Meren yllä

003, jota joskus aiemmin kutsuttiin 004:ksi, tiiraili alitse valuvaa merta korkeuksista. Kymmeniä metrejä pinnan yläpuolella hän katseli aaltoja lasilattian läpi. Korotuksen 003:n asemaan myötä aiemmin aliarvioidut ja -arvostetut ilmavoimatkin olivat saaneet viimein kunnollista rahoitusta. Nuo rahat 003 oli käyttänyt hyvin; lihavasta ja laiskasta pohjasakasta hän oli koulinut pesunkestäviä taistelulentäjiä ja oli laajentanut ilmavoimien arsenaalia. Hän vilkaisi sivulleen. Nazorak, jolla oli kaksitasoisilla siivillä varustettu rakettireppu ja päässään tuulelta kasvoja suojaava kypärä liiti samaa huimaa vauhtia isomman aluksen kanssa. Käsissään tämä kantoi niin maassa kuin ilmassakin olevien kohteiden tuhoamiseen tarkoitettua kevyttä tykkiä. Tämä torakkayksikkö oli paitsi tehokas kuin kokonainen hävittäjälentokone, myös paljon halvempi korvata uudella vian ilmetessä.

Hieman kauempana, muiden hävittäjätorakoiden ympäröimänä, lensi Munakenno, yksi vastakunnostetuista hyökkäysilmalaivoista. Sen pommit ja pikatykit kiilsivät merenpinnasta heijastuvassa auringonvalossa. Toisella puolella lensi yhtäläisesti varustettu Kuhnuri ja sen takana vielä yksi, jonka nimen mieleenpalauttamiseen 003 ei enää ollut keskittynyt. Hänen huomionsa oli hänen omassa aluksessaan.

Jättimäinen alus halkoi pilviä jättäen muut varjoonsa. Lentävän linnoituksen rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa oli ollut hyvin vaikeaa. Kolmen ilmalaivan kolmionmuotoisen yhdistelmän alla roikkui metallirakennelma, jossa oli rahtiruumia, tilat tuhansille maajoukkojen sotilaille, hangaareja hävittäjätorakoille sekä raskasta panssaria ja aseistusta. Linnake veti mahtavuudessaan vertoja jopa laivaston kuululle Rautasiivelle. Rautasiipi, pah. Mikään pikku paatti ei ollut siipiä nähnytkään.

Metalliseen pintaan joku harvinaisen taiteellinen torakka oli maalannut oranssin ympyrän, ilmavoimien logon, ja sen keskelle valkoisella tekstillä aluksen nimen. Tulikärpänen.

003 ei tahtonut myöntää joutuneensa käyttämään linnaketta rakennuttaessaan kakkoslaadun rakennustarvikkeita säästääkseen kustannuksissa. Mutta minkäs teki.

***

Tuntia myöhemmin horisonttiin ilmestyi saari. Se oli pieni ja mitätön maaläntti Klaanin saaren rinnalla, mutta jostainhan invaasio täytyi aloittaa. Sotaahan tässä käytiin. Tulikärpäsen moottorit ja niiden pyörittämät jättimäiset propellit saivat rannan palmut huojumaan jo pitkästä matkasta. Hävittäjätorakat lähestyivät saarta ja tarkkailivat elonmerkkejä. Saarella ei kuitenkaan pitänyt olla kuin jokin alkuasukasheimo, jonka kivistä ja kepeistä (003 hymähti jostain syystä tälle sanalle) ei olisi minkäänlaista sotilaallista vastusta Nazorakien mahtaville ilmavoimille. Ja tietenkin sille pienelle osalle maainvaasiojoukkoja, jotka kulkivat Tulikärpäsen vatsassa.

Pian lentävän linnoituksen mahtava ankkuri jysähti pahaa-aavistamattoman saaren rantahietikolle, ja sotajoukot virtasivat riveihin aluksesta tiputetuista kapseleista.

Sotarummut kumahtelivat. 003 sitoi auenneet kengännauhansa.

Tuntematon

Aika koittaa...

Klaanin sairashuone

”Purkkiin? Te vitsailette”, Makuta kysyi närkästyneenä.
”Ööh... joo.”, Paaco vastasi rauhallisesti.

”Tiedättekö mitä, GK ei ole täällä”, Makuta sanoi irvissä suin.

”Hetkinen... miksi minä irvistinkään... aaaah! Minun pääni! AAAAA!”

”Teeskenteleekö tuo...”, Paaco kysäisi.

”Minä uskon, että se-”,tuskanhuuto makutan suusta keskeytti Samen: ”Ottakaa se pois, pois, pois, pois, poiiiiis....!”

Valkoinen keho valahti elottomaksi.

”No voihan...”, * Präks* Lasipurkki tipahti Paacon käsistä.

”Se todennäköisesti vain yrittää huijata”, Same ilmoitti ja alkoi keräämään sirpaleita.

***

”Huaaaargh”, Kuului läpi tyhjyyden. Makuta avasi silmänsä, hän oli keskellä ei mitään. Hän tunnusteli maata, kohtaa jonka päällä oletti seisovansa, mutta siinä ei ollutkaan mitään.

”Mitä halvattua minun olisi nyt tarkoitus tehdä...”, makutan sanat kulkivat läpi tyhjyyden.

Makuta katsoi käsiään ja päästi murahduksen, ne eivät olleet valkoiset kädet joihin hän oli viime aikoina jo ollut tottuakseen, ne olivat hänen entiset kätensä, mustat ja luotaantyöntävät kädet.

Katso niitä, siltä näyttävät olennon kädet joka ei koskaan saa mitään aikaan, epäonnistuu kaikessa ja keksii laihan ratkaisun, sellaiset ovat sinun kätesi ja sinä itse.

Makuta hätkähti ja katsoi taakseen eikä nähnyt mitään.
”Sinä... minä tunnen sinut”, makuta sanoi hieman pelokkaasti.

Niin minäkin sinut, olet se kiusankappale joka vain heitti roskakoriin jotain hödyllistä, vaikka se olisi ollut sinun paikkasi.

”Minä tapan sinut!”, Makuta huusi raivokkaasti, otti miekan selästään ja alkoi huitoa ympärilleen osumatta kuitenkaan mihinkään.

Annan sinulle viimeisen mahdollisuutesi, sinä joko voitat tai kuolet, ikuisesti.

Nimdasaari
ranta

Jään Toa makasi rentona kahden puun väliin viritetyllä riippumatolla. Hän oli nukkunut katkonaisesti eikä ollut vielä saanut koottua ajatuksiaan. Hän ei ollut aivan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin nyt elossa. Lähimenneisyyden muistot vain tuntuivat sameilta. Hän muisti Nuken ja veden, muttei siitä eteenpäin.

Toa käänsi vaivalloisesti kylkeään. Rinnan haavaa vihloi ikävästi joka liikkeellä.
Yö oli lämmin etelän yö. Tulikärpäset lentelivät metsän reunassa. Lintujen ääniä kuului metsästä. Meri oli tyyni ja rauhallinen. Pilvettömältä taivaalta näkyi tuhannet tähdet.

Matoro kääntyi selälleen ja katseli mustaa yötaivasta. Tuo näky sai hänet aina rentoutumaan. Pimeys tuhansine tähtineen. Se oli kuin maailma. Synkkä maailma, jonka ainoana valona olivat ne harvat, ketkä puolustivat oikeutta, Toat, klaanilaiset.
Matoro löysi hetken tähyiltyään oman Toa-tähtensä ja katseli sitä. Hän oli usein miettinyt mikä voima sai Toa-tähden syttymään. Miksi ne olivat olemassa? Ne olivat vain Toan elinajan, ei yhtään kauempaa. Ne eifvät olleet pysyviä. Matoro halusi jättää tähän maailmaan jotain pysyvää. Jotain, josta hänet muistettaisiin.

Toan piti huitaista ärsyttävää hyttystä, mutta sitten hän tajusi taas toisen kätensä. Haava oli täysin hyytynyt, kiitos parannuskiven. Silti se särki ja häiritsi jatkuvasti. Lisäksi harppuuna oli mennyt puoliksi.

Matoro mietti mitä kädelle voisi tehdä. Paras vaihtoehto olisi hyvin kallis mekaaninen käsi, jollainen voitaisiin varmasti tehdä Klaanissa. Poikki hän ei kättä aikonut jättää. Se oli ikuinen muisto siitä kuinka hän oli epäonnistunut. Tai ei, ei hän ollut epäonnistunut. Joku oli vain onnistunut paremmin kuin hän.

Toan mietteet siirtyivät Nukkejen kautta Nimdaan. Pitäisikö hänen jatkaa Nimdan etsintää? Ruumis-turaga oli käskenyt häntä lopettaa etsinnän. Myöhemmin Matoro oli kuullut Äksältä Nukesta, joka oli myös varoittanut jatkamasta.

Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.

Nuket olivat vakavastioettava vastus. Niitä ei parantunut uhmata. Oli pienoinen ihme, että Matoro oli selvinnyt hengissä. Silti hän halusi jatkaa Nimdan jahtia. Luovuttaminen on jotain, mitä Matoro ei halunnut ajatellakaan. Hän on aina hoitanut tehtävänsä kunnialla loppuun asti. Hän ei jätä niitä kesken.

...ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti.

Muuan adminin perustaman veljeskunnan maanalainen tukikohta

"Mitä sinä sanoit?"
"Torakoita. Paljon torakoita."

Tummanvihreää kanohi Mirua kasvoillaan kantava keholtaan musta matoran nousi ylös matalalta istuimeltaan ja siristi kirkkaita silmiään tuijottaessaan edessään seisovaa vihreänkirjavaa viestinviejää. Johtajan ajatukset vilisivät. Älykäs ja sotatoimien suhteen kokenut matoran oli vastuussa veljeskunnan toiminnasta aina kun Ämkoo itse ei ollut fyysisesti läsnä, ja pitkästä aikaa Johtaja joutui tekemään vaikean päätöksen.

"Ne siis miehittävät saarta", Johtaja lausui miltei kuiskaten ja suuntasi pohtivan ilmeensä huoneen rusehtavaan seinustaan. Viestinviejä nyökkäsi hiljaa ja tapitti ylempiarvoista veljeskuntalaista hieman kysyvästi kanohi Rurun takana hohkaavilla keltaisilla silmillään.
"Emme voi hukata aikaa", Johtaja sanoi sitten, tarttui edessään seisovaa matorania olkapäästä ja sanoi tälle:
"Tehtävänanto, Otlek. Ota nopein lintumme ja lähde mestari Ämkoon luo ilmoittamaan tapahtuneesta. Löydät hänet valkoisen Turagan luota."
"Selvä", Otlek vastasi, teki johtajalleen kunniaa ja kääntyi lähteäkseen.
"Kiirehdi", Johtaja lisäsi vielä vihreän naamionsa takaa ja poistui itsekin huoneesta.

Hetken kuluttua tukikohdassa kaikui tasainen rummutus. Vajaa satakunta vihreää matorania kokoontui hälytyksen kuullessaan luolastotukikohdan keskellä sijaitsevaan paalupuin kannateltuun aukeaan tilaan. Johtajan ohjeet kuultuaan matoranit hajosivat juoksuaskelin eri suuntiin ja pian kaikki olivat työn touhussa. Ämkoon veljeskunta olisi pian valmis toivottamaan vieraansa tervetulleiksi.

- - -

Ruskeanmusta petolintu kiljui valittavaan sävyyn Otlekin pakottaessa eläimen lentämään vielä hieman lujempaa. Viidakon latvusto vilisi vihreänä sotkuna veljeskuntalaisen silmissä tämän kiitäessä valtaisalla vauhdilla kohti turaga Bakmein asuinsijoja.

Otlek oli kuullut huhuja torakoiden liikehdinnästä lähivesillä. Vihreä matoran ei kuitenkaan olisi osannut odottaa nazorakien siirtyvän veljeskunnan saarelle. Tai no, olihan saari toki lähellä Klaania ja siinä mielessä mitä loogisin valloituskohde, mutta miten ihmeessä näin pian? Otlek ei todellakaan uskonut veljeskunnan joutuvan näin nopeasti sotatilaan, sillä olivathan Ämkoon kouluttamat matoranit piileskelleet saarella kaikessa rauhassa jo pitkän tovin.

Mahtoivatko torakat edes tietää veljeskunnan olemassaolosta, taikka sen sijainnista? Otlek tiesi hyvin sen, että veljeskunnan toiminta oltiin tähänkin asti salattu varsin hyvin eivätkä edes useimmat klaanilaiset olleet varmoja ninjamatoranien nykyisestä piilopaikasta. Ajatus lohdutti Otlekia hieman, sillä noin ajatellen torakat tuskin olivat ilmestyneet saarelle varta vasten hävittämään veljeskuntalaisia. Matoranit olisivat mitä luultavimmin turvassa jos vain pysyisivät piilossa ja...

WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.

Otlek oli pudota ratsunsa kyydistä kaksitasosiivillä varustetun rakettirepputorakan ilmestyttyä lentävän matoranin oikealle puolelle. Matoranin kauhistunut ilme peilautui takaisin torakan kasvoja peittävästä kypärästä, joka peitti torakan hämmentyneen ilmeen.

