Bio-Klaanin Linnoitus

Linnakkeen foorumi oli yllättävän tyhjempi kuin se yleensä on. Yleensä aukiossa olisi ollut linnakkeen aktiivisimpia ja tärkeimpiä sijainteja, joissa olisi useita erilaisia tapahtumia ja hyvin paljon ihmisiä kokoontuneena, mutta Kolmannenkuun festivaalin jälkeen asukkaat mieluimmin lepäävät kotona kaiken juhlimisen jälkeen.

Klaanilainen nimeltä Nookki oli yksi harvoista joka oli aukiolla. Matoralainen istui tylsistyneenä foorumin penkeillä ja yritti keksiä jotain hauskaa tekemistä sillä välin kun kaikki muut olivat joko kodeissaan tai suorittamassa tehtävää Klaanin ulkopuolella.

Silloin paikalle saapui hyvin tuttu vanha kasvo.

”Terve”, keltavalkoinen, viittaan pukeutunut Toa saapui Matoralaisen eteen ja tervehti häntä.

”Kas Axel, päiviä”, Nookki vastasi heti paljon innokkaampana ja hyppäsi penkistään tapaamaan vanhaa Klaanilais-ystäväänsä. ”Miten olet pärjäillyt?”
”Oikein hyvin, kiitos. Oliko hienot Kolmannenkuun festivaalit?” Axel sanoi yhtä ystävällisesti.
”Tietysti! Joten, mitä sinä olet tehnyt viime aikoina?”

Mutta ennen kuin Axel ehti aloittamaan, toinen vanha Klaanilainen käveli paikalle.

”Moi”, mustaharmaa Toa, jolla oli valkoinen Kanohi tervehti Klaanilaisia.
”Oho, terve Timikaki”, Nookki ja Axel vastasivat äänen Toalle. ”Pitkästä aikaan”
”Totta tuo”
”Missä Kyberi ja Reteloki on?” Axel kysyi, mutta ennen kuin Timikaki ehti vastata, kolmas Klaanilainen saapui paikalle, tällä kertaa panssaroitu Sciludomilainen.

”Laosi, moi”
”Joo, terve”, Laosi vastasi paljon innottomasti verrattuna muihin. ”Tekin siis saitte viestin?”
”Kyllä vain”
”Juu-u”
”Mikä viesti?” Nookki kysyi hämmentyneenä.
”Kävin juuri äsken Adminin puheilla, hän sanoi ettei hän lähettänyt mitään viestiä Linnoituksen ulkopuolella oleville Klaanilaisille koko viikon ajan”, Laosi selitti muille Klaanilaisille, jotka hämmentyivät vielä enemmän kuin Nookki.
”Hetkinen, mutta minä sain tämän viestin juuri toissa päivänä”, Axel huomautti
Laosille.
”Tarkoitatko ettei nämä viestit ole Adminien lähettämiä?” Timikaki veti johtopäätöksen, mikä sai myöntävän vastauksen Laosilta. Timikaki otti esiin aukinaisen kirjekuoren ja näytti sen muille. ”Mutta tässä kirjeessä on Adminien leima.”
”Mitä tämä oikein merkitsee?”
”Minä en tiedä”, Laosi vastasi hieman synkästi.

Nookki tunsi itsensä taas poissuljetuksi ja tylsistyi taas.


Zakaz

”Lähin kylä täältä on suoraan luoteeseen päin. Kylä on rakennettu jyrkänteen viereen, ette erehdy paikasta.”
Oven edessä Valon Toa Domek katseli kompassiaan hetken ja käänsi itsensä Zaiggeran ohjaamaan suuntaan. Pegghu seurasi Toan mukana.
”Domek”, Valon Toa kääntyi Zaiggeraan päin kuullessaan hänen nimensä. ”Vie terveiset Solkaille”.
Domek hymyili ja hyvästeli Skakdi naista. Vierailijat poistuivat Zaiggeran puumökiltä, Pegghu hyvästellen Skakdeja myös. Warrek vilkutti kevytmielisesti takaisin.
”Olivatpas mukavia veikkoja nuo tyypit, eikö vain luutnantti?” Warrek hymyili Zaiggeraan päin vierailijoiden kadotessaan kauaksi horisonttiin. ”Mitä sanoisit jos...?”
”Ei, kenraali”, Zaiggera keskeytti Warrekin heti ja palasi takaisin majaansa.
”No voi skarararar”

***

”Hei Domek”, Pegghu sanoi seuratessaan Valon Toaa kylää päin.
”Niin?” Valon Toa vastasi kääntämättä päätään ja jatkoi kävelemistä.
”... Ei mitään, unohda”, Matoralainen kuitenkin vastasi. Domek kohotti kulmaansa, mutta päätti jättää huomioimatta ja keskittyä matkaan.


Klaani saari, luola

Monivärinen Zyglak-joukko aterioivat kostean luolan sisällä.
Toisin kuin olisi voinut odottaa, ruokailu oli yllättävän rauhallinen ja suhteellisen sivistynyttä. Ruoka oli jaettu kaikille yhtä paljon eikä kukaan riidellyt annetusta määrästä. Selviytymisen vuoksi oli hyvin tärkeää, että ravintoa riitti kaikille ja pysyisivät hengissä.

Luolan seinää vasten istui mustaharmaa Zyglak, Welsix. Welsix kuului joukon vanhimpiin ja kokeneimpiin jäseniin ja on aina ollut monissa tapahtumissa mukana. Hänen kanssa istui yhtä iäkäs ja kokenut, tummanvihreänvalkoinen Zyglak; Olthal.

”Aina inhonnut tätä muhennosta”, Welsix valitti, ”ei koskaan tarpeeksi mausteita”.
”Kyllä, kovin. He eivät enää tee näitä kuin ennen vanhaan”, Olthal vastasi myöntävästi.
”...Joten, mitä ajattelet Guechexistä, vanha kuoma?”
”On huonompiakin ollut. Nuorukaisella on kyllä tarmoa.”
”Sangen.”
”No, pari hiomatonta kulmaa siellä täällä, mutta ei huonompi.”
”Operaatiota on kuulema viivästetty hieman, jotta hänen perhe ehtisi lähettää turvaan.”
”Sanoisin, aika turhan suojaava.”
”Ainakin nuorukainen yrittää.”
”Kyllä, kovin.”
”Ja mitä kauemmin tämä venyy, sitä parempi. En oikein luota siihen karttaa tarjoavaan veikkoon. Z.M.A, eikö ollut?”
”Z.M.A se oli. Totta, epämiellyttävä mies.”
”Ja se metallikone? En ole nähnyt mitään sen kaltaista vuosiin.”
”Sanoisin, silloinkin ne olivat perin kömpelöitä ja hitaita. Tekniikka on kehittynyt vuosien varrella pelottavasti.”
”Sangen. Jokin noissa on kyllä jotain tuttua, en kyllä muista tarkalleen mitä.”
”Ikä tuo vitsauksia muistille.”
”Varsin.”
”Muuten, oletko kuullut..."

Kauan aikaa sitten Zairyhin saarella

Desable astui ulos Elämänmuotojen muokkaamisen osaston ovesta. Projekti Peur I eteni hyvin: kiitos Mielenvoimien osastolle siirtyneen Joueran, projektin onnistuminen oli periaatteessa turvattu täydellisesti. Jouera oli onnistunut saamaan paljon vaikutusvaltaa, ja Mielenvoimien osaston johtamisen hänellä oli siteitä myös Elämänmuotojen muokkaamisen ja Elämänmuotojen luomisen osastolle. Huhuttiin, että Jouera oli käyttänyt vaikutusvaltaa ja suostutellut hiljattain valtaan astuneen Diereuen aloittamaan kolmen osaston yhteisprojektin. Varmaa oli kuitenkin vain se, että lähipäivänä julkistettaisiin Mielenvoimien osaston tärkeä projekti. Se oli niin tärkeä, että epäonnistumisesta jopa vaikutusvaltaisinkin työntekijä saattoi menettää nimensä ja sen myötä kaiken vaikutusvaltansa. Desable ei kuitenkaan tiennyt projektista muuta kuin sen, että sen tarkoitus oli kuulemma vahvistaa lajin mieltä. Tähän johtopäätökseen oli tultu sen nimen, Suoja I:n perusteella.

Tavallisia liikeratojaan pitkin kulkevien työntekijöiden läpi kulki Desablea kohti Jouera, joka näytti innokkaalta. Tunteiden näyttäminen oli perinteen mukaan vain vaikutusvaltaisempien yksilöiden oikeus. Desable arveli, että Jouera halusi tietää entisen osastonsa projektin edistymisestä.

"Kerro Projekti Peur I:n edistymisestä", Jouera sanoi. Desable piti pienen tauon.

"Projekti edistyy normaalia vauhtia. Aloitamme koehenkilön testaamisen lähipäivinä", Desable sanoi lopulta. Jouera ei näyttänyt, mitä uutinen merkitsi hänelle.

"Haluan olla läsnä testauksessa", Jouera sanoi.

"Pidän huolta asiasta henkilökohtaisesti", Desable sanoi. Kumpikin kääntyi palatakseen työhönsä. Desable työnsi Elämänmuotojen muokkaamisen osaston oven auki ja suuntasi kohti ovea, johon oli kirjoitettu "Peur I". Desable astui sisään ja tarkasteli koehenkilöä.

Klaanin piha, nykyaika

Kapuran ajatukset palasivat nykyhetkeen. Hänen vieressään oleva olento ei enää huutanut, mutta Painovoimaterä leijui vielä ilmassa.

"Miksi näytit tämän minulle?" Kapura kysyi. Ei vastausta. Sen sijaan Matoranin varjo, jonka päällä Painovoimaterä yhä leijui, alkoi hitaasti liikkua poispäin Kapurasta.

"Jätä edes aseeni", Kapura huusi. Ei vastausta. Hetken päästä olento oli jo kadonnut.

Kapura katsoi hämmentyneenä olennon perään. Tästä olisi raportoitava tapaamisessa.

Mt. Ämkoon rinteet

Kummallinen, joskaan ei kummallisin vuoren näkemä trio tallusteli vuoren rinnettä. Heidän määränpäähänsä, kylään, jonka nimeä Kepe ei muistanut, oli vielä pitkä matka.

Kepe ja Snowie askelsivat keulassa, Make hieman taaempana, ehkä hieman ulkopuolisen oloisenakin. Hänelle täytyy keksiä jotain tekemistä, Kepe ajatteli. Hänen mieleensä ei kuitenkaan sillä hetkellä tullut mitään.

Matka jatkui usean, suhteellisen hiljaisen tiiman ajan. Lopulta he pysähtyivät ruokatauolle erään suuren kallionlohkareen viereen.

"Kuulkaas. Mietin tässä jotain", Kepe aloitti muovipaketista kaivettua kolmioleipää jauhaen. "Että jos tämä maailma jossa olemme ei olekaan totta."

"Ai missä mielessä", Snowie kysyi.

"Jos tämä onkin vain jonkin sairaan mielen päässään luoma seikkailukertomus. Että me olemme vain yksittäisiä hahmoja, mahdollisesti sivuosissa, jossain fiktiivisessä tarinassa. Jota tuskin on edes nidottu kirjaksi, vaan se on julkaistu jossain hämärässä tietoverkossa."

"Eikö olisi vielä pahempi jos tämä olisi jonkinlainen roolipeli. Että meitä kaikkia ohjaisi joku meitä itsiämme vastaava tyyppi."

"Mieti millaiset tyypit meitä ohjaisivat."

"Huhhuh."

"No, onneksi se on mahdotonta. Mehän tiedämme hyvin olevamme tässä. Ajattelen, siis olen ja niin edelleen. Heh."

"Heh."

"Mutta entä jos juuri nyt joku tuolla jossain hymyilee itsekseen laitettuaan meidät sanomaan tällaisia asioita. Hymyilee sille, että me epäilemme hänen olemassaoloaan, vaikka hän onkin olemassa ja voi vaikuttaa ajatuksiimme niin, että koko ajan ajattelemme hänestä jotenkin väärällä tavalla."

"Aika kaukaa haettua."

"Mutta täysin mahdollista. Et voi kiistää."

"Vai voinko."

"..."

"..."

"Jatketaan matkaa."

Outo tila

Doxista tuntui siltä kuin hän olisi tuijottanut tuon itseään kopioivan Toan sinisinä leimuaviin silmiin iäisyyden.
Tämä syöksyi häntä kohti, valmistautuen lyömään häntä aseellaan.

Dox väisti luonnottomalla liikkeellä sivulle ja iski veitsensä, Ikuisen palkkionsa Toan takaraivoon. Tämä kaatui maahan kuin hidastettuna. Sillä hetkellä, kun tämän naamio koski maata, sininen tuli sammui. Toien kasvoton kopioarmeija katosi.

Ristiretkeläiset kokosivat jäljelle jääneet joukkonsa ja iloitsivat. Taistelu oli voitettu.

Dox henkäisi syvään.

Jostain kaukaa kantautui ääni kuin tuulen tuomana.

" ,

Nimda."

Kolmannen kuun festivaalin juhlapaikkana käytetyn laivan yläkansi

Joukko ruskeita kinttuja asteli laivojen välille asetettua lankkua pitkin laivan yläkannen hienolle, tasaiseksi hiotulle ja kiiltäväksi lakatulle lattialle. Festivaalien juhlamenot olivat tyssänneet kuin sienään. Koko juhlaväki oli seisahtunut seuraamaan juhlapaikkana toimineen paatin viereen seisahtunutta, metallista, raskaasti aseistettua alusta.

Jännittyneen festivaaliväen ja kuokavieraiden välissä seisoi mystinen, tummaan kaapuun sonnustautunut hahmo, jota kutsuttiin Amakaksi. Tämän selän takana seisoi pari isokokoista, jonkinlaisin ampuma-asein varustautunutta vartijaa. Tunnelma oli varsin hiljainen. Ainoa ääni lähti kannen laittalta ruoanjämiä etsivistä linnuista. Amaka siirsi katsettaan vihollisesta toiseen. Nämä näyttivät jonkin sortin torakoilta. Näihin verrattuna torakat kuitenkin olivat söpöjä pinkkejä pandoja nauttimassa eukalyptusta. Otuksia oli astunut laivalle ainakin parisenkymmentä. Monet niistä olivat melko identtisiä keskenään, jotkut taas olivat hieman isokokoisempia. Amakaa kiinnitti erityistä huomiota mauttomaan siniseen hattuun pukeutunutta yksilöä, joka oli hieman muita alamittaisempi. Oli ilmeisiesti hieman vastahakoinen. Porukan isoin oli muita ainakin yli puolet pidempi. Tämän lisäksi sillä oli melkoinen lihaksisto. Tai sitten se oli syönyt enemmän pekonia kuin pystyi sulattamaan. Yksi niistä taas oleskeli hieman kumarassa, hieroen käsiään yhteen. Varsin kirjava joukko. Amakaa aprikoi. Vieraat olivat aseistautuneet erilaisin asein. Ampuma-aseiden määrä tosin oli yllättävän vähäinen. Viereisen laivan kannella tilannetta seurasi lukuisia yksilöitä lisää.

Pian torakkajoikon takaa alkoi kuulua outoja askeleita. Torakat asettuivat tasalukuisesti lankun edestä molemmille sivuille. Amakaa hermostutti. Muita hieman pidempi, isokokoisimman rinnalla kuitenkin kalpeneva torakka astui kylmän viileästi lankkua pitkin kohti puisen paatin kantta. Sen metallinen tekojalka kolahti puiselle kannelle. Se ehti kävellä muutaman askeleen ennen pysähtymistään muutaman metrin päähän Amakaasta. Se oli erilainen kuin muut. Olisiko sitä pitänyt muiden tapaisena otuksena vaiko koneena. Kaksikko tiiraili toisiaan silmästä silmään. Amakaa alkoi olla yhä hermostuneempi.

