Bio-Klaani, ilmatila

Voimakkaan höyrymoottorin ulvoivat täböllä ja kybällä Ilmaraptori I:n siipien tyvessä. Vastamaalatun, kiillotetun ja vahatun hävittäjän siniharmaat ja mustat siksak-kuviot halkoivat viileää ilmaa uskomattomalla nopeudella. Tongun suuren ohjaustuolin pienemmäksi vaihtanut Klaanin lentäjä-ässä Ämtur väänsi kädet hikisinä ohjaussauvaa ja teki vielä muutaman ympyrän Klaanin Matoran-kaupungin yläpuolella. Siipien säädettävä kallistuskulma antoi aluksella mitä parhaimman ohjauskyvyn, ja Ämtur sujahtikin takaisin Telakan lentokonehalliin itsevarmemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Telakan johtaja Keetongu oli odottamassa hallilla testilennolta tullutta monta kertaa itseään pienenpää kollegaansa. Kyklooppi oli katsellut maasta käsin Raptorin lentoa. Jos matka Nynrahilta Klaanin oli käynyt vikkelästi, oli aluksen vauhti vielä viimeisten silausten entistäkin liukkaampi.

”Hyvinhän tuo näytti sujuvan”, Tongu sanoi otsaansa pyyhkeeseen kuivaavalle Onu-Matoranille.

”Aivain loistavasti. Sota on käytännössä voitettu”, Ämtur vastasi silmä (toinen silmä oli piilossa Akakun lisäsilmien takana) loistaen.

”Toivotaan niin”, Tongu vastasi. He kävelivät yhtä matkaa kohti kirjanpito- ja taukotiloja pienen (Tongun kohdalla suuren) välipalan toivossa. Ruoka sai kuitenkin odottaa, kun erään kulman takaa kaksikkoon melkein törmäsi erän vanha Toa-ystävä.

”Kas, Umbra! Ei oltu nähty hetkeen”, Tongu sanoi yllättyneenä ja läimäytti valon Toaa ystävällisesti selkään. ”Kukas tämä toinen veijari on?”

”Hauska nähdä, Tongu, mutten tullut tänne vain tämän takia. Tämä on Deleva ja hän joutui pikku kärhämään mekaanisen kätensä kanssa. Ajattelin, että sinulta hoituu tämmöiset hommat”, U vastasi ja näytti Delevan siteessä olevaa mekaanista raajaa. Plasman Toa tyytyi nyökkäämään kykloopille.

”Jaa-a. Toimiiko se höyryllä?”

”Ei, mutta vahingot eivät ole virtalähteessä vaan voimansiirrossa. Veikkasimme, että ne voi korjata perusmekaniikalla”, U vastasi. Nelikko meni lähimpään korjaushuoneeseen ja Deleva asetti kätensä korjauspöydälle. Hän kytki raajansa tuntoreseptorit pois päältä toimenpiteen ajaksi. Ämtur ojenteli Tongulle työkalusarjoja, joita jätti käsitteli yllättävän tarkasti suuriin käsiinsä nähden. Käden sisässä oli muttereita ja mäntiä hajallaan ja Tongu joutui tonkimaan huomattavan määrän hajonnutta romua ulos. Ämtur pyöritteli kädessään mekaanisen hauiksen pneumatiikkapumppua.

”Hassua miten ne pistävät valmistajan logon kaikkiin komponentteihin”, Matoran sanoi itsekseen, ”minä olen puuhannut paljon mekaniikan kanssa, enkä ole törmännyt koskaan tähän valmistajaan. Musta kämmen logona joka pirun osassa. Varmaan joku Metru Nuin uusi menestyjä.”

”Ei kovin uusi”, Deleva sanoi puhuen ensimmäisen kerran, ”Minulla on ollut tämä käsi jo pitkään, mutta en kyllä tiedä valmistajaa. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita”.

”Oli miten oli, tämä voimavarsi pitää hitsata. Odottakaan hetki niin haen laitteet neloshallista.”

”Ei tarvitse”, Umbra sanoi ja nappasi pienen varren Tongun sormin välistä. Valon Toan sormesta lähti ohut ja kirkas valonsäde, joka hitsasi varren saumattomasti ehyeksi.

”Kiitos vaan”, Tongu sanoi kun U heitti osan takaisin hänelle. Kyklooppi asetteli osat takaisin mekaaniseen suojakoteloon ja sulki sen kannen. Deleva palautti virran ja tunnon käteensä ja heilutteli sitä ilmassa.

”Toimii. Kiitos tästä”, Kakamakasvoinen Toa sanoi. Umbra hyvästeli Tongun ja Matoranin ja Toat lähtivät takaisin kohti Klaanin linnoitusta. Tongu jäi tutkimaan romulootasta sattumalta löytämäänsä aktuaattoria.

”Eiko tuo ollut yksi legendan keltaisista jättiläisistä?” Deleva kysyi kun Toat kävelivät ylös Klaanin mukulakivikatua.

Bio-Klaanin saari, Nazorak-pesät.

Pimeeässä käytävässä oli paljon vilskettä. Nazorakit kävelivät kiireesti käytävästä haarautuviin uusiin käytäviin. Niiden katoissa kiilui vain pari välkkyvää loisteputkea. Sankasta ruskeasta väentungoksesta erottui yksi valkoinen hahmo. Jäätutkija 273 oli tullut Pesään. Hän muisteli kuinka oli puhunut aamulla Juipin kanssa:

”Juippi. Minun pitää käydä Pesässä tilaamassa raaka-aineita. Teräs ja muut tarvikkeet ilmatyynyaluksiin alkaa olla lopussa”, 273 oli sanonut.

”Saanko minä tulla mukaan?! SAANKO, SAANKO, SAANKO?!” Juippi kinusi innoissaan.

”Et. Sinä joutuisit heti vaikeuksiin, kun sinut päästää silmistä. Eikä siinä mene kuin korkeintaan iltaan asti. Älä turhaan odottele minua päärakennuksen katolla.”

”Hm. No olkoon”, 2905 sanoi pettyneenä.

Valkoinen Nazorak oli tullut helikopterilla Pesään ja käynyt viemässä tilauksen yhteen Nazorakien varaosavarastoon (joka sekin oli yhtä huonossa kunnossa kuin vuoritukikohdan varasto). Nyt hänellä oli mukavasti aikaa kierrellä Pesässä ennen kopterinsa lähtöä.
Tutkija oli kauan ollut poissa Pesästä ja huomasi monen asian muuttuneen: Uusia käytäviä oli rakennettu, vanhoja suljettu, luolia ja harjoitustiloja lisätty.

273 käveli rauhassa käytävää pitkin pitäen käsiään laiskasti valkoisen työtakkinsa taskuissa. Hän seurasi muiden Nazorakien kiireitä. Monet näkyivät menevän töihin. Toiset kantoivat raskaita kantamuksia. Se johtui kaivoksen läheisyydestä. Jäätutkija otti vasemman kätensä pois taskusta ja tarkasteli Alinolla-hanskaansa. Hän huomasi että yksi ruuvi kämmenessä oli löystynyt. Tutkija alkoi kiristää sitä toisella kädellään, eikä siksi huomannut tunnelin risteyksestä tulevaa, raskasta poraa kantavaa torakkaa. Hän kantoi poraa molemmilla käsillään ja se peitti hänen näkymänsä, joten hänkään ei ehtinyt väistää ajoissa. Kuului äänekäs tömähdys ja rikkimenneen esineen ääni, kun pora tippui kivilattialle. Poraa kantanut Nazorak kaatui polvilleen. 273 horjahteli, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa.

"Hullu! Katso eteesi!" poraa kantanut Torakka sanoi. Hän oli 16765, kivenhakkaaja. "Esimieheni murhaa minut tästä hyvästä!"

"Anteeksi, en nähnyt sinua", 273 pahoitteli. 16765 mutisi jotain vihaisena. "Öhm, minä kyllä korvaan sen"

Kivenhakkaaja oli hetken hiljaa. "Mitä?"

"Niin... Minä törmäsin sinuun, vai mitä?" Valkoinen Nazorak sanoi.

"Mutta eiväthän korkea-arvoiset...", 16765 sopersi.

"Jos menisimme esimiehesi luokse selittämään tämän?" 273 ehdotti.

16765 oli ällikällä lyöty. "J-joo. Mennään. Tännepäin..."

Kaksikko kävelivät viereisestä tunnelista, josta 16765 oli äsken tullut, kaivokselle. Matkaa ei ollut kovinkaan paljon. He tulivat isompaan luolaan josta kaivostunnelit alkoivat. Nazorakit työnsivät kaivosvaunuilla louhittua kiveä pois tunneleista. 16765 opasti 273:n hänen esimiehensä luokse. Hän oli pitkä, hoikka porakka, joka piti päässään kaivoskypärää. Hän katseli kivenhakkaajien kulkemista sisään tunneliin ja sieltä ulos.

”Pomona” tunnettu porakka mulkoili nazorakia, joka näytti siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle. Valkoinen tiedemies-torakka tuli 16765:n takaa ja alkoi puhumaan:

"Anteeksi. Se oli minun vikani. Minun olisi pitänyt katsoa paremmin eteeni. Maksan kyllä poran hinnan."

"Maksatko tosiaan?" Pomo katsoi valkoista torakkaa paheksuvasti. "Sääli on heikkoutta, mutta jos hinnasta sovitaan..."

273 katsoo Torakkaa hieman vihaisesti "Paljonko? Riittääkö kuusi tonnia?" hän kysyi hypistellen shekkivihkoaan. Pomoa ärsytti tiedemies-nazorakin omahyväisyys, mutta päätti pysyä vaatimuksessaan. Kuusi tonnia oli paljon enemmän kuin poran hinta, joten hänelle jäisi silti mukavasti käteen.

"Riittää", pomo tuhahti ja loi murhaavan katseen 16765:een.
273 ojentaa allekirjoittaa nopeasti shekin ja ojentaa sen Pomolle mutisten samalla itsekseen. Hiljaisuuden vallitessa 273 kääntyy ja viittaa työläis-nazorakia mukaansa. He lähtevät kävelemään hiljaisempaan käytävään.

"Mukava pomo sinulla" 273 sanoo kivenhakkaajalle sarkastisesti.
16765 tuhahti. Hän oli edelleenkin hämmentynyt tiedemies-torakan anteliaisuudesta.

"Mikä sinä olet? Miksi olet täällä?"

"Olen Jäätutkija 273. Asun Mt.Ämkoon päällä. Tulin tänne vain hakemaan täydennyksiä yhteen tilaukseen. Niin, teen myös aseita”, valkoinen nazorak esittäytyi.

"Ei, vaan miksi sinä välität meistä surkimuksista?" 16765 kysyi aavistus katkeruutta äänessään.
"Surkimuksista?" 273 kysyi yllättyneenä. "Mitä tarkoitat 'surkimuksilla'?"

Kiveen kaivetussa käytävässä oli yllättävän rauhallista. Ohi kulki välillä nazorakeja kottikärryjen tai kaivuuvarusteiden kanssa.
"E-etkö sinä ajattele niin? Että kaikki alempiarvoiset ovat surkimuksia?"

"En suinkaan." 273 sanoi. "Arvojärjestelmä on minusta hieman epäreilu: Nazorakin arvo määräytyy, sen perusteella monesko olet syntyessäsi. Minusta Nazorakin pitäisi ansaita arvo."

16765:n ilmeessä kävi häivähdys katkeria muistoja. "Tämä tavallisen työläisnazorakin elämä on helvettiä. Mitä te kenraalit ja tiedemiehet muka tietäisitte millaista elämää suurin osa nazorakeista elää..." ruskea nazorak puhui hiljaa varovaisin sanoin.

"Niin, mistäpä me. Mutta olen suurimman osan elämästäni asunut pienellä tutkimusasemalla, yhdessä työläis-Nazorakien kanssa. Minun parhain ystävänikin on minua saamaristi nuorempi mekaanikko, ja me silti istumme iltaa yhdessä katsomassa auringonlaskua ja juomassa.”

"Istutte auringonlaskussa ja juotte... minä en ole nähnyt aurinkoa pitkiin aikoihin. Ei täällä alhaalla saa levätä, ei rentoutua. Ei saa olla vapaa…”

"Auringonlaskua on mahtava katsoa. Me puhumme yhdessä monista asioista. Hän on minun paras ystäväni, vaikka onkin alempiarvoinen." 273 kertoi "Niin, enkä muutenkaan pidä joistain itseäni ylemmistä Nazorakeista. Esimerkiksi vihaan yhtä rehvastelijaa Tiedustelupalvelussa."

16765:n katse terävöityi heti. Hän vilkaisi valkoisen nazorakin kasvoja.
"Sinulla on ...vihamies tiedustelupalvelussa?" hän kysyi hiljaa.

"Niin, voi sen kai niinkin sanoa" 273 sanoi hieman vaisusti. "Hän on aina vähätellyt minua. Haukkunut 'Lumihiutaleeksi'!"



16765 näytti mietteliäältä ja kiihtyneeltä. Hän tajusi, että kaikki hänen suunnitelmansa saattaisivat onnistua. Hän saisi kaiken haluamansa, jos onnistuisi taivuttelemaan tämän tiedemiehen auttamaan itseään.

"Minulla on eräs... tarjous. Tule, mennään jonnekin rauhallisempaan paikkaan" 16765 sanoi salamyhkäisesti, viitaten päänheilautuksella eräälle sivukäytävälle.
273 katsi hieman kysyvästi kivenhakkaajaa, mutta päätti seurata tätä.

Pitkä käytävä haarautui vasemmalle. Se oli hämärä ja valoton. Käytävän poikki oli vedetty metallipalkit ja piikkilankaa. Suljettu sortumavaaran vuoksi, luki keltaisessa kyltissä. 16765 syöksyi barrikadien luo ja taivutti auki neliön mallisen kappaleen metalliverkkoa. Se oli leikattu kolmesta suunnasta ja oli keskimäärin nazorakin kokoinen, ainakin leveyssuunnassa. Torakka siirsi näön vuoksi paikalle laitetut metallilevyt pois. Joku oli tehnyt reitin barrikadien läpi suljetulle alueelle, ja niin hyvin ettei sitä näe ulkoa päin.

”Tule. Ei täällä ole oikeaa vaaraa”, ruskea nazorak sanoi.

16765 kumartui luukusta ja hiipi sisälle piilopaikkaansa. Hän viittoi 273:a tulemaan peräänsä, ja hetken emmittyään valkoinen torakka seurasi ruskeaa torakkaa sisälle. 16765 sulki aukon sillä välin kun 273 ihmetteli huonetta.

Käytävästä oli tehty kalustettu huone. Sen uloskäyntiä lähimpänä oleva osa oli erotettu pitemmälle jatkuvasta tunnelista punaisella nauhalla. Huonetta hallitsee metallinen pöytä, jollaisia näkee standardina jokaisessa nazorakien virastossa. Sen ääressä on viisi tuolia. Käytävän molemmilla sivuilla on erilaisia laatikoita, joissa ei ole minkäänlaisia merkintöjä niiden sisällöstä. 16765 sytytti pöydän keskelle pienen lampun.

16765 istuutui yhteen tuoliin ja viittoi vierastaankin istumaan.
"Kuinka pitkälle olet valmis menemään, jos saisit vihamiehesi pois tieltäsi? Kuinka pitkälle olet valmis menemään vapauden ja tasa-arvon nimissä?" työläisnazorak aloitti mystisesti nojaten käsiinsä.

"Vapauden ja tasa-arvon..." 273 makusteli kysymystä hieman yllättyneenä. "Mutta kostaakseni hänelle... Voisin vaikka pilata hänen elämänsä, jos voisin."

"Meillä on... suunnitelma. Minä, ja pari muuta, jotka uskovat kykyynsä muuttaa kohtaloaan... Me aiomme nousta johtajia vastaan kunnolla." 16765 sanoi selkeästi ja hitaasti. Hän hymyili, eikä hän muista koska hän olisi hymyillyt viimeksi.

"... Kuinka kunnolla?" 273 kysyi epävarmasti ja hieman skeptisesti.

"Jos me onnistumme, johtajat tajuavat kuinka heikkoja he ovat” ruskea nazorak aloitti. "Tarvitaan kipinä, joka sytyttää kaikki kaltoin kohdellut nazorakit palamaan... ja kun se kipinä tulee, johtajat ovat mennyttä."

"...Siihen tuskin pelkkä järkipuhe riittää...?"

"Me aiomme murhata erään hyvin korkea-arvoisen nazorakin. Kirotun tiedustelupalvelun johtajan. Kun kaikki tajuavat, että johtajat eivät ole kuolemattomia, myrsky nousee ja hirmuhallinto loppuu."

273 hiljeni yllätyksestä. "Aiotte tappaa 007:n...?" Hän kysyi hiljaa.
"Ja voimme lavastaa vihamiehesi sen tekijäksi, jos tahdot."

273 oli jälleen hiljaa. Kosto 219:lle oli mahtavinta mitä hän voisi unelmoida, mutta 007 oli tilannut 273:n aseita ja mahdollisesti voisi nostaa hänet arvostetuimmaksi keksijäksi. Lisäksi hänen mielessään pyöri epäonnistumisen vaihtoehto. Pelkästään kapinan suunnittelemisesta sai kuolemanrangaistuksen. Entä jos kaikki epäonnistuisi? Hän pilaisi uransa ja elämänsä liittymällä johonkin salaliittoon vain kostaakseen.

"Sano epäilyksesi ääneen", 16765 rikkoi hiljaisuuden.

"Katsos... 007 teki minulta asetilauksen. Hän voisi nostaa minut arvostetuimmaksi aseiden tekijäksi..." 273 sanoi epävarmasti.

"Ja kun me voitamme, sinä nouset arvostetuimmaksi tiedemieheksi kaikkien keskuudessa, et vain johtoportaan. Sinut muistetaan nazorakina, joka korkeasta arvostaan huolimatta halusi tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Sinut tullaan aina muistamaan nazorakina, jota ilman vallankumous ei olisi ollut mahdollinen. Tuhansien vuosien kuluttua vapaat nazorakit muistelevat tutkija 273:a ja järjestävät juhlia hänen kunniakseen..." 16765 pauhasi selvästi innostuneena.

”Ajattele sitä. Usko siihen, että onnistumme. Sinä haluat sitä, etkö vain?”

Hiljaisuus oli painostava. Lamppu räpsähti.

273 oli jälleen hiljaa. Hänestä se kuulosti hieman imartelevalta, mutta hän oli vieläkin epävarma. "Mutta kuinka hyvä suunnitelma on? Ei Tiedustelunjohtajaa noin vain tapeta. Ja jos jäämme kiinni, meidät teloitetaan."

"Me olemme valmistautuneet kauan. Olemme odottaneet jotakuta, kuka pystyisi hankkimaan meille pääsyn 007:n huoneistoon. Meillä on tiedustelupalvelun varastolta ryöstettyjä kaasukranaatteja sekä paljon aseita kätkettyinä juuri tänne. Olemme perehtyneet turvajärjestelmiin ja tiedämme, mistä saamme katkaistua sähköt 007:n turvalaitteita. Lisäksi, sanoit olevasi asetutkija. Kenties sinulla on jotain muutakin, kuin syy käydä tapaamassa 007:ää tämän huoneistossa?"

273 mietti jälleen. Valmistautuminen kuulosti hyvältä. Lisäksi tiedot 007:stä kuulostivat vakuuttavilta. "No, varmaan voisin käydä kysymässä tilauksen kuljetuspäivästä."
"Olet siis mukana?"

273 sulki silmänsä. Hän ajatteli, miten asiat voisivat mennä tapahtuneen jälkeen. Uskaltaisivatko Nazorakit todellakin aloittaa vallankumouksen? Jos suurin osa työläisistä ja sotilaista ymmärtäisivät tilaisuuden tulleen, se oli mahdollista. Lisäksi ajatus, että 219 teloitettaisiin korkeimman oikeuden päätöksestä, kuulostaisi mahtavammalta kuin mikään muu. "Hyvä on... Minä suostun." 273 sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

"Mahtavaa! Tavataan täällä samassa paikassa viikon kuluttua, niin esittelen sinut lopulle tiimille. Koeta samalla selvittää koska pääset 007:n huoneistoon."

”… Selvä” 273 kuittasi. 16765 opasti tiedemiehen ulos ja sulki sitten piilopaikan oven. Kaksikko käveli pois sanomatta sanaakaan toisilleen. 16765 palasi töihin 273:n suunnatessa ylemmille tasoille.



16765:n tarttuessa hakkuun hän oli onnellisempi kuin aikoihin. Nyt hänen ryhmällään olisi pääsy 007:n huoneistoon. Mikään ei menisi pieleen. Hän saisi kostonsa ja nazorakit vapautensa.


Bio-Klaanin saari
Nazorakien vuoritukikohta

Ilta oli ehtinyt tulla, kun 273 oli palannut Pesästä Mt.Ämkoolle. Kuu paistoi pienestä ikkunasta sisään Jäätutkijan pieneen huoneeseen. Hänen huoneessakin seinillä oli sinikopioita ja muistiinpanoja, työnarkomaani kun oli. Valkoinen Nazorak oli riisunut valkoisen työtakkinsa ja lilan solmionsa pöydälle. Hän makasi sängyllään ja katsoi kiiltävästä Alinolla-hansikkaastaan omaa peilikuvaansa. Hän oli mennyt aikaisin nukkumaan, muttei saanut unta.

”Kuinka pitkälle olet valmis menemään, jos saisit vihamiehesi pois tieltäsi? Kuinka pitkälle olet valmis menemään vapauden ja tasa-arvon nimissä?...”

”Ja kun me voitamme, sinä nouset arvostetuimmaksi tiedemieheksi kaikkien keskuudessa, et vain johtoportaan. Sinut muistetaan nazorakina, joka korkeasta arvostaan huolimatta halusi tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta…”

273 muisteli 16765:n puheita...

”Olen mukana…”

”Mihinköhän soppaan menin työntämään lusikkani…”



[spoiler=Credits]Pave teki about puolet tästä. Musiikin heitti Kepe. Krediittiä heille.[/spoiler]

VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus

Vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, elivät rintamalinjat edelleen maailman syrjäseuduilla. Eteläisten saarten tutkimattomuus avasi lukuisia mahdollisuuksia sellaiselle, jota ei haluttu pitää julkisessa tiedossa. VL-624 oli sodan lopulla rakennettu valtava sotilastukikohta, jonka kautta siirrettiin valtavat määrät sotilaita ja tarvikkeita pohjoisen taistelukentille. Sodan päätyttyä siitä tuli kansainvälinen hämärän toiminnan keskuspaikka ja pienelle saarelle kohonnut valtaisa metallinen pilvenpiirtäjä oli ympäri vuorokauden eliittivartijoiden valvovan silmän alla.

Pilviä halkovan metallisen hirmun ylimmissä kerroksissa sijaitsi lukuisia telakoitumispisteitä, joihin alukset ympäri maailmaa pysäköityivät. Noin 20 kattokerrosta paikkoja, yksi jokaista tornin sivua kohti. Kahdeksastakymmenestä telakoitumispaikasta suurin osa oli aina varattuna ja niiden omistajat yleensä joko huolsivat aluksiaan tai pitivät sijaa tornin sisälle rakennetuissa pienissä kaupungeissa. Yli satakerroksisen pilvenpiirtäjän jokaiseen kerrokseen mahtui teollisuuhallin verran sisältöä ja pienemmät yhteisöt alkoivat kukoistaa.

VL-624 seisoi edelleen haastamattomana. Sadat sen suojiin asettuneet metsästäjät suojasivat sitä raskain ilmatorjuntatykein ja kaluston määrä rautajätin sisällä olisi riittävä koko eteläisten saarien valloittamiseen. Tätä valloitusta Metsästäjien ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Odinalta tulleet käskyt olivat pitävät. VL tulisi täyttämään vielä tarkoituksensa, mutta vasta sitten, kun TSO niin katsoo.

Kaikessa mahdissaan tuo pilvenpiirtäjä kuitenkin tarjosi vastusta hyvin vähän. Se oli helppo kiertää, se oli helppo välttää. VL-624:ää lähestyessä pystyi tekemään vain yhden vakavan virheen...

...joutua sen sisälle.

Oli kulunut pari sekuntia siitä, kun Killjoy oli sulkenut suunsa. Jos joku olisi nähnyt Metsästäjän kypärän taakse sillä hetkellä, olisi ollut hyvin helppoa nähdä metsästäjän päässä riehuva aivomyrsky. Kaiken epätoivon keskellä kymmenet kysymykset huusivat vastausta, monet ongelmat vaativat ratkaisua ja samalla Metsästäjä yritti epätoivoisesti muistella lisätietoja senhetkisestä olinpaikastaan. Metallinen hohtava kyltti paistoi telakoitumisalueen yläpuolella, luoden heijastukset viidestä sisältämästään merkistä sillalla seisovan tummahaarniskaisen soturin päälle.

Pyöreä, miltei kokonaan ilmassa leijuva ja naurettavan korkealle sijoitettu telakoitumisalusta oli kiinni itse rakennuksessa ainoastaan lyhyen rautaisen sillan varassa. Killjoy arveli sen pysyvän ilmassa painovoimaa kumoavien Kanoka-kiekkojen avulla. ”Mahdollisesti hatarat rakenteet” kirjattiin nopeasti Joyn muistiin.

Kului muutama sekunti lisää. Kaksi metallista askelta tärisytti siltaa, jolla Joy edelleen nuokkui polvillaan. Metsästäjä kääni katseensa kiiltävästä maastosta kohti hieman lähempänä olevaa Purifieria. Kaksikko tuijotti toisiaan. Kumpikaan kypäräpäisistä sotureista ei paljastanut ulos minkäänlaista tunnetilaa. Ei, ennen kuin Killjoy puristi kätensä nyrkkiin...

...nyrkkiin. Vaatimaton virne nousi kenraalin palaneille kasvoille. Hänen sormensa liikkuivat. Metsästäjä antoi niiden pyöriä hetken, nautiskellen niiden luomasta rutinasta. Hän todellakin liikkui. Ehkä aika riittäisi sittenkin.

Kaksi metallista askelta lisää. Välimatka kahden soturin välillä oli noin kaksikymmentä metriä. Siniharmaaseen massiiviseen haarniskaan pukeutunut Purifier jätti oikeat uudet kasvonsa mysteeriksi. Molemmilla oli psykologinen yliote toisesta. Killjoyn tilannetta ei tosin auttanut se, että hän pienemmän kokonsa lisäksi oli polvillaan tummanpuhuvan soturin edessä.

Kenraali havainnoi lähestyvän vastustajansa varustuksen niin nopealla tahdilla, kuin vain kykeni. Haarniskan paksuus oli äärimmäisen raskas. Mahdoton läpäistävä kevyemmän luokan tuliaseilla. Rannekiväärit oli siis poissuljettu. Mustat putket pumppasivat energiaa Purifierin todellisen kehon sisältä pukuun. Killjoy näki siinä puvun selvimmän heikon kohdan. Samoin haarniskan paljaaksi jätetyissä nivelissä. Punainen metsästäjä kuitenkin pelkäsi Purifierin olevan tämän myötä häntä itseään huomattavasti nopeampi.

Purifierin oikean olkapään yläpuolella oli lukittuvat telat. Mahdollinen paikka selästä nousevalle aseistukselle. Haarniskan ranteet olivat myös hälyttävän paksut. Mahdollisesti siis täynnä aseita. Kypärän yksi suuri silmä sisälsi luultavasti samanlaisia havaintotoimintoja, kuin Killjoyn omassaankin. Kohde näytti kuitenkin suojaamattomalta. Siihen olisi helppo osua.

Tänä aikana tapahtui neljä askelta lisää. Killjoy näki nyt täysin selvästi panssariin maalatun Mustan käden logon. Kenraalin olisi ehkä pitänyt olla siitä yllättynyt. Hän ei ollut. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuon merkin oli tarkoitus kertoa hänelle.

”Noh, etkö aio mahtailla paluullasi? Etkö aio kertoa pitkää tarinaa siitä kuinka mahtavuutesi peittosi jälleen kaiken muun? Se olisi kovin tapaistasi.”

Askeleet pysähtyivät. Välimatkaa kaksikon välillä oli enää kymmenen metriä. Hieman koneistuva, mutta silti tuttu, korkea ja sähisevä ääni omasi nyt vakavuuden, jota Killjoy ei ollut vuosisatojen aikana kertaakaan ennen kuullut. Ei tällaisena. ”Et ole kovinkaan yllättynyt kenraali. Osasitko jopa arvata mitä oli tapahtunut?”

Killjoy keskittyi nyt suoristamaan toista jalkaa altaan. Hän seurasi katseellaan raajaansa, kun se liikkui ja nousi pystyyn. Sen avulla metsästäjä hitaasti, mutta varmasti hilasi itsensä seisomaan. Kaksikon välinen pituusero oli muutama kymmenen senttiä. ”Myönnän, että en odottanut mestarisi vaivautuvan koluamaan ruumistasi Xian tuhkista. Mutta tämä on... viides kerta. Viides kerta kun minä tulen tappamaan sinut... veljeni Ehkä näin monen kerran jälkeen minun pitäisi lopettaa yllättyminen.

Purifier levensi asentoaan ja levitti kätensä sivuille. ”Viides kerta... olemmeko me pyörineet tässä ringissä niin kauan... ha-hah. Sääli. Tänään se vihdoin päättyy. Evoluutioni on viimein ohittanut tarvittavan pisteen.”

Killjoy sähähti, levittäen samalla jalkojaan saadakseen tukevamman otteen metallista allaan. ”Sinä siis kutsut tuota edelleen evoluutioksi? ...idiootti. Valtapelisi johtaa vain varmaan kuolemaan. Sinä tiedät, että tuota voimaa ei voi kontrolloida. Näit mitä muille tapahtui. Sama odottaa sinua.”

Purifierin kypärän takaa kuului vaimeaa naurua. Killjoy seurasi kuinka Pimeyden metsästäjän toinen käsi nousi vivulle niskassaan ja paineilman luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi. Se roikkui nyt Purifierin vasemmasta kädestä. Soturin kasvot olivat nyt paljaat. Killjoy kavahti askeleen taaksepäin.

Mustavalkeat täysin sileät ja linjattomat kasvot eivät sinänsä olisi saaneet punaista soturia perääntymään. Syynä oli kypärän takaa paljastuneen olennon kita. Täysin siinä missä suun olisi kuulunut olla, törrötti kaksi riviä hirvittäviä pitkiä hampaita. Hengitys höyrysi niiden välistä kylmään ilmaan. Petomaisen ilmestyksen takaa kaikasi kuitenkin edelleen jo vuosisatojen takaa Killjoylle tuttu ääni. ”Kuten näet, minä onnistuin jo. Voimani on täydellisessä kontrollissa. Ovat olleet jo kauan. Sinä ja typerä tiedenaikkosesi ette vain koskaan tajunneet sitä.”

