Bio-Arkistot

Vaehran nosti kirjan hyllyyn. Gahlok Va huokaisi ja istahti siihen paikkaan, missä sattui sillä hetkellä seisomaan. He olivat juuri siivonneet erästä karmeata palautettujen kirjojen kasaa.
”Elämä on joskus raskasta”, pikkuinen bohrok va pohti.
”Elämä on tiedettä”, sanoi uusi ääni syvällisesti. Ääni oli miellyttävän pehmeä ja korvia hivelevä, täyteläinen ja mairea. Ääni kuului Makuta Nuille, joka asteli sisään ovesta ja hymyili Gahlok Valle epätavalliseen sävyyn.
”Ja historia on humanistinen tieteenala. Tervehdys, arkistojen myyrät”, hän sanoi hunajaisella äänellä. ”Tahtoisin katsella… muutamaa kirjaa.”
”Tietysti”, huokaisi Vaehran. ”Mitäpä muuta sinä mahtaisitkaan haluta arkistoista.”
Makuta kohotti toista kulmaansa ja kavensi hymyään olkiaan kohauttaen.
”Etsin… hmm, ehkäpä te olette jo etsineet Nimdasta kertovia teoksia?”
”Olemme, totta tosiaan!” Gahlok Va sanoi vimmastuen. ”Mitäpä muuta me olisimme saaneet tehdä!”
”Ei tarvitse kiivastua”, Manu sanoi nostaen kätensä torjuvasti kämmenet Gahlok Vata päin. ”Voisitteko johdattaa minut uskontoja käsittelevien kirjojen osastolle?” Nyt oli Vaehranin vuoro kohottaa kulmiaan.
”Etsitkö kirjoja Ath-uskosta? Me olemme kolunneet niitäkin läpi. Niistä ei löydy Nimda-mainintoja.”
”Ehkäpä ette kuitenkaan ole tutkineet kaikkea”, Manu totesi ja rykäisi sitten. ”Saanko pyytää.”
”GV, veisitkö sinä hänet”, Vaehran sanoi huoaten. Pikkuinen matoranbohrokhybridi tassutteli ulos huoneen ovesta mutisten itsekseen Manun seuratessa perässä.

Hetken kävelyn jälkeen ja muutamaa mutkaa myöhemmin Gahlok Va pysähtyi suurimmaksi osaksi pölyn peitossa olevan kirjahyllyn viereen. Joitain kohtia oli kuitenkin puhdistettu ilmeisesti etsintöjen merkeissä. Ruskea kirjahylly näytti siltä kuin voisi romahtaa kasaan millä hetkellä hyvänsä, eikä Manu pitänyt mielikuvasta.
”Tässä ovat kaikki. Pidä hauskaa.”
Sitten tämä kipitti kaappien taakse pois näkyvistä. Manu myhäili itsekseen ja syventyi etsimään opuksia.



Tuntematon saari Eteläisen mantereen eteläpuolella



Pieni vene saapui suureen satamaan iltatähtien loistaessa kirkkaina taivaallaan. Oraakkeli astui veneestä kapealle laiturille tarkkaavaisena kuin saalis, joka saattaisi koska tahansa joutua saalistajan kynsiin. Saalistaja oli vaarallinen vastustaja, ja Oraakkeli tiesi sen. Hänen olisi pelastettava toinenkin saalis – haavoittuvampi ja häntä itseään paljon tärkeämpi saalis.

Puinen, ilmeisesti kastanjanruskea – mistäpä sitä pimeässä tiesi – laituri oli rakennettu varsin surkeasti. Se oli romahtamispisteessä, joten Oraakkeli ei uskaltanut kiinnittää venettään sen päässä olevaan tolppaan. Siispä hän ankkuroi veneen ankkurilla, jonka hän löysi veneensä pohjalta.
Olisi ehkä pitänyt tehdä hieman enemmän tutkimustyötä tämän veneen suhteen, hän pohti. Se oli myöhäistä nyt, kun matka oli jo alkanut. Oli aika mennä Bartaxia kohtaamaan.

Marssiessaan laiturilta kivikkoiselle rannalle Oraakkeli huomasi epämääräisten varjojen liikkuvan puisten itämaalaistalojen välissä. Hän valmistautui hyökkäykseen, mutta mustasta yöstä ei tullut hyökkäystä. Vain hienoinen tuulenvire heilutti Oraakkelin viittaa.

Munkki oli asettanut päähänsä riisihatun – samanlaisen kuin se, jota Sadje piti päässään yleensä. Oli tärkeää, että häntä ei tunnistettu. Hänellä oli musta kaapu, joka piilotti hänet yön tummaan sinisyyteen ja esti suurimmaksi osaksi häneen kohdistuneita katseita näkemästä häntä kunnolla. Ehkäpä hänkin oli varjo heille, kuten he olivat hänelle.

Viides huvila rannalla laiturilta päin katsoen, Oraakkeli ajatteli. Niin Dacke sanoi.
Dacke-parka oli saanut maksaa tiedoista hengellään. Bartaxin kätyrit olivat vierailleet hänen luonaan melkein välittömästi Oraakkelin poistuttua. Hänellä oli ollut tuuria, kun ei ollut jäänyt kiinni sinä yönä. Hän oli veneestään kuullut Dacken tuskanhuudot vielä kilometrin päähän.

”Kunnia hänen muistolleen”, Oraakkeli lausui hiljaa itsekseen. Hän seisoi nyt aivan kyseisen huvilan edustalla ja mietti, mistä kohtaa olisi helpointa tunkeutua sisään mahdollisimman vähin äänin. Päivänvalossa rakennus olisi ilmeisesti ollut valkoinen; pimeydessä ne näyttivät synkän likaisen tummanharmailta. Kulmikkaat tiilikatot olisivat mitä todennäköisimmin olleet tummanpunaisia; yön synkkyydessä niiden väri muistutti todella tummaa ruskean mustaa. Samanväriset ikkunankarmit kehystivät koristeellisia kultakaltereita, joiden oli tarkoitus pitää tunkeilijat poissa.
”Ja nyt minä olen tunkeilija.”

Oraakkeli katseli puisia kaksoisovia, jotka olivat ainakin viisi kertaa hänen korkuisensa, ainakin kahden Toan korkuinen. Sitten hän katsoi jälleen ikkunoita ja valitsi reittinsä. Hän lähti juoksemaan kohti pylväitä, jotka kannattelivat terassin katosta. Pylväältä toiselle hyppien soturimunkki ylettyi katon reunaan, tarrasi siitä kiinni ja heitti itsensä katon päälle takaperoisella voltilla. Hiljaisesti varpaidensa kärjille katon päällä laskeuduttuaan Oraakkeli kuulosteli hetken yön ääniä ja jatkoi sitten matkaansa yhtä hiljaisesti kuin oli katollekin tullut.

Katoksen yläpuolinen ikkuna oleva ikkuna sai kokea muodonmuutoksen, kun Oraakkeli teki temppunsa. Kalterit vääntyivät äänekkäähkösti suuntaan jos toiseenkin, ja matoran pomppasi sisään niin hiljaa kuin pystyi. Huone, johon hän oli päätynyt, oli täysin tyhjä, valkoinen tila, jossa oli vain tuo yksi ainoa ikkuna ja sitä vastapäätä ovi, joka johti huoneesta ulos. Minkäänlaista kalustusta huoneessa ei ollut. Vain puhtaan valkoiset seinät – jotka tosin näyttivät yössä ulkoseinien tavoin mustan harmailta – hohkasivat pimeyteen kuitenkin jonkinlaista väriä kuun ja tähtien loistaessa ikkunasta pienoisesti.

Oraakkelin epäilykset kasvoivat heti kaksinkertaisiksi. Hän avasi oven pälyillen ympärilleen epäluuloisesti. Huoneessa ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia ansoja. Ei voinut olla. Ovessa tosin saattoi olla – ja Oraakkelin avatessa oven narina raastoi hänen hermojaan. Ansaa ei kuitenkaan ollut; mikään ei lauennut oven avautuessa, ei myöskään Oraakkelin jännittyneisyys. Tämä käveli käytävään, jonka kummassakin päädyssä oli ikkuna. Toisen ikkunan alla oli pieni pöytä ja sen päällä vaasi, joka näytti kalliilta – vaikka eihän sitä pelkässä kuun ja tähtien valossa osannut arvioida kunnolla. Hän käveli ruukun luokse ja tutki sitä. Siihen oli laitettu lootuskukka koristamaan rakennuksen tylsyyttä, tai näin Oraakkeli sen tulkitsi. Ehkä rakennelma ei ollut Bartaxin omistama? Käytävässä oli kolme ovea, ja toisessa päädyssä, siinä, jossa ei ollut kukkavaasia, oli portaat, jotka johtivat pidempien seinien suuntaan alaspäin – ne siis olivat käytävän kanssa kohtisuorassa. Lyhyempi seinä oli ikkunan levyinen, ja sen edessä ei ollut pöytää.

Oraakkeli päätti kokeilla eri ovia ennen kuin menisi portaisiin. Ensimmäinen ovi, se, joka oli vastapäätä ovea, josta hän oli käytävään tullutkin, tuotti heti tulosta. Avattuaan oven hän kuuli heti äänen: voihkaisun. Jostain kuului voihkimista ja kovaa sellaista. Huone saattoi olla äänieristetty, sillä Oraakkeli ei ollut kuullut voihkintaa käytävään. Hän raotti ovea vain vähän kurkistaakseen sisään – ja mitä hän näkikään. Lattialla makasi matoran, jonka ylle oli kumartunut toinen. Lattialla näkyi kuunvalossa tummaa nestettä, ja maissa oleva matoran oli voihkinnan lähde. Oraakkeli teki nopean päätelmän ja paiskasi oven auki. Makaavan hahmon ylle kumartunut matoran käänsi katseensa ovea kohti ja sai siitä hyvästä naamaansa hyvin tähdätyn kierrepotkun. Hän lensi päin seinää ja tunsi sitten painon hyppäävän vatsalleen. Tuskallisesti ähkäisten matoran katsoi Oraakkelin synkkiin silmiin ja yritti korista jotakin hapenpuutteessaan. Oraakkelin sormet syöksähtivät hermopisteeseen, ja tämän uhri menetti tajuntansa.

Oraakkeli siirtyi sitten verta vuotavan matoranin luokse. Kuun valaistessa tämän kasvot Oraakkeli huomasi tuntevansa tämän.
”Veli Mantice, mitä sinulle on tehty?” hän kysyi avuttomana. Mantice piteli vatsassaan ammottavaa veristä reikää, josta näkyi hänen verinen sisäelimistönsä.
”Oraakkeli”, hän kuiskasi hiljaa ja yritti hymyillä, mutta tyytyi sitten vain irvistämään. ”Sinä tulit.”
”Niin, Mantice, niin tulin. Älä puhu, menetät paljon verta.”
”Sinä et olisi saanut…”
”Älä höpsi, veli. Sinut on saatava pois. Missä on Bartax?”
Mantice katsoi Oraakkelia silmiin hymyillen surullisesti.
”Hän ei ole täällä”, Oraakkeli tajusi. ”Tämä oli harhautus.”
”Niin”, Mantice sanoi yskäisten verta Oraakkelin kaavulle. ”Dacke oli pelkkä nukke, jonka tarkoitus oli johdattaa sinut tänne, jos he eivät ehtisi tappaa sinua siellä.”
”Olen typerys. Anna anteeksi, Mantice.”
”Mene, kun vielä voit, vanha hölmö.”
”En jätä sinua.”

”Voi, te molemmat jätätte tämän maailman yhdessä”, sanoi ääni, jonka Oraakkeli pienen vilkaisun jälkeen huomasi kuuluvan hänen tyrmäämälleen matoranille, joka hieroi kaulaansa tuskallisen näköisenä.
”Te molemmat kuolette. Pommia ei voi purkaa. Te kuolette. Ja minä pidän huolen siitä. Me kaikki kuolemme. Minä pidättelen sinua niin kauan, että kuolemme kaikki, ellet sitten päätä… tappaa minua, Oraakkeli.” Matoran purskahti käheään räkänauruun.
”Väkivalta ei ole ratkaisu, ystäväiseni”, Oraakkeli sanoi. ”Kuolema ei ole ratkaisu. Minä en pidä tappamisesta, enkä ymmärrä, miten kukaan voi.”
Matoran hymyili ilkikurisesti. ”Sinä olet pehmo. Et voisi satuttaa kärpästäkään. Ja siksi sinä kuolet tääl-”

Matoranin puheen keskeytti potku, joka kohdistui hänen kaulaansa. Hän lensi uudelleen päin seinää, ja tällä kertaa hänen niskansa murtui. Oraakkeli piirsi Athin symbolin ilmaan ja lausui siunaussanat.
”Korjaan”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Väkivalta ei yleensä ole ratkaisu. Mutta joskus se on ainoa sellainen.” Nopeasti hän kääntyi Manticen puoleen.
”Missä pommi on?”
”Et voi pysäyttää sitä, ystävä. Valitan.”
Sitten Mantice kääntyi oksentamaan verta erityisen rajusti. Oraakkeli katsoi näkyä kalpeana. Hän keskittyi kuuntelemaan, kuuluisiko jostain tikitystä.
”Eivät nämä… uudet… pommit enää… tikitä”, Mantice sanoi heikolla äänellä. Oraakkeli huokaisi.
”Mikä estää minua poistumasta?” hän kysyi.
”Minä”, Mantice sanoi anteeksipyytävällä äänellä.
”Totta puhut”, Oraakkeli sanoi ja kirosi Bartaxin.
”Älä ole hölmö”, Mantice sanoi. ”Minua ei voi siirtää. Kuolen joka tapauksessa.”
”Ei, ei se…”
”Älä ole hölmö!” Mantice karjaisi äänensä viimeisillä rippeillä. Hän tempaisi Oraakkelin vyössä roikkuvan tikarin ja iski sen kaulaansa. Oraakkeli ei ehtinyt reagoida vaan jäi häkeltyneenä katsomaan, kun veri purskahti ulos toisen matoranin kurkusta tämän menettäessä viimeisetkin rippeensä älykkyydestä, puhekyvystä – ja elämästä. Hetken ruumis sätki lattialla, sitten se lakkasi. Oraakkeli siunasi tämänkin ruumiin ja juoksi sitten ovelle, josta oli tullut. Juuri, kun hän oli päässyt tyhjän valkoisen huoneen ovesta sisään, jossakin räjähti. Oraakkeli ei osannut arvioida, tuliko räjähdys yläpuolelta, alapuolelta vaiko takaa, mutta sen hän tiesi, että oli ponnahtanut ikkunaa kohti kuumuuden aallon ehdittyä hänen tuntoaistinsa kantamalle.

Seuraava hetki oli hirveätä sekamelskaa. Oraakkeli tajusi makaavansa rantakivikossa ja oksentavansa rantaveteen. Rakennuksen jäänteet olivat liekeissä; pommi oli vienyt pari viereistäkin taloa mukanaan – sekä myös kahden kuolleen matoranin ruumiit ja ties kuinka monen elävän. Hän oli kuitenkin hengissä – ja Bartax yhä elossa. Mestari oli yhä vaarassa.

Ja ikkunasta irronnut kalteri oli lävistänyt hänen käsivartensa.

Oraakkeli huomasi tämän seikan hetkeä sen jälkeen, kun oli astunut veneeseen. Heikko olo ja runsas verenvuoto osoittivat, että kyseessä ei ollut mikään pikku haava. Oraakkeli etsi pikaisesti sidetarpeita ja sitoi käsivartensa valkoisella siteellä. Airot hän otti käteensä heti sen jälkeen, sillä hän kuuli jo väkijoukon äänet. Kyläläiset olivat tulleet räjähdyspaikalle, ja tulipaloa varmaankin sammutettiin paraikaa. Ja syyllistä tähän tuhoon etsittiin.

Vaikka se sattui, Oraakkeli aloitti soutamisen. Hän ehtisi kadota jäljettömiin ennen kuin kukaan näkisi häntä, vaikka liekit kylläkin loivat hieman enemmän valaistusta pimeyteen.
”Jos Bartax ei ollut siellä, minne hänen jälkensä johtavat, missä hän on?” munkkisoturi pohti ääneen. Vastaus oli kuitenkin selvä.

Missä murhattava, siellä murhaaja.

Metru Nuin laivasatamat – Le-Metru

Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti kunnolla edes laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle, suojellen sitä samalla käsillään.

Olento kurkisti yhden suuren kontin takaa ja varmisti reitin olevan selvä. Odotettuaan läheisen trukin ohiajon, siteisiin kääriytynyt nopeasti kiitävä olento ylitti sataman ja katosi sen toisella puolella sijainneeseen sankkaan suojeltuun metsään...

Puoli tuntia myöhemmin

Polkua pitkin kulkenut Ga-Matoran tuijotteli hetken oudosti heiluneisiin puun latvoihin, tullen kuitenkin lopulta hyvin lintuisaan päätökseen liikkeen aiheuttajasta. Neitokainen tuskin olisi koskaan osannut arvata, että tuon kyseisen puun latvassa kökötti parhaillaan täpärän paon Odinalta tehnyt musta olento.

Puu oli korkea ja sen latvasta näki hyvin kauas. Satama josta hän oli juuri poistunut näkyi vielä selvästi. Olento kuitenkin keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.

Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta ja siinä kartassa oli keskellä pieni musta piste osoittamassa laitteen käyttäjän senhetkistä asemaa. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Metru Nuin muodot alkoivat erottumaan kartalta selkeästi. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes sen näytöllä näkyi toinenkin piste. Tämä piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkkasi pieni punainen lippu.

Olento hymähti, tuijotti karttaansa hetken ja sulki sen jälkeen laitteensa. Sen valkoiseen takakuoreen painettu mustan käden muotoinen tunnus välkähti nopeasti laitteen sammuessa, jonka jälkeen se katosi olennon siteiden uumeniin.

Klaanin kahvio

Nurukan siemaili kahvikuppostaan, seuraten klaanilaisten elämää. Iloinen puheensorina oli täyttänyt kahvion ja erilaiset keskustelunaiheet vaihtuivat tiuhaan, milloin oli vuorossa politiikkaa esimerkiksi Zakazin sisällissodasta ja sen syistä, milloin puhuttiin Jäätelöstä ja väiteltiin Mata Nuin olemassaolosta. Maan toa itse piti tästä paikasta ja oli ottanut usein kantaa keskusteluihin suurehkolla tietämyksellään, varsinkin Metru Nuin historiasta. Toa oli myös oppinut olemaan suvaitsevaisempi eri lajeja kohtaan, eikä enää lokeroinut olentoja stereotyyppisiin laatikoihin. Maan toaa huolestutti tosin se että miten hänen ystävänsä Deleva jolla oli yhä vaikeuksia sietää skakdeja. Maan toa ihmettelikin minne hänen ystävänsä oli kadonnut...

Nurukan ihmetteli yhä mielensä sopukoilla näitä mekaanisia olentoja, kun jokin läimäytti häntä olkapäähän. Tulija oli Moderaattori Umbra, keltamusta soturi joka hallitsi valon elementaalivoimia.

Umbra virnisti Nurukanin säpsähtäessä. Kahvia läikkyi vähän kahviopöydälle maan toan kourassa olleesta kahvikupista.

"Älä säikäyttele meitä vanhuksia", Nurukan sanoi hörpäten kahviaan ja pyyhkien kahvia lautasliinalla pöydältä. Punainen lautasliina imi nopeasti itsensä märäksi ja aivan kosteaksi, jonka jälkeen Nurukan heitti sen taidokkaasti suoraan kahvion toisessa laidassa olevaan roskapönttöön.
”Aika hieno heitto, Nurukan”, Umbra sanoi hymyillen, lyöden nyrkkinsä yhteen toa-veljensä kanssa. ”Ja muuten, oli minulla ihan asiaakin. Sinähän olet kuullut että minulla on toisen maailman vastine huoneessani, eikö niin?"

Nurukan nyökkäsi ja Umbra jatkoi. "Me saimme yhdessä selville että menneisyydessämme tehtiin jotain joka vaikutti molempien kohtaloihin. Jokin muinainen makuta muutti tulevaisuuksiamme oudolla pelillään..."

Umbran sanomiset loppuivat kun Deleva ontui mekaaninen käsi mutkalla kahvioon. Toa oli vihainen ja sen näki tämän punaisista silmistä. Punavalkoinen toa kantoi pyyhettä olkapäällään ja oli hiestä märkä. Toan haarniskassa oli ruhjeita ja lihaskudoksessa oli mustelmia.

"Deleva, mitä sinulle oikein on käynyt?" Nurukan huudahti, jolloin koko kahvion väki kiinnitti huomionsa tuohon toaan, lopettaen puheensorinansa. Deleva mulkaisi Nurukania ja Umbraa pahasti, kertoen nyt koko kahvion väelle tapahtuneen.

"No siis, olin rauhassa kuntosalilla kun luulin kohdanneeni Metorakkin, sen skakdin joka tappoi kyläni. Saman värinen, hopeista ja sinistä haarniskaa kantava skakdi oli sitten vastassani, mutta tämä olikin nimeltään joku Guardian. No koska olin lyönyt häntä ensin syntyi välillemme pientä kärhämää ja nyt minulla on tämä mekaaninen käsi vähän mutkalla." Deleva lopetti juttunsa, vetäen henkeään. Kahviossa oltiin hiljaa mutta kuiskuttelu alkoi aika nopeasti. Sana Gn ja tämän toan taistelusta leviäisi nopeasti klaanilaisten keskuudessa ympäriinsä.

"Deleva, tarvitset Tohtoria", Umbra huudahti nähdessään toverinsa muodottaman hopeisen käden, "tai mekaanikkoa, kuten Tongua".

"Ottaen huomioon että käteni on täysin mekaaninen, tuo mekaanikko voisi olla parempi valinta, kuin jokin Tohtori", Deleva murahti. "Näyttäisitkö minulle tien tämän Tongun luokse?"

"Voinhan minä viedä sinut sinne Telakalle jos haluat", U vastasi, hörppäisten nopsaan kahvikupposensa. Valon toa oli nopeasti valmis tapaamaan ystäväänsä Tongua.

"Nurukan, tuletko mukaan kanssamme Tongun pajalle?" Umbra kysyi mustalta ystävältään. Nyt niin vähäsanainen toa nyökkäsi ja nousi tuoliltaan. Kolmikko käveli vinhaa pois kahviosta, astellen klaanin sokkeloisia käytäviä ulkoilmaan.

"Tongun paja täältä tulemme!" Umbra huudahti, johtaen joukkiota kohti pajaa...

Bio-Klaani

Makuta Nui saapui Klaanin porteille muutama kirja kainalossaan. Portilla jököttävät vartijat katsoivat makutaa jurosti ja vilkuilivat tämän kirjoja. Manu katsoi takaisin, suoraan toisen Toan silmiin, mikä sai tämän punastumaan hieman.
”Oliko minulle postia?” Manu sanoi äänellä, jollaisella normaalisti olisi yritetty iskeä tyttö. Toa pudisti päätään hämmentyneenä.
”Entä kaipasiko kukaan minua?”
Jälleen päänpudistusta.
”Entä onko Kepe kotona?”
Kysymys hämmensi molemmat, jolloin se vartija, joka ei ollut vielä puhunut, vastasi: ”Ei… kai.”
”Hyvä.”
”Öh… Miksi?”
”Missä hän mahtaa olla?”
”Hän on ollut poissa melko pitkään. Minun tietääkseni ainakin. Mutta en tiedä, missä. Uskoakseni Snowmanin kanssa.” Manu nyökkäsi.
”Onko Verstas siis tyhjillään?”
”Niin tyhjä kuin se ylipäätään voi olla, oletan”, Toa vastasi. ”Sanotaan, että siellä asuu kaikennäköistä.”
”Voit olla oikeassa”, Manu sanoi ja teki kielellään eleen, jota olisi voinut pitää rivona. ”Kepe ei ehkä pidä siitä, mitä aion.”
”Mmmitä sinä…” Toa aloitti, mutta Manu oli jo hississä.
”Ciao!”
Hissi lähti kulkemaan alas.




Verstaan ovi aukesi ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Valo iskeytyi pimeyteen kuin rokotusneula potilaaseen. Manun varjo levisi Verstaan eteisen harmaalle lattialle. Ilmassa leijaili pölyä, joka valoa vasten näytti siltä kuin se olisi ollut talven lunta. Tai ehkä se sitä olikin. Ota nyt Verstaasta ja sen mysteereistä selvää.

Manu astui varovaisesti sisään. Pöly tanssi ilmassa, pyöri kierteissä, rauhoittui hänen jäljessään ja aloitti taas matkansa kohti lattiaa.

Hän sulki oven perässään, kuten Kepe oli monasti painottanut tarpeelliseksi. Pian hänen ympärillään oli vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys oli täysin eristetty muusta maailmasta.

Manu asteli eteenpäin ja löysi pöydän. Pöydällä oli öljylamppu. Hän tunnusteli sen ympäristöä, löysi tulitikkuaskin, raapaisi tikun ja sytytti lampun. Sen kelmeänoranssi valo valaisi eteishuoneen. Sen seinustoilla oli työpöytiä, kaappeja ja muuta mihin tahansa työpajaan kuuluvaa. Lisäksi monet ovet johtivat tuntemattomiin sopukoihin.

Joku rääkäisi.

Manu suuntasi katseensa rääkäisyn suuntaan. Kaksi silmää paistoi pimeydessä. Kaksi silmää, jotka… nojasivat harjanvarteen.

Iggy oli siivoamassa lattiaa. Kun Manu katseli huonetta tarkemmin, hän huomasi syyn. Kaikki huoneen tavarat olivat sikin sokin; kaapit olivat levittäneet sisältönsä pöydille ja pöydät lattioille. Kaikki oviaukot olivat auki. Manu haisteli ilmaa. Huoneessa haisi palaneelta.

Valosta toivuttuaan Iggy jatkoi toimiaan, eivätkä he kiinnittäneet toisiinsa enää mitään huomiota. Manu ei kuitenkaan uskonut Iggyn aiheuttaneen tätä sekasotkua – hänen kokemuksiensa mukaan tämä oli aivan säyseä otus. Jotain Verstaassa oli kuitenkin tapahtunut. Jotain – kuten aina – selittämätöntä.

Manu jatkoi peremmälle sisään ja raahasi kaikki tavaransa yhdelle suurelle pöydälle.
”Täydellistä.”
Hiljaisuus.
”Ei ketään. Paitsi tuo yksi, mutta se on passiivinen.”
Hiljaisuus.
”Mitenkä sitä sanottiin, ensimmäinen hulluuden merkki, kun puhuu omalle päälleen?”

”Pää, älä vastaa. Minä en halua sinun vastaavan.”


…

”Ja. Tyhjää tilaa… Tuossa on pöytä.”
Pöydällä oli tavaraa. Manun ratkaisun jälkeen tavaraa ei enää ollut pöydällä. Hän kävi lukitsemassa Verstaan oven ja palasi sitten huoneeseen, johon oli alkanut tehdä valmisteluja.
”Koeputkia… haa! Kepellä on täällä labravehkeitä!”
Kirjat Makuta jätti toiselle pöydälle, jonka tyhjensi romusta yhtä nopeasti kuin ensimmäisenkin pöydän.
”No niin, missä on muuntaja.”
”Tarvitsen kaksi työpistettä, unohda muuntaja.”
”Hiljaa. Minä päätän.”

Monimutkaisen koeputkilojärjestelmän rakennettuaan ja hitaasti kiehuvan liuoksen valmistusprosessin valmisteltuaan ja aloitettuaan Manu syventyi arkistoista lainaamiensa hakuteosten käsittelyyn.
”Ath-uskonnon jumalolennoista…”

Sitten Makutan mieleen ponnahti satunnainen ajatus.
Onko tämä tapahtunut joskus ennenkin?
Mitenpä olisi voinut.
Olenko joskus ajatellut jumalia? Déjà vu?