"Keitä olette", Amakaa rikkoi hiljaisuuden kysymällä varovasti.
"Hyvää iltaa", puolimekaaninen torakka aloitti pian määrätietoisen puhumisen, "Sallikaa meidän esittäytyä. Voitte kutsua minua Eversti 437:ski. Olemme pienellä tiedusteluristeilyllä. Ilmeisest iolette eksyneet hieman väärille vesille."
"Kuinka niin", Amakaa kysyi. Hän alkoi hermostua.
"Koska aivonne raksuttavat hieman vajaavaisesti, sallinette demonstraation; meidän joukkomme esiintyvät juopuneina merimiehinä...", 437 lausui viittoen mekaanisella kädellään Nazorakien suuntaan. Pian hän osoitti kätensä kohti juhlijoita. "...ja te taas olette jokidelffiininpoikasia. Jaaaaa käy."

Hetkessä 437:n rinnalla seissyt torakka lähti nopeaan kiitoon. Pian se seisoi erään konfliktia eturivistä seuranneen olennon eteen. Tämän selkäranka taittui pian melko epäluonnoliseen asentoon ennen tämän kaatumista elottomana maahan. Koko juhlaväki tuijotti näkyä järkyttyneinä. Kaikki perääntyivät hirmuteo nsuorittaneen Nazorakin läheltä.
"Ja poikki", 437 tokaisi viileästi. Vanha kunnon sotilas teki jälleen hienoa jälkeä.
"M-mitä meistä haluatte", Amakaa yritti kysyä järkytyksensä läpi. Hänen olisi pysyttävä vahvana, jotta festivaalilaiset välttyisivät paniikilta.
"Satuimme olemaan pikku risteilyllä ja havaitsimme että tämä alus olisi täydellinen alus - mitä skamaharaa luulette", 437 kysyi hieman ärtyneenä.
"Laivamme? Ruokamme?", Amakaa yritti miettiä kaikkea varastamisen arvoista.
437 kurtisti silmäkumpiaan. Hän tokaisi juuri hyökkäyksen suoirittaneelle Nazorakille; "0388, tee pari lisää."
"Pari lisää?"
"Pari lisää."

Hetken päästä pari muuta tyyppiä koki saman, kivuliaan kohtalon. "Oikein hyvä, 0388", 437 kehui torakkaa. Tämä vetäytyi takaisin kyborgitorakan viereen. Amakaa oli lievästi sanoen järkyttynyt. Nuo otukset tappoivat viattomia pelkästään huvin vuoksi/pelotellakseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Näiden tyyppien kanssa piti varoa. keskustelu piti hoitaa kylmän viileästi.
"P-pyydän. Älkää harmistuko...", Amakaa aikoi yrittää sovittelevia neuvvotteluja.
"Oih, minä en harmistu", 437 keskeytti lähes välittömästi. Hänen kanssaan oli turha yrittää neuvotella. "Minulla on miehiä tekemään se puolestani. 0278?", 437 käänsi katseensa körilästorakan vieressä seisovaan torakkasotilaaseen. Tämän esille ottama ase sai Amakaan juhlaväkineen entistä suuremman kauhun valtaan... konekivääri.

Nimdasaari, ranta

Laivaa vahtimaan jääneet piraatit olivat yrittäneet tappaa aikaa parhaansa mukaan. Uusi kapteeni pienine ryhmineen oli viipynyt matkalla jo ehkä liiankin kauan.
"YARRRR", keulaan asettunut päivystävä piraatti karjahti. Koko piraatti joukko säntäsi keulaan seuraamaan retkikunnan paluuta. Pian kaikki joutuivat palaamaan hommiinsa suorastaan pettyneinä. Ainoa laivaa kohti talsiva hahmo oli heidän uusi, mystinen, tummahaarniskainen kapteeninsa. Päivystäjä asteli hiekalle ottamaan kapteenin vastaan. Aarteiden ja/tai tovereiden menetys oli tuttua kauraa. Päivystäjä huomasi kapteenissa jotain outoa. Tämä ei ollut kylmän viileä ja mystisen rauhallinen kuten aiemmin. Hän vaikutti hermostuneelta, ehkä jopa pelästyneeltäkin. Kapteeni kulki hänen vierelleen .

"Ei tainnut mennä hyvin?"
"No ei."
"Kuolivat?"
"Ilmeisesti."
"..."
"..."
"Jokin... hätänä?"
"Miksi olisi?"
"Tuotaah. Vaikutatte hieman hermostuneelta."
"..."
"..."
"Lokki." Amazua nosti sormensa havaitsemansa vesilinnun suuntaan. Piraatti kääntyi hetimmiten katsomaan kyseistä otusta. Amazua asteli hyttiinsä. Hän muisteli kammiosta lähtemisensä jälkeen tapahtunutta. Mitä ihmettä se oikein oli...?

Tuntematon



Sinä, sinä tiedätkö miten paljon pidän siitä kun säntäät taisteluun ja mitä useimmin hoidat sen tuolla miekallasi, okei onhan sinulla toki kiehtova menneisyys ja niin edespäin, mutta tarkoitukseni ei ole nyt jäädä jaarittelemaan tähän. Pääasiani nyt oli, että minä päästän sinut ”ulos” täältä.

”Ulos... minä siis tosiaan olen tällä hetkelle vain ainetta, tai jotain mönjää astiassa”, Gekko sanoi miettiväisenä tuntemattomalle äänelle.

Olet rohkea toa, jos sinua voi siksi kutsua. Olet ensimmäinen vihamiehistäni joka ylipäätänsä on kohdannut minut tällä tavalla ja jäänyt henkiin.

”Visokki... sinä teit jotain hänelle...”

Ystävä, se ei ole sinun ongelmasi.

Mieti tarjoustani, sinusta olisi suurta hyötyä ja olet minulle palveluksen velkaa, jo toisenkin.
Voisin jopa päästää sinut omaan maailmaasi...

”Oma maailmani. Minä en tiedä haluanko palata, nyt ei ole aika...

Ole kärsivällinen, vain minä saan sinut ulos täältä ja sen teenkin, minä en pakota sinua mihinkään. Nyt vain, odota... odota...

”Mitä jos tämä kaikki onkin vain unta ja minua ei enään ole...”

Vastausta ei kuulunut.

Nynrah
Takomo

Keetongu, Guardian ja Makuta Nui eivät epäröineet, vaan osoittivat aseitaan heitä ylempää tähtäilevään Feterraan ja sitä ympäröiviin Va-lautasiin. Mekaaniset olennot eivät vaikuttaneet reagoivan kolmen klaanilaisen liikehdintään.
"Feterra", Keetongu kuiskasi. "Vain yksi Feterra. Ja...lautasiakin on vain kymmenen. Minulla on seitsemän Cordak-ammusta jäljellä..."
Manu tiiraili pitkään Feterra-kättään. Sen kämmenpohjan valkoinen valo hohti vielä kirkkaana. "Tässä riittää vielä..." makuta kuiskasi karjumisesta käheällä äänellään. "Virtaa? Elementtienergiaa? En tiedä."
Keetongu käänsi päätään varovaisesti Guardiania kohti, mutta piti katseensa ja tähtäyksensä yhä tiukasti Feterrassa. "Guartsu?"
Guardian käpälöi harkitsevasti molempia ampuma-aseitaan. Hän teki laskutoimituksia ja mietti todennäköisyyksiä päässään. Rintakehään sattui vielä vähän ja skakdin korvat soivat, mutta hän ei pystynyt keskittymään siihen.
"Kaksi lipasta Vartijassa", hän sanoi siirtäen katsettaan Va:sta toiseen. Hän kokeili revolveriansa vasemmalla kädellään ennen kuin kokeili vyötäröllänsä roikkuvaa panoskoteloa. "Pari tusinaa zamoria revolveriin. Voisimme ehkä voittaa tämän."

Guardian katui pikaisesti sanomaansa. Pannuhuoneen ovista leijui rauhallisesti sisään vielä kolme Avhrak Feterraa ja pienimuotoinen legioona Avhrak Va:ita. Kaikkien aseet osoittivat kohti kolmen klaanilaisen joukkoa.
"Sinun piti sitten mennä sanomaan", Keetongu sanoi hampaidensa väleistä. Hän heilautti aseensa kohti oviaukkoa ja sieltä lähestyviä Feterroja.

Neljä Feterraa napsuttelivat sormiaan yhteen. Valkoiset energialataukset hehkuivat niiden kämmenpohjissa. Noin kolmekymmentä robottilautasta kierteli kolmikkoa tutkaillen heitä kamerasilmillään.
Ja hetken päästä joku astui sisään oviaukosta, josta Feterrat olivat tulleet. Se oli Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas.
Hän taputti.

"Bravo", Zorak sanoi hymy leveänä taputtaen kämmeniään yhteen verkkaisesti ja melkein pilkkaavasti. Kainalossaan harmaaihoinen skakdi piti pitkää, metallipintaista kävelykeppiä, jonka päässä oli musta nuppi. "Olette päässeet todella pitkälle ja saaneet paljon aikaiseksi. Mutta nyt, rakkaat klaanilaiset, on aika laskea aseet ja tulla mukaani."
Guardian ei epäröinyt tai miettinyt Zorak von Maxitrillian Arsteinin sanoja hetkeäkään, vaan kääntyi häntä kohti ja veti liipaisimesta. Vaikka Zorakin ja klaanilaisten välille huomaamattomasti muodostunut sinihohtoinen voimakenttä pysäytti Guartsun kiväärin ammuksen, Zorak hätkähti hieman taaksepäin hämillään. Hämääntyneisyys muuttui kuitenkin taas sekunneissa pirulliseksi hymyksi.
Feterrojen luojan suora murhayritys ei saanut metalliolentoja näyttämään erityisen huvittuneilta. Ne lähestyivät klaanilaiskolmikkoa hitaasti.

"Ha ha ha...oikeasti?" Zorak nauroi. "Luulitteko, että tuo toimisi? Luulitteko, että teillä olisi tässä tilanteessa minkäänlaista mahdollisuutta tappaa minua?"
Guardian laski tähtäyksensä pois Zorakista. Hänkin hymyili. "Ilmeestäsi päätellen sinä ainakin luulit."
Pitkää takkia käyttävä skakdi yritti parhaansa mukaan näyttää rauhalliselta ja onnistuikin siinä. Hän siirsi toisen kätensä selkänsä taakse, otti toisella metallinmustan kävelykepin kainalostaan ja pamautti sen kärjen lattiaa vasten, mutta ei nojannut siihen.
"Voi Guardian, olet kyllä nokkela", Zorak sanoi pyöritellen kävelykepin päätä. "Mutta sinun suurin heikkoutesi on uhkarohkeus ja... jääräpäisyys."
Kävelykepin pyöreä pää aukesi ja paljasti useita pieniä nappeja ja kytkimiä sen nupin sisällä. Zorak painoi yhtä nappia.
Guardian ei osannut varautua seuraavaan. Häntä lähimmän Avhrak Va:n panssarissa aukesi pieni luukku, josta tuli pieni putkilo. Ennen kuin Guartsu ehti kääntyä ampuakseen Va:n alas, putkilosta syöksyi suuri pilvi harmaata kaasua suoraan hänen kasvoilleen.
Sininen skakdi muuttui kuolevan kalpeaksi. Hän pudotti Vartija-kiväärinsä jalkojensa juureen aivan huomaamattaan. Skakdin kädet vapisivat ja hän siirsi ne hitaasti silmiensä eteen. Guardianin silmäkulmat vapisivat.
"Ei...ei...ei..."
Sekä Makuta Nui että Keetongu kääntyivät katsomaan johtajaansa ja ystäväänsä. Sininen, tavallisesti urhea ja huumorintajuinen skakdi vapisi nyt hillittömästi ja hänen kalpeiden kasvojensa katseessa oli pelkkää pelkoa ja epätoivoa.
Guardian tarttui kiinni päästään. Hän huusi.
"Ei! Ei! Ei!"

Keetongun katse oli järkyttynyt. Hän puristi tiukasti Cordak-tykkiään molemmin käsin ja aseen metalli alkoi hieman vääntymään jättiläisen tiukasta otteesta. "Mitä...sinä..."
Zorak osoitti päästään kiinni pitävää, tärisevää ja kauhunhuutoja päästävää Guardiania kävelykepillään. "Ah, vanha kunnon kredipselleeni. 'Credox Sellenium'. 'Hulluuskaasu'. 'Kauhukaasu'. Yksikin henkäys voi aiheuttaa kahden minuutin hallusinaatiot."
Zorak heilautti kävelykeppinsä nojaamaan olkapäälleen. "Voi, hän toipuu kyllä. Hän toipuu varmaan nopeasti, koska on kokenut tämän aikaisemminkin."
Guardian oli kyyristynyt maahan. Hän hengitti raskaasti ja suorastaan puristi päätään. Oli selvästi nähtävissä, että hän yritti taistella hallusinaatioita vastaan, mutta se olisi kenelle tahansa vaikeaa.
"En ole itse hengittänyt tuota ainetta koskaan", Zorak sanoi kasvoillaan kieroutunut kiinnostus. "Vaikka kieltämättä minua kiinnostaa, minkälaista tunnetta voi kutsua 'elämän pahimmiksi kahdeksi minuutiksi'..."

Keltaisen jättiläisen ilmeessä oli tynnyrillinen rahimaista taisteluraivoa. Tongu murisi ja tähtäsi aseellaan suoraan kohti ZMA:ta. Arstein katsoi Keetongua.
"Voi jättiläiseni hyvä. Sanoit sen itse. Seitsemän Cordak-ammusta. Sinulla ei ole varaa tuhl-"
ZMA pääsi hätkähtämään taas, mikä oli poikkeuksellista uudelleen saman päivän aikana. Tällä kertaa hätkähdys johtui siitä, että Keetongun heittämä Avhrak Feterra kolahti voimakkaasti vasten Zorakia ympäröivää voimakentää. Törmäys aiheutti korvia riipivän äänen, jonka myötä Keetongun sormien puristusjäljellä signeerattu Feterra kimposi kauas suojakilvestä. Arstein horjahti taaksepäin, mutta otti tukea kävelykepillään. Harmaan skakdin ilme oli hieman hapan.
"En halua tappaa teitä", Zorak sanoi, "en vielä. Laskekaa yksinkertaisesti vain aseenne, niin juttelemme hieman."
Keetongu ei näyttänyt olevan juttelutuulella. Zorak otti Rahin ilmeen vastauksena ja painoi toista nappia kävelykepissään.

Nyt Keetongukin pudotti aseensa lattialle ja piteli päästään kiinni. Tämä ei kuitenkaan johtunut kaasusta, sillä sitä ei ollut. Keltainen Rahi yritti peittää korvansa parhaansa mukaan.
Makuta Nui katseli vihaisena mutta hieman avuttomana valtavan toverinsa kärsimystä. Hän oli jo kysymässä jotain, mutta Zorak ehti vastata.
"Kolme Avhrak Va:ta lähettää tässä huoneessa aivan erityistä signaalia. Tämä on ääni, joka on niin korkea, että vain Rahi-ystäväsi kuulee sen. Ja hän...hän kuulee sen erittäin hyvin, kuten arvata saattaa."
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII otti muutaman itsevarman askelen suojakuplansa sisällä. "Voisimmeko nyt vain jutella?" hän kysyi Makuta Nuilta.