Pieni sähkönpurkaus särähti Killjoyn puristuneen nyrkin välistä. Raivostunut irvistys oli noussut punaisen metsästäjän raadellulle suulle. Hänen tietokonemonitorinsa toimi taas. Killjoy tarvitsisi kuitenkin vielä hetken oikosulkujen ohittamiseen. ”Sinä saasta... julkeatkin vetää hänet tähän.”

Purifier huokaisi ja pudisteli päätään, aivan kuin tämä olisi hetken oikeasti ollut pettynyt tilanteen kulkuun. ”Typerys. Minä kerron sinulle vain totuuden. Musta käsi oli täynnä naiiveja typeryksiä. Sinä, Niz ja kaikki ne muut. Olisin saavuttanut tavoitteeni nopeammin ilman teitä. Te onnistuitte tuhlaamaan kuulieni valmistamiseen satoja vuosia.”

”Sinä olit yksi meistä Purifier. Me luotimme sinuun. Herra luotti sinuun. MINÄ luotin sinuun! Sinä veit heiltä kaiken. Sinä ja typerät mielitekosi. Inhoan jo pelkkää ajatusta siitä, että joskus taistelimme rinta rinnan.” Killjoyn äänestä paistava halveksunta ei tuntunut tekemään vaikutusta Purifieriin.

Musta Metsästäjä huokaisi syvään ja napsautti kerran metalliin kuorittuja sormiaan. Metallin kalahdus kieli Killjoylle, että joku hänen takanaan veti esille asetta. Nopea vilkaisu taakse vahvisti tämän arvelun. Hopeiseen, vanhanaikaiseen ja koko kehon peittävään haarniskaan pukeutunut Metsästäjä oli vetänyt selästään esiin äärimmäisen raskaan kolmipiippuisen automaattihaulikon. Samanlaisen, millaisia Vahkien etulinjat olivat käyttäneet sodassa. Killjoy tajusi, että Metsästäjä oli sama, joka oli aiemmin ojentanut Abzumolle merkillisesti hohtavan pussukan. Killjoy tiesi, mitä pussi sisälsi. Hän miltei sääli Makutaa. Hän oli vaihtanut Killjoyn johonkin paljon hyödyttömämpään.

”Nyt arvoisa kenraali. On tullut aika. Anna se minulle ja hyväksy kohtalosi.” Purifier oli ojentanut ottavan kätensä kohti Killjoyta. Joy kirosi, mutta ei kädelle. Purifierin eleen tapahduttua, kymmenet luukut pilvenpiirtäjän kauempana hohtavissa seinissä. Lisää aseiden ääniä. Hyvin paljon aseiden ääniä. Hopeapanssarisia sotureita hyppi telakoitumistasanteelle kirjaimellisesti jokaisesta mahdollisesta ovesta ja ikkunasta. Purifierilla oli puolellaan koko alueen eliittivartijat. Jokainen varustettuna samalla raskaalla panssaroinnilla ja naurettavan kokoisella automaattiaseella.

Nopea arvio ei näyttänyt hyvältä. Hänen peruuttamisensa esti yksi se yksi asetta tanassa pitävä Metsästäjä hänen takanaan. Vastassa oli Purifier ja vähintään viisikymmentä äärimmäisen raskasta Metsästäjää. Killjoyn vastakäynnistetty tietokone teki edelleen toimia oikosulkujen ohittamiseksi. Killjoylla oli suunnitelma, mutta vain Purifieria vastaan, ei kokonaista joukko-osastoa. Hänen toivonsa eli nyt hyvin löyhän teknisen teorian varassa.

”Sinä olet edelleen se sama nuori typerys, mikä olit vielä Metru Nuilla. Sinun tulisi jo tajuta, että moralisointisi ovat täysin turhia. Sitä paitsi, jos koit heidät niin tärkeäksi, et olisi koskaan lähtenyt. Sama voima houkutteli sinuakin Killjoy. Oli vain omaa typeryyttäsi jättää kuulasi voima valjastamatta. Ja nyt minä olen täällä hakemassa sen rinnastasi, sillä suurempi suunnitelma vaatii myös sinun panostasi.”

”Sinä ehdotat minulle, että antaisin sinun repiä sydämen rinnastani? Älä naurata mutantti. Sinä ja jokainen tällä asemalla kuolee tänään. Saan kostoni jo toisen kerran. Harvaa siunataan tällaisella mahdollisuudella.” Killjoy astui tukijalkansa varaan ja osoitti nyt eteenpäin marssineen metsästäjälauman kärkeen jäänyttä Purifieria. ”Lisäksi... kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?”

Purifier nauroi. Kylmä hekotus kajahti ilmoille, vaikka Metsästäjän hurja kita tuskin liikkui. Puri tukahdutti naurunsa väkisin ahtamalla kypärän takaisin päähänsä. Metallikyklooppi oli jälleen paikalla tuijottamassa Killjoyn lävitse. ”Turhat löpinät sikseen Killjoy, minä tiedän että yrität pelata vain aikaa. Sinulla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia selviämiseen.”

”Toistan kysymykseni: Kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?”

Metsästäjärivistö seisoi aivan hiljaa. Tällä kertaa edes Purifier ei vastannut. Killjoy virnisti kypäränsä takaa. Punaisen Metsästäjän taakse kääntynyt käsi nousi esiin, paljastaen tämän vetäneen ranneteränsä esiin. Ulvahtava Metsästäjä Killjoyn takana kaatui maahan, verisuihkun purkautuessa kolmesta rintapanssariin tehdystä reiästä. Muutama Metsästäjä hopeisessa rivistössä kavahti taaksepäin. Kukaan ei ollut huomannut Killjoyn nopeaa liikettä. Tie hänen takanaan oli nyt selvä. Ainoa vihollinen oli hänen edessään.

”The Shadowed One teki kauan sitten kanssani sopimuksen. Sopimuksen, josta edes sinulle ei kerrottu. Vastineeksi siitä, että Vahkit siirtyisivät Metru Nuilta ikuiseen säilöönsä, hän lupasi opettaa minulle hallintaa. Täydellistä hallintaa. Koneiston absoluuttista hallintaa.”

Täysi hiljaisuus. Jopa lähtevien ja saapuvien ilma-alusten ääni oli kadonnut hetkeksi. Kymmenien Metsästäjien joukkio seisoi aivan liikkumatta Killjoyta tuijottaen.

”En ollut aivan varma, miten voimani toimisi nykyisessä... tilassani. Todellisuus kuitenkin oli, että voimani on entistäkin väkevämpi. Toisin kuin yksitoista muuta Käden eliittiä, minun kuulaan sidottu voimani on tarkoitettu puhtaaseen sodankäyntiin. Voimani ovat heikentyneet rajusti, eikä minulla olisi enää kauaa elinaikaa, joten ehkäpä minä voisin demonstroida teille voimiani. Olisitte etuoikeutettuja, en ole koskaan toteuttanut... prosessiani julkisesti.”

Purifier sähisi kypäränsä takaa, osoittaen sormellaan suoraan kohti punaista Metsästäjää. ”Mitä sinä oikein selität imbesilli? Yksikään Käden jäsenistä minun lisäkseni ei oppinut täydelliseen kontrolliin. Ei muodonmuutostasolle asti.”

Killjoy pudisteli päätään ja heilutti omaa sormeaan. Täysin huomioimatta Purifierin kommenttia, Joy haki jaloilleen vielä tukevamman asennon, asettuen hieman kumaraan. Pää siltaa kohti kallistettuna, Killjoy kysyi vielä yhden kysymyksen: ”Vahoina päivinä, kun me kaksi työskentelimme vielä Kädelle, ennen kuin ennen sotaa loikkasit Metsästäjiin ja aloiti naurettavan evoluutiosi, ihmettelitkö sinä koskaan yhtä asiaa?”

”Huh?”

”Miksi entinen tunnusmerkkini oli skorpioni?”




Puhdas energia ryöpsähti Killjoyn rintakehästä, ympäröiden punaisen haarniskan täysin keltapunaisella sähköistetyllä energialla. Joyn tiukasti kiinni puristetut nyrkit tärisivät puhtaasta niiden välistä purkautuvasta voimasta. Kypärän sisällä olento karjui. Sitä ei kukaan kuullut.

Ryöpsähtelevä energia sai metsästäjäosaston ottamaan askelia taaksepäin. Ainoastaan Purifier seisoi suorana tujottaen hetki hetkeltä hurjistuvaa näkyä. Killjoysta lähtevä energiapatsas oli niin voimakas, että kahdella alemmalla telakointisillalla levänneet valtavat kuljetusalukset alkoivat hitaasti hivuttautautua kohti reunaa. Metsästäjät aktivoivat kenkiensä pohjiin kiinnitetyt magneettiset laitteet, jotka liimasivat nämä tiukasti metalliseen kanteen. Show jatkui, eikä mitään oltu vielä edes nähty.

Killjoyn haarniska nitisi ja raksahteli kauttaaltaan. Se kasvoi nytkähdys nytkähdykseltä. Hartiat levenivät eniten muuhun ruumiiseen nähden. Metallinen rutina sekoittui energian sihahteluun ja raajojen uudelleenmuotoutumisen aiheuttama kipu sai Killjoyn huutamaan entistäkin kovempaa. Mutta muodonmuutoksen tärkein kohta oli vasta alkamassa. Killjoyn alaselkä eli. Metalli sen pinnalla kupli. Jokin alkoi työntymään sen sisältä hitaasti mutta varmasti. Ensimmäinen jaoke, toinen... kolmas jä neljäs. Kärkeä kohti kapeneva punaisesta metallista koostuva häntä purskahti vähä vähältä pidemmälle Killjoyn ruumiista. Se nousi sätkien ilmaan ja kasvoi niin pitkään, kunnes sen kärki heilui Killjoyn oman pään yläpuolella. Punaiset metalliset laatat uudelleenjärjestyivät ja paksummat panssarit siirtyivät peittämään hännän kärjen. Pian niiden sisältä luisui esiin valtava miekanterän kokoinen piikki. Tarkemmin katsottuna piikki oli Killjoyn miekka. Mekaaninen muodonmuutos oli saanut sen löytämään tiensä kasvaneen uuden ulokkeen kärkeen.

Killjoy oli nyt jo neljänneksen edellistä suurikokoisempi ja selkeästi massakkaampi. Vinhasti heiluva häntä sätki ympäriinsä, hakien edelleen kunnollista liikekontrollia. Mutta ennen sen hankkimista, vielä yksi tapahtumaketju lähti liikkeelle. Metallin ratina oli nyt siirtynyt Metsästäjän kypärään ja siihen olis alkanut ilmestyä siksak-tyylisiä viivoja. Purifier näki sen ja kavahtin nyt itsekin askeleen taaksepäin. Kyseessä ei ollut temppu. Punainen metallihirmu oli todella onnistunut miltei mahdottomassa.

Silloin kypärä repesi auki. Täysin siisti siksakkuvio reväytti kypärän puolikkaat irralleen. Killjoyn madaltunut karjunta täytti ilman kypärän lopettaessa äänen vaimentamisen. Mutta ääni ei tullut Killjoyn kasvoista kypärän takaa... kypärä oli Killjoyn kasvot. Hampaat. Valtavat punaiset metalliset hampaat ja niiden takaa ammottava tyhjyys. Purifierin kasvot. Täysin samanlaiset, mutta puhtaasta metallista valetut.

Jalka iski. Karjunta loppui. Energian purkautuminen pysähtyi kuin seinään. Hirvittävien hampaiden välistä nousi höyryä kylmään ilmaan. Killjoy suoristi selkänsä ja käänsi katseensa kohti vihollisjoukkiotaan. Valtava mekaaninen ruho ylitti nyt hieman jopa Purifierin oman koon. Valtava tappava häntä huiski punaisen metsästäjän pään yläpuolella valmiina tappamaan. Matala rahina kaikui kypäräkidan hampaiden välistä. Olkapäihin sijoitetut ohjuspatterit nostivat päätään ja asettelivat kaksitoista ohjusta täyteen toimintavalmiuteen. Jalkapohjien rakettimoottorit alkoivat lämmetä kenraalin petoistuneesta uudesta ulkomuodosta huolimatta.

Kymmenet aseet osoittivat Killjoyta. Purifier tarkisti omia asejärjestelmiään. Kiroileva Metsästäjä katsoi uutta vastustajaansa. Se tujotti häntä ilmeettömänä, säälimättömänä ja täydellisen valmiina.

”Kuten aiemmin sanoin. Jokainen tällä asemalla kuolee tänään.”

Metallinen peto puhui. Sillä oli täysi kontrolli. Sillä oli täysi valta. Se tulisi tuhoamaan. Se oli Killjoy. Ja sillä hetkellä kymmenkunta ohjusta täytti ilman. Purifierin rakettimoottorit käynnistyivät. Ja niin metallijumalten sota alkoi.

Matoro avasi raskaat silmäluomensa. Kaikkialla hänen ympärillään sokaiseva punainen hehku ja mustana virtaava maailma pyörivät toistensa ympärillä ja hänen sisällään, ulkonaan ja kaikkialla muuallakin. Hän sulki silmänsä melkein heti ne avattuaan. Hän ei tuntenut juuri mitään – jotain kuumaa valui hänen päälleen ja joka puolella punainen hehku sai hänet tuntemaan helvetillistä tuskaa, mutta muuten hän ei tuntenut niin mitään. Meteli oli hirveä: Matoro tunsi kuuloelintensä hajoavan. Järjestelmällisesti sortuva rakennus rämisi taustalla, liekit rätisivät – ja Mata Nui varjelkoon – jossakin räjähti ja lujaa.

Tuntui kuluvan ikuisuus, eikä Matoro tiennyt, oliko tajuissaan, järjissään taikka elossa. Maailma ei muuksi muuttunut, vaikka hän kuinka toivoi, mutta ajatella hän ei juurikaan jaksanut.
Sitten ylimääräinen ääni iskeytyi hänen vasemmalta puoleltaan häntä kohti; tömähdyksestä toa päätteli jonkin pudottautuneen lähelle. Askel, toinen. Varjo peitti Matoron silmäluomien läpi verkkokalvoille piirtyvän hehkun.

Hetken ajan kaikki oli liikkumatta ja vain tuli rätisi – kuin vastamaalattu taulu, jonka punainen väri ei ollut kuivunut ja valui nyt pitkin kangasta pilaten mestariteoksen, hiljaisuuden.
”Sinun kohtalosi ei ole kuolla täällä”, sanoi hiljaa ääni, joka kuulosti Matorosta etäisesti tutulta, mutta jota hän ei tunnistanut. Ei hän yrittänytkään tunnistaa. Hän halusi vain kuolla.
”Ei tämä ole sinun kohtalosi, Matoro the Blacksnow.”
Matoro tunsi kohoavansa ilmaan. Hänen olonsa oli höyhenenkevyt. Kuin taivaista putoava kukkanen, jonka ilkeä jänis syö spiraalina pyörivässä syaaninvärisessä psykoosimaailmassa. Järki alkoi jättää.

Sitten koko maailma romahti, ja Matoron tietoisuus sammui.


Seuraava havainto oli kipu. Matoro ei uskaltanut avata silmiään. Hän ei uskaltanut ajatella kuolemaa. Hän ei uskaltanut liikuttaa lihastakaan.
Mutta täytyihän hänen olla elossa, jos hän kerran tunsi tuskaa. Hän raotti toista silmäänsä.
Kun silmäluomi raottui, pirullisen kirkas vitivalkoinen valo porasi tiensä läpi Matoron tajunnan. Kivusta ärähtäen Toa sulki silmänsä ja suojautui kaksoisaurinkojen polttavilta säteiltä kämmenensä alle.

Kipu valtasi jokaisen sopukan jään Toan ruhjeisessa ruumiissa. Erityisen pistävästi se viilsi kohtaa, jossa Toalla oli joskus ollut toinen käsi.
Kipu oli kuitenkin joskus helpottavaa. Se tarkoitti, että ruumis taisteli vielä.



Korkeuksista, maassa makaavan soturin yläpuolelta voimakkaasti puhaltava tuuli yritti turhaan viilentää trooppisen ilmaston polttavaa lämpötilaa ja laimentaa jossain vielä roihuavan tulipalon savua, mutta ei onnistunut siinä.
”Sinä olet taistelija”, matala ja synkkä, mutta rauhoittavan pehmeä miesääni sanoi jostain yläpuolelta. ”Ja olet voittanut kädenväännön itse Kuoleman kanssa jo toisen kerran. Arvostan sitkeyttäsi, toa Matoro.”

Matoro avasi hitaasti suunsa ja tunsi trooppisen ilmaston ja polttavan kivun vaikutuksen. Toan suu oli täysin kuiva. Jään Toa yritti pakottaa sanoja ulos kurkustaan, mutta ulos tuli vain kuivia yskäisyjä. Veri, teräs ja tuli maistuivat yhä voimakkaasti siinä kuivassa kanjonissa, jota voisi myös kutsua Matoron suuksi.

Sekunneissa jotain oli Matoron huulilla.
”Juo.”

Palmunlehden nahkea pinta kosketti toan kasvoja, ja taivaallisen raikas sadevesi kaatui tämän suuhun, kastellen myös valkoisen naamion. Hetken aikaa nieleskeltyään ja mietiskeltyään valkoinen Toa rykäisi ja pakotti yhden, epäselvän sanan ulos kurkustaan.
”... kuka?”

Puhuja oli hetken hiljaa. Matoro olisi katsonut tämän suuntaan, jos olisi uskaltanut avata silmänsä. Tuska oli liian suuri.
”Ystävä”, vuosisatoja kokeneen olennon ääni sanoi.

”Niin, niin”, Matoro vastasi pudistellen kivun ja säryn karusellissa vielä pyörivää pääkoppaansa. ”Mutta onko sinulla nimikin?”

Taas yksi mietiskelevä hiljaisuus. Äsken puhunut hahmo otti muutaman askeleen kauemmas samalla kivisellä lattialla, jota vasten Matoro tajusi makaavansa.
Olennon askeleet pysähtyivät ja kivuissaan kouristeleva Toa tunsi, kuinka elämää kovempaa kivilattiaa pitkin kaikuvat tärähdykset koskivat hänen selkärankansa. Toan koko ruumis oli vieläkin arka. Sitten olento taas puhui.
”Kyllä.”

Matoro raotti silmiään hieman hämmentyneenä.
”Olisiko... mitenkään mahdollista, että kertoisit nimesi?”

Taas yksi piinaava hiljaisuus. Matoro keskittyi kuuntelemaan puhujan hengitystä.
Hetken päästä puhuja hymähti.
”Pahoittelut, ystäväni, mutta se antaisi vastauksia janoavalle sielullesi vain lisää kysymyksiä. Vaarallisia kysymyksiä. Sellaisia kysymyksiä, joihin sinun kannaltasi ei ole terveellistä tietää vastauksia.”
Äänen haltija otti askeleen. Sitten se otti viisi lisää. Pian olento oli aivan Matoron vieressä ja kumartui.
”Mutta jotkut kutsuvat minua Oraakkeliksi.”

Matoro sai vihdoin silmänsä auki ja oli kuin säkkipimeän kammion portit olisivat auenneet. Erityisen polttavat tropiikin aurinkokaksoset kuumottivat Toan kasvoja ja tekivät näkemisestä äärimmäisen vaikeaa. Aivan Toan pään viereen oli kumartunut matoran.
Matoran oli vanha. Sitä ei ruumiista nähnyt, mutta pienellä soturimunkilla oli niskansa päällä satoja, ehkä jopa tuhansia vuosia. Sen näki olennon punertavista silmistä, jotka arvioivat Matoroa hiljaisesti. Sen näki myös sinisestä, punaisin ath-kielisin rukoustekstein koristellusta Pakarista, jonka pinta oli haalentunut melkein valkoiseksi. Vuosisatojen kulutuksen voimanaamion pintaan repimät halkeamat ja naarmut muodostivat matoranin kasvoille labyrinttimaisen, epäsymmetrisen kuvion. Naamio ei kuitenkaan kaikesta huolimatta näyttänyt kuluneelta. Se oli vanhentunut yhtä arvokkaasti kuin kantajansa. Trooppisten kaksoisaurinkojen lämmin loiste heijastui sinipunaisesta rukousnaamiosta ja sen halkeamista Matoron kasvoille, piirtäen kuviointinsa valolla myös jään Toan naamiolle.
Sininaamioinen vanha matoran kantoi yllään mustaa viittaa, joka peitti sen ruumiin kokonaan. Siinä kohtaa viittaa, jonka alla oli Oraakkeliksi itseään kutsuvan olennon vasen olkapää, oli repeämä viitassa ja vanhoja verijälkiä.

Vaikka Matoro kuinka yritti, hän ei voinut olla tuijottamatta matoranin olkapäävammaa.
”Sinä vuodat”, jään Toa sanoi heikosti.
Vanhan soturimunkin jämerät kasvot eivät värähtäneetkään. ”En enää, Toa Matoro. Tyrehdytin oman vuotoni. Nyt jäljellä on vain kipua”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti ja otti vaalean käden esiin viitan alta, naputtaen otsaansa. ”Ja suurin osa kivusta on mielessä. Ehkä joskus opit voittamaan omasi.”

Matoro katseli soturimunkkia hämmentyneenä. Palovammat ja ruhjeet säteilivät kipuaan ympäri jään Toan vammautunutta kehoa. Ajatteleminen oli vaikeaa. Matoron viimeinen muistikuva katedraalin tapahtumista oli erehtymättömän kivulias, polttava ja riipivä, mutta juuri siksi niin samea.
Vanha soturimunkki katsoi sinisestä Pakaristaan Matoroa värähtämättä. Jostain syystä Toa tiesi välittömästi, että hänen pelastajansa katsoi suoraan hänen sieluunsa.

”Sinä...” jään Toa sanoi räpytellen silmiään vielä turtuneena. ”Sinä... 'Oraakkeli'. Pelastit minut sieltä.”

”Pitää paikkansa.”
Matoro oli hiljaa hetken.
”Minun... pitäisi kiittää.”

Oraakkeli hymähti, mutta matoranin kasvot pysyivät vakavina. ”Auttavatko kiitokset sinua eteenpäin, Toa Matoro? Auttavatko kiitokset pelastamaan ystäväsi pahimman tuntemasi Atheonin demonin kynsistä? Auttavatko kiitokset sinua todistamaan velilleni ja siskoilleni, että katedraalin tulimyrsky ei ollut syytänne?”

Matoro katsoi oudoksuen Oraakkelin silmiin ja hänestä tuntui entistä enemmän, että matoranin lempeä, mutta oudon läpitunkeva katse porautui hänen sieluunsa. Jään Toa ei keksinyt minkäänlaista sanottavaa.
”Anteeksi... me emme...”

”Älä - pyydä -anteeksi”, Oraakkeli pisti tiukasti. ”Älä edes harkitse, Matoro the Blacksnow. Ystäväsi ovat hengenvaarassa. Samoin nainen, jonka elämä on tärkeämpi kuin meidän kahden yhteensä. Siru maailman voimakkaimmasta aseesta on vaarassa. En pyydä sinua etsimään syyllisyydentunnettasi ja matelemaan edessäni kuin Raman toukka.”

Oraakkeli sulki suunsa, mutta ei lopettanut puhumista. Matoron silmät laajenivat äärimmilleen, kun hän ymmärsi kuulevansa sinistä Pakaria kantavan hahmon seuraavan lauseen tajuntansa sopukoista.

Pyydän sinua auttamaan, toa Matoro.

Jään Toa nosti päätään kivisestä lattiasta ja haukkoi henkeään. Oraakkelin silmät olivat punaisemmat kuin koskaan aikaisemmin.
”Olet telepaatti”, Matoro sanoi unohtaen hetkellisesti ruumistaan piinaavan tuskan.
Oraakkeli nyökkäsi syvään, ja matoranin silmien punainen hohde katosi. ”Pahoittelen, jos tekoni oli liian tunkeileva. Tarkoitukseni ei ollut koskea mieltäsi enempää kuin oli tarpeellista, toa Matoro.”

”Miten... miten sinun kaltaisesi voi olla telepaatti?” Matoro kysyi räpytellen silmiään. ”Tarkoitan... matoran.”

Oraakkeli hymyili. ”Jotkut historian voimakkaimmista telepaateista löytyvät Ce-Matoraneista, Toa hyvä.”
Matoro nousi hiljalleen istumaan. Se oli hidasta ja tuskallista, mutta lopulta jään Toa sai riuhdottua itsensä istuma-asentoon kivisen tasaisen lattian päälle.
Auringot lämmittivät toan niskaa, ja hän hieroi kämmenpohjiaan pureskellen Oraakkelin sanoja. Palovammat Matoron jaloissa ja käsissä eivät olleet kauniita, mutta ne parantuisivat.
”En ymmärrä... Oraakkeli”, Matoro sanoi. Hän nosti kivilattiaa skannanneen katseensa vähitellen Oraakkelin jaloista tämän kasvoihin. ”Kaikella kunnioituksella, mutta sinä et ole Ce-Matoran.”

Oraakkeli ei vastannut hetkeen.
”Lienee vain hyvä asia, että en näytä naiselta.” Matoran-soturimunkin vanhoilla kasvoilla oli ilme, jota olisi voinut väittää ilkikuriseksi, jos rauhallisuusvalan tehneen uskovaisen kasvoja ei olisi ollut lähes mahdoton lukea. Matoro ei reagoinut vitsiltä kuulostavaan lausahdukseen puolin tai toisin.
”Voinko kysyä, miten on mahdollista, että... pääsit pääni sisälle?”

”Kysyminen ei ole koskaan kiellettyä. Luulen kuitenkin, että vastaus lahjani alkuperästä ei toisi sinulle minkäänlaista tyydytystä.”
Oraakkeli katsoi hetkeksi taivaalle ja hieroi kämmenellään leukaansa.
”Joku voisi kutsua sitä tosin kiroukseksikin. Itse en ole ihan varma, kumpaa mieltä itse olen. Sanon kuitenkin vain, että yllätyt todella helposti soturiksi, joka on nähnyt omilla silmillään mieliä lukevan Visorakin... ja ritarin, jolla ei ollut kasvoja.”

Matoro kalpeni.
”En tajua”, Matoro pakotti ulos suustaan. ”En tajua ollenkaan.”

Oraakkeli ei ollut lukenut Matoron mieltä. Sen telepaattista naamiota kantava Toa tiesi. Hänen suojauksensa oli ylhäällä. Vaadittiin ehkä jopa joku makutan tai Visokin tasoinen murtamaan Matoron suojaus. Matoran ei olisi voinut tehdä sitä edes silloin, kun Matoro oli ollut tajuton, sillä Cencordilla oli hyvin hyödyllinen, mutta myös hieman aavemainen tapa toimia itsekseen.
Silti Oraakkeli tuntui tietävän kaiken.

”Tiedän, mitä aiot kysyä”, sanoi matoranin muinaista viisautta tihkuva ääni. ”Aiot kysyä, miten tiedän niin paljon Klaanistanne.” Soturimunkki puhui Matorolle, mutta katseli ikikesäistä, kirkkaansinistä taivasta ja sillä lentäviä lintuja, jotka valkoisine siipineen muistuttivat sitä, miltä isä Athin enkelien kerrottiin näyttävän.
”Ja en saa vastausta?” Matoro sanoi masentuneena.

”Et”, Oraakkeli vastasi. ”Pyydän anteeksi, ystäväni. Ehkä jonain päivänä.”

Matoro huokaisi. Vain salaisuuksia varjoissa. Jään soturi tunsi hetki hetkeltä enemmän, että salaisuuksien verkko hänen ympärillään oli liian iso ja käsittämätön.
Ja jonain päivänä se söisi hänet.

”Mikä on vikana?” Matoro sanoi epätoivoisesti. ”Luotat minuun tarpeeksi paljon pelastaaksesi minut, mutta et suostu kertomaan mitään?”
Oraakkeli tuntui sivuuttavan koko kysymyksen. Hän kurotti vanhalla kädellään kohti taivaan lintuja, mutta laski kätensä hetken jälkeen. Soturimunkin katse siirtyi pois taivaasta ja kädet rukousasentoon. Oraakkeli sulki silmänsä ja näytti rauhoittuneemmalta kuin jopa kuolleet.
”Kysyt vääriä kysymyksiä, ystäväni”, sanoi ääni, jossa ei ollut jälkeäkään pelosta, ahdistuneisuudesta tai vihasta. ”Ja et anna sitä, mitä itse vaadit.”

”... mitä niin?”

”Vastauksia. Saavuin liian myöhään saarelle. Tiesin, mitä Bartax suunnitteli, mutta olin... hidas ja naiivi”, Oraakkeli sanoi avaten silmänsä. ”Ja juuri nyt sinä olet ainoa toivoni, toa Matoro.”

Matoro, joka oli pannut takaisin maaten, yritti nyt nousta uudestaan istuma-asentoon, mutta ei onnistunut, vaan lysähti takaisin, missä makasi.
”Mitä haluat tietää?”
Oraakkeli istahti Matoron viereen asettaen jalkansa ristiin. ”Minulla on tapa antaa takaisin samalla mitalla kuin minulle annetaan, toa Matoro. Sinä annat minulle vastauksia... ja minä annan sinulle vastauksia.”
Matoran-soturimunkki katsoi Matoron sinisiin silmiin tiukasti. ”Käykö tämä sinulle?”
Matoro yritti parhaansa mukaan nyökätä, mutta hänen niskaansa sattui, joten hän luovutti ja vastasi myöntävästi sanoin. Oraakkeli vilautti pientä hymyä, mutta se hyytyi. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Matoro näki munkin vanhoilla kasvoilla epävarmuutta.
”Haluan tietää, missä epäonnistuin”, Oraakkeli sanoi synkästi. ”Missä on Pyhä Äiti?”
Matoro pohti hetken. Hänen muistinsa tuntui yhtäkkiä tyhjältä, kuin Abzumo olisi imenyt sen kuiviin nauraessaan hänet liekehtivään kuiluun.

Abzumo.
”Hän on... Makuta Abzumon panttivanki”, Matoro sanoi hitaasti ja koko ajan varmemmaksi käyvällä äänellä. ”Tai sitten hän on kuollut, mutta en usko.”
Oraakkeli porautui Matoron silmiin punertavalla katseellaan. Matoro näki, että soturimunkki ei edes halunnut ajatella kaikkia vaihtoehtoja.
Ensimmäistä kertaa Oraakkeli vaikutti haavoittuvalta. Se oli ihme, kun puhuttiin miehestä, joka ei tuntunut edes huomaavaan olkapäässään ammottavaa reikää.

Soturimunkki oli hyvä salaamaan kaiken paitsi sen, että puhe oli jostakusta hänelle tärkeästä.

