Klaanin saari, metsikkö


Flygel katseli kuinka harmittomat palikkamaiset ja biomekaaniset mustekalat uiskentelivat rauhaisasti saaren sisämaajärvessä. Harmittomat mustekalat olivat helppoa saalista, mutta syötävää niissä ei ollut oikein lainkaan. Flygel oli viime viikkojen ajan vain seuraillut luonnon eläväisten elämää ja ollut yksinään. Itsekseen eläminen oli aika vapauttavaa kun ei tarvinnut alistua Rhak’elakkin kannattajien sensuurille ja jumalanpilkkasyytöksille. Järvikotakylän elämä oli perin uskontopainotteista ja zyglakimme ei voinut vakaumuksensa takia sopeutua tähän silmät ummessa menoon.

Valkomusta zyglak oli rakentanut itselleen oman hökkelirakennelmansa kivihakulla ja keräämillään puun osilla ja muilla resursseilla mitä saarelta löytyi. Hän oli tyytyväinen ettei ollut aivan poropeukalo ja toimeton, vaikka olikin enemmänkin tieteisiin perehtynyt olento. Flygelin armeijavuodet olivat viimein tuottaneet jonkinlaista hyötyä kun hän viimein pystyi hyödyntämään erämiestaitojaan selviytyäkseen täällä metsässä, kaukana sivistyksestä. Liskomainen ystävämme oli ryöstellyt yllätyshyökkäyksien ja pimeän turvin matoranien karavaaneista erilaisia tarvikkeita, mutta oli jättänyt muuten nämä pienet olennot rauhaan, koska ei nähnyt matoraneissa mitään uhkaa hänelle itselleen.

Flygel asteli kohti vuorenrinteeseen syntyneeseen luolastoon, jota hän oli alkanut muuttaa kodikseen. Hiilestä ja oksista zyglak oli rakentanut soihtuja joilla hän valaisi luolastoa ja pelotti pois sen asukkeja, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä jotka eivät olleet erityisen hyviä naapureita. Vuorenrinteeseen tehty asuinpaikka sisälsi pöydän, tulisijan ja kirstuja, joihin Flygel oli säilönyt tekemiään kivi- ja luuaseita.
Silmälappuinen tuttavamme avasi oven ja meni sisään luolastoon. Oli aika häätää kivirottia, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä luolista. Flygel otti zamor-laukaisimensa ja luumiekkansa mukaansa ja lähti tutkimaan luolastoja.

Laittaen soihtuja ympäri luolastoa, Flygel varmisti sen ettei eksyisi luoliin. Zyglak halusi näes joskus löytää takaisin luolista ja oli päättänyt että pimeyden asukit eivät saisi jalansijaa hänen uudessa kodissaan. Samalla hän voisi löytää maan alaisia mineraaleja joiden avulla hän voisi rakentaa jotain hienoa.

Ei kulunut aikaakaan kun vihollinen hyökkäsi Flygelin kimppuun. Nopea huitaisu hännällä selätti vihulaisen, jolloin se oli helppo iskeä tainnoksiin jalkojen kynsien avulla. Viimeistely tapahtui iskemällä luumiekalla skorppioonin pää irti ja katkaisemalla sen pistin matkamuistoksi.
Flygel asteli yhä syvemmälle luolastoon, tutkien kaikkea ja varoen jokaista askelmaansa. Klaanin maan alainen maailma oli arvaamaton ja täynnä mysteerejä jotka Flygel halusi selvittää…


Klaanin linnoitus, Umbrien huone

Valon toa heräsi sängystään ja muisteli yön tapahtumia. Keltamusta toa haukotteli ja hieroi rähmäisiä silmiään. Hän katsahti lattialla olevaan säkkituoliin, jossa hänen toisen maailman vastineensa yhä nukkui. Fikou Qewa oli herännyt jo aikaa sitten ja tuonut postiluukusta pudonneen Klaanilehden moderaattorillemme.

Umbra katseli sotkuista huonettaan. Olisi aika hankkiutua eroon pölystä ja käytetyistä elementaalienergian naamioista. Myös huoneiston sisustusta voisi muuttaa, koska jokainen toa tarvitsee itselleen jonkinlaisen Toa-Suvan naamioiden vaihtamista varten. Hänhän voisi kysyä tähän tehtävään yhtä sympaattista po-matorania, Bobia, jonka Umbra voisi löytää helposti kierroksellaan klaanin linnoituksessa.

Umbra päätti myös etsiä ystävänsä Nurukanin ja Delevan ja keskustelevansa heidän kanssaan jatkosta ja oman menneisyytensä löydöistä.

Toa alkoi kerätä tavaroita lattialta ja sulloa niitä jättiläismäiseen mustaan jätesäkkiin. Erilaiset juomakanisterit, wanhat klaanilehdet ja muut rojut, aina pizza ja sushilaatikoista muropaketteihin lensivät automaattisesti roskikseen. Moderaattorin huhkittua tarpeeksi kauan hänen onnistui herättämään toisen maailman vastineensa, joka heräsi pölyn mennessä hänen sieraimiinsa. Violettimusta matoran pärskähteli pedissään hypähtäen vähän väliä ylös säkkituolista.

"Sinun on aika tarttua imuriin", moderaattori sanoi ystävälleen, antaen tälle N00N00-6 merkkisen imurin kouraan, jonka jälkeen moderaattori lähti ovet paukkuen pois huoneestaan, jättäen unenpöpperöisen ja hölmistyneen matoranin heräilemään imuri kainalossaan...

Klaanin kahvio

Nurukan asteli kahvioon hörppimään aamusumppiaan. Maan toa tarvitsi kipeästi jotain virkistävää sillä hän oli herännyt yöllä johonkin outoon tunteeseen siitä että jotain pahaa tapahtui. Nurukan oli viimeksi kokenut tällaisia öitä Avra Nuin sodassa ja ollessaan Metru Nuilla. Myös erilaiset muistot olivat alkaneet tupsahdella maan toan päähän, muistot joita hän ei tunnistanut omikseen.

Nurukan ihmetteli vieläkin näitä mekaanisia sotureita joita hän eräässä avautuneessa muistossaan oli komentanut. Mekaanisia tappajia, jotka kantoivat katanoita. Miksi hän johti niitä, sitä hän ei tiennyt. Toa itse muisti olevansa vain toain kenraali ja taistelleensa pahoja metsästäjiä vastaan Toa Lhikanin, suuren Toa soturin joukoissa ja puolustaneensa Turaga Dumen kunniaa.

Nurukan koki yleensä öisin tällaisia muistojen aukaisuja. Unet jotka hän koki olivat liian realistisia ja todentuntuisia ollakseen vain unia. Mutta miksi hän sai nämä muistot takaisin ja miksi ne edes olisivat olleet piilotettuja, sitä Nurukan ei tiennyt. Siemaillen kahvikuppostaan toa-kanisterin muotoisesta kupposesta, toa alkoi seurata kahvioon saapuvien asukkien tekemisiä ja ajatteli jututtaakin osaa heistä...

Klaanin maan alaiset kuntosalit

Deleva nosteli painoja hikihatussa Klaanin linnoituksen maanalaisessa kuntosalissa. Punavalkoinen plasman toa harjoitti oikean kätensä lihaksistoa ja piti yllä vasemman, mekaanisen kätensä keinotekoisia lihaksia. Kova työ ja harjoittelu pitivät myös mielen virkeänä ja antoivat uutta puhtia uusiin haasteisiin ja seikkailuihin. Toa oli alkanut tottua elämäänsä klaanissa, näiden kaikkien outojen örvelöiden ympäröimänä.

Deleva tarkkaili ympäristöön, samalla kun hikikarpalot nousivat hänen lihaksistaan pintaan. Fyysinen kunto piti pitää yllä lihasreeneillä ja liikunnalla, kun taistelua ei viime aikoina ollut ollut hänelle tarpeeksi. Deleva ajatteli haastavansa sen Metorakk-nimisen skakdinpöljäkkeen jossain vaiheessa uuteen taisteluun ja tällä kertaa voittavansa kyseisen skakdin. Juuri sillä hetkellä eräs skakdi, joka muistutti etäisesti tätä Metorakkia, astui salin ovesta sisään, pyyhe olkapäällään...


Klaanin kuntosali, vastapäätä Delevaa

Guardian asteli raskain askelin kiviportaita alas klaanin kuntosaleihin vieviin käytäviin. Skakdi ei ollut saanut pahemmin unta viimeöisten tapahtumien johdosta, kasa zyglakeita ja kuolleita matoraneja oli jotain todella kauheaa. Vammoistaan huolimatta Guardian oli päättänyt lähteä vähän tuulettamaan itseään salille, koska lihasreeni teki aina eetvarttia ja auttaisi vapauttamaan lihasjännitteitä ja selvittämään ajatuksia.

Guardian laittoi sormensa tunnistimeen, jolloin pääsi sisään ilman widgetien maksamista. Perus klaanilaiset ja muut joutuivat yleensä maksamaan muutaman widgetin klaanin kassaraan, jotta adminit saisivat ostaa itselleen hummeria, kaviaaria ja hanhenmaksaa sekä kalliita viinejä. Guardian myhäili sitä että adminit olivat keksineet itselleen jonkin ansaintimahdollisuuden tässä kommunistisessa yhteiskunnassa, astellen samalla virnistäen sisään ovesta, joka aukeni hänen edestään.

Tawan kanssa juttelu oli tehnyt Guardianista hiukan apaattiseksi. Admin oli miettinyt paljon näitä yön tapahtumia ja unen laatu oli kärsinyt. Tawa oli yhä hänen mielessään kun admin käveli muovimatolla kohti painonnostopaikkaa. Miehinen painonnosto maksimeilla teki aina eetvarttia.

Jotain Guardian ei osannut ottaa huomioon, nimittäin rasistisen plasman toan nopeaa toimintaa.

KABLAM! nyrkki osui Skakdia leukaan, jolloin hampaissa kivisti. Hopeinen metallinyrkki osui lujaa kohteeseensa. Valkopunainen toa kihisi raivosta ja oli aivan hiestä märkä. Hiki höyrysi ja kupli toan panssarilla, niin tohkeissaan toa oli.



Guardian ärsyyntyi, hänen rauhallinen salireissunsa oli pilattu täysin. Hieroen leukaansa, skakdi aikoi antaa tälle toalle opetuksen. Sininen skakdinyrkki viuhahti, osuen valkopunaista toaa palleaan. Toa haukkoi henkeään, yrittäen lyödä metallinyrkillään skakdia, joka otti iskun vastaan kämmenellään, heittäen toan niskalenkillä lattiaan.

"Toivottavasti sait tästä jonkinmoisen opetuksen, sinä typerä toa!" Guardian karjui, teleskooppisilmän hohtaessa punertavaa hehkuaan. Guardian oli vihainen.

"Skakdit, te barbaarit ette puhu minulle näin, varsinkaan sinä, Metorakk" Deleva vastasi, iskien plasmaa nyrkistään. Skakdin panssariin tuli pieni naarmu tästä plasmaiskusta, mutta se ei menoa haitannut.

"Minun rodullani on kyllä aika synkkä menneisyys, mutta yleistys kaikissa tapauksissa on tyhmää. Ja en ole Metorakk, olet erehtynyt henkilöst, mutta kukaan ei lyö rankaisemattomasti admin Guartsua", Guardian vastasi, purren hammastaan. Adminina hän ei voinut sentään näyttää huonoa esimerkkiä ja mättää toaa turpaan ihan turhaan, mutta jonkinlainen opetus piti antaa.

Deleva aloitti taas uuden hyökkäyksen Guardiania kohti, mutta tällä kertaa Guartsu oli aktivoinut teleskooppisilmänsä röntgenkatseen ja oli saanut selville toan heikkouden. Hopeinen, mekaaninen käsi oli paitsi toan heikkous, myös yksi keino laittaa toa toimintakyvyttömäksi ilman suurempaa vahingontekoa toan elimiin.

Guardian otti molemmilla käsillään hopeisesta, mekaanisesta nyrkistä kiinni ja riuhtaisi kovaa kun nyrkki alkoi iskeytyä skakdia kohti. Mekaanisen käden hammasrattaat menivät jumiin, mutterien pudotessa kädestä kun Guardian väänsi kättä toan kanssa. Toan käsi vääntyi yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja jäi jumiin, näyttäen perin muodottomalta.

Toa huusi raivosta, yrittäen taistella yhdellä nyrkillä, mutta riuhtova ja väkivaltainen toa ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristöönsä, jolloin Gn onnistui kampittaa toa.

Deleva kompuroi selälleen lattialle, katsellen vihamielisesti yläpuolellaan olevaa skakdia, jonka salikäynnin hän oli pilannut.

"Toa, olemmekohan selvittäneet välimme jo tarpeeksi", Guardian murahti, ottaen penkiltä pyyhkeensä. Skakdi pakkasi kamppeensa ja lähti pois salilta, salin osalta päivä oli jo pilattu. Kuuma kahvi kahviossa voisi tehdä skakdille terää. Mutta toisaalta, pieni kärhämä oli hyvää vaihtelua penkinnostamiselle...

Deleva hieroi mekaanista, muodottamaksi vääntynyttä kättään, joka vaatisi pikaista korjausta. Käden mekanismit eivät onneksi sisältäneet paljoa tuntohermoja, joten Toa piti nämäkin tunnot sisällään. Olisi aika lähteä jonkun klaanin mekaanikon luokse korjaamaan mekaaninen käsi...

Bio Klaanin Linnoitus

Lievät hengityksen äänet olivat ainoa asia mitä kuului haudanhiljaisen lukitun Verstaan sisällä. Same seisoi ääneti keltaisen adminin takana kun tämä oli kiinnittänyt kokonaan huomionsa huoneen keskellä seisovaan useiden raajojen ja panssareiden peittämää ruhoa. Nais-Toa ei ole sanonut sanaakaan siitä asti kun hänen jalkansa astui tuohon kylmään ja pimeään huoneeseen, jonka sisällä ei mikään elävä olento ole hengittänyt. Admin näytti tuijottavan hyvin ilmeettömästi, jopa apaattisesti tätä kuollutta ja arvoituksellista metallikehoa.
Mutta Same tiesi mitä hänen johtajansa todella ajatteli. Selakhilaani oli oppinut hänen Klaaniin liittymisestä asti, mitä hänen juuri-admininsa ajatteli kun hän näytti apaattiselta. Moderaattori tiesi, ettei hän saanut sanoa silloin mitään. Ei pelkästään kunnioituksen syystä. Ei pelkästään siksi, koska hänellä ei ollut sanottavaa.
Same tietää, että mitä ikinä hänen johtajansa ajattelikaan, mikään mitä moderaattori tekisi ei tulisi muuttamaan sitä.

”Mitä ajattelet tehdä tällä?” Tawa katkaisi pitkän hiljaisuuden puhumalla hyvin hiljaisella ja miltei monotonisella sävyllä selakhilaania kohti, mutta ei irrottanut katsettaan ruumiista.
”Te olette adminimme. Te päätätte mitä tulee tapahtua”, moderaattori vastasi kuivasti ja ammattimaisesti palauttaessaan katseensa takaisin adminiin päin. Seurasi toinen hiljaisuus ja ilmapiiri tuntui paljon kireämmältä kuin sen pitäisi olla.

”Polta se. Kukaan Klaanissa ei saa nähdä tätä, he eivät ole valmiita siihen”, nais-Toa viimein kuiskasi kalpea selakhilaanille, joka nyökkäsi ilmeettömästi saadessaan käskynsä. ”Tiedätkö ketään, johon voimme luottaa?”
”Itse asiassa, tiedän yhden henkilön”, moderaattori vastasi aikaa kuluttamatta. ”Luottaisin oman henkeni hänelle.”
Tawa katsoi hetken moderaattoriaan ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nais-Toa poistui hiljaisesti ulos huoneesta jättäen Samen yksin ruhon kanssa. Selakhilaani otti kommunikointilaitteensa esiin, näppäili pitkän numerojärjestelmän ja alkoi puhua.

”Takama, kuuletko minua? Tämä on hyvin tärkeää...”

Bio-Klaani

Punainen uneliaasti nuokkuva Matoran istui leveästi pihamaan ainoalla vapalla puupenkillä, katsellen kohti aulaa sen auki ammottavista ovista sisään kohti Rukin työpistettä. Creedy tiesi veden Toan seilaavan jo kaukana Klaanista punaisen Metsästäjän seurassa. Klaani ei ollut hankkinut tilalle korvaajaa, sillä työmiehet hääräsivät edelleen aulan remontoinnin kanssa. Seiniin oli nyt määrätty tuplavahvuudet tulevaisuuden onnettomuuksien minimoimiseksi.

Yön tapahtumat olivat jääneet Creedyltä täysin kokematta. Matoran oli nukkunut komentotornissa, tämän mentyä sinne etsimään kadottamaansa kämmentietokonetta. Sen löydettyään Creedy oli viettänyt illan koettaen ottaa yhteyttä Killjoyyn. Pienen kämmentietokoneen teho ei kuitenkaan riittänyt kauas merelle. Salapoliisintyöhön ryhtynyt Matoran kykeni vain toivomaan, että laivalta yritettäisiin ottaa yhteyttä häneen.

Aamulla Creedy oli herätetty hänen kanssaan työskentelvien jään Toien saapuessa töihin. Matoran jätti oman valvontapaikkansa ja lähti vaeltelemaan kohti pihamaata. Tämä ei jaksanut enää välittää mahdollisista poissaolomerkinnöistä. Hän laittoi vaeltelunsa vielä vallitsevan ”sairaslomansa” piikkiin. Nyt Creedy ei ollut enää varma, kuinka kauan oli penkillä istunut. Matoranin päätehtävä oli pitää itsensä hereillä.

Vilpoinen syystuuli puhalsi Creedyn kasvoille, nostattaen pieniä hiekanjyviä Matoranin silmiin. Havahtuen pärskimään likaa naamaltaan Matoran huomasi pitkän varjon kohoavan penkin vieressä. Ainutlaatuinen muoto paljasti varjon omistajan välittömästi ja Creedy huokaili tälle kovaan ääneen.

”Raj, jos sinulla on minulle asiaa, sano se suoraan.”

”Raj... en koskaan totu tuohon lempinimeen.” Sarajin jalat olivat väsyneet. Hän oli odottanut, että Creedy huomaisi tämän ja oli tämän johdosta seisonut paikallaan jo miltei vartin. Vaikka penkillä olisi ollut vielä helpostikin tilaa vielä yhdelle istujalle, päätti Vahki kuitenkin jäädä paikalleen.

Hiljaisuus oli kestänyt taas hetken ja Creedy kääntyi penkillä ympäri nojaillen nyt sen ristikkoiseen selkänojaan, tuijottaen Sarajia happamasti. ”Hei, miksi sinä vain seisot siinä hiljaa? Sinulla oli asiaa, kakista ulos.”

Vahki vastasi Matoranin katseeseen. Pitäen naamansa peruslukemilla, Saraji aloitti arvolleen harvinaisen kakerruksen. ”Minä en halua sanoa, että sinä olet oikeassa... mutta jotain tapahtui. Sen jälkeen kun pökerryin sinne Kahvion lattialle. Minä muistan asioita joita ei ole tapahtunut... tai vannon ettei tapahtunut, mutta vannon että muistan. Minä... en osaa selittää. Mutta jotain on tekeillä ja se ei ole normaalia.”

Saraji oli nyt saanut Creedyn täyden huomion, sillä Matoranin harvinaisen jäykkä asento ja seisovat silmät olivat täysin nauliintuneena Rajiin. Jopa tämän suun liikkeet tuntuivat kuin hidastetuilta. ”Ja tämä liittyy teoriaani siten että?”

”Nämä kaikki ...muistot. Ne liittyvät Mustaan Käteen.” Creedy loksautti suunsa kiinni Käden nimen kuullessaan. Matoran hyppäsi penkiltä ylös kuin sätkyn saaneena ja asteli aivan hämmentyneen Sarajin eteen. ”Kerro kaikki.”

Raj huokaisi. Vahki oli arvellut Creedyn teoriahingun kasvavan jos hän kertoisi mielentilastaan. Vahki oli kuitenkin luvannut itselleen tutustuvansa Creedyn arveluihin, ihan vain mahdollisten vaihtoehtojen nimissä. ”Se maan Toa siellä Arkistoissa. Muistatko mitä hän sanoi siellä? ”Tänään olen muistanut asioita... asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini.” Minä en tunne häntä, mutta... uudet muistot. Sellaista ei tapahdu, ei pitäisi, mutta katso vain, meitä on jo kaksi.

Creedy pyöritteli jalkaansa, kaivertaen pientä koloa jalallaan. ”Jaaatka.”

”Jos maailmassa on mahdollisuus siihen, että minä taistelen väärien henkilöiden puolesta... minä haluan tietää. Jos sinä kerrot minulle kaiken, minä lupaan jakaa tietoni kanssasi. Meillä ei ole varaa... noh, kiistellä. Kun emme edes täysin ymmärrä toistemme kantoja.”

Matoran yritti parhaansa mukaan peitellä hymyään, tämän katsellessa kasvojensa nöyrää ilmettä peittelevää Vahkia. Creedy naurahti vilpittömästi. ”Täytyy myöntää... sinä olet ollut aina rehellinen. Toisin kuin Killjoy.”

Nyt Creedy puhui suoraan ja Saraji näki tämän. Nyt oli Vahkin vuoro käydä istumaan. Jalkojen päällä jo ties kuinka kauan ollut Raj huokaisi helpotuksessa saadessaan mahdollisuuden lepuuttaa koipiaan. Creedy nojaili penkin takaa sen selkämykseen odottaen hiljaa hetkeä, jolloin Saraji jatkaisi. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kaksikko löysi itsensä tuijottamassa toisiaan. Lopulta Creedy päätti olevansa tämän keskustelun avain ja iski kätensä pari kertaa yhteen.

”Noh, entä jos vaikka käymme sitten suoraan asiaan? Turhaan me täällä julkisella paikalla istumme.”

Saraji huokaisi väsyneesti. ”Ja juuri kun olin päässyt istumaan...”

Killjoyn mökki, muutamaa tuntia myöhemmin

Aurinko paistoi korkeimmillaan, suoden häikäisevät säteensä suoraan Sarajin silmiin. Killjoyn pihalle vedetyssä, puoliksi hiiltyneessä lepotuolissa silmiään suojaava Vahki yritti pitää katseensa tiukasti Creedyn hakemassa fläppitaulussa, mutta Creedyn kanssa papereita tonkiva Nazorak piti Vahkin ajatukset työläinä.

Saraji oli hyvin lähellä silpaista Nazorakin kappaleiksi sinä hetkenä kun tämän ensimmäisä kertaa näki. Ainoastaan Creedyn urhea heittäytyminen Vahkin niskaan esti tätä vetämästä naurettavan kokoista miekkaansa esiin. Lyhyen esittelyn jälkeen Matoran sai Rajin vakuuttuneeksi Nazorakin lojaaliudesta, mutta vaikka Vahkin ruumis totteli kävi mieli valtaisaa punnitsemista.

Mykkä, leukojaan louskutteleva Nazorak kaivautui jälleen yhden paperipinon seasta, ojentaen Creedylle mustaa paksua kansiota. Matoran hihkaisi riemusta tämän nähdessään ja taputti Nazorakia tämän olalle vuolaasti kiittäen. Saraji ei voinut olla täysin varma osasivatko Nazorakit hymyillä, mutta jos osasivat, tämä oli varmaan sitä.

Matoran oli levittänyt fläppitaululle maailmankartan, jota tämä nyt tutki tarkkaavaisesti musta kansio käsissään. Vaikka asia oli vakava ei Matoran voinut estää itseään innostumasta. Hän alkoi nauttimaan salapoliisityöstään, innostuen siitä aivan kuten kaikista muistakin projekteistaan. Viikkojen ajatus -ja tutkimustyö kulminoituisi nyt. Aikana jolloin hän vihdoin uskalsi puhua.

Katoton ja puoliksi seinätön mökki oli muuttunut auringon valossa kylpeväksi ulkoilmatutkimuskeskukseksi. Nazorak astui nyt tilanteesta sivummalle, istahtaen tärkeimpien papereiden päälle, estäen syystuulta nappaamasta niitä mukaansa.

Creedy katsoi hetken kaikkia läsnäolijoita, rykäisi kuuluvasti ja asteli taulun viereen pieni sininen rasia käsissään.

”Hyvät herrat. Mitä tulette näkemään seuraavaksi, voi muuttaa käsitystänne meistä, muuttaa käsitystä sodasta ja muuttaa koko maailmasta. Minä esitän teille nyt tutkimustyöni kulminoituman.”

Sarajin teki mieli haudata kasvonsa käsiinsä Matoranin ylidramaattisen puheen aikana, mutta päätti pysyä hiljaa, varmistaen hyvän hengen säilymisen.

”Killjoyn saavuttua Klaaniin minut määrättiin välittömästi hänen avustajakseen. Sen lisäksi, että autoin häntä selviytymään ”onnettomuudestaan”, minun tehtäviini kuului raportoida admineille hänen tekemisistään. Adminit... erityisesti Guardian halusi tietää tasan mitä hän touhusi. Se mitä hänen ja Killjoyn välillä tapahtui kenraalin saapuessa on edelleen mysteeri, mutta minä oletan, että Guardian tiesi jotain mitä me emme.”

Nazorak ja Saraji kuuntelivat nyt tarkkaavaisena. Creedy oli tyytyväinen huomatessaan huomion olevan hänessä. Matoran jatkoi päättäväisesti. ”Kaikkien näiden vuosien aikana joku olisi voinut luulla, että minusta ja Killjoysta olisi tullut ystäviä. Mutta koko tämän ajan minä olen ollut varuillani. En koskaan voinut tietää milloin Killjoy paljastaisi kuka hän todella on... Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ei koskaan. Ja nyt me olemme sodassa. Metsästäjiä Klaanissa. Tämä... siru jonka perässä kaikki juoksevat kiinnostaa noita maailmamme julmimpia sotureita. Ja kaiken tämän keskellä Killjoy taisteli kauan sitten, pettäen nämä molemmat. Hän petti omansa, petti Metsästäjät ja hyökkäsi Klaanin kimppuun välittömästi tänne päästyään. Nyt meille kerrotaan että joukossamme on petturi. Te varmasti ymmärrätte, mitä yritän sanoa.”

Nazorak nyökkäsi, Saraji vain hymähti puolihyväksyvästi. Creedy veti syvään henkeä, pyrkien silti pitämään tahtia yllä.

”Sinä aikana kun olin täällä loukussa, minä tutkin asioita. Tutkin niitä paljon. Tässä vaiheessa minä tajusin asioita, jotka minun olisi pitänyt tajuta aikaisemmin. Tässä ei ole kyse vain Killjoysta. Tässä on kyse Mustasta Kädestä.”

Nyt Sarajikin ryhdisti selkäänsä. Vahki nosti itsensä etukenoon, nauliten katseensa taululla olevaan karttaan.

Creedyn pitelemä sininen rasia aukesi nopeasti Matoranin sormissa, paljastuen yksinkertaisesti rasialliseksi nuppineuloja. Yksi kerrallaan Matoran alkoi iskemään sinipäisiä nuppineuloja kartaan, luetellen hitaasti.

”Metru Nui.”

”Odina.”

”Xia.”

”Stelt.”

"Karzahn."

”Nynrah.”

”Zakaz.”


”...”

Saraji katsoi suu ammollaan, kuinka Creedy jatkoi paikkojen luettelemista. Käytyään läpi miltei jokaisen rotankolon ja pikkusaaren, mitkä Sarajin muisti kykeni muistamaan (ja muutaman, mitä hän ei ollut koskaan kuullutkaan) jäi kolmikon eteen vain pieniä sinisiä pisteitä täynnä oleva rei'itetty kartta. Kymmenien pisteiden rykelmä hämmensi Sarajia vain lisää. Creedy oli tietoinen tämän kysyvästä katseesta. Hitaasti Matoran laski rasian käsistään ja kääntyi katsomaan karttaa surumielisenä.

”Minne ikinä menemme, missä ikinä kuljemme, missä ajassa ikinä olemmekaan... Musta Käsi on siellä. Välittämästä väestöstä, sodista tai luonnonoloista, sen yhtymän tunnus on löydetty kaikkialta. Aivan. Kaikkialta.”

Matoran tarttui aiemmin esiin kaiveltuun mustaan kansioon ja heitti sen Vahkin syliin. Saraji aukaisi sen ja kasa mustavalkoisia valokuvia valahti tuolilta alas. Jo kumartuessaan nostamaan näitä Saraji huomasi mistä oli kyse.

Kuvien alalaitaan oli merkitty päivämäärä kuvan ottamisesta, jonka lisäksi niihin oli jokaiseen tussattu pieni selitysteksti.

Karzahnin luolasto. Arvioitu ikä: 75 000 vuotta.

Saraji hymähti. Kuva oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mystinen. Siinä oli vain kallionseinämä. Seinämä johon oli kaiverrettu käden kuva.

Loput kuvista toistivat kaavan. Kymmeniä eri paikkoja ja aikakausia. Jokaisessa sama tunnus ja samalla käsialalla tehdyt merkinnät. Vahki laski kuvat käsistään ja kääntyi katsomaan tuijottavaa Creedyä. ”Sinä ymmärrät etkö niin?”

Saraji vastasi, puhuen hyvin hiljaa. ”Musta Käsi perustettiin 5000 vuotta sitten... Nämä kuvat... Nämä eivät voi olla näin vanhoja.”

Nazorak tarkkaili tilannetta sivummalta, mutta jopa tämän kasvoilta kykeni löytämään hämmennystä. Creedy nojaili pieneen kaappiin vastapäätä Sarajia. Vahkin mielessä käytävä taistelu vaatisi aikaa. Siksi Matoran ei antanut sille tilaa nyt.

”Minä tiedät että sinä olit osa tätä. Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää, että olet ehkä ollut osa jossain paljon vaarallisemmassa. Te taistelitte meille sodan, mutta millä hinnalla? Käsi ei ole sitä mitä me luulemme. Se ei taistele Metru Nuille, eikä se taistele Metsästäjille. Siksi se ei myöskään tule taistelemaan meille. Me emme tiedä mitä Killjoy tekee, mutta oli se mitä tahansa, hän salaa paljon. Me emme voi luottaa häneen.”

Saraji ei vastannut, vaan tuijotti Matorania happamasti. Nazorak liikehti nurkassa hankalan oloisena. Vahki käänsi katseensa Matoranista, pyrkien välttämään kaikkia mahdollisia katseita.

”Minä en... sano mitään. Vielä... Tiedätkö. Sinä saatat olla oikeassa, mutta me emme voi tietää. Ehkä tämä on pelkkää väärinkäsitystä. Me taistelimme aina vapauden puolesta. Mitä väliä on sillä jos Käsi onkin ollut olemassa esihistoriallisista ajoista lähtien? Me emme voi tietää. ...emme voi.

Creedy pudisti päätään surullisena. Vahkin äänestä paistoi uskottelu. Kaikki mökissä seisovat tiesivät asioiden todellisen laidan. Vahki kuitenkin halusi lopettaa vallinneen epämiellyttävän ilmapiirin ja nousi seisomaan, astellen suoraan kartalle. Creedy tiesi mitä tulisi tapahtumaan ja istui nyt vuorostaan lepotuoliin. Vahki ryhdisti selkänsä ja aloitti puhumaan, tuoden vähitellen itsevarmuutta takaisin puheeseensa.

”Sinä kerroit minulle kaiken. Vaikka en sanoisi löytäneeni vastauksia aion pitää silti lupaukseni. Nyt on minun vuoroni kertoa teille omat tietoni.”

Hetken hiljaisuus. Saraji repäisi yhdellä rivakalla otteella mustat kääreet torsonsa ympäriltä ja viskasi ne maahan. Metallinen kirskunta täytti tilan hetkeksi ja Nazorak ja Matoran hätkähtivät huomatessaan Satajin kehon halkeavan edestä, paljastaen tämän rintakehän sisällön. Mekaaniikan ja johtojen seassa oli kuitenkin jotain, mikä ei kuulunut joukkoon.

Valkoinen hohtava kuula velloi Sarajin sisällä luoden aurinkoakin kirkkaampaa valoa sitä tuijottavien kasvoille.

”Oletteko nähneet tällaista ennen? Sillä jos ette ole, nyt on parempi kuunnella tarkasti.”

[spoil]Iiiih, pääsin käyttämään vauvapöllöjä.

Eikun, krhm. Siis, tästä osasta suurimman osan elikkäs hahmojensa osuudet kirjoittivat herrat Matorolex ja Joiku-boy. Lisäkiitokset Matorolle ja Haille äärimmäisen graafisesta Hildemar-esityksestä, Cthulhu selkeyttää kaikkea.