Makuta Nui virnuili demonisesti hullunkiilto ja viha silmissään. "Jutellaan vain. Haluatko jutella kylpyhuonesisustuksesta, avaruusgeometriasta vai siitä, miten mitätön ja säälittävä sinä olet universumin isommassa mittakaavassa?"
Feterra-koura muuttui turhaksi, kun Makuta Nui vapautti sisälleen piilotetun voiman. Oli totta, että hän ei ollut kummoinen taistelija edes parhaassa makuta-haarniskassa. Hän oli kuitenkin makuta, ja sen oli pakko tarkoittaa jotain.
Mustia, varjomaisia lonkeroita työntyi esiin raoista Manun haarniskassa. Niiden päissä oli teräväkyntisiä käsiä ja veitsimäisiä teriä. Uudet, pimeyttä ja tyhjyyttä hehkuvat raajat kiemurtelivat niljakkaasti ja olivat valmiina iskemään.

"Ah, makutat", Zorak von Maxitrillian sanoi hipelöiden kävelykeppinsä nuppia. "Luulette olevanne jumalia."

Manun silmät hehkuivat punaisina. "Tai entä jos pidät sen turpasi välillä kiinni tai saatan jopa laulaa."

"Ja tässä kohtaa minulla onkin ongelma", Zorak sanoi. "Sinä, ystäväni. Miten vangita sinut? Hulluuskaasun ja ärsyttävän äänen vaikutukset ovat...no, juuri sitä, mitä sinä aiheutat itseäsi ympäröiviin ihmisiin."
"Otan tuon kohteliaisuutena."
"Ja kaiken lisäksi sinulla on antidermiksesi", Zorak sanoi jättäen Manun sanoman kokonaan vaille huomiota. "Ei ole kovin montaa häkkiä, josta et pääsisi pakoon kaasuna. Onneksi minulla on ratkaisu. Kallis sellainen, mutta silti ratkaisu."

Makuta Nui iski pikimustilla lonkeroillaan kohti Feterroja ja Avhrak Va -lautasia, jotka ympäröivät häntä. Poikkeuksellisesti robotit eivät kuitenkaan ryhtyneet hyökkäykseen vaan pysyivät puolustuksessa ja väistöliikkeissä. Manu alkoi aavistaa pahaa.
Hänen aavistuksensa nousivat huippuunsa, kun huoneeseen leijui oviaukosta Zorakin takaa esiin vielä yksi Feterra. Tämä yksilö piteli neljällä kädellään pitkää, raskasta ja sokaisevan vaaleaa ketjua. Manu katsoi sitä pitkään ja hartaasti.

"Kristallisoitua protodermistä."
"Terävä havainto", Zorak vastasi. "Kaksisataa kiloa puhdasta Toa-energiaa kuudelta yhtenäiseltä Toalta. Täydellinen vankila."
"Miten karzahnissa sinulla on kristallisoitua protodermistä?"
"Sanon vain, että se ei ollut halpaa. Eikä helppoa."

Manu naurahti. "Mutta miten ajattelit pidätellä minua paikallaan, Arsestein hyvä? En minä ole vain ojentamassa käsiäni-"
Ennen kuin Manu keskeytettiin, hän ojensi käsiään kohti Zorakia kuin antautuakseen. Tämä pilkallinen ele osoittautui aivan liian sopivaksi, kun makutan koko ruumis lamaantui tähän asentoon. Paikalleen jäätyneellä makutalla kesti hetki huomata, että koko hänen ruumiinsa oli ammuttu täyteen pyhällä hohteellaan polttavia valokiviä.
"Voi skarrarar."

Ketjua kantava Feterra leijui verkkaisesti voimakentän ohi ja kohti Manua.
"No, ystäväni", Zorak sanoi voitokkaana. "Jutellaanko nyt?"

[spoil]Mitä on tapahtunut kun saan aikaiseksi näin paljon tekstiä ilman itseni kiduttamista. Oikeasti.[/spoil]

Killjoyn mökin rauniot

Vartioon jätetty Nazorak naukkaili zane-juomaansa ja pyyhki leukojaan päätettyään tähän asti pisimmän kulauksensa. 3543 hölskytteli pulloa ja laski hieman kapeita aurinkolasejaan nähdäkseen sen sisällön. ”Hoi, tämäkin pullo tyhjeni!”

Raunioiden takaa hyppäsi tällöin toinen tuntosarveton ja hämmentävän kiiltäväkuorinen Nazorak, joka kantoi pitkää heihästä. ”Hiivatin imbesilli! Enkö minä sanonut sinulle ettet saa juoda kaikkea yksin, minä maksoin tuon pullon.”

”Älähän uhittele siinä 4443, olemme olleet vartiossa jo kohta kolme päivää eikä täällä ole tapahtunut mitään. Pitäähän minunkin saada jotain virikkeitä.” 3543 hikkasi päälle ja nousi hitaasti seisomaan.

4443 asteli nyt eteenpäin keihäs tanassa osta punaisena. ”Taistelemmeko sitten uudestaan, jos kerran virikkeitä halajat?”

3543 nappasi maahan isketyn valtaisan pitkän lihakirveen maasta ja nosti sen olalleen. ”Antaa tulla vain, häviäjä ostaa seuraavan pullon!” Tämän sanottuaan 3543 hyppäsi yhdellä kevyellä loikalla pienen romusta kasautuneen kukkulan päälle ja loi katseensa tulevaan vastustajaansa.

”Vai otat taas ylämaaston, eikö viime kerta opettanut ettei se auta keihästäni vast-” 4443:n puhe keskeytyi siihen paikkaan ja tämän hyönteisensilmänsä laajenivat kauhusta. 3543 alkoi tivaamaan oliko tämä jokin temppu, sillä 4443 tuijotti suoraan sinne missä 3543 parhaillaan seisoi. Lopulta tämäkin kuitenkin tajusi kääntyä ympäri ja salamannopeasti hyppäsi toverinsa viereen, sillä maa kukkulan takana oli yllättäen alkanut kohota. Kivenlohkareet lohkesivat irti, kun valtava metallinen pää nousi kohonneen maan keskeltä.

Nazorakit puristivat aseitaan tiukemmin kuin olisi kenties pitänyt ja 4443 onnistui vangingossa katkaisemaan oman keihäänsä. Nyt he molemmat katuivat ottaneensa mukaan vain lähitaisteluaseita.

Metallinen jättiläinen oli saanut valtavat kouransa maan pinnalle ja veti itseään nyt ylös. Sen ruumis muistutti ylikasvanutta Laava-apinaa, jollaisia kaksikko kammosi jo aivan tarpeeksi. He löysivät itsensä perääntymästä vasten seinää. Jättiläinen oli vääntänyt itsensä jo seisoma-asentoon ja sen silmiin syttyi pienet punaiset valot. Metallihirmu lähti täyteen juoksuun kohti kaksikkoa ja näiden kahden huutaessa kurkku suorana, ainakin kymmenmetrinen jättiläinen vain juoksi näiden yli, huomaamatta kumpaakaan.

”Mä en enää koskaan juo...”

Bio-Klaanin metsikkö

Puut katkesivat metallisen hirmun repiessään itselleen tietä metsän läpi. Sen sisällä olevalla matoranilla oli vain yksi tavoite: Päästä Klaaniin ja löytää ystävänsä, oli tämä sitten elävä tai vain eloton ruumis.

Nimdan saari
ranta

Pieni sinivalkoinen matoran vaelsi lakeuksilla. Kaikkialla näkyi valkoista lumiaavikkoa. Taivas oli yönmusta, ja tuhannet tähdet hohtivat puhdasta kirkkauttaan. Matoranilla oli kylmä, mutta hänellä oli hyvä olla. Hän sai tehdä sitä mitä halusi. Nauttia kauniista luonnosta ja tyydyttää seikkailunhalunsa.

Matoran hyppäsi selälleen lumeen. Hän katseli sinisen Akakunsa läpi ääretöntä taivasta. Niitä tuhansia tähtiä. Hän toivoi, että saisi olla joskus niiden joukossa. Hän tahtoi nimensä tähtiin. Hän halusi, että hänet muistettaisiin.

Lämmin tuuli kävi läpi saaren. Se nosti ilmaan hiekkaa ja kuivia lehtiä.
Polttava aurinko porotti armottomasti jostain. Päivä oli kääntymässä illaksi, mutta oranssi laskeva aurinko oli silti kuuma.

Valkoisen ja sinisen värinen Jään Toa nojasi puiseen kaiteeseen. Syystuuli puhalsi hänen kasvojaan vasten, ja taustalta kuului iloisten matoranien hälinää.
Matoro katseli pilvistä yötaivasta. Tähdet eivät hohtaneet kuten tavallisesti. Palmut huojuivat navakassa tuulessa. Puinen vartiotorni natisi luonnon alla, mutta kesti.

"Mitä luulet", toa aloitti.
"Että jatkuuko tämä ainiaan?"
Karax käänsi hopeista päätään. Maan Toa katsoi ystäväänsä hetken.
"Jos se meistä riippuu, niin jatkuu", hän vastasi matalalla äänellä.

"Mietin vain. Muistan kuinka joskus kauan sitten halusin olla Toa. Olla kunnioitettu matoranien keskuudessa. Okei, olen saavuttanut sen. Silti minusta tutnuu siltä, että elämällä on paljon enemmän annettavaa", Matoro puhui.

"Meidän velvollisuutemme on varjella tätä saarta. Me teemme sen, koska olemme sen velkaa Zokolle", Karax puhui rauhallisesti. Hän lausui turagan nimen kunnioittavasti.

"Joo, tiedän. Minä vain haluaisin seikkailua ja toimintaa enemmän. Olen ollut paikallani liian pitkään."

"Sammuiko tuo taas?"
"Matoro! Matoro!"
Umbra ravisteli toveriaan lujaa olkapäistä. Toa mumisi jotain, muttei vaikuttanut hereillä olevalta.

Kun sininen kristallinterävä keihäs iskeytyi muskelikasta olentoa valtimoon, Matoro irvisti. Verta roiskusi kaikkialle. Jään Toa hyppäsi taaksepäin. Räjähti. Tomua ja ruumiiden silppua lenteli. Toa pyyhki Pimeyden Metsästäjän verta naamiostaan inhoa täynnä.

Tomupatsas kohosi ilmaan. Kuului vaimea tärähdys, ja suuri halli romahti. Jään Toa syöksyi kohti vihreää toa-kumppaniaan, mutta sortuva kivimassa hautasi toan raa'asti alleen. Kuului papatusta. Sinivalkean toan haarniska oli aivan tummunut. Hän hyppäsi kivien taa ammusten kaikuessa taistelutantereella. Toan ilme oli järkyttynyt ja pahoinvoiva. Hän ei kestäisi tätä helvettiä yhtään pitempään.

"Noniin, kaatakaa nuo puut! Te haette noita liaaneja! Te pistätte leirin pystyyn! Te grillaatte turskaa!"
"Aye" kuului monelta suunnalta yhtä aikaa.
Hiekkaranta peittyi jäljellä olevien piraattien vilinään. Kaikki heistä olivat järkyttyneitä viimeaikaisista tapahtumista, ja nyt vain alkoholi ja muu tekeminen piti heidät tolpillaan.

"Mitään viimeisiä sanoja, Mustalumi?" vortixx sihisi.

Matoro istui päättäväisenä tuolissa, kädet ja jalat sidottuna sen taa. Sinikeltainen lihaskasa kierteli kylmän rauhallisesti Toaa ympäri, osoittaen tätä jatkuvasti zamor-pistoolilla.

"Et koskaan opi, Radak", Matoro sanoi hiljaa. Punamusta vortixx kauempana nyökkäsi.
"Åke, ammu"

Kuului laukaus ja sinikeltainen hahmo iskeytyi taaksepäin. Mustan ja valkoisen värinen hahmo hyppäsi korkealle ilmaan ja tarttui johonkin katossa.

Radak ei ollut uskoa mitä oli tapahtunut. Ritarikunnan agentin köydet olivat katkenneet, ilmeisesti elementtivoimien takia.
Vortixx veti vyöstään agentilta takavarikoimansa zamor-pistoolin ja vaihtoi tainnuttavat kuulat tappoon.

Sitten mustavalkea hahmo syöksyi voltilla päin Radakia. Kierrepotku osui salakuljettajaa rintaan, ja Matoro napapsi aseensa. Hän tähtäsi salamannnopeasti päin syöksyvään lihaskasaan, Åkeen.

Laukaus.

"Me tulimme siis hakemaan Nimdan sirua tuolta temppelistä", Äks selitti kuunteleville Toille. "Kaikki kääntyi huonosti parin ansan jälkeen. Saimme tietää Nukeista."
Viimesiessä sanassa kuului pelko.
"Matoro meni eri huoneeseen kuin me. En tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta se teki pahaa jälkeä. Me emme löytäneet sirua pääsalista"

Umbra kuunteli kiinnostuneena ja samalla hieman pelokkaana. Äks kertoi vielä tarkemmin nukeista sekä erityisesti Vatsapuhujan tarkka kuvailu loi kylmiä väreitä Valon Toan selkään.

Lumi sädehti auringon valossa. Sää oli kirkas ja raikas. Matoron musta hahmo katseli lähes pystysuoran jyrkänteen laelta jäätikköä.

Matoro tunsi olonsa tyytyväiseksi ja vapaaksi. Kaikkien tapahtumien jälkeen hän oli vapaa. Ei enää saarensa kahleissa, ei enää Ritarikunnan kahleissa. Hän sai matkata ja jakaa oikeutta. Hän sai tehdä sitä, mistä nautti. Nauttia elämästä.

Matoron silmät aukesivat rävähtäen. Hän tunsi pistävän kivun ensin rinnassaan ja sitten kädesään. Toa tipahti paarientapaiselta hiekkaan irvistäen.

Hän hieroi päätään ja katseli ympärilleen. Ranta alkoi hämärtyä, ja oranssi aurinko horisontissa loi punaista kajoa.

Matoro huokaisi. Ketään ei näkynyt kahden hätäisesti kasatun teltan lähellä. Jossain ritisi nuotio ja kuului puheensorinaa.
Matoro tunsi lämpimän henkäyksen kasvoillaan ja nukahti.

[spoiler=Alkuun]Arvoisat lukijat: Keetongu on lomaillessaan lähettänyt minulle tarinaan jatkoa käsinkirjoitettuna postissa ja minä skannasin ne ja postaan nyt tänne Tongun puolesta. Skanneri sekoili, joten jouduin lisäämään otsikon itse. Mukana myös erinomainen liite Klaanin laivastosta. Löydätte tämän kaiken spoiler-tagien alta. Nauttikaa.[/spoiler]

[spoiler=Posti][/spoiler]

[spoiler=Liite][/spoiler]

Yön Timo, kapteenin hytti

Hytti oli lähes pimeä. Ainoa valo tuli seinällä olevasta, pienestä, ympyräisestä ikkunasta. Lasiovinen rommikaappi komeili vastakkaisella seinällä. Se oli kuitenkin lähes tyhjä. Huoneen muu kalusto koostuikin lähinnä pienestä pöydästä eräässä nurkassa, jota koristi kirjoituskone. Amazua makasi sängyllä. Hän ei saanut nukuttua. Osittain siksi, että hänen säärensä ja kyynärvartensa ulottuivat sängyn rajojen ulkopuolelle, ja toiseksi siiksi, ettei hän edes yrittänyt nukahtaa. Nimdakammion tunnelin tapahtuma painoi hänen mieltään jatkuvasti.