”Niin arvelinkin... mutta kiitos”, matoran huokaisi vaitonaisesti. ”Sinun vuorosi.”
Matoro pohti, mihin kysymykseen hän eniten halusi vastauksen.
”Mikä Nimda todella on?”
Oraakkeli tuijotti kivistä lattiaa ja tuntui vastaavan enemmänkin sille.
”Uskontomme tärkein pyhäinjäänne ja universumin vaarallisin psyykkinen ase... mutta sen sinä jo tiesitkin.”
”Tiesin... Et aio kertoa enempää?”
”Haluan suojella sinua”, Oraakkeli sanoi mystisesti. ”Ja Nimdaa. Tiedät hyvin, että jopa sinun vähäisen tietomääräsi edestä on kidutettu ja tapettu jo vuosituhansia. Haluatko sellaista taakkaa?”
Matoro sulki silmänsä ja pudisti hitaasti päätään. ”En tiedä, voinko enää välttää sitä.”
”Oli miten oli, annoin sinulle jo vastauksen. Jos se ei tyydytä... en kai voi pakottaa sinua auttamaan minua. Mutta muista, että pelissä on myös ystäviesi henki.”
Oraakkeli piti pienen tauon. Sitten hän sanoi huokaisten:
”Minulla on vielä kaksi kysymystä. Ensinnäkin... miten pääsit ulos palavasta katedraalista?”
Matoro oli ymmällään. ”Luulin, että pelastit minut sieltä. Joku kantoi minut ulos.”
Oraakkelin ilme ei värähtänytkään. ”Minä löysin sinut katedraalimme raunion ulkopuolelta pahasti haavoittuneena. Jouduin satuttamaan aivan liian montaa rakasta veljeä tai sisarta saadakseni sinut tänne, turvapaikkaan”, matoran sanoi katuen.
”Minä en käsitä... Joku minut pelasti sisältä”, Matoro sanoi ja yritti jälleen kohottautua istumaan. Tällä kertaa hän onnistui. ”Olen pahoillani puolestasi. Seuraava kysymykseni olisi: missä olemme?”

Oraakkeli astahti taaksepäin ja levitti kätensä pyyhkien katseellaan huonetta. Matoro alkoi tarkastella hieman tarkemmin paikkaa, jossa oli. Kiviset seinät olivat täynnä kaiverruksia ja monin paikoin köynnökset peittivät niitä. Katosta puuttui suuri palanen, ja reiästä paistoi kasvillisuuden läpi auringonvaloa. Katon sortuma jatkui huoneen oikeaan laitaan, ja yksi seinistä oli myös täysin murskana liaanien sekä erilaisten saniaisten tunkiessa sisään. Tuulenvire ja aavistus tulipalosta pääsivät sitä kautta huoneeseen, mutta Matoro ei nähnyt reiästä muuta kuin taivasta. Huoneen pinta-ala oli kuusikulmion muotoinen. Yhdessä niistä oli oviaukko, joka johti kivisiin ylös vieviin portaisiin. Ovea vastapäätä olevassa seinässä oli syvennys, jonne Matoro ei juuri nähnyt, sillä istui aika lailla vasemmalla puolella sen vieressä ja ovea vastapäätä. Matoron vasemmalla puolella oli matala koristeellinen puupöytä, jonka päällä oli sideharsoja ja purkki, jonka Matoro arveli sisältävän kipulääkettä.

Ovenkarmi oli koristeellinen ja esitti jonkinnäköistä lintua. Matoron huomio kiinnittyi tällaisiin pieniin yksityiskohtiin. Seinät oli rakennettu hiekanvärisestä tiilestä. Niissä olevat kaiverrukset kuvasivat pitkää laihaa olentoa, jota pienet matoranit kumarsivat. Ath.
”Olet salaisessa viidakkopyhätössä”, Oraakkeli sanoi. ”Tästä eivät monet tiedä, joten täällä olemme turvassa.”

Matoro päätti vilkaista ovea vastapäätä olevaan syvennykseen. Hän laskeutui polviensa ja käsiensä varaan ja kurkisti kohtaan, jossa kuusikulmion kuudennen seinän oli korvannut suorakulmion muotoinen tila. Tilan oli vallannut patsas, joka esitti – mitäpä muutakaan kuin Athia. Tämä oli samantapaisessa asennossa kuin Oraakkeli äskettäin, kädet levällään kuin avoinna maailmalle, toinen jalka taaempana kuin toinen. Kasvojen suurena silmänä toimi valtaisa safiiri, joka tuntui hehkuvan omaa valoaan, vaikka auringon säteet eivät mitenkään siihen yltäneet. Patsasta kehystävillä seinillä oli molemmin puolin patsasta soihtu, joista kummassakaan ei palanut tuli, luultavasti, koska oli niin valoisaa, että Oraakkeli ei nähnyt tarvetta. Matoran katseli toan hämmennystä tämän nähdessä Athin kasvot.
”Sinun ihmetyksesi on suuri”, tämä virkkoi hiljaa. Matoro nyökkäsi vilkaisematta tähän lainkaan. Patsas oli vanginnut hänen katseensa. Lopulta hänen oli pakko kääntää silmänsä katsomaan muualle, sillä safiiri tuntui polttavan hänen verkkokalvojaan. Ja mieltään.

”Tämä paikka on ollut täällä aina”, Oraakkeli selitti ja istui kiviselle lattialle. Istahdettuaan matoran risti jalkasa ja naksautti niskaansa. Ääni tuntui herättävän Matoron transsimaisesta tilasta, johon tämä oli päätynyt. Athista oli tullut hänen uusin kirouksensa.

”Minulla on viimeinen kysymys”, Oraakkeli sanoi, ja Matoro terästäytyi tietäen, että hänen viimeinen kysymyksensä tulisi tämän vastauksen jälkeen. ”Minne makuta on menossa?”
Matoro naurahti hermostuneesti.
”Tietäisinkin.”
”Pelkäsinkin, ettet tiedä. Et tiennyt, onko Mestarini elossa.”
”En valitettavasti”, Matoro myönsi käheällä äänellä. Hänen kurkkuaan kuivasi jälleen. Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Lupasin sinulle vielä yhden kysymyksen.”
Matoro pohti tarkkaan. Mitä hänen täytyi saada tietää? Sitten hänen muistinsa alkoi toimia.
”Minä pyydän sinua harkitsemaan edelliseen kysymykseen vastaamista”, hän sanoi ja virnisti. Oraakkeli kohotti kulmiaan.
”Miksi ihmeessä?”
”Minä haluan tietää, mitä tapahtuu, jos sirut joutuvat vääriin käsiin. Mitä niillä voi saada aikaan?”

Oraakkeli katsoi Matoroa suoraan silmiin.
”Eikö Abzumo ole tehnyt selväksi tätä asiaa teille?”
”Ei varsinaisesti”, Matoro sanoi. Hän voi jo paljon paremmin. Muistaessaan parannuskivensä hän tunsi itsensä vielä voimakkaammaksi. ”Tiesin vain hänen havittelevan sitä.”
”Nimda on voimakas esine”, Oraakkeli sanoi vaisusti.
”Minä tiedän sen!” Matoro huudahti niin, että matoran hätkähti silminnähtävästi. ”Minä tiedän, että se on voimakas. Mutta mitä sillä voi tehdä? Mikä se on? Miksi se on niin arvokas, että ihan jokainen haluaa sen käsiinsä?”
”Minä en voi vastata kysymykseesi.”
”Ai et voi! Katso tätä!”

Silloin Matoro tempasi esiin Betan, joka oli ollut hänellä kätkettynä panssareiden alla. Oraakkelin silmät suurenivat ja kohdistivat katseensa siruun, joka Matorolla oli kädessään. Näytti siltä, kuin tämä aikoisi ottaa sirun Matorolta, mutta hillitsi kätensä.
”Siru. Miten sinulla on sellainen?” tämä henkäisi.
”Tämä on Bio-Klaanin hallussa oleva Nimdan siru”, Matoro informoi. ”Me otimme sen mukaan, sillä teidän Mestarinne lähettämässä kirjeessä, joka oli huijausta, vaadittiin sitä.”
”Te ette olisi missään nimessä saaneet luottaa athisteihin niin paljon, että vaarantaisitte sirun”, matoran sanoi katse yhä sirussa. Hänen teki selvästi mieli pelastaa se Matoron käsistä.
”Sadje oli varovaisempi ja epäluuloinen”, Matoro sanoi. ”Toivottavasti hän on kunnossa.”
”Jos tiedän Abzumosta yhtään mitään”, Oraakkeli kuiskasi, ”hän ei ole.”
Matoro nyökkäsi surumielisesti. Ikäviä ajatuksia tuli hänen päähänsä. Hän pohti, mahtoiko Oraakkeli ujuttaa hänen mieleensä jotakin hänen tietämättään.
”Nyt”, toa sanoi vakaasti. ”Sinä kerrot, mikä Nimda on. Ja mihin se pystyy.”
Oraakkeli nousi seisomaan.
”Sinä vaadit mahdottomia!”
”Ei, minä vaadin aivan kohtuullista asiaa. Minut – koko Klaani – on pidetty pimennossa liian kauan.”

Oraakkeli käveli hetken ajan ympyrää huoneen keskellä. Matoro näki hänen pohtivan erilaisia vaihtoehtoja.
”Minä annan tämän sirun sinulle vastineeksi tiedosta”, Matoro päästi suustaan ja tunsi itsensä idiootiksi, sillä hänellä ei ollut valtuuksia antaa sirua pois. Oraakkeli katsoi tiukasti Matoroa. ”Lupaatko?”
Matoro nyökkäsi, vaikka hänen järkensä kielsi häntä. Tätä hän ei voinut ohittaa, ei vain voinut.
”Jos sinä lupaat”, Matoro sanoi hiljaa, ”että se on turvassa.”
Oraakkeli naurahti kolkosti. ”Mitä luulet minun tekevän? Minä yritän pitää sinut turvassa Nimdalta ja Nimdan turvassa maailmalta. Minä yritän pelastaa meidän Pyhän Äitimme. Ja sinä epäilet minua.”
”Sinä itse käskit minun epäillä. Ja niin minä aion. Tästä lähtien epäilen kaikkea, mikä liittyy Nimdaan.”
”Minä…”
Oraakkeli vilkaisi Ath-patsasta. Hän katsoi sen kasvoja, katsoi sen yksinäistä silmää, joka tuijotti takaisin. Avoimet kädet kutsuivat luokseen.



”Matoro. Mitä kuulet nyt, et saa paljastaa kenellekään”, Oraakkeli varoitti. ”Ymmärrätkö?”
Matoro nyökkäsi, vaikka uskoi joutuvansa rikkomaan lupauksensa. Administolle oli kerrottava.
”Nimdan sirut ovat yksinäänkin voimakkaita. Niiden avulla voi tehdä paljon pahaa. Ath-Nuin jääsaarella kahden sirun liitto teki koko kylän väestä aivottomia orjia, jotka palvoivat Nimdaa. Mieti, mitä voisi tehdä kaikilla siruilla, jos ne yhdistetään.”
Matoro mietti. Hän ei halunnut kuvitella. Kuusi sirua.
Kuusi.
”Hyvä on, Toa Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli lausui hyvin virallisella, vakavalla äänellä.

”Minä kerron sinulle, mitä sirut muodostavat.”



Suuri varjo peitti maan. Kyläläiset hätääntyivät nähdessään valtaisan ilma-aluksen pyyhkivän taivaita heidän yllään. Kaikki olivat tulleet ulos taloistaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Ja jotain laskeutui aluksen luota. Nopeasti. Heitä kohti putosi jokin suuri. Se osui keskelle kylää. Valtaisat liekit verhosivat koko kylän, joka katosi olemattomiin ja jätti jälkeensä vain mustan läiskän keskelle saarta. Talot pirstoutuivat molekulaarisen pieniksi palasiksi. Kasvillisuus paloi maan tasalle.

Ilma-aluksen komentosillalla Makuta Abzumo katseli alhaalla roihuavaa näkyä ja hymyili vaisusti. Aluksen ohjaamiseen tarvittava noin kymmenen olennon henkilökunta, joka koostui mustista mitäänsanomattomista olennoista, puuhaili pitääkseen kolossaalisen röhjäkkeen ilmassa.
”Eikö olekin ironista, ysssstävät”, Abzumo virkkoi, ”että tämä meidän aluksemme on suurempi kuin suurin osa nazorakein ilmavoimien aluksissssta?”
Vastausta ei luonnollisesti kuulunut, sillä olennot eivät paljon puhuneet. Abzumo jatkoi monologiaan.
”Vain Tulikärpänen on sssuurempi, ja sssse sssse vassssta ironissssta onkin, eikö. Että Tulikärpänen päihittää Arkkienkelin ssssuuruudesssaan.”
Olennot jatkoivat puuhiaan sanaakaan sanomatta. Makuta alkoi hermostua.
”Sssanokaa jotakin, senkin vätykset!”
Jokainen olennoista käänsi tyhjät kasvonsa Abzumoa kohti ja sanoi geneerisellä äänellä: ”Ironista on, herra. Teemme, kuten käskette.”

Voi tätä elämää, makuta ajatteli. Aivottomat orjat eivät tarjoa minkäänlaista huvitusta. Se on niiden heikkous. Ne eivät pysty inhimilliseen.

”Määränpää on kolmen päivän matkan päässä”, yksi olennoista ilmoitti ohimennen. Abzumo nyökkäsi ja päätti siirtyä vankien luokse. Suurin osa aluksesta oli rakennettu mustasta metallista. Seinät olivat metallia, samoin lattia. Makuta käveli vankiosastolle ja avasi metallisen, täysin umpinaisen oven. Hieman valoa tulvahti sisään pimeään, piskuiseen selliin, jossa roikkui käsivarsistaan kettingeillä seinälle ripustettu pieni hahmo.
”Voitte herätä nyt, rouva”, Abzumo sanoi kylmällä äänellä. Mestari kohotti hieman päätään.
”Saasta”, hän pihisi ja laski katseensa. Sellin lattialla oli hieman kuivunutta verta, ja Abzumo hymyili.
”Äiti-kulta voisi miettiä uudestaan, kuinka puhuu minulle. Vakuutan, että en osaa olla kovin ystävällinen sellaisille, jotka eivät ole minua kohtaan ystävällisssiä.”
”Mitä… väliä”, Mestari sanoi. Hänen oli vaikea hengittää siinä asennossa, johon hänet oli lukittu: hänen käsivartensa olivat suoraan sivuilla ja niihin oli kiinnitetty raudat, jotka roikottivat häntä hieman lattian yläpuolella siten, että hänen jalkansa eivät yltäneet maahan. Hänen kyynärvartensa roikkuivat voimattomina suorassa kulmassa käsivarsiin nähden.
”Sinä et saanut Nimdan sirua”, Mestari sanoi ja onnistui hymyilemään vaisusti. Abzumon hammas rusahti ja tämä sanoi:
”Tällä kertaa. Mutta Epsilon on minun. Sssitä et voi essstää.”
”Jos sinä saat sen sirun, tässä maailmassa on asiat paljon huonommin”, Mestari kähisi. Hän yritti yskäistä, mutta epäonnistui.
”Niin on”, Abzumo murahti. ”Totta totisssesssti on.”
Hän kääntyi lähteäkseen.
”Sssinä et ssssiisss muuta mieltässsi?”
”En. Minä en ikinä muuta mieltäni.”
”Hyvä on.”

Makuta sulki oven hitaasti. Mestari jäi yksin pimeään.
”Typerä nainen”, Abzumo tokaisi, yskäisi kuuluvasti ja jatkoi matkaansa. Hän käveli seuraavan sellin luokse ja avasi oven. Jokin vilahti sellissä ja syöksähti häntä kohti. Nopea käsi tarrasi kiinni Summerganonin kasvoista. Tämä rääkäisi tuskasta, jonka käden antama sähköshokki aiheutti, ja paiskautui takaisin pieneen huoneeseen.
”Tulin vain vilkaisssemaan, miten pärjäät”, Abzumo sanoi myrkyllisesti, ”mutta näemmä jouduin aggresssiivisssen käytöksssen uhrikssssi.”
Suga yritti epätoivoisesti hyökätä uudestaan, mutta makuta paiskasi oven hänen naamalleen.
”Röyhkeätä”, makuta sanoi ja naurahti julmasti.
Seuraavan sellin oven takaa paljastui lattialla sikiöasennossa makaava Sadje.
”Mitä sssinulle kuuluu?”
Ei vastausta.
”Hällä väliä, sssiissss.”
Ovi sulkeutui. Metalliseinistä kaikuvat askeleet loittonivat. Nurkkaan käpertynyt matoran oli ajatustensa vanki. Näin ei ollut tarkoitus käydä. Mestari oli vankina, Matoro todennäköisesti kuollut – ja hänellä oli siru. Abzumo saisi nyt ainakin Epsilonin ja mahdollisesti Betankin, mikäli kyläläiset eivät olleet ehtineet ensin. Kaikki toivo näytti kadonneen.

Iäksi.


[spoil]Gurvanaattori kirjoitteli aika pitkän pätkän tästä.

Pyydän raportoimaan mahdollisista asiavirheistä.[/spoil]

Klaanin pihamaa

Nurukan, maan toa ja Metru Nuin veteraani käveli poispäin Tongun pajalta. Toa oli kokenut uuden välähdyksen menneisyydestä, muiston joka vaikutti niin tutulta mutta samalla niin oudolta. Nurukanin miettiessä tätä muistoa, muisto imi hänet kokemaan toain sodan kauhuja taas uudelleen...

Nurukan ampui kanuunallaan yhtä metsästäjää, joka muuttui täysin luonnottomaksi ja groteksiksi kummajaiseksi, joka muodonmuutoksensa jälkeen katseli itseään pari sekuntia läheisen rakennuksen vielä melko ehjähköstä ikkunasta, mutta nähdessään kuvajaisensa, biomekaaninen ja osittain orgaaninen kummajainen tuli siihen tulokseen että elämää ei enää ole, vaan tähtäsi itseään kiväärillään kaulaansa.

Kuului laukaus.

Nurukan katseli oudon mutantin kaatumista maahan. Maa ja läheinen taistelutanner oli ihan sinertävän veren peitossa ja siellä täällä näkyi olennon paisuneen pään ja aivojen kappaleita. Sota oli taas näyttänyt kauneimmat puolensa.

Metsästäjiä vyöryi lisää ja toa joutui pitämään rintamalinjat asemissaa, Bunkkerien rakentaminen oli perin helppoa kun hallitsi maan elementaalivoimaa ja aina nytkin Nurukan oli yhtä maan kanssa, kanavoiden ajatuksillaan elementaalivoimia tottelemaan tahtoaan.

Maa liikkui kuin meri konsanaan, pienten maapartikkelien liikkuessa uusille paikoilleen ja luodessa uusia piilopaikkoja toain joukoille ja liittolaisille.

Bunkkereiden noustessa maahan, joukko toia vaihtoi rintamapaikkojaan yhdessä biomekaanisten otusten kanssa ja siirtyivät kohti metsästäjäin rajaa. Tämä ei-kenenkään-maa oli vaarallista seutua jossa maa oli kuollutta ja monien myrkkyjen saastuttamaa.

Isot kolmipiippuiset zamor-sarjatulikiväärit nousivat paikoilleen sitä mukaa kun joukot etenivät ja aloittivat luotisateen kohti pimeyden metsästäjiä.

Lukuiset peikot, syväläiset ja selakhikaanit yrittivät edetä kilpiensä suojissa kohti toain rivejä, mutta toain ja vahkien tarkka-ampujat ja sarjatuliaseet ampuivat yrittäjät nopeasti.

Nurukan huomasi kuinka muutama raudan toa kontrolloi voimillaan maata, luoden raudasta piikkilanka-aitoja jotka repivät nitä ylittäviä metsästäjiä kappaleiksi. Verta roiskui kun ansat laukesivat kosketuksesta.

Muisto alkoi pikkuhiljaa häiventyä pois, kun Nurukan käveli päistikkaa yhtä klaanin pihamaan harvoista puista ja kaatui maahan.

"Ai karzahni. Kuka laittaa nämä puut keskelle tietä..." Nurukan puheli itsekseen, koettaen nostaa itseään ylös maasta. Toa oli kaatunut maahan ja hieroi päätään joka oli osunut puuhun. Pudistellen päätään toa yritti saada näkökenttänsä suoraan.

Nurukan nousi vaivalloisesti maasta ja matkasi kohti klaanin linnoitusta. Hänelle oli tullut kova hinku lähteä Metru Nuille ja matkaa pitäisi alkaa valmistella hyvissä ajoin etukäteen.

Hieroen selkäänsä, Nurukan taivalsi linnoitukseen ja ohitti muutamia klaanilaisia. Toalla olisi vielä paljon tehtävää mysteeriensä selvittämisessä...

Viidakko
Pyhättö



Kivisten raunioiden korkeimmalta kohdalta tuijotti silmä. Se oli suuri, kiveen kaiverrettu ja jalokivin koristeltu, ja tropiikin kaksoisaurinkojen loiste sai ikiaikaisen katseen kimaltelemaan aavemaisesti. Silmän ympärille oli kaiverrettu suuri kolmio, jonka kukin kulma oli halkaistu keskeltä kahteen osaan. Muodostuvat kolme kolmiota oli puolestaan halkaistu vielä kertaalleen. Muinaisen kaiverruksen ikuisuuksiin näkevä katse oli ympäröity ath-kielisillä rukousteksteillä, joita Matoro ei voinut edes yrittää ymmärtää.
Ajatukset sinkoilivat jään Toan mielen läpi. Palapelin massiivisuus hahmottui Toalle vasta nyt ja tässä auringon ja ajan polttamassa pyhätössä.

Id. Ego. Superego.
Ruumis. Sielu.
Mieli.

Mitä minä en ymmärrä?

Jään Toan kiikarisilmä keskittyi Ath-uskonnon tunnusmerkkiin pitkäksi ja hiljaiseksi hetkeksi. "Athin kasvoina" tunnetun kolmion sisällä oleva silmä ei tuntunut edes katsovan Matoroon päin. Oli kuin muinaisen silmän kaiverretusta katseesta olisi näkynyt vastaus kaikkiin universumin kysymyksiin, mutta sillä ei ollut suuta, jonka kautta vapauttaa tietonsa.
Matoro oli turhautunut. Tietämättömyys oli kaikkein tuskaisinta.

Haluan tietää, Matoro ajatteli. Ajatus oli kummitellut hänen mieltään jo päivien ajan. Ehkä pidempäänkin.
Kysymykset vaivasivat soturia. Ne pyörivät hänen päässään keskellä hajanaista tiedon ja tietämättömyyden palapeliä. Ne pitivät hänet joskus hereillä yönkin läpi.

Minkä takia niin moni on tappanut tai tullut tapetuksi?

Matoro vilkaisi käsiään. Valkoisen ja kasvottoman kuoleman irtileikkaaman käden arpeutuminen oli jo kovassa vaiheessa. Kiitos kuului parannuskivelle, mutta epämaailmallisen terävän katanan kipu ei koskaan unohtuisi.

Minkä takia minut on yritetty tappaa?

Matoro siirsi ainoan kätensä hitaasti naamiolleen ja siveli sitä sormillaan. Kanohi Cencordin tuttu pinta tuntui päivä päivältä vähemmän hänen omilta kasvoiltaan. Sen perusteella, mitä hän oli sen luojasta, makuta Itrozista kuullut, Matorosta alkoi tuntua siltä, että hän kantoi kasvoillaan asetta.

Mitä Itroz jahtasi?

Huomaamattaan jään Toa puristi kädessään olevaa vitivalkoista Nimdan sirua entistä kovempaa. Hän tunsi, kuinka sen sisällä virtasi energia. Puhdas energia, joka odotti purkautumistaan hetki hetkeltä enemmän. Vaimea sininen hehku erottui pienen sirun terävistä reunoista.
Metallinpalanen poltti tulikuumana Matoron kämmenpohjaa, mutta se ei johtunut auringosta. Välillä Matorosta tuntui, että siru kuiskaisi hänelle.

Mikä tämä siru on?

Kivilattia lämmitti Matoron jalkoja. Vahingoittunut valkoinen soturi istui niin matalassa asennossa, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Oraakkelin sinipunainen muinaisnaamio. Oraakkeli pudisti päätään vakavana ja hiljaisena, mutta Matoron kasvojen päättäväisyys oli kovaa kuin jää. Hän vaati vastauksia eikä poistuisi ilman niitä.

Matoran suoristi yönmustaa viittaansa, sulki silmänsä ja kääntyi poispäin Matorosta. Oraakkeli huokaisi.
"Nimda on athisteille pyhä asia, Matoro", Oraakkeli sanoi hiljaa. "Kaunis asia. Kunnioitamme sitä. Käytämme sen nimeä rukouksissamme isä Athille. Meille on annettu pyhä tehtävä löytää ja yhdistää nuo sirut... ja tuoda tasapaino ja mielenrauha maailmaan. Mutta silti..."
Oraakkelin ääni oli pian niin hiljainen, että vain Matoro pystyisi kuulemaan sen.
"Mutta silti olemme pitäneet suojelukseemme uskottuja siruja lukkojen takana. Kaukana toisistaan."

Oraakkeli nielaisi.
"Meidän jumalainen tehtävämme on löytää meiltä puuttuvat sirut ja yhdistää ne", soturimunkki sanoi, "mutta jokainen meistä pelkää lopputulosta salaa. Emme halua nähdä sitä."

Vanha soturimunkki huokaisi jälleen, ja hetkellisesti Matorosta poispäin kääntyneestä matoranista näki vuosisatojen painon. Oraakkeli kääntyi takaisin kohti Toaa.
"Ehkä olisi todella parasta, että Klaani saisi kaikki sirut", Oraakkeli sanoi Matoron yllätykseksi. "Ja tuhoaisi Nimdan."

Matoro oli ihmeissään. "Miten voit sanoa noin oman uskontosi pyhäinjäänteestä?"
"Koska olen nähnyt, mitä se voi tehdä", Oraakkeli vastasi ottaen muutaman askeleen lähemmäs. "Olen elänyt monta kertaa kauemmin kuin voit kuvitellakaan, Matoro. Olen nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Olen nähnyt, mitä yksikin siru voi saada aikaan ahneen tai vihaisen miehen kädessä. Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää..."
Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa.
"Olen menettänyt jo toivoni", hän sanoi vaisusti.

Matoro tuijotti vanhaa athistia pitkään ja hartaasti. "Siksikö uskontonne on ollut niin salamyhkäinen?" hän kysyi.
"Kyllä", Oraakkeli vastasi. "Nimda, Ath ja Atheon. Aarre, Vartija ja Varas. Tunnet nuo kolme nimeä, vaikka et ole athisti. Kaikki tuntevat nuo kolme nimeä. Sitä ei ole koskaan voinut estää. Mutta Nimdan tarinan... sen legendan tietävät vain korkeimmalle tasolle nousseet soturimunkit. Ainoastaan he tietävät, mitä noista siruista muodostuu."

Matoro nyökkäsi. "Ymmärrän. Ja kohta ilmeisesti myös minä."
"Kyllä. Saat tietää totuuden, toa Matoro", Oraakkeli sanoi hiljaa. "Mutta..."
Matoro suoristi selkäänsä ja näytti hämmentyneeltä. "Mutta?"

"En kerro sitä sinulle."

Linnut lauloivat taivaallista lauluaan. Trooppinen tuuli puhalsi. Matoro ja Oraakkeli eivät puhuneet toisilleen.
"Pyydän anteeksi jo etukäteen siitä, mitä aion tehdä", Oraakkeli sanoi rauhallisesti. "Mutta tämä on pakko tehdä."

Synkille ja vanhoille kasvoille ilmestyi jotain, joka muistutti lämmintä hymyä. "En kerro totuutta sinulle... vaan näytän."
Matoron kivunsekaisen hämmentyneeseen ilmeeseen oli ilmaantunut asteittain huolestuneisuutta. "Mitä sinä tarkoi..." toa aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausetta.

Sekunnin kuudesosassa Oraakkelin musta ja sinipunainen hahmo oli Matoron edessä. Tuulta nopeampi käsi iski kahdella sormella suoraan valkoisen Toan kaulaan.
Kipu ei ehtinyt edes tuntua. Tajuttomuuden pimeä verho laskeutui ennen kuin osuman kipu ehti Matoron hermoihin. Kivenkova mätkähdys ja siitä syntynyt paineaalto kaikuivat Matoron korvissa ja koko kehossa piinaavina samalla, kun hän vaipui tiedottomuuteen. Musta usva sankkeni ja sankkeni, kunnes kaikki oli kadonnut pimeyteen.
Matoro lyyhistyi lattialle. Tai olisi lyyhistynyt, jos Oraakkeli ei olisi ottanut kaksin käsin kaatuvaa Toaa kiinni. Kun sinipunaista Pakaria kantava soturimunkki asetti kämmenensä Matoron tajuttomille kasvoille, matoranin silmät hehkuivat punaisina kuin tuli.

* * *



Hetken oli sumeaa.
Mutta kun usva oli kaikonnut, kaikki oli päivänselvää.

Matoro ui läpi tyhjyyden. Valkoinen avaruus oli täynnä pilviä. Jossain silmänkantamattomissa oli parvi lintuja, jotka lensivät rauhallisin siivenvärähdyksin. Tähdet tuikkivat vaimeasti kaukaisuudesta. Uusia syttyi jatkuvasti ja vanhoja kuoli hitaasti himmentyen.
Unenomaisessa maailmassa ei ollut tuulta, lämpötilaa eikä painovoimaa. Kaikki oli kuin kopiota kopiosta.
Ja silti niin päivänselvää. Ajatukset ja muistonpätkät täyttivät valkoisen ajatusavaruuden. Sinihehkuiset kuplat kelluivat läpi tyhjyyden, törmäillen toisiinsa, kerääntyen rykelmiksi ja liikkuen kuin tuulen puhaltamina. Vaikka tuulta ei ollutkaan.
Välillä kuplia puhkesi. Avautuessaan ne paljastivat maisemia, mietteitä ja muistoja.

Ja Matoro näki niiden sisälle. Toa näki muistoja menneisyydestä, joka oli ollut ja näkyjä tulevaisuudesta, joka voisi olla. Puhjetessaan ja törmätessään ne sekoittuivat toisiinsa yhdeksi harmoniseksi tajunnanvirraksi, jossa kaikki oli yhtä todellista - tai epätodellista.

Osa muistoista lämmitti valkoisen soturin sydäntä. Klaani ja klaanilaisystävät hymyilivät Matorolle usvan keskeltä.
Koti, Matoro ajatteli hymyillen alakuloisesti. Vaikea uskoa, että minulla on sellainenkin.
Valkoisen taivasmaiseman näyttämissä näyissä oli myös varjopuolensa. Muistot Metru Nuin sodasta ja Nukeista olivat elävämpiä kuin koskaan.

