Veljeskunnan saaren ranta

[spoil]Tämä on sitten eri ranta kuin se jossa Mäksä oli...[/spoil]

Kymmenen pitkää soutuvenettä rantautui hiekkarannalle. Kaksi suurempaa skakdien purjelaivaa odottaa kauempana ulapalla. Kolmas alus, Notfunin Yön Timo II oli Amazuan käytössä. Palkkasoturi oli lähtenyt noutamaan Deltan temppelin saarelle juuttuneita skakdeja.

Skakdi-joukkojen motivaatio oli huipussaan. He olivat matkalla taisteluun ja kadonnut komentaja Metorakk oli palannut. Juuri nyt sinihopea skakdi johti noin kahdensadan skakdin iskua viidakkosaarelle lähellä Klaanin rannikkoa. Jostakin syystä Nazorakit eivät olleet onnistuneet saaren valloituksessa, vaikkei saarella ollut näkyvää vastarintaa. Skakdit olivat hyviä sissien jahtaamisessa, vaikka viidakko saattoikin olla este.
Metorakk oli taistellut aikanaan etelän viidakoissa, mutta suurimmalle osalle skakdeista viidakko oli täysin tuntematonta.

Metorakk suuntasi pienen skakdi-joukon kanssa rannalla sijaitsevaan Nazorakin tukikohtaan. Nazorakeilla oli ympäri sota-alueita lukuisia tälläisiä alumiini-elementeistä rakennettuja pikatukikohtia, jotka majoittivat noin pataljoonan verran sotilaita.

Tukikohdan ulkomuurit olivat metallitankojen väriin vedettyä kangasmaista ainetta, jota nazorakit valmistivat paljon väliaikaisrakennuksiin. Aine oli hyvin kestävää ja joustavaa, vaikka olikin kangasmaista. Portti oli metallia ja siinä oli kaksi ovea. Sisällä oli lukuisia telttoja sekä linnakkeen kummassakin päässä vartiotorni.

Metorakk ei tervehtinyt hänen luokseen saapunutta linnakkeen komentajaa.
"Olemme täällä kenraalinne määräyksestä. Mikä tilanne täällä on? Ette saa paria sissiä ammuttua?" skakdi murahti.
"Tämä ranta on rauhallinen. Pohjoisen lohkon yksiköt eivät ole päässeet etenemään. Viidakko on ansoitettu. He väittävät, että koko metsä hyökkäisi heidän kimppuunsa", nazorak vastasi hivenen ivaa äänessään. Hänen yksikkönsä ei ollut kohdannut juurikaan vastarintaa. Eivät he toisaalta olleetkaan edenneet metsään päin.

"Tyypillisiä luusereita", Metorakk murahti. Nazorak näytti siltä kuin oli ivaamassa takaisin, mutta säilytti kunniansa.

"Miehet, lähdemme rantaa myöten pohjoiseen. Sinne leiri pystyyn. Huomenna tapamme kaiken, mikä meitä vastustaa viidakossa!" Metorakk huusi takanaan oleville sotilaille. Hän sai vastaukseksi skakdien tyypillistä mekastusta ja huutoa.


Ath-Nui

Matoro, Summerganon ja Killjoy olivat aterioineet Ath-munkkien tiloissa rakennuksessa joka oli tehty vain vähän matkan päähän Katedraalista. Akawaran ananaskeitto oli ollut eksoottinen kokemus. Lyhyesti sanottuna se oli kamalaa. Matoro ei nauttinut erityisesti ananaksesta, mutta jos se oli lämmintä keittoa, ananas muuttui suoranaisen kamalaksi.

Suga ja Killjoy olivat jääneet Sadjen luo. Matoro oli itse halunnut katselemaan paikkoja. Kun hän tapaisi Pyhän Äidin, hän kysyisi suoraan Nimdasta.

Toisella kerralla Katedraalin julkisivu oli yhtä upean ja vaikuttavan näköinen. Tällä kertaa Matoro yritti tietoisesti olla katsomatta Athia esittävään patsaaseen, mutta se ei onnistunut. Muistikuvat kasvottomasta nukesta ja vedestä tulivat väkisin hänen päähänsä, kuin myrsky.

Matoro käveli nopeasti portista sisään.
"Hyvää päivää", eräs munkki tervehti. Kyseessä oli Ta-Matoran, jonka päähine oli samanlainen kuin aiemmin nähdyn Onu-Matoranin.
"Päivää. Tulin vain katselemaan tämän temppelin upeaa arkkitehtuuria. Tämä on kerrassaan vaikuttavaa", Matoro tervehti ja selitti, ennen kuin munkki kysyi miksi tämä oli temppelissä.
"Voin esitellä paikkoja, jos haluat", Athlainen tarjosi apuaan kohteliaasti. Matoranilla oli kuitenkin omia ennakkoluulojaan tätä toaa kohtaan. Käsipuoli ja epätyypillisen värinen Toa ei näyttänyt aivan tyypilliseltä sankarilta.

"Ei kiitos", Matoro torjui avun kohteliaasti. "Mutta onko täällä kirjastoa?"
"On, mutta se sijaitsee viidennessä kerroksessa. Sinne ei saa päästää vieraita, ei ilman Pyhän Äidin lupaa", matoran vastasi.
"Okei. Sääli", Matoro kuittasi ja ohitti matoranin. Hän katseli seinien upeita ja monimutkaisia kaiverruksia, mutta harmikseen hän ei tunnistanut niissä ollutta muinaista kieltä. Tekstin elegantit ja sujuvat kiekurat olivat kutienkin aivan samanlaisia kuin Nimdan temppelissä olleet.
Nimdan sirun muotoiset jalokivet toistuivat koristelussa hyvin usein.

Matoro tuijotti symboljea ajatuksissaan. Jokin niissä kiehtoi häntä, jokin koko Athismissa ja Nimdassa kiehtoi häntä. Uskonto oli muinainen, se ulottui pitkälle maailmanhistorian alkuhämäriin. Athismillä oli varmasti suuria salaisuuksia. Se liittyi kiinteästi Nimdaan ja... Nukkeihin. Kaikki tämä muistustti Matoroa Nukeista, mutta jotenkin halu selvittää salaisuuksien vyyhti oli voimakkaampi kuin pelko, jonka ne herättävät.

Matoro odotti valtavasti tapaamista Pyhän Äidin Kanssa. Hän oli ehkä ainoita olentoja, jotka voisivat vastata hänen tiedonjanoonsa Nimdasta, Athismista, Nukeista ja... kaikesta.

Nazorak-pesät

007 istui työtuolissaan. Hänen toimistonsa oli askeettinen. Siellä oli vain metallinen pöytä, muutamia laatikostoja ja tuoli. Tyypillinen nazorakien loisteputki-tyyppinen lamppu loisti katossa kirkasta valoa. Lähellä ovea oli jonkinlainen tietokonepaneeli. Tiedusteluplavelun johtajan pöydällä oli tietokone, nivaska papereita ja kyltti, jossa luki "007".

Tummanruskea torakka istui mietteissään tuolissaan. Hän oli keskittynyt papreiin edessään. Se oli tiedusteluraportti koskien Klaanin asevoimien kokoa.
007 iski siihen mustalla pienellä leimasimella merkin ja siirsi sen sivuun. Torakka oli tyytyväinen miestensä tehokkuuteen. Hän sai tietää kaiken merkittävän, mitä Klaanissa tapahtui. Vain kerran agentti oli jäänyt kiinni Klaanin alueella, mutta tämä oli tehnyt itsemurhan ennen kuin häntä oltiin ehditty kuulustella.

Sen sijaanelektroninen tiedustelu kohtasi jatkuvia ongelmia. Klaanissa oli useampikin tietokonevelho, ja oli huomattu nopeasti, että Klaanin kameroita oli kaapattu nazorakien käyttöön. Myöskään Klaanin radioyhteyksiä ei pystytty häiritsemään. Klaani sen sijaan häiritsi helposti torakoiden lähetyksiä.

007 tarttui seuraavaan paperiin. Viidakkosaarelta, jota sekä nazorakit että skakdit yirttävät vallata, ei ole saatu ainuttakaan tarkkaa raporttia. Tiedetään, että metsässä on matoraneja, mutta ei tiedetä miten ne eivät ole vielä hävinneet taistelua.

Silmälappupäinen torakka tuhahti jotakin ajatelleessaan saaren fiaskoa. Hän rypisti raportin ja heitti takanaan olevaan pieneen paperisilppuriin.

* * *

Syvällä Mt. Ämkoon alla elettiin varsin erilaista elämää. Tuhannet nazorakit raatoivat kaivoksissa ja teollisuuden parissa.

Ruskea nazorak hakkasi terävällä hakulla harmaata kiveä. Pieni siivu kiveä irtosi. Uusi isku. Uusi siivu kiveä. Nazorak pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Kaivoskuilu oli kuuma ja tunkkainen.
16765 oli yksi näistä torakoista. Hän oli kaivostyöläinen, joka hakkasi joka ikinen päivä kiveä.

16765 kuitenkin oli eri lainen kuin tavalliset kivenhakkaajan asemaan syntyneet nazorakit.
Hänelle se oli ollut rangaistus. Joku, jota hän oli luullut ystäväkseen oli raivannut hänet tieltään ja edennyt vallan pyramidissa ylöspäin. Kukaan ei enää tiennyt, että hän oli ollut joskus joku muu kuin kivenhakkaaja. Hänellä oli ollut joskus elämä. Nyt hän oli vain työkalu. Nazorakien imperiumin työkalu ilman identiteettiä.

Ainut, mitä hän elämässään enää halusi, oli kosto. Hän halusi tuhota niiden elämät, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Hän vain odotti hetkeä. Hetkeä, joka ei tulisi koskaan, jos hän ei tekisi jotakin.

Kovaäänisistä kailotettiin kello kuuden tauon merkiksi. Kaivajanazorakit syöksyivät valtavana virtana parakeille nauttimaan yksinkertaiset ateriat ja nauttimaan lyhyestä ajasta omaa aikaa.

Samaan aikaan satoja kerroksia ylempänä nazorak-upseerit elivät idyllistä torakan elämää kunnioitettuina johtajina. Alhaalla oli vain loputtomasti kiveä kaivettavaksi.

Veljeskunnan saaren viidakot

Kaksi jättiläistä ja Peelo liikkuivat Nazorak massojen läpi, hitaasti, mutta varmasti. Torakoita tulvi jokapuolelta ja luoteja 10 kertaa enemmän kuin torakoita. Äksä ja Gekko toimivat Peelolle jossakin määrin ihmiskilpinä kun tämä syöksähti heidän takaansa aina välillä katkaisemaan torakka parkojen päät terillään. Äksän tykki sitten siivosi Ruumiit huuthelkkariin ja KB hyppi taempana puissa ja ampui laukauksia satunnaisesti tappaaen muutaman tai pari.

Homma muuttui hetken päästä mutkikkaammaksi kun Nazorakeja alkoi ilmestyä heidän takaansa. "Olemme kohta tuossa tappeluaukiolla, voisit Peelo käväistä hakemassa nuo vahkin palaset", Gekko huudahti.

Androidi hypähti pusikkoon ja lähti hakemaan vahkin palasia.

"Äks, tämä ase mikä minulla on nyt on aika mitään sanomaton. Heitä minulle se kirveesi".

"Ampukaa turkasen pellet!", närkästynyt komentaja huudahti ja laukaisi järeämmällä tykistöllä Gekkoa jalkaan, kipua ei tuntunut, mutta valkoinen soturi kaatui kun jalan alaosa oli puoliksi räjähtänyt. "Voihan...!", Gekko huudahti kun rämähti maahan. "Minä en enään koskaan lähde mihinkään jos kaikki raajat eivät ole tallella".

Komentaja naurahti ja huusi: "Päästetään tuo pirulainen päiviltä." Nazorakit alkoivat kerääntyä Gekkoa kohti, Äksä yritti epätoivoisesti laukoa joukkoja kauemmas ja KB:kin tuli lähemmäs auttamaan.

Jostain syystä Vahkin palaset olivat kaksikon kamppailun takia lentäneet useamman metrin päähän toisistaan ja Peelolle tuli täysi työ löytää pelkästään vahkin kättä.

Nazorakit alkoivat tulittaa valkoista soturia. "Te saastat olette kiusanneet minua ihan tarpeeksi!", Gekko heitti kirveen joka heitti kumoon kerralla 10 naxorakia jotka Äks sitten hoiteli. KB siirtyi toan viereen ja alkoi ampua torakoita. Gekko pääsi nousemaan kyyryyn ja otti liian lähelle tulleesta Nazorakista kiinni ja murskasi tämän maata vasten. Komentaja oli toistaiseksi tyytymätön tulokseen.

Bio-Klaanin Saari, Mt.Ämkoo, Nazorakien vuoritukikohta.

Iltapäivä koitti Mt.Ämkoolla. Aurinko laski punaisena taivaanrantaan. Nazorakien vuoritukikohdassa oli jälleen kiireinen päivä. 273 istui jälleen laboratoriossaan lueskelemassa lempi kirjaansa.
”Jaa, pitää varmaan käydä katsomassa miten työt etenevät.” 273 laski kirjan käsistään ja laittoi sen jälleen piiloon piironginlaatikkoon. Valkoinen Nazorak oli taas viime päivinä parannellut keksintöjään 007:n tilaukseen. Hän käveli ulos laboratoriostaan käytävään, joka johti valtavaan halliin jossa ilmatyynyaluksia valmistettiin. He olivat pysyneet hyvin aikataulussa Tiedustelun johtajan 007:n tilauksessa. 273 otti tämän työn hyvin vakavasti ja halusi varmistaa että kaikki oli kunnossa.

Jäätutkija aukaisi raskaan metallioven ja astui sisään halliin. Hän laskeutui kierreportaita alas alempana olevaan työhalliin. Nazorakit olivat kiireisesti töissä ja hääräsivät erillaisten koneiden ja valtavien alusten kimpussa… Tai, kaikki paitsi yksi.

Valkoinen Nazorak näki irrallaan muista olevan mekaanikon, joka istui lattialla valtavan ilmatyynyaluksen varjossa. 273 käveli hänen taakseen jotenkin tottuneesti tilanteeseen. Hän kopautti kyseistä Nazorakia olkapäähän.
”Jaa, taasko kotipolttoista teet?” Tutkija kysyi ruskealta mekaanikolta, joka piteli sylissään höyryävää tislauskattilaa.
”E-e-en minä tässä mitään tee…” Vastasi vähän huppelissa oleva mekaanikko. Hän oli 2905. Hän oli Nazorakien ajoneuvojen ja varusteiden mekaanikko, joka sivubisneksenä teki ja myi omatekoista, hieman vettä kirkkaampaa ainetta.
”Kuule, Juippi, vaikka olet paras ystäväni, en siltikään siedä tissuttelua työaikana.” 273 sanoi hieman moittivasti, muttei kuitenkaan tehnyt siitä isompaa numeroa. 273 ja Juippi olivat tawanneet kauan sitten, kun Juippi oli kerran joutunut pulaan vartioiden kanssa alkoholin valmistamisesta ja 273 oli pelastanut hänet pulasta.
”Tavataan tavalliseen aikaan päärakennuksen katolla,” Jäätutkija ehdotti ja Juippi tarjosi hänelle taskumatista juuri valmistamaansa kotipolttoista. 273 otti siitä hörpyn ja irvisti.”Olet alkanut siirtyä hieman väkevämpään keitokseen?”
2905 virnisti ja työnsi pannunsa takaisin selkäreppuunsa ja otti vieressään olevan terävälaitaisen jakoavaimensa ja palasi viereisen aluksen kimppuun. Jäätutkija oli aikeissa jatkaa kierrostaan, kun vartija juoksi hänen luokseen. Vartija teki sotilastervehdyksen.

”Nazorak-merkkinen helikopteri on laskeutumassa tukikohdan pihalle.” Vartija ilmoitti.
”Hm? Ei kukaan ole ilmoittanut tänne tulosta…” Ihmetteli valkoinen Nazorak ja lähti kävelemään nopeasti rakennuksesta ulos. Musta helikopteri oli laskeutumassa laskeutumisalueelle, kun Jäätutkija saapui ulos. Lumi pöllysi kun helikopteri laskeutui varovasti alas. Propellin sammuttua helikopterin ovi aukesi ja ulos kömpi kolme Nazorakia. Kaksi muuta olivat raskaasti aseistautuneita henkivartioita. 273:n silmät laajenivat nähdessään kolmannen tulijan. Hän oli mustapukeinen ja piti päässään mustaa visiiriä.
Tulijat kävelivät ylös portaita rakennuksen ovelle, jossa Jäätutkija odotti hiljaa. Hänen katseensa pysyivät mustapukeisessa Nazorakissa kuin lasittuneina. 273 tunsi hänet, vaikkei itse asiassa halunnut tuntea häntä. Valkoinen Nazorak palasi ajatuksissaan ajassa taakse päin. Kaukaiset äänet kaikuivat hänen päässään: Hah! Luuletko olevasi joku tiedemies? Pelkkä arvoton valkoinen itikka sinä olet, etkä muuksi muutu…

273 heräsi muistoistaan kun kolmikko oli ihan hänen edessään. Hän teki hieman vastahakoisesti sotilastervehdyksen katsoen vihaisena visiiripäistä Nazorakia.
”Terve taas, Lumihiutale” Tullut Nazorak sanoi ja virnisti. Hän otti mustan visiirinsä pois päästä. 273 katsoi häntä vihaisesti, mutta yritti olla asiallinen ylempiarvoista kohtaan.
”Hyvää päivää, Agentti 219…” Hän sanoi hieman vaisusti.
”007 lähetti minut tarkistamaan missä tilanteessa hänen tilauksensa on.” 219 kertoi.
”Olemme kyllä aikataulussa.” Jäätutkija sanoi ja lähti opastamaan tulijoita rakennushalliin. Valkoinen Nazorak oli tuntenut 219:sta kauan sitten. 219 oli yksi suurimmista 273:n vähättelijöistä ja hän oli keksinyt pilkkanimen Lumihiutale. 273 vihasi häntä yli kaiken. He kävelivät rakennushalliin ja laskeutuivat portaita alas. 219 katseli mekaanikkoja, jotka häärivät alusten luona. 219 katsoi kansiostaan papereita.
”007 tilasi 30 ilmatyynyalusta, 60 nestetyppikivääriä ja 80 lämpöskannerilaseja. ” Hän luki papereista ja katseli rakenteilla olevia aluksia.
”14 alusta on valmiina ja aseistukset alkavat olla valmiita. Kiväärit ja lasit ovat pakattuina laatikoihin tuolla varastossa.” Tutkija opasti kolmikon hallin vieressä olevaan varastohuoneeseen. Laatikot olivat koottu pinoihin odottamaan lastausta. 219 kierteli laatikoiden välistä ja tarkasteli papereitaan.
”Kaikki näyttää olevan kunnossa. Olet hoitanut hommasi kerrankin hyvin, Lumihiutale. En olisi uskonut että 007 tilaisi sinun laitteitasi.” Hän sanoi ivallisesti. 273 pusersi kätensä selkänsä takana nyrkkiin.
”Hyvä, nyt kun kaikki on tarkistettu, voimme lähteä takaisin Pesään” 219 sanoi henkivartioilleen. ”En viihdy täällä kylmässä rotankolossa, mutta sinä tunnut viihtyvän täällä.” Hän sanoi ja katsoi 273:a.
Nii’in, eihän agentin aivoillesi sovi täällä oleminen. Nehän pysähtyisivät täällä kylmässä, Valkoinen Nazorak ajatteli. 273 saattoi kolmikon rakennuksen ulko-ovelle ja teki sotilastervehdyksen hyvästiksi.
”Nähdään taas, Lumihiutale.” 219 sanoi ja laskeutui portaita helikopterin luo. Lumi pöllysi taas kun helikopteri nousi hitaasti ilmaan ja lähti lentämään auringonlaskuun päin. 273 katsoi vihaisena kaukana lentävää kopteria. Mene vain, mokoma pelle!

Tutkija muisti yhtäkkiä. ”Ai niin, minulla oli tapaaminen Juipin kanssa.”
2905 istui päärakennuksen katon reunalla, kun 273 nousi tikkaita ylös.
”’Herra Täsmällisyys’ on tällä kertaa myöhässä.” Juippi huomautti.
”Tuli hieman myöhästys. Mokoma agentin kuvatus halusi tutkia pilkuntarkasti kaiken tilauksesta.” Valkoinen Nazorak sanoi happamasti kun istui Juipin viereen. 2905 ojensi taskumattinsa hänelle. 273 hörppäsi siitä ja katsoi laskevaa aurinkoa. Aurinko punersi kauniisti saaden Mt.Ämkoon lumirinteet kimaltamaan punertavana.
”Hei Juippi.” Tutkija sanoi ”Tiedätkö miksi auringonlasku on punainen?”
”Jhaa’a, empä tiedä.” 2905 sanoi ja hörppäsi taskumatistaan taas.
”Katsos. Auringon valo koostuu monista väreistä. Auringon laskiessa muut värit ehtivät osua jo maahan ja kimmota takaisin aurinkoon, mutta punainen väri yltää pisimmälle.” Valkoinen Nazorak luennoi. 273 ja Juippi istuivat aina päärakennuksen katolla töiden jälkeen ja puhuivat eri asioista. Se oli heidän paikkansa...


[spoiler=*** ]Tämä on minun ja Ju0pp0Hu11un yhteisviesti. Kiitokset hänelle yhteistyöstä ja hahmostaan.[/spoiler]

[spoiler=TAIVAS VARJELE MITÄ SIELTÄ TULEE]Tässäpä teille yksi RKP RULZ. Nauttikaa. Toivottavasti en tuottanut pettymystä.[/spoiler]

Ath-Nui, katedraali

Nelikko saapasteli nyt katedraalin laivassa olevia portaita pitkin ylös sinne, minne pappi ei heitä olisi halunnut päästää. He kiipesivät ylöspäin, ylöspäin, yhä ylös. Viidennessä kerroksessa Suga vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi, että he olivat ainakin neljänkymmenen metrin korkeudessa. Joukkio munkkeja oli hääräämässä jonkin oven ympärillä, ja Joy pohti, mitä nämä mahtoivat puuhata. Mitä viidennessä kerroksessa oli kirjaston lisäksi?
”Kuinka usein käyt täällä?” Matoro kysyi Sadjelta, koska hänestä tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.
”Harvoin”, Sadje vastasi heti. ”Minulla on erittäin harvoin minkäänlaista asiaa Pyhälle Äidille, joten ei minulla ole tarvetta kulkea täällä ylhäällä. Lähinnä käyn kirjastossa muutaman kerran vuodessa.”

Portaissa heitä vastaan asteli heidän aiemmin tapaamansa Ta-Matoran-munkki, joka tervehti heitä laiskalla kädenheilautuksella.
”Mestari varmaankin odottaa jo teitä rukoushuoneessa”, mies sanoi. Sadje nyökkäsi ja viittasi klaanilaisia menemään sisään. ”Ja ellei odota, hän saapunee pian”, munkki jatkoi.
”Kiitos avustanne, isä Bartax”, Sadje sanoi ja kumarsi. Sitten hän kipitti klaanilaisten perässä huoneeseen. Bartax hymyili heidän jälkeensä surumielisesti hetken ajan ja jatkoi sitten kävelyään alas portaita.



Klaanilaiset katsoivat mielenkiinnolla symmetrisen huoneen sisuksia. Se oli askeettisen pelkistetty – kuin koko muun katedraalin täysi vastakohta. Yhtäkään koristetta ei ollut, vain yksi Ath-jumalaa esittävä patsas seisoi huoneen perällä. Koristeelliset kasvot hintelän, pitkän vartalon yllä kohdistivat ainoan silmänsä katseen klaanilaisiin. Siltä Matorosta tuntui. Hän yritti välttää patsaan silmään katsomista.

Huoneen keskiosa, jossa alttari sijaitsi, oli matalampana kuin ovet, sillä ovilta alas laskeutui portaikko huoneen keskustaan. Katto oli parinkymmenen metrin korkeudella keskustan lattiasta. Portaikon asettelu toi Sugalle mieleen koliseumin istuimet, jotka laskeutuivat kuin portaat keskellä olevaa areenaa johti. Huoneen symmetrisyyden ainoa poikkeus oli sivuovi pääovelta katsottuna vasemmalla seinällä, jos voitiin puhua erillisistä seinistä, sillä huoneen nurkat oli pyöristetty niin, että huoneen pinta-ala oli mukava ellipsi.

”Tervehdys, klaanilaiset, tervetuloa rukoushuoneeseemme”, sanoi vanha ja hiljainen naisääni. Klaanilaiset hätkähtivät. Mestari oli astunut huoneeseen sivuovesta. Tämä oli pukeutunut puhtaanvalkoiseen kaapuun ja piti kasvoillaan kanohi Shelekiä, Toain yleensä moraalittomana pitämää kanohia, hiljaisuuden naamiota. Hän vaikutti erittäin rauhanomaiselta henkilöltä, yhtä aikaa erittäin vanhalta ja nuorelta, iättömältä, mutta kuitenkin vanhalta. Hänen kanohinsa oli kulunut ja vahvisti vanhuuden mielikuvaa.

Nainen viittasi takanaan tuleville munkeille, jolloin nämä kuljettivat pöydän ja viisi tuolia alttaria lukuun ottamatta kalusteettomaan huoneeseen. He laskivat pyöreän pöydän keskelle huonetta ja tuolit he laittoivat sen ympärille. Sitten Mestari istui, ja viittoi klaanilaisia tekemään samoin. Matoro istahti Mestaria vastapäätä, Suga hänestä katsottuna vasemmalle ja Joy oikealle. Suga laski kantamansa Nimdan säilytyslaatikon oikealle puolelleen lähelle Matoroa, ja sillä välin Mestari viittasi munkeille, ja nämä poistuivat ääneti. Sadje katsoi Mestaria kysyvästi, mutta tämä nyökkäsi hänelle antaen sanatta hänelle luvan jäädä. Sadje asettui Matoron taakse seisomaan uskaltamatta istua – eipä hänelle tuoliakaan olisi ollut.

”Ystäväiseni, olette ilmeisesti tulleet pitkän matkan”, Mestari virkkoi. Matoro vastasi:
”Meidän saaremme on muutaman päivän matkan päässä. Ei se kovin pitkä matka ole.”
”Niin, ei kai sitten”, Mestari sanoi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Mahdatte olla kuitenkin väsyneitä matkasta ja – hyvänen aika – nazorakien lippulaivan hyökkäyksestä pienen venheenne kimppuun.”
Joy loi Sugalle merkitsevän katseen, johon tämä vastasi. Sitten hän sanoi:
”Mistä tiedät, että me jouduimme sellaisen hyökkäyksen kohteeksi?”
Matoroa häiritsi, että Joy ei teititellyt vanhusta, mikä olisi hänelle itselleen ollut täysin luonnollista, mutta tämän puhe ei ikinä pyrkinytkään kohteliaisuuteen. Mestari nojautui puiseen tuoliinsa ja venytteli käsiään.
”Minä tiedän yhtä ja toista hieman kaikesta. Mielenvoimat ovat mielenkiintoinen asia, ettekö olekin samaa mieltä?”
Matoro nyökkäsi, Joy laittoi kätensä puuskaan, ja Suga hieroi leukaansa mietteliäänä.
”Otan osaa menettämienne ystävien johdosta, vaikka”, Mestari sanoi, ”sanani eivät auta laisinkaan, saattavat jopa ärsyttää jotakuta, mutta tahdon osoittaa kunnioitustani teidän vaarallista matkaanne kohtaan. Älkää ottako sanojani loukkauksena.”
Joy näytti ärtyneeltä, mutta Matoro sanoi:
”En usko, että kukaan ottaisi.”

”Olet siis telepaatti?” Joy murahti.
”Niinkin voisi sanoa”, Mestari vastasi kryptisesti. ”Mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Enkä minä suinkaan tätä tietoa saanut teidän päistänne, rakkaat vieraat.”
”Ei välttämättä ole koko totuus?” Joy toisti epäuskoisen skeptisenä. Mestari hymyili.
”Mieli on tietysti luonnollinen osa olentoa kuin olentoa”, tämä sanoi viisaasti kääntämättä katsettaan Joyhin. Suga tajusi Mestarin olevan sokea. ”Minä uskon, että mieli itsessään ei ole ainoa substanssi. Myös fyysinen olemus on tärkeää, joskin katoavaista.”
”Mutta te uskotte, että mieli ei katoa”, Matoro totesi.
”Niin uskon, kaikki me athistit uskomme. Eikö olisi myös masentavaa, jos joutuisi ajattelemaan, että elämän päätyttyä kaikki olisi lopussa? Eikö olisi todella ikävää, jos joutuisi olemaan tyhjyydessä koko lopun ajan tästä maailmankaikkeudesta?”
Kaikki olivat hetken hiljaa.
”Mutta eihän sitä ajattelisi, jos olisi… ei-olevaa?” Suga sanoi ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Mestari naurahti, ja hänen nauruäänensä oli yllättävän heleä.
”Eipä niin, Summerganon, eipä niin. Meillä on sisäisiä oppiriitoja siitä, onko substanssi mieli vai sekä mieli että materia. Ontologia on niin mielenkiintoista, se on iso osa meidän uskontoamme.”

Pitkä tauko valtasi keskustelun. Mestari otti esiin pienen mutta pitkävartisen piipun, johon sytytti tulen alttarilla palavasta kynttilästä. Matoron ajatukset eksyivät jälleen nukkeihin. Sugakin oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta Joyta hiljaisuus häiritsi. Hän halusi päästä asiaan.

”Teillä on varmasti paljon kysymyksiä Nimdasta”, Mestari tokaisi yllättäen. ”Voin yrittää vastata niihin, mikäli tahdotte.”
Matoro oli odottanut tilaisuutta kysyä.
”Minulla olisi jotakin”, hän sanoi empivästi. ”Mikä… me emme oikeastaan edes tiedä… Mitä Nimda varsinaisesti on?”
”Tuo kysymys”, Mestari sanoi ja huokaisi, ”on ollut perintötietoa jo kauan. Meidän pyhät isämme tietävät Nimdan tarinan, mutta sitä ei jaeta ulkopuolisille. Minä voisin toki kertoa, mitä Nimdan siruista muodostuu, mutta auttaisiko se teidän päämääräänne?”
”Ei varsinaisesti…” Matoro sanoi.
”Mutta sinua kiinnostaa se erittäin kovasti”, Mestari viimeisteli Matoron ajatukset. ”Ja sinä tarvitset sen tiedon saadaksesi rauhan.”