Kyllä. Siitä vain oli hieman aikaa.

Stelt, kuinkahan kauan siitä on?

”Minä olen alkanut epäillä sitä, että sinut on määrätty vahtimaan minua”, Makuta Nui totesi vieressään kävelevälle mustanvihreälle hahmolle. Ämkoo virnisti ovelasti.
”Oletkohan.”
”Tämä on, kuulehan, jo viides yhteinen keikkamme.”
”No niin.”
”Nii’in.”
”No, sanotaan vaikka, että koeaikasi alkaa päättyä.”
Manu kurtisti kulmiaan. ”Ai koska en ole vielä murhannut ketään?”
”Vielä? Aiotko sitten?”
”Ehkä klaanilaiset niin ajattelevat. Olen makuta. Olen heidän pahin painajaisensa. Olen pimeyden olento, heidän painajaistensakin painajainen. Olen – mahtava – Makuta Nui!”
Sitten Manu nauroi sekopäisesti, kunnes Mäksä tökkäsi häntä vatsaan.
”Lopeta. Tuo sattui”, Manu ähkäisi.
”Mahtava makuta sai osuman sormesta.”
”Ha-ha-hauskaa.”
”Hyss, olemme pian perillä.”

He olivat kävelleet tummassa metsässä kohti määränpäätään, joka oli jo tunnin verran häämöttänyt edessä. He eivät olleet uskaltaneet käyttää lentävämpää kulkemistapaa, sillä jo viiden klaanilaisen hengen vienyt steltiläinen massamurhaaja piilotteli lähistöllä – eikä varmasti jättäisi huomaamatta alueelleen tunkeutunutta parivaljakkoa, joka oli tullut lopettamaan hänet.

”Noh”, Manu sanoi kieli keskellä poskea, ”ehkä minun pitäisi suoristaa naamiotani, sillä en todellakaan näe sitä, mitä kutsut perillä olemisen kohteeksi.”
Ämkoo pyöritti silmiään.
”Mistä sinä edes sait tuon naamion?”
Manu yllättyi kysymyksestä.
”Miten niin?”
”Nyt, kun mietin, niin niitä on yksi tässä koko hemmetin maailmassa.”
”On muitakin maailmoja.”
”Niin on. Mutta et vastannut kysymykseeni.”
”Vastasin. Mistä voi saada naamion, jota ei ole tässä maailmassamme kuin yksi, ja sekin lojuu sen rappeutuneen ääliön naamalla? Toisesta paikasta, ystäväiseni.”
”Toisesta ulottuvuudesta?”
”Olet perillä asioista. Tietänet kanohi Olmakin?”
”Tiedän. Ulottuvuussekoilujen naamio.”
”Hyvin tiivistetty.”
”No mutta”, Mäksä sanoi ja heitti Manua poimimallaan ananaspuun kävyllä. ”Mitä sinä olet puuhaillut muissa ulottuvuuksissa? Ja mitä sinä teet sillä naamiolla?”
Manu laski vaistomaisesti toisen kätensä kasvoilleen kuin naamiota suojellakseen, ikään kuin Mäksä aikoisi ottaa sen pois.
”Kovastipa sinua alkoi tämä naamio kiinnostaa.”
”Pohdin vain sen alkuperää. Eivätkö kaikki.”
”Eivät. Ainakaan yhtä röyhkeästi.”
”Et sinäkään aina ole niin kohtelias, Manfred”, Mäksä virkkoi. Manu kurtisti otsaansa.
”Miksi sinä käytät tuota nimeä.”
”No, Manfred, niinhän se on, että lempinimiä vain annetaan.”
”Ja se liittyy naamiooni?”
”Ei.”
”Vaan?”
”Sinun kanohisi. Miksi halusit Kraahkanin, vaikka sitä on vain yksi tässä universumissa?”
”No… se näyttää hienolta?”
”…”
”Eikö muka ole pätevä syy. Minä voisin ihan hyvin hankkia naamion, koska pidän siitä.”
”Varjojen naamio. Ainoa laatuaan, ja sinä anastat toisen ulottuvuuden vastaavan naamion.”
”Ei entinen omistaja sitä kaipaa.”
”Kuka hän oli?”
”… ei puhuta tästä, jooko.”
”Ei niin, olemme perillä.

Tällä kertaa oikeasti.”

Heidät oli piiritetty. Kymmenkunta raavasta steltiläispeikkoa seisoi heidän ympärillään.


Athistien pääsaari



BKS Hildemar lipui hitaasti pienen sataman laiturille. Vastassa laivaa oli muutamia matoraneja, jotka näyttivät olevan satamatyöntekijöitä. Matoro katseli heitä kiinnostuneina. Nämä eivät olleet athisteja, tai ainakaan he eivät siltä näyttäneet. Matoro ei ollut nähnyt yhtä ainoata kaapuun pukeutumatonta Ath-uskovaista, ja nämä näyttivät hyvin kaavuttomilta. Muutamat käyttivät stereotyyppiselle kalastajalle sopivaa takkia, ja parin päässä oli jopa sytvesti. Useimmat matoraneista katsoivat laivaa kummastuneina.

Kun Hildemar pääsi etäisyydelle, josta Matoro saattoi huutamatta ilmaista itseään matoraneille, tämä tervehtikin satamatyöntekijöitä pirteästi:
”Tervehdys! Olemme Bio-Klaanin asukkaita! Sadje on mukanamme.”
Jotkut nyökkäilivät hyväksyvästi, toiset katsoivat paheksuen. Matoro kiinnitti huomiota erilaisiin reaktioihin, joita näki. Useimmat näyttivät hyväksyvän heidän määränpäänsä, johon laiva ohjautui – vapaalle laiturille. Niitä oli vain yksi, joten heillä kävi tuuri, että se ei ilmeisesti ollut kenenkään vakiopaikka. Ainakaan kenenkään, joka rannalla sillä hetkellä oli. Sadje asteli ylös kannelle vihellellen iloisesti.
”Ah, koti”, hän sanoi hilpeästi. Matoro nyökkäsi tälle.

Hetken kuluttua he olivat jo asettaneet kävelytien laivalta laiturille. Muutama lankku ajoi asiaa. Kaikki klaanilaiset ja koko miehistö olivat tulleet kannelle. Matoro aloitti puheen:
”Meidän on sovittava, ketkä jäävät laivalle ja ketkä lähtevät maihin. Kaikkien ei ole järkevää lähteä, ja sitä paitsi – laivaahan pitää vartioida.”
Killjoy nyökkäsi. ”Emme voi suin päin luottaa näihin matoraneihin. Minä lähden ehdottomasti mukaan, jos suunnittelit vieväsi Betan.”
”Kyllä”, Matoro vastasi. ”Onko vapaaehtoisia laivalle jääjiä?”
Hai nosti kätensä laiskasti. ”Minä ja miehistöni voimme jäädä, ja niin taitaa olla parasta.”
Bloszar ja Summerganon olivat jäljellä. Matoro näytti hetken pohdiskelevalta. Sitten hän sanoi:
”Ehkä on parasta, että Blozi jää laivalle ja Suga lähtee mukaan.”
Suga nyökkäsi myöntyvästi. Killjoy laittoi kätensä puuskaan, muttei sanonut pitään. Blozi näytti vaivaantuneelta.
”Minä haluan lähteä”, hän sanoi. ”En halua jäädä tänne tyhjän pantiksi.”
Matoro ymmärsi hyvin tämän tunteen. ”Et sinä olisi tyhjän pantti. On tärkeää vartioida laivaa. Sinähän tiedät, mitä nämä athistit voivat halutessaan saada aikaan.” Hän näytti hieman pahoittelevalta Sadjelle, mutta tämä vain heilautti kättään välinpitämättömästi Matoron suuntaan ja käänsi katseensa.
”Olkoon”, Bloszar sanoi hiljaisella äänellä ja käveli alas ruumaan. Matoro oli hieman huolissaan.
”Voisitko hieman yrittää piristää häntä?” Martti ehdotti Haille, joka nyökkäsi ja lähti Bloszarin perään.

”No niin, joko lähdemme?” Sadje kysyi iloisesti. ”Meillä on koko saari nähtävänä ennen kuin varjot kasvavat ja askel lyhenee.”
”Mennään”, Matoro sanoi.

He laskeutuivat laiturille. Sadje tervehti satamatyöntekijöitä ja käveli rauhallisesti heidän ohitseen. Hänen perässään kävelivät muut, ja heidän taustanaan aurinko laski mereen.
”Kirkkoon ei voi enää mennä näin illalla, mutta huomenna tapaatte todennäköisesti Pyhän Äidin”, Sadje sanoi. ”Voin näyttää teille hyvän majapaikan, mitäs sanotte?”
Joy näytti epäilevältä. Nimdan kassakaappia mukanaan raahaava Suga keskittyi raahaamiseen, ja Matoro sanoi: ”Mikäs siinä.”
Kolmikko seurasi Sadje läpi sataman sisemmälle saareen.

* * *



Mäksä katseli heidän ympärillään seisovia järkäleitä.
”Pehmoja kaikki.”
Manu virnisti. ”Niinkö tosiaan?”
Steltiläiset eivät näyttäneet pitävän kommentista. He hyökkäsivät.

Mäksä hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui yhden soturin pään päälle murtaen tämän niskan. Manu oli sillä välin litistänyt itsensä muutaman senttimetrin paksuiseksi lättänäksi ja mennyt maata vasten. Muutama peikko oli törmännyt toisiinsa, ja Manu oli noussut maasta heidän takanaan.

Seuraavaksi Ämkoo veti miekkansa ja huitaisi sillä selkänsä taakse, jossa hänen kimppuunsa takaa päin hyökätä yrittänyt peikko kaatui maahan suuri haava kyljessään. Seuraavaksi hän pääsikin väistelemään viittä eri peikkoa, jotka olivat kaikki päättäneet käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Piikkinuijin.

Manun kimppuun kävivät ne, jotka eivät hyökänneet Mäksää päin tai maanneet maassa. Kolme makasi maassa, joten hänet yritti murskata kaksi peikkoa. Molemmat juoksivat suin päin rauhallisena seisovaa makutaa kohti ja heilauttivat nuijiaan Manua päin. Tämä syöksähti yhtäkkiä suoraan eteenpäin niin, että nuijain iskut menivät ohi, ja samalla lävisti toisen hyökkääjän vatsan kädellään, jonka oli muuttanut teräväksi piikiksi. Steltiläinen ähkäisi tuskasta, minkä jälkeen hän tunsi jotain vielä ikävämpää. Hänen vatsansa sisällä Manun käsi oli haarautunut useiksi pieniksi lonkeroiksi, jotka repivät hänen sisäelimensä palasiksi. Steltiläisen toveri yritti iskeä Manua takaa päin, mutta tämä pujahti nopeasti uhrinsa jalkojen välistä, jolloin nuijamies iskeytyi kuolinkamppailua käyvään toveriinsa.

Mäksä hoiteli sillä välin loppuja peikoista. Hän hyppäsi kohti yhtä peikkoa, tainnutti tämän potkulla ja ponkaisten tämän naamasta vauhdinmuutoksen iski toisenkin peikon kanveesiin saksipotkulla. Naamojaan pitelevät soturit kaatuivat maahan kivuliaan oloisesti, ja loput kolme katsoivat toisiaan pelonsekaisen vihan vallassa. Mäksä laskeutui polvilleen maahan ja nousi sitten ylös pahaenteisesti. Hän viittoi kädellään peikkoja tulemaan lähemmäksi ja virnisti. Nämä eivät aikoneet sietää moista käytöstä. He hyökkäsivät yhtenä miehenä Mäksää vastaan, ja tämä vain levensi virnistystään.

Yksi peikoista tajusi tilanteessa olevan jotakin mätää, muttei viitsinyt sanoa mitään. Olikin jo liian myöhäistä, sillä kun he ehtivät Mäksän luokse, he huomasivat jahdanneensa illuusiota. Miekkapiru illuusionaamiovoimineen oli heidän takanaan, ja he saivat pian kokea viipaloinnin.

”Julmaa”, Manu tokaisi, kun steltiläiset makasivat maassa erittäin haavaisina Mäksän seisoessa kädet lantioillaan voittajana steltiläiskasan vieressä.
”Onko?” Ämkoo vastasi. ”Olen saanut, käsityksen, että olet itsekin ajoittain julma, Manfred.”
”… hmmhph.”

He kävelivät hetken kohti rakennusta, joka oli heidän määränpäänsä. Valkea rakennus seisoi metsikön reunassa karkeana ja paljaana, ympäristöön sopimattomana rumennuksena. Se oli korkeampi kuin yksikään puu, ja Manu ihmetteli, mikseivät kateelliset steltiläiset olleet vielä repineet rakennusta maan tasalle, kuten usein kävi, jos joku yritti rakentaa jotakin. Naapurit olivat ikävä asia.
”Tuota noin”, Mäksä aloitti. ”Keksin lempinimiä ihmisille, joista pidän. Ihan tiedoksi vain, että et heitä minua tiiliskivellä tuon Manfred-pelleilyn takia.”
”Ahaa…”
He astuivat rakennuksen ovelle.
”Pitäisikö koputtaa?” Manu kysyi. Mäksä potkaisi oven sisään.
”Aha. Käy se noinkin.”

He hiippailivat pimeään rakennukseen. Sisällä näkyi pelkkää synkkyyttä. Manu oli onnekseen yhtä synkkyyden kanssa, eikä Mäksäkään kaukana ollut. Käheä nauru kaikui jostain päin korkeata taloa, ja Manu ei pitänyt nauruäänestä. Jokin selvästi vilahti pimeässä.
”Tulitte sitten tänne ja selviydyitte kätyreistäni. Mitäs te nyt aiotte tehdä?”
”Tappaa sinut”, Mäksä vastasi ykskantaan. Ääni hörähti huvittuneesti.
”Tappaa minut? Älä naurata, toa.”
”Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, stetiläinen”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. ”Tule esiin ja kohtaa voittajasi reilussa taistelussa.”
”Tai voit vaikka mennä makaamaan maahan”, Manu sanoi, ”ja antaa meidän rauhanomaisesti katkaista kaulasi?”
”Minä en pidä asenteestasi, olento.”
”Minä en ole mikä tahansa olento. Minä olen…”
”Sinä olet typerys, kun tulet tänne, minun luokseni.”

Jokin pudottautui katosta heidän taakseen oven eteen. Kaksikko näki oven kehystämän siluetin. Hahmo oli Steltin yläluokan edustaja.
”Ei juurikaan vastusta”, Manu arvioi.
”Ei vastusta? Mitä te puhutte!” hahmo rääkyi.
”No, katsos”, Manu sanoi, ”minä olen demoninen puolijumala ja tämä ystäväni tässä on voittamaton miekkapiru.”
”Hah”, steltiläinen tuhahti. ”Taistelkaa ja kuolkaa. Jumalia ei ole.”
”Eikö tosiaan?” Manu naurahti. ”Sinäkö et usko jumaluuksiin?”
Mäksä tuhahti. Steltiläinen sylkäisi lattialle.
”Minä en usko mihinkään, mitä ei pysty todeksi osoittamaan.”
”Minun ei tarvitse uskoa”, Manu sanoi. ”Minä tiedän.”
”Sinä kuolet nyt.”
Steltiläinen hyppäsi kohti Manua, mutta Ämkoon miekka oli nopeampi. Olennon hyppy jäi kesken, ja hänen päänsä vierähti jonnekin päin rakennuksen pimeyksiä.
”Sotkua”, Manu sanoi monotonisesti.
”Mennään pois, tämä oli turha yhteenotto”, Mäksä mutisi, ja he astelivat jälleen kirkkaaseen päivänvaloon.


Jossain kolahti ja lujaa, ja kolahdusta seurasi rääkäisy. Ääni rikkoi Manun ajatuksenkulun, ja makuta ärsyyntyi rauhansa rikkoutumisesta. Hän lähti tarkastamaan häiriölähdettä.

Iggy oli yrittänyt nostaa liian suuren hyllyn, joka oli kaatunut hänen päälleen. Nyt otus pyristeli suuren, puisen kaapin alla lattialla. Manu katseli hetken surkeata olentoa, joka näytti avuttomalta yrittäessään saada puristavaa massaa päältään. Sitten Makuta käveli takaisin työskentelytilaansa jättäen Iggyn pinnistelemään tuskallisen taakkansa kanssa.

[spoil]Kepe kirjoitti pikkuisen pätkän Verstaan kuvailua. Martti auttoi minua pääsemään eroon Writer's blockista satamakohdan kanssa.[/spoil]

Tuntematon paikka

Colmio heräsi köytettynä tuoliin. Viimeinen asia jonka hän muisti, oli se että hän oli ollut käyskentelemässä klaani-saaren viidakossa.
Hän muisti kuinka hänellä oli ollut tylsää linnakkeessa, joten hän oli päättänyt lähteä pienelle kävelyretkelle.
Viidakossa hän oli käveleskellyt ympäriinsä, kunnes Gukko-lintu oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Hän nosti vasta vähän aikaa sitten käyttöön ottamansa kaksiteräisen keihään ilmaan kohti Gukko- lintua. Gukko perääntyi hieman, ja raudan Toa kuvitteli sen lähtevän, mutta se syöksyikin hyökkäykseen kohti raudan Toaa. Colmio kohotti keihäänsä uudelleen, ja se osuikin Gukkoa suoraan siipeen. Gukko päästi kaamean kuuloisen kirkaisun, ja se tuntui hyvin ikävästi Colmion korvissa. Haavoittunut Gukko lähti hyvin surkean näköisenä, ja Toa päästi sen menemään. Yhtäkkiä Colmio tunsi piston jalassaan. Hän katsoi alaspäin, ja huomasi että hänen jalastaan törrötti nukutuspiikki. -Ei voi olla totta, Toa manasi, ja vaipui uneen.
Nyt pääsemme takaisin siihen mistä aloitimmekin.
Colmio tunsi miten köydet hiersivät hänen käsiään.
Hän huomasi, että joku asteli sisään pimeään huoneeseen.
- Kuka sinä olet?, Colmio sai soperrettua.
- Minäkö?, kaapuun pukeutunut olento vastasi.
- Minä olen Solitaire, hän jatkoi.
- Keisari... Solitaire?, Colmio sai vielä sanottua, mutta olento työnsi hänen vasempaan käteensä uuden nukutuspiikin.
Ja kaikki pimeni. Taas.

K/M: [spoil]Olen pahoillani että tästä tuli kovin (lue: erittäin) lyhyt, mutta en voinut tehdä pitempää koska halusin pätkäistä tuosta. Ensi kerralla sitten pitempi. Ja kirjoitin tämän kännykällä eilen illalla klo 23:15. [/spoil]

Athistien pääsaari

Märkä rantahietikko painui syvälle maahan punaisen painavan kengän astuessa sille ensimmäistä kertaa. Muusta porukasta hieman jälkeen jäänyt Killjoy nyrpisti nenäänsä, joutuessaan astumaan hänen mielestään ehkä maailman hirveimpään asiaan. Märkää ja hiekkaa. Molemmat asioita, jotka tunkeutuvat hyvin epämiellyttäviin paikkoihin.

Satama ei ollut sillä hetkellä järin vilkas, joten Killjoy pääsi vapaasti kävelemään hietikolta kohti kunnollista maata. Silmät ylitöitä tehden Killjoy analysoi ympäristöään, pyrkien selvittämään siitä kaiken tavallisesta poikkeavan. Metsästäjä ei antaisi tämän tehtävän kompastua yllätyksiin.

Killjoyn silmään koko saaren meno näytti kuitenkin aivan liian tavalliselta. Jos paikalla olisi jotain, se olisi piilotettu. Siksi Killjoy päätti siirtyä nopeampaan lähestymistapaan. ”Creedy. Tuli hommia. Analysoi tämä saari minulle. Etsi siitä kaikki, mitä löydät.”

Radioyhteyden Klaaniin avannut Metsästäjä odotti hetken, joutuen kuitenkin pettymään. Kukaan ei vastannut. ”Toistan: Creedy. Tämä saari tulee analysoida. Sinä tiedät, että tässä päässä ei ole tarpeeksi prosessointitehoa siihen.”

Ei vastausta. Killjoy huokaisi syvään, hiven pettymystä äänessään. Toisaalta matka oli kestänyt jo pitkään. Ei ollut reilua olettaa Matoranin istuvan päiviä puhtaasti komentotornissa.

Tämän myötä Killjoy ajautui miltei nostalgian partaalle. Rannetietokonettaan hiljaa näpytellen Killjoy seurasi, kuinka punamustalla teemalla varustettu ohjelmisto välähti hänen kypäränsä sisäpuolta hallitsevalle kaarevalle näytölle. Ikkuna täyttyi välittömästi tulvivasta tiedosta ja silloin Metsästäjä tiesi nostaa sormensa näppäimiltä.

”A new language-pack is available. Do you want to start using it now?”

Tietokonemainen naisääni puhui Killjoyn sisällä, Metsästäjän koneiston siirtäessä villisti uutta dataa tämän aivoihin. Killjoy melkein hymyili, vain melkein.

”Antaa mennä B.I.A.N.C.A. Miltei huvittavaa, miten Metru Nuin nörtit edelleen jaksavat päivittää sinua.”

”Always the best for you general. Downloading the package now.”

...

B.I.A.N.C.A

Biomechanic Intelligence & Armor Nailing Chaotic Assembler. Se oli Killjoyn keksimä projektinimi Mustan Käden keskustietokoneelle silloin, kun hän kauan sitten alkoi sitä Nizin kanssa rakentamaan. Tarkoitettu kontrolloimaan Käden tietokoneita ja ohjaamaan sen mekaanisia varustelijoita. Kaksikko kuitenkin kyllästyi sen työstämiseen hyvin nopeasti ja silloin vielä pieneen purkkiin mahtuva tekoäly koneistoineen lahjoitettiin Ga-Metrulaiseen yliopistoon. Muutamaa viikkoa myöhemmin oppilaat olivat tulleet Käden porteille tarjoamaan pienen tankin kokoista häkkyrää. B.I.A.N.C.A olikin yllättäen valmis.

Killjoy muisteli, kuinka tuo tekoäly oli johdattanut hänet läpi sodan ja miltei kaikki taistelut sen jälkeen. Vasta Klaaniin saavuttuaan hän tajusi oikean koordinaattorin kätevämmäksi ja Creedy vei tekoälyn paikan. Nostalgiahuuruissaan Killjoy muisti myös jotain, mitä ei olisi välttämättä halunnut.
Kivulias ilmoitus Killjoyn häivepuvun itsetuhosta oli tallentunut verkkoon ja Metsästäjä sysäsikin tämän nopeasti silmistään. Feterrojen ajatteleminen ei tehnyt hyvää nyt.

”Kielipaketti asennettu. Järjestelmät toimintakuntoisia.”

Itsekseen höpisevä paikallaan pyörivä Metsästäjä keräsi useita oudoksuvia katseita. Tietokoneelleen ohjeita lateleva Killjoy jatkoi tätä toimenpidettä muutaman minuutin, jonka jälkeen tämä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan tuloksia.

”Alueelta ei löydetty mitään BH-kriteerejä uhkaavaa toimintaa tai siihen viittaavia objekteja. Haluatko suorittaa haun uudestaan?”

Killjoy huokaisi. Hän ei ollut varma oliko hän pettynyt joutuessaan tukeutumaan tietokoneeseensa Creedyn sijasta, vai oliko hän huolissaan tehtävän suoriutumisesta. Ehkä hieman molemmista. Varsinkin nyt kun hänen epäilyksensä alkoivat osoittautua aiheettomiksi. Saaressa ei ollut kerta kaikkiaan mitään epäilyttävää. Ei ainakaan päällisin puolin. Killjoy pakottautui ajatukseen, että todelliset haasteet odottaisivat syvemmällä. Olisi siis edelleen oltava varuillaan.

”Älä. Odotetaan, että siirrymme syvemmälle saarta.”

”Kai sinä ymmärrät, että minä en ole todellinen tunteva olento, vaan keinotekoinen äly, luotu pitämään sinulle seuraa. Monikossa puhuminen on siis täysin turhaa.”

”Minä arvaan, Saraji kirjoitti tuon pätkän koodia?”

”Kyllä herra kenraali.”

”Mh.”

Killjoy ravisteli jalkojaan, pyrkien karistelemaan niihin tarttuneen kuonan pois. Lähtien vähitellen astelemaan kohti muuta tiimiä, Killjoy päätti tarkistaa verkkonsa lokin ennen ohjelman sulkemista. Punaisena hohtavat pupillit laajenivat hämmästyksestä, Metsästäjän tarkistaessa sen viimeisimmän rivin.

”B.I.A.N.C.A... miksi sinua on käytetty Odinalta käsin kaksi päivää sitten?”

”Tarkastetaan lokitiedostoja... … … tietokanta ei löytänyt tunnistettavaa käyttäjäprofiilia. Järjestelmää on saatettu käyttää erittäin kehittyneen salausprotokollan suojissa.”

”Arrrh... noh, pistä kaikki Metsästäjien omistuksessa oleva tarkkailuun. Mukaanlukien Xia ja Stelt. En halua yhtään enempää ikäviä yllätyksiä.”

”Kyllä kenraali. Välittömästi. Haluatko lisätä rekisteriin mahdollisen syyn Pimeyden Metsästäjien järjestelmäkäytölle?”

”Minulla saataa olla jotain, joka ei kuulu minulle.”

”Siinä tapauksessa lienee oletettavaa, että rekisterimerkintää ei lisätä.”

”Ei lisätä. Voit poistua.”

*Blimp*

Ruutu oli taas tyhjä. Matoron kailotus kaikui Killjoyn korviin toiselta puolelta satamaa. Tympääntyneenä puhiseva Metsästäjä lähti astelemaan läpi hietikon.

”Ja ihan kuin minulla ei olisi vielä tarpeeksi ajateltavaa.”

* * *

Kylässä ei palanut juurikaan valoja. Vaaleilla kivillä päällystetty katu oli suora ja hyvin hoidettu, niin että pimeässäkin sitä pitkin oli helppo kävellä.

Sadje kulki etummaisena lyhty kädessään. Laitteen häilyvä valo ei juuri valaissut tietä kuuttomassa yössä. Matoro käveli vähän athlais-matoranin takana tutkaillen katukuvaa yökiikarillaan.
Summerganon käveli melkein heti Matoron takana. Hän näytti ehkä rennoimmalta noista kolmesta Klaanilaisesta. Hänellä oli pieni nuhjuinen olkalaukku, josta pullotti hieman metallikapseli. Killjoy käveli joukon takimmaisena, ilmiselvästi tarkkaillen jatkuvasti ympäristöään.

”Olemme perillä”, Sadje sanoi ja osoitti kulman takaa näkyvää rakennusta. Majatalon pohjakerros oli samaa vaaleaa kiveä, mitä myös kadut olivat. Majatalon yläkerta näytti olevan tehty puusta. Oven vieressä paloi lyhty ja yhdestä alakerran ikkunasta näkyi valoa.

Majatalon nimi oli kirjoitettu kirjoituksella, jota Matoro ei tunnistanut. Se oli kuitenkin koristeellista ja antoi sivistyneen vaikutelman. Nelikko saapui sisälle majataloon, jossa himmeässä valossa yksi matoran valvoi pitkän puupöydän takana.

”Iltaa”, matoran tervehti.

”Iltaa”, Sadje vastasi ennen kuin Matoro ehti avata suutaan. ”Huone neljälle”

Tiskin takana istuva matoran loi pitkän epäilevän katseen outoon saattueeseen. Ei ollut aivan tavallista, että yhtäkkiä asiakkaaksi ilmestyy kaksi toaa ja eriskummallisen näköinen jättiläinen.