Nimdasaaren maanalainen tunneli, tunteja aiemmin

"Missä se on!?", Amazua piteli kammioon ilmestynyttä munkkia kurkusta. Turhautuneisuus ja viha pursuivat hänestä. Nimda ei ollut kammiossa . Tuo pikkumies ei voinut olla niin yllättynyt asiasta kuin uskotteli. Jonkun täytyi tietää sirusta jotain. Ilmeisesti täll ätyypillä riitti pokkaa salata tietonsa. Amazuan kärsivällisyys oli melkein huipussaan. Tämän sydänkivestä lähtevä säde sai Matoranin kipuhermot ylikierroksille. "Minulle kerrottiin Nimdan olevan täällä. Näetkö tuon jalustan tuolla? Mitä siellä on? EI MITÄÄN! Tulin siis tänne asti ei minkään vuoksi!? Jonkun on tiedettävä missä se hilavitkutin on!" Amazua yritti olla puristamatta lujaa, jotta munkki pystyisi edes joten kuten puhumaan.
"Sssse on phoissa", Matoran onnistui kähisemään tuskansa läpi. Hänen äänensä kuulosti riutuneelta ja käheältä.
"Nyt kukaan ei voi käyttää sitä omiin, itsekkäisiin tarkoituksiinsa. En thieedä missä se on, mutta se on hyvä. Luulit olevassshi lähhellä phäämäärääshi, mutta kaikki valui pöntöshthä alash. Shinä et näe ssshitä shirua ikinä." Ama tiukensi puristusotettaan. Matoranin silmät alkoivat pyöriä tämän Kanohin silmänrei'issä.
"Et. Ikhinä..."
Amazua karjahti. Munkki lennähti suoraan päin kammion seinää. Tämä onnistui joten kiten hengittämään. Yksiminen kuitenkin vaikeutti sitä huomattavasti. Hänen sydänkivensä vilkkuili.
"Et sinä kuole", Amazua lausahti, "Ainakin pyrin siihen." Palkkasoturi poistui huoneesta tunneliin, josta Matoran oli ilmestynyt. Hän ei huomioinut katossa roikkuvia otuksia. Niitä oli jäljellä kolme...

Amazua kulki pimeässä, synkässä tunnelissa, etsien ulospääsytietä. Pieni soihtu valaisi käytävää jonkin matkaa. Hän ei voinut ymmärtää. Kaikki vihjeet. Kaikki tiedot. Kaikki informaatio. Kaikki oli pelkkää ****aa. Amazua päätti vimein kiroilla kuin kunnon merimies. Pian hän kuitenkin äkisti pysähtyi huomatessaan kaapuun pukeutuneen hahmon.

Toan kokoa oleva hahmo seisoi hiljaa tummanharmaan kaapunsa sisällä munkkimaisessa asennossa. Se piti käsiään puuskassa niin, että kaavun hihat yhtyivät, jolloin käsiä ei näkynyt. Olennon pään ja kasvot peitti huppu, jonka reunuksissa oli punaisia rukoustekstejä tuntemattomalla kielellä.
Amazua hiljeni. Sitten hän ymmärsi, että hahmo oli seurannut häntä jo jonkin aikaa. Hän oli havainnut askelia takanansa, mustia, häilyviä varjoja näkökenttänsä reuna-alueilla ja jotain, joka oli kuulostanut kuiskailulta. Tummanpuhuva palkkasoturi oli tähän asti uskonut kuulevansa harhoja. Nyt hän ei kuitenkaan enää tiennyt, mitä uskoa.

"Kuka olet?" Amazua huudahti hänestä muutaman metrin päässä seisovalle kaapuhahmolle. Kaapuhahmo ei vastannut, mutta se otti askeleen eteenpäin. Raskaan askeleen voimakas mutta ontto kajahdus kaikui läpi temppelin.
Hahmo otti toisen askeleen. Se otti kolmannen.
Ei kestänyt pitkään ennen kuin se oli aivan Amazuan silmien edesssä. Palkkasotilas näki vihdoin hupun sisään.

Hänen näkemänsä oli jotain kylmää ja liikkeetöntä. Amazua näki täydellisen heijastuksen omasta naamiostaan hupusta häämöttävien kasvojen peilinkirkkaassa, mutta teräksisen kylmässä ja kuluma- ja viiltojälkien täyttämässä pinnassa. Syvät, pään sisälle asti työntyvät ja pelkän pimeyden täyttämät silmäkuopat katsoivat Amazuaan. Vasemmanpuoleisen silmäkuopan alla oli yksi pienikokoisempi, mutta yhtä syvä, kyynelen muotoinen aukko.
Silmien välistä ja aivan kasvojen keskeltä kulki täysin suora viilto, johon nähden kasvot olivat hyvin symmetriset. Vain kyynelmäinen kuoppa rikkoi symmetrian.
Näytti siltä, kuin liikkumattomilla kasvoilla olisi joskus ollut suu. Nyt sen kohdalla oli kuitenkin vain karu hitsaussauma.

Tyhjät silmäkuopat katsoivat suoraan Amazuan sieluun. Amazuaa hermostutti. Mutta hän ei aikoisi antaa sen häiritä itseään. Hän kaivoi aseproteesinsa selästään...

"KELLO 01:00, KAIKKI HYVIN!" Amazua havahtui ulkoa kuuluvaan huutoon. Ilmesti joku piraatti halusi tuntea itsensä tärkeäksi... Hän kyllästyi alimittaisessa sängyssä makoiluun. Hän pimi viittansa naulasta, astellen laivan kannelle.

[spoil]G kirjoitti tuon nuken olemuksen.[/spoil]

Meren yllä

003, jota joskus aiemmin kutsuttiin 004:ksi, tiiraili alitse valuvaa merta korkeuksista. Kymmeniä metrejä pinnan yläpuolella hän katseli aaltoja lasilattian läpi. Korotuksen 003:n asemaan myötä aiemmin aliarvioidut ja -arvostetut ilmavoimatkin olivat saaneet viimein kunnollista rahoitusta. Nuo rahat 003 oli käyttänyt hyvin; lihavasta ja laiskasta pohjasakasta hän oli koulinut pesunkestäviä taistelulentäjiä ja oli laajentanut ilmavoimien arsenaalia. Hän vilkaisi sivulleen. Nazorak, jolla oli kaksitasoisilla siivillä varustettu rakettireppu ja päässään tuulelta kasvoja suojaava kypärä liiti samaa huimaa vauhtia isomman aluksen kanssa. Käsissään tämä kantoi niin maassa kuin ilmassakin olevien kohteiden tuhoamiseen tarkoitettua kevyttä tykkiä. Tämä torakkayksikkö oli paitsi tehokas kuin kokonainen hävittäjälentokone, myös paljon halvempi korvata uudella vian ilmetessä.

Hieman kauempana, muiden hävittäjätorakoiden ympäröimänä, lensi Munakenno, yksi vastakunnostetuista hyökkäysilmalaivoista. Sen pommit ja pikatykit kiilsivät merenpinnasta heijastuvassa auringonvalossa. Toisella puolella lensi yhtäläisesti varustettu Kuhnuri ja sen takana vielä yksi, jonka nimen mieleenpalauttamiseen 003 ei enää ollut keskittynyt. Hänen huomionsa oli hänen omassa aluksessaan.

Jättimäinen alus halkoi pilviä jättäen muut varjoonsa. Lentävän linnoituksen rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa oli ollut hyvin vaikeaa. Kolmen ilmalaivan kolmionmuotoisen yhdistelmän alla roikkui metallirakennelma, jossa oli rahtiruumia, tilat tuhansille maajoukkojen sotilaille, hangaareja hävittäjätorakoille sekä raskasta panssaria ja aseistusta. Linnake veti mahtavuudessaan vertoja jopa laivaston kuululle Rautasiivelle. Rautasiipi, pah. Mikään pikku paatti ei ollut siipiä nähnytkään.

Metalliseen pintaan joku harvinaisen taiteellinen torakka oli maalannut oranssin ympyrän, ilmavoimien logon, ja sen keskelle valkoisella tekstillä aluksen nimen. Tulikärpänen.

003 ei tahtonut myöntää joutuneensa käyttämään linnaketta rakennuttaessaan kakkoslaadun rakennustarvikkeita säästääkseen kustannuksissa. Mutta minkäs teki.

***

Tuntia myöhemmin horisonttiin ilmestyi saari. Se oli pieni ja mitätön maaläntti Klaanin saaren rinnalla, mutta jostainhan invaasio täytyi aloittaa. Sotaahan tässä käytiin. Tulikärpäsen moottorit ja niiden pyörittämät jättimäiset propellit saivat rannan palmut huojumaan jo pitkästä matkasta. Hävittäjätorakat lähestyivät saarta ja tarkkailivat elonmerkkejä. Saarella ei kuitenkaan pitänyt olla kuin jokin alkuasukasheimo, jonka kivistä ja kepeistä (003 hymähti jostain syystä tälle sanalle) ei olisi minkäänlaista sotilaallista vastusta Nazorakien mahtaville ilmavoimille. Ja tietenkin sille pienelle osalle maainvaasiojoukkoja, jotka kulkivat Tulikärpäsen vatsassa.

Pian lentävän linnoituksen mahtava ankkuri jysähti pahaa-aavistamattoman saaren rantahietikolle, ja sotajoukot virtasivat riveihin aluksesta tiputetuista kapseleista.

Sotarummut kumahtelivat. 003 sitoi auenneet kengännauhansa.

Tuntematon

Aika koittaa...

Klaanin sairashuone

”Purkkiin? Te vitsailette”, Makuta kysyi närkästyneenä.
”Ööh... joo.”, Paaco vastasi rauhallisesti.

”Tiedättekö mitä, GK ei ole täällä”, Makuta sanoi irvissä suin.

”Hetkinen... miksi minä irvistinkään... aaaah! Minun pääni! AAAAA!”

”Teeskenteleekö tuo...”, Paaco kysäisi.

”Minä uskon, että se-”,tuskanhuuto makutan suusta keskeytti Samen: ”Ottakaa se pois, pois, pois, pois, poiiiiis....!”

Valkoinen keho valahti elottomaksi.

”No voihan...”, * Präks* Lasipurkki tipahti Paacon käsistä.

”Se todennäköisesti vain yrittää huijata”, Same ilmoitti ja alkoi keräämään sirpaleita.

***

”Huaaaargh”, Kuului läpi tyhjyyden. Makuta avasi silmänsä, hän oli keskellä ei mitään. Hän tunnusteli maata, kohtaa jonka päällä oletti seisovansa, mutta siinä ei ollutkaan mitään.

”Mitä halvattua minun olisi nyt tarkoitus tehdä...”, makutan sanat kulkivat läpi tyhjyyden.

Makuta katsoi käsiään ja päästi murahduksen, ne eivät olleet valkoiset kädet joihin hän oli viime aikoina jo ollut tottuakseen, ne olivat hänen entiset kätensä, mustat ja luotaantyöntävät kädet.

Katso niitä, siltä näyttävät olennon kädet joka ei koskaan saa mitään aikaan, epäonnistuu kaikessa ja keksii laihan ratkaisun, sellaiset ovat sinun kätesi ja sinä itse.

Makuta hätkähti ja katsoi taakseen eikä nähnyt mitään.
”Sinä... minä tunnen sinut”, makuta sanoi hieman pelokkaasti.

Niin minäkin sinut, olet se kiusankappale joka vain heitti roskakoriin jotain hödyllistä, vaikka se olisi ollut sinun paikkasi.

”Minä tapan sinut!”, Makuta huusi raivokkaasti, otti miekan selästään ja alkoi huitoa ympärilleen osumatta kuitenkaan mihinkään.

Annan sinulle viimeisen mahdollisuutesi, sinä joko voitat tai kuolet, ikuisesti.

Nimdasaari
ranta

Jään Toa makasi rentona kahden puun väliin viritetyllä riippumatolla. Hän oli nukkunut katkonaisesti eikä ollut vielä saanut koottua ajatuksiaan. Hän ei ollut aivan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin nyt elossa. Lähimenneisyyden muistot vain tuntuivat sameilta. Hän muisti Nuken ja veden, muttei siitä eteenpäin.

Toa käänsi vaivalloisesti kylkeään. Rinnan haavaa vihloi ikävästi joka liikkeellä.
Yö oli lämmin etelän yö. Tulikärpäset lentelivät metsän reunassa. Lintujen ääniä kuului metsästä. Meri oli tyyni ja rauhallinen. Pilvettömältä taivaalta näkyi tuhannet tähdet.

Matoro kääntyi selälleen ja katseli mustaa yötaivasta. Tuo näky sai hänet aina rentoutumaan. Pimeys tuhansine tähtineen. Se oli kuin maailma. Synkkä maailma, jonka ainoana valona olivat ne harvat, ketkä puolustivat oikeutta, Toat, klaanilaiset.
Matoro löysi hetken tähyiltyään oman Toa-tähtensä ja katseli sitä. Hän oli usein miettinyt mikä voima sai Toa-tähden syttymään. Miksi ne olivat olemassa? Ne olivat vain Toan elinajan, ei yhtään kauempaa. Ne eifvät olleet pysyviä. Matoro halusi jättää tähän maailmaan jotain pysyvää. Jotain, josta hänet muistettaisiin.

Toan piti huitaista ärsyttävää hyttystä, mutta sitten hän tajusi taas toisen kätensä. Haava oli täysin hyytynyt, kiitos parannuskiven. Silti se särki ja häiritsi jatkuvasti. Lisäksi harppuuna oli mennyt puoliksi.

Matoro mietti mitä kädelle voisi tehdä. Paras vaihtoehto olisi hyvin kallis mekaaninen käsi, jollainen voitaisiin varmasti tehdä Klaanissa. Poikki hän ei kättä aikonut jättää. Se oli ikuinen muisto siitä kuinka hän oli epäonnistunut. Tai ei, ei hän ollut epäonnistunut. Joku oli vain onnistunut paremmin kuin hän.

Toan mietteet siirtyivät Nukkejen kautta Nimdaan. Pitäisikö hänen jatkaa Nimdan etsintää? Ruumis-turaga oli käskenyt häntä lopettaa etsinnän. Myöhemmin Matoro oli kuullut Äksältä Nukesta, joka oli myös varoittanut jatkamasta.

Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.

Nuket olivat vakavastioettava vastus. Niitä ei parantunut uhmata. Oli pienoinen ihme, että Matoro oli selvinnyt hengissä. Silti hän halusi jatkaa Nimdan jahtia. Luovuttaminen on jotain, mitä Matoro ei halunnut ajatellakaan. Hän on aina hoitanut tehtävänsä kunnialla loppuun asti. Hän ei jätä niitä kesken.

...ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti.

Muuan adminin perustaman veljeskunnan maanalainen tukikohta

"Mitä sinä sanoit?"
"Torakoita. Paljon torakoita."

Tummanvihreää kanohi Mirua kasvoillaan kantava keholtaan musta matoran nousi ylös matalalta istuimeltaan ja siristi kirkkaita silmiään tuijottaessaan edessään seisovaa vihreänkirjavaa viestinviejää. Johtajan ajatukset vilisivät. Älykäs ja sotatoimien suhteen kokenut matoran oli vastuussa veljeskunnan toiminnasta aina kun Ämkoo itse ei ollut fyysisesti läsnä, ja pitkästä aikaa Johtaja joutui tekemään vaikean päätöksen.

