Nynrah
Takomo

Guardian istui teräksisen laatikon päällä kuunnellen Makuta Nuin tarinaa mietteliäänä. Nynrah-haamu Pordok istui lattialla ja räpytteli silmiään vilkkaasti. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta siinä kesti hetken aikaa.
"Miltä...tarkoitan...miltä", matoran aloitti epävarmasti. "Tarkoitan...haarniskathan ovat makutoille kuin kehoja. Miltä haarniskan menettäminen tuntuu? Se, kun se vahingoittuu?"
Matoranin ja skakdin edessä leijuvan Avhrak Va:n sininen silmä pätki. Luoti oli repinyt sen kylkeen aukon, josta näkyi vihreää ja mustaa nestekaasua, joka leijaili robotista ulos ja takaisin sisään.
Haarniska on ruumiimme, Makuta Nui sanoi. Ainoa ruumis, joka meillä on koskaan ollut. Ilman sitä en tunne asioita samalla tapaa. En tässä robotissa, en suloisessa väliaikaiskehossani. Kun olen haarniskassani, minä...öh. Tunnen kaiken. Myös sen kivun, joka tulee sen tuhoutuessa.

Guardian puri hampaansa yhteen. Hän mietti kaikkea sitä vahinkoa, jonka hän oli nähnyt Manun erilaisille haarniskoille tapahtuneen. Makuta kuitenkin vaikutti ottavan kehonsa tuhoutumisen suhteellisen kevyesti, joten skakdin mielessä kävi hetken ajatus, että ehkä kipu ei ollut niin suuri.
Tai ehkä makutat olivat yksinkertaisesti jo tottuneet vartalon täydellisestä tuhoutumisesta aiheutuvaan kipuun. Guardian katsoi Avhrak Va:n sisällä olevaa vihreää kaasua mietteliään näköisenä.
Voiko sellaiseen koskaan tottua, skakdi mietti.

Eli kyllä, Manu sanoi. Se sattuu. Yllättävän paljon. Senkö vain halusit tietää?
Matoran ei uskaltanut katsoa Avhrak Va:n ainoaa silmää. Se tyytyi nyökkäämään varovaisesti.

"Mutta Manu hyvä", Guardian sanoi vaitonaisesti. "Eikö se, että ei tunne mitään ole pahempaa kuin mikään kipu?"

Avhrak Va käänsi sinisen robottikatseensa Guardianiin ja katsoi skakdia pitkään. Telepaattinen kanava oli täysin hiljainen. Vihreä nestekaasu liikehti yhä samalla tapaa.
Hiljaisuutta kesti pitkään. Makuta ei vaikuttanut tietävän itsekään, mitä vastata.
Niinpä, se aloitti hämääntyneen kuuloisena. Niinpä...kai.

Guardian nojasi takanaan olevaan seinään ja piti katsekontaktinsa sinisessä kamerasilmässä. Hän otti selästään pienen kangaslaukun, johon oli ommeltu Klaanin laivaston kankainen tunnus. Laukussa oli jotain isoa. Guardian avasi napit ja näytti laukun sisältöä Avhrak Va:lle.
Laukussa oli musta, metallinen naamio.
"No mitä sitten odotat?" Guardian sanoi keveä hymy kasvoillaan.

Tummanvihreä ja musta makuta-haarniska seisoi ylväänä Makuta Nuin takana. Katosta ja seinistä roikkuvat ketjut ja vaijerit pitivät Toan kokoista haarniskaa juuri ja juuri pystyssä. Pitkien, vihreän ja mustan väristen laihojen raajojen päissä oli teräväkyntiset kädet ja jalat. Suuret, mustat lepakonsiivet sojottivat haarniskan selkäosasta, mutta ne oli suljettu tilankäytön vuoksi. Joitakin teräksisiä varaosia lojui haarniskan jaloissa.
Lommoinen Avhrak Va leijui aivan Mutranin haarniskan edessä. Sininen kamerasilmä hohti ja tuijotti suoraan sisälle haarniskaan. Sitten se kääntyi takaisin Guartsun puoleen ja katsoi kangaskassin sisällä olevaa naamiota.

Jos Va olisi voinut hymyillä, se olisi tehnyt niin juuri nyt. Sininen silmä räpsähti sammuksiin.
En. Mitään.

Teräksinen lautanen kolahti lattialle tyhjänä. Aavemaisesti leijuva vihreä ja musta nestekaasu lensi ulos sen sisältä. Se kierteli ja kaarteli läpi ilman, liikkuen kohti tummanvihreää haarniskaa kuin tuulen puhaltamana. Kaasussa ja sen liikehdinnässä oli jotain äärimmäisen epäluonnollista. Sen sisältä kuului hiljaisia, epäinhimillisiä ääniä. Vähitellen kaasu imeytyi päättömän ja kaulattoman Makuta-haarniskan sisälle, pois näkyvistä. Haarniskan aukoista hohti vihreä kajo kuin toisesta maailmasta.
Makutan ääni oli innostunut, mutta hidastempoinen.
Minun...ruumiiini. Minun ruumiini.

Guardian nousi seisomaan ja nosti molemmin käsin kangaskassista pikimustan ja teräksisen naamion, jonka pinta oli kylmän jäinen. Hän katsoi naamiota sen tyhjiin silmäaukkoihin hetken ja otti askeleen kohti vihreänhehkuista haarniskaa.
"Olen kanniskellut tätä ihan tarpeeksi kauan", Guardian sanoi. "Ja en yhtään pidä siitä, miltä tämä näyttää. Mutta pidän siitä, kun keskustelukumppanillani on kasvot."

Makuta-haarniskan käsi nousi yhtäkkiä tönkösti ja elottomasti ylös ja kohottautui kohti Guardiania.
Minun.
Guardian ojensi mustan naamion makutan käteen. Se tarttui siihen tiukasti petomaisilla kynsillään ja asetti haarniskan verkkaisesti siihen kohtaan, missä pään olisi pitänyt olla. Vihreä nestekaasu syöksyi haarniskan sisältä suoraan naamioon, muodostaen kaasusta eräänlaisen kaulan. Silmäaukoissa syttyi välittömästi punainen hohde ja kylmän metalliseen naamioon repesi suuaukko.
Suu puhui ensimmäiset sanansa välittömästi innokkaalla äänensävyllä. Sanoista ei vain ikävä kyllä sattunut saamaan selvää.

"Arrrar ghfjlyk grrrrruaaah", suu karjahteli Manun tutulla äänellä. Äänessä oli järjettömästä sisällöstä huolimatta innokkuutta. "Suusi uu. Usiusiu. Siu uus. Suuuuuuusshhh!"
Vihreän kaasun ympärille muodostui jokseenkin groteskisti kaula, joka rakentui osa osalta haarniskasta kohti päätä, joka alkoi muodostua naamion alle. Pikimustat lonkerot ja jänteet yhtyivät toisiinsa ja pian antidermis ei enää hohtanut mistään aukosta.

Haarniska natisi uhkaavasti. Sen sisällä liikehti jotain ja koko haarniska heilahteli voimakkaasti puolelta toiselle. Ketjut ja vaijerit eivät kestäneet, vaan napsahtivat kaikki keskeltä poikki, vapauttaen haarniskan.
"Haha ha. Ha ha ha. HA HA AAAH."
Makuta köhäisi. "Suusi uu. UUSI SUU. Noin."

Guardian kohotti kulmaansa. "Vaikeuksia?"
Makutan pää kääntyi naksahdellen ja tutut silmät katsoivat Guardiania tuttu lämpimän punainen kiilto sisällään. "Oletko koskaan joutunut opettelemaan käyttämään uutta suuta?" Makuta kysyi. Se ilmehti kasvoillaan hämmentävästi samalla. "Oho, uusi naama. Tai oikeastaan tuttu naama, mutta...en osaa."

"Tiedätkö, mitä sanotaan Muakalla ratsastamisesta?" Guardian sanoi hymyillen.

"Se, että se on epätasaista ja ratsu haisee pahalle", Manu sanoi psykoottinen virne naamallaan. Guardian oli sanomassa, että hän ei tarkoittanut aivan tätä. Hänen puheensa keskeytyi, kun Makuta Nui päätti pyöräyttää päänsä kokonaan ympäri.
"Ai, tällä niskalla voi tehdä näinkin", Manu sanoi innostuneena, kääntäen päänsä pöllömäisesti takaisin oikein päin. "Tämä niska on hyvä. Minä pidän."

Sitten Makuta liikautti jalkojaan varovaisesti. Hän otti pari pientä askelta eteen ja taakse. Sitten hän napsautti teräväkyntiset sormensa petomaiseen asentoon ja liikutteli käsiään edestakaisin.
"Oooh, jalat. Jalat. Ja kädet. Minä pidän. En ehkä väristä, mutta..."

Manun "ihon" läpi myllersi inhottavan näköinen värähtelevä aaltoliike, joka vaihtoi jokaisen vihreän kohdan siniseksi. Oli kuin makuta olisi luonut nahkansa kuin käärme. Aaltoliike toistui pian ja hetkessä haarniskan siniset kohdat olivat verenpunaisia. Verenpunainen vaihtui pian kuitenkin takaisin alkuperäiseksi vihreäksi.
"...se on korjattavissa."

"Minusta vihreä kyllä sopii sinulle", Guardian sanoi, vaikka ei ollut ihan varma, ymmärsikö näkemäänsä täysin.

"Ai, sehän mukavaa", Manu sanoi katsellen uusia raajojaan. "Onkohan tässä vielä jotain..."

Tapahtumaa suu auki tarkkaillut matoran Pordok nosti kätensä ylös ja päätti vihdoin puhua. "Siivet, herra makuta. Olin mukana kokoamassa noita Mutranin mittojen muk-"
Matoran keskeytyi Makutan huudahdukseen.
"Siivet!"
Sillä sekunnilla suuret, lepakkomaiset siivet räjähtivät auki kuin kaksi mustaa sateenvarjoa ja saivat makutan näyttämään huomattavasti kookkaammalta ja uhkaavammalta. Siipien kärjet osuivat joihinkin varaston seinillä roikkuviin työkaluihin ja varaosiin ja ne putoilivat lattialle. Makuta sulki ne takaisin kiinni selkäänsä ja otti muutaman askeleen.
"Kävelyä pitää vielä vähän harjoitella", Manu sanoi. "Mutranilla on tyhmät jalat. Mutta...ööö...kiitos kovasti, pikku matoran."

"O-o-ole hyvä", matoran sanoi varovaisesti.

Guardian tarkisti parhaillaan kiväärinsä lippaita ja tarkkaili varastohuonetta, jossa kolmikko oli. Seinillä oli paljon erilaisia aseita ja työkäluja. Jossakin lojui Exo-Toan pää ja jossakin sen tykki. Seinissä erottui useita erikokoisia Makuta-haarniskoja varten luotuja syventymiä, joissa oli kaikissa ketjuja ja vaijereita haarniskojen pystyssä pitämiseen. Ainoastaan yhdessä syventymässä oli kuitenkin ollut haarniska.
Guardianin ilme oli pohdiskeleva.

"Hei", hän sanoi katse seinissä. "Matoran. Pordokhan sinä olit?"
"...niin?"
"Sinä olet ollut vastuussa tämän huoneen huoltamisesta, etkö?"
"Kyllä, herra Gurvana", matoran sanoi.
"Täällä säilytetään makuta-haarniskoja, eikö?"
"Kyllä?"
Guardian kääntyi kohti matorania. "Missä kaikki muut haarniskat sitten ovat?"

Matoran nielaisi. "Se...Arstein piti näkemästään. Ei haarniskoista, vaan niiden metallista. Sulatti ne kaikki osaksi sitä seosta, josta se tekee niitä...'Feterroja'. En voi väittää ymmärtäväni..."
"Miksi tämän kaverini tässä haarniska ei sitten kelvannut hänelle? Onko se tehty eri materiaalista?"
Matoranin ilme oli hämmentynyt. "Öööh, ei?"

Guardian nousi välittömästi seisomaan ja katsoi Manun haarniskaa tiiviisti.
"Miksi se jätti tänne yhden haarniskan."

Makuta avasi suutaan. Hän oli sanomassa jotain, mutta sitten hän ymmärsi.
"Haarniskassani on jotain."
Makuta ja sininen skakdi katsoivat toisiaan silmiin. Molempien katse oli jäätynyt.
"Voi", Manu aloitti.
"Skarrarararr", Guardian jatkoi.



"Aivan!" innokas, omahyväinen ja matala miesääni kaikui metallisesti koko huoneen läpi. Vaikutti siltä, että se tuli tehdasrakennuksen yleiskaiuttimista. "Olen positiivisesti yllättynyt, rakkaat ystäväni. Ymmärsitte, että tämä on ilmiselvä ansa."

Guardianin ilme vääntyi vihaiseksi. Valkoiset, terävät hampaat pilkistivät skakdin suusta.
"Zorak von Maxitrillian Arstein, otaksun", skakdi sanoi vihansa läpi.

"Zorak von Maxitrillian Arstein", ääni kaikui täsmälleen samalla sävyllä kuin Guardian oli puhunut, mutta lisäsi: "Kahdeksas. Ja te taas olette käsittääkseni...Pordok, ahkera matoran. Guardian, viimeinen vartija. Makuta Nui, saastainen hirviö."
Arsteinin äänensävy katkeroitui huomattavasti, kun hän puhui Manusta. Manu olisi halunnut räyhätä Arsesteinille hieman, mutta nyt oli ilmeisesti parempi keskittyä kuuntelemaan.
"Asiakas- ja työntekijätiedot löytyivät yllättävän helposti. Aaveet ovat perin järjestelmällisiä. Mutta, menkäämme asiaan."

Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu käynnistyi. Sen sininen silmä heijasti nyt huoneen seinälle suoraa videokuvaa. Jonkinlainen skakdi istui tuolillaan hämärässä huoneessa, jonka metalliset seinät olivat tummat, mutta kellertävää väriä. Huone ei vaikuttanut olevan tehdasrakennuksista. Se muistutti enemmänkin jonkinlaista ohjaamoa.
Skakdin piirteitä ei hahmottanut huonon kuvanlaadun ja vähäisen valaistuksen takia, mutta sillä vaikutti olevan jonkinlainen peittävä vaate hartioillaan. Guardian veikkasi jonkinlaista viittaa.

"Asia on perin yksinkertainen ja kerron sen nopeasti, että pääsen tarkkailemaan, mitä tämä sekasorto toisessa tehtaassa on. Makutanne haarniskassa on kolmekiloinen Kralekus 4 000 -luokan nanoräjähde. Saatatte tietää, että se on xialaista tuotantoa."

Pordok oli jäätynyt paikoilleen kauhusta. Guardian puri hampaansa yhteen ja katseli Manun haarniskaa, yrittäen päätellä, missä kohtaa pommi voisi olla.