Kaksikko matkasi hetken yhtä vauhtia jaellen hämmentyneitä katseita suuntaan jos toiseen. Sitten.

WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.

Toinen ilmatorakka ilmestyi Otlekin vasemmalle puolelle. Rakettireppujen korvia vihlova ääni sai epätoivoiseen tilanteeseen ajautuneen matoranin heräämään järkytyksestään. Otlek kiskaisi lintunsa ohjaksista ja pudottautui siivekkään ratsunsa kanssa viidakon tiheän puuston sekaan.

Torakat tuijottivat hetken toisiaan visiiriensä läpi. Sitten hyönteismäiset sotilaat suuntasivat matkansa alas metsikön sekaan. Matoran ei pääsisi pakenemaan.

Tuntematon

Matoran otti astian käsiinsä jossa heilui sähköistä ja vihertävää nestettä, hän tosiaan tiesi mitä oli tekemässä.

Klaanin sairashuone

”Menen hetkeksi Paaco, Tawalla oli jotain asiaa”, Same sanoi ja sulki oven
Paaco tuhahti ja alkoi nukkua. Mustat ja lonkeromaiset kourat hivuttautuivat sairashuoneen ikkunan luo ja paiskasivat astian valkoisen ruumiin päälle, se rupesi sätkimään ja lopetti sen samantien kun neste oli imeytynyt. ”M-mitä..?”, Paaco nosti päätään kohti ikkunaa josta pisti hänen silmäänsä kanohin mentävä aukko, sitten hän tuijotti lattialla olevia sirpaleita ja huomasi lisää sirpaleita ja sanoi itsekseen: ”Kivoja nuo jotkut matoranit”, ja jatkoi uniaan.

Valkoinen tila

Makuta oli kellunut täällä jo pienen hetken mitään tapahtumatta, sitten hän kuuli mielipuolista, iloista ja neljää muuta naurua samanaikaisesti.

Sumua alkoi kertyä metrien päähän hänestä ja sumun keskeltä ilmestyi jotakin valkoista.



”Heipä hei, elämän tuhoaja.”, sanoi ääni avohkiin kaltaisen naamion alta.
”Ei... ei voi... sinä..?”, makuta sanoi hämillään kun toa lähestyi tätä.

”Osat ovat vaihtumassa, tämä on minun ruumiini jonka sinä veit. Ja sinä todellakin saat maksaa siitä, ansioidesi mukaan. Maltan tuskin odottaa, että saan repiä mielesi ja koko olemuksesi lopullisesti”, GK sanoi hymy kasvoillaan.

”Saahan sitä yrittää”, makuta nosti miekkansa ja syöksähti painovoimattoman tilan halki ja sivalsi GK:ta

”Kuinka mones kerta tämä on kun yrität hakata vasemman käteni vaikka siinä ei ole edes tuntoa?”, GK sanoi närkästyneenä.

”Tiesinhän minä... tarkoitukseni vain oli... hämätä ja tappaa sinut tällä!”, makuta huusi ja hänen kehonsa alkoi hehkumaan ja lähetti valtavan energia purkauksen kohti GK:ta.

”Voi Karzahni!”, Valkoinen toa huusi kun purkaus paiskasi tämän kymmenien metrien päähän ilman pysähtymistä.

”Hah”, makuta hihkaisi.

Tiesitkös, sinulla ei ole mahdollisuuksia voittaa tätä taistelua

valkoinen alue muuttui hiljalleen ääriimäisen häiritsevän näköiseksi maailmaksi täynnä punaisia silmiä jotka tuijottivat makutan jokaista liikettä.

”Kunhan selviän tästä, tulen ja tapan sinut.”, makuta uhosi ja huusi suoraan päin yhtä silmistä.
”Sehän nähdään”, Valkoinen toa sanoi rauhallisesti ja otti miekkansa esiin ja liiti makutan kimppuun hakaten tältä käden poikki.

”Sinä tulit itseksesi vain sattumusten kautta, sinä olet avuton matoran joka ei osaa mitään, jopa matoranit ovat sinua parempia”.

”Ja vain koska sinä olet Artakhan luoma luulet olevasi jotenkin pyhä.”
”Ei, vaan koska minä kuulun tänne ja sinä et.”
”Huomaatko, olet vain Avden sätkynukke”
”Älä yritä mitään”

Miekka sivalsi makutaa, mutta tämä väisti alta ja iski takaisin.
”Tälle universumille on parempi kun sinä et ole täällä, kaikkien kannalta”
”Osat ovat tosiaan vaihtuneet saasta. Sano hyvästit surkealle elämällesi!”
GK hypähti ilmassa groteskien silmien tuijottaessa näkyä, toa kohosi hiljaa ilmaan ja putosi miekka edellä maahan aiheuttaen aallon joka heitti makutan vähän matkan päähän.

”Näetkö mikä sinusta on tulossa, sinusta on tulossa hirviö olet niin syvästi katkeroitunut”.
”Sinä olet vain ajatus pääni sisällä joka on tarkoitus poistaa”.
Makuta loi itselleen uuden käden ja alkoi muuttaa muotoaan. Hän kasvoi kasvamistaan ja muuttui yhä vain hirviömäisemmäksi. Kanohi hänen päässänsä hajosi ja hänen suustaan työntyivät kammottavat hampaat.

”Nyt sinä olet alakynnessä toa”, sanoi makuta paholaismaisella äänellä.

Ämkoon veljeskunnan saari, viidakko



Vehreä puusto vilisi nazorakien silmissä kaksitasosiivillä varustetun rakettireppukaksikon koittaessa saavuttaa edellään lentävää matorania. Torakat ymmärsivät vallan hyvin miksi vihreä matoran oli paennut viidakon sekaan. Pakoratsuna toimiva petolintu oli kuin kotonaan metsän kätköissä ja rahi väistelikin rutiininomaisesti viidakon kattokerroksen tiheää kasvustoa. Torakoilta sama ei luonnistunut läheskään yhtä sutjakkaasti ja nazorakit eivät voineetkaan kiitää eteenpäin rakettireppujensa täysnopeudella. Pelkkä törmäys paksuun oksaan saattaisi olla kohtalokas.

Kotikenttäedusta huolimatta tilanne ei ollut helppo Otlekillekaan. Koulutukseltaan Otlek oli yksi veljeskunnan viestinviejistä ja siitä syystä hän oli tottunut nopeaan matkaamiseen. Varsinaiset takaa-ajotilanteet eivät kuitenkaan olleet Otlekin erikoisalaa eikä ratsu ollut edes aseistettu.

Otlek tiukensi otettaan kotkalintunsa ohjaksista samalla kun lintu madalsi lentoaan entisestään. Veljeskuntalainen heittäytyi sitten ympäri lintunsa satulassa, totutteli hetken lentämään selkä kohti menosuuntaa ja tarttui sitten selässään kantamaansa jouseen.

Toinen torakoista oli törmätä pystyyn kuolleeseen puuhun saadessaan kypäränsä koristeeksi terävän (ja myrkytetyn) nuolen. Otlekin pettymykseksi nuoli ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle raskaaseen kypärään vaan ammus jäi törröttämään hölmösti keskelle nazorakin otsaa. Normaalisti näky olisi huvittanut matorania suuresti, mutta nyt se sai vihollisen näyttämään entistäkin uhkaavammalta. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että kumpainenkin torakoista kohotti aseensa.

Ka-blammo.

Linturahi kiljahti hädissään nähdessään räjähdyksen. Torakka-ammus ei ollut saavuttanut kohdettaan. Sen sijaan kevyen tykin ammus iskeytyi yhteen viidakon puista ja sai sen latvan kaatumaan. Otlek tiesi, että tuollaisen aseen osuma tuskin jättäisi hänestä paljoa jäljelle.


Toinen ka-blammo.

Lintu äännähti uudestaan, entistäkin tuskaisammin. Torakan ammus oli hipaissut rahin siipeä ja linnun liikehdintä muuttui levottomaksi. Otlek koitti epätoivoisesti kääntää tilanteen voittoisammaksi ja matoran tulittikin urheasti takaa-ajajiaan kovin vähäisiksi käyvillä nuolillaan. Nuolet eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi vahvoja vahingoittaakseen torakoiden siipilaitteita, ja ammukset putoilivat harmittomasti viidakon siimekseen.


Kolmas ka-blammo.

Lintu sai osuman. Petolintu rääkäisi viimeisen kerran samalla kun räjähdyksen aiheuttama voimakas paineaalto heitti hätääntyneen Otlekin korkealle ilmaan. Kuin ihmeen kaupalla Otlek säilyi kuitenkin itse yhtenä kappaleena, ja vieläpä tajuissaan. Tästä syystä matoran saikin tartuttua yhteen viidakon monista köynnöksistä, ja siten veljeskuntalainen toivoikin hidastavan pudotustaan.


Neljäs ka-blammo.

Torakka-ammus räjäytti kappaleiksi juurikin sen oksan jossa Otlekin viimeiseksi toivoksi muodostunut liaani roikkui. Matoran huusi pudotessaan kohti viidakon pohjakerrosta.

Sitten molskahti.

Otlek upposi kokonaan pinnan alle pudottuaan viidakon keskellä voimakkaasti virtaavaan jokeen. Matoran koitti epätoivoisesti pakottaa itsensä pintaan, mutta raju virtaus vaikeutti yritystä huomattavasti. Lopulta Otlek kuitenkin onnistui työntämään kasvonsa pinnan yläpuolelle - vain huomatakseen voimakkaan virtauksen syyn.

"Tämä ei ole todellista", Otlek ajatteli tuijottaessaan lähestyvää putousta.

Torakat lensivät vieretysten matoranin yläpuolella katsellen vihreän olennon epätoivoista porskuttamista. Kumpikaan nazorakeista ei voinut olla virnistämättä matoranin ajautuessa yhä vain lähemmäs hengenvaarallista jyrkännettä.

Nazorakit pettyivät hieman huomatessaan, että matoran onnistui tarttumaan hieman ennen putouksen alkua veden alta uhmakkaasti nousevaan kallionkappaleeseen. Otlek tarttui tiukasti liukkaaseen kiveen ja nosti katseensa sitten yläpuolellaan leijailevia vihollisia kohti.

Toinen nazorakeista osoitti matorania aseellaan, muttei ampunut. Torakkakaksikko tuntui pohtivan, olisiko matoranista enemmän hyötyä elävänä vaiko kuolleena. Pohdiskelunsa keskellä torakat eivät ehtineet huomata, että Otlekin yllättynyt katse siirtyi kauemmas taivaalle.

Sekunnin kuluttua sinertävänmusta jättiläismerimetso iskeytyi taivaalta toisen rakettitorakan kimppuun.

Erään saaren rannalla leijuvassa giganttisessa ilmalaivapedossa

003 katseli Tulikärpäsen komentosillalta edessä levittäytyvää saarta. Maajoukot, nuo korkeuksista katsottuna pienet ja mitättömät sotakoneet, vaelsivat päättäväisinä eteenpäin ilmatorakoiden antaessa tukea. Munakenno, Kuhnuri ja kolmas ilmalaiva, nimeltään Russakka, lähtivät kukin kiertämään saarta ja piirittämään sitä.

Saari vaikutti täysin autiolta. Edes raportoidusta pikkuheimosta ei näkynyt jälkeäkään. Mikä se tällainen invaasio oli, kun paikalla ei ollut ketään kenen maata vääryydellä ja väkivallalla riistää.

Eräs upseeritorakka tuli kiiruhtaen 003:n luokse.
"Sir, saimme radioviestin kolmannelta lentueelta!"
003 toivoi sen olevan viimeinkin havainto jostain elollisesta. "Ja sen sisältö on?"
Upseeri rykäisi ja toisti viestin hyvin vakuuttavasti. "Aargh, aargh, jättiläismerimetso, jättiläismerimetso, aar-kshhhh."
"Ja viesti loppui siihen?"
"Kyllä, sir."
"Hmh."

Tässä saaressa oli jotain mätää, 003 ajatteli.

Outo tila

Dox oli kohonnut jonkinlaiseksi sotasankariksi ristiretkeläisten keskuudessa. Hän sai jopa kulkea erään suuren, harmaan ja nelijalkaisen selässä. He kulkivat taas kohti tuntematonta määränpäätä.

Ruskean Toan, jonka silmät olivat hohtaneet sinisinä ja joka oli hokenut nimdaa, jäänteet olivat Hopeisen mukana säkissä. Jokin käyttötarkoitus niillä oli, Dox ei vain vielä tiennyt mikä.

Päiväkausia hän tuijotti horisonttiin, tummat viivat valkoisessa maassa vuoroin tihenivät ja harvenivat. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä siitä miten kauan oli matkannut ja miten kaukana oli lähtöpaikastaan. Päiviä ja kilometrejä? Viikkoja ja virstoja? Kuukausia ja megametrejä?

Silloin tällöin hän kuvitteli näkevänsä horisontissa liikettä, mutta pani ne näköharhojen piikkiin. Jostain syystä, kuitenkin, aina kun hän näki hahmon kaukaisuudessa hänen kätensä alkoivat täristä ja päässään alkoi toistua litania:

"Kaksittain, kätöset siniset."

"Kaksittain, kätöset siniset."

Kätöset siniset ja Nimda. Mitä oli tekeillä? Mitä Klaanissa ja Verstaassa oli tällä aikaa tapahtunut? Oliko Allianssi vielä uhkana?

