne olivat niin tuuheat. Ujo Matoralainen Suflery näytti pelokkaalta ja pysyi ilmeisen tyypillisesti täysin vaitonaisena.



Huoneen tapetoidut seinät olivat suttuisen harmaat, vaikka ne kovasti koettivatkin olla valkeat. Korkea ruutuikkuna ei sekään varsinaisesti kiiltänyt puhtauttaan, mutta valaisi kuitenkin olohuoneen. Laudoitetun lattian miltei täysin peittävä punaruskea matto näytti siltä, kuin olisi palvellut liian monta vuotta liikaa väkeä, jotka käyttävät liikaa liian likaisia kenkiä sisätiloissa. Mahonkipuiset kirjahyllyt näyttivät voivan pahoin.

Kepe yritti saada tilanteeseen vähän eloa, ja läimäytti valkoista toveriaan olalle, jotta tämä lakkaisi tuijottamasta viiksiä. Niin paljon viiksiä.
”Häh mitä juu niin. Tuota, öh, herra poliisimies, ymmärrämmekö oikein, jos oletamme sinun sijoittuneen hieman huonoon valoon kaupunginkaartin eläväisellä näyttämöllä?”

Komisario Harkel haroi viiksiään. ”Mitä tarkalleen ottaen tarkoitatte?”
”No siis, sinä varmaan muistat kun kohtasimme pormestarin työhuoneessa ja sinä ikään kuin moukutit minua ja sidoit minut koska sitähän on vähän vaikeata unohtaakö?”
”Tuota. Kö.”
Kepe hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Hienoa. Niin siis, että kun se vaikutti vähän lainsuojattomalta ja sitten vielä kaupunginkaartin majassa päässä sanoivat sinun olevan, eeh, syrjässä, niin ajattelimme että sinulla on jotain meneillään.”

Mustaa Faxonia ja muhkeita viiksiä (tärkeää) kasvoillaan kantava Harkel näytti mietteliäältä. ”Kyllä, minulla taitaa tosiaan olla jotain meneillään.”
Snowie innostui paljon, ja niin teki myös Kepe, joka ei kutenkaan vääntänyt kasvojaan samanlaiseen autuaaseen hymyyn.
”Loistavaa”, Lumiukko höpäji. ”Ja se jokin liittyy siihen, että... Pormestari on pahis?”

Harkel nousi seisomaan sohvaltaan. ”Pahoitteluni siitä työhuonevälikohtauksesta. Luulin sinua pormestarin kätyriksi. Olette aivan oikein hänen suhteensa, kaupunkimme johtajalla ei ole puhtaita nauriita nyytissään. Saanko tarjota arvon herroille ja neidille kahvit?”

Klaanilaisten myönnyttyä ja kiitettyä ja Sufleryn pudistettua vaisusti päätään Harkel poistui huoneesta.
”Olimme oikeassa,” Snowie hehkutti.
”Niin, no, pormestari kyllä lähetti salamurhaajia peräämme, joten liekö sinänsä ihme, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut”, Kepe vastasi. ”Tiedätkö. Jos pormestari on valmis menemään näin pitkälle, luuletko, että hänellä saattaisi peräti olla Nimdan siru?”

Snowie suki mielikuvituspartaansa ja näytti tuumailevaiselta. ”Se se vasta edistystä olisikin, eikö vain?” Sitten hän suki mielikuvitusviiksiään, koska oli kateellinen.
”Se olisi. Ja sinä näytät naurettavalta, sinähän tiedät sen?” Kepe huiskautti kädellään Snowien ilmaa pyöritteleviin sormenpäihin.
”Sinun silmiesi tähden.”
”...”



Kronksihdus!

”...eeh, mikä se oli?” Kepe äimäili. ”Ei kuulostanut kovin hyvältä-ääää!”

Tiedemies suoraan säikähti, kun olohuoneeseen asteli viisi mustiin kaapuihin verhoutunutta hahmoa. Kolme oli lyhyenlaista, ilmeisen Matoralaista, ja kaksi muuta Toan mittaista, ja ne eivät selvästikään piitanneet laista. Koska olivat palkkamurhaajia, jne.

Skakdi ja Vortixx kaivoivat tikarinsa esiin.

Uljaat klaanilaiset sankarit nappasivat Sufleryn matkaansa ja laukkasivat keittiön puolelle paiskaten oven perässään. Harkel äimistyi, kun klaanilais-kaksikko raahasi hänen vaatimattoman keittiönsä esineistöä oven eteen. Jyskytys oli kova, kun palkkamurhaajat pyrkivät hakkaamaan ovea irti saranoiltaan.
”Mitä”, viiksekäs poliisimies reagoi, kun kaksi klaanilaista kaivelivat laukuistaan aseistusta. Paitsi että laukut olivat unohtunet olohuoneen puolelle.
”Voi mätäkäpälä, emme me varmaan jättäneet niitä tuonne.”
”Varmaan jätimme.”

Suflery katsoi menoa hiljaisena. Harkel kaiveli tiskipyötänsä alta isoa jotakin.
”Har haa!” viiksekäs sankar huudahdti kiskaistessaan esiin kaksikerroksisen Kanoka-heittimen. Nui-Koron sotilaspoliisin tavaramerkkiase oli tehokas kriminaalinnappain: Heikentävä kiekko teki rikollisesta helpon kohteen, kun taas suurentavan levyn vaikutus teki konnan pakenemisesta mahdotonta.

Jytäym ja ovi oli apposen auki, sekä viisi pormestarin palkollista palkkamurhaajaa murhaavan näköisinä.

Kaaos levisi ilmoille. Koska ovi oli ilmeisen kapea ja siitä yritti yhtä aikaa survoutua sisään puolikymmentä puukkomiestä, ei näihin ollut vaikeaa osua. Snowie nappasi pöydältä puisen kaulimen ja heilutti sitä kuin paraskin miekkamies, mikä näytti hämmentävän hupsulta. Kepe taas nappasi nurkasta - kuinka ollakaan - vaahtosammuttimen, kalautti puolivahingossa sen perällä mikälienaamaista matoriania kalloon ja prötsäytti sammutusvaahdon vihollislauman kasvoille.

Viiksekäs Harkel näki tilaisuuden koittaneen, viskaisi kiekonheittimensä sivuun (ampumatta ainoatakaan laukausta?) ja hyppäsi vaahdon väliaikaisesti sokeuttaman skakdin naamalle. Kepe heitti vaahtosammuttimenraadon Vortixxia päin, joka tömähti selälleen lattialle. Suflery pysyi poissa muiden tieltä.

Snowie nappasi lattialta Harkelin (muistakaa viikset) pudottaman kanoka-laukaisimen. Kaksi matorania hyppäsi yht'aikaa veitset ojossa Snowieta kohti, mutta Kanokat kävivät kuitenkin näppärästi kilvestä ja heikennystyypin kiekko jakoi voimaansa sen pintaan kalahtaneisiin puukkoihin. Niiden terät katkesivat siististi saumakohdista (saumoja puukoissa? Kuinka halpaa tekoa) useiksi palasiksi. Matoranit katsoivat yhteen ääneen ihmeissään käsissään olevia tynkiä. Snowie kamppasi molemmat kumoon ja istahti päälle.

Siinä ollessaan Snowie katsoi kiekonheittimen kahta levyä. Heikennys ja suurennus. Sitten hän katseli pientä poliisimiestä, joka taisteli voimakasta Skakdia vastaan. Lumiukko nappasi suurennuskiekon pois laukaisuasemastaan, ja sihtasi palkkamurhaajaan. Skakdi maistoi heikennyskiekkoa, mikä tasoitti Harkelin ja mustakaavun mähinää huomattavasti. Sitten pullea sankari asetti pelkän suurennuskiekon asemiin, ja laukaisi kohti Harkelia.

Viikset ja muukin poliisimies kasvoivat silmissä, ja pian olikin jätti-Matoralainen saanut aluksi vertauskuvallisen ja sitten kirjaimellisen niskalenkin heikenneestä Skakdista.

Kepe kurotti takintaskuunsa ja kaivoi sieltä punaisen lapasen. Snowie, Harkel ja Suflery heittivät kaikki tähän hieman kummastuneen katseen.

"Miksi ihmeessä en muistanut tätä aiemmin. Hyppää pois tieltä viiksinesi, Harkel. Sinä myös, Snowie." Nämä tekivät niin. Maahan liiskattu Skakdi näytti hölmistyneeltä. Samoin kaksi veitsipuolta matorania. Se kolmas matoran ja Vortixx olivat taju kankaalla.

Kepe kiskaisi hanskan käteensä ja otti badasseimman mahdollisen asennon, tumppu kohti salamurhaajia. Hohtavasta käsineestä tulvahti kirkas energiakenttä, joka näytti sangen yliampuvalta.
Hetkeä myöhemmin salamurhaajien viisikko oli ison kuplan sisässä. Snowie ja Harkel kertasivat edellisen lauseen päässään. Kuplan. Skakdi käräytti sormensa koetettuaan tökätä sitä. Tämän katse oli myrkyllinen.

"Joo, tämä hanska käyttää kanohi Hauta vangitakseen viholliset voimakentän sisään. Näppärää, eikö?" Kepe kehuskeli.

Hän oli laskemassa kättään, mutta voimakenttä alkoi väreillä uhkaavasti.

"...Ai niin."

Snowie tirskahti.

Hetkeä myöhemmin he olivat saaneet rakennettua keittiöjakkarasta, parista kattilasta ja puulusikasta telineen, joka piti epäkäytännöllistä voimakenttägeneraattoria tismalleen siinä kohdassa, jossa kenttä oli luotu, ettei se olisi hajonnut. "Miten niin hankalaa? No, ainakin se näytti siistiltä", Kepe puolustautui. "Nyt, kukaan ei hipaisekaan tuohon jakkaraan, okei?"



Harkel haki lupaamansa kahvit (hän joutui huoneeseensa palatessaan kiertämään koko asunnon ympäri, sillä keittiön ja sen välinen oviaukko oli vähän niin kuin tukossa). "Tuota, mihin me jäimmekään?" hän aloitti.
"No tuota noin, kaiketi siihen miten Pormestarin nauriit nyytissä eivät ole priimaa?" Snowie totesi Harkelin viiksille.
"Aivan. Odottakaapas", tämä ilmaisi ja nousi ylös tuolistaan. Hän kaivoi lipaston laatikkoa ja nosti pöydälle paksun, ruskeakantisen kansion. "Tässä kansiossa ovat kaikkien kaupungin asukkaiden tietojen kopiot."
"Eehmm... minkä tietojen?"
"Verotietojen."
Kepe ja Snowie vilkaisivat ensin toisiinsa, sitten Harkelin viiksiin.
"...Mutta miten ne liittyvät Nimdaan?"

"Mikä Nimda? Verovilpistähän me pormestaria koetamme saada kiinni."

[spoil]Splerf. Tästä Nui-Koro-osuudesta jotain puolet on Snowien tekemää, ja häntä saa aika lailla kiittää koko kohtauksen olemassaolosta. Ja musiikkivalinnat ovat taas tätä kolmelta aamuyöstä -kuraa YT:n pohjalta. Nyt en saa päästäni sitä mielikuvaa että Harkelin viiks-... Harkel asuu vanhassa aateliskartanossa. Näin asian laita ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Ohjelmassa on (oli) myös aamuyön piirtopöytäleikkiä, joka on yksityiskohtaspoilereiden välttämiseksi suttuista. Ihan tosi.[/spoil]

Samen toimisto
Ylläpitosiipi


Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.

Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.

Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla.
Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.

Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei.
Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä.
Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.

Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.

Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.

Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia.
Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.


Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.


Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi.
Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.


"Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo", tulen Toa sanoi energisesti. "Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi."


Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.

Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.

Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan.
Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti.
Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.

"Noh, noh", Same kuiskasi hiljaa itselleen. "Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?"

Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.

Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä.
Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.

"Same", sininen skakdi sanoi. "Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin."

Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.



Tawan toimisto
Admin-torni



Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.

Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina.
Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.

Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea.
Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.

"Kulta, olen kotona", Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa.
Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti.
"Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?"

"Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin", Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. "Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?"
Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.

"Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon", Tawa sanoi tiukasti. "Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla."

Guardian nyökkäsi.
"Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi."
Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään.
"Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita", Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.

Guardian huokaisi. "Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani."

Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. "Onko tämä sinulle vitsi?", Tawa iski tiukasti. "Mitä ihmettä sinun päässäsi-"

"Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen", sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. " Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-"

Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.

"Luulimme teitä kuolleiksi!" Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.

Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. "Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja.... ja... voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!"

Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.

"Äh, pikkujuttu", Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. "En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne."

Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen.
Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.

"Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä... mikä sinussa on? Sinä... minä... äh, tarkoitan-!"
Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.

Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä.
Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.

Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. "No hei, pikku kaveri."

Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.

"Au", Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. "Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?"
Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.

Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.

Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.

Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.

Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti.
"Mitä sille on tapahtunut?" Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta.
"Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo", Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan.
"Mitä tälle on käynyt?", Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.

"Se on aika pientä", Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. "Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa."

Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta.
Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.


"..."


Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon.
"G", Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin.
"... jep?"
"Mitä?" kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. "Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!"
Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. "Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-"

Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä.
"Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!" Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. "Sinä... miten joku noin älykäs voi olla noin... sinä."
"Jos se auttaa, niin yritän kovasti", skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut.
" Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?"

Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä.
"Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun 'lomailin'!" Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.

"Kuulin siitä jo", Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. "Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää."

Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.

Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia.
"Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin", Guardian sanoi vaitonaisena.
Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. "Kyllä."

Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. "Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään."

Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.

"Sinä olet jääräpää", sähkön Toa tuhahti.
"Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on", Guardian sanoi.
Tawa naurahti.
"Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla."
Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.

"... mitä... sinä..." Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.

"Hyvä on sitten", Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. "Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne."

Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.




Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.

Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.

"Ei millään pahalla, G-herra", Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, "mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen."
"Kiitos, mutta ei kiitos", Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.

"No... luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen."

Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.

Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.

Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.

Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa.
Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.

Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.

"Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani", G kertaili. "Olette vapaita kysymään kysymyksiä."

Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään.
"Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita", Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi.
Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. "Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä", hän tarkensi.
Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. "Mistä sinä sen tiedät?"

Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä.
"Rehellisyyden nimissä en tiedäkään", sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. "Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein... tai kuten tunnette hänet, 'herra ZMA'..."

"Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista'?" Umbra keskeytti. "Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi."
Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. "Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa."

"Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa", Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. "Se vastaanoton Toa... ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä."
Umbra nyökkäsi. "Ansaitsiko kukaan?"

"Jos tämä jotain auttaa", Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, "niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan."
Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen."Jotain positiivista."

"Keskeytitte minut", Guardian köhi. "Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti."

Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. "En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan", Guardian lisäsi vielä. "Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä."
Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.

"Miten osaat analysoida... sellaista tyyppiä niin hyvin?" päämoderaattori Umbra kysyi.

"Tunnen kaltaiseni", Guardian sanoi huokaisten syvään.
Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.



Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä.
Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.

"Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on..."

Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.

Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä "Avde" ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan.
"Tiedätte. Se."


"Avde", Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. "Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa."

"Tawa on oikeassa", Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. "Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä."


"Punainen Miekkonen", Guardian sanoi nyökäten. "Sillä olennolla... mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla."

"Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? " Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään.
"Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen", Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. "... jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan."


Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa.
"Nämä 'Avhrak Feterrat', G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön."
Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. "Oikeasti?" skakdi kysyi. "Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta."

"Kepe ja Same ovat katsoneet sitä", Tawa sanoi. "Minulla ei ole ollut aikaa." Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen.
Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.

Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat.
Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.

"Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain... joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan", Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille.
Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.

"Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita", Same sanoi mystisesti, "mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse."

"Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten", Umbra sanoi. "Heikkouksia, mitä tahansa."

"Pointti", Tawa sanoi.

"Piilotin sen suojaholviini", Same sanoi. "Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku."
Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää.
"Sanon kuitenkin yhden asian", Same jatkoi. "Ette ole varautuneita näkemäänne."

Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.

Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.

Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.

"Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?" Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.

Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. "Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään."
Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin.
"Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää", hän sanoi.

"Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?" päämoderaattori Umbra rohkaisi. "Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!"

"Kuulostaa helpolta", Tawa sanoi. "Se ei taida olla sitä."

Guardian pudisti päätään. "Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät."

"Niinpä", Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. "Anteeksi. Olin tyhmä."

Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen.
"Mitä mieltä olet, G?" hän kysyi. "Mitä teemme?"

"Sinähän olet minun johtajani", Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä.
"Niin", Tawa nyökkäsi, "ja Ämkoo sinun ystäväsi."
"Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä", Guardian sanoi. "Älä luota arvostelukykyyni."

Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan.
Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

"Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta", Tawa sanoi päättäväisemmin. "Jos mitään ei tule, iskemme."
Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.

Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa.
"Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA."
Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. "Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka."
"... MIEKALLA", Paaco toisti huikentelevana.
"Hänellä on myös Makutan voimat", Same jatkoi.
Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. "... MIEKALLA!"
"Olin näkemässä", Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. "Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun."

Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa.
Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa.
"Ota välillä iisisti pelle."
"..."

Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita.
Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne.
"Mitä luulette", skakdi kysyi, "miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?"

"Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?" Umbra teorioi.
"Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa" Bladis jatkoi. "Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä..."

"Tämä mitä?" Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.

"... tämä... oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit... olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja."
Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.

"Jo on sotku", Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. "Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan."
"Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee", Bladis hohotti. "Pääsee vielä pitkälle."
"Hei, keksin ihan itse", Paaco sanoi hymyillen.
Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.

Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.

Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.

"Mene nukkumaan", Tawa sanoi vaitonaisesti.
"Mene itse", Guardian vastasi tottumuksesta.

Tawa haukotteli.
"Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi."

"Se ei johdu vain tuosta, eihän", Guardian kysyi.

"Ei", Tawa myönsi. "En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen."

Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. "Kuule", Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. "Olen varma, että hän on kunnossa."

"Mhm", Tawa vastasi nyökäten poissaolevana.
Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia.
Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.

"Kyllä hänet vielä löydetään", Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. "Et voi asialle mitään nyt."

"Tämä palaveri..." Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. "Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni."
Tawa huokaisi. "Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta."

Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet.
"Tiedätkö", Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. "Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani."

Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.


"Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä", Guardian sanoi. "Hyvää yötä."


Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.

[spoiler=Tsiih-klapaum.]Domek, Snowie ja Make vauhdissa olivat, tuloksena Klaanon-tekstit rapiat, joten ottakaapa lukuasennot jouhevat, nyt loppui Köyden hiljaisuudesta johtuvat napinat.[/spoiler]

Bio-Klaani

Yö oli laskeutunut Bio-Klaaniin. Suurin osa linnakkeesta oli kuitenkin yhä valaistu, ja muurien harjoilla ja torneissa voimakkaat valonheittimet odottivat päällekytkemistä mahdollisten vihollisten varalta. Partiot kulkivat ympäri linnaketta, ympäri tiluksia, ympäri lähiseutuja. Valvontakamerat tuijottivat elektronisilla silmillään vääjäämättä tärkeitä sijainteja. Viimeisimmät alisuoriutumiset vihollisen hyökätessä olivat nostaneet linnakkeen hälytystilan aivan uudelle tasolle.

Siltikään se vanha kellari ei ollut valaistu, sitä ei partioitu eikä siellä ollut valvontakameroita. Se oli vain tyhjä, kiviseinäinen huone, jonka maalattia oli paksun pölykerroksen peitossa. Ainoa portaikon yläpäästä himmeänä kajastavan valon varassa havaittava asia koko huoneessa oli pyöreä kaivo. Ja nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties vuosikymmeniin, tuo kaivo avattiin.

Sieltä kömpi esiin tummanpunainen, vankkarakenteinen matelija. Sitä seurasi muutama Zyglak lisää. Ja sitten taas lisää. Lopulta pimeydessä oli kokoontuneena hieman yli kaksikymmentä hyvin aseistautunutta liskosoturia.
”Hrum. Pääsimme ykköspesälle kohtaamatta lainkaan vartijoita, ansaa tai lukittua ovea, kuomaseni”, joukkion vanhimpiin kuuluva Olthal murahteli tyytyväisenä.
”Tämä on ihme, totta vie”, vastasi hänen hyvä ystävänsä ja ikätoverinsa Welsix.

Viimeisenä sisään kiipeävä, mustaan taisteluliiviin ja viittaan pukeutunut Alinnel loi kahteen turisijaan tyypillisen tuiman katseensa, ja pian kaikki odottivat täydessä hiljaisuudessa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. He kääntyivät johtajansa puoleen.

Guechex sytytti varustevyöltään kaivamansa soihdun ja katseli sen valossa ryhmäänsä. Siinä oli kokoelma hänen parhaita sotureitaan ja läheisimpiä ystäviään. Kaikkiin heistä hän luotti, ja Guechex tiesi heidän luottavan häneen. Punainen Zyglak nosti soihdun päänsä tasalle.
”Zyglakit-soturit”, hän aloitti äänellä, joka oli riittävän hiljainen, niin ettei se varmastikaan kuulunut huoneesta vievän pitkän portaikon yläpäähän, mutta riittävän voimakas kuulostaakseen vahvalta. ”Tämän ZMA:n kartta todella näytti meille tien: Ortonien tunneliverkosto ja Klaanin kellarit yhdistyvät tavalla, josta Klaanin väki ei tiedä. Minä tiedän, että osaa teistä tämä kaikki epäilyttää vieläkin. Tämä saattaa olla ansa. Heti tuosta portakosta noustessamme meidät saatetaan piirittää ja ottaa vangeiksi. Meidät saatetaan lävistää terin ja myrkyin, ja tehtävämme voi jäädä ikuiseen unohdukseen.”

Guechex hengitti syvään muiden kuunnellessa täyden hiljaisuuden vallitessa.

”Mutta emme anna sen haitata. Me emme anna sen haitata, koska emme muutakaan voi. Epäonnistumme, ja kansamme on mennyttä. Tämä on viimeinen tilaisuutemme lunastaa oikea paikkamme Allianssin riveissä, viimeinen tilaisuutemme näyttää, mihin Zyglakit pystyvät.”

Hän nosti soihdun korkeammalle, päänsä yläpuolelle.

”Me emme tee tätä uudelle hyväntekijällemme. Me emme tee tätä oman kunniamme tähden. Me emme tee tätä Rhak'elakille. Me emme tee tätä Allianssille. Me teemme tämän Zyglakeille! Me teemme tämän omalla kansallemme, omille perheillemme, omalla verellemme!"

Seurasi hetken hiljaisuus, ainoastaan soihdun vaimea lepatus puhui kieltään. Sitten Guechex jatkoi: "Nyt, kaikki tiedätte tehtävänne, alkakaa toimia!”

Muiden liskosotureiden siirtyessä nopeasti mutta äänettömästi portaikkoon Guechex jäi puolisonsa kanssa kahden. Hän laski soihdun kaivonreunalle, ja Alinnel tarttui tätä lujasti käsistä. Vaikka Alinnel oli suurikokoinen, varmastikin Toaa päätä pidempi Zyglak-soturi, oli hän puolisonsa rinnalla siron näköinen. Guechexin jänteikäs, tummanpunaisen ja mustan värinen keho oli kaikilla Zyglak-mittapuilla suurimmasta päästä, ja hän oli ryhdikkäästi seistessään lähisaarten pisin liskosoturi. Kaksi hahmoa katsoivat toisiaan silmiin ääntäkään päästämättä. Alinnelilla ja Guechexilla oli samanväriset silmät, sama syvä jäänsini hohti kummankin katseessa. Heidät oltiinkin joskus, kauan sitten, tunnettu jääkatseisena kaksikkona. Pari oli ollut yhdessä pitempään kuin useimmat tohtivat muistella, ja vain harvat ja valitut tiesivät, kuinka he olivat kohdanneet. Yleinen oletus oli, että Alinnel ja Guechex puhuivat tästä vain ollessaan kahden. Nyt he eivät kuitenkaan sanoneet sanaakaan, uppoutuivat vain toistensa katseisiin muutamaksi pitkäksi sekunniksi.

Alinnel nyökkäsi ja Guechex perässä. He irrottivat otteensa toisistaan ja lähtivät muiden sotureiden perään. Oli aika toimia, oli se kuinka kivuliasta hyvänsä.




Toa Vakai käveli miekka vyöllään halki Klaanin maanalaisia kerroksia. Kaulassaan Toalla roikkui valokiviriipus, joka valaisi hänen askeleensa niilläkin alueilla, jotka olivat syvällä maan alla ja vailla kunnollista valaistusta. Vakai oli klaanilainen, joka oli sotatilan puhjettua tahtonut auttaa järjestöään. Siksipä hän nyt vaelsi pohjakerroksia vartioiden, valmiina toimintaan ystäviensä puolesta.

Toa Vakai katseli ympärilleen kolkossa käytävässä. Se oli yllättävän korkea, kivilattiasta kattoon oli varmasti ainakin seitsemän metriä. Seinän vierellä kulki pylväsrivistö, joka näytti kuin se olisi tuotu sinne jostain muualta varastoon. Tolpat oli kaiverrettu kauniisti, ja ilmeisesti kertoivat tarinaa, josta ei kuitenkaan ottanut selvää Matoralais-aakkosten kadotessa korkeuden pimeyteen.

Kuinkahan moni klaanilainen edes tietää tämän hallin olemassaolosta, Vakai mietti mielessään. Onhan tämä aika erilaista kuin vaikkapa ensimmäinen näkemäni asia täällä...

Vakai palautui mielessään takaisin siihen kauniiseen iltaan. Pitkä merimatka oli takana, ja hän astui puiselle laiturille. Miellyttävän satama-alueen takaa alkoi toisaalla metsää, toisaalla suuren linnakkeen suojaama kaupunki.

Uusi kotini, hän oli ajatellut. Ilta-auringon säteiden valaistessa monet Bio-Klaanin linnakkeen torneista, ikkunoista ja sinivalkoisista viirestä näky oli ollut pikkusaaren Toalle ällistyttävä. Hän muisti vieläkin sinisen Ussalin heiluvan tuulessa valkoisella pohjalla purppuraa iltataivasta vasten.

Nyt hän vaelsi kellareissa ja näki oman verensä violetiksi värjäämän terän tunkeutuvan vatsansa läpi. Vakai yritti huutaa kivusta, mutta äänen sijaan suusta pulpahti ulos lisää verta. Hän huomasi nousevansa ilmaan, ja äkkäsi pian tuijottavansa Zyglakia suoraan jäänsinisiin silmiin.

Pylvään yläpäähän kyntensä upottaneen liskosoturin ja tämän väkevän hännän ilmaan nostaneen Toan kasvot olivat toisistaan vain muutaman senttimetrin päässä. Ja tämä naaras-Zyglakin vakava ilme jäi Vakain viimeiseksi näyksi klaanilaisena. Ei uljaita torneja, ei sinistä Ussalia purppuraa taivasta vasten, ainoastaan jäänsinisten silmien herkeämätön tuijotus.

”Se lakkasi hengittämästä”, Alinnel ilmoitti päästäessään ruumiin valahtamaan hännästään maahan.
”Vaikuttavaa, täysin ääntentä”, yksi ryhmän nuoremmista Zyglakeista ihaili.
”Oikeastaan uskomattoman yksinkertaista. Kun keuhkot ovat riekaleina, apua on vaikea huutaa. Nyt, hiljaa.”

Muutkin liskosoturit laskeutuivat pylväiköstä. Ryhmän tarkka-aistsimpana tunnettu Vasell sulki silmänsä ja kuulosteli ja veti muutaman kerran sieraimiinsa ilmaa. Hetken täydellisen vaitonaisuuden jälkeen hän nyökkäsi, ja Cuechex viittoi tarkoin käsimerkein muita seuraamaan käytävää pitkin.

–

Valtavan monitoriparven keisari Paaco oli ymmällään. Muutama valvontakameroiden kuvaa näyttävistä näytöistä oli vaihtanut lumisadeohjelmistoon, eikä moinen käynyt lainkaan päinsä.

Nyt eivät ole kaikki pellet kanootissa. Aika kutsua remonttireiskat apuun.

–

Guechex irrotti paksun, kaarevan heittoveitsensä irti seinästä valvontakameransäpäleiden keskeltä. Sotureiden oli ollut pakko siirtyä käyttämään hiljaisempia aseita Welsixin ja Olthalin vanhojen kivääreiden sijaan lähestyttäessä Klaanin tarkemmin vartioituja alueita. Ei ollut varaa päästää yhtään ylimääräistä ääntä. Nyt he olivat jo maan yläpuolisissa kerroksissa, eikä Admineiden tiloihin ollut enää juurikaan matkaa.

Kaikki oli sujunut suunnitelman puitteissa. Kukaan kolmesta kohdatusta klaanilaisesta ei ollut ehtinyt tehdä hälytystä, ja tapot olivat olleet siistejä ja hiljaisia. Soturit olivat jakaantuneet vartioimaan määrättyjä sektoreita, ydinjoukossa oli jäljellä vielä kaksitoista Zyglakia. Yli kaksinkertainen määrä harjaantuineita sotureita kukistamaan kaikista vaarallisimmankin vastustajan.

”Hei, mitä täällä t-” ehti nurkan takaa ilmestynyt Matoralainen ihmetellä, ennen kuin hänen päänsä oli irti muusta ruumiista. Eloton hahmo lysähti maahan samalla, kun Matoralaisen kädestä pudonneen työkalupakin sisältö levisi käytävän siniselle matolle. Kukaan ei ollut ehtinyt nähdä Vasellin edes kiskaisevan katanaa vyöltään.

Nurkan takana oli kuitenkin toinenkin hahmo, ja tämä oli huomattavasti suurempi. Vortixx. Pyöreällä kypärällä päänsä peittävä vartija oli jo toisella kädellään nappaamassa radiopuhelinta vyöltä huomatessaan tilanteen. Hän torjui Vasellin ällistyttävän nopean katanahyökkäyksen, mutta ei ehtinyt mitään Alinnelin keihäälle, joka iskeytyi hänen vatsaansa. Pian Vortixxkin oli päätä vailla.

”Jarp? Ferra? Oletteko siellä?” ihmetteli edesmenneen Vortixxin radiopuhelimesta kuuluva ääni. ”Haloo?”

”Klaanilaiset eivät ole tyhmiä, he huomaavat äkkiä, mitä on tekeillä. Jo kaksi kertaa liittoumamme muodostumisen jälkeen olemme onnistuneet yllättämään heidät. He ovat varmasti jo oppineet, että vaikka Allianssilla on numerot puolellaan, emme välttämättä hyökkää voimalla. Tulemme yön turvin. Joten vastassa on äärimmäisen tiukat turvatoimet, joista selviämme vain äärimmäisen harkitulla toiminnalla.”, Guechex johti joukkojaan, ja neljätoista Zyglakia lähtivät paikalta ääneti, jättäen jälkeensä kaksi entistä klaanilaista.

Bio Klaanin Tyrmä

”Ilmoitus: Neiti Sheelika. Tulimme hakemaan teidät”
Tuttu mekaaninen ääni kuului Nais-Toan korvissa. Sheelika nosti päänsä äänen alkuperän suuntaan, sellin ovea päin.
Feterra seisoi sellin edessä. Metalliolento repi kalterit vaivattomasti irti. Toa itse ei tiennyt pitäisikö reagoida riemuitsevasti vapaudesta vai vihaisesti myöhästymisestä. Oikeastaan, hän ei edes tiennyt pitäisikö reagoida kummallakaan tavalla, vaan tuli sellistä ulos hiljaisesti. Feterra mursi Sheelikan käsiraudat, mikä tuntui Toasta suurelta helpotukselta.
”HEI! Mitä luulet tekeväsi!?” Kova ääninen huuto kuului heidän takaa. SUPER Toa Santor oli huomannut heidät, mutta ennen kuin hän itse ehti tehdä mitään, metalliolento iski kouransa Toan kasvoihin ja tarttui lopuilla kädellä hänen käsivarsiin.
”Älä tapa häntä”, Sheelika pyyteli Feterraa, joka ei edes vilkaissut häntä tämän puhuessa.
”Tottele neitiä. Älä tapa Toaa.”
Metalliolento läimäytti voimakkaasti Santorin pään seinää vasten, joka ei ollut tarpeeksi tappaakseen häntä mutta oli tarpeeksi kolkatakseen hänet tajuttomaksi. Sheelika katsoi hieman tympeänä olennon luomaa jälkeä.
”Entä muut tyrmänvartijat?”
”Vastaus: Vartijat eivät ole huomanneet.”, Feterra vastasi yhtä tunteettomasti katsoessaan Nais-Toaa. ”Kehotus: Seuraa.”
Toa-nainen vilkaisi hetken selliinsä ja seurasi Feterran kanssa pois. Lähtiessään hän kuuli hillityn naurun kaikuvan yhdestä sellistä, mutta päätti olla huomaamatta sitä. Nauru alkoi kuulua yhä vain kovemmin.

””

***

Kauempana muista joukoista, kaksi Zyglak-vanhusta pitivät vartiota sovitussa sektorissa Vasellin kanssa, varmuuden vuoksi. Heidät oli määrätty eliminoimaan kaikki silmiinnäkijät, jotteivät moiset herättäisi Klaanin huomiota ja pilaisi koko operaatiota.

”Hei, tuolla säntää yksi”, yksi Zyglak-vanhuksista, Olthal, huomautti toveriaan Welsixiä. Kauempana heistä juoksi hädissään matoralainen kaupunginvartija. Zyglak-vanhus tähtäsi kiväärinsä ja ampui heti pakenevan vartijan. Kiväärin ääni oli hiljennetty, mutta silti perin kuuluva.
”Veijari ehti melkein livistää”, Olthal sanoi rennolla äänellä.
”Kovin, alanko tulla vanhaksi?” Welsix vastasi virittäessään kivääriään.
”Naurettavaa, vanha kuoma. Nuoruuden tarmo ei koskaan kuole”, Olthal hymähti mukavasti. Welsix hymähti hänen kanssa.
Vanhusten naurehdellessaan nais-Zyglak saapui heidän taakse vihaisesti.
”Mitä te teette? Joku olisi voinut kuulla tuon!” Vasell paasasi tarpeeksi hiljaisesti mutta silti kuuluvasti vanhuksia päin.
”Noh noh, rauhoitu nyt Vasell-rakas”, Welsix vastasi keveästi. ”Olemme pahoillamme”
”Niin. Me kaikki teemme virheitä”, Olthal lisäsi perään.
Vasell yritti koota yhtenäisiä virkkeitä kuinka paljon vanhusten keveä asenne olisi tuomita koko operaation, puhumattakaan siitä kuinka raivostuttava vanhusten keveä asenne yleisesti on, mutta päätti hallita raivonsa ja jättää sen tälläkin kertaa myöhemmäksi.
”Älkää toistako tätä uudelleen”, Vasell puhui hampaittensa lävitse.
”Ei tietenkään. Emmehämme koskaan toistele virheitämme”, Olthal vastasi iloisesti. Vasell alkoi katua päätöstään, kuten oli tapana tapahtua.

