Nynrah, tehdas, voimala

Keetongu ja hänessä roikkuvat kolme Matorania olivat päässeet ulos Valimosta voitokkaan sähkömagneetti-välikohtauksen jälkeen. Vaikka sula rauta olikin sulattanut pätkän rautasillasta pois, oli siltaverkostosta löytynyt reitti ulos Valimosta. Nyt nelikko piti taukoa huomattavan rauhallisemmassa voimalaitoksessa, joka oli rakennettu joen luo kasvaneen energiantarpeen tyydyttämiseksi vain vähän aikaa sitten. Laitoksessa oli vielä paljon rakennusroinaa ja pakkauksia, joista Tongu kyhäsi väliaikaisen piilopaikan. Sankarit miettivät seuraavaa siirtoa ja tutkivat tehtaan karttaa. Kukaan ei sanonut mitään vähään aikaan.

”ULOS PÄÄSTÄNI.”
”Häh?” Ontor hätkähti.
”Aaauh. Pääni. Se oli, tuota, mielensisäinen linkki Manulta. Pyytävät apua. Minun pitää mennä pelastamaan heidät. Kertoi sijainnin.”
”Ja me tulemme mukaan,” Ternok sanoi.
”Ette varmaan tule”, Tongu sanoi, ”Menkää padon yli varastoille. Q neuvoo teidät perille. Pistäkää alukseni runko (kelluuhan sen?) joen uomaan ja pitäkää matalaa profiilia. Minulla on suunnitelma.”

Kyklooppi nosti Matoranit pois piilopaikasta ja laski heidät patosillalle vievälle rampille. Q-mies kääntyi kuitenkin vielä hänen puoleensa.

”Ota kartta, tehdas on melkoinen sokkelo. Me pärjäämme kyllä. Hyvitän sinulle myöhästymisen. Mene!” Matoran sanoi, ojensi kartan Tongun lapiomaiseen kouraan ja lähti Ontorin ja Ternokin perään. Tongu sulloi kartan taskuunsa ja sukelsi takaisin tehtaan pahoihin syövereihin oppaanaan vain häilyvä mielensisäinen kuva kohteestaan.

Nynrah
Varasto

Paksun teräsoven palaset putoilivat lattialle kolisten.
Ammuskelusta lommoinen ja vaurioitunut Avhrak Feterra leijaili verkkaisesti kohti Makuta Nuita ja Guardiania, jotka perääntyivät askel askeleelta taaemmas koodilukon takana olevaan huoneeseen. Juuri kaksikon huoneeseen siirtänyt Manu tunsi olonsa uupuneeksi. Uuden kehon kanssa tulisi olemaan vielä tottumista, ja makuta-voimien täysi hallinta tulisi olemaan näin vähillä voimilla hyvin vaikeaa.
Kaksikkoa lähestyvä mekaaninen hirviö venytti teräskäsivartensa niiden äärimmäiseen pituuteen, mikä sai olennon näyttämään huomattavasti suuremmalta ja uhkaavammalta. Feterran metallinen pää oli kyyristynyt mahdollisimman etukenoon ja lähelle sen kahta uhria. Metallinen pää kääntyili tarkoituksenmukaisesti puolelta toiselle, mutta sinisten silmien jäinen hohde pysyi tarkasti makutassa ja skakdissa.
Feterran mukana huoneeseen leijaili kaksi syyttävästi tuijottavaa Avhrak Va:ta, jotka asettuivat sen molemmille puolille. Tainnutussäteiden lasertähtäimet syttyivät.

Guardian vilkuili ympärilleen. Huone, johon rautainen kuolema oli ajanut kaksikon oli täynnä suuria teräskanistereita, joiden pintaa ruoste alkoi jo joistakin kohdista syödä. Matoran-kielisiä kemikaalien ja kaasujen nimiä luki kanisterien etiketeissä.
Huoneen seinät olivat kivisen harmaat ja erittäin jykevät, eikä niiden pinnassa ollut ainuttakaan naarmua tai edes kulumaa. Vain yhdestä ovesta pääsisi ulos.
Guardian katsoi sinihohtoisiin silmiin ja piti ilmeensä vakavana.

"Vai niin. Ajoit meidät umpikujaan."
Guardian nosti kiväärinsä hitaasti esiin ja piti tähtäyksensä Feterran keskimmäisessä silmässä.
"Nokkelaa", Guardian joutui myöntämään hampaidensa välistä.

Makuta Nui seisoi Guardianin vieressä, osoitellen Feterraa sen lajitoverin irtonaisella kouralla. Hän vilkuili Feterran takaa näkyvää oviaukkoa toisella silmällään, mutta katsoi vihjailevasti Guardianiin toisella. Makuta raotti suuaukkoaan ja ilmeili Guardianille niin huomaamattomasti kuin vain kykeni.

Ennen kuin makuta ehti lähettää Guartsulle minkäänlaista viestiä, jokin tukki oviaukon ja sulki ulos siitä huoneeseen pilkistävän valon. Guartsun ja Manun silmät laajenivat. Oikeanpuoleisesta Va:sta alkoi kuulua radionomaista säröääntä.
"...hieno ajatus, nokkelat antagonistini, mutta olen askeleen teitä edellä", Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni sanoi suorastaan kohteliaasti. "Astuitte juuri teollisuuskemikaalien ja kaasujen säilytyshuoneeseen, ja turvallisuussyistä noita seiniä ei kaataisi edes ohjusisku."

Makuta Nui pihisi happamasti ja sekä Makuta- että Feterra-käsi puristuivat nyrkeiksi. "Rrrrrgh. Hieno palo-ovi."

Zorak hykerteli. "Nimenomaan. Toisaalta taas...en haluaisi heittää näin hyvää vastustajaa roskiin näin...tylsässä paikassa. Jos jaksatte kuunnella tarkasti, voin antaa pienen mutta hyödyllisen vinkin."
Skakdi-tiedemies naurahti taas lämpimästi, mutta nauru loppui lyhyeen. Yhden kemikaalivarastossa kaikuvan plasmalaukauksen jälkeen oikeanpuoleinen Avhrak Va putosi maahan kolmena savuavana osana, jolloin sen jäänsininen silmävalo välkkyi vähitellen sammuksiin. Guardian siirsi tähtäimensä takaisin uhkaavasti leijuvaan Feterraan.

Kesti joitakin sekunteja radiohiljaisuutta, ennen kuin jäljelle jääneestä Avhrak Va:sta kuului ääntä.
"...otan tuon kieltävänä vastauksena. En siis pakota. Hyvästi, Vartija. Hyvästi, hirviö."

Radioäänien kaikottua Va ja Feterra hyökkäsivät välittömästi, mutta niin tekivät myös Guardian ja Makuta Nui. Huoneen katonrajaan vetäytynyt Avhrak Va ehti ampua seitsemän lumenvalkoista tainnutussädettä skakdin ja makutan suuntaan ennen kuin äänekkäiden siivenheilahdusten myötä Manu sinkoutui korkealle. Viimeinen näkymä kamerarobotin sinisessä silmässä oli metallinhohtoinen Feterra-kämmen, joka musersi sen ruttuun.

Sillä aikaa Guardian opetteli tanssimaan. Hän hypähteli suorastaan rytmikkäästi edestakaisin väistellessään Feterran ammuksia. Rautarobotin kämmenpohjista syöksähtelevät valkoisena hohtavat sarjatuliammukset kimpoilivat pitkin huonetta ja ajoittain hipaisivat Guartsun jalkoja aiheuttaen pieniä palovammoja. Päästyään jaloilleen Guardian jakoi pari hajanaista laukausta kivääristään kohti Feterraa. Molemmat tärähtivät sen pintaan voimakkaasti ja saivat ilmassa leijuvan koneen heilahtamaan taaksepäin ja kolahtamaan vasten kaasukanistereita. Laukauksista jäi koneen pintaan vain tummanpuhuvia naarmuja ja lommoja ja Feterra näytti pääasiassa ärtyvän osumista. Punahehkuinen plasma kerääntyi sen olkapäätykkien sisällä ja näytti olevan valmiina räjähtämään tulisesti kohti Guartsua.

Ennen mahdollisesti kohtalokkaaksi osoittautunutta kämmensädelaukausta Feterran päähän kuitenkin kolahti jotain. Siipiään kärpäsmäisesti räpyttelevä Manu roikkui nyt metallihirviön päässä ja hakkasi sitä molemmilla nyrkeillään, mikä sai olennon heilumaan edestakaisin. Manun harhauttaessa Feterraa Guartsu vaihtoi vikkelästi Vartija-kiväärinsä tulitustoiminnon sarjatuleksi ja antoi aseen laulaa. Tuhoisan plasmaoopperan jokainen nuotti osui suoraan Feterraan ja pehmensi sen kuorta. Huoneen akustiikka sai äänet kaikumaan niin, että mikään muu ei edes kuulunut varastossa.
Makuta Nuin oli pakko turvautua telepaattiseen kanavaan.
ÄLÄAMMUÄLÄAMMUUUUUUUUUUUUUH!
En minä sinuun osu, älä huoli, Guardian pohti kylmän viileästi tilanteesta huolimatta.
Et takuulla, mutta satutko hyvä Gurvana nyt vain huomaamaan, että takanani on tasan neljätoista kanisteria tulenherkkiä kemikaaleja.
Guardian asteli Feterraa kohti, vaikka kiväärin tuoma vastus sitä vaikeutti. Leijonanosa ammuksista osui teräksiseen tappokoneeseen ja loput seinään sen takana. Saanen pyytää edes vähän luottamusta?

Makuta oli vastaamassa jotain. Ajatuksen voimalla vastaamisessa sattui kuitenkin olemaan se sisäinen ongelma, että ajatuksia oli vaikea hallita. Ajatusten hallinta osoittautui erityisen vaikeaksi silloin, kun ajattelija koki suuria tuskia.
Avhrak Feterra tarttui hetken hallitsemattomuuden jälkeen Manuun kaikilla neljällä kourallaan.
"K-k-kehotus: Ku-ku-KU-kU-kUoLE."
Kaikki kourat ampuivat yhden valkoisen ammuksen Manuun, joka karjaisi tuskissaan. Sitten Avhrak Feterra heitti Makutan taakseen. Yllättävän painava pimeyden olento törmäsi takanaan oleviin kanistereihin ja jäi makaamaan liikkumattomana.

Guardianin ilme oli epäuskoinen, mutta se muuttui sekunnissa vihaiseksi. Skakdi veti lippaan ulos, iski uuden sisään ja jatkoi tulitusta kohti Feterraa, mutta nyt se osoittautui vaikeammaksi. Metallikonetta ei häirinnyt enää mikään ja Guartsu joutui ampumaan varovaisemmin välttääkseen kanistereihin osumista.
Varovaisuus osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ripeästi liitävä Feterra oli kahdessa sekunnissa aivan Guardianin edessä. Sen teräskoura nappasi kiinni skakdin kaulasta ja nosti tämän ylös teräksisen tiukkaan kuristusotteeseen.
Sininen skakdi pudotti kiväärinsä lattialle ja yritti epätoivoisesti vääntää Feterran suurta kättä irti kurkustaan. Veri alkoi maistua Guardianin suussa ja näköaisti alkoi vähitellen pettää.
Hirviön olkapäissä kuumenevat plasmalaukaukset olivat valmiina ampumaan. Ne kääntyivät kohti skakdin päätä päästääkseen sinertävän sotaveteraanin tuskistaan.