”Kyllä. Se tekee viisitoista mutteria. Huone 16”, matoran ojensi avaimen Sadjelle. Enempiä puhelematta matoran liukeni takahuoneeseen.

Huone sijaitsi talon pohjakerroksessa. Se oli suhteellisen suuri, vaikkakin mitoitettu matoraneille. Matoro ja Summerganon hankkivat itselleen niin hyvät nukkumapaikat kuin vain mahdollista. Eivätkä ne olleet mitenkään mukavat. Killjoy ilmoitti, ettei aio nukkua ja jäi istumaan huoneeseen ikkunan ääreen.

Aamu tuli aivan liian aikaisin, Matoro tuumi, vaikka yö ei ollutkaan niitä mukavimpia mitä hän oli viettänyt. Joka tapauksessa se, että saa nukkua kiinteällä maalla matoranien rakentamassa talossa, oli rentouttavaa. Kuitenkaan se, että joku pudottaa sängystä, ei ole mukavin tapa herätä.

”Huomenta, unikeko”, Suga virnisti. Aurinko paistoi kirkkaana ikkunasta.
Matoro mutisi jotain unista ja nousi lattialta. Vielä unenpöpperöisenä hän seurasi kolmea toveriaan majatalon saliin nauttimaan aamupalaa, jonka jälkeen he jatkaisivat matkaa sisämaahan kohti Temppeliä.

Majatalon ruokasalissa oli useita matoraneja nauttimassa yksinkertaista aamiaista. Sali oli korkeampi mitä talon ulkonäkö olisi osoittanut. Matoron riemuksi ruoka haettiin itsepalvelulla seisovasta pöydästä. Lienee sanomattakin selvää, että hänen mielestään syömiseen jäi aikaa aivan liian vähän.

Saari näytti aivan erilaiselta kirkkaassa aamuauringossa. Kylän puiset ja kiviset talot olivat siistejä ja hyvin hoidettuja. Valkoisesta kivestä tehty tie johti koko kylän halki sisämaahan. Saari kohosi mitä kauemmas rannasta meni, ja se oli sisäosiltaan kauttaaltaan puun peitossa. Erilaiset trooppiset puut kasvoivat tiheään tien molemmin puolin. Keskellä saarta sijaitsi Ath-uskonnon suurin temppeli, jota paikallisetkin kutsuivat vain ”Katedraaliksi”. Tieltä saattoi nähdä vain hennon loiston metsän keskeltä, kun aurinko osui suureen Athin Silmää kuvaavaan kupoliin.

[spoiler=Krediittiä...]Kuten saatoitte havaita, Joy kirjoitti alkuosan.[/spoiler]

Veljeskunnan saaren ranta

Rannan tuntumaan asettuneiden torakkailmalaivojen ympärillä kiitävät pieniä vihreitä miehiä kantavat haukkalinnut rääkyivät piinaavasti jahdatessaan ja samalla paetessaan vastustajinaan toimivia torakkalentäjiä samalla kun nazorakien maajoukot koittivat parhaansa mukaan antaa ilmateitse kamppaileville kumppaneilleen suojatulta.

Samaan aikaan osa Ämkoon veljeskunnan erikoisjoukoista piti torakoille seuraa myös maan tasalla, ja tämä kaikki yhdistettynä sai torakoiden rantamiehityksen näyttämään liekkeihin sytytetyltä termiittipesältä. Räjähdykset, syttyneet puurakennelmat ja kuolevien sotilaiden tuskanhuudot saivat aamuöisen rannan näyttämään maanpäälliseltä miniatyyrihelvetiltä.

- - -

Vihreänkirjava matoran kaita horjahti taaemmas ja sylkäisi pari veristä hammasta rannan hiekalle. Ibrahamel pyyhkäisi verivanan suupielestään ja kohotti sitten sirppiaseensa kasvojensa edustalle. Joukko raskaasti aseistettuja nazorakeja tarttui myöskin paremmin omiin aseisiinsa ja valmistautui laittamaan vihreän kiusankappaleen pois päiviltä.

Kuten tällaisissa tarinoissa on tapana, saapui suojatuli juuri oikealla hetkellä. Etäämpää metsästä sinkosi taivaalle parvi napalmiräjähtein koristeltuja nuolia, ja Ibrahamelin oli verrattain helppoa luikkia pakoon syntyneen tulenkatkuisen kaaoksen keskeltä. Matoran kaita juoksi hieman kiertäen metsään ja tavoitti sitten apuun ennättäneet toverinsa.

- - -

”Olen utelias, joten minun on kysyttävä”, klaanin miekkasankari aloitti väistellen vastustajansa jo väsyneiksi muuttuneita iskuja ja siinä samalla myös rannalla pitkin poikin lenteleviä ammuksia. ”Miksi olet noin pakkomielteinen taistelemaan kanssani kaksin? Riskeeraat henkesi, vaikka sinulla olisi halutessasi kokonainen armeija rinnallasi.”
Eversti 437 tuhahti ja kohotti kysyvästi silmäkulmaansa ja loikkasi taaemmas.
”Älä pidä minua tyhmänä”, Ämkoo jatkoi. ”Onko tämä kenties tapasi todistaa esimiehillesi kyvykkyytesi?”
”Pysy vaiti”, 437 pakoili ja iski terällään Ämkoon kasvoja kohti. Miekkapiru kyykkäsi ja kierähti loitommas, kohottautui sitten takaisin ylös ja jatkoi piikittelyä:
”Mitä noin kyvykäs sotilas edes tekee rintamahommissa? Eivätkö ylemmät torakat pidä sinusta vai oletko kyvyttömämpi kuin mitä minulle näytät?”

Ämkoo huomasi saavansa 437:n hermostumaan. Klaanilainen katseli vihollistaan ilkikurisesti ja päätti jatkaa psykologista hyökkäystään.
”Toisaalta, eivätpä nuo arvonimet teikäläisillä tunnu muutenkaan paljoa merkitsevän. Se aikaisemmin tappamani eliittisoturinne esittäytyi yliluutnantiksi, ja kuinkas sille kävikään.”

Miekkamies huomasi kuinka 437:n katse muuttui jännittyneemmäksi ja terävämmäksi. Ämkoo arvasi löytäneensä torakan heikon kohdan ja avasi jälleen suunsa.
”Oliko hän sinulle tärkeäkin, vai teinkö kenties palveluksen kun pistin hänet hengiltä?”
Eversti ei ollut aikeissa vastata, mutta torakan iskut muuttuivat raivoisammiksi. Yhtäkkiä Ämkoo huomasi, että hänellä oli täysi työ väistellä äsken vielä uupuneen oloisen everstin iskuja ja sivalluksia.

”Ah, nyt ymmärrän”, Ämkoo totesi torjuen täpärästi everstin miekaniskun. ”Koitat päihittää minut todistaaksesi esimiehillesi, että pystyt siihen missä yliluutnanttinne epäonnistui. Tahdot kai täyttää kumppanivainaasi saappaat.”
”Käskin pysyä vaiti”, 437 vastasi tulistuneella äänensävyllä.
”Häviäjäksi häviäjän paikalle”, Ämkoo lausui. ”Oikeastaan aika sopivaa.”
”VAIKENE!”

Klaanilainen horjahti taaemmas silkasta nazorakin raivon voimasta kun eversti alkoi huitoa aseellaan ympäriinsä. Torakka syöksyi suoraan Ämkoota kohti ja koitti tarttua tähän kiinni, mutta Ämkoo onnistui täpärästi väistämään nazorakin otteen.
”955 oli täysi raukka kun ei pärjännyt sinulle! Minä olen toisenlainen!” 437 karjui jahdaten Ämkoota täyden raivokohtauksen vallassa. Odottamaton käänne sai Ämkoon hyökkäyksen horjumaan ja miekkapiru käyttikin kaiken keskittymisensä ainoastaan 437:n iskujen väistelyyn.

Se oli virhe, sillä Ämkoo ei ehtinyt huomata kauempaa vierelle pudonnutta kranaattia. Räjähdys heitti klaanilaisen nurin, ja ääneen kiroten tämä koitti pakottautua takaisin pystyyn niin pian kuin kykeni.

Eversti ehti kuitenkin saada otteen Ämkoon viitasta ja nazorak kiskoi klaanilaisen väkisin luokseen. Ennen kuin Ämkoo ehti ajatella mitään, sai tämä kasvoihinsa täyden osuman everstin väkivahvasta nyrkistä. Tämän perään iski nazorak toisen nyrkiniskun suoraan Ämkoon vatsaan ja päästi sitten tämän irti otteestaan.

Ämkoo sylki verta ja iski miekallaan yrittäen ottaa etäisyyttä vastustajaansa. Eversti kuitenkin syöksyi tästä välittämättä suoraan Ämkoota kohti ja antoi jopa Ämkoon miekan käydä hetken ajan olkapäänsä tienoilla. Everstin äkillinen uhkarohkeus yllätti miekkamiehen täysin ja loi aukon tämän puolustukseen.

Eversti karjui painaessaan teränsä syvälle Ämkoon kylkeen ja sai klaanilaisen huutamaan tuskasta. Verenhimon valtaama nazorak ei antanut vastustajansa toipua iskusta vaan kiskaisi teränsä väkivalloin irti, ja potkaisi sitten voimakkaasti suoraan juuri aiheuttamaansa syvään haavaan. Ämkoo vaikersi, kaatui maahan ja sai sitten suoran potkun suoraan kasvoihinsa.

”Sinä et tiedä minusta mitään”, Eversti murisi hullunkiilto silmissään.

- - -

Jousimiespartiota johtava Otlek vaikutti helpottuneelta huomattuaan kaita-toverinsa olevan suurin piirtein kunnossa. Äänekkäästi huohottavasta Ibrahamelista kuitenkin huomasi, että kolmijakoisella mielellä varustettu soturi alkoi selvästi väsyä, ja riski kaita-muodonmuutoksen purkautumiseen kasvoi jatkuvasti.

”Aiotko palata taisteluun tuossa kunnossa?” kysyi Otlek huolestuneeseen sävyyn samalla kun tämän takana kyyristelevät soturit latasivat jousiinsa uusia tulinuolia. Ibrahamel naurahti hieman surullisen kuuloisena vastaten sitten:
”Mitäs luulet? Kukaan meistä ei voi jäädä pyörittelemään peukaloitaan tällaisena hetkenä.”
”Ne ovat saaneet jo viisi jalohaukkaa alas taivaalta, ja taivas näyttää siltä kuin myrsky olisi nousemassa. Tilanne ei ole enää millään tapaa meille eduksi”, jousimiesten johtaja selvitti kurtistaen kulmiaan.
”Ei mahda mitään. Minä taistelen niin pitkään kunnes me saamme herra Ämkoon pois tuolta, ja toivon, että niin teet sinäki-”

Jousimiehet huudahtivat järkytyksestä kun vieressä räjähti. Keskeytetyksi tullut Ibrahamel nousi salamannopeasti pystyyn räjähdyksen nostattaman tomun seasta huutaen Otlekin nimeä. Jousimiesmatoran vastasi jostain pölyn ja putoilevien puunkappaleiden seasta.

”Meidät on huomattu! Perääntykää metsään!” Otlek komensi hätäisesti yrittäen tavoittaa joukkonsa. Käskyn käytyä metsästä kuuluikin eri suuntiin juoksevien jousimiesten ääniä, mutta heti sen perään myös laukauksia ja räjähtelyä.

”Ne pirut ovat piirittäneet meidät!” joku matoraneista huusi pakokauhun ja vaikerruksen seasta. Sieltä täältä kuului sattumanvaraisia laukauksia ja voitonriemuisten nazorakien taisteluhuutoja.

”Saastat”, Ibrahamel kirosi ja alkoi pyörittää sirppinsä ketjua rinnallaan. Kaitan ase ei ollut lainkaan otollinen tiheässä metsämaastossa, eikä kamppailun siirtäminen rannalle ollut mahdollista niin kauan kuin jousimiehet olivat nazorakien ensisijainen kohde. Tilannetta pahensi entisestään se, että pöly laskeutui laskeutumistaan tehden veljeskuntalaisista koko ajan vain helpompia maaleja.

Ibrahamel ei ehtinyt väistää takaansa täysin yllättäen ammuttua nazorak-ammusta. Kaita-soturi karjaisi ja kompastui maahan saamansa osuman voimasta. Ääntä säikähtänyt Otlek huusi kumppaninsa nimeä ja ampui nopeasti nuolen suuntaan josta oletti ammuksen tulleen. Metsästä kuului äimistyneen torakan parkaisu joka antoi olettaa, että Otlek osui.

”Oletko kunnossa..? Pääsetkö ylös?” Otlek tivasi tarttuen maassa makaavaa kumppaniaan olkapäästä. Matoran kaita inahti tuskissaan ja pakotti itsensä sitten polvilleen. Soturin silmät ja sydänvalo välkehtivät huolestuttavasti. Sitten välähti, ja matoran kaitan tilalla maassa istui kolme hyvin uupuneen näköistä matorania.
”Tosi hieno ajoitus”, tokaisivat Ibra ja Raham tismalleen samaan aikaan. Kivikasvoinen Amel pysyi vaiti, katseli kumppaneitaan vakavana ja kysyi sitten vaimealla äänellä:
”Otlek, paljonko sinulla on sitä napalmia?”

- - -

Ämkoo rojahti koko painollaan rannan hietikolle ja jäi makaamaan elottoman näköisenä selälleen. 437 naurahti ääneen ja tuijotti hetken nujertunutta klaanilaista kuin varmistaakseen, että tämä ei enää jaksaisi nousta. Sitten nazorak-eliittisotilaan kasvoille levisi voitonriemuinen ilme ja tämä lähti astelemaan Klaanin soturia kohti tarjotakseen tälle viimeisen iskun.

Ämkoon puoliavonaisissa silmissä sumeni kun tämä koitti parhaansa mukaan pysyä tajuissaan. Yritys ei tahtonut tuottaa tulosta ja maailma miekkamiehen ympärillä näytti muuttuvan hetki hetkeltä haaleammaksi. Tunto alkoi kadota lopullisesti soturin kehosta kun Ämkoo koitti viimeisillä voimillaan koota ajatuksiaan.
”Typerä nazorak... Sillä oli vain tuuria...” Ämkoo kirosi päänsä sisällä ja yritti olla hyväksymättä tilannetta. Kaikki toivo oli mennyttä, eikä adminin ruumis totellut juuri lainkaan tämän käskyjä. Peli oli pelattu.

Sitten kaikki pysähtyi ja maailma katosi Ämkoon ympäriltä.

”Olet todella säälittävä.”

Ämkoon himmeänä hehkuvat silmät kääntyivät vaivalloisesti katsomaan viereen äkisti ilmestynyttä puhujaa. Miekkamiehen vierellä seisovan kultaisin panssarein koristautuneen sinisen Toa-naisen tympeä ilme ei värähtänytkään kun Ämkoo tuijotti tämän läpikuultavana hohtavaa hahmoa laajenneilla silmillään. Veri valui viittasankarin suupielestä kun tämä pakotti äänensä sanomaan naisen nimen.

”Atya?”

- - -

”Mitä sinä oikein aiot?!?” Otlek parkui katsellessaan kuinka Amel sitoi napalmipanoksia tiukasti kiinni vyötärölleen. Kaitakolmikon totisin jäsen ei vastannut toverinsa kysymykseen.

Ibralla ja Rahamilla kesti hetki ymmärtää mitä Amel suunnitteli. Kun kaksikolla viimein välähti, nämä yhtyivät Otlekin estelevään valitukseen. Amel ei kuitenkaan kuunnellut, vaan riuhtoi väkisin Otlekin sekä lähistölle kaatuneiden le-matoranien räjähteet itselleen ja kokosi ne sitten kuin liiviksi rintakehänsä ympärille.

”Komenna vielä elossa olevat miehesi puihin, Otlek”, Amel käski. Sitten veren tahrimalla kolmella poikkiraidalla koristeltua rau-naamiota kasvoillaan kantava matoran kääntyi kahden kaita-kumppaninsa puoleen.
”Tekin menette. Nyt heti.”
”Idiootti!” Ibra huusi ja kohotti kätensä kuin lyödäkseen. Raham kuitenkin esti toverinsa toimen tarttuen tähän kiinni, katsoi räjähtein varustautunutta Amelia surumielisesti ja sanoi sitten:
”Muistakin selvitä.”

Kenties ensimmäistä kertaa koskaan Amel naurahti ääneen. Matoran heilautti kättään hoputtaakseen ystäviään ja valehteli:
”Totta kai. Nyt, menkää.”

Ibra ja Raham tarttuivat kumpikin Otlekiin ja loikkasivat sitten tämän kanssa viereisen viidakkopuun alaoksalle. Kolme matorania lähti epäröivin liikkein kapuamaan kohti puun latvakerrosta samalla kun Otlek huusi koko äänellään komentoa eri puolilla metsän pohjakerrosta kyyhöttäville kanssasotureilleen.

”Puihin! Kaikki miehet puihin!”

Piirittäjänazorakit katselivat ja kuuntelivat hämillään puiden kahinaa kun kukin jousimiesmatoran syöksyi vuorollaan kohti latvustoa. Torakoiden jakaessa toisilleen tulituskäskyjä ilmestyi Amel kuitenkin esiin kaiken kaaoksen keskeltä. Matoranin pitkä ketjuase sinkoutui lähimmän nazorakin kaulaan ja kuristuskuolemaa tekevän torakan rimpuilu vei jokaisen läsnäolevan nazorak-sotilaan täyden huomion. Yllätetyt nazorakit avasivat tulen suoraan matorania kohti.

Torakat karjuivat silkasta tuskasta kun Amelin itsemurhaiskun levittämä tahmea napalmi pakotti metsän pohjakerroksen liekkeihin. Räjähdys vei mukanaan muutaman lähipuun, mutta sen aikaansaamat liekit eivät kuitenkaan yltäneet korkealla kohoavaan latvustoon saakka. Tilannetta ylhäältä seuranneet jousimiehet eivät aikoneet tuhlata ystävänsä uhrauksen tuomaa tilaisuutta vaan vetäytyivät paikalta.

- - -

”Onko suula valmiina?”
”Kyllä, herra.”
”Kvaak.”

Metsän reunaan piiloutunut Leiter katseli vihreiden kumppaneidensa pitelemää vaaleaa lintua, jonka sulavan muotoinen vartalo liikahteli ahdistuneesti hämmentyneen linnun yrittäessä parhaansa mukaan riistäytyä vapaaksi kahden le-matoranin otteesta. Matoranit kuiskivat linnulle vuoron perään rauhoitteluja ja yksityiskohtia tehtävänannosta, ja olento vaikuttikin jo hieman rennommalta.

”Tämän on parasta toimia”, Leiter sanoi puoliksi itsekseen. ”Tuo kaksintaistelu on saatava loppumaan.”
”Emmekö voi vain antaa herra Ämkoon hoitaa tilannetta?” toinen Leiterin alamaisista kysyi neuvoton ilme kasvoillaan.
”Koko torakka-armeijan huomio on nyt johtajassamme”, Leiter vastasi. ”Jos tuo kamppailu jatkuu vielä hetkenkin, emme saa häntä välttämättä pois tuolta elävänä.”

Toinen matoraneista ojensi Leiterille soihdun. Mustanvihreä matoranjohtaja otti tulen vastaan ja sytytti sillä sitten valkean merilinnun pyrstön seasta työntyvän sytytyslangan.

”Kvaa-aak”, täsmärakettisuula sanoi noustessaan muutamalla siiveniskulla siivillensä. Lintu kohosi korkeuksiin vauhtia ottamaan ja lähti sitten syöksyyn kohti liekehtivää taistelutannerta.

”Toisinaan mietin, miksemme käytä samanlaisia aseita kuin kaikki muutkin”, toinen Leiterin johtamista matoraneista sanoi katsellessaan linnun perään.
”Nämä ovat ekologisempi vaihtoehto”, vastasi Leiter äänellä, josta ei tiennyt oliko matoran tosissaan vaiko ei.

- - -

”Atya”, Ämkoo toisti ja pakotti haalenevat kasvonsa kääntymään kokonaan vieressään seisovaa sinisenä hohtavaa hahmoa kohti. Välkehtivän naisen visiirinaamion takaa erottuvista silmistä paistoi Ämkoolle tuttu ylimielinen katse kuolleen veden Toan puhuessa:
”Surkimus. Säälittävä raukka.”
Ämkoon verestävät suupielet kohosivat kivunsekaiseen virneeseen.
”Vainaan lienee helppo nimitellä, vai?”
”Kielesi ei ole tylsynyt yhtään”, Atya sanoi. ”Vaan miten on miekkasi laita?”
”Minun miekkani?” Ämkoo naurahti tuskaisana ja nyökkäsi vierellään makaavaa terää kohti. ”Mutta tämähän on sinun.”
”Ei enää”, Atya murahti. ”Eikä se tällä menolla ole pian enää sinunkaan.”

- - -

Torakka 437 saapui maassa makaavan klaanilaisen vierelle. Toan kokoinen taistelija näytti jo miltei kuolleelta, mutta Ämkoon rinnan epätasainen liikehdintä toi everstille varmuuden siitä, että vihollinen oli vielä elossa. Torakan katse kiinnittyi hiekassa makaavaan miekkaan. Legendaariseen, yhtenä maailman voimakkaimmista pidettyyn miekkaan. Eversti kumartui vastustajansa vierelle.

Mekaaniset sormet puristuivat tiukasti valkealla nahalla päällystetyn kahvan ympärille. 437 kohotti miekan haltioituneena silmiensä eteen ja käänteli sitä. Kaikista koettelemuksista huolimatta miekka oli muutamaa tahraa lukuunottamatta täydessä kunnossa. Everstin taistelun runnomat kasvot heijastuivat lähes peilinkirkkaasta metallista. Uskomatonta, kerrassaan uskomatonta, hän ajatteli.

Everstin vaimea hyminä muuttui pikku hiljaa  suorastaan riemuukkaksi naurahdukseksi. Oikotie torakkahierarkian huipulle oli lukittuna hänen rautaiseen otteeseensa. Taistelukentän räjähdykset säestivät nazorakin voitonhetkeä. Ylhäällä jyrähti vaimea ukkonen.

- - -

Atya kevensi asentoaan ja istahti sitten maassa makaavan miekkapirun vierelle. Ämkoo katseli entistä johtajaansa samaan aikaan sekä hölmistynyt että hieman utelias ilme naamiollaan, ja sanoi sitten:
”Tulitko hakemaan minut luoksesi?”
Atya ei nauranut koskaan. Nyt kuitenkin Ämkoo saattoi erottaa naisen katseessa ilkikurisen pilkkeen, joka oli tälle kaikkea muuta kuin ominaista.
”Mikä sinut saa luulemaan, että pääsisit sinne minne minä menin? Minä vapautin itseni taakastani. Sinulla sen sijaan on vielä paljon syntiä harteillasi.”
”Mikä sinut sitten sai tulemaan?” Ämkoo kysyi vakavoituen samalla hieman. ”Vaikea kuvitella, että vielä kuolleenakin tahtoisit nähdä minut.”

”Opettajanasi olen velvollinen muistuttamaan sinua”, kuului Atyan vastaus samalla kun nainen vilkaisi tuimasti legendaarista miekkaa hipelöivää nazorakia kohti. Naisen katse palasi Ämkoon himmeneviin silmiin kun tämä jatkoi puhettaan:
”Sinä olet häpeäksi kaikelle sille jonka varaan olet rakentanut elämäsi. Katso nyt itseäsi. Petit minut. Jos kuolet nyt, petät myös uudet ystäväsi. Alku ja Ääri ovat pian kumpikin vihollisen hallussa ja syy on kokonaan sinun.”
Ämkoo kiristi hampaitaan kuultuaan Atyan viimeisen lauseen. Miekkamies ei vastannut.

”Makaako edessäni todella miekkapiru jonka nimi saa tämän maailman suurimmatkin soturit kauhun valtaan? Missä on itse Bakmein kouluttama taistelija? Missä on Toa Ämkoo?”
”En ole ollut Toa enää ikuisuuksiin”, Ämkoo sihahti vastaukseksi. ”Tiedät sen vallan hyvin.”
”Perusteletko sen sillä, että sisälläsi velloo verenhimosta ja juonittelusta voimansa saava pimeyden olento, vai onko kyse pelkuruudesta?” lausui Atya pisteliäästi kumartuen lähemmäs. ”Toa ei ole muoto, typerys. Se on tapa elää.”
”Mitä sinä yrität?” Miekkapiru kähisi samalla kun tämän silmät alkoivat painua umpeen.
”Elä hirviönä, kuole hirviönä”, Atya sanoi.

Ämkoo yskäisi verta ja murisi. Atya katsoi tätä näkyä vailla minkäänlaista sääliä, nousi takaisin seisomaan ja asteli sitten loitommas.
”Minä en tullut katsomaan typerää kuolinesitystäsi, Ämkoo”, nainen lausui äänellä joka muuttui naisen joka askeleella loittonevammaksi ja kaukaisemmaksi. Veden Toan viimeiset sanat haudan takaa kuuluivatkin Ämkoon pään sisällä vain heikkoina kuiskauksina.

”Herätä paholaisesi. Näytä, hallitsetko hirviötä vai oletko sellainen itse.”


- - -

437 hymyili leveästi kohottaessaan valkean katanan Ämkoon yläpuolelle. Eversti pohti hetken pirullisia hyvästejä peitotulle klaanilaiselle, avasi sitten virnuilevan suunsa ja sanoi:
”Ja näin kuolee Klaanin miekkapaholainen. Älä huoli, lupaan kertoa kumppaneillesi kuolemastasi. Ja kerron heille, että anelit armoa...”

Sitten Eversti heilautti miekkaa hieman ylemmäs ja iski.

Seuraava hetki sai everstin silmät pyöristymään silkasta ihmetyksestä. Mahtavan aseen kärki oli miltei tavoittanut päihitetyn veljeskunnan johtajan sydänkiven. Ämkoon sormet olivat kuitenkin tarttuneet tiukasti kiinni miekan lappeeseen. Everstin isku oli pysähtynyt täysin, eikä miekka suostunut irtoamaan maassa makaavan Ämkoon otteesta vaikka 437 koittikin riuhtoa terää vapaaksi. Samalla Ämkoon silmäluomet rävähtivät auki paljastaen soturin silmät, jotka hohtivat kuin kekäleet laajenneissa silmäkuopissaan.

Väkivaltainen ja täysin varoittamaton varjoenergian räjähdys heitti torakkaeverstin kauas yläilmoihin. Torakan keho paiskautui kauemmas taistelutantereen kauemmalle hietikolle. Kierähdettyään maassa muutaman kerran torakka nousi vaivalloisesti ylös hieroen hiekkaa pois silmistään. Sitten torakka kohtasi edessään avautuvan näyn ja järkyttyi.

Jo valmiiksi myllerretty taisteluareena oli verhoutunut syvänpunaisiin liekkeihin lähes tyystin. Liekkien keskellä seisoi Ämkoo, jonka ainoa ehjä käsi ei ollut vieläkään päästänyt irti miekan lappeesta. Hiekka pakeni Ämkoon leimuavien askelten alta kun miekkapaholainen asteli nazorakia kohti.

Erilaiset tilastot ja numerolukemat vilisivät everstin mekaanisen silmän ruudulla. Everstin hengitys muuttui huokaus kerrallaan huolestuneeksi huohotukseksi. Typeryydentunne ja epätoivo hiipivät hänen tajuntaansa. Oliko tämä ollut yksi iso virhe? Tuoko voima oli kukistanut 955:en?

Siinä samassa eversti pudisti päätään hermostuneena. Häntä ei vakuutettaisi pelkällä valoshowlla.