Yhtäkkiä, Zyglakien takaa päin hyppäsi miekkaa heilutteleva Selakhilaani.
”Klaanin puolesta ELÄKÖ-”, ennen kuin Selakhilaani ehti edes iskeä, hänen kehonsa putosi maahan kahtena osana. Vasell viskoi tyyneesti veren pois katanastaan ja sen laittoi takaisin huotraansa.
”Hetkinen, missä Gorix on”, Vasell kysyi Zyglak vanhuksilta katsellessaan ympärilleen.
”Gorix?”, Olthal toisti perässä hieman typertyneen kuuloisena.
”Poika on varmaan lähtenyt hipsumaan muualle”, Welsix vastasi. ”Nuoret ovat aina niin tarmokkaita ja energisiä”.
”Mitä”, Vasell vastasi yhdellä, täysin tilanteeseen sopivalla sanalla.

**

Yön keskellä kaupunginvartija Jutap marssi ylpeästi Klaanin Tornin sillalla, joka oli yhteydessä useisiin rakennuksiin jotka oli rakennettu sen lähelle, kuten sairaalat, Klaanilaisten asumukset ja muut välttämättömät laitokset. Häntä, toisin kuin muita kaupunginvartijoita, ei yhtään harmittanut hänen äkkiseltään määrätty yövuoronsa. Jutap oli oikeastaan hyvin iloinen siitä, että sai viimein omaa aikaa jota hän ei olisi saanut tyttöystävältään, vaikka se olisikin tuntien pituinen yritys pysyä onnistuneesti hereillä. Steltinpeikko oli häviöllä tässä taistelussa.

Ainakin kunnes hän kuuli yhtäkkiä ääniä takaansa. Hän ei kyennyt määrittämään, mikä kyseinen ääni oli, mutta se auttoi häntä viimein keskittymään muuhun kuin nukahtamiseen. Kaupunginvartija kääntyi katsomaan taakse, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin sillan reunaa. Jutap käveli pari askelta ja katsoi sillalta alas. Jutapia oli aina hieman vaivannut korkeanpaikankammo, joten hän lopetti tarkistuksen melkein heti ja jatkoi partioimistaan, arvelleen vain kuulleensa harhoja.
Jutap päätti alkaa kehittellä omia teorioita mikä seuraavan Huudon Vaeltajan-kirjan suuri juonenkäänne tulisi olemaan.
Jutapin marssiessa pois, liskomainen siluetti kiipesi sillan alta kaiteelle ja astui tyyneesti pinnalle ilman, että Steltinpeikko huomasi. Se oli Zyglak. Toiset kaksi Zyglakia kiipesivät sillan päälle hänen takanaan.
Zyglak teki muutamia käsimerkkejä tovereilleen. He eivät saaneet herättää liian paljon huomiota. Zyglak otti miekkansa esiin ja hiipi nopeasti mutta rauhallisesti Steltinpeikon taakse.
”Zozo jigozu n risu”.
Jutap katsoi taakseensa. Terävä nuoli osui Zyglakin asetta pitävään käteensä. Zyglak yritti kestää osuman, mutta silti valitti kivusta. Jutap kaatui selälleen peloissaan.
Kauempana heidän takana, vaaleanpunainen Toa oli ampunut jousella suoraan Zyglakiin estäen hänen murhayrityksensä. Toa otti toisen nuolen ja tähtäsi sitä uudestaan Zyglakeja kohti.
Zase zo musezando! Zyglak-soturi käski tovereitaan, kunnes toinen nuoli osui hänen rintakehäänsä surmaten hänet. Muut Zyglakit juoksivat aseet kädessään Toaa kohti, joka viritti jousensa ampumavalmiiksi.
”Seis siihen paikkaan!” äänen Toa hyppäsi nais-Toan ylitse suoraan Zyglakien eteen, riisuen heidät aseista kirveensä heilautuksella.
”Kyberi!” nais-Toa vastasi ilahtuneesti äänen Toan yhtäkkiseen saapumiseen.
”Terve sinullekin, GT”, äänen Toa vastasi yhtä uljaasti. Zyglakit ottivat veitsensä esiin ja hyökkäsivät Kyberiin päin. Silloin äänen Toa otti kirveensä kainaloon ja alkoi soittamaan sen kieliä.



Zyglakit juurruttivat jalkakyntensä siltaan ja yrittivät pysyä pystyssä Toan ääniaalloissa. Kirves-kitaran kuuluva ääni ei auttanut heidän tilannettaan yhtään. Toan soitto vain kiihtyi ja koveni, täten myös ääniaalloista tuli paljon vahvempia. Ennen kuin he itse huomasivatkaan, Zyglakit eivät enää seisoneetkaan sillan päällä.
Kyberi lopetti soittonsa ja laski kirveensä alas. GT ryntäsi yhä maassa makaavan kaupunginvartijan luokse.
”Onko kaikki hyvin?” Toa nainen kysyi.
”Zy-Zyglakeja”, Jutapin sydän pamppaili kovasti, vaikka vaara oli ohi. ”Klaani. Klaania on varoitettava!”
”Ei hätää, poju”, Kyberi vastasi rauhoittavasti hikoilevalle Steltinpeikolle. ”Jos tuo ei herättänyt huomiota, niin ei sitten mikään.”
Äänen Toan lopetettua heidän takanaan tornin seinään räjähti yhtäkkiä aukko kaataen heidät hätkähdyksessä. Aukon läpi lensi sylinterimäinen olento ja Toa. Ainoastaan GT ehti nähdä keitä ne olivat, ennen kuin ne katosivat nopeasti pois.
”Okei”, äänen Toa nousi hitaasti jaloilleen kaupunginvartijan kanssa, ”perun sanani”.
Mutta GT pysyi yhä maassa ja vain katseli olennon ja Toan suuntaan.
”Sheelika”, Toa-nainen kuiskasi itselleen.

Klaanin sairaalahuone

Valkoteemainen yksiösairaalahuone oli lähes pimeä. Ainoa valonlähde oli ikkunasta kajastava vaimea, pimeyden värjäämien pilvien takaa loistava kuun valo. Make aukaisi taas silmiään. Uni ei tullut. Huolimatta siitä, että viime aikojen tutkimusrumba oli ollut rankkaa, Make ei ollut juurikaan väsynyt. Tiputushoidot oli lopetettu tänään. Viereisellä pöydällä lepäsi litteällä lautasella hämyä, kaurapuuromaista soossia, aisaparinaan lasillinen mahdollisesti lämmennyttä vettä. Muutama mitä sievin postikortti sekä ruukku muutamine kukkineen seisoi samaisella pöydällä.

Make työnsi mukavan peiton pois päältään, nostaen päänsä tyynyltä. Hitaasti hän nousi istuma-asentoon. Make hieraisi vasenta silmäänsä. Kumpikaan silmistä ei ollut väsynyt juuri nimeksikään. Hittolainen... Make loi katseensa jälleen vasemmalla olevalle pöydälle. Monissa korteissa toivoteltiin jaksamista ja voimia. Yhdessä niistä taas oli jokin maininta sotavangista. Hetkessä pieni ahdistus ja tuskaisuus riipivät Maken elimistöä. Pommi-iskun aikaiset tapahtumat olivat edelleen epäselkeitä hänen päässään.

Make muisti kuitenkin, mitä oli viimeksi ahdistuneena yöllä tehnyt. Hän heilautti jalkansa sängyn reunalle. Hitaasti, sekä hieman heikon oloisesti Make nousi pystyyn. Hän tunsi valtavan painon ja alavatsakivun tunteen tunkeutuvan hermostoihinsa. Kävely kuitenkin luonnistui.

Käytävä

Tyylikkäin tauluin, huonekaluin sekä asein koristeltu vasemmanpuoleinen seinä jatkui kantamattoman tuntuisesti. Oikea seinä oli omistettu massiivisille ikkunoille. Ovia ei juuri ollut. Make asteli rauhallisesti syvänpunaisen karvamaton päällä. Se tuntui mukavalta jalkapohjissa. Jokaisella askeleellaan Make jyysti kangasta hieman varpaanpäillään. Häntä hymyilytti. Pieni kävely osoittautui hienoksi tavaksi

Maken ajatukset katkaisi kauempaa yleensä niin yksinäisestä käytävästä kuuluvat askelten äänet. Make pysähtyi siihen paikkaan. Hän kuulosteli niin tarkkaan kuin pystyi.
Yksi hahmo. Kaksi jalkaa. Kaksi muuta mahdollista äänen aiheuttajaa. Luultavasti raahausta.
Rahin kuulo oli tällaisissa tilanteissa hyvinkin tarpeen. ”Mahdollisesti joku muukin pienellä jaloittelulla. Tai yövartija, kenties.” Ääni tuntui lähestyvän. Kolmivarpainen jalka astui esiin hämäristä. Sitä seurasi pian pitkä, vaalea... nokka? Maken silmät suurenivat. Teräpäistä, pitkää keihästä kantava linnun ja liskon risteytystä muistuttava olento asteli ikkunoiden heikkoon valonkajoon pimeästä käytävästä. Ikäväkseen moderaattori tunnisti sen. Zyglak... Mitä se täällä teki? Miten se pääsi tänne? Maken päähän tulvi kysymyksiä. Zyglakin ottaessa muutaman askeleen eteen Make puolestaan perääntyi. Pian olento erottui valkoisessa kuunvalossa kaikessa komeudessaan.

Maken suu aukesi. Tämä oli paha. Tosi paha. Hänen oli päästävä tekemään hälytys. Zyglak ei varmaankaan ollut yksin. Kuitenkin tarpeeksi monen vahvan Klaanilaisen avulla ne varmasti voitettaisiin. Moden ajatukset katkesivat siihen paikkaan hänen huomattuaan, mitä Zyglak raahasi mukanaan. Olennon oikean käden sormet olivat kietoutuneet tiukasti vatsa maahan päin rehottavan Matoranin ympärille. Maken suu sekä silmät aukenivat miltei äärimmäisiin mittoihin. Zyglak huomasi tämän. *PLÄTS* Veltostunut, tuore Onu-Matoranin ruumis lässähti kiviselle lattialle. Sen alle muodostui nopeasti tumma lammikko. Maken jäsenet tärisivät. Pieni, viaton Matoran...

Mode siirsi hitaasti katseensa takaisin Zyglakiin. Se aukaisi suunsa, mutisten ilmeisesti jotain omalla kielellään. Tästä Make ei kuitenkaan ymmärtänyt tuon taivaallista. Ainoa, mikä hänen mielessään pyöri, oli raivo... Maken teki mieli asettaa suunsa niin rumaan irvistykseen kun hän vain pystyi... Moden kummankin käden neljä sormea puristuivat tiukasti kiemurassa toisiaan vasten, muodostaen tehokkaat nyrkit. Millä oikeudella tuo rumilus hiipi linnakkeeseen surmaamaan viattomia pikku piipertäjiä? Maken hengitys kiihtyi kiihtymistään. Itsehillintä katosi...

Mode aloitti raivokkaan ryntäyksen tunkeilijaa kohti. Nyrkit peittyivät liekkeihin. Make heilautti oikean kätensä taakse ja eteen. Seuraavalla hetkellä Make tulisi katumaan siirtoaan... Zyglakin kämmen oli ottanut iskun vastaan vaivattomasti. Maken raivo ja kiihtymys vaihtuivat hätäännykseen ja oman typeryyden tajuamiseen. Hän ei kuitenkaan luovuttaisi helpolla. Kahden tulisen nyrkin iskusarja ei kuitenkaan pärjännyt mahtavalle Zyglakille, tämän torjuessa jokaisen iskun melkein nyhdellä kädellä. Olennon sormet takertuivat Maken olkapäähän.

Moderaattori kohosi ilmaan, ei tosin omasta tahdostaan. Mikäli Zyglak olisi ollut jonkinlainen salainen agnetti, tätä olisi voinut varmaan pitää jonkinlaisena nukutusotteena. Ainakin Make toivoi että hän olisi jäänyt nukkumaan... Zyglak vetäisi vaimeasti sätkivän Klaanilaisen itsensä tykö. Moderaattoria pidellyt käsi heilahti pian voimakkaasti ja nopeasti takaisin eteen, vapauttaen tämän otteestaan. Make ei onnistunut vältäämään kierähdystä selkänsä kautta. Puolirahi nousi neljälle raajalle välttääkseen liikkeen toistumisen.

Varoittamatta Zyglaksoturi ryntäsi hetkessä Makea kohti. Tuuhea matto peitti askelten äänet. Make ehti hätkähtää ennen kuin refleksinomaisesti tarttui viereiseen ötökkämehua juovaa tapiiria esittävään tauluun, heittäen sen olentoa kohti. Zyglak löi kuvan tehokkaasti kahtia terällään. Pian se seisoi sopivalla iskuetäisyydellä. Niin läheltä Zyglakin keihäs näytti jo epämiellyttävän kookkaalta. Make väisti täpärästi päänsä halkeamisen vikkelällä sukelluksella Zyglakin vasemmalle puolelle. Kipuaalto säteili välittömästi hänen vatsansa läpi. Tilaa ei helpottanut se, että Zyglak potkaisi häntä kylkeen.

Olento suoritti nopean käännähdyksen keihäs ojossa. Make avasi nopeasti siipensä liitäen pois keihään tieltä. Zyglakin nopea häntä kuitenkin ehti tarrautua hänen nilkkaansa. Zyglak pyörähti uudelleen, heittäen tämän kiviseen seinään. Kaikki taulut ja koriste-esineet tipahtivat maahan pienen matkan säteellä itsensä Maken tavoin. Klaanilainen tunsi kuinka hänen toinen siipensä venähti. Zyglak lähestyi modea, nostaen keihäänsä ylös. Make noukki seinällä levänneen suuren sapelin käteensä. Zyglak hämmästyi Klaanilaisen tilaan verrattuna melko voimakkaasta ja nopeasta torjunnasta. Make joutui tukemaan miekkaansa lappeen kautta välttäkseen kummankin aseen työntymisen muutamaa senttiä alaspäin, rintakehäänsä. Katse Zyglakin silmissä oli tulinen.

Make aprikoi. Hänen rintakehäänsä pisteli. Jotain selkeästi pyrki ulos. Moderaattori nielaisi vaimeasti mutta täpärästi muutaman kerran. Hänen oli jotenkin selviydyttävä tilanteesta. Make tarttui läheisimpään esineeseen varpaillaan niin lujaa kuin pystyi, ponnistaen alavartalollaan ja koukistaen jalkansa. Kankaasta tehty taulu iskeytyi Zyglakin nokan läpi. Olento perääntyi häkeltyneen, sallien Maken nousta pystyyn. Hän piteli myllertävää vatsaansa. "Älä petä minua nyt..."

Zyglakilla ei ollut aikaa yrittää irrottaa taulua. Silmäkulmastaan se näki Maken yrittävän iskeä. Jokainen miekanisku ohjattiin sivuun propellin tavoin pyörivän keihään toimesta. Taitava Zyglak suoritti nopean heilautusliikkeen, riisuen Klaanilaisen aseista. Make alkoi perääntyä vastustajan repiessä taulun pois näkökentästään. Zyglak katsoi häntä erittäin vihastuneesti, juosten pian jälleen tätä kohti. Hätäinen Klaanilainen poimi metallein kehystetyn maalauksen maasta. Metalli kesti hyvin terän osuman. Tilannetta kesti hetken ennen Maken kompastuttua yhteen maassa makaavista esineistä.

Zyglak yritti käyttää tilannetta hyväkseen, Maken kuitenkin saaden täpärästi torjuttua lyönnit. Hänen otteensa maalauksesta ei kuitenkaan pitänyt, ja Zyglak heitti taulun suoraan ulkoseinän suureen lasiin, joka täyttyi halkeamilla. Moderaattori ikään kuin ponnahti lasin pinnasta kohti lattiaa käsiensä varassa. Raajakkeet tärisivät kuin vimmatut.

Olento valmistautui lopetusiksuun, saaden kuitenkin Maken suusta syöksemän liekkisuihkun päälleen. Make tiesi otusten olevan voimilleen immuuni, tehden siksi liekistä niin kirkkaan kuin pystyi. Zyglak heittäytyi poispäin hieroen tuskastunena silmiään. Mode nousi pystyyn yrittääkseen suoraa hyökkäystä. Zyglak huomasi hämäyksensä toimineen, iskien Makea keihäänsä tylpällä alapäällä suoraan vatsaan. Make päästi tuskastuneen huudahduksen, joutien pian Zyglakin hännän iskun kohteeksi. Moderaattori lennähti muutaman metrin päähän Zyglakista.

Voivotteleva ja yökkivä Make kääntyi lattialla kyljelleen.
"GYAAAAHRRGHHH." Maken tuskastunut yökkäily kaikui käytävässä jonkin matkaa. Hänen kielensä roikkui suun ulkopuolella hieman häiritsevän pitkänä. Varoittamatta Zyglak heilautti häntänsä oikean puolensa ohitse. Uloke kietoutui tiukasti moden niskan ja leuan ympärille. Zyglak nosti Maken hiljalleen ylös. Make tunsi näkönsä hieman hämärtyvän.
"Gaigo n zododa, Toa?"
Make ei edelleenkään osannut tulkita Zyglakin sanoja. Epätoivoissaan Make avasi suunsa mahdollisimman avonaiseksi, iskien pian hampaansa Zyglakin hännän nahkaan. Olento päästi närkästyneen, vaimean rääkäisyn. Zyglak heilahti näyttävästi ympäri, viskaten moden pois otteestaan suoraan viereiseen ikkunalasiin. Kestävä, paksu, koristeikas ikkuna antoi periksi.

Melko lyhyen putoamismatkan jälkeen Make mätkähti vatsalleen ruohikkoiseen maahan. Zyglakin jalat tömähtivät parisen metriä hänen taakseen. Olento asteli muutamalla askeleella tämän luo.
"Gazadan zigozu, guzogi Toa zi padagi n zago zo jazu", Zyglak puhui omalla kielellään hyvin pöyhkeästi.
Make yritti nousta punnerrusmaisesti pystyyn, minkä Zyglak kuitenkin esti tallaten moden selälle.
"Gosepagazadagu risu gagigo zorondozasuzegogu."
Lievä viuhahduksen ääni kantoi ilmassa Zyglakin asettaessa aseensa kärki alaspäin.

Make katsoi eteensä. Kolme Zyglakia aseineen katsoi häntä yllättyneenä. Yksi sirompi, kaksi vankempaa ja miltei vanhentuneempaa katanoineen ja kivääreineen. Paikalla oli myös Matoranin ruumis. Maken tunteet olivat ristiriitaiset. Yhtäaikaista ahdistusta, raivoa, katkeruutta ja pelkoa. Pienet, vaittomat matoranit. Tapettu julmien, piittaamattomien olentojen toimesta. Eikä kukaan linnakkeessa huomannut. Tällä menolla nuo pirut aiheuttaisivat paljon, paljon enemmän vahinkoa. Hittolainen. Jos hänellä vain olisi ollut kylliksi voimaa, hän olisi repinyt nuo olennot kappaleiksi. Maken pää tuntui hetkessä raskaalta kuin kivi. Klaanilaisen väsyneet kaulanikamat antoivat periksi. Hän tunsi tajuntansa himmenevän...



Syvä kihelmöivä tunne kulkee aaltomaisesti pitkin ruohikolla makaavan Klaanilaisen velttoa kehoa. Kaikkialla on pimeää. Tumma, suuri liskomainen olento makaa keskellä loputonta tyhjyyttä. Se avaa syvän punaisina kiiluvat silmänsä. Tyytyväisyyttä ilmaiseva murina muuttuu yhä matalammaksi ja matalammaksi...

Aika lähteä liikkeelle...

Zyglak oli valmis viimeistelemään työnsä. Hitaasti maassa makaana Klaanilainen kuitenkin tarttui sormillaan olennon kylkensä viereen asettamaa toista jalkaa. Zyglak hymähti tajutessaan moden sinnittelevän yhä. Olento yllättyi uhrinsa kääntyäen hitaasti katsomaan tätä oransipupillisilla, viirumaisilla silmillään. Klaanilainen irvisti. Hetkessä punaisista sormista ilmestyvät kynnet upposivat Zyglakin jalkaan. Klaanilaisen käsi syttyi palamaan. Kirkuva Zyglak riuhtaisi jalkansa irti, perääntyen leikehtivän moden viereltä. Kaksi vanhempaa yksilöä osoitti Klaanilaista kivääreillään. Syvän karjahduksen säestämänä mode ympäröi lähimaastonsa syvänoransseilla lieskoilla.

Yhdenkään sisäpihaa ympäröivän ikkunan taakse ei kuitenkaan syttynyt huomiosta kertovaa valoa, alue oli Bio-Klaanin hiljaisimpia.

Pitkä naiszyglak kielsi lajitovereitaan laukaisemasta aseitaan. Laukausten äänet herättäisivät varmasti entistä enemmän huomiota. Nelikko piti katseensa roihuavassa liekkimassassa. Vihertävä ruohikko suorastaan paloi pystyyn.

Oranssipunaisten liekkien keskellä, olento nousi hitaasti mutta varmasti seisomaan. Muttei suinkaan pystyyn. Sen keho raksui, natisi ja nyki jäseneineen kaikkineen. Eturaajojen sormet irtosivat hetkellisesti palaneen maan alta paljastuneesta mullasta. Kynnet pitenivät kaartuen alaspäin sirppien tavoin. Piikkimäiset, käyrät ulokkeet työntyivät esiin kyynärvarsista. Olennon hengitys seisahtui hetkeksi kokonaan sen pään alkaessa heilua hetken holtittomasti suun päästämien älähdysten ja murahdusten saattelemana.

Hitaasti liekkipatsas alkoi hälvetä. Petomainen, neljälle raajalle noussut, kuuluvasti ja syvään hengittävä olento paljastui sen keskeltä. Sen keho hehkui tummanpunaisen ja oranssin niin tummissa kuin kirkkaammissakin sävyissä. Pedon kurkussa ja vastassa oli jaokkeisia muotoja. Paksuja, piikkejä muistuttavia panssarimaisia ulokkeita työntyi esiin sen olkapäistä, kyynärvarsista, sekä muutamista muista kehonosista. Suomuja oli siellä täällä. Pupillit eivät erottuneet oransseina hehkuvien silmien seasta.

Tästä seikasta huolimatta Zyglak pysti tuntemaan otuksen katsovat suoraan sen silmiin, vihaisesti... Otus raotti suutaan paljastaen terävät, hienossa rivissä seisovat hampaansa. Sen levitetyt, hieman repalaituneet siivet pyyhkäisivät viimeisetkin liekinrippeet kuin ilmaan, taittuen pian tiukasti kiinni sen selkään sateenvarjon lailla. Kuuluva, möreä karjunta kiiti halki taivaan.

Olento seisoi kyyristyneenä paikallaan, eturaajat vain muutamia senttiä maasta. Yksi vanhemmista Zyglakeista tähtäsi kiväärinsä groteskia otusta päin, mutta hänen viereinen nais-Zyglak esti hänet.
”Padazi za juu zitsuide gazada zazi tsudaesuza?!”

Nuorempi Zyglak ryntäsi petoa kohti, välittämättä tämän groteskista ulkomuodosta. Ainoa mitä häntä kiinosti oli voiton kunnia. Kynnet viilsivät nuoren Zyglakin rintakehän läpi ennen kuin tämä ehti edes osua. Zyglak kavahti kivusta, mutta yritti kestää sen.



Make nousi jaloilleen ja huusi taivasta kohti kuin viillieläin.

Peto loikkasi vimmattuna Zyglakin kimppuun. Otus repi kynsillä nuoren Zyglakin kehoa, joka ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin hänen ruumiinsa oli verisien haavojen peittämä. Peto kaatoi nuorukaisen maahan toisella kynnen viillolla. Veripisaroita osui olennon kasvoihin, joka vain murahteli ja huusi petomaisesti.

Vanha Zyglak tulitti kivääriään Makea kohti. Peto hyppäsi aseen laukaisulta suoraan tämän taakse. Vanha Zyglak ei ehtinyt huomata kunnes otus otti hänestä kiinni ja upotti hampaansa hänen solisluuhun. Sakea veri virtasi olennon hampaiden välistä Zyglakin parkaessaan sietämättömästä kivusta.
”Zase gu gizu jo zi, ronguda!” toinen vanhoista Zyglakeista karjui vihaisesti sitä päin ja yritti vetää sen pois toverinsa luota. Toa piti otteensa kovemmin Zyglakista, pahentaen hänen tuskaa entisestään.
Toa vaistosi toisen Zyglakin ja väistyi hänen nopealta miekan viillosta. Nais-Zyglak ei voinut uskoa miten nopeasti hän ehti pois iskusta. Purettu Zyglak kaatui maahan, hänen toverinsa yrittäessä auttaa häntä. Verta vuoti haavasta liian paljon, vaikka kuinka sitä yritettiin pysäyttää. Toa rähjäsi eläimen tavoin Zyglakeja päin, kasvot veren peitossa.

Nais-Zyglak asettui vanhusten eteen puolustavaan asentoon. Peto katsoi suoraan Zyglakia silmiin. Groteskin ilmestyksen silmissä ei enää näkynyt tietoisuuden tai inhimillisyyden ripeitä. Jäljellä oli vain petomaisuus ja raaka verenhimo. Nais-Zyglak valmistautui pedon seuraavaan iskuun ja piti kätensä tiukasti kiinni miekastaan, kunnes nuorempi Zyglak nousi ylös maasta ja ryntäsi päättömästi petoa kohti.
”Gorix, jareso!”, Nais-Zyglak huusi hänen peräänsä, mutta nuorukainen ei kuunnellut.
”Zosogidejasu!” Nuori Zyglak yritti iskeä keihäällä uudelleen petoa. Se väisti nopeasti ja ennen kuin Zyglak huomasikaan tämä iski kyynärvarteensa veitsimäisillä ulokkeilla hänen olkapäähän repien sen auki. Zyglakin veri pursui repeymästä ja jokainen pisara osui otuksen kehoon. Zyglak parkui kivusta ja kaatui maahan otuksen raapiessaan hänen kasvonsakin vereen.

Nais-Zyglak hyökäsi katanallaan petoa kohti saadakseen tämän pois nuoren Zyglakilta luolta. Peto ehti väistyä, mutta miekanviilto osui lievästi tämän vatsaan. Olento viilsi samalla kyynärvarren ulokkeilla nais-Zyglakin vyötärön läpi ja puri hänen miekkaa pitävää käsivarttaan. Zyglak piteli tuskanhuutoa tiukasti ja löi nyrkillä pedon pois itsensä luolta. Nais-Zyglak yritti pysyä jaloillaan miekkansa varassa.

Otus ärjäisi nais-Zyglakia kohti, mutta pian huomasi maassa ryömivän Zyglakin. Hän nappasi heti pakenevaa nuorta Zyglakia hännästä vetäen hänet luoksensa. Toa tarttui nuoren Zyglakin leukoihin. Nuorukainen yritti taistella vastaan, mutta ei kyennyt haavoiltaan tekemään mitään.

Luun rasahdus kuului ja nuori Zyglak makasi pedon jalkojen juurella liikkumatta. Peto karjui voitokkaasti muiden Zyglakien katsoessa kauhuissa veren peittämää hirviötä.

”Zasepa gazura”, Zyglak-vanhus voihki. Olento siirsi verenhimoisen katseensa Zyglakeja kohti.
Nais-Zyglak piteli asettaan tiukasti kädessä ja oli valmis taistelemaan uudestaan petoa vastaan. Ennen kuin peto ehti hyökätä, toinen, viittaan pukeutunut nais-Zyglak saapui ja laskeutui maahan yläpuolelta pedon ja muiden väliin.
”Alinnel”, nais-Zyglak hämmästyi toverinsa saapumista.
”Dazzu zi darotsu”, viittaan pukeutunut Zyglak-naaras ilmoitti muille. Padagi zabonon gepa zo dosu jo
Nais-Zyglak nyökkäsi. Zyglakit perääntyivät yhdessä turvaan.

Peto riehaantui tästä heti ja hyökkäsi Zyglak-naisen kimppuun. Zyglak riisui viittansa ja heitti sen petoa kohti. Sen raivo kasvoi enemmän riisuessaan viitan pois, jolloin Zyglak-nainen tarttui sen molempiin eturaajoihin.
Otus ja Zyglak alkoivat painia toistensa kanssa. Peto räyhäsi villisti Zyglak-naarasta päin. Zyglaknaaras yritti kaataa toisella jalallaan pedon kumoon. Olento iski kyntensä keskelle Zyglakin kehoa ja veti syvän aukeaman.
Zyglak kesti kivun. Otus raapi terävillä kynsillä uudestaan Zyglakia, joka vastasi heittämällä oikean yläkoukun pedon kasvoihin kaataen hänet takaisin maahan. Hän tarttui nopeasti kaatuneen otuksen kurkkuun, mutta pedon kyynärvarren ulokkeet iskeytyi hänen käteen estäen Zyglakin yrityksen.

Molemmat perääntyivät toisistaan. Raivoisa olento karjui Zyglakia kohti. Zyglak karjui takaisin sitä päin.
Heittokeihäs lensi yhtäkkiä Toa-hirviötä kohti, joka ehti torjua osuman.
”Zuyi Alinell!” muut Zyglakit saapuivat auttamaan Zyglak naista ja ympäröivät pedon.
Zyglakit hyökkäsivät pedon kimpuun, joka taisteli jokaista vastaantulijaa kynsillään ja veitsimäisillä ulokkeilla, mutta pian Zyglakit alkoivat vallata pedon ylivoimallaan.
Otus levitti siipensä yrittäen pakoon, mutta Zyglakit tarttuivat Toan jaloista ja vetivät hänet takaisin alas. Zyglakit saivat kiinni Toan raajoista ja saivat pedon viimein pysymään maassa.

”Zosoze”, Zyglak nainen määräsi muita Zyglakeja. Yksi heistä otti kirveensä esiin ja tähtäsi sitä pedon kurkkuun.

Peto vain karjui ja murisi väsymättä Zyglakeja kohti.

**

Klaanilainen vartija ei katsonut patsaan taakse, mutta ainakin se pelasti hänen henkensä. Guechex ja kaksi muuta Zyglak-soturia odottivat Matoralaisen menevän ohitse ja tulivat sitten esiin jonkinsorttisen katollaan etenevää Muaka-vaunua esittävän patsaan takaa.
”Okei, aika hajaantua”, punamusta joukkion johtaja sanoi hiljaa. ”Colhax, Ogaral, muistatte suunnitelman. Älkää päästäkö ketään tuon oven läpi.” Guechex viittasi kädellään jykevää, porraskäytävään johtavaa puuporttia, joka oli koristettu yksinkertaisilla kaiverruksilla ja suojattu sinisellä voimakentällä.

Kaksi soturia nyökkäsivät johtajalleen, joka oli jo tekemässä lähtöä, kun vielä kääntyi.
”Hyvää työtä.” Sitten Guechex vielä kääntyi kaksikosta pidemmän Zyglakin puoleen. ”Yhteinen opettajamme olisi ylpeä.”

Toinen paikalle jäävä Zyglak ei jäänyt pohtimaan johtajansa äsken lausumia sanoja. Hän ei tiennyt, kenestä puhuttiin, mutta varsinaisesti ollut kiinnostunutkaan. Hänellä oli nimittäin todella, todella outo olo. Kädet tuntuivat normaalia pidemmiltä ja selkä kyömymmältä, vaikka hän näki selvästi, että näin ei ollut. Zyglak pudisti päätään ja koetti keskittyä.

**

Hiekanharmaa Zyglak otti kahdenkätisen pitkämiekan ja tähtäsi terän punaoranssin Toa-pedon kurkulle. Tämän kaltaista luonnonoikkua ei saisi jättää eloon. Peto taisteli vastaan epätoivoisesti, mutta liskojoukko todisti olevansa liikaa. Hiekanharmaa Zyglak nosti miekan korkealle ilmaan ja iski välittömästi maahan. Mutta miekan terä ei osunut petoon, se ei edes ollut lähelläkään sitä. Yksi liskoista oli hellittänyt otteensa tarpeeksi antaen pedolle mahdollisuuden paeta käsistä. Peto kaatoi yllättyneet Zyglakit pois ja levitti siipensä. Peto lensi nopeasti pois liskojen luota ennen kuin nämä ehtivät saada hänet uudelleen kiinni.
Alinell otti kuin vaistonomaisesti viereiseltä sotilaalta tämän kiväärin ja painoi liipaisimesta. Aseen laukaisu. Peto putosi alas Klaanin rakennuksen päälle, sen siipi lävistetty luodeilla, mutta yhä elossa.
Alinell palautti aseen takaisin sotilaalle, joka ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, ja alkoi torua joukkojaan.
”Kuka hemmetissä päästi tuon pakoon?!” Alinell puhui hillityllä, mutta selvästi vihaisella sävyllä. Mitä hän sai sotilaiden syyttävien paheksunnan ja syyttelevien sormien sijasta oli yhden Zyglak-soturin parkaisu. Punaisen värinen lisko huusi selittämättömästi.
”Mitä tämä on?” Alinell kysyi Zyglak-joukolta, jotka yrittivät rauhoittaa parkuvaa toveriaan.
”En tiedä, rouva Alinell. Ralhox vain menetti sen yhtäkkiä”, yksi sotilaista selitti.
Muut liskot pitelivät kiinni toveristaan jottei tämä aiheuttaisi itselleenkin vahinkoa, mutta punainen Zyglak työnsi heidät sivulle eikä lopettanut huutamistaan.
Alinell löi kiväärillään Ralhoxin päähän tainnuttaakseen hänet. Kova luun naksahdus kuului. Tainnutuksen sijaan Zyglakin niska taittui, mikä ei kuuluisi tapahtua, sillä isku ei ollut tarpeeksi tappamaan edes Muakan pentua. Alinell oli muiden joukkojen kanssa erittäin hämmentynyt ja pahoillaan, mutta samalla hieman helpottuneita, että heidän yhtäkkiä järkensä menettänyt toverinsa hiljeni.