"Ne siis miehittävät saarta", Johtaja lausui miltei kuiskaten ja suuntasi pohtivan ilmeensä huoneen rusehtavaan seinustaan. Viestinviejä nyökkäsi hiljaa ja tapitti ylempiarvoista veljeskuntalaista hieman kysyvästi kanohi Rurun takana hohkaavilla keltaisilla silmillään.
"Emme voi hukata aikaa", Johtaja sanoi sitten, tarttui edessään seisovaa matorania olkapäästä ja sanoi tälle:
"Tehtävänanto, Otlek. Ota nopein lintumme ja lähde mestari Ämkoon luo ilmoittamaan tapahtuneesta. Löydät hänet valkoisen Turagan luota."
"Selvä", Otlek vastasi, teki johtajalleen kunniaa ja kääntyi lähteäkseen.
"Kiirehdi", Johtaja lisäsi vielä vihreän naamionsa takaa ja poistui itsekin huoneesta.

Hetken kuluttua tukikohdassa kaikui tasainen rummutus. Vajaa satakunta vihreää matorania kokoontui hälytyksen kuullessaan luolastotukikohdan keskellä sijaitsevaan paalupuin kannateltuun aukeaan tilaan. Johtajan ohjeet kuultuaan matoranit hajosivat juoksuaskelin eri suuntiin ja pian kaikki olivat työn touhussa. Ämkoon veljeskunta olisi pian valmis toivottamaan vieraansa tervetulleiksi.

- - -

Ruskeanmusta petolintu kiljui valittavaan sävyyn Otlekin pakottaessa eläimen lentämään vielä hieman lujempaa. Viidakon latvusto vilisi vihreänä sotkuna veljeskuntalaisen silmissä tämän kiitäessä valtaisalla vauhdilla kohti turaga Bakmein asuinsijoja.

Otlek oli kuullut huhuja torakoiden liikehdinnästä lähivesillä. Vihreä matoran ei kuitenkaan olisi osannut odottaa nazorakien siirtyvän veljeskunnan saarelle. Tai no, olihan saari toki lähellä Klaania ja siinä mielessä mitä loogisin valloituskohde, mutta miten ihmeessä näin pian? Otlek ei todellakaan uskonut veljeskunnan joutuvan näin nopeasti sotatilaan, sillä olivathan Ämkoon kouluttamat matoranit piileskelleet saarella kaikessa rauhassa jo pitkän tovin.

Mahtoivatko torakat edes tietää veljeskunnan olemassaolosta, taikka sen sijainnista? Otlek tiesi hyvin sen, että veljeskunnan toiminta oltiin tähänkin asti salattu varsin hyvin eivätkä edes useimmat klaanilaiset olleet varmoja ninjamatoranien nykyisestä piilopaikasta. Ajatus lohdutti Otlekia hieman, sillä noin ajatellen torakat tuskin olivat ilmestyneet saarelle varta vasten hävittämään veljeskuntalaisia. Matoranit olisivat mitä luultavimmin turvassa jos vain pysyisivät piilossa ja...

WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.

Otlek oli pudota ratsunsa kyydistä kaksitasosiivillä varustetun rakettirepputorakan ilmestyttyä lentävän matoranin oikealle puolelle. Matoranin kauhistunut ilme peilautui takaisin torakan kasvoja peittävästä kypärästä, joka peitti torakan hämmentyneen ilmeen.

Kaksikko matkasi hetken yhtä vauhtia jaellen hämmentyneitä katseita suuntaan jos toiseen. Sitten.

WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.

Toinen ilmatorakka ilmestyi Otlekin vasemmalle puolelle. Rakettireppujen korvia vihlova ääni sai epätoivoiseen tilanteeseen ajautuneen matoranin heräämään järkytyksestään. Otlek kiskaisi lintunsa ohjaksista ja pudottautui siivekkään ratsunsa kanssa viidakon tiheän puuston sekaan.

Torakat tuijottivat hetken toisiaan visiiriensä läpi. Sitten hyönteismäiset sotilaat suuntasivat matkansa alas metsikön sekaan. Matoran ei pääsisi pakenemaan.

Tuntematon

Matoran otti astian käsiinsä jossa heilui sähköistä ja vihertävää nestettä, hän tosiaan tiesi mitä oli tekemässä.

Klaanin sairashuone

”Menen hetkeksi Paaco, Tawalla oli jotain asiaa”, Same sanoi ja sulki oven
Paaco tuhahti ja alkoi nukkua. Mustat ja lonkeromaiset kourat hivuttautuivat sairashuoneen ikkunan luo ja paiskasivat astian valkoisen ruumiin päälle, se rupesi sätkimään ja lopetti sen samantien kun neste oli imeytynyt. ”M-mitä..?”, Paaco nosti päätään kohti ikkunaa josta pisti hänen silmäänsä kanohin mentävä aukko, sitten hän tuijotti lattialla olevia sirpaleita ja huomasi lisää sirpaleita ja sanoi itsekseen: ”Kivoja nuo jotkut matoranit”, ja jatkoi uniaan.

Valkoinen tila

Makuta oli kellunut täällä jo pienen hetken mitään tapahtumatta, sitten hän kuuli mielipuolista, iloista ja neljää muuta naurua samanaikaisesti.

Sumua alkoi kertyä metrien päähän hänestä ja sumun keskeltä ilmestyi jotakin valkoista.



”Heipä hei, elämän tuhoaja.”, sanoi ääni avohkiin kaltaisen naamion alta.
”Ei... ei voi... sinä..?”, makuta sanoi hämillään kun toa lähestyi tätä.

”Osat ovat vaihtumassa, tämä on minun ruumiini jonka sinä veit. Ja sinä todellakin saat maksaa siitä, ansioidesi mukaan. Maltan tuskin odottaa, että saan repiä mielesi ja koko olemuksesi lopullisesti”, GK sanoi hymy kasvoillaan.

”Saahan sitä yrittää”, makuta nosti miekkansa ja syöksähti painovoimattoman tilan halki ja sivalsi GK:ta

”Kuinka mones kerta tämä on kun yrität hakata vasemman käteni vaikka siinä ei ole edes tuntoa?”, GK sanoi närkästyneenä.

”Tiesinhän minä... tarkoitukseni vain oli... hämätä ja tappaa sinut tällä!”, makuta huusi ja hänen kehonsa alkoi hehkumaan ja lähetti valtavan energia purkauksen kohti GK:ta.

”Voi Karzahni!”, Valkoinen toa huusi kun purkaus paiskasi tämän kymmenien metrien päähän ilman pysähtymistä.

”Hah”, makuta hihkaisi.

Tiesitkös, sinulla ei ole mahdollisuuksia voittaa tätä taistelua

valkoinen alue muuttui hiljalleen ääriimäisen häiritsevän näköiseksi maailmaksi täynnä punaisia silmiä jotka tuijottivat makutan jokaista liikettä.

”Kunhan selviän tästä, tulen ja tapan sinut.”, makuta uhosi ja huusi suoraan päin yhtä silmistä.
”Sehän nähdään”, Valkoinen toa sanoi rauhallisesti ja otti miekkansa esiin ja liiti makutan kimppuun hakaten tältä käden poikki.

”Sinä tulit itseksesi vain sattumusten kautta, sinä olet avuton matoran joka ei osaa mitään, jopa matoranit ovat sinua parempia”.

”Ja vain koska sinä olet Artakhan luoma luulet olevasi jotenkin pyhä.”
”Ei, vaan koska minä kuulun tänne ja sinä et.”
”Huomaatko, olet vain Avden sätkynukke”
”Älä yritä mitään”

Miekka sivalsi makutaa, mutta tämä väisti alta ja iski takaisin.
”Tälle universumille on parempi kun sinä et ole täällä, kaikkien kannalta”
”Osat ovat tosiaan vaihtuneet saasta. Sano hyvästit surkealle elämällesi!”
GK hypähti ilmassa groteskien silmien tuijottaessa näkyä, toa kohosi hiljaa ilmaan ja putosi miekka edellä maahan aiheuttaen aallon joka heitti makutan vähän matkan päähän.

”Näetkö mikä sinusta on tulossa, sinusta on tulossa hirviö olet niin syvästi katkeroitunut”.
”Sinä olet vain ajatus pääni sisällä joka on tarkoitus poistaa”.
Makuta loi itselleen uuden käden ja alkoi muuttaa muotoaan. Hän kasvoi kasvamistaan ja muuttui yhä vain hirviömäisemmäksi. Kanohi hänen päässänsä hajosi ja hänen suustaan työntyivät kammottavat hampaat.

”Nyt sinä olet alakynnessä toa”, sanoi makuta paholaismaisella äänellä.

Ämkoon veljeskunnan saari, viidakko



Vehreä puusto vilisi nazorakien silmissä kaksitasosiivillä varustetun rakettireppukaksikon koittaessa saavuttaa edellään lentävää matorania. Torakat ymmärsivät vallan hyvin miksi vihreä matoran oli paennut viidakon sekaan. Pakoratsuna toimiva petolintu oli kuin kotonaan metsän kätköissä ja rahi väistelikin rutiininomaisesti viidakon kattokerroksen tiheää kasvustoa. Torakoilta sama ei luonnistunut läheskään yhtä sutjakkaasti ja nazorakit eivät voineetkaan kiitää eteenpäin rakettireppujensa täysnopeudella. Pelkkä törmäys paksuun oksaan saattaisi olla kohtalokas.

Kotikenttäedusta huolimatta tilanne ei ollut helppo Otlekillekaan. Koulutukseltaan Otlek oli yksi veljeskunnan viestinviejistä ja siitä syystä hän oli tottunut nopeaan matkaamiseen. Varsinaiset takaa-ajotilanteet eivät kuitenkaan olleet Otlekin erikoisalaa eikä ratsu ollut edes aseistettu.

Otlek tiukensi otettaan kotkalintunsa ohjaksista samalla kun lintu madalsi lentoaan entisestään. Veljeskuntalainen heittäytyi sitten ympäri lintunsa satulassa, totutteli hetken lentämään selkä kohti menosuuntaa ja tarttui sitten selässään kantamaansa jouseen.

Toinen torakoista oli törmätä pystyyn kuolleeseen puuhun saadessaan kypäränsä koristeeksi terävän (ja myrkytetyn) nuolen. Otlekin pettymykseksi nuoli ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle raskaaseen kypärään vaan ammus jäi törröttämään hölmösti keskelle nazorakin otsaa. Normaalisti näky olisi huvittanut matorania suuresti, mutta nyt se sai vihollisen näyttämään entistäkin uhkaavammalta. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että kumpainenkin torakoista kohotti aseensa.

Ka-blammo.

Linturahi kiljahti hädissään nähdessään räjähdyksen. Torakka-ammus ei ollut saavuttanut kohdettaan. Sen sijaan kevyen tykin ammus iskeytyi yhteen viidakon puista ja sai sen latvan kaatumaan. Otlek tiesi, että tuollaisen aseen osuma tuskin jättäisi hänestä paljoa jäljelle.


Toinen ka-blammo.

Lintu äännähti uudestaan, entistäkin tuskaisammin. Torakan ammus oli hipaissut rahin siipeä ja linnun liikehdintä muuttui levottomaksi. Otlek koitti epätoivoisesti kääntää tilanteen voittoisammaksi ja matoran tulittikin urheasti takaa-ajajiaan kovin vähäisiksi käyvillä nuolillaan. Nuolet eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi vahvoja vahingoittaakseen torakoiden siipilaitteita, ja ammukset putoilivat harmittomasti viidakon siimekseen.


Kolmas ka-blammo.

Lintu sai osuman. Petolintu rääkäisi viimeisen kerran samalla kun räjähdyksen aiheuttama voimakas paineaalto heitti hätääntyneen Otlekin korkealle ilmaan. Kuin ihmeen kaupalla Otlek säilyi kuitenkin itse yhtenä kappaleena, ja vieläpä tajuissaan. Tästä syystä matoran saikin tartuttua yhteen viidakon monista köynnöksistä, ja siten veljeskuntalainen toivoikin hidastavan pudotustaan.


Neljäs ka-blammo.

Torakka-ammus räjäytti kappaleiksi juurikin sen oksan jossa Otlekin viimeiseksi toivoksi muodostunut liaani roikkui. Matoran huusi pudotessaan kohti viidakon pohjakerrosta.

Sitten molskahti.

Otlek upposi kokonaan pinnan alle pudottuaan viidakon keskellä voimakkaasti virtaavaan jokeen. Matoran koitti epätoivoisesti pakottaa itsensä pintaan, mutta raju virtaus vaikeutti yritystä huomattavasti. Lopulta Otlek kuitenkin onnistui työntämään kasvonsa pinnan yläpuolelle - vain huomatakseen voimakkaan virtauksen syyn.

"Tämä ei ole todellista", Otlek ajatteli tuijottaessaan lähestyvää putousta.

Torakat lensivät vieretysten matoranin yläpuolella katsellen vihreän olennon epätoivoista porskuttamista. Kumpikaan nazorakeista ei voinut olla virnistämättä matoranin ajautuessa yhä vain lähemmäs hengenvaarallista jyrkännettä.

Nazorakit pettyivät hieman huomatessaan, että matoran onnistui tarttumaan hieman ennen putouksen alkua veden alta uhmakkaasti nousevaan kallionkappaleeseen. Otlek tarttui tiukasti liukkaaseen kiveen ja nosti katseensa sitten yläpuolellaan leijailevia vihollisia kohti.

Toinen nazorakeista osoitti matorania aseellaan, muttei ampunut. Torakkakaksikko tuntui pohtivan, olisiko matoranista enemmän hyötyä elävänä vaiko kuolleena. Pohdiskelunsa keskellä torakat eivät ehtineet huomata, että Otlekin yllättynyt katse siirtyi kauemmas taivaalle.

Sekunnin kuluttua sinertävänmusta jättiläismerimetso iskeytyi taivaalta toisen rakettitorakan kimppuun.

Erään saaren rannalla leijuvassa giganttisessa ilmalaivapedossa

003 katseli Tulikärpäsen komentosillalta edessä levittäytyvää saarta. Maajoukot, nuo korkeuksista katsottuna pienet ja mitättömät sotakoneet, vaelsivat päättäväisinä eteenpäin ilmatorakoiden antaessa tukea. Munakenno, Kuhnuri ja kolmas ilmalaiva, nimeltään Russakka, lähtivät kukin kiertämään saarta ja piirittämään sitä.

Saari vaikutti täysin autiolta. Edes raportoidusta pikkuheimosta ei näkynyt jälkeäkään. Mikä se tällainen invaasio oli, kun paikalla ei ollut ketään kenen maata vääryydellä ja väkivallalla riistää.

Eräs upseeritorakka tuli kiiruhtaen 003:n luokse.
"Sir, saimme radioviestin kolmannelta lentueelta!"
003 toivoi sen olevan viimeinkin havainto jostain elollisesta. "Ja sen sisältö on?"
Upseeri rykäisi ja toisti viestin hyvin vakuuttavasti. "Aargh, aargh, jättiläismerimetso, jättiläismerimetso, aar-kshhhh."
"Ja viesti loppui siihen?"
"Kyllä, sir."
"Hmh."

Tässä saaressa oli jotain mätää, 003 ajatteli.

Outo tila

Dox oli kohonnut jonkinlaiseksi sotasankariksi ristiretkeläisten keskuudessa. Hän sai jopa kulkea erään suuren, harmaan ja nelijalkaisen selässä. He kulkivat taas kohti tuntematonta määränpäätä.