Feterra kuitenkin sammutti plasma-aseensa välittömästi suorastaan hätääntyneenä, kun se huomasi ympäröivän huoneen täyttyvän kellertävästä, pistävänhajuisesta kaasusta.
Teräskoura aukesi ja Guardian putosi lattialle metallihirmun otteesta. Skakdi hengitti kuin viimeistä päivää pidelleen kurkustaan kiinni.
Feterran pää kääntyi kokonaan ympäri.
"Si-Sih-sInÄ.."
Makuta Nui seisoi valtavien teollisuuskaasukanisterien päällä vahingoittuneena, mutta virnuillen voitokkaan näköisenä. Kanisterit olivat auki ja bensiiniltä haiskahtava kaasu täytti vähitellen huonetta.
"Ha ha ha haa. Ammu meidät ihan vapaasti, jos haluat."
Guardian nousi pystyyn plasmakivääri käsissään, mutta hän ymmärsi sen olevan huono vaihtoehto. Skakdi laittoi kiväärin takaisin selkäänsä ja naksautti rystysiään.

Feterra sammutti sekä kämmenpohjissaan että olkapäissään olevat sädeaseet. Jos tunteeton tappajakone olisi pystynyt raivoamaan, se olisi tällä hetkellä kiroillut kuin merimies.
Feterra puristi kouransa nyrkkeihin ja syöksyi kohti Manua.

Ko-Huna-Koro, iso mökki

Snowman avasi silmänsä. Sitten suunsa.
"Mhhmömmöm?"
"Kas vain, herätys sinullekin" hänen vieressään loikova Make sanoi huvittuneisuutta äänessään.

Snowie nousi hieman ryhdikkäämpään asentoon pehmeässä tuolissaan ja katseli ympärilleen.
"Torkahdin?"
"Voi kyllä."
"Eh, paljonko kello on?"
"Et sinä uinaillut kolmea tuntiakaan, katso ulos ikkunasta niin näet."

Näennäisen suuren ponnistelun tuloksena lumiukko vääntäytyi ylös tuolista ja tallusti ikkunalle.
"Kappas. Pimeää tuolla ulkona."
Makekin nousi seisomaan ja liikkui Snowien rinnalle.
"Joo. Vasta äsken tummui tuollaiseksi, ei se ole vasta kuin myöhäinen ilta. Tai ehkä tämä on jo aikainen aamu. Paha sanoa, kun minäkin nukuin tovin."
"Mitenkäs Kepen tutkimus, saiko hän-"

Snowie kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä, kun hän näki ikkunan heijastuksesta takan ääressä kyhjöttävän vihervalkoisen Toan. Kepe oli selvästi hereillä, mutta näytti kuitenkin olevan jonkinasteisessa transsissa. Hän käänteli edessään olevia papereita aina vähän väliä ympäri ja mutisi hieman itsekseen. Hänen silmänsä verestivät selvästi, eikä Toa näyttänyt pysyvän hereillä kuin ajatuksen voimalla.

Tarkkailtuaan toveriaan hetken Snowman viittoili Makea kumartumaan puoleensa, ja supatti tämän korvaan.
"Kutsun tuota 'Spinsterin uskomattoman jääräpäiseksi mutta ihailtavan sinnikkääksi onkominunmuktarkoitustutkiajotainilmankahvia -tilaksi'. Olisit nähnyt pari kuukautta takaperin, kun hänen Valvojansa reistaili. Kaveri pysyi hereillä varmaan kolme päivää putkeen."
Make katseli siirsi katseensa Kepestä Snowieen.
"Tuota, sepä hienoa. Eikö meidän pitäisi auttaa häntä noiden papereiden kanssa tai jotain?"
"Muuten kyllä, mutta ainakaan minun työpanostani hän ei niinkään arvosta kuin pidä äärimmäisen häiritsevänä. Joten, ehkä annamme hänen hoitaa käännöstyön."
"Aa. Okei."

Sitten Make kääntyi takaisin ikkunaan päin, Snowie teki perässä.
"Myrsky tuntuu vain voimistuvan" punainen moderaattori mietti ääneen. "Hellittääköhän se tuosta vielä?"
Kummatkin klaanilaiset tuijottivat pimeyteen. Lumimyrskyn näkeminen kaikesta siitä valottomuudesta oli vaikeaa, mutta tuulen tuiverruksen kuuli hiljaiseen mökkiin hyvin.
"Sen täytyy. Emmehän me muuten voi jatkaa matkaamme, vai mitä?" Snowie sanoi hymyillen.

Pieni saaripahanen, jossain merellä

Sade piiskasi Summerganonia ja Serania, jotka kyhjöttivät pienellä luodolla keskellä synkkää merta. Oli yö ja aivas oli pilvessä, eikä tähtiä näkynyt. Seran katseli äänettömänä kaksikon päivällä kyhäämän nuotion jäännöksiä. Sade oli sen sammuttanut, eikä heillä ollut voimia ja intoa enää väkertää suojaa. He vain istuivat puun runkoon nojaten ja odottivat

Summerganon oli kietoutunut viittaansa, jota sade kasteli. Tuona synkkänä, sateisan yönä Summerganonin mieleen tulvahtivat muistot matoranien ystävällisyydestä ja ne lämmittävät hänen mieltään, mutta toivat pintaan myös haikeita ajatuksia. He olivat kaukana Klaanista, merellä, sateisan yönä.

Kaksikko oli tietoisesti valinnut saaren mahdollisimman läheltä saarta, jonne Kapura jäi. Saarta, jonne Kapura jäi toteuttamaan kohtaloaan, mikä se ikinä sitten olikin. Kolme hyvettä tai ajatus Suuresta hengestä ei ollut koskaan johdattanut Summerganonia orjallisesti eteenpäin, mutta sinä hetkenä, jolloin Summerganon ja Seran päättivät lähteä saarelta, oli jokin suurempi saanut heissä vallan. Vai oliko? Kenties se oli vain hetken mielijohteesta tullut päätös, mutta he uskoivat, että saarelle jääminen oli osa Kapuran kohtaloa. Tuo saari oli yhä heidän näköpiirissään. Ja tuona sateisena yönä, kun Seran ja Summerganon istuivat sammuneen nuotion äärellä, puuhun nojaten, näkivät he miten pilvet rakoilivat ja yksinäinen tähti ilmestyi tuon saaren yläpuolelle.

Aamulla kumpikaan ei tiennyt, oliko koko yö ollut unta tai sitä, milloin he olivat nukahtaneet, mutta heissä oli syttynyt toivo. He haistoivat raikkaan meri-ilman, aurinko paistoi ja tuntui, kuin heidän voimansa olisivat palautuneet ihmeen kaupalla tuona yönä.

"Kapura tarvitsee meitä", Seran totesi hiljaa ja Summerganon nyökkäsi. He astuivat taas veneeseen ja Seran ohjasi sen kohti saarta, jonne heidän toverinsa oli jäänyt.


Tuntematon saari, eli "Zairyhin saari"

Summerganon ja Seran ankkuroivat veneen kallioiselle rannalle matalikkoon ja kahlasivat kuiville. Päivänvalossa, positiivisella mielellä kohdattuna saari ei tuntunut heti niin uhkaavalta, vaikka se oli läpeensä villi ja suuret pedot vaanivat siellä.
"Pitäisikö meidän suunnatta sinne, missä viimeksi kadotimme Kapuran?" kysyy Summerganon Seranilta, joka tyyvyy vain mumisemaan hyväksyvästi. Kaksikko suuntaa päättäväisesti kohti tiheää metsikköä, aivan kuten viime kerrallakin.

Heidän kimppuunsa ei käyty. Aivan kuin saaren ikivanhat, villit pedot ja voimat olisivat lamaantuneet. Summerganon kääntyi katsomaan taakseen. Metsikkö tuntui ikäänkuin umpeutuvan heidän takanaan, eikä rantaa näkynyt. Mutta nyt se ei pelottanut. Seran jatkoi päättäväisesti eteenpäin ja Summerganon seurasi, tarkkaillen jatkuvasti ympäristöä. Hetkessä kaikki muuttui painostavaksi ja kaksikosta tuntui, kuin he olisivat matkalla pimeyden sydämeen.

"Suga, katso!" Huikkaa Seran ja Summerganon kiinnittää huomionsa taas reittiin pimeiden puskien sijaan. Heidän edessään on juuria. Valtavia juuria, osa katkenneita, osa kunnossa. Ne jatkuvat käytävämäiseen aukkoon tiheässä metsässä. Sinne, minne Kapura silloin katosi. "Ole valmis", Summerganon sanoo ja vetää miekkansa esille. Seran tekee samoin ja niin kaksikko astelee juurikkoa seuraten kohti metsän tiheintä aluetta.

Juuria täynnä oleva polku vei kymmenen metrin jälkeen jyrkästi alaspäin ja he saapuivat pimeään, varjoisaan paikkaan. Puut kasvoivat tiheästi heidän ympärillään ja heidän edessään oli kallio, jonka huippu työntyi ulospäin varjostaen puiden raskaiden oksistojen kanssa; auringonvaloa ei juuri päässyt läpi. Juuria oli siellä täällä, mutta ne olivat paikallaan. Puuseinämän takaa näkyi jotain harmaata, jokin rakennus. "Tuolla..." Seran kuiskasi ja Summerganon katsoi hiljaa puiden läpi. Yhtäkkiä hän lähti juoksuun ja Seran seurasi esimerkkiä. Oksat katkottiin tieltä pois, eteen osuvat juuret kokivat kovia. Kaksikko kampesi itsensä kasvillisuus-seinän läpi ja sen läpäistyään heidän eteensä levittäytyivät maahan lysähtäneet ruosteiset ovet ja valtava halli. He astuivat sisään. Jostain kuului ääniä.

Summerganon ja Seran pitivät miekkansa valmiina kävellen hitaasti eteishallia eteenpäin. He kuulivat korisevia, uhkaavia ääniä. Ehkä se oli vain kuvitelmaa, ehkä ei, mutta he tunsivat, että Kapura oli lähellä. Ja jokin muu.

[spoil]Kiitokset Kapuralle ohjauksesta.[/spoil]

Nynrah, kaasuinen kemikaalihuone



”KUOLEEEEERGGHH!” Makuta Nui huusi hakatessaan Feterran päätä nyrkeillään. Hän istui metallihirviön niskassa estäen jaloillaan putoamisen. Feterra huojui sinne tänne ja yritti ravistaa vaivan niskastaan. Sillä välin Guardian yritti murtaa palo-oven. Hän kuitenkin joutui luovuttamaan, sillä ovi ei avautunut, vaikka hän kuinka väänsi sitä auki.
Olisipa Tongu täällä… Guartsu ajatteli tuskissaan. Hän saisi tämän oven väännettyä auki.
Seuraavaksi Makuta lensi hänen viereensä ja löi päänsä seinään.
”Tästä ei saisi muodostua tapaa”, Manu valitteli.
”No älä iske päätä seinään”, Guartsu irvaili. Sitten Feterra sieppasikin hänet käsittelyynsä.
”Aaaa-puuuuu-aaaaargh!” Guartsu huudahti, kun Feterra yritti murskata hänen selkärankaansa palasiksi pidellen kahdella kädella ruumista paikallaan ilmassa ja hakaten toisella kahdella.
Apua? Manu viestitti.
APUAAAAA!
Miten olisi molekulaarinen häiriö?
Ggggrhhhrhhrhhhhhhhzrb.
Saa luvan kelvata.
Feterra pysäytti toimintansa huomatessaan, että Makuta hyökkäsi suoraan sen silmille. Se paiskasi Guardianin maahan ja yritti estää Makutaa, mutta tämä ehti päästä kosketuksiin Feterran pään kanssa. Pian rautaolento huomasi, että sen silmät olivat kadonneet. Makuta hänen päällään nauroi voitonriemuisena.