Alinellin käskiessään joukkonsa poistumaan pikaisesti aivan liikaa huomiota keränneeltä alueelta, näennäisesti kuolleen Zyglakin ruumis liikkui. Toinen luun naksahdus. Yhtäkkiä heidän kuollut toverinsa nousi jaloilleen ja jatkoi huutamista. Huuto oli veren kostuttama, joka valui Zyglakin leualta. Lisko kaatui yhtäkkiä maahan ennen kuin muut edes ehtivät prosessoida mitä he näkevät. Ralhoxin ruumis sätki ja nykisi luonnottomasti. Hänen nahkansa repeili kehonsa ympärillä. Zyglakin jokainen raaja alkoivat taittua useisiin suuntiin, hänen nivelet säröillen kuuluvasti.
Muut eivät enää edes pystyneet käsittämään mitä he näkivät. Tapahtuma oli kuin jonkinlainen sairas vitsi. Pari liskoja joukoista alkoi tuntea olonsa pahoin eivätkä jatkaneet ruumiin seuraamista.
Zyglak ruumiin huuto muuttui yhä ja yhä verta hyytäväksi ja epäluonnolliseksi, jolloin se ei enää muistuttanut minkään heidän tunteman olennon, puhumattakaan sitten Zyglakin, ääntä.
Alinell otti välittömästi kiväärin takaisin käteen ja ampui muutamia kertoja ruumista päin. Tulikuumista luodinaukkoista huolimatta luonnoton kiljuminen ja luiden rasahtelu vain jatkui. Zyglak-naaras alkoi lyödä kiväärillä nuijamaisesti ruumista, joka viimein lopetti huutamisen monien väsyttävien iskujen ja veren räiskeen jälkeen.
Alinell hikoili ja hengitti raskaasti katsellessaan kuinka hänen entisen toverinsa raato makasi verilätäkön keskellä, hänen kätensä nykien vieläkin ties kuinka pitkään.
”Okei, mitä ihmettä tuo oli?” iskuryhmän nuorin Zyglak kysyi. Hän ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeksikään, mutta näytti samaan aikaan siltä, kuin ei näkisi mitään. Hän tuijotti tyhjyyteen.

Sitten se jatkui, kaikkialta, samaan aikaan. Miltei koko Zyglakien aukiolla oleva joukko alkoi täristä, huutaa, sätkiä ja muuttua. Aivan väärään suuntaan.

**

Guechex ei usein ollut näin hermostunut tehtävien aikana. Nyt hän ei kuitenkaan osannut olla lainkaan tyyni tai rauhallinen: Hän yksin oli kohtaamispaikalla. Admin-siiven ovet olivat nurkan takana, mutta ketään ei näkynyt, vaikka ryhmän pääjoukon olisi pitänyt kohdata tässä paikassa jo useita minuutteja sitten. Linnake oli selvästi jo huomannut hyökkäyksen, sillä kaukaisissa osissa jo soivat hälytysäänet. Adminien asuinsijan luona oli kuitenkin hiljaista. Vartijat ehtisivät tänne, kyllä, mutta ainakin he pääsisivät tekemään saaren hallitsijasta selvää.

Jos muu ryhmä nyt tulisi paikalle. Juuri kun Guechex epäili näin pieniin, hänen omassa tapauksessaan jopa yhden miehen kokoisiin ryhmiin hajaantumisen olleen virhe, käytävän päähän ilmestyi Zyglak.
”Rakaal?” Guechex ihmetteli. Kyseisen tummanvihreän lääkintäekspertin ei ollut tarkoitus tulla tänne asti, hänen piti suojata erästä käytävien risteystä kerrosta alempana. ”Mitä sinä-”
”Ei ole aikaa. Nyt on mentävä, äkkiä!” liskosoturin käheä ääni sanoi. ”Kaikille ryhmille... Tapahtui jotain, ja meidän on hävittävä täältä.”

Samaan aikaan neljä muuta, Guechexin omaa soturia ryntäsivät nurkan takaa kuin joukko kouluttamattomia Skakdeja. He näyttivät aivan yhtä järkyttyneiltä kuin edeltänytkin ryhmäkurin kyseenalaistaja.

”Nyt. Mitä täällä tapahtuu?” Guechex vaati miehiään vastaamaan.
”Me emme tiedä. Me emme tiedä!”
”Eikä nyt ole aikaa tähän”, vihreä lääkintämies jatkoi. ”Vartijat saivat meidät heti kiinni, kun ryhmä... Muuttui.”

Guechex ei ollut lainkaan perillä tilanteesta. Ja hän oli aina perillä operaatioidensa tilanteesta.
”Muuttui?”
”Minä olen lääkinnyt joukkojamme niin kauan kuin olemme asuneet tällä saarella,” vihreä Zyglak vastasi. ”Enkä ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Aivan kuin heidän mielensä olisivat päättäneet, etteivät enää kuulukaan Zyglakeille, vaan jolleikin aivan muille. Ruumiit eivät pysyneet perässä. Mutta nyt on mentävä!”

Käytävän päästä kuului jo vartijain ääniä.

”Alinnel”, Guechex sanoi täysin eleettömästi.
Muut Zyglakit katsoivat toisiinsa. ”Olemme pahoillamme...”

Joukon punamusta johtaja nosti päänsä. ”Ei.”
”Ei?”

Sen enempää vastaamatta Guechex lähti paikalta juosten.

**

”...enkä minä tosiaan käsitä, mistä ne pääsivät sisään. Ensimmäiset kamerat hajosivat pohjakerroksen tuntumassa,” Paaco selitti juostessaan kiireellä sinimattoista käytävää pitkin. Hänen vierellään kiisivät moderaattori Same sekä Steltiläisten aristokraattien rotuun kuuluva yövartija.

Same oli ollut ensimmäinen, joka oli osannut laskea mystisesti hajoavien valvontalaitteistojen johtavan, haarautuen ja harhauttaen, kohti Admin-siipeä. Siitä olikin klaanilaisille tullut hoppu, sillä vaikka Admineisto osasi yleensä pitää huolen itsestään, hyökkääjät olivat selvästi äärimmäisen taitavia.

”Seis!” Samen matala ääni leikkasi ilmaa ja katkaisi trion juoksun. Vastapäisestä suunnasta, Admin-siiven luota, juoksi heitä kohti neljä Zyglakia. Liskosoturit eivät kuitenkaan pysähtyneet, vaan kohottivat aseensa.
”Luulin, että teillä on hoppu toiseen suuntaan”, Paaco koki tarpeelliseksi mainita, ja otti esiin hakkunsa. Hänen vierellään kaksi klaanilaista ottivat taisteluvalmiiksi viikatteen ja keihään.

Steltiläinen ojensi keihäänsä, ja sen sivuun kiinnitetystä laatikosta singahti räikeän oranssi säde. Kimeän äänen saattelemana energia-ammus iskeytyi joukon ensimmäiseen Zyglakiin. Liskon lihakset veltostuivat hetkeksi, ja se romahti maahan. Toinen Zyglak kompastui lajitoveriinsa, mutta kolme muuta kävivät taisteluun klaanilaisten kanssa.

Paaco ja steltiläinen jäivät nopeasti alakynteen, mutta Same iski viikatteensa terän tummanvihreän vihollisensa pään läpi sekunneissa. Hän siirtyi auttamaan vartijaa, Paacon torjuessa oman taisteluparinsa hyökkäyksiä villien taisteluhuutojen/ähkäisyjen kera.
”Uli! Uli!”

Taistelu raivosi käytävässä vain parikymmentä sekuntia, kun Admin-siiven suunnasta lähestyi neljä vartijaa ja yksi Tawa lisää. Takaapäin laukaistut Rhotukat lamauttivat kolme elossa olevaa liskosoturia, steltiläisen keihäs oli avannut yhden kurkun.

”Nyt”, Tawa puhui lähestyessään äskeistä taistelupaikkaa. ”Mitä minun Klaanissani on tapahtunut?”

**

Raskastekoinen ovi sai kokea hajoamista, kun punainen lisko rymisteli sen läpi. Käytävän päässä ollut vartija koki sai myös uuden käänteen elämäänsä, kun hänen Kanokansa vain kimmahti pois jänteikkäästä, paksunahkaisesta Zyglakista. Sinisilmäinen matelija jätti kuitenkin järkyttyneen Matoralaisen kiekonheittimineen miltei koskemattomaksi ja pieni vartijatar ainoastaan työnnettiin sivuun.

Guechex muisti Klaanin pohjapiirroksen, hän oli jo kuukausien ajan painanut sitä mieleensä iskua varten. Hän muisti suunnitelman. Hän muisti, missä Alinnelin olisi kuulunut olla missäkin vaiheessa operaatiota.

Metalliset kalterit tukkivat käytävän, linnake meni hälytystilaan. Yksikään Matoralainen, joka tulisi tilanteen jälkikäteen tallenteilta näkemän, ei tulisi tietämään, mikä loisti Zyglakin silmistä, kun se mursi tieltään esteet, eivätkä kalterit olleet poikkeus.



Mutta Matoralaiset eivät osanneet nähdä liskopetojen silmissä muuta kuin vihaa. Jos he olisivat osanneet, he olisivat nähneet puhtaan epätoivon.

Punaisen matelijasoturin päämäärä siinsi jo edessäpäin: Keskisuuren Kasteen Sisäpiha. Suurehkon, nurmikon peittämän pihan suihkulähde pulputti yksinäisesti vettä kivisestä, pientä soturia esittävästä patsaasta. Kivimomentti oli miltei ainoa asia koko aukiolla, joka ei ollut veren tahrima tai palanut. Saapuessaan aukiolle Guechex todisti kovan elämänsä vaikeinta näkyä.

Hänen hyvät ystävänsä, soturiveljensä ja -siskonsa, jotka ainoastaan tahtoivat kansansa parasta, makasivat aukiolla omassa veressään. Zyglakit olivat kuolleet. Paitsi että ne eivät olleet Zyglakeja. Raajoja oli liikaa, suhteet vääristyneitä, rangat kieroutuneita. Jopa Guechexille oli vaikeaa katsoa entisten aseveljiensä kasvoja, niin hirvittävän muodonmuutoksen ne olivat kokenet.

Klaanin kaukaa katsovat vartijat eivät puuttuneet tapahtumiin, kun yksinäinäinen, suuri Zyglak etsi raatojen joukosta sitä, mitä ei missään nimessä tahtonut löytää. Vauhkomielisesti pihan poikki vaeltava Guechex pysähtyi. Edessään hän näki kasan lihaa, raajoja ja haarniskaa. Hän näki kiväärin, sulautuneena elävään massaan. Mutta se ei häntä sykähdyttänyt. Hän näki kaiken sen epämuodostuman keskeltä jäänsinisen silmän.

**

Tawa, Guardian ja Same seisoivat käytävässä. Heidän olisi pitänyt olla jo johdon kriisipalaverissa, mutta olivat jääneet siihen tuijottamaan pienen Matoralaisen liikkumatonta ruumista. Kaikki olivat nähneet liikkumattomien, pienten Matoralaisten ruumitta ennenkin, eikä tämä ollut edes kuollut rumalla tavalla. Tämä oli kuitenkin kuollut omaan kotiinsa, heidän kaikkien yhteiseen kotiin. Taas, jo kolmannen kerran, olivat vihollisten voimat iskeneet suoraan heidän elämiinsä sen henkilökohtaisimmalla tasolla, kotona.
”Tunsiko teistä kumpikaan häntä?” Tawa kysyi hiljaa. Kaksi muuta hahmoa pudistivat päitään.
”Admin Tawa”, Same lausui, vielä hiljempaa. Hän oli ainoa Tawan tuntema henkilö, joka osasi puhua äärimmäisen muodollisesti mutta suoraan sydämestä. ”Se ei varmaan lohduta yhtään, mutta strategisesti tämä oli meille voitto. Menetimme alle kymmenen vartijaa, heiltä menehtyi yli kaksikymmentä eliittisoturia.”
”Ei lohduta.”

Guardian mutisi äänettömästi muutaman sanan, kääntyi pois ja lähti kävelemään kohti palaveria ja elämää jälleen yhden surunäytelmän jälkeen.

”Tawa”, Same sanoi vielä, kun juuriadmin kumartui sulkemaan pienen vainajan silmiä.
”Hmm?”
”Sheelika on hävinnyt.”

**

Siniset matot, värikkäät taulut ja mitä monimuotoisinta kulttuuria edustava arkkitehtuuri pyörivät merkityksettömänä massana Guechexin silmissä, kun Zyglak-soturi eteni tuulen vauhtia linnoituksessa. Koko muu joukko oli jo kuollut tai muutaman poikkeuksen tapauksessa vankina, ainoastaan operaation johtaja oli jäänyt jäljelle.

Mei...

Hänen mielensä oli kuuro kaikelle muulle, paitsi puolisonsa viimeisille sanoille. Ne ja ainoastaan ne täyttivät hänen ajatukensa.

Hän...

Ääni ei ollut kuulunut Alinnelille, ei sille tulisieluiselle mutta uskolliselle Zyglakille, jota Guechex rakasti. Se kuului muodottomalle hirviölle. Mutta sanat, ne olivat olleet Alinnelin.

Ei tämä...

Seuraavan selkeät havaintonsa Guechex teki vasta linnakkeen ulkopuolella. Aamu alkoi jo sarastaa, kun hän raahautui ympäri metsää. Ilmeisesti vartijat olivat osuneet häneen useammallakin heikentävällä Kanokalla, ja oli hänessä syvä viiltohaavakin. Tajuntansa rajamailla tasapainoileva Zyglak tiesi kuitenkin, ettei häntä seurattu. Klaanilaiset eivät haaskaisi aikaa kostolle.

Viimeiset asiat tajuttomuuteen lipuvan liskon mielessä olivat edessä kasvava kuollut puu, sekä hinkuvan, raastavan ja vihamielisen äänen hänelle lausuma maailman kaunein sana.

Mei.

Nazorak-satama
Klaanin länsirannikko

Skakdien laivaston - tai "laivaston", sehän koostui vain parista parhaat vuotensa nähneestä aluksesta - ylpeys, Akbsklsdflsfldax kellui satamassa. Se näytti ikivanhalta puurotiskolta vieressä kelluvan SS Nürmbergin takia. Nürmberg oli vajaa kuukausi sitten upotetun SS Hürfundin sisaralus. Se ei ollut mitenkään suuri kunnia, sillä Klaanilaisten paettua Hürfundilta ja sen pian tapahtuneen Laivaston suorittaman upotuksen jälkeen sisaraluksenkin maine oli hyvin alamaissa.

Skakdit katselivat halveksuen metallilaivoja niiden kulkeissa pitkässä jonossa oman rakkaan puisen lavansa kannelle. Ne lastasivat kaikenlaisia huonosti pakattuja laatikoita jonkinsorttista syötävää sekä muuta yleishyödyllistä tavaraa aluksen ruumaan. Gaggulabio johti henkilökohtaisesti joukkojensiirtoa viidakkosaarelle länteen, jonne Skakdit määrättiin auttamaan torakoita.

Amazua on lähtenyt Notfunin aluksella noutamaan pohjoiseen saarelle loukkuun jääneitä skakdeja ja ninjoja. Pelkkä operaation ajatteleminen sai Gaggulabion kiehumaan. Pienie Klaanilaisjoukko pakeni hänen ninjojaan skakdien omalla aluksella. Sota muun Allianssin rinnalla veisi hänet hermoraunioksi, Labio ajatteli. Onneksi hänen luutnanttinsa Metorakk oli sentään saapunut, niin yllättäen kuin tämä olikaan tapahtunut. Tämä sota oli rasittavaa odottelua, eikä se ollut ollenkaan Skakdien mieleen.

Gaggulabio heitti palaneen steltiläisen sikarin yli laidan ja käski nostaa purjeet.

[spoiler=Blarf]Lyhyt mörgle mörgle juonenkuljetusposti.[/spoiler]

Klaanin käytävät

Toisesta maailmasta saapunut Matoran Umbra oli yökävelyllään klaanin käytävillä. Matoranin oli vaikea nukkua tämän maailman vastineensa huoneessa, koska huone oli perin likainen ja pölyinen moderaattorin ollessa aina muualla. Myös tämän maailman ihmeet olivat liian suuria vain ohittamiseen ja yöllä yleensä tapahtui kaikkea jännittävää. Pieni sankarimme unelmoi yhä kotiinsa pääsystä, mutta pystyi odottamaan siihen asti että klaanin pyörivä keksijä, Kepe saapuisi eräretkeltään lumisen miehen kanssa.

Matoran Umbra piti klaanin ilmapiiristä, mutta tässä yössä oli jotain vialla. Matoran tunsi että jotain pahaa oli tapahtumassa linnoituksessa, muttei tiennyt mitä. Violettimusta matoran oli saanut klaanista jo monia uusia tuttavuuksia, eikä halunnut menettää ystäviään minkään torakoiden tai zyglakien kynsiin.

Matoranimme muisteli sitä outoa matkaa Zyglakien voimalalle. Hänen kohtaamansa Flygel-niminen zyglak ei oikeastaan edes ollut mikään suuri pahis tai ilkiö, enemmänkin väärinymmärretty tiedemies. Umbraa lähinnä säälitti se että hän oli taistellut tätä yksisilmäistä tiedemiestä vastaan, mutta hänen kotiinpaluunsa oli mennyt matoranin moraalin edelle.

Minun pitää taistella tieni kotiin, mutta onko taistelu aina niin välttämätöntä... matoran ajatteli, kävellen klaanin ristikkoikkunan poikki. Himmeä kuunvalo kajasti ikkunasta, piirtäen kuvajaisensa matoranin edessä olevaan vesilammikkoon, joka oli syntynyt katosta pudonneista vesipisaroista.

Matoran katseli kuuta jonka kuvajainen näkyi lammikosta. Hänen musta kanohi pakarinsa piirtyi lammikkoon. Kuvajainen väreili kun katosta putoili pisaroita lammikkoon.

Tämän maailman Umbra on monessa suhteessa täysin erilainen kuin minä. Hän on suuri toa-soturi, valon tuoja ja moderaattorien johtaja. Ja minä olen vain ylikasvanut matoran, kokeilu joka on karannut toisesta maailmasta varastetulla laitteella hän ajatteli, muistellen mielenkiintoista arkistokäyntiään tämän maailman vastineensa kanssa. Kaksikko oli viettänyt monia yhteisiä kahviohetkiä yhdessä, mutta pikkuinen sankarimme oli aina livahtanut yön tullen klaanin kahvioon juttelemaan ja tutustumaan erilaisiin olentoihin.

Matoran muisteli lukemaansa Kuolleiden Makutasta kertovaa arkistoleikettään, kävellen takaisin kohti Umbran huonetta. Tämä yö voisi olla jotenkin erikoinen, mutta ainakaan matoranillemme tämä ei olisi sen erikoisempikaan kuin kaikki muut klaanissa vietetyt yöt yhteensä...

Matoran läimäytti Umbran oven auki, oven joka ei ollut lukossa, ja käveli pölyn ja hiekan täyttämää lattiaa pitkin säkkituolille, joka toimi hänen vuoteenaan. Matoran asetti miekkansa kävelykepeille tarkoitettuun ämpäriin, veti peiton korviinsa ja nukahti tyytyväisenä uneen...

[spoiler=tämä]Tämä on minun ja Matoron yhteisviesti ja ensimmäinen Ropepostini. Kiitos Matoron juuri adoptoimasta 007, pääsin vihdoin aloittamaan. Kunnia olkoon hänelle.[/spoiler]


Bio-Klaanin saari, Mt.Ämkoon pohjoisen puoleinen rinne, Nazorakien vuoritukikohta


Aurinko sarasti Klaanin saarella. Auringon valo sai Mt.Ämkoon valkoiset rinteet hohtamaan valkoisena. Mt.Ämkoon pohjoisella rinteellä sijaitsi Nazorakien salainen vuoritukikohta. Tukikohta koostui vain parista metallisesta rakennuksesta. Nazorakit kuitenkin käyttivät sitä toimintapisteenään tehtävillään vuorella. Pureva pohjoistuuli sai lumen pöllyämään. Kovan tuulen yli kuului kuitenkin moottorin jylinän lähestyvän tukikohtaa. Musta, raskaasti aseistettu ja panssaroitu helikopteri lensi korkealla, tukikohtaa päin. Sisällä eräässä rakennuksessa tiedemies-Nazorak havahtui tutkimuksistaan ja käveli kiireesti ulko-ovelle. Helikopteri laskeutui sille varatulle kentälle vähän matkan päähän muista rakennuksista. Sen propelli sai lumen pöllyämään sekaisin ympäriinsä, kun helikopterin ovi aukaistiin. Esiin astui mustaan haarniskaan pukeutunut Nazorak-johtaja ja kaksi hänen turvamiestään. Johtaja käski turvamiehiään jäämään kopteriin ja hän itse lähti kävelemään portaita ylös, häntä odottavaa tiedemiestä kohti.

"Päivää", tervehti pitkä ja tumma torakka. Tiedustelupalvelun johtajan, 007:n, mustalla haarniskalla näkyi lumihiutaleita.
Valkotakkinen tiedemies-Nazorak vastasi sotilastervehdyksellä. ”Hyvää päivää Tiedustelujohtaja, 007.” Tiedemies vastasi.

"Sinulla oli jotakin, josta Tiedustelupalvelu voisi olla kiinnostunut?" 007 kysyi suoraan. Hän katsoi omituisen näköistä Nazorakia. Tämä tiedemies oli nimittäin täysin valkoinen. Hän oli ”nimeltään” 273. Hän piti alempia käsiään ja siipiään valkoisen työtakin sisällä.

"Kyllä, aivan" Tiedemies-Nazorak nyökkäsi. Hän yritti peittää innostumistaan ja pysyä arvokkaana. Tätä tilaisuutta olen odottanut koko ikäni, hän ajatteli.

Kaksikko kävelivät labraan. Se ei ollut kovin iso, tavallisen keskikokoisen kokoinen. Seinillä riippui sinikopioita ja koeputkiloita oli pöydällä monta kappaletta. huoneen nurkassa oli korillinen jäädytyksen Kanokoita.

Valkoinen tiedemies nosti pöydältä metallisen kiväärin mallisen ampuma-aseen syliinsä ja esitteli sitä Tiedustelun johtajalle 007:lle. "Tämä on Nestetyppikivääri. Se ampuu typpipanoksia, jotka kohteeseen osuessaan hajoavat ja jäädyttää kämmenen kokoisen alueen kohteessa. kuuden(miksi aina kuusi?) panoksen lipas ja laser-tähtäin .

"Mielenkiintoista", tummempi kaksikosta sanoi ja nappasi pitkähkön valkoisen aseen. Hän kokeili sitä ja nosti sen ampuma-asentoon. Aseesta ei kuulunut käytännössä mitään ääntä sen lauetessa, ja pieni kohta metalliseinää oli jään peitossa.
"Äänetön. Se on hyvä", torakka murahti.

"Jäävuorilla ei kannata kuulua kovaa ääntä. Laukauskin riittää aiheuttamaan lumivyöryn" Valkoinen Nazorak sanoi. Tämä tiedemies oli erikoistunut lumisten alueiden tutkimiseen. Sitten hän ohjasi vieraansa toisen keksinnön luokse. Hän nosti tavallisilta näyttävät tummat aurinkolasit ja laittoi ne silmilleen. "Lämpöskannerit. Laseista näkee katsotussa alueessa kaikkien kohteiden ruumiinlämmöt, joka helpottaa vihollisen näkemistä lumimyrskyssäkin." Tiedemies esitelmöi

Agenttijohtajaa ei juurikaan kiinnostanut jäävuori-olosuhteet, jotka tuntuivat tuota tiedemiestä niin kiehtovan. Hän ennemmin suunnitteli erilaisia käyttötarkoituksia äänettömälle tehokkaalle aseelle salamurhiin ja vakoiluun. Lämpökameralasit taasen toimivat pimeässä.

007 kokeili laseja. "Nämä ovat epäkätevät laseina. Haluan ne sellaisina, että ne pysyvät päässä olosuhteissa kuin olosuhteissa", hän kommentoi hetken ympäristöään laseilla tarkkaillen.

"Hmm, aivan..." Valkoinen Jäätutkia, niin kuin hän itseään kutsui, nyökkäsi mietteliäänä. Hän huomasi, ettei vierasta kiehtonut tällä vuorella vallitsevat olosuhteet, vaikka se saattaisi käydä vielä kalliiksi hänelle. Sitten kaksikko siirtyivät seuraavaan laitteeseen. Huoneen nurkassa makasi kokovartalo haarniska. "Tämä haarniska on luodin kestävä ja sen sisällä olevat vastukset suojaavat sotilasta kylmyydeltä. En ole vielä ehtinyt asentaa aseistusta, mutta parantelen sitä heti. Niin, vielä haarniskan kypärässä on ilmaletku ja radiolähetin, jos sotilas joutuu lumivyöryn peittämäksi."

”Hmm, eli tavallaan selviytymispuku. Tälle tuskin on käyttöä, jollet tee niistä pienempiä ja ketterämpiä.” 007 ohitti haarniskan.

”Selvä” Jäätutkia sanoi hieman pettyneenä siitä, että hänen keksintönsä hylättiin. ”Standardi äänetön täysautomaattinen Zamor-pistooli, joka kohteeseen osuessa aiheuttaa jäätävää kipua, joka pitkään aikaan hoitamatta aiheuttaa osumiskohtaan orgaanisen kudoksen kuolion.” 273 esitteli vieraalleen.
”Hmm, ehkä jos…” 007 sanoi mietteliäänä ”Eikö tätä keksintöä saisi yhdistettyä jääkivääri-pistooliksi?”

”Kyllä kai” 273 vilkaisi nopeasti pöydällä olevia tutkimuspapereitaan ”Seuraava keksintö on toisessa huoneessa.” Kaksikko lähtivät huoneesta käytävään. He tulivat avaraan halliin, jossa oli kulkuneuvoja. He kävelivät raskaasti aseistetun moottorikelkan luokse. ”Tässä on prototyyppi huippunopeasta moottorikelkastani: neljä kohteeseen hakeutuvaa ohjusta, kaksi konekivääriä, turboahdetut moottorit, telaketjut ja teräspanssarit.” Hän kertoi

”… Moottorikelkkoja? Jos sen saisi pyörillä tai teloilla, tilaisin. Muuten hyvä” 007 sanoi.

273:n naama venyi ylpeään hymyyn ”Tästä te pidätte.” Kaksikko käveli valtavan ilmatyynyaluksen eteen. ”Samat herkut kuin moottorikelkassakin. Lisäksi se leijuu, ylittää miinat, 100 Kion tuntivauhti, Tietokoneella ohjattavat konekiväärit ohjusten torjumiseen, energiatykki katolla ja liekinheitin.” Tutkija päätti listan ylpeänä. Hän katsoi voittamattomalta näyttävää alustaan ja kääntyi sitten 007:n puoleen odottaen vastausta.

”Kyllä, tämä on erinomainen! Mutta… Saarella ei ole jäätiköitä kuin Mt.ÄmKoo ja kaikki nuo sinun laitteesi on suunniteltu lumimaastoon. Tee niistä yleisversiot, hyvä mies! 007 suostui lopulta kommentoimaan tiedemiehen pakkomiellettä jäähän.

273:n hymy lopahti hetkessä. ”Aijaa… No jos niin tahdotte” Hän sanoi pettyneenä ja kääntyi katsomaan suuresta ikkunasta kaukana kohoavaa vuoren huippua. ”Mutta” Hän keskeytti 007:n ilmatyynyaluksen tutkimisen. ”Olen hieman tutkinut sotilaidemme liikettä ja ajattelin, että Imperiumimme saisi paremmin jalansijaa jos pääsisi liikkumaan vuoren yli.”

”Alueiden valtaaminen on Maavoimien työ, ei Tiedustelupalvelun. Mutta voin kertoa lumivarusteistasi, jos niille tulee tarvetta” 007 sanoi yllättävän rohkaisevasti. ”Onko sinulla muita keksintöjä?”

”Hmm, ei. Ellei tuota Jääenergiaa kanavoimaa hanskaa lasketa, mutta en ole saanut sitä oikein toimimaan. En ole löytänyt tarpeeksi voimakasta voimalähdettä noin pieneen keksintöön” 273 osoitti läheisellä pöydällä hyödyttömänä makaavaa metallista hanskaa.

”Mitä se tekee?” 007 kysyi.

”Olin suunnitellut sen jäädyttävän kohteen umpijäähän kosketuksesta. Kun hanskan ranteessa olevaa rullaa vääntää oikealle, hanska aktivoituu ja kerää jääenergiaa hanskan kämmenessä olevaan laukaisimeen. Kun jokin koskee kämmenen laukaisimeen, se vapauttaa energian. Siinä on myös yliäänitoiminto, joka nappia painamalla rikkoo jäädytetyn ja haurastuneen kohteen palasiksi. Mutta kuten sanoin, se ei toimi. Edes voimakkain Kanoka-kiekko ei anna tarpeeksi energiaa.” Hän selitti.

”Kuulostaa varsin toimivalta. En ehdi miettiä asiaa nyt. Tilaan laseja, jääkiväärejä ja ilmatyynyaluksia.” 007 sanoi ja laski pöydälle tilauslapun, jonka hän oli kirjoittanut kuunnellessaan. ”Ilmoita, jos saat hanskan toimimaan. Minun on mentävä nyt.”
007 lähti hallista takaisin helikopterilleen. Ainostaan 273 jäi huoneeseen tarkastelemaan tilauslistaa. Sitten hän nosti pöydältä metallihanskansa ja pyöritteli sitä käsissään mietteliäänä. ”Hah! Vai ovat keksintöni muka hyödyttömiä? Vai olen pelkkä surkea rakentelija?!” Hän muisteli itsekseen vihaisena. ”No, nythän se nähdään. Pian kaikki tuntevat Jäätutkija 273:n!!”. Hän katsoi uudestaan hanskaansa ja laittoi sen käteensä. Hän liikutteli sormiaan hanskan sisällä ja mietti ankarasti. ”Niin, pian se nähdään…” Sitten hän käveli hallista pimeään käytävään.

[spoil]Näin etukäteen, kiitokset Bankaimestari Joylle, joka lainasi hahmoaan.[/spoil]

BKS Hildemar, laivan sisätilat

Bloszar saapui pienen hytin oven eteen. Hän tarvitsisi yhtä osaa erään aseeseen ja Hai oli sanonut osan löytyvän täältä. Huoneessa oli hiljaista. Tuskin kukaan oli siellä.

Bloz avasi oven ja huomasi olleensa väärässä. Tuolissa istui Toan näköinen hahmo, jonka Tulen Toa tunnisti Killjoyksi.

Hän ei tiennyt nukkuiko Joy, koska hän oli Toaan selin. Toa päätti olla hiljaa ja huomasi osan olevan eräässä hyllyssä. Bloz meni hyllyn luokse hiljaa ja päätti ottaa osan. Mutta vahingossa kaatoi erään laatikon maahan.

"Kuka siellä!?"

Toa ei tajunnut tilannetta ja kuinka nopeasti aika kului. Mutta hän huomasi olevansa selällään, miekan melkein hänen kurkussa ja Killjoyn pitämässä miekkaa.

"Ai se oletkin vain sinä", hän sanoi.

Bloz nousi varovasti ja oli seisoi liikkumatta, kunnes Joy laittoi miekan pois.

"Joten..." Toa aloitti, mutta päätti olla hetken hiljaa. Hän noukki osan maasta.

Killjoy oletti Toan menevän heti pois. Hän halusi olla juuri nyt rauhassa ja toivoi, ettei Bloszarin jälkeen kukaan tulisi hetkeen häntä häiritsemään.

"Kenet sinä menetit?"

Killjoy kääntyi ja huomasi edelleen Toan olevan hytissä.

"Mitä tarkoitat?"

"Koska istut täällä hiljaa hytissä, voisin olettaa, että olet mykkä, mutta koska olen kuullut sinun puhuvan, joten päättelin, että joku läheisesi jäi Rautasiivelle."

"Miksi kysyt? Mitä teet tuolla tiedolla?"

"Koska haluan tietää ketkä muut jäivät sille kurjalle laivalle, kuin Tronie."

Killjoy meni hiljaiseksi. Mutta sitten vastasi "Ruki, Veden Toa."

"Sitten tiedän miltä sinusta tuntuu."

"Mitä tarkoitat? Et tiedä minusta paljoa mitään. Emme ole jutelleetkaan, joten miten voisit tietää?"

"Koska tiedän mitä menetit. Ystävän, jonka tunsit vain hetken. Jonka ajattelit voivasi auttaa, jota ajattelit suojelevasi. Mutta syytät nyt itseäsi, koska et voinut auttaa häntä."

"Sitten tiedät, miksi olen yksin ja miksen ole tuolla muitten joukossa."

Nyt oli Blozin vuoro mennä hiljaiseksi. Hän oli tuntenut vain hetki sitten saman tunteen, mitä Killjoy tunsi nyt. Hän oli tuntenut yksinäisyyden ja vihan. Ja nyt, hän tunsi ne vieläkin.

"Aion hakea heidät takaisin."

Killjoy ei hämmästynyt kuullessaan tuon. Hän oli nähnyt kuinka vihaiseksi Tulen Toa oli mennyt, kun he olivat saapuneet Hildemarille.

"Yksin vai?"

Bloz alkoi taas ajatella, oliko järkevää mennä taistelemaan laivalle, kun hän ei pitänyt siitä. Mutta nyt hänellä oli tilaisuus pelastaa yksi ystävistään, kun muita hän ei pystynyt.

"En luule olevani ainoa. Uskoisin sinun ajattelevan samaa."

"Ehkä mietin, ehkä en."

"Olet kokeneempi kuin minä. Ja tiedän että pystyisit hakemaan heidät yksinkin. Mutta vaikka mitä sanoisit, tulisin mukaasi."

Killjoy vähän hämmästeli, kuinka varma Toa nyt oli. Viimeksi kun hän oli Toan nähnyt, Bloz oli ollut masentunut ja epävarma.

"Ennen kuin lähden, haluan tietää, kuka haarniskasi on tehnyt?"

"Eräs Klaanilainen, Ta-Matoran nimeltä Creedy."

"Minun pitää tutustua häneen. Uskoisin hänen olevan mukava ja samanlainen kuin minä", Toa sanoi ja poistui hytistä.

Gaggulabion työhuone, Bio-Klaanin saari

Metorakk oli turhautunut. Suurinpiirtein yhtä turhautunut, kuin kaikki muutkin sisämaahan määrätyt skakdit. Hän tiesi, ettei Klaaniin voisi hyökätä pelkin skakdivoimin, mutta hän ei ymmärtänyt miksei torakat muka olleet valmiit.

Metorakk selasi kenraalilleen lähetettyjä raportteja. Ne sisälsivät lähinnä tietoa zyglakien kovistelusta ja joukkojensiirrosta satamaan. Skakdien ainut operaatio tällä hetkellä oli maihinnousu läheiselle viidakkosaarelle, josta Nazorakit eivät olleet kyenneet voittamaan vastarintaa (mitä pellejä, Metorakk tuumi).

Huone haisi sikarille ja skakdille. Likaisen pöydän kulmassa oleva upouudelta näyttävä nazorak-valmisteinen tietokone ilmoitti puhelusta. Moinen huipputekninen laite ei soveltunut lainkaan muuten askeettiselta näyttävään huoneeseen. Huonekalut olivat puuta ja katossa roikkuva hehkulamppu räpsähteli. Pöydän toisessa kulmassa oli Gaggulabion buglamiitillä ja kullalla päälystetty sikarinhajuinen sikarirasia. Metorakk murahti ja siirtyin koneen ääreen.