Ja koska hän pääsisi kotiin?

Mt. Ämkoon rinne

Kepe, Make ja Snowie kulkivat viimein alamäkeä. Laaksoinen, metsien ja matoranien peltojen peittämät Klaanin saaren keskiosat häämöttivät heidän edessään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä lunta ollut enää kuin puolisääreen.

Makekin näytti pikkuhiljaa tarkenevan yhä paremmin. Väsymyksen merkit näkyivät jo heissä kaikissa. Matkan työläin vaihe, vuorenrinteen kapuaminen, oli tosin jo ohi. Edessä oli enää tasankoja, laaksoja, jokia, järviä, mäennyppylöitä ja vieraanvaraisia matoraneja. Ja ehkä Allianssin joukkoja.

Kepe tutkaili karttaa. "Päivämatkan päässä, tuossa vehreässä laaksossa, on seuraava kohteemme. Nui-Koro, suurin pikkukylistä, vaatimattomasti nimetty. Se on joen varrella ja sieltä on veneyhteys takaisin Klaaniin. Emme kuitenkaan ehkä vielä palaa sieltä, jos käymme vielä luoteemmassa. Me..." Snowie peitti Kepen suun ja koppasi tämän suuren kiven taakse, joka möllötti tienposkessa. Make seurasi.
"Katsokaa", Snowie sanoi.

Edessä oli kuoppa. Kuoppa keskellä tietä. Eihän se sinällään ollut outoa, kuoppia nyt kun oli joka paikassa, mutta kuopan vieressä oli suuri, telaketjuilla varustettu vaunu jonka keulassa oli iso pora. Lisäksi sen kyljessä komeili nazorakien fasistinen logo.

"Mikä piru tuo on?" Kepe kysyi.
"Sinunhan se pitäisi tietää, kun se noin teknisen näköinen laite on."

Laitteen takaa tuli kaksi aivan tummanruskeaa nazorakia, joiden silmät hohtivat vaaleanvihreinä kuin pimeänäkölasit.

"Ja mitä NUO ovat!?"

Neljänteen maanalaiseen komppaniaan kuuluneet kaivajanazorakit olivat nousseet pintaan navigointivirheen tuloksena, sillä maan alla ei oikein nähnyt minne oli menossa. Ne olivat juuri valmistelemassa paluutaan maailmaan mullan alla, kun ne huomasivat klaanilaiset. Ne kaivoivat aseensa, suurikokoiset poratykit (mitä olivatkaan), ja suuntasivat ne sankareitamme kohti.

"004:n, maanalaisten Nazorak-joukkojen komentajan nimessä, tulkaa esiin!" huusi käheä ääni.

"Ai niillä on semmoisetkin."

Nimdan saari
Pyhättö

Musta-asuinen apinalisko katseli liikkumattomana kivistä kehää.
Skakdin keltaiset mulkosilmät katsastivat tottuneesti jokaisen piilopaikan ynnä epäilyttävän kohteen maastosta, mutta mitään ei näkynyt. Ninja viitoi kädellään ja kaksi muuta mustaa skakdia ilmestyi tämän taa.

Kauempana neljäs ninjoista huomasi rantahietikolla jalanjälkiä. Kaksi muuta liittyi tämän seuraan kolmen edellisen jäädessä tutkimaan Athin pyhättöä.

Ninja näki metsän reunassa liikettä. Se syöksyi äänettömästi metsän reunaan.
Kuului skakdinkielistä kiroamista. Sinihopea skakdi murisi ja nousi pystyyn matalan aluskasvillisuuden joukosta.

Välittömästi ninjan tunnistaessa kuka oli kyseessä, se hyppäsi esiin ja teki kunniaa. Skakdipäälikkö pyyhki roskia haarniskastaan.
"Mitä te täällä teette?" hän kysyi ensimmäisenä.
"Kenraali lähetti meidät hakemaan Nimdan. Leirimme on saaren pohjoispäädyssä", ninja vastasi välittömästi. Hän ihmetteli Metorakkin yht'äkkistä ilmestymistä. Olihan Gaggulabio jo nimittänyt hänen paikalleen toisen ja kaikki olettivat hänen jääneen Xialle.

"Ja kai te olette hankkineet sirun?" Metorakk murisi.
"Ninjat yksi, kaksi ja kolme lähtivät jäljittämään klaanilaisia. Me kolme tutkimme paikan"
"Viekää minut leiriin. Tiedustelkaa vihollisen vahvuus ja pakomahdollisuudet. Kuka onkaan joukkonne nykyinen johtaja on nyt minun haarniskankiillottajani", käskemään tottunut ääni kartoi selkeästi.

Metorakk mietti sitä Toa-joukkoa jonka oli kohdannut aamulla. Valon Toa olisi kova pala. Lisäksi niiden mukana oli Plasman Toa, jonka hän luuli jo tappaneensa.
Kunhan tiedustelutiedot saapuisivat, skakdijohtaja miettisi tarkemman strategian. Jos klaanilaiset olivat onnistuneet Nimdan hankkimisessa, hän saisi Nimdan heiltä. Hän palaisi Klaanin saarelle voittajana sirun kanssa ja Gaggulabio hukuttaisi hänet rikkauksiin.

[spoiler=Hyvä herrasväki]Gurvanaattori & Manfredduh esittävät: SUPERMARJA II[/spoiler]


Nazorakein laboratoriot

006 huokaisi. Ei mitään. Ei mitään kokonaiseen kahteenkymmeneen tuntiin.
Oliko tämä hänen tutkimuksensa loppu? Näin lähellä onnistumista?

Sitten Abzumo ryntäsi sisään ja tyrkkäsi hänet tietokoneen ääreltä. Hän alkoi nauraa voitonriemuisena.
”Keksin sen… keksin viimein…”
”Keksit niin mitä?”
”Hiljaa, orja. Minä ajattelen.”
006 oli tyrmistynyt. Mitä tapahtui Stephenille? Ei, nimiä ei saanut ajatella…
Abzumo vetäytyi taemmas. Tietokoneen näytöllä oli nyt kuva jonkinnäköisestä pitkästä molekyylirakenteesta. Makuta tarkkaili sitä hetken ja syöksyi jälleen sen luokse. Näppäily jatkui.

Hetken kuluttua Makuta lysähti peremmälle tuoliinsa. Tietokoneen näytöllä oli paljon tekstiä ja kuvia pitkistä molekyyleistä.
”Hah, onnisssstuin viimein.”
”Missä niin?”
”Muutin Nazorak-DNA:n binääridataksi.”
”…”

006:n päätä oli alkanut pikkuhiljaa särkeä. Nyt särky oli jo melko paha.
”Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi tai jotain?”
Abzumo istui hiljaa. Hän oli hiljaa pitkän aikaa.
”Kiitossss tässstä ajatuksssesssstahh.” 006 kavahti taaksepäin.
”Minä… tuota… menen – tauolle”, hän sanoi ja käveli ulos labrasta pidellen päätään. Muu tutkimusryhmä tuli häntä vastaan käytävässä. Naureskeleva joukko sai hänen päänsä miltei räjähtämään. Hän käveli käytäviä pitkin hetkisen, kunnes pysähtyi miettimään, minne oli edes matkalla. Hän päätti jatkaa toimistoonsa.

Toimiston valkoisten seinien hohto tuntui puhdistavan torakkatohtorin ajatuksia ja vähentävän kipua. 006 istahti valkoisen pöytänsä takana lojuvaan valkoiseen työtuoliin. Oikeastaan oli melko ärsyttävää, että kaikki oli valkoista. Nazorak käänsi katseensa seinille kiinnitettyihin valokuviin. Suurin osa kuvista oli otettu hänen onnistuneista projekteistaan. Moni niistä oli ollut hänen itsensä mielestä hirveä, mutta jollain tavalla hän oli ylpeä jokaisesta.

Pöydällä lojuvat paperit odottivat hänen kosketustaan. 006 tiesi, että hänellä ei periaatteessa ollut varaa yhteenkään levähdystaukoon, aikataulu oli täydenlaatuinen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää velvollisuuksistaan juuri nyt.

006 hätkähti hereille viestintuojan saapuessa. Hän ei ollut huomannut nukkuneensa, mutta ainakin päänsärky oli suurimmaksi osaksi tiessään.
”Makuta Abzumo haluaa sinut labraan”, viestintuoja sanoi värisevin äänin.

Kerrottuaan sanottavansa viestinviejä veti päänsä pois oviaukosta ja pamautti oven kiinni. Unestaan hieman raukea 006 vilkaisi kelloa ja virkistyi välittömästi tajutessaan olevansa pahasti myöhässä. Hän nousi salamannopeasti seisomaan, suoristi suojapukunsa ruttuja huolimattomasti ja hieroi silmiään. Torakkatohtori köhäisi ja ryntäsi ulos toimistostaan.

Käveltyään ripeästi pesän käytävien läpi ja tervehdittyään hätäisesti muutamaa vastaantulevaa tuttua torakkaa Tohtori 006 saapui laboratorion ovelle. Hän pysähtyi oven eteen mietiskelevän näköisenä, yrittäen hautoa aivoissaan sopivan uskottavaa tekosyytä myöhästymiselleen. Tohtori hieroi käsiään yhteen ja teki hermostuneita hyönteismäisiä naksahteluääniä suullaan.
Olin auttamassa aseteknikoita, 006 ajatteli. Niin sen täytyy olla.
Ennen kuin torakkatohtori otti askeleen kohti laboratorion suurta ovea, se aukeutui. 006 irroitti kätensä toisistaan ja suoristi ryhtiään. Pieni, valheellinen hymy muodostui hänen kasvoilleen. Se kuitenkin muuttui hämmästykseksi, kun Tohtori näki, keitä ovesta tuli.

Kaksi mattamustaa, silmänsä kiiltävillä visiireillä piilottanutta Nazorakia astui ovesta. Niiden askeleet olivat ripeitä, mutta äänettömiä. Torakat eivät tehneet elettäkään huomioidakseen Tohtori 006:ta, eikä edes niiden hengitys kuulunut. Kaksi Nazorak-agenttia ohittivat 006:n silmänräpäyksessä ja jatkoivat määrätietoisesti läpi käytävän.
006 keskitti katseensa hetkeksi agenttien sinisiin, metallipintaisiin käsiin. Hän vilkaisi niitä ja katsoi sitten taas laboratorion ovea.

"Mitäköhän..", 006 mietti ääneen. Hän kääntyi vielä katsomaan kohti äänettömästi liikkuvia Nazorak-agentteja, mutta hämmästykseen ei nähnyt niitä enää käytävällä.
Tohtori 006 kohautti olkapäitään ja astui sisään laboratorion ovesta. Hänen päähänsä palautui eräs tarttuva laulu, jota salaiseen palveluun koulutettaville toukille tavattiin soittaa.

Kätöset nuo Siniset
Mukanaan vievät kielletyt aatokset

Kätöset nuo Siniset
Päästäsi poistavat muistin jyväset

006 yritti olla ajattelematta asiaa. Hän sulki oven takanaan.

Jotain oli tapahtunut laboratorion valkoiselle värimaailmalle. Mitään ei oltu muutettu, mutta katonrajassa yleensä hehkuvat kirkkaat lamput olivat pois päältä. Laboratoriossa ei kuitenkaan ollut täysin pimeää, sillä suuren vihreän valon aavemainen hehku valaisi huoneen ja toi huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman.
Suuri vihreä valo tuli valtavasta suorakulmion muotoisesta tankista, jonka edessä Makuta Abzumo seisoi. Hän katsoi sen sisältä tulevaa hehkua tiiviisti eikä reagoinut mitenkään Tohtori 006:n saapumiseen.
Tohtori 006 sulki oven varovaisesti ja katsoi valtavasta tankista hehkuvaa vihreää valoa haltioituneena. Hän nuuhkaisi laboratoriossa leijailevaa kemikaalien hajua ja yritti päätellä itsekseen, mitä aineita huoneessa oli käytetty.
Abzumo seisoi paikallaan. Hän koski valtavan vihreänhehkuisen tankin lasista pintaa ja katsoi sen sisälle, täysin hiljaa.

006 tutki ympäristöä. Laboratoriossa ei ollut muita. Suojapuvut ja valkoiset takit joko roikkuivat naulakosta tai lojuivat työtuoleilla, ja useita työvälineitä oli jätetty sekaisesti ympäri laboratoriota. Vaikutti siltä, että tiedemiehillä oli ruokatauko.
Tohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti Makuta Abzumoa ja vihreänhehkuista tankkia, tutkien sitä ja sen sisältöä hyönteissilmillään.
"Tervetuloa takaissssin, toveri", Makuta Abzumo sanoi ivallisesti kääntymättä. "Kaunissssta, eikö?"

Makutan sanoista hätkähtänyt torakkatohtori etsi hetken vastausta. "Ky...kyllä kai. En ole koskaan nähnyt...mitään tällaista. Saanen kysyä, mitä..."

"Visorak-hautomo", Abzumo vastasi kuuntelematta 006:n änkyttävää vastausta. "Ssssäälittävät hautomokoneenne olivat liian pieniä."
"Kyllä niihin Nazorak-munat mahtuvat", Tohtori 006 sanoi poikkeuksellisen koppavasti. Abzumo ei kuunnellut moista vaan tarttui kiinni Tohtorin niskasta ja veti pelästyneen tohtorin lähemmäs hautomokonetta. Niin lähelle, että 006 näki.