Feterran aistit eivät kuitenkaan näyttäneet rajoittuvan näköön. Se tarttui äkkiä kiinni Manun ruumiiseen ja työnsi hänen päänsä katon sisään.
Tuuuuoooo saattoi sattua… Guardian ajatteli.
Feterran päästettyä irti Makutan ruumis jäi riippumaan katosta. Sitten hirviö alkoi hakata roikkuvaa ruhoa.
”Julma kone”, Guardian murisi. ”Eikö sitä saa hengiltä millään?”
Paljonkohan tuo mahtaisi painaa? Manun ääni sanoi hänen päässään.
Feterrako?
Juuri se. Kiirettä. Tämä ei tunnu mukavalta. Luulen hajoavani pian. Kirjaimellisesti.
Olisiko sata kilogram-
KYSYIN PAINOA, EN MASSAA!
Öh…
Massakertaagravitaatiokentänkiihtyvyysjasittenkuntiedänsen…
Guardian ei päättänyt jäädä kuuntelemaan vaan hyökkäsi jälleen Feterraa päin. Feterra kuitenkin otti hänet kiinni, ennen kuin hän ehti iskeä ensimmäistäkään lyöntiä. Pian entinen vartija roikkui katossa Makuta Nuin vierellä.
Ei kuulunut suunnitelmiin, Guartsu pihisi ottaessaan vastaan luonnottoman julmia iskuja.
Valmiina irrottamaan pään katosta, Manu vastasi hiljaa, jos pään sisäinen ääni voi olla hiljainen.
Sitten Feterra romahti lattian läpi. Manu irrotti itsensä katosta ja rysähti lattialle.
”Ei… jaksa”, hän voihkaisi. Guadian pudottautui hänen vierelleen.
”Kuinka paljon voimia jäljellä?” hän uteli.
”Miten tämän sanoisi. Jos pitäisi juosta, hankalaksi käy.”
”Hankalaksi käy muutenkin, sillä ovi on yhä kiinni.”
”Pudotin sentään Feterran lattian läpi. Paitsi, että…”
”… ne osaavat…”
”… lentää.”
Samassa lattian läpi lensi rautainen kuolema, joka sieppasi kaksikon ja heitti sen päin räjähdysherkkiä kemikaaleja. Guardian yritti nousta ylös siitä, mihin oli jäänyt, kunnes huomasi, että oli tahriutunut kokonaan johonkin likaisenkeltaiseen. Sitten hän katsoi vierelleen. Tiedoton Makuta ei voisi auttaa häntä juuri nyt. Feterra liisi häntä kohti.
Se ei enää näe mitään! Guardian tajusi. Tietenkään ei. Sillä ei ole silmiä.
Hän kirosi itsekseen typeryyttään. Sitten hän äkkäsi, että hänen takanaan puinen laatikko oli syttynyt palamaan rikkoutuneen kemikaalipullon valutettua sisältönsä sen päälle. Ja koko huone alkoi olla täynnä kaasua.
Diffuusio… saapui yksittäinen ajatus Manun suunnalta.
Differentiaalilaskenta. Diffraktio. Differenssi.
Guardian päätti jättää nämä ajatukset huomiotta ja keksittyä ongelmiinsa: räjähdysherkkää kaasu oli levinnyt huoneilmaan, hänen takanaan leimusi palava laatikko ja silmätön Avhrak Feterra oli metrin päässä hänen edessään.

”Ei parhaita päiviäni”, Guardian sanoi puoliääneen.

Ko-Huna-Koro, mökki

Kepen väsyneet silmät laajenivat hetkessä.

Luinko minä juuri oikein? hän mietti ääneen. Valkoinen Toa kaivoi vieressään olevan käännösoppaan 'Minä mitään Rauta tarvitse' paperipinon alta, ja etsi oikean kohdan. Sitten hän vertasi sitä muuannen Arkistoista lainattuun muinaiskirjoituskarttaan, tutki paikallisen Matoran-väestön murrekaaviota ja viimein nosti kivitaulun käsiinsä, ja luki kohdan uudelleen.

Kyllä, siinä tosiaan lukee Nimda.

Valkovihreä Toa kääntyi tuolillaan ympäri ja huikkasi: ”Snowie, Make, tulkaa kat-”

Kaksi klaanilaista nukkuivat.

”Snowie! Make!”

Ei reaktiota.

Kepe keskitti voimansa, ja aktivoi harvinaisen vähän käyttämänsä elementaalivoimat. Hänen avoimesta kämmenestään singahti pieni valkoisena hohtava säde kumpaankin uinailevaan klaanilaiseen, ja nämä säpsähtivät kylmän vaikutuksesta hereille.
”Mhhmhmmmolenhereillä!”
”Hynngh kuka missä mitä?”
”Kaverit tänne nyt!”

Make ja Snowie laahustivat silmiään hieroen kärsimättömän näköisen Kepen luo.
”Oliko pakko herättää? Näin juuri kivaa unta ja ai joo sinä et ole saanut nukkua ollenkaan ei mitään niiiin oli asiaa?”
Kepe mulkaisi höpöttävää Snowieta hassusti, mutta kumartui sitten kivitaulun puoleen.
”Luulen, että tässä puhutaan Nimdasta.”
”Näytäpäs” Make hihkaisi, ja poimi kivitaulun käsiinsä. Muinaisella kielellä kirjoitetun kivitaulun. Hetken hiljaisuus. ”Tai jos sinä lukisit ääneen?”

”Sitä minäkin” Kepe tokaisi, ja otti taulun vastaan. Hän kaivoi käännösmuistiinpanot, ja aloitti hitaasti etenevän mutta sangen painokkaan lukemisensa.

”Kolmannenkymmenennen päivän aattona Hän tuli ensimmäisen kerran. Vielä Hän, Profeetta, antaa meille uuden mielen, ja niin me puhumme viisain suin, huudamme kaikki Hänen nimeään, kaikki me palvelemme Häntä.”
”Hän vai HÄN?”
”Shh, antaa Kepen lukea.”

Vihervalkoinen Toa rykäisi kurkkuaan, ja jatkoi vaivalloista käännösluentaansa.
”Hän, Profeetta, tuo takaisin ne, jotka murehtivat kaukana sieltä, missä kansansa kokoontuu. Olet meidän kotimme, meidän tähtemme yössä. Nimdan valo loistaa siellä missä Sinä-”
”Hei, Nimda!”
”Oikeastiko?”
”Ai joo anteeksi, jatka.”

”... kuljet ja johdat kansamme hyvyyteen. Vaikka kylvätte vähän ja leikkaatte vähemmän, jäätte syödessäkin nälkäiseksi, ei viisauden valo teitä jätä. Saatte mielen rikkaudet, kun Profeettaa seuraatte. Hän... Eh, tässä koko loppupätkässä ei lue enää mitään Nimdasta. Mutta ilmeisesti tämä 'Profeetta' matkusti syvemmälle saaren sydämeen, ylös Mt. Ämkoon rinteitä.”

Uhrak oli ilmestynyt kolmikon taakse.
”Hyvää luettavaa?”
”Kas, hei herra.”
”Tuota noin...” Kepe aloitti hieman epävarmasti. ”Ihan kuin Klaanin saarella olisi kokonaan oma uskontonsa. Miten on mahdollista, ettemme tiedä tästä mitään?”
”Voi, poikaseni” Uhrak selitti. ”Kun tänne muutti muilta alueilta väkeä, ja varsinkin järjestönne saavuttua tänne vanhat ja uudet perinteet sekoittuivat keskenään. Mutta mitä syvemmälle saaren sisäosiin mennään, sitä enemmän vanhoja tapoja on jäljellä.”
”Eli. Jos jatkamme matkaamme Mt. Ämkoon rinteitä ylös, saatamme saada lisää selville Nimdasta?”
”Luonnollisesti.”
”Toverit” Kepe julisti. ”Näyttää siltä, että matkamme jatkuu.
”Aamulla” Make lisäsi, ja käpertyi mukavasti huoneen nurkkaan Snowien asettuessa pehmeään tuoliinsa.

Kepe jäi tuijottamaan matkakumppaneitaan hetkeksi, mutta kävi sitten itsekin pitkäkseen suuren taljan päälle.

Vanha laboratorio

Summerganon ja Seran astelivat varovasti sisälle. Metalliset koneet ja lasinsirut tuijottivat kaksikkoa vaitonaisina. Huoneen kuolleet juuret yhtyivät eräässä nurkassa, jonka ympärillä oli eniten lasinsiruja sekä muuta epämääräistä sälää.

"Kapura?" Seran huusi. Ei vastausta. Vain pieni veden väreilyä muistottava ääni.

"Kapura? Oletko siellä?" Summerganonkin yritti. Ei vastausta taaskaan, mutta veden väreilyä muistuttava ääni voimistui.

Viimein Seran rikkoi hiljaisuuden joka vallitsi, kun kaksikko tutki vanhaa laboratoriota odottaen Kapuran hyppäävän varjoista tai lonkerohirviön vangitsevan heidän.

"Miksi täällä on näin valoisaa?" Seran kysyi. Summerganonkin ihmetteli: pieni ovi ei voinut tuoda suureen huoneeseen niin paljon valoa. Ulkoa ei tosiaankaan näyttänyt, että katossa olisi valtavasti reikiä. Summerganon päästi hämmästyneen huudahduksen katsoessaan kattoa varmistaakseen reikien määrän.

Kattoa ei näkynyt. Sen sijaan huoneen katto oli väreilevän, kristallinkirkkaan nesteen peitossa. Neste näytti muodostavan kuvioita, mutta niitä ei erottanut selvästi. Väreilevä ääni voimistui?

"K-Kapura?" Seran kysyi katsellessaan katon omituista nestettä, joka valaisi huonetta. Hetken oli hiljaista. Sitten nesteestä kuului ääniä, joita kumpikaan kaksikosta ei kuitenkaan erottanut puheeksi.

Hetken Toat seisoivat siinä katselemassa ihmeellistä nestettä. Hetken Summerganon luuli erottaneensa nesteessä omat kasvonsa, mutta ne hävisivät nopeasti. Myös Seran näytti lumoutuneen mystillisestä mutta jollain oudolla tavalla kauniista nesteestä, joka taianomaisesti leijui katon tuntumassa.

Sitten oviaukkoon ilmestyi tumma hahmo. Se puoliksi käveli ja puoliksi leijui ilmassa. Välkehtivän kaasumaisen nesteen valossa Toa-kaksikko erotti hahmon selvästi.

"Kapura?" Summerganon kysyi hiljaa, mutta tiesi jo vastauksen. Hahmo ei millään osoittanut huomaavansa häntä tai Serania. Se oli Kapuran keho.

Sitten kaikki pimeni.

Seran ja Summerganon tajusivat nesteen pudonneen maahan. Se tuntui kylmältä ja kaasumaiselta. Neste väreili hiljaa ja sitten katosi.

"Kiitos", Kapura sanoi jälleen omassa kehossaan.

"Kapura?" Seran kysyi. "Mitä... mitä tuo oli?"

"En tiedä", Kapura sanoi hiljaa ja lähti kävelemään kohti ovea.

"Onko kaikki kunnossa?" Summerganon kysyi Kapuralta, joka oli jo ehtinyt ovensuulle.

"Paremmin kuin koskaan", Kapura sanoi pidettyään dramaattisen tauon. "Paremmin kuin koskaan."

[spoiler=Kröhm.]Hieman lyhyt, mutta vie tarinaa eteenpäin.[/spoiler]

Tuntematon saari

Summerganon, Kapura ja Seran kävelivät ulos synkästä ja ahdistavasta metsästä.Kapura johti joukkoa, eikä sanonut matkan aikana mitään. Myös Summerganon ja Seran olivat vaiteliaita. Kolmikko ei tuntenut uupumusta, vaan sai uutta energiaa ajatuksesta, että he olisivat pian taas Klaanissa.

Kolmikko ei kohdannut vastarintaa ja pääsi näin ollen turvallisesti veneelle. Kotimatka alkoi, vaisuissa tunnelmissa. Vasta kun saari oli jäänyt kunnolla taakse, alkoivat Summerganon ja Seran kerrata matkan tapahtumia. Kapura otti osaa keskusteluun vain, kun häneltä kysyttiin tarkentavaa havaintoa johonkin. Omista seikkailuistaan Kapura pysyi vaiti.