”Hyvä on, Atya”, Ämkoo lausui äänellä joka sai koko taistelutantereen pysähtymään. Niin taivaalla syöksähdelleet veljeskuntalaiset kuin maassa hanakasti puolustautuvat nazorakit käänsivät katseensa helvetin liekkien peittämää soturia kohti, joka lähti astelemaan vammoihinsa nähden aivan liian vaivattoman näköisesti eversti 437:aa päin.

Eversti teki kaikkensa pysyäkseen lujana, mutta yrityksistään huolimatta nazorak otti askeleen taaksepäin. Torakka yritti parhaansa pitääkseen itsensä kasassa, ja nazorak koitti rauhoittaa itseään kiinnittämällä huomionsa vastustajansa vammoihin.
"Haava saavutti melkein sisäelimesi", 437 sanoi, viitaten klaanilaisen kylkeen. "Tuuperrut minä hetkellä hyvänsä..."

”Pintaraapaisu”, Ämkoo virnuili vastaukseksi ja käytti ainoan kätensä hetken ajan kylkensä luona. Ja toden totta, vielä hetki sitten syvältä näyttänyt haava näytti tällä hetkellä vain heikolta ruhjeelta. Eversti näki kuinka Ämkoon kehoa nuoleskelevat varjoliekit saivat kaikki kantajansa vammat paranemaan vauhdilla jonka saavuttaminen ei olisi hoitunut edes nazorakien oppineimmilta lääkintämiehiltä.

Eversti otti askeleen taaemmas ja tuijotti tuonen mailta noussutta vihollistaan. Ensimmäisen kerran 437 uskoi todella ymmärtävänsä mistä nimitys miekkapiru oli peräisin. Häntä kohti ei kävellyt enää Klaanin johtaja tai mystinen miekkamies. Häntä kohti asteli liekehtivä demoni, syvimmälle helvetille naurava hehkuva paholainen.

”Tunnuit aikaisemmin tietävän jotain Bakmeista”, varjolieskojen peittämä Ämkoo puhui. ”Kerro minulle, mitä kaikkea tiedät Aamuyön muakasta. Puhu, nazorak.”
Eversti ei tiennyt mikä voima sai hänet tottelemaan. Nazorak kuitenkin vastasi oitis.
”Valkean turagan viimeinen miekkatekniikka. Kertoman mukaan sen oppiminen on useimmille fyysisesti mahdotonta, eikä tekniikan kääröjä ole koskaan löytynyt.”
”Hyvä, hyvä, sinähän tunnet aiheen”, Ämkoo sanoi heilauttaen legendaarisen aseensa valkeaa terää kauempana jäykkänä seisovaa torakkaa kohti. ”Tiedätkö, monestako kääröstä tekniikka koostuu?”
”En”, eversti vastasi ottaen jälleen askeleen taaemmas.
”Kääröjä on yhteensä seitsemäntoista. Niistä viimeisen hallitsee ainoastaan Valkea turaga itse.”

Vellovat liekit Ämkoon ympärillä tiivistyivät voimakkaan salamoinnin ja rätinän saattelemina ja siirtyivät sitten soturin oikean olkapään kohdalle. Kuului sihahdus ja verenpunainen varjokäsi välkkyi jälleen väkevänä paikoillaan. Ämkoo heitti miekkansa käsistä vasemmasta oikeaan ja pyöräytti sitä sitten ilmassa saaden liikkeellä loputkin varjoliekit häviämään.

”Tämä on kuudestoista käärö”, kuului Miekkapirun ääni tämän lähtiessä hyökkäykseen.



Ämkoon loikka oli uskomaton. Edes itsensä huippukuntoon treenannut eversti ei ollut uskoa sitä korkeutta, vauhtia ja voimaa joka saattoi miekkapaholaisen hetkessä tämän luokse. 437 kavahti kauhuissaan taaemmas ja toi teräaseensa nopeasti torsonsa edustalle ottaakseen vastaan Ämkoon salamannopean miekaniskun. Isku tulikin, mutta sivalluksen sijaan kyseessä oli huippunopea pisto jonka eversti joutui väistämään heittäytymällä voimakkaasti oikealle.

Ämkoon nauru raikui ympärillä palavien rakennusten ja räjähtävien pommien aiheuttaman kaoottisen metelin keskellä miekkasankarin jahdatessa silmät kiiluen saalistaan. Eversti ei ollut ehtinyt vielä lainkaan sopeutua tilanteeseen ja nazorakilla olikin täysi työ väistää pistoa seurannut voimakas kahden käden lyönti, joka torakan täpärästi ohitettuaan sai maan tämän alla miltei räjähtämään miekkaan ladatun varjovoiman purkauduttua hallitsemattomasti ympäriinsä. 437 ponnisti voimakkaasti ja pakeni sitten selkä edellä kauemmas, sekä kohotti ranteensa ladaten samalla liikkeellä ranteesta ulos työntyvän konepistoolinsa.

”Turha yrittää!” Ämkoo karjui kaiken metelin seasta ja iski miekkansa tarkasti everstin rannetta kohti. Torakka oli ehtinyt jo aloittaa tulituksen, ja Ämkoon hyökkäystä seurannut refleksinomainen väistöliike sai everstin ampumaan hetken ajan hallitsemattomasti omiaan. Jokunen rannalla kamppaillut torakka parkaisi ja lysähti maahan saatuaan osuman everstin ammuksista.

Eversti yritti tähdätä uudemman kerran Ämkoota kohti, mutta klaanilainen pysyi jatkuvassa liikkeessä. Miekaniskuja sateli niin oikealta, vasemmalta, edestä kuin takaakin, ja iskipä Ämkoo myös muutaman kerran ylhäältä käsin loikattuaan aivan yllättäen pakoilevan everstin yli aivan tämän taakse.

Ämkoon energiasormien ei tarvinnut edes ojentua everstiä kohti, sillä Ämkoon laskeuduttua everstin taa oli kaksikon välillä tuskin lainkaan välimatkaa. Tummanpunaisena hohkaava käsi ylsi helposti tarttumaan tiukasti torakan kasvoihin, ja Everstin kasvojen mekaaninen puoli särähti ja objektiivisilmä alkoi näyttää virhekuvaa kun Ämkoon sormet painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle uhriinsa.

Eversti yritti tehdä raivokkaasti vastarintaa ja tähtäsi aseensa kainalonsa ali Ämkoon rintakehää päin. Ämkoo huomasi hätäisen iskun helposti ja heilahti sivuun, pidellen yhä kiinni vihollisestaan.

437 ehti tulittaa monta laukausta ennen kuin tajusi Ämkoon väistäneen. Eversti riuhtoi päänsä raivoissaan vapaaksi, mutta tämä johti ainoastaan siihen, että Ämkoon ote siirtyi torakan kaulaan. Klaanilainen puristi Everstin hengitysteitä lujasti ja heitti sitten tämän äkisti maata kohden saaden nazorakin uppoamaan syvälle rannan hiekkamaahan.

Ämkoolla olisi ollut oiva tilaisuus viimeistellä vastustajansa, mutta sen sijaan paholainen astuikin loitommas ja laski miekkansa. Admin tarjosi torakalle mitä hirveimmän hammashymyn, avasi sitten suunsa ja karjui:
”Tämä ei ole vielä ohi! Nouse ylös! NOUSE!”

Eversti päästi karmeaimman parkaisun mitä läsnä kamppailevat eri puolten soturit olivat koskaan kuulleet. Eliittisotilas kohottautui polvilleen ja käynnisti sitten selässään lepäävät jo valmiiksi rikkinäiset suihkumoottorit, ja lähti sitten epätoivoiseen hyökkäykseen. Moottoreiden voima riitti kuin riittikin sinkoamaan ahkerasti tulittavan nazorakin Ämkoota kohti, joka osasi ainoastaan nauraa lähestyvälle näylle.
”Sanoinhan, että tuo ei auta!” huusi ammukset vaivattomasti väistänyt Ämkoo hypäten samalla ilmaan. Ämkoo kiepahti kerran ilmassa ja pisti sitten miekallaan jalkojensa ohi suoraan alaspäin, osuen tarkasti ohittamansa nazorakin selkämykseen. Erilaisia mekaanisia osia ropisi hietikolle kun eversti läjähti lentoratansa voimasta maahan samalla kun Ämkoo putosi siististi jaloilleen tämän vierelle.

”Väitit tappavasi minut ja siinä sinä nyt olet. Kuolet aivan yhtä säälittävästi kuin typerä yliluutnanttinne!”

”OLE HILJAA!!” 437 karjui ja kohosi silkalla tahdonvoimalla ylös. Kuului toisiaan vasten hankautuvan metallin kitisevä ääni kun kaikki everstin mekaaniseen käteen kätketyt teräaseet nousivat täyteen mittaansa torakan keskittäessä kaikki voimansa väkivahvaan pistoon Ämkoon kasvoja kohti.

Miekkapaholainen vastasi iskuun Aamuyön muakan kuudennentoista käärön kahdeksannella liikesarjalla. Ämkoo koukisti polviaan ja kyykisti hieman, tuoden päänsä päälle kohottaneensa miekan kahva edellä suoraan kohti Everstin kasvoja. Kahvan pää tärähti lujaa vihasta ja tuskasta ulvovan torakkaeverstin otsaan ja heti tämän jälkeen viiletti samuraimiekan terä torakan olkapäätä kohti.

Eversti poukkoili huutaen loitommas ja onnistui puolivahingossa välttämään koko raajan katkaisemiseen tarkoitetun iskun suurimmat vahingot. Legendaarisen miekan valkea terä onnistui kuitenkin aiheuttamaan syvän viillon torakan olkapäähän, ja tästä aiheutunut tuska oli vähällä huumata taaksepäin kompastuvan nazorakin.

Ympärillä seuranneet rivitorakat eivät tahtoneet nähdä enempää. Joku urheimmista uskaltautui antamaan tulituskäskyn, jonka verta kasvoiltaan pyyhkivä Eversti kuitenkin torjui kivun ja mielipuolisuuden sekoittamalla äänellä. Usean yrityksen jälkeen pakottautui 437 viimein seisomaan.

Koko taistelutanner tuntui pysähtyvän kun eversti 437 ja miekkapaholainen jakoivat keskenään pitkän katseen. Äänekkäästi huohottavan everstin silmissä paloi silkka viha kun tämä tuijotti suoraan Ämkoon punaisina loistaviin silmiin. Miekkamiehen suupielet kohosivat hieman ylemmäs nazorakin kasvojen kiristyessä entisestään.

”Miltä tuntuu kohdata kuolemansa?” Ämkoo lausui.
”L-leuhki vielä kun ehdit”, 437 vastasi raivosta vapisevalla äänellä. ”Jos minä kuolen nyt... Vien sinut mukanani!”
”Voi, en ajatellut kuolla. Ja mieti, sinullahan on toisella puolen seuraa jo valmiiksi. Voitte yhdessä yliluutnanttinne kanssa päivitellä sitä kuinka ylimielisyys sokaisi teidät ja koitui kohtaloksenne...”

Jotain 437:n sisällä räjähti. Nazorak karjui entistäkin kovemmalla äänellä, jännitti väkivalloin kaikki kehonsa lihakset ja keinotekoiset osat, ja iski sitten paljaan nyrkkinsä suoraan Ämkoota kohden niin vimmatulla voimalla, että ilma klaanilaista kohti kiitävän nyrkin ympärillä vihelsi.

Ämkoon kasvot väistivät hieman vasemmalle ja torakan nyrkki löi tyhjää. Nazorak oli jo lyömässä uudestaan, mutta Ämkoo oli jo ehtinyt loikata ilmaan ja 437 joutui syöksymään edemmäs väistääkseen taaksensa pudottautuneen miekkailijan armottoman iskun.

Tunteittensa raivopäiseksi syöksemä nazorak lähti huutaen juoksemaan suoraan eteenpäin kohti yhtä harvoista vielä pystyssä olevista vartiotorneista. Sen saavutettuaan tarttui torakka tornin tukirakenteisiin molemmilla käsillään purren samalla leukansa tiukasti yhteen yrittäen siten sivuuttaa vammautuneesta olkapäästänsä huokuvan terävän kivun. Muutaman raa'an kiskaisun jälkeen 437 oli jo kiivennyt tornin keskitasanteelle, ja nazorak kääntyi katsomaan josko vastustaja oli seurannut.

Ja olihan tämä. Huomattuaan torakan pakenevan oli Ämkoo sukeltanut tämän perään ja torakan kääntyessä oli klaanilainen jo miltei tämän takana. Noustuaan vaivattomalla loikalla 437:n tasolle tarjosi Ämkoo tälle muutaman sukkelan miekanpiston suoraan torakan kasvoja kohti, ja valkea katana olikin vähällä lävistää 437:n mekaanisen silmän. Kuului kolahdus kun Ämkoo onnistui töytäisemään miekkansa lappeella torakan mekaanisia kasvoja. Nazorakin tasapaino horjui ja tämä oli vähällä pudota alas lahopuisen tasanteen reunalta.

Eversti tarttui nopeasti ensimmäiseen asiaan jonka sai käteensä, ja tämä oli tornin rakennustöiden jälkeen tasanteelle jäänyt raskaspäinen työkalu. 437 tarttui esineen varteen ja heitti työkalun sitten sen kummemmin tähtäämättä Ämkoota kohti, hankkien tempulla juuri tarpeeksi aikaa heittäytyäkseen vartiotornin vierellä kohoavan peltikattoisen varastomajan katolle. Onnistuttuaan juuri ja juuri putoamaan jaloillensa lähti eliittinazorak juoksuun hakien sumenevalla katseellaan kaikkea mahdollista josta voisi hyötyä.

Ämkoo toipui nopeasti äimistyksestään. Adminin toisen jalan kynsipari koukistui ja upposi syvälle tornitasanteen pehmeään puuhun miekkasankarin ottaessa vauhtia. Ämkoo lensi suoraan Everstin perään, heilautti miekkaa pitävän varjokätensä taaksepäin ja ojensi sen sitten heittoliikkeeseen.

Valkoinen samuraimiekka pyöri villisti lentäessään ilmojen halki kauempana juoksevaa torakkaa kohti. Nazorak onnistui juuri ajoissa kuulemaan valkeanhohtoisen terän aiheuttaman kitinän ja heittäytymään sivuun lähestyvän miekan tieltä. Eversti katsoi kuinka katana iskeytyi varaston katosta työntyvään paksuun puupaaluun, ja kiitti onneaan siitä, että hänen päänsä ei ollut enää tuolla paikalla.
Nazorakin onnea ei kestänyt pitkään. Ämkoo oli jo ennättänyt tämän tykö ja vihreänmusta soturi kiskaisi miekkansa vaivattomasti irti, syösten terän sitten pitkässä kaaressa everstitorakan kaulaa kohti. 437 hyppäsi taaemmas, jolloin kaulavaltimoon tähdätty isku tavoittikin ainoastaan nazorakin rintakehän pintakerroksen. Huutavan torakan rinnasta purskahti verta tämän kaatuessa selälleen varaston rämisevälle katolle.

Ämkoo nauroi jälleen ja kohotti miekkansa päänsä yläpuolelle. Kaatuva torakka onnistui kuitenkin välttämään voimakkaan kahden käden iskun potkaisemalla vahvemmalla jalallaan kohti miekkamiehen lähestyvää rannetta, ja yllättävä potku sai klaanilaisen miekkaotteen kirpoamaan. Samuraimiekka lennähti pyörien suoraan ylöspäin ja Ämkoo jäi vaille asetta.

Varjovoimien täyttämän klaanilaisen nauru lakkasi kun 437 virnisti voitonriemuisesti ja kohotti asekätensä kohti tämän kasvoja. Admin ei kuitenkaan vapissut kauhusta vaan kyyristyi päättäväisesti everstiä kohti. 437:n suusta purskahti verta kun Ämkoo tarttui tätä käsivarresta ja repäisi torakan sitten ylös. Ämkoo vei torakan käden omalle olkapäälleen, heilahti sitten ympäri toiseen suuntaan ja heitti nazorakin sitten väkivahvalla liikkeellä ilmaan. Voimakkaan kiskaisun jälkeen varaston puurakenteet hajosivat kappaleiksi kun valtavalla vauhdilla putoava 437 rämisi niiden läpi.

437:n henki salpautui ja kun tämä paiskautui selkä edellä suoraan maahan. Nazorakin terve silmä muljahti hetkeksi ympäri kun tämä koitti liikuttaa vahingoittuneita niveliään, mutta yritys sai vain valtavan kipuaallon kulkemaan nazorakin kehon läpi. 437 sylki suurimmat veret suustaan, käänsi päänsä sitten taivasta kohti ja näki alaspäin putoavan vihollisensa.

Eversti yritti kohottaa mekaanista kättään ottaakseen kohti syöksyvän Ämkoon vastaan, mutta yritys ei tuottanut tulosta. Ämkoon vasen jalka iskeytyi suoraan nazorakin mekaanisen käden ranteen päälle ja esti kättä liikkumasta. Nazorak koitti sitten liikauttaa toista kättään, mutta kokonaan maan tasalle pudottautunut Ämkoo painoi myös vasemman jalkansa alas ja pakotti koko painollaan torakan pysymään aloillaan. 437 ei onnistunut rimpuilemaan käsiään vapaaksi, ja nazorak saattoi vain katsella kuinka yhä edelleen purppuranpunaisena hohkaava Ämkoo kohotti samuraimiekkansa päänsä yläpuolelle iskeäkseen.

Vihollisensa viimeistelemiseen keskittynyt miekkapiru ei ehtinyt huomata takaansa syöksyvää valkeaa kohdetta. Maassa makaavaan kohteeseensa katseensa naulinnut valkea lintu syöksyi ohjuksen laitta Everstiä kohti, tavoitti tämän ja teki sitten tehtävänsä. Silloin jysähti.

[spoiler=Spoileroink]”Jaaaa poikki!” kuului ääni kirkkaasti valaistussa elokuvastudiossa. Stunt-näyttelijät poistuivat näyttämöltä oikean tähtikaksikon seuratessa touhua sivusta drinkkilasit käsissään.

”Melkoista”, Ämkoo totesi pyöritellen pientä paperisateenvarjoa drinkissään ja vilkaisi sitten 437:aa. ”Saatiinpahan tämäkin sitten pakettiin.”
”Eikä mennyt edes kauaa, kun miettii”, eversti vastasi ja nielaisi juomassaan kelluneen oliivin. ”Kiista tuotantoyhtiön kanssa oli kyllä kiusallinen.”
”Totta, mutta sille ei mahda enää mitään”, Ämkoo vastasi. ”Olihan se toki faneille pettymys, että pätkän tuottaminen jäätyi kokonaan kuukausiksi, mutta se oli niiden mulkeroiden vika. Mitäs menivät vaatimaan, että maksaisimme niille ihan oikeaakin palkkaa.”
”Niin, kohtuutonta”, 437 vastasi.

Kaksikon tykö saapui viiksin ja mauttomin aurinkolasein varustautunut ruskea matoran.
”Teillä olisi nimmaritilaisuus puolen tunnin päästä, pojat. Siistikää itseänne vähän ja muistakaa hymyillä. Jos joku kyselee siitä tuotantoyhtiöhommasta, valehdelkaa.”
”Luonnollisesti”, Ämkoo vastasi ja virnisti. Eversti kaivoi taskustaan (..?) pyyhkeen ja pyyhki sillä mekaanisen silmänsä kiiltelemään härskisti. Fanit odottivat jo ulkona.

- - -

HAA HAA HAA ME KIRJOITIMME SEN VIIMEIN HAA HAA HAA.[/spoiler]

Erään punaisen metsästäjän mökin jäänteet

”Sinä et hitto soikoon ole tosissasi… et vain ole.”



Suu ammollaan Sarajia tuijottava Matoran oli työntänyt päänsä lähes kiinni Vahkin avoinaiseen rintakehään, tujottaen sen sisällä leiskuvaa palloa silmät haltioituneena. Jopa tilanteeseen hyvin neutraalisti suhtautunut Nazorak levitti puuskaan vedetyt kätensä ja tämä vilkuili nyt uteliaan näköisenä Sarajin luona hääräävän Matoranin touhuja.

Creedy astui pois Vahkin luota rojahtaen huolimattomasti takaisin nojatuoliin, kasvot edelleen hämmennyksestä loistaen. ”…minä tiesin tästä, tai oikeastaan kuulin kauan sitten, mutta minä en villeimmissä unelmissanikaan uskonut, että Käsi ikinä saisi näitä toimimaan. Ja siinä se nyt on… aivan todellisena.”

Nazorak oli ymmällään. Hohtava kuula oli toki hieno, mutta hän ei ymmärtänyt lainkaan sen
tärkeyttä. Nazo työnsi päänsä Creedyn ja Sarajin väliin kysyvä ilme kasvoillaan. Creedy veti syvään henkeä ja alkoi selittämään.

”Tämä tässä on Toa-energiaa pilkkova aggregaatti. Koko Metru Nuin energiateollisuuden suurin hanke. Sen oli tarkoitus täyttää koko tunnetun maailman energiantarve halvasti ja nopeasti. Projekti kuitenkin keskeytettiin satoja vuosia sitten, kun se todettiin mahdottomaksi. Seurasin projektin etenemistä aikanaan tiiviisti ja minä tunnistan toimivan sellaisen heti kun vain saan sellaisen eteeni. Ja siinä sellainen nyt on…”

Nazorak pyöritti vasemmanpuoleisia raajojaan, kehoittaen Creedyä jatkamaan. Tiedon puutteesta ei kuitenkaan tulisi huolta. Matoran oli juuri pääsemässä vauhtiin. ”Jokainen Toa kykenee luomaan kuusi Toaa lisää kivien kautta. Sodan aikana tätä nähtiin hyvin paljon ja vaikka silmitön Toien lisääntyminen koetaankin... epäeettiseksi, haluttiin tämänkin voiman hallitsemiseen oma työkalu.”

Saraji nyökkäsi ja liu'utti sormeaan hitaasti kuulan sileällä pinnalla, jatkaen itse siitä, mihin Matoran jäi. ”Tämä kuula on kuin ehtymätön voimanlähde. Teoriassa se kykenee kuusinkertaistamaan energiantuottonsa joka minuutti... tai voisi jos Käsi olisi ehtinyt kehittää sille toimintaympäristön, joka kestäisi kuulan luomaa energiaa. Sen sijaan niitä käytettiin supersotilaiden luomiseen. Jokainen osastojohtajana toiminut Vahki sai tällaisen rintaansa. Elinajaksi riittävän energiamäärän lisäksi kuulilla on käsittämättömän suuri tiedonkäsittelytila. Sen muistiin kapasiteetti vastaa yli kymmenkertaisesti Toan vastaavaa. Tämä mahdollisti Vahkien kasvun... itsenäisiksi. Tai ainakin lähelle sitä. Vaikka en tiedäkään, miten tavallisen olennon mieli toimii, uskallan sanoa tuntevani aivan kuten hekin.”

Nazorakin äänihuulista kajahti ilmoille pari pientä kovaäänistä naksahdusta. Torakan mieli janosi lisää infoa. Hän ei osannut kuvitella pääsevänsä tällaisen tiedon lähteille lyöttäytymällä Matoranin seuraan. Saraji huomasi Nazorakin eleen, mutta vetäytyi hetkeksi sulkemaan rintakehänsä aukon ennen jatkamista. Paineilman muodostaman sihahduksen myötä Vahkin rintakehän puolikkaat napsahtivat takaisin yhteen. Rennon oloinen Saraji asteli tämän jälkeen jo vaivaantumatta Creedyn vierelle ja jäi nojaamaan tämän tuolin selkänojaan.

”Komentaja Niz johti tutkimustiimiä kuulien takana. Valkoiset kuulat olivat puhtaasti hänen käsialaansa. Neiti komentaja oli viimeinen elossa ollut jäsen Metru Nuin alkuperäisestä tiedeosastosta silloin kun Herra rekrytoi hänet Käden riveihin. Siellä hän saattoi tutkimustyön päätökseen ja niin kuulat syntyivät.”

Creedy kohotti kulmiaan: ”Hetkonen. Valkoiset? Kuulostaa siltä kuin niitä olisi muunkinlaisia.”

Saraji nyökkäsi ja käänsi katseensa nyt enemmän juuri Creedyyn. ”Valkoinen kuula on sellainen, jonka juuri näitte. Sellainen antaa virtaa muun muassa minulle, Xian osastopäällikkö Codylle sekä lukemattomille jo menehtyneille Käden komentajille. Sitä kuitenkin käytetään yleisesti elvyttäjänä tai aivan puhtaana energianlähteenä. Niitä käytettiin voimanlähteinä Käden prototyyppiasteen taistelupuvuissa... käytännössä sellaisissa, millaisia Killjoy tänä päivänä käyttää.”

Creedyn polttava katse ei antanut Sarajille hengähdyshetkeä. Vahki huokaisi syvään ja jatkoi. ”Normaalien valkoisten kuulien lisäksi valmistettiin kuitenkin... jotain muuta, jotain vahvempaa. Kaksitoista erityisvoimia omaavaa kuulaa, kaksitoista Käden johtavaa olentoa. Osa heistä oli Toia, osa heistä oli Vahkeja, osasta en ole edes varma... Yhtä kaikki, he olivat meistä voimakkaimmat ja kaikkein kykenevimmät. Käden sisällä liikkui huhuja että... noiden kuulien sisällä olisi jotain, jonka kaikki haluaisivat. Ja erityisesti jotain, jota Pimeyden Metsästäjät janoavat.”

Saraji hyppäsi ylös ja nappasi salamannopeasti kynän käteensä. Vahki käänsi uuden sivun fläppitauluista ja alkoi kirjoittamaan hitaasti ja hartaasti.

"Vahki Aizen. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kadonnut."

Saraji kohotti kulmiaan. Aizen oli Sarajin viimeinen taistelupari Metru Nuilta lähtemisen jälkeen. Frosteluksien käsiin menehtyneen toverin nimen kuuleminen kirpaisi ikävästi. Tieto hänen kuolemastaan ei siis ollut päätynyt sivistyksen pariin.

”Toa Azglar. Lainsuojaton. Tuomittu kuolemaan kolmen Matoranin murhasta. Tila: Kuollut."

"Toa Bazlar. Epäilty aseiden myymisestä Pimeyden Metsästäjille. Tila: Kuollut."

"Pimeyden Metsästäjä Camouflag. Vaarallinen joukkomurhaaja. Tiedetty piilekselleen Metru Nuilla. Tila: Kuollut."

"Matoran D-Roy. Kuuluisan Ga-Metrun ammuskelun suunnittelija ja toteuttaja. Vastuussa kuudentoista Matoranin kuolemasta. Tila: Kuollut."

Tässä vaiheessa Saraji alkoi tajuamaan kaavan. Ahdistava paine kasvoi hänen päässään, kun hän seurasi listan etenemistä.

"Vahki Hitsu. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kuollut."

"Toa ”Herra” (Todellista nimeä ei rekisterissä.) Mustan Käden perustaja. Tila: Kuollut."

"Vahki Killjoy. Maanpetturi. Vastuussa tuhatpäisen yksikköjoukon siirtymisestä vihollisen käsiin.
Tila: Kadonnut.[/i]"

Nazorak kohotti katsettaan. Sarajin metallisilla kasvoilla oli mietteliäs ilme.

"Toa Niz. Energiatutkimustiimin viimeinen eloonjäänyt. Kotiarestissa. Ei lupaa poistua Metru Nuilta. Tila: Kuollut..."

Tässä vaiheessa Creedy lopetti. Hän oli nähnyt silmäkulmastaan päätään kourillaan pitelevän Vahkin. Olento tärisi. Nazorak katsoi tilannetta hämillään. ”Miten... minä en... muista? En... e...”