Hautomokoneessa oli suuria munia. Ne olivat aivan liian suuria kuuluakseen Nazorakeille, mutta niiden rakenteessa ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Visorakeista. Munien paksun kuoren läpi valaiseva vihreähehkuinen hohde paljasti, että niiden sisällä liikkui jotain.
"Eivät enää, Ssssstephen", Abzumo sanoi koko hammasrivi esillä. "Edessssänne on uusssi aika."
Tohtori 006 katsoi näkemäänsä suu auki. Nazorakien munia. Suuria nazorakien munia, joiden sisällä ei liikkunut toukka, vaan jotain, jolla oli kuusi pitkää raajaa. Syntymättömien nazorakien siluetit keinuivat munien sisällä. Ne nukkuivat.

006:n kasvoille vääntyi leveä hymy. Hän tuijotti pieniä mutta ruumiillisilta mittasuhteiltaan täysikasvuisia, syntymättömiä nazorak-sotilaita.
"...se...se siis toimi?"
Vieläkin epämiellyttävästi Tohtori 006:n olkapäästä kiinni pitävä Abzumo nyökkäsi pitkään ja laajaliikkeisesti. Hirviömäiset hampaat pilkistivät makutan suusta. "Kaavat tässssmäsivät, tohtori. Me onnisssstuimme. Tieteen nimisssä."
006 irrottautui hienovaraisesti Abzumon otteesta ja suorastaan nojasi hautomon lasiseinämään tutkaillakseen valmiita munia vielä tarkemmin. Aiempi aivokoe toukalla ja kuolleella nazorak-sotilaalla muistui vähitellen torakkatohtorin mieleen. Hän oli vielä hieman skeptinen, mutta innokas.
"Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?" 006 kysyi huomaamattaan, vaikka keskittyi yhä katseellaan tiiviisti muniin.

"Ssaamattomat vätykssset", Abzumo naurahti. "He saivat siirron toisiin tehtäviin."
006 nyökkäsi, vaikka ei kuunnellut. Hän tutki vihreähehkuisen hautomon sisällä liikehtivää kahdeksaa Uuden Sukupolven munaa mahdollisimman monesta kuvakulmasta. Kaksi munista oli hieman muita pienempiä, mutta niiden sisällä liikehtivät sotilaan suurikokoiset sikiöt eivät näyttäneet yhtään muita heikommilta.

006 kääntyi kohti Abzumoa. Tiedemieskaksikko katsoi toisiaan pitkään, joskin 006 vältteli hieman Makutan verenpunaista katsetta. Abzumo hymyili.
"Oikein hienoa", 006 sanoi hiljaisen innostuneena. "Mutta..."
"Tiedän, Sssstephen. Väität, että jokin voi vielä epäonnissssstua."
Makuta otti muutaman askeleen kohti torakkatohtoria. Hän kumartui epämiellyttävän lähelle ja vilautti käärmemäistä kieltä hampaidensa välistä.
"Mitä sssssanot? Herätetäänkö testiksi pari vauvaa?"
006 nielaisi ja nyökkäsi.

Abzumo otti pitkän, mustan, teräväpäisen kepin ja avasi sitten säiliön kannen. Heitä lähinnä oleva muna liikkui varovasti. Abzumo tökkäsi sitä kepillä. Valkoinen, läpikuultava munankuori räsähti rikki. Sitten alkoi kuulua epämiellyttävää, korvia riipivää kirkunaa – munan sisältä. Pitkäkynsinen koura tunkeutui ulos vastasyntyneestä halkeamasta. Sitten toinen. Yhdessä ne repivät munankuoren rikki. Vihreästä säiliöstä, munankuorien seasta, nousi jotakin. 006 kavahti taemmas. Munan sisältä oli kuoriutunut aikuinen Nazorak. Itse asiassa se ei ollut vain aikuinen – se oli ylivertainen verrattuna tavallisiin Nazorakeihin. Sen ruumis oli lihaksikas ja roteva, se oli 006:ta päätä pidempi. Sen alemmat kädet olivat yhtä suuret ja vahvan näköiset kuin ylemmätkin, ja siivet näyttivät pitkiltä ja hoikilta, täysin ylivoimaisilta verrattuna 006:n tynkiin, joskin hän ei ollut koskaan ollut mikään kehonrakentaja. 006 huomasi kadehtivansa uuden sukupolven vastakuoriutuneen tuntosarvia, jotka olivat pitkät ja kaarevat. Torakan ulkoinen tukiranka oli vahvan näköinen ja kova, ja se olisi varmasti kiiltänyt, jos ei olisi ollut pimeässä huoneessa vihreän liman peitossa. Vihreänä hohtivat myös Nazorakin silmät, jotka tuijottivat Abzumoa erittäin tiiviisti. Olennon hampaat naksuttelivat erinäisiä äännähdyksiä silmien siirtäessä katseensa Makutasta tohtori 006:een. Sitten, 006:n täydeksi yllätykseksi, torakka puhui:
”Mmmitä… mmitä… minä en… uurrrggghh.”
”Hm, täysin onnistunut kokeilu onnistui täysssssin”, Abzumo sanoi myhäillen. 006 perääntyi hieman taaemmas, Makutan varjoon.

Vastasyntynyt Nazorak selvästikin koetti ruumistaan tekemällä muutaman kummallisen liikkeen ja vääntämällä raajojaan ja siipiään jos jonkinlaisiin asentoihin. Abzumo katseli hetken haltioituneena vierestä. Sitten yhtäkkiä hän hätkähti ja kääntyi 006:n puoleen.
”Me teimme sssen, Sssstephen, me teimme sen. Nyt voimme ilmoittaa Stevelle ja hänen nukkehallinnolleen… kuinka onnistuneita kokeemme loppujen lopuksi olivat.”
”M-mitä hän”, 006 sanoi osoittaen limaista torakkaa, joka toi hänen mieleensä sanan juggernaut, ”oikein tekee nyt?” Abzumo katseli hetken mietteliäänä. Sitten hän yllättäen iski silmää ja naurahti:
”No me tietysssti lähetämme hänet, ja muutkin, vahvistamaan itseään erikoisravinnolla ja – ah, kuinka nopeasti ne aikuistuvatkaan – koulutukseen. Tietysti jonkinlaista taitoa niillä toki jo on, koska… ne ovat henkisesti – miten sen nyt ilmaisssisi – valmiita. Kuin uudelleensyntyneet. Jos tiedät, mitä tarkoitan.”

006 katsoi hämillään vastasyntyneen torakanjärkäleen puhtaan vihreisiin silmiin. Hän ei ollut varma, ymmärsikö enää mitään. Torakkatohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti suurta uuden sukupolven hyönteisolentoa ja tutkaili tätä tarkalla katseellaan.
"Ei", 006 sanoi itsevarmempana kuin pitkiin aikoihin. Hän käänsi selkänsä jättitorakalle ja katsoi Makuta Abzumoa silmiin otsa rytyssä.
"Ei?" Abzumo kysyi yllättyneenä.
"Ei", 006 sanoi. "Kaikella kunnioituksella, mutta... sinä tiedät, että se on mahdotonta."

Abzumo hykerteli pienen laboratoriotakkisen torakan yhtäkkiselle itsevarmuudelle. "En tiedä, missssstä puhut, Ssssstephen. Ssssehän seisoo takanassssi."

"Ruumiinrakenne, helppoa", 006 sanoi astellen verkkaisesti ympäri laboratoriota. "Hormonitoiminnan kiihdytys, lastenleikkiä. Lopullinen kehitys aikuiseksi jo alkiovaiheessa, pelkkää matematiikkaa. Mutta..."
Tohtori 006 nieleskeli hetken. Hän hieroi otsaansa molemmin käsin. Hikipisara valui pitkin Nazorakin kitiinistä kuorta. 006 kääntyi takaisin kohti makutaa, joka katsoi torakkaa ylimielisenä. 006 hätkähti hieman makutan murhanhimoista ilmettä, mutta yritti pitää ajatuksensa silti selkeinä.
"...tarkoitan...tarkoitan..."
006 naputti itseään otsaan melko aggressiivisesti. Hän lopetti sen siinä vaiheessa kun se alkoi sattua.
"Tarkoitan, että... mieli. Et voi millään väittää, että tuolla torakalla on aikuisen tasoinen älykkyys."

"Kyllä voin", Abzumo sanoi. Hän laski kämmenensä juuri kuoriutuneen torakkajärkäleen otsalle. "Ehkä he eivät vielä tiedä misssstään mitään, mutta...potentiaali löytyy. Näissssä aivoissssa on kokemusssta vuosssilta, vaikka pienoinen on vasta minuutteja vanha."

006:n kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän piilotti ne kaapunsa sisälle. "Sinä tiedät, että se ei ole mahdollista!" hän sanoi äänekkäästi, mutta yritti hillitä äänensävynsä. Makuta oli tappanut vähemmästäkin. "Me kokeilimme siirtää sen kuolleen soturin aivoaineksen vastakuoriutuneen toukan päähän ja...ja...se vain vaikeroi meitä tappamaan itsensä!"

"Niin, niin", Abzumo sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. "Koe, joka onnissstui puolikssssi. Mutta opimme sssiitä jotain, emmekö oppineetkin?"
006 viuhtoi käsiään puhuessaan. "Vai opimme? Opimme, että vanhaa mieltä ei voi vain siirtää uuteen kehoon."
006 käveli ympäri laboratoriota. Hän potkaisi äkkinäisessä ärtymyksessään yhtä tuoleista, mutta huomasi sekunnin päästä satuttaneensa vain omaa jalkaansa. Abzumo naurahti hillitysti ja asteli kohti torakkatohtoria.
"Eikö, rakasss Ssstephen?" Abzumo kysyi. "Tiedät itssssekin, että mielet ovat vahvoja."

006 rauhoitteli hengitystään parhaansa mukaan. Hänen selkäänsä pitkin kiiri tuskaisa kylmän tunne Abzumon lähestyessä.
"Ehkä niin..." torakkatohtori sanoi. "Mutta aivot eivät ole. Yksinkertainen... muisto aivojen poistattamisen tunteesta tai vanhan ruumiin kuolemasta on tarpeeksi käristämään aivot. Mieltä itsessään ei voi siirtää, vaikka se varmaan olisikin… kivuton vaihtoehto."
006 hieroi kipeää jalkaansa. "Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot."

006 päästi irti jalastaan. Hän huomasi lopettaneensa hengittämisen.
Jokin oli iskenyt. Se oli odottanut hänen tajuntansa syvyyksissä hetken, mutta nyt hän aisti sen.
Kylmä tunne kiipi pitkin torakkatohtorin koko ruumista. Hän ei räpäyttänytkään silmiään.

Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.

Muistikuva siitä kivusta...

Muistikuva...

006:n sydän hakkasi kuin sotarumpu. Hänen kätensä tärisivät kaavun hihojen sisällä.
Torakkatohtori kääntyi kohti suuren laboratorion hieman raollaan olevaa ovea. Ultraviolettivalon sinihehku ja neljän jalan äänettömät askeleet palautuivat hänen päähänsä.

Kätöset nuo Siniset
Mukanaan vievät kielletyt aatokset

Sydämentykytys jatkui piinaavana. Hengitystään edelleen pitelevä 006 käänsi katsettaan ympäri laboratoriota.
Hän keskitti katseensa sekalaisesti ympäri huonetta lojuviin vitivalkoisiin laboratoriotakkeihin.

Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?

Muiden Nazorak-tiedemiesten lämmin ja inhimillinen naurunremakka kaikui etäisesti 006:n muistoissa. Hän kääntyi hitaasti kohti paikallaan seisovaa Uuden Sukupolven ensimmäistä tuotosta ja keskitti katseensa tämän päälakeen.
Tohtori 006 huomasi pian, että vastasyntyneen torakan päässä oli pieni leikkausarpi.

Kätöset nuo Siniset
Päästäsi poistavat muistin jyväset

Leikkausarpi.

Ssaamattomat vätykssset.
He saivat siirron toisiin tehtäviin.

006 muuttui lumenvalkoiseksi. Hänen tuntosarvensa laskeutuivat lannistuneina alas.

...toisiin tehtäviin...

...toisiin tehtäviin...

Torakkatohtori siirsi vihreiden silmiensä katseen vielä Makuta Abzumoon. Tämä seisoi hiljaa paikallaan ja punaisten silmien hirviömäinen hehku valaisi 006:n kasvot. Abzumo hymyili koko hammasrivillään.
Sitten 006 muisti vielä omat sanansa. Sanat, jotka olivat saaneet hirviömäisen makutan miettimään monta minuuttia hiljaa.

Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi...
...tai jotain?

Toisiin tehtäviin.