Seran piti huolen veneen ohjaamisesta, Summerganon istui ja sanoi silloin tällöin sanasen, mutta kaikenkaikkiaan matka oli hyvin vaitonainen. Kapura oli vaipuneena ajatuksiinsa.
"Olemmehan oikeassa suunnassa?" Kapura havahtui hetkeksi kysymään. "Kyllä, kurssi on oikea", vastasi Seran. "Matka on luistanut sen verran hyvin, että olemme Klaanissa huomenna", hän lisäsi ja sitten tuli taas hiljaisuus. Yön he viettivät pienehköllä saaripahasella, jotta saapuisivat virkeinä Klaaniin aamupäivällä.

Ja niin tapahtui; aamun sarastaessa horisonttiin ilmestyi tuttu näky ja parin tunnin päästä Klaanin satama-alueen tutut rakennukset ja laiturit ottivat heidät vastaan. Aurinko paistoi, pimeys tuntui taas jääneen taakse.

"Kotona ollaan", sanoi Kapura ja kiitti vielä Summerganonia ja Serania, jotka eivät viitsineet udella syytä Kapuran vaiteliaisuudelle. Kolmikko käveli yhdessä Klaanin linnaketta kohti ja hajaantui sen edustalla omille teilleen. Summerganon katsoi mietteliäästi Kapuran perään, mutta päätti sitten antaa asian olla.

Sillä tärkeintä oli, että he olivat selviytyneet pieneltä, mutta mystiseltä ja tapahtumarikkaalta matkaltaan kotiin. Sillä Summerganon vaistosi, että kotona kaikkia Klaanilaisia vielä tarvitaan. Sillä vaikka nazorak-sodan myrsky oli vielä monelle klaanilaiselle pelkkä synkkä pilvenrepale aurinkoisella taivaalla, teki se myrsy kuitenkin koko ajan tuloaan.

Nazorak-pesä
Laboratorio

Valkoisessa laboratoriossa oli hiljaista. Kello tikitti seinällä ja jossain sen lähellä nazorakien koko geeniperimän sisältävä vati porisi, kun entsyymit liikehtivät, kuumenivat, höyrystyivät ja muuttuivat toisenlaisiksi. Tohtori 006 kuunteli porinaa tarkkaillen vatia ja nojaten syvälle tuoliinsa. Valkoinen suojapuku oli hiostavan ilmapiirin ansiosta auki ja Tohtorin kädessä oli kupillinen viileää juotavaa. Nazorak-tiedemies näytti lievästi väsyneeltä.

Muut tiedemiehet olivat menneet tauolle kahdenkymmenen tunnin tuloksettoman työputken jälkeen, mutta 006 pysyi laboratoriossaan. Hän tunsi olevansa lähellä läpimurtoa. Se olisi voitokas tunne, jos hän ei olisi ollut lähellä läpimurtoa viimeiset yhdeksän tuntia. 006 alkoi turhautua lievästi.
Sisimmässään torakkatiedemies tiesi, että avain täydelliseen sukupolveen ei välttämättä ollut nazorakein perimässä. Sen voisi löytää myös jostain toisesta rahista.
006 vilkuili epäröiden pöydällään lojuvaa skalpellia ja muisti, kuinka hän oli joskus yömyöhään tutkinut pientä määrää kudosmassaa, joka oli saatu kerättyä, kun eräs Klaanin joukoissa toimiva Keltainen Jättiläinen oli hyökännyt pesään joitakin viikkoja sitten. Jättiläisellä oli ollut eräs geeni, joka olisi sopinut täydellisesti nazorakeille.

Ennen edes testihenkilön kutsumista 006 oli kuitenkin muistanut kaikkien nazorakien johtajan, Kenraali 001:n järkkymättömän puheen.

Me olemme puhtaita.
Jokainen toukka, joka kuoriutuu munastaan. Jokainen aikuinen, joka kasvaa toukasta. Kaikki meistä kantavat pyhää perintöä, joka meille on siunattu.
Olemme ainutlaatuisia. Ruumiissamme virtaa verta, jollaista ei löydy yhdeltäkään olennolta tästä maailmasta. Kenelläkään ei ole meitä puhtaampaa verta.

Miksi saastuttaisimme puhtautemme? Miksi yhdistyisimme kummajaismaisiksi Kaitoiksi toisten, epäpuhtaampien olentojen kanssa? Miksi edes sylkisimme fuusiosauvojen suuntaan?
Ja ennen kaikkea, miksi muuttaisimme puhdasta, pyhää vertamme?

Yksikään sekaverinen hirviö ei ole oikeutettu kutsumaan itseään Nazorakiksi.

006 huokaisi.
"Jääräpäät."
Hän joi juomansa loppuun ja tarttui mustekynään pöydällään. Hän ryhtyi jälleen piirtelemään valkoisen raporttilomakkeen kääntöpuolelle. Torakkatohtorin kynästä ilmestyi tällä kertaa kuitenkin vain valkoisia kuutioita ja tikku-ukkomaisia nazorakeja. Lopulta kynänjälki meni pelkäksi sotkemiseksi. Paperi täyttyi mustesotkusta ja tulisi päätymään hyvin pian roskakoriin, mutta se auttoi Tohtoria ajattelemaan. Usein hän ei edes katsonut paperia, vaan kohdisti silmänsä jonnekin kauas.

Hetken sotkemisen jälkeen 006 katsoi paperia ja ymmärsi, mitä oli mennyt tekemään. Sotkun keskelle oli ilmestynyt siistejä nazorak-kielisiä kirjaimia.
Stephen. Minä olen Stephen.

Torakkatohtorin silmät laajenivat. Nimi. Ei. Nimistä ei saanut puhua. Ne eivät vain käyneet.
Hiekanruskeat hyönteiskädet tarttuivat paperiin ja rytistivät sen palloksi. Sitten 006 laittoi paperipallon pöytänsä vieressä olevaan pienikokoiseen polttouuniin.
Nimi. Miksi hän oli kirjoittanut itselleen nimen? Mikä oli pistänyt hänet tekemään sen? Torakkatohtorin sydän pamppaili aggressiivisesti.
Ei hätää. Ne eivät...ne eivät...ne eivät kuule. Ne eivät ole kuuntelemassa.
Kätöset, siniset. Niillä on muuta tekemistä. Niillä täytyy olla parempaa tekemistä.

006 henkäisi ja nojasi kämmeniinsä. Hän ei pitänyt yhtään Abzumosta. Makuta oli hirviömäinen, julma, epävakaa ja inhottava, mutta jostain Tohtori hänessä silti piti. Hän piti nimestä. Hän ei välttämättä pitänyt Abzumon antamasta nimestä, mutta hän piti siitä, että joku kutsui häntä nimellä.
Jotain muuta palasi 006:n mieleen. Jotain, jonka kaikkien nazorakien johtaja oli joskus sanonut.

Ette tarvitse nimiä. Nimet ovat tarpeettomia.
Teillä on vain yksi tehtävä elämässänne ja tiedätte sen tehtävän, kun katsotte tunnistelaattaanne. Minun omassani lukee Kenraali. Siinä lukee 001.

Se tarkoittaa, että minut on tarkoitettu johtajaksi. Se tarkoittaa, että olen ensimmäinen. Se tarkoittaa, että kukaan ei ole yläpuolellani. Vaikka voitte nousta joukoissa, teidän täytyy ymmärtää, että ette tule koskaan olemaan ensimmäisiä.
Rotumme ei elä ilman kaikkien panosta. Kaikilla on paikkansa. Kone ei pyöri, jos osia puuttuu.

Nimet ovat saastaisille, epäorganisoiduille ja omasta olemassaolostaan ylpeille matoraneille. Me emme tarvitse niitä.

Veremme on pyhää.
Järjestys on pyhää.
Työ on pyhää. Na Zora.

006 heitti kynän sivuun ja yritti unohtaa "Stephenin" parhaansa mukaan. Tällaiset asiat vain häiritsisivät työtä.
Työ oli pyhää.

Lehu-metsä
Skakdien leiri

Useita erivärisiä liskomaisia olentoja käveli edestakaisin ja teki kuka mitäkin rähjäisen leirikylän pihalla. Ilmapiiri oli selvästi kireä. Kukaan Skakdeista ei pitänyt odottelusta. He olivat olleet tällä saarella jo kuukauden, ja sinä aikana he olivat ryöstäneet vain yhden kylän. Paikka oli Allianssin etuvartioasema, ja lähinnä Klaania kaikista tukikohdista. Käytännössä koko saaren länsipää oli Skakdien aluetta, sillä torakoiden varuskunnat sijaitsivat maan alla ja saaren itäpäädyssä.

Everstiluutantti Werekk istui vihreässä riippumatossa ja tuijotti pöydällään olevaa karttaa. Hänen pöytänsä oli sotkuinen ja täynnä tyhjiä pulloja sekä papereita.
Ilman Skakdi oli tympääntynyt koko operaatioon. Kenraali Gaggulabio hännysteli pahaisia ötököitä, eikä sotilailla ole ollut pitkään aikaan tekemistä. Mikä pahinta, alkoholi oli taas pian loppumassa. Pitäisi odottaa uutta lastia Zakazilta.

Skakdi heitti kartan sivuun, hörppäsi pullostaan ja nousi. Hänen selkäänsä pisti käveleminen, kiitos sen Ilman Toan johon hän oli törmännyt ryöstöretkellä. Lisko kirosi jotain ja asteli hieman kyyryssä kylän keskipihalle.
Varuskunta oli rakennettu linnakemaisesti, puiset muurit uloimpana ja teltat niiden kyljissä. Keskellä linnaketta oli suuri piha.
Oikeastaan muurit tarvittiin lähinnä rahien loitolla pitämiseen, Klaanilaiset eivät hyökkäisi koskaan.

“Hei skrararar, mitä me edes toimitetaan tällä skrarrarin saarella? Miksei me vaan skrararar häivytä jonnekin, missä saa tapella?” hieman juopunut kiven skakdi huusi kuuluvasti pihalla. Joku toinen nyökytteli tyypin vieressä.
“Mut hei, me saadaan tästä palkkaa”, joku mainitsi.
“Ei täällä voi ostaa mitään. Häivytään takaisin Zakazille”, samainen kiven skakdi valitti.

Werekk huokaisi ja käveli pöydän luo.
“Te saatte palkan yhtä hyvin odottelusta kuin taistelustakin. Niin kauankin kenraali maksaa meille, me tottelemme kenraalia”, hän sanoi selkeästi. Hän ymmärsi turhautuneisuuden, olihan hän sitä itsekin. Mutta hän ymmärsi myös sen, että jos hän antaisi joukkojen kapinoida, hän menettäisi päänsä.

“Ei täällä oo tapahtunu mitään pitkään aikaan! Ei ne skrararain ötökät aio koskaan hyökätä”, sama juopunut jatkoi mekastamista.
Sitten se pyyhkäisi oluttuopit alas ja hyppäsi pöydälle.

“MINÄ JULISTAUDUN SKAKDIEN UUDEKSI KUNINKAAKSI JA LUPAAN TEILLE SKRARARAR TAISTELUA!” se karjui. Joku uskalsi hurrata.
Kuului laukaus ja juoppo kaatui nurmikolle. Werekk pyöräytti zamor-pistooliaan ja heitti sen takaisin vyöllensä. Sitten everstiluutnantti joi jonkun tuopin tyhjäksi ja lähti rauhassa telttaansa.

[spoil]Tälläinen aitoa ropetusta odotellessa tehty viesti.[/spoil]

Notfunin mieli, laiva täynnä Notfuneja

"Pitäisikö minun vähän ottaa rommia..?", Kysyi eräs Notfuneista.

Koko laiva oli täynnä pelkkiä Notfuneja. Tämä olisi mitä luultavimmin Matoron pahin painajainen.

"Älä edes kuvittele, se on minun rommin-", erään Notfunin puhe keskeytyi, kun toinen ampui sen takaapäin.

"Sinne meni osa aivosoluistani.. Kiitos, Notfun", Notfun sanoi.