Creedy pudisti päätään murheissaan. "Killjoy leikittelee meillä. Katso näitä listoja. Kymmenen kuollutta. Kaikki rikollisia Käden riveissä.... ja sinä et muista mitään. Kuule. Vaikka sinä olet kuin kuka tahansa muu tässä maailmassa, aivosi ovat silti kone. Killjoyn kaltaiselle teknikolle ei olisi työ eikä mikään laittaa sinut unohtamaan asioita.”

Saraji ei kuitenkaan halunnut mennä aiheeseen. Häneen sattui. Ajatteleminen ja muisteleminen sattui... ”Kymmenen.”

”Huh?”

”Kymmenen, sinä sanoit että kymmenen kuollutta ja Killjoy. Mutta heitä oli kaksitoista.”

Nazorak ja Creedy vilkaisivat toisiaan. Vahki oli oikeassa. Yksi puuttui. Matoran kävi takaisin paperikasan kimppuun. Edelleen shokkitilaa poteva Vahki yritti nousta suoraksi, mielessään pyrkimys säilyttää vielä vähäinen arvokkuutensa.

”...löysin sen, minä löysin sen!”

Saraji ja Nazorak ryntäsivät tuolille Creedyn taakse. Matoranin käsissä oli vielä yksi kellastunut paperi. Saraji hymähti. Odottamattomuudet saivat jatkoa. Tällä kertaa Vahki kuitenkin uskalsi hymyillä. Tie vastauksien luokse saattoi juuri löytyä.

"Toa Ficus. Tiedeosaston johtaja, Onu-Metru. Tila: Elossa."

Ath-Nui



Matoro the Blacksnow katsoi suurta katedraalia silmät selällään silkasta epäuskoisesta ihastuksensekaisesta järkytyksestä: Valtaisan katedraalin muinaiset muurit nousivat korkeuksiin asti. Koristeelliset, harmaat kiviseinät olivat täynnä kaiverruksia, ja niitä peitti paikoittain paksukin kasvillisuuskerros, kuin kukaan ei välittäisi niiden läsnäolosta. Ne eivät tuntuneet lainkaan häiritsevän temppelin olemusta, päinvastoin – ne tuntuivat kuuluvan kiinteänä osana kirkon ulkoasuun. Katedraali mahtoi olla korkeutensa perusteella ainakin viisikerroksinen, mutta tarkasti klaanilaiset eivät osanneet arvioida. Summerganon katsoi kunnioittavasti julkisivua: koko seinä oli itse asiassa suuri patsas, joka suurimmaksi osaksi oli sulautunut rakennukseen. Se esitti panssaroimatonta toan muotoista hahmoa, joka näytti ainakin Killjoyn silmiin melko hintelältä. Jokin patsaassa kuitenkin sai aikaan kunnioitusta. Patsaan suurehkossa päässä oli yksi ainoa silmä – patsaaseen upotettu jättimäinen rubiini, joka oli hiottu tasaisen sileäksi ellipsoidiksi.

Matoro mietti hetken. Hän tiesi nähneensä hahmon ennenkin. Sitten hänen päässään räjähti.
Nimda-kammio… nuket.
Patsas esitti Athia. Samanlainen patsas oli ollut kammiossa Deltan saarella. Matoro yritti karistaa ajatuksensa nukeista ja keskittyä olennaiseen. Sadjen ohdolla joukko astui sisään suureen kirkkoon, ja heitä oli vastassa ystävällisen näköinen onumatoralainen pappismunkki. Tällä oli yllään valkoinen kaapu, jossa oli ylenpalttiset kultakirjailut. Päässään miekkosella oli hauskan näköinen hattu, jonka muoto toi mieleen päärynän.

”Hyvää päivää, muukalaiset, ja tervetuloa Ath-Nuin katedraaliin.”
”Päivää”, vastasivat klaanilaiset lähes yhteen ääneen ja astuivat koreaan käytävään. Käytävässä olisi mahtunut kaksi Toaa seisomaan päällekkäin ilman, että ylemmän pää olisi koskettanut kattoa, ja se oli niin leveä, että kuusi Toaa olisi mahtunut kulkemaan rinnakkain, jolloin laitimmaiset olisivat koskeneet seinään levittäessään kätensä. Klaanilaiset ihailivat upeaa koristelua, jonka joku taiteellinen munkki oli joskus aikojen saatossa saanut aikaan.
”He ovat Bio-Klaanin väkeä, tulleet tänne liikeasioille”, Sadje informoi pappia, joka vain nyökkäsi vaiteliaasti.

Astuttuaan päälaivaan klaanilaiset huomasivat katon nousseen kahdenkymmenen metrin korkeudelle lattiasta. Nimdan säiliötä kantava Suga henkäisi kuuluvasti. Hän katseli kiinnostuneena portaita, jotka johtivat jonnekin katedraalin ylempiin kerroksiin. Munkki seurasi hänen katsettaan ja tokaisi:
”Valitettavasti yleisöltä on pääsy kielletty tuonne ylös.”

Hetken kävelyn jälkeen he saapuivat poikkilaivaan, jossa sijaitsivat istuimet kirkossa käyviä varten. Pitkät penkkirivit olivat vitivalkoisia ja puhtaita. Katossa riippui useita kynttiläkruunuja.
”Tuolla on absidi”, pappi esitteli osoittaen leveään tilaan alttarin edessä; klaanilaisilla ei ollut hajuakaan siitä, mikä absidi mahtoi olla. ”Ja tuossa kohtaa on kuori, jossa kuoro laulaa. Ko-Matoran-kuoro. Mahtavaa kirkkomusiikkia. Ja kauniisti laulaakin, sanon ma.”

Pappi aikoi jatkaa, mutta keskeytti puheensa Matoron istahtaessa etummaisimmalle penkille ja jäädessä katselemaan ihmeissään valtavaa kirkkoa ja sen koristeluja. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja vain pappi jäi tyytymättömän näköisenä seisomaan.
”Pyhä Äiti ei ole juuri nyt paikalla”, hän ilmoitti närkästyneesti, kuin kostoksi siitä, että klaanilaiset eivät halunneet kuunnella hänen selostustaan gregoriaanisesta Ko-Matoran-kuorosta.
”Jaha. Ja milloinkahan saisimme nähdä hänet?” Joy sanoi epäilevästi.

”No mutta”, kuului uusi ääni. Pappi hätkähti. Hän käänsi katseensa laivaan ja näki mustakaapuisen Ta-Matoranin marssivan heitä kohti. Hänen perässään seurasivat klaanilaisten katseet. Ta-Matoranin kasvoilla oli kulunut kanohi, jota kukaan klaanilaisista ei tunnistanut ennen nähneensä. Nyt, kun Suga mietti, hän ei tunnistanut päärynänmuotoista hattua kantavan matoraninkaan kanohia, mutta tämä ei pistänyt niin kovasti silmään – luultavasti juuri hatun takia.
”Anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa”, uusi matoran sanoi. ”Hän ei ole tottunut vieraisiin, kuten ei kukaan muukaan täällä.” Valkokaapuinen pappi risti kätensä närkästyneenä.
”Ymmärrämme”, Matoro sanoi hiljaisesti.
”Pyhä Äitimme lähetti minut kertomaan, että ottaa teidät vastaan puolen tunnin kuluttua katedraalin ylimmässä, kuudennessa kerroksessa olevassa rukoushuoneessa.”
”Kiitämme”, Hai sanoi kirkkoa esitelleen papin mulkoillessa heitä kärttyisesti. Sadje, joka oli koko ajan keskittynyt tuijottamaan Athia esittävää alttaritaulua, havahtui mietteistään ja virkkoi:
”Hyvää huomenta, isä.”
”Huomenta sinullekin, veli Sadje. Johdata heidät puoleksi tunniksi muihin tekemisiin. Näytä heille vaikkapa, että täällä voi pitää hauskaakin!” Munkki nauraa hörähti, ja Sadje hymyili. ”Sen teen. Tulkaa, ystävät. Oletteko ikinä maistaneet ruokalajia nimeltä Akawaran ananassoppa?”

Ta-Matoran-munkki sanoi heidän tapaavan jälleen puolen tunnin kuluttua ja katosi asioilleen. Sadje lupasi näyttää heille hieman paikkoja – ruokalajien lisäksi – sillä välin, kun he odottelisivat pääsyä Mestarin puheille. Killjoy loi toistaiseksi viimeisen silmäyksen katedraaliin. Ath-patsaan punainen silmä kiilui auringonvalossa.


[spoil]Pallo on edelleen minulla, ellei joku teistä kolmesta halua tähän väliin kirjoittaa ruokailusekoilua/tunnelmointia/molempia. Ja joku laivalla olijoista voisi toki kirjoittaa jotakin.[/spoil]

BKS Hildemar

Bloszar oli jälleen kerran hytissään. Häntä ei huvittanut vielä mennä maihin, ja hyvä ettei hän ollut ainoa. Tosin Tulen Toa tiesi, että hän olisi ollut tuolla tyhjän panttina, koska Toalla ei ollut tietoakaan saarella asuvista munkeista, joten hän päätti jäädä ainakin hetkeksi vielä laivaan. Kyllä hän sinne vielä menisi, kai.

Toa oli hajottanut Zamor-plasmakanuunansa ja rakentanut siitä ja laivan osista viisi pienempää asetta, jotka eivät olisi niin raskaita.

Blozilla oli viisi pientä taskuunmenevää laatikkoa, joihin mahtui paljon tavaroita. Neljää Toa käytti aseisiin, yhtä rakennusvälineisiin. Bloszarilla ei ollut aavistustakaan, miten ne oli tehty. Hänen kotisaarensa Turaga oli antanut ne hänelle. Toa ei viitsinyt rikkoa niitä, koska hän ei ollut varma, saisiko niitä enää sen jälkeen koottua toimiviksi.

Bloszar päätti lähteä pois hytistään, koska ilma oli tunkkainen. Saari näytti mielenkiintoiselta paikalta, mitä voisi tutkia, mutta Toa ei viitsinyt lähteä yksin sinne.

Harvat olivat jääneet laivalle, koska kannella ei ollut ketään. Meri oli tyyni ja rauhallinen. Siinä olisi varmaan mukava uida.

Bloszar piti vedestä paljon. Hänen saarellaan ei ollut erityisemmin mitään Tuli-kyliä, tai vastaavaa. Siksi esim. Ta- ja Po-Matoranit pitivät uimisesta ja Onu-Matoranit eivät olleet niin paljoa maan alla. Siitä syystä Toa kesti olla kauemmin kylmässä, kuin normaalit Ta-Matoranit.

"Tuskin kukaan nyt parissa minuutissa laivaa nappaisi," Toa ajatteli, joten hän hyppäsi laivalta,sukelsi ja lähti vedenalaiseen maailmaan.

Veljeskunnan saaren ranta

[spoil]Tämä on sitten eri ranta kuin se jossa Mäksä oli...[/spoil]

Kymmenen pitkää soutuvenettä rantautui hiekkarannalle. Kaksi suurempaa skakdien purjelaivaa odottaa kauempana ulapalla. Kolmas alus, Notfunin Yön Timo II oli Amazuan käytössä. Palkkasoturi oli lähtenyt noutamaan Deltan temppelin saarelle juuttuneita skakdeja.

Skakdi-joukkojen motivaatio oli huipussaan. He olivat matkalla taisteluun ja kadonnut komentaja Metorakk oli palannut. Juuri nyt sinihopea skakdi johti noin kahdensadan skakdin iskua viidakkosaarelle lähellä Klaanin rannikkoa. Jostakin syystä Nazorakit eivät olleet onnistuneet saaren valloituksessa, vaikkei saarella ollut näkyvää vastarintaa. Skakdit olivat hyviä sissien jahtaamisessa, vaikka viidakko saattoikin olla este.
Metorakk oli taistellut aikanaan etelän viidakoissa, mutta suurimmalle osalle skakdeista viidakko oli täysin tuntematonta.

Metorakk suuntasi pienen skakdi-joukon kanssa rannalla sijaitsevaan Nazorakin tukikohtaan. Nazorakeilla oli ympäri sota-alueita lukuisia tälläisiä alumiini-elementeistä rakennettuja pikatukikohtia, jotka majoittivat noin pataljoonan verran sotilaita.

Tukikohdan ulkomuurit olivat metallitankojen väriin vedettyä kangasmaista ainetta, jota nazorakit valmistivat paljon väliaikaisrakennuksiin. Aine oli hyvin kestävää ja joustavaa, vaikka olikin kangasmaista. Portti oli metallia ja siinä oli kaksi ovea. Sisällä oli lukuisia telttoja sekä linnakkeen kummassakin päässä vartiotorni.

Metorakk ei tervehtinyt hänen luokseen saapunutta linnakkeen komentajaa.
"Olemme täällä kenraalinne määräyksestä. Mikä tilanne täällä on? Ette saa paria sissiä ammuttua?" skakdi murahti.
"Tämä ranta on rauhallinen. Pohjoisen lohkon yksiköt eivät ole päässeet etenemään. Viidakko on ansoitettu. He väittävät, että koko metsä hyökkäisi heidän kimppuunsa", nazorak vastasi hivenen ivaa äänessään. Hänen yksikkönsä ei ollut kohdannut juurikaan vastarintaa. Eivät he toisaalta olleetkaan edenneet metsään päin.

"Tyypillisiä luusereita", Metorakk murahti. Nazorak näytti siltä kuin oli ivaamassa takaisin, mutta säilytti kunniansa.

"Miehet, lähdemme rantaa myöten pohjoiseen. Sinne leiri pystyyn. Huomenna tapamme kaiken, mikä meitä vastustaa viidakossa!" Metorakk huusi takanaan oleville sotilaille. Hän sai vastaukseksi skakdien tyypillistä mekastusta ja huutoa.


Ath-Nui

Matoro, Summerganon ja Killjoy olivat aterioineet Ath-munkkien tiloissa rakennuksessa joka oli tehty vain vähän matkan päähän Katedraalista. Akawaran ananaskeitto oli ollut eksoottinen kokemus. Lyhyesti sanottuna se oli kamalaa. Matoro ei nauttinut erityisesti ananaksesta, mutta jos se oli lämmintä keittoa, ananas muuttui suoranaisen kamalaksi.

Suga ja Killjoy olivat jääneet Sadjen luo. Matoro oli itse halunnut katselemaan paikkoja. Kun hän tapaisi Pyhän Äidin, hän kysyisi suoraan Nimdasta.

Toisella kerralla Katedraalin julkisivu oli yhtä upean ja vaikuttavan näköinen. Tällä kertaa Matoro yritti tietoisesti olla katsomatta Athia esittävään patsaaseen, mutta se ei onnistunut. Muistikuvat kasvottomasta nukesta ja vedestä tulivat väkisin hänen päähänsä, kuin myrsky.

Matoro käveli nopeasti portista sisään.
"Hyvää päivää", eräs munkki tervehti. Kyseessä oli Ta-Matoran, jonka päähine oli samanlainen kuin aiemmin nähdyn Onu-Matoranin.
"Päivää. Tulin vain katselemaan tämän temppelin upeaa arkkitehtuuria. Tämä on kerrassaan vaikuttavaa", Matoro tervehti ja selitti, ennen kuin munkki kysyi miksi tämä oli temppelissä.
"Voin esitellä paikkoja, jos haluat", Athlainen tarjosi apuaan kohteliaasti. Matoranilla oli kuitenkin omia ennakkoluulojaan tätä toaa kohtaan. Käsipuoli ja epätyypillisen värinen Toa ei näyttänyt aivan tyypilliseltä sankarilta.

"Ei kiitos", Matoro torjui avun kohteliaasti. "Mutta onko täällä kirjastoa?"
"On, mutta se sijaitsee viidennessä kerroksessa. Sinne ei saa päästää vieraita, ei ilman Pyhän Äidin lupaa", matoran vastasi.
"Okei. Sääli", Matoro kuittasi ja ohitti matoranin. Hän katseli seinien upeita ja monimutkaisia kaiverruksia, mutta harmikseen hän ei tunnistanut niissä ollutta muinaista kieltä. Tekstin elegantit ja sujuvat kiekurat olivat kutienkin aivan samanlaisia kuin Nimdan temppelissä olleet.
Nimdan sirun muotoiset jalokivet toistuivat koristelussa hyvin usein.

Matoro tuijotti symboljea ajatuksissaan. Jokin niissä kiehtoi häntä, jokin koko Athismissa ja Nimdassa kiehtoi häntä. Uskonto oli muinainen, se ulottui pitkälle maailmanhistorian alkuhämäriin. Athismillä oli varmasti suuria salaisuuksia. Se liittyi kiinteästi Nimdaan ja... Nukkeihin. Kaikki tämä muistustti Matoroa Nukeista, mutta jotenkin halu selvittää salaisuuksien vyyhti oli voimakkaampi kuin pelko, jonka ne herättävät.

Matoro odotti valtavasti tapaamista Pyhän Äidin Kanssa. Hän oli ehkä ainoita olentoja, jotka voisivat vastata hänen tiedonjanoonsa Nimdasta, Athismista, Nukeista ja... kaikesta.

Nazorak-pesät

007 istui työtuolissaan. Hänen toimistonsa oli askeettinen. Siellä oli vain metallinen pöytä, muutamia laatikostoja ja tuoli. Tyypillinen nazorakien loisteputki-tyyppinen lamppu loisti katossa kirkasta valoa. Lähellä ovea oli jonkinlainen tietokonepaneeli. Tiedusteluplavelun johtajan pöydällä oli tietokone, nivaska papereita ja kyltti, jossa luki "007".

Tummanruskea torakka istui mietteissään tuolissaan. Hän oli keskittynyt papreiin edessään. Se oli tiedusteluraportti koskien Klaanin asevoimien kokoa.
007 iski siihen mustalla pienellä leimasimella merkin ja siirsi sen sivuun. Torakka oli tyytyväinen miestensä tehokkuuteen. Hän sai tietää kaiken merkittävän, mitä Klaanissa tapahtui. Vain kerran agentti oli jäänyt kiinni Klaanin alueella, mutta tämä oli tehnyt itsemurhan ennen kuin häntä oltiin ehditty kuulustella.

Sen sijaanelektroninen tiedustelu kohtasi jatkuvia ongelmia. Klaanissa oli useampikin tietokonevelho, ja oli huomattu nopeasti, että Klaanin kameroita oli kaapattu nazorakien käyttöön. Myöskään Klaanin radioyhteyksiä ei pystytty häiritsemään. Klaani sen sijaan häiritsi helposti torakoiden lähetyksiä.

007 tarttui seuraavaan paperiin. Viidakkosaarelta, jota sekä nazorakit että skakdit yirttävät vallata, ei ole saatu ainuttakaan tarkkaa raporttia. Tiedetään, että metsässä on matoraneja, mutta ei tiedetä miten ne eivät ole vielä hävinneet taistelua.

Silmälappupäinen torakka tuhahti jotakin ajatelleessaan saaren fiaskoa. Hän rypisti raportin ja heitti takanaan olevaan pieneen paperisilppuriin.

* * *

Syvällä Mt. Ämkoon alla elettiin varsin erilaista elämää. Tuhannet nazorakit raatoivat kaivoksissa ja teollisuuden parissa.

Ruskea nazorak hakkasi terävällä hakulla harmaata kiveä. Pieni siivu kiveä irtosi. Uusi isku. Uusi siivu kiveä. Nazorak pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Kaivoskuilu oli kuuma ja tunkkainen.
16765 oli yksi näistä torakoista. Hän oli kaivostyöläinen, joka hakkasi joka ikinen päivä kiveä.

16765 kuitenkin oli eri lainen kuin tavalliset kivenhakkaajan asemaan syntyneet nazorakit.
Hänelle se oli ollut rangaistus. Joku, jota hän oli luullut ystäväkseen oli raivannut hänet tieltään ja edennyt vallan pyramidissa ylöspäin. Kukaan ei enää tiennyt, että hän oli ollut joskus joku muu kuin kivenhakkaaja. Hänellä oli ollut joskus elämä. Nyt hän oli vain työkalu. Nazorakien imperiumin työkalu ilman identiteettiä.

Ainut, mitä hän elämässään enää halusi, oli kosto. Hän halusi tuhota niiden elämät, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Hän vain odotti hetkeä. Hetkeä, joka ei tulisi koskaan, jos hän ei tekisi jotakin.

Kovaäänisistä kailotettiin kello kuuden tauon merkiksi. Kaivajanazorakit syöksyivät valtavana virtana parakeille nauttimaan yksinkertaiset ateriat ja nauttimaan lyhyestä ajasta omaa aikaa.

Samaan aikaan satoja kerroksia ylempänä nazorak-upseerit elivät idyllistä torakan elämää kunnioitettuina johtajina. Alhaalla oli vain loputtomasti kiveä kaivettavaksi.

Veljeskunnan saaren viidakot

Kaksi jättiläistä ja Peelo liikkuivat Nazorak massojen läpi, hitaasti, mutta varmasti. Torakoita tulvi jokapuolelta ja luoteja 10 kertaa enemmän kuin torakoita. Äksä ja Gekko toimivat Peelolle jossakin määrin ihmiskilpinä kun tämä syöksähti heidän takaansa aina välillä katkaisemaan torakka parkojen päät terillään. Äksän tykki sitten siivosi Ruumiit huuthelkkariin ja KB hyppi taempana puissa ja ampui laukauksia satunnaisesti tappaaen muutaman tai pari.

Homma muuttui hetken päästä mutkikkaammaksi kun Nazorakeja alkoi ilmestyä heidän takaansa. "Olemme kohta tuossa tappeluaukiolla, voisit Peelo käväistä hakemassa nuo vahkin palaset", Gekko huudahti.

Androidi hypähti pusikkoon ja lähti hakemaan vahkin palasia.

"Äks, tämä ase mikä minulla on nyt on aika mitään sanomaton. Heitä minulle se kirveesi".

"Ampukaa turkasen pellet!", närkästynyt komentaja huudahti ja laukaisi järeämmällä tykistöllä Gekkoa jalkaan, kipua ei tuntunut, mutta valkoinen soturi kaatui kun jalan alaosa oli puoliksi räjähtänyt. "Voihan...!", Gekko huudahti kun rämähti maahan. "Minä en enään koskaan lähde mihinkään jos kaikki raajat eivät ole tallella".

Komentaja naurahti ja huusi: "Päästetään tuo pirulainen päiviltä." Nazorakit alkoivat kerääntyä Gekkoa kohti, Äksä yritti epätoivoisesti laukoa joukkoja kauemmas ja KB:kin tuli lähemmäs auttamaan.

Jostain syystä Vahkin palaset olivat kaksikon kamppailun takia lentäneet useamman metrin päähän toisistaan ja Peelolle tuli täysi työ löytää pelkästään vahkin kättä.

Nazorakit alkoivat tulittaa valkoista soturia. "Te saastat olette kiusanneet minua ihan tarpeeksi!", Gekko heitti kirveen joka heitti kumoon kerralla 10 naxorakia jotka Äks sitten hoiteli. KB siirtyi toan viereen ja alkoi ampua torakoita. Gekko pääsi nousemaan kyyryyn ja otti liian lähelle tulleesta Nazorakista kiinni ja murskasi tämän maata vasten. Komentaja oli toistaiseksi tyytymätön tulokseen.

Bio-Klaanin Saari, Mt.Ämkoo, Nazorakien vuoritukikohta.

Iltapäivä koitti Mt.Ämkoolla. Aurinko laski punaisena taivaanrantaan. Nazorakien vuoritukikohdassa oli jälleen kiireinen päivä. 273 istui jälleen laboratoriossaan lueskelemassa lempi kirjaansa.
”Jaa, pitää varmaan käydä katsomassa miten työt etenevät.” 273 laski kirjan käsistään ja laittoi sen jälleen piiloon piironginlaatikkoon. Valkoinen Nazorak oli taas viime päivinä parannellut keksintöjään 007:n tilaukseen. Hän käveli ulos laboratoriostaan käytävään, joka johti valtavaan halliin jossa ilmatyynyaluksia valmistettiin. He olivat pysyneet hyvin aikataulussa Tiedustelun johtajan 007:n tilauksessa. 273 otti tämän työn hyvin vakavasti ja halusi varmistaa että kaikki oli kunnossa.

Jäätutkija aukaisi raskaan metallioven ja astui sisään halliin. Hän laskeutui kierreportaita alas alempana olevaan työhalliin. Nazorakit olivat kiireisesti töissä ja hääräsivät erillaisten koneiden ja valtavien alusten kimpussa… Tai, kaikki paitsi yksi.

Valkoinen Nazorak näki irrallaan muista olevan mekaanikon, joka istui lattialla valtavan ilmatyynyaluksen varjossa. 273 käveli hänen taakseen jotenkin tottuneesti tilanteeseen. Hän kopautti kyseistä Nazorakia olkapäähän.
”Jaa, taasko kotipolttoista teet?” Tutkija kysyi ruskealta mekaanikolta, joka piteli sylissään höyryävää tislauskattilaa.
”E-e-en minä tässä mitään tee…” Vastasi vähän huppelissa oleva mekaanikko. Hän oli 2905. Hän oli Nazorakien ajoneuvojen ja varusteiden mekaanikko, joka sivubisneksenä teki ja myi omatekoista, hieman vettä kirkkaampaa ainetta.
”Kuule, Juippi, vaikka olet paras ystäväni, en siltikään siedä tissuttelua työaikana.” 273 sanoi hieman moittivasti, muttei kuitenkaan tehnyt siitä isompaa numeroa. 273 ja Juippi olivat tawanneet kauan sitten, kun Juippi oli kerran joutunut pulaan vartioiden kanssa alkoholin valmistamisesta ja 273 oli pelastanut hänet pulasta.
”Tavataan tavalliseen aikaan päärakennuksen katolla,” Jäätutkija ehdotti ja Juippi tarjosi hänelle taskumatista juuri valmistamaansa kotipolttoista. 273 otti siitä hörpyn ja irvisti.”Olet alkanut siirtyä hieman väkevämpään keitokseen?”
2905 virnisti ja työnsi pannunsa takaisin selkäreppuunsa ja otti vieressään olevan terävälaitaisen jakoavaimensa ja palasi viereisen aluksen kimppuun. Jäätutkija oli aikeissa jatkaa kierrostaan, kun vartija juoksi hänen luokseen. Vartija teki sotilastervehdyksen.