PS. Keeto piirsi Cthulhun.[/spoil]


BKS Hildemar, hytti

Ylikersantti 1034 avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen asia, mihin hän kiinnitti huomiota, oli tuskan poissaolo. Hän katsoi vasenta jalkaansa. Siihen oli laitettu alkeellinen tukiside, ja ilmeisesti hänelle oli annettu kipulääkettä. Koipi ei silti liikkunut.

Hänen vieressään toinen vangiksi jäänyt torakka, jonka Ylikersantti tunnisti 0899:ksi, piti silmiään kiinni ja oli täysin liikkumatta. Kummatkin olivat vankasti sidottuina tuoleihin, ja heidän edessään oli puinen pöytä.
”Haloo?” 1034 yritti.
Toinen torakka avasi silmänsä ja käänsi kapeat mutta ylväspiirteiset kasvonsa kohti sinibarettista vankitoveriaan. ”Sinäkin näemmä heräsit.”
1034 nyökkäsi.
”Vaivaako jalka?” 0899 kysyi kumartuessaan hieman lähemmän Ylikersanttia.
”Paremmassa kunnossa”, kahdesta torakasta nuorempi vastasi. ”Mutta se ei tottele minua, on vain paikallaan.” Ylikersantin ilme muuttui hieman aremmaksi. ”Mitä he aikovat tehdä meille?”
0899 kuulosteli ympäristöä, mutta kukaan ei ollut lähettyvillä.
”Luultavasti pyrkivät saamaan selville, miksi Amiraali päästi heidät pakoon Rautasiiveltä.”
”Päästi pakoon? Mutta miksi?”
”Minua sitoo torakoiden vaitioloprotakolla. Yritä vain pitää mahdollisimman matalaa profiilia, minä hoi-”

Läheltä kuului askelia, ja sitten ovi aukesi. Killjoy ja Matoro astelivat sisään. Klaanilaiset asettautuivat istumaan pöydän toiselle puolen.

”Nimet”, Killjoy aloitti välittömästi kovalla äänensävyllä.
1034 katsoi huolestuneena 0899:ää, joka tuijotti sisäänastuneita klaanilaisia. "Emme tarvitse moisia."
Killjoyn äänensävy pysyi muuttumattomana. ”Tiedätte kyllä. Numeroa pöytään.”
Pitkän hiljaisuuden jälkeen jälkeen 0899 vastasi. "Sinä et tee sillä tiedolla yhtään mitään. Hyppää suoraan seuraavaan kysymykseen."
Killjoy astui askeleen eteenpäin ja asettin nyrkissä olevan kätensä suoraan kohti Nazorakeja. Kaksikko katsoi, kuinka nyrkki hitaasti vetäytyi käden uumeniin jättäen paikalle vain energiaa sisällään vellovan kanuunan. "Kun minä sanon, että haluan tietää numeronne, minä myös oletan, että minulle vastataan."
"1034", sinibarettinen torakka vastasi vaisusti, ja käänsi katseensa kohti lattiaa.
"0899", sanoi toinenkin vanki, mutta piti kuitenkin kasvonsa metsästäjässä.
Matoro puuttui keskusteluun: "Arvonimet myös. Haluamme tietää miksi teitä pidettiin niin arvokkaina."
"Varakommodori ja ylikersantti."

Seurasi hetken hiljaisuus. Matoro katsoi punaista kumppaniaan, mutta Killjoy otti askelen kohti vankeja. "Te valehtelette. Ainakin toinen teistä. Sanokaa suoraan, mitkä ovat työtehtävänne." Metsästäjän käsi oli edelleen tanassa.
"Emme me valehtele! Minä olen Ylikersantti ja hän Varakommodori, emme me valehtele!" 1034 sanoi hädissään.
"No miksi karzahnissa sitten torakat pitivät teitä niin arvokkaina että eivät upottaneet meitä?" Matoro kysyi välittömästi vastauksen tultua, kuulostaen kuitenkin enemmän hämmentyneeltä kuin vihaiselta.
Raskaammin haarniskoitu osa kuulustelijoista käänteli kypäröityä päätään ja mittaili Torakoita. "Lopeta uskottelu, me teemme johtopäätöksen siitä valetheletteko te vai ette. Seuraava kysymys. Mitä te teette Rautasiivellä ja oletteko te asemassa jossa komennatte suurempaa joukkoa?"
0899 käänsi katsensa takaisin Killjoyhun. "Minä toimin Sumukallion laivapartion operaattorina, hän tekee paperitöitä."
Matoro huokaisi. "Ja tästä päästään edelleen siihen samaan kysymykseen. Miksi te, tai ainakin toinen teistä, on niin tärkeä Amiraalillenne?"

Metsästäjä koukisti kätensä ja luisutti nyrkkinsä takaisin esiin kanuunan uumenista. Tämä katseli sormiian hetken, raksautti ne paikoilleen ja siirsi katseensa takaisin Torakoihin. "Siinä tapauksessa, te tiedätte jotain elintärkeää, jotain Torakoiden suunnitelmista. Minä annan teille nyt mahdollisuuden olla hyödyksi. Jos mielessänne on jotain, mitä uskotte meidän tarvitsevanne, antaa kuulua."
"Voin kertoa teille oman laivasto-osastoni partiointireitit, mutta en usko teidän tekevän kyseisellä tiedolla mitään", Varakommodori vastasi. "Ja hän tietää vielä vähemmän."
"Jos te ette tiedä mitään, niinkuin itse sanotte, miksi torakat pitivät teitä niin arvokkaina? Teidän tarinanne puhuu nyt tosiasioita vastaan", Matoro sanoi jokseenkin turhautuneen kuuloisesti.

Hiljaisuus.

Jonka Killjoy rikkoi: "Sinä. 1034. Jos paperityöt ovat hommasi, osaatkin kertoa minulle millaisia yksiköitä laivalla työskentelee. Millaista teknoglogiaa siellä on?"
Ylikersantti oli vastaamassa, mutta Varakommodori ehti ensin. "Nazorak-teknologiaa. Kyllä teidän järjestönne tietää, kuinka tarkkoja ovat tykkimme ja herkkiä tutkamme."

Metsästäjä tarttui metallisine sormineen pöydän reunaan ja puski päänsä aivan kiinni Nazorakiin. "Yksikkö 0899. Tästä eteenpäin sinä puhut vain silloin kun sinulle annetaan siihen lupa." Metallihirmun ääni rikkoutui outoihin mekaanisiin särähdyksiin tämän äänenvoimakkuuden kasvaessa. Metsästäjä suoristi selkänsä ja astui taas sivummalle pöydästä, kääntäen katseensa takaisin 1034:n. "Jatka."
"Ei, ei meillä ole mitään erityistä. En ole erikoistunut teknologiaan, mutta voin antaa teille sarjanumeroita."

Klaanilaiset katsahtivat toisiaan, nousivat tuoleiltaan ja astelivat ulos huoneesta. Torakat jäivät kahden.
”Sanoinko jotain-” 1034 ihmetteli, mutta Varakommodori pudisti päätään.
”Kuulustelu on peli ja tämä on heidän siirtonsa. Hengitä syvään ja kerää rohkeutesi. Selviämme tästä hengissä.”

Ylikersantti ei näyttänyt yhtään helpottuneemmalta. ”Mutta he ovat oikeassa. Miksi Amiraali ei räjäyttänyt tätä paattia heti, kun klaanilaiset hyppäsivät sen kyytiin?”

Keskustelu jäi kuitenkin kesken, kun Matoro tuli huoneeseen kädessään pieni nippu rypistyneen näköisiä papereita. Hän heitti nipun suoraan pöydälle torakoiden eteen ja tarkkaili näiden reaktiota.
"Selittäkää mikä tämä on", hän komensi.
Jään Toa ei ollut aivan varma, mutta hän oli näkevinään Varakommodorin torakankasvoilla tapahtuvan nykäyksen. "Tämä on niin salaista tietoa", torakka aloitti. "että emme tiedä operaatiosta enempää, kuin mitä näissä papereissa lukee."
Killjoy asteli sisään huoneeseen ripein askelin ja ärjyi samalla 0899:lle. "Minä sanoin, että sinä puhut vain, kun sinulle annetaan lupa!"
Matoro jatkoi: "1034, selitä minulle omin sanoin kaikki, mitä tiedät noiden paperien sisällöstä."
Metsästäjä otti askeleen eteenpäin ja täysin odottamatta iski Ylikersanttia kasvoihin. Nuori torakka huusi kivusta ja Varakommodori irvisti karmeasta rusahduksesta, joka kuului kun metallinen nyrkki väänsi 1034:n toisen leuan vinoon. "Vastaa!"
Metsästäjä ja Toa vilkaisivat toisiaan. Kaksikon punaisempi osapuoli oli selkeästi mielissään päästyään aiheuttamaan kipua. Miltei sarkastiseksi äityvä ääni jatkoi. "Kas niin, vai että koulutuskeskus. Miten heitä koulutetaan, kuinka paljon heitä on? Lukuja pöytään, sinä olet kirjanpitäjä."
"Heitä on 22 ja johtaja. Koulutustilat ovat valtavat.”
Matoro nyökkäsi vahvistavasti, ja 1034 jatkoi: ”Enkä ole varma mitä kaikkea siellä on. Ampumaratoja ainakin, vaikka en olekaan nähnyt Uuden Sukupolven käyttävän juurikaan perinteisiä Zamor-kivääreitä. Teräaseita sitäkin enemmän..." 1034 loi anteeksipyytävään katseen Varakommodoriin.
"Koulutustilat näin paatillanne", Matoro varmisti ja kääntyi Killjoytä päin. "Ja niin näki Sugakin."
"Entä mitä tämä tarkoittaa? Papereissa puhuttiin ”Organismi SLTstä” isolla alkukirjaimella. Mikä se on?"
"E-en, tiedä", 1034 sopersi.

Killjoy nosti jälleen kätensä ja Torakka valmistautui uuteen iskuun. Sitä ei tullut, sillä Matoro oli tarttunut Metsästäjän käteen ja piteli tätä nyt paikallaan, estäen pidemmät pahoinpitelyt.
"Joy, jätä suurimmat miehisyyden pullistelusi tuonnemmaksi. Hakkaaminen ei auta keskustelussa. Sitäpaitsi luulen, että tuo ei oikeasti tiedä tästä ”Organismista”" Matoro puhui taas Joylle.
"Jos sinä nyt vähän muistelet, niin minä satuin olemaan Kenraali ja voi kyllä hakkaminen autti ihan joka hiton asiaan. Neuvo minua uudelleen kun olet maksanut velkasi, Toa."
"... se torakkahan sen telkkarisi rikkoi. Ja ei, olen ollut monessa tilanteessa jossa hakkaaminen ei toimi. Muistatko vaikkapa Rautasiiven?"
"Muistatko sinä kuinka meillä jo oli tosi hyvä panttivankki suoran lähestymistavan ansiosta. Sitten eräät päättivät hidastaa tahtia ja katso kuinka kävi. Ja mitä sinuun tulee... Kuka. Käski. Tulla. Pelleilemään. Minun. Kotiin? Teillä oli juuri ollut vuosituhannen pakomatka. Sen jälkeen ei mennä huvikseen tutkimaan toisten mökkejä!" 1034 alkoi jo toipua saamastaan iskusta ja Torakkakaksikko katsoi kuulustelijoiden outoa keskustelua hämmentyneenä.

"Hei, onko tämä oikea aika alkaa tappelemaan siitä plasmatelevisiosta? Sovitaanko että maksan sen kun palaamme Klaaniin, jooko?"
"Kuvitteletko sinä tosiaan, että me vain palaamme Klaaniin..." Metsästäjä murahti ja lähti astelemaan turhautuneena pois kuulustelutilasta. Killjoy vilkaisi vielä vankeja, osoitti näitä varoittavalla sormella ja jätti Matoron yksin kuulustelutilaan.
Hiljaisuus.
”Niinhän se on aina ennenkin mennyt”, Matoro sanoi hiljaa itselleen

BKS Hildemar



Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä.
”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun.
”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle.
”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi.
”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.”
”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?”
”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.

Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?”
Matoro mietti hetken.
”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.”
”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia... yksinäisiä susia enemmänkin?”
”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…”
Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.”
Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.”
Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.

”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.”
”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.”
”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.”
”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.

”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.”
Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.

Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.”
Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle?
Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista.
”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen.
”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta.
”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan.
”Hetkonen... tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?”
Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä.
”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.”
Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella.
”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”

Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä.
”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.”
”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja... jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…”
”En ole... perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.”
”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…”
Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää.
”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.”
Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta.
”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…”
Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos:
”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”

Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä.
”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.”
”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.”
”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.

[spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]

BKS Hildemar, Blozin pikku hytti

Hiljaisuus. Vain pieni rakentamisen ääni kuului hyttien lähistöllä, pienimmässä hytissä, miä oli etäällä toisista.

Bloszar ei tiennyt, oliko nyt yö vai päivä. Hän ei myöskään tiennyt, oliko kannen alla hiljaista, vai oliko häneltä mennyt kuulo, kuunnellessaan liikaa koneidensa ääniä. Ainakin tämän hytin ovi oli äänieristetty, joten kukaan ei tullut ainakaan valittamaan melusta.

Toa oli väsynyt. Ja ärtyisä, koska hänen laitteensa osia ei oltu saatavilla laivassa, tai yhdessä hytissä saattoi olla. Mutta siinä hytissä oli Killjoy, eikä Bloz viitsinyt mennä häiritsemään häntä. Metsästäjä ei viimeksikään ollut erityisen iloinen, Tulen Toan tullessa etsimään sinne osia.

Saattoi olla, ettei Joy ollut siellä enää, mutta Toa oli liian väsynyt mennäkseen katsomaan.

Toa hiukan siirteli osia pois pienestä sängystä ja rojahti suoraan siihen. Häntä ei haitannut sängyn kovuus, vaan nukahti heti.

Blozin uni

Huone oli täysin musta, missä Bloszar oli. Hän vähän väliä kaatui johonkin, mutta jatkoi silti kävelemistä. Kaukaa hän näki oven. Ovi oli kiinni, mutta sen ympärillä oli pieni hohde. Hän yritti tehdä liekin valaistakseen tietä, mutta ei onnistunut siinä.

Toa ei tiennyt miksi, mutta lähti juoksemaan ovea kohti.

Ovi varmaan loittonee, kun saavutan sitä. Niin tässä yleensä käy, hän ajatteli. Mutta niin ei käynyt.

Ovi kyllä liikkui, mutta vain lähemmäs Toaa, tai sitten hän oli nopeampi juoksemaan, kuin luulikaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz olikin jo oven luona. Hän avasi varovasti oven. Ja kaikki pimeni.

***

Jotenkin, Bloszar oli jossain saarella. Tai kupolissa, hän ei ollut varma. Mutta tämä paikka oli kamala. Maa tuntui kirjaimellisesti kirkuvan ja ilmasto ei ollut parhaimpia. Tulivuoria näkyi muutama ja jossain putous, mutta ei vesiputous vaan hiekkaputous.

Ja Bloz tiesi missä oli. Hän oli kuullut tästä saaresta tarinoita, mutta ei uskonut niihin. Mutta nyt uskoi. Hän oli Karzahnilla.

"Mutta miksi ihmeessä olen täällä? Miten ihmeessä voin uneksia tästä saaresta, kun en ole koskaan ollut täällä?" Toa ihmetteli ja huomasi jotain.

Hän oli kutistunut. Ja hänen ruumiinsa oli heiveröinen. Hän kosketti naamiotaan ja se tuntui eri muotoiselta. Toa otti sen varovaisesti pois.

Naamiontakojana, Bloz tunsi naamiot, mutta ei tätä. Naamio oli rikkoontunut, ja jostain syystä, hänestä tuntui, niin kuin joku käskisi, pitämään tätä naamiota päässään.

Ja tajusi, ettei hän ollut Toa, vaan Matoran. Vähän niin kuin huonosti rakennettu Matoran.

Kauempana oli takomo. Bloz juoksi sinne, mutta tunsi kipua jaloissaan, niin kuin ei olisi levännyt sataan vuoteen. Hän näki kauempana Ko-Matoranin istuvan ja se Matoran kivettyi.

Bloz päätti vain jatkaa matkaa, vaikkakin jokainen askel teki kipeää.

Hän vihdoin pääsi takomolle, jossa oli Matoraneja, heikoilta näyttäviä Matoraneja, joilla oli naamioita, mitä Bloz ei tuntenut.

Ta-Matoran päätti auttaa heitä, mutta hän tunsi selässään ruoskan iskun ja kaatui.

"Ja kukas meillä täällä on? Pikku Matoran levolla vai? Takaisin töihin!" olento huusi ja jatkoi ruoskalla lyöntiä.

Bloz nousi ja katsoi olentoa. Tuolla olennolla oli vaaleanvihreän ja mustan värinen haarniska. Mutta kämmenet oli verenpunaiset, samoin pää. Ta-Matoran luuli, että olennolla olisi jokin naamio, jokin hirveä naamio-, mutta ei ollut. Vaan tuo hirveä naamio olikin olennon pää.

Bloz tunsi pelkoa sisällään. Olennon ympärille kasvoi lonkeroita ja hän löi taas ruoskallaan Ta-Matorania.

"Mene töihin! Karzahni haluaa uuden valtaistuimensa olevan iltaan mennessa valmis."

Ja sitten Toa heräsi yhtäkkiä.

BKS Hildemar, Blozin hytti

Toa huomasi olevansa sängyllä. Mikä kamala painajainen äskeinen uni olikaan. Mutta hänestä vain tuntui, jostain käsittämättömästä syystä, ettei se ollut vain uni.

Tuntematon

Visokilla ei ollut taaskaan käsitystä siitä, missä hän oli. Hän seisoi synkällä saarella, jota ympäröi sysimusta meri. Taivas oli niin syvän tummansininen, että sitä oli hankala erottaa mustista pilvistä. Keli oli tyyni ja siksi kokonaisvaltainen pimeyskin oli hyvin aavemainen. Mieluummin Visokki olisi ollut kunnon myrskyssä kuin tyynessä pimeydessä. Taivaalla ei ollut edes minkäänlaista valonlähdettä; ei kuuta, ei tähtiä, ei mitään. Kaiken kruunasi syvä hiljaisuus. Rahi ei ollut ikinä kuullut aisteillaan niin syvää hiljaisuutta, jonka Avde yht’äkkiä rikkoi heleällä kuusisyvyisellä demoniäänellään:

”Voi ystäväni, etkö vieläkään anna periksi?” Visokin viereen ilmestynyt Avde katseli visorakia säälivästi. Admin ei tottumuksesta enää säikähtänyt Avden yht’äkkistä ilmestymistä eikä kääntänyt edes katsettaan tätä päin.

"En, ikinä. Tiedät, ettei tästä ole mitään hyötyä."

”Voi, on. Totta kai on. Miten jokin noin viisas voi silti olla ymmärtämättä selvää tarkoitusperääni?”

"Vaikka yrittäisit saada minut minkälaiseen mielimaailman”loukkuun”, se ei estä päätöstäni, että en aiheuta ystävilleni harmia. Et saa minua myöskään puolellesi, tiedät sen varsin hyvin."

”Vahvinkin mieli voi joskus pettää, Visokki hyvä.”

"Voi, jos sen antaa pettää. Minä en anna."

”Parhainkaan telepaatti ei voi estää rahi-pedon luontoaan välillä rakoilemasta.”

Visokin mieleen tunkeutuivat epämiellyttävät muistot Yö Kauhusta, jossa Avde oli viimeksi samaisen asian maininnut. Asia puistatti rahia edelleen, mutta visorak osasi jo hylätä tähän liittyvät voimakkaat tunteensa. Hän tiesi, että Avde yritti vain saada häntä puolelleen, eikä siksi ottanut tätä enää niin tosissaankaan. Kahden viikon pakotettu oleminen Punaisen Miehen seurassa ei ollutkaan ainoastaan huono asia. Visorak tunsi Avden ja hänen tarkoitusperänsä jo paremmin. Admin toivoi syvästi, ettei asia olisi myös päinvastoin. Visokki ei tiennyt oliko se huono vai hyvä asia, mutta hän alkoi myös luottaa Avdeen jollain tasolla. Hänelle oli syntynyt luottamus siitä, ettei Punainen Mies aikonut tappaa häntä. Olisihan muuten jo jotain suurempaa tapahtunut tämän kahden viikon aikana. Kaikesta huolimatta kaikkea visorakin pelkoa se ei silti ollut vienyt. Ajatus Avdeen luottamisestakin oli jo liian pelottava, joten Visokki ei siksi halunnut ajatella asiaa sen enempää.

"Minun rahi-petoni on rakoillut jo elämäni aikana aivan tarpeeksi. Sen ei tarvitse rakoilla enää."

Avde ei vastannut, katseli vain tummansinistä taivasta hiljaa samalla kuin hymy levisi hänen kasvoilleen. Visokille hyvin tutuksi käynyt kuusiääninen nauru kaikui kaikessa tyyneydessä.
Avden mieleltä suojautuminen ei vaatinut enää Visokin koko keskittymiskykyä, sillä demonikuoron mieli oli tuttu, jos se edes tuttu jatkuvasti muotoa muuttavana voi olla. Visokki oli vaipunut ajatuksiinsa ja siksikään ei ollut jaksanut antaa suurempaa ajatusta Avden samoille vanhoille taivutteluille.
Admin oli tuijotellut jo jonkin aikaa tummaa taivasta ja kuunnellut hiljaisuutta, joka lankesi taas Punaisen Miehen lopetettua naurunsa. Visokille tuli mieleen Tyhjyys, josta he olivat joskus Tawan kanssa keskustelleet. Olisiko se tällaista? Kaikkialla on synkkää ja tyyntä. Ei äänen ääntä. Ei elämää.



Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Visokkia vaivasi koti-ikävä. Omituisinta tässä oli se, että visorakilla ei ole ikinä ollut kotia. Hän ei myöskään ikinä ole ollut Klaanista pois näin pitkää aikaa, jotta voisi jotain tällaista tuntea. Kaikki se ilmapiiri. Kaikki ne tyypit. Ja Visokille jotain hyvin tärkeää: tausta. Kukaan ei katso kieroon, jos joku, kuten hän, on ollut vihollisen leivissä aikaisemmin ja syyllistynyt tarpeettoman moneen tappoon. Klaani on hänelle enemmän kuin koti. Se on koko elämä. Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi takaisin Bio-Klaaniin. Puuttuvaa adminia varmasti tarvittaisiin.

Parasiitti oli myös osaltaan tuonut yksinäisyyden. Visokki ei ollut uskaltanut Avden läsnäollessa ottaa yhteyttä kehenkään klaanilaiseen, koska parasiitti leviäisi ilman muuta. Sitä hyväntahtoinen visorak ei ikinä haluaisi tehdä ystävilleen. Mieluummin hän kärsi itse. Tässä tapauksessa muut kuitenkin joutuivat myös kärsimään. Klaanilaisille oli vaikeaa kertoa omaa olinpaikkaansa, jos sitä ei itsekkään tiennyt. Visokki ei halunnut muistella niitä epätoivoisia ääniä, jotka anelivat tätä tietoa hänen harvoilla yhteydenotoillaan Klaaniin. Tawan aneleva ääni oli jäänyt erityisesti rahin mieleen. Hän ei halunnut ajatella sitä, mutta muistikuva tuli pakosta.

”Tawa, minullakin on ikävä sinua…” visorak sanoi mielessään.
Tawa kaikista tämänhetkisistä asioista Visokkia eniten huolestutti. Yö Kauhun hirveyksien jäljiltä Tawalle oli jäänyt jo ihan tarpeeksi hommia hoidettavaksi, puhumattakaan Toan henkisestä tilasta. Visorak toivoi, että muut adminit ovat olleet Tawan tukena sillä aikaa kun hän on ollut täällä kirotussa Avden loukussa. Visokki oli yleensä aina se, joka auttoi kun Tawan hermot pettivät. Admin tunsi suurta häpeää siitä, että on ollut näin kauan poissa. Visokki ei myöskään tiennyt kuinka kauan joutuisi olemaan vielä täällä.

Joutuisi? Joudunko minä? Miksen minä itse voisi päästä täältä pois omin avuin? Klaani tarvitsee minua! Pääsen täältä pois vaikka väkisin.

Visokki havaihtui ajatuksistaan ja kääntyi yllättäen Avdea päin. Tämän olemus oli edelleen musta hämähäkkimäinen, jolla Avde oli yrittänyt visorakia kiusata koko ajan. Admin ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tästä.



Nyt Visokki keskitti kaikki voimansa ja lähti hyökkäämään kohti Avden mieltä. Musta olento hätkähti odottamattomasta hyökkäyksestä samalla kun alkoi suojata mieltään ja muutti muotoaan mustaksi epämääräisenmuotoiseksi klöntiksi leijaillen ilmassa. Visokki oli saanut jo etumatkaa ja sai iskettyä ensimmäistä kertaa melkein täysin suojaamattomaan Avden mieleen ainakin vähäksi aikaa. Ympäristön tyyni olemus muuttui hetkessä myrskyksi, aivan kuin tilauksesta. Avden satunnainen olemus näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, ihan kuin se normaalistikaan olisi tiennyt. Musta massa heilahteli ja leijaili ilmassa holtittomasti, kun Visokki pommitti tämän mieltä jatkuvana aaltona. Visorak alkoi tuntea myös jotain omassa mielessään ja nosti suojausta. Musta olento ei enää heilunut yhtä holtittomasti. Visokin etumatka oli siis käytetty.

”Minun visorakini aloitti vastarinnan, vai?” kysyi Avden musta olemus, joka alkoi nauraa kymmenillä suillansa demonisesti. Visokki pommitti Punaisen miehen mustan muodon mieltä entistä kovemmin pitäen oman suojauksensa tasapainossa.

"Minä en ole sinun visorakisi. En kuulu kenellekään. Itse asiassa olen ainut visorak, joka ei kuulu kenellekään!"

Avden hymyt hyytyivät hetkeksi ja hän näytti taas keskittyvät kovemmin. Visokki lähetti ladatun Rhotukan kohti mustaa mössöä. Rhotuka meni mössön läpi tehden siihen reiän.

”Mössön salaisuus on se, että se on mössöä. Nyt tiedän miksi Matoran-Avde ei näyttäydy taistellessa…” Visokki mietti aloittaen kunnollisen Rhotuka –pommituksen äskeisestä huolimatta.

Avde hallitsi ympäristöä ja myrsky vain koveni. Visokin Rhotukat lentelivät kovan myrskyn vaikutuksesta miten sattui ja tämä joutui myös itse väistelemään omia aseitaan. Visorak manasi, kun joutui keskittymään väistelemiseen ja laskemaan Avden mielen pommitustasoa. Rahi perui mielipiteensä myrskyn paremmuudesta tyyneyden rinnalla.

”Miten sinä, ystäväni, voit kuvitella voittavasi minut, jos tämä ympäristö on kokonaan minun hallittavissani?” Avde kysyi naurun taas raikaessa.

”Missä me edes olemme? Onko tämä vain mielikuvitustasi? Onko tämä totta ollenkaan?” Visokki vastasi.

”Voi, sitä sinä et saa ikinä tietää, ystäväni…” Avde nostatti myrskyä entisestään, jolloin Visokin oli vaikea pysyä jopa itse olemaan lentämättä myrskyn mukana.

Mustasta olennosta ilmestyneet kymmenet lonkerot alkoivat lähestyä visorakia.

Visokilla ei ollut yhden yhtä suunnitelmaa mielessään, joten hän päätti tyytyä samaan taktiikkaan kuin viimeksikin. Hän hyppäsi suoraan Avden kasvoille, tai oletetuille sellaisille, tuulen voiman avittamana, mikä sai mustan mössön jopa hieman heilahtamaan taaksepäin, jolloin Visokki sai hyökättyä Punaisen Miehen mieleen hetkeksi syvemmin. Sen johdosta myrsky hellitti riittävästi, sillä Avde ei pystynyt keskittymään sään ylläpitämiseen. Visokki iski pihtimillään Avden naamaan, mikä ei myöskään näyttänyt Punaista Miestä haittaavan. Avden mustat lonkerot kulkivat edelleen kohti Visokkia, joka ei tätä huomannut ennen kuin ne olivat jo hänessä kiinni. Visorak yritti kovasti huitoa mustia lonkeroita itsestään irti pistimillään, tuloksetta. Lonkeroiden lähde nauroi taas hervottomasti.

Samalla Visokki tunsi, kuinka yhtäaikaisesti hänen mieleensä yritettiin hyökätä entistä kovemmin. Rahi nosti keskittymistään suojaukseen, mikä vähensi lonkeroihin keskittymistä. Avden nauru jatkui ja koveni. Sekin yritti hajottaa Visokin mieltä, vaikka visorak oli sitäkin jo paljon kuullut. Siihen ei kuitenkaan näemmä voinut tottua. Naurua. Naurua. Naurua. Kovempaa naurua. Entistä kovempaa naurua. Lonkerot olivat aikaisempaa tiukemmassa otteessa. Kaikki alkoi pimetä.



Pimeys

Visokki ei tuntenut enää lonkeroiden tiukkaa otetta ympärillään, mutta rahin päähän alkoi koskea. Visorak oli nyt täydessä pimeydessä, edessään hymyilevä matoran -muodossaan oleva Avde. Päänsärky senkun yltyi.

”Missä …minä …olen?” Visorakin ajatus takelteli.

Yht’äkkiä Avden viereen käveli pimeydestä joku, jonka nähdessään Visokki ei voinut uskoa silmiään. Samalla päänsärky oli tiessään. Avden vieressä seisoi nyt mustakeltainen visorak, joka tuijotti tuimasti Visokkia. Tämä Oohnorak oli Visokille hyvin tuttu ja toi mieleen kipeitä muistoja, jotka admin oli jo yrittänyt unohtaa. Visokki tuijotti vanhaa taistelukumppaniaan, hyvää visorak –ystäväänsä. Kesti hetken, ennen kuin hän sai sanoja ulos.

”Si-si-sinä?” Visokki sai sanottua. Hänestä oli outoa puhua visorakia pitkästä aikaa. Itse asiassa siitä oli ihan järkyttävän pitkä aika.

Oohnorak pyöräytti silmiään:

”Minä minä. Muistatko sinä muka vielä minut?”

”Mi- miten minä voisin muka unohtaa?” Admin vastasi.

”Ajattelin, että petturi olisi jo unohtanut…” Oohnorak käänsi huomionsa pois Visokista ja katseli muualle.

”En minä- En minä ole petturi… Tai en halua olla.” Visokki vastasi anteeksipyytelevästi.

”Mutta silti jätit meidät kaikki? Olisimme suurimpia voimia koko universumissa, jos olisit jäänyt!” Oohnorak huusi suutuksissaan. Visorakiksi suuttuminen kuulosti kieltä tuntemattoman mielestä enemmänkin loputtomalta kirosanojen litanialta.

”Olit parhaassa mahdollisessa asemassa ja sitten jätit kaiken? En ymmärrä. En vain ymmärrä.” Oohnorak katsoi Visokin ohi pimeyteen.

”Minun oli pakko tehdä se, tiedät, että minun oli pakko. En ole katunut sitä päätöstä koskaan!” Visokki vastasi katsoen ystäväänsä hämmennyksen ja säälin vallassa. Samalla visorakin mielessä pyöri päivä, jolloin hän pakeni Makutan visorak -laumasta. Visokki jätti vain kaiken eikä kertonut kenellekään. Admin kääntyi Avden puoleen:

”Mitä sinä olet tehnyt ystävälleni?” Visokki oli kauhuissaan tästä kaikesta.

Avden nauru, tällä kertaa vain yhdellä suulla, kaikui ensin, jonka jälkeen hän vastasi:

”Ystävällesi? Ystäväsi sanoo sinua petturiksi. Sitä paitsi, hän itse tuli tänne. En minä ole tehnyt mitään ystävällesi.” Ja Avden nauru jatkui.

”En, minä en usko tuota” , Visokki yritti rauhoitella itseään.

”Mistä sinä voit tietää, miten ystäväsi on muuttunut vuosisadoissa?” Avde keskeytti naurunsa hetkeksi, ihan vain siksi, että Visokki saisi miettiä tätä kaikkea rauhassa.

Jos visorak olisi voinut itkeä, Visokki olisi tehnyt sen nyt. Mielenpäälle tuli kuitenkin muita asioita, sillä päänsärky iski taas kuin kirkkaalta taivaalta. Pimeydestä, Visokin ystävän vierestä, käveli uusi hahmo näkyviin. Päänsärky lakkasi, kun Visokki tajusi, kuka tulija oli ja samalla hän perääntyi neljällä jalallaan niin kauas kuin vain hahmosta pääsi. Avde nauroi mielessään, sillä näytti siltä, kun visorak olisi nähnyt aaveen.