"Ei se mitään, Notfun, otatko rommia?", Notfun, joka oli ampunut Notfunin tarjosi.

"Selvä.. Mutta hei.. Ei täällä ole rommia", Notfun valitti.

"Onpas. Kaikkialla. Katso, meri täynnä rommimanaattirommimursua"

"Mitä hittoa?"

"Älä minulta kysy."

"Rommi."

"Minä pesen käteni tästä sotkusta, herrat", Notfun sanoi, ja hyppäsi laivasta.

Notfun käveli ympäri laivaa, joka oli sangen mielenkiintoista, koska koko laivaa ympäröi suuri meri täynnä rommimanaattirommimursua.

Sitten Notfun joi siemauksen sitä rommimanaattimitälie, jonka jälkeen hän heräsi. Notfun oli menettänyt tajuntansa hakatessaan luukkua ja pudotessaan portailta.

"Arr. Harmi että se uni loppui. Minä pidin siitä. Saakelin hipit", Notfun ärisi.

Klaanin kahvio

Tiskin takana eräs Mokel-niminen tulenpunainen Matoran kuurasi juomalaseja innokkaana. Kahvio oli Mokelin ylpeys vaikkei kukaan oikein ollutkaan varma, kuka sen itse asiassa omisti. Siitä huolimatta Mokelin elämäntavoite oli tarjota Klaanilaisille paikka, josta löytyi aina juttuseuraa, ruokaa ja muutama korttipakka. Valitettavasti metallisten tappokoneiden hyökkäys oli tuhonnut Mokelin hedelmävarastot lähes kokonaan.

"Heitä banaani, Mokel!" eräs sininen Matoran huikkasi eräästä pöydästä, jossa oli käynnissä korttipeli.
"Ei ole banaaneja", Mokel vastasi.
"Mitä sitten on?"
"Hihihi, omena. Hihihi."
"..."

Juuri silloin kahvion ovi kolahti auki.
"Katsoppa tätä, Mokel!" Kapura sanoi innoissaan ja vetäisi esiin vanhalle paperille piirretyn taulukon, jossa oli pientä tekstiä. "Taisin löytää jotain tärkeää."
"Näytä", Mokel sanoi ja otti taulukon, johon oli merkitty Adminien kahviotilauksia viikon ajalta.
"Mitä sait selville? Sen, että Guardian pitää Turkasesta?"
"Ei. Katso nyt. Adminit lähettävät selvästi salaviestejä täytetty patonki-koodilla."
"Kapura on nyt TEORIOINTIMIES."
"..."

"...Siis, oliko sinulla muita havaintoja?" Mokel kysyi Kapuralta.
"Itse asiassa on", Kapura sanoi ja kumartui lähemmäs Mokelia, jotta muut eivät kuulisi. "Sinulla on kontakteja Klaanin ulkopuolelle. Kenties Allianssiin."

"Ja mistäs niin päättelet?" Mokel, joka oli jo oppinut olemaan välittämättä siitä, että Kapura spekuloi kaikkia ja kaikkea kaikin mahdollisin tavoin, kysyi.

"Olen varjostanut sinua", Kapura totesi. "Häviät joka keskiyö johonkin."

"Työaikani päättyy keskiyöllä", Mokel sanoi. "Sitä paitsi menen vain tapaamaan tätiäni. Oletko kuullut hänen uudesta miesystävä-"

"Ah, tädilläsikin voi olla kontakteja ulkomaailmaan", Kapura sanoi välittämättä Mokelin puheesta. "Jos olen oikeassa teoriani suhteen, hän viestittää sen hammaslankamyyjän kanssa salakielellä."

Kapura nousi tiskin äärestä ja huusi vielä ovelta: "Ja koska teoriani eivät ole olleet oikeassa?"

"Niinpä niin", Mokel mumisi ja huomasi harmikseen, että pöydän kuusi korttipeli oli päättynyt siihen, että korttipakka oli lentänyt ulos ikkunasta erään vihreän Matoranin toimesta.

[spoil]TEORIOINTIMIES[/spoil]

Nynrah, Takomo

Manun mielilinkin häivähdys vahvistui Takomon käytävällä hiipivän keltaisen kykloopin mielessä. Hän oli lähellä. Tongulla oli ollut onnea. Häntä ei ollut huomattu, joskin hän oli joutunut murskaamaan muutaman vakoilulautasen Cordak-tykkinsä varrella takaapäin.

Hiljaisuuden rikkoi paukaus. Joku iskeytyi vierellä olevaan rautaseinään. Hälytyssireeni alkoi soida.

Keetongu juoksi hieman kauempana seinässä olevalle ovelle ja painoi päänsä sitä vasten. Kyklooppi raotti päänsä aistielimiä suojaavia iholevyjään kuuluvuuden parantamiseksi.

”Miten tämän sanoisi. Jos pitäisi juosta, hankalaksi käy.”
”Hankalaksi käy muutenkin, sillä ovi on yhä kiinni.”
”Pudotin sentään Feterran lattian läpi. Paitsi, että…”
”… ne osaavat…”
”… lentää.”
PANG. RÄKS. MUKS.

Tongu oli löytänyt ystävänsä. Äänistä päätellen heillä ei mennyt kovin hyvin, joten kyklooppi naksautti aseensa varmistimen pois räjäyttääkseen jykevän rautaoven tieltään. Sitten hätäsiirenin ujellus loppui ja kaiuttimista kuului väsynyt Matoran-ääni.

”Hätätila alue 72C:llä. Tason neljä kaasuvuoto. Evakuoikaa alue välittömästi. Puutumme tilanteeseen mahdollisimman pian.” Keetongu kuuli äänestä, ei tilanteeseen ei oltu todellisuudessa edes puuttumassa ainakaan Nynrah-haamujen puolesta. Nyt myöskään oven räjäyttäminen ei käynyt päinsä: Cordak-ammuksen räjähdys ja vaaralliset kaasut eivät olisi ollenkaan kiva yhdistelmä Manulle ja Guartsulle. Lähistöllä ei näkynyt sopivia lyömäaseitakaan.

Keetongu lasi aseensa syrjään, meni oven eteen ja painoi pajavasaramaiset sormensa oven reunoihin. Sormet taivuttivat metallia ja Tongu sai pitävän otteen. Hän veti kaikilla voimillaan, mutta jykevä rautaovi pysyi paikallaan. Saranat ja lukko olivat liian lujat. Keetongu yritti työntämistä, mutta ovi pysyi paikallaan. Uusi yritys. Ei mitään. Tongu nosti jalkansa oven molemmille puolille roikkuen seinällä pitäen yhä kiinni ovesta. Terävät varpaat upposivat seiniin. Ovessa roikkui nyt noin tonnikaupalla Rahia.

Ovi irtosi saranoistaan ja Tongu lensi selälleen ovi päällään.

Huoneessa olevat kolme vammautunutta hahmoa kääntyivät katsomaan kohtaa, missä ovi oli sijainnut. Guartsu makasi lattialla bensahöyryjen seassa. Manu yritti puolustautua kulmassa ja yritti sammuttaa tulta. Feterra kääntyi ovelle, mutta ei nähnyt tulijaa.

Sitten siihen osui jykevä rautaovi, joka lensi komeassa kaaressa huoneen sisään. Ovi heitti tappajarobotin suoraan vastakkaiseen seinään, mutta edes se ei tuhonnut Feterraa täysin. Se kuitenkin riitti siihen, että Tongu pääsi hyppämään huuruiseen huoneeseen ja nappaamaan henkihieverissä olevat ystävänsä mukaan.

”Pystyttekö juoksemaan?”

”Gruh”, Manu murahti hiljaa. Guartsu hytisi Tongun olkapäällä.

”Jaha,” Keetongu sanoi, ”Onneksi minulla menee paremmin. Parasta kantaa teidät turvaan.”
”Se tulee”, Guartsu houruili katsoessaan kemikaalivarastoon. Tongu kääntyi katsomaan. Vaurioitunut Feterra oli saanut kammettua oven päältään. Sen käsi oli mennyttä, ja se oli hyvin hyvin vihainen. Keetongu perääntyi muut olkapäillään muutaman metrin päähän huoneesta.

”Aaargh. Aika sinetöidä hauta, rautaäpärä”, Guardian murahti ja otti yhä kykloopin olkapäällä roikkuen kiväärinsä esiin ja ampui plasmalatauksen turhia tähtäämättä kemikaalivarastoon.

SAD-DAM.

Guartsu menetti tajuntansa.

Nimda-saari


Sininen hahmo hiipi metsässä, tai oikeastaan vaani. Hän oli nimeltään Metorakk ja hän metsästi Toia. Eräs Toa, nimeltään Matoro The Black Snow, oli Metorakkin mustalla listalla, mutta paremman puutteessa muutkin toat kelpasivat skakdi-komentajalle. Käyttäen tarkkaa kuulo- ja hajuaistiaan, Veden skakdi oli huomanut joukon Toia vähänmatkan päässä ja päättänyt nujertaa Toat, koska ainoa hyvä Toa oli kuollut Toa. Hyvällä tuurilla näillä Toilla oli yhteyksiä klaaniin, siihen sekalaisten pellejen joukkoon, joka mainosti olevansa hyvän puolella.



Metorakk päätti hiipiä pahaa-aavistamattomien uhriensa taakse ja ampua heitä zamor-pistoolillaan, jossa oli tähtäinlaitteisto. Veden skakdi käytti tällä kertaa pääasiassa punaisia ammuksia, jotka uhriin osuessaan halvaannuttavat uhrin toiminnot.

Veden skakdi hyppäsi tähystämään kallioiselle mättäälle. Hän katsoi pistoolinsa tähtäimestä Toa-joukkoa. Keltamusta, keltaruskea, musta ja valkopunainen, mutta puoliksi hopeinen Toa laahustivat metsässä. Skakdi päätti hiipiä lähemmäs.

”Minulla on huono tunne tästä,” Nurukan sanoi, katsoen ympärilleen. Metsäretki oli ollut liian rauhallinen. Äkkiä veteraani-toa näki jotain vihreillä silmillään. Jokin sininen hyppi ketterästi, käyttäen jonkinlaisia turbiineja hyppyjensä vauhdittajina, kohti Toia. Olento piilotteli puiden katveessa, lähestyen toia.

”Mitä nyt taas, vanhus?” Deleva murahti. Häntä välillä ärsytti Nurukanin huomautukset. Mutta oli ymmärrettävää että jotain oli vialla kun ei ollut tapahtunut toimintaa metsäretken aikana.

”Paljonko Nimda-temppelille on vielä matkaa?” Umbra kysyi seuruetta johtavalta Kiven Toa Samolilta.

”Nimda-temppeli on ihan pienen kivenheiton päässä”, heimonaamiota kantava Toa sanoi. Kiven Toa osoitti sormellaan eteenpäin, jolloin pilkahdus Nimda-temppelistä näkyi viidakon kätköistä.

”Hyvä, jatkakaamme siis matkaa”, Umbra sanoi, kun laukauksia kuului lähistöltä. Punaisia zamoreita lensi ilmassa kohti Nurukania ja Samolia. Toat kaatuivat nopeasti maahan. Delevan onnistui torjumaan ammuksia plasmakilvellään, jota Toa piteli mekaanisessa kädessään.
”Valmistaudu, Umbra”, Plasman Toa sanoi, kun sininen olento lähestyi heitä paraikaa. Umbra ei ajatellut muuta kuin ”Mitä karzahnia juuri tapahtui”, ja otti miekkansa selästään vasempaan käteensä.

Olento tulitti Toia jonkin aikaa, heittäen sen jälkeen tarkan heittoveitsensä kohti Umbran keltaista miekkaa. Miekka putosi keltamustan Toan kädestä, kun veitsi palasi takaisin kohteelleen, paljastaen hyökkääjän siniseksi, hopeista kypärää kantavaksi skakdiksi, jolla oli hopeinen kiiltävä haarniska ja ilkeä virne kasvoillaan.