"En ole vielä aktivoinut räjähdettä, koska...no, minä arvostan työkykyisiä matoraneja. Minä arvostan myös sinua suuresti, Guardian. Olen kuullut kaikesta tekemästäsi, ja täytyy sanoa, kuulut harvinaiseen ryhmään."

Zorak von Maxitrillian Arstein VIII nojasi syvemmälle tuoliinsa. "Meidän kaltaisiamme skakdeja ei ole enää paljoa. Siksi annan sinulle täyden mahdollisuuden selviytyä tästä."

Makuta Nuin ilmeessä oli sekä hienoista paniikkia että vihaa. "Ai, ja entäs minä sitten?" hän kysyi happamasti.

"Sinä olet makuta. Se riittäköön vastaukseksi. Kun aktivoin räjähteen, aikaa räjähdykseen on tasan kolmekymmentä sekuntia. Minua tavallaan kiinnostaa, ehditkö irroittaa tai edes löytää räjähdettä siinä ajassa."

Arstein naurahti. Guardianin käsi puristui nyrkkiin.
"Aika alkaa nyt. Hei hei, matoran. Hei hei, vartija. Hei hei, makuta."

Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu sammutti kaikki valonsa ja seinälle heijastettu videokuva katosi näkyvistä. Jokin alkoi piippaamaan hiljaa Manun haarniskan sisällä.

Jossain...

Amazua seisoi paikallaan. Kakkialla häntä ympäröi olemattomuus ja tyhjyys. Hän oli yksin. Mutta silti onnensa kukkuloilla. Miten siis olla onnellinen? Ehkä juuri siksi... Amazua alkoi kävell äeteenpäin. Hitaasti, mutta varmasti. Lähestyessään määränpäätään hän kiristi tahtiaan. Hän ponnisti. Lankku hänen allaan vääntyi hieman alaspäin vetovoiman ja kannatellun voiman yhteisvaikutuksesta. Amazua ponnisti. Hän työnsi kehoaan eteenpäin. Hän levitti raajakkeensa pudotessaan alaspäin. Tunne oli suorastaan ältsi. Estääkseen kivuliaan mätkähdyksen hän kohdisti vartalonsa kohtisuoraan alas, kädet ristissä edessään.

Hän sukelsi. Suoraan mereen. Kolikkomereen... Muutamakymmen kolikko lennähti ilmaan, kunnes putosivat takaisin muiden kolikoiden sekaan kuin neula heinäsuopaan. Kolikoista muodostuvan loputtomiin ulottuvalta tuntuvan meren pinta oli tyyni. Amazua nousi takaisin pintaan. Hän pyyhki viimeisetkin kolikot pois naamaltaan. Hän heittäytyi selälleen, jääden lillumaan kauniin meren pinnalle. Suustaan hän sylkäisi ulos kolikoita, jotka muodostivat ilmaan perin omaperäisen suihkulähteen. Ama jatkoi kellumista. Hän lainhethti hiljaa ja rennosti kolikkomeren hellässä huomassa. Tätä onnellisempi ei voisi olla. Hän ei tarvinnut ketään. Paitsi nämä pienet, ujouttaan mykät loputtomat kumppaninsa. Hän alkoi uida. Kroolia, selkä-, rinta-, perho-, alkeisselkä- ja vesipallouintia, jopa koiraa. Hän tuns itsens ävapaammaksi kuin koskaan...

Amazua jouti katkerana jättämään haaveensa sikseen ja jatkamaan seinien tutkimista. Ne olivat täynnä merkkejä. Jossain oli oltava jokin merkki Nimdasta. Tähän mennessä hän oli kuitenkin törmännyt vain outoihin synboleiihn ja vieraaseen hippikirjoitukseen. Hän mottaisi rautaisella nyrkillään seinää. Turhautuneena. Klaanilaisista hän ei nyt jaksanut välittää. Taistelu ei selkeästi jaksanut nyt kiinnostaa kumpaakaan osapuolta...

[spoil]Roope Ankka- sarjakuvalla ja Smurfiilimonadipullolla ei sitten ollut osaa eikä arpaa tähän viestiin...[/spoil]

Nynrah, Takomo



”SENKIN SYVIMMÄN KARZAHNIN SKARRARRARRARIN PERSTEKNIKKO!”
Seinä, jolla ZMA:n kuva oli hetki sitten näkynyt, räjähti palasiksi.
”25”, Guardian huomautti.
”No perhana”, Manu sanoi ja raapi uutta leukaansa.
”Miksi autoin teitä? Miksi näytin teille tämän paikan? Tein sen ja nyt ME KAIKKI KUOLLAAN!” Matoran huusi. Manu otti hänen niskastaan kiinni ja nosti hänet viereisellä seinällä roikkuvaan koukkuun.

”20 sekuntia”, Guardian vinkaisi epätavallisen kimeästi.
”Miksette jo juokse?” Manu sanoi ja näytti mietteliäältä. ”Todennäköisimmin tuo ryökäle piilotti pomminsa…”
Manu alkoi tutkia ruumistaan.
”Aha. Ei sitten. Toiseksi todennäköisin paikka.”
Guardian käänsi katseensa pois. Miten tässä näin kävi?
”Ei siellä. Kolmas.”
”Aika kuluu, Manu.”
”TIEDÄN.”
”Älä huuda.”

”Eijeijeijei.”
”Eipä.”
”ME KUOLLAAN.”
”HILJAA, APINA.”
”OLE ITSE.”
”Onko meillä aikaa tähän?”
”EI.”
”HILJAA.”
”MIKÄ SE OLI?”
”KYMMEN SEKUNTIA.”
”Auts.”
”Tämä ei pääty hyvin.”
”Minä en pidä. En yhtään.”
”ME KAIKKI KUOLLAAN.”
”Voiko nanopommi olla suutari?”
”Miksi lähdin koko matkalle.”
”Ei. Ei. En usko. Ehkä se pommi on bluffia.”
”Mikä tuo tikitys sitten on.”



Sitten:
”Sain idean. JUOSKAAAAAA!” Manu huusi, minkä jälkeen hän romahti palasiksi. Guardian katseli sekunnin murto-osan tyrmistyneenä, sieppasi sitten Matoranin ja pyrähti niin nopeaan juoksuun, kuin pystyi. Pommi räjähti. He eivät ehtineet pakoon. Räjähdys saavuttaisi heidät ajatusta nopeammin. He kuolisivat.
Ei. Guardian ei halunnut antaa sen tapahtua. Hän ehti juuri ja juuri huoneesta ulos ja tarrautui oveen. Räjähdys heitti paksun metallioven irti seinien räjähtäessä ympärillä. Kaikki tuhoutui.

Seinät menivät pirstoiksi. Katto samoin. Lattiakin musertui räjähdyksen voimasta. Useat käytävät ja huoneet, jotka olivat ympäröineet varastoa, olivat nyt poissa. Raunioita ja kivimurskaa lojui ympäriinsä. Metallinen kappale lensi raunioiden keskelle ja jäi siihen. Pahasti vääntyneen oven alta näkyi sininen raaja. Guardian keräsi kaiken voimansa heittääkseen oven päältään. Sitten hän yritti vielä nousta istumaan.
”Auts.”
Sininen Skakdi katseli ympäriinsä ja yritti selvitellä päätään.



Sitten hän äkkäsi pienen ruumiin. Matoran makasi maassa muutaman metrin päässä hänestä. Guardian tärisi. Hän yritti siirtyä Matoranin luo, mutta ponnistus sai hänet lyyhistymään maahan. Hänellä oli vakavia palovammoja enemmän kuin tarpeeksi. Luita oli murtunut, ja hän huomasi raajoissaan useita haavoja.
Olemme sentään elossa…
Guardian olisi hypännyt viiden metrin korkeuteen säikähdyksestä, ellei olisi ollut puolikuollut vammojensa takia.
”Mitä missä miksi miten?” Guardian änkytti. Sitten hän huomasi, että hänen panssarinsa alta ryömi esiin pienen pieni vihreä ja musta mato. Guardian tuijotti sitä äimistyneenä.
”Sinä. Mato.”
Älä viitsi muistuttaa siitä.
”Tuo oli oikeastaan aika nerokasta.”
Tarvitsen massaa.
”Ilmeisesti. Mutta…” Guardian yritti uudelleen nousta. Tällä kertaa hän onnistui, tosin tuskallisesti. Hän käveli Matoranin luokse. Pordok ei liikkunut. Guardian nosti kuolleen Matoranin käsivarsilleen. Pienet silmät eivät enää katsoneet mihinkään. Kanohi oli pahasti palanut, samoin muu ruumis.
”Kuollut”, Guardian kuiskasi.
Ehkä meidän pitäisi lähteä etsimään Tongua ja muita.
Guartsu nyökkäsi hitaasti.
Ei taida olla aikaa haudata häntä. Arsesteinin joukot voivat olla täällä milloin tahansa.
”Totta”, Guartsu huokaisi ja laski maahan Pordokin ruumiin. ”Miksi tässä piti käydä näin.”
Syyllinen on se pirullinen Skakdin penikka. Kostakaamme hänelle.
Guardian nyökkäsi jälleen ja lähti kävelemään pois raunioista. Jokainen askel sattui yhä enemmän. Eikä pelkästään ruumiillisten vammojen vuoksi. Makuta Nui roikkui mukana Guardianin olkapäällä ja katseli pienillä silmillään Matoranin loittonevaa ruumista. Hitaasti se katosi näkyvistä, kun raunioituneet kivikasat ja metalliesineiden vääntyneet jäännökset tulivat näkymän tielle. Hitaasti.

Guardian otti esiin vartijan kiväärinsä. Se ei ollut kärsinyt räjähdyksessä; pinta vain oli hieman nokinen. Muidenkin Matoranien ruumiita näkyi ympäriinsä. Myös Avhrak Vaiden musertuneita jäännöksiä pystyi huomaamaan ympäristössä.
Ilmeisesti Arsestein ei pyrkinyt säästämään omia joukkojaan tai työvoimaansa.
Guardian ei vastannut. Hän katseli järkyttyneenä pienten Matoranien murjoutuneita ruhoja.
Ei, hän ajatteli. Minä olen tottunut sotaan. Muutaman sivullisen uhrin kuoleman ei pitäisi vaikuttaa minuun.
Siihen ei voi tottua, kaikui Makutan ääni hänen päässään…

Kaukana Klaanista, kauan sitten

Magnetismin rahkshi korahti ja lyyhistyi maahan jo hetki sitten nujerrettujen lajikumppaneidensa viereen. Sen selkäkuori halkesi auki huipputerävän samuraimiekan iskun voimasta ja haarniskan sisällä piileskelleen kraatan veri levisi luolansuun kiviselle pohjalle.

Violettien valokivien heikosti valaiseman tippukiviluolan perällä avautuvassa salissa istui valtaistuimellaan saaren Makuta. Pimeyden herran ruskeanmusta haarniska kiilteli kelmeän kuunvalon loistaessa sisään luolan kattoikkunasta. Voimakas varjo-olento oli jo hetken ajan tuijottanut salin oviaukkoa, odottaen.

Makutan odotus palkittaisiin pian. Haastajan askeleet kaikuivat jo jossain luolan käytävillä. Silloin tällöin askeliin sekoittui pitkän teräaseen sivallusten vihellyksiä, Makutan epäonnisten palvelijoiden tuskanhuutoja ja maahan rojahtavien ruumiiden ääniä.

"Tiedätkö lainkaan kuinka suuren riskin otat tullessasi tänne yöllä?" Makuta kysyi noustessaan seisomaan. Salin ovelle astellut mustaan huppukaapuun pukeutunut hahmo heilautti tottuneesti miekan kehonsa edelle ja lähti sitten kohti Makutaa itsevarmoin askelin.

"Se ei pelaa joka pelkää", Ämkoo sanoi naurahtaen kevyesti. "Sovitaan vaikka, että annan sinulle tällä tavalla hieman tasoitusta."
"Et tunne paikkaasi, vähäpätöinen hölmö", Makuta murahti vastaukseksi ja kohotti kätensä kohti luolan kattoa.

Pimeys tiivistyi varjojen herran käden ympärillä, ja pian Ämkoo erotti Makutan kädessä lepäävän sysimustan miekan. Raskas varjoterä sihahti materialisoituessaan omistajansa haarniskoituun kouraan. Makuta laski aseensa alas.

"Hieno miekka", Ämkoo totesi ja pitäen katseensa kiinni Makutan aseessa.
"Tiedän, että tämä ei vedä lainkaan vertoja omallesi", kuului Makutan vastaus. "Mutta sillä ei ole väliä."

Kaksikon katseet kohtasivat samalla kun nämä kävelivät avaraa kehää pitkin salin sammaloitunutta lattiaa. Salin seinustoilla kirkkauttaan hohkaavat valokivet himmenivät.

Ämkoo pysähtyi, käänsi vasemman kylkensä kohti Makutaa ja palautti sitten kasvonsa tätä kohti. Toan miekka kohosi tämän kasvojen korkeudelle oikean käden kannattelemana, samalla kun vasen käsi ojentui kohti Makutaa.

"Show alkakoon", Toa lausui hiljaa ja pinkaisi juoksuun.

Makuta reagoi hyökkäävään Toaan salamannopeasti. Punaisena hehkuva varjokäsi irtautui nauravan varjohengen rintakehästä ja yritti tarttua lähestyvään Ämkoohon. Toa kuitenkin kyyristyi pois käden tieltä, väisti tämän vasemmalta puolelta ja upotti sitten teränsä puhtaaseen varjoenergiaan.

Makuta yllättyi huomatessaan, että valkeaa valoa ympärilleen levittävä katana leikkasi varjokättä kuin voita. Energiakäsi välähti kadotessaan olemattomiin samalla kun vihreä Toa lähestyi huimalla vauhdilla.

"Kuole!" Makuta karjui ja heilautti miekallaan hyökkääjää kohti. Makutan barbaarimainen miekkatekniikka ei kuitenkaan riittänyt osumaan taistelutaitonsa äärimmilleen hioneeseen miekkasankariin, ja Ämkoo väistikin iskun vaivattomasti. Sitten naamio Toan kasvoilla vaihtui Hauhun, ja Toa torjuikin Makutan seuraavan iskun suojakentän voimin.

Ääri käväisi hälyttävän lähellä Makutan kaulaa samalla kun Toan naamio palautui takaisin alkuperäiseksi. Makutan tummanruskea keho kavahti taaksepäin Ämkoon loikatessa iskunsa jälkeen yläilmoihin. Ilman Toa hyödynsi naamiovoimaansa ja kohosi nopeasti Makutan pään korkeudelle.

Voimakas potku oli vähällä iskeytyä Makutan kasvoihin, mutta varjoelementaali saikin otteen Ämkoon jalasta. Voimakas riuhtaisu heitti Ämkoon maahan, mutta eipä aikaakaan kun Toa oli taas jaloillaan.