Visokki yritti tasata hengitystään ja hän oli ladannut Rhotukansa varmuuden vuoksi, vaikka oli mielestään turvallisen välimatkan päässä hahmosta.

”Mata Nui, rukoilen, ettei tämä ole totta. Anna tämän olla vain unta.”

Hahmo jäi seisomaan Avden ja Oohnorakin viereen, eikä se tehnyt elettäkään taistellakseen tai puhuakseen. Visokki hiipi lähemmäs kolmen hahmon riviä ja yritti saada sanoja taas ulos:

”Re-Re-Relak?”

Pimeydestä tullut hahmo oli Makuta. Hahmo näytti Makutan, Rakshin ja Skakdin yhdistelmältä, sillä hänellä oli Skakdikynnet ja –jalat. Hän oli kauttaaltaan punamusta ja olemuksen kruunasi iso punainen Rakshi-pää ja musta viitta. Vartalo ei ollut kovin massiivinen. Makuta nauroi vastaukseksi Visokin kysymykseen.

”Kyllä, Visokki. Et usko, miten olen kaivannut sinua.” Makuta, Relak nimeltään, vastasi hymyillen. Visokki alkoi perääntyä hieman takaisinpäin saman tien. Relakin äänensävy karmi jo häntä aivan tarpeeksi. Admin ei ollut nähnyt tätä Makutaa sen jälkeen, kun oli jättänyt kaiken.

Visorak alkoi olla varma, että tämä oli jotain muuta kuin todellisuutta, sillä Relak olisi muuten jo hyökkäyksessä arvokkaimman visorakinsa takaisinsaamiseksi.

”Muistoja, ihan liikaa muistoja…” Visokki mietti. Avde nauroi Visorakin henkiselle kärsimykselle.

Visokki yritti taas koota itseään ja saada selvyyttä tähän kaikkeen:

”Ta-Tarkoittaako tämä, että te kaikki olette nyt Avden puolella?”

Avde myhäili entisestään:

”Toistan sen, mitä jo sanoin, ystäväni. He ovat valinneet puolensa. Siksi he ovat täällä.”

Visokki nielaisi. Joutuisiko hän nyt taistelemaan noita kolmea vastaan? Siinä tapauksessa visorak olisi tuhoon tuomittu. Pelko alkoi taas kasvaa Visokin mielessä. Lisäksi visorak yritti aina välttää ystäviään vastaan taistelemisen. Hän ei haluaisi taistella visorak -ystäväänsä vastaan.

Samalla hetkellä Visokin pahin pelko toteutui. Avden muoto muuttui mustaksi lonkeroiseksi massaksi ja alkoi liikkua Adminia kohti Makutan ja visorakin kanssa. Visokki latasi Rhotukansa ja yritti keskittyä mielenvoimiinsa, mutta yltynyt päänsärky tuli taas kuin tyhjästä ja esti keskittymisen. Kolme hahmoa lähestyivät nopeasti, eikä Visokki saanut päätään kasaan millään. Hän huusi, huusi niin kovaa kuin pystyi ja lähti perääntymään samalla yrittäen pommittaa Rhotukoita, mutta ei pystynyt keskittymään niihinkään. Avde, Relak ja ei-nimeä-omaava –Oohnorak olivat jo Visokin edessä ja kaikki kolme aloittivat hyökkäyksen tismalleen samaan aikaan. Adminin päähän koski jo niin paljon, että pää tuntui räjähtävän. Visokki ei jaksanut edes yrittää puolustaa. Hän ei pystynyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Päänsärky yltyi yltymistään ja Visokki huusi, vaikka ei itse enää kuullut mitään. Hän tunsi putoavansa, putoavansa ja putoavansa. Yht’äkkiä kolmea hahmoa ei ollutkaan enää hänen ympärillään, oli vain pimeys. Päänsärky oli taas tiessään. Visorakin jalat pettivät.

”Mitä-Mitä ihmettä tuo oli? Jos pään räjäyttäminen tuntuu tuolta, en kyllä ikinä tee sitä enää kenellekään…” Visokki katseli pimeyttä ja mietti mitä tapahtui ennen äskeistä muistojen helvettiä. Avde. Lonkerot. Pimeys.
”EIH! Suojaukseni petti!” Visokki tajusi. Avden nauru raikasi taas kaikkialla, mutta tätä ei näkynyt missään eikä visorak tuntenut tämän mieltä.

”Haluatko uudestaan muistojen ja painajaisten maailmaan, ystäväni?” Avde kysyi nauraen.

Visokki ei vastannut. Hän oli syvästi vihainen Avdelle ja vielä enemmän itselleen, että oli antanut suojauksensa pettää. Avde sai iskettyä sekunniksi siihen pieneen suojauksen aukkoon. Tosin, lonkeroiden kuristamana oli vaikea keskittyä. Visorak ei silti antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi. Samalla hän kuitenkin oli hyvin huojentunut, ettei se ollut totta.

”Tehdäänkö taas vaihtokauppa?” Avden ääni jatkoi.

”…Kuten?” Visokki vastasi epäilevästi.

”Muisto Nimdasta minulle, vapaus sinulle.”

[spoiler=Tämän karmeuden jälkeen]Kiitos hahmoni kirjoittajille, minä jatkan tästä! Kiitos erityisesti G:lle, joka jaksoi opastaa minut tilanteen tasalle.[/spoiler]

Bio-Klaanin saari, Mt.Ämkoon pohjoisen puoleinen rinne, Nazorakien vuoritukikohta

Yö oli pimeä. Taivas oli pilvessä, ettei kuuta näkynyt. Yön hiljaisuudessa musta hahmo käveli rantaniityllä. Hän kantoi mustaa hupputakkia. Hän oli vetänyt hupun kasvoillensa. Hän pysähtyi mäen nyppylälle katsomaan edessä loistavaa kaupunkia. Kaupunki oli oikea suurkaupunki, monia kerrostaloja ja baareja. Siellä asui Matoraneja, Vorttixeja ja muita lajeja.
”Aah. Vihdoin perillä.” hahmo sanoi. Hän asteli kaupungin portista sisään suurelle aukiolle, josta hän jatkoi pääkatua pitkin syvemmälle äänekkääseen yöhön.
Paljon nuoria oli liikkeellä yöllä. Monet olivat tulossa tai menossa yökerhoihin ja baareihin, jotka tässä kaupungissa olivat ilmeisen suosittuja. Katua pitkin, jota hahmo kulki, oli monia baareja ja musiikin jytinä kuului niistä ulos asti.
”Noin, nyt tuntuu kotoisammalta” Muukalainen ajatteli kuunnellessaan musiikin pauhetta. Musiikin yli kuului kuitenkin kova naisäänen kiljunta. Hupputakkia pitävä hahmo pysähtyi. Hän huomasi kun kolme miespuolista Steltinpeikkoa yritti repiä hemaisevaa Vorttix naista mukaansa. Miehet olivat vihaisia ja juovuksissa. Yksi tarttui neitoa ranteesta.
”Irti minusta!” Nainen käski, mutta miehet nauroivat.
”Eikö teille ole kerrottu, että naista pitää kohdella hellästi?” Tulija kysyi. Steltiläiset kääntyivät katsomaan häneen ihmeissään. Hupputakkisen hahmon ääni oli pehmeä ja runollinen. Tulija oli yhtä pitkä kuin hekin.
”Mitä tämä sinulle kuuluu, muukalainen?” Yksi mies Steltiläinen kysyi.
”Ajattelin vain muistuttaa pölkkypäitä ’hyvistä tavoista’.” Mies sanoi.
Steltiläiset eivät pitäneet että tuntematon pilkkasi heitä. Vorttix katsoi hämmästyneenä tulijaa.
”Ei ole viisasta alkaa soittamaan suuta meille!” Yksi gorilloista sanoi.
Kaikki kolme Steltiläistä ottivat teränsä esiin. Muukalainen ei tehnyt elettäkään paetakseen. Yksi Steltiläinen otti muutaman askeleen häntä kohti ja muutaman nopean harppauksen, ollen aivan muukalaisen vieressä. Hän kohotti teränsä lyödäkseen hupputakkista miestä. Mutta tulija oli nopeampi. Yhtäkkiä, ennen kuin kukaan ehti räpäyttää silmiään, Steltiläisen terää kannatteleva kämmen makasi irrallaan maassa. Steltiläisen silmät laajenivat, kun hän vielä piti verta vuotavaa kättään edelleen lyönti asennossa. Hänen toverinsa hätkähtivät. Muukalainen piti kädessään pitkää, veitsen terävää viikatetta.
”Pistäkääpä pojat nuo teräaseet pois.” Hän sanoi ivallisesti ”Joku voi vielä loukkaantua.”
Hyökännyt Steltiläinen karjaisi, osittain tuskasta, osittain raivosta.
Kaksi muuta gorillaa syöksyivät muukalaista päin heiluttaen teriään, aikoakseen kostaa toverinsa loukkaantumisen. Toinen oli taas iskuetäisyydellä. Mutta tulija oli taas nopeampi.
Steltiläinen oli juuri lyömässä, kun tunsi viiltävän kivun vatsassaan. Hän hajosi kahtia. Veri purskahti, kun Steltiläisen yläruumis leikkaantui irti vatsan kohdalta, hupputakkisen miehen viikatteen iskusta.
Kolmas Steltiläisistä älysi pysähtyä nähdessään kaverinsa kohtalon. Hän astui pelokkaasti taaksepäin ja juoksi pakoon. Hupputakkinen tulija kääntyi katsomaan Vorttix naista joka seisoi kauhusta kankeana.
”Anteeksi, arvon neiti. Ei ollut tarkoitusta säikäyttää. En halunnut, että nämä törkyläiset häiritsevät teitä.” Tulija sanoi pehmeällä äänellään.
”Kuka sinä olet?” Nainen kysyi.
Pilvet yölliseltä taivaalta alkoi väistyä. Niiden takaa paljastui suuri ja kirkas kuu. Tulija otti takkinsa hupun hitaasti pois päästään. Sen alta paljastui pitkät vaaleanpunaiset hiukset ja hän kantoi kasvoillaan vaaleanpunaista Jaloa Kanohi Mirua. Hänen silmissään oli osaksi lempeä, osaksi ylimielinen katse. Hän otti hellästi taskustaan ruusunsa.
”Nimeni on Marlun…”

***

273 laski kirjan pöydälleen. Hän oli istunut rennosti laboratoriossaan lukemassa lempi kirjaansa. Tämä oli aika erikoista, sillä kirja oli Matoranin kielinen ja se oli joskus saatu ryöstösaaliina jossakin Nazorakien kahakassa. Hmm, pitänee palata töihin, hän ajatteli.
Hän otti kirjan pöydältä ja laittoi sen pöytänsä piironginlaatikkoon ja lukitsi sen avaimella. Mitähän muut ajattelisivat, hän mietti. Siitäpä syntyisi taas vitsin aihetta.
273 palasi taas mielessään ajassa taaksepäin. Kuinka useat olivat nauraneet hänelle, kuinka usein hänen keksintöjään oli vähätelty, kuinka useasti häntä oli kutsuttu ”Lumihiutaleeksi”. Valkoinen Nazorak heräsi ajatuksistaan. Piti palata töihin.

Hän palasi tutkimaan tekemiään tutkimustuloksiaan ja sinikopioita. Seuraavat päivät tulisivat olemaan kiireellisiä Tiedustelun johtajan 007:n tilauksen takia. Jäätutkija oli käskenyt vuoritukikohdan työläis-Nazorakeja rakentamaan ilmatyynyaluksia. He olivat kokeneita mekaanikkoja ja siksi 273 oli heidät valinnut. Tämän kaltaisen tilauksen suorittamisessa ei olisi varaa epäonnistumiseen. Lisäksi tämä oli 273:n tilaisuus päästä arvostetuksi tiedemieheksi.
Koko halli kuhisi Nazorakeja alusten kimpussa.

”Hmm, jos liittäisin lämpöskannerit kelkkakypärään, niin ne pysyisivät paremmin päässä.” Hän mietti itsekseen miten parannella lämpölasejaan, joita 007 oli moittinut. Mutta sitten 273:n huomio kiinnittyi muualle papereistaan. Hän katsoi viereisellä pöydällään hyödyttömänä makaavaa teräksistä hanskaa. Sitten hän palasi tutkimuspapereihinsa. Hän yritti lukea niitä, mutta hänen mielenkiinto niihin oli poissa. Tiedemies kääntyi uudestaan tuijottamaan hanskaansa. Hän huokaisi syvään. 237 nosti hanskan pöydältä ja pyöritteli sitä käsissään.
”Se teoriassa toimisi, mutta sitä perkuleen virtalähdettä ei ole!” Hän sanoi vihaisena. Mutta sitten hän sai ajatuksen. ”Hmm, ellei sitten…”
Valkoinen Nazorak käveli nopeasti pois laboratoriostaan. Hän käveli pimeätä käytävää pitkin ulko-ovelle. 273 painoi oven viereisessä seinässä olevaa kytkintä, joka avasi raskaan metallioven. Oven avautuessa sen takaa puhalsi valtava viima ja kova lumituisku. Oli taas yksi Mt.Ämkoon voimakkaista lumimyrskyistä. 273 asteli lumeen tehtyä kävelypolkua pitkin viereiselle rakennukselle. Hän piti kättään kasvojensa edessä estääkseen enimmän lumen ja tuulen puhaltamasta hänen silmiinsä. Tiedemies tuli rakennuksen ovelle, jota kaksi vartijaa vahtivat. He tekivät sotilastervehdyksen valkoisen Nazorakin nähdessään.
”Lepo, miehet” Hän sanoi sotilaille ja avasi metallioven. En kyllä haluaisi seisoa tuolla ulkona tällaisessa tuiskussa, hän ajatteli. Rakennus, johon hän oli tullut, oli varasto. Sinne Nazorakit toivat kaiken tarpeettoman myöhempää käyttöä varten. Koska 273 oli tiedemies, hänellä oli pääsylupa käydä siellä.
Varasto oli aika huonossa kunnossa. Tarpeetonta roinaa makasi lattialla pinoittain, kun viereisissä hyllyissä ei ollut enää tilaa. Metalliesineitä, rikki menneitä aseita ja muuta tarpeetonta. Siellä ei varmaan pitkään aikaan ollut järjestelty. Katossa loisti vain muutama räpsyvä loisteputki.
Tämähän on oikea läävä! Pitääkö kaikki täällä tehdä itse?!, tiedemies ajatteli. Hän alkoi tutkimaan hyllyissä olevia tavaroita. Nazorakit olivat sulloneet roinaa vain summamutikassa hyllyihin. 273 kierteli hyllyjen välissä etsien jotain.
”Hm?” Hän kuuli jotain viereisestä rojukasasta. Kuin sähkön sirinä olisi kuulunut. Valkoinen Nazorak kaivoi pinoa roinaa. Sitten hän löysi äänen aiheuttajan. Kuluneella metallisella alustalla oli outo kone. Laitteessa oli itsestään pyörivä mäntä, joka tuotti hitaasti virtaa rikki menneeseen hehkulappuun. Se oli iän vanha ikiliikkuja.
273 katsoi konetta. Koneen mäntä pyöri itsekseen. Nazorak katsoi edelleen konetta. Männän kirske ja rikkinäinen lamppu aiheutti ärsyttävää ääntä. Tiedemies katsoi edelleen konetta. Sitten hänellä naksahti päässä. Hän kohotti kapistuksen käsillään korkealle ilmaan ja sitten heitti masiinan täysillä lattialle. Kone meni ihan säpäleiksi.
”Miten täältä on tarkoitus löytää mitään!!?” 273 huusi vihaisena. Sitten hän hieroi otsaansa ja jatkoi etsimistään.

Jonkin aikaa varaston tavaroita tutkittuaan 273 oli ihan rakennuksen toisessa päässä. Hän penkoi taas lattialla olevia tavaroita. Ei siellä ollut kuin vanhoja Zamor-pistooleja. Sitten hänen katseensa kiinnittyi johonkin. Viereisessä kaapissa olevasta pahvilaatikon kannen alta pilkisti outo hohde. Tiedemies nousi lattialta ja otti laatikon hyllystä.
”Mitäs täällä mahtaa olla?” Hän mietti ja avasi laatikon kannen. Samassa pahvilaatikosta nousi kirkas sininen hohde. Varaston hämärässä nurkassa hohde valaisi hyvin. 273 hämmästyi. Hän työnsi kätensä laatikkoon ja nosti hehkun aiheuttavan esineen. 273:n silmät laajenivat. Hän piti kädessään sinistä kiveä. Se oli aivan kuin kristallia. Kivi oli aivan jääkylmä.
”Elementaalikivi…” Tiedemies sanoi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan niistä, muttei koskaan itse nähnyt. 273 laittoi kiven tutkimustakkinsa povitaskuun ja käveli takaisin ulko-ovelle.

273 laski Elementaalikiven laboratorionsa pöydälle ja penkoi nopeasti kaappejaan. Viimein hän löysi tutkimusraportin, jonka hän oli joskus saanut toiselta Nazorak-tiedemieheltä. Hän luki sen nopeasti läpi. Hmm, kyllä… Se on Jään Elementaalikivi. Hän otti teräksisen hanskansa. Valkoinen Nazorak avasi sen ranteessa olevan kannen ja teki pieniä muutoksia siihen. Sitten hän liitti johdot kiveen ja asetti kiven hanskan sisällä olevaan koteloon.
”Valmis…” Hän sanoi hieman jännittyneenä. ”Mutta toimiiko se?” 273 työnsi varovasti oikean kätensä hanskan sisään. Sitten hän tarttui hanskan kämmenen nivelkohdassa olevaan rullaan. Hän väänsi sen ympäri ja rullasta hanskasta kuului naksahdus. Hanskan kämmenen pohjassa olevassa sinisessä ympyrässä, joka toimi laukaisimena, alkoi kipinöidä. 273 otti taistelu asennon, juoksi seinän viereen ja löi kämmenensä seinään. Silloin laukaisimeen kerääntynyt energia vapautui ulos hanskan kämmenestä. Kuin sininen sähkövirta lennähti ulos seinään. Hämärä huone valaistui hetkessä sinisestä Jääenergiasta syntyvään valoon. 273 hämmästyi hanskan suuresta tehosta. Sitten hanskan energia loppui. Valkoinen Nazorak katsoi seinää. Iso alue seinästä oli jään peitossa. Hän katsoi sitä hieman lähempää.
”Hmm, kyllä. Se on jäätä.” Hän sanoi.Sitten hän painoi nappia hanskan ranteessa. Hanskan yliääni-toiminto pirstoi seinässä olevan jäät siruiksi. Ääni oli niin korkea, että sitä ei tavallinen Matoran kuule, Mutta 273 kuuli sen pienenä vikinänä tuntoelimissään. Hänen kasvonsa venyivät suureen hymyyn. Hän katsoi uutta luomustaan. Hän tunsi ylpeyttä, kun oli viimein ratkaissut pulmansa. Tämä hanska oli kyllä hänen suurin keksintönsä. Hm, mutta… tästä tuskin kannattaa ilmoittaa johtaja 007:lle. Elementaalikiviä on harvassa. No, tuskin hän pahastuu, Hän ajatteli. Hän koukisti sormiaan hanskan sisällä. Sormien nivelet pitää vain rasvata.
Hän katsoi vielä hanskaansa hymyillen. ”Sinun nimesi olkoon… Alinolla-Hansikas…”

[spoiler=Kheh heh]Halusin, että teille kaikille lukijoille tulee tuosta kursivoidusta alusta wtf-fiilis.
Vitsi, vitsi :3[/spoiler]

BKS Hildemar

Vuorokausi vierähti hiljaiseksi taantuneella laivalla, kun se seilasi hitaasti kohti määränpäätänsä. Kapteenin hytistä kajastava valo alkoi olla jo huomattavissa jälleen uuden illan laskeutuessa meren ylle. Vaikka aurinko oli vasta kääntynyt laskuun, tekivät meren eläimet jo lähtöä takaisin syvyyksiin. Veneen rinnalla vähän aikaa hyppineet biomekaaniset delfiinit saivat jostain syystä Hain miehistön jäsenet tärisemään pelosta. Kukaan ei uskaltanut kysyä syytä noihin viattomiin eläimiin kohdistuvaan pelkoon.

Kannen kaiteeseen nojaileva Summerganon oli täysin uponneena mietteisiinsä, eikä täten kiinnittänyt huomiota hänen takaansa harppovaan Toaan, joka kaiken päälle huuteli erään laivaporukalle hyvin tutun Metsästäjän nimeä. ”Hei, nyt odota nyt vähäsen. Ei tämä nyt vielä ollut tässä.”

Miltei hyttiosaston ovelle ehtinyt Killjoy pysähtyi ja kääntyi katsomaan Matoroa kädet levällään. ”Minulla on töitä. Kengissäni on edelleen vettä. Mihin sinä minua vielä tarvitset? Sitä paitsi Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä.”

Matoro hiljensi vauhtiaan nähdessään Killjoyn pysähtyvän ja asteli tätä kohti nyt jo huomattavasti rauhallisemmin askelein. Toa käveli aivan Metsästäjän eteen, tasaten matkallaan hengitystään. ”Tajusin juuri... meidän täytyy raportoida Klaaniin. Siellä ei tiedetä mitään Rautasiivestä eikä sen tapahtumista.

”Ja mihin sinä muka minua tarvitset? Voit varmasti lähettää raportin itsekin.”

Matoro virnisti pienestä syyllisyydestä, raapien ohimoaan. ”Noh, näyttää hieman siltä, että sinä olet tämän porukan ainoa, jolla on Klaanin kommunikaattori mukana. Minun tavallaan piti ottaa se mukaan, mutta... noh... lähtö tuli hieman äkkiä ja minä vähän kuin unohdin pyytää Tawalta sellaisen.”

Killjoy läimäytti käden kypärälleen, huokaisten syvään. ”Voi hyvä gorgolzilainen sentään... olkoot. Mutta katsokin hoida asiat nopeasti. Tawa ei varsinaisesti ole soittelujeni suurin fani.”

...

Bio-Klaani

Violetti viitta hulmusi keltaisen Toan astellessa ripeästi sisälle valvomoon. Huoneessa ei ollut ainuttakaan valoa, lukuunottamatta kymmeniä erikokoisia ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja himmeitä näyttöjä. Paaco oli jalkojensa avulla vallannut huoneesta kokonaiset kolme työtuolia lokoisaan röhnötykseensä, mutta jopa hän suoristi selkänsä Tawan saapuessa huoneeseen. Johtajan kysyvä katse sai Paacon aloittamaan selityksen välittömästi.

”Niin noh ei kai tässä nyt sen kummempia, mutta Killjoy vähän kuin yrittää tässä soittaa sinulle.”

”Anteeksi... mitä?”

”Niin. Tämä puhelu tulee tosi tosi kaukaa mereltä. Killjoylle rekisteröidystä standardikommunikaattorista. Näyttää haluavan ottaa videoyhteyttä.”

Tawa päätti tietävänsä tarpeeksi ja pyöritti sormiaan merkiksi. Paaco nyökkäsi ja yhdellä napinpainalluksella muita valvomon näyttöjä selvästi isokokoisempi yksilö laskeutui katosta aivan Tawan silmien eteen. Toa nyökkäsi ja Paaco tajusi sen merkiksi poistua tilasta. Ovi loksahti kiinni ja Tawa naulitsi katseensa häiriöpitoiseen näyttöön.

Pienen odottelun jälkeen kuvanlaatu parani ja Tawa onnistui erottamaan punaisen hahmon liittämässä johtoja omaan päähänsä. Toinen mustavalkoinen hahmo käänteli käsissään teipillä kasaan laitettua improvisoitua mikkiä. Admin säpsähti ääniyhteyden avautuessa täysin äkisti.

"Haloo, toimiiko tämä?"

"No ei hitossa toimi. Sinä pidät mikkiä väärin päin."

"…"

Matoro katsoi käsissään lepäävää mötykkää ja käänsi sen hieman nolostuneena ympäri. "Haloo, yykaakoo, toimiiko nyt?"

Tawa risti kätensä selkänsä taakse ja odotti hetken kuvan -ja äänenlaadun paranemista. Lopulta Hildemarilla oleileva puolisko puhelun pitäjistä sai tekniikkansa kuntoon ja hyttiin ahtautunut kaksikko asettautui pöydän eteen keskelle hyttiään, Killjoyn kypärästä revityn kameran kuvatessa heitä työtasolta. Hai oli tarjonnut heille myös pienen näytön, joka lepäsi nyt kirjapinon päällä. Tawa katsoi tilanteen olevan valmis. ”Hei... missä hitossa te oikein olette? Minulle kerrottiin, että signaalinne oli kadonnut eilen."

Adminin hermostuneisuutta huokuva äänensävy sai Killjoyn ottamaan pienen askeleen taaksepäin. "Sinä johdat tätä hommaa, Matoro. Sinä hoidat puhumisen. Minulla on tarpeeksi töitä palvella tietokoneena."

Matoro irvisti hieman, mutta ryhdisti itsensä ja puhkesi puhumaan. "Niin, päivää. Mitäs sinne Klaaniin kuuluu?” Tawa mulkaisi kaksikkoa, Killjoy tönäisi Matoroa kyynärpäällään. "...me otimme juuri turpaamme Nazorakeilta. Tämä ei ole oikea hetki kysyä kuulumisia."

"... okei. Mutta positiivista asennetta pitää ylläpitää. Niin, siis... Me ikäänkuin kohtasimme SS-Rautasiiven ja menetimme Tronien, Rukin ja matoraneja. He siis jäivät vangeiksi. Meillä on kaksi torakkavankia, jotka tuntuvat olevan oudon korkea-arvoisia"

Tawan ilme huokui huolestuneisuutta. Admin ei ollut odottanut tällaisia uutisia. Matoro huomasi tämän ja piti pienen tauon. Toa kuitenkin jatkoi tajutessaan Killjoyn tuijottavan häntä syyttävän näköisenä. (Tai niin syyttävänä kuin kasvoton vain voi.) "Niin... kuulustelimme Killjoyn kanssa niitä torakoita. Ne eivät itse tunnu tietävän mitään, eivät edes sitä miksi niitä pidetään arvokkaina. Niistä ei saanut irti juuri mitään, mutta saimme Rautasiiveltä jotain muutakin." Matoro kääntyi Metsästäjän puoleen. "Joy, näytä ne paperit"

Metsästäjä nyökkäsi ja alkoi naputtelemaan rannetetietokonettaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Killjoyyn yhdistetty kuvayhteys alkoi lähettämään Tawan näytölle skannauksia Nazorakeilta ryöstetyistä papereista. Tawa astui lähemmäksi omaa näyttöään ja alkoi tutkimaan asiakirjoja, vilkuillen kuitenkin aika-ajoin suorana seisovaa kaksikkoa.

"Ensimmäisessä kolmessa artikkelissa on kaikki tiedot "uudesta sukupolvesta". Tiedämme vain, että nämä ruumiinrakenteeltaan aivan uudenlaiset Nazorakit pitävät Rautasiipeä harjoittelukseskuksena. Yksikköjä on tällä hetkellä toimintakykyisenä 22 kappaletta. Keskittyvät ilmeisesti lähitaisteluun.”

Tawa piti katseensa puhuvan Metsästäjän ja papereiden välillä. Toa ei kiinnittänyt huomiota hänen takanaan aukeavaan oveen, josta astui sisään sininen iso jalka. Guardian hilasi itsensä kokonaan komentohuoneen puolelle ja sulki oven hiljaa perässään. Saapuessaan tämä vain vilkaisi Tawaa nopeasti, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Skakdi jäi seisomaan hieman kauemmas komentoruuduista, tarkkaillen tilannetta.

Tällä aikaa Matoro oli ottanut taas ohjat käsiinsä ja jatkoi selittämistä, Killjoyn pysähdyttyä tuijottamaan Tawan seuraksi ilmestynyttä olentoa. Metsästäjä havahtui kuitenkin takaisin kuuntelemaan, tajutessaan missanneessa ison pätkän Matoron puheesta.

"...lisäksi tässä yhdessä paperissa mainitaan jokin "Organismi". Me emme tiedä mikä se on, mutta luulen että se on jälleen jokin torakoiden monista geenimuunteluoperaatiosta."

Tässä vaiheessa myös Matoro huomasi uuden tulokkaan ja vilkaisi itsekin kohti sinistä Skakdia. Guardian silmäili ruudulla näkyvää kaksikkoa kurtistaen kulmiaan hieman, pysyen kuitenkin edelleen hiljaa. Tawa yritti hymyillä heikosti, mutta vakavoitui tämän ja Skakdin katseiden kohdatessa. Toa häkeltyi ja pudisteli päätään varovasti. Lopulta Tawa käänsi katseensa takaisin ruutuun, miettien sanojaan laivan kaksikolle, työntäen hetkeksi saadun tietotulvan syrjään. "Niin... mikä on teidän jatkosuunnitelmanne?"

Matoro oli jäänyt tuijottelemaan adminien silmäilyä, mutta havahtui vastaamaan Joyn kopauttaessa jalallaan puista lattiaa. "Jatkamme saarelle, jossa Epsilonia pidetään. Emme me voi tehdä nyt mitään Rautasiivelle jääneiden hyväksi."

Tawa vilkaisi Geetä uudestaan, tällä kertaa vakava katse kasvoillaan. Tässä vaiheessa Killjoy otti askeleen lähemmäksi ruutua tyrmäten Matoron sanomat. "Minusta Klaanin tulisi lähettää tiimi pelastamaan vangiksi jääneitä. Välittömästi."

Nyt Guardian kuitenkin katsoi parhaakseen liityä keskusteluun, pyrkien kuitenkin pitämään äänensävynsä kylmän viileänä. "Oletko sinä nähnyt sen laivan?"

Killjoy tuhahti. ”Älä naurata. Minä tuhosin sen komentosillan yhdellä ylilennolla." Metsästäjät tuijottivat toisiaan hetken. Jännittynyt hiljaisuus vallitsi keskustelijoiden välillä. Guardian huokaisi. "Toistan. Oletko sinä nähnyt sen laivan? Oletko sinä nähnyt, mitä se on saanut aikaiseksi?"

"Minä näin kuinka kourallinen Klaanilaisia sai aluksen suurimman tykin haltuunsa hieman yrittämällä. Minä myös näin kuinka meillä oli 002 panttivankina kunnes eräät päättivät alkaa puolustuskannalle. Tähän puolustuskantaanko meidän nyt pitäisi nyt taas turvautua?"

Tawa puraisi alahuultaan sanomatta kuitenkaan mitään. Toat luurin molemmissa päissä hiljentyivät seuraamaan entisien Metsästäjien kanssakäyntiä.

"Luuletko sinä, että temppunne onnistuisi uudelleen? Jos yhtään torakoita tunnen, aluksen turvatoimet on vähintään kaksinkertaistettu. Varsinkin, jos sen sisälle on piilotettu jotain, jonka ne haluavat vielä pitää piilossa."

"Teillä on laivasto, Guardian." Killjoyn äänensävy alkoi enteillä maltin menettämistä. Matoro olisi kovasti halunnut korjata "Meillä", mutta päätti pysyä hiljaa. Tawa sen sijaan päätti sanoa sanansa ennen kuin kina pääsisi alkamaan.

"Killjoy, tiedän linnoituksen olevan vahvimmillaan puolustaessa... Meillä ei ole varaa hyökätä", Tawa vilkaisi Guardiania merkitsevästi, "Mutta voimmeko me lähettää pienen iskuryhmän?"

"En tiedä", skakdi huokaa. Hänen ajatuksensa siirtyivät Veljeskunnan saaren operaatioon. "En todellakaan tiedä. Te ette ole tainneet kuulla, mitä täällä tapahtui viime yönä."

Matoro käytti tilaisuuden aiheen vaihtamisesta ja astui takaisin keskusteluun. "... emme tosiaankaan. Mutta arvaan. Pommitus?" Tawan pohtiva katse siirtyi hiljaa lattiaan.

"Ei", Guardian sanoi Matorolle pudistaen päätään. Hän yritti parhaansa vältellä Killjoyn kypärän takaa hehkuvaa tulista katsetta, "Zyglakeja."

"Mitä tapahtui?"

Guardian oli vilkaisemassa Tawaan, mutta kuitenkin vältteli tämän kasvoja katseellaan. Hän aprikoi pitkään sanavalintaansa. "Tiedämmekö me itsekään", skakdi sanoi niin hiljaa, että vain Tawa kuuli.

"Meidän pitäisi" Tawa vastasi yhtä hiljaa, huokaisten samalla syvään.

Skakdi korotti äänentasoaan niin, että jokainen läsnä oleva kykeni jälleen kuulemaan häntä. "Zyglakeja pääsi sisään jonkinlaisesta tunneliverkostosta. Se oli yllätyshyökkäys."