Ei, Matoro mietti. Ei. Tämä on epäolennaista. Tämä kaikki on epäolennaista.
Jään Toa tarttui tiukasti otsastaan kiinni ja yritti sulkea silmänsä.
Keskity olennaiseen.

Muistojen sekamelska ja taivaan pilvet haihtuivat kuin liekit syystuuleen ja jäljelle jäi vain valkoinen valo.
Ja silloin joku puhui. Ääni kuului olennolle, joka oli puhunut Matoron unissa aiemminkin.

Sinä etsit ratkaisua itseäsi suurempiin asioihin.
Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Sinä et saa lopullista salaisuutta selville.
Sinä et ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa...

Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.

Matoro huokaisi.
"Tiedän. Sitä sinä sanot. Sitä sinä aina sanot."

Ja sanon edelleen, Toa, sillä muistan oman virheeni. Olin naiivi, kun luulin pystyväni vangitsemaan mielen voiman metalliin.

Sillä minä en ole Suuri Olento.

Minä en ole jumala.

"Puhut... Cencordista", Matoro tajusi ja kosketti omaa naamiotaan.
Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään Toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan.
Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet.
Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.

Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos.
Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.

Matoro tarttui Cencordiin. "Minä en edes osaa käyttää tätä viheliäistä naamiota", jään Toa sanoi. "Se aiheuttaa minulle useimmiten vain päänsärkyä."

Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti.
Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoisäänsä verrattuna se on pelkkää metallia.
Nimda... se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.

Matoro laski kätensä naamioltaan ja vakavoitti katseensa. Hän haki hetken aikaa oikeita sanoja, mutta ne tuntuivat juuttuvan Toan kurkkuun.
"Sinunko... puheillesi Oraakkeli minut lähetti?" Matoro kysyi. "En ymmärrä, miksi hän ei voi vain kertoa totuutta itse.

Makuta hymähti.
Ehkä uusi ystäväsi tietää, että sisimmissäsi sinä tiedät jo totuuden.
Olet tietänyt jo kauan.
Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.

Kylmät väreet kulkivat läpi jään Toan ruumiin. "Mitä... mitä sinä tarkoitat?"

Kannat suurimman salaisuuden tärkeintä ratkaisun avainta kasvoillasi, etkä ole ymmärtänyt. Et enää edes huomaa, milloin katsot totuutta silmästä silmään.




Matoro pysähtyi täysin. Jopa kylmät väreet loppuivat. Oli täysin hiljaista. Kumpikaan keskustelijoista ei hengittänyt.
Valkoisessa limbossa kaikui sydämentykytys. Tarkemmin sanottuna sitä olisi voinut kuvailla sydämentykytykseksi, jos maailmassa olisi ollut kuusisydäminen olento.

Sydämentykytys loppui ja polttava kipu iski Matoron käteen. Toa huusi tuskasta. Tuskansa keskeltä hän kuitenkin pakottautui katsomaan ainoaa kättään ainoastaan nähdäkseen, että se oli puristunut nyrkkiin hänen tahtomattaan. Sormien välistä hohti syvän sininen hehku, joka toi Matoron päähän uskomattoman kivun. Tuska oli niin epäinhimillinen, että Toa ei ollut pysyä tajuissaan.

Sitten se loppui kuin seinään. Viimeisen kivunhuudahduksen myötä Matoron kämmen suorastaan räjähti auki. Siinä samassa sillä paikalla leijaili valkoinen ja teräväreunainen metallisiru, jonka pintaan oli raapustettu kirjain beeta. Sen reunat hohtivat sinisenä puhtaasta energiasta. Voimakas radiota muistuttava kohinaääni täytti Matoron tajunnan, mutta kipu - ja muistikuva siitä - oli kadonnut. Jäljellä oli suorastaan hälyttävän rauhoittava tunne.

Siru leijaili Matoron pään tasalle. Se kieppui painovoimasta välittämättä ilmassa epätasaisesti tehden välillä pikaisia pyörähdyksiä, mutta pysähtyen välillä kokonaan paikalleen. Sininen loputtoman voiman hehku voimistui entisestään. Matoro kuuli vain kohinan ja oman hengityksensä.
Silloin Toa huomasi, että sirun polte oli jättänyt jälkensä hänen kämmenpohjaansa. Kämmenpohjassa oli arpi, joka hohti sinisenä. Toan valkoisen ihon keskelle oli muotoutunut kuvio. Se oli tuttu kuvio. Sellainen, jonka näki usein, mutta johon ei kiinnittänyt huomiota. Mutta vasta nyt Toa tajusi, kuinka lähellä hän oli ollut.

Toan kämmenpohjaan jäänyt arpi oli kolmio, jonka keskeltä katsoi totuuden näkevä silmä.

Matoron silmät laajenivat. Hänen pulssinsa kiihtyi.
"Ei... ei se voi..."

Mieti, poikaseni, mieti. Mikä muukaan se voisi olla.

Sininen hohde katosi ja samoin kuvio Matoron kämmenpohjassa, mutta se oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Tuo silmä on katsellut sinua jo vuosia, etkä ole kiinnittänyt siihen huomiota.

Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa... vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus.
Taas yksi muistikupla repesi valkoiseen epätodellisuuteen. Tällä kertaa se näytti metallisten kuolemantuojien öisen hyökkäyksen jälkeisiä hautajaisia.
Yhdessä sateen pieksemistä matoranien hautakivistä oli kolmio, jonka keskellä tuijotti totuuden näkevä silmä.

"Ei... miten", Matoro sanoi, kun sateisen alakuloinen muistikuva haihtui olemattomiin. Hämmennys oli liian suuri.
Kaiken tämän ymmärryksen taustalla valkoiseen tilaan alkoi ilmestyä lisää sinihehkuisia metallisiruja. Kohta kuusi eri muotoista ja eri kirjaimella merkittyä sirua leijaili painovoimattomasti Matoron silmien edessä. Siniset energiapurkaukset räjähtivät sirusta toiseen.
Ne kuuluivat yhteen. Ne halusivat yhteen.

Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia?
En todellakaan tiedä. Tiedän vain sen, että nyt kun tiedät tämän... olet vaarassa.

Me molemmat olemme vaarassa.

Muistikuvien meri vyöryi sinihehkuisten sirujen ympärillä. Asiakirjat Makuta Itrozin tutkimuksista ja kokeista palautuivat mieleen. Nimdan temppelin kaiverrukset palautuivat mieleen. Kaikkialta tuijotti yksinäisiä totuuden silmiä kuin syyttäen Matoroa tämän sokeudesta.

Kuusi valkoista sirua pysähtyivät ilmaan rinkiin. Siniset salamamaiset sähkönpurkaukset kulkivat sirusta toiseen, kun voimalliset sirut lähestyivät toisiaan. Ja aivan Matoron silmien edessä alkoi muodostua jotain, jonka hän oli nähnyt moneen kertaan.
Matoro jäätyi täysin paikalleen. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä jo Nimdan saarella? Miksi hän ei ollut tajunnut sitä nähdessään Athin patsaan ensimmäistä kertaa? Tuon laihan, mutta arvokkaan näköisen toamaisen olennon kasvoilla oli ollut yksinäinen valokivi silmänä.

Kun sirut alkoivat yhtyä aivan Matoron silmien edessä, sininen energiamyrsky kasvoi huippuunsa. Valkoinen ja tyhjä avaruus alkoi väistyä, kun maailma repesi kahtia ja loputtomiin korkeuksiin kasvava energiapatsas alkoi repiä alitajuntaa kappaleiksi suunnattomalla äänellä.
Itroz nauroi valkoisen sumun ja sinisen valoräjähdyksen keskeltä.

Vasta silloin Matoro ymmärsi, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt Klaanissa. Hän oli puhunut ja viettänyt niin paljon aikaa eri rotujen edustajien ja kielten puhujien kanssa, että hän ei ollut tajunnut ilmiselvää. Salaisuutta, jonka edestä tapettiin ja kidutettiin.

Hän ei ollut tajunnut.

Kun sininen energiamyrsky oli ohi, Matoron edessä oli valkoinen metallikolmio, jonka keskeltä tuijotti kaiken näkevä sininen silmä. Mutta se ei ollut vain kolmio. Se oli sama kolmio, joka oli ollut kivisen Ath-patsaan päässä.

Hän ei ollut tajunnut, että sana "kasvot" oli matoraniksi "Kanohi".

* * *

Kun Matoro heräsi, hänen hengityksensä oli salpautua. Jään Toa huohotti voimakkaasti nojaten lattiaa vasten.
"Saitko vastauksesi?" Oraakkeli kysyi hymyillen pientä hymyä.
Matoro ei saanut sanoja ulos.
"Se... en ymmärrä. Se on..."

Oraakkeli auttoi Matoron ylös ja hymyili tälle.
"Athin kasvot. Kanohi Nimda. Kyllä."

Matoro ei voinut keskittyä muuhun kuin päässään vyöryvään ajatusmyrskyyn. Hän tunsi itsensä entistä sokeammaksi. "Mitä... miten... kuka sen on luonut? Mistä se on tullut? Miksi niitä on kuus-"
Oraakkeli siirsi kätensä Matoron suun tielle. "Pahoittelen, ystäväni, mutta en voi vastata noihin kysymyksiin. Jotkut vastaukset... sinun on löydettävä itse."
Sen sanottuaan mustakaapuinen matoran-munkki päästi Matorosta irti, kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kohti pyhätön oviaukkoa.

Matoro pääsi vaivoin ylös. Ymmärryksen tuoma shokki vaivasi häntä vieläkin. Kuten odotettua, vastaus vanhimpaan kysymykseen toi hänen päähänsä vain lisää kysymyksiä.
Sellainen oli totuuden etsijän elämä.
"Oraakkeli", Matoro sanoi hiljaa.
"Pidä siru", soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. "Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin... hänelle."

Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa.
"Kiitos. Kiitos kaikesta."
Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.

"Ole hyvä", Oraakkeli sanoi ja lähti kävelemään ulos pyhätöstä, kohti viidakon syvyyttä.
"Saanko kuitenkin kysyä vielä yhden kysymyksen?" Matoro sanoi niin kovaa, että Oraakkeli varmasti kuulisi.
"Saat", Oraakkeli sanoi, "mutta en voi vannoa vastaavani siihen."

Jään Toa aprikoi hetken.
"Sinä tiedät selvästi paljon tästä kaikesta. Klaanin ja Allianssin sodasta..." Matoro piti pienen tauon. "Kenen... puolella sinä olet."

Oraakkeli pysähtyi kuin mietiskelemään. Hetkellisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi kohti Matoroa ja hymyili.
"Maailmanrauhan", hän sanoi vaitonaisesti. "Tyydyttikö vastaus, toa Matoro?"
Matoro nyökkäsi ja puristi kädessään olevaa Nimdan sirua yhä tiukemmin.

Trooppinen tuuli puhalsi. Auringot olivat menossa pilveen.
Matoron takana tuijotti edelleen kuuteen osaan jaettu kolmikulmainen silmä. Ikuisesti.

Tie Nui-Korosta länteen, Bio-Klaanin saari

Kepe ja Snowie astelivat hiekkaista tietä verkkaiseen tahtiin halki niityn. Nui-Koro jäi heidän taakseen. Nui-Koro, kaupunki jossa heidän seikkailuaan ei pitkään aikaan unohdettaisi.

”Kuulepa, Snowie”, Kepe aloitti.
”Hmm?” Snowie vastasi.
”Kaiva se kartta esiin.”
”Mikä kartta?”
”Saaren kartta. Meidän täytyy katsoa tarkistaa minne olemme menossa.”
”Minne me olemme menossa?”
”Ehm...odotas. Aivoni ovat kuin paksun puuron peitossa. On kuin matkamme alusta olisi jo vuosi. Tai ehkä yöunet ovat jääneet vähiin.”
”Aamullahan kippasin vahingossa sen puurolautasen päähäsi, hehe.”
”'Vahingossa'. No, antaa olla. Eli siis. Yksi Nimdan siruista on Verstaassa. Dox on kadonnut lopullisesti sen syövereihin. Me lähdimme Nui-Koroon etsimään tietoa tästä Nimdan sirusta...Zeetako se oli? Löysimme Nui-Koron kirjastosta tämän kirjan...”

Kepe kaivoi repustaan kirjan, jonka he olivat ”lainanneet”.

”...Josta selvisi, että joku Profeetta-niminen heppu toi 'tovereineen' Nimdan tälle saarelle kauan sitten. Heillä oli ilmeisesti jonkinlainen tukikohta saaren eteläosissa. Tuolloin perustetun Nui-Koron asukkaat näkivät etelässä muuantena yönä valonvälähdyksiä, Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna, kertoo teksti. Tämän jälkeen Profeetta katosi länteen. Ja tänne länteen me olemme nyt suuntaamassa, emmekö? Selvittämään, minne Nimda hänen mukanaan päätyi?”

”Huomasitko, että tuo kuulosti aivan siltä kuin joku olisi selittänyt vaikka jossain höpsössä jatkotarinassa jotain, mikä tapahtui aiemmin?”

”...Totta puhut, muuten. Mutta, nyt, se kartta.”

”Aah totta joo. Venaapas hetkinen.”

Yö laskeutui saaren ylle, ja kaksikko joutui majoittautumaan telttaan maantien poskeen. Tällä suunnalla ei liiemmin majataloja ollut.

He tutkailivat karttaa. Lännessä oli vain metsää ja suota. Ja lisää metsää.

”Jonnekin tuonne me siis nyt menemme?”
”Jepulis.”

Verstas



Dox seisoi keskellä valkeutta.

Valkeudessa oli tahroja.

Ne olivat ruumiita, verisiä ammusten ja panssareiden kappaleita, nokea räjähdyksistä.

Siitä tuntui olevan yli vuosi kun hän oli saapunut tähän maailmaan. Ehkä siitä olikin. Ehkä enemmänkin. Ehkä ei; ehkä siitä oli vain pari päivää. Jos sitäkään.

Hän kelasi läpi kaiken päässään.

Verstas.

Koti.

Verstaassa hän oli ennen asunut. Ennen tätä. Kotoisassa, turvallisessa, lämpimässä ja hämärässä Verstaassa.

Verstaassa Kepen kanssa. Iggyn kanssa.

Sitten kaikki oli muuttunut. Äkkiarvaamatta. Vasten hänen tahtoaan. Ei, hän ei ollut tosiaankaan tahtonut sitä.

Kaksittain, kätöset siniset.
Kaksittain, kätöset siniset.

Niitä oli kaksi.

Hän muisti luotaimet jotka tunkeutuivat hänen ruumiiseensa. Vai oliko sellaisia ollut? Oliko Dox-parka vain kuvitellut ne?

Hän oli vaeltanut Verstaassa. Taistellut Iggyn kanssa...päähineistä. Ihanista, suloisista, tyylikkäistä, miehekkäistä päähineistä. Aarteista.

Mutta sitten portti aukesi.

Portti valoon.

Portti tälle äärettömälle tasangolle, jonne hän oli eksynyt. Jossa hän oli päiväkausia toivottomana ollut vankina. Mutta nyt hän tunsi olevansa kotona yhtä lailla täällä. Pitkän ajan kuluttua.

Hän oli löytänyt Ristiretkeläiset. Ristiretkeläiset, nuo olennot yhtä eksyneet kuin hän itse. Mutta heitä oli monta. Yhdessä heillä oli parempi mahdollisuus löytää keino ulos.

Vai oliko se Ristiretkeläisten päämäärä? Hän muisti näiden johtajan, Hopeiseksi mielessään nimeämänsä, sillä tämän kieltä hän ei tuntenut. Hopeisen kanssa he olivat taistelleet sieluttomien soturien armeijaa vastaan.

Soturien silmissä oli palanut tuli. Tuli, sininen kuin Kätöset. Sininen kuin...Nimda.

Nimda.

Sitä kätöset olivat havitelleet. Muinaista salaisuutta, josta nyt niin kaukaisen Bio-Klaanin väki oli puhunut. Hän oli varmasti nähnyt Kätöset siniset monta kertaa kaukana horisontissa tai Ristiretkeläisten massan seassa. Vahtimassa. Odottamassa, että heidät johdettaisiin Nimdan luo.

Oliko Nimda myös Hopeisen päämäärä? Siltä se lähestulkoon vaikutti. He olivat saapuneet kaupunkiin keskellä lakeutta. Valkoiseen, kuolleeseen kaupunkiin. Joka oli tuskin koskaan elänytkään. Vai oliko?

Tuolloin Musta ritari oli taas ilmestynyt. Sieluttomien sotureiden armeija oli palannut. Siniset liekit paloivat mustassa massassa. Suuri taistelu.

Suuri taistelu, joka oli raivonnut aivan viime hetkiin saakka. Tarkk'ampujan ja Keltaisen kanssa hän oli taistellut. Pimeyden voimia vastaan valkeudessa. Kontrasti.

Valkeus oli tahrattu.

Nyt hänen edessään oli temppeli.

Helmiäisenharmaan taivaan pilvenriekaleet, kuin seinän kohdat, joista tapettia oli hangattu irti, kerääntyivät temppelin ylle.

Temppeli oli suunnaton, keskellä kaupunkia. Oliko se aiemmin ollut siinä? Ainakaan Dox ei ollut huomannut sitä.

Hopeinen ilmestyi rakennuksen nurkan takaa mukanaan puolisenkymmentä Ristiretkeläistä. Murjottua, runneltua, haavoittunutta ristiretkeläistä. Tappiotkin olivat olleet suuret.

Mutta pimeyden armeija oli poissa. Tuhottu, murskattu, yhtenäisyyden voimalla. Yhtenäisyys, tuo matoranien kunnioittama hyve, oli tehnyt itsensä hyödylliseksi täälläkin.

Punavalkoinen, pitkä ristiretkeläinen alkoi hoitaa haavoittuneita monilla, parantavaa valoa hohtavilla käsillään. Tämä nyökkäsi Hopeiselle. Hopeinen kääntyi Doxiin, Keltaiseen ja Tarkk'ampujaan päin.

"👙👠🎷🎷👎."

Musta ritari ja ehkä koko Nimda itse odotti heitä tässä temppelissä, joka suunnattoman portaikon laella jylhänä hallitsi maisemaa.

He kiipesivät portaat ylös.

***



Temppelin pylväiden ympäröimä oviaukko oli ainakin neljä syltä leveä ja kymmenen korkea. Sen toisella puolella oli sali, yhtä lailla pylväikköjen koristelema. Valkoisilla seinillä, katossa ja lattioissa oli maalauksia; maalauksia, joiden tekemiseen olisi matoran-kansalla kulunut vuosikymmen tai ehkäpä useampikin. Maalauksissa oli hahmoja, monenlaisia, kosmoksen eri kolkista, ja tapahtumia joiden merkitystä Dox ei edes yrittänyt pohtia. Kaiken keskipisteenä näytti kuitenkin olevan pieni, sinenhohtoinen kappale.

Maalausten sanomat selkeytyivät mitä pidemmälle he kulkivat. Haarat kuroutuivat yhteen. Polut muuttuivat teiksi. Hallissa oli valoisaa lasisen katon ansiosta. Kirkkaana kuin päivä sanomat alkoivat erottua.

Kuva Matoranista. Keltainen näytti selvästi ihmettelevän olentoa, jonka rakenne ei muistuttanut lainkaan hänen omaansa.

Kuva monesta matoranista.

Saari. Tarkk'ampuja ei näyttänyt koskaan ennen nähneen asiaa, joka olisi voitu määritellä saareksi.

Saari, jolla oli ollut kylmä talvi. Poikkeuksellisen hyytävä. Asukasparkojen karja oli kuollut koleaan ilmaan ja halla oli vienyt sadot.

Kansa oli nähnyt nälkää. Hopeinen näytti ymmärtävän kaiverrusten merkityksen.

Tuolloin saarelle oli saapunut useiden tovereidensa kanssa pelastaja.
Tämä pelastaja oli kantanut yllään mustaa kaapua. Hallussaan hänellä oli ollut sininen voima...Nimdan voima.

Nimda.

Kuva kylästä, jonka keskusta oli muuttunut savuavaksi, mustaksi kraateriksi. Siru, joka ilkkui haltijansa korvaan tämän kyvyttömyyttä hallita sen valtaisaa voimaa.

Kuva välähdyksestä keskellä yötä. Välähdyksestä, salamoista jotka olivat sinkoutuneet taivaalle pelastajan tovereiden luota.

Tämä pelastaja oli avannut portit helvettiin. Tai ei aivan; portin toisaalle. Portin aivan muualle kuin kuolevaisten maailmaan.

Hän oli astunut tästä portista, eikä häntä enää koskaan nähty. Odottiko Doxia sama kohtalo?

Doxin katse nousi lattiasta salin perälle. Näin teki myös Hopeisen, Keltaisen ja Tarkk'ampujan.

Mustahaarniskainen soturi Nimdan tuli silmissään - Musta ritari - seisoi keskellä lattiaa. Hieman hänen takanaan oli vartioimansa koroke.

Koroke, jonka päällä oli valtaistuin, hienoimmasta puusta veistetty ja punaisella sametilla päällystetty.

Käteensä sillä istuessaan nojaili tämän maailman herra.

Toisesta maailmasta tullut.

Nimdan hallussaanpitäjä.

Muinaisten saarelaisten pelastaja, heidän keskuudessaan suuri ja palvottu...

...Profeetta.



***

Jumalan valtaistuinsali

Dox katseli tuota olentoa. Tuota olentoa, joka oli ehkä koko maailmankaikkeuden mahtavin voima.

Profeetta ei näyttänyt huomaavan heitä. Hän istui valtaistuimellaan laiskan näköisenä. Hetken ajan hän näytti jopa haukottelevan, vaikka sitä ei olisi voinut varmasti tietää häntä ympäröivän, kaiken hämärtävän sameuden läpi. Profeetta piti yllään mustaa kaapua, jonka huppu peitti hänen kasvonsa. Hän oli kuin musta aave. Aave, joka hallitsi Nimdaa.

Hitaasti Profeetta nosti käden, joka oli hänen leukaansa nojannut. Hän nosti etu- ja keskisormensa pystyyn. Mitä tuo mahtoi merkitä?

Tuolloin Dox huomasi syyn.

Hahmo piti sormiensa välissä pientä, valkoista, viattoman näköistä sirua, joka alkoi säteillä voimaa ja valoa sillä hetkellä kun hänen katseensa osui siihen.

Tuolloin puhui synkkä ääni, vakava mutta rauhallinen.
”Tätä olette tulleet hakemaan. . N'the'nga. . Dox.”

Kaikki neljä jännittyivät. Tuo olento tiesi, keitä he olivat.

Profeetta napsautti sormiaan.

Musta ritari liikahti. Siniset liekit syttyivät hänen silmiinsä.
Juuri tuolla samalla hetkellä tapahtui muutakin. Hopeiden kurotti selkäänsä, ja kuin neste hänen käsiinsä tiivistyi hopeinen, pitkä, suora, sahalaitainen miekka, jota Dox ei ollut kuunaan aiemmin nähnyt. Sen valkoinen kädensija välkkyi Hopeisen sormien lomitse. Hopeinen syöksyi eteenpäin; kohti Profeettaa vai Nimdaa? Kumpaa? Vai molempia?



Samassa silmänräpäyksessä Musta ritari vastasi. Tämän suuri, kultainen miekka kolahti yhteen Hopeisen terän kanssa. Tuli leiskui miekkojen kohdatessa. Dox ei ollut kuunaan nähnyt tavallisesti niin neutraalin Hopeisen osoittavan näin vahvoja tunteita. Vieläpä tunteita, jotka hänen maailmansa olennot pystyisivät tulkitsemaan. Tämä tunne oli viha. Viha Nimdaako kohtaan – vaiko Profeettaa? Siksi koska hänet oli viety omasta kotimaailmastaan, kuten Doxille oli tehty? Vai oliko Hopeisella pidempi historia Nimdan ja Profeetan kanssa?

Mustan ritarin kasvoilta ei päinvastoin voinut lukea yhtään mitään. Se oli kuin patsas, kuin...nukke.

Hopeinen veti miekkansa pois ja löi uudestaan eri kulmasta. Ritari torjui tämänkin iskun miekkaansa kaksin käsin pitäen, järkähtämättä. Hopeinen löi vielä kerran. Ritari kimmotti lyönnin sivuun ja huitaisi jättimäisellä miekallaan raskaasti Hopeista kohti. Hopeinen hypähti taaemmaksi, kohotti taas sapelinsa. Musta ritari ei ollut liikkunut askeltakaan suuntaan eikä toiseen.

Ritari oli vain kuori, jolle oli annettu yksinkertainen äly ja tehtävä. Ja tämä tehtävä oli suojella Profeettaa – tai Nimdaa? Oliko Ritari Profeetan oma luomus, vai Nimdan vartija?

Hopeinen löi vielä kerran. Ritari piti miekkaansa enää yhdellä kädellä. Hopeinen tajusi tilanteen toivottomaksi. Tämän vankkumattoman linnakkeen läpi ei kuljettaisi.

Siispä hän vaihtoi taktiikkaa. Hän loikkasi Ritarin vasemmalle puolelle yrittäen kiertää tämän. Musta ritari kääntyi – yhä jalkojaan liikauttamatta – ja kohotti miekkansa lappeen Hopeisen tielle. Hopeinen oli kuitenkin varautunut tähän. Hän loikkasi, hänen vasen jalkansa tömähti miekan lappeeseen. Tukevalta miekalta hän ponnahti ketterästi Mustan ritarin ylle ja tähtäsi ilmassa lyönnin tämän kaulaan; tähdäten pudottamaan harteilta pään, jota oli jo aiemmin kantanut kauan mukanaan. Ritari kuitenkin reagoi nopeammin kuin tuon panssarin ruumiillistuman olisi voinut olettaa tekevän. Se heilautti miekkakättään ilmaan. Painovoiman kutsuessa Hopeista alas hänen miekkansa tavoitti Ritarin kypärän silmikon, raastaen siitä kipinöitä. Samalla hetkellä Ritarin miekka matkusti läpi Hopeisen molempien ranteiden.

Profeetta hymyili. Vaikka sitä ei voinutkaan nähdä, jossain tuon pirullisen olennon syvyyksissä joku nauroi vahingoniloisesti. Myös Nimdan siru nauroi.

Nazorak-pesät

Tutkimusten johtaja 006 tarkkaili lattiaa vain senttien etäisyydeltä. Betoninen pinta oli, kuten suurin osa Nazorakien upseeriston muistakin tiloista, moitteettoman siisti. Lika ja pöly oikein loistivat poissaolollaan. Jopa haju oli suorastaan hämmentävän neutraali. Yleistä epäjärjestyksen tuntua loi kuitenkin vajaan metrin päässä 006:n naamasta sijaitseva levinnyt paperipino. Lisäksi tiedemiehen alaleuat olivat erittäin kipeät äskeisestä kohtaamisesta lattian kanssa.

006 kampesi itsensä melko vaivalloisesti pystyyn. Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt nöyryyttävää kompastumista.
Sitä minä viimeiseksi kaipaisin, tiedemies ajatteli apeana. Hänen mielentilansa ei ollut viime päivinä ollut varsinaisesti huipussaan, ja uusien tutkimusten stressi painoi torakan mieltä. Ja kaiken päälle hän oli vielä myöhässä huippukokouksesta. Juuri kun Nazorak oli kumartumassa kerääkseen papereitaan, nosti metallinen koura ne hänen puolestaan.
”Mit-” 006 säikähti ja kompastui uudelleen, tällä kertaa kuitenkin selälleen. Hän ei ollut huomannut Harmaana Aineena tunnetun metallijätin nopeaa saapumista. Siinä harmaa rotisko nyt kuitenkin oli.
”Tässä paperinne, torakkaherra,” Abzumon palvelija ilmoitti palauttaessaan tutkimustulokset tutkijalle.

”Ki-kiitos”, 006 sopersi ja nousi jälleen seisomaan. ”En kuullut askeleitasi.”
Torakka loi katseen Harmaan Aineen rullaluistinjalkoihin.
”...ai niin.”
”Yleinen virhe, torakkaherra.”

Älä katso, älä katso, 006 muistutti itseään.
”Mutta nyt minun on lähdettävä, hei vaan”, hän huikkasi lattiaa tuijottaen. Se oli edelleenkin puhdas.
”Hei hei, torakkaherra.”

Vasta päästyään käytävän seuraavan kulman taakse 006 uskaltautui kohottmanaan katseensa maasta. 006 tiesi moisen olevan totuuden mukaisesti heikkoutta, muttei kyennyt katsomaan Harmaan Aineen aivosäiliötä. Se ei ainoastaan muistuttanut siitä, mitä he olivat tehneet ”Uudelle Sukupolvelle”, vaan myös kiinnitti huomiota siihen tosiseikkaan, että Abzumo oli todella tehnyt saman joskus aiemminkin. Pahinta tutkimuksia johtavasta torakasta oli kuitenkin, että Makuta oli tehnyt palvelijastaan niin kiltin.

006 oli jo miltei päässyt häiritsevistä ajatuksistaan, kun hän saapui kokouskammion ovelle. Kaksi vartiossa olevaa Nazorakia tekivät asiaankuuluvan sotilastervehdyksen ja nostivat keihäskiväärit oven edestä. Kummankaan haarniska ei ollut erityisen paksu, mutta sitäkin runsaammin mitalein varustettu. Useat metalliset merkit roikkuivat eri värisistä kangasnauhoista. Yleisin väri oli verenpunainen. Raskaat metalliovet aukesivat itsestään, ja 006 astui sisään.

Huone muistutti suurta osaa Nazorakien muistakin kokoushuoneista: keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärille oli aseteltu siististi tuoleja. Seiniä koristivat erilaiset kartat, ja roikkuipa eräällä seinällä lentokonetta esittävä taulukin. Pöydän päätypaikan vastainen seinä oli täysin tyhjä, sillä se oli varattu katossa roikkuvaa piirtoheitintä varten. Yleisilmeeltään huone oli synkähkö, mutta pöytä oli hyvin valaistu.
”Anteeksi, että olen myöhässä.”

Hänen pahoittelunsa kuittenkin kaikui kuuroille korville. Kaikesta päätellen huippukokous ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti: Ainoastaan Kenraali 001, Amiraali 002 sekä tiedustelun johtaja 007 olivat paikalla, eikä kukaan edes istunut mahonkisen kokouspöydän ympärillä. 007 oli tavalliseen tapaansa hieman syrjemmällä, kuin osana varjoja, ja korkeimmat päälliköt olivat ilmeisesti eräänlaisen räjähtäneen keskustelun pyörteessä. He seisoivat pöydän toisella puolen liki toisiaan. Merivoimain ylipäällikkö näytti kuitenkin melko lannistetulta, kun Kenraali puhui.
”... siksikin siirrämme vangit pois alukseltasi.”