”Nazorak-merkkinen helikopteri on laskeutumassa tukikohdan pihalle.” Vartija ilmoitti.
”Hm? Ei kukaan ole ilmoittanut tänne tulosta…” Ihmetteli valkoinen Nazorak ja lähti kävelemään nopeasti rakennuksesta ulos. Musta helikopteri oli laskeutumassa laskeutumisalueelle, kun Jäätutkija saapui ulos. Lumi pöllysi kun helikopteri laskeutui varovasti alas. Propellin sammuttua helikopterin ovi aukesi ja ulos kömpi kolme Nazorakia. Kaksi muuta olivat raskaasti aseistautuneita henkivartioita. 273:n silmät laajenivat nähdessään kolmannen tulijan. Hän oli mustapukeinen ja piti päässään mustaa visiiriä.
Tulijat kävelivät ylös portaita rakennuksen ovelle, jossa Jäätutkija odotti hiljaa. Hänen katseensa pysyivät mustapukeisessa Nazorakissa kuin lasittuneina. 273 tunsi hänet, vaikkei itse asiassa halunnut tuntea häntä. Valkoinen Nazorak palasi ajatuksissaan ajassa taakse päin. Kaukaiset äänet kaikuivat hänen päässään: Hah! Luuletko olevasi joku tiedemies? Pelkkä arvoton valkoinen itikka sinä olet, etkä muuksi muutu…

273 heräsi muistoistaan kun kolmikko oli ihan hänen edessään. Hän teki hieman vastahakoisesti sotilastervehdyksen katsoen vihaisena visiiripäistä Nazorakia.
”Terve taas, Lumihiutale” Tullut Nazorak sanoi ja virnisti. Hän otti mustan visiirinsä pois päästä. 273 katsoi häntä vihaisesti, mutta yritti olla asiallinen ylempiarvoista kohtaan.
”Hyvää päivää, Agentti 219…” Hän sanoi hieman vaisusti.
”007 lähetti minut tarkistamaan missä tilanteessa hänen tilauksensa on.” 219 kertoi.
”Olemme kyllä aikataulussa.” Jäätutkija sanoi ja lähti opastamaan tulijoita rakennushalliin. Valkoinen Nazorak oli tuntenut 219:sta kauan sitten. 219 oli yksi suurimmista 273:n vähättelijöistä ja hän oli keksinyt pilkkanimen Lumihiutale. 273 vihasi häntä yli kaiken. He kävelivät rakennushalliin ja laskeutuivat portaita alas. 219 katseli mekaanikkoja, jotka häärivät alusten luona. 219 katsoi kansiostaan papereita.
”007 tilasi 30 ilmatyynyalusta, 60 nestetyppikivääriä ja 80 lämpöskannerilaseja. ” Hän luki papereista ja katseli rakenteilla olevia aluksia.
”14 alusta on valmiina ja aseistukset alkavat olla valmiita. Kiväärit ja lasit ovat pakattuina laatikoihin tuolla varastossa.” Tutkija opasti kolmikon hallin vieressä olevaan varastohuoneeseen. Laatikot olivat koottu pinoihin odottamaan lastausta. 219 kierteli laatikoiden välistä ja tarkasteli papereitaan.
”Kaikki näyttää olevan kunnossa. Olet hoitanut hommasi kerrankin hyvin, Lumihiutale. En olisi uskonut että 007 tilaisi sinun laitteitasi.” Hän sanoi ivallisesti. 273 pusersi kätensä selkänsä takana nyrkkiin.
”Hyvä, nyt kun kaikki on tarkistettu, voimme lähteä takaisin Pesään” 219 sanoi henkivartioilleen. ”En viihdy täällä kylmässä rotankolossa, mutta sinä tunnut viihtyvän täällä.” Hän sanoi ja katsoi 273:a.
Nii’in, eihän agentin aivoillesi sovi täällä oleminen. Nehän pysähtyisivät täällä kylmässä, Valkoinen Nazorak ajatteli. 273 saattoi kolmikon rakennuksen ulko-ovelle ja teki sotilastervehdyksen hyvästiksi.
”Nähdään taas, Lumihiutale.” 219 sanoi ja laskeutui portaita helikopterin luo. Lumi pöllysi taas kun helikopteri nousi hitaasti ilmaan ja lähti lentämään auringonlaskuun päin. 273 katsoi vihaisena kaukana lentävää kopteria. Mene vain, mokoma pelle!

Tutkija muisti yhtäkkiä. ”Ai niin, minulla oli tapaaminen Juipin kanssa.”
2905 istui päärakennuksen katon reunalla, kun 273 nousi tikkaita ylös.
”’Herra Täsmällisyys’ on tällä kertaa myöhässä.” Juippi huomautti.
”Tuli hieman myöhästys. Mokoma agentin kuvatus halusi tutkia pilkuntarkasti kaiken tilauksesta.” Valkoinen Nazorak sanoi happamasti kun istui Juipin viereen. 2905 ojensi taskumattinsa hänelle. 273 hörppäsi siitä ja katsoi laskevaa aurinkoa. Aurinko punersi kauniisti saaden Mt.Ämkoon lumirinteet kimaltamaan punertavana.
”Hei Juippi.” Tutkija sanoi ”Tiedätkö miksi auringonlasku on punainen?”
”Jhaa’a, empä tiedä.” 2905 sanoi ja hörppäsi taskumatistaan taas.
”Katsos. Auringon valo koostuu monista väreistä. Auringon laskiessa muut värit ehtivät osua jo maahan ja kimmota takaisin aurinkoon, mutta punainen väri yltää pisimmälle.” Valkoinen Nazorak luennoi. 273 ja Juippi istuivat aina päärakennuksen katolla töiden jälkeen ja puhuivat eri asioista. Se oli heidän paikkansa...


[spoiler=*** ]Tämä on minun ja Ju0pp0Hu11un yhteisviesti. Kiitokset hänelle yhteistyöstä ja hahmostaan.[/spoiler]

[spoiler=TAIVAS VARJELE MITÄ SIELTÄ TULEE]Tässäpä teille yksi RKP RULZ. Nauttikaa. Toivottavasti en tuottanut pettymystä.[/spoiler]

Ath-Nui, katedraali

Nelikko saapasteli nyt katedraalin laivassa olevia portaita pitkin ylös sinne, minne pappi ei heitä olisi halunnut päästää. He kiipesivät ylöspäin, ylöspäin, yhä ylös. Viidennessä kerroksessa Suga vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi, että he olivat ainakin neljänkymmenen metrin korkeudessa. Joukkio munkkeja oli hääräämässä jonkin oven ympärillä, ja Joy pohti, mitä nämä mahtoivat puuhata. Mitä viidennessä kerroksessa oli kirjaston lisäksi?
”Kuinka usein käyt täällä?” Matoro kysyi Sadjelta, koska hänestä tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.
”Harvoin”, Sadje vastasi heti. ”Minulla on erittäin harvoin minkäänlaista asiaa Pyhälle Äidille, joten ei minulla ole tarvetta kulkea täällä ylhäällä. Lähinnä käyn kirjastossa muutaman kerran vuodessa.”

Portaissa heitä vastaan asteli heidän aiemmin tapaamansa Ta-Matoran-munkki, joka tervehti heitä laiskalla kädenheilautuksella.
”Mestari varmaankin odottaa jo teitä rukoushuoneessa”, mies sanoi. Sadje nyökkäsi ja viittasi klaanilaisia menemään sisään. ”Ja ellei odota, hän saapunee pian”, munkki jatkoi.
”Kiitos avustanne, isä Bartax”, Sadje sanoi ja kumarsi. Sitten hän kipitti klaanilaisten perässä huoneeseen. Bartax hymyili heidän jälkeensä surumielisesti hetken ajan ja jatkoi sitten kävelyään alas portaita.



Klaanilaiset katsoivat mielenkiinnolla symmetrisen huoneen sisuksia. Se oli askeettisen pelkistetty – kuin koko muun katedraalin täysi vastakohta. Yhtäkään koristetta ei ollut, vain yksi Ath-jumalaa esittävä patsas seisoi huoneen perällä. Koristeelliset kasvot hintelän, pitkän vartalon yllä kohdistivat ainoan silmänsä katseen klaanilaisiin. Siltä Matorosta tuntui. Hän yritti välttää patsaan silmään katsomista.

Huoneen keskiosa, jossa alttari sijaitsi, oli matalampana kuin ovet, sillä ovilta alas laskeutui portaikko huoneen keskustaan. Katto oli parinkymmenen metrin korkeudella keskustan lattiasta. Portaikon asettelu toi Sugalle mieleen koliseumin istuimet, jotka laskeutuivat kuin portaat keskellä olevaa areenaa johti. Huoneen symmetrisyyden ainoa poikkeus oli sivuovi pääovelta katsottuna vasemmalla seinällä, jos voitiin puhua erillisistä seinistä, sillä huoneen nurkat oli pyöristetty niin, että huoneen pinta-ala oli mukava ellipsi.

”Tervehdys, klaanilaiset, tervetuloa rukoushuoneeseemme”, sanoi vanha ja hiljainen naisääni. Klaanilaiset hätkähtivät. Mestari oli astunut huoneeseen sivuovesta. Tämä oli pukeutunut puhtaanvalkoiseen kaapuun ja piti kasvoillaan kanohi Shelekiä, Toain yleensä moraalittomana pitämää kanohia, hiljaisuuden naamiota. Hän vaikutti erittäin rauhanomaiselta henkilöltä, yhtä aikaa erittäin vanhalta ja nuorelta, iättömältä, mutta kuitenkin vanhalta. Hänen kanohinsa oli kulunut ja vahvisti vanhuuden mielikuvaa.

Nainen viittasi takanaan tuleville munkeille, jolloin nämä kuljettivat pöydän ja viisi tuolia alttaria lukuun ottamatta kalusteettomaan huoneeseen. He laskivat pyöreän pöydän keskelle huonetta ja tuolit he laittoivat sen ympärille. Sitten Mestari istui, ja viittoi klaanilaisia tekemään samoin. Matoro istahti Mestaria vastapäätä, Suga hänestä katsottuna vasemmalle ja Joy oikealle. Suga laski kantamansa Nimdan säilytyslaatikon oikealle puolelleen lähelle Matoroa, ja sillä välin Mestari viittasi munkeille, ja nämä poistuivat ääneti. Sadje katsoi Mestaria kysyvästi, mutta tämä nyökkäsi hänelle antaen sanatta hänelle luvan jäädä. Sadje asettui Matoron taakse seisomaan uskaltamatta istua – eipä hänelle tuoliakaan olisi ollut.

”Ystäväiseni, olette ilmeisesti tulleet pitkän matkan”, Mestari virkkoi. Matoro vastasi:
”Meidän saaremme on muutaman päivän matkan päässä. Ei se kovin pitkä matka ole.”
”Niin, ei kai sitten”, Mestari sanoi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Mahdatte olla kuitenkin väsyneitä matkasta ja – hyvänen aika – nazorakien lippulaivan hyökkäyksestä pienen venheenne kimppuun.”
Joy loi Sugalle merkitsevän katseen, johon tämä vastasi. Sitten hän sanoi:
”Mistä tiedät, että me jouduimme sellaisen hyökkäyksen kohteeksi?”
Matoroa häiritsi, että Joy ei teititellyt vanhusta, mikä olisi hänelle itselleen ollut täysin luonnollista, mutta tämän puhe ei ikinä pyrkinytkään kohteliaisuuteen. Mestari nojautui puiseen tuoliinsa ja venytteli käsiään.
”Minä tiedän yhtä ja toista hieman kaikesta. Mielenvoimat ovat mielenkiintoinen asia, ettekö olekin samaa mieltä?”
Matoro nyökkäsi, Joy laittoi kätensä puuskaan, ja Suga hieroi leukaansa mietteliäänä.
”Otan osaa menettämienne ystävien johdosta, vaikka”, Mestari sanoi, ”sanani eivät auta laisinkaan, saattavat jopa ärsyttää jotakuta, mutta tahdon osoittaa kunnioitustani teidän vaarallista matkaanne kohtaan. Älkää ottako sanojani loukkauksena.”
Joy näytti ärtyneeltä, mutta Matoro sanoi:
”En usko, että kukaan ottaisi.”

”Olet siis telepaatti?” Joy murahti.
”Niinkin voisi sanoa”, Mestari vastasi kryptisesti. ”Mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Enkä minä suinkaan tätä tietoa saanut teidän päistänne, rakkaat vieraat.”
”Ei välttämättä ole koko totuus?” Joy toisti epäuskoisen skeptisenä. Mestari hymyili.
”Mieli on tietysti luonnollinen osa olentoa kuin olentoa”, tämä sanoi viisaasti kääntämättä katsettaan Joyhin. Suga tajusi Mestarin olevan sokea. ”Minä uskon, että mieli itsessään ei ole ainoa substanssi. Myös fyysinen olemus on tärkeää, joskin katoavaista.”
”Mutta te uskotte, että mieli ei katoa”, Matoro totesi.
”Niin uskon, kaikki me athistit uskomme. Eikö olisi myös masentavaa, jos joutuisi ajattelemaan, että elämän päätyttyä kaikki olisi lopussa? Eikö olisi todella ikävää, jos joutuisi olemaan tyhjyydessä koko lopun ajan tästä maailmankaikkeudesta?”
Kaikki olivat hetken hiljaa.
”Mutta eihän sitä ajattelisi, jos olisi… ei-olevaa?” Suga sanoi ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Mestari naurahti, ja hänen nauruäänensä oli yllättävän heleä.
”Eipä niin, Summerganon, eipä niin. Meillä on sisäisiä oppiriitoja siitä, onko substanssi mieli vai sekä mieli että materia. Ontologia on niin mielenkiintoista, se on iso osa meidän uskontoamme.”

Pitkä tauko valtasi keskustelun. Mestari otti esiin pienen mutta pitkävartisen piipun, johon sytytti tulen alttarilla palavasta kynttilästä. Matoron ajatukset eksyivät jälleen nukkeihin. Sugakin oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta Joyta hiljaisuus häiritsi. Hän halusi päästä asiaan.

”Teillä on varmasti paljon kysymyksiä Nimdasta”, Mestari tokaisi yllättäen. ”Voin yrittää vastata niihin, mikäli tahdotte.”
Matoro oli odottanut tilaisuutta kysyä.
”Minulla olisi jotakin”, hän sanoi empivästi. ”Mikä… me emme oikeastaan edes tiedä… Mitä Nimda varsinaisesti on?”
”Tuo kysymys”, Mestari sanoi ja huokaisi, ”on ollut perintötietoa jo kauan. Meidän pyhät isämme tietävät Nimdan tarinan, mutta sitä ei jaeta ulkopuolisille. Minä voisin toki kertoa, mitä Nimdan siruista muodostuu, mutta auttaisiko se teidän päämääräänne?”
”Ei varsinaisesti…” Matoro sanoi.
”Mutta sinua kiinnostaa se erittäin kovasti”, Mestari viimeisteli Matoron ajatukset. ”Ja sinä tarvitset sen tiedon saadaksesi rauhan.”

Joy ei jaksanut jahkailua.
”Aiommeko mennä asiaan?”
Mestari puhalsi savua keuhkoistaan ja asetti sitten piippunsa pöydälle.
”Niin, tosiaan”, Mestari sanoi hitaasti. ”Tokihan teidän aikanne on rajallinen. Joten kertokaas, ystäväni, miksi olette täällä. Mitä varten tulitte tapaamaan minua?”

* * *

Nazora-pesät, Abzumon labra

”Sydämenpysähdys”, musta olento sanoi tunteettomalla äänellä. Kapteeni 666 katsoi pöytään sidottuna makaavaa Helmekaa vailla säälin tai myötätunnon tunteita.
”Elvyttäkää”, hän tokaisi välinpitämättömästi. ”Jos hän kuolee, meillä on ongelmia.”
Mustat olennot ottivat pienen matoranin irti pöydästä ja kuljettivat hänet muualle. Lasipulloista, koeputkista ja niitä yhdistävistä spiraalimaisista lasiputkista koostuva järjestelmä kiehutti nazorakille tuntematonta ainetta ja lisäsi siihen automaattisesti jotakin violettia nestettä. Seos valui lopulta tyhjään pulloon byretin läpi.

Kemia ei ollut kapteeni 666:n erikoisalaa. Hän piti paljon enemmän tappamisesta. Mutta nyt hänelle ei ollut suotu sitä, vaan hänen oli seurattava tämän prosessin edistymistä. Yksi laboratorion seinistä oli jäänyt kokonaan sellaisen hyllystön taakse, joka oli täynnä nazorakin pään kokoisia lasikupuja. Moni kupu oli jo täyttynyt olennolla, jolla oli pienet limaiset, kurttuiset raajat ja heikosti ruumiista erottuva pää sekä jonkinnäköinen häntä. Ne kelluivat lasikupujensa sisällä olevassa himmeän vihreässä nesteessä sikiöasentoon käpertyneinä.

”Tämä on hulluin idea hetkeen, mutta siitä voi olla paljonkin hyötyä tulevaisuudessa”, 666 pohti ääneen.
”Matoran selviytyi hengissä”, saapui musta olento ilmoittamaan.
”Hyvä”, 666 vastasi. ”Antaa sen olla rauhassa loppupäivän ajan, jottei se varasti kuole.”
Musta olento nyökkäsi ja katosi jälleen varjoihin. Muita olentoja käveli ympäriinsä tekemässä tiedettä tunteettoman ilmeettöminä, kasvonpiirteettöminä, tyhjinä tauluina.

* * *

Klaanilaiset näyttivät yllättyneeltä – paitsi Killjoy, joka näytti yhä epäileväisemmältä, kuin olisi tiennyt kaiken aikaa, että jotain pahaa tapahtuisi.
”Mitä te tarkoitatte?” Matoro kysyi hämmentyneenä. ”Tehän meidät tänne kutsuitte.”
Nyt oli Mestarin vuoro näyttää yllättyneeltä.
”Minä en ole kutsunut teitä. Viestintuoja tuli kertomaan minulle, että olitte saapuneet ja anoitte audienssia.”
Joy käänsi katseensa vihaisena Sadjeen. Tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin muut huoneessa.
”Minä en nyt käsitä”, Sadje sanoi hiljaisella, vavahtelevalla äänellä. ”Minä sain tehtävänannon.”
”Keneltä, Sadje?” Mestari huokaisi.
”Isä Bartax sanoi minulle, että te olitte käskeneet viedä klaaniin viestin. Hän jopa antoi minun nähdä kyseisen viestin. Se näytti uskottavalta.”
Mestari kohotti kulmiaan. ”Minä tiesin, että hänessä on jotakin pielessä.” Hän huokaisi jälleen.
”Mutta…” Matoro sanoi järkyttyneenä. ”Me toimme myös Betan, kuten pyysitte kirjeessä.”
”Sitä teidän ei olisi missään nimessä pitänyt tehdä.”
Tässä vaiheessa Killjoy kirosi Tawan.
”Mutta kirjeessä vaadittiin sitä, jotta saisimme Epsilonin. Tawa teki ratkaisunsa, koska…”
”Mestari”, Sadje sanoi epätoivoisesti, ”kirjeessä oli teidän sinettinne.”
Matoro nyökkäsi. Mestarin kasvot ikään kuin kivettyivät aidosti yllättyneeseen ilmeeseen, ehkä jopa järkyttyneeseen.
”Se… se ei ole mahdollista. Vain minä pystyn luomaan sinetin.”



”Voi, kyllä se on”, Bartax sanoi astuen huoneeseen. Jokainen huoneessa olija käänsi katseensa äänen suuntaan. ”Voi kyllä se on mahdollista”, Bartax jatkoi. ”Te olette liian, ah, hyväuskoisia, Ath-uskovaiset. Teitä on helppo huiputtaa. Ja klaanilaiset – hah. Admininne lähetti teidät hakemaan Epsilonia, vaikka se ei ole ollut meillä vuosisatoihin.”
”Senkin valehteleva sika!” Sadje huusi ja melkein pomppasi Bartaxin kimppuun. ”Sinä valehtelet! Se siru on meillä! Se poistettiin temppelistään varotoimenpiteenä jo kauan, ennen kuin se kurja Makuta yritti varastaa sen.”
Mestari käänsi surulliset kasvonsa Sadjen äänen suuntaan. Sadje katsoi häntä toiveikkaana. Mestari pudisti päätään.
”Näin halusimme uskotella kansalle, jotta se ei alkaisi käyttäytyä väkivaltaisesti ja hyökkäisi varkaita vastaan. Niin, aivan, siru varastettiin meiltä ja – Ath varjelkoon – varkaat kun sattuivat olemaan toisen lahkon jäseniä, Atheoniin uskovia”, hän sanoi anteeksipyytävään sävyyn. ”Tämä oli minun virheeni, huomaan. Minun olisi pitänyt hankkiutua sinusta eroon jo aikapäiviä sitten, Bartax.”
Bartax nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mestari paljastaa totuuden, rakastan tätä päivää.”

Heidän puhuessaan ovet olivat sulkeutuneet, ja nyt klaanilaiset huomasivat, että ne oli lukittu. Ulospääsystä ei olisi puhettakaan.
”Aika rientää, kun on hauskaa”, Bartax tokaisi. Sitten Mestari puhui:
”Bartax, sinut karkotetaan yhteiskunnastamme tämän takia.”
”Ja paskanko vertaa minä välitän!” tämä vastasi raivoisasti. Matoro hätkähti Bartaxin osoittamasta kunnioituksen puutteesta. ”Bothanan joukot liittyivät jo minuun, ja Bothana itse on kuollut. Monet muutkin ovat liittyvä minuun. Sinä menetät otettasi, Pyhä Äiti.”
”Minä varoitan sinua, Bartax”, Mestari sanoi vavahtelevalla äänellä. Bothanan kuolema oli järkytys.
”Minä en välitä, Mestari hyvä. Minä en ole tämän juonen takana. Tämä on vain hyvä kauppa. Mutta voin sanoa, että teille varattu kohtalo on paljon armollisempi kuin minä olisin suonut. Mutta vielä minä saan hetkeni. Tämä liitto kannattaa.”
Matoro päätti kurkottaa naamiovoimansa avulla Bartaxin mieleen. Hän näki siellä mustaa tyhjyyttä, jonkinlaisen pahuuden – eikä uskaltautunut pidemmälle. Mistä liitosta Bartax sitten puhuikaan, Matoro ei uskaltanut arvata.

Voi, liitto on kahdenlainen. Yliluonnollinen ja täysin luonnoton. Maallinen ja taivaallisen demoninen. Sinä ymmärrät pian. Niin, pian… Matoro the Blacksnow.
Matoro nielaisi äänekkäästi Bartaxin katseen pyyhkiessä hänen ylitseen, mutta nielaisun ääni hukkui Joyn sanojen alle.
”Mikä juoni?” hän sanoi. ”Kerro, mitä aiot, ketku, tai räjäytän sinut kappaleiksi.” Näin sanottuaan Joy ponnahti seisomaan ja paljasti ohjusvalikoimansa. Bartax väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn.
”Klaanilainen, sinun paukuistasi ei ole hyötyä täällä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, mitä teille seuraavaksi tapahtuu. Epsilon ei ole täällä. Täällä ei myöskään ole apua. Ennen kuin alhaalla vuoren rinteellä olevat asukkaat tietävät, mitä täällä tapahtui, on jo liian myöhäistä. Ja kun he saavat tietää, että Mestari kuoli täällä klaanilaisten keskellä, he tappavat kostoksi laivalla odottavat ystävänne. Ja Beta on poissa.”
”Sinä siis aiot tappaa minut”, Mestari huokaisi. Suga tarrasi tiukemmin kiinni Betan säiliöön.
”En suinkaan”, Bartax sanoi virnistäen. ”Sinä et kuole minun käsiini. Sinä et kuole täällä. Ei, teitä tarvitaan – ja teitä tarvitaan juuri siihen, miksi te tänne tulittekin, klaanilaiset. Teidän mestarinne vain sattuu olemaan joku muu.”

Näiden sanojen siivittämänä Bartax perääntyi ovelle ja sanoi:
”Meitä on täällä kuusi. Kuinka sattuikaan. Kun minä nyt poistun, teitä on enää viisi. Onnekasta?” Ovi avautui, ja Bartax astui ulos. Joy astahti ovea kohti, mutta Bartax heristi hänelle sormeaan.
”Meillä on täällä viisikymmentä tynnyriä ruutia. Eli en suosittele ampumaan, höyrypää!” Kuului ääni, kun ovi lukittiin jälleen. Joy katsoi ovea. Se olisi ollut niin helppo räjäyttää palasiksi. Sitten kuului ääni, kun jotakin, mitä vieritettiin oven eteen, tömähti ovea vasten.
”Minulla on paha aavistus”, Suga sanoi. ”Älä ammu, Joy. Ne varmasti vierittivät ruutitynnyrit oven eteen.”
”Kyllä minä nyt tajuan olla ampumatta, kun niillä on kymmenittäin ruutitynnyreitä, hyvänen aika”, Joy kivahti. ”Minä olen nyt hyvin vihainen tästä kaikesta. Mutta kumma kyllä, mitään erityisen vaarallista ei ole vielä tapahtunut.”

Mestari istui tuolillaan turtuneena. Sadje meni tämän luokse ja alkoi kysellä tämän vointia.
”Anteeksi, Sadje, minun täytyy ryhdistäytyä”, Mestari sanoi voipuneena. ”Bothana on poissa, sille ei voi mitään. Bartaxin suunnitelmat täytyy estää.”
Summerganon tarrautui Nimdan säiliöön ja otti sen erityiseen tarkkailuun. Hänellä oli epäilys, että sille tapahtuisi jotakin pian. Joy kokeili ovea. Se ei auennut. Matoro meni hänen luokseen ovelle ja kokeili itsekin työntää ovea. Ei vaikutusta.
Matoron nenä havaitsi hienoisen tuoksun. Ruutia.

Suga tiivisti tilanteen:
”Okei, eli meillä on täällä Ath-uskonnon ylin johtaja ja Nimdan siru lukitussa huoneessa, jonka ovien takana on tonni räjähteitä.”
”Kuulostaa hyvältä…” Matoro sanoi.
Joy murahti ärtyneesti.

Sitten, yhtäkkiä, kimeä nauru alkoi kaikua pitkin avaraa huonetta. Se kaikui seinistä ja muuttui sitten karmaisevan matalaksi rääkymiseksi ja lopulta katosi sellaisille bassotaajuuksille, että kukaan heistä ei pystynyt kuulemaan sitä. Summerganon asetti kätensä miekan kahvalle. Matoro the Blacksnow kaipasi nyt kuuluisaa harppuunaansa, vaikka sille ei näennäisesti tarvetta ollutkaan. Killjoy tunsi ohjuksensa nyt oikeasti hyödyttömiksi. Sitten ääni puhui.
”Tervehdyssss, klaanilaisssset!”
Matoron sydän täyttyi vihasta ja pomppasi kurkkuun hänen kuullessaan äänen, jonka omistajan hän oli juuri tunnistanut, jonka hän oli kohdannut kerran aiemmin, jota hän oli vihannut ensi hetkestä alkaen.
”Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin näyttäytymättä – haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan? Minä olen Makuta Abzumo, herra kaikista pyhin, jokaisen elämän omistaja. Minä olen se, joka määrää teidän kohtalonne. Minä olen hän, joka tuo teille yön. Ikuisen yön.”

Nauru alkoi jälleen, ja Sadje perääntyi seinää vasten. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta ja ei mistään ja yhtä aikaa hänen oman päänsä sisältä.
”Minähän jopa tunnen teistä muutaman”, Abzumon ääni sanoi. Mestari näytti erittäin keskittyneeltä, ja Matoro ymmärsi, miksi. Hän nimittäin koki saman: mielensisäisen pommituksen. Muu joukko ei näyttänyt reagoivan mitenkään – ehkäpä heidän mieliinsä ei hyökätty?
”Matoro Kuralumi, sankari, joka selviytyy kaikesta elossa eikä ikinä epäonnistu. Kuinka ihanaa. Käsipuoli. Eikö Marionetti tunnistanut Matoron voittamattomuutta ja kumartanutkaan ssssen edesssä?”
Matoro tarttui ainoalla kädellään päähänsä ja ähkäisi. Mielikuva nukeista tunkeutui hänen päähänsä. Ääni nauroi, se tunkeutui hänen korviinsa ja sieluunsa.
”Kenraali Killjoy, vahkien johtaja, jonka armeija pelastaa Bio-Klaanin. Me pidämme vielä hauskaa, kenraali, sssinä ja minä.”
Killjoy kuulosti hengittävän syvään. Kypäränsä sisällä hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne jälleen.
”Sssummerganon, toa, joka pitää päänsä kylmänä. Sinähän olit mukana yrittämässä tappaa minun suurinta luomustani? Epäonnistuminen on aina miellyttävää, eikö totta?”
Suga irvisti ja vihasi makutaa.
”Ja Sadje, turhuuksien turhuus. Munkki vain. Sinusta ei ole mihinkään, sinua ei tarvita missään. Miksi sinä edes olet täällä, mitä varten Mestari sinut sisään päässsssti?”
Sadje näytti tyrmistyneeltä. Turhuus…

”Mutta Mestari, sinä olet avain.”
”Saastainen Makuta, pysy erossa mielestäni”, Mestari sanoi heikolla äänellä.
”Voit olla eri mieltä, mutta älä sentään herjaa, Äiti kulta.”
Ääni nauroi jälleen.
”Mutta nyt ystävät, eiköhän aloiteta peli, jonka olen valmistellut teille. Minä haluan pelata. Ensimmäisessä erässä eloon jääneet ovat minulle vielä hyödyksi. Katsotaan, mitä tapahtuu. Enkä minä suinkaan sahaa teitä silmään. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka jää henkiin.”
Makuta nauroi vielä hetken ja sanoi sitten nautiskelevalla äänellä:
”Hyvää peliä.” Sitten ääni vaikeni.