Ruskean Toan, jonka silmät olivat hohtaneet sinisinä ja joka oli hokenut nimdaa, jäänteet olivat Hopeisen mukana säkissä. Jokin käyttötarkoitus niillä oli, Dox ei vain vielä tiennyt mikä.

Päiväkausia hän tuijotti horisonttiin, tummat viivat valkoisessa maassa vuoroin tihenivät ja harvenivat. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä siitä miten kauan oli matkannut ja miten kaukana oli lähtöpaikastaan. Päiviä ja kilometrejä? Viikkoja ja virstoja? Kuukausia ja megametrejä?

Silloin tällöin hän kuvitteli näkevänsä horisontissa liikettä, mutta pani ne näköharhojen piikkiin. Jostain syystä, kuitenkin, aina kun hän näki hahmon kaukaisuudessa hänen kätensä alkoivat täristä ja päässään alkoi toistua litania:

"Kaksittain, kätöset siniset."

"Kaksittain, kätöset siniset."

Kätöset siniset ja Nimda. Mitä oli tekeillä? Mitä Klaanissa ja Verstaassa oli tällä aikaa tapahtunut? Oliko Allianssi vielä uhkana?

Ja koska hän pääsisi kotiin?

Mt. Ämkoon rinne

Kepe, Make ja Snowie kulkivat viimein alamäkeä. Laaksoinen, metsien ja matoranien peltojen peittämät Klaanin saaren keskiosat häämöttivät heidän edessään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä lunta ollut enää kuin puolisääreen.

Makekin näytti pikkuhiljaa tarkenevan yhä paremmin. Väsymyksen merkit näkyivät jo heissä kaikissa. Matkan työläin vaihe, vuorenrinteen kapuaminen, oli tosin jo ohi. Edessä oli enää tasankoja, laaksoja, jokia, järviä, mäennyppylöitä ja vieraanvaraisia matoraneja. Ja ehkä Allianssin joukkoja.

Kepe tutkaili karttaa. "Päivämatkan päässä, tuossa vehreässä laaksossa, on seuraava kohteemme. Nui-Koro, suurin pikkukylistä, vaatimattomasti nimetty. Se on joen varrella ja sieltä on veneyhteys takaisin Klaaniin. Emme kuitenkaan ehkä vielä palaa sieltä, jos käymme vielä luoteemmassa. Me..." Snowie peitti Kepen suun ja koppasi tämän suuren kiven taakse, joka möllötti tienposkessa. Make seurasi.
"Katsokaa", Snowie sanoi.

Edessä oli kuoppa. Kuoppa keskellä tietä. Eihän se sinällään ollut outoa, kuoppia nyt kun oli joka paikassa, mutta kuopan vieressä oli suuri, telaketjuilla varustettu vaunu jonka keulassa oli iso pora. Lisäksi sen kyljessä komeili nazorakien fasistinen logo.

"Mikä piru tuo on?" Kepe kysyi.
"Sinunhan se pitäisi tietää, kun se noin teknisen näköinen laite on."

Laitteen takaa tuli kaksi aivan tummanruskeaa nazorakia, joiden silmät hohtivat vaaleanvihreinä kuin pimeänäkölasit.

"Ja mitä NUO ovat!?"

Neljänteen maanalaiseen komppaniaan kuuluneet kaivajanazorakit olivat nousseet pintaan navigointivirheen tuloksena, sillä maan alla ei oikein nähnyt minne oli menossa. Ne olivat juuri valmistelemassa paluutaan maailmaan mullan alla, kun ne huomasivat klaanilaiset. Ne kaivoivat aseensa, suurikokoiset poratykit (mitä olivatkaan), ja suuntasivat ne sankareitamme kohti.

"004:n, maanalaisten Nazorak-joukkojen komentajan nimessä, tulkaa esiin!" huusi käheä ääni.

"Ai niillä on semmoisetkin."

Nimdan saari
Pyhättö

Musta-asuinen apinalisko katseli liikkumattomana kivistä kehää.
Skakdin keltaiset mulkosilmät katsastivat tottuneesti jokaisen piilopaikan ynnä epäilyttävän kohteen maastosta, mutta mitään ei näkynyt. Ninja viitoi kädellään ja kaksi muuta mustaa skakdia ilmestyi tämän taa.

Kauempana neljäs ninjoista huomasi rantahietikolla jalanjälkiä. Kaksi muuta liittyi tämän seuraan kolmen edellisen jäädessä tutkimaan Athin pyhättöä.

Ninja näki metsän reunassa liikettä. Se syöksyi äänettömästi metsän reunaan.
Kuului skakdinkielistä kiroamista. Sinihopea skakdi murisi ja nousi pystyyn matalan aluskasvillisuuden joukosta.

Välittömästi ninjan tunnistaessa kuka oli kyseessä, se hyppäsi esiin ja teki kunniaa. Skakdipäälikkö pyyhki roskia haarniskastaan.
"Mitä te täällä teette?" hän kysyi ensimmäisenä.
"Kenraali lähetti meidät hakemaan Nimdan. Leirimme on saaren pohjoispäädyssä", ninja vastasi välittömästi. Hän ihmetteli Metorakkin yht'äkkistä ilmestymistä. Olihan Gaggulabio jo nimittänyt hänen paikalleen toisen ja kaikki olettivat hänen jääneen Xialle.

"Ja kai te olette hankkineet sirun?" Metorakk murisi.
"Ninjat yksi, kaksi ja kolme lähtivät jäljittämään klaanilaisia. Me kolme tutkimme paikan"
"Viekää minut leiriin. Tiedustelkaa vihollisen vahvuus ja pakomahdollisuudet. Kuka onkaan joukkonne nykyinen johtaja on nyt minun haarniskankiillottajani", käskemään tottunut ääni kartoi selkeästi.

Metorakk mietti sitä Toa-joukkoa jonka oli kohdannut aamulla. Valon Toa olisi kova pala. Lisäksi niiden mukana oli Plasman Toa, jonka hän luuli jo tappaneensa.
Kunhan tiedustelutiedot saapuisivat, skakdijohtaja miettisi tarkemman strategian. Jos klaanilaiset olivat onnistuneet Nimdan hankkimisessa, hän saisi Nimdan heiltä. Hän palaisi Klaanin saarelle voittajana sirun kanssa ja Gaggulabio hukuttaisi hänet rikkauksiin.

[spoiler=Hyvä herrasväki]Gurvanaattori & Manfredduh esittävät: SUPERMARJA II[/spoiler]


Nazorakein laboratoriot

006 huokaisi. Ei mitään. Ei mitään kokonaiseen kahteenkymmeneen tuntiin.
Oliko tämä hänen tutkimuksensa loppu? Näin lähellä onnistumista?

Sitten Abzumo ryntäsi sisään ja tyrkkäsi hänet tietokoneen ääreltä. Hän alkoi nauraa voitonriemuisena.
”Keksin sen… keksin viimein…”
”Keksit niin mitä?”
”Hiljaa, orja. Minä ajattelen.”
006 oli tyrmistynyt. Mitä tapahtui Stephenille? Ei, nimiä ei saanut ajatella…
Abzumo vetäytyi taemmas. Tietokoneen näytöllä oli nyt kuva jonkinnäköisestä pitkästä molekyylirakenteesta. Makuta tarkkaili sitä hetken ja syöksyi jälleen sen luokse. Näppäily jatkui.

Hetken kuluttua Makuta lysähti peremmälle tuoliinsa. Tietokoneen näytöllä oli paljon tekstiä ja kuvia pitkistä molekyyleistä.
”Hah, onnisssstuin viimein.”
”Missä niin?”
”Muutin Nazorak-DNA:n binääridataksi.”
”…”

006:n päätä oli alkanut pikkuhiljaa särkeä. Nyt särky oli jo melko paha.
”Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi tai jotain?”
Abzumo istui hiljaa. Hän oli hiljaa pitkän aikaa.
”Kiitossss tässstä ajatuksssesssstahh.” 006 kavahti taaksepäin.
”Minä… tuota… menen – tauolle”, hän sanoi ja käveli ulos labrasta pidellen päätään. Muu tutkimusryhmä tuli häntä vastaan käytävässä. Naureskeleva joukko sai hänen päänsä miltei räjähtämään. Hän käveli käytäviä pitkin hetkisen, kunnes pysähtyi miettimään, minne oli edes matkalla. Hän päätti jatkaa toimistoonsa.

Toimiston valkoisten seinien hohto tuntui puhdistavan torakkatohtorin ajatuksia ja vähentävän kipua. 006 istahti valkoisen pöytänsä takana lojuvaan valkoiseen työtuoliin. Oikeastaan oli melko ärsyttävää, että kaikki oli valkoista. Nazorak käänsi katseensa seinille kiinnitettyihin valokuviin. Suurin osa kuvista oli otettu hänen onnistuneista projekteistaan. Moni niistä oli ollut hänen itsensä mielestä hirveä, mutta jollain tavalla hän oli ylpeä jokaisesta.

Pöydällä lojuvat paperit odottivat hänen kosketustaan. 006 tiesi, että hänellä ei periaatteessa ollut varaa yhteenkään levähdystaukoon, aikataulu oli täydenlaatuinen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää velvollisuuksistaan juuri nyt.

006 hätkähti hereille viestintuojan saapuessa. Hän ei ollut huomannut nukkuneensa, mutta ainakin päänsärky oli suurimmaksi osaksi tiessään.
”Makuta Abzumo haluaa sinut labraan”, viestintuoja sanoi värisevin äänin.

Kerrottuaan sanottavansa viestinviejä veti päänsä pois oviaukosta ja pamautti oven kiinni. Unestaan hieman raukea 006 vilkaisi kelloa ja virkistyi välittömästi tajutessaan olevansa pahasti myöhässä. Hän nousi salamannopeasti seisomaan, suoristi suojapukunsa ruttuja huolimattomasti ja hieroi silmiään. Torakkatohtori köhäisi ja ryntäsi ulos toimistostaan.

Käveltyään ripeästi pesän käytävien läpi ja tervehdittyään hätäisesti muutamaa vastaantulevaa tuttua torakkaa Tohtori 006 saapui laboratorion ovelle. Hän pysähtyi oven eteen mietiskelevän näköisenä, yrittäen hautoa aivoissaan sopivan uskottavaa tekosyytä myöhästymiselleen. Tohtori hieroi käsiään yhteen ja teki hermostuneita hyönteismäisiä naksahteluääniä suullaan.
Olin auttamassa aseteknikoita, 006 ajatteli. Niin sen täytyy olla.
Ennen kuin torakkatohtori otti askeleen kohti laboratorion suurta ovea, se aukeutui. 006 irroitti kätensä toisistaan ja suoristi ryhtiään. Pieni, valheellinen hymy muodostui hänen kasvoilleen. Se kuitenkin muuttui hämmästykseksi, kun Tohtori näki, keitä ovesta tuli.

Kaksi mattamustaa, silmänsä kiiltävillä visiireillä piilottanutta Nazorakia astui ovesta. Niiden askeleet olivat ripeitä, mutta äänettömiä. Torakat eivät tehneet elettäkään huomioidakseen Tohtori 006:ta, eikä edes niiden hengitys kuulunut. Kaksi Nazorak-agenttia ohittivat 006:n silmänräpäyksessä ja jatkoivat määrätietoisesti läpi käytävän.
006 keskitti katseensa hetkeksi agenttien sinisiin, metallipintaisiin käsiin. Hän vilkaisi niitä ja katsoi sitten taas laboratorion ovea.

"Mitäköhän..", 006 mietti ääneen. Hän kääntyi vielä katsomaan kohti äänettömästi liikkuvia Nazorak-agentteja, mutta hämmästykseen ei nähnyt niitä enää käytävällä.
Tohtori 006 kohautti olkapäitään ja astui sisään laboratorion ovesta. Hänen päähänsä palautui eräs tarttuva laulu, jota salaiseen palveluun koulutettaville toukille tavattiin soittaa.

Kätöset nuo Siniset
Mukanaan vievät kielletyt aatokset

Kätöset nuo Siniset
Päästäsi poistavat muistin jyväset

006 yritti olla ajattelematta asiaa. Hän sulki oven takanaan.

Jotain oli tapahtunut laboratorion valkoiselle värimaailmalle. Mitään ei oltu muutettu, mutta katonrajassa yleensä hehkuvat kirkkaat lamput olivat pois päältä. Laboratoriossa ei kuitenkaan ollut täysin pimeää, sillä suuren vihreän valon aavemainen hehku valaisi huoneen ja toi huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman.
Suuri vihreä valo tuli valtavasta suorakulmion muotoisesta tankista, jonka edessä Makuta Abzumo seisoi. Hän katsoi sen sisältä tulevaa hehkua tiiviisti eikä reagoinut mitenkään Tohtori 006:n saapumiseen.
Tohtori 006 sulki oven varovaisesti ja katsoi valtavasta tankista hehkuvaa vihreää valoa haltioituneena. Hän nuuhkaisi laboratoriossa leijailevaa kemikaalien hajua ja yritti päätellä itsekseen, mitä aineita huoneessa oli käytetty.
Abzumo seisoi paikallaan. Hän koski valtavan vihreänhehkuisen tankin lasista pintaa ja katsoi sen sisälle, täysin hiljaa.

006 tutki ympäristöä. Laboratoriossa ei ollut muita. Suojapuvut ja valkoiset takit joko roikkuivat naulakosta tai lojuivat työtuoleilla, ja useita työvälineitä oli jätetty sekaisesti ympäri laboratoriota. Vaikutti siltä, että tiedemiehillä oli ruokatauko.
Tohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti Makuta Abzumoa ja vihreänhehkuista tankkia, tutkien sitä ja sen sisältöä hyönteissilmillään.
"Tervetuloa takaissssin, toveri", Makuta Abzumo sanoi ivallisesti kääntymättä. "Kaunissssta, eikö?"

Makutan sanoista hätkähtänyt torakkatohtori etsi hetken vastausta. "Ky...kyllä kai. En ole koskaan nähnyt...mitään tällaista. Saanen kysyä, mitä..."

"Visorak-hautomo", Abzumo vastasi kuuntelematta 006:n änkyttävää vastausta. "Ssssäälittävät hautomokoneenne olivat liian pieniä."
"Kyllä niihin Nazorak-munat mahtuvat", Tohtori 006 sanoi poikkeuksellisen koppavasti. Abzumo ei kuunnellut moista vaan tarttui kiinni Tohtorin niskasta ja veti pelästyneen tohtorin lähemmäs hautomokonetta. Niin lähelle, että 006 näki.

Hautomokoneessa oli suuria munia. Ne olivat aivan liian suuria kuuluakseen Nazorakeille, mutta niiden rakenteessa ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Visorakeista. Munien paksun kuoren läpi valaiseva vihreähehkuinen hohde paljasti, että niiden sisällä liikkui jotain.
"Eivät enää, Ssssstephen", Abzumo sanoi koko hammasrivi esillä. "Edessssänne on uusssi aika."
Tohtori 006 katsoi näkemäänsä suu auki. Nazorakien munia. Suuria nazorakien munia, joiden sisällä ei liikkunut toukka, vaan jotain, jolla oli kuusi pitkää raajaa. Syntymättömien nazorakien siluetit keinuivat munien sisällä. Ne nukkuivat.