Amiraali siirsi painoa terveelle jalalleen. ”Eikö tuo ole liioittelua? Rautasiipi on-”
”Ilmeisen turvaton sijainti! Sinä päästit klaanilaiset karkaamaan.”
”Minä-” Amiraali jätti kuitenkin lauseensa kesken. Hän selvästikin ponnisteli nielläkseen ylpeytensä. Merikarhun ilmeestä näki, että hänellä olisi ollut selityksiä, muttei nöyrtynyt niitä kertomaan.

Kenraali jatkoi: ”Kultakalan saat pitää.”

002 katsoi vihaisen, suorastaan julman näköisenä esimiestään, käännähti ympäri ja asettui tuolilleen. Ylpeän merimiehen silmien palo sammui, ja jalkapuoli upseeri jäi tuijottomaan pöydän puupintaa. Tilannetta seurannut 006 hätkähti, kun Kenraali kääntyi häntä itseään kohti.
”Sinäkin saavuit. Hyvä.”

Tutkimusten johtaja asteli kohti kaikkien Nazorakien johtajaa, mutta ei voinut olla vilkaisematta Amiraalia. 006 ei osannut lukea 002:n ilmettä, mutta siitä näytti puuttuvan jotain. 006 ei voinut olla muistamatta, kuinka Ylikersantti 1034 oli jäänyt klaanilaisten vangiksi.

”Kuinka Organismin tutkimus edistyy?” Kenraali kysyi.
006 suoristi hermostuneesti paperinippua käsissään.
”Heikonlaisesti. Emme ole erikoistuneita moiseen teknologiaan. Lisäksi suuri osa tutkijoista tuntuu pitävän koko touhua taikauskoisena hömpötyksenä.”

Kenraali siristi silmiään, ja äänensävy tiukkeni.
”Olkoot vaikka mustaa magiaa, tämä tauti on parannettava. Se vaivaa parhaimpiamme kuin syöpäläinen, eikä meillä ole varaa menettää Sukupolvea. Ei Ath-Koron jälkeen.”
”En minä väittänyt, että se olisi minusta turhaa. Kukaan meistä ei vain tunne Matoran-teknologiaa kyllin hyvin.”

Lisäksi, 006 ajatteli hiljaa oman mielensä armeliaassa yksinäisyydessä. Raukkojen enempi kiduttaminen ei tunnu lainkaan oikealta. Sitten hän kuitenkin karkotti väärät ajatukset päästään ja keskittyi aiheeseen.

”Entä 273?” kysyi kolkko ääni nurkasta, ja 007 astui lähemmäs muita. ”Älykäs tapaus, ja käytti salaa elementaalikiveä töissään.” Sana 'salaa' sai useita mielenkiintoisia nyansseja tullessaan Tiedustelupalvelun johtajan torakansuusta.
006 rypisti otsaansa ja mietti. ”Ei, en usko teknologian olevan sama.”
”Usko?” Kenraali tivasi.
”Tiedä. Tiedän, ettei teknologia ole sama.”

Kenraali nyökkäsi hyväksyvästi, ja jatkoi puhettaan.
”Hänestä tulikin mieleeni. Kuinka Ämkoo-vuoren valloitus etenee?”
”Valmistelut ovat hyvässä vauhdissa”, 007 vastasi syrjemmältä.

Kenraali hymyili sisäisesti. Siinä missä torakkain joukot olisivat kyenneet suorassa taistelussa murskaamaan Klaanin joukot itse linnaketta lukuun ottamatta helposti, piinasivat epäselvät rintamalinjat Nazorakeja. Saaren länsiosia hallitseva Lehu-metsä ja suuri vuori olivat toistaiseksi estäneet torakoita miehittämästä saarta pohjoisosia ja osaa itärannikosta lukuunottamatta kunnolla. Vuoren saaminen Allianssin haltuun olisi suuri edistysaskel, sillä se vähentäisi sissisodan mahdollisuuksia. Sen jälkeen jäljellä olisi enää Lehu-metsä, ja sen voisi tarpeen tullen vaikka polttaa.

001, 006 ja 007 kumartuivat pöydän ääreen tutkimaan vuoren karttaa. Siinä näkyivät torakkain kaivamat tunnelit, osa Ma-Wetiä, sekä Ämkoo-vuoren vähäinen tiedetty asutus. Muutama nuoli kuvasti parhaimpia etenemissuuntia ja pari kaarta symboloivat mahdollisia vihollisrintamia.

”Kenraali”, kuului Amiraalin kalsea, mutta jollain tapaa ontto ääni pöydän toisesta päästä. 002:n puhutellessa Kenraalia oli tavallisesti kuultavissa haastava äänensävy. Nyt se oli kuitenkin tiessään.
”Minulle esitettiin tänään kysymys. Rehellinen, hyvin perusteltu kysymys.”
Kenraali tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä, mutta oli selvästi kiinnostunut. Amiraali jatkoi.
”Minulta kysyttiin, miksi me edes yritämme valloittaa näinkin syrjäistä maailmankolkkaa kuin Bio-Klaanin saari.”

Maailmassa on monenlaista hiljaisuutta, mutta Amiraalin puheenvuoroa seurannut oli sitä kaikkein pysäyttävintä laatua.

”Sääli, ettei minulla ollut antaa heille vastausta”, 002 viimeisteli.


[spoiler=Loppukommentaattus.]Tosiaan joo, mielenkiintoista ettei tätä viimoista ole juuri kyselty. Saattaa olla heh että Gurpalla on näppinsä pelissä ja meille suunnitelmia tai jotain.[/spoiler]

Suljettu tunneli

Nazorak-pesät


Huone oli täsmälleen samanlainen, kuin viime kerralla 273:n siellä olleessaan. Sama puoliksi kalustettu tunnelinpätkä barrikadien takana. Ainut ero oli siinä, että tällä kertaa pöydässä istui viisi henkilöä.



"Hyvää iltaa, 273" 16765 tervehtii tulijaa. Muut torakat nyökyttelevät.



"Öhm... Iltaa, teille kaikille..." 273 tervehtii hieman epävarmasti. 16765 viittoo tiedemiestä istumaan viereensä.



"Hyvät herrat, tässä on jäätutkija 273. Hänen avullaan varmistuu, että operaatiomme onnistuu", 16765 sanoi kiinnostuneen näköisille torakoille.



"He neljä ovat ystäviäni ja mukana operaatiossamme. 16755 ja 16754 ovat kaivostyöläisiä kuten minäkin. 6532 on vammautunut sotilas, joka on tehdastyössä. 2844 on yhden varaston kirjanpitäjä. Hän on hankkinut meille nämä aseet. Kuten te jo tiesittekin, tämän kokouksen aihe on salamurha, ja se miten me sen teemme", puhuja jatkoi. ”Me siis hyökkäämme 007:n kimppuun, kun tämä on huoneistossaan. Oletan, että 273 on saanut hoidettua itselleen pääsyn hänen huoneistoonsa... ?" 16765 katsoi kysyvästi jäätutkijaa.



273 katseli pöydän ääressä istuvia nazorakeja. Kaikki heistä olivat tyypillisen ruskeita. 6532:n vierellä oli kävelykeppi, joten hän oletti entisen sotilaan vamman liittyvän jalkoihin. Tiedemies oli yllättynyt siitä miten oli näinkin monta nazorakia, jotka uskalsivat aloittaa tämäntasoisen operaation.



273 nyökkäsi, "Kyllä. Lähetin hänelle sähkeen että tulen tapaamaan häntä. Sanoin että haluan puhua hänen asetilauksensa valmistumisesta ja kuljetuksesta."



"Koska tapaamisenne on?" 16765 kysyi.



"Hänellä oli kuulemma kiireitä, mutta sain sovittua tapaamisen neljän päivän päästä."



"Hienoa. Sinun pitää siis paikalta poistuessasi jättää ovi niin, että saamme sen auki hetken kuluttua. On myös mahdollista että iskemme jo keskustelunne aikana. Me viisi odotamme jossakin lähistöllä. 6532 on tutkinut meneekö läheltä suljettuja kaivoskuiluja, ja löysimme yhden hyvän vain vähän matkan päässä huoneistosta. Aiomme hyökätä huoneeseen suoraan ja ampua 007:n. Sitten räjäytämme huoneen ja pakenemme alas. 2844 pitää huolen tilanteen videoinnista ja siitä, että kohta koko pesä tietää asiasta", 16765 puhui.



"Kun tavalliset nazorakit näkevät mitä olemme tehneet, he tajuavat että hekin voivat vaikuttaa omiin asioihinsa ja vallankumous alkaa. Kaikki on yksinkertaista psykologiaa.", nazorak jatkoi pauhaamistaan. "Kommentteja, ehdotuksia, ideoita? Tänään tavoitteemme on hioa tuo suunnitelma entistäkin paremmaksi."



"Minua ihmetyttää tuo miten saamme oven jätettyä auki. Siinä on varmasti automaattilukitus ja se huomataan jos sen väliin laitetaan jotakin", 2844 kysyi.



"Hmm. Onko tiedemiehellämme mitään ideaa tähän? Miten saada elektroninen lukko toimimattomaksi?" 16765 kysyi.



273 nyökkäsi "Minulla on yksi vehje siihen", 273 nosti pöydälle valkoisen jääkrokotiilinnahkaisen salkkunsa pöydälle ja avasi sen. Hän nosti sieltä pienen esineen sormiensa väliin. "Tämä on jäähdytinsormus. Sen avulla saa luotua pienen jään elementaalivirran. Se jäädyttää sähkölukon toimimattomaksi."



273 laittoi sen etusormeensa ja näytti sitä kaikille tiimiläisille. "Sormuksessa on pieni nappi. Kun siitä painaa, sormukseen avautuu pieni luukku, jossa on sädetinosa ja se aktivoituu." 273 painoi nappia. Sormuksesta näkyi nousevan pieni, mutta huomaamaton, noin 3 cm mittainen sininen säde. 273 ojensi kätensä pöydällä olevaan mustepurkin eteen, niin että säde kosketti sitä. Mustepurkki näkyi peittyvän äänettömästi jäähän.



"Vaikuttavaa", kommentoi 16765. 2844 näytti tyytyväiseltä. "Onko sinulla muita yhtä hyödyllisiä keksintöjä?", 6532 kysyi odottaen hienoja jääaseita.



"Öhm, no tuota." 273 otti salkustaan toisen keksintönsä. "Tämä on Nestetyppikonepistooli. 007 tilasi tämän myös minulta." 273 otti aseen ampuma-asettaan ja ampui huoneen syrjäiseen nurkkaan. Kämmenen kokoinen alue peittyi jäähän. "Tämä ase käyttää panoksinaan luoteja, joiden sisällä on jäädyttävää nestetyppeä." 273 esitelmöi ja antoi aseen näytille tiimille.



"Mitä se tekee elävälle kohteelle?" 16755 kysyi tutkiskellen asetta käsissään.



"No, se kohteeseen osuessaan aiheuttaa osuma-alueen jäätymisen umpijäähän. Eli, jäätymiskohtaa ei voida enää parantaa. Päähän osuessa todennäköisesti kuolee.”



6532 kokeili asetta. Hän tulitti lyhyen sarjan kammion takaseinään. Ase tuntui miltei äänettömältä. Nazorak myhäili jotain tyytyväisenä. Hän ojensi aseen takaisin tiedemiehelle. "Tämä on upea", hän kommentoi.



"Heh, kiitos." 273 sanoi tyytyväisenä.



"Entäs tuo hanska? Se on niin paksu että se tuskin on ihan tavallinen", 16754 kysyi.



273 kääntyi hämmästyneesti katsomaan kädessään olevaa Alinolla-Hanskaansa. "Niin, tämä on Alinolla-Hanska. Tämä on ylpeyteni. Se ei ole ihan tavallinen ase," 273 kertoi. "Sen sisällä on Jään elementaalikivi."



"Elementaalikivi... siis joku toa-juttuko?" 16755 kysyi epäillen. Mikään Toiin liittyvä ei luvannut hyvää.



"Eh, niin. Kun hanska aktivoidaan, elementaalikiven energia kerääntyy hanskan kämmenessä olevaan laukaisin osaan. Kun kämmen koskettaa jotain, energia vapautuu hanskasta ulos. Hanskan teho on valtava." 273 kertoi ylpeänä.



6532 katsoi hanskaa kiinnostuneen "Miten tuo hanska toimii?"



"Haluatteko varmasti nähdä?" 273 kysyi tiimiltä. He nyökyttelivät varmasti. 273 virnisti hieman. Hän tarttui toisella kädellään hanskan ranteessa olevaan käynnistysrullaan. Hän tiukensi otettaan. Sitten hän väänsi sen ympäri. Hanskasta räsähti ja alkoi humista. Kämmenen laukaisin osasta kipinöi sinistä energiaa, aivan kuin sähköä. 273 otti taistelu asennon: Nosti oikean kätensä koukkuun päänsä yläpuolelle ja piti sormensa avoinna. Sitten hän yhtäkkiä juoksi seinän eteen ja löin hanskansa seinään. Silmänräpäyksessä valtava energiavirta purkautui hanskasta kiviseinään. Sininen valo täytti huoneen, kun siniset salamat virtasivat seinää pitkin ylös, oikealle ja vasemmalle. 2844 kaatui hämmästyksestä tuoliltaan. Sitten energiavirta loppui. Nazorakit katsoivat hämmästyneinä seinää, joka nyt oli umpijäässä. 273 kumarsi tiimille.



Nazorakit katselivat hanskaa näyttäen toisaalta vaikuttuneilta mutta myös epäileviltä. Kukaan ei tiennyt mitä sanoa.



"Selvä. Kiitos, 273. Keksintösi ovat upeita. Me onnistumme tässä", 16765 sanoi voimakkaasti.



"No entäs..." 273 aloitti epävarmasti "Entä se meidän sopimus 219:n lavastamisesta syylliseksi? Miten se tapahtuu?"



"No hommahan menee niin, että kun me onnistumme tässä, lavastusta ei tarvita. Kapinan jälkeen tuomioistuin voi syyttää häntä ties mistä, agenteille kyllä syytteitä löytyy. Jos me taas epäonnistumme... jos niin käy, kenellekään meistä ei ole hyötyä lavastuksista. Jos tämä epäonnistuu pakenemme." 16765 sanoi pitkän, miettivän tauon jälkeen.



6532 taas viittasi. "Vielä siitä paosta. 007:n huoneen lähistöä varmasti vartioidaan ja sähkökatkoksen tullessa vartijat varmasti tarkistavat kaikki käytävät", hän muistutti.



"Siinä lähellä on suljettu tunneli. Asennetaan sen päähän räjähteet, niin paetessamme räjäytämme sen auki ja pääsemme siitä läpi kaivosverkostoon", 16765 kertoi. "2844 viestittää samaanaikaan radioon tietoa hyökkäyksestä. Kaikkien nazorakien pitää saada tietää tästä mahdollisimman pian iskun jälkeen."



"Ja sorretut Nazorakit ymmärtävät tilaisuutensa tulleen?" 273 varmisti ymmärtäneensä.



"Aivan. Johtajat eivät voi mitään, kun koko pesä on heitä vastaan."



"Vielä kysymyksiä, herrat?" 16765 kohotti ääntään puhejohtajamaiseen tyyliinsä. "Jos ei ole, juslitan kokouksen päättyneeksi. Tavataan neljän päivän kuluttua."

This post has been edited by paavo12 on Apr 1 2012, 12:40 PM

Athistien saari




”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.”

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Sinä menet takaisin laivalle. Heti.

Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.

Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.

Ei...

Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.

Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.

Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?

Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan "tieto lisää tuskaa".

Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.

Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.

Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.

Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.

Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.

* * *

Kuusi kilometriä.

Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?

Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.

Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.

Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.

”Seis! Kuka siellä?!” kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia.
Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.

”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?” Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.

Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä?
Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.

Matoro ampui toisen. Kolmannen.

Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua.
Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.

Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto ”Tuolla se on!” Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.

Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.

Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?

Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.

Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.

”Hei!” Matoro tervehti iloissaan. ”Mitä karzahnia täällä on tapahtunut?” hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.


Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.

Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään.
"En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?”

Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy.
"No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen..." Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. "Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen…”

"Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa?” Hai keskeytti.

"Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa”, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.

"Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron”, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.

"Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun", Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: "Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin."

"Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois" Matoro ehdotti.

"Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?" Hai kysyi.

"Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa", Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.

"Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin”, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.’

”Miten me aiomme pelastaa kumppanimme?” Hai kysyi.

Matoro huokaisi. "Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään…”

"Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit?” Bloz kysyi.

"Minä... en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota”, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut.
Mutta hän piti lupauksensa.


"Hienoa", Hai sanoi. "Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin” Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.

* * *

Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.

Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.

Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.

Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.

Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.

Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen "veljeään" oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.

"Anteeksi, mutta en voinut muutakaan", Toa sanoi ja jatkoi matkaa.

Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.

Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua

Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.

* * *

Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.

Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.

Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.

Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt... Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.

Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.

Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.

* * *

Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.

"Miten aiomme päästä täältä pois?" yksi Matoraneista kysyi. "Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa.” Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.

"Muuten, missä on Troo?" Bloz kysyi.

Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.

"Mikä ihme se oli?" yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.

"Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat", Matoro sanoi.

Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. ”Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus”

Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.

Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?


Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin

Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.

Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.

Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan.
”Entä tämä halli?” kuului ääni ulkoa.
Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin.
”Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle”, hän sanoi sinilakille.
”...mutta...”
”Nyt.”

Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki.
”Mene.”
”Mu-”
”Mene.”

Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä.
”En minä voi jättää sinua tänne. Ei se-”
”Mene.”
”Mutta mistä tämä jalouden puuska?”
”Ei-”

Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.

Ylikersantti laski airon veteen.

Teräs upposi torakkaan.

Ylikersantti työnsi airolla vauhtia altaan reunasta.

Teräs vedettiin ulos torakasta.

Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.

Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.



Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.

Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?

BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.

Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.

Paitsi että... hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh-
”Tuolla menee yksi!” kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.

Mitä minä teen... hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.

Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.

Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,

Silloin räjähti.

Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.


[spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]

Klaanin käytävä

Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä.
”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…”
Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän…
Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!



Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.

”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.”
”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!”
”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.”
”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!”
”Epäilen suuresti.”
”Päästä minut sisään!”
”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”

”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…”
Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.

”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti.
”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…”
”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?”
”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?”
”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin.
”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?”
”…”
Visokki oli hetken hiljaa.
”Hän on nyt sairasosastolla...”
”…”
Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi:
”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?”
”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.”
Manu kohotti kulmiaan.
”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?”
”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta.
”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”

Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.

”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään.
”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…”
”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi.
”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?”
”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.”
Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.”
Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”

Visokki katsoi Manua kummissaan.
”Mitä sinä aiot?”
”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”

Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.”
Manu hymähti. ”Lievä takaisku.”
”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.”
”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.”
”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”



Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys.
”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään.
Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi.
”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen.
”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.

”Sinä teit mitä...?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan.
Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä...Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt... nyt minä näin sitä muistoa...”
Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi:
”Se mahtoi olla ikävä muisto.”
Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-”
”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.”
”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa... mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen.
Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen.
”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.”
”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. ...Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi.
”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.”
Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?”
”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.”
”En. He ovat jossain kaukana...” Visokki katsoi Manua odottavasti.
”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.”
”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti.
”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.”
”Milloin sait tuon tiedon selville?”
”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.”
”Kerroit.” Visokki nyökkäsi.
”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.”
”Niin..?”
”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.”
Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?

Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia.
”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”


[spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]

Metru Nui
Po-Metrun ja Onu-Metrun raja
Toa-Pimeyden Metsästäjä -sota


Joskus sitä toivoisi että olisi tavallinen matoran-työläinen joka vain rakentaisi jalkoja vahki-kuljettimiin.

Ei tarvitsi ajatella tulevaisuutta ja murehtia huomista.

Elää vain ja tehdä työtään, velvollisuuttaan, aina kohtalon suorittamiseen asti.

Tuollainen elämä on helppoa ja yksinkertaista, ja silti jotkut haluavat kohdata vaaran ja olla Toia. Se että juokset henkesi edestä väistellen miinoja, räjähteitä ja vihaisia peikkoja ei varmaan tule ensimmäisenä mieleen toa-soturin toimenkuvasta. Ei todellakaan...

Keltavihreää panssaria käyttävä toa väisti täpärästi päänsä ohitse suhahtavan pyörittimen, joka maahan osuessaan sulatti mustan protodermiinikiven kuin lämpö voita. Tämäkin osuma olisi voinut olla hänen viimeinen hetkensä, mutta se ei ollut. Umbralla oli tehtävä, kohtalo suoritettavanaan.

Koska hän oli vielä nuori soturi ja perin kokematon, U oli päätynyt lähetiksi ja vei viestejä rintamalinjojen väleillä. Toa ei ollut vielä oppinut sotaan tarvittavia taistelutaitoja joten Umbra sai jatkaa lähes samaa toimenkuvaansa jota hän toimitti matoranina, tiedon välitystä. Nyt tosin hän ei ollut itse kirjuri vaan vei tietoa eteenpäin paikasta toiseen.

Toa katseli ympärilleen. Onu-Metrun ja Po-Metrun rajaseutu oli karua ja perin kuollutta, ainakin sodan runnellessa kaiken vähänkin elävän. Umbra oli jo tuntenut sodan nurjat puolet, olihan hänen hyvä ystävänsä ja opettajansa, Lheko, antanut henkensä Umbran puolesta ja tämä oli johtanut U:n muuttumiseen toaksi.

Umbralla ei tosin ollut nyt aikaa muistella menneitä tapahtumia, sillä tiedot piti viedä komppaniapäällikko Svarlelle, joka oli tunnettu nopeasta rhotukatulestaan ja miekankäsittelytaidoistaan. Rintamalinjat olivat pysyneet näiden kahden kaupunginosan välillä jo iäisyyden, mutta silti armeijat taistelivat erään suuren ja tärkeän sillan herruudesta, joka yhdisti kaupunginosat toiseensa.

* * *

Ei kovin pitkän matkan päässä tuon lähetin olinpaikasta sijaitsi suuren Po-Onu-metrun sillan sillanpääasema. Se oli linnoitettu varustus railoja ja reikiä täynnä olevan kovia kokeneen betonisillan pohjoispäädyssä. Lukuisat teräksiset kuution malliset rakennukset sekä kivestä ja maasta tehdyt barrikadit piikkilankoine ja miinoineen suojelivat Toa Svarlen johtamaa kuudetta komppaniaa, jonka 120 toaa puolustivat sillanpääasemaa henkensä edestä.

Matoro oli yksi niistä sadastakahdestakymmenestä toasta. Matoro ei ollut ollut vielä paljoa sodan painepisteissä, ja oli siitä kiitollinen. Hänen toa-tiiminsä oli tavalliselta trooppiselta saarelta, eikä sitä pidetty samalla tavalla eliittijoukkona kuin esimerkiksi Metru Nuilta kotoisin olevia Toia.
Matoro makasi kivisessä juoksuhaudassa vilkuillen varovasti laidan yli ei-kenenkään-maalle. Metsästäjien muutama tunti sitten loppunut hyökkäys oli kilpistynyt bunkkeririvistöihin. Vaikka tällä hetkellä toilla meni hyvin, se ei jatkuisi kauaa. Menetykset olivat vääjäämättömiä, ja koska Metru Nuin jokaikinen vahki on jostakin syystä siirtynyt Mustan Käden tukikohdan alueelle, rintamavastuu on käytännössä yksin toien.

Tälläiset hetket olivat rentouttavan rauhallisia. Vaikka etulinjaa moukaroitiin jatkuvasti tykkitulella jostain Metsästäjien selustasta, Matoro tunsi olonsa silti suhteellisen turvalliseksi. Sillan puolustajat olivat torjuneet metsästäjät kerta toisensa jälkeen. Mikään ei voisi mennä vikaan.
Sitten se alkoi.

* * *

Umbra puuskutti. Painavien varustusten ja asiakirjojen kantaminen pitkin kivikkoista maata oli perin uuvuttavaa, varsinkin jos joku ajoi takaa. Ja ampui. Energiapyörittimillä ja ammuksilla. Ja paljon ampuikin.

Päättäväisenä ja urheana sekä peloissaan Umbra vain jatkoi juoksemistaan. Tiedot piti saada toain tukikohtaan. Monet asiat pyörivät toan päässä, mutta hän jatkoi silti juoksemistaan, katsoen minne astui ettei räjähtäisi kappaleiksi erilaisista ansoista.
Bunkkeri siinti jo valon toan näkökentässä kun hän voitonriemuisena mutta perin uupuneena eteni halki kuolleen ja mustan maan. Hän tekisi sen. Hän saisi tehtävänsä päätökseen kunnialla. Hän olisi aito Toa.

Sitten valtaisa, tärykalvoja repivä ääni syvyyksistä iski hänen päähänsä ja paineaalto löi sankarimme päin kuollutta ja kovaa maata. Kaikki pimeni.

* * *

Matoro ei uskonut silmiään. Ensin oli ollut aivan rauhallista. Sitten oli ilmestynyt suuri Xialainen kolmijalkainen sotakone. Toinen. Kolmas. Niitä oli paljon. Tykkituli. Tykkituli. Koko rintaman leveydeltä oli alkanut purkautua skakdeja, peikkoja, erilaisia sotarobotteja ja vähäisempiä metsästäjiä. Ohjuksia lensi jostain kaukaa. Huumaava vihellys täytti korvat. Toien rintama iski takaisin tykein, konekiväärein ja elementti-iskuin ennen kuin viholliset tulisivat lähelle.

Komentobunkkeriin ammuttiin tykistökeskitystä. Matoro yritti pitää itsensä rauhallisena ja ampui keihäästään jäätä eteneviin olentoihin. Ohjus sihahti lähelle häntä pirstoen bunkkerin seinämää. Kiven ja Maan Toat tekivät kaikkensa vahvistaakseen puolustuslinjoja.

"Joukot. Nyt on aika räjäyttää potti", Svarle lähetti käskyn joukoilleen. Kokenut komentaja toimi rauhallisesti sotatilanteissa ja johti joukkojaan rautaisella otteella. Vihollinen piti nujertaa.
Toa otti ja latasi rhotukalaukaisimensa. Oli aika grillata xialaisia kävelijöitä. Aseen avulla hän pystyisi luomaan metallia sulattavia lämpötiloja jotka riittäisivät tunkeutumaan kävelijöiden sisuksiin ja mahdollisesti polttamaan niitä ohjaavat metsästäjät.

* * *

"Keskittäkää tulivoima komentobunkkeriin", pirakan vakaa ääni kuului suuria kolmijalkaisia, teräskuorella varustettuja aavistuksen verran hämähäkkiä muistuttavia kävelijöijöitä ohjastavien vortixxien radioista. Metsästäjät lukitsivat tehokkaita 67-millisiä tykkejään kohti toien rintaman laidassa sijaitsevaa hopeana hohtavaa bunkkeria. Tulitus alkoi. Jokin toien panssarintorjuntatykeistä räjäytti irti yhdestä kävelijästä jalan ja kaatoi sen. Etujoukkojen takana eriskummallistren rahipetojen vetämät ohjuksenlaukaisualustat ampuivat jatkuvalla syötöllä kirkuvia ammuksiaan toien asemiin, ja sirpaleita ja napalmia ympärilleen kylpevät ohjukset tekivätkin pahaa jälkeä kaikkialla.

* * *

Miinat aktivoitiin Svarlen käskystä ja pian metsästäjät saivat päällensä kivan kasan romurautaa ja muuttuivat itsekin kasaksi tuhkaa kun valtaisat räjähdykset valaisivat taivaan, luoden suunnattomat sienipilvet ja suuren tuhkapilven.
Miinojen räjähtelyyn yhtyivät xialaiskävelijöiden tykit, jotka lävistivät komentobunkkerin metallikuoren ja pian koko rakennuksen julkisivu romahti. Keskirintaman hyökkäysjoukot ovat kärsineet valtavia tappioita miinojen räjähdellessä, mutta sivustoilta puskee uutta väkeä keskelle. Rintama murtuu. Metsästäjien lukemattomat sotilaat syöksyvät läpi aukon. Toia kaatuu. Matoron on pakko paeta länteen kohti komentobunkkeria, joka sekin räjähti aivan hänen silmiensä edessä. Valtava tykkitorni keetuu hitaasti sillan reunalta mereen. Matoro katsoo taakseen. Ainut suunta on sillan kuolemanvyöhykkeen yli. Hänen mielensä valtaa huoli muusta tiimistään, jotka olivat ennen hyökkäystä rintaman itäisellä sivustalla. Toa katsoo raunioista, joihin on maastoutunut, itään, jossa on vielä ehjiä bunkkereita. Kaiuttimien rätisevä ääni antaa Svarlen äänellä vetäytymiskäskyn.

* * *

Umbra katseli räjähtävää komentobunkkeria joka oli hänen edessään. Hän hieroi päätään ja huomasi jääneensä ristituleen. Pakenevat toat tulittivat metsästäjiä jotka etenivät kohti määränpäätään välittämättä toain vastarinnasta tai siitä että kävelijöitä tuhoutui. Bunkkeri piti vallata.

Umbra, koetti nousta seisomaan, mutta ristitulessa sitä ei kannattanut tehdä, joten hän kyyristyi nopeasti kivikkoon, ammusten lennellessä ympäriinsä, räjäytellen tieltään esineitä ja asiota. Metsästäjät lähentyivät hetki hetkeltä toain tuhoutunutta bunkkeria ja Umbra mietti olivatko toat vielä elossa bunkkerissa.
Joukkojen eteneminen oli sen verran nopeaa että U alkoi pian kuulla metsästäjien puhetta piilopaikkansa lähettyviltä. Hän koetti pitää hengitystään ja olla ääneti.
U otti hiestä märkään käteensä keltaisen, pitkäteräisen miekkansa, joka oli hänen uskollinen ystävänsä. Hän otti myös muutaman elementaalikranaatin repustaan, valmistautuen pahimpaan. Metsästäjät kun eivät antaisi armoa sotavankien kanssa.

* * *

Kaksi skakdia käveli vilkkaasti keskustellen taistelutantereella. Toat olivat selvästikin vetäytyneet ja metsästäjät saaneet vihdoin tämän kirotun bunkkerin hallintaansa. Thok ja Avak, hyökkäystä johtavat metsästäjät, tutkailivat aluetta.