Avautuneessa ikkunassa näkyi oudot mustavalkoiset hampaikkaat kasvot. Metorakk avasi ääniväylän yhteydenottajaan.

"Iltaa Metorakk. Oikein erinomaista sellaista." Tuulen kova humina kohisi soittajan mikrofonista. Puhujan ääni oli käheä ja siitä paistoi miltei omahyväinen äänensävy. Metorakk hätkähti. "... kuka sinä olet?"

"Voi etkö sinä tunnista ääntäni vanha toveri? Taisit saada aika tällin Xialla." Metorakkin muistot palasivat muutamaa viikkoa taaksepäin Xian yläpuolella leijuneeseen epäonniseen ilmalaivaan. Skakdin muisti hätkähti salamannopeasti rullaamaan ja pian tämä tajusikin vastauksen olevan ilmeinen. "Purifier?"

Kidakkaat kasvot nyökyttelivät. Tila niiden ympärillä näytti täysin pimeältä. Syynä oli Purifierin kameran älykäs sijoittelu. Tämän kasvoja kuvaava kamera oli nimittäin kypärän sisäpinnassa. "Hah. Hieno arvaus. Purifier, kyllä. Ehkä nykyään jopa hieman enemmän."

"Jätä kehusi muille. Minä luulin, että sinä murskaannuit sinne vuorelle.” Purifier hymähti vastaukseksi. ”Minusta eroon päästäkseen pitää tehdä paljon muutakin kuin vain pääni murskaaminen. Myönnettäköön, en odottanut ensin sinunkaan poistuneen paikalta elossa.”

Purifierin suunnasta vinkuva tuuli peitti osan puheesta ja Metorakk kävi ohjainten kimppuun, säätääkseen äänenvoimakkuutta kovemmalle. ”Missä sinä oikein olet?

”Lennän meren yllä kuusisataa kilometria rannikosta mekaanisen tuhontuojan sisällä.” Metorakk ei kysynyt enempää. ”Noh, mistä tämä yllättävä yhteydenotto? Oletan, että sinulla oli jotain asiaakin.”

”Voi kyllä. Minusta tuntuu että sinä voisit auttaa minua. Nimittäin, minulla olisi sillä pahaisella saarella tehtävä. Haasteeltaan huomattavasti suurempaa, mitä johtajasi on tarjonnut. Vanhan liiton nimissä. Mitäs sanot?" Kuuluisa skakdinhymy valtasi Metorakkin kasvot hetkeksi. "Kerro lisää", hän sanoi lyhyesti.

Purifier myhäili tyytyväisenä. Kypärän sisällä liikehtivät kasvot vastasivat hymyyn. "Minulla on Klaanissa eräs vanha ystävä, joka luultavasti hyvin pian löytää itsensä tilanteesta, jossa hän haluaa ulos Klaanista. Jonkun täytyy päästä sisään ja saada hänelle viesti. Tämän viestin jälkeen hän tarvitsee aluksen. Mahdollisimman neutraalin sellaisen, jotta hän pääsee poistumaan saarelta huomaamattomasti... Voi toki olla että pyydän paljoa, mutta sinä tiedät, että minä maksan erittäin avokätisesti."

Metorakk mietti. "Tämä... ystäväsi. Mistä tunnen hänet ja koska hänet pitää saada pois sieltä?"

"Minä lähetän sinulle tarkan kuvauksen. Hän on hyvin ainutlaatuinen joukossaan. Löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa. Ajasta sen sijaan... kuusi päivää. Kyllä, kuusi päivää on riittävästi hänelle. Hän tuskin yllättyy nähdessään teidät."

Purifierin kasvokuva peittyi tämän lähettäessä Metorakkin eteen tietoja. Skakdi työnsi kasvonsa lähemmäksi näyttöä, tämän tarkastellessa tehtävän kohteen tietoja. "... miksi aina kuusi", Metorakk mutisi itsekseen katsoessaan kuvaa.

Purifier odotti hetken ja antoi Skakdin käydä tiedot läpi rauhassa. Metorakk nosti lopunsa katseensa ruudusta ja Purifier tiesi jatkaa. "Olettaen että vastauksesi on kyllä, tulette löytämään hänet aivan linnoituksen muurien ulkopuolelta. Länsilaidan puolustus on kevyintä, joten oletan, että se on hänen valintansa. Tämän jälkeen teidän on tarkoitus saattaa hänet hankkimallenne alukselle. Jos kaikki menee hyvin, pääsette tekemään tämän todella vähin äänin. Uskotko, että alus järjestyy?"

"Kyllä järjestyy. Mikä on suunta, johon jatkamme Klaanista?"

"Olen järjestänyt turvakodin Steltin etelärannikolle. Metsästäjien rannikkovartiosto ohjaa teidät oikeaan paikkaan. Voitte samalla noutaa palkkionne sieltä. Tehtävä on suoritettu kun ystäväni on päässyt perille turvallisesti."

"Tämä on sovittu", Metorakk kuittasi. Purifier nyökkäsi lyhyesti ja yhteys katkesi.

Metorakk oli hetkessä tyytyväisempi päiväänsä. Hänen aivonsa alkoivat heti työstää suunnitelmaa huoneen hiljaisuudessa.

[spoiler=Infondaarenia.]Kuten varmaan jokainen sen arvaa, Matoro vastaa puolesta tästä viestistä.[/spoiler]

Klaani
Ylläpitosiipi

Kynttilöiden liekit lepattivat. Ahtaan käytävän punertava valaistus oli vähäistä, mutta tarpeeksi. Seinien kahdesta tai kolmesta pikkuikkunasta näki, kuinka synkän syysyön tuulenpuuskat riepottelivat oransseja ja punertavia lehtipyörteitä läpi hyytävän ilman. Talvi oli tulossa.

Puisen seinäkellon pehmeä tikitys rytmitti seinää vasten nojaavan moderaattorikaksikon ajatuksia. Kullankeltainen valon Toa Umbra ja kalpea selakhilaani Same seisoivat vierekkäin pysytellen pohdiskelevassa hiljaisuudessa. Metrin päässä Umbran vasemmalla puolella oli pari puuovia, joiden takaa kuului voimakasta puheensorinaa. Kokoustila seitsemässä oli meneillään jotain niin tärkeää, että jopa korkea-arvoisimmat moderaattorit oli määrätty ulos.

"Melkoinen yö", Umbra sanoi yrittäen herättää jonkinlaista keskustelua. Same tyytyi nyökkäämään hitaasti.
"Pakko myöntää", Hauta kantava hahmo vastasi hetken päästä. "Ja äänistä päätellen adminiemme yöstä tulee vielä pitkä."

Umbra ja Same keskittyivät kuuntelemaan ääniä, joita kantautui paksun puuoven läpi. Kivilattiaa pitkin kaikuvien askelten äänistä ja siirreltävien puuhuonekalujen kolinasta päätellen Tawa ja Guardian uusivat kokoustilan sisustusta varsin vauhdikkaasti. Molempien puheääni porautui oven läpi, mutta äänieristys vaikeutti yksittäisten sanojen tunnistamista.
Same oli niin keskittynyt sisällään velloviin ajatuksiin, että ei osannut käsitellä tarkan kuulonsa taltioimia sanoja.
Valon Toa Umbra oli lähempänä ovea ja kuuli paljon enemmän. Hän kuitenkin tiesi, että Tawan ja Guardianin puheet eivät kuuluneet hänelle. Ne kiinnostivat moderaattoria, mutta hän yritti haudata kiinnostuksensa puisen seinäkellon tikityksen alle.

Umbra avasi suunsa kokonaan, mutta jäi hakemaan sanoja. Lopulta Toa-soturi sai sanansa pakotettua ulos. "Zyglakit... minä en pidä niistä. Mutta..."

"Niin?" Same sanoi kysyvästi, ja smaragdinvihreä silmä vilkuili Umbran suuntaan.
Umbra huokaisi syvään ja sulki silmänsä. "Se sotku... Mata Nui varjelkoon. Oletko koskaan nähnyt sellaista?"

Samen kasvoilta pystyi lukemaan, että hän oli nähnyt monenlaista. Vihreiden silmien intensiivinen katse ei värähtänytkään, mutta niissä oli hämmennystä.
Hetken aikaa selakhilaanin sielun silmien edessä oli näkymä, jota oli vaikea unohtaa. Kun liha, selkärangat ja liskomaiset kourat olivat kasvaneet kieroon, rusentuneet oman painonsa alle ja sekoittuneet palloksi sätkivää, sykkivää, tuijottavaa ja huutavaa luuta ja lihasta, moderaattori oli voinut vain katsella ja kuunnella.
"Olen nähnyt elämäni aikana paljon verta", Same sanoi. Hän ei halunnut sanojensa kuulostavan ylpeydeltä. "Kun taistellaan, tulee ruumiita. Kun kilpaillaan elämästä tai kuolemasta, kaikki haluavat ensimmäisen vaihtoehdon. Ja kuolleet eivät näytä aina kauniilta."

Umbra aavisti puheen saavan jatkoa. "Mutta?"

"Ei", Same myönsi. "En ole nähnyt tällaista."

"En minäkään", Umbra sanoi.

Kaksikko jäi hiljaiseksi. Seinäkellon tikitys täytti jälleen pitkän käytävätilan. Puisen oven takaa kuului miesääni ja naisääni, eikä kummastakaan hehkunut ilo tai tyytyväisyys. Moderaattorien tehtäväksi jäi vartioida, että kokousta ei häirittäisi. Tällaisina aikoina kaksikko kuitenkin osasi arvostaa yksinkertaisia vartiointitehtäviäkin.

"Kuulitko muuten, että saimme vangittua pari zyglakia?" Umbra sanoi yllättäen. Samen viherhehkuisista silmistä näkyi, että selakhilaani siirsi sisäisen pohdiskelunsa kokonaan sivuun. Hän kääntyi Umbraa kohti.
"En. Onko niistä saatu mitään irti?"
"Kuulin vain vähän Geeltä", Umbra sanoi. "Toinen on vieläkin tajuton ja toinen on shokissa. Se toistelee vain paria sanaa."
"Mitä sanoja?" Same kysyi kiinnostuneena, vaikka tiesi, että ei saisi paljoakaan irti.

"Toinen sana oli zyglakin kieltä", Umbra huokaisi. "Kukapa sitä sitten osaisi."
"Harmillinen takaisku. Toinen?"
Umbra kääntyi kokonaan Samea kohti ilme haudanvakavana.

"Arstein."

* * *



Yhdellä kattolampulla valaistussa kokoushuoneessa oli vain kaksi henkeä, mutta äänistä päätellen määrän olisi pitänyt olla kolminkertainen.
Raivokkaan huudon voimistama potku kolahti puuta vasten. Kontakti sinkosi puisen jakkaran päin seinää. Puu kimmahti taaksepäin ja kaatui kolisten kokoushuoneen kivistä lattiaa vasten. Pehmustetyyny putosi jakkaralta lattialle.
"Se... se... se skarrararrin...", Guardianin ääni jyrisi. Sinisen skakdin rintakehä kohoili ja laskeutui, kun hän hengitti raskaasti. Klaanin admin seisoi kokoushuoneen pöydän edessä. Molemmat soturin käsistä olivat puristuneet nyrkkeihin.

Tawa seisoi pöydän toisella puolella katsellen sinistä skakdia ristiriitaisin ajatuksin. Toan viitta lepäsi hänen hartioillaan lannistuneena. Sähkön toan katseessa oli väsymystä ja epätoivoa, mutta hänen äänessään yhä harmoniaa.
"G", Tawa pyysi hiljaa. "Rauhoitu... ole kiltti!" Toa erehtyi katsomaan Guardianin vasenta nyrkkiä, jossa skakdi-mies oli puristanut puista kynää. Koko nyrkki tärisi voimakkaasti, ja puunsäleitä ja hiilenpalasia putoili lattialle.
Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Visiirin taakse piilotetut kosteat jalokivet tuijottivat punaisena hehkuvaa vihan tulta.

Terävähampainen suu aukesi ja ulos tulvi raivoa.
"SE PIRAKA PITI MEITÄ PILKKANAAN!", Guardian huusi paiskaten puukynän sirut maahan. Palaset napsahtivat rikki kivilattialla kimmahtaen eri suuntiin. Miltei välittömästi Guardian heilautti koko ruumiinsa ympäri lyöden saman nyrkin kokoushuoneen seinään. Koko huone kajahti, mutta tärähdys hiljensi sekä Guardianin että Tawan. Kumpikaan ei hengittänyt.

Guardian lyyhisti päänsä nojaamaan seinää vasten. Seinään lyöty nyrkki alkoi vähitellen liukua alas seinän pintaa pitkin.
Tawa katsoi pitkään admin-toverinsa selkämystä hengittämättä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Guardiania näin vihaisena. Näkymä ei ainoastaan huolestuttanut Tawaa. Jollain tasolla se myös pelotti.
Sähkön Toa otti muutaman varovaisen askeleen kohti skakdia kiertäen pöydän ympäri. Tawa pysähtyi metrin päähän Guardianista, joka hengitti yhä raskaammin.

"Se skarrararrin pelkuri", Guardian sanoi huohottaen seinää vasten. "Se katsoi minua sellistään ja esitti viatonta sotavankia. Mutta se hetki, jolloin se jäi kiinni..."
"Sheelika..." Tawa sanoi yllättyneenä ja kohdisti surullisen katseensa lattiaan.
"Se hetki, jolloin se jäi kiinni", sininen skakdi haukkoi puheen tahti kiihtyen. "Siitä yöstä lähtien se pirun morsian tiesi tehtävänsä."

Tawa jäi miettimään Guardianin sanoja kuin naulittuna. Naisen naamion takana työskentelevä mieli yhdisti asioita aina vain kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen ymmärryksen suorastaan näki sinisen visiirin takaa tuijottavista silmistä.

Sama yö, jona Sheelika jäi vangiksi oli ollut yö, jona Visokki oli kadonnut. Vasta nyt Klaanin johtaja kuitenkin tiesi, että tapahtumilla oli ollut yhteys. Tässä pimeän verkostossa oli vaikea löytää kahta asiaa, joilla ei ollut yhteyttä toisiinsa.
Ja pimeän verkosto olikin sanavalintana paras. Se oli liiankin osuva, sillä Sheelikan yhteyttä Zorak von Maxitrillian Arsteiniin - ja Avdeen - ei oltu koskaan suljettu.

Punainen Mies ei ollut telepaatti. Hän jätti jälkeensä pimeitä siemeniään. Siemeniä, jotka kasvoivat korruption versoiksi. Versoiksi, jotka kuiskivat sanoja ja lauseita. Ne istuttivat ajatuksia, jotka muuttivat maailmankuvia. Näillä loisillaan Punainen Mies merkitsi ystävänsä ja vihollisensa.
Mutta hän ei ollut telepaatti. Hän tarvitsi sellaisen.

Ja sellaisen hän saikin. Kun Punaisella Miehellä oli kivenkin läpäisevä viestintäkeino, mustalla pelon siemenellä polttomerkitty agentti vangittuna Klaanin linnakkeen alle ja joukko karttakuvia eräästä hylätystä ortonilaisesta tunneliverkostosta, ei Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen taiteellista luovuutta voitu rajoittaa.

Tawa jäi sopertamaan hiljaa. Sähkön Toan suusta tuli sanoja, jotka eivät muodostaneet lauseita. Toan kasvot kalpenivat.
"Sheelika... hän ei..." Tawa sanoi hiljaa. "Hän ei voinut..."

Guardian heilahti kokonaan ympäri ja sotasankarin ainoaan silmään syttyi tuli. "Sinun 'viaton tyttösesi' oli taas mukana jossain, joka tapatti viattomia!" Guardian huusi iskien kiviseinässä käyneen nyrkkinsä kokouspöydän puupintaan. Tawa näki, että nyrkissä oli karu verestävä ruhje. Toa katsoi vuorotellen sinistä nyrkkiä ja sen omistajan punaista katsetta.

"Guardian", Tawa sanoi hiljaa alakuloinen katse kasvoillaan. Tawan äänensävy kasvoi kuitenkin vähitellen päättäväisemmäksi. "Hän... sinä et tunne häntä. Tämä ei ollut Sheelikan syytä!"

"Minä - tunnen - hirviöt", Guardian huusi painokkaasti. "Minä tunnen petturit ja kostonhimoiset. Tarvitaan vain äärettömästi vihaa... ja kyky kohdistaa sitä."
Valkoiset skakdinhampaat puristuivat tiiviisti yhteen. "Tyttöraukallasi on molempia. Kuinka monta ruumista pitää vielä rojahtaa Klaanin aulaan, että ymmärrät sen?"

"Hän ei halunnut tätä!" Tawa sanoi, ja painokkuus ja päättäväisyys kasvoivat Toan äänessä. Naisen kasvoilta näki kuitenkin vain alakulon ja lohduttomuuden. Sinisen visiirin takaa katsoivat silmät, jotka halusivat nähdä niiden edessä olevassa sinisessä skakdissa aivan, aivan muuta kuin pelkkää vihaa.
"Hän.. hän ei halunnut kenenkään kuolevan! Sinäkin kuulit, kuinka hän pyysi Arsteinia säästämään Santorin!"

Guardianin suu sulkeutui ja terävä hammasrivi jäi piiloon. Guardian nosti nyrkkinsä kokouspöydältä ja vilkaisi punertavaa ruhjetta rystysissä. Skakdin kasvoille ilmestyi pieni hymy, mutta silmissä paloi yhä sama tuli.
"Yksi henki", Guardian sanoi hampaidensa välistä ääni täynnä katkeruutta. "Niin ne aina tekevät. Ne säästävät yhden hengen, että niiden omatunto ei tappaisi niitä. Yksi säästetty henki ei korvaa kymmeniä murhattuja."

Tawa ja Guardian olivat hetken hiljaa. Kaksikon katsekontakti ei rikkoutunut.

"Jos tämä yhtään auttaa, niin sinulla on kivat silmät", Guardian sanoi, ja Tawa näytti yllättyneeltä. "Mutta ne näkevät muissa asioita, joita ei oikeasti ole. "
Tawa räpytteli silmiään. Alakulo ja uupumus pysyivät Toan kasvoilla, mutta niiden sekaan oli tulvinut lasteittain päättäväisyyttä ja kasvavaa ärtymystä.
"Miten sinä - sinä kaikista klaanilaisista voit sanoa noin?" Tawa sanoi jäisellä äänellä. Jää alkoi sulaa, ja sen alta hehkui jotain tulisempaa. Ristiriitaisia tunteita velloi keltaisen toan sisällä. "Sinä, skakdi, pimeyden metsästäjä... sinä, joka et kerro kenellekään edes nimeäsi! Sinä, jota vilkuiltiin pahasti ja epäiltiin vakoojaksi jo Klaanin alusta asti! Muistatko sinä, kuka puhui puolestasi?"

Guardian jäi muistelemaan. Hän pysyi hiljaisena. Tawan äänensävy kiehui ja äänenvoimakkuus kasvoi. Hän otti muutaman askelen niin, että oli hetkessä lähempänä Guardiania.

"Minä puolustin sinua silloinkin, kun sinut haluttiin karkoittaa! En edes tiennyt aina, miksi tein sitä. En tuntenut sinua. Minulla ei ollut mitään syytä jatkaa sitä. Mutta silti jotenkin näin, että sinä ansaitsit suojeluamme."

Tawa huokaisi syvään. "On välillä tosi vaikeaa olla ystäväsi, tiedäthän sen?"

Guardian oli hiljaa hetken. Sitten hän hymähti, mutta ei hymyillyt. Raivon tuli kyti vielä pienenä kekäleenä skakdin sisällä.
"Anteeksi, Tawa", Guardian sanoi synkästi ja huokaisi. "Ehkä sinä näet vain asioita, joita haluat nähdä. Myös minussa. Ja ehkä näkisit Sheelikan oikeat värit, jos ruumiskasassa olisi ollut paras ystäväsi."

Tawan keltaiset kasvot kalpenivat. Päättäväisyys ja viha katosivat. Jäljelle jäi pelkkää jäätä.


... paras ystäväsi...
... paras ystäväsi...



Kajahdus kaikui kokoustilassa, kun käsi kohtasi posken. Skakdi ei osannut odottaa keltaisen kämmenen läpsäisyä. Se ei ollut voimakas eikä kivulias, mutta se oli odottamaton.

Guardian näytti siltä kuin olisi saanut ohimoonsa matalalla lentävästä kuolonpeiposta. Hän jäi vain räpyttelemään silmiään hämmentyneenä. Sinisen olennon suu jäi auki ja ainoa silmä jäi katsomaan keltaisen käden omistajaa.
Tawa ei tuijottanut enää Guardianin silmiin. Näytti siltä kuin kaksi vähitellen kostuvaa silmää olisivat katsoneet sinistä skakdia, mutta oikeasti ne katsoivat hänen lävitsensä. Jonnekin kauemmas. Jää oli sulanut, mutta alla ei ollut mitään.
Tawan suu aukesi, mutta sanoja ei tullut. Lämmin hengitys puhalsi tiensä ulos suusta ja oli kuin Toa olisi halunnut sanoa jokaisen sanan, joka pyöri hänen mielessään.

Hetkellinen kipu skakdin poskella katosi hitaasti olemattomiin. Se palasi ja kaikui Guardianin päässä, kun hän näki Tawan särkyneen ilmeen.

"Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä", Tawa kysyi hiljaa ääni väristen.

Kysymys jätti kokoustilaan pelkän hiljaisuuden. Kaksi adminia seisoivat metrin päässä toisistaan kuunnelleen ajatuksia, jotka vaativat heitä sanomaan jotain. Molemmat olivat hiljaa, mutta pieni ääni molempien sisällä toisteli yhtä ja samaa sanaa. Se oli sanoista vaikein.

Kumpikaan ei tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi, vaikka molemmat halusivat sitä.

Kaksikon katseet kohtasivat vielä kerran, mutta he kääntyivät välittömästi poispäin toisistaan. Selät vastakkain Tawa ja Guardian seisoivat mahdollisesti minuuttien ajan paikallaan, kunnes Tawa lähti astelemaan hitain ja kaikuvin askelin kohti suuria puuovia.

"Tuota...", Guardian sanoi hiljaa, mutta lause ei saanut loppua. Sukkeluudet olivat vähissä. Kerrankin sininen skakdi jäi täysin sanattomaksi.
Kokoustilan ovet aukesivat. Ruosteiset saranat lauloivat alakuloista duettoaan, kun Tawa asteli viittaansa piiloutuneena ulos kokoustilasta. Näkökenttänsä äärirajoilla Guardian näki hetkellisesti vain purppuraisen viitan heilahtelua, kunnes sekin oli pian poissa.

* * *

Same ja Umbra kohottivat kulmiaan, sysäsivät itsensä kauemmas seinästä takanaan ja suoristivat ryhtinsä, kun suuret puuovet aukesivat ja käytävän synkkyyden avasi ovien välistä tuleva valo. Valokiilaan ilmestyi viitakkaan naishahmon muotoinen varjo, jonka perässä seurasi hitaasti ulos kammiosta asteleva sähkön Toa.
Umbra ja Same suoristivat ryhtejään entistä kunniallisemmiksi ja nostivat kätensä sotilastervehdykseen, kun he näkivät Tawan. Klaanin johtajan kasvoja ei nähnyt kovin selkeästi, kun hän seisoi moderaattorien edessä käytävän varjon ja kokoushuoneen valon rajalla.

"Neiti Tawa", Umbra sanoi herrasmiehen elkein.
"Johtaja", Same sanoi yksiselitteisen kunnioittavana.

"Helei", sähkön Toa sanoi niin hiljaa, että äänensävystä ei ottanut selvää. "Hätäkokous... päättyi. Voitte mennä nukkumaan."

Moderaattorit olivat ihmeissään. He päättivät teeskennellä kuulleensa oven läpi vähemmän kuin olivat oikeasti kuulleet.
"Mutta Tawa", Umbra sanoi kohteliaasti. "En usko, että kukaan meistä pystyy nukkumaan tällaisena yönä..."
"Yrittäkää", säröilevä ääni sanoi, kun Tawa kääntyi poispäin kaksikosta. Purppurainen viitta heilui moderaattorien edessä kuin linnakkeen liput syystuulessa, kun nainen asteli käytävää pitkin kohti adminien yksityistiloja.

Umbra katseli johtajansa loittonevaa selkää ja oli jo valmiina tottelemaan tämän komentoa, mutta yhtäkkiä Same päätti puhua.
"Admin Tawa", kunnioittava mutta väsynyt ääni huusi perään. "Tämä oli 'Zorak von Maxitrillian Arsteinin' kädenjälkeä, eikö ollutkin?"

Viitan ja sitä kantavan naisen liikkeet pysähtyivät. Tawa jäi seisomaan käytävän päähän. Se riitti vastaukseksi Samelle.

"Feterra odottaa holvissani", Same sanoi. "Haluatko nähdä sen?"

* * *

Kokoushuoneessa oli enää vain joukko kaatuneita tuoleja, lattia täynnä puunsäleitä ja sininen skakdi, joka istui tuolilla etunojassa ja katse lattiassa. Ovet olivat auki, mutta Guardian kuunteli Samen sanojen sijasta omia ajatuksiaan.
Sininen skakdi katseli veristä ruhjetta rystysissään. Se kaipaisi sidettä, mutta ei enää edes sattunut. Ruhjeesta juurikaan välittämättä sotaveteraani siirsi toisen kätensä vasemmalle poskelleen ja piti sen siinä.

Sillä hetkellä skakdi halusi vain lyödä itseään tylpällä esineellä silmiensä väliin. Hänen kätensä puristui tuolin jalan ympärille.
Guardian kuitenkin päästi irti tajutessaan, että itsekidutus ei tekisi sanottua sanomattomaksi.

Rivakka läpsäisy omalla kädellä toiselle poskelle kuitenkin toi lievää mielenrauhaa.

Skakdi huokaisi syvään. Tawan viimeinen kysymys kaikui hänen ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.

* * *

Kylmä lattia tuntui Tawan jalkojen alla ja yksi ainoa kysymys piinasi hänen mieltään.
Tawa oli nähnyt pahuuden. Hän oli katsonut sitä silmiin, mutta se oli antanut hänen elää. Tawa oli hengissä vain siksi, koska pahuus oli halunnut Toan tietävän, minkälainen maailma oli.
Myös Same oli nähnyt pahuuden. Ja silti moderaattori oli reagoinut Avhrak Feterraan sisuksiin raivolla, jonka kaltaista ei moderaattorin kasvoilla ollut näkynyt aikaisemmin.

Samen kysymys kaikui Tawan ajatuksissa. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.
Haluatko nähdä sen?

Kysymys ei vaivannut sähkön Toaa siksi, koska se oli vaikea. Se ei vaivannut häntä siksi, koska hän pelkäsi sitä, minkä saisi nähdä. Kysymys vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

"En halua", Tawa sanoi vapisevalla äänellä. "Mutta minun täytyy."

* * *

Kysymys ei vaivannut sinistä skakdia siksi, koska se oli vaikea. Se vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä?

Haluan, Guardian ajatteli. Mutta en voi.


[spoiler=* * *]Siinä teille köyttä kahdeksi viikoksi. Hei hei ja hyviä kirjoittamisia.[/spoiler]

Yö, Klaanin linnoituksen käytävät

Umbra, klaanin moderaattorien pomo, käveli sekalaisessa mielentilassa klaanin öisiä käytäviä. Käytävillä ei ollut öisin niin paljon porukkaa kuin päivisin, siksi Umbra pystyi olemaan rauhassa ajatuksissaan ja kävelemään mietteissään kohti oman huoneensa sijaintia. Yö oli ollut todella kammottava, ainakin Umbran mielestä, vaikka hän olikin toa ja nähnyt mitä moninaisempia kauheuksia ja tehnytkin niitä.

Ne Zyglakit. Minun tekee hiukan sääli niitä liskomiehiä... Umbra ajatteli, muistellen mitä oli nähnyt pihamaalla. Näyn muistelo sai Umbran voimaan pahoin, mutta hän pidätteli oksennusrefleksiään urhoollisesti. Toa muisteli samalla niitä kauheuksia mitä oli kuullut Arsteinista ja Sheelikasta, tästä klaanin karkoitetusta jäsenestä.

Umbraa harmitti ettei hän ollut ollut puolustamassa klaania hopeisten tappajakoneiden hyökätessä kauhujen yön aikaan, mutta hänen piti suojella omaa nahkaansa, koska jos hän ei tottelisi Helryxin käskyjä, ritarikunta antaisi hänelle ilomielin paikan järjestön tarkkaan vartioidussa vankilassa, Tyrmässä.

Onneksi olen tehnyt nyt päätöksen ja lähettänyt erokirjeen Helryxille. Ritarikunta saa pärjätä nyt ilman minua, sillä Klaani on kotini enkä kuulu muutenkaan Mata Nui fundamentalisteihin toa ajatteli, katsellen väsyneillä silmillään valokiviä ja soihtuja jotka valaisivat hänen tietään muuten synkässä kivilinnoituksessa. Käytävä tuntui jatkuvan jatkumistaan, eikä loppua tuntunut näkyvän missään.

Viimeaikaiset tapahtumat olivat olleet Umbran elämässä aikamoisia käänteitä. Valon toa oli tavannut itsensä toistesta maailmasta, kohdannut veljensä ja voittanut tämän mielten taistelussa ja palannut klaaniin, ensin pelastaen Matoron hengen tämän Parannuskivellä ja tuoden mukanaan kaksi ystäväänsä Umbran menneisyydestä.

Umbra alkoi kavuta mietteissään kierreportaita kohti huonettaan. Joskus toa toivoi ettei olisi hankkinut huonetta kovin korkealta näköalan takia, koska kapuaminen ylös tuntui yöllisten tapahtumien ja stressin jälkeen usein raskaalta.

Valon toa kipusi ylätasanteelle, pelotellen haukottelullaan muutamia yöperhosia saalistavia biomekaanisia lepakoita lentoon. Toa ei välittänyt näistä lentävistä koirista vaan päätti kömpiä piakkoin petiinsä.

Umbran huoneen ovi oli jätetty auki ja sisältä kuului kuorsausta. Hänen toisen maailman vastineensa, painovoimaa ja valoa hallitseva matoran kuorsasi Umbran huoneessa. Kaksikko jakoi nykyisin tämän perin sekavahkon huoneistojärjestelmän yhdessä Kahu-linnun ja Qewa Fikoun kanssa. Oli oikeastaan hyvä että matoran Umbra huolehti näistä rahilemmikeistä kun moderaattori oli hoitamassa töitään klaanin käytävillä.

Valon toa käveli huoneensa tuulikaappimaista eteistä pitkin, katsahtaen tietokonehuoneeseensa, jossa paloivat jos jonkinlaiset valot. Isot tietokoneruudut olivat osa Umbran työtiloja, mutta kukaan ei ollut kunnostanut niitä Sheelikan sabotoidessa päämoderaattorin tiloja. Hän sulki oven perässään, jatkaen matkaansa edessään levittäytyvään olohuone/makuuhuone kompleksiin. Toa katsahti ympärilleen, Matoran Umbra kuorsasi Qewa sylissään säkkituolissa, kasa elementaali energian naamioita lojui lattialla Umbran yöpöydän lähellä. Umbran huomio kiinnittyi kuitenkin hänen rakkaaseen sänkyynsä, joka oli viikattu ja laitettu kuntoon, tehden etäisyyttä sekalaiseen ja sotkuiseen huoneen yleisilmeeseen.

Valon toa sammutti kanuunansa vahinkolaukausten varalta, otti repun pois selästään ja rojahti sängylleen. Hän veti peiton korvilleen, sulki silmänsä ja vaipui uneen...



Umbra matkasi unessaan hänen alkuperäiseen kotiinsa, josta monet muistot olivat jo pyyhkiytyneet pois. Universumin keskus, Karda Nui, kaikkien av-matoranien koti oli suuri maailma itsessään. Jättiläismäiset vesiputoukset halkoivat vehreää ja valontäytteistä iloisuuden ja valon kotia jossa varjoilla ei ollut sijaa. Täällä valon matoranien laji eli kauan sitten.

Sankarimme muisteli kuinka hän oli ystävystynyt monien matoranien kanssa. Hänen menneisyytensä ystävät muistuttivat aivan Toa Avraxeja, jotka olivat käytännössä kuolleita. Toia joista tuli sankareita hänen takiaan ja jotka uhrasivat henkensä hänen takiaan...

Muistot matoraneista, joiden nimiä Umbra ei muistanut, vain kasvot, tai siis naamiot pyörivät ympyrää Umbran mielessä. Oli paljon asioita joita historia oli unohtanut ja joita aivot eivät muka tarvitsisi. Mutta Umbra ei halunnut unohtaa, vaan muistaa elämäänsä.

Umbra oli kertonut joskus kauan sitten joitain kokemuksiaan universumin keskustasta mutta nämä hänen tarinansa oli kuitattu vain tarinoina, ei todellisuuteen pohjautuvilla tarinoilla. Uni kuitenkin jatkui matoranien tanssiessa yhdessä Umbran kanssa Suuren hengen tanssia... Oli iloista ja meluisaa, aika riemun,,,

Umbra hymyili sängyssään. Unet joita hän näki olivat täynnä riemua ja lämpöä, sekä valoa, asioita joita oli harmittavan vähän valon toamme elämässä ja tässä, ilkeässä, kylmässä ja pimeässä maailmassa...

Klaanin saari, metsikkö


Flygel katseli kuinka harmittomat palikkamaiset ja biomekaaniset mustekalat uiskentelivat rauhaisasti saaren sisämaajärvessä. Harmittomat mustekalat olivat helppoa saalista, mutta syötävää niissä ei ollut oikein lainkaan. Flygel oli viime viikkojen ajan vain seuraillut luonnon eläväisten elämää ja ollut yksinään. Itsekseen eläminen oli aika vapauttavaa kun ei tarvinnut alistua Rhak’elakkin kannattajien sensuurille ja jumalanpilkkasyytöksille. Järvikotakylän elämä oli perin uskontopainotteista ja zyglakimme ei voinut vakaumuksensa takia sopeutua tähän silmät ummessa menoon.

Valkomusta zyglak oli rakentanut itselleen oman hökkelirakennelmansa kivihakulla ja keräämillään puun osilla ja muilla resursseilla mitä saarelta löytyi. Hän oli tyytyväinen ettei ollut aivan poropeukalo ja toimeton, vaikka olikin enemmänkin tieteisiin perehtynyt olento. Flygelin armeijavuodet olivat viimein tuottaneet jonkinlaista hyötyä kun hän viimein pystyi hyödyntämään erämiestaitojaan selviytyäkseen täällä metsässä, kaukana sivistyksestä. Liskomainen ystävämme oli ryöstellyt yllätyshyökkäyksien ja pimeän turvin matoranien karavaaneista erilaisia tarvikkeita, mutta oli jättänyt muuten nämä pienet olennot rauhaan, koska ei nähnyt matoraneissa mitään uhkaa hänelle itselleen.