Joy ei jaksanut jahkailua.
”Aiommeko mennä asiaan?”
Mestari puhalsi savua keuhkoistaan ja asetti sitten piippunsa pöydälle.
”Niin, tosiaan”, Mestari sanoi hitaasti. ”Tokihan teidän aikanne on rajallinen. Joten kertokaas, ystäväni, miksi olette täällä. Mitä varten tulitte tapaamaan minua?”

* * *

Nazora-pesät, Abzumon labra

”Sydämenpysähdys”, musta olento sanoi tunteettomalla äänellä. Kapteeni 666 katsoi pöytään sidottuna makaavaa Helmekaa vailla säälin tai myötätunnon tunteita.
”Elvyttäkää”, hän tokaisi välinpitämättömästi. ”Jos hän kuolee, meillä on ongelmia.”
Mustat olennot ottivat pienen matoranin irti pöydästä ja kuljettivat hänet muualle. Lasipulloista, koeputkista ja niitä yhdistävistä spiraalimaisista lasiputkista koostuva järjestelmä kiehutti nazorakille tuntematonta ainetta ja lisäsi siihen automaattisesti jotakin violettia nestettä. Seos valui lopulta tyhjään pulloon byretin läpi.

Kemia ei ollut kapteeni 666:n erikoisalaa. Hän piti paljon enemmän tappamisesta. Mutta nyt hänelle ei ollut suotu sitä, vaan hänen oli seurattava tämän prosessin edistymistä. Yksi laboratorion seinistä oli jäänyt kokonaan sellaisen hyllystön taakse, joka oli täynnä nazorakin pään kokoisia lasikupuja. Moni kupu oli jo täyttynyt olennolla, jolla oli pienet limaiset, kurttuiset raajat ja heikosti ruumiista erottuva pää sekä jonkinnäköinen häntä. Ne kelluivat lasikupujensa sisällä olevassa himmeän vihreässä nesteessä sikiöasentoon käpertyneinä.

”Tämä on hulluin idea hetkeen, mutta siitä voi olla paljonkin hyötyä tulevaisuudessa”, 666 pohti ääneen.
”Matoran selviytyi hengissä”, saapui musta olento ilmoittamaan.
”Hyvä”, 666 vastasi. ”Antaa sen olla rauhassa loppupäivän ajan, jottei se varasti kuole.”
Musta olento nyökkäsi ja katosi jälleen varjoihin. Muita olentoja käveli ympäriinsä tekemässä tiedettä tunteettoman ilmeettöminä, kasvonpiirteettöminä, tyhjinä tauluina.

* * *

Klaanilaiset näyttivät yllättyneeltä – paitsi Killjoy, joka näytti yhä epäileväisemmältä, kuin olisi tiennyt kaiken aikaa, että jotain pahaa tapahtuisi.
”Mitä te tarkoitatte?” Matoro kysyi hämmentyneenä. ”Tehän meidät tänne kutsuitte.”
Nyt oli Mestarin vuoro näyttää yllättyneeltä.
”Minä en ole kutsunut teitä. Viestintuoja tuli kertomaan minulle, että olitte saapuneet ja anoitte audienssia.”
Joy käänsi katseensa vihaisena Sadjeen. Tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin muut huoneessa.
”Minä en nyt käsitä”, Sadje sanoi hiljaisella, vavahtelevalla äänellä. ”Minä sain tehtävänannon.”
”Keneltä, Sadje?” Mestari huokaisi.
”Isä Bartax sanoi minulle, että te olitte käskeneet viedä klaaniin viestin. Hän jopa antoi minun nähdä kyseisen viestin. Se näytti uskottavalta.”
Mestari kohotti kulmiaan. ”Minä tiesin, että hänessä on jotakin pielessä.” Hän huokaisi jälleen.
”Mutta…” Matoro sanoi järkyttyneenä. ”Me toimme myös Betan, kuten pyysitte kirjeessä.”
”Sitä teidän ei olisi missään nimessä pitänyt tehdä.”
Tässä vaiheessa Killjoy kirosi Tawan.
”Mutta kirjeessä vaadittiin sitä, jotta saisimme Epsilonin. Tawa teki ratkaisunsa, koska…”
”Mestari”, Sadje sanoi epätoivoisesti, ”kirjeessä oli teidän sinettinne.”
Matoro nyökkäsi. Mestarin kasvot ikään kuin kivettyivät aidosti yllättyneeseen ilmeeseen, ehkä jopa järkyttyneeseen.
”Se… se ei ole mahdollista. Vain minä pystyn luomaan sinetin.”



”Voi, kyllä se on”, Bartax sanoi astuen huoneeseen. Jokainen huoneessa olija käänsi katseensa äänen suuntaan. ”Voi kyllä se on mahdollista”, Bartax jatkoi. ”Te olette liian, ah, hyväuskoisia, Ath-uskovaiset. Teitä on helppo huiputtaa. Ja klaanilaiset – hah. Admininne lähetti teidät hakemaan Epsilonia, vaikka se ei ole ollut meillä vuosisatoihin.”
”Senkin valehteleva sika!” Sadje huusi ja melkein pomppasi Bartaxin kimppuun. ”Sinä valehtelet! Se siru on meillä! Se poistettiin temppelistään varotoimenpiteenä jo kauan, ennen kuin se kurja Makuta yritti varastaa sen.”
Mestari käänsi surulliset kasvonsa Sadjen äänen suuntaan. Sadje katsoi häntä toiveikkaana. Mestari pudisti päätään.
”Näin halusimme uskotella kansalle, jotta se ei alkaisi käyttäytyä väkivaltaisesti ja hyökkäisi varkaita vastaan. Niin, aivan, siru varastettiin meiltä ja – Ath varjelkoon – varkaat kun sattuivat olemaan toisen lahkon jäseniä, Atheoniin uskovia”, hän sanoi anteeksipyytävään sävyyn. ”Tämä oli minun virheeni, huomaan. Minun olisi pitänyt hankkiutua sinusta eroon jo aikapäiviä sitten, Bartax.”
Bartax nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mestari paljastaa totuuden, rakastan tätä päivää.”

Heidän puhuessaan ovet olivat sulkeutuneet, ja nyt klaanilaiset huomasivat, että ne oli lukittu. Ulospääsystä ei olisi puhettakaan.
”Aika rientää, kun on hauskaa”, Bartax tokaisi. Sitten Mestari puhui:
”Bartax, sinut karkotetaan yhteiskunnastamme tämän takia.”
”Ja paskanko vertaa minä välitän!” tämä vastasi raivoisasti. Matoro hätkähti Bartaxin osoittamasta kunnioituksen puutteesta. ”Bothanan joukot liittyivät jo minuun, ja Bothana itse on kuollut. Monet muutkin ovat liittyvä minuun. Sinä menetät otettasi, Pyhä Äiti.”
”Minä varoitan sinua, Bartax”, Mestari sanoi vavahtelevalla äänellä. Bothanan kuolema oli järkytys.
”Minä en välitä, Mestari hyvä. Minä en ole tämän juonen takana. Tämä on vain hyvä kauppa. Mutta voin sanoa, että teille varattu kohtalo on paljon armollisempi kuin minä olisin suonut. Mutta vielä minä saan hetkeni. Tämä liitto kannattaa.”
Matoro päätti kurkottaa naamiovoimansa avulla Bartaxin mieleen. Hän näki siellä mustaa tyhjyyttä, jonkinlaisen pahuuden – eikä uskaltautunut pidemmälle. Mistä liitosta Bartax sitten puhuikaan, Matoro ei uskaltanut arvata.

Voi, liitto on kahdenlainen. Yliluonnollinen ja täysin luonnoton. Maallinen ja taivaallisen demoninen. Sinä ymmärrät pian. Niin, pian… Matoro the Blacksnow.
Matoro nielaisi äänekkäästi Bartaxin katseen pyyhkiessä hänen ylitseen, mutta nielaisun ääni hukkui Joyn sanojen alle.
”Mikä juoni?” hän sanoi. ”Kerro, mitä aiot, ketku, tai räjäytän sinut kappaleiksi.” Näin sanottuaan Joy ponnahti seisomaan ja paljasti ohjusvalikoimansa. Bartax väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn.
”Klaanilainen, sinun paukuistasi ei ole hyötyä täällä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, mitä teille seuraavaksi tapahtuu. Epsilon ei ole täällä. Täällä ei myöskään ole apua. Ennen kuin alhaalla vuoren rinteellä olevat asukkaat tietävät, mitä täällä tapahtui, on jo liian myöhäistä. Ja kun he saavat tietää, että Mestari kuoli täällä klaanilaisten keskellä, he tappavat kostoksi laivalla odottavat ystävänne. Ja Beta on poissa.”
”Sinä siis aiot tappaa minut”, Mestari huokaisi. Suga tarrasi tiukemmin kiinni Betan säiliöön.
”En suinkaan”, Bartax sanoi virnistäen. ”Sinä et kuole minun käsiini. Sinä et kuole täällä. Ei, teitä tarvitaan – ja teitä tarvitaan juuri siihen, miksi te tänne tulittekin, klaanilaiset. Teidän mestarinne vain sattuu olemaan joku muu.”

Näiden sanojen siivittämänä Bartax perääntyi ovelle ja sanoi:
”Meitä on täällä kuusi. Kuinka sattuikaan. Kun minä nyt poistun, teitä on enää viisi. Onnekasta?” Ovi avautui, ja Bartax astui ulos. Joy astahti ovea kohti, mutta Bartax heristi hänelle sormeaan.
”Meillä on täällä viisikymmentä tynnyriä ruutia. Eli en suosittele ampumaan, höyrypää!” Kuului ääni, kun ovi lukittiin jälleen. Joy katsoi ovea. Se olisi ollut niin helppo räjäyttää palasiksi. Sitten kuului ääni, kun jotakin, mitä vieritettiin oven eteen, tömähti ovea vasten.
”Minulla on paha aavistus”, Suga sanoi. ”Älä ammu, Joy. Ne varmasti vierittivät ruutitynnyrit oven eteen.”
”Kyllä minä nyt tajuan olla ampumatta, kun niillä on kymmenittäin ruutitynnyreitä, hyvänen aika”, Joy kivahti. ”Minä olen nyt hyvin vihainen tästä kaikesta. Mutta kumma kyllä, mitään erityisen vaarallista ei ole vielä tapahtunut.”

Mestari istui tuolillaan turtuneena. Sadje meni tämän luokse ja alkoi kysellä tämän vointia.
”Anteeksi, Sadje, minun täytyy ryhdistäytyä”, Mestari sanoi voipuneena. ”Bothana on poissa, sille ei voi mitään. Bartaxin suunnitelmat täytyy estää.”
Summerganon tarrautui Nimdan säiliöön ja otti sen erityiseen tarkkailuun. Hänellä oli epäilys, että sille tapahtuisi jotakin pian. Joy kokeili ovea. Se ei auennut. Matoro meni hänen luokseen ovelle ja kokeili itsekin työntää ovea. Ei vaikutusta.
Matoron nenä havaitsi hienoisen tuoksun. Ruutia.

Suga tiivisti tilanteen:
”Okei, eli meillä on täällä Ath-uskonnon ylin johtaja ja Nimdan siru lukitussa huoneessa, jonka ovien takana on tonni räjähteitä.”
”Kuulostaa hyvältä…” Matoro sanoi.
Joy murahti ärtyneesti.

Sitten, yhtäkkiä, kimeä nauru alkoi kaikua pitkin avaraa huonetta. Se kaikui seinistä ja muuttui sitten karmaisevan matalaksi rääkymiseksi ja lopulta katosi sellaisille bassotaajuuksille, että kukaan heistä ei pystynyt kuulemaan sitä. Summerganon asetti kätensä miekan kahvalle. Matoro the Blacksnow kaipasi nyt kuuluisaa harppuunaansa, vaikka sille ei näennäisesti tarvetta ollutkaan. Killjoy tunsi ohjuksensa nyt oikeasti hyödyttömiksi. Sitten ääni puhui.
”Tervehdyssss, klaanilaisssset!”
Matoron sydän täyttyi vihasta ja pomppasi kurkkuun hänen kuullessaan äänen, jonka omistajan hän oli juuri tunnistanut, jonka hän oli kohdannut kerran aiemmin, jota hän oli vihannut ensi hetkestä alkaen.
”Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin näyttäytymättä – haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan? Minä olen Makuta Abzumo, herra kaikista pyhin, jokaisen elämän omistaja. Minä olen se, joka määrää teidän kohtalonne. Minä olen hän, joka tuo teille yön. Ikuisen yön.”

Nauru alkoi jälleen, ja Sadje perääntyi seinää vasten. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta ja ei mistään ja yhtä aikaa hänen oman päänsä sisältä.
”Minähän jopa tunnen teistä muutaman”, Abzumon ääni sanoi. Mestari näytti erittäin keskittyneeltä, ja Matoro ymmärsi, miksi. Hän nimittäin koki saman: mielensisäisen pommituksen. Muu joukko ei näyttänyt reagoivan mitenkään – ehkäpä heidän mieliinsä ei hyökätty?
”Matoro Kuralumi, sankari, joka selviytyy kaikesta elossa eikä ikinä epäonnistu. Kuinka ihanaa. Käsipuoli. Eikö Marionetti tunnistanut Matoron voittamattomuutta ja kumartanutkaan ssssen edesssä?”
Matoro tarttui ainoalla kädellään päähänsä ja ähkäisi. Mielikuva nukeista tunkeutui hänen päähänsä. Ääni nauroi, se tunkeutui hänen korviinsa ja sieluunsa.
”Kenraali Killjoy, vahkien johtaja, jonka armeija pelastaa Bio-Klaanin. Me pidämme vielä hauskaa, kenraali, sssinä ja minä.”
Killjoy kuulosti hengittävän syvään. Kypäränsä sisällä hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne jälleen.
”Sssummerganon, toa, joka pitää päänsä kylmänä. Sinähän olit mukana yrittämässä tappaa minun suurinta luomustani? Epäonnistuminen on aina miellyttävää, eikö totta?”
Suga irvisti ja vihasi makutaa.
”Ja Sadje, turhuuksien turhuus. Munkki vain. Sinusta ei ole mihinkään, sinua ei tarvita missään. Miksi sinä edes olet täällä, mitä varten Mestari sinut sisään päässsssti?”
Sadje näytti tyrmistyneeltä. Turhuus…

”Mutta Mestari, sinä olet avain.”
”Saastainen Makuta, pysy erossa mielestäni”, Mestari sanoi heikolla äänellä.
”Voit olla eri mieltä, mutta älä sentään herjaa, Äiti kulta.”
Ääni nauroi jälleen.
”Mutta nyt ystävät, eiköhän aloiteta peli, jonka olen valmistellut teille. Minä haluan pelata. Ensimmäisessä erässä eloon jääneet ovat minulle vielä hyödyksi. Katsotaan, mitä tapahtuu. Enkä minä suinkaan sahaa teitä silmään. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka jää henkiin.”
Makuta nauroi vielä hetken ja sanoi sitten nautiskelevalla äänellä:
”Hyvää peliä.” Sitten ääni vaikeni.



Hetken hiljaisuuden jälkeen, sitten, kun Matoro oli juuri avaamassa suunsa, jotain tapahtui. Lattia alkoi täristä. Portaat sortuivat kokonaan. Lattia niiden kohdalta sortui myös, ja sortuma levisi heitä kohti. Jäljelle jäi pieni osa lattiaa huoneen keskelle, jossa he seisoivat. Valtaisat liekit nousivat kuilusta, joka oli muodostunut lattian sorruttua. Liekit nuolivat heidän lattiakaistalettaan ja yrittivät saada heidät kitaansa. Lattiasta yhä suurempi osa alkoi sortua heidän altaan.
”Lämpötila on noin 4000 kelviniä”, kuului Makutan ääni jostain, kaikkialta ja ei mistään. ”Ei hätää, Beta kestää kyllä kuumuuden.”
”Minähän sanoin teille, että tässä on jotain mätää!” Killjoy kivahti yrittäessään pysytellä poissa tulesta. Matoro piteli ainoalla kädellään kiinni Sugan toisesta kädestä. Joy oli antanut Sadjen ja Mestarin kiivetä harteilleen, ja jokainen yritti pysyä elossa. Sitten Killjoy sai idean.
”Olkaa valmiina”, hän sanoi ja laukaisi useita ohjuksia kattoon. Katto musertui ohjusten osuttua maaliinsa ja romahti suurina palasina alas. Katosta pilkisti valoa. Siinä oli muutaman metrin levyinen aukko, ja edelleen palasia putosi irti. Suga sai osuman katonpalasesta vasempaan jalkaansa, johon repeytyi ammottava avohaava.
”Vinkki: välttäkää sortuvaa kattoa”, hän sanoi tilanteessa yllättävän itseironisesti.

”Tarttukaa minuun”, Joy murahti. Matoro tarttui Joyn toiseen käteen, Suga toiseen. Matoranit keikkuivat Joyn selässä. Joy karjaisi ja sytytti rakettimoottorinsa. Juuri, kun koko heidän seisomapaikkansa romahti liekkeihin, Joy pääsi lentoon. Rakettimoottorit eivät kestäisi kauan näin painavaa kuormaa. He olivat muutaman metrin päässä katosta, kun kivenlohkare osui Joyn toiseen käteen, joka oli repeytyä irti. Matoron ote herpaantui.
Kiljaisten Toa putosi liekkeihin Makuta Abzumon äänen kaikuessa katedraalin jäännöksissä:
”Abzumon erävoitto. Matoron murskatappio.”



Liekit nielaisivat Matoron kokonaisena, ja huuto jäi kaikumaan sortuneeseen huoneeseen kuin kummitus.
”Ei!” Sadje huudahti. Katon läpi rynnien joukkio pääsi kuolemanloukosta ulos ja saapui katedraalin ylimmän kupolikaton alla olevalle tasanteelle, jonkinlaisen kattohuoneen sisään. Sen lattiasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta Joy jätti muut sortuman reunoille suhteellisen ehjän näköiseen kohtaan ja lähti itse takaisin alas. Raketeissa riitti tehoa vielä puoleksi minuutiksi. Hän lensi alas ja etsi katseellaan Matoroa. Tätä ei näkynyt, vain liekkejä riitti kaikkialle. Matoro the Blacksnow oli pudonnut tuliseen pätsiin – lopullisesti. Tuli oli valloittanut koko alemman kerroksen, eikä liekkien keskeltä erottanut yhtikäs mitään. Viides kerros oli romahtanut melkein kokonaan alemmille tasoille samoin kuin heidän kokoushuoneensa. Joy kirosi, kun ei ollut kiinnittänyt paremmin huomiota munkkeihin, jotka olivat olleet hääräilemässä viidennessä kerroksessa olevan oven parissa. Nyt oli ilmeistä, minä nämä olivat puuhanneet.

Killjoy huomasi, että liekit olivat jo korventaneet kokoushuoneen puiset ovet tuhkaksi. Hän näki käytävän, josta he olivat huoneeseen tulleet, hän näki liekkien nuolevan tynnyreitä, joita oli kymmenittäin ahdettuna käytävään. Hän tiesi, mitä olisi tapahtuva, mutta liian myöhään hän otti suunnakseen katossa olevan aukon.

Ruuti räjähti. Killjoy lennähti valtaisan paineaallon voimalla toiselle puolelle huonetta suoraan paksuun seinään, johon tuli syvä Killjoyn muotoinen halkeama. Hänen silmissään alkoi jo sumentua, mutta hän pakotti itsensä näkemään. Puolet koko katedraalista oli kadonnut olemattomiin, ja kaukana alhaalla tuli levisi lähimpiin taloihin ja kasvillisuuteen. Liekit nuoleskelivat Killjoyn kehoa, mutta viimeisillä voimillaan hän repi itsensä irti seinästä ja lensi kohti kattoa, jonne oli jättänyt muut.
Hänen suihkumoottorinsa pettivät juuri, kun hän oli saanut kiinni katon reunasta, ja purskauttivat viimeiset suihkunsa lennättäen Joyn tukevammalle lattialle. Maassa mahallaan maaten hän kohotti katseensa vain huomatakseen, että hänen koko muu seurueensa oli siepattu suureen metalliseen kouraan. Koura raahasi heitä ylös läpi katedraalin ylimmän kupolikaton, joka oli juuri hetki sitten murskattu, kohti jotakin suurta kappaletta, joka leijui taivaalla. Ennen kuin Killjoy ehti tehdä mitään, hän tunsi piston selässään, ja seuraavaksi sähköinen purkaus lävisti hänen vartalonsa. Hän karjaisi ja käännähti selälleen lattialla. Hänen edessään seisoi Bartax kädessään jonkinlainen ase.
”Hyviä unia, peto”, tämä sanoi hymyillen pahoittelevasti, ja Joyn silmissä pimeni. Viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen näkökenttänsä ylle nousevat liekit. Koko valtaisa katedraali räjähti liekehtiväksi helvetiksi. Joy ei nähnyt mitään, mutta vielä hän kuuli koko saarella kaikuvan karmaisevan äänen kirkuvan:
”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne. Kuin ottaisi vauvalta lelun. Jos me näemme teitä, me tapamme teidät. Jos me kuulemme teistä, me lähetämme tappajia teidän peräänne. Me tuhoamme teidät maailmankartalta, Athiin uskovat. Viettäkää mukava viikonloppu!”

[spoil]Gurvana oikoluki tämän. Ja Joy ehdotti sitä ensimmäistä musiikkia.[/spoil]

Pimeys



Visokki mietti vastausta Avden kysymykseen keskellä pimeyttä, missä Punainen Mies oli yhtä aikaa kaikkialla ja ei missään. Oliko Avde luovuttamassa? Ei se voisi olla mahdollista ottaen huomioon, millaisen vaivan hän on käynyt läpi saadessaan telepaatin luokseen. Sitten admin tajusi: parasiitti. Visorakin ei tarvinnut tällä kertaa pyöritellä vastaustaan kovin pitkään. Hän yritti edelleen löytää Avden mieltä, mutta turhaan. Visokki siirsi katseensa, joka hehkui vihreänä, ylöspäin pimeyteen, vaikka ei siellä ketään olettanutkaan olevan.

”Tehdään se. Tehdään vaihtokauppa”, Visorak vastasi pimeydelle päättäväisesti. Admin sai vastaukseksi naurua, joka loppui äkisti.

”Mutta älä luule, että pääsisit pakoon lopullisesti. Tarvitsen sinua vielä, ystäväni. Sinä, luotettava ystäväni”, Avden ääni kaikui kaikkialla, vaikka mitään ei näkynyt. Visokki yritti irvistää.

Admin sulki silmänsä ja keskittyi, keskittyi kovempaa kuin koskaan ennen. Hän muisteli ja selkeytti ajatuksiaan. Se ei näemmä silti auttanut, vaan kohde pysyi yhtä hämäränä. Sitten rahi tunsi Avden mielensä lähellä ja yritti pysyä vahvana. Kaikki kieppui Visokin mielessä. Avde yritti sekoittaa häntä. Nyt kaikki olisi pilalla, jos keskittyminen herpaantuisi.

”Pysy vahvana. Pysy vahvana. Pysy vahvana”, Visokki ei ollut ikinä pitänyt tästä tunteesta, mutta se olisi nyt vapauden hinta. Lopulta mielen paino hellitti ja rahi avasi silmänsä. Pimeys alkoi kieppua. Visokki tunsi kuinka painovoima veti häntä aivan satunnaisiin suuntiin ja kieppuminen yltyi. Sitten kaikki tyyntyi samaksi tyyneksi ja tyhjäksi pimeydeksi, mutta adminin eteen oli ilmestynyt ovi.

Klaani

Visorak astui ovesta varuillaan ja huomasi olevansa Klaanin reaktorihuoneessa. Hän kääntyi katsomaan vielä taakseen, missä ei ollut ovea, ja huojentui siitä, että oli taas tutussa paikassa.

Reaktorihuone oli entisellään. Tuttu ja turvallinen sininen valo valaisi huoneen keskellä. Visokki käveli varovasti reaktorihuoneen läpi ovelle vilkuillen ympärilleen. Visorak lähti huoneesta käytävälle kipittäen mahdollisimman äänettömästi kohti admin -siipeä. Visokin paluusta tulisi joka tapauksessa kunnon haloo, ja Tawan kanssa juttelu sujuisi paremmin, jos puoli Klaania ei hälisisi adminien oven takana. Muutama vastaantuleva klaanilainen ei kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta visorakia, joka oli Klaanissa ainoa laatuaan. Visokki ei kuitenkaan aikonut jäädä selittelemään kenellekään mitään. Ensin oli juteltava Tawalle. Otettava hänen haukkunsa vastaan kunniallisesti. Visokki ei halunnut ajatella Toan reaktiota.

Visorak kipitti monen kerroksen portaat ylös pikavauhtia ja vielä monta pitkää käytävää ennen kuin oli Tawan työhuoneen ovella. Sieltä Toan todennäköisimmin aina löytää, ikuinen työnarkomaani kun on. Visokin ollessa parhaan ystävänsä työhuoneen oven edessä, hän empi ja huokaisi syvään. Toisaalta visorak odotti ystävänsä näkemistä enemmän kuin koskaan, vaikka he olivat olleet paljon pidempiäkin aikoja erossa toisistaan. Toisaalta taas Visokkia pelotti Tawan reaktio, sillä vastaavaa tilannetta ei ikinä ennen ollut kohdalle sattunut. Rahi ravisti kaikki empivät ajatukset mielestään ja avasi oven rohkeana.

Tawan Työhuone

Nopealla vilkaisulla Tawan työhuone olisi saattanut näyttää täysin tyhjältä Toan seisoessa lähes liikkumattomana nurkkauksessa. Keltainen Toa tutkiskeli kasvojaan seinällä roikkuvasta soikean muotoisesta peilistä. Takaisin tuijottavat väsyneet silmät tuntuivat katsovan syyttävästi, eikä Tawa tuntenut oloaan muutenkaan mukavaksi. Hän nosti vasemman kätensä pikaisesti paikatun halkeaman päälle. Vielä hetki sitten irvokkaasti irvistäneen särön heikko jomottaminen oli kadonnut hänen poistuttuaan valvomosta, mutta pisteli yhä kääreen alla.

”Sinä teit tämän itsellesi”, Tawa sanoi itselleen hiljaa painaessaan otsansa peiliä vasten, jonka viileä pinta tuntui helpottavan hieman hänen oloaan. Juuriadmin olisi toivonut pystyvänsä kysymään apua muilta admineilta, mutta vain yksi heistä oli paikalla, eikä Tawa ollut vielä valmis antamaan anteeksi tälle. Tulistuneena hänen ylpeytensä ei olisi antanut periksi ja nyt Tawa halusi vain tarrautua tuohon tunteeseen, joka tuntui antavan hänelle lisää voimaa.

Adminin katse valui lattiaan. Hän kävi mielessään läpi viimeaikaisia tapahtumia tuntien epävarmuuden kurovan pinnalle jälleen sisimmistään.
Ehkä Guardian oli oikeassa? Ehkä hän näki jotakin mitä ei oikeasti ole? Ajatus ei huojentanut painoa, jonka Tawa oli kasannut harteilleen. Se puoli hänestä joka oli aikaisemmin nähnyt toivoa pimeydessäkin, tuntui nyt hyvin kaukaiselta.
Tawa oli antanut kätensä livetä leualtaan panssarinsa kohtaan, johon Sheelikan nyrkki oli polttanut jäljen viikkoja sitten. Tawa pohti Avden sanoja, oliko hän todella syypää Sheelikan lankeamiseen? Hän oli tottunut kyseenalaistamaan päätöksiään tuon tuostakin, mutta Tawa oli myös oppinut tuntemaan, milloin hän oli normaalisti tehnyt oikeat päätökset ja Sheelikan karkottaminen teloituksen sijaan tuntui tuollaiselta päätökseltä, mutta mitä useammin hän oli vieraillut Sheelikan sellin luona, sitä enemmän hän oli epäillyt omaa päätöstään.

Tawa nosti katseensa takaisin peiliin. Lyhyen ajan hän kuvitteli nähneensä painajaisistaan tutut ruosteiset seinät ympärillään, mutta näky katosi nopeasti.
”Miten niin muka armoton?” Toa kysyi peilikuvaltaan, jonka heijastama murheellinen ilme riitti vastaukseksi tyhjälle kysymykselle.

Työhuoneen ovelta kantautuva vaisu kolahdus terästytti Toan aistit, herättäen tämän samalla ajatuksistaan. Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan Tawa odotti kuulevansa koputuksen, jota ei kuitenkaan kuulunut. Oven vanhuksen narahtaessa hitaasti auki, Toa etsi vainoharhaisesti katseellaan keihästään, joka nojasi kulmapöytään muutamaan metrin päässä hänestä. Adrenaliinin pakkautuessa hänen suoniinsa Tawa jännitti lihaksiaan ja valmistui vilkaisemaan peiliin nähdäkseen tunkeutujan paremmin ennen kääntymistä. Oven narahtaessa kokonaan auki hän tunsi tutun energiavirran hapuilevan yhteyttä hänen mieleensä ja kääntyi hämmentyneenä ympäri.
Pelokkaan oloinen vohtarak, jonka ilme muistutti kovasti pientä ussal -rapua, joka on juuri jäänyt kiinni herkkuvarkaista, seisoi ovensuulla. Visokki vältteli suoraa katsekontaktia ja vaikka hän oli luonut yhteyden Tawan mieleen, kumpikaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus täytti huoneen.

Silmät pyöreinä keltainen Toa ravisti tyrmistyneenä päätään, koettaen selkeyttää mieltään uudelleen. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, mutta Toa onnistui lopulta pakottamaan yhden sanan huulilleen.

”… Visokki”, Tawa sanoi hiljaa ja otti samalla pari askelta visorakia kohti, pitäen kuitenkin varovaisesti etäisyytensä. Visokki nosti päätään kuultuaan nimensä, mutta käänsi ahdistuneen katseensa pian takaisin maahan.