Aiemmasta hiljaisuudesta huolestunut Matoro huomasi astelleensa miltei kiinni heidän puoleisesta näytöstä. "Kävikö pahastikin?" Guardian pudisti päätään. "Ei meille."

"... mitä tapahtui?" Matoro tunsi Guardianin äänesävystä, ettei hän puhunut tavallisesta torjuntavoitosta. "Matoro", Guardian sanoi. "Oletko ollut sodassa tätä ennen?"

Välähdys Toa-Metsästäjä -sotaa kävi Jään Toan mielessä. "Kuinka niin?"

"Kysyn vain. Oletko nähnyt todellista väkivaltaa?"

Matoro mietti hetken. Hän muisti Metru Nuin ruumisröykkiöt, puoliksi räjähtäneet ruumiit, Metsästäjien paloittelemat raajat. Kaikki muistoja, jotka hän haluaisi unohtaa. "Kyllä", hän sanoi hiljaa. "Olin Metru Nuilla, kuten moni muukin Klaanilainen", Matoro jatkoi.

Sivummalle astellut Killjoy liikahti hieman kuullessaan Metru Nuin lausuttavan. Matoro vilkaisi nopeasti Metsästäjään, nauliten kuitenkin katseensa nopeasti takaisin Guardianiin.

"Tarvitseeko heidän kuulla tätä juuri nyt?" Tawa kysyi hieman käheämmällä äänellä Guardianilta. Hän ei edes yrittänyt peitellä tuohtumustaan. Guardian ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan. Hymyntapainen skakdin kasvoilla oli valheellinen. Se muuttui pienemmäksi joka sanalla. "Oli sotakokemuksenne mikä tahansa, voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet tällaista. Hän, joka zyglakit sitten lähettikään tänne Ma Wetin kautta... en usko, että hän halusi niiden selviytyvän."

"... en ymmärrä", Matoro lausahti. Häntä harmitti Guardianin kryptinen uutisointityyli.

"Sinä et halua", Guardian sanoi ja tunsi Tawan polttavan katseen. "Voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet niin isoa määrää verta." Tawa laittoi kätensä puuskaan, tuijottaen skakdia vihaisena. "G, he eivät tarvitse tätä juuri nyt!" Heikkomielinen hämmennys levisi hänen kasvoilleen, Toan säikähtäessään oman äänensä voimakkuutta.

Matoro oli sulkenut ainoan kätensä nyrkkiin ja jatkoi tivaustaan Tawan tuohtumisesta välittämättä. "Minä en saa rauhaa ennen kuin saan tietää mitä siellä tapahtui!"

"MATORO!" Killjoy ärjähti keskusteluun ja kaikki siihen osallistuvat hätkähtivät yllättävästä keskeyttäjästä. "Meidän ei tarvitse tietää enempää. Me emme voi tehdä mitään." Metsästäjän puhe kaikui Matoron korvissa ja tämä havahtui takaisin siihen faktaan, että hän keskusteli kahden johtajansa kanssa. Toa huokaisi kuuluvasti ja pyrki palauttamaan arvokkuutensa.

"Totta. Emme voi tehdä enää mitään..."

Jokainen oli hetken hiljaa. Tavallinen keskustelu oli koko ajan muuttumassa kinaksi. Itsehillintäoppejaan koluten jokainen palasi vähitellen takaisin tilanteen tasalle. Nopeimmin tilanteesta toiennut Killjoy käänsi katseensa nyt Tawaan. Osoittaen kysymyksensä suoraan hänelle.

"Meillä kuitenkin on asioita joille me voimme tehdä jotain... Oletteko löytäneet Visokin?" Metsästäjän äänensävy oli huomattavasti pehmeämpi, mitä aiemmin keskustelussa. Tawa vilkaisi taas Guardianiin, yhä häkeltyneen oloisena tilanteesta

"Kerrohan", hän sanoi kääntyessä takaisin Killjoyn puoleen, "puhutko sinä usein sekavia?" Killjoy häkeltyi vastauksesta. "En... ymmärrä."

"Teillä on nyt muuta murehdittavaa" Tawa vastasi käskevästi. Metsästäjä ei kuitenkaan halunnut jättää asiaa sikseen. "Tawa, minä ansaitsen tietää, oletko sinä etsinyt häntä? Mitä olette tehneet?”

Tawaan seuraava hengenveto oli nopea. Niin nopea, että hetken ajan näytti kuin salaman Toa olisi meinannut tukehtua. Admin kasasi itsensä kuitenkin silmänräpäyksessä. Sivusilmällään hän huomasi, kuinka Matoro katseli Killjoyta melkein kiehtovana. Tawa myönsi tosin itselleenkin, että ei ollut odottanut metsästäjältä näin vankkaa lähestymistapaa asian suhteen.

”Minusta tuntuu, että meidän tulisi keskustella tästä asiasta joskus toist-”

”Meidän täytyy AIVAN EHDOTTOMASTI puhua tästä nyt.” Killjoy oli ottanut askeleen eteenpäin ja Tawa sähähti metsästäjän kypärän peittäessä miltei puolet ruudusta. ”Hei, älä korota ääntäsi minulle! Teillä on tehtävä ja teidän tulee keskittyä nyt siihen. Millään muulla ei ole väliä.”

”Ei ole väliä... ei ole väliä?” Metsästäjä oli edellen tuohtunut ja nyt Matoro ryntäsi tilanteeseen anellen Killjoyta rauhoittumaan. Jään toa veti metsästäjän takaisin rinnalleen, pudistellen samalla päätään tilanteelle. Tämä keskustelu oli pelkkää kinaa kinaamisen jälkeen.

Tawan hengitys oli raskas. Huultaan purren Toa hillitsi itseään sanomasta mitään enempää. Sillä hetkellä Toa oli kuitenkin järkyttyneempi, kuin päältäpäin kykeni näkemään. Koko käyty keskustelu velloi hänen päässään liekkimyrskyn tavoin. Se riisti hänen päänsä miltei halkeamispisteeseen... kunnes kuului pienoinen rasahdus.

Pienen pieni halkeama oli ilmestynyt Tawan maskiin leuan kohdalle. Silmät selällään leukaansa sormella tunnusteleva salaman Toa yritti peittää järkytyksensä, pienoisen hohteen alkaessa kajastaa syntyneestä aukosta. Toa lavasti itsensä miettivään asentoon, peittäen leukansa kädellään. Hän kiitti onneaan. Kukaan ei ollut huomannut.

Guardian katsoi, kuinka Tawa vetäytyi hiljaa huoneen sivustalle, pysyen aivan hiljaa. Yksikään paikalla olleista ei kyseenalaistanut Toan toimia. Ei edes Killjoy, joka vilkaisi vielä sivusilmällään, kuinka Tawa jähmettyi valvomon seinustalle.

Tahdittomuus oli aina ollut Killjoyn huono puoli. Katkeroitunut metsästäjä ei kuitenkaan osannut enää edes hävetä sitä. Sillä koko tämän ajan punainen kone oli tujottanut Guardiania ja miettinyt sanojaan. Killjoy tiesi, että hänellä oli tälle sanottavaa. Jo kuitenkin viikkoja hän oli punninnut, aikoisiko koskaan tehdä tätä. Hiljaisuus kanssakäyjien välillä oli kuitenkin rikkumaton. Metsästäjä ei nähnyt enää vaihtoehtoja. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän joutui rohkaisemaan itseään.

"Sinä. Minulla on sinulle jotain, josta saatat olla kiinnostunut."

Guardian oli seisonut hetken hiljaa epäluuloinen katse skannaten värähtämättä valvomon suurinta ruutua ja sillä puhuvaa punaista metsästäjää. Zakazlaisen korttipelimestarin elkein skakdi sai kuitenkin pidettyä kasvonsa tyynenä. Killjoyn sanat eivät olleet yllättäneet häntä. Eivät ainakaan näkyvästi.

"En tiedä, voitko tarjota minulle mitään", Guardian sanoi vaitonaisesti pitäen katseensa vakaana. Hetken hiljaisuuden jälkeen skakdi kuitenkin nyökkäsi hitaasti. "Mutta yritä."

"Minun ei tarvitse yrittää Guardian, katsos sinä pääset tällä kertaa tekemään ajatustyön. Kerro minulle, muisteletko sinä koskaan sitä pientä retkeämme Ath-Korossa. Eikö siinä sinusta ollut mitään outoa?"

Skakdin väsyneille ja jämerille kasvoille ilmaantui mitätön sarkastinen hymy. "Lasketaanko se, kun joukko ystävällisiä kyläläisiä yritti murhata meidät?"

Killjoy väänsi pakonomaisen hymähdyksen puheenvuoronsa avaukseen. "Ehkä ennemminkin minkä takia edesmennyt "ystäväni" onnistui saapumaan juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan."

Killjoy risti kätensä selkänsä taakse ja jatkoi. "Minä tulin sinne saarelle, koska minulla oli sille hyvä syy. Valitettavasti toverimme söivät kaiken rauhan ja mahdolliset kommunikaatiomahdollisuudet. Nyt tilanne on kuitenkin rauhoittunut ja sinullakin saattaisi olla aikaa kuunnella varoittavaa sanaa."

Guardian oli pitänyt käsiään puuskassa ja seisonut hieman valvontakamerasta poispäin. Nyt hän kuitenkin puolihuomaamattaan kääntyi kohti näytöllä puhuvaa Killjoyta ja siirsi vasemman kätensä leualleen. Sideharsoinen kylki paljastui skakdin käden alta. "Puhut Purifierista", Guardian sanoi.

Skakdi puri hammasta. Pimeyden metsästäjien ajoista oli kauan, mutta se ei tehnyt niistä yhtään helpompia asioita ajatella. Skakdi henkäisi syvään. "Jatka."

"Äänesi verrattainen keveys kertoo minulle, ettet ole liiemmin liikkunut Xian ja Odinan lähettyvillä viime aikoina. Viisasta. Hyvin viisasta."

Killjoy käänsi katseensa alas ja alkoi näpyttelemään rannetietokonettaan. Hetken naputeltuaan metsästäjä käänsi katseensa takaisin kuvaruutuun, johon ilmestyi nyt jälleen uusi skannattu kuva. Tällä kertaa kuvassa ei kuitenkaan komeillut nazorakinkielistä tekstiä, vaan tutun Skakdin pää, mukanaan valtava numero yksi".

Killjoy katsoi näytölle ilmestynyttä kuvaa hetken, mutta kääntyi taas pian kohti Guardiania. "En ole varma pitäisikö sinun olla yllättynyt."

Guardianin tyyneys petti. Skakdi kurtisti kulmiaan voimakkaasti. "Numero yksi?" skakdi kysyi. "Oikeasti? Eikö arvon kummisedällä ole parempaa tekemistä? Se, että TSO haluaa pääni takan ylle irvistelemään ei ollut yllätys."

Matoro tuijotti monitoria aidosti yllättyneenä. Toan päässä velloi paljon, mutta tällä kertaa hän päätti pysyä vaiti. Ainakin toistaiseksi.

Skakdi siirsi painoaan jalasta toiseen ja katseli lattiaa. Päänsä sisällä hän jonglöörasi samanaikaisesti kymmeniä mietteitä ja teorioita. "Mutta mikä nosti minut takaisin Epämieluisa Numero Yhdeksi..."

Killjoyn keho näytti siltä kuin se olisi jähmettynyt täysin paikoilleen. Niin se luultavasti jopa oli. Punaisen jätin katse oli nyt naulittu Skakdiin. "Miksi metsästäjät haluavat taas sinut? Miksi TSO haluaa sirut? Mistä tämä uusi noussut aktiivisuus? Olen miettinyt aivan samaa. Arvelen, että tietoosi ei ole vielä tullut eilen Klaanin saarella tapahtuneesta metsästäjiä sisältäneestä välikohtauksesta. Mutta ei huolta, sinun ei tarvitse."

Killjoy näpytteli taas hieman tietokonettaan ja käänsi katseensa näytölle. Tällä kertaa nouseva kasvo ei ollut aivan uusi, mutta tuttu kaikille läsnäolijoille. Hopeinen Mirukasvoinen olento tuijotti puheluun osallistuvia näytöltä käsin. Killjoyn vielä runtelemattomat kasvot olivat ainoa kuva, joka metsästäjien arkistoista ilmeisesti oli löytynyt. Tässä kuvassa komeili iso kakkonen."

Matoro pudisteli nyt avoimesti päätään. Kekustelun uuden paljastukset sekoittivat Toan päätä entistäkin enemmän. Lukuisat taistelut Xian tehtävällä nousivat karvaasti hänen mieleensä. Tawankin kasvojen järkytys oli jälleen vaihtunut huolestuneisuudeksi.

Killjoyn kädet lepäsivät nyt velttoina ja koko metsästäjän olemus tuntui hetken ajan vähän vähemmän ylväältä. "En halua dramatisoida tätä liikaa, mutta näyttää siltä että olemme samassa veneessä."

Venevertaus sai skakdin hymähtämään sarkastisesti. Ei ole ensimmäinen kerta. Kun Guardian kuitenkin näki ruudulla hopeisen Mirun nuoret silmät, hän jäi tuijottamaan kasvoja vaiteliaana. Hän vertasi niitä niiden vieressä seisovaan metalliseen kuoreen, joka piilotti alleen hyvin rikkinäisen ruumiin.

Siitä ei ollut kauan.

Skakdi huokaisi syvään. "Niin. Niinhän me olemme. Taas, jos näin sopii sanoa."
Klaanin admin otti muutaman askelen ruutua kohti. Hän ei vältellyt hopeista Mirua ja sen pysähtynyttä katsetta, sillä se oli mahdotonta. Skakdi ei antanut itsensä katsoa pois, kun näki oman kätensä jäljet.

Tawa tuijotti kaksikkoa tiiviisti sivummalta. Toisin kuin Matoro, Tawan kasvoista ei enää ottanut selville ainuttakaan reaktiota. Itsensä täydellisesti vakavoittanut perustaja seuraisi tilannetta tarkkaavaisena loppuun asti.

"Killjoy", Guardian sanoi ja näki Metsästäjän värähtävän, kenties inhosta, kun tämä kuuli nimensä skakdin suusta. "Haluan kysyä jotain."

Hiljaisuus. Killjoyn kehossa ei ollut edelleenkään havaittavissa pienintäkään liikettä.

"Miksi kerrot tämän minulle. Kaiken tämän jälkeen?" Guardian tivasi vakavana.

"Vielä muutama viikko sitten minä ajattelin, että sinun ei tarvitse tietää. Metsästäjät ovat olleet sodan jälkeen hyvin hiljaa, enkä odottanut mitään suurempia toimia tapahtuvan... nyt tilanne kuitenkin muuttui. Laivaston hoitelemat kaksi Klaania lähestynyttä metsästäjää olivat minulle tuttuja. Heidän kasvonsa olivat... runnellut, keinotekoisesti muokatut. Näin sellaisia viimeksi sodassa, enkä uskonut enää näkeväni niitä koskaan. Mitä ikinä on tapahtumassa, metsästäjät etsivät jotain. Ja niin kauan kun sinä olet vaarassa, olen minäkin. En olisi uskonut sanovani tätä näin pian, mutta joskus Klaanin luomat yhteydet luovat enemmän haittaa kuin hyötyä."

Killjoy huokaisi hiljaa, niin hiljaa ettei tämän kypärä edes muuntanut sen äänenalaa, vaan hengähdys jäi vaimeaksi ja hitusen surullisen kuuloiseksi. Entinen metsästäjä vilkaisi taakseen ja asettautui nojaamaan vasten pöydänkulmaa. Samaan pöytään nojaileva Matoro näytti tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi.

"Ja toisaalta, en uskonut että tarvitset tietoa niin kipeästi. Nyt kuitenkin tiedän, että pelissä on nyt jotain enemmän."

Guardian vaikeni. Hän tiesi, että Killjoysta oli hyvin vaikea saada irti enemmän välittömästi. Lisäksi hänen oli vaikea päästä irti samasta tunteesta, joka oli vallannut hänet sinä päivänä kun Miru-kasvoinen nuorukainen oli yrittänyt tappaa hänet, mutta oli vammautunut hyökkäyksessään loppuelämäkseen. Vaikka tulenpunaisen kypärän alta ei kasvoja nähnytkään, skakdi tiesi sieltä huokuvan katkeruutta.

Guardian ei täysin myöntänyt, että sama katkeruus paistoi myös hänen kasvoistaan. "Älä kutsu tätä peliksi", Guardian sanoi väliin kurtistaen kulmiaan. Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni puhkui sadistista intoa vielä skakdin takaraivossa. "Viattomia on kuollut."

”On melkein hauskaa, kuinka sinä sivistät minua termien käytöstä. Kyllä, totta kai sivullisia on kuollut ja tulee kuolemaan. Vaikka sen haluaisi estää, sitä ei koskaan voi pysäyttää. Jokainen meistä tarvitsee motivaation taistella Guardian. Minun motivaationi on voittaa tämä peli. Ja tämän pelin voi voittaa ainoastaan siten, että vastustaja häviää.”

Killjoy tunsi hengityksensä tihenevän ja hänen rintakehänsä painoi jo rajusti vasten kylmää metallista kuortaan. Killjoy sulki silmänsä hetkeksi kypärän sisällä ja kokosi mielensä, ennen kuin jatkoi.

”Moni on käyttänyt tuota vertausta aiemmin. Hyvin moni pitää sitä kovinkin runollisena. Mutta jos ajattelet hetken ilman tunteiden luomaa blokkia, käyttäen vain aivojasi, löydätkö sinä parempaa sanaa kuvaamaan tämän maailman ikuista sotaa? Me olemme vain pelinappuloita suurempien pelissä. Jopa sinä. Ja tulet olemaan niin kauan, kun kiellät oman osuutesi siihen. Joten ole kiltti ja mieti sanasi tarkkaan, ennen kuin alat neuvomaan minua.”

Guardianin kasvoilla oli ärtymystä. Hän henkäisi syvään, mutta ei vihaisena, vaan pettyneenä.
"Kauniita sanoja", Guardian sanoi kääntäen päänsä valvomohuoneen seinää kohti. "Sinä pitäisit Kenraali 001:stä.

Killjoy veti esiin tällaisten tilanteiden vakiokorttinsa. Mekaaninen sarkastinen äänensävy ei ollut kaunis. Killjoy tiesi tämän. ”Niin. Tiedä vaikka sattuisin joskus kupposelle kolleegani kanssa. Ehkä hänen kanssaan kykenisin käymään keskusteluja hieman älykkäämmässä tunnelmassa.”

Nyt Tawa puuttui kunnolla keskusteluun ensimmäistä kertaa vetäytymisensä jälkeen. Edelleen leukaansa nojaillen, hieman pää notkolla huoneen sivulla oleileva Toa pyrki anomaan tilanteeseen rauhaa. ”Hei, älkää tehkö tätä nyt. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin yrittää saada toverimme epäilyttävään valoon. Jos me nyt vain kaikki vetäisimme syvään henkeä. Okei?”

Guardian oli ollut jo valmiina iskemään takaisin Killjoylle heittoveitsimäisellä ironialla ja vuosikymmenten harjaannuttamalla nokkeluudella, mutta Tawan ääni pysäytti skakdin ajatuksenjuoksun. Sininen soturi kääntyi poispäin ruudusta ja katsoi Tawaa kohti. Keltaisen Toan kasvot eivät katsoneet takaisin. Pelkästä äänestä oli vaikea päätellä paljoakaan.
G rauhoittui vähitellen. Hän muisti eilisen yön. Skakdi ei katunut elämässään paljoa, sillä katuminen ei auttanut asioiden korjaamisessa. Menneisyyttä ei voinut muuttaa. Siitä oli vain opittava. Menneisyys ei ollut ase Guardiania vastaan. Se oli hänen kilpensä.

Niin oli yleensä helppo uskotella. Eilen sanotut asiat saivat skakdin kuitenkin vain katumaan.

"Olet oikeassa", Guardian sanoi nyökäten hitaasti. Skakdin puhetyylissä ei ollut enää adminien välistä tuttavallisuutta. Sen oli peittänyt alleen sotilaallinen asiallisuus. "Pyydän..."
Guardian piti taukoa. Sana oli vaikea.
"... anteeksi."

Adminit hiljenivät molemmat täysin. Tawan reaktiota oli mahdoton arvioida.

Guardian kääntyi takaisin kohti ruutua, jolla tuijottivat Killjoy ja Matoro. Kumpikaan ei kokenut asiakseen sanoa mitään.

Guardian otti taas askeleen kohti ruutua. "Meillä on asioita vielä selvitettävänä", Guardian sanoi ääni vakaana ja päättäväisenä. "Mutta ei nyt."
Guardian katsoi välillä taustalla ihmettelevän jään Toan suuntaan. "Matoro, nimitän sinut tästä lähtien tämän operaation epäviralliseksi johtajaksi."

Jään Toa oli yllättynyt ja jäi lähinnä räpyttelemään silmiään.
"Tiedän sen olevan raskas taakka", Guardian sanoi. "Mutta tarvitsemme jonkun pitämään joukon koossa. Jonkun, jolla ei ole vaakakupissa jotain... henkilökohtaista."
Viimeisen sanan kohdalla Guardian vilkaisi Killjoyn metallikasvoja.

Matoro oli halunnut nyökätä, mutta sen sijaan tämä oli jäätynyt katsomaan vierustoveriaan. Jään toa sai kuitenkin odottamattoman vastauksen. Miltei välittömästi Guardianin lopettamisen jälkeen punainen kyborgi ryhdisti selkänsä ja lausui yksinkertaiset sanat: "Samaa mieltä."

Matoro huokaisi osittain yllättyneenä ja nyökkäsi vihdoin. Hetken ajan nelikko seisoi hiljaisuudessa. Jokainen odotti, että joku toinen jatkaisi.

Guardianin katse kulki Tawasta Matoroon, Matorosta Killjoyhyn ja Killjoysta skakdin omaan käteen. Sama kämmenpohja oli puristanut hetki sitten skakdin kyljessä olevaa sideharsoa.
Sinisellä kämmenpohjalla oli pikkuruinen kuivunut veritippa. Skakdi puristi kätensä mahdollisimman huomaamattomasti nyrkkiin ja siirsi sen takaisin kylkensä suojaksi.
"Pitäkää yhteyttä", Guardian sanoi vielä. "Ja älkää kuolko."

Matoro nyökkäsi hymyillen kevyesti. Killjoy ei vastannut.
Guardian kääntyi poispäin näytöstä ja lähti kävelemään kohti valvomohuoneen ovea. Matkalla ulos kahden adminin katseet kohtasivat, mutta vain hetkellisesti. Sanaakaan ei jaettu.
Ennen ovesta ulos astumistaan Guardian sanoi kuitenkin vielä jotain.

"Matoro."
"Hm?" jään Toa hämmentyi näkyvästi.
"Pidä häntä silmällä."

Matoron hämmennys ei vähentynyt.
"... miksi?"

"Hänen omaksi parhaakseen."

Epäluuloinen hiljaisuus laskeutui ja näine sanoineen sininen soturi astui ulos oviaukosta sulkien valvomohuoneen oven takanaan rauhallisesti.
Jokainen huoneessa ollut katsoi hetken sitä paikkaa, mistä Guardian oli astellut ulos. Väkinäinen ja hankala hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle, näiden luodessa katseitaan toisilleen. Guardianin sanat mielessään Matoro tunsi olonsa kuitenkin hieman epämukavaksi. Toa vilkaisi metsästäjää pikaisesti, yrittäen pitää äänensävynsä mahdollisimman neutraalina.

”Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä. Minusta tuntuu, että minun olisi parasta mennä tutkimaan asiaa kannelle.”

Tawa nyökkäsi ja lyhyen kumarruksen myötä Matoro asteli ulos hytistä. Nyt enää kaksi seisoi.



”Noh. Eikö sinun pitäisi mennä? Teillä on tehtävä suoritettavana.”

Killjoy oli, kuin ei olisi kuullutkaan Tawan sanoja. Metsästäjä kampesi itsensä nyt istumaan. Punainen metallihirmu näytti jopa hieman koomiselta istuessaan hänelle noin jakkaran korkeutta ajavalla pöydällä. Kaikessa hiljaisuudessa Killjoy kääntyi naputtelemaan rannetietokonettaan ja salamannopeasti Killjoyn lähettämät tiedot katosivat näytön reunoilta, jättäen kaksikolle täysin puhtaan keskusteluikkunan.

”Sinä et antanut meille tänään paljoa vastauksia, Tawa.”

Salaman toa näytti siltä, kuin tämä olisi vääntänyt päätään väkisin katsomaan metsästäjää silmiin. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan ainoastaan hymähti vastaukseksi.

Killjoy pudisteli päätään pettyneenä. Se oli tunne, jota hän ei tuntenut usein. Siksi hän ei osannut myöskään käsitellä sitä kunnolla. Jälleen kerran hän päätyi käyttämään ainoaa korttiaan, jota hän vakavassa keskustelussa kykeni.

Tawa tuijotti, kuinka Killjoy väänsi kypäränsä sivuilla sijaitsevat lukkonsa auki ja paineen luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi niskatuestaan. Harmaat irvistävät kasvot palasivat Tawan eteen. Kasvot joiden ilme ei koskaan muuttuisi.

”Keskustelut Visokin kanssa olivat aina... miellyttäviä. Minun ei koskaan tarvinnut sanoa mitään ääneen. Riitti, että ajattelin ja hän kuuli. Kypärää tai ei, hän kykeni katsomaan minua suoraan silmiin. Tämä on jotain mitä skakdiystäväsi ei koskaan tule ymmärtämään.”

Tawa piteli kättään suunsa edessä, vaikkei ollut edes varma miksi. Hän ei ollut koskaan kuullut Killjoyn puhuvan näin. Vakavasti loukkaantuneenakin Killjoyn äänen ainainen röyhkeys paistoi kaiken läpi. Nyt se röyhkeys puuttui, eikä Tawa ollut tunnistaa edessään puhuvaa olentoa.

”Maailma haluaa syödä minut, poistaa minut täältä kokonaan. Voin puolustaa itseäni vain taistelemalla sitä vastaan. Minä olen taistellut suurimmassa sodassa, jouduin jättämään kotini kahdesti ja nyt viimeinen asuinsijani katsoo minua kieroon, samalla kun sen sijan yksi johtajista on vastuussa miltei kaikesta tästä. Siitäkin huolimatta, huolimatta siitä kaikesta, minkä Klaani on laittanut minut kestämään... Visokki jaksoi minua, ymmärsi minua... tai ainakin hän vaikutti siltä. Se on lähintä normaalista elämästä, mitä olen vuosiin saanut. Normaali keskustelu. Keskustelu, joka on kaukana siitä, mitä me hetki sitten kävimme.”

Punaiset mekaanisesti korvatut pupillit osoittivat huomionsa täysin puhuteltavaan Toaan. Killjoy ei ollut koskaan tuntenut Tawaa. Hän miltei toivoi, ettei tulisi koskaan tuntemaan. Yksikin arvokas kontakti olisi liikaa. Killjoy halusi pysyä itsenäisenä. Nyt hän kuitenkin piti kaikkein tärkeimpänä sitä, että Tawa ymmärtäisi. Mikään muu ei mennyt sen edelle.

”Te ette ole ehkä ystäviäni, en ehkä aina ole kanssanne samaa mieltä tai ole halukas taistelemaan teidän puolestanne... mutta niin kauan kun olen velkaa hänelle, sille Visorakille... minun on jatkettava. Jos hän ei olisi pitänyt minua Klaanissa näitä vuosia, te taistelisitte nyt minua vastaan, koska vaikka kuinka pyritte utopistiseen pyhyyteenne, te ette koskaan siinä tule onnistumaan. Jokaisessa paratiisissa on käärme. Käärme, jota teidän tulisi varoa.”

Tawa tiesi, mitä Killjoy vertauskuvallaan tarkoitti. Hetket ennen pommitusta muistuivat hänen mieleensä. Lista petturiehdokkaista lepäsi silläkin hetkellä hänen taskussaan.

Tawa laski kätensä vihdoin leualtaan, huokaisten syvään. Toa asteli muutamalla kevyellä askeleella Paacon tuolille, tunnusteli hieman sen käsinojia ja kävi istumaan hakien itselleen mahdollisimman rentoa asentoa.Tämän löydettyään Tawa käänsi katseensa takaisin kypäräänsä käsissään hypistelevään metsästäjään. Tawa näki, että Killjoy halajasi sitä jo takaisin päähänsä.

”Killjoy... olen pahoillani. Minun olisi pitänyt etsiä Visokkia. Minä ajattelen sitä koko ajan, tauotta ja usko pois, minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin kukaan... Visokki on ystäväni. Upea sellainen. Hän on... aina omannut ymmärrystä monia muita pidemmälle. Minä vain... en ole saanut aikaa. Joskus minun vain täytyy ajatella yhteistä parasta. Vaikka Visokin löytäminen on minulle kaikesta tärkeintä... minun täytyy pitää huoli, että viattomat eivät saa kärsiä sen kustannuksella. Ne viime yönä saapuneet Zyglakit... me olisimme voineet estää sen. Ne olivat kuin itsemurhajoukkio. Ne hyökkäsivät yön pimeydessä. He auttoivat ulos vangin. Minun... meidän kannaltamme... hyvin arkaluontoisen vangin. Mutta heti kun ne olivat onnistuneet, yksi kerrallaan ne alkoivat kaatumaan... luut alkoivat vaihtamaan paikkaa ja kehot ratkeilemaan...”

Nyt Tawa veti henkeä. Hän pelkäsi jo kyllästyttäneensä Metsästäjän, joka oli jo aiemmin pysäyttänyt Matoroa urkkimasta aiheesta enempää. Harmaat kasvot tuijottivat häntä kuitenkin edelleen.Vaikka kiinnostuksen tulkitseminen niiltä olikin hyvin vaivalloista, Tawa päätti jatkaa. Killjoy oli oikeassa. Ehkä hän ansaitsi tietää.

”Kun se kaikki oli ohi, ne eivät enää olleet Zyglakeja. Vain kasa... kasa... sinä tiedät.” Killjoy nyökkäsi. Hän tiesi tarkalleen, mitä Tawa tarkoitti.

Salaman toa päätti nyt virkistää ääntään. Hän tiesi, että hänen keskustelukumppaninsa oli tilanteen tasalla. Hän voisi nyt puhua täysin rehellisesti ja suoraan. ”Klaani on vahva puolustaessaan, kyllä. Tapaan sanoa sitä paljon. Mutta me emme kestä ikuisesti. Valmistelut ovat hitaita, mutta vihollinen on nopea ja monilukuinen. Jos ne hyökkäävät kun emme ole vielä valmiita... emme välttämättä kykene suojelemaan Klaania.”

Tawa piti hetken taukoa. Kumpikin kaksikosta oli nauliintunut toistensa kertomuksiin. ”Killjoy. Visokki luottaa sinuun täydellisesti, joten niin luotan minäkin. Siksi minä kysynkin nyt sinulta, muistatko sinä vielä lupauksesi.”

Killjoy henkäisi ja nousi pystyyn. Tawa seurasi metsästäjää katseellaan, peläten tämän jo poistuvan paikalta. Killjoy astelikin kyllä jo huoneen perälle, asetellen samalla kypärää hiljalleen päähänsä. Lopulta lukot sihahtivat ja mekaaninen ääni palasi Killjoyn puheeseen.

”Hyvin pian koittaa päivä, jolloin Metru Nuin viimeinen armeija kutsutaan jälleen taisteluun. Se päivä kun Käden alukset saapuvat ilmatilaanne, teidän ei tarvitse muuta kuin antaa laskeutumislupa. Siitä eteenpäin sota on meidän.”

Tawa virnisti varovaisesti ja nyökkäsi. Edelleen tuolissa lokosteleva admin jäi tuijottamaan poistuvaa metsästäjää pää edelleen kysymyksiä täynnä. Keskustelu oli tarjonnut hyvin vähän vastauksia. Mutta ennen kuin Tawa oli ehtinyt avata suutaan ja kysyä mitään, Killjoy kääntyi vielä kuvaruutua kohti. ”Etsi hänet. En pyydä muuta. Koskaan.”

"Ja pitäkää huolta itsestänne."

Killjoy murahti.

Kuvayhteys katkesi. Keltainen Toa istui nyt yksin täysin pilkkopimeässä huoneessa.

Huokaus.

...

Matoro käveli turhautuneena Hildemarin kaiteelle ja loi katseensa merelle, jälleen kerran. Hän kelasi mielessään viime aikojen tapahtumia. Hän oli erityisen huolissaan Klaanista. Vaikka hän tiesi, että ei ollut sattunut mitään vakavaa, hän ei silti saanut rauhaa. Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut.