006 tarttui kaksin tärisevin käsin kiinni suustaan. Vihdoin minuutin pitkä hengittämättömyys räjähti hänen suussaan äänekkääksi hyperventilaatiokohtaukseksi. Tohtorin kalpeiden kasvojen keskeltä tuijottavat vihreät silmät sinkoilivat pitkin huonetta. Ne katsoivat ympäri huonetta lojuvia valkoisia laboratoriotakkeja, yksinäisenä seisovan Uuden Sukupolven torakan päässä olevaa leikkausarpea ja sitten taas Makuta Abzumon pirullista hymyä. Raskaasti hengittävä 006 otti useita askelia taaksepäin perääntyen hirviömäisestä makutasta joka askeleella. Lopulta tohtori törmäsi yhteen työpöydistä voimakkaasti, henkäisten kovaan ääneen. Työkaluja ja lasisia koeastioita putoili lattialle ja pirstoutumisäänet kaikuivat läpi huoneen. Makuta Abzumo ja hänen uusin lapsensa eivät edes vaikuttaneet huomioivan tätä.

006 tuijotti jalkojaan ja näki, kuinka ne tärisivät. Hän ei pystynyt kuvittelemaan muuta kuin kaukaisia kauhunhuutoja. Avunhuutoja. Anomista siitä, että muistia ei pyyhittäisi.
Torakkatohtori sai lannistettua hyperventilaatiokohtauksensa. Hän hengitti kuitenkin yhä äänekkäästi, mutta sai pakotettua yksittäisiä tavuja ulos suustaan.
"Mi-mi", 006 yritti köhiä. "Mi-miksi..."

Makuta Abzumo paljasti koko hammasrivinsä. "Ssssiksi, että ssse toimi. Olemme onnisssstuneet, Sssstephen. Meillä on Uusi Sukupolvi. Lopuissa noissssta munisssta odottaa sssukupolvi täydellissssiä taistelijoita, jotka on ssssiunattu aikuissssen Nazorakin aivoilla."

006 ei vaikuttanut tyytyvän vastaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan ja pakotti jälleen äännähdyksiä hengityksensä alta.
"Mi-mi-mi..."

Abzumo otti askeleen kohti 006:tta. "Mikssssi juuri he? Ssssiksi, että he olivat kaikesssta huolimatta torakoisssssta älykkäimpiä. Kenen tahanssssa aivot eivät olissssi välttämättä selviytyneet Kätösssten muistinpyyhkäisystä ja sssiirrosta uuteen ruumiisssseeen. Lissssäksi olisi ollut...vaivalloissssta hakea aivoja jossstain... kauempaa."
Abzumo lausui sanan "kauempaa" inhoten.

Tämäkään ei kelvannut 006:lle. "Mi-mi-miksi..."

"Mikssssi sssäästin ssssinut tässstä tiimistä?" Abzumo kysyi sihisten tavallisen ylimielisesti. "Hyvä kyssssymysss, Stephenini. Ehkä sssiksi, koska olet alasssi parasss. Ehkä yksinkertaissssesti vain sssiksi, että pidän sssinusta!"

006 ei avannut suutansa enää kysyäkseen mitään. Hän nosti vapisten päänsä kohti Abzumoa ja nyökkäsi, muodostaen suullaan äänettömästi sanan "kiitos" mutta pitäen katseensa yhä jaloissaan. 006 eli. Hän oli elossa. Hänen muistiaan ei ollut pyyhitty ja hänen aivonsa olivat vanhalla paikallaan. Torakkatohtori oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään valittamista.
Hänen mielessään pyöri kuitenkin edelleen yksi kysymys. Se oli kysymys, jota Abzumo ei ollut ymmärtänyt, vaikka oli kuullut sen moneen kertaan. Se oli kysymys, jota Abzumo ei suuresta älykkyydestään huolimatta tulisi koskaan ymmärtämään. Jos makuta joskus ymmärtäisi sen, se ei enää pystyisi katsomaan itseään peiliin.
Makuta Abzumo ei kuitenkaan tulisi koskaan ymmärtämään tätä kysymystä. Hän saattaisi vastata siihen "Tieteen vuoksi", mutta ei tulisi ymmärtämään sitä.

Kysymys oli yksinkertaisesti "miksi".





001 saapui kokoushuoneeseen perin närkästyneenä siitä, että joku oli kutsunut hänet hänen omaan kokoushuoneeseensa, vaikka hän itse oli ainoa, jolla oli lupa tehdä niin. Ja mistä syystä? Makuta Abzumolla oli jonkinlainen uutinen kerrottavaksi koko johtoportaalle. Tämä oli ennenkuulumatonta. Uutisoinnin pystyi hoitamaan muillakin tavoilla.

Torakkakenraali istahti paikalleen pöydän päähän. Hänestä seuraavaksi istui amiraali 002, joka oli kiitänyt paikalle kutsun käydessä. 003 ei ollut päässyt paikalle. Sen sijaan vasta nimitetty maanalaisten joukkojen komentaja, uusi 004, oli paikalla. Suurin osa torakoista aina 001:stä 020:aan asti oli paikalla. Välistä puuttui muutamia, kuten 003 ja 006, jota ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Siniset Kädet seisoivat pimeimmässä nurkassa 007:n takana. Hän ei istunut pöytään vaan vartioi kaikkea omalta paikaltaan. 008, 009 ja 010 istuivat seuraavina 002:sta. Puuttuvien paikat jätettiin tyhjiksi. Myöskään 005 ei ollut paikalla, mutta hänellä oli työnsä.

Kun Nazorakein ylin johto oli paikalla, kaikki vain odottivat, mitä tuleman piti. He odottivat ärsyyntyneinä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin mitään tapahtui. 001 harkitsi jo poistumista aikansa tuhlaamisen sijaan, kun Makuta Abzumo ilmestyi oviaukosta ja pamautti oven kiinni erittäin lujaa. Huoneeseen, joka oli juuri hetki sitten ollut juttelevien torakkakomentajien pulinan takia viihtyisä ja kotoinen, hiljeni nyt täysin, ja tunnelma synkkeni hetkessä mustaksi, luultavasti Makutan takia.

”Minulla on teille sssssuuria uutissssia.”
Kaikki käänsivät katseensa Makutaan. 001 ei voinut olla huomaamatta, että tämä käyttäytyi, kuin olisi ollut heidän kaikkien yläpuolella. Abzumo oli ilmeisesti huomannut, mitä kenraali oli huomannut ja hymyili pirullisesti hänelle.
”No älä anna meidän odottaa”, kenraali 001 sylkäisi.
”En ajatellutkaan.” Makuta Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömän näköisenä. Ovi avautui jälleen. Valot himmenivät. Ovesta marssi sisään Nazorakeja, jotka kuljettivat isoja, vihreinä hehkuvia lasialtaita – Visorak-hautomoita. Komentajien joukosta kuului uteliasta mutinaa. Abzumo myhäili, Abzumo myhäili.

Huoneeseen tulleet torakata, uudet tutkimusryhmän jäsenet, jättivät lasiastiat suoriin riveihin pöydän eteen. Makuta saapasteli niiden luokse ja asettui kahden keskimmäisenä väliin. Pöytä oli aivan hänen edessään ja 001 kauimpana hänestä. Hän heilautti kättään edes katsomatta uusiin tiedemiehiin, ja nämä poistuivat. Ovi meni jälleen kiinni.

Huoneessa ei ollut juuri lainkaan valoja; kaikista suurin valonlähde oli vihreä hehku, joka tuli säiliöistä. Lähimpänä olevat komentajat, jotka itse asiassa olivat kaikista alimmassa asemassa, mikä näkyi heidän sijoituksestaan pöydässä, saisivat ensimmäisinä kokea, mitä sisältä tulisi. Lähimmät yrittivätkin kiinnostuneina vilkuilla, mitä voisivat nähdä lasiseinien sisällä. Abzumon virne levisi yhä leveämmäksi hänen nähdessään torakoiden reaktiot. Jopa 001 alkoi kiinnostua, mitä Abzumolla oli näytettävänään, ja hänellä oli jo jonkinlainen aavistuskin, samoin kuin 002:lla. Kumpikin oli tehnyt omat johtopäätöksensä.

”Olisssssikohan aika paljassssstaa, mitä täältä löytyy?” Abzumo sanoi raukeasti. Torakat, jotka olivat kaikista lähimpänä, jäykistyivät. Lasiastioiden kannet avautuivat. Valaistus lisääntyi. Nyt jokainen pystyi näkemään, että ne sisälsivät joukon munia – valtaisampia kuin he olivat ikinä nähneet. Ne olivat aikuisen Nazorakin kokoisia ja heiluivat edestakaisin. Moniin oli ilmestynyt säröjä. 001 havaitsi yhden munan olleen rikki jo valmiiksi, eikä sen sisältöä näkynyt missään.

Pian ensimmäinen munista rikkoutui. Tumma nyrkki iskeytyi kuoren läpi murskaten siihen ison reiän. Pian munan sisällä oleva Nazorak repi itseään suojaavan kuoren kokonaan auki. Muissa tapahtui sama, mutta hitaammin. Nazorak-komentajat katsoivat äimistyneinä ulos tullutta näkyä: tavallista lihaksikkaampi ja suurempi, täysikasvuinen Nazorak, jonka limaiset siivet kimalsivat vihreässä hehkussa, ärjäisi lujaa. Sen alemmat kädet, jotka olivat yhtä suuret kuin ylemmätkin, repivät viimeisiä kuorenpalasia hänen ympäriltään. Torahampaat naksuttelivat kuin jonkinlaista salaviestiä. Tuntosarvet olivat komeammat kuin yhdelläkään huoneen komentajista, minkä moni oli pistänyt merkille.

Sitten, kaikkien yllätykseksi, uusi tulokas puhui:
”Missä…?”
Makuta vastasi sille:
”Olet nyt herrojessssi edessssä. Sssinä tottelet heitä kaikkia. Niin on ollut ja niin on aina oleva.”
Juggernaut katseli ympärilleen ja venytteli raajojaan. Komentajat katsoivat uskomatta silmiään.
”Mitä tämä on…?” 002 kuiskasi. Abzumo myhäili edelleen.
”Urgh”, vastakuoriutunut sanoi. ”Minä… muistelen…”
”Sinä et muista”, Abzumo sanoi. ”Sinä et muista mitään. Eikö vain?”
Nazorak hieroi päätään hämmentyneenä. Sitten se pudisti päätään. Abzumo kääntyi poispäin. Torakkakomentajat katsoivat häntä vaikuttuneena.
”Siinä on täydellinen sotilas, joka pystyy taistelemaan yötä päivää monen vuorokauden ajan. Se pärjää vähemmällä ruoalla ja unella kuin muut, se on valmis taisteluun heti kuoriuduttuaan. Se on valmis – sekä fyysisesti että psyykkisesti.”


006 oli ollut oksennuksen partaalla jo puolisen tuntia. Hän ei voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli iskenyt häneen hitaasti, ja kiitollisuus eloon jäämisestä oli jo melkein täysin poissa. Hänen ajatuksensa pettivät hänet.
Se paskiainen… se… se…
Hän halusi päästä pois. Hän ei ollut mennyt Uuden Sukupolven esittelytilaisuuteen. Hän ei ehkä olisi kestänyt siellä kunniaansa menettämättä.

Hän huojui pois karusta ja koruttomasta toimistostaan takaisin laboratorioille päin. Tunnelien synkkyys tarjosi unohdusta, mutta se ei kestänyt pitkään. Kun hän näki jälleen paikan, jossa oli nähnyt Sinisten Käsien poistuvan karmean tekonsa jälkeen, hänen teki mieli hajottaa kaikki kalliit laitteet ja lasiset ikkunat. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, koska eihän siitä olisi mitään hyötyä ollut eikä se olisi edes parantanut hänen pahaa oloaan.

Hän käveli poispäin siitä laboratoriosta, jossa Uusi Sukupolvi oli luotu. Toinen ovi vei toiseen laboratorioon, ja sinne hän pyrki. Hänen piti päästä tekemään jotain, mikä saisi hänet unohtamaan. Hän avasi oven ja oksensi. Oven takana oli kaikki, mikä oli jäljellä geenitutkimustiimistä: veristä mössöä ja ruumiinkappaleita. Jokaisen päässä oli iso viiltohaava ja iso kuoppa siinä, missä aivojen olisi kuulunut olla. Suurimman osan pää ei ollut enää kiinni muussa ruumiissa. 006 katsoi näkyä järkyttyneenä vielä hetken, paiskasi sitten oven kiinni ja juoksi takaisin käytävään niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.


”Erikoisruoalla heissstä tulee vielä voimakkaampia ja suoritussskykyissssempiä. Erikoisssruokavalio voi alkaa välittömässssti sotilaan kuoriuduttua.”
”Ovatko ne nyt siis valmiita minua varten?” 002 kysyi epäuskoisena. Abzumo hymyili yhä.
”Kyllä vain.”
”Ja siis täysin toimintakykyisiä?” 001 tivasi.
”Aivan niin.”
”Entä miten tähän tulokseen päästiin?” Abzumon hymy vain leveni.
”He ovat jo kerran eläneet. He elävät uudesssstaan.”
”Eli?” kenraali ja amiraali kysyivät yhtä aikaa.
”Eli minun oli siirrettävä tiedemiesryhmä uusiin tehtäviin.” Komentajien silmät laajenivat.
”Missä on… 006?” sanoi 001 käheällä äänellä.
”Voi, hänellä ei ole hätää. Hän taissssi vain ikään kuin järkyttyä sssiitä, mitä muille hänen ryhmässssään tapahtui.”
Huone alkoi tyhjentyä. Jotkut olivat hyvinkin järkyttyneitä siitä, mitä Abzumo oli tehnyt tiedemiesryhmälle, mutta suurin osa ei ollut välittävinään. Ei tietenkään saanut näyttää heikolta kenraalin edessä. Heikkous oli tappavaa. He olivat kuolemaa vahvempia. He, joiden veri on puhdasta.