Flygel asteli kohti vuorenrinteeseen syntyneeseen luolastoon, jota hän oli alkanut muuttaa kodikseen. Hiilestä ja oksista zyglak oli rakentanut soihtuja joilla hän valaisi luolastoa ja pelotti pois sen asukkeja, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä jotka eivät olleet erityisen hyviä naapureita. Vuorenrinteeseen tehty asuinpaikka sisälsi pöydän, tulisijan ja kirstuja, joihin Flygel oli säilönyt tekemiään kivi- ja luuaseita.
Silmälappuinen tuttavamme avasi oven ja meni sisään luolastoon. Oli aika häätää kivirottia, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä luolista. Flygel otti zamor-laukaisimensa ja luumiekkansa mukaansa ja lähti tutkimaan luolastoja.

Laittaen soihtuja ympäri luolastoa, Flygel varmisti sen ettei eksyisi luoliin. Zyglak halusi näes joskus löytää takaisin luolista ja oli päättänyt että pimeyden asukit eivät saisi jalansijaa hänen uudessa kodissaan. Samalla hän voisi löytää maan alaisia mineraaleja joiden avulla hän voisi rakentaa jotain hienoa.

Ei kulunut aikaakaan kun vihollinen hyökkäsi Flygelin kimppuun. Nopea huitaisu hännällä selätti vihulaisen, jolloin se oli helppo iskeä tainnoksiin jalkojen kynsien avulla. Viimeistely tapahtui iskemällä luumiekalla skorppioonin pää irti ja katkaisemalla sen pistin matkamuistoksi.
Flygel asteli yhä syvemmälle luolastoon, tutkien kaikkea ja varoen jokaista askelmaansa. Klaanin maan alainen maailma oli arvaamaton ja täynnä mysteerejä jotka Flygel halusi selvittää…


Klaanin linnoitus, Umbrien huone

Valon toa heräsi sängystään ja muisteli yön tapahtumia. Keltamusta toa haukotteli ja hieroi rähmäisiä silmiään. Hän katsahti lattialla olevaan säkkituoliin, jossa hänen toisen maailman vastineensa yhä nukkui. Fikou Qewa oli herännyt jo aikaa sitten ja tuonut postiluukusta pudonneen Klaanilehden moderaattorillemme.

Umbra katseli sotkuista huonettaan. Olisi aika hankkiutua eroon pölystä ja käytetyistä elementaalienergian naamioista. Myös huoneiston sisustusta voisi muuttaa, koska jokainen toa tarvitsee itselleen jonkinlaisen Toa-Suvan naamioiden vaihtamista varten. Hänhän voisi kysyä tähän tehtävään yhtä sympaattista po-matorania, Bobia, jonka Umbra voisi löytää helposti kierroksellaan klaanin linnoituksessa.

Umbra päätti myös etsiä ystävänsä Nurukanin ja Delevan ja keskustelevansa heidän kanssaan jatkosta ja oman menneisyytensä löydöistä.

Toa alkoi kerätä tavaroita lattialta ja sulloa niitä jättiläismäiseen mustaan jätesäkkiin. Erilaiset juomakanisterit, wanhat klaanilehdet ja muut rojut, aina pizza ja sushilaatikoista muropaketteihin lensivät automaattisesti roskikseen. Moderaattorin huhkittua tarpeeksi kauan hänen onnistui herättämään toisen maailman vastineensa, joka heräsi pölyn mennessä hänen sieraimiinsa. Violettimusta matoran pärskähteli pedissään hypähtäen vähän väliä ylös säkkituolista.

"Sinun on aika tarttua imuriin", moderaattori sanoi ystävälleen, antaen tälle N00N00-6 merkkisen imurin kouraan, jonka jälkeen moderaattori lähti ovet paukkuen pois huoneestaan, jättäen unenpöpperöisen ja hölmistyneen matoranin heräilemään imuri kainalossaan...

Klaanin kahvio

Nurukan asteli kahvioon hörppimään aamusumppiaan. Maan toa tarvitsi kipeästi jotain virkistävää sillä hän oli herännyt yöllä johonkin outoon tunteeseen siitä että jotain pahaa tapahtui. Nurukan oli viimeksi kokenut tällaisia öitä Avra Nuin sodassa ja ollessaan Metru Nuilla. Myös erilaiset muistot olivat alkaneet tupsahdella maan toan päähän, muistot joita hän ei tunnistanut omikseen.

Nurukan ihmetteli vieläkin näitä mekaanisia sotureita joita hän eräässä avautuneessa muistossaan oli komentanut. Mekaanisia tappajia, jotka kantoivat katanoita. Miksi hän johti niitä, sitä hän ei tiennyt. Toa itse muisti olevansa vain toain kenraali ja taistelleensa pahoja metsästäjiä vastaan Toa Lhikanin, suuren Toa soturin joukoissa ja puolustaneensa Turaga Dumen kunniaa.

Nurukan koki yleensä öisin tällaisia muistojen aukaisuja. Unet jotka hän koki olivat liian realistisia ja todentuntuisia ollakseen vain unia. Mutta miksi hän sai nämä muistot takaisin ja miksi ne edes olisivat olleet piilotettuja, sitä Nurukan ei tiennyt. Siemaillen kahvikuppostaan toa-kanisterin muotoisesta kupposesta, toa alkoi seurata kahvioon saapuvien asukkien tekemisiä ja ajatteli jututtaakin osaa heistä...

Klaanin maan alaiset kuntosalit

Deleva nosteli painoja hikihatussa Klaanin linnoituksen maanalaisessa kuntosalissa. Punavalkoinen plasman toa harjoitti oikean kätensä lihaksistoa ja piti yllä vasemman, mekaanisen kätensä keinotekoisia lihaksia. Kova työ ja harjoittelu pitivät myös mielen virkeänä ja antoivat uutta puhtia uusiin haasteisiin ja seikkailuihin. Toa oli alkanut tottua elämäänsä klaanissa, näiden kaikkien outojen örvelöiden ympäröimänä.

Deleva tarkkaili ympäristöön, samalla kun hikikarpalot nousivat hänen lihaksistaan pintaan. Fyysinen kunto piti pitää yllä lihasreeneillä ja liikunnalla, kun taistelua ei viime aikoina ollut ollut hänelle tarpeeksi. Deleva ajatteli haastavansa sen Metorakk-nimisen skakdinpöljäkkeen jossain vaiheessa uuteen taisteluun ja tällä kertaa voittavansa kyseisen skakdin. Juuri sillä hetkellä eräs skakdi, joka muistutti etäisesti tätä Metorakkia, astui salin ovesta sisään, pyyhe olkapäällään...


Klaanin kuntosali, vastapäätä Delevaa

Guardian asteli raskain askelin kiviportaita alas klaanin kuntosaleihin vieviin käytäviin. Skakdi ei ollut saanut pahemmin unta viimeöisten tapahtumien johdosta, kasa zyglakeita ja kuolleita matoraneja oli jotain todella kauheaa. Vammoistaan huolimatta Guardian oli päättänyt lähteä vähän tuulettamaan itseään salille, koska lihasreeni teki aina eetvarttia ja auttaisi vapauttamaan lihasjännitteitä ja selvittämään ajatuksia.

Guardian laittoi sormensa tunnistimeen, jolloin pääsi sisään ilman widgetien maksamista. Perus klaanilaiset ja muut joutuivat yleensä maksamaan muutaman widgetin klaanin kassaraan, jotta adminit saisivat ostaa itselleen hummeria, kaviaaria ja hanhenmaksaa sekä kalliita viinejä. Guardian myhäili sitä että adminit olivat keksineet itselleen jonkin ansaintimahdollisuuden tässä kommunistisessa yhteiskunnassa, astellen samalla virnistäen sisään ovesta, joka aukeni hänen edestään.

Tawan kanssa juttelu oli tehnyt Guardianista hiukan apaattiseksi. Admin oli miettinyt paljon näitä yön tapahtumia ja unen laatu oli kärsinyt. Tawa oli yhä hänen mielessään kun admin käveli muovimatolla kohti painonnostopaikkaa. Miehinen painonnosto maksimeilla teki aina eetvarttia.

Jotain Guardian ei osannut ottaa huomioon, nimittäin rasistisen plasman toan nopeaa toimintaa.

KABLAM! nyrkki osui Skakdia leukaan, jolloin hampaissa kivisti. Hopeinen metallinyrkki osui lujaa kohteeseensa. Valkopunainen toa kihisi raivosta ja oli aivan hiestä märkä. Hiki höyrysi ja kupli toan panssarilla, niin tohkeissaan toa oli.



Guardian ärsyyntyi, hänen rauhallinen salireissunsa oli pilattu täysin. Hieroen leukaansa, skakdi aikoi antaa tälle toalle opetuksen. Sininen skakdinyrkki viuhahti, osuen valkopunaista toaa palleaan. Toa haukkoi henkeään, yrittäen lyödä metallinyrkillään skakdia, joka otti iskun vastaan kämmenellään, heittäen toan niskalenkillä lattiaan.

"Toivottavasti sait tästä jonkinmoisen opetuksen, sinä typerä toa!" Guardian karjui, teleskooppisilmän hohtaessa punertavaa hehkuaan. Guardian oli vihainen.

"Skakdit, te barbaarit ette puhu minulle näin, varsinkaan sinä, Metorakk" Deleva vastasi, iskien plasmaa nyrkistään. Skakdin panssariin tuli pieni naarmu tästä plasmaiskusta, mutta se ei menoa haitannut.

"Minun rodullani on kyllä aika synkkä menneisyys, mutta yleistys kaikissa tapauksissa on tyhmää. Ja en ole Metorakk, olet erehtynyt henkilöst, mutta kukaan ei lyö rankaisemattomasti admin Guartsua", Guardian vastasi, purren hammastaan. Adminina hän ei voinut sentään näyttää huonoa esimerkkiä ja mättää toaa turpaan ihan turhaan, mutta jonkinlainen opetus piti antaa.

Deleva aloitti taas uuden hyökkäyksen Guardiania kohti, mutta tällä kertaa Guartsu oli aktivoinut teleskooppisilmänsä röntgenkatseen ja oli saanut selville toan heikkouden. Hopeinen, mekaaninen käsi oli paitsi toan heikkous, myös yksi keino laittaa toa toimintakyvyttömäksi ilman suurempaa vahingontekoa toan elimiin.

Guardian otti molemmilla käsillään hopeisesta, mekaanisesta nyrkistä kiinni ja riuhtaisi kovaa kun nyrkki alkoi iskeytyä skakdia kohti. Mekaanisen käden hammasrattaat menivät jumiin, mutterien pudotessa kädestä kun Guardian väänsi kättä toan kanssa. Toan käsi vääntyi yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja jäi jumiin, näyttäen perin muodottomalta.

Toa huusi raivosta, yrittäen taistella yhdellä nyrkillä, mutta riuhtova ja väkivaltainen toa ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristöönsä, jolloin Gn onnistui kampittaa toa.

Deleva kompuroi selälleen lattialle, katsellen vihamielisesti yläpuolellaan olevaa skakdia, jonka salikäynnin hän oli pilannut.

"Toa, olemmekohan selvittäneet välimme jo tarpeeksi", Guardian murahti, ottaen penkiltä pyyhkeensä. Skakdi pakkasi kamppeensa ja lähti pois salilta, salin osalta päivä oli jo pilattu. Kuuma kahvi kahviossa voisi tehdä skakdille terää. Mutta toisaalta, pieni kärhämä oli hyvää vaihtelua penkinnostamiselle...

Deleva hieroi mekaanista, muodottamaksi vääntynyttä kättään, joka vaatisi pikaista korjausta. Käden mekanismit eivät onneksi sisältäneet paljoa tuntohermoja, joten Toa piti nämäkin tunnot sisällään. Olisi aika lähteä jonkun klaanin mekaanikon luokse korjaamaan mekaaninen käsi...

Bio Klaanin Linnoitus

Lievät hengityksen äänet olivat ainoa asia mitä kuului haudanhiljaisen lukitun Verstaan sisällä. Same seisoi ääneti keltaisen adminin takana kun tämä oli kiinnittänyt kokonaan huomionsa huoneen keskellä seisovaan useiden raajojen ja panssareiden peittämää ruhoa. Nais-Toa ei ole sanonut sanaakaan siitä asti kun hänen jalkansa astui tuohon kylmään ja pimeään huoneeseen, jonka sisällä ei mikään elävä olento ole hengittänyt. Admin näytti tuijottavan hyvin ilmeettömästi, jopa apaattisesti tätä kuollutta ja arvoituksellista metallikehoa.
Mutta Same tiesi mitä hänen johtajansa todella ajatteli. Selakhilaani oli oppinut hänen Klaaniin liittymisestä asti, mitä hänen juuri-admininsa ajatteli kun hän näytti apaattiselta. Moderaattori tiesi, ettei hän saanut sanoa silloin mitään. Ei pelkästään kunnioituksen syystä. Ei pelkästään siksi, koska hänellä ei ollut sanottavaa.
Same tietää, että mitä ikinä hänen johtajansa ajattelikaan, mikään mitä moderaattori tekisi ei tulisi muuttamaan sitä.

”Mitä ajattelet tehdä tällä?” Tawa katkaisi pitkän hiljaisuuden puhumalla hyvin hiljaisella ja miltei monotonisella sävyllä selakhilaania kohti, mutta ei irrottanut katsettaan ruumiista.
”Te olette adminimme. Te päätätte mitä tulee tapahtua”, moderaattori vastasi kuivasti ja ammattimaisesti palauttaessaan katseensa takaisin adminiin päin. Seurasi toinen hiljaisuus ja ilmapiiri tuntui paljon kireämmältä kuin sen pitäisi olla.

”Polta se. Kukaan Klaanissa ei saa nähdä tätä, he eivät ole valmiita siihen”, nais-Toa viimein kuiskasi kalpea selakhilaanille, joka nyökkäsi ilmeettömästi saadessaan käskynsä. ”Tiedätkö ketään, johon voimme luottaa?”
”Itse asiassa, tiedän yhden henkilön”, moderaattori vastasi aikaa kuluttamatta. ”Luottaisin oman henkeni hänelle.”
Tawa katsoi hetken moderaattoriaan ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nais-Toa poistui hiljaisesti ulos huoneesta jättäen Samen yksin ruhon kanssa. Selakhilaani otti kommunikointilaitteensa esiin, näppäili pitkän numerojärjestelmän ja alkoi puhua.

”Takama, kuuletko minua? Tämä on hyvin tärkeää...”

Bio-Klaani

Punainen uneliaasti nuokkuva Matoran istui leveästi pihamaan ainoalla vapalla puupenkillä, katsellen kohti aulaa sen auki ammottavista ovista sisään kohti Rukin työpistettä. Creedy tiesi veden Toan seilaavan jo kaukana Klaanista punaisen Metsästäjän seurassa. Klaani ei ollut hankkinut tilalle korvaajaa, sillä työmiehet hääräsivät edelleen aulan remontoinnin kanssa. Seiniin oli nyt määrätty tuplavahvuudet tulevaisuuden onnettomuuksien minimoimiseksi.

Yön tapahtumat olivat jääneet Creedyltä täysin kokematta. Matoran oli nukkunut komentotornissa, tämän mentyä sinne etsimään kadottamaansa kämmentietokonetta. Sen löydettyään Creedy oli viettänyt illan koettaen ottaa yhteyttä Killjoyyn. Pienen kämmentietokoneen teho ei kuitenkaan riittänyt kauas merelle. Salapoliisintyöhön ryhtynyt Matoran kykeni vain toivomaan, että laivalta yritettäisiin ottaa yhteyttä häneen.

Aamulla Creedy oli herätetty hänen kanssaan työskentelvien jään Toien saapuessa töihin. Matoran jätti oman valvontapaikkansa ja lähti vaeltelemaan kohti pihamaata. Tämä ei jaksanut enää välittää mahdollisista poissaolomerkinnöistä. Hän laittoi vaeltelunsa vielä vallitsevan ”sairaslomansa” piikkiin. Nyt Creedy ei ollut enää varma, kuinka kauan oli penkillä istunut. Matoranin päätehtävä oli pitää itsensä hereillä.

Vilpoinen syystuuli puhalsi Creedyn kasvoille, nostattaen pieniä hiekanjyviä Matoranin silmiin. Havahtuen pärskimään likaa naamaltaan Matoran huomasi pitkän varjon kohoavan penkin vieressä. Ainutlaatuinen muoto paljasti varjon omistajan välittömästi ja Creedy huokaili tälle kovaan ääneen.

”Raj, jos sinulla on minulle asiaa, sano se suoraan.”

”Raj... en koskaan totu tuohon lempinimeen.” Sarajin jalat olivat väsyneet. Hän oli odottanut, että Creedy huomaisi tämän ja oli tämän johdosta seisonut paikallaan jo miltei vartin. Vaikka penkillä olisi ollut vielä helpostikin tilaa vielä yhdelle istujalle, päätti Vahki kuitenkin jäädä paikalleen.

Hiljaisuus oli kestänyt taas hetken ja Creedy kääntyi penkillä ympäri nojaillen nyt sen ristikkoiseen selkänojaan, tuijottaen Sarajia happamasti. ”Hei, miksi sinä vain seisot siinä hiljaa? Sinulla oli asiaa, kakista ulos.”

Vahki vastasi Matoranin katseeseen. Pitäen naamansa peruslukemilla, Saraji aloitti arvolleen harvinaisen kakerruksen. ”Minä en halua sanoa, että sinä olet oikeassa... mutta jotain tapahtui. Sen jälkeen kun pökerryin sinne Kahvion lattialle. Minä muistan asioita joita ei ole tapahtunut... tai vannon ettei tapahtunut, mutta vannon että muistan. Minä... en osaa selittää. Mutta jotain on tekeillä ja se ei ole normaalia.”

Saraji oli nyt saanut Creedyn täyden huomion, sillä Matoranin harvinaisen jäykkä asento ja seisovat silmät olivat täysin nauliintuneena Rajiin. Jopa tämän suun liikkeet tuntuivat kuin hidastetuilta. ”Ja tämä liittyy teoriaani siten että?”

”Nämä kaikki ...muistot. Ne liittyvät Mustaan Käteen.” Creedy loksautti suunsa kiinni Käden nimen kuullessaan. Matoran hyppäsi penkiltä ylös kuin sätkyn saaneena ja asteli aivan hämmentyneen Sarajin eteen. ”Kerro kaikki.”

Raj huokaisi. Vahki oli arvellut Creedyn teoriahingun kasvavan jos hän kertoisi mielentilastaan. Vahki oli kuitenkin luvannut itselleen tutustuvansa Creedyn arveluihin, ihan vain mahdollisten vaihtoehtojen nimissä. ”Se maan Toa siellä Arkistoissa. Muistatko mitä hän sanoi siellä? ”Tänään olen muistanut asioita... asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini.” Minä en tunne häntä, mutta... uudet muistot. Sellaista ei tapahdu, ei pitäisi, mutta katso vain, meitä on jo kaksi.

Creedy pyöritteli jalkaansa, kaivertaen pientä koloa jalallaan. ”Jaaatka.”

”Jos maailmassa on mahdollisuus siihen, että minä taistelen väärien henkilöiden puolesta... minä haluan tietää. Jos sinä kerrot minulle kaiken, minä lupaan jakaa tietoni kanssasi. Meillä ei ole varaa... noh, kiistellä. Kun emme edes täysin ymmärrä toistemme kantoja.”

Matoran yritti parhaansa mukaan peitellä hymyään, tämän katsellessa kasvojensa nöyrää ilmettä peittelevää Vahkia. Creedy naurahti vilpittömästi. ”Täytyy myöntää... sinä olet ollut aina rehellinen. Toisin kuin Killjoy.”

Nyt Creedy puhui suoraan ja Saraji näki tämän. Nyt oli Vahkin vuoro käydä istumaan. Jalkojen päällä jo ties kuinka kauan ollut Raj huokaisi helpotuksessa saadessaan mahdollisuuden lepuuttaa koipiaan. Creedy nojaili penkin takaa sen selkämykseen odottaen hiljaa hetkeä, jolloin Saraji jatkaisi. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kaksikko löysi itsensä tuijottamassa toisiaan. Lopulta Creedy päätti olevansa tämän keskustelun avain ja iski kätensä pari kertaa yhteen.

”Noh, entä jos vaikka käymme sitten suoraan asiaan? Turhaan me täällä julkisella paikalla istumme.”

Saraji huokaisi väsyneesti. ”Ja juuri kun olin päässyt istumaan...”

Killjoyn mökki, muutamaa tuntia myöhemmin

Aurinko paistoi korkeimmillaan, suoden häikäisevät säteensä suoraan Sarajin silmiin. Killjoyn pihalle vedetyssä, puoliksi hiiltyneessä lepotuolissa silmiään suojaava Vahki yritti pitää katseensa tiukasti Creedyn hakemassa fläppitaulussa, mutta Creedyn kanssa papereita tonkiva Nazorak piti Vahkin ajatukset työläinä.

Saraji oli hyvin lähellä silpaista Nazorakin kappaleiksi sinä hetkenä kun tämän ensimmäisä kertaa näki. Ainoastaan Creedyn urhea heittäytyminen Vahkin niskaan esti tätä vetämästä naurettavan kokoista miekkaansa esiin. Lyhyen esittelyn jälkeen Matoran sai Rajin vakuuttuneeksi Nazorakin lojaaliudesta, mutta vaikka Vahkin ruumis totteli kävi mieli valtaisaa punnitsemista.

Mykkä, leukojaan louskutteleva Nazorak kaivautui jälleen yhden paperipinon seasta, ojentaen Creedylle mustaa paksua kansiota. Matoran hihkaisi riemusta tämän nähdessään ja taputti Nazorakia tämän olalle vuolaasti kiittäen. Saraji ei voinut olla täysin varma osasivatko Nazorakit hymyillä, mutta jos osasivat, tämä oli varmaan sitä.

Matoran oli levittänyt fläppitaululle maailmankartan, jota tämä nyt tutki tarkkaavaisesti musta kansio käsissään. Vaikka asia oli vakava ei Matoran voinut estää itseään innostumasta. Hän alkoi nauttimaan salapoliisityöstään, innostuen siitä aivan kuten kaikista muistakin projekteistaan. Viikkojen ajatus -ja tutkimustyö kulminoituisi nyt. Aikana jolloin hän vihdoin uskalsi puhua.

Katoton ja puoliksi seinätön mökki oli muuttunut auringon valossa kylpeväksi ulkoilmatutkimuskeskukseksi. Nazorak astui nyt tilanteesta sivummalle, istahtaen tärkeimpien papereiden päälle, estäen syystuulta nappaamasta niitä mukaansa.

Creedy katsoi hetken kaikkia läsnäolijoita, rykäisi kuuluvasti ja asteli taulun viereen pieni sininen rasia käsissään.

”Hyvät herrat. Mitä tulette näkemään seuraavaksi, voi muuttaa käsitystänne meistä, muuttaa käsitystä sodasta ja muuttaa koko maailmasta. Minä esitän teille nyt tutkimustyöni kulminoituman.”

Sarajin teki mieli haudata kasvonsa käsiinsä Matoranin ylidramaattisen puheen aikana, mutta päätti pysyä hiljaa, varmistaen hyvän hengen säilymisen.

”Killjoyn saavuttua Klaaniin minut määrättiin välittömästi hänen avustajakseen. Sen lisäksi, että autoin häntä selviytymään ”onnettomuudestaan”, minun tehtäviini kuului raportoida admineille hänen tekemisistään. Adminit... erityisesti Guardian halusi tietää tasan mitä hän touhusi. Se mitä hänen ja Killjoyn välillä tapahtui kenraalin saapuessa on edelleen mysteeri, mutta minä oletan, että Guardian tiesi jotain mitä me emme.”

Nazorak ja Saraji kuuntelivat nyt tarkkaavaisena. Creedy oli tyytyväinen huomatessaan huomion olevan hänessä. Matoran jatkoi päättäväisesti. ”Kaikkien näiden vuosien aikana joku olisi voinut luulla, että minusta ja Killjoysta olisi tullut ystäviä. Mutta koko tämän ajan minä olen ollut varuillani. En koskaan voinut tietää milloin Killjoy paljastaisi kuka hän todella on... Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ei koskaan. Ja nyt me olemme sodassa. Metsästäjiä Klaanissa. Tämä... siru jonka perässä kaikki juoksevat kiinnostaa noita maailmamme julmimpia sotureita. Ja kaiken tämän keskellä Killjoy taisteli kauan sitten, pettäen nämä molemmat. Hän petti omansa, petti Metsästäjät ja hyökkäsi Klaanin kimppuun välittömästi tänne päästyään. Nyt meille kerrotaan että joukossamme on petturi. Te varmasti ymmärrätte, mitä yritän sanoa.”

Nazorak nyökkäsi, Saraji vain hymähti puolihyväksyvästi. Creedy veti syvään henkeä, pyrkien silti pitämään tahtia yllä.

”Sinä aikana kun olin täällä loukussa, minä tutkin asioita. Tutkin niitä paljon. Tässä vaiheessa minä tajusin asioita, jotka minun olisi pitänyt tajuta aikaisemmin. Tässä ei ole kyse vain Killjoysta. Tässä on kyse Mustasta Kädestä.”

Nyt Sarajikin ryhdisti selkäänsä. Vahki nosti itsensä etukenoon, nauliten katseensa taululla olevaan karttaan.

Creedyn pitelemä sininen rasia aukesi nopeasti Matoranin sormissa, paljastuen yksinkertaisesti rasialliseksi nuppineuloja. Yksi kerrallaan Matoran alkoi iskemään sinipäisiä nuppineuloja kartaan, luetellen hitaasti.

”Metru Nui.”

”Odina.”

”Xia.”

”Stelt.”

"Karzahn."

”Nynrah.”

”Zakaz.”


”...”

Saraji katsoi suu ammollaan, kuinka Creedy jatkoi paikkojen luettelemista. Käytyään läpi miltei jokaisen rotankolon ja pikkusaaren, mitkä Sarajin muisti kykeni muistamaan (ja muutaman, mitä hän ei ollut koskaan kuullutkaan) jäi kolmikon eteen vain pieniä sinisiä pisteitä täynnä oleva rei'itetty kartta. Kymmenien pisteiden rykelmä hämmensi Sarajia vain lisää. Creedy oli tietoinen tämän kysyvästä katseesta. Hitaasti Matoran laski rasian käsistään ja kääntyi katsomaan karttaa surumielisenä.

”Minne ikinä menemme, missä ikinä kuljemme, missä ajassa ikinä olemmekaan... Musta Käsi on siellä. Välittämästä väestöstä, sodista tai luonnonoloista, sen yhtymän tunnus on löydetty kaikkialta. Aivan. Kaikkialta.”

Matoran tarttui aiemmin esiin kaiveltuun mustaan kansioon ja heitti sen Vahkin syliin. Saraji aukaisi sen ja kasa mustavalkoisia valokuvia valahti tuolilta alas. Jo kumartuessaan nostamaan näitä Saraji huomasi mistä oli kyse.

Kuvien alalaitaan oli merkitty päivämäärä kuvan ottamisesta, jonka lisäksi niihin oli jokaiseen tussattu pieni selitysteksti.

Karzahnin luolasto. Arvioitu ikä: 75 000 vuotta.

Saraji hymähti. Kuva oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mystinen. Siinä oli vain kallionseinämä. Seinämä johon oli kaiverrettu käden kuva.

Loput kuvista toistivat kaavan. Kymmeniä eri paikkoja ja aikakausia. Jokaisessa sama tunnus ja samalla käsialalla tehdyt merkinnät. Vahki laski kuvat käsistään ja kääntyi katsomaan tuijottavaa Creedyä. ”Sinä ymmärrät etkö niin?”

Saraji vastasi, puhuen hyvin hiljaa. ”Musta Käsi perustettiin 5000 vuotta sitten... Nämä kuvat... Nämä eivät voi olla näin vanhoja.”

Nazorak tarkkaili tilannetta sivummalta, mutta jopa tämän kasvoilta kykeni löytämään hämmennystä. Creedy nojaili pieneen kaappiin vastapäätä Sarajia. Vahkin mielessä käytävä taistelu vaatisi aikaa. Siksi Matoran ei antanut sille tilaa nyt.

”Minä tiedät että sinä olit osa tätä. Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää, että olet ehkä ollut osa jossain paljon vaarallisemmassa. Te taistelitte meille sodan, mutta millä hinnalla? Käsi ei ole sitä mitä me luulemme. Se ei taistele Metru Nuille, eikä se taistele Metsästäjille. Siksi se ei myöskään tule taistelemaan meille. Me emme tiedä mitä Killjoy tekee, mutta oli se mitä tahansa, hän salaa paljon. Me emme voi luottaa häneen.”

Saraji ei vastannut, vaan tuijotti Matorania happamasti. Nazorak liikehti nurkassa hankalan oloisena. Vahki käänsi katseensa Matoranista, pyrkien välttämään kaikkia mahdollisia katseita.

”Minä en... sano mitään. Vielä... Tiedätkö. Sinä saatat olla oikeassa, mutta me emme voi tietää. Ehkä tämä on pelkkää väärinkäsitystä. Me taistelimme aina vapauden puolesta. Mitä väliä on sillä jos Käsi onkin ollut olemassa esihistoriallisista ajoista lähtien? Me emme voi tietää. ...emme voi.

Creedy pudisti päätään surullisena. Vahkin äänestä paistoi uskottelu. Kaikki mökissä seisovat tiesivät asioiden todellisen laidan. Vahki kuitenkin halusi lopettaa vallinneen epämiellyttävän ilmapiirin ja nousi seisomaan, astellen suoraan kartalle. Creedy tiesi mitä tulisi tapahtumaan ja istui nyt vuorostaan lepotuoliin. Vahki ryhdisti selkänsä ja aloitti puhumaan, tuoden vähitellen itsevarmuutta takaisin puheeseensa.

”Sinä kerroit minulle kaiken. Vaikka en sanoisi löytäneeni vastauksia aion pitää silti lupaukseni. Nyt on minun vuoroni kertoa teille omat tietoni.”

Hetken hiljaisuus. Saraji repäisi yhdellä rivakalla otteella mustat kääreet torsonsa ympäriltä ja viskasi ne maahan. Metallinen kirskunta täytti tilan hetkeksi ja Nazorak ja Matoran hätkähtivät huomatessaan Satajin kehon halkeavan edestä, paljastaen tämän rintakehän sisällön. Mekaaniikan ja johtojen seassa oli kuitenkin jotain, mikä ei kuulunut joukkoon.

Valkoinen hohtava kuula velloi Sarajin sisällä luoden aurinkoakin kirkkaampaa valoa sitä tuijottavien kasvoille.

”Oletteko nähneet tällaista ennen? Sillä jos ette ole, nyt on parempi kuunnella tarkasti.”

[spoil]Iiiih, pääsin käyttämään vauvapöllöjä.

Eikun, krhm. Siis, tästä osasta suurimman osan elikkäs hahmojensa osuudet kirjoittivat herrat Matorolex ja Joiku-boy. Lisäkiitokset Matorolle ja Haille äärimmäisen graafisesta Hildemar-esityksestä, Cthulhu selkeyttää kaikkea.

PS. Keeto piirsi Cthulhun.[/spoil]


BKS Hildemar, hytti

Ylikersantti 1034 avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen asia, mihin hän kiinnitti huomiota, oli tuskan poissaolo. Hän katsoi vasenta jalkaansa. Siihen oli laitettu alkeellinen tukiside, ja ilmeisesti hänelle oli annettu kipulääkettä. Koipi ei silti liikkunut.

Hänen vieressään toinen vangiksi jäänyt torakka, jonka Ylikersantti tunnisti 0899:ksi, piti silmiään kiinni ja oli täysin liikkumatta. Kummatkin olivat vankasti sidottuina tuoleihin, ja heidän edessään oli puinen pöytä.
”Haloo?” 1034 yritti.
Toinen torakka avasi silmänsä ja käänsi kapeat mutta ylväspiirteiset kasvonsa kohti sinibarettista vankitoveriaan. ”Sinäkin näemmä heräsit.”
1034 nyökkäsi.
”Vaivaako jalka?” 0899 kysyi kumartuessaan hieman lähemmän Ylikersanttia.
”Paremmassa kunnossa”, kahdesta torakasta nuorempi vastasi. ”Mutta se ei tottele minua, on vain paikallaan.” Ylikersantin ilme muuttui hieman aremmaksi. ”Mitä he aikovat tehdä meille?”
0899 kuulosteli ympäristöä, mutta kukaan ei ollut lähettyvillä.
”Luultavasti pyrkivät saamaan selville, miksi Amiraali päästi heidät pakoon Rautasiiveltä.”
”Päästi pakoon? Mutta miksi?”
”Minua sitoo torakoiden vaitioloprotakolla. Yritä vain pitää mahdollisimman matalaa profiilia, minä hoi-”

Läheltä kuului askelia, ja sitten ovi aukesi. Killjoy ja Matoro astelivat sisään. Klaanilaiset asettautuivat istumaan pöydän toiselle puolen.

”Nimet”, Killjoy aloitti välittömästi kovalla äänensävyllä.
1034 katsoi huolestuneena 0899:ää, joka tuijotti sisäänastuneita klaanilaisia. "Emme tarvitse moisia."
Killjoyn äänensävy pysyi muuttumattomana. ”Tiedätte kyllä. Numeroa pöytään.”
Pitkän hiljaisuuden jälkeen jälkeen 0899 vastasi. "Sinä et tee sillä tiedolla yhtään mitään. Hyppää suoraan seuraavaan kysymykseen."
Killjoy astui askeleen eteenpäin ja asettin nyrkissä olevan kätensä suoraan kohti Nazorakeja. Kaksikko katsoi, kuinka nyrkki hitaasti vetäytyi käden uumeniin jättäen paikalle vain energiaa sisällään vellovan kanuunan. "Kun minä sanon, että haluan tietää numeronne, minä myös oletan, että minulle vastataan."
"1034", sinibarettinen torakka vastasi vaisusti, ja käänsi katseensa kohti lattiaa.
"0899", sanoi toinenkin vanki, mutta piti kuitenkin kasvonsa metsästäjässä.
Matoro puuttui keskusteluun: "Arvonimet myös. Haluamme tietää miksi teitä pidettiin niin arvokkaina."
"Varakommodori ja ylikersantti."