Matoro nojasi päänsä käteensä. Jatkuva sota ja vastoinkäymiset söivät hänen optimismiään. Synkät ajatukset yrittivät päästä esiin jostain kammiosta, jonne Matoro oli ne lukinnut niin pitkäksi aikaa. Hän halusi ajatella positiivisesti. Se oli ainoa keino elää tässä maailmassa ja kaiken sen tuhon keskellä. Hän yritti etsiä päivästä iloisia asioita, mutta väkisin hän ajatteli Killjoyta. Eikä hän tullut yhtään paremmalle tuulelle siitä.

Haluan olla hänelle ystävä. Se tekisi hänelle vain hyvää... Mutta ei, hän ei päästänyt ketään ulkokuoren läpi. Hän jättäytyi etäiseksi. Matoro huokaisi.
Säälin Killjoyta. Hän on selvästi menneisyytensä vanki... Matoro ajatteli, vaikkei voinut väittää tuntevansa Joyta kovin hyvin.

Elämästä pitäisi osata nauttia. Matoro oli varma, että Metsästäjäkin halusi sitä. Hän vain ei jostakin syystä voinut. Toa halusi auttaa Killjoyta.

Kuinkahan kauan minä jaksan ajatella positiivisesti... Matoro pohti taas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
Merituuli vilvoitti toan kasvoja. Meri lainehti rauhallisena kultaisessa auringonvalossa.

Kaikista eniten nyt toivoisin, että ei olisi mitään sotaa tai Allianssia tai Nimdaa... Että saisi elää rauhassa Klaanissa... Toa ajatteli katsellessaan merelle, jonnekin pohjoiseen. Siellä jossakin oli Klaani, siellä jossakin oli hänen kotinsa. Ja se voisi olla iäksi menetetty koska tahansa.

Matoro havahtui äkkiä, kun yksi Hain miehistön jäsenistä juoksi valtavalla vauhdilla hänen ohitseen. Pienelle puhujanpöntölle keskellä laivaa heittäytyvä Matoran rykäisi kuuluvasti ja kailotti koko laivalle.

”Maata näkyvissä! Toistan: Maata näkyvissä! Olemme perillä noin puolessa tunnissa.”

Matoron kiikarisilmä kävi välittömästi töihin. Totta se oli. Horisontissa siinsi hajanaisia maanpilkkuja. Matoro löysi pian Summerganonin vierestään nojailemassa kaiteeseen.

”Pian se alkaa. Nyt katsotaan, kuka on pelannut korttinsa oikein... ja montako jokeria vastapuolella on.

[spoiler=Näin lopuksi.]Tämä herra kiittää Guartsua, Matoroa ja Tawaa jotka kaikki uhrasivat tähän todella paljon aikaa ja kirjoittivat tästä ison osan. Manu, ohjat ovat nyt sinun.[/spoiler]

Jossain

Punainen olento vihreässä ja mustassa haarniskassa kaatui maahan. Hän oli väsynyt, mutta nauroi. Hän nauroi ilkeän kuuloista naurua ja nousi heti. Olento tiesi mitä tulisi tekemään ja milloin. Hän muisteli asioita mielellään, jottei unohtaisi mitään.

Kauan sitten

Kauan sitten, Karzahnilla, saaren hallitsija oli kyllästynyt kuulemaan veljensä Artakhan saavutuksia. Matoranien uudelleenrakentaminen ei tuottanut tulosta, joten hän oli päättänyt luoda oman olennon.

Karzahni oli ottanut mallia Devastatorin ruumiista ja voimista, olennosta, joka oli kadonnut Karzahnin saarelta kauan sitten. Mutta hän tarvitsisi vielä jotain. Äkkiä hän haki takomosta Ta-Matoranin ja kantoi sen laboratiorioonsa. Matoran oli liian väsynyt panemaan vastaan.

Karzahni laittoi sen pöydälle ja laittoi paljon johtoja Matoraniin. Sitten räjähdys ja laboratorio tuhoutui silmänräpäyksessä. Karzahni ja Ta-Matoran pääsivät pois. Ja pian kiviä alkoi liikkumaan ja punainen olento ilmestyi.

Olennon kasvot olivat hirviömäiset. Hän tunsi aiheuttavansa pelkoa Matoraneille. Täysin punainen rahin ja soturin fuusiolta näyttämä otus käveli. Hänen keltaiset silmänsä uhkuivat kylmyyttä ja vihaa.

Käsissään olennolla oli terävät kynnet, joilla hän leikkasi metallia nopeasti.

"Nimesi olkoot Carnadiak", Karzahni sanoi. Saaren hallitsija luuli olennon olevan hänen orja. Joten hän laittoi olennon vahtimaan ruoskan kanssa Matoraneja.

Kuinka kauan sitä jatkuikaan. Vuosia, kymmeniä, ellei jopa satoja.

Kaivauksilla, eräs Matoran löysi kiven. Hän luuli tietävänsä siitä yksin, mutta Carnadiak oli hänen takanaan. Sekunnin päästä, Matoran makasi kuolleena maassa ja Carnadiak piti kiveä käsissään. Hän laittoi sen rintaansa ja tunsi sen jälkeen voiman päässään.

Carnadiak sai mielenvoimat. Kyseessä oli näköjään ollut Toa-kivi. Tai jokin sen tapainen.

Punainen olento ei kertonut siitä Karzahnilla. Mielenvoimien lisäksi, Carnadiak oli saanut suuren älykkyyden. Mutta hän tiesi tappavansa Karzahnin jonain päivänä, mutta sitä ennen, esitti olevansa tyhmä orja.

***

Vuoden päästä, eräs Ta-Matoran karkasi. Sama Ta-Matoran, jolta Carnadiak oli saanut älykkyyden ja soturin voimat.

Karzahni rankaisi ja kidutti olentoa kauan. Carnadiak päätti kostaa Ta-Matoranille kaiken kärsimänsä tuskan. Ja tiesi miten sen saisi.

Hän karkasi saarelta ja lähti metsästykselle. Olento ajautui Odinan saarelle, jossa häntä muokattiin. Carnadiak sai vihreän ja mustan haarniskan ja alkoi olemaan Pimeyden metsästäjä.

Hän pystyi nyt hallitsemaan kiveä ja mielenvoimia. Olennolla oli myös suuri fyysinen voimakkuus ja tulenkesto.

***

Carnadiak muisti sen elävästi, kuinka hän meni taistelemaan Metru Nuille Toia vastaan. Hän oli mennyt sotaan. Hän tappoi nopeasti monia Toia, koska tiesi niitten olevan vain ylikasvaneita Matoraneja.

Eräs Tulen Toa saapui. Olento tiesi kuka tuo Toa oli. Se sama Ta-Matoran, jolta Carnadiak sai soturin tiedot ja älykkyyden. Sama Toa, jonka takia olento kärsi vuosia. Nyt olisi aika kostaa.

Taistelu alkoi. Molemmat tekivät nopeaita liikkeitä. Carnadiak oli luullut voittavansa, mutta sitten Toa iski häntä mahaan miekallaan ja olento kaatui.

Toa oli lähtemäisillään, kunnes äkkiä kaatui. Carnadiak oli saanyut hnet koomaan. Ja käyttänyt melkein kaikki mielenvoimansa siihen, että Toalla olisi väärät muistot.

Toa ei muistaisi mitään Metru Nuista, Karzahnista ja tai miten muuttui Toaksi. Sen sijaan, hän luuli tulleensa saarelta, joka oli uponnut. Ja Toa luuli myös johtaneen Toa-tiimiä, jonka kaikki muut jäsenet olisivat kuolleet hänen takia. Niin Toa tuntisi tuskaa ja kärsimystä, niin kuin Carnadiak oli tuntenut.

Toa tippui alas Hopeiseen mereen ja katosi.

Jossain, nyt

Carnadiak muistelot päättyivät siihen. Hän oli joutunut Mata Nuin ritarikunnan takia toiseen ulottuvuuteen, mutta oli päässyt takaisin.

Punainen olento oli tehnyt erään käärön ja luuli Tulen Toan saavan sen. Mutta sen saikin joku Ta-Matoran, jonka Carnadiak tappoi.

Eräs Ga-Matoran oli saanut käärön, jossa oli lukenut Tulen Toan nimi. Kukaan tosin Ga-Matoranin kylästä ei tuntenut Toaa, joten Carnadiak oli murhannut monta sieltä.

Olento keskitti kaikki voimansa ja hänen keltaiset silmänsä alkoivat hohtaa.

BKS Hildemar, Blozin pikku hytti

Bloszar siivosi paikkoja hytistään. Vähän aikaa sitten, hän oli lähtenyt pienelle kävelylle. Bloz oli kuullut väittelyä hytistä, jossa oli ollut ainakin Joy ja Matoro. Tulen Toa ei kuunnellut sitä kauaa, koska tiesi ettei ne asiat kuuluneet hänelle. Muuten hän olisi ollut siellä.

Äkkiä Blozin silmät alkoivat hohtaa keltaisina. Toa ei enää liikkunut.

Jossain, taas

Carnadiak ei hallinnut Blozin kehoa yhtään, paitsi hän pystyi kuulemaan ja näkemään, mitä Toakin. Olento tiesi Tulen Toan olevan laivalla, mutta missä siellä.

"Olemme saapumassa pian saarelle. Puoli tuntia suurin piirtein", kuului hytin oven takaa.

Tieto ei auttanut ollenkaan, mutta nyt Carnadiak ainakin tiesi Blozin pian olevan jossain saarella.

Bloszar, tapaamme taas pian, olento sanoi ja alkoi nauramaan.

BKS Hildemar

Bloz hämmästyi. Mitä äsken oli tapahtunut. Mutta se ei varmaan ollut tärkeää. Laiva olisi pian määränpäässään. Bloszarin pitäisi olla valmis.

[spoiler=No niin sitten...]Ei olekkaan niin lyhyt viesti, mitä yleensä kirjoitan. No, siinä pientä selitystä, mitä aikaisemmat viestit ovat tarkoittaneet. Joillekkin saattoi tulla wtf-fiilis, mutta sitten tuli.[/spoiler]

Bio-Arkistot

Vaehran nosti kirjan hyllyyn. Gahlok Va huokaisi ja istahti siihen paikkaan, missä sattui sillä hetkellä seisomaan. He olivat juuri siivonneet erästä karmeata palautettujen kirjojen kasaa.
”Elämä on joskus raskasta”, pikkuinen bohrok va pohti.
”Elämä on tiedettä”, sanoi uusi ääni syvällisesti. Ääni oli miellyttävän pehmeä ja korvia hivelevä, täyteläinen ja mairea. Ääni kuului Makuta Nuille, joka asteli sisään ovesta ja hymyili Gahlok Valle epätavalliseen sävyyn.
”Ja historia on humanistinen tieteenala. Tervehdys, arkistojen myyrät”, hän sanoi hunajaisella äänellä. ”Tahtoisin katsella… muutamaa kirjaa.”
”Tietysti”, huokaisi Vaehran. ”Mitäpä muuta sinä mahtaisitkaan haluta arkistoista.”
Makuta kohotti toista kulmaansa ja kavensi hymyään olkiaan kohauttaen.
”Etsin… hmm, ehkäpä te olette jo etsineet Nimdasta kertovia teoksia?”
”Olemme, totta tosiaan!” Gahlok Va sanoi vimmastuen. ”Mitäpä muuta me olisimme saaneet tehdä!”
”Ei tarvitse kiivastua”, Manu sanoi nostaen kätensä torjuvasti kämmenet Gahlok Vata päin. ”Voisitteko johdattaa minut uskontoja käsittelevien kirjojen osastolle?” Nyt oli Vaehranin vuoro kohottaa kulmiaan.
”Etsitkö kirjoja Ath-uskosta? Me olemme kolunneet niitäkin läpi. Niistä ei löydy Nimda-mainintoja.”
”Ehkäpä ette kuitenkaan ole tutkineet kaikkea”, Manu totesi ja rykäisi sitten. ”Saanko pyytää.”
”GV, veisitkö sinä hänet”, Vaehran sanoi huoaten. Pikkuinen matoranbohrokhybridi tassutteli ulos huoneen ovesta mutisten itsekseen Manun seuratessa perässä.

Hetken kävelyn jälkeen ja muutamaa mutkaa myöhemmin Gahlok Va pysähtyi suurimmaksi osaksi pölyn peitossa olevan kirjahyllyn viereen. Joitain kohtia oli kuitenkin puhdistettu ilmeisesti etsintöjen merkeissä. Ruskea kirjahylly näytti siltä kuin voisi romahtaa kasaan millä hetkellä hyvänsä, eikä Manu pitänyt mielikuvasta.
”Tässä ovat kaikki. Pidä hauskaa.”
Sitten tämä kipitti kaappien taakse pois näkyvistä. Manu myhäili itsekseen ja syventyi etsimään opuksia.



Tuntematon saari Eteläisen mantereen eteläpuolella



Pieni vene saapui suureen satamaan iltatähtien loistaessa kirkkaina taivaallaan. Oraakkeli astui veneestä kapealle laiturille tarkkaavaisena kuin saalis, joka saattaisi koska tahansa joutua saalistajan kynsiin. Saalistaja oli vaarallinen vastustaja, ja Oraakkeli tiesi sen. Hänen olisi pelastettava toinenkin saalis – haavoittuvampi ja häntä itseään paljon tärkeämpi saalis.

Puinen, ilmeisesti kastanjanruskea – mistäpä sitä pimeässä tiesi – laituri oli rakennettu varsin surkeasti. Se oli romahtamispisteessä, joten Oraakkeli ei uskaltanut kiinnittää venettään sen päässä olevaan tolppaan. Siispä hän ankkuroi veneen ankkurilla, jonka hän löysi veneensä pohjalta.
Olisi ehkä pitänyt tehdä hieman enemmän tutkimustyötä tämän veneen suhteen, hän pohti. Se oli myöhäistä nyt, kun matka oli jo alkanut. Oli aika mennä Bartaxia kohtaamaan.

Marssiessaan laiturilta kivikkoiselle rannalle Oraakkeli huomasi epämääräisten varjojen liikkuvan puisten itämaalaistalojen välissä. Hän valmistautui hyökkäykseen, mutta mustasta yöstä ei tullut hyökkäystä. Vain hienoinen tuulenvire heilutti Oraakkelin viittaa.

Munkki oli asettanut päähänsä riisihatun – samanlaisen kuin se, jota Sadje piti päässään yleensä. Oli tärkeää, että häntä ei tunnistettu. Hänellä oli musta kaapu, joka piilotti hänet yön tummaan sinisyyteen ja esti suurimmaksi osaksi häneen kohdistuneita katseita näkemästä häntä kunnolla. Ehkäpä hänkin oli varjo heille, kuten he olivat hänelle.

Viides huvila rannalla laiturilta päin katsoen, Oraakkeli ajatteli. Niin Dacke sanoi.
Dacke-parka oli saanut maksaa tiedoista hengellään. Bartaxin kätyrit olivat vierailleet hänen luonaan melkein välittömästi Oraakkelin poistuttua. Hänellä oli ollut tuuria, kun ei ollut jäänyt kiinni sinä yönä. Hän oli veneestään kuullut Dacken tuskanhuudot vielä kilometrin päähän.

”Kunnia hänen muistolleen”, Oraakkeli lausui hiljaa itsekseen. Hän seisoi nyt aivan kyseisen huvilan edustalla ja mietti, mistä kohtaa olisi helpointa tunkeutua sisään mahdollisimman vähin äänin. Päivänvalossa rakennus olisi ilmeisesti ollut valkoinen; pimeydessä ne näyttivät synkän likaisen tummanharmailta. Kulmikkaat tiilikatot olisivat mitä todennäköisimmin olleet tummanpunaisia; yön synkkyydessä niiden väri muistutti todella tummaa ruskean mustaa. Samanväriset ikkunankarmit kehystivät koristeellisia kultakaltereita, joiden oli tarkoitus pitää tunkeilijat poissa.
”Ja nyt minä olen tunkeilija.”

Oraakkeli katseli puisia kaksoisovia, jotka olivat ainakin viisi kertaa hänen korkuisensa, ainakin kahden Toan korkuinen. Sitten hän katsoi jälleen ikkunoita ja valitsi reittinsä. Hän lähti juoksemaan kohti pylväitä, jotka kannattelivat terassin katosta. Pylväältä toiselle hyppien soturimunkki ylettyi katon reunaan, tarrasi siitä kiinni ja heitti itsensä katon päälle takaperoisella voltilla. Hiljaisesti varpaidensa kärjille katon päällä laskeuduttuaan Oraakkeli kuulosteli hetken yön ääniä ja jatkoi sitten matkaansa yhtä hiljaisesti kuin oli katollekin tullut.

Katoksen yläpuolinen ikkuna oleva ikkuna sai kokea muodonmuutoksen, kun Oraakkeli teki temppunsa. Kalterit vääntyivät äänekkäähkösti suuntaan jos toiseenkin, ja matoran pomppasi sisään niin hiljaa kuin pystyi. Huone, johon hän oli päätynyt, oli täysin tyhjä, valkoinen tila, jossa oli vain tuo yksi ainoa ikkuna ja sitä vastapäätä ovi, joka johti huoneesta ulos. Minkäänlaista kalustusta huoneessa ei ollut. Vain puhtaan valkoiset seinät – jotka tosin näyttivät yössä ulkoseinien tavoin mustan harmailta – hohkasivat pimeyteen kuitenkin jonkinlaista väriä kuun ja tähtien loistaessa ikkunasta pienoisesti.

Oraakkelin epäilykset kasvoivat heti kaksinkertaisiksi. Hän avasi oven pälyillen ympärilleen epäluuloisesti. Huoneessa ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia ansoja. Ei voinut olla. Ovessa tosin saattoi olla – ja Oraakkelin avatessa oven narina raastoi hänen hermojaan. Ansaa ei kuitenkaan ollut; mikään ei lauennut oven avautuessa, ei myöskään Oraakkelin jännittyneisyys. Tämä käveli käytävään, jonka kummassakin päädyssä oli ikkuna. Toisen ikkunan alla oli pieni pöytä ja sen päällä vaasi, joka näytti kalliilta – vaikka eihän sitä pelkässä kuun ja tähtien valossa osannut arvioida kunnolla. Hän käveli ruukun luokse ja tutki sitä. Siihen oli laitettu lootuskukka koristamaan rakennuksen tylsyyttä, tai näin Oraakkeli sen tulkitsi. Ehkä rakennelma ei ollut Bartaxin omistama? Käytävässä oli kolme ovea, ja toisessa päädyssä, siinä, jossa ei ollut kukkavaasia, oli portaat, jotka johtivat pidempien seinien suuntaan alaspäin – ne siis olivat käytävän kanssa kohtisuorassa. Lyhyempi seinä oli ikkunan levyinen, ja sen edessä ei ollut pöytää.

Oraakkeli päätti kokeilla eri ovia ennen kuin menisi portaisiin. Ensimmäinen ovi, se, joka oli vastapäätä ovea, josta hän oli käytävään tullutkin, tuotti heti tulosta. Avattuaan oven hän kuuli heti äänen: voihkaisun. Jostain kuului voihkimista ja kovaa sellaista. Huone saattoi olla äänieristetty, sillä Oraakkeli ei ollut kuullut voihkintaa käytävään. Hän raotti ovea vain vähän kurkistaakseen sisään – ja mitä hän näkikään. Lattialla makasi matoran, jonka ylle oli kumartunut toinen. Lattialla näkyi kuunvalossa tummaa nestettä, ja maissa oleva matoran oli voihkinnan lähde. Oraakkeli teki nopean päätelmän ja paiskasi oven auki. Makaavan hahmon ylle kumartunut matoran käänsi katseensa ovea kohti ja sai siitä hyvästä naamaansa hyvin tähdätyn kierrepotkun. Hän lensi päin seinää ja tunsi sitten painon hyppäävän vatsalleen. Tuskallisesti ähkäisten matoran katsoi Oraakkelin synkkiin silmiin ja yritti korista jotakin hapenpuutteessaan. Oraakkelin sormet syöksähtivät hermopisteeseen, ja tämän uhri menetti tajuntansa.

Oraakkeli siirtyi sitten verta vuotavan matoranin luokse. Kuun valaistessa tämän kasvot Oraakkeli huomasi tuntevansa tämän.
”Veli Mantice, mitä sinulle on tehty?” hän kysyi avuttomana. Mantice piteli vatsassaan ammottavaa veristä reikää, josta näkyi hänen verinen sisäelimistönsä.
”Oraakkeli”, hän kuiskasi hiljaa ja yritti hymyillä, mutta tyytyi sitten vain irvistämään. ”Sinä tulit.”
”Niin, Mantice, niin tulin. Älä puhu, menetät paljon verta.”
”Sinä et olisi saanut…”
”Älä höpsi, veli. Sinut on saatava pois. Missä on Bartax?”
Mantice katsoi Oraakkelia silmiin hymyillen surullisesti.
”Hän ei ole täällä”, Oraakkeli tajusi. ”Tämä oli harhautus.”
”Niin”, Mantice sanoi yskäisten verta Oraakkelin kaavulle. ”Dacke oli pelkkä nukke, jonka tarkoitus oli johdattaa sinut tänne, jos he eivät ehtisi tappaa sinua siellä.”
”Olen typerys. Anna anteeksi, Mantice.”
”Mene, kun vielä voit, vanha hölmö.”
”En jätä sinua.”

”Voi, te molemmat jätätte tämän maailman yhdessä”, sanoi ääni, jonka Oraakkeli pienen vilkaisun jälkeen huomasi kuuluvan hänen tyrmäämälleen matoranille, joka hieroi kaulaansa tuskallisen näköisenä.
”Te molemmat kuolette. Pommia ei voi purkaa. Te kuolette. Ja minä pidän huolen siitä. Me kaikki kuolemme. Minä pidättelen sinua niin kauan, että kuolemme kaikki, ellet sitten päätä… tappaa minua, Oraakkeli.” Matoran purskahti käheään räkänauruun.
”Väkivalta ei ole ratkaisu, ystäväiseni”, Oraakkeli sanoi. ”Kuolema ei ole ratkaisu. Minä en pidä tappamisesta, enkä ymmärrä, miten kukaan voi.”
Matoran hymyili ilkikurisesti. ”Sinä olet pehmo. Et voisi satuttaa kärpästäkään. Ja siksi sinä kuolet tääl-”

Matoranin puheen keskeytti potku, joka kohdistui hänen kaulaansa. Hän lensi uudelleen päin seinää, ja tällä kertaa hänen niskansa murtui. Oraakkeli piirsi Athin symbolin ilmaan ja lausui siunaussanat.
”Korjaan”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Väkivalta ei yleensä ole ratkaisu. Mutta joskus se on ainoa sellainen.” Nopeasti hän kääntyi Manticen puoleen.
”Missä pommi on?”
”Et voi pysäyttää sitä, ystävä. Valitan.”
Sitten Mantice kääntyi oksentamaan verta erityisen rajusti. Oraakkeli katsoi näkyä kalpeana. Hän keskittyi kuuntelemaan, kuuluisiko jostain tikitystä.
”Eivät nämä… uudet… pommit enää… tikitä”, Mantice sanoi heikolla äänellä. Oraakkeli huokaisi.
”Mikä estää minua poistumasta?” hän kysyi.
”Minä”, Mantice sanoi anteeksipyytävällä äänellä.
”Totta puhut”, Oraakkeli sanoi ja kirosi Bartaxin.
”Älä ole hölmö”, Mantice sanoi. ”Minua ei voi siirtää. Kuolen joka tapauksessa.”
”Ei, ei se…”
”Älä ole hölmö!” Mantice karjaisi äänensä viimeisillä rippeillä. Hän tempaisi Oraakkelin vyössä roikkuvan tikarin ja iski sen kaulaansa. Oraakkeli ei ehtinyt reagoida vaan jäi häkeltyneenä katsomaan, kun veri purskahti ulos toisen matoranin kurkusta tämän menettäessä viimeisetkin rippeensä älykkyydestä, puhekyvystä – ja elämästä. Hetken ruumis sätki lattialla, sitten se lakkasi. Oraakkeli siunasi tämänkin ruumiin ja juoksi sitten ovelle, josta oli tullut. Juuri, kun hän oli päässyt tyhjän valkoisen huoneen ovesta sisään, jossakin räjähti. Oraakkeli ei osannut arvioida, tuliko räjähdys yläpuolelta, alapuolelta vaiko takaa, mutta sen hän tiesi, että oli ponnahtanut ikkunaa kohti kuumuuden aallon ehdittyä hänen tuntoaistinsa kantamalle.

Seuraava hetki oli hirveätä sekamelskaa. Oraakkeli tajusi makaavansa rantakivikossa ja oksentavansa rantaveteen. Rakennuksen jäänteet olivat liekeissä; pommi oli vienyt pari viereistäkin taloa mukanaan – sekä myös kahden kuolleen matoranin ruumiit ja ties kuinka monen elävän. Hän oli kuitenkin hengissä – ja Bartax yhä elossa. Mestari oli yhä vaarassa.

Ja ikkunasta irronnut kalteri oli lävistänyt hänen käsivartensa.

Oraakkeli huomasi tämän seikan hetkeä sen jälkeen, kun oli astunut veneeseen. Heikko olo ja runsas verenvuoto osoittivat, että kyseessä ei ollut mikään pikku haava. Oraakkeli etsi pikaisesti sidetarpeita ja sitoi käsivartensa valkoisella siteellä. Airot hän otti käteensä heti sen jälkeen, sillä hän kuuli jo väkijoukon äänet. Kyläläiset olivat tulleet räjähdyspaikalle, ja tulipaloa varmaankin sammutettiin paraikaa. Ja syyllistä tähän tuhoon etsittiin.

Vaikka se sattui, Oraakkeli aloitti soutamisen. Hän ehtisi kadota jäljettömiin ennen kuin kukaan näkisi häntä, vaikka liekit kylläkin loivat hieman enemmän valaistusta pimeyteen.
”Jos Bartax ei ollut siellä, minne hänen jälkensä johtavat, missä hän on?” munkkisoturi pohti ääneen. Vastaus oli kuitenkin selvä.

Missä murhattava, siellä murhaaja.

Metru Nuin laivasatamat – Le-Metru

Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti kunnolla edes laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle, suojellen sitä samalla käsillään.

Olento kurkisti yhden suuren kontin takaa ja varmisti reitin olevan selvä. Odotettuaan läheisen trukin ohiajon, siteisiin kääriytynyt nopeasti kiitävä olento ylitti sataman ja katosi sen toisella puolella sijainneeseen sankkaan suojeltuun metsään...

Puoli tuntia myöhemmin

Polkua pitkin kulkenut Ga-Matoran tuijotteli hetken oudosti heiluneisiin puun latvoihin, tullen kuitenkin lopulta hyvin lintuisaan päätökseen liikkeen aiheuttajasta. Neitokainen tuskin olisi koskaan osannut arvata, että tuon kyseisen puun latvassa kökötti parhaillaan täpärän paon Odinalta tehnyt musta olento.

Puu oli korkea ja sen latvasta näki hyvin kauas. Satama josta hän oli juuri poistunut näkyi vielä selvästi. Olento kuitenkin keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.

Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta ja siinä kartassa oli keskellä pieni musta piste osoittamassa laitteen käyttäjän senhetkistä asemaa. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Metru Nuin muodot alkoivat erottumaan kartalta selkeästi. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes sen näytöllä näkyi toinenkin piste. Tämä piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkkasi pieni punainen lippu.

Olento hymähti, tuijotti karttaansa hetken ja sulki sen jälkeen laitteensa. Sen valkoiseen takakuoreen painettu mustan käden muotoinen tunnus välkähti nopeasti laitteen sammuessa, jonka jälkeen se katosi olennon siteiden uumeniin.

Klaanin kahvio

Nurukan siemaili kahvikuppostaan, seuraten klaanilaisten elämää. Iloinen puheensorina oli täyttänyt kahvion ja erilaiset keskustelunaiheet vaihtuivat tiuhaan, milloin oli vuorossa politiikkaa esimerkiksi Zakazin sisällissodasta ja sen syistä, milloin puhuttiin Jäätelöstä ja väiteltiin Mata Nuin olemassaolosta. Maan toa itse piti tästä paikasta ja oli ottanut usein kantaa keskusteluihin suurehkolla tietämyksellään, varsinkin Metru Nuin historiasta. Toa oli myös oppinut olemaan suvaitsevaisempi eri lajeja kohtaan, eikä enää lokeroinut olentoja stereotyyppisiin laatikoihin. Maan toaa huolestutti tosin se että miten hänen ystävänsä Deleva jolla oli yhä vaikeuksia sietää skakdeja. Maan toa ihmettelikin minne hänen ystävänsä oli kadonnut...

Nurukan ihmetteli yhä mielensä sopukoilla näitä mekaanisia olentoja, kun jokin läimäytti häntä olkapäähän. Tulija oli Moderaattori Umbra, keltamusta soturi joka hallitsi valon elementaalivoimia.

Umbra virnisti Nurukanin säpsähtäessä. Kahvia läikkyi vähän kahviopöydälle maan toan kourassa olleesta kahvikupista.

"Älä säikäyttele meitä vanhuksia", Nurukan sanoi hörpäten kahviaan ja pyyhkien kahvia lautasliinalla pöydältä. Punainen lautasliina imi nopeasti itsensä märäksi ja aivan kosteaksi, jonka jälkeen Nurukan heitti sen taidokkaasti suoraan kahvion toisessa laidassa olevaan roskapönttöön.
”Aika hieno heitto, Nurukan”, Umbra sanoi hymyillen, lyöden nyrkkinsä yhteen toa-veljensä kanssa. ”Ja muuten, oli minulla ihan asiaakin. Sinähän olet kuullut että minulla on toisen maailman vastine huoneessani, eikö niin?"

Nurukan nyökkäsi ja Umbra jatkoi. "Me saimme yhdessä selville että menneisyydessämme tehtiin jotain joka vaikutti molempien kohtaloihin. Jokin muinainen makuta muutti tulevaisuuksiamme oudolla pelillään..."

Umbran sanomiset loppuivat kun Deleva ontui mekaaninen käsi mutkalla kahvioon. Toa oli vihainen ja sen näki tämän punaisista silmistä. Punavalkoinen toa kantoi pyyhettä olkapäällään ja oli hiestä märkä. Toan haarniskassa oli ruhjeita ja lihaskudoksessa oli mustelmia.

"Deleva, mitä sinulle oikein on käynyt?" Nurukan huudahti, jolloin koko kahvion väki kiinnitti huomionsa tuohon toaan, lopettaen puheensorinansa. Deleva mulkaisi Nurukania ja Umbraa pahasti, kertoen nyt koko kahvion väelle tapahtuneen.

"No siis, olin rauhassa kuntosalilla kun luulin kohdanneeni Metorakkin, sen skakdin joka tappoi kyläni. Saman värinen, hopeista ja sinistä haarniskaa kantava skakdi oli sitten vastassani, mutta tämä olikin nimeltään joku Guardian. No koska olin lyönyt häntä ensin syntyi välillemme pientä kärhämää ja nyt minulla on tämä mekaaninen käsi vähän mutkalla." Deleva lopetti juttunsa, vetäen henkeään. Kahviossa oltiin hiljaa mutta kuiskuttelu alkoi aika nopeasti. Sana Gn ja tämän toan taistelusta leviäisi nopeasti klaanilaisten keskuudessa ympäriinsä.

"Deleva, tarvitset Tohtoria", Umbra huudahti nähdessään toverinsa muodottaman hopeisen käden, "tai mekaanikkoa, kuten Tongua".

"Ottaen huomioon että käteni on täysin mekaaninen, tuo mekaanikko voisi olla parempi valinta, kuin jokin Tohtori", Deleva murahti. "Näyttäisitkö minulle tien tämän Tongun luokse?"

"Voinhan minä viedä sinut sinne Telakalle jos haluat", U vastasi, hörppäisten nopsaan kahvikupposensa. Valon toa oli nopeasti valmis tapaamaan ystäväänsä Tongua.

"Nurukan, tuletko mukaan kanssamme Tongun pajalle?" Umbra kysyi mustalta ystävältään. Nyt niin vähäsanainen toa nyökkäsi ja nousi tuoliltaan. Kolmikko käveli vinhaa pois kahviosta, astellen klaanin sokkeloisia käytäviä ulkoilmaan.

"Tongun paja täältä tulemme!" Umbra huudahti, johtaen joukkiota kohti pajaa...