”Tervehdys, Toat”, Metorakk sanoi ottaen hopeisen, pitkän miekan selästään. ”Valmistautukaa tuhoonne, isot Matoranit”, Skakdi sanoi, ampuen pistoolillaan Umbraa. Valon toa torjui ammuksen tykillään, heittäen samalla miekan lentämään kohti Metorakkia. Keltainen miekka pyöri vauhdilla kohti skakdia, osuen Metorakkin hopeiseen mahapanssariin. Pieni sininen kivi tipahti iskusta maahan, Skakdin jalkoihin.
”Miksi hyökkäät kimppuumme, typerä Skakdi?” Umbra kysyi Skakdilta, kun miekka palasi ilmalennoltaan takaisin Toan käteen. Skakdi vain hymyili, eikä vastannut mitään.

”Hän on skakdi, eivät skakdit anna vastauksia ilman taistelua”, Deleva sanoi, ladaten jousensa ja ampuen sillä panoksen kohti skakdia. Kuumennettu nuoli lensi ilmassa kohti Metorakkia, joilloin skakdi torjui iskun miekallaan, lennättäen panoksen päin suurta puuta, sytyttäen sen tuleen.
”Jalot Toat eivät mielellään sytytä metsäpaloja, eiväthän?” Skakdi murahti. ”Siksi tuomitsenkin teidät, Toat, kuolemaan metsäpalon aloittamisesta. Ai niin, te kurjat. Ette sattuisi tietämään mitään Matoro Kuralumesta?”

Ajatukset risteilivät Umbran päässä. Oliko Matoro tällä saarella? Jos oli olisi hienoa löytää kauan kadoksissa ollut ystävä, joka oli aina tien päällä.

”Mitä tiedät Matorosta, sinä Skakdin rumilus, joka ei ole paljastanut edes nimeään?” Umbra murahti, osoittaen keltaisella, valolla ladatulla miekallaan Skakdin kurkkua. Ilmekään ei värähtänyt Metorakkin kasvoilla, kun skakdi sanoi. ”Ota miekkasi pois, niin kerron sinulle. Olen Metorakk, Gaggulabion skakdi-joukkojen komentaja ja olen täällä Nimda-sirun ja Matoro TBS:n perässä”, Skakdi sanoi, Umbran laskiessa miekkaansa pois skakdin reviiriltä.

Menneisyys palautui Delevan mieleen, kun hän kuuli nimen ”Metorakk”. Viha täytti toan sydämen kun Toa muisti mitä Metorakk-niminen skakdi oli tehnyt hänelle menneisyydessä.
”SINÄ! Sinä siis teit minusta tällaisen, puoliksi mekaanisen Plasman Toan!” Deleva huusi vimmastuneena, silmät loistaen kostonhimoa ja nyrkit kuumentuneina plasmavoimista. ”Nyt minä vihdoin saan kostoni, kuten Metsästäjät minulle opettivat!”


Kipinät lensivät ilmassa, kun Deleva viittoi Umbran väistymään syrjään Metorakkin edestä. ”Tämä taistelu on minulle, olen sitä odottanut vuosituhansia”, Deleva sanoi iskien kuumennetulla kilvellään Metorakkia.
Metorakkin haarniska suojasi Skakdia pahemmilta palovammoilta, kun Skakdin onnistui harkitulla niskalenkillä heittää Deleva päin yhtä metsän puuta, liekkien nuollessa puun juuria. Plasman Toa pudotti aseensa maahan, kaatuen tajuttomana maahan, punaisen Kakaman pudotessa heinikkoon.

”Nyt on sinun vuorosi, Toa Umbra”, Metorakk sanoi, iskien miekkansa kohti Umbraa. Keltainen miekka torjui iskun, mutta kestäisikö Umbra kauaa koulutetun Skakdi-sotajohtajan iskuja, varsinkin kun hänen elementaalivoimansa olivat todella heikot ja mieli täynnä kysymyksiä, muttei vastauksia…

Nimdan saari
Atheonin kammio



Luola oli täydellisen hiljainen. Valokivien punainen kajo loi aavemaista tunnelmaa varjojen tanssiessa seinillä. Suuri patsas seisoi huoneen keskellä varmana. Pieni matoranin siluetti tasapainoili patsaan päällä tavoitellen katosta jotakin.

Sitten hiljaisuus rikkoutui, kun miekat osuivat toisiinsa. Matoro hädin tuskin väisti ensimmäisen iskusarjan, kun marionettinukke jo hyökkäsi uudelleen. Toa väisti patsaan jalan taa ja koitti hyökätä. Nukke väisti helposti iskun ja pisti miekalla eteenpäin. Matoro väisti, mutta miltei kaatui selälleen maahan. Hän tunsi kuinka väsymys vaati verojaan. Ihan kuin nukke ei olisi yksinään liian paha vastus.

"Ei aukea!" kuului huuto yläilmoista. Notfuninkin äänestä oli havaittavissa epätoivoa.
Valkoinen olento hyppäsi ja iski nopean sarjan Matoroa kohti. Jään Toa sai haavan ranteeseensa, mutta torjui päähän suunnatun iskun. Musta hahmo heittäytyi ketterästi patsaan toiselle puolelle.

Matoro keskittyi naamionvoimaansa. Heti kun hän aisti jonkun naapurihuoneessa olijan mielen, hän lähetti viestin.

Se toinen huone.

Hän toivoi, että Äks tai piraatit saisivat pääoven auki. Sitten Ääri iskeytyi aivan Jään Toan pään viereen. Toa kierähti alas ja koitti potkaista Marionettia, mutta valkoinen olento näytti horjahtavan pois tieltä. Aivan kuin nukke tietäisi jokaisen Matoron liikkeen ennalta.

"Not! Ovelle!" Matoro huusi iskiessään miekallaan Marionettia. Viimeinen oljenkorsi olisi se, että Äksä ja muut saisivat oven auki ulkoa.
Merirosvo lähti kiipeämään vaivoin alaspäin.
Intensiivinen miekkailu jatkui. Nopeatempoisia iskuja sateli suuntaan jos toiseenkin, mutta yleiskaava oli selvä. Marionetti voittaisi, ellei jotain tapahtuisi.

Sillä hetkellä Matoro ampui harppuunan patsaan päähän. Hän lähti kelaamaan valtavan nopeasti pimeyden halki, pyrkien edullisempaan asemaan. Yhtäkkiä Toa tunsi kovan poltteen ja sitten tajusi harppuunan olevan poissa. Toa tarttui refleksinomaisesti patsaan käteen miekkakädellään juuri ennen kuin olisi pudonnut. Energiaterä sensijaan putosi jonnekin pimeyteen, ja Matoro yritti pysyä tasapainossa. Hän näki kelmeässä punaisessa valossa mitä oli tapahtunut. Hänen oikea kätensä oli katki ranteesta. Se vuoti verta kivisen patsaan pinnalle. Kipu yritti lamaannuttaa Toan, mutta se ei onnistunut. Matoro pakotti itsensä patsaan käden päälle juuri ennen kuin Marionetin miekka iskeytyi patsaaseen. Marionetti seisoi patsaan kyljessä uhmaten painovoimaa.

Jään Toa nousi varovasti seisomaan Atheonin käden päälle. Hän taisteli kipua ja väsymystä vastaan yrittäessään tasapainoilla kivellä. Marionetti löi, mutta Toa hyppäsi patsaan olkapäälle. Marionetti nousi kädelle, mutta aseeton Matoro ehti jälleen hypätä pois kuolettavan terän iskualueelta ja sai vasemmalla kädellään kiinni katon kahvasta.

Toa alkoi heilutella kehoaan eteen ja taakse roikkuen toisella kädellään kahvassa kiinni. Hän ei tiennyt täysin, mitä aikoi, mutta jotain olisi tehtävä.
Valkoinen olento hyppäsi kevyesti patsaan pään päälle. Se kohotti miekkansa.
Samalla hetkellä luukun salvat pettivät ja se heilahti kovaa 90 astetta alaspäin.

Matoron jalat iskeytyivät Marionetin rintakehään. Patsaan päällä seissyt olento ei ehtinyt reagoida myöhästyneen miekaniskunsa jälkeen. Ääri syöksyi huoneen pohjille ennen kuin Nukke ehti tajuta sitä. Marionetti näytti hyppäävän hidastetusti alaspäin, ja silloin Matoro tunsi hetkensä koittaneen. Hän heilautti pari kertaa itseään voimakkaasti. Sitten hän päästi irti.

Toa lensi C-kirjaimen mallisessa kaaressa luukusta ylös ja siitä kiviselle lattialle. Välittömästi hän kurkotti kahvaan, kiskaisi luukun ylös ja jäädytti sen paikalleen.



Matoro hengitti syvään maatessaan kivisellä lattialla. Hän ei ole ollut koskaan tällaisessa tilanteessa. Sydän tuntui hyppäävän rinnasta ulos ja pulssi oli taivaissa. Toinen käsi sädehti kipua.

Hengitys tasaantui pikkuhiljaa. Matoro nousi varovasti istumaan kivilattialle ja loi katsauksen huoneeseen.

Se läpinäkyvistä levyistä tehty kupoli meren - ei, vaan järven - pohjassa. Saaren keskelle levittäytyvä järvi näkyi kirkkaana joka suuntaan. Korkean rantatörmän huipulla näkyi siluetti Nimdan pyhätöstä. Huoneen ainut kaluste oli reunassa oleva suuri kaukoputki.

Matoron ilme kirkastui. Hän rikkoisi lasin ja uisi ylös.
Sitten hän muisti Nimdan. Ja muut klaanilaiset.
Voisiko hän asettaa oman henkiinjäämisensä Klaanin ja ystäviensä edelle? Olisiko Toan kunniasta mitään sen jälkeen?
Kuitenkin valittavana oli nyt joko varma kuolema tai pako... ja ystävien kuolema.
Ei, ei Toa toimisi niin, Matoro vakuutteli itselleen. Hän halusi paeta, muttei halunnut pettää ystäviään. Hän halusi elää.
Jokin ääni Matoron päässä käski häntä lähtemään.

Hän ei kuolisi. Ei tänään. Ei koskaan.

Hän tiesi, että se olisi mahdotonta. Kaikki kuolisivat joskus. Mutta ainahan voisi ajatella, ettei kuolisi. Olla optimisti.

Matoro veti selästään alhaalta poimimansa seremoniamiekan ja kohotti sen.
Miekan terä iskeytyi läpinäkyvään seinään. Se teki kapean viillon.
Sitten Toa tutki tarkemmin lasia. Teleskooppisilmän skanneri sanoi sen olevan timanttia. Sen läpi ei pääsisi.

Sitten Toa murtui lattialle.
Ei hän voisi kuolla näin. Loukussa oudolla saarella. Kukaan ei saisi tietää Klaanilaisjoukon kuolemasta. Kukaan ei löytäisi ruumiita. Kukaan ei tulisi haudalle tuhannen vuoden kuluttua muistelemaan sankaria.

Matoro ei ollut edes ilmoittanut Klaaniin mihin oli lähtenyt.

Hän pakotti itsensä pysymään koossa. Tunteille ei saisi antaa valtaa. Pitäisi pyrkiä rationaaliseen ja selkeään ajatteluun jos hän haluaisi pois.

Sitten epätoivo valtasi hänet taas.
"Ei tämä ole mahdollista", Matoro sanoi itselleen.
Hän puristi hampaitaan yhteen. Hän ei halunnut uskoa tätä todeksi. Matoro the Blacksnow'n taru on lopussa.

Nimda-saari


Umbra seisoi keltainen miekka kourassaan, ja oikean käden musta exo-kanuuna ladattuna Sinisen Skakdin edessä. Valon Toan ja Skakdin lähellä oli maassa kolme Toaa ja metsäpalon alku oli taustalla, tuomassa maailmanlopun tunnelmaa tähän kahden kolossin kohtaamiseen.