Oli kraata-voimien vuoro. Makutan silmissä välähti ja pian Ämkoo huomasi kuinka salin painovoima kasvoi kasvamistaan. Ämkoo pakotti itsensä pysymään pystyssä, mutta murskaava voima painoi häntä hitaasti salin lattiaa kohti. Makuta ei jäänyt odottelemaan vaan laukaisi ketjusalaman edessään pyristelevää Toaa kohti.

Naamio Ämkoon kasvoilla ehti kuitenkin vaihtua jälleen. Teleportaation naamiovoima sai Ämkoon ilmestymään Makutan taakse ja Toa sivalsi miekkansa välittömästi kohti Makutan voimakkaita niskalihaksia.

Ämkoo kirosi hiljaa huomatessaan, että Makuta ehti viime hetkellä aktivoida rajoittuneen haavoittumattomuuden kraata-voiman. Miekka ei uponnut kovinkaan syvälle Makutan niskaan, joten varjo-olento ainoastaan naurahti ja kääntyi ympäri. Ruskeanmusta nyrkki iskeytyi maata kohti putoavan Ämkoon rintakehään ja heitti Toan kauemmas. Makuta ampui silmistään lasersäteen seinää vasten paiskautunutta miekkamiestä kohti.

Toa onnistui torjumaan säteen suurimmilta osin tarunhohtoisella miekallaan. Ämkoon vasen olkapanssari mustui hieman, mutta soturi ei tästä välittänyt. Ämkoo nousi urheasti takaisin seisomaan, heilautti miekkaansa kerran ja lähti jälleen juoksuun.

Eipä aikaakaan kun Ämkoo oli jälleen hyökkäysvalmiudessa Makutan edessä. Toa pisti miekallaan Makutan kylkeä kohti, mutta vastustaja torjui hyökkäyksen hyödyntäen osumatarkkuuden voimaa. Ämkoo ei kuitenkaan jättänyt hyökkäystään siihen, vaan keskitti Makutaa kohti tiheän iskusarjan.

Jokusen nopean sivalluksen jälkeen Makutan miekkakäsi sai osuman. Varjojen herra huusi tuskaansa parin verestävän irtosormen pudotessa salin lattialle. Ämkoo käytti tilaisuuden hyväkseen ja upotti miekkansa seuraavaksi Makutan ranteeseen.

Silloin Makuta teki jotain odottamatonta. Hiljaa nauraen se muutti muotoaan, haihtui ja katosi salin varjoihin.
"Pelkuri", Ämkoo murahti ja heilautti asettaan. Toa otti varovasti askeleita taaemmas, koittaen alati vahtia selustaansa. Salissa kaikui Makutan nauru.

Ämkoo ei ehtinyt reagoida pimeyden keskeltä syöksähtäneeseen sähköiskuun. Toa karjaisi saadessaan osuman valkeankeltaisesta salamasta ja kaatui sitten maahan.

Sitten näytti kuin kaikki salin varjot olisivat heränneet henkiin. Ne kietoutuivat joukolla Toan ympärille estäen tämän liikkeet, tarttuivat kourien lailla Ämkoon raajoihin ja puristivat tämän voimakkaaseen otteeseensa. Ämkoo kiristi otettaan miekkansa kahvalla samalla kun varjot pakottivat Ämkoon seisoma-asentoon.

"Olet vahva Toaksi, mutta sinun ei olisi silti kannattanut luulla itsestäsi liikoja", Makutan ääni ilkkui. Varjo-olennon haarniskoitu keho ilmestyi Ämkoon eteen ja kohotti haavoittunutta kättään.
"Onnistuit kuitenkin haavoittamaan minua..."
Varjokäsi irtosi jälleen Makutan ruumiista.
"Nyt saat maksaa siitä."

Energiakoura tarrautui Toaan ja alkoi kiskoa tätä Makutan luokse. Sillä samaisella hetkellä Ämkoo kuitenkin keskitti kaikki elementtivoimansa ja synnytti ympärilleen voimakkaan tuulenpyörteen.

"Turhaa!" Makuta mylvi omahyväinen ilme kasvoillaan. Se tiesi, että varjokäden ote ei irtoaisi voimakkaasta elementti-iskusta huolimatta.
Ämkoon naamio välähti samalla kun kaksikon kehot aloittivat fuusioprosessin.

Varjoenergian hehku värjäsi Makutan yllättyneet kasvot verenpunaisiksi samalla kun tämä käänsi yllättyneen katseensa kohti luolan sortuvaa kattoa. Täysikuun valo hyökkäsi sisään salin pimeyteen vieden samalla valtaosan Makutan elementtiedusta mukanaan. Tilannetta pahensi Makutan kannalta entisestään korkeuksista kilvan putoilevat kivenjärkäleet. Makuta saikin muutamasta osuman ja kaatui kiroten polvilleen. Samalla tämä tunsi rinnassaan käsittämätöntä kipua.

Kivisateen loputtua Makuta otti maasta tukea kädellään. Heti tämän jälkeen olento huusi kauhusta huomatessaan kämmenensä värimuunnoksen.
"Mitä tämä on? Mitä tapahtuu?! Mitä sinä tee- ghkh!!"

- - -

Makutan mielen seinät olivat mustat ja verisuonien peittämät. Suonet sykkivät nyt kiivaammin kuin koskaan ennen, sillä huone vaihtoi parasta aikaa omistajaa.

"Sinä et voi tehdä näin! Minä olen Makuta! Sinua voimakkaampi! Nujerran sinut!", epätoivoinen olio karjui syöksyessään piinaavan tuskan saattelemana Ämkoota kohti.
"Mutta minä voin", Ämkoo nauroi samalla kun huoneen seinät hyökkäsivät Makutaa vastaan.

Verisuonet käyttäytyivät lonkeroiden lailla tarttuessaan Makutan haarniskaan. Väri varjo-olennon panssareissa hälveni ja erinäisten tuskanhuutojen sarja levisi pitkin tilaa Makutan silmien punaisen hehkun kadotessa. Seinä kiskoi Makutan omakseen, upotti olennon sisäänsä ja särki tämän naamion.

"Minä en ottanut riskiä hyökätessäni yöllä. Toisin kuin sinä, joka luotit sokeasti pimeyden mukanaantuomiin voimiisi."
"Tuo ei selitä mitään! Miten sinä..!!"
"Minulla ei ole syytä selittää."
"Kurja saas-"
"Vaiti."

Makuta huusi viimeisen kerran upotessaan suonikkaaseen seinään. Kuului rusahdus ja kitinää. Sitten oli hiljaista.

- - -

Illuusion naamio hälveni Ämkoon kasvoilta. Toa ähkäisi ja kiskoi miekkansa irti upouudesta rintakehästään. Harhanäyn langettaminen Makutaan oli tarjonnut Ämkoolle tilaisuuden herpaannuttaa vihollisen mieltä juuri ratkaisevalla hetkellä...

Toa yskäisi verta ja pakottautui seisomaan. Hetken ajan Ämkoo ihaili uutta haarniskaansa, yskäisi sitten uudemman kerran ja lähti astelemaan kohti uloskäyntiä. Haava tulisi hoidattaa pian, mutta saaren matoranit varmasti auttaisivat siinä tehtävässä kuultuaan ensin hirmuhallitsijan kuolemasta.

- - -

Vesiputous, Bakmei

"Kuuletko sinä?", turagan ärsyyntynyt ääni kysyi samalla kun tämä nuiji Ämkoon päälakea sauvallaan. Muistoihinsa uponnut Toa horjahti istuinsijaltaan ja katosi hetkeksi veden alle.
"Äh, anteeksi. Minä... mietiskelin asioita", Ämkoo sopersi anteeksipyytävästi kohotettua ensin päänsä esiin kuohujen seasta.
"Kyllä minä sen tiedän. Tule nyt syömään."

Ämkoo kohosi ylös ja astui rantaan. Bakmein paistama kala-ateria odotti.

Nazorak-pesät, sotilaiden parakkikahvio

1836 istuutui viiden hengen pyöreän pöydän ainoaan vapaaseen paikkaan. Hänellä oli ollut rankka päivä; hän oli vain nipin napin selvinnyt elossa klaanilaisia vastaan käydystä taistelusta, hukannut eväspakettinsa ja saanut luodista jalkaansa. Nyt hän haki turvaa ruokapaikan seurapiireistä.

Ympärilleen katsoessaan 1836 huomasi, että kahvilassa oli tavallista vähemmän väkeä. Hänen pöytänsä lisäksi vain viisi muuta pöytää oli varattu. Tyhjiä pöytiä oli kymmenisen kappaletta. Useimmiten kahvio oli täpötäysi. Seuraavaksi Nazorak vilkaisi seuralaisiaan: yleisessä suosiossa oleva 1234, ikääntyneen puoleinen 1119, yli-innokas 1989 ja vielä joku, jota 1836 ei tuntenut.
”No mitä jätkät”, 1836 huokasi väsyneenä.
”Se hullu laittoi taas viisi kaveriani kuolemaan”, 1234 sanoi pyöritellen silmiään. ”Ei minkään näköistä kunnioitusta tai elämän arvostamista…”
”Joo, totta puhut”, 1836:lle tuntematon torakka sanoi. ”Minäkin olin vähällä kuolla, mutta pääsin ’pakoon’.”
”Kuinka?” 1836 kysyi.
”Noh”, torakka jatkoi, ”ikään kuin en koskaan mennytkään paikalle, kun se pyysi.”
”Eikö tämä tarkoita”, 1119 kysyi, ”että sinä kuolet pian, kun et mennyt?”
”Minä en aio kuolla”, toinen yski. ”Minä olen vielä nuori torakka enkä aio haaskata koko uraani vain yhden sekopäisen Makutan takia.”
”Minä en oikeastaan tajua, mitä te tarkoitatte”, 1989 sanoi. ”Minä en ole edes tavannut koko tyyppiä.”
”Hyvä, jos et ikinä tapaakaan”, 1936 huokaisi. ”Hän on sekopää. Arvaamaton. Ei kukaan tiedä, mitä hän aikoo. Ja hän antaa meille nimiä. Kummallisia nimiä.”
”Kuulitteko jo, kuinka herra kapteenimme on päässyt suosioon?” kysyi 1234. ”Hän nuolee sen Makutan takamusta oikein urakkapalkalla.”
”Karkeaa kielenkäyttöä”, 1989 kauhisteli.
”Sellaista tämä elämä on, pikku mies. Jos et kestä kuunnella, painu takaisin sinne toukkaosastolle”, 1119 hörähti. 1989 ei näyttänyt tyytyväiseltä, 1836 huomasi sen helposti. Sitten hän sanoi:
”Eikö 666:lle ole siis tapahtunut mitään ikävää sen Makutan seurassa?”
”Ei, ei mitään. Häntä pidetään arvossa, koska hän on niin julma paskiainen”, 1234 murahti. ”Kukaan meistä ei ole tainnut olla hänen komennossaan?”
”Ei tosiaan ole tainnut”, 1836 vastasi.
”Minä olen”, torakka, jota 1836 ei tuntenut, sanoi.
”No, kerro meille. Millaista se oli?” 1119 uteli.
”Eipä se paljon poikennut kenen tahansa upseerin johtamana olemisesta. Paitsi, että suuttuessaan 666 tappoi aina jonkun. Ja vihollisille ei annettu armoa. Jokainen surmattiin hitaasti ja tuskallisesti. He huusivat apua, kituivat kuin… torakat…”
”Älä käytä tuollaista kielikuvaa”, 1119 irvisti. ”Vihaan sitä.” Toinen kohautti hartioitaan.
”En minä nyt tiedä, mitä tässä sanoisi.”
”Älä sitten sano mitään, tyyppi”, 1836 mutisi.
”Anteeksi, pelle, mutta minulla on numero. Olen 1473.”
”Sitähän minä en tiennyt”, 1836 ärähti.

Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Tiskin takana myyjä kiillotteli oluttuoppia.
”666 saisi painua hornan kattilaan”, 1473 sanoi.
”Niin, kukapa häntä ei vihaisi”, 1234 huokaisi.

”Voi, minäpä tiedän, kuka”, kuului ääni heidän takaansa. Kapteeni 666 seisoi aivan 1234:n takana.
”Ajattelitteko te pojat haukkua koko päällystön lyttyyn tässä pikku rupattelutuokiossanne vai pelkästään minuako täällä haukutaan?” hän sanoi julmalla äänellään.
”Emme me…” 1836 kimitti. 666 siirsi katseensa häneen rusauttaen samalla rystysiään. Alempiarvoinen torakka hiljeni heti.
”Te saastat siis puhutte pahaa ylempienne selän takana? Tiedättekö, mitä minä ajattelen sellaisista sotilaista?”
Kahvilan henkilökunta näytti kaikonneen. Muiden pöytien väki oli hiljentynyt ja istui liikkumattomana paikallaan.
”Nazorakien yhteiskunta toimii tietyllä tavalla”, kapteeni jatkoi. ”Tietyt asiat kuuluvat tietylle ryhmälle. Nazorak syntyy tiettyyn rooliin ja siinä myös pysyy. Ikuisesti. Tai sitten hänelle ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Kapinahenki poljetaan hengiltä, ennen kuin se ehtii edes näyttäytyä ilman verhoa, joka peittää sen yleisöltä. Johtoporras tekee päätökset, te tottelette.”
”Johtoporsas…” 1119 kuiskasi hiljaa. Hänen päänsä lensi kaaressa. Kukaan ei ollut nähnyt kapteenin vetävän miekkaansa, mutta nyt se oli hänen kädessään, ja 1119 oli kuollut. Päättömän ruumiin kaulan tyngästä räiskyi verta muun seurueen päälle.