Hetken hiljaisuuden jälkeen, sitten, kun Matoro oli juuri avaamassa suunsa, jotain tapahtui. Lattia alkoi täristä. Portaat sortuivat kokonaan. Lattia niiden kohdalta sortui myös, ja sortuma levisi heitä kohti. Jäljelle jäi pieni osa lattiaa huoneen keskelle, jossa he seisoivat. Valtaisat liekit nousivat kuilusta, joka oli muodostunut lattian sorruttua. Liekit nuolivat heidän lattiakaistalettaan ja yrittivät saada heidät kitaansa. Lattiasta yhä suurempi osa alkoi sortua heidän altaan.
”Lämpötila on noin 4000 kelviniä”, kuului Makutan ääni jostain, kaikkialta ja ei mistään. ”Ei hätää, Beta kestää kyllä kuumuuden.”
”Minähän sanoin teille, että tässä on jotain mätää!” Killjoy kivahti yrittäessään pysytellä poissa tulesta. Matoro piteli ainoalla kädellään kiinni Sugan toisesta kädestä. Joy oli antanut Sadjen ja Mestarin kiivetä harteilleen, ja jokainen yritti pysyä elossa. Sitten Killjoy sai idean.
”Olkaa valmiina”, hän sanoi ja laukaisi useita ohjuksia kattoon. Katto musertui ohjusten osuttua maaliinsa ja romahti suurina palasina alas. Katosta pilkisti valoa. Siinä oli muutaman metrin levyinen aukko, ja edelleen palasia putosi irti. Suga sai osuman katonpalasesta vasempaan jalkaansa, johon repeytyi ammottava avohaava.
”Vinkki: välttäkää sortuvaa kattoa”, hän sanoi tilanteessa yllättävän itseironisesti.

”Tarttukaa minuun”, Joy murahti. Matoro tarttui Joyn toiseen käteen, Suga toiseen. Matoranit keikkuivat Joyn selässä. Joy karjaisi ja sytytti rakettimoottorinsa. Juuri, kun koko heidän seisomapaikkansa romahti liekkeihin, Joy pääsi lentoon. Rakettimoottorit eivät kestäisi kauan näin painavaa kuormaa. He olivat muutaman metrin päässä katosta, kun kivenlohkare osui Joyn toiseen käteen, joka oli repeytyä irti. Matoron ote herpaantui.
Kiljaisten Toa putosi liekkeihin Makuta Abzumon äänen kaikuessa katedraalin jäännöksissä:
”Abzumon erävoitto. Matoron murskatappio.”



Liekit nielaisivat Matoron kokonaisena, ja huuto jäi kaikumaan sortuneeseen huoneeseen kuin kummitus.
”Ei!” Sadje huudahti. Katon läpi rynnien joukkio pääsi kuolemanloukosta ulos ja saapui katedraalin ylimmän kupolikaton alla olevalle tasanteelle, jonkinlaisen kattohuoneen sisään. Sen lattiasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta Joy jätti muut sortuman reunoille suhteellisen ehjän näköiseen kohtaan ja lähti itse takaisin alas. Raketeissa riitti tehoa vielä puoleksi minuutiksi. Hän lensi alas ja etsi katseellaan Matoroa. Tätä ei näkynyt, vain liekkejä riitti kaikkialle. Matoro the Blacksnow oli pudonnut tuliseen pätsiin – lopullisesti. Tuli oli valloittanut koko alemman kerroksen, eikä liekkien keskeltä erottanut yhtikäs mitään. Viides kerros oli romahtanut melkein kokonaan alemmille tasoille samoin kuin heidän kokoushuoneensa. Joy kirosi, kun ei ollut kiinnittänyt paremmin huomiota munkkeihin, jotka olivat olleet hääräilemässä viidennessä kerroksessa olevan oven parissa. Nyt oli ilmeistä, minä nämä olivat puuhanneet.

Killjoy huomasi, että liekit olivat jo korventaneet kokoushuoneen puiset ovet tuhkaksi. Hän näki käytävän, josta he olivat huoneeseen tulleet, hän näki liekkien nuolevan tynnyreitä, joita oli kymmenittäin ahdettuna käytävään. Hän tiesi, mitä olisi tapahtuva, mutta liian myöhään hän otti suunnakseen katossa olevan aukon.

Ruuti räjähti. Killjoy lennähti valtaisan paineaallon voimalla toiselle puolelle huonetta suoraan paksuun seinään, johon tuli syvä Killjoyn muotoinen halkeama. Hänen silmissään alkoi jo sumentua, mutta hän pakotti itsensä näkemään. Puolet koko katedraalista oli kadonnut olemattomiin, ja kaukana alhaalla tuli levisi lähimpiin taloihin ja kasvillisuuteen. Liekit nuoleskelivat Killjoyn kehoa, mutta viimeisillä voimillaan hän repi itsensä irti seinästä ja lensi kohti kattoa, jonne oli jättänyt muut.
Hänen suihkumoottorinsa pettivät juuri, kun hän oli saanut kiinni katon reunasta, ja purskauttivat viimeiset suihkunsa lennättäen Joyn tukevammalle lattialle. Maassa mahallaan maaten hän kohotti katseensa vain huomatakseen, että hänen koko muu seurueensa oli siepattu suureen metalliseen kouraan. Koura raahasi heitä ylös läpi katedraalin ylimmän kupolikaton, joka oli juuri hetki sitten murskattu, kohti jotakin suurta kappaletta, joka leijui taivaalla. Ennen kuin Killjoy ehti tehdä mitään, hän tunsi piston selässään, ja seuraavaksi sähköinen purkaus lävisti hänen vartalonsa. Hän karjaisi ja käännähti selälleen lattialla. Hänen edessään seisoi Bartax kädessään jonkinlainen ase.
”Hyviä unia, peto”, tämä sanoi hymyillen pahoittelevasti, ja Joyn silmissä pimeni. Viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen näkökenttänsä ylle nousevat liekit. Koko valtaisa katedraali räjähti liekehtiväksi helvetiksi. Joy ei nähnyt mitään, mutta vielä hän kuuli koko saarella kaikuvan karmaisevan äänen kirkuvan:
”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne. Kuin ottaisi vauvalta lelun. Jos me näemme teitä, me tapamme teidät. Jos me kuulemme teistä, me lähetämme tappajia teidän peräänne. Me tuhoamme teidät maailmankartalta, Athiin uskovat. Viettäkää mukava viikonloppu!”

[spoil]Gurvana oikoluki tämän. Ja Joy ehdotti sitä ensimmäistä musiikkia.[/spoil]

Pimeys



Visokki mietti vastausta Avden kysymykseen keskellä pimeyttä, missä Punainen Mies oli yhtä aikaa kaikkialla ja ei missään. Oliko Avde luovuttamassa? Ei se voisi olla mahdollista ottaen huomioon, millaisen vaivan hän on käynyt läpi saadessaan telepaatin luokseen. Sitten admin tajusi: parasiitti. Visorakin ei tarvinnut tällä kertaa pyöritellä vastaustaan kovin pitkään. Hän yritti edelleen löytää Avden mieltä, mutta turhaan. Visokki siirsi katseensa, joka hehkui vihreänä, ylöspäin pimeyteen, vaikka ei siellä ketään olettanutkaan olevan.

”Tehdään se. Tehdään vaihtokauppa”, Visorak vastasi pimeydelle päättäväisesti. Admin sai vastaukseksi naurua, joka loppui äkisti.

”Mutta älä luule, että pääsisit pakoon lopullisesti. Tarvitsen sinua vielä, ystäväni. Sinä, luotettava ystäväni”, Avden ääni kaikui kaikkialla, vaikka mitään ei näkynyt. Visokki yritti irvistää.

Admin sulki silmänsä ja keskittyi, keskittyi kovempaa kuin koskaan ennen. Hän muisteli ja selkeytti ajatuksiaan. Se ei näemmä silti auttanut, vaan kohde pysyi yhtä hämäränä. Sitten rahi tunsi Avden mielensä lähellä ja yritti pysyä vahvana. Kaikki kieppui Visokin mielessä. Avde yritti sekoittaa häntä. Nyt kaikki olisi pilalla, jos keskittyminen herpaantuisi.

”Pysy vahvana. Pysy vahvana. Pysy vahvana”, Visokki ei ollut ikinä pitänyt tästä tunteesta, mutta se olisi nyt vapauden hinta. Lopulta mielen paino hellitti ja rahi avasi silmänsä. Pimeys alkoi kieppua. Visokki tunsi kuinka painovoima veti häntä aivan satunnaisiin suuntiin ja kieppuminen yltyi. Sitten kaikki tyyntyi samaksi tyyneksi ja tyhjäksi pimeydeksi, mutta adminin eteen oli ilmestynyt ovi.

Klaani

Visorak astui ovesta varuillaan ja huomasi olevansa Klaanin reaktorihuoneessa. Hän kääntyi katsomaan vielä taakseen, missä ei ollut ovea, ja huojentui siitä, että oli taas tutussa paikassa.

Reaktorihuone oli entisellään. Tuttu ja turvallinen sininen valo valaisi huoneen keskellä. Visokki käveli varovasti reaktorihuoneen läpi ovelle vilkuillen ympärilleen. Visorak lähti huoneesta käytävälle kipittäen mahdollisimman äänettömästi kohti admin -siipeä. Visokin paluusta tulisi joka tapauksessa kunnon haloo, ja Tawan kanssa juttelu sujuisi paremmin, jos puoli Klaania ei hälisisi adminien oven takana. Muutama vastaantuleva klaanilainen ei kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta visorakia, joka oli Klaanissa ainoa laatuaan. Visokki ei kuitenkaan aikonut jäädä selittelemään kenellekään mitään. Ensin oli juteltava Tawalle. Otettava hänen haukkunsa vastaan kunniallisesti. Visokki ei halunnut ajatella Toan reaktiota.

Visorak kipitti monen kerroksen portaat ylös pikavauhtia ja vielä monta pitkää käytävää ennen kuin oli Tawan työhuoneen ovella. Sieltä Toan todennäköisimmin aina löytää, ikuinen työnarkomaani kun on. Visokin ollessa parhaan ystävänsä työhuoneen oven edessä, hän empi ja huokaisi syvään. Toisaalta visorak odotti ystävänsä näkemistä enemmän kuin koskaan, vaikka he olivat olleet paljon pidempiäkin aikoja erossa toisistaan. Toisaalta taas Visokkia pelotti Tawan reaktio, sillä vastaavaa tilannetta ei ikinä ennen ollut kohdalle sattunut. Rahi ravisti kaikki empivät ajatukset mielestään ja avasi oven rohkeana.

Tawan Työhuone

Nopealla vilkaisulla Tawan työhuone olisi saattanut näyttää täysin tyhjältä Toan seisoessa lähes liikkumattomana nurkkauksessa. Keltainen Toa tutkiskeli kasvojaan seinällä roikkuvasta soikean muotoisesta peilistä. Takaisin tuijottavat väsyneet silmät tuntuivat katsovan syyttävästi, eikä Tawa tuntenut oloaan muutenkaan mukavaksi. Hän nosti vasemman kätensä pikaisesti paikatun halkeaman päälle. Vielä hetki sitten irvokkaasti irvistäneen särön heikko jomottaminen oli kadonnut hänen poistuttuaan valvomosta, mutta pisteli yhä kääreen alla.

”Sinä teit tämän itsellesi”, Tawa sanoi itselleen hiljaa painaessaan otsansa peiliä vasten, jonka viileä pinta tuntui helpottavan hieman hänen oloaan. Juuriadmin olisi toivonut pystyvänsä kysymään apua muilta admineilta, mutta vain yksi heistä oli paikalla, eikä Tawa ollut vielä valmis antamaan anteeksi tälle. Tulistuneena hänen ylpeytensä ei olisi antanut periksi ja nyt Tawa halusi vain tarrautua tuohon tunteeseen, joka tuntui antavan hänelle lisää voimaa.

Adminin katse valui lattiaan. Hän kävi mielessään läpi viimeaikaisia tapahtumia tuntien epävarmuuden kurovan pinnalle jälleen sisimmistään.
Ehkä Guardian oli oikeassa? Ehkä hän näki jotakin mitä ei oikeasti ole? Ajatus ei huojentanut painoa, jonka Tawa oli kasannut harteilleen. Se puoli hänestä joka oli aikaisemmin nähnyt toivoa pimeydessäkin, tuntui nyt hyvin kaukaiselta.
Tawa oli antanut kätensä livetä leualtaan panssarinsa kohtaan, johon Sheelikan nyrkki oli polttanut jäljen viikkoja sitten. Tawa pohti Avden sanoja, oliko hän todella syypää Sheelikan lankeamiseen? Hän oli tottunut kyseenalaistamaan päätöksiään tuon tuostakin, mutta Tawa oli myös oppinut tuntemaan, milloin hän oli normaalisti tehnyt oikeat päätökset ja Sheelikan karkottaminen teloituksen sijaan tuntui tuollaiselta päätökseltä, mutta mitä useammin hän oli vieraillut Sheelikan sellin luona, sitä enemmän hän oli epäillyt omaa päätöstään.

Tawa nosti katseensa takaisin peiliin. Lyhyen ajan hän kuvitteli nähneensä painajaisistaan tutut ruosteiset seinät ympärillään, mutta näky katosi nopeasti.
”Miten niin muka armoton?” Toa kysyi peilikuvaltaan, jonka heijastama murheellinen ilme riitti vastaukseksi tyhjälle kysymykselle.

Työhuoneen ovelta kantautuva vaisu kolahdus terästytti Toan aistit, herättäen tämän samalla ajatuksistaan. Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan Tawa odotti kuulevansa koputuksen, jota ei kuitenkaan kuulunut. Oven vanhuksen narahtaessa hitaasti auki, Toa etsi vainoharhaisesti katseellaan keihästään, joka nojasi kulmapöytään muutamaan metrin päässä hänestä. Adrenaliinin pakkautuessa hänen suoniinsa Tawa jännitti lihaksiaan ja valmistui vilkaisemaan peiliin nähdäkseen tunkeutujan paremmin ennen kääntymistä. Oven narahtaessa kokonaan auki hän tunsi tutun energiavirran hapuilevan yhteyttä hänen mieleensä ja kääntyi hämmentyneenä ympäri.
Pelokkaan oloinen vohtarak, jonka ilme muistutti kovasti pientä ussal -rapua, joka on juuri jäänyt kiinni herkkuvarkaista, seisoi ovensuulla. Visokki vältteli suoraa katsekontaktia ja vaikka hän oli luonut yhteyden Tawan mieleen, kumpikaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus täytti huoneen.

Silmät pyöreinä keltainen Toa ravisti tyrmistyneenä päätään, koettaen selkeyttää mieltään uudelleen. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, mutta Toa onnistui lopulta pakottamaan yhden sanan huulilleen.

”… Visokki”, Tawa sanoi hiljaa ja otti samalla pari askelta visorakia kohti, pitäen kuitenkin varovaisesti etäisyytensä. Visokki nosti päätään kuultuaan nimensä, mutta käänsi ahdistuneen katseensa pian takaisin maahan.

Tawa tunsi seisovansa tyhjän päällä. Hän ei kyennyt uskomaan silmiään. Edessään hän näki vanhan ystävänsä, johon oli tukeutunut vaikeimpina hetkinään, mutta sisällään Tawa tunsi nakertavan pelon, jonka oli antanut juurtua liian syvälle: Oliko vieras tosiaan Visokki vai oliko hän kenties vihdoinkin menettänyt järkensä ja näki hallusinaation ystävästään?

”Minä luulin sinun kuolleen…” Tawa pakottautui sanomaan koettaen piilotella hämmennystään, mutta se tuntui paistavan hänen silmistään. Kiivastuminen oli hiipimässä hänen ääneensä.

Visokki käänsi katseensa maasta suoraan kohti Tawaa.
"Siltä se kyllä tuntui", rahi tapitti Toaa herkeämättä. Hieman loukkaantuneena, mutta samalla säälien, Tawa katsoi parasta ystäväänsä.

”Sinä jätit minut yksin!” Tawa huudahti ajattelematta juurikaan enää sanojaan. Järki pyysi Toaa rauhoittumaan ja varautumaan pahimpaan, mutta Tawa ei enää kyennyt pidättelemään tunteitaan sisällään.

Visorak lopetti Tawan tapittamisen ja näytti hätääntyneeltä. Rahi kipitti paikallaan levottomasti.

"Ei... En minä halunnut- Ei, ei ollut tarkoitus, Tawa", Visokki selitteli ja odotti Tawan räjähtävän raivosta, jonka oli valmistautunut ottamaan vastaan. Visorakin katse siirtyi taas syyllisenä maahan.

"...M-Minä olin aivan yksin kaiken tämän kanssa... ” Toa kirkaisi.
”Minä pelkäsin, etkä SINÄ ollut täällä!" Tawa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin, joiden välistä saattoi nähdä heikkoja sähköpurkauksia.
”Sinä jätit minut yksin!” Taitoksen alla oleva halkeama kirskahti leviten uudelleen näkyviin.

"Anteeksi, Tawa, anteeksi. Et usko, miten kovasti olen halunnut takaisin Klaaniin, takaisin kotiin..." Visokki katsoi Tawaa varovasti, hieman hämillään.

”Missä sinä olit kun tarvitsin sinua?” Tawa äyskähti loukkaantuneesti. Hyvin hiljainen ääni Toan sisällä pyysi tätä yhä rauhoittumaan. Hän hieraisi silmiään aivan kuin olisi yrittänyt saada edessään seisovan vohtarakin katoamaan, huomatakseen vain tämän seisovan yhä paikoillaan.

"Minä- Minä en tiedä. Jospa tietäisinkin. Kaikki on niin monimutkaista", Visokki takelteli ja piti tauon.
"Kaikki on Avden syytä!" visorakin ilme muuttui murhaavaksi.

Tawa näytti nyt huomattavasti leppyneemmältä.
”Mitä sinulle oikein tapahtui?” hän kysyi hermostuneesti, vilkuillen välillä keihään suuntaan, joka oli pian hänen kätensä ulottuvilla.

Visokki huokaisi hitaasti.
"Koko tämän ajan oli vain Avde ja minä. Minä en tiedä, mitä mielikuvitusmaailmoja hän loi koko ajan olinpaikaksemme, mutta hän yritti puhua minua jatkuvasti puolelleen. Ja tämä vitsin parasiitti kahlitsi minua vielä lisää", Visorak naksutteli pihtimiään.

"Olisin halunnut auttaa teitä enemmän, mutta en pystynyt. Ensimmäistä kertaa, en pystynyt”, Visokin viha muuttui yhtäkkiä alakuloisuudeksi.

"...Mutta kuinka sinä pääsit pakoon?" Tawa kysyi epäilevästi ja käveli hitaasti lähemmäs keihästään.

Visokki käänsi katseensa Tawan ohi seinään ilmekään värähtämättä: "Annoin Avdelle jotain, jonka vaihdoin vapauteen."

Tawa pysähtyi ja ryhdisti asentoaan.
"Ja mitäköhän sinä mahdoit antaa hänelle?" Tawan äänestään saattoi löytää piikittelyn makua.

Visokki hengitti pari kertaa oikein syvään. "Sen minä olisin niin halunnut tietää, mutta... mutta en tiedä", Visokki sulki silmänsä ja yritti rauhoitella itseään ja saada sanoja ulos.

"Sinä et tiedä?" ihmetys levisi Toan kasvoille. Tawa halusi sanoa jotakin, mutta jokin sai hänet pysymään vaiti.

"Se... Se oli muisto. Nimdasta", Visokki änkytti syyllisenä.

Tawan naamiosta kuuluu taas risahdus, tällä kertaa pieni murtuma ilmestyi silmäkulmaan, mutta Toa ei näyttänyt välittävän siitä tarttuessaan silmänräpäyksessä aseeseensa. Keihään kärki osoitti visorakia.

"Ja hetki sitten et vielä tiennyt mitä annoit, nyt tiedät sen olleen muisto! Kakista kaikki ulos! Minä haluan uskoa sinua, mutta sinä et tee tästä yhtään helpompaa!"

Visokki katsoi Tawaa: "Tawa, sinä et ymmärrä. Ongelma on siinä, että minä en muista Nimda -muiston sisältöä sen tarkemmin."
Visorak käänsi katseensa maahan apeana: "Minun ei olisi pitänyt ottaa tällaista riskiä, tiedän, mutta mutta... Otin riskin."

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen uudelleen. Tawa käänsi katseensa kohti lattiaa. Raivo, jota hän oli vielä hetki sitten tuntenut, väistyi haikeuden tieltä. Tawa ei pelännyt enää näkevänsä harhoja, muttei uskaltanut myöskään laskea keihästään.

"...Haluan luottaa sinuun, mutta voinko minä kaiken tämän jälkeen?" Toa jatkoi hetken päästä: ”Sinä olit ystäväni, mutta oletko sitä enää?”

"Tawa, minä- minä en tiedä, näkeekö Avde ne", Visokki vältteli edelleen Tawan katsetta: "Olin itsekäs, myönnän. Se ei ole tapaistani. Halusin vain niin kovasti takaisin Klaaniin. En tiedä, olisinko muuten päässyt. Toivon, että Avde ei näe sitä, mutta siitä ei voi ikinä tietää.”

Tawa antoi aseensa pudota käsistään lattialle. Keihäs ei ehtinyt edes osua lattiaan, kun Toa oli jo harpponut ystävänsä luokse ja kietonut kätensä tämän ympärille. Hämmentynyt visorak tuijotti hölmistyneenä viereensä polvistunutta Toaa.

”S-Suo anteeksi, että vaivuin epätoivoon”, Tawa sanoi nyyhkyttäen äänekkäästi.
"Sinä olit poissa! Minä olen ehtinyt työntää sivuun tänä aikana niin kovin paljon ja haudannut samalla jopa itseni!”

Visokki hämmentyi yllättävästä Tawan reaktiosta, sillä odotti jotain aivan muuta.
"Tawa... Et usko, millainen ikävä minulla oli", Visorak vastasi hieman hämillään Toan halauksessa.
”Tunnen vain… Tämän hiljaisuuden, tämän vihan. Luulin päässeeni eroon siitä, mutta tämä tunne jahtaa minua kaikkialle,” Tawa purki itseään. Toalla olivat kyyneleet lähellä: "Sinä tulit takaisin... Sano, että sinä olet sinä. Minä en enää jaksa, minä en halua enää kuulla ikäviä yllätyksiä."

Visokki tapitti Tawaa ihmeissään: "Kyllä se olen minä. Enkä aio mennä enää lähellekään Avdea. Tiedän, että hän yrittää vielä jotain."

Tawa irroittautui parhaasta ystävästään ja jäi maahan istumaan käsi Vizun pään päällä. Toa oli vain hiljaa ja yritti kasata itseään.

Visokki hävitti viimeisetkin rippeet vielä hetki sitten vaivanneesta apeudesta ja vaihtoi aihetta: "Mutta mitä täällä on tapahtunut? Olen ollut aivan liian kauan poissa!"

Tawa katsoi Vizua epäuskoisena: "Haluatko aivan varmasti kuulla?"

Visorak jähmettyi hetkeksi. Eiväthän ne tietenkään mitään ilouutisia voisi olla.
"Minun on pakko."

Tawa huokaisi. "Minä näkisin sinut mieluummin lepäämässä, mutta luulisin sen päättyvän samalla tapaa, kuin Guardianin kanssa..." Tawa totesi.
"Lyhyesti sanottuna kaikki on mennyt päin keveshiä. Tappio tuntuu turhan läheiseltä, enkä minä ole ollut kovinkaan mukava itselleni taikka kenellekään muulle."

Visokin silmiin nousi yhtäkkiä järjetön raivo. "Se Avde, se kirottu Avde! Minä listin sen omin voimin vielä joku päivä! MINÄ- MINÄ-! Minua tarvittiin Klaanissa niin kovin! Allianssi suunnitteli tämän koko sotkun selvästi keskenään!!!" Lopulta Visorak lösähti raajat levällään voimattomana lattialle.

Tawa sanoi: "Sinä tulit takaisin, sinä maksoit siitä... Niin ehkä mekin, mutta ei sota ei ole vielä ohi. Saitko mitään selville Avdesta tai ylipäätään mistään joka voisi auttaa mei-..." Tawa huokaisi syvään ja kosketti huomaamattaan naamionsa uutta säröä: "Ei, sinun pitäisi levätä nyt."

"Tawa, luuletko, että minä pystyn nukkumaan kaiken tämän jälkeen?" Visokki huokaisi ja jatkoi: "Tiedän ainakin suunnilleen, mitä Avdella on mielessä. Hän haluaa käyttää minua hyväksi, koska itse ei ole telepaatti. Sitä minä en tosin tiedä, mikä hän on."

Tawa huokaisi. "Taidat olla oikeassa, mutta sitten meillä on paljon töitä edessämme", pieni hymy kiri Tawan kasvoille: "Ensiksi meidän varmaan pitäisi ilmoittaa muille paluustasi."

Visokki pyöräytti silmiään. "Minä todellakin olen ollut pitkään poissa, voi hyvänen aika! Haluan tehdä heti jotain, muuten tämä syyllisyys ei mene pois! Sinä olet hautautunut tämän kaiken työn keskelle yksin!" Visokki silmäili isoja paperipinoja, joita oli kertynyt ympäri Tawan työhuonetta.

"Älä sinä siitä huolehdi. Sinä selvisit ja olet nyt täällä, voisinko minä pyytää enää enempää?" Tawa nousi ylös: "Tervetuloa takaisin, ystävä". Tawa ei koskaan ennen ollut tajunnut, kuinka kepeältä tuo sana tuntui nyt. Toa hymähti itselleen.
”Mutta nyt me-…” Toan lause jäi kesken hänen nostaessaan yhtäkkiä kätensä kaulalleen. Viiltävä kipu levisi hänen kehoonsa hyökyaallon lailla jostakin silmien takaa, mikä toi metallisen maun hänen huulilleen. Tawa horjahti kaksi askelta taaksepäin, hänen katseensa oli muuttunut tyhjäksi.

”Auta”, Toa ehti ähkäistä, ennen kuin Visokki muuttui pelkäksi vääristyneeksi varjoksi hänen silmissään, ja kaatui tajuttomana lattialle.

Visokki kerkesi vain ajatella, että Tawa olikin paljon huonommassa kunnossa mitä hän luuli, ja sitten Toa makasikin jo tajuttomana lattialla. Visorak nosti Toan nopeasti selkäänsä ja kipitti maksimaalista nopeuttaan sairasosastoa kohti.

[spoiler=Tämä on käynyt läpi tuskaisen prosessin]...mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. Kiittäkäämme Tawaa ja kaikkia teitä, jotka potkitte Tawaa, eriyisesti Kajaanimiittiä.[/spoiler]

Pinnan alapuolella

Veden alla oli hiljaista ja rauhallista. Bloszarille tuli kaloista mieleen Tronie. Hän alkoi jälleen tuntea surua. Ja hänestä tuntui, ettei ollut oikein uida, rentoutua ja nauttia elämästä, kun hänen ystävänsä oli vangittu Rautasiivelle.