Tawa tunsi seisovansa tyhjän päällä. Hän ei kyennyt uskomaan silmiään. Edessään hän näki vanhan ystävänsä, johon oli tukeutunut vaikeimpina hetkinään, mutta sisällään Tawa tunsi nakertavan pelon, jonka oli antanut juurtua liian syvälle: Oliko vieras tosiaan Visokki vai oliko hän kenties vihdoinkin menettänyt järkensä ja näki hallusinaation ystävästään?

”Minä luulin sinun kuolleen…” Tawa pakottautui sanomaan koettaen piilotella hämmennystään, mutta se tuntui paistavan hänen silmistään. Kiivastuminen oli hiipimässä hänen ääneensä.

Visokki käänsi katseensa maasta suoraan kohti Tawaa.
"Siltä se kyllä tuntui", rahi tapitti Toaa herkeämättä. Hieman loukkaantuneena, mutta samalla säälien, Tawa katsoi parasta ystäväänsä.

”Sinä jätit minut yksin!” Tawa huudahti ajattelematta juurikaan enää sanojaan. Järki pyysi Toaa rauhoittumaan ja varautumaan pahimpaan, mutta Tawa ei enää kyennyt pidättelemään tunteitaan sisällään.

Visorak lopetti Tawan tapittamisen ja näytti hätääntyneeltä. Rahi kipitti paikallaan levottomasti.

"Ei... En minä halunnut- Ei, ei ollut tarkoitus, Tawa", Visokki selitteli ja odotti Tawan räjähtävän raivosta, jonka oli valmistautunut ottamaan vastaan. Visorakin katse siirtyi taas syyllisenä maahan.

"...M-Minä olin aivan yksin kaiken tämän kanssa... ” Toa kirkaisi.
”Minä pelkäsin, etkä SINÄ ollut täällä!" Tawa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin, joiden välistä saattoi nähdä heikkoja sähköpurkauksia.
”Sinä jätit minut yksin!” Taitoksen alla oleva halkeama kirskahti leviten uudelleen näkyviin.

"Anteeksi, Tawa, anteeksi. Et usko, miten kovasti olen halunnut takaisin Klaaniin, takaisin kotiin..." Visokki katsoi Tawaa varovasti, hieman hämillään.

”Missä sinä olit kun tarvitsin sinua?” Tawa äyskähti loukkaantuneesti. Hyvin hiljainen ääni Toan sisällä pyysi tätä yhä rauhoittumaan. Hän hieraisi silmiään aivan kuin olisi yrittänyt saada edessään seisovan vohtarakin katoamaan, huomatakseen vain tämän seisovan yhä paikoillaan.

"Minä- Minä en tiedä. Jospa tietäisinkin. Kaikki on niin monimutkaista", Visokki takelteli ja piti tauon.
"Kaikki on Avden syytä!" visorakin ilme muuttui murhaavaksi.

Tawa näytti nyt huomattavasti leppyneemmältä.
”Mitä sinulle oikein tapahtui?” hän kysyi hermostuneesti, vilkuillen välillä keihään suuntaan, joka oli pian hänen kätensä ulottuvilla.

Visokki huokaisi hitaasti.
"Koko tämän ajan oli vain Avde ja minä. Minä en tiedä, mitä mielikuvitusmaailmoja hän loi koko ajan olinpaikaksemme, mutta hän yritti puhua minua jatkuvasti puolelleen. Ja tämä vitsin parasiitti kahlitsi minua vielä lisää", Visorak naksutteli pihtimiään.

"Olisin halunnut auttaa teitä enemmän, mutta en pystynyt. Ensimmäistä kertaa, en pystynyt”, Visokin viha muuttui yhtäkkiä alakuloisuudeksi.

"...Mutta kuinka sinä pääsit pakoon?" Tawa kysyi epäilevästi ja käveli hitaasti lähemmäs keihästään.

Visokki käänsi katseensa Tawan ohi seinään ilmekään värähtämättä: "Annoin Avdelle jotain, jonka vaihdoin vapauteen."

Tawa pysähtyi ja ryhdisti asentoaan.
"Ja mitäköhän sinä mahdoit antaa hänelle?" Tawan äänestään saattoi löytää piikittelyn makua.

Visokki hengitti pari kertaa oikein syvään. "Sen minä olisin niin halunnut tietää, mutta... mutta en tiedä", Visokki sulki silmänsä ja yritti rauhoitella itseään ja saada sanoja ulos.

"Sinä et tiedä?" ihmetys levisi Toan kasvoille. Tawa halusi sanoa jotakin, mutta jokin sai hänet pysymään vaiti.

"Se... Se oli muisto. Nimdasta", Visokki änkytti syyllisenä.

Tawan naamiosta kuuluu taas risahdus, tällä kertaa pieni murtuma ilmestyi silmäkulmaan, mutta Toa ei näyttänyt välittävän siitä tarttuessaan silmänräpäyksessä aseeseensa. Keihään kärki osoitti visorakia.

"Ja hetki sitten et vielä tiennyt mitä annoit, nyt tiedät sen olleen muisto! Kakista kaikki ulos! Minä haluan uskoa sinua, mutta sinä et tee tästä yhtään helpompaa!"

Visokki katsoi Tawaa: "Tawa, sinä et ymmärrä. Ongelma on siinä, että minä en muista Nimda -muiston sisältöä sen tarkemmin."
Visorak käänsi katseensa maahan apeana: "Minun ei olisi pitänyt ottaa tällaista riskiä, tiedän, mutta mutta... Otin riskin."

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen uudelleen. Tawa käänsi katseensa kohti lattiaa. Raivo, jota hän oli vielä hetki sitten tuntenut, väistyi haikeuden tieltä. Tawa ei pelännyt enää näkevänsä harhoja, muttei uskaltanut myöskään laskea keihästään.

"...Haluan luottaa sinuun, mutta voinko minä kaiken tämän jälkeen?" Toa jatkoi hetken päästä: ”Sinä olit ystäväni, mutta oletko sitä enää?”

"Tawa, minä- minä en tiedä, näkeekö Avde ne", Visokki vältteli edelleen Tawan katsetta: "Olin itsekäs, myönnän. Se ei ole tapaistani. Halusin vain niin kovasti takaisin Klaaniin. En tiedä, olisinko muuten päässyt. Toivon, että Avde ei näe sitä, mutta siitä ei voi ikinä tietää.”

Tawa antoi aseensa pudota käsistään lattialle. Keihäs ei ehtinyt edes osua lattiaan, kun Toa oli jo harpponut ystävänsä luokse ja kietonut kätensä tämän ympärille. Hämmentynyt visorak tuijotti hölmistyneenä viereensä polvistunutta Toaa.

”S-Suo anteeksi, että vaivuin epätoivoon”, Tawa sanoi nyyhkyttäen äänekkäästi.
"Sinä olit poissa! Minä olen ehtinyt työntää sivuun tänä aikana niin kovin paljon ja haudannut samalla jopa itseni!”

Visokki hämmentyi yllättävästä Tawan reaktiosta, sillä odotti jotain aivan muuta.
"Tawa... Et usko, millainen ikävä minulla oli", Visorak vastasi hieman hämillään Toan halauksessa.
”Tunnen vain… Tämän hiljaisuuden, tämän vihan. Luulin päässeeni eroon siitä, mutta tämä tunne jahtaa minua kaikkialle,” Tawa purki itseään. Toalla olivat kyyneleet lähellä: "Sinä tulit takaisin... Sano, että sinä olet sinä. Minä en enää jaksa, minä en halua enää kuulla ikäviä yllätyksiä."

Visokki tapitti Tawaa ihmeissään: "Kyllä se olen minä. Enkä aio mennä enää lähellekään Avdea. Tiedän, että hän yrittää vielä jotain."

Tawa irroittautui parhaasta ystävästään ja jäi maahan istumaan käsi Vizun pään päällä. Toa oli vain hiljaa ja yritti kasata itseään.

Visokki hävitti viimeisetkin rippeet vielä hetki sitten vaivanneesta apeudesta ja vaihtoi aihetta: "Mutta mitä täällä on tapahtunut? Olen ollut aivan liian kauan poissa!"

Tawa katsoi Vizua epäuskoisena: "Haluatko aivan varmasti kuulla?"

Visorak jähmettyi hetkeksi. Eiväthän ne tietenkään mitään ilouutisia voisi olla.
"Minun on pakko."

Tawa huokaisi. "Minä näkisin sinut mieluummin lepäämässä, mutta luulisin sen päättyvän samalla tapaa, kuin Guardianin kanssa..." Tawa totesi.
"Lyhyesti sanottuna kaikki on mennyt päin keveshiä. Tappio tuntuu turhan läheiseltä, enkä minä ole ollut kovinkaan mukava itselleni taikka kenellekään muulle."

Visokin silmiin nousi yhtäkkiä järjetön raivo. "Se Avde, se kirottu Avde! Minä listin sen omin voimin vielä joku päivä! MINÄ- MINÄ-! Minua tarvittiin Klaanissa niin kovin! Allianssi suunnitteli tämän koko sotkun selvästi keskenään!!!" Lopulta Visorak lösähti raajat levällään voimattomana lattialle.

Tawa sanoi: "Sinä tulit takaisin, sinä maksoit siitä... Niin ehkä mekin, mutta ei sota ei ole vielä ohi. Saitko mitään selville Avdesta tai ylipäätään mistään joka voisi auttaa mei-..." Tawa huokaisi syvään ja kosketti huomaamattaan naamionsa uutta säröä: "Ei, sinun pitäisi levätä nyt."

"Tawa, luuletko, että minä pystyn nukkumaan kaiken tämän jälkeen?" Visokki huokaisi ja jatkoi: "Tiedän ainakin suunnilleen, mitä Avdella on mielessä. Hän haluaa käyttää minua hyväksi, koska itse ei ole telepaatti. Sitä minä en tosin tiedä, mikä hän on."

Tawa huokaisi. "Taidat olla oikeassa, mutta sitten meillä on paljon töitä edessämme", pieni hymy kiri Tawan kasvoille: "Ensiksi meidän varmaan pitäisi ilmoittaa muille paluustasi."

Visokki pyöräytti silmiään. "Minä todellakin olen ollut pitkään poissa, voi hyvänen aika! Haluan tehdä heti jotain, muuten tämä syyllisyys ei mene pois! Sinä olet hautautunut tämän kaiken työn keskelle yksin!" Visokki silmäili isoja paperipinoja, joita oli kertynyt ympäri Tawan työhuonetta.

"Älä sinä siitä huolehdi. Sinä selvisit ja olet nyt täällä, voisinko minä pyytää enää enempää?" Tawa nousi ylös: "Tervetuloa takaisin, ystävä". Tawa ei koskaan ennen ollut tajunnut, kuinka kepeältä tuo sana tuntui nyt. Toa hymähti itselleen.
”Mutta nyt me-…” Toan lause jäi kesken hänen nostaessaan yhtäkkiä kätensä kaulalleen. Viiltävä kipu levisi hänen kehoonsa hyökyaallon lailla jostakin silmien takaa, mikä toi metallisen maun hänen huulilleen. Tawa horjahti kaksi askelta taaksepäin, hänen katseensa oli muuttunut tyhjäksi.

”Auta”, Toa ehti ähkäistä, ennen kuin Visokki muuttui pelkäksi vääristyneeksi varjoksi hänen silmissään, ja kaatui tajuttomana lattialle.

Visokki kerkesi vain ajatella, että Tawa olikin paljon huonommassa kunnossa mitä hän luuli, ja sitten Toa makasikin jo tajuttomana lattialla. Visorak nosti Toan nopeasti selkäänsä ja kipitti maksimaalista nopeuttaan sairasosastoa kohti.

[spoiler=Tämä on käynyt läpi tuskaisen prosessin]...mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. Kiittäkäämme Tawaa ja kaikkia teitä, jotka potkitte Tawaa, eriyisesti Kajaanimiittiä.[/spoiler]

Pinnan alapuolella

Veden alla oli hiljaista ja rauhallista. Bloszarille tuli kaloista mieleen Tronie. Hän alkoi jälleen tuntea surua. Ja hänestä tuntui, ettei ollut oikein uida, rentoutua ja nauttia elämästä, kun hänen ystävänsä oli vangittu Rautasiivelle.

Mitäköhän nyt tapahtui muille Klaanilaisille? Toa ei ollut kuullut Sugasta, Joysta, Matorosta tai siitä Matoranista, jonka nimeä Bloz ei koskaan muistanut. Ei kai yhden sirun hakeminen diploomaattisesti kestänyt kovin kauaa?

Toaa päätti olla vielä hetken veden alla. Hän sukelsi alaspäin ja huomasi pieniä kaloja menevän hänen ohitseen. Niistäkin tuli mieleen Tronny.

Bloz päätti katsella vähän ympäriinsä. Näkyi kaikenlaisia koralleja, erilaisia vesiraheja, vesikasveja ja... laiva.

Laiva oli näköjään uponnut tänne. Se näytti olevan rakenteellisesti heikko, eli tarpeeksi voimakas merivirta pystyisi kuljettamaan sitä. Laiva näytti olevan ikivanha. Mitäköhän sen sisällä olisi?

Toa ui sen luokse ja tajusi ilman olevan vähissä. Pintaan oli kymmeniä metrejä, ilma loppuisi naamarista pian. Bloz ui laivan alle, siinä toivossa, että siellä olisi jokin sukelluskello tai vastaavaa.

Mutta sen sisällä oli vanhoja ilmanaamioita, samanlaisia, joita Bloszar käytti. Pikaisesti hän otti yhden, mutta jos laivalla olisi ilmanaamioita, siellä voisi olla muutakin.

Yksi kuollut Ta-Matoran kellui. Näköjään hän ei ollut ehtinyt poistua laivasta.

Pari Le-Matorania näkyi vähän matkan päästä. Toa ei tiennyt, mikä tämä laiva oli ,ehkä se kuului saaren munkeille, mutta mikään ei liittynyt siihen. Toa oli nähnyt, kuinka ne munkit pukeutuvat, eikä yksikään näistä ollut pukeunut samanlaisiksi.

Ja munkit olisivat varmasti ja hakeneet kaiken tarvittavan täältä, eli tuskin laiva kuului heille. Mutta kelles sitten?

Vähän ajan päästä, vastaan tuli pieni ovi, kannen alla, ja Toa avasi sen. Ilma veti hänet sisään nopeasti ja vedenmyös. Bloszar sulki oven todella nopeasti ja huomasi huoneen olevan ilmatiivis. Vesi ei yltänyt kattoon asti, siinä välissä oli vähän tilaa. Toa ui siihen nopeasti ja otti ilmaa.

"Tuntuupa mukavalta", Toa sanoi, laittoi ilmanaamion takaisin päähänsä ja alkoi katsoa tarkemmin huonetta.

Paljon laatikoita oli. Toa kurkisti yhteen, avasi sen kannen ja huomasi siellä olevan ikivanhoja aseita. Toisessa oli osia, kuin vanhaa teknologiaa. Ne eivät olleet ruostuneet, se ihmetytti Toaa.

Bloszar avasi monia laatikoita, jokaisessa oli vähän osia, tai aseita. Yhdessä, vähän paksummassa ja painavemmassa, oli kypärä. Toa otti sen ja kolme laatikkoa mukaansa. Hän sitoi ne kiinni narulla, jonka oli löytänyt seinältä, ja lähti ylöspäin, kohti laivaa.

***

Tulen Toa ehti juuri ja juuri pinnalle, sillä happi oli melkein loppu. Bloz ui takaisin laivalle ja vei laatikot hyttiinsä. Hän vähän aikaa päätti rakennella. Kypärä oli ainoa, joka oli hyvässä kunnossa. Toa kokeili sitä päähänsä ja se tuntui sopivan oikein hyvin. Ehkä olisi aika lopettaa naamionkäyttö, eihän sitä Bloz koskaan käyttänyt.

Osat olivat erittäin hyviä aseiden valmistamiseen. Niitä Toa oli juuri tarvinnut. Toa avasi viimeisen laatikon ja siellä oli haarniskan osia. Toasta tuntui, että hänen nykyinen haarniskansa oli liian painava. Nyt olisi hyvä aika korjata asia.

Bio-Klaanin saari, länsirannikko

Tummanpunainen ja solakka hahmo kiisi läpi meriveden. Sen voimakas häntä auttoi sen uskomattomiin nopeuksiin ja virtaviivainen pää halkoi vettä tehokkaasti. Yllättäen tämä torpedon lailla kiitävä matelija käänsi kurssinsa ylöspäin ja halkaisi veden pinnan. Se pääsi meren aallokosta yhdellä loikalla rantaan.

Nuori, hoikka Zyglak katsoi laskeutumispaikkaansa. Saaren länsirannikon tuuheat metsäosat sopivat naaraan tarkoituksiin hyvin. Se tarkkaili ympäristöään varovaisesti. Metsän oman puheen lisäksi mitään ei kuulunut.

Lehu, se ajatteli mielessään. Matoranin kieltä.

Lisko oli mielissään siitä, ettei sitä seurattu. Vaikka Skakdit pitivät mahdollisimman tarkkaa kirjaa Zyglakien tulemisista ja menemisistä, menettivät palkkasoturit täysin liskolajin hallinnan, kun oli kyse merestä. Skakdit eivät voineet estää Zyglakeja hakemasta merestä kalaa, eivätkä liioin voineet tietää, mihin liskot todellisuudessa menivät.

Enkä minä pidä tarkkailtavana olemisesta, tummanpunainen Zyglak ajatteli. Hän oli tullut taas tänne metsän rauhaan. Teräväkyntisten jalkojen askeleet johtivat samalle aukiolle kuin aina ennenkin. Muutama veitsi ja keihäs odottivat onton puun sisässä, valmiina harjoituksiin.

Rasahdus.

Nuori naaras seisahtui niille sijoilleen. Zyglak otti hiljaa vasemmalla kädellään käyrän heittoveitsen käteensä ja terästi kaikkia aistejaan. Hän tarkkaili ympäristöään niin keskittyneenä kuin kykeni. Yksittäisiä kellertäviä ja oransseja lehtiä putoili hiljalleen ilman halki ja kultaiset heinät huojuivat tuulessa. Mutta ei mitään rasahtavaa.

Paitsi-

Zyglak otti muutaman nopean askelen ja loikkasi. Ilmalennon aikana hän ehti kuitenkin havaita tehneensä niinkutsuttua hätävarjelun liioittelua, sillä rasahtelija oli toinen Zyglak. Päkts-muks.

”Auuutsh!” päästi naaraan hypyn kohteeksi päätynyt lisko suustaan. ”Mei, mitä sinä teet.”
”Hm. Ei kannata hiippailla varjoista selustaani”, nuori ja tummanpunainen törmäyksen osapuoli totesi noustessaan taas jaloilleen. ”Sitä paitsi mitä sinä edes teet täällä?”
Toinenkin Zyglak, nuori hänkin, väriltään sinivihreä ja sukupuoleltaan mies, nousi myös seisomaan. ”Minun piti varmistaa, kuka sinä olet, ennen kuin tulen esiin. Mei, tiedät, ettet saa karata tällä lailla.”

Mei kääntyi toista matelijaa kohti. ”En minä kestä sitä paikkaa. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan.”

Hän tiesi hyvin, mitä Mei tarkoitti.


Bio-Klaanin saaren pohjoisosat, Allianssin luolatukikohta

Ruosteisen raudan värinen ja hajuinen, raskaasti haarniskoitu Skakdi-soturi repäisi seinällä roikkuneen, Zyglakien muinaista merijumaluutta esittäneen kivitaulun alas ja ripusti tilalle suurpiirteisesti piirretyn kartan. Sitten hän iski seinään kiinni muutamalla suurella naulalla rikkinäisen Matoran-naamion. Skakdi otti muutaman askelen poispäin seinästä ja ihaili sisustusteknillistä ratkaisuaan. Kyseinen valtavan luolan kattoon rakennettu huone oli nyt viimeistä piirtoa myöten kokenyt todellisen muodonmuutoksen. Nyt sitä saattoi kutsua todelliseksi sotapäällikön saliksi, ja korkea-arvoinen raudanharmaa Skakdi istui hyvin tehdyn työn päätteeksi valtaistuimelleen. Hän vilkaisi alas lattiaan asennetusta, luuritilällä peitetystä luukusta.

Hmph, hän tuumi mielessään tutkaillessaan katseellaan luuristikkoa. Tuon materiaali on vaihdatettava johonkin sivistyneempään. Kenties lähikylissä on vielä jotain irti revittävää.

Suuren luolan maisema levittäytyi alla ja Skakdi virnisti rumaa hymyään niin, että koko hammasrivistö näkyi. Alhaalla, kivisen luolan purojen halkomalla pohjalla kaikki meni niinkuin pitikin. Zyglak-jonot kuljettivat Skakdien sotamateriaalia luolaan: miekkoja, keihäitä, kypäriä, kiväärejä, raskasta tykistöä. Muutama Skakdi tarkkaili työn laatua päällikön istuimistaan. Raudanharmaa Skakdi nousi omalta vastaavalta penkiltään, ja lähti kulkemaan huoneen nurkassa oleville askelmille. Se nousi ylöspäin, luolan katon sisään. Siitä pääsi kulkemaan tunnelia pitkin muihin valtavan pääluolan katossa roikkuviin rakennuksiin ja seinää pitkin myös pohjalle asti.

Hetken kuluttua raudanharmaa Skakdi pääsikin strategiapalaverihuoneeseen. Luonnollinen luola, jonka keskellä oli ollut suuri lampi, kylpi aiemmin valokivien sinertävässä hehkussa. Nyt lampi oli peitetty laudoituksella ja valokivet korvattu osin soihuilla, osin hehkulampuilla. Kaikki tämä oli kuitenkin vain pientä, sillä todellinen muutos oli huoneen käyttäjissä. Zyglakit eivät enää päättäneet omista asioistaan, vaan se työ oli nyt Skakdien.

Ja hyvä niin, sillä toisin kuin nuo skarrarin liskomiehet, me saamme hyödyllisiä asioita tehdyksi.

Samaan aikaan Klaanin saaren itärannikolla Skakdien joukko-osasto poltti erään pienen Matoran-kylän viimeisenkin asumuksen matalaksi.


[spoil]Ja sitten aivan toisaalle. Nämä osat eivät liity toisiinsa mitenkään, kunhan julkaisen samaan aikaan.[/spoil]


Nui-Koro, pieni rakennus



Lisää likaisia huonekaluja puski sisään Snowien aistien välityksellä, kun hän istui pubissa. Kepen ja Harkelin mentyä kabinettiin tekemään laskelmia lumiukko ja hento Suflery olivat jääneet kahden. Nyt oli jo aamuyö. He istuivat pienen pyöreän pöydän ääressä, jonka vahapintaiselle pöytäliinalle oli sulanut useampia kynttilöitä.
”Miksi”, keltainen Matoralainen aloitti vaisusti. ”Miksi sinä et mennyt kabinettiin?”

Snowie käännähti natisevalla tuolillaan katsomaan keskustelukumppaniaan paremmin. Klaanilainen oli yllättynyt, sillä tämä oli ensimmäinen Snowien kuulema kerta, kun tämä neiti aloitti keskustelun.
”Katsos”, Snowie puhui mielestään hieman liian tietäväisellä äänellä. ”Ei minusta ole siellä mitään iloa. Poliisi ja tiedemies kasaavat todistusaineistoa veropetoksista, enhän minä sitä tajuaisi. Olisin vain tiellä. En minä oikeasti tahdo tungetella.”

Sufleryn Suuren Kanohi Komaun takana hänen vihreät silmänsä muuttivat ilmettään. Snowie ei osannut sanoa, mihin suuntaan. Matoralainen kuitenkin jatkoi puhettaan.
”Et sinä nyt varsinaisesti tyhmältäkään vaikuta.”
”Heh”, lumiukko naurahti ja nousi seisomaan. ”En minä pidäkään itseäni tyhmänä. Mutta asiain laita on niin, että huomattavasti kyvyttömämpi käyttämään aivojani tällaisissa asioissa kuin vaikkapa tuo ystäväni takahuoneen puolella.” Puhuessaan Snowman käveli vähän matkan päässä sijaitsevalle nuhjuiselle, tummanvihreällä sohvalle ja istahti sille kasvot keskustelukumppaninstaan poispäin.

”Klaanilainen silti”, Suflery vastasi loitonneelle Snowielle. ”Tiedän kyllä, mitä porukkaa olette. Vaikka me Nui-Korolaiset esitämme mieluusti olevamme saaren 'vanhan kaupungin' parempaa väkeä, suuri enemmistö ihailee teitä silti. Vanhan pääkaupungin status merkitsee vähän oikean sankaruuden rinnalla.”
”Mmmh. Tuota, en tiedä mikä esti sinua näkemästä minua ja Spinnykkää tuolla viiksikeisarin kämpillä, mutta emme varsinaisesti ole suuria sotureita. Klaanin tohelo-osasto, voisi jopa sanoa.” Lyhyen naurahduksen säestämä juttu jatkui. ”Vaikka hei, Kepe on silti loistava tiedemies. Ei hän esitäkään olevansa mitään muuta.”

Suflery kurottautui hieman parempaan ryhtiin ja koetti nähdä selin kääntyneen keskustelukumppaninsa kasvoja.
”Entä sinä?” hän kysyi varovasti.
”Niin, siinäpä se. Minä ikään kuin olen mukana seikkailemassa, mutta siihen se usein jääkin.”

Kabinetin puheensorina kuului asiallisena mutta epäselvänä muminana puuoven takaa. Kepe ja Harkel paiskivat selvästi töitä. Matoralainen oli hetken hiljaisuuden jälkeen juuri vastaamassa jotain, kun Snowie käänsi kasvonsa kohti Sufleryä. Lumiukon suupielet osoittivat ylöspäin, mutta Matoralainen ei osannut mieltää ilmettä hymyksi. Klaanilainen jatkoi puhettaan.
”Olen vähän pelkuri.”
”Hei, kai sinä kuitenkin-”
”Anteeksi keskeytys, mutta ei. Mitä minä osaan tehdä? Ainoa mainittava taitoni on piiloutuminen, oi kuinka sankarillista.”
Suflery ei enää vastannut.
”Enkä väitä, että näkymättömissä oleminen olisi jotenkin kunniatonta. Minä tunsin kerran... Tapauksen, joka kohtasi uhat pääsääntöisesti selkäpuolelta, mutta oli... On silti urheimpia tuntemiani seikkailijoita. Ja hän on sentään Nazorak-karkuri.”

Jälleen tauko. Pubin ulkopuolelta kuului aamuisella työmatkallaan kulkevien Matoralaisten ja parin muunkin lajin ääniä. Todistusaineiston parissa työskentely oli jatkunut läpi yön, ja pian aurinko nousisi.

”Ja parastahan tässä on ilman muuta se, että minä voisin oikeasti olla hyödyksi. Minä vain en ole.”
Nyt oli Sufleryn vuoro liikkua huoneessa. Hän nousi tuoliltaan, ja käveli hitaasti kohti Snowien sohvaa. Lumiukko kuitenkin jatkoi: ”Ja.. Ja... Se ei ole vain sitä. Tein valintani. En ole paras heppu luokittelemaan näitä, mutta... Joku voisi sanoa, että puukotan Klaania selkään.”

Lumiukon katseessa näkyi selkeää ahdistusta. Keltainen, hento Matoralainen istui Snowien vierelle ja katsoi tätä tukevahkoa klaanilaista silmiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kun kabinetin ovi rämähti auki Kepen ja Harkelin saapuessa voitonriemuisesti paperinivohkaa kätösissään heilutellen huoneeseen, eikä Snowie saanut tietää, oliko Suflery ollut sanomassa hänelle jotain lohdullista tai syyllistävää.

[spoil]Matoro viimeisteli tämän viestin. Kiitos hänelle.[/spoil]



Jos kuolemaa ei osaa odottaa, se ei tunnu yhtä pahalta kuin silloin, kun sitä osaa.

Kun irrotin otteeni Joyn kädestä, tuntui kuin maailma olisi loppunut. Se olisi loppuva minun osaltani, näin ajattelin pudotessani liekkimereen. Kymmenen sekunnin pudotus tuntuu yllättävän pitkältä. Sen aikana ehtii ajatella aivan liikaa. Kuinka näin saattoi tapahtua? Ei ollut harppuunaa, ei pelastavaa kättä – sen paremmin itsellä kuin kellään muullakaan. Killjoy pyyhälsi yhä kattoa kohti suihkumoottoreillaan kaikki muut mukanaan, mutta minut oli tuomittu. Minut oli tuomittu kuolemaan.

En ehtinyt auttaa Klaania löytämään ja tuhoamaan kaikkia Nimdan siruja. En ehtinyt tutkia athismin salaisuuksia. En ehtinyt… seikkailla ystävieni kanssa…
Seikkailua oli kyllä tullut ennen Nimda-jahtia runsaasti. Umbran kanssa seikkailu oli ollut hauskaa, pelottavaa, vaarallista. Oli saanut viettää aikaa hyvän ystävän kanssa.

Nuket… vainosivat minua loppuun asti. Enkö päässyt niiden muistolta pakoon ennen kuolemaani? Oliko sillä väliä? Kadunko jotakin?

Kadunko.

Itroz. Naamioni. En ehtinyt selvittää niiden merkitystä. En ehtinyt puhua Manulle, kysyä, oliko hän selvittänyt Itrozin muistiinpanoista jotain. En ehtinyt vierailla Metru Nuilla. En ehtinyt…

Liekit ovat kuumia. Ne polttavat, sulattavat jään. Savu tukkii sieraimet, yskittää. Mitään ei enää näy, paitsi punaista kajoa savun läpi. Viides kerros on täysin kadonnut, liekkien verhoama. Kaikki on tulessa, ja putoan sen kaiken läpi kuin hidastettuna, kuin aika todella hidastuisi. Kaikki mielessäni.

En ehtinyt pelastaa Rautasiivelle jääneitä klaanilaisia. En ehtinyt kukistaa Metorakkia.
Viimeinen ateriani oli typerä ananassoppa. En voi enää nauttia Klaanin mahtavista ruoista, en kahvion virvokkeista, mukavista äänistä, hauskoista keskusteluista. En tähtitaivaan katselemisesta, en uimisesta, juoksemisesta… en elämästä.