Miekka iski vasten miekkaa, kun kaksikko otti mittaa toisistaan. Umbra laukaisi tykkinsä lähietäisyydeltä kohti kohdettaan, Metorakkin lentäessä vähän matkaa taaemmas. Skakdi käynnisti jalkojensa turbiinit, lentäen täysillä päin Umbraa ja samalla viiltäen miekallaan Umbran vatsapanssariin syvää naarmua.

Umbra parahti, ampuen tykillään lentävän skakdin selkään, jolloin Skakdi putosi kivun voimasta maahan. Selkä ei ollut niin hyvin panssaroitu kuin skakdin muu ruumis.

Metorakk oli nelin kontin maassa, nousten karikosta pystyyn. Skakdi oli vihainen, sen näki oranssista silmistä ja siitä kuinka skakdi puristi aseitaan kourissaan.

"Mitä järkeä meidän edes on taistella?" Umbra sanoi, väistäen skakdin toisen heittotikarin ja ottaen kiinni toisen, jonka Toa heitti päin Metorakkin leukaa. Tikari viilsi veden skakdin leukaan uurteen, josta alkoi tihkumaan verta.

"Allianssi on Klaanin vihollinen, ehkä siksi, typerä Toa", Metorakk murahti, pyyhkien veripisarat hopeiseen kämmeneensä. Skakdi paiskasi oikealla kädellään hopeisen miekan kohti Umbraa, jolloin keltamusta soturi joutui torjumaan iskun omalla miekallaan. Uupumus näkyi Umbran kasvoilta ja olemuksesta, kun Metorakkin onnistui taivuttamaan Umbraa kohti maata.

"Olet häviöllä, Toa. Kun olen hoidellut sinut, tapan kylmänviileästi ystäväsi", Metorakk sanoi, lyöden iskusarjan Umbraa kohti. Toisella kädellään skakdi iski tikariaan kohti Toaa, toisella miekkaansa. Umbra oli alakynnessä, hänen pitäisi saada voimansa taas käyttöönsä.

Kirkas valonsäde sokaisi Metorakkin, kun Umbran kanohi Mordus päästi pienen henkäyksen voimistaan. Metorakk koetti saada silmänsä nopeasti auki ja otti pistoolinsa toiseen käteensä.

"Sinä kirottu Toa, et pelannut reilulla pelillä", Metorakk murahti, ampuen sokkona Umbraa zamoreilla. Umbra väisteli hyökkäyksiä perin akrobaattisesti, jota ei olisi uskonut Umbran ruumiinrakenteesta.

Umbra käytti jalkojensa turbiineita, lentäen Metorakkin taakse. Skakdin kuulo oli kuitenkin tallessa jolloin sininen skakdi huomasi yllätyshyökkäyksen, sattuen kääntymään juuri sopivasti päin Umbran ammusta. Metorakk lensi läheiseen puuhun, mennen tajuttomaksi.

Voitokkaana, Umbra noukki Metorakkilta jääneen sinisen kiven maasta, laittaen sen rintapanssariinsa. Kiven energiaa siirtyi Umbraan, korjaten hänen kudosvaurioitaan.

"Tämä kivi on jotenkin tutunoloinen, se parantaa..." Umbra mutisi. Sitten Toa muisti "Tämähän on Matoron parannuskivi!"

Umbra päätti käyttää kiven energioita muiden herättämiseen, ja sai perin nopeasti ystäviään hereille. Toat nousivat maasta, katsellen hyökkääjää, joka makasi puun alla. Pieni metsäpalon alku oli alkanut nuolla muita metsän puita ja kasvustoa.

"Saanko hoitaa tämän metsäpalon alun?" Deleva kysyi, alkaen imeä liekkien lämpöä itseensä. Puoliksi mekaaninen Toa täyttyi lämpimästä energiasta, jolloin Deleva alkoi hohtaa oranssia valoa ja lämpöä. Pysykää kauempana, Toa sanoi, osoittaen käsillään kohti taivasta. Suuri annos kuumaa energiaa lähti toan käsistä muodostaen ison patsaan taivaalle.

"Tämä pitää vapauttaa aika nopeasti, muuten meille tulee vieläkin tukalammat paikat", Deleva mutisi, kanavoiden yhä lämpöenergiaa kohti taivasta.

Viimein energia Delevan sisältä loppui ja Toa palasi normaaliksi. Uupuneet Toat päättivät siitäkin huolimatta, että olivat uupuneita, jatkaa matkaansa kohti Nimda-temppeliä ja Matoro TBSn olinpaikkaa.

Nimdan temppeli
Nimdan kammio

"Se toinen huone", Äks sanoi yhtäkkiä.
"Mitä?" kysyi Jardirt hämmästyneenä hiljaisuuden rikkomisesta.
"Sain päähäni ... viestin", punainen titaani jatkoi.
"Se toinen huone?" Jardirt varmisti.
"Joo- Matoro", Xxonn tajusi ja syöksyi kammion läpi kohti sen ovean. Katon piemdyessä roikkuneet neljä nukkea eivät olleet tehneet elettäkään, ja merirosvojoukko oli päättänyt tutkia paikkaa tarkemmin. Äks syöksyi oviaukosta ja iski nyrkkinsä sen vieressä olevaan, kiviseen oveen.

Äks otti kirveensä ja iski ovea. Paksu kivi ei saanut kuin joitakin naarmuja.
Klaanilainen puri hampaitaan yhteen ja iski uudestaan.
Oven toiselta puolelta kuului huutoa ja lyöntejä.
Äks painoi nopeasti korvansa kiviovea vasten ja kuunteli.

"Avatkaa! Täällä kapteeninne! Notfun! Auttakaa! Tappajahippi!"

Äks hymähti väkisin ja huusi oven läpi "Notfun!"
"Hääh kukamitä! AVATKAA OVI!"
"Avausmekanismi on kai sillä puolella!"
"Eikä ole!"
"..."
"Matoro tarttee apua!"
"Koitamme saada oven auki", Äks vastasi huuaten ja huusi sitten piraatteja apuun.

Nimdan temppeli
Merikammio

Metallinharmaa terä iskeytyi kevyesti paksun puuluukun ja jääkerroksen läpi. Ääri leikkasi tiensä auki kuin vettä vain. Sitten Marionetin kasvoton pää nousi aukosta.
Se veti itsensä kupolin malliseen huoneeseen sisään ja katsoi nopeasti huoneen läpi.
Ainut, minkä takana voisi olla piilossa, on suuri teleskooppi. Olennon liikettä ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin kaukoputki sortui kahteen palaan.

Matoro pudottautui katosta vähän matkan päähän nukesta.
"Hei, rumilus", Matoro aloitti näennäisen kevyesti. Toa oli aseeton, haavoilla ja toinen ranne puuttui. Se ei näyttänyt uhkaavalta ennen kuin Matoro kuljetti ehjän kätensä selkänsä takaa.

Siinä sädehti kipinöivä pallo vaaleansinistä energiaa. Siinä oli kaikki Matorolla jäljellä ollut elementaalienergia.

Matoro ampui sen kädestään. Se ei osunut Marionettiin, vaan iskeytyi seinään tämän takana.
Sillä hetkellä koko huone peittyi valkoiseen valoon kilinän ja kohinan saattelemana. Timanttiseinä Marionetin takaa oli pettänyt iskun voimasta, ja vesimassat syöksyivät valtavalla paineella sisään. Matoro hyppäsi nopeasti luukusta alas Atheonin patsaan päälle Marionetin iskeytyessä paineen voimasta vastapäiseen timanttiseinään. Sitten vesi syöksyi valtavalla paineella luukusta Atheonin kammioon.



Notfun kuuli rusahduksen ja sitten kohinaa. Hän mietti hetken ääntä, kunens tajusi sen olleen vettä.
Pakokauhu nousi pintaan Notfunin sisällä. Jos hän ei saisi ovea auki, hän hukkuisi.
Hukkuisi maan alla. Kapteenin pitäisi upota laivansa mukana, ei näin. Tosin hän ei ollut sitä kapteenityyppiä. Hän pistäisi jonkun muun uppoamaan laivansa mukana ja hankkisi itse uuden paatin.

Kaikkea alkoi olla jo kokeiltu ovea vastaan. Se ei vain liikahtanut senttiäkään. Näytti siltä, että se olisi hitsattu umpeen.
Äks oli hakannut kaikilla voimillaan ovea kirveensä kera, ja niin olivat myös muut. Oli koitettu ampuma-aseita ja patsas-muurinmurtajaa.

Matoro oli aliarvioinut veden voiman murtaessaan lasin. Atheonin kammiossa oli jo metrin syvyinen kerros vettä, sillä uloskäynti oli kivien tukkima. Siitä pääsi vain vettä läpi.
Matoro oli alhaalla kammion pohjilla kahlamassa. Hän yritti siirtää kiviä pois uloskäynnin luota, mutta ne tuntuivat olevan liian raskaita. Vesi nousi nopeaan tahtiin ja kohina häiritsi keskittymistä. Pimeys haitatsi näköä ja vesipärkseet tuhosivat näkyvyyden yökiikarin kautta. Matoro pystyi pitämään hengitystään suhteellisen pitkään, mutta haavoittuneena ja väsyneenä toimiminen oli huomattavasti hankalampaa.

Toa haukkoi henkeään ja sukelsi jälleen. Hän yritti tarrata kiviin ja saiksin yhtä siirrettyä, mutta veden imu oli turhan voimakas. Hän joutui pian palaamaan pintaan haukkaamaan happea. Hän mietti oliko Marionetti kadonnut kuvasta kokonaan, mutta siirsi taas ajatuksensa hengissä pysymiseen. Vesi helpotti kipua hänen toisessa kädessään, mutta siitä vuosi silti verta ikävän näköisesti veteen.

Matoro huokaisi noustessaan pintaan. Vettä oli jo nelisen metriä ja katoo läheni koko ajan. Hän päätti uida vaivalloisesti Atheonin patsaan luo, ja ottikin kiinni sen ainoasta veden päällä olevasta osasta, päästä.
Hän koitti saada ajatuksiaan toimimaan, mutta kaikki oli liian sekavaa.



Toa yritti ladata käteensä elementti-energiaa, mutta huomasi käyttäneensä kaiken ylhäällä. Hän keskittyi imemään ympäristöstä kylmyyttä voimakseen, ja veden lämpötila nousi nopeasti kuumaksi. Toa keräsi saamaansa voimaa käteensä ja sukelsi. Matoro ui ovea kohti, ja ampui elementaalienergiallaan kivikkoa.

Sitten jotain liikahti hänen takanaan. Matoro tunsi poltteen ja näki miekan telvan mahansa läpi. Toan suu avautui väkisin tuskanhuutoon hänen yrittäessä pintaan, mutta miekka liikkui nopeasti ylöspäin lävistäen Matoron vartalon rintaan asti. Toan liikkumaton ruumis irtosi Marionetin miekasta kuin hidastettuna ja veri muutti veden hitaasti sameaksi.

Marionetti liikahti sivuun ja katosi näkyvistä.

Tunnelin päässä näkyy valoa

Pitkä, synkkä tunneli

Käsi

Syöksy usvan läpi

Tunneli hajoaa

Valo katoaa

Kylmää

Tuntematon

Meren alla, sakean veden sisällä jokin häiritsi kalaparvien ja useiden muiden merenelävien rutiinia. Keltainen, metallialus sukelsi synkän vesimassan läpi. Sen valokeilat skannasivat ympäristöä ja sen jokaista yksityiskohtaa.
Aluksen sisällä oli heikko, mutta tarpeeksi selkeyttävä valaistus. Ulkonäöstä huolimatta alus oli yllättävän tilava, jossa jopa kolme ihmistä riveittäin voisivat marssia käytävissä ilman mitään ongelmaa. Luotaimen piipitys ja moottoreiden kalskeet olivat ainoita ääniä mitkä kaikuivat koko aluksen sisällä

Mikään elävä olento ei liikkunut.
”Tiedotus: Mestari Z.M.A, olemme saapumassa Nynrahiin noin alle tunnin päästä”, yksi aluksen Feterroista ilmoitti.