Mitäköhän nyt tapahtui muille Klaanilaisille? Toa ei ollut kuullut Sugasta, Joysta, Matorosta tai siitä Matoranista, jonka nimeä Bloz ei koskaan muistanut. Ei kai yhden sirun hakeminen diploomaattisesti kestänyt kovin kauaa?

Toaa päätti olla vielä hetken veden alla. Hän sukelsi alaspäin ja huomasi pieniä kaloja menevän hänen ohitseen. Niistäkin tuli mieleen Tronny.

Bloz päätti katsella vähän ympäriinsä. Näkyi kaikenlaisia koralleja, erilaisia vesiraheja, vesikasveja ja... laiva.

Laiva oli näköjään uponnut tänne. Se näytti olevan rakenteellisesti heikko, eli tarpeeksi voimakas merivirta pystyisi kuljettamaan sitä. Laiva näytti olevan ikivanha. Mitäköhän sen sisällä olisi?

Toa ui sen luokse ja tajusi ilman olevan vähissä. Pintaan oli kymmeniä metrejä, ilma loppuisi naamarista pian. Bloz ui laivan alle, siinä toivossa, että siellä olisi jokin sukelluskello tai vastaavaa.

Mutta sen sisällä oli vanhoja ilmanaamioita, samanlaisia, joita Bloszar käytti. Pikaisesti hän otti yhden, mutta jos laivalla olisi ilmanaamioita, siellä voisi olla muutakin.

Yksi kuollut Ta-Matoran kellui. Näköjään hän ei ollut ehtinyt poistua laivasta.

Pari Le-Matorania näkyi vähän matkan päästä. Toa ei tiennyt, mikä tämä laiva oli ,ehkä se kuului saaren munkeille, mutta mikään ei liittynyt siihen. Toa oli nähnyt, kuinka ne munkit pukeutuvat, eikä yksikään näistä ollut pukeunut samanlaisiksi.

Ja munkit olisivat varmasti ja hakeneet kaiken tarvittavan täältä, eli tuskin laiva kuului heille. Mutta kelles sitten?

Vähän ajan päästä, vastaan tuli pieni ovi, kannen alla, ja Toa avasi sen. Ilma veti hänet sisään nopeasti ja vedenmyös. Bloszar sulki oven todella nopeasti ja huomasi huoneen olevan ilmatiivis. Vesi ei yltänyt kattoon asti, siinä välissä oli vähän tilaa. Toa ui siihen nopeasti ja otti ilmaa.

"Tuntuupa mukavalta", Toa sanoi, laittoi ilmanaamion takaisin päähänsä ja alkoi katsoa tarkemmin huonetta.

Paljon laatikoita oli. Toa kurkisti yhteen, avasi sen kannen ja huomasi siellä olevan ikivanhoja aseita. Toisessa oli osia, kuin vanhaa teknologiaa. Ne eivät olleet ruostuneet, se ihmetytti Toaa.

Bloszar avasi monia laatikoita, jokaisessa oli vähän osia, tai aseita. Yhdessä, vähän paksummassa ja painavemmassa, oli kypärä. Toa otti sen ja kolme laatikkoa mukaansa. Hän sitoi ne kiinni narulla, jonka oli löytänyt seinältä, ja lähti ylöspäin, kohti laivaa.

***

Tulen Toa ehti juuri ja juuri pinnalle, sillä happi oli melkein loppu. Bloz ui takaisin laivalle ja vei laatikot hyttiinsä. Hän vähän aikaa päätti rakennella. Kypärä oli ainoa, joka oli hyvässä kunnossa. Toa kokeili sitä päähänsä ja se tuntui sopivan oikein hyvin. Ehkä olisi aika lopettaa naamionkäyttö, eihän sitä Bloz koskaan käyttänyt.

Osat olivat erittäin hyviä aseiden valmistamiseen. Niitä Toa oli juuri tarvinnut. Toa avasi viimeisen laatikon ja siellä oli haarniskan osia. Toasta tuntui, että hänen nykyinen haarniskansa oli liian painava. Nyt olisi hyvä aika korjata asia.

Bio-Klaanin saari, länsirannikko

Tummanpunainen ja solakka hahmo kiisi läpi meriveden. Sen voimakas häntä auttoi sen uskomattomiin nopeuksiin ja virtaviivainen pää halkoi vettä tehokkaasti. Yllättäen tämä torpedon lailla kiitävä matelija käänsi kurssinsa ylöspäin ja halkaisi veden pinnan. Se pääsi meren aallokosta yhdellä loikalla rantaan.

Nuori, hoikka Zyglak katsoi laskeutumispaikkaansa. Saaren länsirannikon tuuheat metsäosat sopivat naaraan tarkoituksiin hyvin. Se tarkkaili ympäristöään varovaisesti. Metsän oman puheen lisäksi mitään ei kuulunut.

Lehu, se ajatteli mielessään. Matoranin kieltä.

Lisko oli mielissään siitä, ettei sitä seurattu. Vaikka Skakdit pitivät mahdollisimman tarkkaa kirjaa Zyglakien tulemisista ja menemisistä, menettivät palkkasoturit täysin liskolajin hallinnan, kun oli kyse merestä. Skakdit eivät voineet estää Zyglakeja hakemasta merestä kalaa, eivätkä liioin voineet tietää, mihin liskot todellisuudessa menivät.

Enkä minä pidä tarkkailtavana olemisesta, tummanpunainen Zyglak ajatteli. Hän oli tullut taas tänne metsän rauhaan. Teräväkyntisten jalkojen askeleet johtivat samalle aukiolle kuin aina ennenkin. Muutama veitsi ja keihäs odottivat onton puun sisässä, valmiina harjoituksiin.

Rasahdus.

Nuori naaras seisahtui niille sijoilleen. Zyglak otti hiljaa vasemmalla kädellään käyrän heittoveitsen käteensä ja terästi kaikkia aistejaan. Hän tarkkaili ympäristöään niin keskittyneenä kuin kykeni. Yksittäisiä kellertäviä ja oransseja lehtiä putoili hiljalleen ilman halki ja kultaiset heinät huojuivat tuulessa. Mutta ei mitään rasahtavaa.

Paitsi-

Zyglak otti muutaman nopean askelen ja loikkasi. Ilmalennon aikana hän ehti kuitenkin havaita tehneensä niinkutsuttua hätävarjelun liioittelua, sillä rasahtelija oli toinen Zyglak. Päkts-muks.

”Auuutsh!” päästi naaraan hypyn kohteeksi päätynyt lisko suustaan. ”Mei, mitä sinä teet.”
”Hm. Ei kannata hiippailla varjoista selustaani”, nuori ja tummanpunainen törmäyksen osapuoli totesi noustessaan taas jaloilleen. ”Sitä paitsi mitä sinä edes teet täällä?”
Toinenkin Zyglak, nuori hänkin, väriltään sinivihreä ja sukupuoleltaan mies, nousi myös seisomaan. ”Minun piti varmistaa, kuka sinä olet, ennen kuin tulen esiin. Mei, tiedät, ettet saa karata tällä lailla.”

Mei kääntyi toista matelijaa kohti. ”En minä kestä sitä paikkaa. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan.”

Hän tiesi hyvin, mitä Mei tarkoitti.


Bio-Klaanin saaren pohjoisosat, Allianssin luolatukikohta

Ruosteisen raudan värinen ja hajuinen, raskaasti haarniskoitu Skakdi-soturi repäisi seinällä roikkuneen, Zyglakien muinaista merijumaluutta esittäneen kivitaulun alas ja ripusti tilalle suurpiirteisesti piirretyn kartan. Sitten hän iski seinään kiinni muutamalla suurella naulalla rikkinäisen Matoran-naamion. Skakdi otti muutaman askelen poispäin seinästä ja ihaili sisustusteknillistä ratkaisuaan. Kyseinen valtavan luolan kattoon rakennettu huone oli nyt viimeistä piirtoa myöten kokenyt todellisen muodonmuutoksen. Nyt sitä saattoi kutsua todelliseksi sotapäällikön saliksi, ja korkea-arvoinen raudanharmaa Skakdi istui hyvin tehdyn työn päätteeksi valtaistuimelleen. Hän vilkaisi alas lattiaan asennetusta, luuritilällä peitetystä luukusta.

Hmph, hän tuumi mielessään tutkaillessaan katseellaan luuristikkoa. Tuon materiaali on vaihdatettava johonkin sivistyneempään. Kenties lähikylissä on vielä jotain irti revittävää.

Suuren luolan maisema levittäytyi alla ja Skakdi virnisti rumaa hymyään niin, että koko hammasrivistö näkyi. Alhaalla, kivisen luolan purojen halkomalla pohjalla kaikki meni niinkuin pitikin. Zyglak-jonot kuljettivat Skakdien sotamateriaalia luolaan: miekkoja, keihäitä, kypäriä, kiväärejä, raskasta tykistöä. Muutama Skakdi tarkkaili työn laatua päällikön istuimistaan. Raudanharmaa Skakdi nousi omalta vastaavalta penkiltään, ja lähti kulkemaan huoneen nurkassa oleville askelmille. Se nousi ylöspäin, luolan katon sisään. Siitä pääsi kulkemaan tunnelia pitkin muihin valtavan pääluolan katossa roikkuviin rakennuksiin ja seinää pitkin myös pohjalle asti.

Hetken kuluttua raudanharmaa Skakdi pääsikin strategiapalaverihuoneeseen. Luonnollinen luola, jonka keskellä oli ollut suuri lampi, kylpi aiemmin valokivien sinertävässä hehkussa. Nyt lampi oli peitetty laudoituksella ja valokivet korvattu osin soihuilla, osin hehkulampuilla. Kaikki tämä oli kuitenkin vain pientä, sillä todellinen muutos oli huoneen käyttäjissä. Zyglakit eivät enää päättäneet omista asioistaan, vaan se työ oli nyt Skakdien.

Ja hyvä niin, sillä toisin kuin nuo skarrarin liskomiehet, me saamme hyödyllisiä asioita tehdyksi.

Samaan aikaan Klaanin saaren itärannikolla Skakdien joukko-osasto poltti erään pienen Matoran-kylän viimeisenkin asumuksen matalaksi.


[spoil]Ja sitten aivan toisaalle. Nämä osat eivät liity toisiinsa mitenkään, kunhan julkaisen samaan aikaan.[/spoil]


Nui-Koro, pieni rakennus



Lisää likaisia huonekaluja puski sisään Snowien aistien välityksellä, kun hän istui pubissa. Kepen ja Harkelin mentyä kabinettiin tekemään laskelmia lumiukko ja hento Suflery olivat jääneet kahden. Nyt oli jo aamuyö. He istuivat pienen pyöreän pöydän ääressä, jonka vahapintaiselle pöytäliinalle oli sulanut useampia kynttilöitä.
”Miksi”, keltainen Matoralainen aloitti vaisusti. ”Miksi sinä et mennyt kabinettiin?”

Snowie käännähti natisevalla tuolillaan katsomaan keskustelukumppaniaan paremmin. Klaanilainen oli yllättynyt, sillä tämä oli ensimmäinen Snowien kuulema kerta, kun tämä neiti aloitti keskustelun.
”Katsos”, Snowie puhui mielestään hieman liian tietäväisellä äänellä. ”Ei minusta ole siellä mitään iloa. Poliisi ja tiedemies kasaavat todistusaineistoa veropetoksista, enhän minä sitä tajuaisi. Olisin vain tiellä. En minä oikeasti tahdo tungetella.”

Sufleryn Suuren Kanohi Komaun takana hänen vihreät silmänsä muuttivat ilmettään. Snowie ei osannut sanoa, mihin suuntaan. Matoralainen kuitenkin jatkoi puhettaan.
”Et sinä nyt varsinaisesti tyhmältäkään vaikuta.”
”Heh”, lumiukko naurahti ja nousi seisomaan. ”En minä pidäkään itseäni tyhmänä. Mutta asiain laita on niin, että huomattavasti kyvyttömämpi käyttämään aivojani tällaisissa asioissa kuin vaikkapa tuo ystäväni takahuoneen puolella.” Puhuessaan Snowman käveli vähän matkan päässä sijaitsevalle nuhjuiselle, tummanvihreällä sohvalle ja istahti sille kasvot keskustelukumppaninstaan poispäin.

”Klaanilainen silti”, Suflery vastasi loitonneelle Snowielle. ”Tiedän kyllä, mitä porukkaa olette. Vaikka me Nui-Korolaiset esitämme mieluusti olevamme saaren 'vanhan kaupungin' parempaa väkeä, suuri enemmistö ihailee teitä silti. Vanhan pääkaupungin status merkitsee vähän oikean sankaruuden rinnalla.”
”Mmmh. Tuota, en tiedä mikä esti sinua näkemästä minua ja Spinnykkää tuolla viiksikeisarin kämpillä, mutta emme varsinaisesti ole suuria sotureita. Klaanin tohelo-osasto, voisi jopa sanoa.” Lyhyen naurahduksen säestämä juttu jatkui. ”Vaikka hei, Kepe on silti loistava tiedemies. Ei hän esitäkään olevansa mitään muuta.”

Suflery kurottautui hieman parempaan ryhtiin ja koetti nähdä selin kääntyneen keskustelukumppaninsa kasvoja.
”Entä sinä?” hän kysyi varovasti.
”Niin, siinäpä se. Minä ikään kuin olen mukana seikkailemassa, mutta siihen se usein jääkin.”

Kabinetin puheensorina kuului asiallisena mutta epäselvänä muminana puuoven takaa. Kepe ja Harkel paiskivat selvästi töitä. Matoralainen oli hetken hiljaisuuden jälkeen juuri vastaamassa jotain, kun Snowie käänsi kasvonsa kohti Sufleryä. Lumiukon suupielet osoittivat ylöspäin, mutta Matoralainen ei osannut mieltää ilmettä hymyksi. Klaanilainen jatkoi puhettaan.
”Olen vähän pelkuri.”
”Hei, kai sinä kuitenkin-”
”Anteeksi keskeytys, mutta ei. Mitä minä osaan tehdä? Ainoa mainittava taitoni on piiloutuminen, oi kuinka sankarillista.”
Suflery ei enää vastannut.
”Enkä väitä, että näkymättömissä oleminen olisi jotenkin kunniatonta. Minä tunsin kerran... Tapauksen, joka kohtasi uhat pääsääntöisesti selkäpuolelta, mutta oli... On silti urheimpia tuntemiani seikkailijoita. Ja hän on sentään Nazorak-karkuri.”

Jälleen tauko. Pubin ulkopuolelta kuului aamuisella työmatkallaan kulkevien Matoralaisten ja parin muunkin lajin ääniä. Todistusaineiston parissa työskentely oli jatkunut läpi yön, ja pian aurinko nousisi.

”Ja parastahan tässä on ilman muuta se, että minä voisin oikeasti olla hyödyksi. Minä vain en ole.”
Nyt oli Sufleryn vuoro liikkua huoneessa. Hän nousi tuoliltaan, ja käveli hitaasti kohti Snowien sohvaa. Lumiukko kuitenkin jatkoi: ”Ja.. Ja... Se ei ole vain sitä. Tein valintani. En ole paras heppu luokittelemaan näitä, mutta... Joku voisi sanoa, että puukotan Klaania selkään.”

Lumiukon katseessa näkyi selkeää ahdistusta. Keltainen, hento Matoralainen istui Snowien vierelle ja katsoi tätä tukevahkoa klaanilaista silmiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kun kabinetin ovi rämähti auki Kepen ja Harkelin saapuessa voitonriemuisesti paperinivohkaa kätösissään heilutellen huoneeseen, eikä Snowie saanut tietää, oliko Suflery ollut sanomassa hänelle jotain lohdullista tai syyllistävää.

[spoil]Matoro viimeisteli tämän viestin. Kiitos hänelle.[/spoil]



Jos kuolemaa ei osaa odottaa, se ei tunnu yhtä pahalta kuin silloin, kun sitä osaa.

Kun irrotin otteeni Joyn kädestä, tuntui kuin maailma olisi loppunut. Se olisi loppuva minun osaltani, näin ajattelin pudotessani liekkimereen. Kymmenen sekunnin pudotus tuntuu yllättävän pitkältä. Sen aikana ehtii ajatella aivan liikaa. Kuinka näin saattoi tapahtua? Ei ollut harppuunaa, ei pelastavaa kättä – sen paremmin itsellä kuin kellään muullakaan. Killjoy pyyhälsi yhä kattoa kohti suihkumoottoreillaan kaikki muut mukanaan, mutta minut oli tuomittu. Minut oli tuomittu kuolemaan.

En ehtinyt auttaa Klaania löytämään ja tuhoamaan kaikkia Nimdan siruja. En ehtinyt tutkia athismin salaisuuksia. En ehtinyt… seikkailla ystävieni kanssa…
Seikkailua oli kyllä tullut ennen Nimda-jahtia runsaasti. Umbran kanssa seikkailu oli ollut hauskaa, pelottavaa, vaarallista. Oli saanut viettää aikaa hyvän ystävän kanssa.

Nuket… vainosivat minua loppuun asti. Enkö päässyt niiden muistolta pakoon ennen kuolemaani? Oliko sillä väliä? Kadunko jotakin?

Kadunko.

Itroz. Naamioni. En ehtinyt selvittää niiden merkitystä. En ehtinyt puhua Manulle, kysyä, oliko hän selvittänyt Itrozin muistiinpanoista jotain. En ehtinyt vierailla Metru Nuilla. En ehtinyt…

Liekit ovat kuumia. Ne polttavat, sulattavat jään. Savu tukkii sieraimet, yskittää. Mitään ei enää näy, paitsi punaista kajoa savun läpi. Viides kerros on täysin kadonnut, liekkien verhoama. Kaikki on tulessa, ja putoan sen kaiken läpi kuin hidastettuna, kuin aika todella hidastuisi. Kaikki mielessäni.

En ehtinyt pelastaa Rautasiivelle jääneitä klaanilaisia. En ehtinyt kukistaa Metorakkia.
Viimeinen ateriani oli typerä ananassoppa. En voi enää nauttia Klaanin mahtavista ruoista, en kahvion virvokkeista, mukavista äänistä, hauskoista keskusteluista. En tähtitaivaan katselemisesta, en uimisesta, juoksemisesta… en elämästä.

Ei enää täpäriä pelastumisia, hurjia taisteluita, tylsiä toimimattomuuden hetkiä. Ei enää ystävien kuoleman suremista, ei voitosta riemuitsemista, ei rohkeutta, ei pelkoa, vain kuolemaa.

Ajatusten irrationaalisuus ja epälooginen järjestys – ja sanoja, joita vain Manu käyttäisi, hassua. Filosofia ei yleensä ole minun alaani. Ennen kuolemaa pystyy kaikkeen.
Vaan ei.
Voi.
Pelastaa.

Itseään.

Eikä muita.


Enää.
Koskaan.

Neloskerroksen mustuneen ja hiillostuneen puulattian läpi iskeytyminen, kaiken polttavan kuumuuden tunne. Hengittäminen ei enää ole mahdollista. Keuhkot ovat täynnä savua. Kyynel valuu suljetusta silmästäni. Naamion sisältä kumpuavat ajatukset, niin, ne ovat täynnä paniikkia, pelkoa. Kuolemasta. Minä en ole ainoa, joka pelkää kuolemaa hetkenä, jona se koittaa. Luonnollista. On luonnollista pelätä kuolemaa, miksi ei olisi? Elämän tarkoitus on säilyä hengissä kuolemaan saakka. Vai onko kuolema itsessään elämän tarkoitus? Kuolemaan kaikki päättyy, siihen kaikki huipentuu.

Ei. Ei se voi olla niin.

Saavuin Klaaniin melko pian sen perustamisen jälkeen. Olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että se koituisi kuolemakseni? Bio-Klaani ja sen tehtävät. Nimda ja sota Allianssia vastaan. Makuta Abzumo, Makuta Nuin verivihollinen oli murhannut minut.

Kadunko.
Sittenkin.

Ehkä jotain…

Ystävät. Olisin halunnut tavata heidät vielä... Umbran, Sugan, Äksän, Bladiksen, Snowien… Kepen, Manun, Tawan, Guartsun… Gekon…
Keetongun, telakan matoranit.
Bobin, Kupen, arkistomyyrät Vaehranin ja Gahlok Van.
Domekin. Kongun. Kapuran.

Kadun, että en ollut varovaisempi.
Kadun, että lähdin tälle matkalle.
Kadun, että uskoin, naiivisti, uskoin, että athistit olisivat todella antaneet meille sirunsa.
Uskoin Sadjea. Joy epäili, minä en ollut yhtä skeptinen.

Olisiko pitänyt? Olisiko pitänyt varoa?
Ei.
Se en ole minä.
Tällainen minä olen.

Matoro the Blacksnown viimeinen ajatus. Nytkähdys. Kuolema.

Nui-Koro, tori



Mukulakivinen aukio kylpi kaikissa sateenkaaren väreissä, kun kaupungin kirjavat asukit tungeksivat sen keskellä olevan, vanhan puulavan ympäristössä. Torin laidalla vanhan kivisen kellotornin vanha viisari jyskytti menemään jossain puolenpäivän kieppeillä. Ja aurinko paistoi.

Pormestari mulkoili puisella korokkeella komeilevia sankareita hyvin, hyvin vihaisesti. Jalkapuusta käsin. Kepe, Snowie ja Harkel sen sijaan olivat yhtä hymyä, ja Suflerykin näytti iloiselta. Tilapäisesti kaupungissa korkeinta valtaa käyttävä Nui-Korolainen, parlamentin puheenjohtajana toimiva Ga-Matoran, kiinnitti juuri pronssisilla, Hahnah-rapukaiverruksilla koristelluilla rintamerkeillä nelikon harteille tummansinisiä, lyhyitä viittoja. Harkelin ja Sufleryn kanssa Ga-Matoranilla ei ollut mitään ongelmia, mutta Klaanilaiset olivat kiusallisen pitkiä viitan tyylikkäälle ripustamiselle. Pian paikalle kuitenkin saatiin laatikko, ja työ jatkui. Klaanilaiset kumarsivat kiitollisina, vaikka Kepen mielestä Snowien ele muistutti hieman liikaa niiausta.

Lopulta viimeinenkin hakanen kliksahti kohdalleen ja Ga-Matoran astui loitommas. Siitä hän käveli ryhdikkäästi takaisin tummaan, kiiltävästä puusta valmistettuun puhujanpönttöön, jonka ulkokuoressa komeili sama rapukaiverrus. Samasta pöntöstä käsin hän oli hetki sitten lukenut pormestarille jaetut syytökset. Asiat tulisivat kuulemma muuttumaan Nui-Korossa. Uudet vaalit pidettäisiin pikimmiten ja välit Bio-Klaanin väen kanssa koetettaisiin saada tervehenkisemmiksi. Vaikeat ajat tulisivat vaatimaan kahden saaren suurimman asutuskeskuksen saumatonta yhteistyötä. Lisäksi hän oli hehkuttanut klaanilaiskaksikon, viiksekkään komissaarion sekä ujon poliisilaitoksen sihteerin panosta asiaan.

”Ja nyt nämä neljä sankaria”, Ga-Matoran jatkoi juhlapuhettaan. ”Ovat virallisesti Nui-Koron Kaartin virallisia kunniajäseniä!”

Hetken väkijoukko hurrasi, mutta sitten puheenjohtaja kumartui taas mikrofonin ääreen.

”...paitsi että herra Harkel ja neiti Suflery kuuluvat jo kaartiin, joten he ovat kai sitten sekä tavallisia jäseniä että kunniajäseniä.”

Lisää aplodeja, tällä kertaa melko vaisuja.

”No ihan sama, nyt heillä on kiiltävämmät mitalit.”

Raikuvat suosionosoitukset.

Seuraavaksi Ga-Matoran kutsui Harkelin vielä kertomaan yksityiskohtaista kuvausta rikoksen selvittämisestä ja esittelemään mahtavia naamakarvojaan.

”Snowie”, Kepe supatti vieressään seisovalle toverilleen.
”Hm?” Valkoinen klaanilainen käännähti tiedemiestä kohti.
”Meidän täytyisi lähteä.”
”Näinkö luulet?”
”Tiedän. Minuun otettiin yhteyttä Klaanista sillä aikaa, kun poliisit syynäsivät kasaamaamme todistusaineistoa. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä kaikkea kotona on tapahtunut, mutta meidän kannattaisi suoritua tästä keikasta mahdollisimman pikaisesti.”

Kaksikko suuntasi lavalta alas puisia portaita pitkin, ja väkijoukon keskeltä raivauduttuaan Snowie ja Kepe kulkeuttivat itsensä hieman syrjemmälle. Harkelin jatkaessa puhettaan ja suuren yleisön katseiden kohdistuessa niille suunnille oli kahden klaanilaisen helppoa suunnata askelensa kohti majataloa. Iloisen ryhmähengen pariin kumpikin olisi jäänyt kernaasti, mutta nukkumatta jäänyt yö sekä Nimda-uskonnon salojen selvittäminen ajoi kaksikkoa kohti lepoa ja matkan jatkamista.

Torin laidalla kumpikin vielä vilkaisi taakseen. Puulavalla Suflery näytti poikkeuksellisen eksyneeltä, kuin jotain katseellaan etsiväiseltä, ja Harkel loisti mikrofonin ääressä, viikset tuulessa liehuen.

Tuntematon

Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.



Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.

”Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON?” Sitten Sadjen ääni:
”Minä en… AAARGH… en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ!”
Seurasi hirvittävää kirkunaa.
”Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin.”
”Mmminä en… en tiedä… älä, pyydän…”
Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi.
Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi.
”Sssssinä olet ssseuraava, Toa!” kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta.
Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.

Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla:
”Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.”

Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.

”Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on?”
”Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani”, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. ”Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin.”
Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään.
”Minä olen sinun helvettisi.”

Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi:
”Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille?”
”Senkin sairas se-” Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain.
”Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa.”
Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua.
”Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga?”
Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia.
”Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii.”
Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.

”Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää?”
Suga ei sanonut mitään.
Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa.
”Voin vain kuvitella”, sanoi Abzumo julmasti, ”miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin… on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.”

Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.

”Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan!” Sadje kirkui. ”Mmminä kerrroon missssä se oooon!”
”Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet.”
”Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON!”
”Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on”, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä.
”No niin, hyönteinen. Missä.”
Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas.
”Sssinä sssiis väität… että minä… ei. Ssssinä valehtelet.”
”Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.”

Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen.
”Ei, ei sitä… minä haluan unohtaa sen…”
Pahuus ei välittänyt.
”EI! Se on yksityinen!”

Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi.
”Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä.”
Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi:
”Hakekaa vahki.”

Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä.
Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi.
”Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.”

Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä.
”Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali.”
”Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä.”
”Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään.”
”Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti.” Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.

”Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin... ah, tunteeton.”
”Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa.”
Abzumo nauroi häijysti. ”Ja kukahan ssssse mahtoi olla?”
Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. ”En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa… väärän puolen.”

Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta.
”Minä olen rakasssstaja, en taissstelija”, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen.
Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. ”Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja.”
Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. ”Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.”

Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä.
”Ei kauaa.”
”Eikö?” makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. ”Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa.”
Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. ”Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta.”
”Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.”

Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. ”… oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä.”
”Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.”

Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista.
”Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy.”
”Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa... en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.”

Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. ”Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna.”
Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. ”Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain... vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.”

Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. ”Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.”

Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. ”Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan.”
Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. ”Antaa palaa friikki. Kakista ulos.”

Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin.
”Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa.”
Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.

”Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali.”
Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan.
”Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki”, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. ”Laskeudumme viidessä minuutissa.”

Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma.
Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.

Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.

Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä…

Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.

”Ssssssinun aikasi on koittanut.”



Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.

Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.

Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä ”Onnea matkaan, kenraali” sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.

”Sitä hän tarvitsee. Voi... hän tarvitsee sitä paljon.”

Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.

Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.

Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.

”Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.”

Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:

”Sinunhan pitäisi olla kuollut… Purifier.”

[spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]