”Masokisti”, 666 sanoi hyvin hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että sen ei olisi uskonut kuuluvan pitkälle. Vaan silti kaikki huoneessa kuulivat sen.
”Sadisti”, hän jatkoi. ”Se koskee teitä kaikkia. Minulta siedetään minkälaista johtamistapaa hyvänsä, kunhan tulokset ovat halutut. Ja nehän, piru vieköön, ovat!”
Muut Nazorakit katsoivat kauhuissaan kapteenia. Tämän musta haarniska kiilteli baarin himmeiden lamppujen kajastuksessa. Punainen raita erottui selvästi hänen kypärästään. Musta viitta lehahti, kun 666 ojensi kätensä ja sormensa osoittaakseen 1119:n ruumista.
”Tämä on se, mitä tapahtuu niille, jotka eivät osaa käyttäytyä minun seurassani. Kuka hän oli?”
”Hän oli… 1119, sir”, 1473 sanoi varovasti.
”Te olette anarkisteja. Haluatte tuhota järkevän järjestelmämme. Fasismi… ei. Me olemme järjestäytynyt armeija, joka valtaa tämän saaren ja tekee, mitä haluaa.”
666 hyppäsi pöydälle.
”Demokratia”, hän huudahti, ”teillä ei ole valtaa. Kansa ei päätä mistään, sillä se ei tiedä omaa parastaan. Byrokraatit ovat syntyneet byrokraateiksi, joten totta kai he tietävät, mitä tekevät. Onko teidän asianne käydä heitä arvostelemaan?”
1836 oli laskenut katseensa alas. Häntä hävetti oma käytöksensä.
”Realistejako te olette?” 666 huudahti. ”Se ei koske teitä! Teidän todellisuutenne on se, mitä me käskemme. Te uskotte siihen, mihin me teidät käskemme uskomaan. Ateisteja? Ei, teidän jumalanne on johtoporras, joka antaa teille kaiken, mitä te omistatte, mitä olette, mitä teistä tulee. Teidän tulevaisuutenne, menneisyytenne ja nykyisyytenne riippuu meistä.”
1234 nosti päänsä uhmakkaasti.
”Vapaus”, hän sanoi. ”Veljeys. Tasa-arvo.”
”SE EI KOSKE SINUA!” 666 kirkui. Toinen pää lensi kaaressa, tällä kertaa baaritiskin taakse.
”Kärsi”, 666 kuiskasi. 1989 hytisi. 666 käänsi katseensa häneen.
”Mitä sinä siinä täristelet?”
”En minä mi-mitään, herra…”
”Se sattuu”, 666 sanoi sulkien silmänsä, ”ja se koskee sinua.”
Sitten hän hyppäsi alas pöydältä, laittoi miekan huotraan ja lähti astelemaan ulos ovesta.

Tuntematon

Niin monta asiaa, niin monta kysymystä, mutta niin surullisen vähän vastauksia.

Klaanin rakennuksen katto

Makuta oli kiivennyt katolle ja katseli alhaalla hänen perästään tulevia toia.

"Voih, minäkin osaan olla epäreilu".

Varjo purkaus lähti makutan kädestä rusauttaen yhden toista maahan siihen kuntoon, että hän ei vähään aikaa ylös kiipeäisi.

*Teko ilkeää naurua*

makuta lähti sulavast hyppimään pitkin rakennuksen kattoja, Tawa oli itseasiassa ihan melkein tiennyt mitä tämä typerys aikoisi tehdä.

"Etumatkasi ei nyt oikein auta, se vain on oikeastaan paha asia", Tawa sanoi ja lähetti sähköpurkauksen Makutan jalkojen alle ja makuta lysähti katosta läpi.

"Tiedätkös, neiti jos nyt tapat minut niin ette koskaan löydä sitä omahyväistä ja outoa ulottuvuus sekoilijaa.

Tawa hyppäsi makutan selän päälle aukosta katosta, matoranit olivat juoseet pois paikalta. "Sähkön käyttötarkoitus on harvemmin tappava".

"Mitä sinä...!", Tawan ase kipinöi hetken ja sammui. "Helei, tarvitsen jotain millä kuljettaa tämä sairastuvalle", Tawa sanoi rauhallisesti vain, että ei aiheuttaisi yleistä paniikkia.

Hoitaja matoran saapui juosten ja katsoi hetken tavan osoittamaa möykkyä lattialla.

"Ahaa..."

***

"Missä... minä olen", punaiset silmät avautuivat ja makuta yritti nousta, mutta ei pystynyt.

"Ahaa... tekö vangitsitte minut".

"Itseasiassa kyllä", Same vastasi: "Sinä haiskahditkin vähän muullekin kuin saaste vedelle, mutta tätä en silti odottanut."

Paaco seisoi vieressä katsoen kahlittua olentoa, joka ei kykenisi tekemään enään mitään.

"Jos et kerro joudut tähän likaiseen purkkiin".

"Ööh..."

"Okei, on meillä muitakin keinoja".

Tuntematon

Kymmenkunta holografisia ruutuja valaisi pientä, terässeinäistä ohjaamohuonetta. Moniväriset valot heijastuivat ohjaustuoliinsa rennosti nojaavan Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kelmeän harmaille kasvoille. Skakdin kasvoilla oli vaitonainen hymy, mutta se alkoi vähitellen muuttua vakavammaksi. ZMA hieroi leukaansa ja siirteli katsettaan monitorista toiseen, yrittäen muodostaa kokonaiskuvaa tilanteesta.
Monitorien kuvamateriaali tuli suoraan Nynrahilta. Useissa huoneissa matoranit ja ikuisesti työskentelevät koneet jatkoivat yhä Feterra-teräksen tuottamista ja sulan materian muokkaamista robottien haarniskan osiksi. Valimon alueella oli kuitenkin lievä kaaos. Useita koneita oli vakavasti epäkunnossa ja yksi Avhrak Feterra, numeroltaan 11 ja tunnukseltaan Za, oli kuollut tulisen kuoleman.
"Täytyy sanoa", Arstein sanoi itsekseen, pieni hymyn jäännös suullaan. "Nämä matoranit pystyvät enempään kuin osasin odottaa."

Zorak von Maxitrillian Arsteinin oikea käsi puristui vaivihkaa nyrkkiin. Hän kiristeli hampaitaan hieman. Skakdin sisällä velloi viha, mutta hän kuitenkin päätti hengittää syvään ja suoristaa siistiä takkiaan.

Kolme sinistä valoa heijastui Arsteinin silmiin monitoreista.
"Varmistus: Vartija ja makuta ovat kuolleita, herra?", Feterra sanoi. Sen mekaaninen ääni kaikui läpi pohjavesissä kulkevan suuren teräksisen ajoneuvon.
Toivottavasti ei, Arstein ajatteli napsauttaen sormiaan. Se olisi...liian helppoa.
"Lähetä Va-partio tutkimaan alue. Siirrä videokuva monitoreille."

"Vastaus: Tottelen."

Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Feterra sai kontaktin Va-partioon neljä. Kuvamateriaalia ei kuitenkaan riittänyt jokaiselle ohjauspaneelin valvontaruudulle, sillä osa nelospartion Va-lautasista oli jostain syystä signaalin tavoittamattomissa.
Neljälle ruudulle ilmestyi videokuvaa neljästä eri lähteestä. Entinen makuta-haarniskojen varasto näytti jokaisesta kuvakulmasta aivan täysin tuhoutuneelta. Kralekus 4000 -pommit eivät yleensä jättäneet kaunista jälkeä, mutta nyt jäännökset eivät näyttäneet siltä, että kukaan olisi voinut selviytyä.
Romun keskeltä pilkisti kärähtänyt matoranin käsi.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen sisällä velloi ristiriitaisia tunteita. Hän oli samaan aikaa tyytyväinen tilanteen kulusta ja pettynyt siitä, kuinka helppoa kaikki oli ollut. Tämä oli skakdille uusi tunne.
Hän ei ehtinyt perehtymään siihen, sillä kaksi Avhrak Va -kameroiden lähettämistä videokuvista pimeni aivan selittämättömästi ja kolmannessa vilahti punertava käsi ennen kuin oli täysin mustaa.
Viimeinen näkyi yhä selvänä.

Sininen palovammainen ja ontuvasti kävelevä skakdi käveli kuvaan. Sillä oli kädessään zamor-revolveri, jonka piippu savusi. Skakdi nosti aseensa hitaasti kohti kameraa - ja Zorakia.



"Tarkenna!" Zorak huudahti takanaan olevalle Feterralle, suoristaen ryhtiään tuolilla. Skakdin suulle vääntyi leveämpi hymy.
Guardian ei hymyillyt. Skakdi tähtäsi edessään leijailevaan Avhrak Va -robottiin kasvoillaan haudanvakava ilme, jossa oli ripaus vihaa.
"Arstein."

"Tiesin, että pieni nanoräjähde ei sinua pysäyttäisi, rakas Guardian!" Zorakia olisi huvittanut taputtaa, mutta hän hillitsi itsensä. "Olen...yllättynyt. Sinä olet tosiaan maineesi arvoinen."

Guardian piti tähtäyksensä vakaana kohti Avhrak Va:ta. Hän ei vaikuttanut reagoivan siitä kaikuvaan ylistyspuheeseen.
"Missä olet?"

"Istun henkilökohtaisessa sukellusveneessäni", Zorak sanoi heilauttaen kättään rennosti. "Olen tulossa. Enhän voi jättää väliin tämänkaltaista yhdenvertaisten tapaamista."
Guardianin kämmen puristui tiukemmin revolverin kahvan ympärille. Jotain naksahti aseessa.
"Haluamme sinun muistavan kaksi asiaa, Arstein.
"...'haluamme'? Et siis ollut ainoa selviytyjä?" Arstein hieroi leukaansa kiinnostuneen näköisenä.
Siinä samassa Makuta Nui käveli ruutuun. Varjojen olennolta puuttui vielä yksi käsi, mutta se oli muodostanut itselleen jo tilkkutäkkimäisen parin jalkoja ja yhden käden. Puuttuvan käden paikalla heilui pikkuruinen, niljakas ja musta lonkero. Makutan kasvoilla oli vihainen ilme.
"Heeeeei, Arsestein."
Pian Zorak jakoi saman vihaisen ilmeen.
"...mitkä kaksi asiaa?"

Guardian avasi terävähampaisen suunsa ja pakotti sanat ulos raivonsa läpi.
"Ensiksi. Hänen nimensä oli Pordok. Muista se."
"Ja?"
"Me tulemme luoksesi."
Siinä samassa Guardian veti liipaisimesta ja viimeinenkin ruutu pimeni täysin.
Zorak nousi tuoliltaan. Skakdin kalpeilla kasvoilla oli käärmemäisen velmu ilme. Hän kääntyi katsomaan takanaan odottavaa sinihohtoisilla silmillä tuijottavaa neljän metalliolennon ryhmää. Skakdi siirsi tuolin sivuun, nappasi vasemmalla kädellään seinää vasten nojaavan kävelykepin ja asteli Feterrojen välistä pyöritellen keppiä rennoin ranneliikkein.
"Valmistautukaa, kaunokaiseni. Show on alkamassa."

* * *

Guardian ja Makuta Nui juoksivat läpi hyvin valaistujen tehdaskäytävien. Manu juoksi edellä paiskoen ovia auki ja irroittaen erilaisia lukkojärjestelmiä telekineettisellä mahdillaan. Guardian vilkuili vasemmalla silmällään taaksepäin kaiken aikaa ja jakoi kiväärillään harhalaukauksia takana seuraavaa Avhrak Va -parvea kohti. Lentävät lautaset putoilivat tasaisesti, mutta jostain niiden takaa leijaili kolmisilmäinen, nelikätinen painajainen. Punaisena hehkuva plasma loisti sen olkapäistä.

"Vauhtia!" Guardian karjui vaihtaen sarjatulitoimintoon.
"Yritän, mutta...en...en tiedä koodia."
Plasmakiväärin raskas konetulijyske täytti ilman. Ammukset tuntuivat vain kimpoavan Feterran metallikuoresta. Vielä kaukana oleva robotti puristi luurankomaiset kämmenensä nyrkkeihin kuin vihaisena.

"Arvaa!" Guardian karjui heilauttaen itsensä sivuun, jolloin Avhrak Va -lautasten tainnutussäteet lensivät hänen ohitsensa.
Manu katseli koodinäppäimiä hetken hiljaa. Sitten hän paineli sen nappeja.
"Yksi-yksi-yksi-yksi."
Tylsistynyt valmiiksi nauhoitettu "väärin"-ääni kaikui ruman tööttäyksen säestämänä. Guardianin ilme oli epäuskoinen.
"Ai", Manu sanoi yllättävän rauhallisena. "No...yksi-yksi-yksi-kaksi."
Ääni toistui. Kylmä hiki valui sekä Guardianin että Makuta Nuin otsalta. Feterra leijui aina vain lähemmäksi.

"Ovatko Tongu ja muut varmasti tässä suunnassa?" Guardian kysyi huolestuneena.
"Pitäisi. Lähetin hänelle viestin kun kovistelit Arsteinia."

* * *

"POIS PÄÄSTÄNI."
Keltaisen jättiläisen päähän sattui. Se kuitenkin tiesi, minne oli mentävä.
Toivon mukaan Manfred ja Gurvana vain pysyisivät mahdollisimman elävinä siihen asti.

* * *

Feterra oli lähes huoneessa. Se ei puhunut sanan sanaa. Verenpunainen hohto alkoi tuntua jo kuumuutena Guardianin ja Makuta Nuin lähellä.
"Yksi-yksi-yksi-kol-"
"Ei."
"Se voi toimia!"
Uusi kiväärin lipas niksahti paikalleen.
"Ei."

Huoneen lattialla lojui useita teräksisiä osia. Osa niistä muistutti maalaamattomia Feterra-panssareita ja pari ilmiselvää päätäkin löytyi.
Joukossa makasi yksi puolivalmis, luurankomainen robottikoura. Guardian kyykistyi vauhdikkaasti, tarttui käteen ja heitti sen Makuta Nuille.
Makuta tuijotti kouraa useita sekunteja. Sitten se vilkaisi säälittävää lonkeroa toisen kätensä paikalla. Manun kasvoille muodostui virne.

Makuta siirsi kädentyngän kohti lonkeroa. Musta lonkero kurouttautui Feterra-käsivartta kohti ja kietoutui sen ympärille, vetäen sen tiiviisti kiinni Makutan kehoon.
Epäluonnollinen, viherhehkuinen antidermis kulkeutui vielä löysänä roikkuvaan käteen ja pian se alkoi liikkua. Luurankomaiset sormet aukeilivat ja sulkeutuivat. Kämmenpohjassa oleva sädease hohti valkoisena. Guardian ja Manu käänsivät molemmat katseensa takaisin Feterraan. Nyt he molemmat tähtäsivät sitä.

Klaanin saari, luola

Viisi Zyglakia oli kerääntynyt kartan ympärille. Kaikki katselivat keskittyneinä monimutkaista tunneliverkostoa ja painoivat taas ties kuinka monetta kertaa mieleensä sen mutkia ja kiemuroita. Punainen ja harteikas Guechex kurtisti kulmiaan erityisen ankarasti. Hän oli suostunut sopimukseen sen metallihirviön edustaman Skakdin kanssa, joten luonnollisesti hän tunsi myös olevansa vastuussa operaation onnistumisesta.

Pian olisi lähdön hetki ja Guechex loi kartaan vielä viimeisen katseen. Kyseinen paperi oli äärimmäisen arvokas. Se hologrammissa virnuileva Skakdi oli väittänyt kartan vievän vanhoja Ortonien tunneleita pitkin Klaaniin. Ja pieni vertaileva tutkimus oli osoittanut tämän todeksi: jos kartan tunneliverkosto tosiaan piti kutinsa, pitäisi Zyglakien päästä sitä pitkin iskemään suoraan Klaaniin. Guechex mietti kovasti, mistä tämä Z.MA. oli kartan saanut käsiinsä. Skakdi ei ollut kertonut.