Seurasi hetken hiljaisuus. Matoro katsoi punaista kumppaniaan, mutta Killjoy otti askelen kohti vankeja. "Te valehtelette. Ainakin toinen teistä. Sanokaa suoraan, mitkä ovat työtehtävänne." Metsästäjän käsi oli edelleen tanassa.
"Emme me valehtele! Minä olen Ylikersantti ja hän Varakommodori, emme me valehtele!" 1034 sanoi hädissään.
"No miksi karzahnissa sitten torakat pitivät teitä niin arvokkaina että eivät upottaneet meitä?" Matoro kysyi välittömästi vastauksen tultua, kuulostaen kuitenkin enemmän hämmentyneeltä kuin vihaiselta.
Raskaammin haarniskoitu osa kuulustelijoista käänteli kypäröityä päätään ja mittaili Torakoita. "Lopeta uskottelu, me teemme johtopäätöksen siitä valetheletteko te vai ette. Seuraava kysymys. Mitä te teette Rautasiivellä ja oletteko te asemassa jossa komennatte suurempaa joukkoa?"
0899 käänsi katsensa takaisin Killjoyhun. "Minä toimin Sumukallion laivapartion operaattorina, hän tekee paperitöitä."
Matoro huokaisi. "Ja tästä päästään edelleen siihen samaan kysymykseen. Miksi te, tai ainakin toinen teistä, on niin tärkeä Amiraalillenne?"

Metsästäjä koukisti kätensä ja luisutti nyrkkinsä takaisin esiin kanuunan uumenista. Tämä katseli sormiian hetken, raksautti ne paikoilleen ja siirsi katseensa takaisin Torakoihin. "Siinä tapauksessa, te tiedätte jotain elintärkeää, jotain Torakoiden suunnitelmista. Minä annan teille nyt mahdollisuuden olla hyödyksi. Jos mielessänne on jotain, mitä uskotte meidän tarvitsevanne, antaa kuulua."
"Voin kertoa teille oman laivasto-osastoni partiointireitit, mutta en usko teidän tekevän kyseisellä tiedolla mitään", Varakommodori vastasi. "Ja hän tietää vielä vähemmän."
"Jos te ette tiedä mitään, niinkuin itse sanotte, miksi torakat pitivät teitä niin arvokkaina? Teidän tarinanne puhuu nyt tosiasioita vastaan", Matoro sanoi jokseenkin turhautuneen kuuloisesti.

Hiljaisuus.

Jonka Killjoy rikkoi: "Sinä. 1034. Jos paperityöt ovat hommasi, osaatkin kertoa minulle millaisia yksiköitä laivalla työskentelee. Millaista teknoglogiaa siellä on?"
Ylikersantti oli vastaamassa, mutta Varakommodori ehti ensin. "Nazorak-teknologiaa. Kyllä teidän järjestönne tietää, kuinka tarkkoja ovat tykkimme ja herkkiä tutkamme."

Metsästäjä tarttui metallisine sormineen pöydän reunaan ja puski päänsä aivan kiinni Nazorakiin. "Yksikkö 0899. Tästä eteenpäin sinä puhut vain silloin kun sinulle annetaan siihen lupa." Metallihirmun ääni rikkoutui outoihin mekaanisiin särähdyksiin tämän äänenvoimakkuuden kasvaessa. Metsästäjä suoristi selkänsä ja astui taas sivummalle pöydästä, kääntäen katseensa takaisin 1034:n. "Jatka."
"Ei, ei meillä ole mitään erityistä. En ole erikoistunut teknologiaan, mutta voin antaa teille sarjanumeroita."

Klaanilaiset katsahtivat toisiaan, nousivat tuoleiltaan ja astelivat ulos huoneesta. Torakat jäivät kahden.
”Sanoinko jotain-” 1034 ihmetteli, mutta Varakommodori pudisti päätään.
”Kuulustelu on peli ja tämä on heidän siirtonsa. Hengitä syvään ja kerää rohkeutesi. Selviämme tästä hengissä.”

Ylikersantti ei näyttänyt yhtään helpottuneemmalta. ”Mutta he ovat oikeassa. Miksi Amiraali ei räjäyttänyt tätä paattia heti, kun klaanilaiset hyppäsivät sen kyytiin?”

Keskustelu jäi kuitenkin kesken, kun Matoro tuli huoneeseen kädessään pieni nippu rypistyneen näköisiä papereita. Hän heitti nipun suoraan pöydälle torakoiden eteen ja tarkkaili näiden reaktiota.
"Selittäkää mikä tämä on", hän komensi.
Jään Toa ei ollut aivan varma, mutta hän oli näkevinään Varakommodorin torakankasvoilla tapahtuvan nykäyksen. "Tämä on niin salaista tietoa", torakka aloitti. "että emme tiedä operaatiosta enempää, kuin mitä näissä papereissa lukee."
Killjoy asteli sisään huoneeseen ripein askelin ja ärjyi samalla 0899:lle. "Minä sanoin, että sinä puhut vain, kun sinulle annetaan lupa!"
Matoro jatkoi: "1034, selitä minulle omin sanoin kaikki, mitä tiedät noiden paperien sisällöstä."
Metsästäjä otti askeleen eteenpäin ja täysin odottamatta iski Ylikersanttia kasvoihin. Nuori torakka huusi kivusta ja Varakommodori irvisti karmeasta rusahduksesta, joka kuului kun metallinen nyrkki väänsi 1034:n toisen leuan vinoon. "Vastaa!"
Metsästäjä ja Toa vilkaisivat toisiaan. Kaksikon punaisempi osapuoli oli selkeästi mielissään päästyään aiheuttamaan kipua. Miltei sarkastiseksi äityvä ääni jatkoi. "Kas niin, vai että koulutuskeskus. Miten heitä koulutetaan, kuinka paljon heitä on? Lukuja pöytään, sinä olet kirjanpitäjä."
"Heitä on 22 ja johtaja. Koulutustilat ovat valtavat.”
Matoro nyökkäsi vahvistavasti, ja 1034 jatkoi: ”Enkä ole varma mitä kaikkea siellä on. Ampumaratoja ainakin, vaikka en olekaan nähnyt Uuden Sukupolven käyttävän juurikaan perinteisiä Zamor-kivääreitä. Teräaseita sitäkin enemmän..." 1034 loi anteeksipyytävään katseen Varakommodoriin.
"Koulutustilat näin paatillanne", Matoro varmisti ja kääntyi Killjoytä päin. "Ja niin näki Sugakin."
"Entä mitä tämä tarkoittaa? Papereissa puhuttiin ”Organismi SLTstä” isolla alkukirjaimella. Mikä se on?"
"E-en, tiedä", 1034 sopersi.

Killjoy nosti jälleen kätensä ja Torakka valmistautui uuteen iskuun. Sitä ei tullut, sillä Matoro oli tarttunut Metsästäjän käteen ja piteli tätä nyt paikallaan, estäen pidemmät pahoinpitelyt.
"Joy, jätä suurimmat miehisyyden pullistelusi tuonnemmaksi. Hakkaaminen ei auta keskustelussa. Sitäpaitsi luulen, että tuo ei oikeasti tiedä tästä ”Organismista”" Matoro puhui taas Joylle.
"Jos sinä nyt vähän muistelet, niin minä satuin olemaan Kenraali ja voi kyllä hakkaminen autti ihan joka hiton asiaan. Neuvo minua uudelleen kun olet maksanut velkasi, Toa."
"... se torakkahan sen telkkarisi rikkoi. Ja ei, olen ollut monessa tilanteessa jossa hakkaaminen ei toimi. Muistatko vaikkapa Rautasiiven?"
"Muistatko sinä kuinka meillä jo oli tosi hyvä panttivankki suoran lähestymistavan ansiosta. Sitten eräät päättivät hidastaa tahtia ja katso kuinka kävi. Ja mitä sinuun tulee... Kuka. Käski. Tulla. Pelleilemään. Minun. Kotiin? Teillä oli juuri ollut vuosituhannen pakomatka. Sen jälkeen ei mennä huvikseen tutkimaan toisten mökkejä!" 1034 alkoi jo toipua saamastaan iskusta ja Torakkakaksikko katsoi kuulustelijoiden outoa keskustelua hämmentyneenä.

"Hei, onko tämä oikea aika alkaa tappelemaan siitä plasmatelevisiosta? Sovitaanko että maksan sen kun palaamme Klaaniin, jooko?"
"Kuvitteletko sinä tosiaan, että me vain palaamme Klaaniin..." Metsästäjä murahti ja lähti astelemaan turhautuneena pois kuulustelutilasta. Killjoy vilkaisi vielä vankeja, osoitti näitä varoittavalla sormella ja jätti Matoron yksin kuulustelutilaan.
Hiljaisuus.
”Niinhän se on aina ennenkin mennyt”, Matoro sanoi hiljaa itselleen

BKS Hildemar



Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä.
”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun.
”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle.
”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi.
”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.”
”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?”
”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.

Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?”
Matoro mietti hetken.
”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.”
”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia... yksinäisiä susia enemmänkin?”
”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…”
Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.”
Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.”
Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.

”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.”
”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.”
”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.”
”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.

”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.”
Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.

Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.”
Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle?
Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista.
”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen.
”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta.
”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan.
”Hetkonen... tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?”
Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä.
”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.”
Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella.
”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”

Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä.
”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.”
”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja... jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…”
”En ole... perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.”
”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…”
Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää.
”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.”
Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta.
”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…”
Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos:
”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”

Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä.
”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.”
”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.”
”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.

[spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]

BKS Hildemar, Blozin pikku hytti

Hiljaisuus. Vain pieni rakentamisen ääni kuului hyttien lähistöllä, pienimmässä hytissä, miä oli etäällä toisista.

Bloszar ei tiennyt, oliko nyt yö vai päivä. Hän ei myöskään tiennyt, oliko kannen alla hiljaista, vai oliko häneltä mennyt kuulo, kuunnellessaan liikaa koneidensa ääniä. Ainakin tämän hytin ovi oli äänieristetty, joten kukaan ei tullut ainakaan valittamaan melusta.

Toa oli väsynyt. Ja ärtyisä, koska hänen laitteensa osia ei oltu saatavilla laivassa, tai yhdessä hytissä saattoi olla. Mutta siinä hytissä oli Killjoy, eikä Bloz viitsinyt mennä häiritsemään häntä. Metsästäjä ei viimeksikään ollut erityisen iloinen, Tulen Toan tullessa etsimään sinne osia.

Saattoi olla, ettei Joy ollut siellä enää, mutta Toa oli liian väsynyt mennäkseen katsomaan.

Toa hiukan siirteli osia pois pienestä sängystä ja rojahti suoraan siihen. Häntä ei haitannut sängyn kovuus, vaan nukahti heti.

Blozin uni

Huone oli täysin musta, missä Bloszar oli. Hän vähän väliä kaatui johonkin, mutta jatkoi silti kävelemistä. Kaukaa hän näki oven. Ovi oli kiinni, mutta sen ympärillä oli pieni hohde. Hän yritti tehdä liekin valaistakseen tietä, mutta ei onnistunut siinä.

Toa ei tiennyt miksi, mutta lähti juoksemaan ovea kohti.

Ovi varmaan loittonee, kun saavutan sitä. Niin tässä yleensä käy, hän ajatteli. Mutta niin ei käynyt.

Ovi kyllä liikkui, mutta vain lähemmäs Toaa, tai sitten hän oli nopeampi juoksemaan, kuin luulikaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz olikin jo oven luona. Hän avasi varovasti oven. Ja kaikki pimeni.

***

Jotenkin, Bloszar oli jossain saarella. Tai kupolissa, hän ei ollut varma. Mutta tämä paikka oli kamala. Maa tuntui kirjaimellisesti kirkuvan ja ilmasto ei ollut parhaimpia. Tulivuoria näkyi muutama ja jossain putous, mutta ei vesiputous vaan hiekkaputous.

Ja Bloz tiesi missä oli. Hän oli kuullut tästä saaresta tarinoita, mutta ei uskonut niihin. Mutta nyt uskoi. Hän oli Karzahnilla.

"Mutta miksi ihmeessä olen täällä? Miten ihmeessä voin uneksia tästä saaresta, kun en ole koskaan ollut täällä?" Toa ihmetteli ja huomasi jotain.

Hän oli kutistunut. Ja hänen ruumiinsa oli heiveröinen. Hän kosketti naamiotaan ja se tuntui eri muotoiselta. Toa otti sen varovaisesti pois.

Naamiontakojana, Bloz tunsi naamiot, mutta ei tätä. Naamio oli rikkoontunut, ja jostain syystä, hänestä tuntui, niin kuin joku käskisi, pitämään tätä naamiota päässään.

Ja tajusi, ettei hän ollut Toa, vaan Matoran. Vähän niin kuin huonosti rakennettu Matoran.

Kauempana oli takomo. Bloz juoksi sinne, mutta tunsi kipua jaloissaan, niin kuin ei olisi levännyt sataan vuoteen. Hän näki kauempana Ko-Matoranin istuvan ja se Matoran kivettyi.

Bloz päätti vain jatkaa matkaa, vaikkakin jokainen askel teki kipeää.

Hän vihdoin pääsi takomolle, jossa oli Matoraneja, heikoilta näyttäviä Matoraneja, joilla oli naamioita, mitä Bloz ei tuntenut.

Ta-Matoran päätti auttaa heitä, mutta hän tunsi selässään ruoskan iskun ja kaatui.

"Ja kukas meillä täällä on? Pikku Matoran levolla vai? Takaisin töihin!" olento huusi ja jatkoi ruoskalla lyöntiä.

Bloz nousi ja katsoi olentoa. Tuolla olennolla oli vaaleanvihreän ja mustan värinen haarniska. Mutta kämmenet oli verenpunaiset, samoin pää. Ta-Matoran luuli, että olennolla olisi jokin naamio, jokin hirveä naamio-, mutta ei ollut. Vaan tuo hirveä naamio olikin olennon pää.

Bloz tunsi pelkoa sisällään. Olennon ympärille kasvoi lonkeroita ja hän löi taas ruoskallaan Ta-Matorania.

"Mene töihin! Karzahni haluaa uuden valtaistuimensa olevan iltaan mennessa valmis."

Ja sitten Toa heräsi yhtäkkiä.

BKS Hildemar, Blozin hytti

Toa huomasi olevansa sängyllä. Mikä kamala painajainen äskeinen uni olikaan. Mutta hänestä vain tuntui, jostain käsittämättömästä syystä, ettei se ollut vain uni.

Tuntematon

Visokilla ei ollut taaskaan käsitystä siitä, missä hän oli. Hän seisoi synkällä saarella, jota ympäröi sysimusta meri. Taivas oli niin syvän tummansininen, että sitä oli hankala erottaa mustista pilvistä. Keli oli tyyni ja siksi kokonaisvaltainen pimeyskin oli hyvin aavemainen. Mieluummin Visokki olisi ollut kunnon myrskyssä kuin tyynessä pimeydessä. Taivaalla ei ollut edes minkäänlaista valonlähdettä; ei kuuta, ei tähtiä, ei mitään. Kaiken kruunasi syvä hiljaisuus. Rahi ei ollut ikinä kuullut aisteillaan niin syvää hiljaisuutta, jonka Avde yht’äkkiä rikkoi heleällä kuusisyvyisellä demoniäänellään:

”Voi ystäväni, etkö vieläkään anna periksi?” Visokin viereen ilmestynyt Avde katseli visorakia säälivästi. Admin ei tottumuksesta enää säikähtänyt Avden yht’äkkistä ilmestymistä eikä kääntänyt edes katsettaan tätä päin.

"En, ikinä. Tiedät, ettei tästä ole mitään hyötyä."

”Voi, on. Totta kai on. Miten jokin noin viisas voi silti olla ymmärtämättä selvää tarkoitusperääni?”

"Vaikka yrittäisit saada minut minkälaiseen mielimaailman”loukkuun”, se ei estä päätöstäni, että en aiheuta ystävilleni harmia. Et saa minua myöskään puolellesi, tiedät sen varsin hyvin."

”Vahvinkin mieli voi joskus pettää, Visokki hyvä.”

"Voi, jos sen antaa pettää. Minä en anna."

”Parhainkaan telepaatti ei voi estää rahi-pedon luontoaan välillä rakoilemasta.”

Visokin mieleen tunkeutuivat epämiellyttävät muistot Yö Kauhusta, jossa Avde oli viimeksi samaisen asian maininnut. Asia puistatti rahia edelleen, mutta visorak osasi jo hylätä tähän liittyvät voimakkaat tunteensa. Hän tiesi, että Avde yritti vain saada häntä puolelleen, eikä siksi ottanut tätä enää niin tosissaankaan. Kahden viikon pakotettu oleminen Punaisen Miehen seurassa ei ollutkaan ainoastaan huono asia. Visorak tunsi Avden ja hänen tarkoitusperänsä jo paremmin. Admin toivoi syvästi, ettei asia olisi myös päinvastoin. Visokki ei tiennyt oliko se huono vai hyvä asia, mutta hän alkoi myös luottaa Avdeen jollain tasolla. Hänelle oli syntynyt luottamus siitä, ettei Punainen Mies aikonut tappaa häntä. Olisihan muuten jo jotain suurempaa tapahtunut tämän kahden viikon aikana. Kaikesta huolimatta kaikkea visorakin pelkoa se ei silti ollut vienyt. Ajatus Avdeen luottamisestakin oli jo liian pelottava, joten Visokki ei siksi halunnut ajatella asiaa sen enempää.

"Minun rahi-petoni on rakoillut jo elämäni aikana aivan tarpeeksi. Sen ei tarvitse rakoilla enää."

Avde ei vastannut, katseli vain tummansinistä taivasta hiljaa samalla kuin hymy levisi hänen kasvoilleen. Visokille hyvin tutuksi käynyt kuusiääninen nauru kaikui kaikessa tyyneydessä.
Avden mieleltä suojautuminen ei vaatinut enää Visokin koko keskittymiskykyä, sillä demonikuoron mieli oli tuttu, jos se edes tuttu jatkuvasti muotoa muuttavana voi olla. Visokki oli vaipunut ajatuksiinsa ja siksikään ei ollut jaksanut antaa suurempaa ajatusta Avden samoille vanhoille taivutteluille.
Admin oli tuijotellut jo jonkin aikaa tummaa taivasta ja kuunnellut hiljaisuutta, joka lankesi taas Punaisen Miehen lopetettua naurunsa. Visokille tuli mieleen Tyhjyys, josta he olivat joskus Tawan kanssa keskustelleet. Olisiko se tällaista? Kaikkialla on synkkää ja tyyntä. Ei äänen ääntä. Ei elämää.



Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Visokkia vaivasi koti-ikävä. Omituisinta tässä oli se, että visorakilla ei ole ikinä ollut kotia. Hän ei myöskään ikinä ole ollut Klaanista pois näin pitkää aikaa, jotta voisi jotain tällaista tuntea. Kaikki se ilmapiiri. Kaikki ne tyypit. Ja Visokille jotain hyvin tärkeää: tausta. Kukaan ei katso kieroon, jos joku, kuten hän, on ollut vihollisen leivissä aikaisemmin ja syyllistynyt tarpeettoman moneen tappoon. Klaani on hänelle enemmän kuin koti. Se on koko elämä. Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi takaisin Bio-Klaaniin. Puuttuvaa adminia varmasti tarvittaisiin.

Parasiitti oli myös osaltaan tuonut yksinäisyyden. Visokki ei ollut uskaltanut Avden läsnäollessa ottaa yhteyttä kehenkään klaanilaiseen, koska parasiitti leviäisi ilman muuta. Sitä hyväntahtoinen visorak ei ikinä haluaisi tehdä ystävilleen. Mieluummin hän kärsi itse. Tässä tapauksessa muut kuitenkin joutuivat myös kärsimään. Klaanilaisille oli vaikeaa kertoa omaa olinpaikkaansa, jos sitä ei itsekkään tiennyt. Visokki ei halunnut muistella niitä epätoivoisia ääniä, jotka anelivat tätä tietoa hänen harvoilla yhteydenotoillaan Klaaniin. Tawan aneleva ääni oli jäänyt erityisesti rahin mieleen. Hän ei halunnut ajatella sitä, mutta muistikuva tuli pakosta.

”Tawa, minullakin on ikävä sinua…” visorak sanoi mielessään.
Tawa kaikista tämänhetkisistä asioista Visokkia eniten huolestutti. Yö Kauhun hirveyksien jäljiltä Tawalle oli jäänyt jo ihan tarpeeksi hommia hoidettavaksi, puhumattakaan Toan henkisestä tilasta. Visorak toivoi, että muut adminit ovat olleet Tawan tukena sillä aikaa kun hän on ollut täällä kirotussa Avden loukussa. Visokki oli yleensä aina se, joka auttoi kun Tawan hermot pettivät. Admin tunsi suurta häpeää siitä, että on ollut näin kauan poissa. Visokki ei myöskään tiennyt kuinka kauan joutuisi olemaan vielä täällä.

Joutuisi? Joudunko minä? Miksen minä itse voisi päästä täältä pois omin avuin? Klaani tarvitsee minua! Pääsen täältä pois vaikka väkisin.

Visokki havaihtui ajatuksistaan ja kääntyi yllättäen Avdea päin. Tämän olemus oli edelleen musta hämähäkkimäinen, jolla Avde oli yrittänyt visorakia kiusata koko ajan. Admin ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tästä.



Nyt Visokki keskitti kaikki voimansa ja lähti hyökkäämään kohti Avden mieltä. Musta olento hätkähti odottamattomasta hyökkäyksestä samalla kun alkoi suojata mieltään ja muutti muotoaan mustaksi epämääräisenmuotoiseksi klöntiksi leijaillen ilmassa. Visokki oli saanut jo etumatkaa ja sai iskettyä ensimmäistä kertaa melkein täysin suojaamattomaan Avden mieleen ainakin vähäksi aikaa. Ympäristön tyyni olemus muuttui hetkessä myrskyksi, aivan kuin tilauksesta. Avden satunnainen olemus näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, ihan kuin se normaalistikaan olisi tiennyt. Musta massa heilahteli ja leijaili ilmassa holtittomasti, kun Visokki pommitti tämän mieltä jatkuvana aaltona. Visorak alkoi tuntea myös jotain omassa mielessään ja nosti suojausta. Musta olento ei enää heilunut yhtä holtittomasti. Visokin etumatka oli siis käytetty.

”Minun visorakini aloitti vastarinnan, vai?” kysyi Avden musta olemus, joka alkoi nauraa kymmenillä suillansa demonisesti. Visokki pommitti Punaisen miehen mustan muodon mieltä entistä kovemmin pitäen oman suojauksensa tasapainossa.

"Minä en ole sinun visorakisi. En kuulu kenellekään. Itse asiassa olen ainut visorak, joka ei kuulu kenellekään!"

Avden hymyt hyytyivät hetkeksi ja hän näytti taas keskittyvät kovemmin. Visokki lähetti ladatun Rhotukan kohti mustaa mössöä. Rhotuka meni mössön läpi tehden siihen reiän.

”Mössön salaisuus on se, että se on mössöä. Nyt tiedän miksi Matoran-Avde ei näyttäydy taistellessa…” Visokki mietti aloittaen kunnollisen Rhotuka –pommituksen äskeisestä huolimatta.

Avde hallitsi ympäristöä ja myrsky vain koveni. Visokin Rhotukat lentelivät kovan myrskyn vaikutuksesta miten sattui ja tämä joutui myös itse väistelemään omia aseitaan. Visorak manasi, kun joutui keskittymään väistelemiseen ja laskemaan Avden mielen pommitustasoa. Rahi perui mielipiteensä myrskyn paremmuudesta tyyneyden rinnalla.

”Miten sinä, ystäväni, voit kuvitella voittavasi minut, jos tämä ympäristö on kokonaan minun hallittavissani?” Avde kysyi naurun taas raikaessa.

”Missä me edes olemme? Onko tämä vain mielikuvitustasi? Onko tämä totta ollenkaan?” Visokki vastasi.

”Voi, sitä sinä et saa ikinä tietää, ystäväni…” Avde nostatti myrskyä entisestään, jolloin Visokin oli vaikea pysyä jopa itse olemaan lentämättä myrskyn mukana.

Mustasta olennosta ilmestyneet kymmenet lonkerot alkoivat lähestyä visorakia.

Visokilla ei ollut yhden yhtä suunnitelmaa mielessään, joten hän päätti tyytyä samaan taktiikkaan kuin viimeksikin. Hän hyppäsi suoraan Avden kasvoille, tai oletetuille sellaisille, tuulen voiman avittamana, mikä sai mustan mössön jopa hieman heilahtamaan taaksepäin, jolloin Visokki sai hyökättyä Punaisen Miehen mieleen hetkeksi syvemmin. Sen johdosta myrsky hellitti riittävästi, sillä Avde ei pystynyt keskittymään sään ylläpitämiseen. Visokki iski pihtimillään Avden naamaan, mikä ei myöskään näyttänyt Punaista Miestä haittaavan. Avden mustat lonkerot kulkivat edelleen kohti Visokkia, joka ei tätä huomannut ennen kuin ne olivat jo hänessä kiinni. Visorak yritti kovasti huitoa mustia lonkeroita itsestään irti pistimillään, tuloksetta. Lonkeroiden lähde nauroi taas hervottomasti.

Samalla Visokki tunsi, kuinka yhtäaikaisesti hänen mieleensä yritettiin hyökätä entistä kovemmin. Rahi nosti keskittymistään suojaukseen, mikä vähensi lonkeroihin keskittymistä. Avden nauru jatkui ja koveni. Sekin yritti hajottaa Visokin mieltä, vaikka visorak oli sitäkin jo paljon kuullut. Siihen ei kuitenkaan näemmä voinut tottua. Naurua. Naurua. Naurua. Kovempaa naurua. Entistä kovempaa naurua. Lonkerot olivat aikaisempaa tiukemmassa otteessa. Kaikki alkoi pimetä.



Pimeys

Visokki ei tuntenut enää lonkeroiden tiukkaa otetta ympärillään, mutta rahin päähän alkoi koskea. Visorak oli nyt täydessä pimeydessä, edessään hymyilevä matoran -muodossaan oleva Avde. Päänsärky senkun yltyi.

”Missä …minä …olen?” Visorakin ajatus takelteli.

Yht’äkkiä Avden viereen käveli pimeydestä joku, jonka nähdessään Visokki ei voinut uskoa silmiään. Samalla päänsärky oli tiessään. Avden vieressä seisoi nyt mustakeltainen visorak, joka tuijotti tuimasti Visokkia. Tämä Oohnorak oli Visokille hyvin tuttu ja toi mieleen kipeitä muistoja, jotka admin oli jo yrittänyt unohtaa. Visokki tuijotti vanhaa taistelukumppaniaan, hyvää visorak –ystäväänsä. Kesti hetken, ennen kuin hän sai sanoja ulos.

”Si-si-sinä?” Visokki sai sanottua. Hänestä oli outoa puhua visorakia pitkästä aikaa. Itse asiassa siitä oli ihan järkyttävän pitkä aika.

Oohnorak pyöräytti silmiään:

”Minä minä. Muistatko sinä muka vielä minut?”

”Mi- miten minä voisin muka unohtaa?” Admin vastasi.

”Ajattelin, että petturi olisi jo unohtanut…” Oohnorak käänsi huomionsa pois Visokista ja katseli muualle.

”En minä- En minä ole petturi… Tai en halua olla.” Visokki vastasi anteeksipyytelevästi.

”Mutta silti jätit meidät kaikki? Olisimme suurimpia voimia koko universumissa, jos olisit jäänyt!” Oohnorak huusi suutuksissaan. Visorakiksi suuttuminen kuulosti kieltä tuntemattoman mielestä enemmänkin loputtomalta kirosanojen litanialta.

”Olit parhaassa mahdollisessa asemassa ja sitten jätit kaiken? En ymmärrä. En vain ymmärrä.” Oohnorak katsoi Visokin ohi pimeyteen.

”Minun oli pakko tehdä se, tiedät, että minun oli pakko. En ole katunut sitä päätöstä koskaan!” Visokki vastasi katsoen ystäväänsä hämmennyksen ja säälin vallassa. Samalla visorakin mielessä pyöri päivä, jolloin hän pakeni Makutan visorak -laumasta. Visokki jätti vain kaiken eikä kertonut kenellekään. Admin kääntyi Avden puoleen:

”Mitä sinä olet tehnyt ystävälleni?” Visokki oli kauhuissaan tästä kaikesta.

Avden nauru, tällä kertaa vain yhdellä suulla, kaikui ensin, jonka jälkeen hän vastasi:

”Ystävällesi? Ystäväsi sanoo sinua petturiksi. Sitä paitsi, hän itse tuli tänne. En minä ole tehnyt mitään ystävällesi.” Ja Avden nauru jatkui.

”En, minä en usko tuota” , Visokki yritti rauhoitella itseään.

”Mistä sinä voit tietää, miten ystäväsi on muuttunut vuosisadoissa?” Avde keskeytti naurunsa hetkeksi, ihan vain siksi, että Visokki saisi miettiä tätä kaikkea rauhassa.

Jos visorak olisi voinut itkeä, Visokki olisi tehnyt sen nyt. Mielenpäälle tuli kuitenkin muita asioita, sillä päänsärky iski taas kuin kirkkaalta taivaalta. Pimeydestä, Visokin ystävän vierestä, käveli uusi hahmo näkyviin. Päänsärky lakkasi, kun Visokki tajusi, kuka tulija oli ja samalla hän perääntyi neljällä jalallaan niin kauas kuin vain hahmosta pääsi. Avde nauroi mielessään, sillä näytti siltä, kun visorak olisi nähnyt aaveen.

Visokki yritti tasata hengitystään ja hän oli ladannut Rhotukansa varmuuden vuoksi, vaikka oli mielestään turvallisen välimatkan päässä hahmosta.

”Mata Nui, rukoilen, ettei tämä ole totta. Anna tämän olla vain unta.”

Hahmo jäi seisomaan Avden ja Oohnorakin viereen, eikä se tehnyt elettäkään taistellakseen tai puhuakseen. Visokki hiipi lähemmäs kolmen hahmon riviä ja yritti saada sanoja taas ulos:

”Re-Re-Relak?”

Pimeydestä tullut hahmo oli Makuta. Hahmo näytti Makutan, Rakshin ja Skakdin yhdistelmältä, sillä hänellä oli Skakdikynnet ja –jalat. Hän oli kauttaaltaan punamusta ja olemuksen kruunasi iso punainen Rakshi-pää ja musta viitta. Vartalo ei ollut kovin massiivinen. Makuta nauroi vastaukseksi Visokin kysymykseen.

”Kyllä, Visokki. Et usko, miten olen kaivannut sinua.” Makuta, Relak nimeltään, vastasi hymyillen. Visokki alkoi perääntyä hieman takaisinpäin saman tien. Relakin äänensävy karmi jo häntä aivan tarpeeksi. Admin ei ollut nähnyt tätä Makutaa sen jälkeen, kun oli jättänyt kaiken.

Visorak alkoi olla varma, että tämä oli jotain muuta kuin todellisuutta, sillä Relak olisi muuten jo hyökkäyksessä arvokkaimman visorakinsa takaisinsaamiseksi.

”Muistoja, ihan liikaa muistoja…” Visokki mietti. Avde nauroi Visorakin henkiselle kärsimykselle.

Visokki yritti taas koota itseään ja saada selvyyttä tähän kaikkeen:

”Ta-Tarkoittaako tämä, että te kaikki olette nyt Avden puolella?”

Avde myhäili entisestään:

”Toistan sen, mitä jo sanoin, ystäväni. He ovat valinneet puolensa. Siksi he ovat täällä.”

Visokki nielaisi. Joutuisiko hän nyt taistelemaan noita kolmea vastaan? Siinä tapauksessa visorak olisi tuhoon tuomittu. Pelko alkoi taas kasvaa Visokin mielessä. Lisäksi visorak yritti aina välttää ystäviään vastaan taistelemisen. Hän ei haluaisi taistella visorak -ystäväänsä vastaan.

Samalla hetkellä Visokin pahin pelko toteutui. Avden muoto muuttui mustaksi lonkeroiseksi massaksi ja alkoi liikkua Adminia kohti Makutan ja visorakin kanssa. Visokki latasi Rhotukansa ja yritti keskittyä mielenvoimiinsa, mutta yltynyt päänsärky tuli taas kuin tyhjästä ja esti keskittymisen. Kolme hahmoa lähestyivät nopeasti, eikä Visokki saanut päätään kasaan millään. Hän huusi, huusi niin kovaa kuin pystyi ja lähti perääntymään samalla yrittäen pommittaa Rhotukoita, mutta ei pystynyt keskittymään niihinkään. Avde, Relak ja ei-nimeä-omaava –Oohnorak olivat jo Visokin edessä ja kaikki kolme aloittivat hyökkäyksen tismalleen samaan aikaan. Adminin päähän koski jo niin paljon, että pää tuntui räjähtävän. Visokki ei jaksanut edes yrittää puolustaa. Hän ei pystynyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Päänsärky yltyi yltymistään ja Visokki huusi, vaikka ei itse enää kuullut mitään. Hän tunsi putoavansa, putoavansa ja putoavansa. Yht’äkkiä kolmea hahmoa ei ollutkaan enää hänen ympärillään, oli vain pimeys. Päänsärky oli taas tiessään. Visorakin jalat pettivät.

”Mitä-Mitä ihmettä tuo oli? Jos pään räjäyttäminen tuntuu tuolta, en kyllä ikinä tee sitä enää kenellekään…” Visokki katseli pimeyttä ja mietti mitä tapahtui ennen äskeistä muistojen helvettiä. Avde. Lonkerot. Pimeys.
”EIH! Suojaukseni petti!” Visokki tajusi. Avden nauru raikasi taas kaikkialla, mutta tätä ei näkynyt missään eikä visorak tuntenut tämän mieltä.

”Haluatko uudestaan muistojen ja painajaisten maailmaan, ystäväni?” Avde kysyi nauraen.

Visokki ei vastannut. Hän oli syvästi vihainen Avdelle ja vielä enemmän itselleen, että oli antanut suojauksensa pettää. Avde sai iskettyä sekunniksi siihen pieneen suojauksen aukkoon. Tosin, lonkeroiden kuristamana oli vaikea keskittyä. Visorak ei silti antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi. Samalla hän kuitenkin oli hyvin huojentunut, ettei se ollut totta.

”Tehdäänkö taas vaihtokauppa?” Avden ääni jatkoi.

”…Kuten?” Visokki vastasi epäilevästi.

”Muisto Nimdasta minulle, vapaus sinulle.”