Ei enää täpäriä pelastumisia, hurjia taisteluita, tylsiä toimimattomuuden hetkiä. Ei enää ystävien kuoleman suremista, ei voitosta riemuitsemista, ei rohkeutta, ei pelkoa, vain kuolemaa.

Ajatusten irrationaalisuus ja epälooginen järjestys – ja sanoja, joita vain Manu käyttäisi, hassua. Filosofia ei yleensä ole minun alaani. Ennen kuolemaa pystyy kaikkeen.
Vaan ei.
Voi.
Pelastaa.

Itseään.

Eikä muita.


Enää.
Koskaan.

Neloskerroksen mustuneen ja hiillostuneen puulattian läpi iskeytyminen, kaiken polttavan kuumuuden tunne. Hengittäminen ei enää ole mahdollista. Keuhkot ovat täynnä savua. Kyynel valuu suljetusta silmästäni. Naamion sisältä kumpuavat ajatukset, niin, ne ovat täynnä paniikkia, pelkoa. Kuolemasta. Minä en ole ainoa, joka pelkää kuolemaa hetkenä, jona se koittaa. Luonnollista. On luonnollista pelätä kuolemaa, miksi ei olisi? Elämän tarkoitus on säilyä hengissä kuolemaan saakka. Vai onko kuolema itsessään elämän tarkoitus? Kuolemaan kaikki päättyy, siihen kaikki huipentuu.

Ei. Ei se voi olla niin.

Saavuin Klaaniin melko pian sen perustamisen jälkeen. Olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että se koituisi kuolemakseni? Bio-Klaani ja sen tehtävät. Nimda ja sota Allianssia vastaan. Makuta Abzumo, Makuta Nuin verivihollinen oli murhannut minut.

Kadunko.
Sittenkin.

Ehkä jotain…

Ystävät. Olisin halunnut tavata heidät vielä... Umbran, Sugan, Äksän, Bladiksen, Snowien… Kepen, Manun, Tawan, Guartsun… Gekon…
Keetongun, telakan matoranit.
Bobin, Kupen, arkistomyyrät Vaehranin ja Gahlok Van.
Domekin. Kongun. Kapuran.

Kadun, että en ollut varovaisempi.
Kadun, että lähdin tälle matkalle.
Kadun, että uskoin, naiivisti, uskoin, että athistit olisivat todella antaneet meille sirunsa.
Uskoin Sadjea. Joy epäili, minä en ollut yhtä skeptinen.

Olisiko pitänyt? Olisiko pitänyt varoa?
Ei.
Se en ole minä.
Tällainen minä olen.

Matoro the Blacksnown viimeinen ajatus. Nytkähdys. Kuolema.

Nui-Koro, tori



Mukulakivinen aukio kylpi kaikissa sateenkaaren väreissä, kun kaupungin kirjavat asukit tungeksivat sen keskellä olevan, vanhan puulavan ympäristössä. Torin laidalla vanhan kivisen kellotornin vanha viisari jyskytti menemään jossain puolenpäivän kieppeillä. Ja aurinko paistoi.

Pormestari mulkoili puisella korokkeella komeilevia sankareita hyvin, hyvin vihaisesti. Jalkapuusta käsin. Kepe, Snowie ja Harkel sen sijaan olivat yhtä hymyä, ja Suflerykin näytti iloiselta. Tilapäisesti kaupungissa korkeinta valtaa käyttävä Nui-Korolainen, parlamentin puheenjohtajana toimiva Ga-Matoran, kiinnitti juuri pronssisilla, Hahnah-rapukaiverruksilla koristelluilla rintamerkeillä nelikon harteille tummansinisiä, lyhyitä viittoja. Harkelin ja Sufleryn kanssa Ga-Matoranilla ei ollut mitään ongelmia, mutta Klaanilaiset olivat kiusallisen pitkiä viitan tyylikkäälle ripustamiselle. Pian paikalle kuitenkin saatiin laatikko, ja työ jatkui. Klaanilaiset kumarsivat kiitollisina, vaikka Kepen mielestä Snowien ele muistutti hieman liikaa niiausta.

Lopulta viimeinenkin hakanen kliksahti kohdalleen ja Ga-Matoran astui loitommas. Siitä hän käveli ryhdikkäästi takaisin tummaan, kiiltävästä puusta valmistettuun puhujanpönttöön, jonka ulkokuoressa komeili sama rapukaiverrus. Samasta pöntöstä käsin hän oli hetki sitten lukenut pormestarille jaetut syytökset. Asiat tulisivat kuulemma muuttumaan Nui-Korossa. Uudet vaalit pidettäisiin pikimmiten ja välit Bio-Klaanin väen kanssa koetettaisiin saada tervehenkisemmiksi. Vaikeat ajat tulisivat vaatimaan kahden saaren suurimman asutuskeskuksen saumatonta yhteistyötä. Lisäksi hän oli hehkuttanut klaanilaiskaksikon, viiksekkään komissaarion sekä ujon poliisilaitoksen sihteerin panosta asiaan.

”Ja nyt nämä neljä sankaria”, Ga-Matoran jatkoi juhlapuhettaan. ”Ovat virallisesti Nui-Koron Kaartin virallisia kunniajäseniä!”

Hetken väkijoukko hurrasi, mutta sitten puheenjohtaja kumartui taas mikrofonin ääreen.

”...paitsi että herra Harkel ja neiti Suflery kuuluvat jo kaartiin, joten he ovat kai sitten sekä tavallisia jäseniä että kunniajäseniä.”

Lisää aplodeja, tällä kertaa melko vaisuja.

”No ihan sama, nyt heillä on kiiltävämmät mitalit.”

Raikuvat suosionosoitukset.

Seuraavaksi Ga-Matoran kutsui Harkelin vielä kertomaan yksityiskohtaista kuvausta rikoksen selvittämisestä ja esittelemään mahtavia naamakarvojaan.

”Snowie”, Kepe supatti vieressään seisovalle toverilleen.
”Hm?” Valkoinen klaanilainen käännähti tiedemiestä kohti.
”Meidän täytyisi lähteä.”
”Näinkö luulet?”
”Tiedän. Minuun otettiin yhteyttä Klaanista sillä aikaa, kun poliisit syynäsivät kasaamaamme todistusaineistoa. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä kaikkea kotona on tapahtunut, mutta meidän kannattaisi suoritua tästä keikasta mahdollisimman pikaisesti.”

Kaksikko suuntasi lavalta alas puisia portaita pitkin, ja väkijoukon keskeltä raivauduttuaan Snowie ja Kepe kulkeuttivat itsensä hieman syrjemmälle. Harkelin jatkaessa puhettaan ja suuren yleisön katseiden kohdistuessa niille suunnille oli kahden klaanilaisen helppoa suunnata askelensa kohti majataloa. Iloisen ryhmähengen pariin kumpikin olisi jäänyt kernaasti, mutta nukkumatta jäänyt yö sekä Nimda-uskonnon salojen selvittäminen ajoi kaksikkoa kohti lepoa ja matkan jatkamista.

Torin laidalla kumpikin vielä vilkaisi taakseen. Puulavalla Suflery näytti poikkeuksellisen eksyneeltä, kuin jotain katseellaan etsiväiseltä, ja Harkel loisti mikrofonin ääressä, viikset tuulessa liehuen.

Tuntematon

Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.



Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.

”Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON?” Sitten Sadjen ääni:
”Minä en… AAARGH… en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ!”
Seurasi hirvittävää kirkunaa.
”Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin.”
”Mmminä en… en tiedä… älä, pyydän…”
Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi.
Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi.
”Sssssinä olet ssseuraava, Toa!” kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta.
Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.

Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla:
”Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.”

Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.

”Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on?”
”Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani”, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. ”Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin.”
Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään.
”Minä olen sinun helvettisi.”

Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi:
”Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille?”
”Senkin sairas se-” Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain.
”Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa.”
Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua.
”Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga?”
Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia.
”Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii.”
Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.

”Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää?”
Suga ei sanonut mitään.
Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa.
”Voin vain kuvitella”, sanoi Abzumo julmasti, ”miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin… on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.”

Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.

”Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan!” Sadje kirkui. ”Mmminä kerrroon missssä se oooon!”
”Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet.”
”Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON!”
”Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on”, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä.
”No niin, hyönteinen. Missä.”
Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas.
”Sssinä sssiis väität… että minä… ei. Ssssinä valehtelet.”
”Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.”

Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen.
”Ei, ei sitä… minä haluan unohtaa sen…”
Pahuus ei välittänyt.
”EI! Se on yksityinen!”

Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi.
”Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä.”
Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi:
”Hakekaa vahki.”

Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä.
Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi.
”Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.”

Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä.
”Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali.”
”Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä.”
”Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään.”
”Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti.” Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.

”Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin... ah, tunteeton.”
”Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa.”
Abzumo nauroi häijysti. ”Ja kukahan ssssse mahtoi olla?”
Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. ”En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa… väärän puolen.”

Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta.
”Minä olen rakasssstaja, en taissstelija”, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen.
Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. ”Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja.”
Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. ”Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.”

Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä.
”Ei kauaa.”
”Eikö?” makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. ”Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa.”
Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. ”Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta.”
”Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.”

Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. ”… oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä.”
”Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.”

Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista.
”Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy.”
”Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa... en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.”

Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. ”Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna.”
Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. ”Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain... vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.”

Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. ”Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.”

Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. ”Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan.”
Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. ”Antaa palaa friikki. Kakista ulos.”

Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin.
”Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa.”
Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.

”Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali.”
Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan.
”Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki”, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. ”Laskeudumme viidessä minuutissa.”

Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma.
Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.

Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.

Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä…

Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.

”Ssssssinun aikasi on koittanut.”



Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.

Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.

Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä ”Onnea matkaan, kenraali” sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.

”Sitä hän tarvitsee. Voi... hän tarvitsee sitä paljon.”

Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.

Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.

Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.

”Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.”

Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:

”Sinunhan pitäisi olla kuollut… Purifier.”

[spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]

Bio-Klaani, ilmatila

Voimakkaan höyrymoottorin ulvoivat täböllä ja kybällä Ilmaraptori I:n siipien tyvessä. Vastamaalatun, kiillotetun ja vahatun hävittäjän siniharmaat ja mustat siksak-kuviot halkoivat viileää ilmaa uskomattomalla nopeudella. Tongun suuren ohjaustuolin pienemmäksi vaihtanut Klaanin lentäjä-ässä Ämtur väänsi kädet hikisinä ohjaussauvaa ja teki vielä muutaman ympyrän Klaanin Matoran-kaupungin yläpuolella. Siipien säädettävä kallistuskulma antoi aluksella mitä parhaimman ohjauskyvyn, ja Ämtur sujahtikin takaisin Telakan lentokonehalliin itsevarmemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Telakan johtaja Keetongu oli odottamassa hallilla testilennolta tullutta monta kertaa itseään pienenpää kollegaansa. Kyklooppi oli katsellut maasta käsin Raptorin lentoa. Jos matka Nynrahilta Klaanin oli käynyt vikkelästi, oli aluksen vauhti vielä viimeisten silausten entistäkin liukkaampi.

”Hyvinhän tuo näytti sujuvan”, Tongu sanoi otsaansa pyyhkeeseen kuivaavalle Onu-Matoranille.

”Aivain loistavasti. Sota on käytännössä voitettu”, Ämtur vastasi silmä (toinen silmä oli piilossa Akakun lisäsilmien takana) loistaen.

”Toivotaan niin”, Tongu vastasi. He kävelivät yhtä matkaa kohti kirjanpito- ja taukotiloja pienen (Tongun kohdalla suuren) välipalan toivossa. Ruoka sai kuitenkin odottaa, kun erään kulman takaa kaksikkoon melkein törmäsi erän vanha Toa-ystävä.

”Kas, Umbra! Ei oltu nähty hetkeen”, Tongu sanoi yllättyneenä ja läimäytti valon Toaa ystävällisesti selkään. ”Kukas tämä toinen veijari on?”

”Hauska nähdä, Tongu, mutten tullut tänne vain tämän takia. Tämä on Deleva ja hän joutui pikku kärhämään mekaanisen kätensä kanssa. Ajattelin, että sinulta hoituu tämmöiset hommat”, U vastasi ja näytti Delevan siteessä olevaa mekaanista raajaa. Plasman Toa tyytyi nyökkäämään kykloopille.

”Jaa-a. Toimiiko se höyryllä?”

”Ei, mutta vahingot eivät ole virtalähteessä vaan voimansiirrossa. Veikkasimme, että ne voi korjata perusmekaniikalla”, U vastasi. Nelikko meni lähimpään korjaushuoneeseen ja Deleva asetti kätensä korjauspöydälle. Hän kytki raajansa tuntoreseptorit pois päältä toimenpiteen ajaksi. Ämtur ojenteli Tongulle työkalusarjoja, joita jätti käsitteli yllättävän tarkasti suuriin käsiinsä nähden. Käden sisässä oli muttereita ja mäntiä hajallaan ja Tongu joutui tonkimaan huomattavan määrän hajonnutta romua ulos. Ämtur pyöritteli kädessään mekaanisen hauiksen pneumatiikkapumppua.

”Hassua miten ne pistävät valmistajan logon kaikkiin komponentteihin”, Matoran sanoi itsekseen, ”minä olen puuhannut paljon mekaniikan kanssa, enkä ole törmännyt koskaan tähän valmistajaan. Musta kämmen logona joka pirun osassa. Varmaan joku Metru Nuin uusi menestyjä.”

”Ei kovin uusi”, Deleva sanoi puhuen ensimmäisen kerran, ”Minulla on ollut tämä käsi jo pitkään, mutta en kyllä tiedä valmistajaa. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita”.

”Oli miten oli, tämä voimavarsi pitää hitsata. Odottakaan hetki niin haen laitteet neloshallista.”

”Ei tarvitse”, Umbra sanoi ja nappasi pienen varren Tongun sormin välistä. Valon Toan sormesta lähti ohut ja kirkas valonsäde, joka hitsasi varren saumattomasti ehyeksi.

”Kiitos vaan”, Tongu sanoi kun U heitti osan takaisin hänelle. Kyklooppi asetteli osat takaisin mekaaniseen suojakoteloon ja sulki sen kannen. Deleva palautti virran ja tunnon käteensä ja heilutteli sitä ilmassa.

”Toimii. Kiitos tästä”, Kakamakasvoinen Toa sanoi. Umbra hyvästeli Tongun ja Matoranin ja Toat lähtivät takaisin kohti Klaanin linnoitusta. Tongu jäi tutkimaan romulootasta sattumalta löytämäänsä aktuaattoria.

”Eiko tuo ollut yksi legendan keltaisista jättiläisistä?” Deleva kysyi kun Toat kävelivät ylös Klaanin mukulakivikatua.

Bio-Klaanin saari, Nazorak-pesät.

Pimeeässä käytävässä oli paljon vilskettä. Nazorakit kävelivät kiireesti käytävästä haarautuviin uusiin käytäviin. Niiden katoissa kiilui vain pari välkkyvää loisteputkea. Sankasta ruskeasta väentungoksesta erottui yksi valkoinen hahmo. Jäätutkija 273 oli tullut Pesään. Hän muisteli kuinka oli puhunut aamulla Juipin kanssa:

”Juippi. Minun pitää käydä Pesässä tilaamassa raaka-aineita. Teräs ja muut tarvikkeet ilmatyynyaluksiin alkaa olla lopussa”, 273 oli sanonut.

”Saanko minä tulla mukaan?! SAANKO, SAANKO, SAANKO?!” Juippi kinusi innoissaan.

”Et. Sinä joutuisit heti vaikeuksiin, kun sinut päästää silmistä. Eikä siinä mene kuin korkeintaan iltaan asti. Älä turhaan odottele minua päärakennuksen katolla.”

”Hm. No olkoon”, 2905 sanoi pettyneenä.

Valkoinen Nazorak oli tullut helikopterilla Pesään ja käynyt viemässä tilauksen yhteen Nazorakien varaosavarastoon (joka sekin oli yhtä huonossa kunnossa kuin vuoritukikohdan varasto). Nyt hänellä oli mukavasti aikaa kierrellä Pesässä ennen kopterinsa lähtöä.
Tutkija oli kauan ollut poissa Pesästä ja huomasi monen asian muuttuneen: Uusia käytäviä oli rakennettu, vanhoja suljettu, luolia ja harjoitustiloja lisätty.

273 käveli rauhassa käytävää pitkin pitäen käsiään laiskasti valkoisen työtakkinsa taskuissa. Hän seurasi muiden Nazorakien kiireitä. Monet näkyivät menevän töihin. Toiset kantoivat raskaita kantamuksia. Se johtui kaivoksen läheisyydestä. Jäätutkija otti vasemman kätensä pois taskusta ja tarkasteli Alinolla-hanskaansa. Hän huomasi että yksi ruuvi kämmenessä oli löystynyt. Tutkija alkoi kiristää sitä toisella kädellään, eikä siksi huomannut tunnelin risteyksestä tulevaa, raskasta poraa kantavaa torakkaa. Hän kantoi poraa molemmilla käsillään ja se peitti hänen näkymänsä, joten hänkään ei ehtinyt väistää ajoissa. Kuului äänekäs tömähdys ja rikkimenneen esineen ääni, kun pora tippui kivilattialle. Poraa kantanut Nazorak kaatui polvilleen. 273 horjahteli, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa.

"Hullu! Katso eteesi!" poraa kantanut Torakka sanoi. Hän oli 16765, kivenhakkaaja. "Esimieheni murhaa minut tästä hyvästä!"

"Anteeksi, en nähnyt sinua", 273 pahoitteli. 16765 mutisi jotain vihaisena. "Öhm, minä kyllä korvaan sen"

Kivenhakkaaja oli hetken hiljaa. "Mitä?"

"Niin... Minä törmäsin sinuun, vai mitä?" Valkoinen Nazorak sanoi.

"Mutta eiväthän korkea-arvoiset...", 16765 sopersi.

"Jos menisimme esimiehesi luokse selittämään tämän?" 273 ehdotti.

16765 oli ällikällä lyöty. "J-joo. Mennään. Tännepäin..."

Kaksikko kävelivät viereisestä tunnelista, josta 16765 oli äsken tullut, kaivokselle. Matkaa ei ollut kovinkaan paljon. He tulivat isompaan luolaan josta kaivostunnelit alkoivat. Nazorakit työnsivät kaivosvaunuilla louhittua kiveä pois tunneleista. 16765 opasti 273:n hänen esimiehensä luokse. Hän oli pitkä, hoikka porakka, joka piti päässään kaivoskypärää. Hän katseli kivenhakkaajien kulkemista sisään tunneliin ja sieltä ulos.

”Pomona” tunnettu porakka mulkoili nazorakia, joka näytti siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle. Valkoinen tiedemies-torakka tuli 16765:n takaa ja alkoi puhumaan:

"Anteeksi. Se oli minun vikani. Minun olisi pitänyt katsoa paremmin eteeni. Maksan kyllä poran hinnan."

"Maksatko tosiaan?" Pomo katsoi valkoista torakkaa paheksuvasti. "Sääli on heikkoutta, mutta jos hinnasta sovitaan..."

273 katsoo Torakkaa hieman vihaisesti "Paljonko? Riittääkö kuusi tonnia?" hän kysyi hypistellen shekkivihkoaan. Pomoa ärsytti tiedemies-nazorakin omahyväisyys, mutta päätti pysyä vaatimuksessaan. Kuusi tonnia oli paljon enemmän kuin poran hinta, joten hänelle jäisi silti mukavasti käteen.

"Riittää", pomo tuhahti ja loi murhaavan katseen 16765:een.
273 ojentaa allekirjoittaa nopeasti shekin ja ojentaa sen Pomolle mutisten samalla itsekseen. Hiljaisuuden vallitessa 273 kääntyy ja viittaa työläis-nazorakia mukaansa. He lähtevät kävelemään hiljaisempaan käytävään.

"Mukava pomo sinulla" 273 sanoo kivenhakkaajalle sarkastisesti.
16765 tuhahti. Hän oli edelleenkin hämmentynyt tiedemies-torakan anteliaisuudesta.

"Mikä sinä olet? Miksi olet täällä?"

"Olen Jäätutkija 273. Asun Mt.Ämkoon päällä. Tulin tänne vain hakemaan täydennyksiä yhteen tilaukseen. Niin, teen myös aseita”, valkoinen nazorak esittäytyi.

"Ei, vaan miksi sinä välität meistä surkimuksista?" 16765 kysyi aavistus katkeruutta äänessään.
"Surkimuksista?" 273 kysyi yllättyneenä. "Mitä tarkoitat 'surkimuksilla'?"

Kiveen kaivetussa käytävässä oli yllättävän rauhallista. Ohi kulki välillä nazorakeja kottikärryjen tai kaivuuvarusteiden kanssa.
"E-etkö sinä ajattele niin? Että kaikki alempiarvoiset ovat surkimuksia?"

"En suinkaan." 273 sanoi. "Arvojärjestelmä on minusta hieman epäreilu: Nazorakin arvo määräytyy, sen perusteella monesko olet syntyessäsi. Minusta Nazorakin pitäisi ansaita arvo."

16765:n ilmeessä kävi häivähdys katkeria muistoja. "Tämä tavallisen työläisnazorakin elämä on helvettiä. Mitä te kenraalit ja tiedemiehet muka tietäisitte millaista elämää suurin osa nazorakeista elää..." ruskea nazorak puhui hiljaa varovaisin sanoin.

"Niin, mistäpä me. Mutta olen suurimman osan elämästäni asunut pienellä tutkimusasemalla, yhdessä työläis-Nazorakien kanssa. Minun parhain ystävänikin on minua saamaristi nuorempi mekaanikko, ja me silti istumme iltaa yhdessä katsomassa auringonlaskua ja juomassa.”

"Istutte auringonlaskussa ja juotte... minä en ole nähnyt aurinkoa pitkiin aikoihin. Ei täällä alhaalla saa levätä, ei rentoutua. Ei saa olla vapaa…”

"Auringonlaskua on mahtava katsoa. Me puhumme yhdessä monista asioista. Hän on minun paras ystäväni, vaikka onkin alempiarvoinen." 273 kertoi "Niin, enkä muutenkaan pidä joistain itseäni ylemmistä Nazorakeista. Esimerkiksi vihaan yhtä rehvastelijaa Tiedustelupalvelussa."

16765:n katse terävöityi heti. Hän vilkaisi valkoisen nazorakin kasvoja.
"Sinulla on ...vihamies tiedustelupalvelussa?" hän kysyi hiljaa.

"Niin, voi sen kai niinkin sanoa" 273 sanoi hieman vaisusti. "Hän on aina vähätellyt minua. Haukkunut 'Lumihiutaleeksi'!"



16765 näytti mietteliäältä ja kiihtyneeltä. Hän tajusi, että kaikki hänen suunnitelmansa saattaisivat onnistua. Hän saisi kaiken haluamansa, jos onnistuisi taivuttelemaan tämän tiedemiehen auttamaan itseään.

"Minulla on eräs... tarjous. Tule, mennään jonnekin rauhallisempaan paikkaan" 16765 sanoi salamyhkäisesti, viitaten päänheilautuksella eräälle sivukäytävälle.
273 katsi hieman kysyvästi kivenhakkaajaa, mutta päätti seurata tätä.

Pitkä käytävä haarautui vasemmalle. Se oli hämärä ja valoton. Käytävän poikki oli vedetty metallipalkit ja piikkilankaa. Suljettu sortumavaaran vuoksi, luki keltaisessa kyltissä. 16765 syöksyi barrikadien luo ja taivutti auki neliön mallisen kappaleen metalliverkkoa. Se oli leikattu kolmesta suunnasta ja oli keskimäärin nazorakin kokoinen, ainakin leveyssuunnassa. Torakka siirsi näön vuoksi paikalle laitetut metallilevyt pois. Joku oli tehnyt reitin barrikadien läpi suljetulle alueelle, ja niin hyvin ettei sitä näe ulkoa päin.

”Tule. Ei täällä ole oikeaa vaaraa”, ruskea nazorak sanoi.

16765 kumartui luukusta ja hiipi sisälle piilopaikkaansa. Hän viittoi 273:a tulemaan peräänsä, ja hetken emmittyään valkoinen torakka seurasi ruskeaa torakkaa sisälle. 16765 sulki aukon sillä välin kun 273 ihmetteli huonetta.

Käytävästä oli tehty kalustettu huone. Sen uloskäyntiä lähimpänä oleva osa oli erotettu pitemmälle jatkuvasta tunnelista punaisella nauhalla. Huonetta hallitsee metallinen pöytä, jollaisia näkee standardina jokaisessa nazorakien virastossa. Sen ääressä on viisi tuolia. Käytävän molemmilla sivuilla on erilaisia laatikoita, joissa ei ole minkäänlaisia merkintöjä niiden sisällöstä. 16765 sytytti pöydän keskelle pienen lampun.

16765 istuutui yhteen tuoliin ja viittoi vierastaankin istumaan.
"Kuinka pitkälle olet valmis menemään, jos saisit vihamiehesi pois tieltäsi? Kuinka pitkälle olet valmis menemään vapauden ja tasa-arvon nimissä?" työläisnazorak aloitti mystisesti nojaten käsiinsä.

"Vapauden ja tasa-arvon..." 273 makusteli kysymystä hieman yllättyneenä. "Mutta kostaakseni hänelle... Voisin vaikka pilata hänen elämänsä, jos voisin."

"Meillä on... suunnitelma. Minä, ja pari muuta, jotka uskovat kykyynsä muuttaa kohtaloaan... Me aiomme nousta johtajia vastaan kunnolla." 16765 sanoi selkeästi ja hitaasti. Hän hymyili, eikä hän muista koska hän olisi hymyillyt viimeksi.

"... Kuinka kunnolla?" 273 kysyi epävarmasti ja hieman skeptisesti.

"Jos me onnistumme, johtajat tajuavat kuinka heikkoja he ovat” ruskea nazorak aloitti. "Tarvitaan kipinä, joka sytyttää kaikki kaltoin kohdellut nazorakit palamaan... ja kun se kipinä tulee, johtajat ovat mennyttä."

"...Siihen tuskin pelkkä järkipuhe riittää...?"

"Me aiomme murhata erään hyvin korkea-arvoisen nazorakin. Kirotun tiedustelupalvelun johtajan. Kun kaikki tajuavat, että johtajat eivät ole kuolemattomia, myrsky nousee ja hirmuhallinto loppuu."

273 hiljeni yllätyksestä. "Aiotte tappaa 007:n...?" Hän kysyi hiljaa.
"Ja voimme lavastaa vihamiehesi sen tekijäksi, jos tahdot."

273 oli jälleen hiljaa. Kosto 219:lle oli mahtavinta mitä hän voisi unelmoida, mutta 007 oli tilannut 273:n aseita ja mahdollisesti voisi nostaa hänet arvostetuimmaksi keksijäksi. Lisäksi hänen mielessään pyöri epäonnistumisen vaihtoehto. Pelkästään kapinan suunnittelemisesta sai kuolemanrangaistuksen. Entä jos kaikki epäonnistuisi? Hän pilaisi uransa ja elämänsä liittymällä johonkin salaliittoon vain kostaakseen.

"Sano epäilyksesi ääneen", 16765 rikkoi hiljaisuuden.

"Katsos... 007 teki minulta asetilauksen. Hän voisi nostaa minut arvostetuimmaksi aseiden tekijäksi..." 273 sanoi epävarmasti.

"Ja kun me voitamme, sinä nouset arvostetuimmaksi tiedemieheksi kaikkien keskuudessa, et vain johtoportaan. Sinut muistetaan nazorakina, joka korkeasta arvostaan huolimatta halusi tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Sinut tullaan aina muistamaan nazorakina, jota ilman vallankumous ei olisi ollut mahdollinen. Tuhansien vuosien kuluttua vapaat nazorakit muistelevat tutkija 273:a ja järjestävät juhlia hänen kunniakseen..." 16765 pauhasi selvästi innostuneena.

”Ajattele sitä. Usko siihen, että onnistumme. Sinä haluat sitä, etkö vain?”

Hiljaisuus oli painostava. Lamppu räpsähti.

273 oli jälleen hiljaa. Hänestä se kuulosti hieman imartelevalta, mutta hän oli vieläkin epävarma. "Mutta kuinka hyvä suunnitelma on? Ei Tiedustelunjohtajaa noin vain tapeta. Ja jos jäämme kiinni, meidät teloitetaan."

"Me olemme valmistautuneet kauan. Olemme odottaneet jotakuta, kuka pystyisi hankkimaan meille pääsyn 007:n huoneistoon. Meillä on tiedustelupalvelun varastolta ryöstettyjä kaasukranaatteja sekä paljon aseita kätkettyinä juuri tänne. Olemme perehtyneet turvajärjestelmiin ja tiedämme, mistä saamme katkaistua sähköt 007:n turvalaitteita. Lisäksi, sanoit olevasi asetutkija. Kenties sinulla on jotain muutakin, kuin syy käydä tapaamassa 007:ää tämän huoneistossa?"

273 mietti jälleen. Valmistautuminen kuulosti hyvältä. Lisäksi tiedot 007:stä kuulostivat vakuuttavilta. "No, varmaan voisin käydä kysymässä tilauksen kuljetuspäivästä."
"Olet siis mukana?"

273 sulki silmänsä. Hän ajatteli, miten asiat voisivat mennä tapahtuneen jälkeen. Uskaltaisivatko Nazorakit todellakin aloittaa vallankumouksen? Jos suurin osa työläisistä ja sotilaista ymmärtäisivät tilaisuuden tulleen, se oli mahdollista. Lisäksi ajatus, että 219 teloitettaisiin korkeimman oikeuden päätöksestä, kuulostaisi mahtavammalta kuin mikään muu. "Hyvä on... Minä suostun." 273 sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

"Mahtavaa! Tavataan täällä samassa paikassa viikon kuluttua, niin esittelen sinut lopulle tiimille. Koeta samalla selvittää koska pääset 007:n huoneistoon."

”… Selvä” 273 kuittasi. 16765 opasti tiedemiehen ulos ja sulki sitten piilopaikan oven. Kaksikko käveli pois sanomatta sanaakaan toisilleen. 16765 palasi töihin 273:n suunnatessa ylemmille tasoille.