006:n kasvoille vääntyi leveä hymy. Hän tuijotti pieniä mutta ruumiillisilta mittasuhteiltaan täysikasvuisia, syntymättömiä nazorak-sotilaita.
"...se...se siis toimi?"
Vieläkin epämiellyttävästi Tohtori 006:n olkapäästä kiinni pitävä Abzumo nyökkäsi pitkään ja laajaliikkeisesti. Hirviömäiset hampaat pilkistivät makutan suusta. "Kaavat tässssmäsivät, tohtori. Me onnisssstuimme. Tieteen nimisssä."
006 irrottautui hienovaraisesti Abzumon otteesta ja suorastaan nojasi hautomon lasiseinämään tutkaillakseen valmiita munia vielä tarkemmin. Aiempi aivokoe toukalla ja kuolleella nazorak-sotilaalla muistui vähitellen torakkatohtorin mieleen. Hän oli vielä hieman skeptinen, mutta innokas.
"Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?" 006 kysyi huomaamattaan, vaikka keskittyi yhä katseellaan tiiviisti muniin.

"Ssaamattomat vätykssset", Abzumo naurahti. "He saivat siirron toisiin tehtäviin."
006 nyökkäsi, vaikka ei kuunnellut. Hän tutki vihreähehkuisen hautomon sisällä liikehtivää kahdeksaa Uuden Sukupolven munaa mahdollisimman monesta kuvakulmasta. Kaksi munista oli hieman muita pienempiä, mutta niiden sisällä liikehtivät sotilaan suurikokoiset sikiöt eivät näyttäneet yhtään muita heikommilta.

006 kääntyi kohti Abzumoa. Tiedemieskaksikko katsoi toisiaan pitkään, joskin 006 vältteli hieman Makutan verenpunaista katsetta. Abzumo hymyili.
"Oikein hienoa", 006 sanoi hiljaisen innostuneena. "Mutta..."
"Tiedän, Sssstephen. Väität, että jokin voi vielä epäonnissssstua."
Makuta otti muutaman askeleen kohti torakkatohtoria. Hän kumartui epämiellyttävän lähelle ja vilautti käärmemäistä kieltä hampaidensa välistä.
"Mitä sssssanot? Herätetäänkö testiksi pari vauvaa?"
006 nielaisi ja nyökkäsi.

Abzumo otti pitkän, mustan, teräväpäisen kepin ja avasi sitten säiliön kannen. Heitä lähinnä oleva muna liikkui varovasti. Abzumo tökkäsi sitä kepillä. Valkoinen, läpikuultava munankuori räsähti rikki. Sitten alkoi kuulua epämiellyttävää, korvia riipivää kirkunaa – munan sisältä. Pitkäkynsinen koura tunkeutui ulos vastasyntyneestä halkeamasta. Sitten toinen. Yhdessä ne repivät munankuoren rikki. Vihreästä säiliöstä, munankuorien seasta, nousi jotakin. 006 kavahti taemmas. Munan sisältä oli kuoriutunut aikuinen Nazorak. Itse asiassa se ei ollut vain aikuinen – se oli ylivertainen verrattuna tavallisiin Nazorakeihin. Sen ruumis oli lihaksikas ja roteva, se oli 006:ta päätä pidempi. Sen alemmat kädet olivat yhtä suuret ja vahvan näköiset kuin ylemmätkin, ja siivet näyttivät pitkiltä ja hoikilta, täysin ylivoimaisilta verrattuna 006:n tynkiin, joskin hän ei ollut koskaan ollut mikään kehonrakentaja. 006 huomasi kadehtivansa uuden sukupolven vastakuoriutuneen tuntosarvia, jotka olivat pitkät ja kaarevat. Torakan ulkoinen tukiranka oli vahvan näköinen ja kova, ja se olisi varmasti kiiltänyt, jos ei olisi ollut pimeässä huoneessa vihreän liman peitossa. Vihreänä hohtivat myös Nazorakin silmät, jotka tuijottivat Abzumoa erittäin tiiviisti. Olennon hampaat naksuttelivat erinäisiä äännähdyksiä silmien siirtäessä katseensa Makutasta tohtori 006:een. Sitten, 006:n täydeksi yllätykseksi, torakka puhui:
”Mmmitä… mmitä… minä en… uurrrggghh.”
”Hm, täysin onnistunut kokeilu onnistui täysssssin”, Abzumo sanoi myhäillen. 006 perääntyi hieman taaemmas, Makutan varjoon.

Vastasyntynyt Nazorak selvästikin koetti ruumistaan tekemällä muutaman kummallisen liikkeen ja vääntämällä raajojaan ja siipiään jos jonkinlaisiin asentoihin. Abzumo katseli hetken haltioituneena vierestä. Sitten yhtäkkiä hän hätkähti ja kääntyi 006:n puoleen.
”Me teimme sssen, Sssstephen, me teimme sen. Nyt voimme ilmoittaa Stevelle ja hänen nukkehallinnolleen… kuinka onnistuneita kokeemme loppujen lopuksi olivat.”
”M-mitä hän”, 006 sanoi osoittaen limaista torakkaa, joka toi hänen mieleensä sanan juggernaut, ”oikein tekee nyt?” Abzumo katseli hetken mietteliäänä. Sitten hän yllättäen iski silmää ja naurahti:
”No me tietysssti lähetämme hänet, ja muutkin, vahvistamaan itseään erikoisravinnolla ja – ah, kuinka nopeasti ne aikuistuvatkaan – koulutukseen. Tietysti jonkinlaista taitoa niillä toki jo on, koska… ne ovat henkisesti – miten sen nyt ilmaisssisi – valmiita. Kuin uudelleensyntyneet. Jos tiedät, mitä tarkoitan.”

006 katsoi hämillään vastasyntyneen torakanjärkäleen puhtaan vihreisiin silmiin. Hän ei ollut varma, ymmärsikö enää mitään. Torakkatohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti suurta uuden sukupolven hyönteisolentoa ja tutkaili tätä tarkalla katseellaan.
"Ei", 006 sanoi itsevarmempana kuin pitkiin aikoihin. Hän käänsi selkänsä jättitorakalle ja katsoi Makuta Abzumoa silmiin otsa rytyssä.
"Ei?" Abzumo kysyi yllättyneenä.
"Ei", 006 sanoi. "Kaikella kunnioituksella, mutta... sinä tiedät, että se on mahdotonta."

Abzumo hykerteli pienen laboratoriotakkisen torakan yhtäkkiselle itsevarmuudelle. "En tiedä, missssstä puhut, Ssssstephen. Ssssehän seisoo takanassssi."

"Ruumiinrakenne, helppoa", 006 sanoi astellen verkkaisesti ympäri laboratoriota. "Hormonitoiminnan kiihdytys, lastenleikkiä. Lopullinen kehitys aikuiseksi jo alkiovaiheessa, pelkkää matematiikkaa. Mutta..."
Tohtori 006 nieleskeli hetken. Hän hieroi otsaansa molemmin käsin. Hikipisara valui pitkin Nazorakin kitiinistä kuorta. 006 kääntyi takaisin kohti makutaa, joka katsoi torakkaa ylimielisenä. 006 hätkähti hieman makutan murhanhimoista ilmettä, mutta yritti pitää ajatuksensa silti selkeinä.
"...tarkoitan...tarkoitan..."
006 naputti itseään otsaan melko aggressiivisesti. Hän lopetti sen siinä vaiheessa kun se alkoi sattua.
"Tarkoitan, että... mieli. Et voi millään väittää, että tuolla torakalla on aikuisen tasoinen älykkyys."

"Kyllä voin", Abzumo sanoi. Hän laski kämmenensä juuri kuoriutuneen torakkajärkäleen otsalle. "Ehkä he eivät vielä tiedä misssstään mitään, mutta...potentiaali löytyy. Näissssä aivoissssa on kokemusssta vuosssilta, vaikka pienoinen on vasta minuutteja vanha."

006:n kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän piilotti ne kaapunsa sisälle. "Sinä tiedät, että se ei ole mahdollista!" hän sanoi äänekkäästi, mutta yritti hillitä äänensävynsä. Makuta oli tappanut vähemmästäkin. "Me kokeilimme siirtää sen kuolleen soturin aivoaineksen vastakuoriutuneen toukan päähän ja...ja...se vain vaikeroi meitä tappamaan itsensä!"

"Niin, niin", Abzumo sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. "Koe, joka onnissstui puolikssssi. Mutta opimme sssiitä jotain, emmekö oppineetkin?"
006 viuhtoi käsiään puhuessaan. "Vai opimme? Opimme, että vanhaa mieltä ei voi vain siirtää uuteen kehoon."
006 käveli ympäri laboratoriota. Hän potkaisi äkkinäisessä ärtymyksessään yhtä tuoleista, mutta huomasi sekunnin päästä satuttaneensa vain omaa jalkaansa. Abzumo naurahti hillitysti ja asteli kohti torakkatohtoria.
"Eikö, rakasss Ssstephen?" Abzumo kysyi. "Tiedät itssssekin, että mielet ovat vahvoja."

006 rauhoitteli hengitystään parhaansa mukaan. Hänen selkäänsä pitkin kiiri tuskaisa kylmän tunne Abzumon lähestyessä.
"Ehkä niin..." torakkatohtori sanoi. "Mutta aivot eivät ole. Yksinkertainen... muisto aivojen poistattamisen tunteesta tai vanhan ruumiin kuolemasta on tarpeeksi käristämään aivot. Mieltä itsessään ei voi siirtää, vaikka se varmaan olisikin… kivuton vaihtoehto."
006 hieroi kipeää jalkaansa. "Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot."

006 päästi irti jalastaan. Hän huomasi lopettaneensa hengittämisen.
Jokin oli iskenyt. Se oli odottanut hänen tajuntansa syvyyksissä hetken, mutta nyt hän aisti sen.
Kylmä tunne kiipi pitkin torakkatohtorin koko ruumista. Hän ei räpäyttänytkään silmiään.

Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.

Muistikuva siitä kivusta...

Muistikuva...

006:n sydän hakkasi kuin sotarumpu. Hänen kätensä tärisivät kaavun hihojen sisällä.
Torakkatohtori kääntyi kohti suuren laboratorion hieman raollaan olevaa ovea. Ultraviolettivalon sinihehku ja neljän jalan äänettömät askeleet palautuivat hänen päähänsä.

Kätöset nuo Siniset
Mukanaan vievät kielletyt aatokset

Sydämentykytys jatkui piinaavana. Hengitystään edelleen pitelevä 006 käänsi katsettaan ympäri laboratoriota.
Hän keskitti katseensa sekalaisesti ympäri huonetta lojuviin vitivalkoisiin laboratoriotakkeihin.

Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?

Muiden Nazorak-tiedemiesten lämmin ja inhimillinen naurunremakka kaikui etäisesti 006:n muistoissa. Hän kääntyi hitaasti kohti paikallaan seisovaa Uuden Sukupolven ensimmäistä tuotosta ja keskitti katseensa tämän päälakeen.
Tohtori 006 huomasi pian, että vastasyntyneen torakan päässä oli pieni leikkausarpi.

Kätöset nuo Siniset
Päästäsi poistavat muistin jyväset

Leikkausarpi.

Ssaamattomat vätykssset.
He saivat siirron toisiin tehtäviin.

006 muuttui lumenvalkoiseksi. Hänen tuntosarvensa laskeutuivat lannistuneina alas.

...toisiin tehtäviin...

...toisiin tehtäviin...

Torakkatohtori siirsi vihreiden silmiensä katseen vielä Makuta Abzumoon. Tämä seisoi hiljaa paikallaan ja punaisten silmien hirviömäinen hehku valaisi 006:n kasvot. Abzumo hymyili koko hammasrivillään.
Sitten 006 muisti vielä omat sanansa. Sanat, jotka olivat saaneet hirviömäisen makutan miettimään monta minuuttia hiljaa.

Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi...
...tai jotain?

Toisiin tehtäviin.

006 tarttui kaksin tärisevin käsin kiinni suustaan. Vihdoin minuutin pitkä hengittämättömyys räjähti hänen suussaan äänekkääksi hyperventilaatiokohtaukseksi. Tohtorin kalpeiden kasvojen keskeltä tuijottavat vihreät silmät sinkoilivat pitkin huonetta. Ne katsoivat ympäri huonetta lojuvia valkoisia laboratoriotakkeja, yksinäisenä seisovan Uuden Sukupolven torakan päässä olevaa leikkausarpea ja sitten taas Makuta Abzumon pirullista hymyä. Raskaasti hengittävä 006 otti useita askelia taaksepäin perääntyen hirviömäisestä makutasta joka askeleella. Lopulta tohtori törmäsi yhteen työpöydistä voimakkaasti, henkäisten kovaan ääneen. Työkaluja ja lasisia koeastioita putoili lattialle ja pirstoutumisäänet kaikuivat läpi huoneen. Makuta Abzumo ja hänen uusin lapsensa eivät edes vaikuttaneet huomioivan tätä.

006 tuijotti jalkojaan ja näki, kuinka ne tärisivät. Hän ei pystynyt kuvittelemaan muuta kuin kaukaisia kauhunhuutoja. Avunhuutoja. Anomista siitä, että muistia ei pyyhittäisi.
Torakkatohtori sai lannistettua hyperventilaatiokohtauksensa. Hän hengitti kuitenkin yhä äänekkäästi, mutta sai pakotettua yksittäisiä tavuja ulos suustaan.
"Mi-mi", 006 yritti köhiä. "Mi-miksi..."

Makuta Abzumo paljasti koko hammasrivinsä. "Ssssiksi, että ssse toimi. Olemme onnisssstuneet, Sssstephen. Meillä on Uusi Sukupolvi. Lopuissa noissssta munisssta odottaa sssukupolvi täydellissssiä taistelijoita, jotka on ssssiunattu aikuissssen Nazorakin aivoilla."

006 ei vaikuttanut tyytyvän vastaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan ja pakotti jälleen äännähdyksiä hengityksensä alta.
"Mi-mi-mi..."

Abzumo otti askeleen kohti 006:tta. "Mikssssi juuri he? Ssssiksi, että he olivat kaikesssta huolimatta torakoisssssta älykkäimpiä. Kenen tahanssssa aivot eivät olissssi välttämättä selviytyneet Kätösssten muistinpyyhkäisystä ja sssiirrosta uuteen ruumiisssseeen. Lissssäksi olisi ollut...vaivalloissssta hakea aivoja jossstain... kauempaa."
Abzumo lausui sanan "kauempaa" inhoten.

Tämäkään ei kelvannut 006:lle. "Mi-mi-miksi..."

"Mikssssi sssäästin ssssinut tässstä tiimistä?" Abzumo kysyi sihisten tavallisen ylimielisesti. "Hyvä kyssssymysss, Stephenini. Ehkä sssiksi, koska olet alasssi parasss. Ehkä yksinkertaissssesti vain sssiksi, että pidän sssinusta!"

006 ei avannut suutansa enää kysyäkseen mitään. Hän nosti vapisten päänsä kohti Abzumoa ja nyökkäsi, muodostaen suullaan äänettömästi sanan "kiitos" mutta pitäen katseensa yhä jaloissaan. 006 eli. Hän oli elossa. Hänen muistiaan ei ollut pyyhitty ja hänen aivonsa olivat vanhalla paikallaan. Torakkatohtori oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään valittamista.
Hänen mielessään pyöri kuitenkin edelleen yksi kysymys. Se oli kysymys, jota Abzumo ei ollut ymmärtänyt, vaikka oli kuullut sen moneen kertaan. Se oli kysymys, jota Abzumo ei suuresta älykkyydestään huolimatta tulisi koskaan ymmärtämään. Jos makuta joskus ymmärtäisi sen, se ei enää pystyisi katsomaan itseään peiliin.
Makuta Abzumo ei kuitenkaan tulisi koskaan ymmärtämään tätä kysymystä. Hän saattaisi vastata siihen "Tieteen vuoksi", mutta ei tulisi ymmärtämään sitä.