* * *

Matoro loi aallon jäätä päin kolmea skakdia, jotka ryntäsivät häntä kohti. Elementaali-isku suisti joukon maahan, ja samassa Jään Toa syöksyi eteenpäin raunioiden joukossa. Rintama sillan edessä oli murtunut useasta kohtaa, ja entisten bunkkerien raunioissa oli jumissa useita toia. Ja vielä eneääm ruumiita.
Toa ei tiennyt kunnolla mitä tehdä. Oli annettu vetäytymiskäsky, mutta sillalla suorana maalina oleminen ei houkuttaisi. Ja kuitenkin ainut vetäytymistie vei sillan poikki. Hän kirosi ja päätti lopulta ylittää sillan laitojen suurten kaiteiden suojissa, joten hän suuntasi itään. Hän ei ehtinyt kulkea kovin pitkää matkaa toivoen raunioiden suojaavan häntä pahoilta silmiltä, ennen kuin sai kovan iskun jostakin niskaansa. Toa lensi mutaan kasvot edellä kasvot veressä. Hän kääntyi, ja näki valtavan steltiläisen peikon nuija kädessään. Toa väisti maahan suuntautuneen iskun ja yritti iskeä keihäällään olentoa, mutta peikon haarniska kesti. Matoro sivalsi jäisellä terällään peikkoa käteen, jolloin tämän nuija putosi maahan. Peikko kuitenkin iski kovaa ehjällä nyrkillään, ja Toa lensi jälleen kovaa maahan. Teleskooppisilmä pimeni. Lataus jääenergiaa osui peikkoa ylävartaloon kaaten tämän. Matoro ampui lisää jäätä peikkoon ja syöksyi betoniesteiden taakse toiseen juoksuhautaaan.

Hetken rauhan saatuaan Toa yritti saada teleskooppisilmäänsä toimimaan, mutta kaksi kolmesta linssistä oli rikki. Hän näki vain lämpökameran, ja silläkin huonosti. Sillalla päin kuitenkin makasi toamainen hahmo kuopassa. Matoro ei keksinyt muutakaan, vaan lähti ryömimään kohti ilmeisesti haavoittunutta toaa.

* * *

Umbra hengitti peloissaan kuopassaan. Metsästäjien äänet lähestyivät koko ajan ja hän pystyi jo haistaa heidän pahanhajuisen, rukikaloilta ja kivirotilta haisevan hengityksensä.Toa puristi vapisevin sormin miekkansa kahvaa. Kohta tulisi taistelu, joka johtaisi pahimmillaan hänen tuhoonsa, kuten niin monille oli jo käynyt tämän sodan aikana.

U vilkaisi olkapäänsä yli. Hän tarkkaili tilannetta ja kun toa käänsi päätään, hän näki että idästä lähestyi valkomusta soturi. Oliko se toa vai metsästäjä? Sitä U ei tiennyt. Hän tiesi vain että oli kiipelissä ja pelastautumissuunnitelma piti keksiä.

* * *

Matoro huomasi noin puolitoista metriä syvän kranaatinkuopan reunalta jonkun vilkaisevan häntä kohti. Naamio katosi pois näkyvistä hyvin nopeasti.
Matoro mietti mitä sanoa. Hän ryömi itse mahdollisimman hiljaa pitkin räjähteiden tuhoamaa maata.
"Ystävä vai vihollinen?" Matoro kysyi mahdollisimman toamaisella äänellä. Kuoppa oli vain parin metrin päässä hänestä.
Umbra kuuli jostain toamaisen äänen, joka sanoi: "Ystävä vai vihollinen?" Toa kurotti päänsä ulos kuopasta, nähden edessään valkean jään toan, joka tuijotti U:ta maan tasalta.

"Olen Umbra", valon toa sanoi edessään olevalle toalle. "Matoro", tämä vastasi. "Kiva tietää näin keskellä sotaa", tämä lisäsi maapölyä keuhkoistaan köhien.

Kaksikko ei ollut ihan tajunnut omaa vaaratilannettaan kun kaksi skakdia lähestyi aseet ojossa kaksikkoaa. Toinen skakdeista kantoi ikävän näköistä jäätykkiä ja toinen tappavaa hitsausvälinettä. Groteski hymy kasvoillaan skakdit yllättivät toat.

"Mitä hit-" Matoro ehti lausahtaa ennenkuin hän tunsi ihanan kylmän virtauksen selässään. Sitten häntä kohti mätkähti valtava kimpale jäätä, jonka hän ehti kuitenkin imeä itseensä elementtivoimillaan. Matoro kääntyi, ja huomasi tuijottavansa valkoista, hymyilevää skakdia tämän aseen piippuun. Thok huusi jotain, ja Avak ilmestyi paikalle hieman taaempaa.

"Teille kävi kovin huonosti", Thok mutisi matallla äänellä. Jäätykki hohti ja sen päähän muodostui kieppuva jääpyörre. Thok laukaisi, mutta ase räjähti hänen käsiinsä. Matoro oli laajentanut aseen sisällä olleen kaasun, jolla ase toimi. Välittömästi Matoro tönäisi vasta tapaamansa toan juoksuun kun Avakin lihaksikas hahmo hyökkäsi kuoppaan. Matoro väisti täpärästi skakdin ampuman plasma-ammuksen, joka räjäytti maata kuopan seinästä. Matoro iski keihäällään, mutta Avak käänsi aseensa ja onnistui taidokkaasti iskemään sirkkelillään Matoron keihästä, joka katkesi kahtia. Silloin Umbra iski sivummalta kiven skakdia kylkipanssariin miekallaan. Skakdi ulvoi tuskasta ja tarttui miekkaan. U veti Matoron nopeasti ylös ja loi elementtiräjähdyksen kuoppaan, joka heitti skakdit nurin. Kaksikko lähti juoksemaan täysillä kohti sillan laitaa. Ei kestänyt kuin hetki, ennen kuin kaksi skakdia olivat taas heidän perässään.

Tällä kerralla heidät oli huomannut myös kymmenet muut verenhimoiset metsästäjien soturit.
Umbra ja Matoro juoksivat, ampuen samalla elementaalienergioitaan, jotta metsästäjät pysyisivät loitolla heidän kannoiltaan. Sitten Umbra muisti että hänellähän oli elementaalikranaatteja ja ne voisivat pelastaa heidät tästä kiipelistä. Vielä ei ollut kuitenkaan niiden aika...

* * *

Sillan toisessa päässä, tulinen Svarle katsoi joukkojaan, pahoin haavoittuneita toia jotka ylittivät siltaa, jota metsästäjät olivat valtaamassa. Vahkeja tai mitään vahvistuksia ei ollut saapunut, joten väsyneet ja haavoittuneet toat olivat jääneet alakynteen ja joutuneet pakenemaan bunkkeristaan Po-Metrun rajalta.

Svarle puri hammastaan. Ei näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Mutta. Metsästäjiä piti estää pääsemästä Onu-Metruun. Mustan Käden tukikohta sijaitsi nimittäin tässä kaupunginosassa, käden joka ei sitten auttanutkaan heitä kuten kuului. Se suututti Svarlea.

Toa-komentaja koetti pitää ärtyisyytensä kurissa. Miehille ei saanut näyttää tilanteen toivottomuutta, koska tappiomieliala tarttuisi nopeasti ja voisi aiheuttaa ongelmia jotka sitten kasaantuisivat.

Svarle pyöritteli ideoita päässään. Sillan voisi räjäyttää tai sitten sen voisi tukkia jollain josta on vaikea päästä läpi. Joukkion raudan toat voisivat luoda muurin joka estäisi mestästäjien pääsyn, mutta toisaalta. Se söisi toain voimavaroja entisestään. Yksi idea olisi se että silta räjäytettäisiin. Siihen hommaan hän voisi tarvita Halawea, joka oli haka räjähteiden kanssa ja pääsisi pakoon räjähdyksiä levitoinnin naamio Mirullaan.
Käsky kuului ja tummahaarniskainen magnetismin toa saapui komentajansa eteen. Mustan mirun silmärei'istä paloi ilkikurisuus ja naivius jotka olivat Halawen tunnusmerkkejä. Seisoen selkä suorassa ja asennossa komentajaansa nähden, hän valmistatui kuulemaan ohjeita.

* * *

"Sinulla mitään älykästä vetoa mielessä?" kysyi Matoro, joka ihmetteli itsekin miksi hänen oli pakko puhua kaikissa mahdollisissa hengenhädissä. Ilmeisesti kyse oli jonkinasteisesta tappiomielialan torjumisesta.
"Onhan minulla," U kaivoi reppuaan juoksussa "nämä elementaalikranaatit". Hän ojensi muutaman Matorolle joka otti räjähteet vastaan.

"Voisimme räjäyttää tämän sillan takaamme jotta metsästäjät eivät pääsisi Onu-Metruun", Umbra sanoi.

"Onko näissä niin paljon tehoa? Yleensä näillä räjäytetään ajoneuvoja, ei kokonaisia siltoja", Matoro puhui. Hän syöksyi sillan massiivisena kohoavan merestä nousevan tukitolpan taa hetkeksi näkösuojaan U perässään.

"Sitäpaitsi... pelastetaan ensin itsemme ennenkuin pelastamme Metru Nuin. Nuo örkit ovat ihan kohta täällä..." Matoro ajatteli ääneen. Heidän takanaan oli bunkkerien raunioita, edessään aukeni pitkä matka sillan reunaa, oikealla puolella meri ja vasemmalla tukitolpat ja niiden väliin viritetyt luodinkestävät levyt. Matoro mietti hetken alas veteen hyppäämistä, mutta totesi lopulta ettei tekisi sitä kuin viimeisenä keinona. Ei ollut mitään takeita miten hypyssä pimeään, matalaan kanavaan kävisi.

Umbra katsoi alas, ja näki vettä allaan olevasta reiästä. Sitten hän katsoi ylös taivaalle, jolloin hän huomasi oudon, tummahaarniskaisen hahmon. Mirukin sillä oli kasvoillaan. Toaa se myös muistutti. Ja se ääni. Toa nauroi hervottomasti liitäessään taivaalla, tarpeeksi korkealla etteivät metsästäjien ammukset osuisi häneen. Sitten silta alkoi täristä.

"Minulla on huono tunne täst-" Matoro ehti sanoa, kun sillan tukipilarit keskeltä räjähtivät suurena liekkimereneä. Välittömästi kantavien pilarien kaaduttua raskas metallisilta napsahti keskeltä kahtia ja kumpikin puoli alkoi taittua ja pudota mereen.
"Ei taida olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin benjihyppy. Ilman narua", Umbra heitti. Toa nielaisi katsoen alapuolella olevaan veteen. Pienempi paha se vesi oli kuin räjähdys, hän ajatteli ja katsahti Matoroon.

Matoro hyppäsi. Pilarit hänen takanaan murtuilivat ja kaatuilivat sillan keskikohtaa kohti. Silta putosi alaspäin kovaa vauhtia. Vesi lähetyi kovaa. Ylhäältä kuului huutoja ja räjähdyksiä. Matoro osui kylmään veteen. Joku sanoi, että vesi ei sattuisi. Juuri sillä hetkellä Matorosta ei tuntunut siltä, sillä isku tuntui kuin olisi murtanut kylkiluita. Toa vajosi alaspäin ja vauhti loppui hieman ennen ruopattua pohjaa, joka oli nyttemmin täynnä tunnistamatonta moskaa. Toa lähti kauhomaan ylöspäin, kohti pintaa.

Umbra hyppäsi. Korvat särkevä jyrinä täytti ilman kun silta sortui kaksikon ilmalennon aikana heidän takanaan. Sillan kappaleita putosi kylmään veteen, jonne myös toatkin putosivat. Umbra ei pitänyt vedestä. Varsinkaan kylmästä. Juuri ennen kuin hänen päänsä meni pinnan alle, U veti keuhkot täyteen ilmaa, koska ei omistanut hengityslaitteita, ja vajosi pohjalle, josta voimakkailla potuilla ponnisti pintaan. Käteen luodulla valolla U suunnisti kohti pintaa.

Matoro vilkaisi pinnassa ympärilleen, ja kauhistui hetkeksi kun ei nähnyt Umbraa missään. Sitten toa tuli veden alta esiin. Matoro huokaisi ja osoitti Onu-Metrun puoleista rantaa, jonne hän lähti kauhomaan.





[spoiler=Krediittiä]U kirjoitti tästä suuren osan.[/spoiler]

Klaanin Chat-kahvio

Yleisen hälinän täyttämä Chat-kahvio vaikeni hiljalleen illan muuttuessa yöksi. Vain muutamassa pöydässä oli asiakkaita, ja suurimmassa osassa istui vain joukko kortinpelaajia tai lakisääteisellä kahvitauollaan nukahtanut satunnainen Matoran. Mokel tiesi, että tämä aika päivästä oli hiljaisin kahviossa. Miksei hänkin lepäisi hieman? Asiakasvirta laajeni huomattavasti yöllä, kun töistään vapautuneet Matoranit ja Toat tuhlasivat viimeiset killinkinsä halpoihin juomiin ja voileipiin korttipelien ääressä.

Klaanin sotatilan käydessä yhä selvemmäksi mellakat ja muut välikohtaukset Kahviossa vähenivät huomattavasti. Pari viikkoa sitten Kahviota oli ravistellut Ponisotana tunnettu tapahtuma, jossa poliittisista erimielisyyksistä kärsineet Matoranit olivat hajottaneet puolet kahviosta ja pelottaneet puolueettomat pois. Riita päivässä pitää kassan täytenä, täti Mokel oli joskus sanonut. Hänen aikoihinsa Kahvio oli sijainnut eri huoneessa. Tuntemattoman välikohtauksen jälkeen täti oli jäänyt eläkkeelle ja siirtänyt Kahvion toisiin tiloihin.

Mokel hyräili itsekseen ja päätti kysellä paikallaolijoilta tilauksia. Sen jälkeen hän voisi ehkä nukkua hieman. Kahvilan kassa kilisi käytännössä koko ajan, mutta jossain välissä Mokel yleensä pystyi nukkumaan kun asiakkaat eivät enää tarvinneet nopanheittopalveluita tai muuta vastaavaa. Toisinaan hän tilasi jostain sijaisen pariksi päiväksi ja otti lomaa. Mutta vain harvoin. Toisinaan hän joutui jopa sulkemaan Kahvion. Vaikka Mokelin keho oli vuosien saatossa sopeutunut olemattomaan unirytmiin, ei hänkään voinut valvoa ikuisesti.

Jos Klaanissa olisi jonkinlainen mitali valvojille, saisin sen varmasti, Mokel ajatteli itsekseen.

Pöydän 6 herrasmies tilasi juomaa. Pöydän 3 asiakas oli nukahtanut epämukavaan asentoon, jossa pää on lattialla. Pöydän 8 herrat (ja eräs varsin kiivas rouva) olivat niin syventyneitä eeppiseen korttipeliin, että he eivät edes kuulleet Mokelia. Onkohan täällä jossain Ignore-nappi, hän mietiskeli.

Kahvion nykyinen vakioasiakas Kapura istui tiskin ääressä syventyneenä johonkin, jota ei varmaan voinut nähdä. Toan tarkka katse haravoi putipuhdastapöytää, mutta ilme ei ollut iloinen. Tulen Toa ei yleensä tuossa tilassa vastannut Mokelin kysymyksiin. Itse asiassa Mokel kuuli Kapuran puhuvan yhä harvemmin. Ehkä hiljainen Toa kaipasi jotain? Mokel ajatteli loman kenties piristävän hänen vakioasiakastaan. Toat kaipaavat seikkailuja (ainakin usein käyvän Pakaria kantavan Turagan, joka puhuu elämästään Toana usein mukaan), mutta Kapura vain istui Kahviossa päivästä toiseen hiljaa.

Mokel huokaisi. Ennen ainakin sämpyläsalaviestin ratkaiseminen oli ilahduttanut Kapuraa. Silloin hän oli ajatellut Toan olevan yksinkertaisesti hieman höpsö, mutta sen takana näytti olevan jotain vakavampaa. Mokel huomasi olevansa hieman huolestunut, mutta ei pelkästään Kapuran asiakkaana olemisen takia.

Kai johonkuhun kiintyy hieman jos istuu päivät pitkät keskustelemassa sämpyläsalaviesteistä. Sämpyläsalaviesti. Onpa outo sana.

---

Kapura

Kapura istui Kahviossa ja vilkuili koko ajan taakseen. Jokin pöydän 8 asiakkaissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Jossain taustalla kello tikitti. Mielessä, Kapura ajatteli. Kello tikitti mielessä. Pian tullaan kliimaksiin. Hän haistoi kliimaksin hajun tyhjässä Kahviossa.

Pöydän 8 asiakkaat katsoivat kaikki Kapuraa kohti. Jotkut olivat kääntäneet päätänsä epäluonnollisen määrän. Ne kaikki katsoivat Kapuraa kiiluvilla silmillä ja sadistisella hymyllä. Kapura nousi seisomaan. Kaikki asiakkaiden lähellä vääristyi unenomaisesti. Kortit leijuivat hiljalleen kohti kattoa rikkoen kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.

Asiakkaat avasivat suunsa ja huusivat enkelimäisellä hartaudella "MIELI!".

---

Kahvio

Avatessaan oven Takahuoneeseen, lepäämiselle omistettuun valtakuntaansa Mokel huomasi Kapuran pitävän jonkinlaista ääntä. Mokel kääntyi katsomaan kunnolla ja näki Kapuran tärisevän hieman. Hän saattoi kuiskata "meillä" tai jotain vastaavaa, mutta Mokel ei voinut erottaa sanoja kunnolla. Kapura lopetti ja palasi normaaliin apatiaansa. Tiskin äärellä oleva tyhjä muki oli kaatunut. Ehkä Kapura oli kaatanut sen. Mokel ei voinut ymmärtää, miksi.

Pöydän 8 asiakkaat olivat korottaneet ääntään hieman. Ehkä Kapura oli kuullut sen ja reagoinut jotenkin? Mutta ei Mokel ennen ollut mieltänyt Kapuraa mitenkään erityisen hulluksi. Ehkä oli kuitenkin parempi, että Toa viettäisi pari päivää sairaalassa. Mokel huokaisi ja päätti kutsua keskusradiojärjestelmällä lääkintämatoranit paikalle.

Mokel valitsi hätänumeron 666 ja mietti selittäessään tilannetta päivystysmatoranille, mitä Kapura mahtoi nähdä sillä hetkellä.

[spoiler=Näille spoilerilaatikoille pitäisi keksiä virallinen termi]Niin. Tästä tuli vähän lyhyt, mutta halusin pitää sen dialogittomana.

Ja joo, minulla on ihan liian hauskaa skitsofreenikkohahmon kanssa.

Ja Matoro ehdotti hätänumeroa 666. Syyttäkää (tai palvokaa) häntä.[/spoiler]

[spoil]Musiikin voi hyvin antaa soida vaikka koko osan.[/spoil]



Bio-Klaanin saari, heinää kasvava tasanko

Avaran maiseman keskellä päättäväisesti istuvalle kivelle, joka oli kuin pohjoisen horisontin peittävän Ämkoo-vuoren kateellinen pikkuserkku, oli levitetty saaren kartta. Se oli melko vanha ja lukuisten taittelukohtien halkoma, mutta siitä sai kuitenkin hyvin selvää. Kepe ja Snowie olivat kumartuneet kartan vierelle ja laskeneet laukkunsa ja reppunsa ympäröivään heinikkoon. Ottaen huomioon syksyisen ajankohdan, viime päivät olivat olleet melkoisen kuivia, eikä kaksikon tarvinnut murehtia varusteidensa, tai hyvänen aika sentään, eväidensä kastumista. Vaikka Kepellä olikin ”äärimmäisen modernilla ja ennen kaikkea rakkaudella suunnitellulla tiivistekelmukkaisella” vuorattu rinkka.

”...ja nyt suuntaamme länteen?” Snowie varmisti Kepen matkasuunnitelmaa.
”Juuri näin”, vastasi tiedemies.
”Ihanaa, kun olet näin hyvä matkanjärjestäjä. Paitsi että...”
”...mitä paitsi?”

Snowie naputteli valkealla sormellaan karttaa. Tuuman tai tovi aiemmin Kepe oli vetänyt iloisen sinisellä viivalla heidän reittinsä paperille. Se kulki ensin länsirannikon valtatietä pitkin Klaanin linnakkeelta pohjoiseen, siitä Nui-Koron rinteille jostain nykyisen torakkaiston hallitseman vyöhykkeen kohdilta, harhailua lumessa, ja siitä laskeutumisen suoraan etelään, kohti Nui-Koroa. Vanhalta pääkaupungilta matka oli johdattanut kaksikon askeleet hieman kierosti koukaten kartan vasemman laidan suuntaan. Vaikka reitti oli sinänsä ihan looginen ja noudatteli jonkinlaista tiestöä ja asutuskeskusten sijaintia, näytti se
”...hieman liian Turkas-huuruisen Niddin patikointiretkeltä eikä varsinaiselta tutkimusmatkalta.”
”...”
”...”

Kepe nappasi kartan käsiinsä ja alkoi sen huolellisen taittelun.
”Mutta tänne päästiin, vai mitä?” hän huomioitti asiaankuuluvasti. Snowie katsoi länteen.
”Niin... Tänne.”

Heidän matkansa seuraava etappi oli Lehu-metsä, saaren Ämkoo-vuoren eteläisen puoliskon koko länsiosuudet peittävä valtava ja laajalti tutkimaton metsä. Pääosin havupuustosta koostuva kasvillisuus sai omat mielenkiintoiset vivahteensa trooppisemmista kasveista, ja Kummitusten Suo oli flooraltaan aivan omaa luokkaansa.

Se oli saaren niitä osia, joita Allianssi ei ollut juuri havitellut. Siinä missä Zyglakit kyllä taisivat sissisodan vaikeassa maastossa, olihan Lehu-metsän rannikkoseutu ollut niiden koti jo kauan ennen alueen Matoralais-asutusta, oli metsän sydän suuri mysteeri ja pelonkin kohde. Se suojasi Klaanin linnaketta Allianssin hyökkäyksiltä tehokkaasti, mutta ei ollut harvinaista, että Matoralaisia tai väkevämpiäkin sotureita hävisi Lehun siimekseen.

Metsässä oli myös Matoralais-asutusta, mutta eteläosien omaperäisesti nimetun Hu-Koron lisäksi asutuskeskuksilla ei ollut yhteyttä Bio-Klaaniin tai muuhunkaan maailmaan. Kepen mielestä sikäläiset kylät olivat sen takia täydellisiä alkuperäiskulttuurien tutkimiselle ja Profeetan salaisuuksien selvittämiselle. Snowiesta se oli aika lailla karmivaa.

Lumiukko heitti repun selkäänsä ja laukun olalleen. Hän suoristi värikkääksi kirjaillun stolakangasasian, jota Kepe ei mieltänyt vaatteeksi, ja kiristi otsanauhaansa.
”Tuo paikka on aika ikävä öisin. Ehkä meidän kannattaisi sittenkin odottaa aamuun?” hän vielä ehdotti.
”Nyt on aamu”, Kepe löi henkisesti.
”...seuraavaan aamuun?”
”...”
”...”

Kepe ei kuitenkaan vielä nostanut reppua harteilleen.
”Hetken saat kuitenkin vielä kerätä kanttiasi. Nyt voisi nimittäin olla hyvä hetki lähettää Klaaniin tarkat koordinaattimme ja laittaa mukana tieto myös kulkusuunnastamme.”
Valkovihreä Toa kaivoi reppunsa suurimmasta sivutaskusta laatikon mallisen laatikon, joka olikin laatikon muotoinen radio. Hän asetti sen tukevasti kivelle, napautti harmaata kytkintä ja väänteli hassun näköistä ympyrähärpäkettä. Surrur, kone sanoi.
”Hurrur?” Kepe sanoi.

Hän ei saanut Klaanin puolelta vastausta.
”...haloo?”

Laatikkoradio räsähti.
”Ai se olitkin sinä. Luulin ääntä eräänlaiseksi masiinaksi tai ötökäksi. Mitä pelleni pellolla?”

Äärimmäisen heikkolaatuinen ääni kuului Paacolle. Tietty.

”No mitäpä me”, Kepe vastasi Snowien kuiskuttaen taustalla jotain terveisten lähettämisestä. Tiedemies huitoi kätösellään toverinsa loitommas ja jatkoi radiokeskusteluaan: ”Lähetän sijaintimme tarkat maantieteelliset arvot ja viritän tämän toosan kirjaamaan myös kulkusuuntamme niin, että Klaanin koneet osaavat laskea summittaisen reittimme.”
”Asia selvä, b-”
”Älä sano sitä”, Kepe epätoivoili.
”-eibe”, Paaco päätti lauseensa.

Verstaan nokkamies läimäytti kädellä otsaansa. Paaco radion toisessa päässä sen sijaan jatkoi:
”Teillä on varmasti kiireinen päivä edessänne ja vähän akkua käytössänne, joten toivotan omille pojillemme maailmalla onnea matkaan ja hyvää kuunneltavaa patikoinnin ratoksi.” Paacon ääni vaihtui basson epämääräiseen jytinään, ja Kepe löi kätensä uudelleen otsalleen. Snowie sen sijaan nappasi radion olalleen ja nyökytteli päätään siitä pauhaavan musiikin tahdissa. Kepekin poimi varusteensa ja kiinnitti repun paikalleen kaikilla huolestuttavan monilla soljilla. Samalla hän puheli:
”Tuo Paaco...”
”...on niin mukava”, Snowie katsoi asiakseen muuttaa sanojen sisällön mieleisekseen. ”Muistatko sen kerran kun-”
”...joo.”
”Tai kun-”
”Valitettavasti.”
”Entäs-”
”Ynh.”
”Et olisi aina niin negatiivinen, Spännutar.”
”...”
”...”

Ja niin alkoi kaksikon matka kohti Lehu-Metsän siimeksiä.

”...sitä paitsi jos akkua todella on vähän, miksi hän olettaa meidän käyttävän radioa musiikin kuunteluun?” Kepe vielä mumisi.


Bio-Klaani, Samen toimisto

Same kuoli sisäisesti paperipinon äärellä.


Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat

Päivän tultua puoleen Kepe ja Snowie olivat edenneet syvämmellä metsään, mutta eivät olleet päässeet yksimielisyyteen kahdesta asiasta: Siitä, oliko ”tämä todellakin polku” vaiko ”no eipäs”, ja siitä, että ”no jos onkin niin sitten se on oksanaama-rahien juomapaikkapolku” vaiko kenties ”tuskinpa vain, höntti.”

Joka tapauksessa matka oli sujunut vaarattomissa merkeissä, ja pelottavampia asioita oli ollut kentiespolulle kaatunut kuusi. Kummatkin klaanilaiset olivat kuitenkin käyttäneet aikaansa korpimailla vaeltamiseen, eikä Lehu-metsäkään ollut heille uusi tuttavuus, joten uljaasti he kulkivat eteenpäin.

Sitten jossain rasahti ja kumpikin piti äännähdyksen, joka yhteisestä sopimuksesta ei jälkikäteen ollut kiljuntaa.

”No hei”, Snowie päätti olla urhea. ”Jos joku peikko hyökkääkin kimppuumme, voin tehdä sille Palavan Ja Myös Kipinöivän Kuutin Kämmenotteen.”
”...minkä”, Kepe kysyi, ja teki mahtipontisen kulmainkohotuksen.
”No kyllä sinä tiedät. Se yksi vaarallinen ja söpösti nimetty taisteluote.”
”...eikun joo. Se”, Kepe hyväksyi.

Noin kahdeksi sekunniksi.

”Miten Karziessa sinä sen muka osaat?”
Snowie yritti kovasti näyttää loukkaantuneelta.
”Opin sen aikoinani munkkiluostarissa.”
”...”
”Mitä, miten niin ...”
”Et sinä-”
”Juupas.”
”Eipäs.
”Juupas.”
”...”
”...”

Bio-Klaanin kahvio

Joskus sitä luulee että päivä alkaa tavalliseen tapaansa aamukahvilla Bio-Klaanin kahvioss, voileivän ja puuron siivittäminä. Ei sitä yleensä uskoisi että kahvi laukaisee reaktion jonka ystävämme Umbra toisesta maailmasta koki.

Tämä painovoimaa hallitseva olento katsoi lasittunein silmin eteensä istuen kahvion pöydän vieressä, täti Mokelin selittäessä jotain astianpesuaineiden vaaroista ja siitä että mutanttikatkaravut ovat perin huonoja väittelykumppaneita. Violettimustan matoranin hengitys oli lähes pysähtynyt ja hän oli kuin halvaantunut. Mutta hänen päänsä sisällä kaikki kieppui kuin kissa pesukoneessa. Ympäri ympäri ympäri…

Näky

Umbra löysi itsensä jostain oudosta metallista ja muusta teknologiasta koostuvasta rakennuksesta, joka muistutti perin hänen oman maailmansa laboratoriota joka oli ollut hänen kotinsa ja paikka jossa hänestä tehtiin tällainen kuin hän oli. Hän oli nähnyt monia outouksia tässä vaihtoehtoisessa maailmassa jonka lait olivat välillä päin Karzahnia ja yhteys tämän maailman vastineeseensa, mahtavaan soturi Umbraan oli tehnyt muutoksia hänessä. Seikkailu veljensä mielessä oli tehnyt hänestä määrätietoisemman ja ehkä myös synkemmän, ennen niin naiivi matoran oli muuttunut, mutta niin kaikki tässä maailmassa muuttuivat.




Matoran lähti talsimaan metallista, kolkkoa käytävää eteenpäin. Näkyvyys oli perin heikkoa sumun ja savun takia. Palanut metalli ja ruuti haisivat vielä tässä rakennuksessa. Alue myös haisi saastuneelta. Heikot, lähes voimansa menettäneet valokivet, jotka oli upotettu käytävän seiniin valaisivat perin vähän kulkua, mutta sankarillamme oli omat konstinsa selvitä. Valo etusormeen ja matka jatkui. U ei olisi koskaan yksin, koska valo oli aina hänen mukanaan.


Taivallettuaan jonkin matkaa hernerokkasumussa, sankarimme kuuli outoja ääniä. Hän aisti jonkun huomanneen hänet. Hengitys koveni. Selvitymisvaisto alkoi ottaa vallan. Kuului kuin jokin olisi avannut toa-kanisterin. Monta kanisteria. Sihinä täytti käytävän. Kanisterit avautuivat eikä U nähnyt paljoa mitään. Hän vain kuuli. Metalliset askeleet tömisivät lattiaan. Hammasrattaiden kitinä ja tietty jäykkyys kuuluivat selvästi kun jokin heräsi haudastaan. Jokin, mutta mikä…

Olennot alkoivat lähestyä Umbraa. Miekka tupestaan otettuna U lähti juoksuun. Metalliset kauhut kurottelivat hopeisilla kämmenillään sumussa häntä. Ne olivat lähellä, mutta kankeita herättyään kohmeesta. Hän tunsi metallisten kourien kylmyyden. Kylmät kourat halusivat hänet. Ne kahmivat häntä kuristavaan, tappavaan syleilyynsä. Sumun läpi kajasti heikkoa valoaan vihertävät silmät jotka tuijottivat äänettömästi kohdettaan.
Ei ollut aikaa, oli pakko panna juoksuksi. Painovoima-aalto kaatoi peltikasoja maahan, mutta hänen juostessaan eteenpäin, metallihirvityksiä nousi vain säiliöistään kurottelemaan ystäväämme. Juoksu jatkui jatkumistaan, askelten seuratessa hänen juoksuaan. Mitä ikinä nämä äänettömät ja kolkot olennot halusivat, se ei vaikuttanut kovin ystävälliseltä. Juostuaan käytävän päähän, matoran pysähtyi hengittämään. Metalliset askeleet olivat loppuneet ja hammasrattaiden kitinää ei enää kuulunut.