16765:n tarttuessa hakkuun hän oli onnellisempi kuin aikoihin. Nyt hänen ryhmällään olisi pääsy 007:n huoneistoon. Mikään ei menisi pieleen. Hän saisi kostonsa ja nazorakit vapautensa.


Bio-Klaanin saari
Nazorakien vuoritukikohta

Ilta oli ehtinyt tulla, kun 273 oli palannut Pesästä Mt.Ämkoolle. Kuu paistoi pienestä ikkunasta sisään Jäätutkijan pieneen huoneeseen. Hänen huoneessakin seinillä oli sinikopioita ja muistiinpanoja, työnarkomaani kun oli. Valkoinen Nazorak oli riisunut valkoisen työtakkinsa ja lilan solmionsa pöydälle. Hän makasi sängyllään ja katsoi kiiltävästä Alinolla-hansikkaastaan omaa peilikuvaansa. Hän oli mennyt aikaisin nukkumaan, muttei saanut unta.

”Kuinka pitkälle olet valmis menemään, jos saisit vihamiehesi pois tieltäsi? Kuinka pitkälle olet valmis menemään vapauden ja tasa-arvon nimissä?...”

”Ja kun me voitamme, sinä nouset arvostetuimmaksi tiedemieheksi kaikkien keskuudessa, et vain johtoportaan. Sinut muistetaan nazorakina, joka korkeasta arvostaan huolimatta halusi tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta…”

273 muisteli 16765:n puheita...

”Olen mukana…”

”Mihinköhän soppaan menin työntämään lusikkani…”



[spoiler=Credits]Pave teki about puolet tästä. Musiikin heitti Kepe. Krediittiä heille.[/spoiler]

VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus

Vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, elivät rintamalinjat edelleen maailman syrjäseuduilla. Eteläisten saarten tutkimattomuus avasi lukuisia mahdollisuuksia sellaiselle, jota ei haluttu pitää julkisessa tiedossa. VL-624 oli sodan lopulla rakennettu valtava sotilastukikohta, jonka kautta siirrettiin valtavat määrät sotilaita ja tarvikkeita pohjoisen taistelukentille. Sodan päätyttyä siitä tuli kansainvälinen hämärän toiminnan keskuspaikka ja pienelle saarelle kohonnut valtaisa metallinen pilvenpiirtäjä oli ympäri vuorokauden eliittivartijoiden valvovan silmän alla.

Pilviä halkovan metallisen hirmun ylimmissä kerroksissa sijaitsi lukuisia telakoitumispisteitä, joihin alukset ympäri maailmaa pysäköityivät. Noin 20 kattokerrosta paikkoja, yksi jokaista tornin sivua kohti. Kahdeksastakymmenestä telakoitumispaikasta suurin osa oli aina varattuna ja niiden omistajat yleensä joko huolsivat aluksiaan tai pitivät sijaa tornin sisälle rakennetuissa pienissä kaupungeissa. Yli satakerroksisen pilvenpiirtäjän jokaiseen kerrokseen mahtui teollisuuhallin verran sisältöä ja pienemmät yhteisöt alkoivat kukoistaa.

VL-624 seisoi edelleen haastamattomana. Sadat sen suojiin asettuneet metsästäjät suojasivat sitä raskain ilmatorjuntatykein ja kaluston määrä rautajätin sisällä olisi riittävä koko eteläisten saarien valloittamiseen. Tätä valloitusta Metsästäjien ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Odinalta tulleet käskyt olivat pitävät. VL tulisi täyttämään vielä tarkoituksensa, mutta vasta sitten, kun TSO niin katsoo.

Kaikessa mahdissaan tuo pilvenpiirtäjä kuitenkin tarjosi vastusta hyvin vähän. Se oli helppo kiertää, se oli helppo välttää. VL-624:ää lähestyessä pystyi tekemään vain yhden vakavan virheen...

...joutua sen sisälle.

Oli kulunut pari sekuntia siitä, kun Killjoy oli sulkenut suunsa. Jos joku olisi nähnyt Metsästäjän kypärän taakse sillä hetkellä, olisi ollut hyvin helppoa nähdä metsästäjän päässä riehuva aivomyrsky. Kaiken epätoivon keskellä kymmenet kysymykset huusivat vastausta, monet ongelmat vaativat ratkaisua ja samalla Metsästäjä yritti epätoivoisesti muistella lisätietoja senhetkisestä olinpaikastaan. Metallinen hohtava kyltti paistoi telakoitumisalueen yläpuolella, luoden heijastukset viidestä sisältämästään merkistä sillalla seisovan tummahaarniskaisen soturin päälle.

Pyöreä, miltei kokonaan ilmassa leijuva ja naurettavan korkealle sijoitettu telakoitumisalusta oli kiinni itse rakennuksessa ainoastaan lyhyen rautaisen sillan varassa. Killjoy arveli sen pysyvän ilmassa painovoimaa kumoavien Kanoka-kiekkojen avulla. ”Mahdollisesti hatarat rakenteet” kirjattiin nopeasti Joyn muistiin.

Kului muutama sekunti lisää. Kaksi metallista askelta tärisytti siltaa, jolla Joy edelleen nuokkui polvillaan. Metsästäjä kääni katseensa kiiltävästä maastosta kohti hieman lähempänä olevaa Purifieria. Kaksikko tuijotti toisiaan. Kumpikaan kypäräpäisistä sotureista ei paljastanut ulos minkäänlaista tunnetilaa. Ei, ennen kuin Killjoy puristi kätensä nyrkkiin...

...nyrkkiin. Vaatimaton virne nousi kenraalin palaneille kasvoille. Hänen sormensa liikkuivat. Metsästäjä antoi niiden pyöriä hetken, nautiskellen niiden luomasta rutinasta. Hän todellakin liikkui. Ehkä aika riittäisi sittenkin.

Kaksi metallista askelta lisää. Välimatka kahden soturin välillä oli noin kaksikymmentä metriä. Siniharmaaseen massiiviseen haarniskaan pukeutunut Purifier jätti oikeat uudet kasvonsa mysteeriksi. Molemmilla oli psykologinen yliote toisesta. Killjoyn tilannetta ei tosin auttanut se, että hän pienemmän kokonsa lisäksi oli polvillaan tummanpuhuvan soturin edessä.

Kenraali havainnoi lähestyvän vastustajansa varustuksen niin nopealla tahdilla, kuin vain kykeni. Haarniskan paksuus oli äärimmäisen raskas. Mahdoton läpäistävä kevyemmän luokan tuliaseilla. Rannekiväärit oli siis poissuljettu. Mustat putket pumppasivat energiaa Purifierin todellisen kehon sisältä pukuun. Killjoy näki siinä puvun selvimmän heikon kohdan. Samoin haarniskan paljaaksi jätetyissä nivelissä. Punainen metsästäjä kuitenkin pelkäsi Purifierin olevan tämän myötä häntä itseään huomattavasti nopeampi.

Purifierin oikean olkapään yläpuolella oli lukittuvat telat. Mahdollinen paikka selästä nousevalle aseistukselle. Haarniskan ranteet olivat myös hälyttävän paksut. Mahdollisesti siis täynnä aseita. Kypärän yksi suuri silmä sisälsi luultavasti samanlaisia havaintotoimintoja, kuin Killjoyn omassaankin. Kohde näytti kuitenkin suojaamattomalta. Siihen olisi helppo osua.

Tänä aikana tapahtui neljä askelta lisää. Killjoy näki nyt täysin selvästi panssariin maalatun Mustan käden logon. Kenraalin olisi ehkä pitänyt olla siitä yllättynyt. Hän ei ollut. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuon merkin oli tarkoitus kertoa hänelle.

”Noh, etkö aio mahtailla paluullasi? Etkö aio kertoa pitkää tarinaa siitä kuinka mahtavuutesi peittosi jälleen kaiken muun? Se olisi kovin tapaistasi.”

Askeleet pysähtyivät. Välimatkaa kaksikon välillä oli enää kymmenen metriä. Hieman koneistuva, mutta silti tuttu, korkea ja sähisevä ääni omasi nyt vakavuuden, jota Killjoy ei ollut vuosisatojen aikana kertaakaan ennen kuullut. Ei tällaisena. ”Et ole kovinkaan yllättynyt kenraali. Osasitko jopa arvata mitä oli tapahtunut?”

Killjoy keskittyi nyt suoristamaan toista jalkaa altaan. Hän seurasi katseellaan raajaansa, kun se liikkui ja nousi pystyyn. Sen avulla metsästäjä hitaasti, mutta varmasti hilasi itsensä seisomaan. Kaksikon välinen pituusero oli muutama kymmenen senttiä. ”Myönnän, että en odottanut mestarisi vaivautuvan koluamaan ruumistasi Xian tuhkista. Mutta tämä on... viides kerta. Viides kerta kun minä tulen tappamaan sinut... veljeni Ehkä näin monen kerran jälkeen minun pitäisi lopettaa yllättyminen.

Purifier levensi asentoaan ja levitti kätensä sivuille. ”Viides kerta... olemmeko me pyörineet tässä ringissä niin kauan... ha-hah. Sääli. Tänään se vihdoin päättyy. Evoluutioni on viimein ohittanut tarvittavan pisteen.”

Killjoy sähähti, levittäen samalla jalkojaan saadakseen tukevamman otteen metallista allaan. ”Sinä siis kutsut tuota edelleen evoluutioksi? ...idiootti. Valtapelisi johtaa vain varmaan kuolemaan. Sinä tiedät, että tuota voimaa ei voi kontrolloida. Näit mitä muille tapahtui. Sama odottaa sinua.”

Purifierin kypärän takaa kuului vaimeaa naurua. Killjoy seurasi kuinka Pimeyden metsästäjän toinen käsi nousi vivulle niskassaan ja paineilman luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi. Se roikkui nyt Purifierin vasemmasta kädestä. Soturin kasvot olivat nyt paljaat. Killjoy kavahti askeleen taaksepäin.

Mustavalkeat täysin sileät ja linjattomat kasvot eivät sinänsä olisi saaneet punaista soturia perääntymään. Syynä oli kypärän takaa paljastuneen olennon kita. Täysin siinä missä suun olisi kuulunut olla, törrötti kaksi riviä hirvittäviä pitkiä hampaita. Hengitys höyrysi niiden välistä kylmään ilmaan. Petomaisen ilmestyksen takaa kaikasi kuitenkin edelleen jo vuosisatojen takaa Killjoylle tuttu ääni. ”Kuten näet, minä onnistuin jo. Voimani on täydellisessä kontrollissa. Ovat olleet jo kauan. Sinä ja typerä tiedenaikkosesi ette vain koskaan tajunneet sitä.”

Pieni sähkönpurkaus särähti Killjoyn puristuneen nyrkin välistä. Raivostunut irvistys oli noussut punaisen metsästäjän raadellulle suulle. Hänen tietokonemonitorinsa toimi taas. Killjoy tarvitsisi kuitenkin vielä hetken oikosulkujen ohittamiseen. ”Sinä saasta... julkeatkin vetää hänet tähän.”

Purifier huokaisi ja pudisteli päätään, aivan kuin tämä olisi hetken oikeasti ollut pettynyt tilanteen kulkuun. ”Typerys. Minä kerron sinulle vain totuuden. Musta käsi oli täynnä naiiveja typeryksiä. Sinä, Niz ja kaikki ne muut. Olisin saavuttanut tavoitteeni nopeammin ilman teitä. Te onnistuitte tuhlaamaan kuulieni valmistamiseen satoja vuosia.”

”Sinä olit yksi meistä Purifier. Me luotimme sinuun. Herra luotti sinuun. MINÄ luotin sinuun! Sinä veit heiltä kaiken. Sinä ja typerät mielitekosi. Inhoan jo pelkkää ajatusta siitä, että joskus taistelimme rinta rinnan.” Killjoyn äänestä paistava halveksunta ei tuntunut tekemään vaikutusta Purifieriin.

Musta Metsästäjä huokaisi syvään ja napsautti kerran metalliin kuorittuja sormiaan. Metallin kalahdus kieli Killjoylle, että joku hänen takanaan veti esille asetta. Nopea vilkaisu taakse vahvisti tämän arvelun. Hopeiseen, vanhanaikaiseen ja koko kehon peittävään haarniskaan pukeutunut Metsästäjä oli vetänyt selästään esiin äärimmäisen raskaan kolmipiippuisen automaattihaulikon. Samanlaisen, millaisia Vahkien etulinjat olivat käyttäneet sodassa. Killjoy tajusi, että Metsästäjä oli sama, joka oli aiemmin ojentanut Abzumolle merkillisesti hohtavan pussukan. Killjoy tiesi, mitä pussi sisälsi. Hän miltei sääli Makutaa. Hän oli vaihtanut Killjoyn johonkin paljon hyödyttömämpään.

”Nyt arvoisa kenraali. On tullut aika. Anna se minulle ja hyväksy kohtalosi.” Purifier oli ojentanut ottavan kätensä kohti Killjoyta. Joy kirosi, mutta ei kädelle. Purifierin eleen tapahduttua, kymmenet luukut pilvenpiirtäjän kauempana hohtavissa seinissä. Lisää aseiden ääniä. Hyvin paljon aseiden ääniä. Hopeapanssarisia sotureita hyppi telakoitumistasanteelle kirjaimellisesti jokaisesta mahdollisesta ovesta ja ikkunasta. Purifierilla oli puolellaan koko alueen eliittivartijat. Jokainen varustettuna samalla raskaalla panssaroinnilla ja naurettavan kokoisella automaattiaseella.

Nopea arvio ei näyttänyt hyvältä. Hänen peruuttamisensa esti yksi se yksi asetta tanassa pitävä Metsästäjä hänen takanaan. Vastassa oli Purifier ja vähintään viisikymmentä äärimmäisen raskasta Metsästäjää. Killjoyn vastakäynnistetty tietokone teki edelleen toimia oikosulkujen ohittamiseksi. Killjoylla oli suunnitelma, mutta vain Purifieria vastaan, ei kokonaista joukko-osastoa. Hänen toivonsa eli nyt hyvin löyhän teknisen teorian varassa.

”Sinä olet edelleen se sama nuori typerys, mikä olit vielä Metru Nuilla. Sinun tulisi jo tajuta, että moralisointisi ovat täysin turhia. Sitä paitsi, jos koit heidät niin tärkeäksi, et olisi koskaan lähtenyt. Sama voima houkutteli sinuakin Killjoy. Oli vain omaa typeryyttäsi jättää kuulasi voima valjastamatta. Ja nyt minä olen täällä hakemassa sen rinnastasi, sillä suurempi suunnitelma vaatii myös sinun panostasi.”

”Sinä ehdotat minulle, että antaisin sinun repiä sydämen rinnastani? Älä naurata mutantti. Sinä ja jokainen tällä asemalla kuolee tänään. Saan kostoni jo toisen kerran. Harvaa siunataan tällaisella mahdollisuudella.” Killjoy astui tukijalkansa varaan ja osoitti nyt eteenpäin marssineen metsästäjälauman kärkeen jäänyttä Purifieria. ”Lisäksi... kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?”

Purifier nauroi. Kylmä hekotus kajahti ilmoille, vaikka Metsästäjän hurja kita tuskin liikkui. Puri tukahdutti naurunsa väkisin ahtamalla kypärän takaisin päähänsä. Metallikyklooppi oli jälleen paikalla tuijottamassa Killjoyn lävitse. ”Turhat löpinät sikseen Killjoy, minä tiedän että yrität pelata vain aikaa. Sinulla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia selviämiseen.”

”Toistan kysymykseni: Kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?”

Metsästäjärivistö seisoi aivan hiljaa. Tällä kertaa edes Purifier ei vastannut. Killjoy virnisti kypäränsä takaa. Punaisen Metsästäjän taakse kääntynyt käsi nousi esiin, paljastaen tämän vetäneen ranneteränsä esiin. Ulvahtava Metsästäjä Killjoyn takana kaatui maahan, verisuihkun purkautuessa kolmesta rintapanssariin tehdystä reiästä. Muutama Metsästäjä hopeisessa rivistössä kavahti taaksepäin. Kukaan ei ollut huomannut Killjoyn nopeaa liikettä. Tie hänen takanaan oli nyt selvä. Ainoa vihollinen oli hänen edessään.

”The Shadowed One teki kauan sitten kanssani sopimuksen. Sopimuksen, josta edes sinulle ei kerrottu. Vastineeksi siitä, että Vahkit siirtyisivät Metru Nuilta ikuiseen säilöönsä, hän lupasi opettaa minulle hallintaa. Täydellistä hallintaa. Koneiston absoluuttista hallintaa.”

Täysi hiljaisuus. Jopa lähtevien ja saapuvien ilma-alusten ääni oli kadonnut hetkeksi. Kymmenien Metsästäjien joukkio seisoi aivan liikkumatta Killjoyta tuijottaen.

”En ollut aivan varma, miten voimani toimisi nykyisessä... tilassani. Todellisuus kuitenkin oli, että voimani on entistäkin väkevämpi. Toisin kuin yksitoista muuta Käden eliittiä, minun kuulaan sidottu voimani on tarkoitettu puhtaaseen sodankäyntiin. Voimani ovat heikentyneet rajusti, eikä minulla olisi enää kauaa elinaikaa, joten ehkäpä minä voisin demonstroida teille voimiani. Olisitte etuoikeutettuja, en ole koskaan toteuttanut... prosessiani julkisesti.”

Purifier sähisi kypäränsä takaa, osoittaen sormellaan suoraan kohti punaista Metsästäjää. ”Mitä sinä oikein selität imbesilli? Yksikään Käden jäsenistä minun lisäkseni ei oppinut täydelliseen kontrolliin. Ei muodonmuutostasolle asti.”

Killjoy pudisteli päätään ja heilutti omaa sormeaan. Täysin huomioimatta Purifierin kommenttia, Joy haki jaloilleen vielä tukevamman asennon, asettuen hieman kumaraan. Pää siltaa kohti kallistettuna, Killjoy kysyi vielä yhden kysymyksen: ”Vahoina päivinä, kun me kaksi työskentelimme vielä Kädelle, ennen kuin ennen sotaa loikkasit Metsästäjiin ja aloiti naurettavan evoluutiosi, ihmettelitkö sinä koskaan yhtä asiaa?”

”Huh?”

”Miksi entinen tunnusmerkkini oli skorpioni?”




Puhdas energia ryöpsähti Killjoyn rintakehästä, ympäröiden punaisen haarniskan täysin keltapunaisella sähköistetyllä energialla. Joyn tiukasti kiinni puristetut nyrkit tärisivät puhtaasta niiden välistä purkautuvasta voimasta. Kypärän sisällä olento karjui. Sitä ei kukaan kuullut.

Ryöpsähtelevä energia sai metsästäjäosaston ottamaan askelia taaksepäin. Ainoastaan Purifier seisoi suorana tujottaen hetki hetkeltä hurjistuvaa näkyä. Killjoysta lähtevä energiapatsas oli niin voimakas, että kahdella alemmalla telakointisillalla levänneet valtavat kuljetusalukset alkoivat hitaasti hivuttautautua kohti reunaa. Metsästäjät aktivoivat kenkiensä pohjiin kiinnitetyt magneettiset laitteet, jotka liimasivat nämä tiukasti metalliseen kanteen. Show jatkui, eikä mitään oltu vielä edes nähty.

Killjoyn haarniska nitisi ja raksahteli kauttaaltaan. Se kasvoi nytkähdys nytkähdykseltä. Hartiat levenivät eniten muuhun ruumiiseen nähden. Metallinen rutina sekoittui energian sihahteluun ja raajojen uudelleenmuotoutumisen aiheuttama kipu sai Killjoyn huutamaan entistäkin kovempaa. Mutta muodonmuutoksen tärkein kohta oli vasta alkamassa. Killjoyn alaselkä eli. Metalli sen pinnalla kupli. Jokin alkoi työntymään sen sisältä hitaasti mutta varmasti. Ensimmäinen jaoke, toinen... kolmas jä neljäs. Kärkeä kohti kapeneva punaisesta metallista koostuva häntä purskahti vähä vähältä pidemmälle Killjoyn ruumiista. Se nousi sätkien ilmaan ja kasvoi niin pitkään, kunnes sen kärki heilui Killjoyn oman pään yläpuolella. Punaiset metalliset laatat uudelleenjärjestyivät ja paksummat panssarit siirtyivät peittämään hännän kärjen. Pian niiden sisältä luisui esiin valtava miekanterän kokoinen piikki. Tarkemmin katsottuna piikki oli Killjoyn miekka. Mekaaninen muodonmuutos oli saanut sen löytämään tiensä kasvaneen uuden ulokkeen kärkeen.

Killjoy oli nyt jo neljänneksen edellistä suurikokoisempi ja selkeästi massakkaampi. Vinhasti heiluva häntä sätki ympäriinsä, hakien edelleen kunnollista liikekontrollia. Mutta ennen sen hankkimista, vielä yksi tapahtumaketju lähti liikkeelle. Metallin ratina oli nyt siirtynyt Metsästäjän kypärään ja siihen olis alkanut ilmestyä siksak-tyylisiä viivoja. Purifier näki sen ja kavahtin nyt itsekin askeleen taaksepäin. Kyseessä ei ollut temppu. Punainen metallihirmu oli todella onnistunut miltei mahdottomassa.

Silloin kypärä repesi auki. Täysin siisti siksakkuvio reväytti kypärän puolikkaat irralleen. Killjoyn madaltunut karjunta täytti ilman kypärän lopettaessa äänen vaimentamisen. Mutta ääni ei tullut Killjoyn kasvoista kypärän takaa... kypärä oli Killjoyn kasvot. Hampaat. Valtavat punaiset metalliset hampaat ja niiden takaa ammottava tyhjyys. Purifierin kasvot. Täysin samanlaiset, mutta puhtaasta metallista valetut.

Jalka iski. Karjunta loppui. Energian purkautuminen pysähtyi kuin seinään. Hirvittävien hampaiden välistä nousi höyryä kylmään ilmaan. Killjoy suoristi selkänsä ja käänsi katseensa kohti vihollisjoukkiotaan. Valtava mekaaninen ruho ylitti nyt hieman jopa Purifierin oman koon. Valtava tappava häntä huiski punaisen metsästäjän pään yläpuolella valmiina tappamaan. Matala rahina kaikui kypäräkidan hampaiden välistä. Olkapäihin sijoitetut ohjuspatterit nostivat päätään ja asettelivat kaksitoista ohjusta täyteen toimintavalmiuteen. Jalkapohjien rakettimoottorit alkoivat lämmetä kenraalin petoistuneesta uudesta ulkomuodosta huolimatta.

Kymmenet aseet osoittivat Killjoyta. Purifier tarkisti omia asejärjestelmiään. Kiroileva Metsästäjä katsoi uutta vastustajaansa. Se tujotti häntä ilmeettömänä, säälimättömänä ja täydellisen valmiina.

”Kuten aiemmin sanoin. Jokainen tällä asemalla kuolee tänään.”

Metallinen peto puhui. Sillä oli täysi kontrolli. Sillä oli täysi valta. Se tulisi tuhoamaan. Se oli Killjoy. Ja sillä hetkellä kymmenkunta ohjusta täytti ilman. Purifierin rakettimoottorit käynnistyivät. Ja niin metallijumalten sota alkoi.

Matoro avasi raskaat silmäluomensa. Kaikkialla hänen ympärillään sokaiseva punainen hehku ja mustana virtaava maailma pyörivät toistensa ympärillä ja hänen sisällään, ulkonaan ja kaikkialla muuallakin. Hän sulki silmänsä melkein heti ne avattuaan. Hän ei tuntenut juuri mitään – jotain kuumaa valui hänen päälleen ja joka puolella punainen hehku sai hänet tuntemaan helvetillistä tuskaa, mutta muuten hän ei tuntenut niin mitään. Meteli oli hirveä: Matoro tunsi kuuloelintensä hajoavan. Järjestelmällisesti sortuva rakennus rämisi taustalla, liekit rätisivät – ja Mata Nui varjelkoon – jossakin räjähti ja lujaa.

Tuntui kuluvan ikuisuus, eikä Matoro tiennyt, oliko tajuissaan, järjissään taikka elossa. Maailma ei muuksi muuttunut, vaikka hän kuinka toivoi, mutta ajatella hän ei juurikaan jaksanut.
Sitten ylimääräinen ääni iskeytyi hänen vasemmalta puoleltaan häntä kohti; tömähdyksestä toa päätteli jonkin pudottautuneen lähelle. Askel, toinen. Varjo peitti Matoron silmäluomien läpi verkkokalvoille piirtyvän hehkun.

Hetken ajan kaikki oli liikkumatta ja vain tuli rätisi – kuin vastamaalattu taulu, jonka punainen väri ei ollut kuivunut ja valui nyt pitkin kangasta pilaten mestariteoksen, hiljaisuuden.
”Sinun kohtalosi ei ole kuolla täällä”, sanoi hiljaa ääni, joka kuulosti Matorosta etäisesti tutulta, mutta jota hän ei tunnistanut. Ei hän yrittänytkään tunnistaa. Hän halusi vain kuolla.
”Ei tämä ole sinun kohtalosi, Matoro the Blacksnow.”
Matoro tunsi kohoavansa ilmaan. Hänen olonsa oli höyhenenkevyt. Kuin taivaista putoava kukkanen, jonka ilkeä jänis syö spiraalina pyörivässä syaaninvärisessä psykoosimaailmassa. Järki alkoi jättää.

Sitten koko maailma romahti, ja Matoron tietoisuus sammui.


Seuraava havainto oli kipu. Matoro ei uskaltanut avata silmiään. Hän ei uskaltanut ajatella kuolemaa. Hän ei uskaltanut liikuttaa lihastakaan.
Mutta täytyihän hänen olla elossa, jos hän kerran tunsi tuskaa. Hän raotti toista silmäänsä.
Kun silmäluomi raottui, pirullisen kirkas vitivalkoinen valo porasi tiensä läpi Matoron tajunnan. Kivusta ärähtäen Toa sulki silmänsä ja suojautui kaksoisaurinkojen polttavilta säteiltä kämmenensä alle.

Kipu valtasi jokaisen sopukan jään Toan ruhjeisessa ruumiissa. Erityisen pistävästi se viilsi kohtaa, jossa Toalla oli joskus ollut toinen käsi.
Kipu oli kuitenkin joskus helpottavaa. Se tarkoitti, että ruumis taisteli vielä.



Korkeuksista, maassa makaavan soturin yläpuolelta voimakkaasti puhaltava tuuli yritti turhaan viilentää trooppisen ilmaston polttavaa lämpötilaa ja laimentaa jossain vielä roihuavan tulipalon savua, mutta ei onnistunut siinä.
”Sinä olet taistelija”, matala ja synkkä, mutta rauhoittavan pehmeä miesääni sanoi jostain yläpuolelta. ”Ja olet voittanut kädenväännön itse Kuoleman kanssa jo toisen kerran. Arvostan sitkeyttäsi, toa Matoro.”

Matoro avasi hitaasti suunsa ja tunsi trooppisen ilmaston ja polttavan kivun vaikutuksen. Toan suu oli täysin kuiva. Jään Toa yritti pakottaa sanoja ulos kurkustaan, mutta ulos tuli vain kuivia yskäisyjä. Veri, teräs ja tuli maistuivat yhä voimakkaasti siinä kuivassa kanjonissa, jota voisi myös kutsua Matoron suuksi.

Sekunneissa jotain oli Matoron huulilla.
”Juo.”

Palmunlehden nahkea pinta kosketti toan kasvoja, ja taivaallisen raikas sadevesi kaatui tämän suuhun, kastellen myös valkoisen naamion. Hetken aikaa nieleskeltyään ja mietiskeltyään valkoinen Toa rykäisi ja pakotti yhden, epäselvän sanan ulos kurkustaan.
”... kuka?”

Puhuja oli hetken hiljaa. Matoro olisi katsonut tämän suuntaan, jos olisi uskaltanut avata silmänsä. Tuska oli liian suuri.
”Ystävä”, vuosisatoja kokeneen olennon ääni sanoi.

”Niin, niin”, Matoro vastasi pudistellen kivun ja säryn karusellissa vielä pyörivää pääkoppaansa. ”Mutta onko sinulla nimikin?”

Taas yksi mietiskelevä hiljaisuus. Äsken puhunut hahmo otti muutaman askeleen kauemmas samalla kivisellä lattialla, jota vasten Matoro tajusi makaavansa.
Olennon askeleet pysähtyivät ja kivuissaan kouristeleva Toa tunsi, kuinka elämää kovempaa kivilattiaa pitkin kaikuvat tärähdykset koskivat hänen selkärankansa. Toan koko ruumis oli vieläkin arka. Sitten olento taas puhui.
”Kyllä.”

Matoro raotti silmiään hieman hämmentyneenä.
”Olisiko... mitenkään mahdollista, että kertoisit nimesi?”

Taas yksi piinaava hiljaisuus. Matoro keskittyi kuuntelemaan puhujan hengitystä.
Hetken päästä puhuja hymähti.
”Pahoittelut, ystäväni, mutta se antaisi vastauksia janoavalle sielullesi vain lisää kysymyksiä. Vaarallisia kysymyksiä. Sellaisia kysymyksiä, joihin sinun kannaltasi ei ole terveellistä tietää vastauksia.”
Äänen haltija otti askeleen. Sitten se otti viisi lisää. Pian olento oli aivan Matoron vieressä ja kumartui.
”Mutta jotkut kutsuvat minua Oraakkeliksi.”