Kysymys oli yksinkertaisesti "miksi".





001 saapui kokoushuoneeseen perin närkästyneenä siitä, että joku oli kutsunut hänet hänen omaan kokoushuoneeseensa, vaikka hän itse oli ainoa, jolla oli lupa tehdä niin. Ja mistä syystä? Makuta Abzumolla oli jonkinlainen uutinen kerrottavaksi koko johtoportaalle. Tämä oli ennenkuulumatonta. Uutisoinnin pystyi hoitamaan muillakin tavoilla.

Torakkakenraali istahti paikalleen pöydän päähän. Hänestä seuraavaksi istui amiraali 002, joka oli kiitänyt paikalle kutsun käydessä. 003 ei ollut päässyt paikalle. Sen sijaan vasta nimitetty maanalaisten joukkojen komentaja, uusi 004, oli paikalla. Suurin osa torakoista aina 001:stä 020:aan asti oli paikalla. Välistä puuttui muutamia, kuten 003 ja 006, jota ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Siniset Kädet seisoivat pimeimmässä nurkassa 007:n takana. Hän ei istunut pöytään vaan vartioi kaikkea omalta paikaltaan. 008, 009 ja 010 istuivat seuraavina 002:sta. Puuttuvien paikat jätettiin tyhjiksi. Myöskään 005 ei ollut paikalla, mutta hänellä oli työnsä.

Kun Nazorakein ylin johto oli paikalla, kaikki vain odottivat, mitä tuleman piti. He odottivat ärsyyntyneinä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin mitään tapahtui. 001 harkitsi jo poistumista aikansa tuhlaamisen sijaan, kun Makuta Abzumo ilmestyi oviaukosta ja pamautti oven kiinni erittäin lujaa. Huoneeseen, joka oli juuri hetki sitten ollut juttelevien torakkakomentajien pulinan takia viihtyisä ja kotoinen, hiljeni nyt täysin, ja tunnelma synkkeni hetkessä mustaksi, luultavasti Makutan takia.

”Minulla on teille sssssuuria uutissssia.”
Kaikki käänsivät katseensa Makutaan. 001 ei voinut olla huomaamatta, että tämä käyttäytyi, kuin olisi ollut heidän kaikkien yläpuolella. Abzumo oli ilmeisesti huomannut, mitä kenraali oli huomannut ja hymyili pirullisesti hänelle.
”No älä anna meidän odottaa”, kenraali 001 sylkäisi.
”En ajatellutkaan.” Makuta Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömän näköisenä. Ovi avautui jälleen. Valot himmenivät. Ovesta marssi sisään Nazorakeja, jotka kuljettivat isoja, vihreinä hehkuvia lasialtaita – Visorak-hautomoita. Komentajien joukosta kuului uteliasta mutinaa. Abzumo myhäili, Abzumo myhäili.

Huoneeseen tulleet torakata, uudet tutkimusryhmän jäsenet, jättivät lasiastiat suoriin riveihin pöydän eteen. Makuta saapasteli niiden luokse ja asettui kahden keskimmäisenä väliin. Pöytä oli aivan hänen edessään ja 001 kauimpana hänestä. Hän heilautti kättään edes katsomatta uusiin tiedemiehiin, ja nämä poistuivat. Ovi meni jälleen kiinni.

Huoneessa ei ollut juuri lainkaan valoja; kaikista suurin valonlähde oli vihreä hehku, joka tuli säiliöistä. Lähimpänä olevat komentajat, jotka itse asiassa olivat kaikista alimmassa asemassa, mikä näkyi heidän sijoituksestaan pöydässä, saisivat ensimmäisinä kokea, mitä sisältä tulisi. Lähimmät yrittivätkin kiinnostuneina vilkuilla, mitä voisivat nähdä lasiseinien sisällä. Abzumon virne levisi yhä leveämmäksi hänen nähdessään torakoiden reaktiot. Jopa 001 alkoi kiinnostua, mitä Abzumolla oli näytettävänään, ja hänellä oli jo jonkinlainen aavistuskin, samoin kuin 002:lla. Kumpikin oli tehnyt omat johtopäätöksensä.

”Olisssssikohan aika paljassssstaa, mitä täältä löytyy?” Abzumo sanoi raukeasti. Torakat, jotka olivat kaikista lähimpänä, jäykistyivät. Lasiastioiden kannet avautuivat. Valaistus lisääntyi. Nyt jokainen pystyi näkemään, että ne sisälsivät joukon munia – valtaisampia kuin he olivat ikinä nähneet. Ne olivat aikuisen Nazorakin kokoisia ja heiluivat edestakaisin. Moniin oli ilmestynyt säröjä. 001 havaitsi yhden munan olleen rikki jo valmiiksi, eikä sen sisältöä näkynyt missään.

Pian ensimmäinen munista rikkoutui. Tumma nyrkki iskeytyi kuoren läpi murskaten siihen ison reiän. Pian munan sisällä oleva Nazorak repi itseään suojaavan kuoren kokonaan auki. Muissa tapahtui sama, mutta hitaammin. Nazorak-komentajat katsoivat äimistyneinä ulos tullutta näkyä: tavallista lihaksikkaampi ja suurempi, täysikasvuinen Nazorak, jonka limaiset siivet kimalsivat vihreässä hehkussa, ärjäisi lujaa. Sen alemmat kädet, jotka olivat yhtä suuret kuin ylemmätkin, repivät viimeisiä kuorenpalasia hänen ympäriltään. Torahampaat naksuttelivat kuin jonkinlaista salaviestiä. Tuntosarvet olivat komeammat kuin yhdelläkään huoneen komentajista, minkä moni oli pistänyt merkille.

Sitten, kaikkien yllätykseksi, uusi tulokas puhui:
”Missä…?”
Makuta vastasi sille:
”Olet nyt herrojessssi edessssä. Sssinä tottelet heitä kaikkia. Niin on ollut ja niin on aina oleva.”
Juggernaut katseli ympärilleen ja venytteli raajojaan. Komentajat katsoivat uskomatta silmiään.
”Mitä tämä on…?” 002 kuiskasi. Abzumo myhäili edelleen.
”Urgh”, vastakuoriutunut sanoi. ”Minä… muistelen…”
”Sinä et muista”, Abzumo sanoi. ”Sinä et muista mitään. Eikö vain?”
Nazorak hieroi päätään hämmentyneenä. Sitten se pudisti päätään. Abzumo kääntyi poispäin. Torakkakomentajat katsoivat häntä vaikuttuneena.
”Siinä on täydellinen sotilas, joka pystyy taistelemaan yötä päivää monen vuorokauden ajan. Se pärjää vähemmällä ruoalla ja unella kuin muut, se on valmis taisteluun heti kuoriuduttuaan. Se on valmis – sekä fyysisesti että psyykkisesti.”


006 oli ollut oksennuksen partaalla jo puolisen tuntia. Hän ei voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli iskenyt häneen hitaasti, ja kiitollisuus eloon jäämisestä oli jo melkein täysin poissa. Hänen ajatuksensa pettivät hänet.
Se paskiainen… se… se…
Hän halusi päästä pois. Hän ei ollut mennyt Uuden Sukupolven esittelytilaisuuteen. Hän ei ehkä olisi kestänyt siellä kunniaansa menettämättä.

Hän huojui pois karusta ja koruttomasta toimistostaan takaisin laboratorioille päin. Tunnelien synkkyys tarjosi unohdusta, mutta se ei kestänyt pitkään. Kun hän näki jälleen paikan, jossa oli nähnyt Sinisten Käsien poistuvan karmean tekonsa jälkeen, hänen teki mieli hajottaa kaikki kalliit laitteet ja lasiset ikkunat. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, koska eihän siitä olisi mitään hyötyä ollut eikä se olisi edes parantanut hänen pahaa oloaan.

Hän käveli poispäin siitä laboratoriosta, jossa Uusi Sukupolvi oli luotu. Toinen ovi vei toiseen laboratorioon, ja sinne hän pyrki. Hänen piti päästä tekemään jotain, mikä saisi hänet unohtamaan. Hän avasi oven ja oksensi. Oven takana oli kaikki, mikä oli jäljellä geenitutkimustiimistä: veristä mössöä ja ruumiinkappaleita. Jokaisen päässä oli iso viiltohaava ja iso kuoppa siinä, missä aivojen olisi kuulunut olla. Suurimman osan pää ei ollut enää kiinni muussa ruumiissa. 006 katsoi näkyä järkyttyneenä vielä hetken, paiskasi sitten oven kiinni ja juoksi takaisin käytävään niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.


”Erikoisruoalla heissstä tulee vielä voimakkaampia ja suoritussskykyissssempiä. Erikoisssruokavalio voi alkaa välittömässssti sotilaan kuoriuduttua.”
”Ovatko ne nyt siis valmiita minua varten?” 002 kysyi epäuskoisena. Abzumo hymyili yhä.
”Kyllä vain.”
”Ja siis täysin toimintakykyisiä?” 001 tivasi.
”Aivan niin.”
”Entä miten tähän tulokseen päästiin?” Abzumon hymy vain leveni.
”He ovat jo kerran eläneet. He elävät uudesssstaan.”
”Eli?” kenraali ja amiraali kysyivät yhtä aikaa.
”Eli minun oli siirrettävä tiedemiesryhmä uusiin tehtäviin.” Komentajien silmät laajenivat.
”Missä on… 006?” sanoi 001 käheällä äänellä.
”Voi, hänellä ei ole hätää. Hän taissssi vain ikään kuin järkyttyä sssiitä, mitä muille hänen ryhmässssään tapahtui.”
Huone alkoi tyhjentyä. Jotkut olivat hyvinkin järkyttyneitä siitä, mitä Abzumo oli tehnyt tiedemiesryhmälle, mutta suurin osa ei ollut välittävinään. Ei tietenkään saanut näyttää heikolta kenraalin edessä. Heikkous oli tappavaa. He olivat kuolemaa vahvempia. He, joiden veri on puhdasta.

Mäksän veljeskunnan saari, vesiputous



Yliluonnollisen kokoinen merimetso heilutti päätään villisti puolelta toiselle pidellen nokassaan kauhuissaan huutavaa ilmailutorakkaa. Torakan kaksitasosiivillä varustettu rakettireppu oli kärsinyt pahasti vahinkoa jättiläislinnun ja nazorakin väkivaltaisessa yhteentörmäyksessä ja laite olikin jo täydessä räjähtämispisteessä.




Nazorak-lentäjä syöksyi räjähdyksen voimasta kauas viidakon kätköihin. Repekk-lintu yskäisi nokastaan savuavia koneenkappaleita ja käänsi sitten pitkänokkaisen päänsä toista, vielä ilmassa leijailevaa torakkaa kohti. Torakka otti vaistomaisesti hieman korkeutta päästäkseen keskellä jokea virtauksesta välittämättä seisovan merilinnun ulottumattomiin.

Repekkin selässä istuva matoran Enki heitti nopeasti köyden veden varassa kärvistelevälle kumppanilleen. Otlekin tarttuessa pelastusköyteen lähti jättiläislintu liikkeelle muutamalla väkivahvalla siiveniskulla ja pian merimetso olikin taas ilmassa.

"Aika mainio ajoitus", Otlek kiitti ottaessaan tukevan asennon Enkin takana. Akaku-kasvoinen pelastaja tuhahti ja sanoi:
"Tämä ei taida olla vielä oli."

Ja eihän se ollutkaan. Enki oli onnistunut hoitelemaan toisen ilmatorakoista ainoastaan yllätyksen suoman edun turvin. Repekkistä ei olisi vastusta raskaasti aseistautuneelle lentäjänazorakille, sillä valtavasta koostaan huolimatta lintu oli ainoastaan kestävä ratsu ja kuormajuhta, ei niinkään taistelija. Merilintu tiesi tämän vallan hyvin itsekin, eikä se uhmakkaasta katseestaan huolimatta edes suunnitellut hyökkäystä takanaan lentelevää torakkaa vastaan.

Enki komensi Repekkin pudottautumaan alas putouksen suuntaan. Valtavan kokonsa puolesta lintu olisi mitä helpoin maali siipitorakan tykille, eikä tilanteen ihmettely paikallaan olisi muutenkaan erityisen fiksu veto. Lintu teki työtä käskettyä ja syöksyi kohti vellovaa vesimassaa sulkien siipensä ja ojentaen kaulansa.

"Turha yrittää päästä pakoon", ajatteli torakka. Nazorak nosti tykkiään ja lähti linnulla ratsastavan matorankaksikon perään.

"Se saavuttaa meitä!" huusi Otlek lintua ohjaavalle ystävälleen katsellen hätääntyneenä olkansa yli. Enki ei kuitenkaan vastannut, vaan puristi otettaan jättiläislinnun ohjaksista. Enki vaikutti miltei häiritsevän määrätietoiselta tilanteen vaarallisuudesta huolimatta.

Repek kaarsi jyrkästi saavutettuaan putouksen alaosan. Linnun vatsa hipoi joen terävää kivikkoa tämän iskiessä lujasti siivillään säilyttääkseen valtaisan nopeutensa. Maaston muuttuessa avarammaksi saattoi kuitenkin nazoraksotilas kasvattaa omaa nopeuttaan, ja torakka pysyikin helposti merilinnun kannoilla.

Sitten torakka ampui. Enki onnistui täpärästi ohjaamaan Repekkin sivuun hehkuvan ammuksen tieltä. Kauempana siintävässä bambumetsikössä räjähti.

"Tuon luulisi riittävän", Enki murahti.
"Riittävän mi- se ampuu taas!" kuului Otlekin vastaus. Enki ohjasi Repekkin jyrkästi ylemmäs, ja lintu saikin uudemman kerran väistettyä torakan ammuksen.

Nazorak nauroi hiljaa kypäränsä sisällä. Hyönteismäinen olio huomasi, että pakenijoitten ratsun voimat alkoivat hiljaa hiipua. Oli vain ajan kysymys milloin lintu saisi osuman ja urheat matoranit jäisivät torakan armoille.

Siinä samassa lentäjänazorakin kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Torakka tuijotti ihmeissään kun matoranit hyppäsivät alas linnun kyydistä keskelle bambutiheikköä. Luulivatko hölmöt pikkumiehet todellakin kykenevänsä piiloutuvaan metsikön sekaan? Tarvittaessa nazorak olisi valmis pommittamaan vaikkapa koko pöheikön matalaksi, joten matoranien suunnitelma vaikutti suorastaan naurettavalta.

Torakka hidasti vauhtiaan ja pyörähti muutamaan kertaan bambumetsän yläpuolella. Sitten torakka laskeutui metsikön edustalle, kohotti hihittäen tykkinsä ja ampui muutaman laukauksen.

Räjähdyssarja sai kaikki lähistön linnut pakenemaan kauhuissaan taivaalle. Jopa kauas horisonttiin parasta aikaa katoava merimetso kaakatti hädissään.

"Mahtavatko olla vielä hengissä... Nooh, varmistetaan", torakka ajatteli ääneen ja kohotti asettaan uudemman kerran.
"Tai jos ei."
"Häh?"

Punainen energiakoura tarttui torakan aseeseen ja painoi tämän leveän piipun kurttuun. Hämmästynyt torakka päästi irti aseestaan, muttei ehtinyt edes kääntää katsettaan vieressään seisovaa tummaa hahmoa kohti. Nopea sivallus Ämkoon miekasta riitti irrottamaan torakan pään tämän moniraajaisesta ruumiista ja nazorakin ruskea ruumis valahti kuolleena maahan.