Punainen Zyglak katseli ympärilleen luolassa. Hän ja reilu tusina lajikumppaneitaan olivat pakanneet varusteet, aseistautuneet ja tulleet tänne viime yönä, ja tämän päivän he olivat odottaneet kärsivällisesti.

Kärsivällinen odottaminen ei ehkä ole lajini parhaita piirteitä, Guechex mietti. Mutta ainakin olemme siinä parempia kuin ne skakdit. Kärsimättömät olennot. Tai ne ötökät, niistä ei ole tehokkaaseen toimintaan, liikaa byrokratiaa.

Ilta kuitenkin tummui jo ja pian oli aika iskea. Todistaa Allianssille Zyglakien mahtavuus. Tälle epäreilulle liittoumalle on asetettava rajat.

Guechex ei ehkä pitänyt liittolaislajeistaan, mutta ymmärsi strategisen edun. Hän tahtoi syrjityn kansansa parasta, ja oli tarpeen tullessa valmis menemään vaikka paljon tätä liittoumaa pidemmällekin. Mutta tämä ei ollut oikein, muut osapuolet ajoivat Zyglakeja alas oikein urakalla. Siksi Zyglakit eivät olleetkaan kertoneet muulle Allianssille tästä iskusta.

Tällä kertaa me saamme kunnian.


Kapteenin hytti

Taas näitä harmaita päiviä.

Harmaa Aine odotti kärsivällisesti.

Nynrah, käytävä, FETERRA TULLOO ARRAR RAR



”Nyt sitä mennään.”

Sininen Skakdi ja vihertävä Makuta tulittivat Avhrak Feterraa, joka lähestyi uhkaavasti. Kaikki ammukset kimposivat sen panssarista ja lensivät päin seiniä, joista ne kimposivat edelleen niin, että käytävässä alkoi olla tukalaa. Feterra lähestyi.

”En pidä. En pidä yhtään”, Manu sanoi ärsyyntyneenä.
”En minäkään, mutta onko muita ehdotuksia?” Guartsu murahti takaisin.

Feterra lähestyi. Guardianin oli pakko lopettaa ampuminen, koska Feterra oli enää metrin etäisyydellä hänestä. Seuraavaksi Guartsu huomasikin, että Feterra piteli häntä kurkusta. Hän nousi puolen metrin korkeudelle ilmaan, kun Feterran kuristava käsi nosti hänet. Hänen aseensa putosi lattialle.
Sitten se loppui, yhtäkkiä. Feterra alkoi vetäytyä taaksepäin. Guardian, joka oli pudonnut lattialle, näki hetken pelkkää mustaa, kunnes riittävä hapensaanti palautui. Hän hieroi kaulaansa ja katsoi, mitä oli tapahtumassa:

Punainen varjokäsi veti Feterraa kohti Manun ruumista. Makuta näytti voitonriemuiselta.
”HAH HAH HAH NYTPÄ TULI LOPPU TÄLLEKIN ROSKAIJAIJAIJAIJAIJAI!”
Useita teriä upposi Makutan vartalon läpi. Varjoenergiasta muodostunut käsi hajosi hitaasti katoavaksi punaiseksi usvaksi. Makuta lähti juoksemaan toiseen suuntaan käytävää pitkin.
”EI ENÄÄ KOSKAAN UUDESTAAN”, Manu huusi Feterran lipuessa perässä erittäin nopeasti. Se ammuskeli plasma-aseellaan, mutta Manu, joka käytti paljon energiaansa pysyäkseen haavoittumattomana, kimmotteli ammuksia pois.
”Kaipaisin hieman apua!” hän huusi. Guardian nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen. Nyt piti keksiä jotakin fiksua. Sitten hän huomasi katossa kulkevan putken.
Mitähän sen sisällä on? Guartsu ajatteli.
Ota selvää. Houkuttelen sen sinne, Manu viestitti. Guardian ei enää edes hätkähtänyt, vaikka yllättyikin aina jonkin verran, kun Makutan ääni kaikui hänen päässään.

Makuta oli nyt käytävän päässä. Hän huomasi, että ovesta ei ollut pääsyä ulos; Feterra oli hitsannut sen kiinni.
”Voi pas-” Manu aloitti, mutta Feterra saavutti hänet.
”No niin, romukasa. Nyt nähdään, mistä sinut on tehty”, hän uhosi Feterralle.
”Kysymys: Eikö sinut tapettu jo kerran?”
”Vähän niin kuin joo”, Manu vastasi.
”Kuole uudestaan.”
”En taida. Ei kuulosta mukavalta.”
Sitten Manu sulautui varjoon. Feterra oli hetken täysin liikkumatta paikallaan, mutta alkoi sitten tulittaa joka paikkaan. Seinät tulivat täyteen koloja. Guardian, joka roikkui katossa olevasta putkesta pää alaspäin, ei pitänyt siitä, että häneen melkein osui lähes koko ajan. Makuta ilmaantui Feterran taakse ja muodosti varjoenergiasta käteensä verenpunaisena hehkuvan pallon.
Triviaa: Tämänkin pallon muodostamiseen tarvitsin pallon yhtälön kolmiulotteisessa koordinaatistossa, Manu viestitti Guartsun päähän.
Kiitos tästä. Ja mitä minä teen tällä tiedolla?
Et SINÄ tee sillä mitään. Minä teen.
Aha.
Joko valmista?
Kyllä, tuo se tänne.

Manu työnsi energiapallonsa Feterran keskivartaloon. Se rätisi epämiellyttävän kuuloisesti ja jätti mustan jäljen Feterran panssariin. Feterra ei pitänyt. Se tarttui äkkiarvaamatta Manuun käsillään, nosti hänet ilmaan ja heitti koodilukittua panssariovea kohti. Sitten se lähti itse perään. Guardian odotti ja odotti. Hän toivoi, että Feterra ei ollut huomannut, mitä hän puuhasi. Hän oli valmiina katkaisemaan kaasua sisältävän putken, kun Feterra sitten ampui hänen päänsä vireen niin, että putki halkesi. Hänen naamalleen syöksyi tulikuuma kaasupurkaus.

Tuskissaan kiljaisten Guartsu päästi irti putkesta ja putosi suoraan Feterran syliin. Rautainen kuolema alkoi hakata sinisen Skakdin päätä seinään. Rajusti.
Manu huomasi, mitä oli tapahtumassa. Guardian ei selviäisi hengissä kovin kauan. Niinpä Manu sitten alkoi tehdä uutta hyökkäystä. Hän keräsi elementaalienergiaa huoneen varjoista ja alkoi muodostaa energiaa käsiinsä. Hän laittoi jalkansa tukevaan asentoon, asetti kätensä oikean kylkensä vierelle, kuin hänen käsiensä välissä olisi ollut pallo, ja itse asiassa siinä olikin energiasta muodostuva pallo. Sitten hän aloitti.
”Kaaaaaaaa-meeeeeeeeeee-haaaaaaaaaaaa-”
”MANUUUUUAAAAARGH!” Guardian karjui. Manu päätti jättää huudon kesken ja ampui mustan säteen Feterraa kohti. Feterra väisti viime hetkellä, mutta säde raapaisi sen kylkeä, josta lähti palanen irti. Guadian oli pudonnut lattialle. Hänen naamansa oli aivan mustelmilla.

Feterra poimi Guartsun maasta ja heitti hänet Manua päin. Makuta ei ehtinyt väistää vaan skakdi osui häneen, jolloin kumpikin klaanilaisista lensi lukittua ovea päin. Siinä he makasivat hetken Feterran lipuessa heitä kohti.
”Ilmoitus: Te kuolette nyt.”
”No skarrarrar”, Manu huokaisi. Sitten klaanilaiset katosivat. Feterra jähmettyi paikalleen. Minne ne menivät?

”Teleporttausvoima, ja miksi vasta nyt?” Guardian raivosi.
”En minäkään kaikkea voi ottaa huomioon. Sitä paitsi teleporttaus vie hirvittävän määrän energiaa, enkä minä ole missään loistokunnossa.”
”Mutta oven toiselle puolelle!”
”No hei, se on sentään paksu ovi. Minä en ole kanohi Olmak. Teleporttaukseen vaaditaan sama määrä energiaa kuin siihen, että tunkeutuisimme suoraan läpi.”
”Ai”, Guardian sanoi hieman happamana. ”No, ehkä minä sitten ymmärrän…”
”Ja sanon vain, että minä tuskin jaksan enää kävellä metriäkään.”
”No, onneksi se Feterra –”
Kuului ikävä räsähdys. Feterra oli tunkeutunut oven läpi.
”Nyt taitaa olla pakko juosta”, Guartsu sanoi hiljaa.
”Joo, niin taitaa.”

Pikku saari Klaanisaaren lähettyvillä, ranta

Abzumo oli rentoutumassa riippumatossa, joka oli sidottu kahden palmun välille.
Stephen kykenee hoitamaan asiat, hän ajatteli. Aurinko paistoi miellyttävästi lämmittäen, mutta palmun varjo suojasi Zumon kasvoja. Visorak tarjoili Makutalle virvoittavaa porkkanamehua. Lisäksi pari muuta visorakia istui löyhyttelemässä palmunoksaa viilentäen Makutan oloa.

Sitten rantaa pitkin heidän luokseen asteli uusi Visorak, jolla oli jotain sanottavaakin. Se mutisi omalla kielellään Toain korvaan käsittämättömiä, mutta Makuta ymmärsi kyllä.
”Ai, Aine tahtoo tavata? No lähetä tänne.”
Lisää mutinaa.
”Mitä se siellä hytissä.”
Visorak painautui maahan.
”Ai, minäkö sen sinne lähetin. No, käske silti tänne.”

Kuuliainen Visorak kääntyi ympäri ja kipitti takaisin rantaviivaa pitkin.

Abzumo muutti hieman asentoaan riippumatossa ja mietti, mitä asiaa Harmaalla Aineella mahtoi olla. Tai mitä sillä edes voisi olla.

Ei kai niitä soluja nyt niin paljon ole, että se mitään omaa kehittelisi.

Hetkisen odoteltuaan Abzumo huomasi Visorakin tulevan takaisin rannalta. Tällä kertaa sillä oli mukanaan hieman Exo-Toan näköinen hahmo, joka liikkui kummallisen näköisesti. Abzumo hihitti mielessään omalle tyylitajulleen, kun Harmaa Aine rullaluisteli hänen eteensä.

Kaunis luomukseni.

Harmaa Aine oli Exo-Toasta muokattu ja raskaasti panssaroitu haarniska. Pelkkä suurien, harmaiden panssarilevyjen peittämä keskiruumis näytti kolmen Toan painoiselta. Pienillä renkailla varustetut jalat ja äärimmäisen hienostuneet kämmenet eivät olleet niin järkälemäisiä, vaikka raajatkin olivat liki kahden Toan reiden paksuiset. Panssaroidut kaulukset piilottivat päänä toimivan lasisen kuvun, niin että siitä näkyi vain pieni osa.

”Tahdoit tavata?” Makuta kysyi laiskasti luomukseltaan, ja nousi istuma-asentoon riippumatossaan.
”Odotin laivassa, kuten käskit” massiivinen haarniska vastasi oudolla äänellään. Harmaan Aineen puheesta oli hyvin vaikea sanoa, kuuluiko se robotille vai elävälle olennolle. Pientä hienostuneisuutta äänessä kuitenkin oli.
”Ja se onkin oikein hienoa että odotit. Mutta oliko sinulla jotain asiaakin?”
”Rahkshi-partio saapui ja ilmoittautui minulle suunnitelman mukaan. Olivat löytäneet etsimänsä.”
”Aaah, tämäpä hienoa. Onneksi jätin sinut Rakhshi-ryhmän komentoon. Hienoa työtä. Nyt, takaisin kaleeriin siitä.”

Harmaa Aine oli juuri kääntymässä ympäri, kun Abzumo vielä avasi terävähampaisen suunsa.
”Olet Rakhsheille korvaamattoman tärkeä, sinulla kun on tuota aivokapassssssssiteettia.”

Makuta alkoi nauraa sihisevää nauruaan ja koputti huvittuneesti Harmaan Aineen päänä toimivaa kupua, jonka alta näkyivät irtonaiset aivot.

”Ja kuka antoi teille luvan lopettaa tuulettamisen?” Abzumo kivahti palmunlehtiä suussaan kantaville Visorakeille, jotka kävivät heti hätäisesti nöyrään työhönsä.


[spoil]Pisteitä Manfrediukselle, kirjoitti ison osan tästä.[/spoil]

Nynrah, tehdas, voimala

Keetongu ja hänessä roikkuvat kolme Matorania olivat päässeet ulos Valimosta voitokkaan sähkömagneetti-välikohtauksen jälkeen. Vaikka sula rauta olikin sulattanut pätkän rautasillasta pois, oli siltaverkostosta löytynyt reitti ulos Valimosta. Nyt nelikko piti taukoa huomattavan rauhallisemmassa voimalaitoksessa, joka oli rakennettu joen luo kasvaneen energiantarpeen tyydyttämiseksi vain vähän aikaa sitten. Laitoksessa oli vielä paljon rakennusroinaa ja pakkauksia, joista Tongu kyhäsi väliaikaisen piilopaikan. Sankarit miettivät seuraavaa siirtoa ja tutkivat tehtaan karttaa. Kukaan ei sanonut mitään vähään aikaan.

”ULOS PÄÄSTÄNI.”
”Häh?” Ontor hätkähti.
”Aaauh. Pääni. Se oli, tuota, mielensisäinen linkki Manulta. Pyytävät apua. Minun pitää mennä pelastamaan heidät. Kertoi sijainnin.”
”Ja me tulemme mukaan,” Ternok sanoi.
”Ette varmaan tule”, Tongu sanoi, ”Menkää padon yli varastoille. Q neuvoo teidät perille. Pistäkää alukseni runko (kelluuhan sen?) joen uomaan ja pitäkää matalaa profiilia. Minulla on suunnitelma.”

Kyklooppi nosti Matoranit pois piilopaikasta ja laski heidät patosillalle vievälle rampille. Q-mies kääntyi kuitenkin vielä hänen puoleensa.

”Ota kartta, tehdas on melkoinen sokkelo. Me pärjäämme kyllä. Hyvitän sinulle myöhästymisen. Mene!” Matoran sanoi, ojensi kartan Tongun lapiomaiseen kouraan ja lähti Ontorin ja Ternokin perään. Tongu sulloi kartan taskuunsa ja sukelsi takaisin tehtaan pahoihin syövereihin oppaanaan vain häilyvä mielensisäinen kuva kohteestaan.