[spoiler=Tämän karmeuden jälkeen]Kiitos hahmoni kirjoittajille, minä jatkan tästä! Kiitos erityisesti G:lle, joka jaksoi opastaa minut tilanteen tasalle.[/spoiler]

Bio-Klaanin saari, Mt.Ämkoon pohjoisen puoleinen rinne, Nazorakien vuoritukikohta

Yö oli pimeä. Taivas oli pilvessä, ettei kuuta näkynyt. Yön hiljaisuudessa musta hahmo käveli rantaniityllä. Hän kantoi mustaa hupputakkia. Hän oli vetänyt hupun kasvoillensa. Hän pysähtyi mäen nyppylälle katsomaan edessä loistavaa kaupunkia. Kaupunki oli oikea suurkaupunki, monia kerrostaloja ja baareja. Siellä asui Matoraneja, Vorttixeja ja muita lajeja.
”Aah. Vihdoin perillä.” hahmo sanoi. Hän asteli kaupungin portista sisään suurelle aukiolle, josta hän jatkoi pääkatua pitkin syvemmälle äänekkääseen yöhön.
Paljon nuoria oli liikkeellä yöllä. Monet olivat tulossa tai menossa yökerhoihin ja baareihin, jotka tässä kaupungissa olivat ilmeisen suosittuja. Katua pitkin, jota hahmo kulki, oli monia baareja ja musiikin jytinä kuului niistä ulos asti.
”Noin, nyt tuntuu kotoisammalta” Muukalainen ajatteli kuunnellessaan musiikin pauhetta. Musiikin yli kuului kuitenkin kova naisäänen kiljunta. Hupputakkia pitävä hahmo pysähtyi. Hän huomasi kun kolme miespuolista Steltinpeikkoa yritti repiä hemaisevaa Vorttix naista mukaansa. Miehet olivat vihaisia ja juovuksissa. Yksi tarttui neitoa ranteesta.
”Irti minusta!” Nainen käski, mutta miehet nauroivat.
”Eikö teille ole kerrottu, että naista pitää kohdella hellästi?” Tulija kysyi. Steltiläiset kääntyivät katsomaan häneen ihmeissään. Hupputakkisen hahmon ääni oli pehmeä ja runollinen. Tulija oli yhtä pitkä kuin hekin.
”Mitä tämä sinulle kuuluu, muukalainen?” Yksi mies Steltiläinen kysyi.
”Ajattelin vain muistuttaa pölkkypäitä ’hyvistä tavoista’.” Mies sanoi.
Steltiläiset eivät pitäneet että tuntematon pilkkasi heitä. Vorttix katsoi hämmästyneenä tulijaa.
”Ei ole viisasta alkaa soittamaan suuta meille!” Yksi gorilloista sanoi.
Kaikki kolme Steltiläistä ottivat teränsä esiin. Muukalainen ei tehnyt elettäkään paetakseen. Yksi Steltiläinen otti muutaman askeleen häntä kohti ja muutaman nopean harppauksen, ollen aivan muukalaisen vieressä. Hän kohotti teränsä lyödäkseen hupputakkista miestä. Mutta tulija oli nopeampi. Yhtäkkiä, ennen kuin kukaan ehti räpäyttää silmiään, Steltiläisen terää kannatteleva kämmen makasi irrallaan maassa. Steltiläisen silmät laajenivat, kun hän vielä piti verta vuotavaa kättään edelleen lyönti asennossa. Hänen toverinsa hätkähtivät. Muukalainen piti kädessään pitkää, veitsen terävää viikatetta.
”Pistäkääpä pojat nuo teräaseet pois.” Hän sanoi ivallisesti ”Joku voi vielä loukkaantua.”
Hyökännyt Steltiläinen karjaisi, osittain tuskasta, osittain raivosta.
Kaksi muuta gorillaa syöksyivät muukalaista päin heiluttaen teriään, aikoakseen kostaa toverinsa loukkaantumisen. Toinen oli taas iskuetäisyydellä. Mutta tulija oli taas nopeampi.
Steltiläinen oli juuri lyömässä, kun tunsi viiltävän kivun vatsassaan. Hän hajosi kahtia. Veri purskahti, kun Steltiläisen yläruumis leikkaantui irti vatsan kohdalta, hupputakkisen miehen viikatteen iskusta.
Kolmas Steltiläisistä älysi pysähtyä nähdessään kaverinsa kohtalon. Hän astui pelokkaasti taaksepäin ja juoksi pakoon. Hupputakkinen tulija kääntyi katsomaan Vorttix naista joka seisoi kauhusta kankeana.
”Anteeksi, arvon neiti. Ei ollut tarkoitusta säikäyttää. En halunnut, että nämä törkyläiset häiritsevät teitä.” Tulija sanoi pehmeällä äänellään.
”Kuka sinä olet?” Nainen kysyi.
Pilvet yölliseltä taivaalta alkoi väistyä. Niiden takaa paljastui suuri ja kirkas kuu. Tulija otti takkinsa hupun hitaasti pois päästään. Sen alta paljastui pitkät vaaleanpunaiset hiukset ja hän kantoi kasvoillaan vaaleanpunaista Jaloa Kanohi Mirua. Hänen silmissään oli osaksi lempeä, osaksi ylimielinen katse. Hän otti hellästi taskustaan ruusunsa.
”Nimeni on Marlun…”

***

273 laski kirjan pöydälleen. Hän oli istunut rennosti laboratoriossaan lukemassa lempi kirjaansa. Tämä oli aika erikoista, sillä kirja oli Matoranin kielinen ja se oli joskus saatu ryöstösaaliina jossakin Nazorakien kahakassa. Hmm, pitänee palata töihin, hän ajatteli.
Hän otti kirjan pöydältä ja laittoi sen pöytänsä piironginlaatikkoon ja lukitsi sen avaimella. Mitähän muut ajattelisivat, hän mietti. Siitäpä syntyisi taas vitsin aihetta.
273 palasi taas mielessään ajassa taaksepäin. Kuinka useat olivat nauraneet hänelle, kuinka usein hänen keksintöjään oli vähätelty, kuinka useasti häntä oli kutsuttu ”Lumihiutaleeksi”. Valkoinen Nazorak heräsi ajatuksistaan. Piti palata töihin.

Hän palasi tutkimaan tekemiään tutkimustuloksiaan ja sinikopioita. Seuraavat päivät tulisivat olemaan kiireellisiä Tiedustelun johtajan 007:n tilauksen takia. Jäätutkija oli käskenyt vuoritukikohdan työläis-Nazorakeja rakentamaan ilmatyynyaluksia. He olivat kokeneita mekaanikkoja ja siksi 273 oli heidät valinnut. Tämän kaltaisen tilauksen suorittamisessa ei olisi varaa epäonnistumiseen. Lisäksi tämä oli 273:n tilaisuus päästä arvostetuksi tiedemieheksi.
Koko halli kuhisi Nazorakeja alusten kimpussa.

”Hmm, jos liittäisin lämpöskannerit kelkkakypärään, niin ne pysyisivät paremmin päässä.” Hän mietti itsekseen miten parannella lämpölasejaan, joita 007 oli moittinut. Mutta sitten 273:n huomio kiinnittyi muualle papereistaan. Hän katsoi viereisellä pöydällään hyödyttömänä makaavaa teräksistä hanskaa. Sitten hän palasi tutkimuspapereihinsa. Hän yritti lukea niitä, mutta hänen mielenkiinto niihin oli poissa. Tiedemies kääntyi uudestaan tuijottamaan hanskaansa. Hän huokaisi syvään. 237 nosti hanskan pöydältä ja pyöritteli sitä käsissään.
”Se teoriassa toimisi, mutta sitä perkuleen virtalähdettä ei ole!” Hän sanoi vihaisena. Mutta sitten hän sai ajatuksen. ”Hmm, ellei sitten…”
Valkoinen Nazorak käveli nopeasti pois laboratoriostaan. Hän käveli pimeätä käytävää pitkin ulko-ovelle. 273 painoi oven viereisessä seinässä olevaa kytkintä, joka avasi raskaan metallioven. Oven avautuessa sen takaa puhalsi valtava viima ja kova lumituisku. Oli taas yksi Mt.Ämkoon voimakkaista lumimyrskyistä. 273 asteli lumeen tehtyä kävelypolkua pitkin viereiselle rakennukselle. Hän piti kättään kasvojensa edessä estääkseen enimmän lumen ja tuulen puhaltamasta hänen silmiinsä. Tiedemies tuli rakennuksen ovelle, jota kaksi vartijaa vahtivat. He tekivät sotilastervehdyksen valkoisen Nazorakin nähdessään.
”Lepo, miehet” Hän sanoi sotilaille ja avasi metallioven. En kyllä haluaisi seisoa tuolla ulkona tällaisessa tuiskussa, hän ajatteli. Rakennus, johon hän oli tullut, oli varasto. Sinne Nazorakit toivat kaiken tarpeettoman myöhempää käyttöä varten. Koska 273 oli tiedemies, hänellä oli pääsylupa käydä siellä.
Varasto oli aika huonossa kunnossa. Tarpeetonta roinaa makasi lattialla pinoittain, kun viereisissä hyllyissä ei ollut enää tilaa. Metalliesineitä, rikki menneitä aseita ja muuta tarpeetonta. Siellä ei varmaan pitkään aikaan ollut järjestelty. Katossa loisti vain muutama räpsyvä loisteputki.
Tämähän on oikea läävä! Pitääkö kaikki täällä tehdä itse?!, tiedemies ajatteli. Hän alkoi tutkimaan hyllyissä olevia tavaroita. Nazorakit olivat sulloneet roinaa vain summamutikassa hyllyihin. 273 kierteli hyllyjen välissä etsien jotain.
”Hm?” Hän kuuli jotain viereisestä rojukasasta. Kuin sähkön sirinä olisi kuulunut. Valkoinen Nazorak kaivoi pinoa roinaa. Sitten hän löysi äänen aiheuttajan. Kuluneella metallisella alustalla oli outo kone. Laitteessa oli itsestään pyörivä mäntä, joka tuotti hitaasti virtaa rikki menneeseen hehkulappuun. Se oli iän vanha ikiliikkuja.
273 katsoi konetta. Koneen mäntä pyöri itsekseen. Nazorak katsoi edelleen konetta. Männän kirske ja rikkinäinen lamppu aiheutti ärsyttävää ääntä. Tiedemies katsoi edelleen konetta. Sitten hänellä naksahti päässä. Hän kohotti kapistuksen käsillään korkealle ilmaan ja sitten heitti masiinan täysillä lattialle. Kone meni ihan säpäleiksi.
”Miten täältä on tarkoitus löytää mitään!!?” 273 huusi vihaisena. Sitten hän hieroi otsaansa ja jatkoi etsimistään.

Jonkin aikaa varaston tavaroita tutkittuaan 273 oli ihan rakennuksen toisessa päässä. Hän penkoi taas lattialla olevia tavaroita. Ei siellä ollut kuin vanhoja Zamor-pistooleja. Sitten hänen katseensa kiinnittyi johonkin. Viereisessä kaapissa olevasta pahvilaatikon kannen alta pilkisti outo hohde. Tiedemies nousi lattialta ja otti laatikon hyllystä.
”Mitäs täällä mahtaa olla?” Hän mietti ja avasi laatikon kannen. Samassa pahvilaatikosta nousi kirkas sininen hohde. Varaston hämärässä nurkassa hohde valaisi hyvin. 273 hämmästyi. Hän työnsi kätensä laatikkoon ja nosti hehkun aiheuttavan esineen. 273:n silmät laajenivat. Hän piti kädessään sinistä kiveä. Se oli aivan kuin kristallia. Kivi oli aivan jääkylmä.
”Elementaalikivi…” Tiedemies sanoi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan niistä, muttei koskaan itse nähnyt. 273 laittoi kiven tutkimustakkinsa povitaskuun ja käveli takaisin ulko-ovelle.

273 laski Elementaalikiven laboratorionsa pöydälle ja penkoi nopeasti kaappejaan. Viimein hän löysi tutkimusraportin, jonka hän oli joskus saanut toiselta Nazorak-tiedemieheltä. Hän luki sen nopeasti läpi. Hmm, kyllä… Se on Jään Elementaalikivi. Hän otti teräksisen hanskansa. Valkoinen Nazorak avasi sen ranteessa olevan kannen ja teki pieniä muutoksia siihen. Sitten hän liitti johdot kiveen ja asetti kiven hanskan sisällä olevaan koteloon.
”Valmis…” Hän sanoi hieman jännittyneenä. ”Mutta toimiiko se?” 273 työnsi varovasti oikean kätensä hanskan sisään. Sitten hän tarttui hanskan kämmenen nivelkohdassa olevaan rullaan. Hän väänsi sen ympäri ja rullasta hanskasta kuului naksahdus. Hanskan kämmenen pohjassa olevassa sinisessä ympyrässä, joka toimi laukaisimena, alkoi kipinöidä. 273 otti taistelu asennon, juoksi seinän viereen ja löi kämmenensä seinään. Silloin laukaisimeen kerääntynyt energia vapautui ulos hanskan kämmenestä. Kuin sininen sähkövirta lennähti ulos seinään. Hämärä huone valaistui hetkessä sinisestä Jääenergiasta syntyvään valoon. 273 hämmästyi hanskan suuresta tehosta. Sitten hanskan energia loppui. Valkoinen Nazorak katsoi seinää. Iso alue seinästä oli jään peitossa. Hän katsoi sitä hieman lähempää.
”Hmm, kyllä. Se on jäätä.” Hän sanoi.Sitten hän painoi nappia hanskan ranteessa. Hanskan yliääni-toiminto pirstoi seinässä olevan jäät siruiksi. Ääni oli niin korkea, että sitä ei tavallinen Matoran kuule, Mutta 273 kuuli sen pienenä vikinänä tuntoelimissään. Hänen kasvonsa venyivät suureen hymyyn. Hän katsoi uutta luomustaan. Hän tunsi ylpeyttä, kun oli viimein ratkaissut pulmansa. Tämä hanska oli kyllä hänen suurin keksintönsä. Hm, mutta… tästä tuskin kannattaa ilmoittaa johtaja 007:lle. Elementaalikiviä on harvassa. No, tuskin hän pahastuu, Hän ajatteli. Hän koukisti sormiaan hanskan sisällä. Sormien nivelet pitää vain rasvata.
Hän katsoi vielä hanskaansa hymyillen. ”Sinun nimesi olkoon… Alinolla-Hansikas…”

[spoiler=Kheh heh]Halusin, että teille kaikille lukijoille tulee tuosta kursivoidusta alusta wtf-fiilis.
Vitsi, vitsi :3[/spoiler]

BKS Hildemar

Vuorokausi vierähti hiljaiseksi taantuneella laivalla, kun se seilasi hitaasti kohti määränpäätänsä. Kapteenin hytistä kajastava valo alkoi olla jo huomattavissa jälleen uuden illan laskeutuessa meren ylle. Vaikka aurinko oli vasta kääntynyt laskuun, tekivät meren eläimet jo lähtöä takaisin syvyyksiin. Veneen rinnalla vähän aikaa hyppineet biomekaaniset delfiinit saivat jostain syystä Hain miehistön jäsenet tärisemään pelosta. Kukaan ei uskaltanut kysyä syytä noihin viattomiin eläimiin kohdistuvaan pelkoon.

Kannen kaiteeseen nojaileva Summerganon oli täysin uponneena mietteisiinsä, eikä täten kiinnittänyt huomiota hänen takaansa harppovaan Toaan, joka kaiken päälle huuteli erään laivaporukalle hyvin tutun Metsästäjän nimeä. ”Hei, nyt odota nyt vähäsen. Ei tämä nyt vielä ollut tässä.”

Miltei hyttiosaston ovelle ehtinyt Killjoy pysähtyi ja kääntyi katsomaan Matoroa kädet levällään. ”Minulla on töitä. Kengissäni on edelleen vettä. Mihin sinä minua vielä tarvitset? Sitä paitsi Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä.”

Matoro hiljensi vauhtiaan nähdessään Killjoyn pysähtyvän ja asteli tätä kohti nyt jo huomattavasti rauhallisemmin askelein. Toa käveli aivan Metsästäjän eteen, tasaten matkallaan hengitystään. ”Tajusin juuri... meidän täytyy raportoida Klaaniin. Siellä ei tiedetä mitään Rautasiivestä eikä sen tapahtumista.

”Ja mihin sinä muka minua tarvitset? Voit varmasti lähettää raportin itsekin.”

Matoro virnisti pienestä syyllisyydestä, raapien ohimoaan. ”Noh, näyttää hieman siltä, että sinä olet tämän porukan ainoa, jolla on Klaanin kommunikaattori mukana. Minun tavallaan piti ottaa se mukaan, mutta... noh... lähtö tuli hieman äkkiä ja minä vähän kuin unohdin pyytää Tawalta sellaisen.”

Killjoy läimäytti käden kypärälleen, huokaisten syvään. ”Voi hyvä gorgolzilainen sentään... olkoot. Mutta katsokin hoida asiat nopeasti. Tawa ei varsinaisesti ole soittelujeni suurin fani.”

...

Bio-Klaani

Violetti viitta hulmusi keltaisen Toan astellessa ripeästi sisälle valvomoon. Huoneessa ei ollut ainuttakaan valoa, lukuunottamatta kymmeniä erikokoisia ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja himmeitä näyttöjä. Paaco oli jalkojensa avulla vallannut huoneesta kokonaiset kolme työtuolia lokoisaan röhnötykseensä, mutta jopa hän suoristi selkänsä Tawan saapuessa huoneeseen. Johtajan kysyvä katse sai Paacon aloittamaan selityksen välittömästi.

”Niin noh ei kai tässä nyt sen kummempia, mutta Killjoy vähän kuin yrittää tässä soittaa sinulle.”

”Anteeksi... mitä?”

”Niin. Tämä puhelu tulee tosi tosi kaukaa mereltä. Killjoylle rekisteröidystä standardikommunikaattorista. Näyttää haluavan ottaa videoyhteyttä.”

Tawa päätti tietävänsä tarpeeksi ja pyöritti sormiaan merkiksi. Paaco nyökkäsi ja yhdellä napinpainalluksella muita valvomon näyttöjä selvästi isokokoisempi yksilö laskeutui katosta aivan Tawan silmien eteen. Toa nyökkäsi ja Paaco tajusi sen merkiksi poistua tilasta. Ovi loksahti kiinni ja Tawa naulitsi katseensa häiriöpitoiseen näyttöön.

Pienen odottelun jälkeen kuvanlaatu parani ja Tawa onnistui erottamaan punaisen hahmon liittämässä johtoja omaan päähänsä. Toinen mustavalkoinen hahmo käänteli käsissään teipillä kasaan laitettua improvisoitua mikkiä. Admin säpsähti ääniyhteyden avautuessa täysin äkisti.

"Haloo, toimiiko tämä?"

"No ei hitossa toimi. Sinä pidät mikkiä väärin päin."

"…"

Matoro katsoi käsissään lepäävää mötykkää ja käänsi sen hieman nolostuneena ympäri. "Haloo, yykaakoo, toimiiko nyt?"

Tawa risti kätensä selkänsä taakse ja odotti hetken kuvan -ja äänenlaadun paranemista. Lopulta Hildemarilla oleileva puolisko puhelun pitäjistä sai tekniikkansa kuntoon ja hyttiin ahtautunut kaksikko asettautui pöydän eteen keskelle hyttiään, Killjoyn kypärästä revityn kameran kuvatessa heitä työtasolta. Hai oli tarjonnut heille myös pienen näytön, joka lepäsi nyt kirjapinon päällä. Tawa katsoi tilanteen olevan valmis. ”Hei... missä hitossa te oikein olette? Minulle kerrottiin, että signaalinne oli kadonnut eilen."

Adminin hermostuneisuutta huokuva äänensävy sai Killjoyn ottamaan pienen askeleen taaksepäin. "Sinä johdat tätä hommaa, Matoro. Sinä hoidat puhumisen. Minulla on tarpeeksi töitä palvella tietokoneena."

Matoro irvisti hieman, mutta ryhdisti itsensä ja puhkesi puhumaan. "Niin, päivää. Mitäs sinne Klaaniin kuuluu?” Tawa mulkaisi kaksikkoa, Killjoy tönäisi Matoroa kyynärpäällään. "...me otimme juuri turpaamme Nazorakeilta. Tämä ei ole oikea hetki kysyä kuulumisia."

"... okei. Mutta positiivista asennetta pitää ylläpitää. Niin, siis... Me ikäänkuin kohtasimme SS-Rautasiiven ja menetimme Tronien, Rukin ja matoraneja. He siis jäivät vangeiksi. Meillä on kaksi torakkavankia, jotka tuntuvat olevan oudon korkea-arvoisia"

Tawan ilme huokui huolestuneisuutta. Admin ei ollut odottanut tällaisia uutisia. Matoro huomasi tämän ja piti pienen tauon. Toa kuitenkin jatkoi tajutessaan Killjoyn tuijottavan häntä syyttävän näköisenä. (Tai niin syyttävänä kuin kasvoton vain voi.) "Niin... kuulustelimme Killjoyn kanssa niitä torakoita. Ne eivät itse tunnu tietävän mitään, eivät edes sitä miksi niitä pidetään arvokkaina. Niistä ei saanut irti juuri mitään, mutta saimme Rautasiiveltä jotain muutakin." Matoro kääntyi Metsästäjän puoleen. "Joy, näytä ne paperit"

Metsästäjä nyökkäsi ja alkoi naputtelemaan rannetetietokonettaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Killjoyyn yhdistetty kuvayhteys alkoi lähettämään Tawan näytölle skannauksia Nazorakeilta ryöstetyistä papereista. Tawa astui lähemmäksi omaa näyttöään ja alkoi tutkimaan asiakirjoja, vilkuillen kuitenkin aika-ajoin suorana seisovaa kaksikkoa.

"Ensimmäisessä kolmessa artikkelissa on kaikki tiedot "uudesta sukupolvesta". Tiedämme vain, että nämä ruumiinrakenteeltaan aivan uudenlaiset Nazorakit pitävät Rautasiipeä harjoittelukseskuksena. Yksikköjä on tällä hetkellä toimintakykyisenä 22 kappaletta. Keskittyvät ilmeisesti lähitaisteluun.”

Tawa piti katseensa puhuvan Metsästäjän ja papereiden välillä. Toa ei kiinnittänyt huomiota hänen takanaan aukeavaan oveen, josta astui sisään sininen iso jalka. Guardian hilasi itsensä kokonaan komentohuoneen puolelle ja sulki oven hiljaa perässään. Saapuessaan tämä vain vilkaisi Tawaa nopeasti, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Skakdi jäi seisomaan hieman kauemmas komentoruuduista, tarkkaillen tilannetta.

Tällä aikaa Matoro oli ottanut taas ohjat käsiinsä ja jatkoi selittämistä, Killjoyn pysähdyttyä tuijottamaan Tawan seuraksi ilmestynyttä olentoa. Metsästäjä havahtui kuitenkin takaisin kuuntelemaan, tajutessaan missanneessa ison pätkän Matoron puheesta.

"...lisäksi tässä yhdessä paperissa mainitaan jokin "Organismi". Me emme tiedä mikä se on, mutta luulen että se on jälleen jokin torakoiden monista geenimuunteluoperaatiosta."

Tässä vaiheessa myös Matoro huomasi uuden tulokkaan ja vilkaisi itsekin kohti sinistä Skakdia. Guardian silmäili ruudulla näkyvää kaksikkoa kurtistaen kulmiaan hieman, pysyen kuitenkin edelleen hiljaa. Tawa yritti hymyillä heikosti, mutta vakavoitui tämän ja Skakdin katseiden kohdatessa. Toa häkeltyi ja pudisteli päätään varovasti. Lopulta Tawa käänsi katseensa takaisin ruutuun, miettien sanojaan laivan kaksikolle, työntäen hetkeksi saadun tietotulvan syrjään. "Niin... mikä on teidän jatkosuunnitelmanne?"

Matoro oli jäänyt tuijottelemaan adminien silmäilyä, mutta havahtui vastaamaan Joyn kopauttaessa jalallaan puista lattiaa. "Jatkamme saarelle, jossa Epsilonia pidetään. Emme me voi tehdä nyt mitään Rautasiivelle jääneiden hyväksi."

Tawa vilkaisi Geetä uudestaan, tällä kertaa vakava katse kasvoillaan. Tässä vaiheessa Killjoy otti askeleen lähemmäksi ruutua tyrmäten Matoron sanomat. "Minusta Klaanin tulisi lähettää tiimi pelastamaan vangiksi jääneitä. Välittömästi."

Nyt Guardian kuitenkin katsoi parhaakseen liityä keskusteluun, pyrkien kuitenkin pitämään äänensävynsä kylmän viileänä. "Oletko sinä nähnyt sen laivan?"

Killjoy tuhahti. ”Älä naurata. Minä tuhosin sen komentosillan yhdellä ylilennolla." Metsästäjät tuijottivat toisiaan hetken. Jännittynyt hiljaisuus vallitsi keskustelijoiden välillä. Guardian huokaisi. "Toistan. Oletko sinä nähnyt sen laivan? Oletko sinä nähnyt, mitä se on saanut aikaiseksi?"

"Minä näin kuinka kourallinen Klaanilaisia sai aluksen suurimman tykin haltuunsa hieman yrittämällä. Minä myös näin kuinka meillä oli 002 panttivankina kunnes eräät päättivät alkaa puolustuskannalle. Tähän puolustuskantaanko meidän nyt pitäisi nyt taas turvautua?"

Tawa puraisi alahuultaan sanomatta kuitenkaan mitään. Toat luurin molemmissa päissä hiljentyivät seuraamaan entisien Metsästäjien kanssakäyntiä.

"Luuletko sinä, että temppunne onnistuisi uudelleen? Jos yhtään torakoita tunnen, aluksen turvatoimet on vähintään kaksinkertaistettu. Varsinkin, jos sen sisälle on piilotettu jotain, jonka ne haluavat vielä pitää piilossa."

"Teillä on laivasto, Guardian." Killjoyn äänensävy alkoi enteillä maltin menettämistä. Matoro olisi kovasti halunnut korjata "Meillä", mutta päätti pysyä hiljaa. Tawa sen sijaan päätti sanoa sanansa ennen kuin kina pääsisi alkamaan.

"Killjoy, tiedän linnoituksen olevan vahvimmillaan puolustaessa... Meillä ei ole varaa hyökätä", Tawa vilkaisi Guardiania merkitsevästi, "Mutta voimmeko me lähettää pienen iskuryhmän?"

"En tiedä", skakdi huokaa. Hänen ajatuksensa siirtyivät Veljeskunnan saaren operaatioon. "En todellakaan tiedä. Te ette ole tainneet kuulla, mitä täällä tapahtui viime yönä."

Matoro käytti tilaisuuden aiheen vaihtamisesta ja astui takaisin keskusteluun. "... emme tosiaankaan. Mutta arvaan. Pommitus?" Tawan pohtiva katse siirtyi hiljaa lattiaan.

"Ei", Guardian sanoi Matorolle pudistaen päätään. Hän yritti parhaansa vältellä Killjoyn kypärän takaa hehkuvaa tulista katsetta, "Zyglakeja."

"Mitä tapahtui?"

Guardian oli vilkaisemassa Tawaan, mutta kuitenkin vältteli tämän kasvoja katseellaan. Hän aprikoi pitkään sanavalintaansa. "Tiedämmekö me itsekään", skakdi sanoi niin hiljaa, että vain Tawa kuuli.

"Meidän pitäisi" Tawa vastasi yhtä hiljaa, huokaisten samalla syvään.

Skakdi korotti äänentasoaan niin, että jokainen läsnä oleva kykeni jälleen kuulemaan häntä. "Zyglakeja pääsi sisään jonkinlaisesta tunneliverkostosta. Se oli yllätyshyökkäys."

Aiemmasta hiljaisuudesta huolestunut Matoro huomasi astelleensa miltei kiinni heidän puoleisesta näytöstä. "Kävikö pahastikin?" Guardian pudisti päätään. "Ei meille."

"... mitä tapahtui?" Matoro tunsi Guardianin äänesävystä, ettei hän puhunut tavallisesta torjuntavoitosta. "Matoro", Guardian sanoi. "Oletko ollut sodassa tätä ennen?"

Välähdys Toa-Metsästäjä -sotaa kävi Jään Toan mielessä. "Kuinka niin?"

"Kysyn vain. Oletko nähnyt todellista väkivaltaa?"

Matoro mietti hetken. Hän muisti Metru Nuin ruumisröykkiöt, puoliksi räjähtäneet ruumiit, Metsästäjien paloittelemat raajat. Kaikki muistoja, jotka hän haluaisi unohtaa. "Kyllä", hän sanoi hiljaa. "Olin Metru Nuilla, kuten moni muukin Klaanilainen", Matoro jatkoi.

Sivummalle astellut Killjoy liikahti hieman kuullessaan Metru Nuin lausuttavan. Matoro vilkaisi nopeasti Metsästäjään, nauliten kuitenkin katseensa nopeasti takaisin Guardianiin.

"Tarvitseeko heidän kuulla tätä juuri nyt?" Tawa kysyi hieman käheämmällä äänellä Guardianilta. Hän ei edes yrittänyt peitellä tuohtumustaan. Guardian ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan. Hymyntapainen skakdin kasvoilla oli valheellinen. Se muuttui pienemmäksi joka sanalla. "Oli sotakokemuksenne mikä tahansa, voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet tällaista. Hän, joka zyglakit sitten lähettikään tänne Ma Wetin kautta... en usko, että hän halusi niiden selviytyvän."

"... en ymmärrä", Matoro lausahti. Häntä harmitti Guardianin kryptinen uutisointityyli.

"Sinä et halua", Guardian sanoi ja tunsi Tawan polttavan katseen. "Voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet niin isoa määrää verta." Tawa laittoi kätensä puuskaan, tuijottaen skakdia vihaisena. "G, he eivät tarvitse tätä juuri nyt!" Heikkomielinen hämmennys levisi hänen kasvoilleen, Toan säikähtäessään oman äänensä voimakkuutta.

Matoro oli sulkenut ainoan kätensä nyrkkiin ja jatkoi tivaustaan Tawan tuohtumisesta välittämättä. "Minä en saa rauhaa ennen kuin saan tietää mitä siellä tapahtui!"

"MATORO!" Killjoy ärjähti keskusteluun ja kaikki siihen osallistuvat hätkähtivät yllättävästä keskeyttäjästä. "Meidän ei tarvitse tietää enempää. Me emme voi tehdä mitään." Metsästäjän puhe kaikui Matoron korvissa ja tämä havahtui takaisin siihen faktaan, että hän keskusteli kahden johtajansa kanssa. Toa huokaisi kuuluvasti ja pyrki palauttamaan arvokkuutensa.

"Totta. Emme voi tehdä enää mitään..."

Jokainen oli hetken hiljaa. Tavallinen keskustelu oli koko ajan muuttumassa kinaksi. Itsehillintäoppejaan koluten jokainen palasi vähitellen takaisin tilanteen tasalle. Nopeimmin tilanteesta toiennut Killjoy käänsi katseensa nyt Tawaan. Osoittaen kysymyksensä suoraan hänelle.

"Meillä kuitenkin on asioita joille me voimme tehdä jotain... Oletteko löytäneet Visokin?" Metsästäjän äänensävy oli huomattavasti pehmeämpi, mitä aiemmin keskustelussa. Tawa vilkaisi taas Guardianiin, yhä häkeltyneen oloisena tilanteesta

"Kerrohan", hän sanoi kääntyessä takaisin Killjoyn puoleen, "puhutko sinä usein sekavia?" Killjoy häkeltyi vastauksesta. "En... ymmärrä."

"Teillä on nyt muuta murehdittavaa" Tawa vastasi käskevästi. Metsästäjä ei kuitenkaan halunnut jättää asiaa sikseen. "Tawa, minä ansaitsen tietää, oletko sinä etsinyt häntä? Mitä olette tehneet?”

Tawaan seuraava hengenveto oli nopea. Niin nopea, että hetken ajan näytti kuin salaman Toa olisi meinannut tukehtua. Admin kasasi itsensä kuitenkin silmänräpäyksessä. Sivusilmällään hän huomasi, kuinka Matoro katseli Killjoyta melkein kiehtovana. Tawa myönsi tosin itselleenkin, että ei ollut odottanut metsästäjältä näin vankkaa lähestymistapaa asian suhteen.

”Minusta tuntuu, että meidän tulisi keskustella tästä asiasta joskus toist-”

”Meidän täytyy AIVAN EHDOTTOMASTI puhua tästä nyt.” Killjoy oli ottanut askeleen eteenpäin ja Tawa sähähti metsästäjän kypärän peittäessä miltei puolet ruudusta. ”Hei, älä korota ääntäsi minulle! Teillä on tehtävä ja teidän tulee keskittyä nyt siihen. Millään muulla ei ole väliä.”

”Ei ole väliä... ei ole väliä?” Metsästäjä oli edellen tuohtunut ja nyt Matoro ryntäsi tilanteeseen anellen Killjoyta rauhoittumaan. Jään toa veti metsästäjän takaisin rinnalleen, pudistellen samalla päätään tilanteelle. Tämä keskustelu oli pelkkää kinaa kinaamisen jälkeen.

Tawan hengitys oli raskas. Huultaan purren Toa hillitsi itseään sanomasta mitään enempää. Sillä hetkellä Toa oli kuitenkin järkyttyneempi, kuin päältäpäin kykeni näkemään. Koko käyty keskustelu velloi hänen päässään liekkimyrskyn tavoin. Se riisti hänen päänsä miltei halkeamispisteeseen... kunnes kuului pienoinen rasahdus.

Pienen pieni halkeama oli ilmestynyt Tawan maskiin leuan kohdalle. Silmät selällään leukaansa sormella tunnusteleva salaman Toa yritti peittää järkytyksensä, pienoisen hohteen alkaessa kajastaa syntyneestä aukosta. Toa lavasti itsensä miettivään asentoon, peittäen leukansa kädellään. Hän kiitti onneaan. Kukaan ei ollut huomannut.

Guardian katsoi, kuinka Tawa vetäytyi hiljaa huoneen sivustalle, pysyen aivan hiljaa. Yksikään paikalla olleista ei kyseenalaistanut Toan toimia. Ei edes Killjoy, joka vilkaisi vielä sivusilmällään, kuinka Tawa jähmettyi valvomon seinustalle.

Tahdittomuus oli aina ollut Killjoyn huono puoli. Katkeroitunut metsästäjä ei kuitenkaan osannut enää edes hävetä sitä. Sillä koko tämän ajan punainen kone oli tujottanut Guardiania ja miettinyt sanojaan. Killjoy tiesi, että hänellä oli tälle sanottavaa. Jo kuitenkin viikkoja hän oli punninnut, aikoisiko koskaan tehdä tätä. Hiljaisuus kanssakäyjien välillä oli kuitenkin rikkumaton. Metsästäjä ei nähnyt enää vaihtoehtoja. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän joutui rohkaisemaan itseään.

"Sinä. Minulla on sinulle jotain, josta saatat olla kiinnostunut."

Guardian oli seisonut hetken hiljaa epäluuloinen katse skannaten värähtämättä valvomon suurinta ruutua ja sillä puhuvaa punaista metsästäjää. Zakazlaisen korttipelimestarin elkein skakdi sai kuitenkin pidettyä kasvonsa tyynenä. Killjoyn sanat eivät olleet yllättäneet häntä. Eivät ainakaan näkyvästi.