Matoran huohotti. Koettelemus oli ollut rankka. Pää taipuneena lattiaa kohti hän koetti tasata hengitystään. Sitten sumun seasta pilkistivät harmaat jalkaterät. Matoran nosti päätään. Hän ehti nähdä metallisen kummajaisen edessään, jolla oli musta kämmen oikeassa rintapanssarissaan.

”Sinusta tulee yksi meistä”, olento sanoi.

Näky loppui.

Umbra heräsi kahviossa samasta paikasta johon oli jäänytkin. Kahvi oli jo kylmää ja puuron voinokare oli jo sulanut kokonaan aikoja sitten. Joku oli myös vienyt hänen puoliksi syödyn voileipänsä.

Mitä hittoa oikein tapahtui?

BKS Hildemar

Tunnelma laivalla oli masentunut. Se oli erittäin, erittäin masentunut. Aluksen kolme jäljellä olevaa Toaa olivat parhaillaan komentosillalla. Kenelläkään kolmikosta ei ollut erityisen hyvä olla. Hildemar oli kierrellyt Athistien saarta jo kaksi päivää, yksinkertaisesti odotellen ihmettä. Tuntui väärältä lähteä, kääntää selkä tälle kaikelle ja Klaanilais-tovereille. Kukaan heistä ei jaksanut välittää nazorak-vankien taannoisesta karkaamisyrityksestä, joka oli päättynyt siihen että toinen vangeista oli tullut takaisin laivalle ja antautunut. Ja siitä oli jo kaksi päivää. Kaksi pitkää päivää.

”No”, kapteeni Hai rikkoi hiljaisuuden. Hän istui mukavassa kapteenintuolissa laivan ruorin ja ohjainten edessä. ”Voimmeko me muuta kuin lähteä takaisin?”

Matoro huokaisi.

”Ei meillä taida olla muita vaihtoehtoja…” hän mutisi. Hänen optimisminsa oli pettänyt käytännössä heti saarelta pääsemisestä aiheutuneen alkuhuuman jälkeen. Matoro tunsi itsensä täydelliseksi epäonnistujaksi.

”Kurssi kohti Klaania, siis?” Bloszar varmisti. Kuten muutkin, hänkin vaikutti hyvin masentuneelta ja sulkeutuneelta.

Kukaan ei sanonut mitään, kun Hai käänsi aluksen valmiiksi mittaamaansa suuntaan kohti pohjoista. Höyrylaiva kääntyi ja alkoi nostaa vauhtia. Savua nousi Hildemarin tummasta savupiipusta korkealle pilvettömälle taivaalle. Täällä etelässä sää oli paljon parempi kuin Klaanin lähistön pohjoisilla vesillä. Hyvä sää ei jaksanut kuitenkaan Klaanilaisia innostaa.

Matka eteni hiljaisuudessa. Matoro ei olisi uskonut itsestään vajoavansa tällaiseen epätoivoon. Hän tiesi, ettei olisi voinut tehdä mitään. Se saastainen makuta yllätti heidät täydellisesti. Se pommi. Mitään ei ollut tehtävissä, ei vaikka hän halusi uskotella itselleen että olisi ollut. Hän ei ymmärtänyt miksi hän edes uskotteli itselleen niin. Ehkä se antoi toivoa.

Tällä hetkellä Matoron pään sisällä taistelivat kaksi tunnetta. Loputon viha Abzumoa kohtaan ja suru ystäviensä menetyksestä. Hän oli tottunut tukahduttamaan vihansa tai purkamaan sen jotenkin rakentavasti, mutta tuon Makutan aiheuttama viha oli jotain liian suurta. Hän muisteli uudestaan ja uudestaan Nazorak-pesän tapahtumia, jossa Manu oli iskenyt sen iljetyksen omaan ansaansa…

”Minä vielä kostan sille”, Matoro kirosi itsekseen laivan perässä. Hän puristi nyrkkiään. Hän puristi sitä niin, että hänen valkoiset rystysensä muuttuivat entistäkin valkoisemmiksi. Hän olisi heittänyt jotain jonnekin, jos hänellä olisi ollut jotain käsissään. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa makutantappoon. Millä makutan saisi hengiltä?

Vain yksi tapaus muistui Matoron mieleen. Ritarikunta oli sulattanut Makuta Kojolin haarniskan viruksella ja polttanut antidermiksen Xian sulatoissa. Tämän tapahtuessa hän oli ollut vielä Ritarikunnan palveluksessa. Sitten hän tajusi kuullensa toisestakin makutantaposta. Se oli tapahtunut sinä yönä, kun hän oli taistellu admin Ämkoon kanssa zombi-toia vastaan. Ämkoo oli kertonut hänelle paluumatkalla makutasta jonka mielen tämä oli imenyt itseensä.

Mitenköhän Itroz oli tapettu, Matoro mietti. Toa yritti keksiä lisää tapauksia, joissa noita pimeyden olentoja oli saatu hengiltä, muttei keksinyt ainuttakaan. Jotenkin hän koki Ämkoon käyttämän tavan parhaaksi. Hän tiesi jo, että hänellä oli ase siihen. Hänen pitäisi opetella käyttämään Cencordiaan. Hänen pitäisi hallita naamionsa mielenvoima. Hän harjoittelisi niin kauan, että kykenisi tappamaan Abzumon niin kivuliaasti kuin mahdollista.

Toan mieli askarteli jo naamionsa parissa. Miten saada siitä paremman kontrollin? Hän muisti turagoiden opetukset keskittymisharjoituksista. Kun hän pääsisi Klaaniin, hän ryhtyisi opiskelemaan sitä alaa.
Kotiinpaluu. Sitten hän tajusi, että hän oli suunnitellut lähtevänsä Metru Nuille seuraavaksi. Jatkamaan Deltan tehtävää. Tehtävää, jok- Nuket.

Ne palasivat hänen mieleensä. Kasvottomat kasvot, miekka, vesi, kauhu. Kipu. Matoro painoi päänsä kämmentään vasten raskaasti ja katseli merta peräsimen yltä. Se kuohusi. Kuohu. Nuket. Ei, hän ei halua ajatella. Äkkiä jotakin tekemistä, Matoro ajatteli ja yritti sulkea kammottavia muistoja takaisin mielensä komeroihin. Ne tulivat, valtasivat hänen ajatuksensa ja lähimuistinsa. Ne tuhosivat kaikki järkevän ajattelun rippeet ja oikeat suunnitelmat.

Matoro yritti ravistella päätään, mutta ei tiennyt miksi. Hän katsoi kannelle, ja huomasi siellä Bloszin yksinäisyydessään. Toa oli mielissään siitä, että hän pääsi puhumaan jollekulle. Ihan sama mistä, mutta piti tehdä jotain joka vei hänen ajatuksensa pois nukeista.

Athistien saari

Kalastaja huomasi vedessä pullon. Se kellui satama-altaan reunamilla. Normaalisti siinä ei ollut mitään erikoista, mutta tämän pullon kyljessä näkyi sininen nauha, jossa oli outoja tunnuksia.

Matoran onki pullon. Nauhassa luki ”Bio-Klaani”. Se nimi herätti matoranissa vihan tunteen. Ne olivat niitä, jotka tuhosivat suuren Katedraalin ja tappoivat Pyhän Äidin. He olivat vääräuskoisia, jotka Athistit tulisivat tuhoamaan.

Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti ja matoran avasi pullon. Siinä oli vesitiivis korkki, joka avautui parilla kierteellä. Sisällä oli rullalle kääritty valkoinen paperi, jonka matoran pujotti pullosta ulos. Hän alkoi lukea vakaata, käsinkirjoitettua liuskaa.


Tervehdys!

Haluamme selittää, mitä tapahtui Katedraalilla sen tuhon aikana. Me, Bio-Klaanin jäsenet, tiedämme, että Makuta Abzumo julisti Klaanilaiset vihollisiksenne, ja että hän väitti meidän aloittaneen tämän sodan. Kuten toivon teidän ymmärtävän, se ei ole totta. Bio-Klaanin rauhaan pohjautuvalla yhteisöllä ei ole pienintäkään motiivia haitata millään tavalla Ath-uskovaisten elämää tai tuhota pyhiä paikkojanne. Meidät, Klaanilaiset, petettiin yhtä lailla Makuta Abzumon toimesta. Makuta oli kuljettanut yhden keskuudessanne olleen petturin kanssa räjähteitä Katedraaliin, ja räjäytti rakennuksen. Hän kaappasi Pyhän Äidin, Sadjen ja kaksi toveriani. Lisäksi, mitä tulee Makutan väitökseen Nimdan Siru Epsilonista, me emme tiedä siitä mitään. Olemme yhtälailla uhreja kuten tekin. Pyydän, että ymmärtäisitte, että Klaanilla ei ole mitään aggressiivista teidän uskontoanne kohtaan.

Mitä Kunnioittavimmin,

Bio-Klaanin jäsen ja itseoikeutettu oikeuden puolustaja, Matoro the Blacksnow.


Kalastaja mietti mitä kirjeelle pitäisi tehdä. Lopulta hän katsoi parhaaksi viedä sen jollekulle munkille.

Klaanin sairaalaosasto, Zyglakien epäonnistuneen operaation jälkeinen päivä

Maken silmät avautuvat hitaasti. Klaanilainen yllättyy suuresti ympäristöstä josta itsensä löytää. Sankka tumma savu ja tuulen vanavedessä tanssivat kipinät peittävät lähinäkyvyyden. Silti maassa makaava Klaanilainen tuntuu tunnistavan taustalla erottuvat muodostelmat oman järjestönsä linnoituksen arkkitehtuuriksi. Korkeina roihuavat lieskat leimuavat kaikkialla. Make nousee hitaasti puolipystyyn eturaajojensa tykö. On kuuma. Niin kuuma. Klaanilainen tuntee hikipisaroiden valuvan pitkin kroppaansa. Tämä tunne on hämmentävän uusi.

Make on tuskin päässyt pystyasentoon ennen kuin alkaa tuntea valtaisaa pistelyä vatsassaan. Kipu leviää nopeasti pitkin moderaattorin jokaista hermoa tehden liikkumisen hetken aikaa miltei mahdottomaksi. Tästä huolimatta Klaanilainen pakottaa itsensä pystyyn. Hän huojuu hieman. Ilma tuntuu hyvin ahdistavalta ja tunkkaiselta. Maken tekisi mieli vetää pitkä sisäänhengitys, mutta ilma on siihen aivan liian ohutta. Moderaattorin katse terävöittyy hiljalleen. Tämän kauhuntuntemuksia voi tuskin sanoin kuvailla hänen katsoessaan eteensä.

Verta. Luunkappaleita. Eri ruumiinosien jäänteitä. Sisäelimiä... Kaikkialla. Jos Maken vastaa ei tuntuisi vallanneen tyhjiö, tämä varmaan voisi hyvin pahoin. Tyydytystä ei synny Klaanilaisen tunnistaessa entiset ruhot Zyglakeiksi. Tämä on kuin jokin sairas iso vitsi. Jopa Zyglakien kaltaisille alhaisille olennoille tämä oli jotain hyvin julmaa. Muutama refleksinomaisesti sätkivä ruumiinosa ei helpota Maken oloa. Hän ei haluaisi nähdä kaikkea tätä julmuutta ja raakutta.

Make havaitsee jäännekasan keskellä tumman olennon. Sen olemus ei takana leimauvien lieskojen kirkkauskontrastin vuoksi tule esille. Olento kuitenkin vaikuttaa kyykkyasentoiselta humanoidilta. Sen vartalon muotoilussa on kuitenkin jotain outoa. On kuin suuri joukko teriä olisi isketty sen vartaloon. Tässä tapauksessa kuitenkin kehon sisäpuolelta käsin. Otus liikahtaa hieman. Vaikka sen silmät hekuvat kirkkaan oransseina, Make voi kuvitella sen katsovan suoraan häneen. Kumpikin tuojottaa toisiaan määrittelemättömän ajan, hievahtamattakaan. Maken kasvoilta kuvastuvat halveksunta ja epätoivoinen viha.

Nämä tunnetilat muuttuvat pian pahimmaksi mahdolliseksi järkytykseksi ja suoranaiseksi kauhuksi. Liekit hälvenevät hetkessä miltei olemattomiin. Verilöylyln takana olleen olennon kasvot saavat Maken havahtumaan pahemman kerran. Ne ovat hänen omat kasvonsa. Klaanilainen hämmentyi pahemman kerran. Hänen päänsä täyttyi hetkessä epämiellyttävillä ja raskailla kysymyksillä. Onko tuo kammottava groteski ilmestys hän..?

Maken kasvoja kantavan olennon suu raottui hieman. Hetkessä sen suunympärys ja leika täyttyivät hampaiden välistä pulppuavalla verellä. Sen suu vääntyy epämukavan laajaan virneeseen. Make alkaa vasitomaisesti perääntyä otuksen suun alkaessa avautua. Se ei enää ole edes suu. Pikemminkin ammottava petomainen kita. Make katselee pakonomaisesti ympärilleen. Joka ikinen lieska ja kipinnähippunen tutuvat vetäytyvän kohti kaaoksen keskellä seisovaa otusta.

Make huomaa otuksen kurkun alkavan leimuta. Pian koko hirviön suu hehkuu oranssina. Kuin portti suoraan Helvettiin... Kipinät ja liekit valetavat hänen ohitseen matkalla kohti uutta kotiaan. Vastapäisen otuksen Makelle kuuluvan suun sisältö leimuaa kuin aurinko. Kaikki ympäristön hehku ja lämpö katoavat. Jäljelle jää vain kylmä pimeys. Vilunväreet valtaavat Klaanilaisen ihon. Tämä kuitenkin keskittyy tuijottamaan kauhulla otusta, joka pian pyyhkisi kaikki esteet tieltään, jättäen jäljelle vain valtaisna kasan tuhkaa...

Hetkessä kaikki Maken ympäriltä pyyhkiytyy tämän takaa valumaan lähtemään pimeyteen. Kaikkialla on vain tyhjää. Klaanilaisen edessä näkyy vain kuvio. Sen tarkka muotokieli jää epäselväksi. Hetkessä Make havaitsee kuvion alkavan hehkua kirkkaan oranssina. Vaikuttaa kuin se toimisi esteenä jollekin valtaisalle voimalle, joka olisi puskemassa läpi. Ja se olisi vain ajan kysymys...

Maken silmät avautuivat. Klaanilainen huomasi tuijottavansa valkeaa, muutamalla loisteputkivalolla vatustetua kattoa. Makella ei kestänyt kauaa havaita missä hän oli. Sairaalaosaston huone oli muodostuntu hänelle eräänlaiseksi toissiaiseksi huoneeksi. Maken ajatukset harhailivat hetken äskeisessä kokemuksessa. Oliko se taas vain yksi hänen lukuisista viimeaikaisista merkityksettömistä painajaisunistaan? Niin saattoi olla. Joka tapauksessa, tämänkertainen tuntui jotenkin epämiellyttävän todentuntuiselta.

Make pyyhkäisi hieman otsaansa. Suunnilleen tämän jälkeen hän huomasi hikoilleensa. Oikeastaan tarkemmin tunnusteltuna suuri osa sairaalasängystä oli märkä. Klaaniainen ei kuitenkaan pitänyt tätä kovin merkittävänä, hikoilu saattoi kuulua hyvinkin normaariin reaktio kyseisenlaisille epämiellyttäville yökokemuksille. Klaanialinen havaitsi metallisen maun suussaan. Ilmeisesti hikoilu oli johtanut lievään nestehukkaan. Make helpottui nähdessään pullollisen vettä viereisellä pöydällä. Kaikenlaiset tervehdyskortit olivat siinä yhä. Sekä epämiellyttävän näköinen lautasellinen outoa mössöä.

Maken ponnistaessa hellästi pystyyn hän yllättyi siitä, kuinka läsnä vatsan vihlonta oli edelleen läsnä. Pieni pään jomotus oli ymmärrettävää. Make älähti vaimeasti. Häntä arvelutti hieman yrittää poimia oudon ateriansa vieressä lepäävää pulloa. Kyseinen annos vaikutti siltä kuin se olisi olltu aikeissa tarttua Maken käteen ja kiskaista tämän kerta heitolla sisuksiinsa. Toipilas ei kuitenkaan ehtinyt suorittaa kyseistä toimenpidettä Ga-Matoranin avatessa oven. Tämän kasvot vaikuttivat hieman yllättyneiltä tämän nähdessä Maken niin hyvänoloisena.

"H-huomenta", Matoranin äänessä oli aisittavissa tiettyä hämmennystä.
"...huomenta", Make vastasi tähän kohteliaasti.
"Mikä on vointi?" Matoranin ääni oli niin hellän tätimäinen kuin oli mahdollista.
"Varsin mainio, kiitos kysymästä. Vastaa toki kihelmöi hieman edelleen."
Make havaitsi Matoranin ilmeen muuttuvan entistä hämmentyneemmäksi. Se ei vaikuttanut Klaanilaisen mielestä lupaavalta.
"...jotain pielessä", Make kysähti hieman huolestuneen oloisena.
Hoitajamatoran viittasi katseellaan Makea nostamaan peiton vatsansa päältä. Make yllättyi negatiivisesti nähdessään kyseisen ruumiinosansa. Hän ei ollut syystä tai toisesta ollenkaan huomannut, että se oli peiltetty siteellä. Sidoksen alta pilkotti jotain punaista ja kuivunutta.

Maken hämmentynyt katse nousi nopeasti takaisin Matoraniin. Tämän katse taas viesti yllättyneisyyttä Klaanilaisen tietämättömyydestä.
"Löydettyämme sinut siinä kunnossa oli melko yllättävää, että selvisit tuon vähemmällä." Hoitajan sanat tekivät Klaanilaisesta yhä hämmentyneemmän.
"...mitä sinä tarkoitat?"
"..etkö muista?"
Make oli vaiti. Syvä hiljaisuus laskeutui huoneeseen moderaattorin luodessa uuden katseen vatsassaan pilkottavaan sideharsoon. Hoitajamatoran katsoi parhaaksi selventää asiaa.

"Viime yönä linnakkeemme joutu oletetun hyökkäyksen kohteeksi. Tarkemmin en tiedä, mutta ilmeisesti kyseessä oli tarkoitus olla salamurha."
Make empi mielessään seuraavaa kysymystään voimakkaasti: "Ketkä hyökkäsivät?"
Vastaus oli omiaan pyyhkimään moderaattorin viimeisimmätkin hyvän tullen rippeet ilmaan kuin puupölyn.
"Zyglakit..."
Hetkessä Maken mieli täyttyi muistikuvilla.

Make kävelee hyväntuulisena melko muinaismaiseksi jäänellä Klaanin linnakkeen käytävällä. Kyseinen linnakkeen osa toki on olut jo pitkään yksi paikan hiljaisimpia. Kaikki muuttuu Zyglakin astuessa hiljalleen esiin varjoista ikkunoiden valoon.

Make yrittää epätoivoisesti puolustautua liskomaisen humanoidin hyökkäyksiä vastaan.

Hän makaa maassa. Ja voi erittäin pahoin...

"Eräässä käytävässä nkäyi selviä taistelun merkkejä. Esineitä ja ikkunoita oli palasina."

Aprikoiva Make poimii lattialta ensimmäisen esineen jonka saa sormiinsa. Taulun

Hän yrittää käyttää kahta koristeena toiminutta teräasetta puolustautuakseen. Mutta hänestä ei ole vastusta Zyglaksoturille.

Make iskee epätoivoisesti purukalustonsa päänsä ympärille kiedottuun häntään. Zyglak älähtää ja heittää Maken selkä edellä suoraan koristeelliseen ikkunaan. Ikkuna ei kestä...

Matoranin sanat alkoivat tuntua yhä etäisemmiltä epämiellyttävän kokemuksen palautuessa Maken mieleen. Silti hän tuntui kuulevan päässään tarkkaan jokaisen Matoranin lausuman sanan.

Maken selkä kokee kovan iskun ikkunan sirpaloituessa hänen takanaan. Hetkessä hän putoaa kovalla vauhdilla alas päin. Make ehtii juuri ja juuri kääntää katseensa uhkaavasti lähestyvään ruohikkoon ennen törmähtämistään maahan.

Zyglak laskeutuu hänen viereensä. Siinä kaikki...

Hoitajamatoran huomasi potilaansa suuresti häkeltyneen ilmeen. Tämä selvästi mietti omiaan. Tästä huolimatta tämä tuntui kuuntelevan hyvin tarkasti.
"Ei ole tarkkaan tiedossa, mikä hyökkääjät lopulta päihitti. Mutta jälki oli kaikkeam uutak uin hellävaraista..."
Maken mieli täyttyi uusista muistoista. Tällä kertaa pelottavan tuoreilla.

Korkea liekkimeri ympäröi kaikkea. Raadeltujen ruumiiden keskellä seisova hirviömäinen otus karjuu voitonreimuisesti. Maken suulla...

Uudet järkyttävät tuntemukset valtasivat Maken. Hänen suussaan tuntema maku ei johtunut mistään nestevajauksesta. Se oli veren maku...

Matoran oli surumielinen nähdessään moderaattorin painivan yksin hämmennyksensä kanssa. Siitä huolimatta hänen tulisi kertoa loputkin.
"Sinut löydettiin läheiseltä katolta. Melko huonossa kunnossa."

Make liihottelee kömpelösti yrittäessään nousta ylöspäin. Hänen voimansa ovat lopussa. Mutta valloittava tekijä on halu päästä elossa pakoon tilanteesta.

Kuuluu aseen laukaus.

Maken viimeisetkin voimat tuntuvat haihtuvan olemattomiin. Hän mätkähtää metalliselle katolle...

Maken mielikuvat pysähtyviät siltä seisomalta. Kaikki epäselvät muistikuvat olivat kadonneet hänen mielestään. Klaanilaisen sormet hellittivät otettaan sairaalapeitteestä. Tuhannet uudet kysymykset tulvivat hänen mieleensä.

Hoitajamatoran oli surumielinen moderaattorin tilasta. Niin ikävältä kuin ajatus tuntuikin, huonosta tilastaan huolimatta uppiniskaisesti toimintaan syöksynyt Make oli itse suurin syyllinen. Hän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea.
"Mitä sinä oikein ajattelit", Matoran kysyi huolestuneella äänensävyllä, yrittäen pitää jäkättävyytensä kurissa.
Moderaattori oli hetken vaiti.

Maken raivolla ei ole rajaa, kun käytävän varjoista ilmestynyt Zyglak laskee maahan pienen Matoranin ruumiin...
"
...en mitään", Make vastasi vaimeasti. "En yhtään mitään..."

Paksun metallilevyn suojissa, muutaman metrin päässä Matoron jäädyttämästä pommista

Kaksi Nazorakia alkoi jo kyllästyä metallilevyn takana kyykkimiseen.

[spoil]Toki minulla oli hieman enemmänkin Makematskua kuin tämä, mutta tuo vaan tuntui sopivalta kohdalta lopettaa.[/spoil]

Varasto, Bio-Klaani

Guardian, Visokki ja Manu olivat etsineet kahviota paremman paikan yksityiselle keskustelulle, sillä kahvioon oli alkanut valua porukkaa. Lähin äänitiivis, mutta ahdas, varastohuone sai kelvata paremman puutteessa.

Guardian nojasi paremman istuimen puutteessa huoneen keskellä olevaan työpöytään. Lattiaa tiiraillen skakdi pureskeli vielä tarinaa, jonka Visokki oli hänelle syöttänyt. Se, minkä olisi pitänyt vastata skakdin kaikkiin kysymyksiin olikin vain lisännyt niitä.

"En ymmärrä", Guardian sanoi vilauttaen pientä hymyä. "Tämä on tuttu tunne."

"Minäkään en ymmärrä", Manu sanoi ja hymyili hieman, "mutta se johtuu toki vain informaationpuutteesta. Ja Visokki ei ole saanut informaatiota itsekään, joten me emme myöskään ole ymmärtävä vielä hetkeen."

"Me emme tule ikinä tietämään tarpeeksi, että saisimme ratkaistua jotain. Minä en pidä tästä tunteesta, sillä nyt tuntuu, ettei enää itsekään ymmärrä itseään...", Visokki huokaisi epätoivoisena pöydän alta.

"Se sinun muistosi", Manu sanoi pohtivaan sävyyn. "Se, jonka annoit Avdelle."

Visokin ja Guardianin katseet nousivat lattiasta. Avden nimen mainitseminen ääneen hämmensi molempia.

Se oli pelkkä nimi, mutta jokin jopa vain sen sanomisessa tuntui vaaralliselta. Admin-kaksikko keskittyi kuitenkin vain kuuntelemaan Makutaa.

"Mitä se muisto sisälsi?"

Skakdi ja Makuta tunsivat mielissään visorakin suuren hämmennyksen. "Minä en juurikaan nähnyt yhtään mitään... Muuta kuin sinistä. Pelkkää sinistä. Mutta se tunne... Se muisto sisältää vain sen kamalan tunteen...", Visokki yritti selkeyttää ajatuksiaan.

Skakdi pudisti päätään epäuskoisena. "Mutta Visu hyvä... sehän on voinut olla ihan mitä tahansa. Mikä sai Avden uskomaan, että näkemäsi oli Nimda?"

Guardianin kysymys sai hermostuksissaan edestakaisin pientä varastoa kipittävän visorakin pysähtymään mietteliäänä.

"Minä en tiedä... Minä tiesin, että se oli muisto Nimdasta, ja muistan että siihen liittyi vahva tunnesisältö. En ole kuitenkaan tuntenut tuota tunnetta pitkään aikaan. Jos Avde on ollut Nimdan kanssa tekemisissä, hänen kyllä pitäisi tietää se tunne...", Visokki yritti järkeillä.

Manu tyytyi katselemaan Visokkia mietteliäänä. Hänen kasvoistaan ei voinut päätellä mitään.

Guardian hieroi leukaansa. Hänen puolimekaaninen katseensa porautui Visokin vihreisiin rahinsilmiin. Vaikka ne olivat eläimellisen pedon silmät, oli niissä aina ollut pieni pilke, joka kertoi suuresta älykkyydestä ja oudosta lempeydestä.

Telepaatin tavoin Guardian yritti kurottautua katseellaan sisälle Visokin mieleen ja nähdä sen, mitä visorak oli nähnyt. Sisimmässään skakdi tiesi kuitenkin, että se olisi mahdotonta, vaikka Guardian olisi kyennytkin telepatiaan. Skakdi huokaisi ja läimäisi otsaansa.

"Jos kerran niin sanot", hän vastasi.

"Kaiken tuon leuan hieromisen jälkeen", Manu sanoi virnistäen, ”antiklimaattinen lause."

"Ole hiljaa leuastani tai lyön sinua sillä", Guardian sanoi virnuillen.

Visokki pyöräytti silmiään. Rahi alkoi vähitellen toipua shokistaan. "Minä en vain pidä tästä olotilasta... Minä olen aina tuntenut itseni läpikotaisin ja sitten löytyy jotain, mikä on ollut pitkään sisälläni pimennossa."

Guardian vakavoitui jälleen ja puri huulta. Sillä hetkellä hän muisti, että hänenkin muistoissaan oli aukko.

Aukko aikana, jona hän oli Manun mukaan kohdannut Avden. Siitä oli jo viikko, mutta se oli vaivannut häntä kaiken aikaa. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua, mutta hän ei muistanut.

Oli Zorakin konepaja ja herääminen pieneltä luodolta, mutta sillä välillä ei ollut edes usvaa. Johonkin oli vain kadonnut kuusitoista tuntia.

"Tiedän tunteen."

Oli Manun vuoro hieroa leukaansa. "Minä en varsinaisesti. Mutta sinä et ollut siellä."

"...Mistä te puhutte?" Visokki havahtui ja huokaisi mielessään, että onneksi vihdoinkin sai muuta ajateltavaa.

Manun silmät kiiluivat. "Minä ja Avde jutustelimme hieman siinä välissä, missä Gurvanallamme on muistissa tyhjä aukko. Mikä minua kovasti nyt ihmetyttää, on se, missä hän mahtoi olla sen ajan. Keetongu samaten."

Visorak katsoi oudoksuen Manun reaktiota. "Sinä 'jutustelit' Avden kanssa?"

"Näin minä asian ilmaisisin. Toki voit keksiä sanalle synonyymejä. 'Jutella', 'puhua', 'keskustella', 'filosofoida'. Miten vain haluat."

Visokki loi vihaisen katseen Manua kohti. "Liian kepeitä ilmaisuja. Mutta kerro toki lisää."

"Kepestä puheen ollen minun pitäisikin palata Verstaaseen, ennen kuin se oikeasti räjähtää", Manu sanoi ja virnuili hienovaraisesti.

"Ei tässä Verstas ole räjähtämässä, vaan sinun pääsi", Visokki totesi kylmästi.

Makuta vavahti taaksepäin ja virnuili hermostuneesti.

"Älä tuhoa hänen aivojaan. Tarvitsemme tuota sekopäätä", pitkän hiljaisuuden pitänyt Guardian sanoi yhtäkkiä. Hän katsoi Manua pitkään.

"Sillä hän muistaa, mitä tapahtui silloin, kun Avde sai meidät vangiksi. Minusta tuntuu, että siinä on avain."

"Tiedoksenne. Minä en aio sanoa mitään vielä", Makuta ilmoitti vavahtelevalla äänellä. "Jos se ei käynyt vielä selväksi. Minulla on kiireitä. Tehtäviä, jotka pitää suorittaa lyhyen ajan sisällä. Tai melko lyhyen."

Guardianin kulmakarva nousi. "Onko sinulla... joku teoria?"

"Minulla on aina teoria. Nyt minä tarvitsen informaatiota. Ja sitä saa vain keräämällä sitä sellaisilta, joilla sitä on. Ja teillä ei ilmeisesti ole tietoa Epsilonista."

Sininen Vartija huokaisi. "Sinä et todellakaan kerro yhtään liikaa asioita etukäteen. Hyvä on. Mutta mitä Nimdaan tulee... minusta tuntuu, että Visokki tietää meistä parhaiten."

Skakdi kääntyi kohti visorakia.

"Kertoiko Avde sinulle... yhtään mitään?"