Matoro sai vihdoin silmänsä auki ja oli kuin säkkipimeän kammion portit olisivat auenneet. Erityisen polttavat tropiikin aurinkokaksoset kuumottivat Toan kasvoja ja tekivät näkemisestä äärimmäisen vaikeaa. Aivan Toan pään viereen oli kumartunut matoran.
Matoran oli vanha. Sitä ei ruumiista nähnyt, mutta pienellä soturimunkilla oli niskansa päällä satoja, ehkä jopa tuhansia vuosia. Sen näki olennon punertavista silmistä, jotka arvioivat Matoroa hiljaisesti. Sen näki myös sinisestä, punaisin ath-kielisin rukoustekstein koristellusta Pakarista, jonka pinta oli haalentunut melkein valkoiseksi. Vuosisatojen kulutuksen voimanaamion pintaan repimät halkeamat ja naarmut muodostivat matoranin kasvoille labyrinttimaisen, epäsymmetrisen kuvion. Naamio ei kuitenkaan kaikesta huolimatta näyttänyt kuluneelta. Se oli vanhentunut yhtä arvokkaasti kuin kantajansa. Trooppisten kaksoisaurinkojen lämmin loiste heijastui sinipunaisesta rukousnaamiosta ja sen halkeamista Matoron kasvoille, piirtäen kuviointinsa valolla myös jään Toan naamiolle.
Sininaamioinen vanha matoran kantoi yllään mustaa viittaa, joka peitti sen ruumiin kokonaan. Siinä kohtaa viittaa, jonka alla oli Oraakkeliksi itseään kutsuvan olennon vasen olkapää, oli repeämä viitassa ja vanhoja verijälkiä.

Vaikka Matoro kuinka yritti, hän ei voinut olla tuijottamatta matoranin olkapäävammaa.
”Sinä vuodat”, jään Toa sanoi heikosti.
Vanhan soturimunkin jämerät kasvot eivät värähtäneetkään. ”En enää, Toa Matoro. Tyrehdytin oman vuotoni. Nyt jäljellä on vain kipua”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti ja otti vaalean käden esiin viitan alta, naputtaen otsaansa. ”Ja suurin osa kivusta on mielessä. Ehkä joskus opit voittamaan omasi.”

Matoro katseli soturimunkkia hämmentyneenä. Palovammat ja ruhjeet säteilivät kipuaan ympäri jään Toan vammautunutta kehoa. Ajatteleminen oli vaikeaa. Matoron viimeinen muistikuva katedraalin tapahtumista oli erehtymättömän kivulias, polttava ja riipivä, mutta juuri siksi niin samea.
Vanha soturimunkki katsoi sinisestä Pakaristaan Matoroa värähtämättä. Jostain syystä Toa tiesi välittömästi, että hänen pelastajansa katsoi suoraan hänen sieluunsa.

”Sinä...” jään Toa sanoi räpytellen silmiään vielä turtuneena. ”Sinä... 'Oraakkeli'. Pelastit minut sieltä.”

”Pitää paikkansa.”
Matoro oli hiljaa hetken.
”Minun... pitäisi kiittää.”

Oraakkeli hymähti, mutta matoranin kasvot pysyivät vakavina. ”Auttavatko kiitokset sinua eteenpäin, Toa Matoro? Auttavatko kiitokset pelastamaan ystäväsi pahimman tuntemasi Atheonin demonin kynsistä? Auttavatko kiitokset sinua todistamaan velilleni ja siskoilleni, että katedraalin tulimyrsky ei ollut syytänne?”

Matoro katsoi oudoksuen Oraakkelin silmiin ja hänestä tuntui entistä enemmän, että matoranin lempeä, mutta oudon läpitunkeva katse porautui hänen sieluunsa. Jään Toa ei keksinyt minkäänlaista sanottavaa.
”Anteeksi... me emme...”

”Älä - pyydä -anteeksi”, Oraakkeli pisti tiukasti. ”Älä edes harkitse, Matoro the Blacksnow. Ystäväsi ovat hengenvaarassa. Samoin nainen, jonka elämä on tärkeämpi kuin meidän kahden yhteensä. Siru maailman voimakkaimmasta aseesta on vaarassa. En pyydä sinua etsimään syyllisyydentunnettasi ja matelemaan edessäni kuin Raman toukka.”

Oraakkeli sulki suunsa, mutta ei lopettanut puhumista. Matoron silmät laajenivat äärimmilleen, kun hän ymmärsi kuulevansa sinistä Pakaria kantavan hahmon seuraavan lauseen tajuntansa sopukoista.

Pyydän sinua auttamaan, toa Matoro.

Jään Toa nosti päätään kivisestä lattiasta ja haukkoi henkeään. Oraakkelin silmät olivat punaisemmat kuin koskaan aikaisemmin.
”Olet telepaatti”, Matoro sanoi unohtaen hetkellisesti ruumistaan piinaavan tuskan.
Oraakkeli nyökkäsi syvään, ja matoranin silmien punainen hohde katosi. ”Pahoittelen, jos tekoni oli liian tunkeileva. Tarkoitukseni ei ollut koskea mieltäsi enempää kuin oli tarpeellista, toa Matoro.”

”Miten... miten sinun kaltaisesi voi olla telepaatti?” Matoro kysyi räpytellen silmiään. ”Tarkoitan... matoran.”

Oraakkeli hymyili. ”Jotkut historian voimakkaimmista telepaateista löytyvät Ce-Matoraneista, Toa hyvä.”
Matoro nousi hiljalleen istumaan. Se oli hidasta ja tuskallista, mutta lopulta jään Toa sai riuhdottua itsensä istuma-asentoon kivisen tasaisen lattian päälle.
Auringot lämmittivät toan niskaa, ja hän hieroi kämmenpohjiaan pureskellen Oraakkelin sanoja. Palovammat Matoron jaloissa ja käsissä eivät olleet kauniita, mutta ne parantuisivat.
”En ymmärrä... Oraakkeli”, Matoro sanoi. Hän nosti kivilattiaa skannanneen katseensa vähitellen Oraakkelin jaloista tämän kasvoihin. ”Kaikella kunnioituksella, mutta sinä et ole Ce-Matoran.”

Oraakkeli ei vastannut hetkeen.
”Lienee vain hyvä asia, että en näytä naiselta.” Matoran-soturimunkin vanhoilla kasvoilla oli ilme, jota olisi voinut väittää ilkikuriseksi, jos rauhallisuusvalan tehneen uskovaisen kasvoja ei olisi ollut lähes mahdoton lukea. Matoro ei reagoinut vitsiltä kuulostavaan lausahdukseen puolin tai toisin.
”Voinko kysyä, miten on mahdollista, että... pääsit pääni sisälle?”

”Kysyminen ei ole koskaan kiellettyä. Luulen kuitenkin, että vastaus lahjani alkuperästä ei toisi sinulle minkäänlaista tyydytystä.”
Oraakkeli katsoi hetkeksi taivaalle ja hieroi kämmenellään leukaansa.
”Joku voisi kutsua sitä tosin kiroukseksikin. Itse en ole ihan varma, kumpaa mieltä itse olen. Sanon kuitenkin vain, että yllätyt todella helposti soturiksi, joka on nähnyt omilla silmillään mieliä lukevan Visorakin... ja ritarin, jolla ei ollut kasvoja.”

Matoro kalpeni.
”En tajua”, Matoro pakotti ulos suustaan. ”En tajua ollenkaan.”

Oraakkeli ei ollut lukenut Matoron mieltä. Sen telepaattista naamiota kantava Toa tiesi. Hänen suojauksensa oli ylhäällä. Vaadittiin ehkä jopa joku makutan tai Visokin tasoinen murtamaan Matoron suojaus. Matoran ei olisi voinut tehdä sitä edes silloin, kun Matoro oli ollut tajuton, sillä Cencordilla oli hyvin hyödyllinen, mutta myös hieman aavemainen tapa toimia itsekseen.
Silti Oraakkeli tuntui tietävän kaiken.

”Tiedän, mitä aiot kysyä”, sanoi matoranin muinaista viisautta tihkuva ääni. ”Aiot kysyä, miten tiedän niin paljon Klaanistanne.” Soturimunkki puhui Matorolle, mutta katseli ikikesäistä, kirkkaansinistä taivasta ja sillä lentäviä lintuja, jotka valkoisine siipineen muistuttivat sitä, miltä isä Athin enkelien kerrottiin näyttävän.
”Ja en saa vastausta?” Matoro sanoi masentuneena.

”Et”, Oraakkeli vastasi. ”Pyydän anteeksi, ystäväni. Ehkä jonain päivänä.”

Matoro huokaisi. Vain salaisuuksia varjoissa. Jään soturi tunsi hetki hetkeltä enemmän, että salaisuuksien verkko hänen ympärillään oli liian iso ja käsittämätön.
Ja jonain päivänä se söisi hänet.

”Mikä on vikana?” Matoro sanoi epätoivoisesti. ”Luotat minuun tarpeeksi paljon pelastaaksesi minut, mutta et suostu kertomaan mitään?”
Oraakkeli tuntui sivuuttavan koko kysymyksen. Hän kurotti vanhalla kädellään kohti taivaan lintuja, mutta laski kätensä hetken jälkeen. Soturimunkin katse siirtyi pois taivaasta ja kädet rukousasentoon. Oraakkeli sulki silmänsä ja näytti rauhoittuneemmalta kuin jopa kuolleet.
”Kysyt vääriä kysymyksiä, ystäväni”, sanoi ääni, jossa ei ollut jälkeäkään pelosta, ahdistuneisuudesta tai vihasta. ”Ja et anna sitä, mitä itse vaadit.”

”... mitä niin?”

”Vastauksia. Saavuin liian myöhään saarelle. Tiesin, mitä Bartax suunnitteli, mutta olin... hidas ja naiivi”, Oraakkeli sanoi avaten silmänsä. ”Ja juuri nyt sinä olet ainoa toivoni, toa Matoro.”

Matoro, joka oli pannut takaisin maaten, yritti nyt nousta uudestaan istuma-asentoon, mutta ei onnistunut, vaan lysähti takaisin, missä makasi.
”Mitä haluat tietää?”
Oraakkeli istahti Matoron viereen asettaen jalkansa ristiin. ”Minulla on tapa antaa takaisin samalla mitalla kuin minulle annetaan, toa Matoro. Sinä annat minulle vastauksia... ja minä annan sinulle vastauksia.”
Matoran-soturimunkki katsoi Matoron sinisiin silmiin tiukasti. ”Käykö tämä sinulle?”
Matoro yritti parhaansa mukaan nyökätä, mutta hänen niskaansa sattui, joten hän luovutti ja vastasi myöntävästi sanoin. Oraakkeli vilautti pientä hymyä, mutta se hyytyi. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Matoro näki munkin vanhoilla kasvoilla epävarmuutta.
”Haluan tietää, missä epäonnistuin”, Oraakkeli sanoi synkästi. ”Missä on Pyhä Äiti?”
Matoro pohti hetken. Hänen muistinsa tuntui yhtäkkiä tyhjältä, kuin Abzumo olisi imenyt sen kuiviin nauraessaan hänet liekehtivään kuiluun.

Abzumo.
”Hän on... Makuta Abzumon panttivanki”, Matoro sanoi hitaasti ja koko ajan varmemmaksi käyvällä äänellä. ”Tai sitten hän on kuollut, mutta en usko.”
Oraakkeli porautui Matoron silmiin punertavalla katseellaan. Matoro näki, että soturimunkki ei edes halunnut ajatella kaikkia vaihtoehtoja.
Ensimmäistä kertaa Oraakkeli vaikutti haavoittuvalta. Se oli ihme, kun puhuttiin miehestä, joka ei tuntunut edes huomaavaan olkapäässään ammottavaa reikää.

Soturimunkki oli hyvä salaamaan kaiken paitsi sen, että puhe oli jostakusta hänelle tärkeästä.

”Niin arvelinkin... mutta kiitos”, matoran huokaisi vaitonaisesti. ”Sinun vuorosi.”
Matoro pohti, mihin kysymykseen hän eniten halusi vastauksen.
”Mikä Nimda todella on?”
Oraakkeli tuijotti kivistä lattiaa ja tuntui vastaavan enemmänkin sille.
”Uskontomme tärkein pyhäinjäänne ja universumin vaarallisin psyykkinen ase... mutta sen sinä jo tiesitkin.”
”Tiesin... Et aio kertoa enempää?”
”Haluan suojella sinua”, Oraakkeli sanoi mystisesti. ”Ja Nimdaa. Tiedät hyvin, että jopa sinun vähäisen tietomääräsi edestä on kidutettu ja tapettu jo vuosituhansia. Haluatko sellaista taakkaa?”
Matoro sulki silmänsä ja pudisti hitaasti päätään. ”En tiedä, voinko enää välttää sitä.”
”Oli miten oli, annoin sinulle jo vastauksen. Jos se ei tyydytä... en kai voi pakottaa sinua auttamaan minua. Mutta muista, että pelissä on myös ystäviesi henki.”
Oraakkeli piti pienen tauon. Sitten hän sanoi huokaisten:
”Minulla on vielä kaksi kysymystä. Ensinnäkin... miten pääsit ulos palavasta katedraalista?”
Matoro oli ymmällään. ”Luulin, että pelastit minut sieltä. Joku kantoi minut ulos.”
Oraakkelin ilme ei värähtänytkään. ”Minä löysin sinut katedraalimme raunion ulkopuolelta pahasti haavoittuneena. Jouduin satuttamaan aivan liian montaa rakasta veljeä tai sisarta saadakseni sinut tänne, turvapaikkaan”, matoran sanoi katuen.
”Minä en käsitä... Joku minut pelasti sisältä”, Matoro sanoi ja yritti jälleen kohottautua istumaan. Tällä kertaa hän onnistui. ”Olen pahoillani puolestasi. Seuraava kysymykseni olisi: missä olemme?”

Oraakkeli astahti taaksepäin ja levitti kätensä pyyhkien katseellaan huonetta. Matoro alkoi tarkastella hieman tarkemmin paikkaa, jossa oli. Kiviset seinät olivat täynnä kaiverruksia ja monin paikoin köynnökset peittivät niitä. Katosta puuttui suuri palanen, ja reiästä paistoi kasvillisuuden läpi auringonvaloa. Katon sortuma jatkui huoneen oikeaan laitaan, ja yksi seinistä oli myös täysin murskana liaanien sekä erilaisten saniaisten tunkiessa sisään. Tuulenvire ja aavistus tulipalosta pääsivät sitä kautta huoneeseen, mutta Matoro ei nähnyt reiästä muuta kuin taivasta. Huoneen pinta-ala oli kuusikulmion muotoinen. Yhdessä niistä oli oviaukko, joka johti kivisiin ylös vieviin portaisiin. Ovea vastapäätä olevassa seinässä oli syvennys, jonne Matoro ei juuri nähnyt, sillä istui aika lailla vasemmalla puolella sen vieressä ja ovea vastapäätä. Matoron vasemmalla puolella oli matala koristeellinen puupöytä, jonka päällä oli sideharsoja ja purkki, jonka Matoro arveli sisältävän kipulääkettä.

Ovenkarmi oli koristeellinen ja esitti jonkinnäköistä lintua. Matoron huomio kiinnittyi tällaisiin pieniin yksityiskohtiin. Seinät oli rakennettu hiekanvärisestä tiilestä. Niissä olevat kaiverrukset kuvasivat pitkää laihaa olentoa, jota pienet matoranit kumarsivat. Ath.
”Olet salaisessa viidakkopyhätössä”, Oraakkeli sanoi. ”Tästä eivät monet tiedä, joten täällä olemme turvassa.”

Matoro päätti vilkaista ovea vastapäätä olevaan syvennykseen. Hän laskeutui polviensa ja käsiensä varaan ja kurkisti kohtaan, jossa kuusikulmion kuudennen seinän oli korvannut suorakulmion muotoinen tila. Tilan oli vallannut patsas, joka esitti – mitäpä muutakaan kuin Athia. Tämä oli samantapaisessa asennossa kuin Oraakkeli äskettäin, kädet levällään kuin avoinna maailmalle, toinen jalka taaempana kuin toinen. Kasvojen suurena silmänä toimi valtaisa safiiri, joka tuntui hehkuvan omaa valoaan, vaikka auringon säteet eivät mitenkään siihen yltäneet. Patsasta kehystävillä seinillä oli molemmin puolin patsasta soihtu, joista kummassakaan ei palanut tuli, luultavasti, koska oli niin valoisaa, että Oraakkeli ei nähnyt tarvetta. Matoran katseli toan hämmennystä tämän nähdessä Athin kasvot.
”Sinun ihmetyksesi on suuri”, tämä virkkoi hiljaa. Matoro nyökkäsi vilkaisematta tähän lainkaan. Patsas oli vanginnut hänen katseensa. Lopulta hänen oli pakko kääntää silmänsä katsomaan muualle, sillä safiiri tuntui polttavan hänen verkkokalvojaan. Ja mieltään.

”Tämä paikka on ollut täällä aina”, Oraakkeli selitti ja istui kiviselle lattialle. Istahdettuaan matoran risti jalkasa ja naksautti niskaansa. Ääni tuntui herättävän Matoron transsimaisesta tilasta, johon tämä oli päätynyt. Athista oli tullut hänen uusin kirouksensa.

”Minulla on viimeinen kysymys”, Oraakkeli sanoi, ja Matoro terästäytyi tietäen, että hänen viimeinen kysymyksensä tulisi tämän vastauksen jälkeen. ”Minne makuta on menossa?”
Matoro naurahti hermostuneesti.
”Tietäisinkin.”
”Pelkäsinkin, ettet tiedä. Et tiennyt, onko Mestarini elossa.”
”En valitettavasti”, Matoro myönsi käheällä äänellä. Hänen kurkkuaan kuivasi jälleen. Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Lupasin sinulle vielä yhden kysymyksen.”
Matoro pohti tarkkaan. Mitä hänen täytyi saada tietää? Sitten hänen muistinsa alkoi toimia.
”Minä pyydän sinua harkitsemaan edelliseen kysymykseen vastaamista”, hän sanoi ja virnisti. Oraakkeli kohotti kulmiaan.
”Miksi ihmeessä?”
”Minä haluan tietää, mitä tapahtuu, jos sirut joutuvat vääriin käsiin. Mitä niillä voi saada aikaan?”

Oraakkeli katsoi Matoroa suoraan silmiin.
”Eikö Abzumo ole tehnyt selväksi tätä asiaa teille?”
”Ei varsinaisesti”, Matoro sanoi. Hän voi jo paljon paremmin. Muistaessaan parannuskivensä hän tunsi itsensä vielä voimakkaammaksi. ”Tiesin vain hänen havittelevan sitä.”
”Nimda on voimakas esine”, Oraakkeli sanoi vaisusti.
”Minä tiedän sen!” Matoro huudahti niin, että matoran hätkähti silminnähtävästi. ”Minä tiedän, että se on voimakas. Mutta mitä sillä voi tehdä? Mikä se on? Miksi se on niin arvokas, että ihan jokainen haluaa sen käsiinsä?”
”Minä en voi vastata kysymykseesi.”
”Ai et voi! Katso tätä!”

Silloin Matoro tempasi esiin Betan, joka oli ollut hänellä kätkettynä panssareiden alla. Oraakkelin silmät suurenivat ja kohdistivat katseensa siruun, joka Matorolla oli kädessään. Näytti siltä, kuin tämä aikoisi ottaa sirun Matorolta, mutta hillitsi kätensä.
”Siru. Miten sinulla on sellainen?” tämä henkäisi.
”Tämä on Bio-Klaanin hallussa oleva Nimdan siru”, Matoro informoi. ”Me otimme sen mukaan, sillä teidän Mestarinne lähettämässä kirjeessä, joka oli huijausta, vaadittiin sitä.”
”Te ette olisi missään nimessä saaneet luottaa athisteihin niin paljon, että vaarantaisitte sirun”, matoran sanoi katse yhä sirussa. Hänen teki selvästi mieli pelastaa se Matoron käsistä.
”Sadje oli varovaisempi ja epäluuloinen”, Matoro sanoi. ”Toivottavasti hän on kunnossa.”
”Jos tiedän Abzumosta yhtään mitään”, Oraakkeli kuiskasi, ”hän ei ole.”
Matoro nyökkäsi surumielisesti. Ikäviä ajatuksia tuli hänen päähänsä. Hän pohti, mahtoiko Oraakkeli ujuttaa hänen mieleensä jotakin hänen tietämättään.
”Nyt”, toa sanoi vakaasti. ”Sinä kerrot, mikä Nimda on. Ja mihin se pystyy.”
Oraakkeli nousi seisomaan.
”Sinä vaadit mahdottomia!”
”Ei, minä vaadin aivan kohtuullista asiaa. Minut – koko Klaani – on pidetty pimennossa liian kauan.”

Oraakkeli käveli hetken ajan ympyrää huoneen keskellä. Matoro näki hänen pohtivan erilaisia vaihtoehtoja.
”Minä annan tämän sirun sinulle vastineeksi tiedosta”, Matoro päästi suustaan ja tunsi itsensä idiootiksi, sillä hänellä ei ollut valtuuksia antaa sirua pois. Oraakkeli katsoi tiukasti Matoroa. ”Lupaatko?”
Matoro nyökkäsi, vaikka hänen järkensä kielsi häntä. Tätä hän ei voinut ohittaa, ei vain voinut.
”Jos sinä lupaat”, Matoro sanoi hiljaa, ”että se on turvassa.”
Oraakkeli naurahti kolkosti. ”Mitä luulet minun tekevän? Minä yritän pitää sinut turvassa Nimdalta ja Nimdan turvassa maailmalta. Minä yritän pelastaa meidän Pyhän Äitimme. Ja sinä epäilet minua.”
”Sinä itse käskit minun epäillä. Ja niin minä aion. Tästä lähtien epäilen kaikkea, mikä liittyy Nimdaan.”
”Minä…”
Oraakkeli vilkaisi Ath-patsasta. Hän katsoi sen kasvoja, katsoi sen yksinäistä silmää, joka tuijotti takaisin. Avoimet kädet kutsuivat luokseen.



”Matoro. Mitä kuulet nyt, et saa paljastaa kenellekään”, Oraakkeli varoitti. ”Ymmärrätkö?”
Matoro nyökkäsi, vaikka uskoi joutuvansa rikkomaan lupauksensa. Administolle oli kerrottava.
”Nimdan sirut ovat yksinäänkin voimakkaita. Niiden avulla voi tehdä paljon pahaa. Ath-Nuin jääsaarella kahden sirun liitto teki koko kylän väestä aivottomia orjia, jotka palvoivat Nimdaa. Mieti, mitä voisi tehdä kaikilla siruilla, jos ne yhdistetään.”
Matoro mietti. Hän ei halunnut kuvitella. Kuusi sirua.
Kuusi.
”Hyvä on, Toa Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli lausui hyvin virallisella, vakavalla äänellä.

”Minä kerron sinulle, mitä sirut muodostavat.”



Suuri varjo peitti maan. Kyläläiset hätääntyivät nähdessään valtaisan ilma-aluksen pyyhkivän taivaita heidän yllään. Kaikki olivat tulleet ulos taloistaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Ja jotain laskeutui aluksen luota. Nopeasti. Heitä kohti putosi jokin suuri. Se osui keskelle kylää. Valtaisat liekit verhosivat koko kylän, joka katosi olemattomiin ja jätti jälkeensä vain mustan läiskän keskelle saarta. Talot pirstoutuivat molekulaarisen pieniksi palasiksi. Kasvillisuus paloi maan tasalle.

Ilma-aluksen komentosillalla Makuta Abzumo katseli alhaalla roihuavaa näkyä ja hymyili vaisusti. Aluksen ohjaamiseen tarvittava noin kymmenen olennon henkilökunta, joka koostui mustista mitäänsanomattomista olennoista, puuhaili pitääkseen kolossaalisen röhjäkkeen ilmassa.
”Eikö olekin ironista, ysssstävät”, Abzumo virkkoi, ”että tämä meidän aluksemme on suurempi kuin suurin osa nazorakein ilmavoimien aluksissssta?”
Vastausta ei luonnollisesti kuulunut, sillä olennot eivät paljon puhuneet. Abzumo jatkoi monologiaan.
”Vain Tulikärpänen on sssuurempi, ja sssse sssse vassssta ironissssta onkin, eikö. Että Tulikärpänen päihittää Arkkienkelin ssssuuruudesssaan.”
Olennot jatkoivat puuhiaan sanaakaan sanomatta. Makuta alkoi hermostua.
”Sssanokaa jotakin, senkin vätykset!”
Jokainen olennoista käänsi tyhjät kasvonsa Abzumoa kohti ja sanoi geneerisellä äänellä: ”Ironista on, herra. Teemme, kuten käskette.”

Voi tätä elämää, makuta ajatteli. Aivottomat orjat eivät tarjoa minkäänlaista huvitusta. Se on niiden heikkous. Ne eivät pysty inhimilliseen.

”Määränpää on kolmen päivän matkan päässä”, yksi olennoista ilmoitti ohimennen. Abzumo nyökkäsi ja päätti siirtyä vankien luokse. Suurin osa aluksesta oli rakennettu mustasta metallista. Seinät olivat metallia, samoin lattia. Makuta käveli vankiosastolle ja avasi metallisen, täysin umpinaisen oven. Hieman valoa tulvahti sisään pimeään, piskuiseen selliin, jossa roikkui käsivarsistaan kettingeillä seinälle ripustettu pieni hahmo.
”Voitte herätä nyt, rouva”, Abzumo sanoi kylmällä äänellä. Mestari kohotti hieman päätään.
”Saasta”, hän pihisi ja laski katseensa. Sellin lattialla oli hieman kuivunutta verta, ja Abzumo hymyili.
”Äiti-kulta voisi miettiä uudestaan, kuinka puhuu minulle. Vakuutan, että en osaa olla kovin ystävällinen sellaisille, jotka eivät ole minua kohtaan ystävällisssiä.”
”Mitä… väliä”, Mestari sanoi. Hänen oli vaikea hengittää siinä asennossa, johon hänet oli lukittu: hänen käsivartensa olivat suoraan sivuilla ja niihin oli kiinnitetty raudat, jotka roikottivat häntä hieman lattian yläpuolella siten, että hänen jalkansa eivät yltäneet maahan. Hänen kyynärvartensa roikkuivat voimattomina suorassa kulmassa käsivarsiin nähden.
”Sinä et saanut Nimdan sirua”, Mestari sanoi ja onnistui hymyilemään vaisusti. Abzumon hammas rusahti ja tämä sanoi:
”Tällä kertaa. Mutta Epsilon on minun. Sssitä et voi essstää.”
”Jos sinä saat sen sirun, tässä maailmassa on asiat paljon huonommin”, Mestari kähisi. Hän yritti yskäistä, mutta epäonnistui.
”Niin on”, Abzumo murahti. ”Totta totisssesssti on.”
Hän kääntyi lähteäkseen.
”Sssinä et ssssiisss muuta mieltässsi?”
”En. Minä en ikinä muuta mieltäni.”
”Hyvä on.”

Makuta sulki oven hitaasti. Mestari jäi yksin pimeään.
”Typerä nainen”, Abzumo tokaisi, yskäisi kuuluvasti ja jatkoi matkaansa. Hän käveli seuraavan sellin luokse ja avasi oven. Jokin vilahti sellissä ja syöksähti häntä kohti. Nopea käsi tarrasi kiinni Summerganonin kasvoista. Tämä rääkäisi tuskasta, jonka käden antama sähköshokki aiheutti, ja paiskautui takaisin pieneen huoneeseen.
”Tulin vain vilkaisssemaan, miten pärjäät”, Abzumo sanoi myrkyllisesti, ”mutta näemmä jouduin aggresssiivisssen käytöksssen uhrikssssi.”
Suga yritti epätoivoisesti hyökätä uudestaan, mutta makuta paiskasi oven hänen naamalleen.
”Röyhkeätä”, makuta sanoi ja naurahti julmasti.
Seuraavan sellin oven takaa paljastui lattialla sikiöasennossa makaava Sadje.
”Mitä sssinulle kuuluu?”
Ei vastausta.
”Hällä väliä, sssiissss.”
Ovi sulkeutui. Metalliseinistä kaikuvat askeleet loittonivat. Nurkkaan käpertynyt matoran oli ajatustensa vanki. Näin ei ollut tarkoitus käydä. Mestari oli vankina, Matoro todennäköisesti kuollut – ja hänellä oli siru. Abzumo saisi nyt ainakin Epsilonin ja mahdollisesti Betankin, mikäli kyläläiset eivät olleet ehtineet ensin. Kaikki toivo näytti kadonneen.

Iäksi.


[spoil]Gurvanaattori kirjoitteli aika pitkän pätkän tästä.

Pyydän raportoimaan mahdollisista asiavirheistä.[/spoil]

Klaanin pihamaa

Nurukan, maan toa ja Metru Nuin veteraani käveli poispäin Tongun pajalta. Toa oli kokenut uuden välähdyksen menneisyydestä, muiston joka vaikutti niin tutulta mutta samalla niin oudolta. Nurukanin miettiessä tätä muistoa, muisto imi hänet kokemaan toain sodan kauhuja taas uudelleen...

Nurukan ampui kanuunallaan yhtä metsästäjää, joka muuttui täysin luonnottomaksi ja groteksiksi kummajaiseksi, joka muodonmuutoksensa jälkeen katseli itseään pari sekuntia läheisen rakennuksen vielä melko ehjähköstä ikkunasta, mutta nähdessään kuvajaisensa, biomekaaninen ja osittain orgaaninen kummajainen tuli siihen tulokseen että elämää ei enää ole, vaan tähtäsi itseään kiväärillään kaulaansa.

Kuului laukaus.

Nurukan katseli oudon mutantin kaatumista maahan. Maa ja läheinen taistelutanner oli ihan sinertävän veren peitossa ja siellä täällä näkyi olennon paisuneen pään ja aivojen kappaleita. Sota oli taas näyttänyt kauneimmat puolensa.

Metsästäjiä vyöryi lisää ja toa joutui pitämään rintamalinjat asemissaa, Bunkkerien rakentaminen oli perin helppoa kun hallitsi maan elementaalivoimaa ja aina nytkin Nurukan oli yhtä maan kanssa, kanavoiden ajatuksillaan elementaalivoimia tottelemaan tahtoaan.

Maa liikkui kuin meri konsanaan, pienten maapartikkelien liikkuessa uusille paikoilleen ja luodessa uusia piilopaikkoja toain joukoille ja liittolaisille.

Bunkkereiden noustessa maahan, joukko toia vaihtoi rintamapaikkojaan yhdessä biomekaanisten otusten kanssa ja siirtyivät kohti metsästäjäin rajaa. Tämä ei-kenenkään-maa oli vaarallista seutua jossa maa oli kuollutta ja monien myrkkyjen saastuttamaa.