Nynrah
Varasto

Paksun teräsoven palaset putoilivat lattialle kolisten.
Ammuskelusta lommoinen ja vaurioitunut Avhrak Feterra leijaili verkkaisesti kohti Makuta Nuita ja Guardiania, jotka perääntyivät askel askeleelta taaemmas koodilukon takana olevaan huoneeseen. Juuri kaksikon huoneeseen siirtänyt Manu tunsi olonsa uupuneeksi. Uuden kehon kanssa tulisi olemaan vielä tottumista, ja makuta-voimien täysi hallinta tulisi olemaan näin vähillä voimilla hyvin vaikeaa.
Kaksikkoa lähestyvä mekaaninen hirviö venytti teräskäsivartensa niiden äärimmäiseen pituuteen, mikä sai olennon näyttämään huomattavasti suuremmalta ja uhkaavammalta. Feterran metallinen pää oli kyyristynyt mahdollisimman etukenoon ja lähelle sen kahta uhria. Metallinen pää kääntyili tarkoituksenmukaisesti puolelta toiselle, mutta sinisten silmien jäinen hohde pysyi tarkasti makutassa ja skakdissa.
Feterran mukana huoneeseen leijaili kaksi syyttävästi tuijottavaa Avhrak Va:ta, jotka asettuivat sen molemmille puolille. Tainnutussäteiden lasertähtäimet syttyivät.

Guardian vilkuili ympärilleen. Huone, johon rautainen kuolema oli ajanut kaksikon oli täynnä suuria teräskanistereita, joiden pintaa ruoste alkoi jo joistakin kohdista syödä. Matoran-kielisiä kemikaalien ja kaasujen nimiä luki kanisterien etiketeissä.
Huoneen seinät olivat kivisen harmaat ja erittäin jykevät, eikä niiden pinnassa ollut ainuttakaan naarmua tai edes kulumaa. Vain yhdestä ovesta pääsisi ulos.
Guardian katsoi sinihohtoisiin silmiin ja piti ilmeensä vakavana.

"Vai niin. Ajoit meidät umpikujaan."
Guardian nosti kiväärinsä hitaasti esiin ja piti tähtäyksensä Feterran keskimmäisessä silmässä.
"Nokkelaa", Guardian joutui myöntämään hampaidensa välistä.

Makuta Nui seisoi Guardianin vieressä, osoitellen Feterraa sen lajitoverin irtonaisella kouralla. Hän vilkuili Feterran takaa näkyvää oviaukkoa toisella silmällään, mutta katsoi vihjailevasti Guardianiin toisella. Makuta raotti suuaukkoaan ja ilmeili Guardianille niin huomaamattomasti kuin vain kykeni.

Ennen kuin makuta ehti lähettää Guartsulle minkäänlaista viestiä, jokin tukki oviaukon ja sulki ulos siitä huoneeseen pilkistävän valon. Guartsun ja Manun silmät laajenivat. Oikeanpuoleisesta Va:sta alkoi kuulua radionomaista säröääntä.
"...hieno ajatus, nokkelat antagonistini, mutta olen askeleen teitä edellä", Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni sanoi suorastaan kohteliaasti. "Astuitte juuri teollisuuskemikaalien ja kaasujen säilytyshuoneeseen, ja turvallisuussyistä noita seiniä ei kaataisi edes ohjusisku."

Makuta Nui pihisi happamasti ja sekä Makuta- että Feterra-käsi puristuivat nyrkeiksi. "Rrrrrgh. Hieno palo-ovi."

Zorak hykerteli. "Nimenomaan. Toisaalta taas...en haluaisi heittää näin hyvää vastustajaa roskiin näin...tylsässä paikassa. Jos jaksatte kuunnella tarkasti, voin antaa pienen mutta hyödyllisen vinkin."
Skakdi-tiedemies naurahti taas lämpimästi, mutta nauru loppui lyhyeen. Yhden kemikaalivarastossa kaikuvan plasmalaukauksen jälkeen oikeanpuoleinen Avhrak Va putosi maahan kolmena savuavana osana, jolloin sen jäänsininen silmävalo välkkyi vähitellen sammuksiin. Guardian siirsi tähtäimensä takaisin uhkaavasti leijuvaan Feterraan.

Kesti joitakin sekunteja radiohiljaisuutta, ennen kuin jäljelle jääneestä Avhrak Va:sta kuului ääntä.
"...otan tuon kieltävänä vastauksena. En siis pakota. Hyvästi, Vartija. Hyvästi, hirviö."

Radioäänien kaikottua Va ja Feterra hyökkäsivät välittömästi, mutta niin tekivät myös Guardian ja Makuta Nui. Huoneen katonrajaan vetäytynyt Avhrak Va ehti ampua seitsemän lumenvalkoista tainnutussädettä skakdin ja makutan suuntaan ennen kuin äänekkäiden siivenheilahdusten myötä Manu sinkoutui korkealle. Viimeinen näkymä kamerarobotin sinisessä silmässä oli metallinhohtoinen Feterra-kämmen, joka musersi sen ruttuun.

Sillä aikaa Guardian opetteli tanssimaan. Hän hypähteli suorastaan rytmikkäästi edestakaisin väistellessään Feterran ammuksia. Rautarobotin kämmenpohjista syöksähtelevät valkoisena hohtavat sarjatuliammukset kimpoilivat pitkin huonetta ja ajoittain hipaisivat Guartsun jalkoja aiheuttaen pieniä palovammoja. Päästyään jaloilleen Guardian jakoi pari hajanaista laukausta kivääristään kohti Feterraa. Molemmat tärähtivät sen pintaan voimakkaasti ja saivat ilmassa leijuvan koneen heilahtamaan taaksepäin ja kolahtamaan vasten kaasukanistereita. Laukauksista jäi koneen pintaan vain tummanpuhuvia naarmuja ja lommoja ja Feterra näytti pääasiassa ärtyvän osumista. Punahehkuinen plasma kerääntyi sen olkapäätykkien sisällä ja näytti olevan valmiina räjähtämään tulisesti kohti Guartsua.

Ennen mahdollisesti kohtalokkaaksi osoittautunutta kämmensädelaukausta Feterran päähän kuitenkin kolahti jotain. Siipiään kärpäsmäisesti räpyttelevä Manu roikkui nyt metallihirviön päässä ja hakkasi sitä molemmilla nyrkeillään, mikä sai olennon heilumaan edestakaisin. Manun harhauttaessa Feterraa Guartsu vaihtoi vikkelästi Vartija-kiväärinsä tulitustoiminnon sarjatuleksi ja antoi aseen laulaa. Tuhoisan plasmaoopperan jokainen nuotti osui suoraan Feterraan ja pehmensi sen kuorta. Huoneen akustiikka sai äänet kaikumaan niin, että mikään muu ei edes kuulunut varastossa.
Makuta Nuin oli pakko turvautua telepaattiseen kanavaan.
ÄLÄAMMUÄLÄAMMUUUUUUUUUUUUUH!
En minä sinuun osu, älä huoli, Guardian pohti kylmän viileästi tilanteesta huolimatta.
Et takuulla, mutta satutko hyvä Gurvana nyt vain huomaamaan, että takanani on tasan neljätoista kanisteria tulenherkkiä kemikaaleja.
Guardian asteli Feterraa kohti, vaikka kiväärin tuoma vastus sitä vaikeutti. Leijonanosa ammuksista osui teräksiseen tappokoneeseen ja loput seinään sen takana. Saanen pyytää edes vähän luottamusta?

Makuta oli vastaamassa jotain. Ajatuksen voimalla vastaamisessa sattui kuitenkin olemaan se sisäinen ongelma, että ajatuksia oli vaikea hallita. Ajatusten hallinta osoittautui erityisen vaikeaksi silloin, kun ajattelija koki suuria tuskia.
Avhrak Feterra tarttui hetken hallitsemattomuuden jälkeen Manuun kaikilla neljällä kourallaan.
"K-k-kehotus: Ku-ku-KU-kU-kUoLE."
Kaikki kourat ampuivat yhden valkoisen ammuksen Manuun, joka karjaisi tuskissaan. Sitten Avhrak Feterra heitti Makutan taakseen. Yllättävän painava pimeyden olento törmäsi takanaan oleviin kanistereihin ja jäi makaamaan liikkumattomana.

Guardianin ilme oli epäuskoinen, mutta se muuttui sekunnissa vihaiseksi. Skakdi veti lippaan ulos, iski uuden sisään ja jatkoi tulitusta kohti Feterraa, mutta nyt se osoittautui vaikeammaksi. Metallikonetta ei häirinnyt enää mikään ja Guartsu joutui ampumaan varovaisemmin välttääkseen kanistereihin osumista.
Varovaisuus osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ripeästi liitävä Feterra oli kahdessa sekunnissa aivan Guardianin edessä. Sen teräskoura nappasi kiinni skakdin kaulasta ja nosti tämän ylös teräksisen tiukkaan kuristusotteeseen.
Sininen skakdi pudotti kiväärinsä lattialle ja yritti epätoivoisesti vääntää Feterran suurta kättä irti kurkustaan. Veri alkoi maistua Guardianin suussa ja näköaisti alkoi vähitellen pettää.
Hirviön olkapäissä kuumenevat plasmalaukaukset olivat valmiina ampumaan. Ne kääntyivät kohti skakdin päätä päästääkseen sinertävän sotaveteraanin tuskistaan.

Feterra kuitenkin sammutti plasma-aseensa välittömästi suorastaan hätääntyneenä, kun se huomasi ympäröivän huoneen täyttyvän kellertävästä, pistävänhajuisesta kaasusta.
Teräskoura aukesi ja Guardian putosi lattialle metallihirmun otteesta. Skakdi hengitti kuin viimeistä päivää pidelleen kurkustaan kiinni.
Feterran pää kääntyi kokonaan ympäri.
"Si-Sih-sInÄ.."
Makuta Nui seisoi valtavien teollisuuskaasukanisterien päällä vahingoittuneena, mutta virnuillen voitokkaan näköisenä. Kanisterit olivat auki ja bensiiniltä haiskahtava kaasu täytti vähitellen huonetta.
"Ha ha ha haa. Ammu meidät ihan vapaasti, jos haluat."
Guardian nousi pystyyn plasmakivääri käsissään, mutta hän ymmärsi sen olevan huono vaihtoehto. Skakdi laittoi kiväärin takaisin selkäänsä ja naksautti rystysiään.

Feterra sammutti sekä kämmenpohjissaan että olkapäissään olevat sädeaseet. Jos tunteeton tappajakone olisi pystynyt raivoamaan, se olisi tällä hetkellä kiroillut kuin merimies.
Feterra puristi kouransa nyrkkeihin ja syöksyi kohti Manua.

Ko-Huna-Koro, iso mökki

Snowman avasi silmänsä. Sitten suunsa.
"Mhhmömmöm?"
"Kas vain, herätys sinullekin" hänen vieressään loikova Make sanoi huvittuneisuutta äänessään.

Snowie nousi hieman ryhdikkäämpään asentoon pehmeässä tuolissaan ja katseli ympärilleen.
"Torkahdin?"
"Voi kyllä."
"Eh, paljonko kello on?"
"Et sinä uinaillut kolmea tuntiakaan, katso ulos ikkunasta niin näet."

Näennäisen suuren ponnistelun tuloksena lumiukko vääntäytyi ylös tuolista ja tallusti ikkunalle.
"Kappas. Pimeää tuolla ulkona."
Makekin nousi seisomaan ja liikkui Snowien rinnalle.
"Joo. Vasta äsken tummui tuollaiseksi, ei se ole vasta kuin myöhäinen ilta. Tai ehkä tämä on jo aikainen aamu. Paha sanoa, kun minäkin nukuin tovin."
"Mitenkäs Kepen tutkimus, saiko hän-"

Snowie kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä, kun hän näki ikkunan heijastuksesta takan ääressä kyhjöttävän vihervalkoisen Toan. Kepe oli selvästi hereillä, mutta näytti kuitenkin olevan jonkinasteisessa transsissa. Hän käänteli edessään olevia papereita aina vähän väliä ympäri ja mutisi hieman itsekseen. Hänen silmänsä verestivät selvästi, eikä Toa näyttänyt pysyvän hereillä kuin ajatuksen voimalla.

Tarkkailtuaan toveriaan hetken Snowman viittoili Makea kumartumaan puoleensa, ja supatti tämän korvaan.
"Kutsun tuota 'Spinsterin uskomattoman jääräpäiseksi mutta ihailtavan sinnikkääksi onkominunmuktarkoitustutkiajotainilmankahvia -tilaksi'. Olisit nähnyt pari kuukautta takaperin, kun hänen Valvojansa reistaili. Kaveri pysyi hereillä varmaan kolme päivää putkeen."
Make katseli siirsi katseensa Kepestä Snowieen.
"Tuota, sepä hienoa. Eikö meidän pitäisi auttaa häntä noiden papereiden kanssa tai jotain?"
"Muuten kyllä, mutta ainakaan minun työpanostani hän ei niinkään arvosta kuin pidä äärimmäisen häiritsevänä. Joten, ehkä annamme hänen hoitaa käännöstyön."
"Aa. Okei."

Sitten Make kääntyi takaisin ikkunaan päin, Snowie teki perässä.
"Myrsky tuntuu vain voimistuvan" punainen moderaattori mietti ääneen. "Hellittääköhän se tuosta vielä?"
Kummatkin klaanilaiset tuijottivat pimeyteen. Lumimyrskyn näkeminen kaikesta siitä valottomuudesta oli vaikeaa, mutta tuulen tuiverruksen kuuli hiljaiseen mökkiin hyvin.
"Sen täytyy. Emmehän me muuten voi jatkaa matkaamme, vai mitä?" Snowie sanoi hymyillen.

Pieni saaripahanen, jossain merellä

Sade piiskasi Summerganonia ja Serania, jotka kyhjöttivät pienellä luodolla keskellä synkkää merta. Oli yö ja aivas oli pilvessä, eikä tähtiä näkynyt. Seran katseli äänettömänä kaksikon päivällä kyhäämän nuotion jäännöksiä. Sade oli sen sammuttanut, eikä heillä ollut voimia ja intoa enää väkertää suojaa. He vain istuivat puun runkoon nojaten ja odottivat

Summerganon oli kietoutunut viittaansa, jota sade kasteli. Tuona synkkänä, sateisan yönä Summerganonin mieleen tulvahtivat muistot matoranien ystävällisyydestä ja ne lämmittävät hänen mieltään, mutta toivat pintaan myös haikeita ajatuksia. He olivat kaukana Klaanista, merellä, sateisan yönä.

Kaksikko oli tietoisesti valinnut saaren mahdollisimman läheltä saarta, jonne Kapura jäi. Saarta, jonne Kapura jäi toteuttamaan kohtaloaan, mikä se ikinä sitten olikin. Kolme hyvettä tai ajatus Suuresta hengestä ei ollut koskaan johdattanut Summerganonia orjallisesti eteenpäin, mutta sinä hetkenä, jolloin Summerganon ja Seran päättivät lähteä saarelta, oli jokin suurempi saanut heissä vallan. Vai oliko? Kenties se oli vain hetken mielijohteesta tullut päätös, mutta he uskoivat, että saarelle jääminen oli osa Kapuran kohtaloa. Tuo saari oli yhä heidän näköpiirissään. Ja tuona sateisena yönä, kun Seran ja Summerganon istuivat sammuneen nuotion äärellä, puuhun nojaten, näkivät he miten pilvet rakoilivat ja yksinäinen tähti ilmestyi tuon saaren yläpuolelle.