Visokki mietti hetken. "Ei hän varsinaisesti mitään kertonut, mutta opin aika paljon asioita hänestä, mistä voi olla meille apua."

Nyt Guardian nojasi kiinnostuneena kohti Visokkia. Kysymysten tulva virtasi niin nopeasti, että hänen suunsa ei ollut ehtiä mukaan. "Sinä olit lähellä häntä viikkojen ajan. Osaatko kertoa hänestä meille mitään? Mikä... ajaa sitä olentoa? Mitä hän haluaa?"

"Se on varmaa, että hän haluaa minut hinnalla millä hyvänsä puolelleen. Ja siksi hän tulee vielä minua jossain määrin vainoamaan. Avde pyörittää monta juttua yhtä aikaa, mutta koko sen ajan kun olin... siellä, hän yritti vain ja ainoastaan saada minua puolelleen", Visokki muisteli Avden muodostamia valemaailmoja epämielissään.

"Hän ei ole telepaatti", Manu pohti. "Hän tarvitsee sinua johonkin telepaattiseen."

"Mutta miksi hän sitten luopui sinusta?" Guardian sanoi. "Miksi yksi muisto oli tarpeeksi suuri maksu sinun kykyjesi menettämisestä? Jokin tässä ei nyt täsmää..."

"Muisto Nimdasta on itse asiassa hyvin arvokas. Sellaisia ei näemmä monia ole. Ja Avde luottaa siihen, että voi saada minut vielä takaisin", visorakia puistatti ajatus, että Avde voisi saada hänet vielä. Sitä Visokki ei antaisi tapahtua.

"Ehkä hän näkee siinä muistossa enemmän kuin me muut", Guardian sanoi. "En tiedä miten, mutta... tämä on vain teoria."

Guardian suoristi ryhtiään. "Visokki. Kysyn sinulta vielä yhtä asiaa. Tiedän, että nämä ovat vaikeita asioita ajatella, mutta yritä muistella."

Visokki ryhdistäytyi hyppäämällä hyllyltä pöydälle. "...Niin?"

Guardianin ääni muuttui kuiskaukseksi. Manu joutui kumartumaan hieman skakdia kohti kuullakseen.

"Kuinka monta sirua hänellä on jo?"

"Toistaiseksi hänellä on vain yksi. Mutta hän on lähellä myös joitakin muita siruja", Visokki nielaisi.

Guardian hiljeni.

"Olen miettinyt jotain. En tiedä, onko sen miettiminen terveellistä."

"Ajatelkaa viime vuotta. Kuinka paljon te oikeasti muistatte?"

Manu hymähti.

Visokki ei voinut sanoa muuta kuin: "..."

"Mitä ajat takaa?" Manu kysyi tarkastellen kynsiään.

"Minä en muista kuin isoimmat asiat. Ne tärkeimmät asiat, jotka muistaa vielä vuosien päästä. Siinä välillä kaikki on pelkkää epäselvää usvaa. Se on kai ihan luonnollista. Muistamme sen, mikä on olennaista. Niin mieli toimii."

"Mutta kun ajattelen tätä Avde-kohtaamista, jonka olen jo unohtanut... se on samanlaista usvaa."

Guardian epäröi ennen kuin avasi suunsa taas. Hän raapi kylkensä vammaa, vaikka tiesi sen olevan vain haitallista.

"Tämä ei ole terveellistä ajateltavaa, mutta miettikää viime vuosia. Miettikää, mitä kaikkea niissä usvaisissa väleissä on voinut tapahtua. Asioita, joita olette vain voinut... unohtaa."

Skakdi napsautti sormiaan.

"Noin vain. Hautautuvatko jotkin muistot vain toisten alle... vai viekö joku ne meiltä."

"Mielenkiintoinen teoria, ystäväiseni", Manu virkkoi. "Aika tosin rientää ja minun tosiaan täytyy mennä. Suonette anteeksi."

"Jos tämän aiheuttaisi Avde, mikä kyky hänellä on, kun hän ei ole kerta telepaatti?" Visokki pohti hämmentyneenä.

"Minusta tuntuu", Manu aloitti raapien otsaansa hermostuneena. "Että Nimda käsissään kuka tahansa meistä voisi olla telepaatti."

Manu suoristi väsyneet jalkansa, venytteli jumiutuneita olkapäitään ja pälyili varastossa kököttävää admin-kaksikkoa epämääräisesti. Makutalla oli se katse. Hän tiesi enemmän, tai ainakin epäili enemmän. Guardian oli oppinut ymmärtämään, että lepakkomaisen hirvityksen ajatukset olivat kaksi askelta hänen suutaan edellä.

"Tämä on tietty vain teoria", Makuta sanoi ja väänsi naamalleen jälleen sen saman mielenvikaisen hermostuneen virneen, joka suorastaan määritteli hänet henkilönä. "Ja minä teorioin joskus, että me kaikki asumme jonkin tosi ison kosmisen otuksen sisällä. Ha! Ha!"

Manu nauroi kuivasti ja lähti kävelemään varaston ovea kohti heiluttaen kynsikästä kättään poistuessaan admin-kaksikolle. Guardian katsoi hätäisesti paikalta poistuvaa Makutaa pitkään.

"En tiedä, onko tuo tyyppi sekaisin vai meistä kaikista viisain", Guardian sanoi Visokille, "ja en halua tietää, minkälaisessa maailmassa elämme, jos hän on viisain."

"En minäkään. Jo pelkkä ajatuskin pelottaa liikaa", Visokki huokaisi ja tuijotti varaston kiinnimennyttä ovea.

Guardian nousi istuimeltaan ylös ja raapi kylkeään.

"Ainakin hän varmistaa, että täällä ei ole koskaan tylsää päivää. Oli miten oli, minusta tuntuu, että meidän molempien täytyy vain yrittää... muistella."

"Hieman vaikeaa muistella asioita, joita ei muista...", Visokki käänsi katseensa odottavana skakdiin päin.

"Pointti mainio", Guardian vastasi, "mutta mitä muutakaan me voimme?"




Skakdi asteli kohti varaston ovea ja avasi sen. Öljyämätön kitinä täytti juuri syntyneen hiljaisuuden ja valonkiila kurkotti varaston hämäryyteen. Guardian jäi pitämään ovea, kuten kunnon herrasmiehen naisseurassa kuuluukin.

Tosin herrasmies oli silmäpuoli sotasankari ja naisseura poikkeuksellista isompi hämähäkki, joka räjäytteli aivoja. Siitä oli aivan liian kauan, kun Guardian oli viimeksi kyseenalaistanut asian.

"Lähdetäänkö vähän kävelylle?"

Visorak kipitti aukinaisesta ovesta käytävälle. "Ulkoilmaa tämän kaiken jälkeen, ehdottomasti! Minä olen pyöritellyt asioita omassa päässäni ihan liikaa."

Kävelyä jatkui pitkään. Oli ilta, joten admin-kaksikko ei herättänyt sen kummempaa huomiota kulkiessaan läpi Klaanilinnakkeen tyhjenevien käytävien kohti sisäpihan puistoa, jonka keskellä oli vieläkin kraateri Avhrak Feterran ja Killjoyn putoamisesta admin-tornin huipulta. Pienikokoinen matoran-nainen heitteli pihamaan biomekaanisille varpusille jyviä, mutta muuten oli hiljaista. Aavemaisenkin hiljaista.

Adminit pysähtyivät hengittelemään raikasta syysilmaa ja katselemaan vähitellen tähdistä täyttyvää iltataivasta.

"Oletko kuullut, miten... Tawa voi?" Guartsu kysyi yllättäen. Hänen hengityksensä höyrysi viileässä ilmassa ja sanat tulivat harkittuina ja epävarmoina.

"En ole kerinnyt käydä katsomassa sen jälkeen, kuin vein hänet sinne. Kaipa hän ihan hyvin voi, sillä patoutunut stressi vain purkaantui. Mokoma pitää vaan saada pidettyä levossa edes muutama päivä”, Visokki ei edelleenkään voinut käsittää Tawan tyhmyyttä.

"Ehkä niin on parempi", G sanoi hiljaa. "Kykenetkö hoitamaan hänen töitään ainakin ne pari päivää, jotka se jääräpää suostuu pysymään vuoteessa?"

"Niin minä olin jo tekemässä, mutta sitten Manu ja sinä", Visorak hymähti. "Teen sen enemmän kuin mielelläni."

"Hyvä. Tosin ilmestymisesi viikkojen jälkeen johtohommiin saattaa nostattaa kysymyksiä", sininen skakdi aprikoi. "Miten vastaamme niihin?"

Visokin silmät suurenivat. "Ai niin! Tawa sanoi, että pitäisi ilmoittaa, että olen palannut. No, kai se huomataan aika pian. Tai oikeastaan on jo huomattu."

"No... toisaalta jos ne hyväksyvät, että niitä johtaa visorak, ne eivät varmaan uskalla kyseenalaistaa sen enempää. Oli miten oli, kun Tawa makaa sairasosastolla ja Ämkoo on... loukussa..."

Guardianin kämmen puristui vyötäröltä roikkuvan punaisen admin-kiven ympärille.

"Me olemme kaksin. Juuri silloin, kun kaikkia neljää eniten tarvittaisiin."

"Ja minä olen ainut, joka...", Visokki katsoi Guardianin kyljessä olevaa sideharsoa, "...on kunnossa?"

Guardian huomasi, mitä Visokki katsoi. Häkeltyneenä hän yritti piilottaa kylkensä molemmin käsin, mutta ei juurikaan onnistunut siinä.

"Se ei ole enää erityisen kipeä. Halusivat pitää minua osastolla pidempäänkin, mutta en suostunut."

Visokki tuijotti pitkään skakdia, aivan kuin haluavan varmistuksen siitä, että tämä puhuisi totta.

Vihreä katse porautui tavalliseen tapaansa sinisen sotasankarin tajuntaan. Joskus oli parempi vain luovuttaa.

"Okei, sen läpi meni räjähdyksen sinkoama teräspalkki", Guardian tunnusti. "Mutta Kupen mukaan mikään tärkeä sisäelin ei vahingoittunut."

Visokki oli epäuskoinen, mutta luovutti ja jatkoi kävelyä: "No, pääasia, että meillä on ollut tuuria. Toinen asia onkin se, miten pitkään tämä tuuri voi jatkua?"

"En tiedä tuurista. Olen saanut osakseni lähinnä kyseenalaista sellaista."

Skakdi hiveli sormillaan anidiumista valettua konesilmää, joka täytti sisällissodan hänen kasvoihinsa repimää kuoppaa.

"Menetin silmän ja sain elää. Jos tämä kaikki on Kohtaloa, sen herralla on todella kiero huumorintaju. Uskotko itse kohtaloon?"

Visokki mietti hetken. "Mm, uskon. Pointtini on, että olemme hengissä tämän kaiken jälkeen. Sillä on varmasti silloin tarkoitus."

Guardian jäi pohtimaan admin-toverinsa sanoja. Yhtenäisyyteen ja velvollisuuteen skakdi oli aina uskonut, mutta kohtalo ei ollut skakdin mieleen. Se vaati uskoa, mutta sen vanha Vartija oli menettänyt jo kauan sitten.

Se, että joku muu uskoi edelleen kuitenkin toi Guardianin mieleen uudenlaista lämpöä. Ehkä aina löytyi jotain, jonka puolesta oli taisteltava.

"Visokki", Guardian sanoi hiljaa, ja syystuuli hautasi puheen alleen. Se ei haitannut, sillä Visokki ei kuunnellut sanoja. Hän kuunteli ajatuksia niiden takana.

Punainen visorak katsoi admin-toveriaan hetken odottaen.

"On hyvä saada sinut takaisin tiimiin", sininen skakdi sanoi hymyillen.

Visokki hymyili Guardianin mielessä.


[spoiler=Made by]Tsiptsaptsup. Tämä on GVizuManu-tuotosta, jos ette huomanneet.[/spoiler]

Bio-Klaani, Telakka, koukoushuone

Kokoushuoneen jykevän puupöydän ympärillä istui kymmenkunta pientä ja yksi valtava hahmo. Syyssade piiskasi pyöreitä ikkunoita, mutta lukuisat öljylampun loivat huoneeseen kodikkaan tunnelman. Valitettavasti keskustelun aiheet eivät olleet yhtä kotoisia.

Kauppakiltojen rintamerkkiä pitävä etelämanterelaisittain kieltä murtava Matoran istui nojatuolissa tyynypinon päällä hieman närkästyneen oloisena. Tyreka oli tullut Klaanin saarelle hieman vastahakoisesti kiltajohtajien käskystä. Matoran ei ollut tottunut näin suuriin tyynymääriin tai mauttoman värisiin nojatuoleihin kokouksissa. Lisäksi hänen kokouksissaan oli harvoin steltinpeikkoakin suurempia kyklooppeja.

”Te kauppakiltalaiset olette kyllä nössöä porukkaa”, Laivaston Maileh sanoi koppavasti Tyrekalle, ”Eivät torakanpenikat teitä alas ammu, jos ette aja suoraan päin niiden laivaa meidän tunnukset esillä. Ne eivät näytä hakevan ulkopuolisia vihollisia.”

”Muttako emmehae mekkään! Eikkä Nazorak tykkää semmosistta, jokka vie ruokkaa niitten vihollisille.”

”Tästä kaverista ei saa enää mitään irti”, Keetongun vasemmalla puolella istuva Tehmut kuiskasi pomolleen, ”Kauppakiltojen laivoja ei enää täällä nähdä.”

Tongu nojasi pöytään ja kohdista yhden silmän katseensa kauppakiltojen lähettiin. ”Hyvä Tyreka, minä vetoan nyt viimeisen kerran Kauppakiltoihin. Olette tärkein kauppakumppanimme ruoan kuljettamisessa. Monen urhean Matoranin elämä riippuu teidän kuljetuksistanne. Olemme valmiit lähettämään höyryvoimaisia sota-aluksiamme kuljetustenne turvaksi, jos sitä haluatte. Minä pyydän teiltä, Tyrenka, auttamaan Bio-Klaanin kansaa tämän laivaston johtajana.”

”Kilta sannoo kuiteski ei. Emme riskkaa miehhiimme.”

”Ei tuo toimi”, Ämtur sanoi ja loikkasi pöydälle Tongun eteen. Hän katseli keskittyneen näköisesti kauppakiltojen toimitusten hintaluokittelua, hieroi leukaansa ja puhutteli sitten Tyrenkaa.

”Tyrenka, niinkö se oli, Tyr, joo. Saatte puolitoistakertaisen maksun kaikista kuljetuksista ja lisää jos joudutte ongelmiin. Mitäs sanot, Tyr?”

”Kilta sannoo ei!”

”Tuo tuli iskuna haaroihin, Tyr. Sanohan, Tyr, kenellä tämän merialueen järjestöistä on pienemmät tullit kuin Klaanilla? Enpä taida, Tyr, keksiä yhtään.”

”Emmehae torakkaa vihollisekki!”

”Haaroihin, Tyr, suoraan haaroihin.”

Tyrenkalle riitti. Ulkomaalainen Matoran heitti sopimusluonnoksen pöydälle, hyppäsi tyynykasalta alas ja käveli pois keskusteluhuoneesta. Sopimusta ei syntynyt. Huoneessa oli hetken hiljaista.

”No voihan piraka. Kyllä tuo toimi Gerbutin jätkään.”

”Eihän meillä ole edes tulleja. Harvalla on”, joku sanoi.

”Minun piti keksiä edes jotain.”

”No joo, sopimus on kuitenkin menetetty”, Tongu sanoi ja nojasi pettyneenä pöytään, ”Meille koittaa vielä synkät ajat. Syksykin on jo ovella. Vaan ei voi mitään, ei kai noita etelän pellejä voi pakottaakkaan. Pohjoismantereen rahtifederaation lähetit tulevat huomenna. Eiköhän palata töihin.”

Sota vaikutti Klaanin talouteen myös muuten kuin rahtiliittolaisten yhtäkkisenä harventumisella. Olihan heillä kokonainen rahtikäyttöön tarkoitettu ilmalaivasto, jolla pääsi helposti ja nopeasti lähimmille saarille. Ilmavoimat olivat kuitenkin joitakin yksittäistapauksia Klaanin ainoa vakavasti otettava sotavoima, ja aseistettujen alusten oli parasta pysyä Klaanin lähettyvillä mahdollisten Allianssin hyökkäysten varalta. Ilmahyökkäys oli ollut hyvä (tai paremmin sanottuna kammottava) esimerkki siitä, mitä Klaanille olisi käynyt, jos Laivasto ei olisi ollut asemissa. Sitä ei noin vain voinut lähettää Steltille hakemaan appelsiineja.

Huone tyhjeni ja Matoranit valuivat omiin tyopisteisiinsä eri puolille Telakan suurta halli- ja pajakompleksia. Ämtur käveli kaverinsa Soakin kanssa kohti Lohrak-hävittäjien hallialuetta.

”Ämtur muuten, miksi puhuit sille iskusta haaroihin? Isku päähän on paljon kivuliaampi, ja jos naamio tippuu, niin silloin ollaan suossa”, Soak kysyi akakupäiseltä toveriltaan.

”Mutta tiedäthän, haaroissa on se universaalinivel. Jos se lähtee paikoiltaan niin jalat eivät liiku”, Ämtur vastasi ja osoitti nivuspanssariaan.

”Minulla siellä on maksan tasauspyörästö. Siksi voi vetää niin hyvin Keskivanhan kievarin olusia.”

”Sinä oletkin jostain Karzahnilta.”

”Hei, minä olen ihan Po-Metrusta! Mutta tiedätkö sen Lassolin, sillä ei ole edes polvissa niveliä. Mata Nuilla ollut vähän huumorintajua.”

”Miksei se uudelleenrakenna jalkojaan? Mutteri sinne ja akseli tänne, se on sillä selvä.”

”Ihan konservatiivi se mies. Sanoo, että uudelleenrakentaminen on väärin. Näyttää se kyllä hauskalta kun keikkuu raitilla.”

Kaksikko nauroi syvältä ja makeasti. Sitä sai näinä aikoina liian vähän. Kunnon naurua.

Tilassa ei ollut juurikaan valoa. Vain lattia kajasti himmeää punaista hehkuaan kammioon, joka olisi voinut olla sekä akustisen avarana tyhjyyttään kumiseva varastohalli että klaustrofobinen kuolinpesä, josta ei ollut pakoa. Pimeydessä oli vaikea sanoa, kuinka kauas tilaa jatkui. Missään ei näkynyt seinän seinää, mutta mistään ei myöskään kuulunut massiiviselle tilalle ominaista kaikua.
Marmorimaista ainesta muistuttavien lattialaattojen vähitellen kuoleva karmiininhehku ja niiden shakkilautamainen kuvio näkyivät haaleina ikiyössä, mutta kaiken muun valottomuus söi. Äänet, hajut, lämmön.
Hetkellisesti tilassa välähti yllättäen suurempi valo- ja lämpöaalto. Oli kuin itse pimeys olisi syttynyt tuleen. Se oli kuitenkin välittömästi niellyt liekit, mutta jättänyt jotain jälkeensä. Kammottavan käryn ja palavien ruumiiden hajun. Ja jotain, joka liikkui punamarmorisella lattialla.
Tilan halki käveli hahmo, jonka jalkojen puiset kalahdukset toivat vähäistä ääntä äänettömyyteen. Lakastunutta kukkaa muistuttava repaleinen viittakangas heilahteli. Se oli vielä osittain liekeissä, ja punahehkuisia kankaanpalasia leijaili lattialle. Haju oli puistattava.
Puu kolahti marmoria vasten. Kävelevän pitkän hahmon hengitys oli tuskaisaa ja rahisevaa.

Ja sen rintakehässä muljahteli suuri silmä.

Polttojälkien täyttämä hitsausnaamio ei ollut kovin tiukasti kantajansa kasvoilla kiinni, ja se kalahteli pitkän hahmon luisen kuolleita kasvoja vasten jokaisella askeleella.

Ja hahmon rintakehässä muljahteli suuri silmä. Koko hahmoa katsellessa tämä yksityiskohta oli jokseenkin vaikea ohittaa.

Varsinkin silloin, kun silmä katsoi kohti.

Hahmo ryhtyi hyräilemään, tai siltä se ainakin kuulosti. Sävelessä oli jälkiä jostain joskus iloisesta ja nopeatempoisesta, mutta vuodet olivat syöneet säveleltä teränsä. Vuodet ja liekit.

”Peremmälle, tyttökulta”, sanoi lempeä ääni tilan perältä. Kun puinen hahmo lähestyi lähestymistään, alkoi äänen käyttäjä jo näkyä.
Aivan pimeyden keskellä oli valokiila, jossa oli pöytä. Pöydän molemmilla puolilla oli tuolit. Toinen tuoli oli tyhjä, sillä puhuja odotti vierasta. Pöydällä oli shakkilauta, mutta valkoisilla ei ollut pelaajaa. Ainakaan vielä.
Mustilla oli. Sinisen Pakarin tyhjä hymy toivotti pitkän hitsausnaamiota kantavan hahmon tervetulleeksi.

Pitkä ja laiha olento pysähtyi metrin päähän Punaisesta Miehestä. Kun olento avasi hitsausnaamion peittämän suunsa, kuului ontto leukojen loksahdus. Hahmo nosti pitkät ja löysät kätensä takaraivonsa taakse ja avasi metallisen naamion nahkaremmin. Naamio kolahti välinpitämättömästi lattialle, mutta sen kantaja ei reagoinut suuntaan eikä toiseen. Pitkät kädet rojahtivat löysiksi olennon kylkiä vasten.
Sanat, jotka pakenivat hiiltyneestä kuoresta olivat yhtä tyhjiä kuin palaneen pääkallon silmäkuopat.

sanoi kimeä ääni. Naisen ääni, joka olisi joskus ehkä voinut olla kauniskin, mutta liekit olivat vieneet kaiken.
Ääni tuli vanhan pääkallon luisevien hampaiden välistä. Hahmon rintakehässä tuijottavan silmän pupilli laajeni.



Avde hymyili lempeästi. ”Hyvä on, tyttökulta. Ehkä minä voin olla sinun... isäsi, jos niin haluat.
Puinen polttouhri ei reagoinut. Suuren silmän kostea katse vaikutti odottavan jotain.



Punaisen Miehen väsynyt katse laskeutui shakkilaudalle. Lempeä hymy muuttui alakuloisemmaksi.
”Kaikkiko?” Avde kysyi epäuskoisena.

Polttouhrin pääkallo nytkähti hieman oikealle.


Avde hymähti alakuloisesti. ”Mutta niin paljon menetettyä henkiä... niin paljon kuolemia. Turhia, turhia kuolemia.”
Punainen Mies katseli shakkilautaa. ”Toisaalta zyglakit tiesivät, mihin ryhtyivät lähtiessään sotaan...”
Matorania muistuttava hahmo ei tehnyt liikettäkään. Hänen ei tarvinnut.
Varjoista luikerteli luiseva käsi. Se tarttui mustaan ratsuun ja nosti sen punaisen matoranin silmien eteen.

”Mutta Arstein... kuinka monella turhalla ruumiilla aiot vielä peittää polkusi?”
Luuton musta käsi laski nappulan takaisin paikalleen ja katosi takaisin pimeyden ytimeen.
Avde huokaisi. Hän kuuli zyglakien tuskanhuudot tajunnassaan, vaikka ei ollut näkemässä. Jos vain olisi jokin tapa, jolla kaikki eläisivät.
Nappuloita oli uhrattava voittaakseen pelin.

Polttouhri sanoi. Valtava silmä räpsähti ensimmäistä kertaa ehkä tunteihin.

Avde huokaisi. ”Vain osan siitä, tyttöseni, olen kuullut. Kuka sen hänelle kertoi?”
Punainen matoran nojautui kiinnostuneena pöydän yli.

Polttouhri vastasi.
Avde hymyili. ”Ah... vanha ystävämme. Kai se oli vain ajan kysymys. Matoro... olisi löytänyt sen muutenkin. Ja ennemmin tai myöhemmin hän näkee koko totuuden. Luotan häneen siinä.”

Polttouhri hengitti yhä raskaammin ja raskaammin.
”Niin, ystäväni?” Avde kysyi kiinnostuneena.


Avde pudisti päätään. ”Älä, pyydän. Se olisi hyvin epäkohteliasta.”

Puisen raadon luisilla kasvoilla ei ollut muutosta, mutta sen äänensävy laski.

”Yritin viedä hänen henkensä jo kerran aikaisemmin. En pitänyt ajatuksesta, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Hän kaiveli esiin asioita, jotka olisivat tuhonneet hänet ennemmin tai myöhemmin. Hän kuitenkin selviytyi kuin ihmeen kaupalla... enkä edes itse ole varma, pitäisikö minun olla helpottunut vai pettynyt.”
Avde laskeutui tuoliltaan ja käänsi selkänsä Polttouhrille. Hän jätti shakkilaudan paikoilleen ja lähti astelemaan verkkaisesti kauemmas.
”Juuri nyt minua vain kiinnostaa nähdä, kuinka syvälle hän kaivautuu... ennen kuin totuus itsessään polttaa hänen silmänsä sokeiksi.”


Polttouhri jäi seisomaan hiljaisena shakkilaudan eteen. Oli mahdotonta sanoa, oliko nukke pettynyt.
se sanoi kysyvällä äänellä.

Avde pysähtyi ja kääntyi hieman. ”Kuka heistä?”


Avden hymy leveni hieman. Matorania muistuttava hahmo naurahti. Pimeyteen aukesi kahdeksan punertavaa silmää, jotka katselivat Avdea päättäväisesti.
”Ah. Annoin hänen mennä. Hän maksoi vapaudestaan sillä, mitä häneltä halusinkin. Muistolla. Mutta älä huoli, tyttö rakas... tulemme vielä näkemään häntä monesti.”

Avde kääntyi hitaasti ympäri ja katseli shakkilautaa. Nappulat olivat paikoillaan ja koko kuva hahmottui matorania muistuttavan hahmon päässä. Ratsu oli uhrattu, mutta ei lopullisesti.

Polttouhrin palanut pääkallo nytkähti pystyasentoon rusahtaen elottomasti. Luinen leuka loksahti auki. Hirviömäisten hampaiden luinen virnistys näytti aina hymyltä, mutta nyt suusta tulevat sanat suorastaan alleviivasivat tätä.

Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan. Kahdella hahmolla oli yhteys, joka ei vaatinut puhetta. Se ei ollut telepatiaa, vaan jotain syvempää.
Kuin isällä ja tyttärellä.
Kuin aivoilla ja silmällä.



Puiset askeleet kaikkoontuivat pimeyteen. Kun ne olivat tarpeeksi kaukana, liekit valaisivat pimeyden hetkellisesti, ja sitten se oli poissa. Kylmä, rahiseva hengitys. Kalman ja savun haju.
Punainen Mies oli yksin, tai siltä ainakin vaikutti. Todellisuudessa hän ei ollut koskaan yksin. Satakunta punertavaa silmää tuijotti varjoista. Punainen Mies ja Syvä Nauru tarkkailivat toisiaan. He olivat yhtä, mutta erillään. Alakuloisesti hymyilevän pienen matoranin ja epäpyhän varjomassan välinen mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Avde puhui.

"Joskus mietin, onko kaikki tekemäni sen arvoista", Avde sanoi pohdiskelevasti. "Niin moni joutuu kaatumaan. Niin moni nappula joudutaan syömään."

Avde puristi jotain punaisessa matoranin kädessään. Se hehkui sinisenä. Kun Avde avasi kämmenensä, utuisen kaunis neonhehku täytti hänen näkökenttänsä.
Metalli oli kaunista ja hiottua. Harva Kanohi-naamio oli ollut yhtä täydellinen. Ehkä siksi sen kohtalona olikin ollut rikkoutua, mutta jonain päivänä kuusi olisi jälleen yhtä.

"Onko tekemäni pahaa?" Avde kysyi hitaasti. "En tiedä. Pyhittääkö tarkoitus keinot? Onko teko hyvä, vaikka sen takana olisikin itsekkyyttä?"

Sininen hehku kasvoi yhä kirkkaammaksi. Avde ymmärsi, että hänen olisi oltava varovainen. Moni oli sokeutunut jopa vilkaisusta.

"Nämä ovat kaikki vain näkökulmia. Mutta mihin muuhun turvaudumme, jos meillä ei ole näkökulmia? Mitä väliä on muulla kuin sillä, jonka näemme?"
Avde hiljeni hetkeksi. Hän nosti hitaasti kättään kasvojaan kohti.
"Onko todellisuus vain sitä, minkä mieli meille näyttää..."

Nauru alkoi kaikumaan ympäri tilaa. Se tuli ensiksi vain yhdestä suusta. Sitten niitä oli kaksi. Sitten niitä oli kolme. Sitten niitä oli kuusi.
Sitten niitä oli satoja. Punaiset silmät katsoivat kaikki sinertävää sirua. Pimeys kurottui lähemmäs ja lähemmäs. Kourat, kädet, kynnet, lonkerot ja raajakkeet halusivat kaikki koskea epämaailmalliseen siruun. Ne halusivat kaikki koskettaa sen sinihehkuun ja paistatella sen lämmössä.
Ne kuitenkin tiesivät varoa täyttä kosketusta, sillä se polttaisi.

Avde puristi kätensä nyrkkiin, mutta sinihehku ei lakannut. Se hohti punaisten sormien välistä niin tehokkaasti, että huone alkoi valaistua. Radiomainen kohina täytti Punaisen Miehen mielen.

Hän kuuli ajatuksia, toiveita ja unia. Hän näki koko verkostonsa koon. Hän näki jokaisen pimeän siemenen, jonka hän oli istuttanut mieliin, joita oli koskettanut.

Kaikki hänen kuusi "lastaan". Monet nazorakeista. Monet zyglakeista.
Jopa jotkut klaanilaiset. Kaikkien noiden tajunnoissa kasvoi siemen. Ravinnokseen se tarvisi vain pelkoa.

Kaikilla oli jokin pelko. Jopa Avdella itsellään. Se oli asia, joka yhdisti jokaista olentoa tässä maailmassa. Punainen Mies ei kuitenkaan nähnyt sitä enää huonona asiana. Pelot kertoivat mielestä enemmän kuin mikään muu.

Ne olivat narut, joista vedeltiin.

Niillä saatiin nuket sätkymään.

"Joskus kadun asioita, joita olen joutunut tekemään. Sitten katson sinua", Avde sanoi sirulle äänensävy nousten yhä innostuneemmaksi, "Ja näen maailman, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan."

Avde työnsi Nimdan sirun haarniskansa taskuun. Sininen valo katosi pimeyteen, mutta sen polte tuntui kuumana.

"Ja se on niin kaunista."

[spoiler=* * *]Kiitos Manulle Polttouhrin repliikeistä.[/spoiler]