Bio-Klaani

Makuta Nui saapui Klaanin porteille muutama kirja kainalossaan. Portilla jököttävät vartijat katsoivat makutaa jurosti ja vilkuilivat tämän kirjoja. Manu katsoi takaisin, suoraan toisen Toan silmiin, mikä sai tämän punastumaan hieman.
”Oliko minulle postia?” Manu sanoi äänellä, jollaisella normaalisti olisi yritetty iskeä tyttö. Toa pudisti päätään hämmentyneenä.
”Entä kaipasiko kukaan minua?”
Jälleen päänpudistusta.
”Entä onko Kepe kotona?”
Kysymys hämmensi molemmat, jolloin se vartija, joka ei ollut vielä puhunut, vastasi: ”Ei… kai.”
”Hyvä.”
”Öh… Miksi?”
”Missä hän mahtaa olla?”
”Hän on ollut poissa melko pitkään. Minun tietääkseni ainakin. Mutta en tiedä, missä. Uskoakseni Snowmanin kanssa.” Manu nyökkäsi.
”Onko Verstas siis tyhjillään?”
”Niin tyhjä kuin se ylipäätään voi olla, oletan”, Toa vastasi. ”Sanotaan, että siellä asuu kaikennäköistä.”
”Voit olla oikeassa”, Manu sanoi ja teki kielellään eleen, jota olisi voinut pitää rivona. ”Kepe ei ehkä pidä siitä, mitä aion.”
”Mmmitä sinä…” Toa aloitti, mutta Manu oli jo hississä.
”Ciao!”
Hissi lähti kulkemaan alas.




Verstaan ovi aukesi ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Valo iskeytyi pimeyteen kuin rokotusneula potilaaseen. Manun varjo levisi Verstaan eteisen harmaalle lattialle. Ilmassa leijaili pölyä, joka valoa vasten näytti siltä kuin se olisi ollut talven lunta. Tai ehkä se sitä olikin. Ota nyt Verstaasta ja sen mysteereistä selvää.

Manu astui varovaisesti sisään. Pöly tanssi ilmassa, pyöri kierteissä, rauhoittui hänen jäljessään ja aloitti taas matkansa kohti lattiaa.

Hän sulki oven perässään, kuten Kepe oli monasti painottanut tarpeelliseksi. Pian hänen ympärillään oli vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys oli täysin eristetty muusta maailmasta.

Manu asteli eteenpäin ja löysi pöydän. Pöydällä oli öljylamppu. Hän tunnusteli sen ympäristöä, löysi tulitikkuaskin, raapaisi tikun ja sytytti lampun. Sen kelmeänoranssi valo valaisi eteishuoneen. Sen seinustoilla oli työpöytiä, kaappeja ja muuta mihin tahansa työpajaan kuuluvaa. Lisäksi monet ovet johtivat tuntemattomiin sopukoihin.

Joku rääkäisi.

Manu suuntasi katseensa rääkäisyn suuntaan. Kaksi silmää paistoi pimeydessä. Kaksi silmää, jotka… nojasivat harjanvarteen.

Iggy oli siivoamassa lattiaa. Kun Manu katseli huonetta tarkemmin, hän huomasi syyn. Kaikki huoneen tavarat olivat sikin sokin; kaapit olivat levittäneet sisältönsä pöydille ja pöydät lattioille. Kaikki oviaukot olivat auki. Manu haisteli ilmaa. Huoneessa haisi palaneelta.

Valosta toivuttuaan Iggy jatkoi toimiaan, eivätkä he kiinnittäneet toisiinsa enää mitään huomiota. Manu ei kuitenkaan uskonut Iggyn aiheuttaneen tätä sekasotkua – hänen kokemuksiensa mukaan tämä oli aivan säyseä otus. Jotain Verstaassa oli kuitenkin tapahtunut. Jotain – kuten aina – selittämätöntä.

Manu jatkoi peremmälle sisään ja raahasi kaikki tavaransa yhdelle suurelle pöydälle.
”Täydellistä.”
Hiljaisuus.
”Ei ketään. Paitsi tuo yksi, mutta se on passiivinen.”
Hiljaisuus.
”Mitenkä sitä sanottiin, ensimmäinen hulluuden merkki, kun puhuu omalle päälleen?”

”Pää, älä vastaa. Minä en halua sinun vastaavan.”


…

”Ja. Tyhjää tilaa… Tuossa on pöytä.”
Pöydällä oli tavaraa. Manun ratkaisun jälkeen tavaraa ei enää ollut pöydällä. Hän kävi lukitsemassa Verstaan oven ja palasi sitten huoneeseen, johon oli alkanut tehdä valmisteluja.
”Koeputkia… haa! Kepellä on täällä labravehkeitä!”
Kirjat Makuta jätti toiselle pöydälle, jonka tyhjensi romusta yhtä nopeasti kuin ensimmäisenkin pöydän.
”No niin, missä on muuntaja.”
”Tarvitsen kaksi työpistettä, unohda muuntaja.”
”Hiljaa. Minä päätän.”

Monimutkaisen koeputkilojärjestelmän rakennettuaan ja hitaasti kiehuvan liuoksen valmistusprosessin valmisteltuaan ja aloitettuaan Manu syventyi arkistoista lainaamiensa hakuteosten käsittelyyn.
”Ath-uskonnon jumalolennoista…”

Sitten Makutan mieleen ponnahti satunnainen ajatus.
Onko tämä tapahtunut joskus ennenkin?
Mitenpä olisi voinut.
Olenko joskus ajatellut jumalia? Déjà vu?

Kyllä. Siitä vain oli hieman aikaa.

Stelt, kuinkahan kauan siitä on?

”Minä olen alkanut epäillä sitä, että sinut on määrätty vahtimaan minua”, Makuta Nui totesi vieressään kävelevälle mustanvihreälle hahmolle. Ämkoo virnisti ovelasti.
”Oletkohan.”
”Tämä on, kuulehan, jo viides yhteinen keikkamme.”
”No niin.”
”Nii’in.”
”No, sanotaan vaikka, että koeaikasi alkaa päättyä.”
Manu kurtisti kulmiaan. ”Ai koska en ole vielä murhannut ketään?”
”Vielä? Aiotko sitten?”
”Ehkä klaanilaiset niin ajattelevat. Olen makuta. Olen heidän pahin painajaisensa. Olen pimeyden olento, heidän painajaistensakin painajainen. Olen – mahtava – Makuta Nui!”
Sitten Manu nauroi sekopäisesti, kunnes Mäksä tökkäsi häntä vatsaan.
”Lopeta. Tuo sattui”, Manu ähkäisi.
”Mahtava makuta sai osuman sormesta.”
”Ha-ha-hauskaa.”
”Hyss, olemme pian perillä.”

He olivat kävelleet tummassa metsässä kohti määränpäätään, joka oli jo tunnin verran häämöttänyt edessä. He eivät olleet uskaltaneet käyttää lentävämpää kulkemistapaa, sillä jo viiden klaanilaisen hengen vienyt steltiläinen massamurhaaja piilotteli lähistöllä – eikä varmasti jättäisi huomaamatta alueelleen tunkeutunutta parivaljakkoa, joka oli tullut lopettamaan hänet.

”Noh”, Manu sanoi kieli keskellä poskea, ”ehkä minun pitäisi suoristaa naamiotani, sillä en todellakaan näe sitä, mitä kutsut perillä olemisen kohteeksi.”
Ämkoo pyöritti silmiään.
”Mistä sinä edes sait tuon naamion?”
Manu yllättyi kysymyksestä.
”Miten niin?”
”Nyt, kun mietin, niin niitä on yksi tässä koko hemmetin maailmassa.”
”On muitakin maailmoja.”
”Niin on. Mutta et vastannut kysymykseeni.”
”Vastasin. Mistä voi saada naamion, jota ei ole tässä maailmassamme kuin yksi, ja sekin lojuu sen rappeutuneen ääliön naamalla? Toisesta paikasta, ystäväiseni.”
”Toisesta ulottuvuudesta?”
”Olet perillä asioista. Tietänet kanohi Olmakin?”
”Tiedän. Ulottuvuussekoilujen naamio.”
”Hyvin tiivistetty.”
”No mutta”, Mäksä sanoi ja heitti Manua poimimallaan ananaspuun kävyllä. ”Mitä sinä olet puuhaillut muissa ulottuvuuksissa? Ja mitä sinä teet sillä naamiolla?”
Manu laski vaistomaisesti toisen kätensä kasvoilleen kuin naamiota suojellakseen, ikään kuin Mäksä aikoisi ottaa sen pois.
”Kovastipa sinua alkoi tämä naamio kiinnostaa.”
”Pohdin vain sen alkuperää. Eivätkö kaikki.”
”Eivät. Ainakaan yhtä röyhkeästi.”
”Et sinäkään aina ole niin kohtelias, Manfred”, Mäksä virkkoi. Manu kurtisti otsaansa.
”Miksi sinä käytät tuota nimeä.”
”No, Manfred, niinhän se on, että lempinimiä vain annetaan.”
”Ja se liittyy naamiooni?”
”Ei.”
”Vaan?”
”Sinun kanohisi. Miksi halusit Kraahkanin, vaikka sitä on vain yksi tässä universumissa?”
”No… se näyttää hienolta?”
”…”
”Eikö muka ole pätevä syy. Minä voisin ihan hyvin hankkia naamion, koska pidän siitä.”
”Varjojen naamio. Ainoa laatuaan, ja sinä anastat toisen ulottuvuuden vastaavan naamion.”
”Ei entinen omistaja sitä kaipaa.”
”Kuka hän oli?”
”… ei puhuta tästä, jooko.”
”Ei niin, olemme perillä.

Tällä kertaa oikeasti.”

Heidät oli piiritetty. Kymmenkunta raavasta steltiläispeikkoa seisoi heidän ympärillään.


Athistien pääsaari



BKS Hildemar lipui hitaasti pienen sataman laiturille. Vastassa laivaa oli muutamia matoraneja, jotka näyttivät olevan satamatyöntekijöitä. Matoro katseli heitä kiinnostuneina. Nämä eivät olleet athisteja, tai ainakaan he eivät siltä näyttäneet. Matoro ei ollut nähnyt yhtä ainoata kaapuun pukeutumatonta Ath-uskovaista, ja nämä näyttivät hyvin kaavuttomilta. Muutamat käyttivät stereotyyppiselle kalastajalle sopivaa takkia, ja parin päässä oli jopa sytvesti. Useimmat matoraneista katsoivat laivaa kummastuneina.

Kun Hildemar pääsi etäisyydelle, josta Matoro saattoi huutamatta ilmaista itseään matoraneille, tämä tervehtikin satamatyöntekijöitä pirteästi:
”Tervehdys! Olemme Bio-Klaanin asukkaita! Sadje on mukanamme.”
Jotkut nyökkäilivät hyväksyvästi, toiset katsoivat paheksuen. Matoro kiinnitti huomiota erilaisiin reaktioihin, joita näki. Useimmat näyttivät hyväksyvän heidän määränpäänsä, johon laiva ohjautui – vapaalle laiturille. Niitä oli vain yksi, joten heillä kävi tuuri, että se ei ilmeisesti ollut kenenkään vakiopaikka. Ainakaan kenenkään, joka rannalla sillä hetkellä oli. Sadje asteli ylös kannelle vihellellen iloisesti.
”Ah, koti”, hän sanoi hilpeästi. Matoro nyökkäsi tälle.

Hetken kuluttua he olivat jo asettaneet kävelytien laivalta laiturille. Muutama lankku ajoi asiaa. Kaikki klaanilaiset ja koko miehistö olivat tulleet kannelle. Matoro aloitti puheen:
”Meidän on sovittava, ketkä jäävät laivalle ja ketkä lähtevät maihin. Kaikkien ei ole järkevää lähteä, ja sitä paitsi – laivaahan pitää vartioida.”
Killjoy nyökkäsi. ”Emme voi suin päin luottaa näihin matoraneihin. Minä lähden ehdottomasti mukaan, jos suunnittelit vieväsi Betan.”
”Kyllä”, Matoro vastasi. ”Onko vapaaehtoisia laivalle jääjiä?”
Hai nosti kätensä laiskasti. ”Minä ja miehistöni voimme jäädä, ja niin taitaa olla parasta.”
Bloszar ja Summerganon olivat jäljellä. Matoro näytti hetken pohdiskelevalta. Sitten hän sanoi:
”Ehkä on parasta, että Blozi jää laivalle ja Suga lähtee mukaan.”
Suga nyökkäsi myöntyvästi. Killjoy laittoi kätensä puuskaan, muttei sanonut pitään. Blozi näytti vaivaantuneelta.
”Minä haluan lähteä”, hän sanoi. ”En halua jäädä tänne tyhjän pantiksi.”
Matoro ymmärsi hyvin tämän tunteen. ”Et sinä olisi tyhjän pantti. On tärkeää vartioida laivaa. Sinähän tiedät, mitä nämä athistit voivat halutessaan saada aikaan.” Hän näytti hieman pahoittelevalta Sadjelle, mutta tämä vain heilautti kättään välinpitämättömästi Matoron suuntaan ja käänsi katseensa.
”Olkoon”, Bloszar sanoi hiljaisella äänellä ja käveli alas ruumaan. Matoro oli hieman huolissaan.
”Voisitko hieman yrittää piristää häntä?” Martti ehdotti Haille, joka nyökkäsi ja lähti Bloszarin perään.

”No niin, joko lähdemme?” Sadje kysyi iloisesti. ”Meillä on koko saari nähtävänä ennen kuin varjot kasvavat ja askel lyhenee.”
”Mennään”, Matoro sanoi.

He laskeutuivat laiturille. Sadje tervehti satamatyöntekijöitä ja käveli rauhallisesti heidän ohitseen. Hänen perässään kävelivät muut, ja heidän taustanaan aurinko laski mereen.
”Kirkkoon ei voi enää mennä näin illalla, mutta huomenna tapaatte todennäköisesti Pyhän Äidin”, Sadje sanoi. ”Voin näyttää teille hyvän majapaikan, mitäs sanotte?”
Joy näytti epäilevältä. Nimdan kassakaappia mukanaan raahaava Suga keskittyi raahaamiseen, ja Matoro sanoi: ”Mikäs siinä.”
Kolmikko seurasi Sadje läpi sataman sisemmälle saareen.

* * *



Mäksä katseli heidän ympärillään seisovia järkäleitä.
”Pehmoja kaikki.”
Manu virnisti. ”Niinkö tosiaan?”
Steltiläiset eivät näyttäneet pitävän kommentista. He hyökkäsivät.

Mäksä hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui yhden soturin pään päälle murtaen tämän niskan. Manu oli sillä välin litistänyt itsensä muutaman senttimetrin paksuiseksi lättänäksi ja mennyt maata vasten. Muutama peikko oli törmännyt toisiinsa, ja Manu oli noussut maasta heidän takanaan.

Seuraavaksi Ämkoo veti miekkansa ja huitaisi sillä selkänsä taakse, jossa hänen kimppuunsa takaa päin hyökätä yrittänyt peikko kaatui maahan suuri haava kyljessään. Seuraavaksi hän pääsikin väistelemään viittä eri peikkoa, jotka olivat kaikki päättäneet käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Piikkinuijin.

Manun kimppuun kävivät ne, jotka eivät hyökänneet Mäksää päin tai maanneet maassa. Kolme makasi maassa, joten hänet yritti murskata kaksi peikkoa. Molemmat juoksivat suin päin rauhallisena seisovaa makutaa kohti ja heilauttivat nuijiaan Manua päin. Tämä syöksähti yhtäkkiä suoraan eteenpäin niin, että nuijain iskut menivät ohi, ja samalla lävisti toisen hyökkääjän vatsan kädellään, jonka oli muuttanut teräväksi piikiksi. Steltiläinen ähkäisi tuskasta, minkä jälkeen hän tunsi jotain vielä ikävämpää. Hänen vatsansa sisällä Manun käsi oli haarautunut useiksi pieniksi lonkeroiksi, jotka repivät hänen sisäelimensä palasiksi. Steltiläisen toveri yritti iskeä Manua takaa päin, mutta tämä pujahti nopeasti uhrinsa jalkojen välistä, jolloin nuijamies iskeytyi kuolinkamppailua käyvään toveriinsa.

Mäksä hoiteli sillä välin loppuja peikoista. Hän hyppäsi kohti yhtä peikkoa, tainnutti tämän potkulla ja ponkaisten tämän naamasta vauhdinmuutoksen iski toisenkin peikon kanveesiin saksipotkulla. Naamojaan pitelevät soturit kaatuivat maahan kivuliaan oloisesti, ja loput kolme katsoivat toisiaan pelonsekaisen vihan vallassa. Mäksä laskeutui polvilleen maahan ja nousi sitten ylös pahaenteisesti. Hän viittoi kädellään peikkoja tulemaan lähemmäksi ja virnisti. Nämä eivät aikoneet sietää moista käytöstä. He hyökkäsivät yhtenä miehenä Mäksää vastaan, ja tämä vain levensi virnistystään.

Yksi peikoista tajusi tilanteessa olevan jotakin mätää, muttei viitsinyt sanoa mitään. Olikin jo liian myöhäistä, sillä kun he ehtivät Mäksän luokse, he huomasivat jahdanneensa illuusiota. Miekkapiru illuusionaamiovoimineen oli heidän takanaan, ja he saivat pian kokea viipaloinnin.

”Julmaa”, Manu tokaisi, kun steltiläiset makasivat maassa erittäin haavaisina Mäksän seisoessa kädet lantioillaan voittajana steltiläiskasan vieressä.
”Onko?” Ämkoo vastasi. ”Olen saanut, käsityksen, että olet itsekin ajoittain julma, Manfred.”
”… hmmhph.”

He kävelivät hetken kohti rakennusta, joka oli heidän määränpäänsä. Valkea rakennus seisoi metsikön reunassa karkeana ja paljaana, ympäristöön sopimattomana rumennuksena. Se oli korkeampi kuin yksikään puu, ja Manu ihmetteli, mikseivät kateelliset steltiläiset olleet vielä repineet rakennusta maan tasalle, kuten usein kävi, jos joku yritti rakentaa jotakin. Naapurit olivat ikävä asia.
”Tuota noin”, Mäksä aloitti. ”Keksin lempinimiä ihmisille, joista pidän. Ihan tiedoksi vain, että et heitä minua tiiliskivellä tuon Manfred-pelleilyn takia.”
”Ahaa…”
He astuivat rakennuksen ovelle.
”Pitäisikö koputtaa?” Manu kysyi. Mäksä potkaisi oven sisään.
”Aha. Käy se noinkin.”

He hiippailivat pimeään rakennukseen. Sisällä näkyi pelkkää synkkyyttä. Manu oli onnekseen yhtä synkkyyden kanssa, eikä Mäksäkään kaukana ollut. Käheä nauru kaikui jostain päin korkeata taloa, ja Manu ei pitänyt nauruäänestä. Jokin selvästi vilahti pimeässä.
”Tulitte sitten tänne ja selviydyitte kätyreistäni. Mitäs te nyt aiotte tehdä?”
”Tappaa sinut”, Mäksä vastasi ykskantaan. Ääni hörähti huvittuneesti.
”Tappaa minut? Älä naurata, toa.”
”Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, stetiläinen”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. ”Tule esiin ja kohtaa voittajasi reilussa taistelussa.”
”Tai voit vaikka mennä makaamaan maahan”, Manu sanoi, ”ja antaa meidän rauhanomaisesti katkaista kaulasi?”
”Minä en pidä asenteestasi, olento.”
”Minä en ole mikä tahansa olento. Minä olen…”
”Sinä olet typerys, kun tulet tänne, minun luokseni.”

Jokin pudottautui katosta heidän taakseen oven eteen. Kaksikko näki oven kehystämän siluetin. Hahmo oli Steltin yläluokan edustaja.
”Ei juurikaan vastusta”, Manu arvioi.
”Ei vastusta? Mitä te puhutte!” hahmo rääkyi.
”No, katsos”, Manu sanoi, ”minä olen demoninen puolijumala ja tämä ystäväni tässä on voittamaton miekkapiru.”
”Hah”, steltiläinen tuhahti. ”Taistelkaa ja kuolkaa. Jumalia ei ole.”
”Eikö tosiaan?” Manu naurahti. ”Sinäkö et usko jumaluuksiin?”
Mäksä tuhahti. Steltiläinen sylkäisi lattialle.
”Minä en usko mihinkään, mitä ei pysty todeksi osoittamaan.”
”Minun ei tarvitse uskoa”, Manu sanoi. ”Minä tiedän.”
”Sinä kuolet nyt.”
Steltiläinen hyppäsi kohti Manua, mutta Ämkoon miekka oli nopeampi. Olennon hyppy jäi kesken, ja hänen päänsä vierähti jonnekin päin rakennuksen pimeyksiä.
”Sotkua”, Manu sanoi monotonisesti.
”Mennään pois, tämä oli turha yhteenotto”, Mäksä mutisi, ja he astelivat jälleen kirkkaaseen päivänvaloon.


Jossain kolahti ja lujaa, ja kolahdusta seurasi rääkäisy. Ääni rikkoi Manun ajatuksenkulun, ja makuta ärsyyntyi rauhansa rikkoutumisesta. Hän lähti tarkastamaan häiriölähdettä.

Iggy oli yrittänyt nostaa liian suuren hyllyn, joka oli kaatunut hänen päälleen. Nyt otus pyristeli suuren, puisen kaapin alla lattialla. Manu katseli hetken surkeata olentoa, joka näytti avuttomalta yrittäessään saada puristavaa massaa päältään. Sitten Makuta käveli takaisin työskentelytilaansa jättäen Iggyn pinnistelemään tuskallisen taakkansa kanssa.

[spoil]Kepe kirjoitti pikkuisen pätkän Verstaan kuvailua. Martti auttoi minua pääsemään eroon Writer's blockista satamakohdan kanssa.[/spoil]

Tuntematon paikka

Colmio heräsi köytettynä tuoliin. Viimeinen asia jonka hän muisti, oli se että hän oli ollut käyskentelemässä klaani-saaren viidakossa.
Hän muisti kuinka hänellä oli ollut tylsää linnakkeessa, joten hän oli päättänyt lähteä pienelle kävelyretkelle.
Viidakossa hän oli käveleskellyt ympäriinsä, kunnes Gukko-lintu oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Hän nosti vasta vähän aikaa sitten käyttöön ottamansa kaksiteräisen keihään ilmaan kohti Gukko- lintua. Gukko perääntyi hieman, ja raudan Toa kuvitteli sen lähtevän, mutta se syöksyikin hyökkäykseen kohti raudan Toaa. Colmio kohotti keihäänsä uudelleen, ja se osuikin Gukkoa suoraan siipeen. Gukko päästi kaamean kuuloisen kirkaisun, ja se tuntui hyvin ikävästi Colmion korvissa. Haavoittunut Gukko lähti hyvin surkean näköisenä, ja Toa päästi sen menemään. Yhtäkkiä Colmio tunsi piston jalassaan. Hän katsoi alaspäin, ja huomasi että hänen jalastaan törrötti nukutuspiikki. -Ei voi olla totta, Toa manasi, ja vaipui uneen.
Nyt pääsemme takaisin siihen mistä aloitimmekin.
Colmio tunsi miten köydet hiersivät hänen käsiään.
Hän huomasi, että joku asteli sisään pimeään huoneeseen.
- Kuka sinä olet?, Colmio sai soperrettua.
- Minäkö?, kaapuun pukeutunut olento vastasi.
- Minä olen Solitaire, hän jatkoi.
- Keisari... Solitaire?, Colmio sai vielä sanottua, mutta olento työnsi hänen vasempaan käteensä uuden nukutuspiikin.
Ja kaikki pimeni. Taas.

K/M: [spoil]Olen pahoillani että tästä tuli kovin (lue: erittäin) lyhyt, mutta en voinut tehdä pitempää koska halusin pätkäistä tuosta. Ensi kerralla sitten pitempi. Ja kirjoitin tämän kännykällä eilen illalla klo 23:15. [/spoil]

Athistien pääsaari

Märkä rantahietikko painui syvälle maahan punaisen painavan kengän astuessa sille ensimmäistä kertaa. Muusta porukasta hieman jälkeen jäänyt Killjoy nyrpisti nenäänsä, joutuessaan astumaan hänen mielestään ehkä maailman hirveimpään asiaan. Märkää ja hiekkaa. Molemmat asioita, jotka tunkeutuvat hyvin epämiellyttäviin paikkoihin.

Satama ei ollut sillä hetkellä järin vilkas, joten Killjoy pääsi vapaasti kävelemään hietikolta kohti kunnollista maata. Silmät ylitöitä tehden Killjoy analysoi ympäristöään, pyrkien selvittämään siitä kaiken tavallisesta poikkeavan. Metsästäjä ei antaisi tämän tehtävän kompastua yllätyksiin.

Killjoyn silmään koko saaren meno näytti kuitenkin aivan liian tavalliselta. Jos paikalla olisi jotain, se olisi piilotettu. Siksi Killjoy päätti siirtyä nopeampaan lähestymistapaan. ”Creedy. Tuli hommia. Analysoi tämä saari minulle. Etsi siitä kaikki, mitä löydät.”

Radioyhteyden Klaaniin avannut Metsästäjä odotti hetken, joutuen kuitenkin pettymään. Kukaan ei vastannut. ”Toistan: Creedy. Tämä saari tulee analysoida. Sinä tiedät, että tässä päässä ei ole tarpeeksi prosessointitehoa siihen.”

Ei vastausta. Killjoy huokaisi syvään, hiven pettymystä äänessään. Toisaalta matka oli kestänyt jo pitkään. Ei ollut reilua olettaa Matoranin istuvan päiviä puhtaasti komentotornissa.

Tämän myötä Killjoy ajautui miltei nostalgian partaalle. Rannetietokonettaan hiljaa näpytellen Killjoy seurasi, kuinka punamustalla teemalla varustettu ohjelmisto välähti hänen kypäränsä sisäpuolta hallitsevalle kaarevalle näytölle. Ikkuna täyttyi välittömästi tulvivasta tiedosta ja silloin Metsästäjä tiesi nostaa sormensa näppäimiltä.

”A new language-pack is available. Do you want to start using it now?”

Tietokonemainen naisääni puhui Killjoyn sisällä, Metsästäjän koneiston siirtäessä villisti uutta dataa tämän aivoihin. Killjoy melkein hymyili, vain melkein.

”Antaa mennä B.I.A.N.C.A. Miltei huvittavaa, miten Metru Nuin nörtit edelleen jaksavat päivittää sinua.”

”Always the best for you general. Downloading the package now.”

...

B.I.A.N.C.A

Biomechanic Intelligence & Armor Nailing Chaotic Assembler. Se oli Killjoyn keksimä projektinimi Mustan Käden keskustietokoneelle silloin, kun hän kauan sitten alkoi sitä Nizin kanssa rakentamaan. Tarkoitettu kontrolloimaan Käden tietokoneita ja ohjaamaan sen mekaanisia varustelijoita. Kaksikko kuitenkin kyllästyi sen työstämiseen hyvin nopeasti ja silloin vielä pieneen purkkiin mahtuva tekoäly koneistoineen lahjoitettiin Ga-Metrulaiseen yliopistoon. Muutamaa viikkoa myöhemmin oppilaat olivat tulleet Käden porteille tarjoamaan pienen tankin kokoista häkkyrää. B.I.A.N.C.A olikin yllättäen valmis.

Killjoy muisteli, kuinka tuo tekoäly oli johdattanut hänet läpi sodan ja miltei kaikki taistelut sen jälkeen. Vasta Klaaniin saavuttuaan hän tajusi oikean koordinaattorin kätevämmäksi ja Creedy vei tekoälyn paikan. Nostalgiahuuruissaan Killjoy muisti myös jotain, mitä ei olisi välttämättä halunnut.
Kivulias ilmoitus Killjoyn häivepuvun itsetuhosta oli tallentunut verkkoon ja Metsästäjä sysäsikin tämän nopeasti silmistään. Feterrojen ajatteleminen ei tehnyt hyvää nyt.

”Kielipaketti asennettu. Järjestelmät toimintakuntoisia.”

Itsekseen höpisevä paikallaan pyörivä Metsästäjä keräsi useita oudoksuvia katseita. Tietokoneelleen ohjeita lateleva Killjoy jatkoi tätä toimenpidettä muutaman minuutin, jonka jälkeen tämä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan tuloksia.

”Alueelta ei löydetty mitään BH-kriteerejä uhkaavaa toimintaa tai siihen viittaavia objekteja. Haluatko suorittaa haun uudestaan?”

Killjoy huokaisi. Hän ei ollut varma oliko hän pettynyt joutuessaan tukeutumaan tietokoneeseensa Creedyn sijasta, vai oliko hän huolissaan tehtävän suoriutumisesta. Ehkä hieman molemmista. Varsinkin nyt kun hänen epäilyksensä alkoivat osoittautua aiheettomiksi. Saaressa ei ollut kerta kaikkiaan mitään epäilyttävää. Ei ainakaan päällisin puolin. Killjoy pakottautui ajatukseen, että todelliset haasteet odottaisivat syvemmällä. Olisi siis edelleen oltava varuillaan.

”Älä. Odotetaan, että siirrymme syvemmälle saarta.”

”Kai sinä ymmärrät, että minä en ole todellinen tunteva olento, vaan keinotekoinen äly, luotu pitämään sinulle seuraa. Monikossa puhuminen on siis täysin turhaa.”

”Minä arvaan, Saraji kirjoitti tuon pätkän koodia?”

”Kyllä herra kenraali.”

”Mh.”

Killjoy ravisteli jalkojaan, pyrkien karistelemaan niihin tarttuneen kuonan pois. Lähtien vähitellen astelemaan kohti muuta tiimiä, Killjoy päätti tarkistaa verkkonsa lokin ennen ohjelman sulkemista. Punaisena hohtavat pupillit laajenivat hämmästyksestä, Metsästäjän tarkistaessa sen viimeisimmän rivin.

”B.I.A.N.C.A... miksi sinua on käytetty Odinalta käsin kaksi päivää sitten?”

”Tarkastetaan lokitiedostoja... … … tietokanta ei löytänyt tunnistettavaa käyttäjäprofiilia. Järjestelmää on saatettu käyttää erittäin kehittyneen salausprotokollan suojissa.”

”Arrrh... noh, pistä kaikki Metsästäjien omistuksessa oleva tarkkailuun. Mukaanlukien Xia ja Stelt. En halua yhtään enempää ikäviä yllätyksiä.”

”Kyllä kenraali. Välittömästi. Haluatko lisätä rekisteriin mahdollisen syyn Pimeyden Metsästäjien järjestelmäkäytölle?”

”Minulla saataa olla jotain, joka ei kuulu minulle.”

”Siinä tapauksessa lienee oletettavaa, että rekisterimerkintää ei lisätä.”

”Ei lisätä. Voit poistua.”

*Blimp*

Ruutu oli taas tyhjä. Matoron kailotus kaikui Killjoyn korviin toiselta puolelta satamaa. Tympääntyneenä puhiseva Metsästäjä lähti astelemaan läpi hietikon.

”Ja ihan kuin minulla ei olisi vielä tarpeeksi ajateltavaa.”

* * *

Kylässä ei palanut juurikaan valoja. Vaaleilla kivillä päällystetty katu oli suora ja hyvin hoidettu, niin että pimeässäkin sitä pitkin oli helppo kävellä.

Sadje kulki etummaisena lyhty kädessään. Laitteen häilyvä valo ei juuri valaissut tietä kuuttomassa yössä. Matoro käveli vähän athlais-matoranin takana tutkaillen katukuvaa yökiikarillaan.
Summerganon käveli melkein heti Matoron takana. Hän näytti ehkä rennoimmalta noista kolmesta Klaanilaisesta. Hänellä oli pieni nuhjuinen olkalaukku, josta pullotti hieman metallikapseli. Killjoy käveli joukon takimmaisena, ilmiselvästi tarkkaillen jatkuvasti ympäristöään.

”Olemme perillä”, Sadje sanoi ja osoitti kulman takaa näkyvää rakennusta. Majatalon pohjakerros oli samaa vaaleaa kiveä, mitä myös kadut olivat. Majatalon yläkerta näytti olevan tehty puusta. Oven vieressä paloi lyhty ja yhdestä alakerran ikkunasta näkyi valoa.

Majatalon nimi oli kirjoitettu kirjoituksella, jota Matoro ei tunnistanut. Se oli kuitenkin koristeellista ja antoi sivistyneen vaikutelman. Nelikko saapui sisälle majataloon, jossa himmeässä valossa yksi matoran valvoi pitkän puupöydän takana.

”Iltaa”, matoran tervehti.

”Iltaa”, Sadje vastasi ennen kuin Matoro ehti avata suutaan. ”Huone neljälle”

Tiskin takana istuva matoran loi pitkän epäilevän katseen outoon saattueeseen. Ei ollut aivan tavallista, että yhtäkkiä asiakkaaksi ilmestyy kaksi toaa ja eriskummallisen näköinen jättiläinen.

”Kyllä. Se tekee viisitoista mutteria. Huone 16”, matoran ojensi avaimen Sadjelle. Enempiä puhelematta matoran liukeni takahuoneeseen.