Mäksän veljeskunnan saari, vesiputous



Yliluonnollisen kokoinen merimetso heilutti päätään villisti puolelta toiselle pidellen nokassaan kauhuissaan huutavaa ilmailutorakkaa. Torakan kaksitasosiivillä varustettu rakettireppu oli kärsinyt pahasti vahinkoa jättiläislinnun ja nazorakin väkivaltaisessa yhteentörmäyksessä ja laite olikin jo täydessä räjähtämispisteessä.




Nazorak-lentäjä syöksyi räjähdyksen voimasta kauas viidakon kätköihin. Repekk-lintu yskäisi nokastaan savuavia koneenkappaleita ja käänsi sitten pitkänokkaisen päänsä toista, vielä ilmassa leijailevaa torakkaa kohti. Torakka otti vaistomaisesti hieman korkeutta päästäkseen keskellä jokea virtauksesta välittämättä seisovan merilinnun ulottumattomiin.

Repekkin selässä istuva matoran Enki heitti nopeasti köyden veden varassa kärvistelevälle kumppanilleen. Otlekin tarttuessa pelastusköyteen lähti jättiläislintu liikkeelle muutamalla väkivahvalla siiveniskulla ja pian merimetso olikin taas ilmassa.

"Aika mainio ajoitus", Otlek kiitti ottaessaan tukevan asennon Enkin takana. Akaku-kasvoinen pelastaja tuhahti ja sanoi:
"Tämä ei taida olla vielä oli."

Ja eihän se ollutkaan. Enki oli onnistunut hoitelemaan toisen ilmatorakoista ainoastaan yllätyksen suoman edun turvin. Repekkistä ei olisi vastusta raskaasti aseistautuneelle lentäjänazorakille, sillä valtavasta koostaan huolimatta lintu oli ainoastaan kestävä ratsu ja kuormajuhta, ei niinkään taistelija. Merilintu tiesi tämän vallan hyvin itsekin, eikä se uhmakkaasta katseestaan huolimatta edes suunnitellut hyökkäystä takanaan lentelevää torakkaa vastaan.

Enki komensi Repekkin pudottautumaan alas putouksen suuntaan. Valtavan kokonsa puolesta lintu olisi mitä helpoin maali siipitorakan tykille, eikä tilanteen ihmettely paikallaan olisi muutenkaan erityisen fiksu veto. Lintu teki työtä käskettyä ja syöksyi kohti vellovaa vesimassaa sulkien siipensä ja ojentaen kaulansa.

"Turha yrittää päästä pakoon", ajatteli torakka. Nazorak nosti tykkiään ja lähti linnulla ratsastavan matorankaksikon perään.

"Se saavuttaa meitä!" huusi Otlek lintua ohjaavalle ystävälleen katsellen hätääntyneenä olkansa yli. Enki ei kuitenkaan vastannut, vaan puristi otettaan jättiläislinnun ohjaksista. Enki vaikutti miltei häiritsevän määrätietoiselta tilanteen vaarallisuudesta huolimatta.

Repek kaarsi jyrkästi saavutettuaan putouksen alaosan. Linnun vatsa hipoi joen terävää kivikkoa tämän iskiessä lujasti siivillään säilyttääkseen valtaisan nopeutensa. Maaston muuttuessa avarammaksi saattoi kuitenkin nazoraksotilas kasvattaa omaa nopeuttaan, ja torakka pysyikin helposti merilinnun kannoilla.

Sitten torakka ampui. Enki onnistui täpärästi ohjaamaan Repekkin sivuun hehkuvan ammuksen tieltä. Kauempana siintävässä bambumetsikössä räjähti.

"Tuon luulisi riittävän", Enki murahti.
"Riittävän mi- se ampuu taas!" kuului Otlekin vastaus. Enki ohjasi Repekkin jyrkästi ylemmäs, ja lintu saikin uudemman kerran väistettyä torakan ammuksen.

Nazorak nauroi hiljaa kypäränsä sisällä. Hyönteismäinen olio huomasi, että pakenijoitten ratsun voimat alkoivat hiljaa hiipua. Oli vain ajan kysymys milloin lintu saisi osuman ja urheat matoranit jäisivät torakan armoille.

Siinä samassa lentäjänazorakin kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Torakka tuijotti ihmeissään kun matoranit hyppäsivät alas linnun kyydistä keskelle bambutiheikköä. Luulivatko hölmöt pikkumiehet todellakin kykenevänsä piiloutuvaan metsikön sekaan? Tarvittaessa nazorak olisi valmis pommittamaan vaikkapa koko pöheikön matalaksi, joten matoranien suunnitelma vaikutti suorastaan naurettavalta.

Torakka hidasti vauhtiaan ja pyörähti muutamaan kertaan bambumetsän yläpuolella. Sitten torakka laskeutui metsikön edustalle, kohotti hihittäen tykkinsä ja ampui muutaman laukauksen.

Räjähdyssarja sai kaikki lähistön linnut pakenemaan kauhuissaan taivaalle. Jopa kauas horisonttiin parasta aikaa katoava merimetso kaakatti hädissään.

"Mahtavatko olla vielä hengissä... Nooh, varmistetaan", torakka ajatteli ääneen ja kohotti asettaan uudemman kerran.
"Tai jos ei."
"Häh?"

Punainen energiakoura tarttui torakan aseeseen ja painoi tämän leveän piipun kurttuun. Hämmästynyt torakka päästi irti aseestaan, muttei ehtinyt edes kääntää katsettaan vieressään seisovaa tummaa hahmoa kohti. Nopea sivallus Ämkoon miekasta riitti irrottamaan torakan pään tämän moniraajaisesta ruumiista ja nazorakin ruskea ruumis valahti kuolleena maahan.

Bio-Klaani
Satama

Ravnin käveli kivitalu kädessään sataman vartta. Hän raapusti oikealla kädellään tottuneesti saapuvien laivojen rahtitietoja.
Onu-Matoran pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja käveli juuri saapuneen, suurikokoisen aluksen viereen. Tänään aurinko porotti yllättävän kuumasti taivaalta.

Eräänlainen siltana toimiva ovi avattiin tumman laivan kyljestä. Väsyneen näköinen Ta-Matoran hyppäsi puulaiturille.
"Tässä nää lootat Xialta ny ois", matoran sanoi ja viittoi Ravninia sisään laivaan.
Tumman, vanhan rahtilaivan ruuma oli todella kuuma ja ilma tuntui ummehtuneelta. Vanha höyrykattila puhkui nurkassa. Hiilen lappaajat olivat kannella ansaitulla tauolla.

Ravnin ei pitänyt lainkaan höyrylaitteiden parissa työskentelystä. Hän hoiti miellelään siistejä kirjurin hommia ennemmin kuin läkähtyi höyrylaivassa tai kaivoksessa.

Onu-Matoran avasi yhden puisen laatikon ja kurkkasi sisään. Eräänlaiseen muoviin oli upotettu kuusi järeää Xialaista miinaa.
Ravnin nyökkäsi ja merkitsi jotakin muistiin. Hän viittoi mukanaan tulleita Po-matoraneja kantamaan laatikon ulkoilmaan hänen itsensä jatkaessa lastin tarkastusta.

Seuraavat neljä laatikkoa olivat täynnä miinoja. Nämä kolmekymmentä raskasta miinaa on tarkoitus asentaa jonkin matkan päähän Linnakkeesta.
Seuraavissa kymmenessä laatikossa oli kauan odotettuja kanoka-kiekkoja sekä Laivastolle Cordak-ammuksia.
Ravnin jatkoi. Hän availi tottuneesti puulaatikoita, vilkaisi sisällön ja sulki laatikon. Seuraavista laatikoista löytyi koottava Zakazlainen ilmatorjuntatykki. Viimeisissä laatikoissa oli vielä satunnaisia aseita ynnä varaosia. Onu-Matoran merkkasi koko lastin saapuneeksi, huikaksi vettä juomapullostaan ja asteli ulos laivasta.

Matoran oli ymmärrettävästi huolissaan tulevaisuuden kannalta. Torakoita kerrottiin olevan vaikka kuinka paljon ja lisäksi niillä on kuulemma valtavan tuhovoimaisia aseita. Klaanilla ei ollut edes varsinaista armeijaa, vaikkakin vapaaehtoisia oli jo alettu kouluttaa. Käytännössä Linnakkeen puolustus kuitenkin oli täysin Laivaston ja Klaanin muurien vastuulla. Mutta kuten oli Yö Kauhuna nähty, vihollisella oli etulyöntiasema kaikessa muussa.

Matoran huokaisi aatteilleen ja asteli viileään varastohalliin seuraamaan Turkanen-sinapin varastointia.

Meri

Kipu palautti Matoranin varjoa muistuttavan olennon päähän muistoja sen kiitäessä poispäin Klaanin saaresta ilman päämäärää tai kontrollia liikkeestään.

Zairyhin saari, kauan aikaa sitten

"Nimeni on Diereue", Diereue sanoi ja katsahti kuulijoihinsa. Sekalainen joukko Matoraneja oli kerääntynyt pienen kukkulan ympärille. Diereuen takana seisoi muutama hänen lajinsa jäsen. Diereuen kummallakin puolella olevia metallitankoja koristi tuntemattomalla kielellä kirjoitetun iskulauseen täyttämä lippu.

"Edustan saarellanne maan alla asuvaa lajia", Diereue sanoi pienen tauon jälkeen. Matoranien joukko katseli kummastuneena ympärilleen. Metsään rakennetun kylän johtajat eivät olleet kertoneet mitään toisesta lajista. Toki jokainen Matoraneista muisti legendan siitä, miten joukko Skakdeja, Toia ja Vortixxeja oli saapunut saarelle ja lahjoittanut Matoraneille teknologiaa, joka oli kuitenkin hävinnyt ajan saatossa. Puhujassa ei näkynyt mitään merkkejä mistään Matoranien tuntemasta lajista: suurimmaksi osaksi mekaaniselta näyttävä Diereue seisoi liikahtamatta. Vain tummansininen viitta liikahteli. Takana seisovien lajin edustajien viitat liikehtelivät samaan tahtiin.

"Lajini vetäytyi tälle lähes autiolle saarelle saadakseen olla rauhassa. Aluksi olimme vain sekalainen joukko eri lajeista olevia henkilöitä. Me muutimme itsemme. Me harjoittelimme mielenvoimia. Me altistimme itsemme vaarallisille kokeille ja muokkasimme itseämme kunnes meitä ei enää tunnistettu Toiksi, Skakdeiksi tai Vortixxeiksi. Me teimme sen, koska meillä on yhteinen tavoite", Diereue sanoi ja piti pienen tauon.

"Täydellisyys. Ja luuletteko, että pääsemme siihen hallitessamme vain pientä osaa saaresta?"

Matoranien joukosta kuului hiljaista keskustelua.

"Ja siksi teidän on lähdettävä."

"Me emme lähde minnekkään!" yksi Matoran huusi. Pian loputkin Matoranit huusivat täyttä kurkkua toistensa päälle.

"Me tavoittelemme rauhaa. Annamme teille Toa-kanistereita ja Toa-kiviä, jotta voitte puolustautua uudessa asuinpaikassanne. Me olemme voimakkaampia kuin luulette. On oma etunne toimia toiveidemme mukaan", Diereue sanoi välittämättä Matoraneista. "Sen lisäksi tarvitsemme yhden vapaaehtoisen hoitamaan käytännön asioita."

"Nareu", joku Matoran sanoi. Muutama muu Matoran nyökytteli. Yksi saaren johtajamatoraneista oli varmasti hyvä neuvottelemaan heille etuja pakollisessa muutossa.

Nareu astui esiin väkijoukon keskeltä.

[spoil]TROLOLOL

POKéMON-VIITTAUKSET ALL THE DAY

KAPURA USED TROLOLOL[/spoil]

Bakmein tykönä

Valkoinen turaga tapitti nyrpeänä asuinsijansa vierellä avautuvaa bambumetsikköä. Vielä hetki sitten vehreiltä näyttäneet bambut olivat kärsineet pahasti torakan mielivaltaisen ammuskelun voimasta ja maasto suorastaan savusi.

Bakmein tuima katse siirtyi seuraamaan metsikön seassa astelevaa kolmikkoa. Ämkoo keskusteli vakavana kahden matoranin kanssa, eikä Bakmei varsinaisesti nauttinut siitä, että oleili kuuloetäisyyden ulkopuolella.

"Eli siis", Ämkoo aloitti kerratakseen kuulemansa. "Otlek, sinut lähetettiin päämajasta ilmoittamaan minulle tilanteesta, kun taas Enki huomasi tilanteen ollessaan partioimassa rannikolla?"
"Kyllä", matoran-kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta. "Ajattelin, että olisi fiksumpaa tulla ilmoittamaan asiasta sinulle suoraan", Enki lisäsi. "Olisi ollut turhaa poiketa tukikohdan kautta kun olin kerran jo siivillä."
"Ymmärrän", Ämkoo vastasi.