Aamulla kumpikaan ei tiennyt, oliko koko yö ollut unta tai sitä, milloin he olivat nukahtaneet, mutta heissä oli syttynyt toivo. He haistoivat raikkaan meri-ilman, aurinko paistoi ja tuntui, kuin heidän voimansa olisivat palautuneet ihmeen kaupalla tuona yönä.

"Kapura tarvitsee meitä", Seran totesi hiljaa ja Summerganon nyökkäsi. He astuivat taas veneeseen ja Seran ohjasi sen kohti saarta, jonne heidän toverinsa oli jäänyt.


Tuntematon saari, eli "Zairyhin saari"

Summerganon ja Seran ankkuroivat veneen kallioiselle rannalle matalikkoon ja kahlasivat kuiville. Päivänvalossa, positiivisella mielellä kohdattuna saari ei tuntunut heti niin uhkaavalta, vaikka se oli läpeensä villi ja suuret pedot vaanivat siellä.
"Pitäisikö meidän suunnatta sinne, missä viimeksi kadotimme Kapuran?" kysyy Summerganon Seranilta, joka tyyvyy vain mumisemaan hyväksyvästi. Kaksikko suuntaa päättäväisesti kohti tiheää metsikköä, aivan kuten viime kerrallakin.

Heidän kimppuunsa ei käyty. Aivan kuin saaren ikivanhat, villit pedot ja voimat olisivat lamaantuneet. Summerganon kääntyi katsomaan taakseen. Metsikkö tuntui ikäänkuin umpeutuvan heidän takanaan, eikä rantaa näkynyt. Mutta nyt se ei pelottanut. Seran jatkoi päättäväisesti eteenpäin ja Summerganon seurasi, tarkkaillen jatkuvasti ympäristöä. Hetkessä kaikki muuttui painostavaksi ja kaksikosta tuntui, kuin he olisivat matkalla pimeyden sydämeen.

"Suga, katso!" Huikkaa Seran ja Summerganon kiinnittää huomionsa taas reittiin pimeiden puskien sijaan. Heidän edessään on juuria. Valtavia juuria, osa katkenneita, osa kunnossa. Ne jatkuvat käytävämäiseen aukkoon tiheässä metsässä. Sinne, minne Kapura silloin katosi. "Ole valmis", Summerganon sanoo ja vetää miekkansa esille. Seran tekee samoin ja niin kaksikko astelee juurikkoa seuraten kohti metsän tiheintä aluetta.

Juuria täynnä oleva polku vei kymmenen metrin jälkeen jyrkästi alaspäin ja he saapuivat pimeään, varjoisaan paikkaan. Puut kasvoivat tiheästi heidän ympärillään ja heidän edessään oli kallio, jonka huippu työntyi ulospäin varjostaen puiden raskaiden oksistojen kanssa; auringonvaloa ei juuri päässyt läpi. Juuria oli siellä täällä, mutta ne olivat paikallaan. Puuseinämän takaa näkyi jotain harmaata, jokin rakennus. "Tuolla..." Seran kuiskasi ja Summerganon katsoi hiljaa puiden läpi. Yhtäkkiä hän lähti juoksuun ja Seran seurasi esimerkkiä. Oksat katkottiin tieltä pois, eteen osuvat juuret kokivat kovia. Kaksikko kampesi itsensä kasvillisuus-seinän läpi ja sen läpäistyään heidän eteensä levittäytyivät maahan lysähtäneet ruosteiset ovet ja valtava halli. He astuivat sisään. Jostain kuului ääniä.

Summerganon ja Seran pitivät miekkansa valmiina kävellen hitaasti eteishallia eteenpäin. He kuulivat korisevia, uhkaavia ääniä. Ehkä se oli vain kuvitelmaa, ehkä ei, mutta he tunsivat, että Kapura oli lähellä. Ja jokin muu.

[spoil]Kiitokset Kapuralle ohjauksesta.[/spoil]

Nynrah, kaasuinen kemikaalihuone



”KUOLEEEEERGGHH!” Makuta Nui huusi hakatessaan Feterran päätä nyrkeillään. Hän istui metallihirviön niskassa estäen jaloillaan putoamisen. Feterra huojui sinne tänne ja yritti ravistaa vaivan niskastaan. Sillä välin Guardian yritti murtaa palo-oven. Hän kuitenkin joutui luovuttamaan, sillä ovi ei avautunut, vaikka hän kuinka väänsi sitä auki.
Olisipa Tongu täällä… Guartsu ajatteli tuskissaan. Hän saisi tämän oven väännettyä auki.
Seuraavaksi Makuta lensi hänen viereensä ja löi päänsä seinään.
”Tästä ei saisi muodostua tapaa”, Manu valitteli.
”No älä iske päätä seinään”, Guartsu irvaili. Sitten Feterra sieppasikin hänet käsittelyynsä.
”Aaaa-puuuuu-aaaaargh!” Guartsu huudahti, kun Feterra yritti murskata hänen selkärankaansa palasiksi pidellen kahdella kädella ruumista paikallaan ilmassa ja hakaten toisella kahdella.
Apua? Manu viestitti.
APUAAAAA!
Miten olisi molekulaarinen häiriö?
Ggggrhhhrhhrhhhhhhhzrb.
Saa luvan kelvata.
Feterra pysäytti toimintansa huomatessaan, että Makuta hyökkäsi suoraan sen silmille. Se paiskasi Guardianin maahan ja yritti estää Makutaa, mutta tämä ehti päästä kosketuksiin Feterran pään kanssa. Pian rautaolento huomasi, että sen silmät olivat kadonneet. Makuta hänen päällään nauroi voitonriemuisena.

Feterran aistit eivät kuitenkaan näyttäneet rajoittuvan näköön. Se tarttui äkkiä kiinni Manun ruumiiseen ja työnsi hänen päänsä katon sisään.
Tuuuuoooo saattoi sattua… Guardian ajatteli.
Feterran päästettyä irti Makutan ruumis jäi riippumaan katosta. Sitten hirviö alkoi hakata roikkuvaa ruhoa.
”Julma kone”, Guardian murisi. ”Eikö sitä saa hengiltä millään?”
Paljonkohan tuo mahtaisi painaa? Manun ääni sanoi hänen päässään.
Feterrako?
Juuri se. Kiirettä. Tämä ei tunnu mukavalta. Luulen hajoavani pian. Kirjaimellisesti.
Olisiko sata kilogram-
KYSYIN PAINOA, EN MASSAA!
Öh…
Massakertaagravitaatiokentänkiihtyvyysjasittenkuntiedänsen…
Guardian ei päättänyt jäädä kuuntelemaan vaan hyökkäsi jälleen Feterraa päin. Feterra kuitenkin otti hänet kiinni, ennen kuin hän ehti iskeä ensimmäistäkään lyöntiä. Pian entinen vartija roikkui katossa Makuta Nuin vierellä.
Ei kuulunut suunnitelmiin, Guartsu pihisi ottaessaan vastaan luonnottoman julmia iskuja.
Valmiina irrottamaan pään katosta, Manu vastasi hiljaa, jos pään sisäinen ääni voi olla hiljainen.
Sitten Feterra romahti lattian läpi. Manu irrotti itsensä katosta ja rysähti lattialle.
”Ei… jaksa”, hän voihkaisi. Guadian pudottautui hänen vierelleen.
”Kuinka paljon voimia jäljellä?” hän uteli.
”Miten tämän sanoisi. Jos pitäisi juosta, hankalaksi käy.”
”Hankalaksi käy muutenkin, sillä ovi on yhä kiinni.”
”Pudotin sentään Feterran lattian läpi. Paitsi, että…”
”… ne osaavat…”
”… lentää.”
Samassa lattian läpi lensi rautainen kuolema, joka sieppasi kaksikon ja heitti sen päin räjähdysherkkiä kemikaaleja. Guardian yritti nousta ylös siitä, mihin oli jäänyt, kunnes huomasi, että oli tahriutunut kokonaan johonkin likaisenkeltaiseen. Sitten hän katsoi vierelleen. Tiedoton Makuta ei voisi auttaa häntä juuri nyt. Feterra liisi häntä kohti.
Se ei enää näe mitään! Guardian tajusi. Tietenkään ei. Sillä ei ole silmiä.
Hän kirosi itsekseen typeryyttään. Sitten hän äkkäsi, että hänen takanaan puinen laatikko oli syttynyt palamaan rikkoutuneen kemikaalipullon valutettua sisältönsä sen päälle. Ja koko huone alkoi olla täynnä kaasua.
Diffuusio… saapui yksittäinen ajatus Manun suunnalta.
Differentiaalilaskenta. Diffraktio. Differenssi.
Guardian päätti jättää nämä ajatukset huomiotta ja keksittyä ongelmiinsa: räjähdysherkkää kaasu oli levinnyt huoneilmaan, hänen takanaan leimusi palava laatikko ja silmätön Avhrak Feterra oli metrin päässä hänen edessään.

”Ei parhaita päiviäni”, Guardian sanoi puoliääneen.

Ko-Huna-Koro, mökki

Kepen väsyneet silmät laajenivat hetkessä.

Luinko minä juuri oikein? hän mietti ääneen. Valkoinen Toa kaivoi vieressään olevan käännösoppaan 'Minä mitään Rauta tarvitse' paperipinon alta, ja etsi oikean kohdan. Sitten hän vertasi sitä muuannen Arkistoista lainattuun muinaiskirjoituskarttaan, tutki paikallisen Matoran-väestön murrekaaviota ja viimein nosti kivitaulun käsiinsä, ja luki kohdan uudelleen.

Kyllä, siinä tosiaan lukee Nimda.

Valkovihreä Toa kääntyi tuolillaan ympäri ja huikkasi: ”Snowie, Make, tulkaa kat-”

Kaksi klaanilaista nukkuivat.

”Snowie! Make!”

Ei reaktiota.

Kepe keskitti voimansa, ja aktivoi harvinaisen vähän käyttämänsä elementaalivoimat. Hänen avoimesta kämmenestään singahti pieni valkoisena hohtava säde kumpaankin uinailevaan klaanilaiseen, ja nämä säpsähtivät kylmän vaikutuksesta hereille.
”Mhhmhmmmolenhereillä!”
”Hynngh kuka missä mitä?”
”Kaverit tänne nyt!”

Make ja Snowie laahustivat silmiään hieroen kärsimättömän näköisen Kepen luo.
”Oliko pakko herättää? Näin juuri kivaa unta ja ai joo sinä et ole saanut nukkua ollenkaan ei mitään niiiin oli asiaa?”
Kepe mulkaisi höpöttävää Snowieta hassusti, mutta kumartui sitten kivitaulun puoleen.
”Luulen, että tässä puhutaan Nimdasta.”
”Näytäpäs” Make hihkaisi, ja poimi kivitaulun käsiinsä. Muinaisella kielellä kirjoitetun kivitaulun. Hetken hiljaisuus. ”Tai jos sinä lukisit ääneen?”

”Sitä minäkin” Kepe tokaisi, ja otti taulun vastaan. Hän kaivoi käännösmuistiinpanot, ja aloitti hitaasti etenevän mutta sangen painokkaan lukemisensa.

”Kolmannenkymmenennen päivän aattona Hän tuli ensimmäisen kerran. Vielä Hän, Profeetta, antaa meille uuden mielen, ja niin me puhumme viisain suin, huudamme kaikki Hänen nimeään, kaikki me palvelemme Häntä.”
”Hän vai HÄN?”
”Shh, antaa Kepen lukea.”

Vihervalkoinen Toa rykäisi kurkkuaan, ja jatkoi vaivalloista käännösluentaansa.
”Hän, Profeetta, tuo takaisin ne, jotka murehtivat kaukana sieltä, missä kansansa kokoontuu. Olet meidän kotimme, meidän tähtemme yössä. Nimdan valo loistaa siellä missä Sinä-”
”Hei, Nimda!”
”Oikeastiko?”
”Ai joo anteeksi, jatka.”

”... kuljet ja johdat kansamme hyvyyteen. Vaikka kylvätte vähän ja leikkaatte vähemmän, jäätte syödessäkin nälkäiseksi, ei viisauden valo teitä jätä. Saatte mielen rikkaudet, kun Profeettaa seuraatte. Hän... Eh, tässä koko loppupätkässä ei lue enää mitään Nimdasta. Mutta ilmeisesti tämä 'Profeetta' matkusti syvemmälle saaren sydämeen, ylös Mt. Ämkoon rinteitä.”

Uhrak oli ilmestynyt kolmikon taakse.
”Hyvää luettavaa?”
”Kas, hei herra.”
”Tuota noin...” Kepe aloitti hieman epävarmasti. ”Ihan kuin Klaanin saarella olisi kokonaan oma uskontonsa. Miten on mahdollista, ettemme tiedä tästä mitään?”
”Voi, poikaseni” Uhrak selitti. ”Kun tänne muutti muilta alueilta väkeä, ja varsinkin järjestönne saavuttua tänne vanhat ja uudet perinteet sekoittuivat keskenään. Mutta mitä syvemmälle saaren sisäosiin mennään, sitä enemmän vanhoja tapoja on jäljellä.”
”Eli. Jos jatkamme matkaamme Mt. Ämkoon rinteitä ylös, saatamme saada lisää selville Nimdasta?”
”Luonnollisesti.”
”Toverit” Kepe julisti. ”Näyttää siltä, että matkamme jatkuu.
”Aamulla” Make lisäsi, ja käpertyi mukavasti huoneen nurkkaan Snowien asettuessa pehmeään tuoliinsa.

Kepe jäi tuijottamaan matkakumppaneitaan hetkeksi, mutta kävi sitten itsekin pitkäkseen suuren taljan päälle.

Vanha laboratorio

Summerganon ja Seran astelivat varovasti sisälle. Metalliset koneet ja lasinsirut tuijottivat kaksikkoa vaitonaisina. Huoneen kuolleet juuret yhtyivät eräässä nurkassa, jonka ympärillä oli eniten lasinsiruja sekä muuta epämääräistä sälää.

"Kapura?" Seran huusi. Ei vastausta. Vain pieni veden väreilyä muistottava ääni.

"Kapura? Oletko siellä?" Summerganonkin yritti. Ei vastausta taaskaan, mutta veden väreilyä muistuttava ääni voimistui.

Viimein Seran rikkoi hiljaisuuden joka vallitsi, kun kaksikko tutki vanhaa laboratoriota odottaen Kapuran hyppäävän varjoista tai lonkerohirviön vangitsevan heidän.