Huone sijaitsi talon pohjakerroksessa. Se oli suhteellisen suuri, vaikkakin mitoitettu matoraneille. Matoro ja Summerganon hankkivat itselleen niin hyvät nukkumapaikat kuin vain mahdollista. Eivätkä ne olleet mitenkään mukavat. Killjoy ilmoitti, ettei aio nukkua ja jäi istumaan huoneeseen ikkunan ääreen.

Aamu tuli aivan liian aikaisin, Matoro tuumi, vaikka yö ei ollutkaan niitä mukavimpia mitä hän oli viettänyt. Joka tapauksessa se, että saa nukkua kiinteällä maalla matoranien rakentamassa talossa, oli rentouttavaa. Kuitenkaan se, että joku pudottaa sängystä, ei ole mukavin tapa herätä.

”Huomenta, unikeko”, Suga virnisti. Aurinko paistoi kirkkaana ikkunasta.
Matoro mutisi jotain unista ja nousi lattialta. Vielä unenpöpperöisenä hän seurasi kolmea toveriaan majatalon saliin nauttimaan aamupalaa, jonka jälkeen he jatkaisivat matkaa sisämaahan kohti Temppeliä.

Majatalon ruokasalissa oli useita matoraneja nauttimassa yksinkertaista aamiaista. Sali oli korkeampi mitä talon ulkonäkö olisi osoittanut. Matoron riemuksi ruoka haettiin itsepalvelulla seisovasta pöydästä. Lienee sanomattakin selvää, että hänen mielestään syömiseen jäi aikaa aivan liian vähän.

Saari näytti aivan erilaiselta kirkkaassa aamuauringossa. Kylän puiset ja kiviset talot olivat siistejä ja hyvin hoidettuja. Valkoisesta kivestä tehty tie johti koko kylän halki sisämaahan. Saari kohosi mitä kauemmas rannasta meni, ja se oli sisäosiltaan kauttaaltaan puun peitossa. Erilaiset trooppiset puut kasvoivat tiheään tien molemmin puolin. Keskellä saarta sijaitsi Ath-uskonnon suurin temppeli, jota paikallisetkin kutsuivat vain ”Katedraaliksi”. Tieltä saattoi nähdä vain hennon loiston metsän keskeltä, kun aurinko osui suureen Athin Silmää kuvaavaan kupoliin.

[spoiler=Krediittiä...]Kuten saatoitte havaita, Joy kirjoitti alkuosan.[/spoiler]

Veljeskunnan saaren ranta

Rannan tuntumaan asettuneiden torakkailmalaivojen ympärillä kiitävät pieniä vihreitä miehiä kantavat haukkalinnut rääkyivät piinaavasti jahdatessaan ja samalla paetessaan vastustajinaan toimivia torakkalentäjiä samalla kun nazorakien maajoukot koittivat parhaansa mukaan antaa ilmateitse kamppaileville kumppaneilleen suojatulta.

Samaan aikaan osa Ämkoon veljeskunnan erikoisjoukoista piti torakoille seuraa myös maan tasalla, ja tämä kaikki yhdistettynä sai torakoiden rantamiehityksen näyttämään liekkeihin sytytetyltä termiittipesältä. Räjähdykset, syttyneet puurakennelmat ja kuolevien sotilaiden tuskanhuudot saivat aamuöisen rannan näyttämään maanpäälliseltä miniatyyrihelvetiltä.

- - -

Vihreänkirjava matoran kaita horjahti taaemmas ja sylkäisi pari veristä hammasta rannan hiekalle. Ibrahamel pyyhkäisi verivanan suupielestään ja kohotti sitten sirppiaseensa kasvojensa edustalle. Joukko raskaasti aseistettuja nazorakeja tarttui myöskin paremmin omiin aseisiinsa ja valmistautui laittamaan vihreän kiusankappaleen pois päiviltä.

Kuten tällaisissa tarinoissa on tapana, saapui suojatuli juuri oikealla hetkellä. Etäämpää metsästä sinkosi taivaalle parvi napalmiräjähtein koristeltuja nuolia, ja Ibrahamelin oli verrattain helppoa luikkia pakoon syntyneen tulenkatkuisen kaaoksen keskeltä. Matoran kaita juoksi hieman kiertäen metsään ja tavoitti sitten apuun ennättäneet toverinsa.

- - -

”Olen utelias, joten minun on kysyttävä”, klaanin miekkasankari aloitti väistellen vastustajansa jo väsyneiksi muuttuneita iskuja ja siinä samalla myös rannalla pitkin poikin lenteleviä ammuksia. ”Miksi olet noin pakkomielteinen taistelemaan kanssani kaksin? Riskeeraat henkesi, vaikka sinulla olisi halutessasi kokonainen armeija rinnallasi.”
Eversti 437 tuhahti ja kohotti kysyvästi silmäkulmaansa ja loikkasi taaemmas.
”Älä pidä minua tyhmänä”, Ämkoo jatkoi. ”Onko tämä kenties tapasi todistaa esimiehillesi kyvykkyytesi?”
”Pysy vaiti”, 437 pakoili ja iski terällään Ämkoon kasvoja kohti. Miekkapiru kyykkäsi ja kierähti loitommas, kohottautui sitten takaisin ylös ja jatkoi piikittelyä:
”Mitä noin kyvykäs sotilas edes tekee rintamahommissa? Eivätkö ylemmät torakat pidä sinusta vai oletko kyvyttömämpi kuin mitä minulle näytät?”

Ämkoo huomasi saavansa 437:n hermostumaan. Klaanilainen katseli vihollistaan ilkikurisesti ja päätti jatkaa psykologista hyökkäystään.
”Toisaalta, eivätpä nuo arvonimet teikäläisillä tunnu muutenkaan paljoa merkitsevän. Se aikaisemmin tappamani eliittisoturinne esittäytyi yliluutnantiksi, ja kuinkas sille kävikään.”

Miekkamies huomasi kuinka 437:n katse muuttui jännittyneemmäksi ja terävämmäksi. Ämkoo arvasi löytäneensä torakan heikon kohdan ja avasi jälleen suunsa.
”Oliko hän sinulle tärkeäkin, vai teinkö kenties palveluksen kun pistin hänet hengiltä?”
Eversti ei ollut aikeissa vastata, mutta torakan iskut muuttuivat raivoisammiksi. Yhtäkkiä Ämkoo huomasi, että hänellä oli täysi työ väistellä äsken vielä uupuneen oloisen everstin iskuja ja sivalluksia.

”Ah, nyt ymmärrän”, Ämkoo totesi torjuen täpärästi everstin miekaniskun. ”Koitat päihittää minut todistaaksesi esimiehillesi, että pystyt siihen missä yliluutnanttinne epäonnistui. Tahdot kai täyttää kumppanivainaasi saappaat.”
”Käskin pysyä vaiti”, 437 vastasi tulistuneella äänensävyllä.
”Häviäjäksi häviäjän paikalle”, Ämkoo lausui. ”Oikeastaan aika sopivaa.”
”VAIKENE!”

Klaanilainen horjahti taaemmas silkasta nazorakin raivon voimasta kun eversti alkoi huitoa aseellaan ympäriinsä. Torakka syöksyi suoraan Ämkoota kohti ja koitti tarttua tähän kiinni, mutta Ämkoo onnistui täpärästi väistämään nazorakin otteen.
”955 oli täysi raukka kun ei pärjännyt sinulle! Minä olen toisenlainen!” 437 karjui jahdaten Ämkoota täyden raivokohtauksen vallassa. Odottamaton käänne sai Ämkoon hyökkäyksen horjumaan ja miekkapiru käyttikin kaiken keskittymisensä ainoastaan 437:n iskujen väistelyyn.

Se oli virhe, sillä Ämkoo ei ehtinyt huomata kauempaa vierelle pudonnutta kranaattia. Räjähdys heitti klaanilaisen nurin, ja ääneen kiroten tämä koitti pakottautua takaisin pystyyn niin pian kuin kykeni.

Eversti ehti kuitenkin saada otteen Ämkoon viitasta ja nazorak kiskoi klaanilaisen väkisin luokseen. Ennen kuin Ämkoo ehti ajatella mitään, sai tämä kasvoihinsa täyden osuman everstin väkivahvasta nyrkistä. Tämän perään iski nazorak toisen nyrkiniskun suoraan Ämkoon vatsaan ja päästi sitten tämän irti otteestaan.

Ämkoo sylki verta ja iski miekallaan yrittäen ottaa etäisyyttä vastustajaansa. Eversti kuitenkin syöksyi tästä välittämättä suoraan Ämkoota kohti ja antoi jopa Ämkoon miekan käydä hetken ajan olkapäänsä tienoilla. Everstin äkillinen uhkarohkeus yllätti miekkamiehen täysin ja loi aukon tämän puolustukseen.

Eversti karjui painaessaan teränsä syvälle Ämkoon kylkeen ja sai klaanilaisen huutamaan tuskasta. Verenhimon valtaama nazorak ei antanut vastustajansa toipua iskusta vaan kiskaisi teränsä väkivalloin irti, ja potkaisi sitten voimakkaasti suoraan juuri aiheuttamaansa syvään haavaan. Ämkoo vaikersi, kaatui maahan ja sai sitten suoran potkun suoraan kasvoihinsa.

”Sinä et tiedä minusta mitään”, Eversti murisi hullunkiilto silmissään.

- - -

Jousimiespartiota johtava Otlek vaikutti helpottuneelta huomattuaan kaita-toverinsa olevan suurin piirtein kunnossa. Äänekkäästi huohottavasta Ibrahamelista kuitenkin huomasi, että kolmijakoisella mielellä varustettu soturi alkoi selvästi väsyä, ja riski kaita-muodonmuutoksen purkautumiseen kasvoi jatkuvasti.

”Aiotko palata taisteluun tuossa kunnossa?” kysyi Otlek huolestuneeseen sävyyn samalla kun tämän takana kyyristelevät soturit latasivat jousiinsa uusia tulinuolia. Ibrahamel naurahti hieman surullisen kuuloisena vastaten sitten:
”Mitäs luulet? Kukaan meistä ei voi jäädä pyörittelemään peukaloitaan tällaisena hetkenä.”
”Ne ovat saaneet jo viisi jalohaukkaa alas taivaalta, ja taivas näyttää siltä kuin myrsky olisi nousemassa. Tilanne ei ole enää millään tapaa meille eduksi”, jousimiesten johtaja selvitti kurtistaen kulmiaan.
”Ei mahda mitään. Minä taistelen niin pitkään kunnes me saamme herra Ämkoon pois tuolta, ja toivon, että niin teet sinäki-”

Jousimiehet huudahtivat järkytyksestä kun vieressä räjähti. Keskeytetyksi tullut Ibrahamel nousi salamannopeasti pystyyn räjähdyksen nostattaman tomun seasta huutaen Otlekin nimeä. Jousimiesmatoran vastasi jostain pölyn ja putoilevien puunkappaleiden seasta.

”Meidät on huomattu! Perääntykää metsään!” Otlek komensi hätäisesti yrittäen tavoittaa joukkonsa. Käskyn käytyä metsästä kuuluikin eri suuntiin juoksevien jousimiesten ääniä, mutta heti sen perään myös laukauksia ja räjähtelyä.

”Ne pirut ovat piirittäneet meidät!” joku matoraneista huusi pakokauhun ja vaikerruksen seasta. Sieltä täältä kuului sattumanvaraisia laukauksia ja voitonriemuisten nazorakien taisteluhuutoja.

”Saastat”, Ibrahamel kirosi ja alkoi pyörittää sirppinsä ketjua rinnallaan. Kaitan ase ei ollut lainkaan otollinen tiheässä metsämaastossa, eikä kamppailun siirtäminen rannalle ollut mahdollista niin kauan kuin jousimiehet olivat nazorakien ensisijainen kohde. Tilannetta pahensi entisestään se, että pöly laskeutui laskeutumistaan tehden veljeskuntalaisista koko ajan vain helpompia maaleja.

Ibrahamel ei ehtinyt väistää takaansa täysin yllättäen ammuttua nazorak-ammusta. Kaita-soturi karjaisi ja kompastui maahan saamansa osuman voimasta. Ääntä säikähtänyt Otlek huusi kumppaninsa nimeä ja ampui nopeasti nuolen suuntaan josta oletti ammuksen tulleen. Metsästä kuului äimistyneen torakan parkaisu joka antoi olettaa, että Otlek osui.

”Oletko kunnossa..? Pääsetkö ylös?” Otlek tivasi tarttuen maassa makaavaa kumppaniaan olkapäästä. Matoran kaita inahti tuskissaan ja pakotti itsensä sitten polvilleen. Soturin silmät ja sydänvalo välkehtivät huolestuttavasti. Sitten välähti, ja matoran kaitan tilalla maassa istui kolme hyvin uupuneen näköistä matorania.
”Tosi hieno ajoitus”, tokaisivat Ibra ja Raham tismalleen samaan aikaan. Kivikasvoinen Amel pysyi vaiti, katseli kumppaneitaan vakavana ja kysyi sitten vaimealla äänellä:
”Otlek, paljonko sinulla on sitä napalmia?”

- - -

Ämkoo rojahti koko painollaan rannan hietikolle ja jäi makaamaan elottoman näköisenä selälleen. 437 naurahti ääneen ja tuijotti hetken nujertunutta klaanilaista kuin varmistaakseen, että tämä ei enää jaksaisi nousta. Sitten nazorak-eliittisotilaan kasvoille levisi voitonriemuinen ilme ja tämä lähti astelemaan Klaanin soturia kohti tarjotakseen tälle viimeisen iskun.

Ämkoon puoliavonaisissa silmissä sumeni kun tämä koitti parhaansa mukaan pysyä tajuissaan. Yritys ei tahtonut tuottaa tulosta ja maailma miekkamiehen ympärillä näytti muuttuvan hetki hetkeltä haaleammaksi. Tunto alkoi kadota lopullisesti soturin kehosta kun Ämkoo koitti viimeisillä voimillaan koota ajatuksiaan.
”Typerä nazorak... Sillä oli vain tuuria...” Ämkoo kirosi päänsä sisällä ja yritti olla hyväksymättä tilannetta. Kaikki toivo oli mennyttä, eikä adminin ruumis totellut juuri lainkaan tämän käskyjä. Peli oli pelattu.

Sitten kaikki pysähtyi ja maailma katosi Ämkoon ympäriltä.

”Olet todella säälittävä.”

Ämkoon himmeänä hehkuvat silmät kääntyivät vaivalloisesti katsomaan viereen äkisti ilmestynyttä puhujaa. Miekkamiehen vierellä seisovan kultaisin panssarein koristautuneen sinisen Toa-naisen tympeä ilme ei värähtänytkään kun Ämkoo tuijotti tämän läpikuultavana hohtavaa hahmoa laajenneilla silmillään. Veri valui viittasankarin suupielestä kun tämä pakotti äänensä sanomaan naisen nimen.

”Atya?”

- - -

”Mitä sinä oikein aiot?!?” Otlek parkui katsellessaan kuinka Amel sitoi napalmipanoksia tiukasti kiinni vyötärölleen. Kaitakolmikon totisin jäsen ei vastannut toverinsa kysymykseen.

Ibralla ja Rahamilla kesti hetki ymmärtää mitä Amel suunnitteli. Kun kaksikolla viimein välähti, nämä yhtyivät Otlekin estelevään valitukseen. Amel ei kuitenkaan kuunnellut, vaan riuhtoi väkisin Otlekin sekä lähistölle kaatuneiden le-matoranien räjähteet itselleen ja kokosi ne sitten kuin liiviksi rintakehänsä ympärille.

”Komenna vielä elossa olevat miehesi puihin, Otlek”, Amel käski. Sitten veren tahrimalla kolmella poikkiraidalla koristeltua rau-naamiota kasvoillaan kantava matoran kääntyi kahden kaita-kumppaninsa puoleen.
”Tekin menette. Nyt heti.”
”Idiootti!” Ibra huusi ja kohotti kätensä kuin lyödäkseen. Raham kuitenkin esti toverinsa toimen tarttuen tähän kiinni, katsoi räjähtein varustautunutta Amelia surumielisesti ja sanoi sitten:
”Muistakin selvitä.”

Kenties ensimmäistä kertaa koskaan Amel naurahti ääneen. Matoran heilautti kättään hoputtaakseen ystäviään ja valehteli:
”Totta kai. Nyt, menkää.”

Ibra ja Raham tarttuivat kumpikin Otlekiin ja loikkasivat sitten tämän kanssa viereisen viidakkopuun alaoksalle. Kolme matorania lähti epäröivin liikkein kapuamaan kohti puun latvakerrosta samalla kun Otlek huusi koko äänellään komentoa eri puolilla metsän pohjakerrosta kyyhöttäville kanssasotureilleen.

”Puihin! Kaikki miehet puihin!”

Piirittäjänazorakit katselivat ja kuuntelivat hämillään puiden kahinaa kun kukin jousimiesmatoran syöksyi vuorollaan kohti latvustoa. Torakoiden jakaessa toisilleen tulituskäskyjä ilmestyi Amel kuitenkin esiin kaiken kaaoksen keskeltä. Matoranin pitkä ketjuase sinkoutui lähimmän nazorakin kaulaan ja kuristuskuolemaa tekevän torakan rimpuilu vei jokaisen läsnäolevan nazorak-sotilaan täyden huomion. Yllätetyt nazorakit avasivat tulen suoraan matorania kohti.

Torakat karjuivat silkasta tuskasta kun Amelin itsemurhaiskun levittämä tahmea napalmi pakotti metsän pohjakerroksen liekkeihin. Räjähdys vei mukanaan muutaman lähipuun, mutta sen aikaansaamat liekit eivät kuitenkaan yltäneet korkealla kohoavaan latvustoon saakka. Tilannetta ylhäältä seuranneet jousimiehet eivät aikoneet tuhlata ystävänsä uhrauksen tuomaa tilaisuutta vaan vetäytyivät paikalta.

- - -

”Onko suula valmiina?”
”Kyllä, herra.”
”Kvaak.”

Metsän reunaan piiloutunut Leiter katseli vihreiden kumppaneidensa pitelemää vaaleaa lintua, jonka sulavan muotoinen vartalo liikahteli ahdistuneesti hämmentyneen linnun yrittäessä parhaansa mukaan riistäytyä vapaaksi kahden le-matoranin otteesta. Matoranit kuiskivat linnulle vuoron perään rauhoitteluja ja yksityiskohtia tehtävänannosta, ja olento vaikuttikin jo hieman rennommalta.

”Tämän on parasta toimia”, Leiter sanoi puoliksi itsekseen. ”Tuo kaksintaistelu on saatava loppumaan.”
”Emmekö voi vain antaa herra Ämkoon hoitaa tilannetta?” toinen Leiterin alamaisista kysyi neuvoton ilme kasvoillaan.
”Koko torakka-armeijan huomio on nyt johtajassamme”, Leiter vastasi. ”Jos tuo kamppailu jatkuu vielä hetkenkin, emme saa häntä välttämättä pois tuolta elävänä.”

Toinen matoraneista ojensi Leiterille soihdun. Mustanvihreä matoranjohtaja otti tulen vastaan ja sytytti sillä sitten valkean merilinnun pyrstön seasta työntyvän sytytyslangan.

”Kvaa-aak”, täsmärakettisuula sanoi noustessaan muutamalla siiveniskulla siivillensä. Lintu kohosi korkeuksiin vauhtia ottamaan ja lähti sitten syöksyyn kohti liekehtivää taistelutannerta.

”Toisinaan mietin, miksemme käytä samanlaisia aseita kuin kaikki muutkin”, toinen Leiterin johtamista matoraneista sanoi katsellessaan linnun perään.
”Nämä ovat ekologisempi vaihtoehto”, vastasi Leiter äänellä, josta ei tiennyt oliko matoran tosissaan vaiko ei.

- - -

”Atya”, Ämkoo toisti ja pakotti haalenevat kasvonsa kääntymään kokonaan vieressään seisovaa sinisenä hohtavaa hahmoa kohti. Välkehtivän naisen visiirinaamion takaa erottuvista silmistä paistoi Ämkoolle tuttu ylimielinen katse kuolleen veden Toan puhuessa:
”Surkimus. Säälittävä raukka.”
Ämkoon verestävät suupielet kohosivat kivunsekaiseen virneeseen.
”Vainaan lienee helppo nimitellä, vai?”
”Kielesi ei ole tylsynyt yhtään”, Atya sanoi. ”Vaan miten on miekkasi laita?”
”Minun miekkani?” Ämkoo naurahti tuskaisana ja nyökkäsi vierellään makaavaa terää kohti. ”Mutta tämähän on sinun.”
”Ei enää”, Atya murahti. ”Eikä se tällä menolla ole pian enää sinunkaan.”

- - -

Torakka 437 saapui maassa makaavan klaanilaisen vierelle. Toan kokoinen taistelija näytti jo miltei kuolleelta, mutta Ämkoon rinnan epätasainen liikehdintä toi everstille varmuuden siitä, että vihollinen oli vielä elossa. Torakan katse kiinnittyi hiekassa makaavaan miekkaan. Legendaariseen, yhtenä maailman voimakkaimmista pidettyyn miekkaan. Eversti kumartui vastustajansa vierelle.

Mekaaniset sormet puristuivat tiukasti valkealla nahalla päällystetyn kahvan ympärille. 437 kohotti miekan haltioituneena silmiensä eteen ja käänteli sitä. Kaikista koettelemuksista huolimatta miekka oli muutamaa tahraa lukuunottamatta täydessä kunnossa. Everstin taistelun runnomat kasvot heijastuivat lähes peilinkirkkaasta metallista. Uskomatonta, kerrassaan uskomatonta, hän ajatteli.

Everstin vaimea hyminä muuttui pikku hiljaa  suorastaan riemuukkaksi naurahdukseksi. Oikotie torakkahierarkian huipulle oli lukittuna hänen rautaiseen otteeseensa. Taistelukentän räjähdykset säestivät nazorakin voitonhetkeä. Ylhäällä jyrähti vaimea ukkonen.

- - -

Atya kevensi asentoaan ja istahti sitten maassa makaavan miekkapirun vierelle. Ämkoo katseli entistä johtajaansa samaan aikaan sekä hölmistynyt että hieman utelias ilme naamiollaan, ja sanoi sitten:
”Tulitko hakemaan minut luoksesi?”
Atya ei nauranut koskaan. Nyt kuitenkin Ämkoo saattoi erottaa naisen katseessa ilkikurisen pilkkeen, joka oli tälle kaikkea muuta kuin ominaista.
”Mikä sinut saa luulemaan, että pääsisit sinne minne minä menin? Minä vapautin itseni taakastani. Sinulla sen sijaan on vielä paljon syntiä harteillasi.”
”Mikä sinut sitten sai tulemaan?” Ämkoo kysyi vakavoituen samalla hieman. ”Vaikea kuvitella, että vielä kuolleenakin tahtoisit nähdä minut.”

”Opettajanasi olen velvollinen muistuttamaan sinua”, kuului Atyan vastaus samalla kun nainen vilkaisi tuimasti legendaarista miekkaa hipelöivää nazorakia kohti. Naisen katse palasi Ämkoon himmeneviin silmiin kun tämä jatkoi puhettaan:
”Sinä olet häpeäksi kaikelle sille jonka varaan olet rakentanut elämäsi. Katso nyt itseäsi. Petit minut. Jos kuolet nyt, petät myös uudet ystäväsi. Alku ja Ääri ovat pian kumpikin vihollisen hallussa ja syy on kokonaan sinun.”
Ämkoo kiristi hampaitaan kuultuaan Atyan viimeisen lauseen. Miekkamies ei vastannut.

”Makaako edessäni todella miekkapiru jonka nimi saa tämän maailman suurimmatkin soturit kauhun valtaan? Missä on itse Bakmein kouluttama taistelija? Missä on Toa Ämkoo?”
”En ole ollut Toa enää ikuisuuksiin”, Ämkoo sihahti vastaukseksi. ”Tiedät sen vallan hyvin.”
”Perusteletko sen sillä, että sisälläsi velloo verenhimosta ja juonittelusta voimansa saava pimeyden olento, vai onko kyse pelkuruudesta?” lausui Atya pisteliäästi kumartuen lähemmäs. ”Toa ei ole muoto, typerys. Se on tapa elää.”
”Mitä sinä yrität?” Miekkapiru kähisi samalla kun tämän silmät alkoivat painua umpeen.
”Elä hirviönä, kuole hirviönä”, Atya sanoi.

Ämkoo yskäisi verta ja murisi. Atya katsoi tätä näkyä vailla minkäänlaista sääliä, nousi takaisin seisomaan ja asteli sitten loitommas.
”Minä en tullut katsomaan typerää kuolinesitystäsi, Ämkoo”, nainen lausui äänellä joka muuttui naisen joka askeleella loittonevammaksi ja kaukaisemmaksi. Veden Toan viimeiset sanat haudan takaa kuuluivatkin Ämkoon pään sisällä vain heikkoina kuiskauksina.

”Herätä paholaisesi. Näytä, hallitsetko hirviötä vai oletko sellainen itse.”


- - -

437 hymyili leveästi kohottaessaan valkean katanan Ämkoon yläpuolelle. Eversti pohti hetken pirullisia hyvästejä peitotulle klaanilaiselle, avasi sitten virnuilevan suunsa ja sanoi:
”Ja näin kuolee Klaanin miekkapaholainen. Älä huoli, lupaan kertoa kumppaneillesi kuolemastasi. Ja kerron heille, että anelit armoa...”

Sitten Eversti heilautti miekkaa hieman ylemmäs ja iski.

Seuraava hetki sai everstin silmät pyöristymään silkasta ihmetyksestä. Mahtavan aseen kärki oli miltei tavoittanut päihitetyn veljeskunnan johtajan sydänkiven. Ämkoon sormet olivat kuitenkin tarttuneet tiukasti kiinni miekan lappeeseen. Everstin isku oli pysähtynyt täysin, eikä miekka suostunut irtoamaan maassa makaavan Ämkoon otteesta vaikka 437 koittikin riuhtoa terää vapaaksi. Samalla Ämkoon silmäluomet rävähtivät auki paljastaen soturin silmät, jotka hohtivat kuin kekäleet laajenneissa silmäkuopissaan.

Väkivaltainen ja täysin varoittamaton varjoenergian räjähdys heitti torakkaeverstin kauas yläilmoihin. Torakan keho paiskautui kauemmas taistelutantereen kauemmalle hietikolle. Kierähdettyään maassa muutaman kerran torakka nousi vaivalloisesti ylös hieroen hiekkaa pois silmistään. Sitten torakka kohtasi edessään avautuvan näyn ja järkyttyi.

Jo valmiiksi myllerretty taisteluareena oli verhoutunut syvänpunaisiin liekkeihin lähes tyystin. Liekkien keskellä seisoi Ämkoo, jonka ainoa ehjä käsi ei ollut vieläkään päästänyt irti miekan lappeesta. Hiekka pakeni Ämkoon leimuavien askelten alta kun miekkapaholainen asteli nazorakia kohti.

Erilaiset tilastot ja numerolukemat vilisivät everstin mekaanisen silmän ruudulla. Everstin hengitys muuttui huokaus kerrallaan huolestuneeksi huohotukseksi. Typeryydentunne ja epätoivo hiipivät hänen tajuntaansa. Oliko tämä ollut yksi iso virhe? Tuoko voima oli kukistanut 955:en?

Siinä samassa eversti pudisti päätään hermostuneena. Häntä ei vakuutettaisi pelkällä valoshowlla.

”Hyvä on, Atya”, Ämkoo lausui äänellä joka sai koko taistelutantereen pysähtymään. Niin taivaalla syöksähdelleet veljeskuntalaiset kuin maassa hanakasti puolustautuvat nazorakit käänsivät katseensa helvetin liekkien peittämää soturia kohti, joka lähti astelemaan vammoihinsa nähden aivan liian vaivattoman näköisesti eversti 437:aa päin.

Eversti teki kaikkensa pysyäkseen lujana, mutta yrityksistään huolimatta nazorak otti askeleen taaksepäin. Torakka yritti parhaansa pitääkseen itsensä kasassa, ja nazorak koitti rauhoittaa itseään kiinnittämällä huomionsa vastustajansa vammoihin.
"Haava saavutti melkein sisäelimesi", 437 sanoi, viitaten klaanilaisen kylkeen. "Tuuperrut minä hetkellä hyvänsä..."

”Pintaraapaisu”, Ämkoo virnuili vastaukseksi ja käytti ainoan kätensä hetken ajan kylkensä luona. Ja toden totta, vielä hetki sitten syvältä näyttänyt haava näytti tällä hetkellä vain heikolta ruhjeelta. Eversti näki kuinka Ämkoon kehoa nuoleskelevat varjoliekit saivat kaikki kantajansa vammat paranemaan vauhdilla jonka saavuttaminen ei olisi hoitunut edes nazorakien oppineimmilta lääkintämiehiltä.

Eversti otti askeleen taaemmas ja tuijotti tuonen mailta noussutta vihollistaan. Ensimmäisen kerran 437 uskoi todella ymmärtävänsä mistä nimitys miekkapiru oli peräisin. Häntä kohti ei kävellyt enää Klaanin johtaja tai mystinen miekkamies. Häntä kohti asteli liekehtivä demoni, syvimmälle helvetille naurava hehkuva paholainen.

”Tunnuit aikaisemmin tietävän jotain Bakmeista”, varjolieskojen peittämä Ämkoo puhui. ”Kerro minulle, mitä kaikkea tiedät Aamuyön muakasta. Puhu, nazorak.”
Eversti ei tiennyt mikä voima sai hänet tottelemaan. Nazorak kuitenkin vastasi oitis.
”Valkean turagan viimeinen miekkatekniikka. Kertoman mukaan sen oppiminen on useimmille fyysisesti mahdotonta, eikä tekniikan kääröjä ole koskaan löytynyt.”
”Hyvä, hyvä, sinähän tunnet aiheen”, Ämkoo sanoi heilauttaen legendaarisen aseensa valkeaa terää kauempana jäykkänä seisovaa torakkaa kohti. ”Tiedätkö, monestako kääröstä tekniikka koostuu?”
”En”, eversti vastasi ottaen jälleen askeleen taaemmas.
”Kääröjä on yhteensä seitsemäntoista. Niistä viimeisen hallitsee ainoastaan Valkea turaga itse.”

Vellovat liekit Ämkoon ympärillä tiivistyivät voimakkaan salamoinnin ja rätinän saattelemina ja siirtyivät sitten soturin oikean olkapään kohdalle. Kuului sihahdus ja verenpunainen varjokäsi välkkyi jälleen väkevänä paikoillaan. Ämkoo heitti miekkansa käsistä vasemmasta oikeaan ja pyöräytti sitä sitten ilmassa saaden liikkeellä loputkin varjoliekit häviämään.

”Tämä on kuudestoista käärö”, kuului Miekkapirun ääni tämän lähtiessä hyökkäykseen.



Ämkoon loikka oli uskomaton. Edes itsensä huippukuntoon treenannut eversti ei ollut uskoa sitä korkeutta, vauhtia ja voimaa joka saattoi miekkapaholaisen hetkessä tämän luokse. 437 kavahti kauhuissaan taaemmas ja toi teräaseensa nopeasti torsonsa edustalle ottaakseen vastaan Ämkoon salamannopean miekaniskun. Isku tulikin, mutta sivalluksen sijaan kyseessä oli huippunopea pisto jonka eversti joutui väistämään heittäytymällä voimakkaasti oikealle.

Ämkoon nauru raikui ympärillä palavien rakennusten ja räjähtävien pommien aiheuttaman kaoottisen metelin keskellä miekkasankarin jahdatessa silmät kiiluen saalistaan. Eversti ei ollut ehtinyt vielä lainkaan sopeutua tilanteeseen ja nazorakilla olikin täysi työ väistää pistoa seurannut voimakas kahden käden lyönti, joka torakan täpärästi ohitettuaan sai maan tämän alla miltei räjähtämään miekkaan ladatun varjovoiman purkauduttua hallitsemattomasti ympäriinsä. 437 ponnisti voimakkaasti ja pakeni sitten selkä edellä kauemmas, sekä kohotti ranteensa ladaten samalla liikkeellä ranteesta ulos työntyvän konepistoolinsa.

”Turha yrittää!” Ämkoo karjui kaiken metelin seasta ja iski miekkansa tarkasti everstin rannetta kohti. Torakka oli ehtinyt jo aloittaa tulituksen, ja Ämkoon hyökkäystä seurannut refleksinomainen väistöliike sai everstin ampumaan hetken ajan hallitsemattomasti omiaan. Jokunen rannalla kamppaillut torakka parkaisi ja lysähti maahan saatuaan osuman everstin ammuksista.

Eversti yritti tähdätä uudemman kerran Ämkoota kohti, mutta klaanilainen pysyi jatkuvassa liikkeessä. Miekaniskuja sateli niin oikealta, vasemmalta, edestä kuin takaakin, ja iskipä Ämkoo myös muutaman kerran ylhäältä käsin loikattuaan aivan yllättäen pakoilevan everstin yli aivan tämän taakse.