Otlek oli ehtinyt selvittää Ämkoolle kaiken tietämänsä. Oli selvää, että nazorakit olivat vakavissaan saaren miehityksen suhteen, eikä aikaa ollut hukattavana. Tilanne oli suorastaan hälyttävä.

"Niitä torakoita?" Bakmei kysyi kohottaen hieman kulmiaan Ämkoon asteltua vanhuksen tykö.
"Kyllä", turagan oppilas sanoi miltei nöyrästi, jatkaen: "Miehittävät saarta tälläkin hetkellä. Mitä aiot tehdä?"
Bakmei murahti vastaukseksi ja kääntyi majaansa kohden. Hetken kuluttua vanhus huusi Ämkoon ja matoranit kantoavuksi.

- - -

"Piilopaikka vesiputouksen takana", Otlek ihmetteli ääneen. "Melkein liian ilmiselvää."
"Vaiti, kloppi", kaikui turagan äreä vastaus luolan perukoilta. Korkean putouksen takana avautuva luola oli kieltämättä miltei klisee tällaisessa maastossa, mutta paikkaa oli mahdotonta havaita ulkosalta käsin. Bakmei tuntui luottavan kovasti piilopaikkaansa, eikä turagalla ollut selvästikään pienintäkään aikomusta jättää saarta.

"Meidän lienee syytä mennä", Ämkoo lausui ja kumarsi hillitysti turagan suuntaan. Bakmei tuijotti oppilastaan pitkään, asteli sitten tämän tykö ja sanoi:
"Koulutuksesi on vielä kesken."
Ämkoo nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Matoranit odottivat jo ulkona.

- - -

Ämkoon suustaan päästämä terävä vihellys sai valtavan rahin juoksemaan innoissaan esiin puiden kätköistä. Suunnattoman suurilla verestävänpunaisilla silmillä varustettu kärsäkäs olento tuijotti omistajaansa hetken onnellisena, käänsi sitten suuret silmänsä matoraneja kohti ja örähti. Norsupäästäinen aisti ilmassa jännitystä, eikä se oikein osannut olla muuta kuin innostunut.

Ämkoo kaiveli ratsunsa selkään nostettuun satulaan remmein kiinnitettyä laukkua ja kiskoi sieltä esiin paksun mustan kankaan. Admin heitti viitan ylleen, kaivoi esiin vielä tummennetun rautasoljen ja kiinnitti vaatteen sitten päällensä. Lopuksi Ämkoo veti syvän hupun päänsä suojaksi, loikkasi keveästi valtaisan eläimen selkään, ja selitti:
"Ne eivät saa tunnistaa minua. Meidän on kuljettava varoen."
"Palaammeko suorinta tietä tukikohtaan?" kysyi Enki.
"Emme suorinta...", Ämkoo vastasi matoranien kavutessa Norsupäästäisen kyytiin.
"...vaan nopeinta", ninjaveljeskunnan päällikkö sanoi sitten virnistäen. Ämkoo iski ratsuunsa vauhtia, ja ruskea kärsäpeto lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.

[spoil]Dun dun duuuuun![/spoil]

Meri



Aallot keinuivat. Aalloilla keinui. Aalloilla keinui laiva. Laiva oli matkalla jonnekin.

Jostain kuului hyminää, laulua. Sitten tuskan kiljaisu. Hyminä jatkui. Rumpujen pauhu sai lokin pelästymään.

Suuri kaleeri lipui ohi pienen luodon, jolla lintu istui. Linnun päälle roiskahti vettä, jolloin se lähti kirkuen lentoon.

Laiva oli Makuta Abzumon.

Rummut löivät tahtia, soutajat soutivat.

Makuta itse istui hytissään tutkimassa karttoja, jotka hänelle oli tuotu.
”Hienoa työtä, Aine.”
”Kiitos, herrani.”
Abzumo oli löytänyt kartasta heidän määränpäänsä ja etsi nyt paikkaa, jossa he olivat paraikaa. Löydettyään sen hän laski, kuinka kauan matka luultavasti kestäisi.
”Sssaavumme perille oletettavassssti huomenna, kunhan pysssymme nykyisessssä vauhdissssamme.”
”Kerron orjapiiskurille, että hänen on pidettävä tahti”, Aine sanoi kepeästi.
”Teepä sssssse.”

Harmaa Aine ei ollut täysin varma, mikä oli matkan tarkoitus, mutta hän luotti siihen, että hänen johtajansa tiesi, mitä halusi. Siispä hän vain totteli käskyjä. Hän luisteli ulos kapteenin hytistä, sen jälkeen asteli portaat alas soutajien luokse ja herätti orjapiiskurin huomion läiskäisemällä tätä takaraivoon. Matoran kääntyi pieksijäänsä päin nöyrästi.
Harmaa Aine hymyili ilkeästi. Hänen herransa oli julma mies, mutta melko nerokas: oli erittäin ilkeää laittaa yksi Matoraneista ruoskimaan ystäviään, jotta nämä pysyisivät tahdissa, jota toinen soutamattomista Matoraneista iski rummulla. Moni Matoran oli peräisin Metru Nuilta, mutta kolmekymmenpäiseen joukkoon mahtui myös Klaanin asukkaita, joita Skakdit olivat tuoneet ”sotasaaliinaan”.

”Tämä sama tahti on säilytettävä”, Aine murahti osoittaen sanansa sekä rummuttajalle että orjapiiskurille. Tahti oli selvästikin epämiellyttävän nopea, sillä orjat voihkaisivat ääneen. Harmaa Aine tarttui orjapiiskurin ruoskaan ja sivalsi salamannopeasti lähintä soutajaa. Tämä kirkaisi kuuluvasti, mikä sai Aineen lyömään uudestaan.
”Teidät kaikki pitäisi ruoskia oikein kunnolla niin, että selkänahkanne irtoaisi kokonaan!” rullaluisteleva olento karjui. Soutajat vapisivat. Aine oli tyytyväinen suoritukseensa ja paiskasi ruoskan päin piiskuria niin, että tämä sai haavan kasvoihinsa. Jokainen Matoran vapisi pelosta, kun lasikuvun sisällä lilluvat rullaluistelevat aivot katosivat takaisin portaisiin.
”Miksi me olemme joutuneet tänne! Mata Nui, miksi hylkäsit meidät?” parkui joku. Orjapiiskuri yritti hyssytellä häntä, mutta oli liian myöhäistä. Tumma hahmo ilmaantui oviaukosta, josta Harmaa Aine oli juuri kadonnut.
”Herra, älkää”, voihkaisi orjapiiskuri. Makuta Abzumo katsoi häntä halveksien.
”Kuka täällä itkee jumalaanssssa?” hän kysyi kylmästi sihisten. Matoranit osoittivat syyllistä yksimielisesti; he olivat oppineet, että Makuta Abzumolle ei kannattanut valehdella. Hän sai aina tietää totuuden, joko hyvällä taikka pahalla. Makuta vilkaisi syyllistä häijysti ja nosti hänet ylös joukosta. Matoran hytisi.
”Kai ssssssinä ymmärrät”, Makuta sihisi, ”että toivoa ei ole? Mata Nui ei sssssinua pelassssta, vaikka ei nukkuisssssikaan ikiunta. Hän ei kossskaan palaa, eikä edessss välittäisssssi kaltaisssesssstasssi pienesssstä ja mitättömässsstä olennossssssssssta.”
Matoran painoi päänsä. Hänen ruumiinsa oli muuttunut värittömän harmaaksi kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, joten hänen elementtiään ei voinut päätellä ruumiin väreistä. Harmaa, ehkä ruskeaan vivahtava jalo kanohi Akaku oli arpinen ja nuhjuinen.
”Ottakaa tästä oppia, pikkuiset”, Abzumo sanoi ja nuolaisi alahuultaan. Matoran, joka roikkui hänen kourassaan, päästi valittavan vinkaisun.


Laiva jatkoi kulkuaan samaa vauhtia jättäen kuitenkin jälkeensä verivanan. Ilkeät merirahit yrittivät napata suihinsa veden pinnalla kelluvaa verta, mikä näytti erittäin huvittavalta Abzumon mielestä. Hän palasi hyttiinsä. Ikävät välikohtaukset olivat aina mukavia.

Aine kuljeskeli kannella komentamassa Visorakeja, jotka hoitivat kaikkia tehtäviä. Aine oli julma johtaja, ja Visorakit tiesivät sen. Ensimmäinen perämies oli vedetty kölin ali edeltäneellä matkalla. Alhaalta kuului edelleen tuskan kiljahduksia, kun Matoran-orjapiiskuri pakotti itsensä ruoskimaan ystäviään selvitäkseen hengissä. Harmaa Aine naputteli sormiaan puista kaidetta vasten rummun tahdissa. He lähestyivät määränpäätään.

Muutaman tunnin kuluttua saari ilmaantui horisonttiin. He olivat ehkä jopa etuajassa. Harmaa Aine sai kuulla saaren näkyvyydestä tähystäjä-Visorakilta, joka kapusi alas mastosta. Sitten hän meni ilmoittamaan kapteenille. Abzumo oli mielissään ja päätti kiristää yhä tahtia. He ehtisivät rantaan samana päivänä. Matoraneille se tarkoitti lisää työtä ja tuskaa sekä lihasten repeilyä. Mutta pian he saisivat levätä.

Valkoinen tila


GK katsahti ylöspäin hirviömäistä näkyä, aivan kuin hän olisi unohtanut, että vastassa oli kuitenkin makuta, tässä tilanteessa aika hemmetin kova makuta, joka ei tosin osannut olla niinkuin makutan kuuluu.

”Yritätkö sinä vielä jotain vai astunko vain päällesi?”,makuta kysyi juuri ja juuri selkokielellä.
”Tee mitä teetkin, sinä kuitenkin epäonnistut”, Gekko vastasi yrittäen näyttää pelottomalta.
Jalka läsähti maahan ja toa syöksyi alta pois vain huomatakseen joutuneensa hirviön kynsiin.

”Ja nyt kirppu, minä syön sinut!”
”Epäilenpä, unohdit näes, että tämä on tavallaan vain unta. Ja unessa kaikki on mahdollista!”
Makuta jäi vähempiä toanpuheita miettimättä ja päästi irti otteensa jonka seurauksena tämä tipahti kohti amottavaa kitaa.
GK sai heitettyä miekkansa pedon kitaan joka haavoitti sitä. Toa hyppäsi takaisin alas maahan ja oli nyt aseeton.
”Eikö sinun kuuluisi taistella samoin kuin minunkin, olemmehan niin samanlaisia”, GK huusi miekkaa nieleskelevälle makutalle.
”Olkoon sitten kun niin kovasti sitä haluat” makuta kutistui normaaliin kokoonsa ja heitti miekan syrjään.

”Nyrkein.”
”Kanohisi on jo palasina”
”Omasta tahdostani”
”Pidätkö sinä tästä?”
GK:n nyrkki mäjähti vasten makutan kasvoja.
Makuta löi toaa rintaan kovalla paineella ja tämä potkaisi makutan toisen käden puoliksi irti.
GK löi vasemalla kädellään ja kova metalli iski mojovasti makutan kasvoihin repien kanohin viimeisetkin palaset irti. Näky ei ollut kaunis, päästä alkoi valumaan kuviteellista vihreää nestettä ja makuta yritti tukkia sitä, otti miekan takaansa ja heitti varoittamatta GK:n oikeaan käteen joka katkesi vuodattaen maahan verivanan toan huutaessa tuskasta.

”Sinä otit miekan, annapas kun minäkin otan.” makuta hätkähti ja toa alkoi osoittamaan kättään tämän suuntaan. Miekan kappaleet työntyivät ulos makutan rinnasta aiheuttaen hyvin vahingollista tuhoa, makuta huusi tuskasta ja kaatui maahan.
Antidermiksen valuminen kiihtyi yhtä vuolaaksi kuin veri GK:n kädessä.
”Sinä, ei tämä voi päättyä näin surkeasti, et sinä voi voittaa, voittosi on vain Avden ansiota. Ilman häntä olisit yhä nesteenä astiassa odotamassa pelastusta, turhaan”, makuta kähisi.

”Näin surkeasti sinun kannaltasi kaiken olikin tarkoitus tapahtua. Sinä tosiaan onnistuit vain rampauttamaan oikean käteni. Surkeaa”

”Sinä hirviö...”, makutan katse kiinnittyi lattiaan enään koskaan nousemasta siitä.
GK potkaisi kehon tyhjyyteen.
Sitten koko tila alkoi kirkastua niin kirkkaaksi kuin mahdollista, eikä toa osannut erottaa enään sormiaansakkaan.
”Hyvästi ikuisuuksiksi, paras mieli voitti”, GK heitti viimeiset sanansa omaan mieleensä.

Sairashuone
Valkoinen keho makasi edelleen tajuttomana sairasvuoteella Paaco oli jo tunteja yrittänyt herättää sitä ja alkoi jo luopua toivosta, että Gekko koskaan löytyisi.