”Hienoa”, Zorak vastasi. Mustaan pukeutunut Skakdi istui komentosillalla mitään tekemättömästi. ”Aloittakaa aluksen nousu pintaan päin”

Koneiden kalskeet kuuluivat kovemmin sukellusveneen läpi. Vesi muuttui kirkkaammaksi komentosillan lasien takana eivätkä aluksen himmeä valaistus ollut enää sen ainoa valonlähde. Zorak ei malttanut odottaa klaanilaisten tai heidän raatojen tapaamisen henkilökohtaisesti. Mutta kesken Skakdin mietiskelyn, yksi Feterroista saapui hänen viereen ja ilmoitti vähemmän kuin tyydyttävän viestin.

”Tiedotus: Mestari Z.M.A, menetimme juuri yhteyden malli 2.5 yksikkö 4:än”
Zorakin omahyväinen ilme alkoi rakoilla hieman.
”Onko jokainen parviäly-yhteys muihin yksikköihin katkaistu?” Arstein kyseli närkästyneesti mutta hillitsevästi.
”Vastaus: Kyllä Mestari Z.M.A”
”Käskekää jokainen Feterra perääntymään ja odottamaan seuraavaa käskyäni”, Zorak käski Metalliolentoa, joka lähetti heti viestin jokaiselle Nynrahin Feterroille. ”Käskekää myös jokainen Avhrak Va tiukentamaan valvontaansa.”

Juuri silloin sukellusvene nousi viimein merestä esiin. Taivas oli harmaiden pilvien peitossa, mutta oli silti huomattavan kirkkaampi kuin meren alla. Tehtaiden valtaama saari näkyi horisontilla.
Zorak nousi ylös tuolistaan ja katseli saarta päin, tohkeampana kuin koskaan ja hymyili omahyväisesti itselleen.

”Tiedotus: Mestari Z.M.A, olemme nousseet meren alta”
”Kyllä, kiitos huomautuksesta”


Tuntematon, kauan sitten


Iltataivas oli langennut entisen valoisan ja varjottoman maan ylle. Jokainen puu ja kivenlohkare olivat vain muodottomia, mustia siluetteja tummansinisen taivaan edessä.
Kaksi matkalaista kävelivät tasaisella ruohikolla. Jokainen askel märän ruohon päällä tuntui kuin se voisi herättää minkä tahansa olennon, joka lepää juuri varjojen sisällä.

Yksi matkalaisista, Valon Toa, oli vielä hieman väsynyt kun oli joutunut kävelemään koko päivän taukoamatta laaksojen ja kallioiden läpi, mutta silti seurasi toisen, lierihattuisen Toan perässä. Lierihattuinen Toa käveli väsymättömästi, mikä sai Valon Toan jatkamaan.
Mutta Valon Toan ajatukset harhailivat muualla.

”Mitä sinä oikein mietit, Loiste?” Lierihattuinen Toa kysyi, hän huomasi kuinka hänen seuralaisensa ei näyttänyt keskittyvän kävelymatkaan.
Valon Toa ei odottanut kysymystä, mutta päätti vastata siihen.
”Ajattelin vain... Ajattelin mikä tekee meistä Toia?”
Lierihattuinen Toa pysähtyi ja käänsi päänsä Valon Toan suuntaan.

”Ajattele asiaa näin”, Toa aloitti, ”päivällä taivaan valaisee auringot, jotka pitävät varjon loitolla. Mutta mitä illalla on?”

Toa osoitti taivasta kohti. Valon Toa katsoi ylös.

Yötaivasta peitti lukemattoman määrä tähtiä, jotka valaisivat pimeyden keskellä. Ne näyttivät olevan ainoa syy miksi he näkivät ylipäätänsä mitään illan aikana.

”Oletko koskaan katsonut tähtien täyttämälle iltataivaalle ja ajatellut kuinka kauniita ne ovat? Kuinka ne poistavat pelon ja epävarmuuden olon? Kuinka ne tuovat turvallisuuden ja toivon sinulle? Ja kuinka ne näyttävät kuin suojaisivat meitä pimeydestä?

Sopivasti, jokainen tähti on niin kauan olemassa kuin Toan elämä. Ja jos jokainen Toa katoasi maan päältä, maailma olisi niin paljon pimeämpi ja niin paljon synkempi. Jäljelle jäisi vain pelko ja epätoivo, jota yksikään muu valo maailmassa ei pystyisi korjaamaan.

Muista aina se, Loiste.

Muista aina mikä Toa on.”

Sanottuaan tämän, he jatkoivat matkaa.

Tuntematon sijainti

”Ei riitä, Kernok, että me lähetämme ne pirulliset olennot kadotukseen, vaan heidät täytyy…”
Kernok odotteli. Hän halusi kuulla.
”… heidät täytyy uhrata Atheonille.”
”Mitä…?” Kernok voihkaisi. Bartax nyökytteli hänelle päätään.
”Näin asia valitettavasti on.”
”En saata uskoa…” Kernok sanoi. ”Eivät he niin pahoilta vaikuta.”
”Voi, kyllä he ovat”, Bartax tuhahti. ”Etkö muista, mitä Gunein väelle tapahtui. Heidän sirunsa vietiin. Ja muistatko, mitä tapahtui meidän saaremme sirulle. Sekin katosi mystisesti!”
”Mutta eikö se ollut alun perinkin…”
”Vaiti, Kernok. Ath rakastaa meitä ja oikeuttaa meidät tekemään mitä hirveimpiä tekoja, jotta pyhä Nimda saataisiin jälleen kokonaiseksi.”
”Mutta Atheonhan on hänen täysi vastakohtansa!”
”Voi, Kernok, etkö ole ikinä ajatellut”, Bartax sanoi, ”mitä varten Atheon on olemassa?”
”Minä…”
”Niin, Kernok. Atheon rankaisee kaikkia niitä, jotka yrittävät tehdä meille pahaa. Tai Nimdalle.”
Kernok hytisi. Isä Bartax otti viittansa ja laittoi sen toisen Matoranin hartioille.
”Nyt, Kernok”, hän sanoi hellästi, ”mene lepäämään. Tämä päivä on ollut rankka, emmekä me halua, että sinä menetät sisäisen tasapainosi.”
”Kyllä, isä. Teen, kuten haluatte.”
”Hienoa, veli. Menkää siis.”
Kernok meni, ja Bartax jäi yksin pimeään huoneeseen. Huoneen ainoa valonlähde oli vihreä lamppu, joka hohti myrkyllisen väristä valoaan.
Voi. Gunei. Mikä kauhu. Eikö se lopu. Murhaajia. Pian ne saavat kuolla. Niin. Pian. Aivan pian. Ne tulevat. Ne näkevät kaiken. Nimda.
Bartax tärisi hetken itsekseen.
Elämäni… vain, koska halusin Nimdan pelastuvan. Te otitte uhrini vastaan. Minä maksan takaisin. Ath, suojele minua. Anna minulle voimaa pelastaa sinuun uskovat äläkä anna Atheonin viedä meitä. Tuomitse pirulliset pakanat, jotka varastavat sinun omasi. Pelasta meidät.

Tuntematon



Kaikki oli valkoista.

"Keho ilman mieltä on tyhjä kuori, Matoro. Se voi kuolla, mutta jos mieli ei mene mukana..."

"Mmmitäh?"

"Matoro. Minä haluan sen Nimdan. Siksi autan sinua näin."

"... sinähän olet se olento naamiostani?"

"Nyt sinä olet olento samalla tavalla naamiossa. Sinun piti löytää Nimda, mutta tuhosit ruumiisi. Sinä epäonnistuit tehtävässäsi."

"E-en ymmärrä. Olenko naamiossani? Kuka sinä olet?"

"Ah, niin. En ole esittäytynyt. Olen Makuta Itroz, naamiosi luoja."

"Ja sinä haluat Nimdan. Miksi olettaisit, että hankkisin sen sinulle?"

"Voi Matoro, ehkä siksi koska et voi muuta. Ajattele asiaa seuraavalla tavalla:
Mitä jos, ihan vain jos, sinä olisit ikäänkuin tarkoitettu jonkun sinua suuremman... ruumiiksi?"

"Minä muutuin Toaksi tiimini kanssa normaalisti."

"No, mitä tapahtui välissä josta et muista mitään? Miksi haarniskasi muuttui mustaksi ja tiimisi hajosi?"

Matoro olisi tuntenut kylmää, jos mieli olisi voinut tuntea mitään.
Hän tunnusteli noita mieleensä tulleita sanoja yksi kerrallaan.

"Ei", hän sanoi.

"Ei se ole mahdollista! Sinä tulit naamiooni vasta Destralilla!"

"Nyt. Kuuntele. Minä haluan sen Nimdan kostaakseni muille Makutoille. Sinä hankit sen minulle ennen kuin Ne saavat sen."

Sitten oli aivan hiljaista. Matoro ei tuntenut kenenkään mieltä lähistöllä.

Nimdan temppeli
Pyhä kammio



"Se aukeaa!"
"Vetäkää!"

Sekalaiset huudot kaikuivat kammion eteisessä. Kiveä oven alta oli tuhottu, ja nyt alle oli saatu täysirautainen seremoniakeihäs eräältä patsaalta. Ovi kankeutui hitaasti ylöspäin, ja jotkut matoranit heittelivät kiviä oven alle pitämänä sen ylhäällä. Notfun yritti oven alta toiselle puolelle, mutta aukko ei ollut vielä tarpeeksi suuri.

Matalat vesivanat valuivat kapteenin jalkoihin. Atheonin kammion oviaukko oli pettämässä, sillä vettä tuntui tulevan koko ajan enemmän.

Ovi nousi tuskallisen hitaasti. Notfun alkoi olla varma Matoron kuolleen naapurikammioon, ja nyt heidän pitäisi pelastaa itsensä. Kun kaikki olisivat turvallisesti toisella puolella, ovi suljettaisiin.

"Hei! Mitä te haudanryöstäjät teette!" kuului huuto jostain. Keihäs lävisti yhden merirosvon vatsan kohdalta. Jardirt kääntyi joukkonsa keskellä ja huomasi käytävän katossa olevasta luukusta tulleet soturimunkit. Valkoinen ja hopea matoran olivat pudottautuneet käytävälle ja ylhäällä näkyi lisää matoraneja.

"Te olette häpäisseet pyhän Nimdan rauhan ja nyt yritätte saada auki palvontakammioita", matoran selitti rauhallisesti.

"Tappakaa ne", hän jatkoi.

"EI! Yritämme pelastaa ystäväämme toiselta puolelta! Täällä ei ollut Nimdaa!" Jardirt miltei huusi. Hän huitaisi yhdeltä merorosvolta pistoolin alas.

"... ei Nimdaa?" munkki sanoi tyrmistyneenä.

"Ei Nimdaa?", muut munkit toistivat.

KRA-KAM

Veden paine ylitti kiven kestokyvyn. Oviaukon suma repesi ja lähti liikkeelle valtavan vesimuurin syöksyessä saliin. Äks kankesi oven nopeasti enemmän auki, ja silloin aalto vettä iskeytyi koko joukkoon, Notfuniin, kaikkeen irtaimeen ja paiskasi heidät päin käytävän seinää, Sankareiden onneksi fysiikan lait sulkivat oven välittömästi Äksän rautakangen kadotessa sen alta.

Siinä pitkin huonetta makasi nyt toistakymmentä matorania sekä yksi Toan veroinen Klaanilainen kaiken kivisen roinan ja muun materiaalin seassa metrin syvyisessä vedessä.

Sitten Äks järkyttyi. Hän näki Matoron elottoman ruumiin kelluvan vatsallaan lähellä ovea.