"En tiedä, voitko tarjota minulle mitään", Guardian sanoi vaitonaisesti pitäen katseensa vakaana. Hetken hiljaisuuden jälkeen skakdi kuitenkin nyökkäsi hitaasti. "Mutta yritä."

"Minun ei tarvitse yrittää Guardian, katsos sinä pääset tällä kertaa tekemään ajatustyön. Kerro minulle, muisteletko sinä koskaan sitä pientä retkeämme Ath-Korossa. Eikö siinä sinusta ollut mitään outoa?"

Skakdin väsyneille ja jämerille kasvoille ilmaantui mitätön sarkastinen hymy. "Lasketaanko se, kun joukko ystävällisiä kyläläisiä yritti murhata meidät?"

Killjoy väänsi pakonomaisen hymähdyksen puheenvuoronsa avaukseen. "Ehkä ennemminkin minkä takia edesmennyt "ystäväni" onnistui saapumaan juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan."

Killjoy risti kätensä selkänsä taakse ja jatkoi. "Minä tulin sinne saarelle, koska minulla oli sille hyvä syy. Valitettavasti toverimme söivät kaiken rauhan ja mahdolliset kommunikaatiomahdollisuudet. Nyt tilanne on kuitenkin rauhoittunut ja sinullakin saattaisi olla aikaa kuunnella varoittavaa sanaa."

Guardian oli pitänyt käsiään puuskassa ja seisonut hieman valvontakamerasta poispäin. Nyt hän kuitenkin puolihuomaamattaan kääntyi kohti näytöllä puhuvaa Killjoyta ja siirsi vasemman kätensä leualleen. Sideharsoinen kylki paljastui skakdin käden alta. "Puhut Purifierista", Guardian sanoi.

Skakdi puri hammasta. Pimeyden metsästäjien ajoista oli kauan, mutta se ei tehnyt niistä yhtään helpompia asioita ajatella. Skakdi henkäisi syvään. "Jatka."

"Äänesi verrattainen keveys kertoo minulle, ettet ole liiemmin liikkunut Xian ja Odinan lähettyvillä viime aikoina. Viisasta. Hyvin viisasta."

Killjoy käänsi katseensa alas ja alkoi näpyttelemään rannetietokonettaan. Hetken naputeltuaan metsästäjä käänsi katseensa takaisin kuvaruutuun, johon ilmestyi nyt jälleen uusi skannattu kuva. Tällä kertaa kuvassa ei kuitenkaan komeillut nazorakinkielistä tekstiä, vaan tutun Skakdin pää, mukanaan valtava numero yksi".

Killjoy katsoi näytölle ilmestynyttä kuvaa hetken, mutta kääntyi taas pian kohti Guardiania. "En ole varma pitäisikö sinun olla yllättynyt."

Guardianin tyyneys petti. Skakdi kurtisti kulmiaan voimakkaasti. "Numero yksi?" skakdi kysyi. "Oikeasti? Eikö arvon kummisedällä ole parempaa tekemistä? Se, että TSO haluaa pääni takan ylle irvistelemään ei ollut yllätys."

Matoro tuijotti monitoria aidosti yllättyneenä. Toan päässä velloi paljon, mutta tällä kertaa hän päätti pysyä vaiti. Ainakin toistaiseksi.

Skakdi siirsi painoaan jalasta toiseen ja katseli lattiaa. Päänsä sisällä hän jonglöörasi samanaikaisesti kymmeniä mietteitä ja teorioita. "Mutta mikä nosti minut takaisin Epämieluisa Numero Yhdeksi..."

Killjoyn keho näytti siltä kuin se olisi jähmettynyt täysin paikoilleen. Niin se luultavasti jopa oli. Punaisen jätin katse oli nyt naulittu Skakdiin. "Miksi metsästäjät haluavat taas sinut? Miksi TSO haluaa sirut? Mistä tämä uusi noussut aktiivisuus? Olen miettinyt aivan samaa. Arvelen, että tietoosi ei ole vielä tullut eilen Klaanin saarella tapahtuneesta metsästäjiä sisältäneestä välikohtauksesta. Mutta ei huolta, sinun ei tarvitse."

Killjoy näpytteli taas hieman tietokonettaan ja käänsi katseensa näytölle. Tällä kertaa nouseva kasvo ei ollut aivan uusi, mutta tuttu kaikille läsnäolijoille. Hopeinen Mirukasvoinen olento tuijotti puheluun osallistuvia näytöltä käsin. Killjoyn vielä runtelemattomat kasvot olivat ainoa kuva, joka metsästäjien arkistoista ilmeisesti oli löytynyt. Tässä kuvassa komeili iso kakkonen."

Matoro pudisteli nyt avoimesti päätään. Kekustelun uuden paljastukset sekoittivat Toan päätä entistäkin enemmän. Lukuisat taistelut Xian tehtävällä nousivat karvaasti hänen mieleensä. Tawankin kasvojen järkytys oli jälleen vaihtunut huolestuneisuudeksi.

Killjoyn kädet lepäsivät nyt velttoina ja koko metsästäjän olemus tuntui hetken ajan vähän vähemmän ylväältä. "En halua dramatisoida tätä liikaa, mutta näyttää siltä että olemme samassa veneessä."

Venevertaus sai skakdin hymähtämään sarkastisesti. Ei ole ensimmäinen kerta. Kun Guardian kuitenkin näki ruudulla hopeisen Mirun nuoret silmät, hän jäi tuijottamaan kasvoja vaiteliaana. Hän vertasi niitä niiden vieressä seisovaan metalliseen kuoreen, joka piilotti alleen hyvin rikkinäisen ruumiin.

Siitä ei ollut kauan.

Skakdi huokaisi syvään. "Niin. Niinhän me olemme. Taas, jos näin sopii sanoa."
Klaanin admin otti muutaman askelen ruutua kohti. Hän ei vältellyt hopeista Mirua ja sen pysähtynyttä katsetta, sillä se oli mahdotonta. Skakdi ei antanut itsensä katsoa pois, kun näki oman kätensä jäljet.

Tawa tuijotti kaksikkoa tiiviisti sivummalta. Toisin kuin Matoro, Tawan kasvoista ei enää ottanut selville ainuttakaan reaktiota. Itsensä täydellisesti vakavoittanut perustaja seuraisi tilannetta tarkkaavaisena loppuun asti.

"Killjoy", Guardian sanoi ja näki Metsästäjän värähtävän, kenties inhosta, kun tämä kuuli nimensä skakdin suusta. "Haluan kysyä jotain."

Hiljaisuus. Killjoyn kehossa ei ollut edelleenkään havaittavissa pienintäkään liikettä.

"Miksi kerrot tämän minulle. Kaiken tämän jälkeen?" Guardian tivasi vakavana.

"Vielä muutama viikko sitten minä ajattelin, että sinun ei tarvitse tietää. Metsästäjät ovat olleet sodan jälkeen hyvin hiljaa, enkä odottanut mitään suurempia toimia tapahtuvan... nyt tilanne kuitenkin muuttui. Laivaston hoitelemat kaksi Klaania lähestynyttä metsästäjää olivat minulle tuttuja. Heidän kasvonsa olivat... runnellut, keinotekoisesti muokatut. Näin sellaisia viimeksi sodassa, enkä uskonut enää näkeväni niitä koskaan. Mitä ikinä on tapahtumassa, metsästäjät etsivät jotain. Ja niin kauan kun sinä olet vaarassa, olen minäkin. En olisi uskonut sanovani tätä näin pian, mutta joskus Klaanin luomat yhteydet luovat enemmän haittaa kuin hyötyä."

Killjoy huokaisi hiljaa, niin hiljaa ettei tämän kypärä edes muuntanut sen äänenalaa, vaan hengähdys jäi vaimeaksi ja hitusen surullisen kuuloiseksi. Entinen metsästäjä vilkaisi taakseen ja asettautui nojaamaan vasten pöydänkulmaa. Samaan pöytään nojaileva Matoro näytti tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi.

"Ja toisaalta, en uskonut että tarvitset tietoa niin kipeästi. Nyt kuitenkin tiedän, että pelissä on nyt jotain enemmän."

Guardian vaikeni. Hän tiesi, että Killjoysta oli hyvin vaikea saada irti enemmän välittömästi. Lisäksi hänen oli vaikea päästä irti samasta tunteesta, joka oli vallannut hänet sinä päivänä kun Miru-kasvoinen nuorukainen oli yrittänyt tappaa hänet, mutta oli vammautunut hyökkäyksessään loppuelämäkseen. Vaikka tulenpunaisen kypärän alta ei kasvoja nähnytkään, skakdi tiesi sieltä huokuvan katkeruutta.

Guardian ei täysin myöntänyt, että sama katkeruus paistoi myös hänen kasvoistaan. "Älä kutsu tätä peliksi", Guardian sanoi väliin kurtistaen kulmiaan. Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni puhkui sadistista intoa vielä skakdin takaraivossa. "Viattomia on kuollut."

”On melkein hauskaa, kuinka sinä sivistät minua termien käytöstä. Kyllä, totta kai sivullisia on kuollut ja tulee kuolemaan. Vaikka sen haluaisi estää, sitä ei koskaan voi pysäyttää. Jokainen meistä tarvitsee motivaation taistella Guardian. Minun motivaationi on voittaa tämä peli. Ja tämän pelin voi voittaa ainoastaan siten, että vastustaja häviää.”

Killjoy tunsi hengityksensä tihenevän ja hänen rintakehänsä painoi jo rajusti vasten kylmää metallista kuortaan. Killjoy sulki silmänsä hetkeksi kypärän sisällä ja kokosi mielensä, ennen kuin jatkoi.

”Moni on käyttänyt tuota vertausta aiemmin. Hyvin moni pitää sitä kovinkin runollisena. Mutta jos ajattelet hetken ilman tunteiden luomaa blokkia, käyttäen vain aivojasi, löydätkö sinä parempaa sanaa kuvaamaan tämän maailman ikuista sotaa? Me olemme vain pelinappuloita suurempien pelissä. Jopa sinä. Ja tulet olemaan niin kauan, kun kiellät oman osuutesi siihen. Joten ole kiltti ja mieti sanasi tarkkaan, ennen kuin alat neuvomaan minua.”

Guardianin kasvoilla oli ärtymystä. Hän henkäisi syvään, mutta ei vihaisena, vaan pettyneenä.
"Kauniita sanoja", Guardian sanoi kääntäen päänsä valvomohuoneen seinää kohti. "Sinä pitäisit Kenraali 001:stä.

Killjoy veti esiin tällaisten tilanteiden vakiokorttinsa. Mekaaninen sarkastinen äänensävy ei ollut kaunis. Killjoy tiesi tämän. ”Niin. Tiedä vaikka sattuisin joskus kupposelle kolleegani kanssa. Ehkä hänen kanssaan kykenisin käymään keskusteluja hieman älykkäämmässä tunnelmassa.”

Nyt Tawa puuttui kunnolla keskusteluun ensimmäistä kertaa vetäytymisensä jälkeen. Edelleen leukaansa nojaillen, hieman pää notkolla huoneen sivulla oleileva Toa pyrki anomaan tilanteeseen rauhaa. ”Hei, älkää tehkö tätä nyt. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin yrittää saada toverimme epäilyttävään valoon. Jos me nyt vain kaikki vetäisimme syvään henkeä. Okei?”

Guardian oli ollut jo valmiina iskemään takaisin Killjoylle heittoveitsimäisellä ironialla ja vuosikymmenten harjaannuttamalla nokkeluudella, mutta Tawan ääni pysäytti skakdin ajatuksenjuoksun. Sininen soturi kääntyi poispäin ruudusta ja katsoi Tawaa kohti. Keltaisen Toan kasvot eivät katsoneet takaisin. Pelkästä äänestä oli vaikea päätellä paljoakaan.
G rauhoittui vähitellen. Hän muisti eilisen yön. Skakdi ei katunut elämässään paljoa, sillä katuminen ei auttanut asioiden korjaamisessa. Menneisyyttä ei voinut muuttaa. Siitä oli vain opittava. Menneisyys ei ollut ase Guardiania vastaan. Se oli hänen kilpensä.

Niin oli yleensä helppo uskotella. Eilen sanotut asiat saivat skakdin kuitenkin vain katumaan.

"Olet oikeassa", Guardian sanoi nyökäten hitaasti. Skakdin puhetyylissä ei ollut enää adminien välistä tuttavallisuutta. Sen oli peittänyt alleen sotilaallinen asiallisuus. "Pyydän..."
Guardian piti taukoa. Sana oli vaikea.
"... anteeksi."

Adminit hiljenivät molemmat täysin. Tawan reaktiota oli mahdoton arvioida.

Guardian kääntyi takaisin kohti ruutua, jolla tuijottivat Killjoy ja Matoro. Kumpikaan ei kokenut asiakseen sanoa mitään.

Guardian otti taas askeleen kohti ruutua. "Meillä on asioita vielä selvitettävänä", Guardian sanoi ääni vakaana ja päättäväisenä. "Mutta ei nyt."
Guardian katsoi välillä taustalla ihmettelevän jään Toan suuntaan. "Matoro, nimitän sinut tästä lähtien tämän operaation epäviralliseksi johtajaksi."

Jään Toa oli yllättynyt ja jäi lähinnä räpyttelemään silmiään.
"Tiedän sen olevan raskas taakka", Guardian sanoi. "Mutta tarvitsemme jonkun pitämään joukon koossa. Jonkun, jolla ei ole vaakakupissa jotain... henkilökohtaista."
Viimeisen sanan kohdalla Guardian vilkaisi Killjoyn metallikasvoja.

Matoro oli halunnut nyökätä, mutta sen sijaan tämä oli jäätynyt katsomaan vierustoveriaan. Jään toa sai kuitenkin odottamattoman vastauksen. Miltei välittömästi Guardianin lopettamisen jälkeen punainen kyborgi ryhdisti selkänsä ja lausui yksinkertaiset sanat: "Samaa mieltä."

Matoro huokaisi osittain yllättyneenä ja nyökkäsi vihdoin. Hetken ajan nelikko seisoi hiljaisuudessa. Jokainen odotti, että joku toinen jatkaisi.

Guardianin katse kulki Tawasta Matoroon, Matorosta Killjoyhyn ja Killjoysta skakdin omaan käteen. Sama kämmenpohja oli puristanut hetki sitten skakdin kyljessä olevaa sideharsoa.
Sinisellä kämmenpohjalla oli pikkuruinen kuivunut veritippa. Skakdi puristi kätensä mahdollisimman huomaamattomasti nyrkkiin ja siirsi sen takaisin kylkensä suojaksi.
"Pitäkää yhteyttä", Guardian sanoi vielä. "Ja älkää kuolko."

Matoro nyökkäsi hymyillen kevyesti. Killjoy ei vastannut.
Guardian kääntyi poispäin näytöstä ja lähti kävelemään kohti valvomohuoneen ovea. Matkalla ulos kahden adminin katseet kohtasivat, mutta vain hetkellisesti. Sanaakaan ei jaettu.
Ennen ovesta ulos astumistaan Guardian sanoi kuitenkin vielä jotain.

"Matoro."
"Hm?" jään Toa hämmentyi näkyvästi.
"Pidä häntä silmällä."

Matoron hämmennys ei vähentynyt.
"... miksi?"

"Hänen omaksi parhaakseen."

Epäluuloinen hiljaisuus laskeutui ja näine sanoineen sininen soturi astui ulos oviaukosta sulkien valvomohuoneen oven takanaan rauhallisesti.
Jokainen huoneessa ollut katsoi hetken sitä paikkaa, mistä Guardian oli astellut ulos. Väkinäinen ja hankala hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle, näiden luodessa katseitaan toisilleen. Guardianin sanat mielessään Matoro tunsi olonsa kuitenkin hieman epämukavaksi. Toa vilkaisi metsästäjää pikaisesti, yrittäen pitää äänensävynsä mahdollisimman neutraalina.

”Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä. Minusta tuntuu, että minun olisi parasta mennä tutkimaan asiaa kannelle.”

Tawa nyökkäsi ja lyhyen kumarruksen myötä Matoro asteli ulos hytistä. Nyt enää kaksi seisoi.



”Noh. Eikö sinun pitäisi mennä? Teillä on tehtävä suoritettavana.”

Killjoy oli, kuin ei olisi kuullutkaan Tawan sanoja. Metsästäjä kampesi itsensä nyt istumaan. Punainen metallihirmu näytti jopa hieman koomiselta istuessaan hänelle noin jakkaran korkeutta ajavalla pöydällä. Kaikessa hiljaisuudessa Killjoy kääntyi naputtelemaan rannetietokonettaan ja salamannopeasti Killjoyn lähettämät tiedot katosivat näytön reunoilta, jättäen kaksikolle täysin puhtaan keskusteluikkunan.

”Sinä et antanut meille tänään paljoa vastauksia, Tawa.”

Salaman toa näytti siltä, kuin tämä olisi vääntänyt päätään väkisin katsomaan metsästäjää silmiin. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan ainoastaan hymähti vastaukseksi.

Killjoy pudisteli päätään pettyneenä. Se oli tunne, jota hän ei tuntenut usein. Siksi hän ei osannut myöskään käsitellä sitä kunnolla. Jälleen kerran hän päätyi käyttämään ainoaa korttiaan, jota hän vakavassa keskustelussa kykeni.

Tawa tuijotti, kuinka Killjoy väänsi kypäränsä sivuilla sijaitsevat lukkonsa auki ja paineen luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi niskatuestaan. Harmaat irvistävät kasvot palasivat Tawan eteen. Kasvot joiden ilme ei koskaan muuttuisi.

”Keskustelut Visokin kanssa olivat aina... miellyttäviä. Minun ei koskaan tarvinnut sanoa mitään ääneen. Riitti, että ajattelin ja hän kuuli. Kypärää tai ei, hän kykeni katsomaan minua suoraan silmiin. Tämä on jotain mitä skakdiystäväsi ei koskaan tule ymmärtämään.”

Tawa piteli kättään suunsa edessä, vaikkei ollut edes varma miksi. Hän ei ollut koskaan kuullut Killjoyn puhuvan näin. Vakavasti loukkaantuneenakin Killjoyn äänen ainainen röyhkeys paistoi kaiken läpi. Nyt se röyhkeys puuttui, eikä Tawa ollut tunnistaa edessään puhuvaa olentoa.

”Maailma haluaa syödä minut, poistaa minut täältä kokonaan. Voin puolustaa itseäni vain taistelemalla sitä vastaan. Minä olen taistellut suurimmassa sodassa, jouduin jättämään kotini kahdesti ja nyt viimeinen asuinsijani katsoo minua kieroon, samalla kun sen sijan yksi johtajista on vastuussa miltei kaikesta tästä. Siitäkin huolimatta, huolimatta siitä kaikesta, minkä Klaani on laittanut minut kestämään... Visokki jaksoi minua, ymmärsi minua... tai ainakin hän vaikutti siltä. Se on lähintä normaalista elämästä, mitä olen vuosiin saanut. Normaali keskustelu. Keskustelu, joka on kaukana siitä, mitä me hetki sitten kävimme.”

Punaiset mekaanisesti korvatut pupillit osoittivat huomionsa täysin puhuteltavaan Toaan. Killjoy ei ollut koskaan tuntenut Tawaa. Hän miltei toivoi, ettei tulisi koskaan tuntemaan. Yksikin arvokas kontakti olisi liikaa. Killjoy halusi pysyä itsenäisenä. Nyt hän kuitenkin piti kaikkein tärkeimpänä sitä, että Tawa ymmärtäisi. Mikään muu ei mennyt sen edelle.

”Te ette ole ehkä ystäviäni, en ehkä aina ole kanssanne samaa mieltä tai ole halukas taistelemaan teidän puolestanne... mutta niin kauan kun olen velkaa hänelle, sille Visorakille... minun on jatkettava. Jos hän ei olisi pitänyt minua Klaanissa näitä vuosia, te taistelisitte nyt minua vastaan, koska vaikka kuinka pyritte utopistiseen pyhyyteenne, te ette koskaan siinä tule onnistumaan. Jokaisessa paratiisissa on käärme. Käärme, jota teidän tulisi varoa.”

Tawa tiesi, mitä Killjoy vertauskuvallaan tarkoitti. Hetket ennen pommitusta muistuivat hänen mieleensä. Lista petturiehdokkaista lepäsi silläkin hetkellä hänen taskussaan.

Tawa laski kätensä vihdoin leualtaan, huokaisten syvään. Toa asteli muutamalla kevyellä askeleella Paacon tuolille, tunnusteli hieman sen käsinojia ja kävi istumaan hakien itselleen mahdollisimman rentoa asentoa.Tämän löydettyään Tawa käänsi katseensa takaisin kypäräänsä käsissään hypistelevään metsästäjään. Tawa näki, että Killjoy halajasi sitä jo takaisin päähänsä.

”Killjoy... olen pahoillani. Minun olisi pitänyt etsiä Visokkia. Minä ajattelen sitä koko ajan, tauotta ja usko pois, minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin kukaan... Visokki on ystäväni. Upea sellainen. Hän on... aina omannut ymmärrystä monia muita pidemmälle. Minä vain... en ole saanut aikaa. Joskus minun vain täytyy ajatella yhteistä parasta. Vaikka Visokin löytäminen on minulle kaikesta tärkeintä... minun täytyy pitää huoli, että viattomat eivät saa kärsiä sen kustannuksella. Ne viime yönä saapuneet Zyglakit... me olisimme voineet estää sen. Ne olivat kuin itsemurhajoukkio. Ne hyökkäsivät yön pimeydessä. He auttoivat ulos vangin. Minun... meidän kannaltamme... hyvin arkaluontoisen vangin. Mutta heti kun ne olivat onnistuneet, yksi kerrallaan ne alkoivat kaatumaan... luut alkoivat vaihtamaan paikkaa ja kehot ratkeilemaan...”

Nyt Tawa veti henkeä. Hän pelkäsi jo kyllästyttäneensä Metsästäjän, joka oli jo aiemmin pysäyttänyt Matoroa urkkimasta aiheesta enempää. Harmaat kasvot tuijottivat häntä kuitenkin edelleen.Vaikka kiinnostuksen tulkitseminen niiltä olikin hyvin vaivalloista, Tawa päätti jatkaa. Killjoy oli oikeassa. Ehkä hän ansaitsi tietää.

”Kun se kaikki oli ohi, ne eivät enää olleet Zyglakeja. Vain kasa... kasa... sinä tiedät.” Killjoy nyökkäsi. Hän tiesi tarkalleen, mitä Tawa tarkoitti.

Salaman toa päätti nyt virkistää ääntään. Hän tiesi, että hänen keskustelukumppaninsa oli tilanteen tasalla. Hän voisi nyt puhua täysin rehellisesti ja suoraan. ”Klaani on vahva puolustaessaan, kyllä. Tapaan sanoa sitä paljon. Mutta me emme kestä ikuisesti. Valmistelut ovat hitaita, mutta vihollinen on nopea ja monilukuinen. Jos ne hyökkäävät kun emme ole vielä valmiita... emme välttämättä kykene suojelemaan Klaania.”

Tawa piti hetken taukoa. Kumpikin kaksikosta oli nauliintunut toistensa kertomuksiin. ”Killjoy. Visokki luottaa sinuun täydellisesti, joten niin luotan minäkin. Siksi minä kysynkin nyt sinulta, muistatko sinä vielä lupauksesi.”

Killjoy henkäisi ja nousi pystyyn. Tawa seurasi metsästäjää katseellaan, peläten tämän jo poistuvan paikalta. Killjoy astelikin kyllä jo huoneen perälle, asetellen samalla kypärää hiljalleen päähänsä. Lopulta lukot sihahtivat ja mekaaninen ääni palasi Killjoyn puheeseen.

”Hyvin pian koittaa päivä, jolloin Metru Nuin viimeinen armeija kutsutaan jälleen taisteluun. Se päivä kun Käden alukset saapuvat ilmatilaanne, teidän ei tarvitse muuta kuin antaa laskeutumislupa. Siitä eteenpäin sota on meidän.”

Tawa virnisti varovaisesti ja nyökkäsi. Edelleen tuolissa lokosteleva admin jäi tuijottamaan poistuvaa metsästäjää pää edelleen kysymyksiä täynnä. Keskustelu oli tarjonnut hyvin vähän vastauksia. Mutta ennen kuin Tawa oli ehtinyt avata suutaan ja kysyä mitään, Killjoy kääntyi vielä kuvaruutua kohti. ”Etsi hänet. En pyydä muuta. Koskaan.”

"Ja pitäkää huolta itsestänne."

Killjoy murahti.

Kuvayhteys katkesi. Keltainen Toa istui nyt yksin täysin pilkkopimeässä huoneessa.

Huokaus.

...

Matoro käveli turhautuneena Hildemarin kaiteelle ja loi katseensa merelle, jälleen kerran. Hän kelasi mielessään viime aikojen tapahtumia. Hän oli erityisen huolissaan Klaanista. Vaikka hän tiesi, että ei ollut sattunut mitään vakavaa, hän ei silti saanut rauhaa. Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut.

Matoro nojasi päänsä käteensä. Jatkuva sota ja vastoinkäymiset söivät hänen optimismiään. Synkät ajatukset yrittivät päästä esiin jostain kammiosta, jonne Matoro oli ne lukinnut niin pitkäksi aikaa. Hän halusi ajatella positiivisesti. Se oli ainoa keino elää tässä maailmassa ja kaiken sen tuhon keskellä. Hän yritti etsiä päivästä iloisia asioita, mutta väkisin hän ajatteli Killjoyta. Eikä hän tullut yhtään paremmalle tuulelle siitä.

Haluan olla hänelle ystävä. Se tekisi hänelle vain hyvää... Mutta ei, hän ei päästänyt ketään ulkokuoren läpi. Hän jättäytyi etäiseksi. Matoro huokaisi.
Säälin Killjoyta. Hän on selvästi menneisyytensä vanki... Matoro ajatteli, vaikkei voinut väittää tuntevansa Joyta kovin hyvin.

Elämästä pitäisi osata nauttia. Matoro oli varma, että Metsästäjäkin halusi sitä. Hän vain ei jostakin syystä voinut. Toa halusi auttaa Killjoyta.

Kuinkahan kauan minä jaksan ajatella positiivisesti... Matoro pohti taas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
Merituuli vilvoitti toan kasvoja. Meri lainehti rauhallisena kultaisessa auringonvalossa.

Kaikista eniten nyt toivoisin, että ei olisi mitään sotaa tai Allianssia tai Nimdaa... Että saisi elää rauhassa Klaanissa... Toa ajatteli katsellessaan merelle, jonnekin pohjoiseen. Siellä jossakin oli Klaani, siellä jossakin oli hänen kotinsa. Ja se voisi olla iäksi menetetty koska tahansa.

Matoro havahtui äkkiä, kun yksi Hain miehistön jäsenistä juoksi valtavalla vauhdilla hänen ohitseen. Pienelle puhujanpöntölle keskellä laivaa heittäytyvä Matoran rykäisi kuuluvasti ja kailotti koko laivalle.

”Maata näkyvissä! Toistan: Maata näkyvissä! Olemme perillä noin puolessa tunnissa.”

Matoron kiikarisilmä kävi välittömästi töihin. Totta se oli. Horisontissa siinsi hajanaisia maanpilkkuja. Matoro löysi pian Summerganonin vierestään nojailemassa kaiteeseen.

”Pian se alkaa. Nyt katsotaan, kuka on pelannut korttinsa oikein... ja montako jokeria vastapuolella on.

[spoiler=Näin lopuksi.]Tämä herra kiittää Guartsua, Matoroa ja Tawaa jotka kaikki uhrasivat tähän todella paljon aikaa ja kirjoittivat tästä ison osan. Manu, ohjat ovat nyt sinun.[/spoiler]

Jossain

Punainen olento vihreässä ja mustassa haarniskassa kaatui maahan. Hän oli väsynyt, mutta nauroi. Hän nauroi ilkeän kuuloista naurua ja nousi heti. Olento tiesi mitä tulisi tekemään ja milloin. Hän muisteli asioita mielellään, jottei unohtaisi mitään.

Kauan sitten

Kauan sitten, Karzahnilla, saaren hallitsija oli kyllästynyt kuulemaan veljensä Artakhan saavutuksia. Matoranien uudelleenrakentaminen ei tuottanut tulosta, joten hän oli päättänyt luoda oman olennon.

Karzahni oli ottanut mallia Devastatorin ruumiista ja voimista, olennosta, joka oli kadonnut Karzahnin saarelta kauan sitten. Mutta hän tarvitsisi vielä jotain. Äkkiä hän haki takomosta Ta-Matoranin ja kantoi sen laboratiorioonsa. Matoran oli liian väsynyt panemaan vastaan.

Karzahni laittoi sen pöydälle ja laittoi paljon johtoja Matoraniin. Sitten räjähdys ja laboratorio tuhoutui silmänräpäyksessä. Karzahni ja Ta-Matoran pääsivät pois. Ja pian kiviä alkoi liikkumaan ja punainen olento ilmestyi.

Olennon kasvot olivat hirviömäiset. Hän tunsi aiheuttavansa pelkoa Matoraneille. Täysin punainen rahin ja soturin fuusiolta näyttämä otus käveli. Hänen keltaiset silmänsä uhkuivat kylmyyttä ja vihaa.

Käsissään olennolla oli terävät kynnet, joilla hän leikkasi metallia nopeasti.

"Nimesi olkoot Carnadiak", Karzahni sanoi. Saaren hallitsija luuli olennon olevan hänen orja. Joten hän laittoi olennon vahtimaan ruoskan kanssa Matoraneja.

Kuinka kauan sitä jatkuikaan. Vuosia, kymmeniä, ellei jopa satoja.

Kaivauksilla, eräs Matoran löysi kiven. Hän luuli tietävänsä siitä yksin, mutta Carnadiak oli hänen takanaan. Sekunnin päästä, Matoran makasi kuolleena maassa ja Carnadiak piti kiveä käsissään. Hän laittoi sen rintaansa ja tunsi sen jälkeen voiman päässään.

Carnadiak sai mielenvoimat. Kyseessä oli näköjään ollut Toa-kivi. Tai jokin sen tapainen.

Punainen olento ei kertonut siitä Karzahnilla. Mielenvoimien lisäksi, Carnadiak oli saanut suuren älykkyyden. Mutta hän tiesi tappavansa Karzahnin jonain päivänä, mutta sitä ennen, esitti olevansa tyhmä orja.

***

Vuoden päästä, eräs Ta-Matoran karkasi. Sama Ta-Matoran, jolta Carnadiak oli saanut älykkyyden ja soturin voimat.

Karzahni rankaisi ja kidutti olentoa kauan. Carnadiak päätti kostaa Ta-Matoranille kaiken kärsimänsä tuskan. Ja tiesi miten sen saisi.

Hän karkasi saarelta ja lähti metsästykselle. Olento ajautui Odinan saarelle, jossa häntä muokattiin. Carnadiak sai vihreän ja mustan haarniskan ja alkoi olemaan Pimeyden metsästäjä.

Hän pystyi nyt hallitsemaan kiveä ja mielenvoimia. Olennolla oli myös suuri fyysinen voimakkuus ja tulenkesto.

***

Carnadiak muisti sen elävästi, kuinka hän meni taistelemaan Metru Nuille Toia vastaan. Hän oli mennyt sotaan. Hän tappoi nopeasti monia Toia, koska tiesi niitten olevan vain ylikasvaneita Matoraneja.

Eräs Tulen Toa saapui. Olento tiesi kuka tuo Toa oli. Se sama Ta-Matoran, jolta Carnadiak sai soturin tiedot ja älykkyyden. Sama Toa, jonka takia olento kärsi vuosia. Nyt olisi aika kostaa.

Taistelu alkoi. Molemmat tekivät nopeaita liikkeitä. Carnadiak oli luullut voittavansa, mutta sitten Toa iski häntä mahaan miekallaan ja olento kaatui.

Toa oli lähtemäisillään, kunnes äkkiä kaatui. Carnadiak oli saanyut hnet koomaan. Ja käyttänyt melkein kaikki mielenvoimansa siihen, että Toalla olisi väärät muistot.

Toa ei muistaisi mitään Metru Nuista, Karzahnista ja tai miten muuttui Toaksi. Sen sijaan, hän luuli tulleensa saarelta, joka oli uponnut. Ja Toa luuli myös johtaneen Toa-tiimiä, jonka kaikki muut jäsenet olisivat kuolleet hänen takia. Niin Toa tuntisi tuskaa ja kärsimystä, niin kuin Carnadiak oli tuntenut.

Toa tippui alas Hopeiseen mereen ja katosi.

Jossain, nyt

Carnadiak muistelot päättyivät siihen. Hän oli joutunut Mata Nuin ritarikunnan takia toiseen ulottuvuuteen, mutta oli päässyt takaisin.

Punainen olento oli tehnyt erään käärön ja luuli Tulen Toan saavan sen. Mutta sen saikin joku Ta-Matoran, jonka Carnadiak tappoi.

Eräs Ga-Matoran oli saanut käärön, jossa oli lukenut Tulen Toan nimi. Kukaan tosin Ga-Matoranin kylästä ei tuntenut Toaa, joten Carnadiak oli murhannut monta sieltä.

Olento keskitti kaikki voimansa ja hänen keltaiset silmänsä alkoivat hohtaa.

BKS Hildemar, Blozin pikku hytti

Bloszar siivosi paikkoja hytistään. Vähän aikaa sitten, hän oli lähtenyt pienelle kävelylle. Bloz oli kuullut väittelyä hytistä, jossa oli ollut ainakin Joy ja Matoro. Tulen Toa ei kuunnellut sitä kauaa, koska tiesi ettei ne asiat kuuluneet hänelle. Muuten hän olisi ollut siellä.

Äkkiä Blozin silmät alkoivat hohtaa keltaisina. Toa ei enää liikkunut.

Jossain, taas

Carnadiak ei hallinnut Blozin kehoa yhtään, paitsi hän pystyi kuulemaan ja näkemään, mitä Toakin. Olento tiesi Tulen Toan olevan laivalla, mutta missä siellä.

"Olemme saapumassa pian saarelle. Puoli tuntia suurin piirtein", kuului hytin oven takaa.

Tieto ei auttanut ollenkaan, mutta nyt Carnadiak ainakin tiesi Blozin pian olevan jossain saarella.

Bloszar, tapaamme taas pian, olento sanoi ja alkoi nauramaan.

BKS Hildemar

Bloz hämmästyi. Mitä äsken oli tapahtunut. Mutta se ei varmaan ollut tärkeää. Laiva olisi pian määränpäässään. Bloszarin pitäisi olla valmis.

[spoiler=No niin sitten...]Ei olekkaan niin lyhyt viesti, mitä yleensä kirjoitan. No, siinä pientä selitystä, mitä aikaisemmat viestit ovat tarkoittaneet. Joillekkin saattoi tulla wtf-fiilis, mutta sitten tuli.[/spoiler]