Isot kolmipiippuiset zamor-sarjatulikiväärit nousivat paikoilleen sitä mukaa kun joukot etenivät ja aloittivat luotisateen kohti pimeyden metsästäjiä.

Lukuiset peikot, syväläiset ja selakhikaanit yrittivät edetä kilpiensä suojissa kohti toain rivejä, mutta toain ja vahkien tarkka-ampujat ja sarjatuliaseet ampuivat yrittäjät nopeasti.

Nurukan huomasi kuinka muutama raudan toa kontrolloi voimillaan maata, luoden raudasta piikkilanka-aitoja jotka repivät nitä ylittäviä metsästäjiä kappaleiksi. Verta roiskui kun ansat laukesivat kosketuksesta.

Muisto alkoi pikkuhiljaa häiventyä pois, kun Nurukan käveli päistikkaa yhtä klaanin pihamaan harvoista puista ja kaatui maahan.

"Ai karzahni. Kuka laittaa nämä puut keskelle tietä..." Nurukan puheli itsekseen, koettaen nostaa itseään ylös maasta. Toa oli kaatunut maahan ja hieroi päätään joka oli osunut puuhun. Pudistellen päätään toa yritti saada näkökenttänsä suoraan.

Nurukan nousi vaivalloisesti maasta ja matkasi kohti klaanin linnoitusta. Hänelle oli tullut kova hinku lähteä Metru Nuille ja matkaa pitäisi alkaa valmistella hyvissä ajoin etukäteen.

Hieroen selkäänsä, Nurukan taivalsi linnoitukseen ja ohitti muutamia klaanilaisia. Toalla olisi vielä paljon tehtävää mysteeriensä selvittämisessä...

Viidakko
Pyhättö



Kivisten raunioiden korkeimmalta kohdalta tuijotti silmä. Se oli suuri, kiveen kaiverrettu ja jalokivin koristeltu, ja tropiikin kaksoisaurinkojen loiste sai ikiaikaisen katseen kimaltelemaan aavemaisesti. Silmän ympärille oli kaiverrettu suuri kolmio, jonka kukin kulma oli halkaistu keskeltä kahteen osaan. Muodostuvat kolme kolmiota oli puolestaan halkaistu vielä kertaalleen. Muinaisen kaiverruksen ikuisuuksiin näkevä katse oli ympäröity ath-kielisillä rukousteksteillä, joita Matoro ei voinut edes yrittää ymmärtää.
Ajatukset sinkoilivat jään Toan mielen läpi. Palapelin massiivisuus hahmottui Toalle vasta nyt ja tässä auringon ja ajan polttamassa pyhätössä.

Id. Ego. Superego.
Ruumis. Sielu.
Mieli.

Mitä minä en ymmärrä?

Jään Toan kiikarisilmä keskittyi Ath-uskonnon tunnusmerkkiin pitkäksi ja hiljaiseksi hetkeksi. "Athin kasvoina" tunnetun kolmion sisällä oleva silmä ei tuntunut edes katsovan Matoroon päin. Oli kuin muinaisen silmän kaiverretusta katseesta olisi näkynyt vastaus kaikkiin universumin kysymyksiin, mutta sillä ei ollut suuta, jonka kautta vapauttaa tietonsa.
Matoro oli turhautunut. Tietämättömyys oli kaikkein tuskaisinta.

Haluan tietää, Matoro ajatteli. Ajatus oli kummitellut hänen mieltään jo päivien ajan. Ehkä pidempäänkin.
Kysymykset vaivasivat soturia. Ne pyörivät hänen päässään keskellä hajanaista tiedon ja tietämättömyyden palapeliä. Ne pitivät hänet joskus hereillä yönkin läpi.

Minkä takia niin moni on tappanut tai tullut tapetuksi?

Matoro vilkaisi käsiään. Valkoisen ja kasvottoman kuoleman irtileikkaaman käden arpeutuminen oli jo kovassa vaiheessa. Kiitos kuului parannuskivelle, mutta epämaailmallisen terävän katanan kipu ei koskaan unohtuisi.

Minkä takia minut on yritetty tappaa?

Matoro siirsi ainoan kätensä hitaasti naamiolleen ja siveli sitä sormillaan. Kanohi Cencordin tuttu pinta tuntui päivä päivältä vähemmän hänen omilta kasvoiltaan. Sen perusteella, mitä hän oli sen luojasta, makuta Itrozista kuullut, Matorosta alkoi tuntua siltä, että hän kantoi kasvoillaan asetta.

Mitä Itroz jahtasi?

Huomaamattaan jään Toa puristi kädessään olevaa vitivalkoista Nimdan sirua entistä kovempaa. Hän tunsi, kuinka sen sisällä virtasi energia. Puhdas energia, joka odotti purkautumistaan hetki hetkeltä enemmän. Vaimea sininen hehku erottui pienen sirun terävistä reunoista.
Metallinpalanen poltti tulikuumana Matoron kämmenpohjaa, mutta se ei johtunut auringosta. Välillä Matorosta tuntui, että siru kuiskaisi hänelle.

Mikä tämä siru on?

Kivilattia lämmitti Matoron jalkoja. Vahingoittunut valkoinen soturi istui niin matalassa asennossa, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Oraakkelin sinipunainen muinaisnaamio. Oraakkeli pudisti päätään vakavana ja hiljaisena, mutta Matoron kasvojen päättäväisyys oli kovaa kuin jää. Hän vaati vastauksia eikä poistuisi ilman niitä.

Matoran suoristi yönmustaa viittaansa, sulki silmänsä ja kääntyi poispäin Matorosta. Oraakkeli huokaisi.
"Nimda on athisteille pyhä asia, Matoro", Oraakkeli sanoi hiljaa. "Kaunis asia. Kunnioitamme sitä. Käytämme sen nimeä rukouksissamme isä Athille. Meille on annettu pyhä tehtävä löytää ja yhdistää nuo sirut... ja tuoda tasapaino ja mielenrauha maailmaan. Mutta silti..."
Oraakkelin ääni oli pian niin hiljainen, että vain Matoro pystyisi kuulemaan sen.
"Mutta silti olemme pitäneet suojelukseemme uskottuja siruja lukkojen takana. Kaukana toisistaan."

Oraakkeli nielaisi.
"Meidän jumalainen tehtävämme on löytää meiltä puuttuvat sirut ja yhdistää ne", soturimunkki sanoi, "mutta jokainen meistä pelkää lopputulosta salaa. Emme halua nähdä sitä."

Vanha soturimunkki huokaisi jälleen, ja hetkellisesti Matorosta poispäin kääntyneestä matoranista näki vuosisatojen painon. Oraakkeli kääntyi takaisin kohti Toaa.
"Ehkä olisi todella parasta, että Klaani saisi kaikki sirut", Oraakkeli sanoi Matoron yllätykseksi. "Ja tuhoaisi Nimdan."

Matoro oli ihmeissään. "Miten voit sanoa noin oman uskontosi pyhäinjäänteestä?"
"Koska olen nähnyt, mitä se voi tehdä", Oraakkeli vastasi ottaen muutaman askeleen lähemmäs. "Olen elänyt monta kertaa kauemmin kuin voit kuvitellakaan, Matoro. Olen nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Olen nähnyt, mitä yksikin siru voi saada aikaan ahneen tai vihaisen miehen kädessä. Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää..."
Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa.
"Olen menettänyt jo toivoni", hän sanoi vaisusti.

Matoro tuijotti vanhaa athistia pitkään ja hartaasti. "Siksikö uskontonne on ollut niin salamyhkäinen?" hän kysyi.
"Kyllä", Oraakkeli vastasi. "Nimda, Ath ja Atheon. Aarre, Vartija ja Varas. Tunnet nuo kolme nimeä, vaikka et ole athisti. Kaikki tuntevat nuo kolme nimeä. Sitä ei ole koskaan voinut estää. Mutta Nimdan tarinan... sen legendan tietävät vain korkeimmalle tasolle nousseet soturimunkit. Ainoastaan he tietävät, mitä noista siruista muodostuu."

Matoro nyökkäsi. "Ymmärrän. Ja kohta ilmeisesti myös minä."
"Kyllä. Saat tietää totuuden, toa Matoro", Oraakkeli sanoi hiljaa. "Mutta..."
Matoro suoristi selkäänsä ja näytti hämmentyneeltä. "Mutta?"

"En kerro sitä sinulle."

Linnut lauloivat taivaallista lauluaan. Trooppinen tuuli puhalsi. Matoro ja Oraakkeli eivät puhuneet toisilleen.
"Pyydän anteeksi jo etukäteen siitä, mitä aion tehdä", Oraakkeli sanoi rauhallisesti. "Mutta tämä on pakko tehdä."

Synkille ja vanhoille kasvoille ilmestyi jotain, joka muistutti lämmintä hymyä. "En kerro totuutta sinulle... vaan näytän."
Matoron kivunsekaisen hämmentyneeseen ilmeeseen oli ilmaantunut asteittain huolestuneisuutta. "Mitä sinä tarkoi..." toa aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausetta.

Sekunnin kuudesosassa Oraakkelin musta ja sinipunainen hahmo oli Matoron edessä. Tuulta nopeampi käsi iski kahdella sormella suoraan valkoisen Toan kaulaan.
Kipu ei ehtinyt edes tuntua. Tajuttomuuden pimeä verho laskeutui ennen kuin osuman kipu ehti Matoron hermoihin. Kivenkova mätkähdys ja siitä syntynyt paineaalto kaikuivat Matoron korvissa ja koko kehossa piinaavina samalla, kun hän vaipui tiedottomuuteen. Musta usva sankkeni ja sankkeni, kunnes kaikki oli kadonnut pimeyteen.
Matoro lyyhistyi lattialle. Tai olisi lyyhistynyt, jos Oraakkeli ei olisi ottanut kaksin käsin kaatuvaa Toaa kiinni. Kun sinipunaista Pakaria kantava soturimunkki asetti kämmenensä Matoron tajuttomille kasvoille, matoranin silmät hehkuivat punaisina kuin tuli.

* * *



Hetken oli sumeaa.
Mutta kun usva oli kaikonnut, kaikki oli päivänselvää.

Matoro ui läpi tyhjyyden. Valkoinen avaruus oli täynnä pilviä. Jossain silmänkantamattomissa oli parvi lintuja, jotka lensivät rauhallisin siivenvärähdyksin. Tähdet tuikkivat vaimeasti kaukaisuudesta. Uusia syttyi jatkuvasti ja vanhoja kuoli hitaasti himmentyen.
Unenomaisessa maailmassa ei ollut tuulta, lämpötilaa eikä painovoimaa. Kaikki oli kuin kopiota kopiosta.
Ja silti niin päivänselvää. Ajatukset ja muistonpätkät täyttivät valkoisen ajatusavaruuden. Sinihehkuiset kuplat kelluivat läpi tyhjyyden, törmäillen toisiinsa, kerääntyen rykelmiksi ja liikkuen kuin tuulen puhaltamina. Vaikka tuulta ei ollutkaan.
Välillä kuplia puhkesi. Avautuessaan ne paljastivat maisemia, mietteitä ja muistoja.

Ja Matoro näki niiden sisälle. Toa näki muistoja menneisyydestä, joka oli ollut ja näkyjä tulevaisuudesta, joka voisi olla. Puhjetessaan ja törmätessään ne sekoittuivat toisiinsa yhdeksi harmoniseksi tajunnanvirraksi, jossa kaikki oli yhtä todellista - tai epätodellista.

Osa muistoista lämmitti valkoisen soturin sydäntä. Klaani ja klaanilaisystävät hymyilivät Matorolle usvan keskeltä.
Koti, Matoro ajatteli hymyillen alakuloisesti. Vaikea uskoa, että minulla on sellainenkin.
Valkoisen taivasmaiseman näyttämissä näyissä oli myös varjopuolensa. Muistot Metru Nuin sodasta ja Nukeista olivat elävämpiä kuin koskaan.

Ei, Matoro mietti. Ei. Tämä on epäolennaista. Tämä kaikki on epäolennaista.
Jään Toa tarttui tiukasti otsastaan kiinni ja yritti sulkea silmänsä.
Keskity olennaiseen.

Muistojen sekamelska ja taivaan pilvet haihtuivat kuin liekit syystuuleen ja jäljelle jäi vain valkoinen valo.
Ja silloin joku puhui. Ääni kuului olennolle, joka oli puhunut Matoron unissa aiemminkin.

Sinä etsit ratkaisua itseäsi suurempiin asioihin.
Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Sinä et saa lopullista salaisuutta selville.
Sinä et ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa...

Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.

Matoro huokaisi.
"Tiedän. Sitä sinä sanot. Sitä sinä aina sanot."

Ja sanon edelleen, Toa, sillä muistan oman virheeni. Olin naiivi, kun luulin pystyväni vangitsemaan mielen voiman metalliin.

Sillä minä en ole Suuri Olento.

Minä en ole jumala.

"Puhut... Cencordista", Matoro tajusi ja kosketti omaa naamiotaan.
Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään Toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan.
Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet.
Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.

Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos.
Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.

Matoro tarttui Cencordiin. "Minä en edes osaa käyttää tätä viheliäistä naamiota", jään Toa sanoi. "Se aiheuttaa minulle useimmiten vain päänsärkyä."

Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti.
Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoisäänsä verrattuna se on pelkkää metallia.
Nimda... se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.

Matoro laski kätensä naamioltaan ja vakavoitti katseensa. Hän haki hetken aikaa oikeita sanoja, mutta ne tuntuivat juuttuvan Toan kurkkuun.
"Sinunko... puheillesi Oraakkeli minut lähetti?" Matoro kysyi. "En ymmärrä, miksi hän ei voi vain kertoa totuutta itse.

Makuta hymähti.
Ehkä uusi ystäväsi tietää, että sisimmissäsi sinä tiedät jo totuuden.
Olet tietänyt jo kauan.
Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.

Kylmät väreet kulkivat läpi jään Toan ruumiin. "Mitä... mitä sinä tarkoitat?"

Kannat suurimman salaisuuden tärkeintä ratkaisun avainta kasvoillasi, etkä ole ymmärtänyt. Et enää edes huomaa, milloin katsot totuutta silmästä silmään.




Matoro pysähtyi täysin. Jopa kylmät väreet loppuivat. Oli täysin hiljaista. Kumpikaan keskustelijoista ei hengittänyt.
Valkoisessa limbossa kaikui sydämentykytys. Tarkemmin sanottuna sitä olisi voinut kuvailla sydämentykytykseksi, jos maailmassa olisi ollut kuusisydäminen olento.

Sydämentykytys loppui ja polttava kipu iski Matoron käteen. Toa huusi tuskasta. Tuskansa keskeltä hän kuitenkin pakottautui katsomaan ainoaa kättään ainoastaan nähdäkseen, että se oli puristunut nyrkkiin hänen tahtomattaan. Sormien välistä hohti syvän sininen hehku, joka toi Matoron päähän uskomattoman kivun. Tuska oli niin epäinhimillinen, että Toa ei ollut pysyä tajuissaan.

Sitten se loppui kuin seinään. Viimeisen kivunhuudahduksen myötä Matoron kämmen suorastaan räjähti auki. Siinä samassa sillä paikalla leijaili valkoinen ja teräväreunainen metallisiru, jonka pintaan oli raapustettu kirjain beeta. Sen reunat hohtivat sinisenä puhtaasta energiasta. Voimakas radiota muistuttava kohinaääni täytti Matoron tajunnan, mutta kipu - ja muistikuva siitä - oli kadonnut. Jäljellä oli suorastaan hälyttävän rauhoittava tunne.

Siru leijaili Matoron pään tasalle. Se kieppui painovoimasta välittämättä ilmassa epätasaisesti tehden välillä pikaisia pyörähdyksiä, mutta pysähtyen välillä kokonaan paikalleen. Sininen loputtoman voiman hehku voimistui entisestään. Matoro kuuli vain kohinan ja oman hengityksensä.
Silloin Toa huomasi, että sirun polte oli jättänyt jälkensä hänen kämmenpohjaansa. Kämmenpohjassa oli arpi, joka hohti sinisenä. Toan valkoisen ihon keskelle oli muotoutunut kuvio. Se oli tuttu kuvio. Sellainen, jonka näki usein, mutta johon ei kiinnittänyt huomiota. Mutta vasta nyt Toa tajusi, kuinka lähellä hän oli ollut.

Toan kämmenpohjaan jäänyt arpi oli kolmio, jonka keskeltä katsoi totuuden näkevä silmä.

Matoron silmät laajenivat. Hänen pulssinsa kiihtyi.
"Ei... ei se voi..."

Mieti, poikaseni, mieti. Mikä muukaan se voisi olla.

Sininen hohde katosi ja samoin kuvio Matoron kämmenpohjassa, mutta se oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Tuo silmä on katsellut sinua jo vuosia, etkä ole kiinnittänyt siihen huomiota.

Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa... vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus.
Taas yksi muistikupla repesi valkoiseen epätodellisuuteen. Tällä kertaa se näytti metallisten kuolemantuojien öisen hyökkäyksen jälkeisiä hautajaisia.
Yhdessä sateen pieksemistä matoranien hautakivistä oli kolmio, jonka keskellä tuijotti totuuden näkevä silmä.

"Ei... miten", Matoro sanoi, kun sateisen alakuloinen muistikuva haihtui olemattomiin. Hämmennys oli liian suuri.
Kaiken tämän ymmärryksen taustalla valkoiseen tilaan alkoi ilmestyä lisää sinihehkuisia metallisiruja. Kohta kuusi eri muotoista ja eri kirjaimella merkittyä sirua leijaili painovoimattomasti Matoron silmien edessä. Siniset energiapurkaukset räjähtivät sirusta toiseen.
Ne kuuluivat yhteen. Ne halusivat yhteen.

Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia?
En todellakaan tiedä. Tiedän vain sen, että nyt kun tiedät tämän... olet vaarassa.

Me molemmat olemme vaarassa.

Muistikuvien meri vyöryi sinihehkuisten sirujen ympärillä. Asiakirjat Makuta Itrozin tutkimuksista ja kokeista palautuivat mieleen. Nimdan temppelin kaiverrukset palautuivat mieleen. Kaikkialta tuijotti yksinäisiä totuuden silmiä kuin syyttäen Matoroa tämän sokeudesta.

Kuusi valkoista sirua pysähtyivät ilmaan rinkiin. Siniset salamamaiset sähkönpurkaukset kulkivat sirusta toiseen, kun voimalliset sirut lähestyivät toisiaan. Ja aivan Matoron silmien edessä alkoi muodostua jotain, jonka hän oli nähnyt moneen kertaan.
Matoro jäätyi täysin paikalleen. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä jo Nimdan saarella? Miksi hän ei ollut tajunnut sitä nähdessään Athin patsaan ensimmäistä kertaa? Tuon laihan, mutta arvokkaan näköisen toamaisen olennon kasvoilla oli ollut yksinäinen valokivi silmänä.

Kun sirut alkoivat yhtyä aivan Matoron silmien edessä, sininen energiamyrsky kasvoi huippuunsa. Valkoinen ja tyhjä avaruus alkoi väistyä, kun maailma repesi kahtia ja loputtomiin korkeuksiin kasvava energiapatsas alkoi repiä alitajuntaa kappaleiksi suunnattomalla äänellä.
Itroz nauroi valkoisen sumun ja sinisen valoräjähdyksen keskeltä.

Vasta silloin Matoro ymmärsi, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt Klaanissa. Hän oli puhunut ja viettänyt niin paljon aikaa eri rotujen edustajien ja kielten puhujien kanssa, että hän ei ollut tajunnut ilmiselvää. Salaisuutta, jonka edestä tapettiin ja kidutettiin.

Hän ei ollut tajunnut.

Kun sininen energiamyrsky oli ohi, Matoron edessä oli valkoinen metallikolmio, jonka keskeltä tuijotti kaiken näkevä sininen silmä. Mutta se ei ollut vain kolmio. Se oli sama kolmio, joka oli ollut kivisen Ath-patsaan päässä.

Hän ei ollut tajunnut, että sana "kasvot" oli matoraniksi "Kanohi".

* * *

Kun Matoro heräsi, hänen hengityksensä oli salpautua. Jään Toa huohotti voimakkaasti nojaten lattiaa vasten.
"Saitko vastauksesi?" Oraakkeli kysyi hymyillen pientä hymyä.
Matoro ei saanut sanoja ulos.
"Se... en ymmärrä. Se on..."

Oraakkeli auttoi Matoron ylös ja hymyili tälle.
"Athin kasvot. Kanohi Nimda. Kyllä."

Matoro ei voinut keskittyä muuhun kuin päässään vyöryvään ajatusmyrskyyn. Hän tunsi itsensä entistä sokeammaksi. "Mitä... miten... kuka sen on luonut? Mistä se on tullut? Miksi niitä on kuus-"
Oraakkeli siirsi kätensä Matoron suun tielle. "Pahoittelen, ystäväni, mutta en voi vastata noihin kysymyksiin. Jotkut vastaukset... sinun on löydettävä itse."
Sen sanottuaan mustakaapuinen matoran-munkki päästi Matorosta irti, kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kohti pyhätön oviaukkoa.

Matoro pääsi vaivoin ylös. Ymmärryksen tuoma shokki vaivasi häntä vieläkin. Kuten odotettua, vastaus vanhimpaan kysymykseen toi hänen päähänsä vain lisää kysymyksiä.
Sellainen oli totuuden etsijän elämä.
"Oraakkeli", Matoro sanoi hiljaa.
"Pidä siru", soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. "Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin... hänelle."

Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa.
"Kiitos. Kiitos kaikesta."
Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.

"Ole hyvä", Oraakkeli sanoi ja lähti kävelemään ulos pyhätöstä, kohti viidakon syvyyttä.
"Saanko kuitenkin kysyä vielä yhden kysymyksen?" Matoro sanoi niin kovaa, että Oraakkeli varmasti kuulisi.
"Saat", Oraakkeli sanoi, "mutta en voi vannoa vastaavani siihen."

Jään Toa aprikoi hetken.
"Sinä tiedät selvästi paljon tästä kaikesta. Klaanin ja Allianssin sodasta..." Matoro piti pienen tauon. "Kenen... puolella sinä olet."

Oraakkeli pysähtyi kuin mietiskelemään. Hetkellisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi kohti Matoroa ja hymyili.
"Maailmanrauhan", hän sanoi vaitonaisesti. "Tyydyttikö vastaus, toa Matoro?"
Matoro nyökkäsi ja puristi kädessään olevaa Nimdan sirua yhä tiukemmin.

Trooppinen tuuli puhalsi. Auringot olivat menossa pilveen.
Matoron takana tuijotti edelleen kuuteen osaan jaettu kolmikulmainen silmä. Ikuisesti.

Tie Nui-Korosta länteen, Bio-Klaanin saari

Kepe ja Snowie astelivat hiekkaista tietä verkkaiseen tahtiin halki niityn. Nui-Koro jäi heidän taakseen. Nui-Koro, kaupunki jossa heidän seikkailuaan ei pitkään aikaan unohdettaisi.

”Kuulepa, Snowie”, Kepe aloitti.
”Hmm?” Snowie vastasi.
”Kaiva se kartta esiin.”
”Mikä kartta?”
”Saaren kartta. Meidän täytyy katsoa tarkistaa minne olemme menossa.”
”Minne me olemme menossa?”
”Ehm...odotas. Aivoni ovat kuin paksun puuron peitossa. On kuin matkamme alusta olisi jo vuosi. Tai ehkä yöunet ovat jääneet vähiin.”
”Aamullahan kippasin vahingossa sen puurolautasen päähäsi, hehe.”
”'Vahingossa'. No, antaa olla. Eli siis. Yksi Nimdan siruista on Verstaassa. Dox on kadonnut lopullisesti sen syövereihin. Me lähdimme Nui-Koroon etsimään tietoa tästä Nimdan sirusta...Zeetako se oli? Löysimme Nui-Koron kirjastosta tämän kirjan...”

Kepe kaivoi repustaan kirjan, jonka he olivat ”lainanneet”.

”...Josta selvisi, että joku Profeetta-niminen heppu toi 'tovereineen' Nimdan tälle saarelle kauan sitten. Heillä oli ilmeisesti jonkinlainen tukikohta saaren eteläosissa. Tuolloin perustetun Nui-Koron asukkaat näkivät etelässä muuantena yönä valonvälähdyksiä, Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna, kertoo teksti. Tämän jälkeen Profeetta katosi länteen. Ja tänne länteen me olemme nyt suuntaamassa, emmekö? Selvittämään, minne Nimda hänen mukanaan päätyi?”

”Huomasitko, että tuo kuulosti aivan siltä kuin joku olisi selittänyt vaikka jossain höpsössä jatkotarinassa jotain, mikä tapahtui aiemmin?”

”...Totta puhut, muuten. Mutta, nyt, se kartta.”

”Aah totta joo. Venaapas hetkinen.”

Yö laskeutui saaren ylle, ja kaksikko joutui majoittautumaan telttaan maantien poskeen. Tällä suunnalla ei liiemmin majataloja ollut.

He tutkailivat karttaa. Lännessä oli vain metsää ja suota. Ja lisää metsää.

”Jonnekin tuonne me siis nyt menemme?”
”Jepulis.”

Verstas



Dox seisoi keskellä valkeutta.

Valkeudessa oli tahroja.

Ne olivat ruumiita, verisiä ammusten ja panssareiden kappaleita, nokea räjähdyksistä.

Siitä tuntui olevan yli vuosi kun hän oli saapunut tähän maailmaan. Ehkä siitä olikin. Ehkä enemmänkin. Ehkä ei; ehkä siitä oli vain pari päivää. Jos sitäkään.

Hän kelasi läpi kaiken päässään.

Verstas.

Koti.

Verstaassa hän oli ennen asunut. Ennen tätä. Kotoisassa, turvallisessa, lämpimässä ja hämärässä Verstaassa.

Verstaassa Kepen kanssa. Iggyn kanssa.

Sitten kaikki oli muuttunut. Äkkiarvaamatta. Vasten hänen tahtoaan. Ei, hän ei ollut tosiaankaan tahtonut sitä.

Kaksittain, kätöset siniset.
Kaksittain, kätöset siniset.

Niitä oli kaksi.

Hän muisti luotaimet jotka tunkeutuivat hänen ruumiiseensa. Vai oliko sellaisia ollut? Oliko Dox-parka vain kuvitellut ne?

Hän oli vaeltanut Verstaassa. Taistellut Iggyn kanssa...päähineistä. Ihanista, suloisista, tyylikkäistä, miehekkäistä päähineistä. Aarteista.

Mutta sitten portti aukesi.

Portti valoon.

Portti tälle äärettömälle tasangolle, jonne hän oli eksynyt. Jossa hän oli päiväkausia toivottomana ollut vankina. Mutta nyt hän tunsi olevansa kotona yhtä lailla täällä. Pitkän ajan kuluttua.

Hän oli löytänyt Ristiretkeläiset. Ristiretkeläiset, nuo olennot yhtä eksyneet kuin hän itse. Mutta heitä oli monta. Yhdessä heillä oli parempi mahdollisuus löytää keino ulos.

Vai oliko se Ristiretkeläisten päämäärä? Hän muisti näiden johtajan, Hopeiseksi mielessään nimeämänsä, sillä tämän kieltä hän ei tuntenut. Hopeisen kanssa he olivat taistelleet sieluttomien soturien armeijaa vastaan.

Soturien silmissä oli palanut tuli. Tuli, sininen kuin Kätöset. Sininen kuin...Nimda.

Nimda.

Sitä kätöset olivat havitelleet. Muinaista salaisuutta, josta nyt niin kaukaisen Bio-Klaanin väki oli puhunut. Hän oli varmasti nähnyt Kätöset siniset monta kertaa kaukana horisontissa tai Ristiretkeläisten massan seassa. Vahtimassa. Odottamassa, että heidät johdettaisiin Nimdan luo.

Oliko Nimda myös Hopeisen päämäärä? Siltä se lähestulkoon vaikutti. He olivat saapuneet kaupunkiin keskellä lakeutta. Valkoiseen, kuolleeseen kaupunkiin. Joka oli tuskin koskaan elänytkään. Vai oliko?

Tuolloin Musta ritari oli taas ilmestynyt. Sieluttomien sotureiden armeija oli palannut. Siniset liekit paloivat mustassa massassa. Suuri taistelu.

Suuri taistelu, joka oli raivonnut aivan viime hetkiin saakka. Tarkk'ampujan ja Keltaisen kanssa hän oli taistellut. Pimeyden voimia vastaan valkeudessa. Kontrasti.

Valkeus oli tahrattu.

Nyt hänen edessään oli temppeli.

Helmiäisenharmaan taivaan pilvenriekaleet, kuin seinän kohdat, joista tapettia oli hangattu irti, kerääntyivät temppelin ylle.

Temppeli oli suunnaton, keskellä kaupunkia. Oliko se aiemmin ollut siinä? Ainakaan Dox ei ollut huomannut sitä.

Hopeinen ilmestyi rakennuksen nurkan takaa mukanaan puolisenkymmentä Ristiretkeläistä. Murjottua, runneltua, haavoittunutta ristiretkeläistä. Tappiotkin olivat olleet suuret.

Mutta pimeyden armeija oli poissa. Tuhottu, murskattu, yhtenäisyyden voimalla. Yhtenäisyys, tuo matoranien kunnioittama hyve, oli tehnyt itsensä hyödylliseksi täälläkin.

Punavalkoinen, pitkä ristiretkeläinen alkoi hoitaa haavoittuneita monilla, parantavaa valoa hohtavilla käsillään. Tämä nyökkäsi Hopeiselle. Hopeinen kääntyi Doxiin, Keltaiseen ja Tarkk'ampujaan päin.

"👙👠🎷🎷👎."

Musta ritari ja ehkä koko Nimda itse odotti heitä tässä temppelissä, joka suunnattoman portaikon laella jylhänä hallitsi maisemaa.

He kiipesivät portaat ylös.