"Miksi täällä on näin valoisaa?" Seran kysyi. Summerganonkin ihmetteli: pieni ovi ei voinut tuoda suureen huoneeseen niin paljon valoa. Ulkoa ei tosiaankaan näyttänyt, että katossa olisi valtavasti reikiä. Summerganon päästi hämmästyneen huudahduksen katsoessaan kattoa varmistaakseen reikien määrän.

Kattoa ei näkynyt. Sen sijaan huoneen katto oli väreilevän, kristallinkirkkaan nesteen peitossa. Neste näytti muodostavan kuvioita, mutta niitä ei erottanut selvästi. Väreilevä ääni voimistui?

"K-Kapura?" Seran kysyi katsellessaan katon omituista nestettä, joka valaisi huonetta. Hetken oli hiljaista. Sitten nesteestä kuului ääniä, joita kumpikaan kaksikosta ei kuitenkaan erottanut puheeksi.

Hetken Toat seisoivat siinä katselemassa ihmeellistä nestettä. Hetken Summerganon luuli erottaneensa nesteessä omat kasvonsa, mutta ne hävisivät nopeasti. Myös Seran näytti lumoutuneen mystillisestä mutta jollain oudolla tavalla kauniista nesteestä, joka taianomaisesti leijui katon tuntumassa.

Sitten oviaukkoon ilmestyi tumma hahmo. Se puoliksi käveli ja puoliksi leijui ilmassa. Välkehtivän kaasumaisen nesteen valossa Toa-kaksikko erotti hahmon selvästi.

"Kapura?" Summerganon kysyi hiljaa, mutta tiesi jo vastauksen. Hahmo ei millään osoittanut huomaavansa häntä tai Serania. Se oli Kapuran keho.

Sitten kaikki pimeni.

Seran ja Summerganon tajusivat nesteen pudonneen maahan. Se tuntui kylmältä ja kaasumaiselta. Neste väreili hiljaa ja sitten katosi.

"Kiitos", Kapura sanoi jälleen omassa kehossaan.

"Kapura?" Seran kysyi. "Mitä... mitä tuo oli?"

"En tiedä", Kapura sanoi hiljaa ja lähti kävelemään kohti ovea.

"Onko kaikki kunnossa?" Summerganon kysyi Kapuralta, joka oli jo ehtinyt ovensuulle.

"Paremmin kuin koskaan", Kapura sanoi pidettyään dramaattisen tauon. "Paremmin kuin koskaan."

[spoiler=Kröhm.]Hieman lyhyt, mutta vie tarinaa eteenpäin.[/spoiler]

Tuntematon saari

Summerganon, Kapura ja Seran kävelivät ulos synkästä ja ahdistavasta metsästä.Kapura johti joukkoa, eikä sanonut matkan aikana mitään. Myös Summerganon ja Seran olivat vaiteliaita. Kolmikko ei tuntenut uupumusta, vaan sai uutta energiaa ajatuksesta, että he olisivat pian taas Klaanissa.

Kolmikko ei kohdannut vastarintaa ja pääsi näin ollen turvallisesti veneelle. Kotimatka alkoi, vaisuissa tunnelmissa. Vasta kun saari oli jäänyt kunnolla taakse, alkoivat Summerganon ja Seran kerrata matkan tapahtumia. Kapura otti osaa keskusteluun vain, kun häneltä kysyttiin tarkentavaa havaintoa johonkin. Omista seikkailuistaan Kapura pysyi vaiti.

Seran piti huolen veneen ohjaamisesta, Summerganon istui ja sanoi silloin tällöin sanasen, mutta kaikenkaikkiaan matka oli hyvin vaitonainen. Kapura oli vaipuneena ajatuksiinsa.
"Olemmehan oikeassa suunnassa?" Kapura havahtui hetkeksi kysymään. "Kyllä, kurssi on oikea", vastasi Seran. "Matka on luistanut sen verran hyvin, että olemme Klaanissa huomenna", hän lisäsi ja sitten tuli taas hiljaisuus. Yön he viettivät pienehköllä saaripahasella, jotta saapuisivat virkeinä Klaaniin aamupäivällä.

Ja niin tapahtui; aamun sarastaessa horisonttiin ilmestyi tuttu näky ja parin tunnin päästä Klaanin satama-alueen tutut rakennukset ja laiturit ottivat heidät vastaan. Aurinko paistoi, pimeys tuntui taas jääneen taakse.

"Kotona ollaan", sanoi Kapura ja kiitti vielä Summerganonia ja Serania, jotka eivät viitsineet udella syytä Kapuran vaiteliaisuudelle. Kolmikko käveli yhdessä Klaanin linnaketta kohti ja hajaantui sen edustalla omille teilleen. Summerganon katsoi mietteliäästi Kapuran perään, mutta päätti sitten antaa asian olla.

Sillä tärkeintä oli, että he olivat selviytyneet pieneltä, mutta mystiseltä ja tapahtumarikkaalta matkaltaan kotiin. Sillä Summerganon vaistosi, että kotona kaikkia Klaanilaisia vielä tarvitaan. Sillä vaikka nazorak-sodan myrsky oli vielä monelle klaanilaiselle pelkkä synkkä pilvenrepale aurinkoisella taivaalla, teki se myrsy kuitenkin koko ajan tuloaan.

Nazorak-pesä
Laboratorio

Valkoisessa laboratoriossa oli hiljaista. Kello tikitti seinällä ja jossain sen lähellä nazorakien koko geeniperimän sisältävä vati porisi, kun entsyymit liikehtivät, kuumenivat, höyrystyivät ja muuttuivat toisenlaisiksi. Tohtori 006 kuunteli porinaa tarkkaillen vatia ja nojaten syvälle tuoliinsa. Valkoinen suojapuku oli hiostavan ilmapiirin ansiosta auki ja Tohtorin kädessä oli kupillinen viileää juotavaa. Nazorak-tiedemies näytti lievästi väsyneeltä.

Muut tiedemiehet olivat menneet tauolle kahdenkymmenen tunnin tuloksettoman työputken jälkeen, mutta 006 pysyi laboratoriossaan. Hän tunsi olevansa lähellä läpimurtoa. Se olisi voitokas tunne, jos hän ei olisi ollut lähellä läpimurtoa viimeiset yhdeksän tuntia. 006 alkoi turhautua lievästi.
Sisimmässään torakkatiedemies tiesi, että avain täydelliseen sukupolveen ei välttämättä ollut nazorakein perimässä. Sen voisi löytää myös jostain toisesta rahista.
006 vilkuili epäröiden pöydällään lojuvaa skalpellia ja muisti, kuinka hän oli joskus yömyöhään tutkinut pientä määrää kudosmassaa, joka oli saatu kerättyä, kun eräs Klaanin joukoissa toimiva Keltainen Jättiläinen oli hyökännyt pesään joitakin viikkoja sitten. Jättiläisellä oli ollut eräs geeni, joka olisi sopinut täydellisesti nazorakeille.

Ennen edes testihenkilön kutsumista 006 oli kuitenkin muistanut kaikkien nazorakien johtajan, Kenraali 001:n järkkymättömän puheen.

Me olemme puhtaita.
Jokainen toukka, joka kuoriutuu munastaan. Jokainen aikuinen, joka kasvaa toukasta. Kaikki meistä kantavat pyhää perintöä, joka meille on siunattu.
Olemme ainutlaatuisia. Ruumiissamme virtaa verta, jollaista ei löydy yhdeltäkään olennolta tästä maailmasta. Kenelläkään ei ole meitä puhtaampaa verta.

Miksi saastuttaisimme puhtautemme? Miksi yhdistyisimme kummajaismaisiksi Kaitoiksi toisten, epäpuhtaampien olentojen kanssa? Miksi edes sylkisimme fuusiosauvojen suuntaan?
Ja ennen kaikkea, miksi muuttaisimme puhdasta, pyhää vertamme?

Yksikään sekaverinen hirviö ei ole oikeutettu kutsumaan itseään Nazorakiksi.

006 huokaisi.
"Jääräpäät."
Hän joi juomansa loppuun ja tarttui mustekynään pöydällään. Hän ryhtyi jälleen piirtelemään valkoisen raporttilomakkeen kääntöpuolelle. Torakkatohtorin kynästä ilmestyi tällä kertaa kuitenkin vain valkoisia kuutioita ja tikku-ukkomaisia nazorakeja. Lopulta kynänjälki meni pelkäksi sotkemiseksi. Paperi täyttyi mustesotkusta ja tulisi päätymään hyvin pian roskakoriin, mutta se auttoi Tohtoria ajattelemaan. Usein hän ei edes katsonut paperia, vaan kohdisti silmänsä jonnekin kauas.

Hetken sotkemisen jälkeen 006 katsoi paperia ja ymmärsi, mitä oli mennyt tekemään. Sotkun keskelle oli ilmestynyt siistejä nazorak-kielisiä kirjaimia.
Stephen. Minä olen Stephen.

Torakkatohtorin silmät laajenivat. Nimi. Ei. Nimistä ei saanut puhua. Ne eivät vain käyneet.
Hiekanruskeat hyönteiskädet tarttuivat paperiin ja rytistivät sen palloksi. Sitten 006 laittoi paperipallon pöytänsä vieressä olevaan pienikokoiseen polttouuniin.
Nimi. Miksi hän oli kirjoittanut itselleen nimen? Mikä oli pistänyt hänet tekemään sen? Torakkatohtorin sydän pamppaili aggressiivisesti.
Ei hätää. Ne eivät...ne eivät...ne eivät kuule. Ne eivät ole kuuntelemassa.
Kätöset, siniset. Niillä on muuta tekemistä. Niillä täytyy olla parempaa tekemistä.

006 henkäisi ja nojasi kämmeniinsä. Hän ei pitänyt yhtään Abzumosta. Makuta oli hirviömäinen, julma, epävakaa ja inhottava, mutta jostain Tohtori hänessä silti piti. Hän piti nimestä. Hän ei välttämättä pitänyt Abzumon antamasta nimestä, mutta hän piti siitä, että joku kutsui häntä nimellä.
Jotain muuta palasi 006:n mieleen. Jotain, jonka kaikkien nazorakien johtaja oli joskus sanonut.

Ette tarvitse nimiä. Nimet ovat tarpeettomia.
Teillä on vain yksi tehtävä elämässänne ja tiedätte sen tehtävän, kun katsotte tunnistelaattaanne. Minun omassani lukee Kenraali. Siinä lukee 001.

Se tarkoittaa, että minut on tarkoitettu johtajaksi. Se tarkoittaa, että olen ensimmäinen. Se tarkoittaa, että kukaan ei ole yläpuolellani. Vaikka voitte nousta joukoissa, teidän täytyy ymmärtää, että ette tule koskaan olemaan ensimmäisiä.
Rotumme ei elä ilman kaikkien panosta. Kaikilla on paikkansa. Kone ei pyöri, jos osia puuttuu.

Nimet ovat saastaisille, epäorganisoiduille ja omasta olemassaolostaan ylpeille matoraneille. Me emme tarvitse niitä.

Veremme on pyhää.
Järjestys on pyhää.
Työ on pyhää. Na Zora.

006 heitti kynän sivuun ja yritti unohtaa "Stephenin" parhaansa mukaan. Tällaiset asiat vain häiritsisivät työtä.
Työ oli pyhää.

Lehu-metsä
Skakdien leiri

Useita erivärisiä liskomaisia olentoja käveli edestakaisin ja teki kuka mitäkin rähjäisen leirikylän pihalla. Ilmapiiri oli selvästi kireä. Kukaan Skakdeista ei pitänyt odottelusta. He olivat olleet tällä saarella jo kuukauden, ja sinä aikana he olivat ryöstäneet vain yhden kylän. Paikka oli Allianssin etuvartioasema, ja lähinnä Klaania kaikista tukikohdista. Käytännössä koko saaren länsipää oli Skakdien aluetta, sillä torakoiden varuskunnat sijaitsivat maan alla ja saaren itäpäädyssä.

Everstiluutantti Werekk istui vihreässä riippumatossa ja tuijotti pöydällään olevaa karttaa. Hänen pöytänsä oli sotkuinen ja täynnä tyhjiä pulloja sekä papereita.
Ilman Skakdi oli tympääntynyt koko operaatioon. Kenraali Gaggulabio hännysteli pahaisia ötököitä, eikä sotilailla ole ollut pitkään aikaan tekemistä. Mikä pahinta, alkoholi oli taas pian loppumassa. Pitäisi odottaa uutta lastia Zakazilta.

Skakdi heitti kartan sivuun, hörppäsi pullostaan ja nousi. Hänen selkäänsä pisti käveleminen, kiitos sen Ilman Toan johon hän oli törmännyt ryöstöretkellä. Lisko kirosi jotain ja asteli hieman kyyryssä kylän keskipihalle.
Varuskunta oli rakennettu linnakemaisesti, puiset muurit uloimpana ja teltat niiden kyljissä. Keskellä linnaketta oli suuri piha.
Oikeastaan muurit tarvittiin lähinnä rahien loitolla pitämiseen, Klaanilaiset eivät hyökkäisi koskaan.

“Hei skrararar, mitä me edes toimitetaan tällä skrarrarin saarella? Miksei me vaan skrararar häivytä jonnekin, missä saa tapella?” hieman juopunut kiven skakdi huusi kuuluvasti pihalla. Joku toinen nyökytteli tyypin vieressä.
“Mut hei, me saadaan tästä palkkaa”, joku mainitsi.
“Ei täällä voi ostaa mitään. Häivytään takaisin Zakazille”, samainen kiven skakdi valitti.

Werekk huokaisi ja käveli pöydän luo.
“Te saatte palkan yhtä hyvin odottelusta kuin taistelustakin. Niin kauankin kenraali maksaa meille, me tottelemme kenraalia”, hän sanoi selkeästi. Hän ymmärsi turhautuneisuuden, olihan hän sitä itsekin. Mutta hän ymmärsi myös sen, että jos hän antaisi joukkojen kapinoida, hän menettäisi päänsä.

“Ei täällä oo tapahtunu mitään pitkään aikaan! Ei ne skrararain ötökät aio koskaan hyökätä”, sama juopunut jatkoi mekastamista.
Sitten se pyyhkäisi oluttuopit alas ja hyppäsi pöydälle.

“MINÄ JULISTAUDUN SKAKDIEN UUDEKSI KUNINKAAKSI JA LUPAAN TEILLE SKRARARAR TAISTELUA!” se karjui. Joku uskalsi hurrata.
Kuului laukaus ja juoppo kaatui nurmikolle. Werekk pyöräytti zamor-pistooliaan ja heitti sen takaisin vyöllensä. Sitten everstiluutnantti joi jonkun tuopin tyhjäksi ja lähti rauhassa telttaansa.

[spoil]Tälläinen aitoa ropetusta odotellessa tehty viesti.[/spoil]