Ämkoon energiasormien ei tarvinnut edes ojentua everstiä kohti, sillä Ämkoon laskeuduttua everstin taa oli kaksikon välillä tuskin lainkaan välimatkaa. Tummanpunaisena hohkaava käsi ylsi helposti tarttumaan tiukasti torakan kasvoihin, ja Everstin kasvojen mekaaninen puoli särähti ja objektiivisilmä alkoi näyttää virhekuvaa kun Ämkoon sormet painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle uhriinsa.

Eversti yritti tehdä raivokkaasti vastarintaa ja tähtäsi aseensa kainalonsa ali Ämkoon rintakehää päin. Ämkoo huomasi hätäisen iskun helposti ja heilahti sivuun, pidellen yhä kiinni vihollisestaan.

437 ehti tulittaa monta laukausta ennen kuin tajusi Ämkoon väistäneen. Eversti riuhtoi päänsä raivoissaan vapaaksi, mutta tämä johti ainoastaan siihen, että Ämkoon ote siirtyi torakan kaulaan. Klaanilainen puristi Everstin hengitysteitä lujasti ja heitti sitten tämän äkisti maata kohden saaden nazorakin uppoamaan syvälle rannan hiekkamaahan.

Ämkoolla olisi ollut oiva tilaisuus viimeistellä vastustajansa, mutta sen sijaan paholainen astuikin loitommas ja laski miekkansa. Admin tarjosi torakalle mitä hirveimmän hammashymyn, avasi sitten suunsa ja karjui:
”Tämä ei ole vielä ohi! Nouse ylös! NOUSE!”

Eversti päästi karmeaimman parkaisun mitä läsnä kamppailevat eri puolten soturit olivat koskaan kuulleet. Eliittisotilas kohottautui polvilleen ja käynnisti sitten selässään lepäävät jo valmiiksi rikkinäiset suihkumoottorit, ja lähti sitten epätoivoiseen hyökkäykseen. Moottoreiden voima riitti kuin riittikin sinkoamaan ahkerasti tulittavan nazorakin Ämkoota kohti, joka osasi ainoastaan nauraa lähestyvälle näylle.
”Sanoinhan, että tuo ei auta!” huusi ammukset vaivattomasti väistänyt Ämkoo hypäten samalla ilmaan. Ämkoo kiepahti kerran ilmassa ja pisti sitten miekallaan jalkojensa ohi suoraan alaspäin, osuen tarkasti ohittamansa nazorakin selkämykseen. Erilaisia mekaanisia osia ropisi hietikolle kun eversti läjähti lentoratansa voimasta maahan samalla kun Ämkoo putosi siististi jaloilleen tämän vierelle.

”Väitit tappavasi minut ja siinä sinä nyt olet. Kuolet aivan yhtä säälittävästi kuin typerä yliluutnanttinne!”

”OLE HILJAA!!” 437 karjui ja kohosi silkalla tahdonvoimalla ylös. Kuului toisiaan vasten hankautuvan metallin kitisevä ääni kun kaikki everstin mekaaniseen käteen kätketyt teräaseet nousivat täyteen mittaansa torakan keskittäessä kaikki voimansa väkivahvaan pistoon Ämkoon kasvoja kohti.

Miekkapaholainen vastasi iskuun Aamuyön muakan kuudennentoista käärön kahdeksannella liikesarjalla. Ämkoo koukisti polviaan ja kyykisti hieman, tuoden päänsä päälle kohottaneensa miekan kahva edellä suoraan kohti Everstin kasvoja. Kahvan pää tärähti lujaa vihasta ja tuskasta ulvovan torakkaeverstin otsaan ja heti tämän jälkeen viiletti samuraimiekan terä torakan olkapäätä kohti.

Eversti poukkoili huutaen loitommas ja onnistui puolivahingossa välttämään koko raajan katkaisemiseen tarkoitetun iskun suurimmat vahingot. Legendaarisen miekan valkea terä onnistui kuitenkin aiheuttamaan syvän viillon torakan olkapäähän, ja tästä aiheutunut tuska oli vähällä huumata taaksepäin kompastuvan nazorakin.

Ympärillä seuranneet rivitorakat eivät tahtoneet nähdä enempää. Joku urheimmista uskaltautui antamaan tulituskäskyn, jonka verta kasvoiltaan pyyhkivä Eversti kuitenkin torjui kivun ja mielipuolisuuden sekoittamalla äänellä. Usean yrityksen jälkeen pakottautui 437 viimein seisomaan.

Koko taistelutanner tuntui pysähtyvän kun eversti 437 ja miekkapaholainen jakoivat keskenään pitkän katseen. Äänekkäästi huohottavan everstin silmissä paloi silkka viha kun tämä tuijotti suoraan Ämkoon punaisina loistaviin silmiin. Miekkamiehen suupielet kohosivat hieman ylemmäs nazorakin kasvojen kiristyessä entisestään.

”Miltä tuntuu kohdata kuolemansa?” Ämkoo lausui.
”L-leuhki vielä kun ehdit”, 437 vastasi raivosta vapisevalla äänellä. ”Jos minä kuolen nyt... Vien sinut mukanani!”
”Voi, en ajatellut kuolla. Ja mieti, sinullahan on toisella puolen seuraa jo valmiiksi. Voitte yhdessä yliluutnanttinne kanssa päivitellä sitä kuinka ylimielisyys sokaisi teidät ja koitui kohtaloksenne...”

Jotain 437:n sisällä räjähti. Nazorak karjui entistäkin kovemmalla äänellä, jännitti väkivalloin kaikki kehonsa lihakset ja keinotekoiset osat, ja iski sitten paljaan nyrkkinsä suoraan Ämkoota kohden niin vimmatulla voimalla, että ilma klaanilaista kohti kiitävän nyrkin ympärillä vihelsi.

Ämkoon kasvot väistivät hieman vasemmalle ja torakan nyrkki löi tyhjää. Nazorak oli jo lyömässä uudestaan, mutta Ämkoo oli jo ehtinyt loikata ilmaan ja 437 joutui syöksymään edemmäs väistääkseen taaksensa pudottautuneen miekkailijan armottoman iskun.

Tunteittensa raivopäiseksi syöksemä nazorak lähti huutaen juoksemaan suoraan eteenpäin kohti yhtä harvoista vielä pystyssä olevista vartiotorneista. Sen saavutettuaan tarttui torakka tornin tukirakenteisiin molemmilla käsillään purren samalla leukansa tiukasti yhteen yrittäen siten sivuuttaa vammautuneesta olkapäästänsä huokuvan terävän kivun. Muutaman raa'an kiskaisun jälkeen 437 oli jo kiivennyt tornin keskitasanteelle, ja nazorak kääntyi katsomaan josko vastustaja oli seurannut.

Ja olihan tämä. Huomattuaan torakan pakenevan oli Ämkoo sukeltanut tämän perään ja torakan kääntyessä oli klaanilainen jo miltei tämän takana. Noustuaan vaivattomalla loikalla 437:n tasolle tarjosi Ämkoo tälle muutaman sukkelan miekanpiston suoraan torakan kasvoja kohti, ja valkea katana olikin vähällä lävistää 437:n mekaanisen silmän. Kuului kolahdus kun Ämkoo onnistui töytäisemään miekkansa lappeella torakan mekaanisia kasvoja. Nazorakin tasapaino horjui ja tämä oli vähällä pudota alas lahopuisen tasanteen reunalta.

Eversti tarttui nopeasti ensimmäiseen asiaan jonka sai käteensä, ja tämä oli tornin rakennustöiden jälkeen tasanteelle jäänyt raskaspäinen työkalu. 437 tarttui esineen varteen ja heitti työkalun sitten sen kummemmin tähtäämättä Ämkoota kohti, hankkien tempulla juuri tarpeeksi aikaa heittäytyäkseen vartiotornin vierellä kohoavan peltikattoisen varastomajan katolle. Onnistuttuaan juuri ja juuri putoamaan jaloillensa lähti eliittinazorak juoksuun hakien sumenevalla katseellaan kaikkea mahdollista josta voisi hyötyä.

Ämkoo toipui nopeasti äimistyksestään. Adminin toisen jalan kynsipari koukistui ja upposi syvälle tornitasanteen pehmeään puuhun miekkasankarin ottaessa vauhtia. Ämkoo lensi suoraan Everstin perään, heilautti miekkaa pitävän varjokätensä taaksepäin ja ojensi sen sitten heittoliikkeeseen.

Valkoinen samuraimiekka pyöri villisti lentäessään ilmojen halki kauempana juoksevaa torakkaa kohti. Nazorak onnistui juuri ajoissa kuulemaan valkeanhohtoisen terän aiheuttaman kitinän ja heittäytymään sivuun lähestyvän miekan tieltä. Eversti katsoi kuinka katana iskeytyi varaston katosta työntyvään paksuun puupaaluun, ja kiitti onneaan siitä, että hänen päänsä ei ollut enää tuolla paikalla.
Nazorakin onnea ei kestänyt pitkään. Ämkoo oli jo ennättänyt tämän tykö ja vihreänmusta soturi kiskaisi miekkansa vaivattomasti irti, syösten terän sitten pitkässä kaaressa everstitorakan kaulaa kohti. 437 hyppäsi taaemmas, jolloin kaulavaltimoon tähdätty isku tavoittikin ainoastaan nazorakin rintakehän pintakerroksen. Huutavan torakan rinnasta purskahti verta tämän kaatuessa selälleen varaston rämisevälle katolle.

Ämkoo nauroi jälleen ja kohotti miekkansa päänsä yläpuolelle. Kaatuva torakka onnistui kuitenkin välttämään voimakkaan kahden käden iskun potkaisemalla vahvemmalla jalallaan kohti miekkamiehen lähestyvää rannetta, ja yllättävä potku sai klaanilaisen miekkaotteen kirpoamaan. Samuraimiekka lennähti pyörien suoraan ylöspäin ja Ämkoo jäi vaille asetta.

Varjovoimien täyttämän klaanilaisen nauru lakkasi kun 437 virnisti voitonriemuisesti ja kohotti asekätensä kohti tämän kasvoja. Admin ei kuitenkaan vapissut kauhusta vaan kyyristyi päättäväisesti everstiä kohti. 437:n suusta purskahti verta kun Ämkoo tarttui tätä käsivarresta ja repäisi torakan sitten ylös. Ämkoo vei torakan käden omalle olkapäälleen, heilahti sitten ympäri toiseen suuntaan ja heitti nazorakin sitten väkivahvalla liikkeellä ilmaan. Voimakkaan kiskaisun jälkeen varaston puurakenteet hajosivat kappaleiksi kun valtavalla vauhdilla putoava 437 rämisi niiden läpi.

437:n henki salpautui ja kun tämä paiskautui selkä edellä suoraan maahan. Nazorakin terve silmä muljahti hetkeksi ympäri kun tämä koitti liikuttaa vahingoittuneita niveliään, mutta yritys sai vain valtavan kipuaallon kulkemaan nazorakin kehon läpi. 437 sylki suurimmat veret suustaan, käänsi päänsä sitten taivasta kohti ja näki alaspäin putoavan vihollisensa.

Eversti yritti kohottaa mekaanista kättään ottaakseen kohti syöksyvän Ämkoon vastaan, mutta yritys ei tuottanut tulosta. Ämkoon vasen jalka iskeytyi suoraan nazorakin mekaanisen käden ranteen päälle ja esti kättä liikkumasta. Nazorak koitti sitten liikauttaa toista kättään, mutta kokonaan maan tasalle pudottautunut Ämkoo painoi myös vasemman jalkansa alas ja pakotti koko painollaan torakan pysymään aloillaan. 437 ei onnistunut rimpuilemaan käsiään vapaaksi, ja nazorak saattoi vain katsella kuinka yhä edelleen purppuranpunaisena hohkaava Ämkoo kohotti samuraimiekkansa päänsä yläpuolelle iskeäkseen.

Vihollisensa viimeistelemiseen keskittynyt miekkapiru ei ehtinyt huomata takaansa syöksyvää valkeaa kohdetta. Maassa makaavaan kohteeseensa katseensa naulinnut valkea lintu syöksyi ohjuksen laitta Everstiä kohti, tavoitti tämän ja teki sitten tehtävänsä. Silloin jysähti.

[spoiler=Spoileroink]”Jaaaa poikki!” kuului ääni kirkkaasti valaistussa elokuvastudiossa. Stunt-näyttelijät poistuivat näyttämöltä oikean tähtikaksikon seuratessa touhua sivusta drinkkilasit käsissään.

”Melkoista”, Ämkoo totesi pyöritellen pientä paperisateenvarjoa drinkissään ja vilkaisi sitten 437:aa. ”Saatiinpahan tämäkin sitten pakettiin.”
”Eikä mennyt edes kauaa, kun miettii”, eversti vastasi ja nielaisi juomassaan kelluneen oliivin. ”Kiista tuotantoyhtiön kanssa oli kyllä kiusallinen.”
”Totta, mutta sille ei mahda enää mitään”, Ämkoo vastasi. ”Olihan se toki faneille pettymys, että pätkän tuottaminen jäätyi kokonaan kuukausiksi, mutta se oli niiden mulkeroiden vika. Mitäs menivät vaatimaan, että maksaisimme niille ihan oikeaakin palkkaa.”
”Niin, kohtuutonta”, 437 vastasi.

Kaksikon tykö saapui viiksin ja mauttomin aurinkolasein varustautunut ruskea matoran.
”Teillä olisi nimmaritilaisuus puolen tunnin päästä, pojat. Siistikää itseänne vähän ja muistakaa hymyillä. Jos joku kyselee siitä tuotantoyhtiöhommasta, valehdelkaa.”
”Luonnollisesti”, Ämkoo vastasi ja virnisti. Eversti kaivoi taskustaan (..?) pyyhkeen ja pyyhki sillä mekaanisen silmänsä kiiltelemään härskisti. Fanit odottivat jo ulkona.

- - -

HAA HAA HAA ME KIRJOITIMME SEN VIIMEIN HAA HAA HAA.[/spoiler]

Erään punaisen metsästäjän mökin jäänteet

”Sinä et hitto soikoon ole tosissasi… et vain ole.”



Suu ammollaan Sarajia tuijottava Matoran oli työntänyt päänsä lähes kiinni Vahkin avoinaiseen rintakehään, tujottaen sen sisällä leiskuvaa palloa silmät haltioituneena. Jopa tilanteeseen hyvin neutraalisti suhtautunut Nazorak levitti puuskaan vedetyt kätensä ja tämä vilkuili nyt uteliaan näköisenä Sarajin luona hääräävän Matoranin touhuja.

Creedy astui pois Vahkin luota rojahtaen huolimattomasti takaisin nojatuoliin, kasvot edelleen hämmennyksestä loistaen. ”…minä tiesin tästä, tai oikeastaan kuulin kauan sitten, mutta minä en villeimmissä unelmissanikaan uskonut, että Käsi ikinä saisi näitä toimimaan. Ja siinä se nyt on… aivan todellisena.”

Nazorak oli ymmällään. Hohtava kuula oli toki hieno, mutta hän ei ymmärtänyt lainkaan sen
tärkeyttä. Nazo työnsi päänsä Creedyn ja Sarajin väliin kysyvä ilme kasvoillaan. Creedy veti syvään henkeä ja alkoi selittämään.

”Tämä tässä on Toa-energiaa pilkkova aggregaatti. Koko Metru Nuin energiateollisuuden suurin hanke. Sen oli tarkoitus täyttää koko tunnetun maailman energiantarve halvasti ja nopeasti. Projekti kuitenkin keskeytettiin satoja vuosia sitten, kun se todettiin mahdottomaksi. Seurasin projektin etenemistä aikanaan tiiviisti ja minä tunnistan toimivan sellaisen heti kun vain saan sellaisen eteeni. Ja siinä sellainen nyt on…”

Nazorak pyöritti vasemmanpuoleisia raajojaan, kehoittaen Creedyä jatkamaan. Tiedon puutteesta ei kuitenkaan tulisi huolta. Matoran oli juuri pääsemässä vauhtiin. ”Jokainen Toa kykenee luomaan kuusi Toaa lisää kivien kautta. Sodan aikana tätä nähtiin hyvin paljon ja vaikka silmitön Toien lisääntyminen koetaankin... epäeettiseksi, haluttiin tämänkin voiman hallitsemiseen oma työkalu.”

Saraji nyökkäsi ja liu'utti sormeaan hitaasti kuulan sileällä pinnalla, jatkaen itse siitä, mihin Matoran jäi. ”Tämä kuula on kuin ehtymätön voimanlähde. Teoriassa se kykenee kuusinkertaistamaan energiantuottonsa joka minuutti... tai voisi jos Käsi olisi ehtinyt kehittää sille toimintaympäristön, joka kestäisi kuulan luomaa energiaa. Sen sijaan niitä käytettiin supersotilaiden luomiseen. Jokainen osastojohtajana toiminut Vahki sai tällaisen rintaansa. Elinajaksi riittävän energiamäärän lisäksi kuulilla on käsittämättömän suuri tiedonkäsittelytila. Sen muistiin kapasiteetti vastaa yli kymmenkertaisesti Toan vastaavaa. Tämä mahdollisti Vahkien kasvun... itsenäisiksi. Tai ainakin lähelle sitä. Vaikka en tiedäkään, miten tavallisen olennon mieli toimii, uskallan sanoa tuntevani aivan kuten hekin.”

Nazorakin äänihuulista kajahti ilmoille pari pientä kovaäänistä naksahdusta. Torakan mieli janosi lisää infoa. Hän ei osannut kuvitella pääsevänsä tällaisen tiedon lähteille lyöttäytymällä Matoranin seuraan. Saraji huomasi Nazorakin eleen, mutta vetäytyi hetkeksi sulkemaan rintakehänsä aukon ennen jatkamista. Paineilman muodostaman sihahduksen myötä Vahkin rintakehän puolikkaat napsahtivat takaisin yhteen. Rennon oloinen Saraji asteli tämän jälkeen jo vaivaantumatta Creedyn vierelle ja jäi nojaamaan tämän tuolin selkänojaan.

”Komentaja Niz johti tutkimustiimiä kuulien takana. Valkoiset kuulat olivat puhtaasti hänen käsialaansa. Neiti komentaja oli viimeinen elossa ollut jäsen Metru Nuin alkuperäisestä tiedeosastosta silloin kun Herra rekrytoi hänet Käden riveihin. Siellä hän saattoi tutkimustyön päätökseen ja niin kuulat syntyivät.”

Creedy kohotti kulmiaan: ”Hetkonen. Valkoiset? Kuulostaa siltä kuin niitä olisi muunkinlaisia.”

Saraji nyökkäsi ja käänsi katseensa nyt enemmän juuri Creedyyn. ”Valkoinen kuula on sellainen, jonka juuri näitte. Sellainen antaa virtaa muun muassa minulle, Xian osastopäällikkö Codylle sekä lukemattomille jo menehtyneille Käden komentajille. Sitä kuitenkin käytetään yleisesti elvyttäjänä tai aivan puhtaana energianlähteenä. Niitä käytettiin voimanlähteinä Käden prototyyppiasteen taistelupuvuissa... käytännössä sellaisissa, millaisia Killjoy tänä päivänä käyttää.”

Creedyn polttava katse ei antanut Sarajille hengähdyshetkeä. Vahki huokaisi syvään ja jatkoi. ”Normaalien valkoisten kuulien lisäksi valmistettiin kuitenkin... jotain muuta, jotain vahvempaa. Kaksitoista erityisvoimia omaavaa kuulaa, kaksitoista Käden johtavaa olentoa. Osa heistä oli Toia, osa heistä oli Vahkeja, osasta en ole edes varma... Yhtä kaikki, he olivat meistä voimakkaimmat ja kaikkein kykenevimmät. Käden sisällä liikkui huhuja että... noiden kuulien sisällä olisi jotain, jonka kaikki haluaisivat. Ja erityisesti jotain, jota Pimeyden Metsästäjät janoavat.”

Saraji hyppäsi ylös ja nappasi salamannopeasti kynän käteensä. Vahki käänsi uuden sivun fläppitauluista ja alkoi kirjoittamaan hitaasti ja hartaasti.

"Vahki Aizen. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kadonnut."

Saraji kohotti kulmiaan. Aizen oli Sarajin viimeinen taistelupari Metru Nuilta lähtemisen jälkeen. Frosteluksien käsiin menehtyneen toverin nimen kuuleminen kirpaisi ikävästi. Tieto hänen kuolemastaan ei siis ollut päätynyt sivistyksen pariin.

”Toa Azglar. Lainsuojaton. Tuomittu kuolemaan kolmen Matoranin murhasta. Tila: Kuollut."

"Toa Bazlar. Epäilty aseiden myymisestä Pimeyden Metsästäjille. Tila: Kuollut."

"Pimeyden Metsästäjä Camouflag. Vaarallinen joukkomurhaaja. Tiedetty piilekselleen Metru Nuilla. Tila: Kuollut."

"Matoran D-Roy. Kuuluisan Ga-Metrun ammuskelun suunnittelija ja toteuttaja. Vastuussa kuudentoista Matoranin kuolemasta. Tila: Kuollut."

Tässä vaiheessa Saraji alkoi tajuamaan kaavan. Ahdistava paine kasvoi hänen päässään, kun hän seurasi listan etenemistä.

"Vahki Hitsu. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kuollut."

"Toa ”Herra” (Todellista nimeä ei rekisterissä.) Mustan Käden perustaja. Tila: Kuollut."

"Vahki Killjoy. Maanpetturi. Vastuussa tuhatpäisen yksikköjoukon siirtymisestä vihollisen käsiin.
Tila: Kadonnut.[/i]"

Nazorak kohotti katsettaan. Sarajin metallisilla kasvoilla oli mietteliäs ilme.

"Toa Niz. Energiatutkimustiimin viimeinen eloonjäänyt. Kotiarestissa. Ei lupaa poistua Metru Nuilta. Tila: Kuollut..."

Tässä vaiheessa Creedy lopetti. Hän oli nähnyt silmäkulmastaan päätään kourillaan pitelevän Vahkin. Olento tärisi. Nazorak katsoi tilannetta hämillään. ”Miten... minä en... muista? En... e...”

Creedy pudisti päätään murheissaan. "Killjoy leikittelee meillä. Katso näitä listoja. Kymmenen kuollutta. Kaikki rikollisia Käden riveissä.... ja sinä et muista mitään. Kuule. Vaikka sinä olet kuin kuka tahansa muu tässä maailmassa, aivosi ovat silti kone. Killjoyn kaltaiselle teknikolle ei olisi työ eikä mikään laittaa sinut unohtamaan asioita.”

Saraji ei kuitenkaan halunnut mennä aiheeseen. Häneen sattui. Ajatteleminen ja muisteleminen sattui... ”Kymmenen.”

”Huh?”

”Kymmenen, sinä sanoit että kymmenen kuollutta ja Killjoy. Mutta heitä oli kaksitoista.”

Nazorak ja Creedy vilkaisivat toisiaan. Vahki oli oikeassa. Yksi puuttui. Matoran kävi takaisin paperikasan kimppuun. Edelleen shokkitilaa poteva Vahki yritti nousta suoraksi, mielessään pyrkimys säilyttää vielä vähäinen arvokkuutensa.

”...löysin sen, minä löysin sen!”

Saraji ja Nazorak ryntäsivät tuolille Creedyn taakse. Matoranin käsissä oli vielä yksi kellastunut paperi. Saraji hymähti. Odottamattomuudet saivat jatkoa. Tällä kertaa Vahki kuitenkin uskalsi hymyillä. Tie vastauksien luokse saattoi juuri löytyä.

"Toa Ficus. Tiedeosaston johtaja, Onu-Metru. Tila: Elossa."

Ath-Nui



Matoro the Blacksnow katsoi suurta katedraalia silmät selällään silkasta epäuskoisesta ihastuksensekaisesta järkytyksestä: Valtaisan katedraalin muinaiset muurit nousivat korkeuksiin asti. Koristeelliset, harmaat kiviseinät olivat täynnä kaiverruksia, ja niitä peitti paikoittain paksukin kasvillisuuskerros, kuin kukaan ei välittäisi niiden läsnäolosta. Ne eivät tuntuneet lainkaan häiritsevän temppelin olemusta, päinvastoin – ne tuntuivat kuuluvan kiinteänä osana kirkon ulkoasuun. Katedraali mahtoi olla korkeutensa perusteella ainakin viisikerroksinen, mutta tarkasti klaanilaiset eivät osanneet arvioida. Summerganon katsoi kunnioittavasti julkisivua: koko seinä oli itse asiassa suuri patsas, joka suurimmaksi osaksi oli sulautunut rakennukseen. Se esitti panssaroimatonta toan muotoista hahmoa, joka näytti ainakin Killjoyn silmiin melko hintelältä. Jokin patsaassa kuitenkin sai aikaan kunnioitusta. Patsaan suurehkossa päässä oli yksi ainoa silmä – patsaaseen upotettu jättimäinen rubiini, joka oli hiottu tasaisen sileäksi ellipsoidiksi.

Matoro mietti hetken. Hän tiesi nähneensä hahmon ennenkin. Sitten hänen päässään räjähti.
Nimda-kammio… nuket.
Patsas esitti Athia. Samanlainen patsas oli ollut kammiossa Deltan saarella. Matoro yritti karistaa ajatuksensa nukeista ja keskittyä olennaiseen. Sadjen ohdolla joukko astui sisään suureen kirkkoon, ja heitä oli vastassa ystävällisen näköinen onumatoralainen pappismunkki. Tällä oli yllään valkoinen kaapu, jossa oli ylenpalttiset kultakirjailut. Päässään miekkosella oli hauskan näköinen hattu, jonka muoto toi mieleen päärynän.

”Hyvää päivää, muukalaiset, ja tervetuloa Ath-Nuin katedraaliin.”
”Päivää”, vastasivat klaanilaiset lähes yhteen ääneen ja astuivat koreaan käytävään. Käytävässä olisi mahtunut kaksi Toaa seisomaan päällekkäin ilman, että ylemmän pää olisi koskettanut kattoa, ja se oli niin leveä, että kuusi Toaa olisi mahtunut kulkemaan rinnakkain, jolloin laitimmaiset olisivat koskeneet seinään levittäessään kätensä. Klaanilaiset ihailivat upeaa koristelua, jonka joku taiteellinen munkki oli joskus aikojen saatossa saanut aikaan.
”He ovat Bio-Klaanin väkeä, tulleet tänne liikeasioille”, Sadje informoi pappia, joka vain nyökkäsi vaiteliaasti.

Astuttuaan päälaivaan klaanilaiset huomasivat katon nousseen kahdenkymmenen metrin korkeudelle lattiasta. Nimdan säiliötä kantava Suga henkäisi kuuluvasti. Hän katseli kiinnostuneena portaita, jotka johtivat jonnekin katedraalin ylempiin kerroksiin. Munkki seurasi hänen katsettaan ja tokaisi:
”Valitettavasti yleisöltä on pääsy kielletty tuonne ylös.”

Hetken kävelyn jälkeen he saapuivat poikkilaivaan, jossa sijaitsivat istuimet kirkossa käyviä varten. Pitkät penkkirivit olivat vitivalkoisia ja puhtaita. Katossa riippui useita kynttiläkruunuja.
”Tuolla on absidi”, pappi esitteli osoittaen leveään tilaan alttarin edessä; klaanilaisilla ei ollut hajuakaan siitä, mikä absidi mahtoi olla. ”Ja tuossa kohtaa on kuori, jossa kuoro laulaa. Ko-Matoran-kuoro. Mahtavaa kirkkomusiikkia. Ja kauniisti laulaakin, sanon ma.”

Pappi aikoi jatkaa, mutta keskeytti puheensa Matoron istahtaessa etummaisimmalle penkille ja jäädessä katselemaan ihmeissään valtavaa kirkkoa ja sen koristeluja. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja vain pappi jäi tyytymättömän näköisenä seisomaan.
”Pyhä Äiti ei ole juuri nyt paikalla”, hän ilmoitti närkästyneesti, kuin kostoksi siitä, että klaanilaiset eivät halunneet kuunnella hänen selostustaan gregoriaanisesta Ko-Matoran-kuorosta.
”Jaha. Ja milloinkahan saisimme nähdä hänet?” Joy sanoi epäilevästi.

”No mutta”, kuului uusi ääni. Pappi hätkähti. Hän käänsi katseensa laivaan ja näki mustakaapuisen Ta-Matoranin marssivan heitä kohti. Hänen perässään seurasivat klaanilaisten katseet. Ta-Matoranin kasvoilla oli kulunut kanohi, jota kukaan klaanilaisista ei tunnistanut ennen nähneensä. Nyt, kun Suga mietti, hän ei tunnistanut päärynänmuotoista hattua kantavan matoraninkaan kanohia, mutta tämä ei pistänyt niin kovasti silmään – luultavasti juuri hatun takia.
”Anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa”, uusi matoran sanoi. ”Hän ei ole tottunut vieraisiin, kuten ei kukaan muukaan täällä.” Valkokaapuinen pappi risti kätensä närkästyneenä.
”Ymmärrämme”, Matoro sanoi hiljaisesti.
”Pyhä Äitimme lähetti minut kertomaan, että ottaa teidät vastaan puolen tunnin kuluttua katedraalin ylimmässä, kuudennessa kerroksessa olevassa rukoushuoneessa.”
”Kiitämme”, Hai sanoi kirkkoa esitelleen papin mulkoillessa heitä kärttyisesti. Sadje, joka oli koko ajan keskittynyt tuijottamaan Athia esittävää alttaritaulua, havahtui mietteistään ja virkkoi:
”Hyvää huomenta, isä.”
”Huomenta sinullekin, veli Sadje. Johdata heidät puoleksi tunniksi muihin tekemisiin. Näytä heille vaikkapa, että täällä voi pitää hauskaakin!” Munkki nauraa hörähti, ja Sadje hymyili. ”Sen teen. Tulkaa, ystävät. Oletteko ikinä maistaneet ruokalajia nimeltä Akawaran ananassoppa?”

Ta-Matoran-munkki sanoi heidän tapaavan jälleen puolen tunnin kuluttua ja katosi asioilleen. Sadje lupasi näyttää heille hieman paikkoja – ruokalajien lisäksi – sillä välin, kun he odottelisivat pääsyä Mestarin puheille. Killjoy loi toistaiseksi viimeisen silmäyksen katedraaliin. Ath-patsaan punainen silmä kiilui auringonvalossa.


[spoil]Pallo on edelleen minulla, ellei joku teistä kolmesta halua tähän väliin kirjoittaa ruokailusekoilua/tunnelmointia/molempia. Ja joku laivalla olijoista voisi toki kirjoittaa jotakin.[/spoil]

BKS Hildemar

Bloszar oli jälleen kerran hytissään. Häntä ei huvittanut vielä mennä maihin, ja hyvä ettei hän ollut ainoa. Tosin Tulen Toa tiesi, että hän olisi ollut tuolla tyhjän panttina, koska Toalla ei ollut tietoakaan saarella asuvista munkeista, joten hän päätti jäädä ainakin hetkeksi vielä laivaan. Kyllä hän sinne vielä menisi, kai.

Toa oli hajottanut Zamor-plasmakanuunansa ja rakentanut siitä ja laivan osista viisi pienempää asetta, jotka eivät olisi niin raskaita.

Blozilla oli viisi pientä taskuunmenevää laatikkoa, joihin mahtui paljon tavaroita. Neljää Toa käytti aseisiin, yhtä rakennusvälineisiin. Bloszarilla ei ollut aavistustakaan, miten ne oli tehty. Hänen kotisaarensa Turaga oli antanut ne hänelle. Toa ei viitsinyt rikkoa niitä, koska hän ei ollut varma, saisiko niitä enää sen jälkeen koottua toimiviksi.

Bloszar päätti lähteä pois hytistään, koska ilma oli tunkkainen. Saari näytti mielenkiintoiselta paikalta, mitä voisi tutkia, mutta Toa ei viitsinyt lähteä yksin sinne.

Harvat olivat jääneet laivalle, koska kannella ei ollut ketään. Meri oli tyyni ja rauhallinen. Siinä olisi varmaan mukava uida.

Bloszar piti vedestä paljon. Hänen saarellaan ei ollut erityisemmin mitään Tuli-kyliä, tai vastaavaa. Siksi esim. Ta- ja Po-Matoranit pitivät uimisesta ja Onu-Matoranit eivät olleet niin paljoa maan alla. Siitä syystä Toa kesti olla kauemmin kylmässä, kuin normaalit Ta-Matoranit.

"Tuskin kukaan nyt parissa minuutissa laivaa nappaisi," Toa ajatteli, joten hän hyppäsi laivalta,sukelsi ja lähti vedenalaiseen maailmaan.