***



Temppelin pylväiden ympäröimä oviaukko oli ainakin neljä syltä leveä ja kymmenen korkea. Sen toisella puolella oli sali, yhtä lailla pylväikköjen koristelema. Valkoisilla seinillä, katossa ja lattioissa oli maalauksia; maalauksia, joiden tekemiseen olisi matoran-kansalla kulunut vuosikymmen tai ehkäpä useampikin. Maalauksissa oli hahmoja, monenlaisia, kosmoksen eri kolkista, ja tapahtumia joiden merkitystä Dox ei edes yrittänyt pohtia. Kaiken keskipisteenä näytti kuitenkin olevan pieni, sinenhohtoinen kappale.

Maalausten sanomat selkeytyivät mitä pidemmälle he kulkivat. Haarat kuroutuivat yhteen. Polut muuttuivat teiksi. Hallissa oli valoisaa lasisen katon ansiosta. Kirkkaana kuin päivä sanomat alkoivat erottua.

Kuva Matoranista. Keltainen näytti selvästi ihmettelevän olentoa, jonka rakenne ei muistuttanut lainkaan hänen omaansa.

Kuva monesta matoranista.

Saari. Tarkk'ampuja ei näyttänyt koskaan ennen nähneen asiaa, joka olisi voitu määritellä saareksi.

Saari, jolla oli ollut kylmä talvi. Poikkeuksellisen hyytävä. Asukasparkojen karja oli kuollut koleaan ilmaan ja halla oli vienyt sadot.

Kansa oli nähnyt nälkää. Hopeinen näytti ymmärtävän kaiverrusten merkityksen.

Tuolloin saarelle oli saapunut useiden tovereidensa kanssa pelastaja.
Tämä pelastaja oli kantanut yllään mustaa kaapua. Hallussaan hänellä oli ollut sininen voima...Nimdan voima.

Nimda.

Kuva kylästä, jonka keskusta oli muuttunut savuavaksi, mustaksi kraateriksi. Siru, joka ilkkui haltijansa korvaan tämän kyvyttömyyttä hallita sen valtaisaa voimaa.

Kuva välähdyksestä keskellä yötä. Välähdyksestä, salamoista jotka olivat sinkoutuneet taivaalle pelastajan tovereiden luota.

Tämä pelastaja oli avannut portit helvettiin. Tai ei aivan; portin toisaalle. Portin aivan muualle kuin kuolevaisten maailmaan.

Hän oli astunut tästä portista, eikä häntä enää koskaan nähty. Odottiko Doxia sama kohtalo?

Doxin katse nousi lattiasta salin perälle. Näin teki myös Hopeisen, Keltaisen ja Tarkk'ampujan.

Mustahaarniskainen soturi Nimdan tuli silmissään - Musta ritari - seisoi keskellä lattiaa. Hieman hänen takanaan oli vartioimansa koroke.

Koroke, jonka päällä oli valtaistuin, hienoimmasta puusta veistetty ja punaisella sametilla päällystetty.

Käteensä sillä istuessaan nojaili tämän maailman herra.

Toisesta maailmasta tullut.

Nimdan hallussaanpitäjä.

Muinaisten saarelaisten pelastaja, heidän keskuudessaan suuri ja palvottu...

...Profeetta.



***

Jumalan valtaistuinsali

Dox katseli tuota olentoa. Tuota olentoa, joka oli ehkä koko maailmankaikkeuden mahtavin voima.

Profeetta ei näyttänyt huomaavan heitä. Hän istui valtaistuimellaan laiskan näköisenä. Hetken ajan hän näytti jopa haukottelevan, vaikka sitä ei olisi voinut varmasti tietää häntä ympäröivän, kaiken hämärtävän sameuden läpi. Profeetta piti yllään mustaa kaapua, jonka huppu peitti hänen kasvonsa. Hän oli kuin musta aave. Aave, joka hallitsi Nimdaa.

Hitaasti Profeetta nosti käden, joka oli hänen leukaansa nojannut. Hän nosti etu- ja keskisormensa pystyyn. Mitä tuo mahtoi merkitä?

Tuolloin Dox huomasi syyn.

Hahmo piti sormiensa välissä pientä, valkoista, viattoman näköistä sirua, joka alkoi säteillä voimaa ja valoa sillä hetkellä kun hänen katseensa osui siihen.

Tuolloin puhui synkkä ääni, vakava mutta rauhallinen.
”Tätä olette tulleet hakemaan. . N'the'nga. . Dox.”

Kaikki neljä jännittyivät. Tuo olento tiesi, keitä he olivat.

Profeetta napsautti sormiaan.

Musta ritari liikahti. Siniset liekit syttyivät hänen silmiinsä.
Juuri tuolla samalla hetkellä tapahtui muutakin. Hopeiden kurotti selkäänsä, ja kuin neste hänen käsiinsä tiivistyi hopeinen, pitkä, suora, sahalaitainen miekka, jota Dox ei ollut kuunaan aiemmin nähnyt. Sen valkoinen kädensija välkkyi Hopeisen sormien lomitse. Hopeinen syöksyi eteenpäin; kohti Profeettaa vai Nimdaa? Kumpaa? Vai molempia?



Samassa silmänräpäyksessä Musta ritari vastasi. Tämän suuri, kultainen miekka kolahti yhteen Hopeisen terän kanssa. Tuli leiskui miekkojen kohdatessa. Dox ei ollut kuunaan nähnyt tavallisesti niin neutraalin Hopeisen osoittavan näin vahvoja tunteita. Vieläpä tunteita, jotka hänen maailmansa olennot pystyisivät tulkitsemaan. Tämä tunne oli viha. Viha Nimdaako kohtaan – vaiko Profeettaa? Siksi koska hänet oli viety omasta kotimaailmastaan, kuten Doxille oli tehty? Vai oliko Hopeisella pidempi historia Nimdan ja Profeetan kanssa?

Mustan ritarin kasvoilta ei päinvastoin voinut lukea yhtään mitään. Se oli kuin patsas, kuin...nukke.

Hopeinen veti miekkansa pois ja löi uudestaan eri kulmasta. Ritari torjui tämänkin iskun miekkaansa kaksin käsin pitäen, järkähtämättä. Hopeinen löi vielä kerran. Ritari kimmotti lyönnin sivuun ja huitaisi jättimäisellä miekallaan raskaasti Hopeista kohti. Hopeinen hypähti taaemmaksi, kohotti taas sapelinsa. Musta ritari ei ollut liikkunut askeltakaan suuntaan eikä toiseen.

Ritari oli vain kuori, jolle oli annettu yksinkertainen äly ja tehtävä. Ja tämä tehtävä oli suojella Profeettaa – tai Nimdaa? Oliko Ritari Profeetan oma luomus, vai Nimdan vartija?

Hopeinen löi vielä kerran. Ritari piti miekkaansa enää yhdellä kädellä. Hopeinen tajusi tilanteen toivottomaksi. Tämän vankkumattoman linnakkeen läpi ei kuljettaisi.

Siispä hän vaihtoi taktiikkaa. Hän loikkasi Ritarin vasemmalle puolelle yrittäen kiertää tämän. Musta ritari kääntyi – yhä jalkojaan liikauttamatta – ja kohotti miekkansa lappeen Hopeisen tielle. Hopeinen oli kuitenkin varautunut tähän. Hän loikkasi, hänen vasen jalkansa tömähti miekan lappeeseen. Tukevalta miekalta hän ponnahti ketterästi Mustan ritarin ylle ja tähtäsi ilmassa lyönnin tämän kaulaan; tähdäten pudottamaan harteilta pään, jota oli jo aiemmin kantanut kauan mukanaan. Ritari kuitenkin reagoi nopeammin kuin tuon panssarin ruumiillistuman olisi voinut olettaa tekevän. Se heilautti miekkakättään ilmaan. Painovoiman kutsuessa Hopeista alas hänen miekkansa tavoitti Ritarin kypärän silmikon, raastaen siitä kipinöitä. Samalla hetkellä Ritarin miekka matkusti läpi Hopeisen molempien ranteiden.

Profeetta hymyili. Vaikka sitä ei voinutkaan nähdä, jossain tuon pirullisen olennon syvyyksissä joku nauroi vahingoniloisesti. Myös Nimdan siru nauroi.

Nazorak-pesät

Tutkimusten johtaja 006 tarkkaili lattiaa vain senttien etäisyydeltä. Betoninen pinta oli, kuten suurin osa Nazorakien upseeriston muistakin tiloista, moitteettoman siisti. Lika ja pöly oikein loistivat poissaolollaan. Jopa haju oli suorastaan hämmentävän neutraali. Yleistä epäjärjestyksen tuntua loi kuitenkin vajaan metrin päässä 006:n naamasta sijaitseva levinnyt paperipino. Lisäksi tiedemiehen alaleuat olivat erittäin kipeät äskeisestä kohtaamisesta lattian kanssa.

006 kampesi itsensä melko vaivalloisesti pystyyn. Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt nöyryyttävää kompastumista.
Sitä minä viimeiseksi kaipaisin, tiedemies ajatteli apeana. Hänen mielentilansa ei ollut viime päivinä ollut varsinaisesti huipussaan, ja uusien tutkimusten stressi painoi torakan mieltä. Ja kaiken päälle hän oli vielä myöhässä huippukokouksesta. Juuri kun Nazorak oli kumartumassa kerääkseen papereitaan, nosti metallinen koura ne hänen puolestaan.
”Mit-” 006 säikähti ja kompastui uudelleen, tällä kertaa kuitenkin selälleen. Hän ei ollut huomannut Harmaana Aineena tunnetun metallijätin nopeaa saapumista. Siinä harmaa rotisko nyt kuitenkin oli.
”Tässä paperinne, torakkaherra,” Abzumon palvelija ilmoitti palauttaessaan tutkimustulokset tutkijalle.

”Ki-kiitos”, 006 sopersi ja nousi jälleen seisomaan. ”En kuullut askeleitasi.”
Torakka loi katseen Harmaan Aineen rullaluistinjalkoihin.
”...ai niin.”
”Yleinen virhe, torakkaherra.”

Älä katso, älä katso, 006 muistutti itseään.
”Mutta nyt minun on lähdettävä, hei vaan”, hän huikkasi lattiaa tuijottaen. Se oli edelleenkin puhdas.
”Hei hei, torakkaherra.”

Vasta päästyään käytävän seuraavan kulman taakse 006 uskaltautui kohottmanaan katseensa maasta. 006 tiesi moisen olevan totuuden mukaisesti heikkoutta, muttei kyennyt katsomaan Harmaan Aineen aivosäiliötä. Se ei ainoastaan muistuttanut siitä, mitä he olivat tehneet ”Uudelle Sukupolvelle”, vaan myös kiinnitti huomiota siihen tosiseikkaan, että Abzumo oli todella tehnyt saman joskus aiemminkin. Pahinta tutkimuksia johtavasta torakasta oli kuitenkin, että Makuta oli tehnyt palvelijastaan niin kiltin.

006 oli jo miltei päässyt häiritsevistä ajatuksistaan, kun hän saapui kokouskammion ovelle. Kaksi vartiossa olevaa Nazorakia tekivät asiaankuuluvan sotilastervehdyksen ja nostivat keihäskiväärit oven edestä. Kummankaan haarniska ei ollut erityisen paksu, mutta sitäkin runsaammin mitalein varustettu. Useat metalliset merkit roikkuivat eri värisistä kangasnauhoista. Yleisin väri oli verenpunainen. Raskaat metalliovet aukesivat itsestään, ja 006 astui sisään.

Huone muistutti suurta osaa Nazorakien muistakin kokoushuoneista: keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärille oli aseteltu siististi tuoleja. Seiniä koristivat erilaiset kartat, ja roikkuipa eräällä seinällä lentokonetta esittävä taulukin. Pöydän päätypaikan vastainen seinä oli täysin tyhjä, sillä se oli varattu katossa roikkuvaa piirtoheitintä varten. Yleisilmeeltään huone oli synkähkö, mutta pöytä oli hyvin valaistu.
”Anteeksi, että olen myöhässä.”

Hänen pahoittelunsa kuittenkin kaikui kuuroille korville. Kaikesta päätellen huippukokous ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti: Ainoastaan Kenraali 001, Amiraali 002 sekä tiedustelun johtaja 007 olivat paikalla, eikä kukaan edes istunut mahonkisen kokouspöydän ympärillä. 007 oli tavalliseen tapaansa hieman syrjemmällä, kuin osana varjoja, ja korkeimmat päälliköt olivat ilmeisesti eräänlaisen räjähtäneen keskustelun pyörteessä. He seisoivat pöydän toisella puolen liki toisiaan. Merivoimain ylipäällikkö näytti kuitenkin melko lannistetulta, kun Kenraali puhui.
”... siksikin siirrämme vangit pois alukseltasi.”

Amiraali siirsi painoa terveelle jalalleen. ”Eikö tuo ole liioittelua? Rautasiipi on-”
”Ilmeisen turvaton sijainti! Sinä päästit klaanilaiset karkaamaan.”
”Minä-” Amiraali jätti kuitenkin lauseensa kesken. Hän selvästikin ponnisteli nielläkseen ylpeytensä. Merikarhun ilmeestä näki, että hänellä olisi ollut selityksiä, muttei nöyrtynyt niitä kertomaan.

Kenraali jatkoi: ”Kultakalan saat pitää.”

002 katsoi vihaisen, suorastaan julman näköisenä esimiestään, käännähti ympäri ja asettui tuolilleen. Ylpeän merimiehen silmien palo sammui, ja jalkapuoli upseeri jäi tuijottomaan pöydän puupintaa. Tilannetta seurannut 006 hätkähti, kun Kenraali kääntyi häntä itseään kohti.
”Sinäkin saavuit. Hyvä.”

Tutkimusten johtaja asteli kohti kaikkien Nazorakien johtajaa, mutta ei voinut olla vilkaisematta Amiraalia. 006 ei osannut lukea 002:n ilmettä, mutta siitä näytti puuttuvan jotain. 006 ei voinut olla muistamatta, kuinka Ylikersantti 1034 oli jäänyt klaanilaisten vangiksi.

”Kuinka Organismin tutkimus edistyy?” Kenraali kysyi.
006 suoristi hermostuneesti paperinippua käsissään.
”Heikonlaisesti. Emme ole erikoistuneita moiseen teknologiaan. Lisäksi suuri osa tutkijoista tuntuu pitävän koko touhua taikauskoisena hömpötyksenä.”

Kenraali siristi silmiään, ja äänensävy tiukkeni.
”Olkoot vaikka mustaa magiaa, tämä tauti on parannettava. Se vaivaa parhaimpiamme kuin syöpäläinen, eikä meillä ole varaa menettää Sukupolvea. Ei Ath-Koron jälkeen.”
”En minä väittänyt, että se olisi minusta turhaa. Kukaan meistä ei vain tunne Matoran-teknologiaa kyllin hyvin.”

Lisäksi, 006 ajatteli hiljaa oman mielensä armeliaassa yksinäisyydessä. Raukkojen enempi kiduttaminen ei tunnu lainkaan oikealta. Sitten hän kuitenkin karkotti väärät ajatukset päästään ja keskittyi aiheeseen.

”Entä 273?” kysyi kolkko ääni nurkasta, ja 007 astui lähemmäs muita. ”Älykäs tapaus, ja käytti salaa elementaalikiveä töissään.” Sana 'salaa' sai useita mielenkiintoisia nyansseja tullessaan Tiedustelupalvelun johtajan torakansuusta.
006 rypisti otsaansa ja mietti. ”Ei, en usko teknologian olevan sama.”
”Usko?” Kenraali tivasi.
”Tiedä. Tiedän, ettei teknologia ole sama.”

Kenraali nyökkäsi hyväksyvästi, ja jatkoi puhettaan.
”Hänestä tulikin mieleeni. Kuinka Ämkoo-vuoren valloitus etenee?”
”Valmistelut ovat hyvässä vauhdissa”, 007 vastasi syrjemmältä.

Kenraali hymyili sisäisesti. Siinä missä torakkain joukot olisivat kyenneet suorassa taistelussa murskaamaan Klaanin joukot itse linnaketta lukuun ottamatta helposti, piinasivat epäselvät rintamalinjat Nazorakeja. Saaren länsiosia hallitseva Lehu-metsä ja suuri vuori olivat toistaiseksi estäneet torakoita miehittämästä saarta pohjoisosia ja osaa itärannikosta lukuunottamatta kunnolla. Vuoren saaminen Allianssin haltuun olisi suuri edistysaskel, sillä se vähentäisi sissisodan mahdollisuuksia. Sen jälkeen jäljellä olisi enää Lehu-metsä, ja sen voisi tarpeen tullen vaikka polttaa.

001, 006 ja 007 kumartuivat pöydän ääreen tutkimaan vuoren karttaa. Siinä näkyivät torakkain kaivamat tunnelit, osa Ma-Wetiä, sekä Ämkoo-vuoren vähäinen tiedetty asutus. Muutama nuoli kuvasti parhaimpia etenemissuuntia ja pari kaarta symboloivat mahdollisia vihollisrintamia.

”Kenraali”, kuului Amiraalin kalsea, mutta jollain tapaa ontto ääni pöydän toisesta päästä. 002:n puhutellessa Kenraalia oli tavallisesti kuultavissa haastava äänensävy. Nyt se oli kuitenkin tiessään.
”Minulle esitettiin tänään kysymys. Rehellinen, hyvin perusteltu kysymys.”
Kenraali tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä, mutta oli selvästi kiinnostunut. Amiraali jatkoi.
”Minulta kysyttiin, miksi me edes yritämme valloittaa näinkin syrjäistä maailmankolkkaa kuin Bio-Klaanin saari.”

Maailmassa on monenlaista hiljaisuutta, mutta Amiraalin puheenvuoroa seurannut oli sitä kaikkein pysäyttävintä laatua.

”Sääli, ettei minulla ollut antaa heille vastausta”, 002 viimeisteli.


[spoiler=Loppukommentaattus.]Tosiaan joo, mielenkiintoista ettei tätä viimoista ole juuri kyselty. Saattaa olla heh että Gurpalla on näppinsä pelissä ja meille suunnitelmia tai jotain.[/spoiler]

Suljettu tunneli

Nazorak-pesät


Huone oli täsmälleen samanlainen, kuin viime kerralla 273:n siellä olleessaan. Sama puoliksi kalustettu tunnelinpätkä barrikadien takana. Ainut ero oli siinä, että tällä kertaa pöydässä istui viisi henkilöä.



"Hyvää iltaa, 273" 16765 tervehtii tulijaa. Muut torakat nyökyttelevät.



"Öhm... Iltaa, teille kaikille..." 273 tervehtii hieman epävarmasti. 16765 viittoo tiedemiestä istumaan viereensä.



"Hyvät herrat, tässä on jäätutkija 273. Hänen avullaan varmistuu, että operaatiomme onnistuu", 16765 sanoi kiinnostuneen näköisille torakoille.



"He neljä ovat ystäviäni ja mukana operaatiossamme. 16755 ja 16754 ovat kaivostyöläisiä kuten minäkin. 6532 on vammautunut sotilas, joka on tehdastyössä. 2844 on yhden varaston kirjanpitäjä. Hän on hankkinut meille nämä aseet. Kuten te jo tiesittekin, tämän kokouksen aihe on salamurha, ja se miten me sen teemme", puhuja jatkoi. ”Me siis hyökkäämme 007:n kimppuun, kun tämä on huoneistossaan. Oletan, että 273 on saanut hoidettua itselleen pääsyn hänen huoneistoonsa... ?" 16765 katsoi kysyvästi jäätutkijaa.



273 katseli pöydän ääressä istuvia nazorakeja. Kaikki heistä olivat tyypillisen ruskeita. 6532:n vierellä oli kävelykeppi, joten hän oletti entisen sotilaan vamman liittyvän jalkoihin. Tiedemies oli yllättynyt siitä miten oli näinkin monta nazorakia, jotka uskalsivat aloittaa tämäntasoisen operaation.



273 nyökkäsi, "Kyllä. Lähetin hänelle sähkeen että tulen tapaamaan häntä. Sanoin että haluan puhua hänen asetilauksensa valmistumisesta ja kuljetuksesta."



"Koska tapaamisenne on?" 16765 kysyi.



"Hänellä oli kuulemma kiireitä, mutta sain sovittua tapaamisen neljän päivän päästä."



"Hienoa. Sinun pitää siis paikalta poistuessasi jättää ovi niin, että saamme sen auki hetken kuluttua. On myös mahdollista että iskemme jo keskustelunne aikana. Me viisi odotamme jossakin lähistöllä. 6532 on tutkinut meneekö läheltä suljettuja kaivoskuiluja, ja löysimme yhden hyvän vain vähän matkan päässä huoneistosta. Aiomme hyökätä huoneeseen suoraan ja ampua 007:n. Sitten räjäytämme huoneen ja pakenemme alas. 2844 pitää huolen tilanteen videoinnista ja siitä, että kohta koko pesä tietää asiasta", 16765 puhui.



"Kun tavalliset nazorakit näkevät mitä olemme tehneet, he tajuavat että hekin voivat vaikuttaa omiin asioihinsa ja vallankumous alkaa. Kaikki on yksinkertaista psykologiaa.", nazorak jatkoi pauhaamistaan. "Kommentteja, ehdotuksia, ideoita? Tänään tavoitteemme on hioa tuo suunnitelma entistäkin paremmaksi."



"Minua ihmetyttää tuo miten saamme oven jätettyä auki. Siinä on varmasti automaattilukitus ja se huomataan jos sen väliin laitetaan jotakin", 2844 kysyi.



"Hmm. Onko tiedemiehellämme mitään ideaa tähän? Miten saada elektroninen lukko toimimattomaksi?" 16765 kysyi.



273 nyökkäsi "Minulla on yksi vehje siihen", 273 nosti pöydälle valkoisen jääkrokotiilinnahkaisen salkkunsa pöydälle ja avasi sen. Hän nosti sieltä pienen esineen sormiensa väliin. "Tämä on jäähdytinsormus. Sen avulla saa luotua pienen jään elementaalivirran. Se jäädyttää sähkölukon toimimattomaksi."



273 laittoi sen etusormeensa ja näytti sitä kaikille tiimiläisille. "Sormuksessa on pieni nappi. Kun siitä painaa, sormukseen avautuu pieni luukku, jossa on sädetinosa ja se aktivoituu." 273 painoi nappia. Sormuksesta näkyi nousevan pieni, mutta huomaamaton, noin 3 cm mittainen sininen säde. 273 ojensi kätensä pöydällä olevaan mustepurkin eteen, niin että säde kosketti sitä. Mustepurkki näkyi peittyvän äänettömästi jäähän.



"Vaikuttavaa", kommentoi 16765. 2844 näytti tyytyväiseltä. "Onko sinulla muita yhtä hyödyllisiä keksintöjä?", 6532 kysyi odottaen hienoja jääaseita.



"Öhm, no tuota." 273 otti salkustaan toisen keksintönsä. "Tämä on Nestetyppikonepistooli. 007 tilasi tämän myös minulta." 273 otti aseen ampuma-asettaan ja ampui huoneen syrjäiseen nurkkaan. Kämmenen kokoinen alue peittyi jäähän. "Tämä ase käyttää panoksinaan luoteja, joiden sisällä on jäädyttävää nestetyppeä." 273 esitelmöi ja antoi aseen näytille tiimille.



"Mitä se tekee elävälle kohteelle?" 16755 kysyi tutkiskellen asetta käsissään.



"No, se kohteeseen osuessaan aiheuttaa osuma-alueen jäätymisen umpijäähän. Eli, jäätymiskohtaa ei voida enää parantaa. Päähän osuessa todennäköisesti kuolee.”



6532 kokeili asetta. Hän tulitti lyhyen sarjan kammion takaseinään. Ase tuntui miltei äänettömältä. Nazorak myhäili jotain tyytyväisenä. Hän ojensi aseen takaisin tiedemiehelle. "Tämä on upea", hän kommentoi.



"Heh, kiitos." 273 sanoi tyytyväisenä.



"Entäs tuo hanska? Se on niin paksu että se tuskin on ihan tavallinen", 16754 kysyi.



273 kääntyi hämmästyneesti katsomaan kädessään olevaa Alinolla-Hanskaansa. "Niin, tämä on Alinolla-Hanska. Tämä on ylpeyteni. Se ei ole ihan tavallinen ase," 273 kertoi. "Sen sisällä on Jään elementaalikivi."



"Elementaalikivi... siis joku toa-juttuko?" 16755 kysyi epäillen. Mikään Toiin liittyvä ei luvannut hyvää.



"Eh, niin. Kun hanska aktivoidaan, elementaalikiven energia kerääntyy hanskan kämmenessä olevaan laukaisin osaan. Kun kämmen koskettaa jotain, energia vapautuu hanskasta ulos. Hanskan teho on valtava." 273 kertoi ylpeänä.



6532 katsoi hanskaa kiinnostuneen "Miten tuo hanska toimii?"



"Haluatteko varmasti nähdä?" 273 kysyi tiimiltä. He nyökyttelivät varmasti. 273 virnisti hieman. Hän tarttui toisella kädellään hanskan ranteessa olevaan käynnistysrullaan. Hän tiukensi otettaan. Sitten hän väänsi sen ympäri. Hanskasta räsähti ja alkoi humista. Kämmenen laukaisin osasta kipinöi sinistä energiaa, aivan kuin sähköä. 273 otti taistelu asennon: Nosti oikean kätensä koukkuun päänsä yläpuolelle ja piti sormensa avoinna. Sitten hän yhtäkkiä juoksi seinän eteen ja löin hanskansa seinään. Silmänräpäyksessä valtava energiavirta purkautui hanskasta kiviseinään. Sininen valo täytti huoneen, kun siniset salamat virtasivat seinää pitkin ylös, oikealle ja vasemmalle. 2844 kaatui hämmästyksestä tuoliltaan. Sitten energiavirta loppui. Nazorakit katsoivat hämmästyneinä seinää, joka nyt oli umpijäässä. 273 kumarsi tiimille.



Nazorakit katselivat hanskaa näyttäen toisaalta vaikuttuneilta mutta myös epäileviltä. Kukaan ei tiennyt mitä sanoa.



"Selvä. Kiitos, 273. Keksintösi ovat upeita. Me onnistumme tässä", 16765 sanoi voimakkaasti.



"No entäs..." 273 aloitti epävarmasti "Entä se meidän sopimus 219:n lavastamisesta syylliseksi? Miten se tapahtuu?"



"No hommahan menee niin, että kun me onnistumme tässä, lavastusta ei tarvita. Kapinan jälkeen tuomioistuin voi syyttää häntä ties mistä, agenteille kyllä syytteitä löytyy. Jos me taas epäonnistumme... jos niin käy, kenellekään meistä ei ole hyötyä lavastuksista. Jos tämä epäonnistuu pakenemme." 16765 sanoi pitkän, miettivän tauon jälkeen.



6532 taas viittasi. "Vielä siitä paosta. 007:n huoneen lähistöä varmasti vartioidaan ja sähkökatkoksen tullessa vartijat varmasti tarkistavat kaikki käytävät", hän muistutti.



"Siinä lähellä on suljettu tunneli. Asennetaan sen päähän räjähteet, niin paetessamme räjäytämme sen auki ja pääsemme siitä läpi kaivosverkostoon", 16765 kertoi. "2844 viestittää samaanaikaan radioon tietoa hyökkäyksestä. Kaikkien nazorakien pitää saada tietää tästä mahdollisimman pian iskun jälkeen."



"Ja sorretut Nazorakit ymmärtävät tilaisuutensa tulleen?" 273 varmisti ymmärtäneensä.



"Aivan. Johtajat eivät voi mitään, kun koko pesä on heitä vastaan."



"Vielä kysymyksiä, herrat?" 16765 kohotti ääntään puhejohtajamaiseen tyyliinsä. "Jos ei ole, juslitan kokouksen päättyneeksi. Tavataan neljän päivän kuluttua."

This post has been edited by paavo12 on Apr 1 2012, 12:40 PM

Athistien saari




”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.”

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Sinä menet takaisin laivalle. Heti.

Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.

Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.

Ei...

Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.

Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.

Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?

Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan "tieto lisää tuskaa".

Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.

Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.

Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.

Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.

Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.

* * *

Kuusi kilometriä.

Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?

Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.

Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.

Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.

”Seis! Kuka siellä?!” kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia.
Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.

”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?” Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.

Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä?
Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.

Matoro ampui toisen. Kolmannen.

Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua.
Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.

Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto ”Tuolla se on!” Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.

Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.

Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?

Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.

Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.

”Hei!” Matoro tervehti iloissaan. ”Mitä karzahnia täällä on tapahtunut?” hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.


Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.

Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään.
"En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?”

Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy.
"No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen..." Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. "Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen…”

"Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa?” Hai keskeytti.

"Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa”, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.

"Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron”, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.

"Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun", Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: "Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin."

"Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois" Matoro ehdotti.

"Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?" Hai kysyi.

"Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa", Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.

"Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin”, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.’

”Miten me aiomme pelastaa kumppanimme?” Hai kysyi.

Matoro huokaisi. "Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään…”

"Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit?” Bloz kysyi.

"Minä... en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota”, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut.
Mutta hän piti lupauksensa.


"Hienoa", Hai sanoi. "Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin” Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.

* * *

Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.

Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.

Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.

Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.

Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.

Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen "veljeään" oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.

"Anteeksi, mutta en voinut muutakaan", Toa sanoi ja jatkoi matkaa.

Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.

Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua

Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.

* * *

Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.

Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.

Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.

Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt... Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.

Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.

Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.

* * *

Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.

"Miten aiomme päästä täältä pois?" yksi Matoraneista kysyi. "Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa.” Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.

"Muuten, missä on Troo?" Bloz kysyi.

Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.

"Mikä ihme se oli?" yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.

"Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat", Matoro sanoi.

Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. ”Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus”

Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.

Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?


Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin

Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.

Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.

Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan.
”Entä tämä halli?” kuului ääni ulkoa.
Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin.
”Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle”, hän sanoi sinilakille.
”...mutta...”
”Nyt.”

Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki.
”Mene.”
”Mu-”
”Mene.”

Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä.
”En minä voi jättää sinua tänne. Ei se-”
”Mene.”
”Mutta mistä tämä jalouden puuska?”
”Ei-”

Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.

Ylikersantti laski airon veteen.

Teräs upposi torakkaan.

Ylikersantti työnsi airolla vauhtia altaan reunasta.

Teräs vedettiin ulos torakasta.

Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.

Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.



Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.

Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?

BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.

Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.

Paitsi että... hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh-
”Tuolla menee yksi!” kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.

Mitä minä teen... hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.

Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.

Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,

Silloin räjähti.

Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.


[spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]