”Minun pitää saada tämä itse pois tästä. Sehän painaa kuin synti. Ai niin, lienee mahdollista vain irroittaa nämä mekaaniset osat, eli jalat, ja toinen käsi. Kuinkakoham monta rempsukkaa tässäkin oli-”, Paaco oli aukaisemassa ensimmäistä toisen jalan kiinnikeistä kun keho hätkähti. Paaco otti aseensa nurkasta ja osoitti sillä kehoa. Vihreät silmät avautuivat.
”Paa... Paaco?” ”Avaa siteet, minä tässä.” ”Mistä minä tiedän, että sinä olet siinä kun hädin tuskin olen oppinut tuntemaan sinua”, Paaco vastasi mietteliäästi.

”Katso, käteni nosta sitä hieman.”
”Vasentako?”
”Oikeaa”
Paaco koski käteen ja yritti nostaa sitä, mutta kkului vain pieni risahdus ja kuollut käsi kierähti lattialle.

”Kuvitteletko, että sellainen idiootti makuta tekisi näin ihan huvikseen, siis irrottaisi oman kätensä?”

”Missä sinä olet ollut näin kauan..?”
”Niin pitkä tarina, että en jaksa kertoa sitä koska kuolisit tylsyydestä. Jos nyt voisit niin siteiden irrottaminen voisi olla ihan kiva asia”

”Nyt hyvä?”
”Voisit vielä etsiä minulle jostain-”
”-Uuden käden?”
”Tismalleen”
”...”

[spoil]Ihmiset siellä on jopa Portal 2 viitaus.[/spoil]

Meri, lähellä Klaanin saarta

Turaga katseli kaihoisasti merelle. Joskus hän oli ollut kovakin merenkävijä. Silloin joskus. Turaga pystyi yhä muistamaan ne merisairaudet, mitä hän oli kärsinyt. Hiljakseltaan laiva lipui tyynellä merellä. Turaga Nidhiki palasi tärkeältä, erittäin tärkeältä reissulta Eteläisiltä Saarilta. Nyt laiva palasi takaisin Klaanin saarelle suuri lasti kyydissään. Ruuma oli täynnä tynnyreitä, joissa oli sinappia. Sinappi oli kallisarvoista, herkullista ja ennenkaikkea väkevää TURKANEN -sinappia. Sitä klaanilaisten herkkua.

Linnut lauloivat Nidhikin hyräillessä vanhoja lauluja. Matoran-miehistö makoili riippumatoissaan. Joskus muutama kuorsauksentapainen havahdutti Nidhikin mietteistään, mutta pian hänen ajatuksensa löivät jälleen tyhjää. Mikään ei voisi estää TURKANEN -sinapin tuoksun ja maun palaamista Klaaniin. Vaikka Nidhikillä oli mennyt monta kuukautta neuvotteluihin, lomailemiseen ja asukkien ruokapöytien tyhjentämiseen, oli nyt tullut aika palata. Nidhiki tarkasteli kaksipiippuista katkaistua haulikkoaan, kun laivan kapteeni, Harmobod asteli Nidhikin taakse.
"Saari siintää jo", Harmobod mörähti muhkean kaksoisleuan pomppiessa edes takaisin piipun polton myötä. Harmobod oli kuin tynnyri, valtava panssarointi teki hänestä käsittämättömän lihavan näköisen, hän käveli takakenossa, poltellen piippua ja kaksoisleuan pomppiessa puolelta toiselle.
"Ole valmiina laskemaan purjeet", Nidhiki sanoi ja laittoi nopeasti haulikkonsa viittansa taakse ja kääntyi ympäri.
"Meidän täyt -" Harmobod aloitti, mutta Nidhiki keskeytti hänet:
"Harmobod, vanha ystäväni. Olet vain lihonut entisestään. Ehkä minun täytyy antaa purjeiden laskemistehtävä jollekin muulle."
Harmobod aukoi harmittomana suuntaan, kun laiva yllättäen pysähtyi valtavan rysäyksen saattelemana. Harmobod kömpi ylös lattialta toistaen "Turkanen, turkanen, turkanen!" mennessään. Nidhiki jäi makaamaan veneen puulattialle, ja käännähti katsomaan oikealle. Lentävä Nazorak nousi veneen kyljestä laskeutui kannelle. Samaan aikaan niitä alkoi tulla lisää joka puolelta, tähystäjä-Matoran säikähti ja putosi tornista kannelle murskaantuen. Nidhiki oli pitänyt koko ajan haulikkoaan kädessä, nyt hän otti sen esiin ja ampui toiselle puolella ollutta Nazorakia, joka lennähti laidan yli. Turaga nousi keppinsä varassa ylös huohottaen, ja tokaisi.
"Ihan kuin ennen vanhaan", ja iski kepillään lähintä Nazorakia kuljuun.

Tuntematon sijainti, kokoussali

”Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.”

Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän – sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi – päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.

”On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta.” Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi:
”Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan…”

Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä.
”Isä Bartax”, hän virkkoi, ”olette elossa.”
”Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari”, Bartax vastasi.
”En. En vaikuta.”
Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.

”Kokous jatkuu”, julisti pöydän pää. ”Isä Bartax, onko teillä uutisia?”
”Kyllä, mestari, minulla on”, Bartax sanoi kiihkeästi. ”Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla.”
”Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja.”
Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.

”Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa:
”Entäpä sinä, Gunei.” Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa.
"Minä...me...Ath-Koro...tuota", Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.

Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta.
"Missä Pyhä Beeta on, Gunei?"

Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään.
"Se...se..."

Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme.
"Suokaa anteeksi Isälle, Mestari", punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. "Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa."

"Oraakkeli", Mestari sanoi kaapunsa sisältä. "Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?"

Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. "En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari."

Mestari hymähti. "Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne."
Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään.
"Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?" hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. "Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!"
Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. "Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez... 'Miekkapaholainen' tunnetaan myös Toa Ämkoona."
Ariez tuhahti. "Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa."

Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme."

”Klaaniko ei ole vihollisemme?” Bartax kuiskasi. ”Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät?”
Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen.
”Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä.”
”He olisivat varastaneet sirun”, Bartax sylkäisi. ”Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla – kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa – mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä.”
”Ystävä”, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen:
”Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut.”
”Onko niitä jäljellä enää?” kysyi Ariez.
”Onhan meillä, Ariez, onhan meillä”, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta.
”Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen.”
”Toivon, että olet oikeassa, Bothana”, Ariez murahti, ”toivon sinun itsesi vuoksi.”
”Uhkailetko sinä minua, toveri?” Bothana sanoi viekkaan kysyvästi.
”Ei hän uhkaile, rakas Bothana”, mestari sanoi ja huokaisi. ”Tai ainakaan minä en sitä soisi.”
Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja.
”Julistan kokouksen päättyneeksi”, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.

Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran – nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.

Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut.
”Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax”, Mestari sanoi väsyneesti.
”Niin on.”
Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin.
”Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille”, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä.
”Miksi sinun pitäisi saada lupa?”
”Minä… minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen.”
Oraakkeli puuttui puheeseen:
”Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme.”
”Ahaa?” Bartax tuhahti ivallisesti. ”Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat?”
”Nazorakit”, Oraakkeli kuiskasi, ”Makuta Abzumo… Punainen mies… ja…”
”Ja?” Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan.
”Nuket”, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti.
”Hmm, antaa olla”, hän sanoi. ”Minä edelleenkin vaadin lupaani.”
”Tee, mitä teet, Bartax”, Mestari sanoi, ”mutta vastaat myös teoistasi. Athille.”
”Oi, sen teen varmasti, Mestari”, Bartax pilkkasi. ”Sen teen varmasti.”
Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin.
”Etkö aio pysäyttää häntä?”
”Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen”, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä.
”Ymmärrän”, Oraakkeli vastasi.
”Pidä sinä varasi”, Mestari jatkoi. ”Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme.”
”Otan neuvostasi vaarin, Mestari.”

[spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]

Nynrah, varasto

Ternok, Ontor ja Q-mies odottelivat Keetongun ja kumppaneiden paluuta Nynrahilaisessa varastossa. He olivat Keetongun neuvojen mukaan työntäneet aluksen rungon kiskoille, jotka veivät hallista ulos vanhan joenuoman rantaan. Oli kuitenkin kulunut jo joitakin tunteja, ja Matoranit tunsivat itsensä toimettomiksi.

”Hän olisi palannut jo, jos kaikki olisi kunnossa”, Ontor nurisi.
”Oli huono idea tulla tänne. Meidän olisi pitänyt mennä hänen kanssaan”, Ternok jatkoi.
”Eipä ei”, Q-mies puuttui keskusteluun, ”Ette olisi voineet auttaa häntä, jos hän joutuu ongelmiin. Nämä Feterrat ja niiden pikkukaverit ovat monien aseiden käyttäjiä. Näyttää kieltämättä siltä, että Tongumme on vaikeuksissa.”
”Velvollisuutemme on silti auttaa. Emme ole hyödyksi istuessamme täällä”, Ontor kommentoi, nousi seisomaan ja otti reppunsa.
”Eipä hätäillä! Ei ollut virhe tulla tänne, ei ei. Ne eivät valvo tätä paikkaa: Heittävät vain turhat rojut tänne. Eivät arvaa meitä. Katsotaan ensin ympärillemme! Vastustaja on kova, mutta meillä on varastoittain Nynrah-haamujen vanhaa tavaraa käytössämme,” Q-mies lausui juhlallisesti ja korkkasi vieressä olevan puulaatikon isolla ruuvimeisselillä.

Laatikosta paljastui vieterikäyttöisiä kellopelikylpyankkoja. Ontor otti yhden reppuunsa (”Harhautusta varten”, hän perusteli, vaikka todellisuudessa se vetosi vahvasti johonkin hänen sisimmässään). Matoranit alkoivat avaamaan muita laatikoita, niitä oli paljon hallin reunoilla, ja lähellä oli vielä lisää varastoja.

Laatikoista paljastui eriskummallisia mutta myös tavanomaisia esineitä: sekalaisia nippeleitä, Toa-soturin irtonainen jalka, ohjauspaneeleita, vieterikengät (Jotka Q-mies nappasi mukaansa), jokin mikä näytti hanskalta mutta oli puuta, lukemattomat määrät savupommeja (Joita molemmat kahmivat reput puolilleen), laskuvarjoja (Ontor pakkasi kaikki alukseen ”Laivastoa varten”), laajan valikoiman happoaseita, ison, piikikkään ja mustan merimiinan (He kantoivat sen yhdessä alukseen), vesiskootterin ja viimeisimpänä muttei vähäisempänä Matoran-koon Exoskeletonin, jonka Ternok kaivoi valtavan pakkausmateriaalimassan alta. Hän puki sen päälleen, eikä suostunut ottamaan sitä enää pois. Matoranit olivat kuin lapsia nimeämispäivänä.

Ontor otti löytämänsä kaksipiippuisen Matoran-haulikon ja täytti sen happopatruunoilla. Hän pisti myös yhden laskuvarjon selkäänsä ja ripusti vyölleen niin paljon savupommeja kuin mahtui. Ternok nosti ulkoisen tukirankansa tuomilla voimilla merimiinan mukaansa. Q-mies vetäisi vieterikengät jalkoihinsa (Hän oli Toan pituinen), nappasi savupommeja ja pieniä kapseleita, joita Laivaston Matoranit eivät tunnistaneet.

Kun nämä Matoranit kysyvät, silloin vastataan. Kun nämä Matoranit puhuvat, silloin kuunnellaan.

Nynrah, pannuhuone

Totisesti meni huonosti Klaanilaisilla.

Keetongu makasi sykkyrässä lattialla ja yritti peittää upotettuja korva-aukkojaan. Hulluuskaasusta toipunut Guardian oli yhden Feterran ja seitsemän Va:n piirittämänä hieman kauempana. Lonkerokas Manu oli yhä halvaantuneena valokivien vaikutuksesta, ja Feterra lähestyi häntä kristallisten protodermisketjujen kanssa. hiljaisen juhlallisesti.

Kolmen hyvin varustetun Matoranin joukko tarkkaili heitä pannuhuoneen valvomon pienestä valvontaikkunasta. Ikkuna oli kuitenkin pieni ja likainen, eivätkä Matoranit erottaneet muuta kuin joitakin hopeisia, yhden sinisen, mustan, keltaisen ja yhden lonkeroidun kohteen. Q-mies kaivoi esiin yhden niistä pienistä oudoista pylpyröistä, jotka hän oli ottanut mukaansa, hyppäsi vieterikengillään katonrajaan ja tiputti sen ilmastointihormista pannuhuoneeseen.

Pylpyrä tippui Zorakin lähelle ja kimposi suojakentästä hieman kauemmaksi. Feterrat kääntyivät sitä kohti salamannopeasti. Takkiin pukeutunut skakdi antoi pienen käsimerkin ja lähin Avhrak Va nappasi yhdellä kourallaan pylpyrän käteensä ja toi sen suojakentän lähelle.

Valvontahuoneessa Q-mies kaivoi pakkauksestaan toisen, hieman erilaisen kapselin ja käänti sen yläosaa pari kierrosta. Kojeen ympärille muodostui kolmiulotteinen kuva pannuhuoneesta. Kyse oli Nynrahilaisesta vakoilukapselista: Niitä ei ollut virallisesti olemassa. Matoranit katsoivat 3D-mallia ja tekivät pikaisen suunnitelman.

He näkivät ja tunnistivat, mikä Manua vaivasi, ja Gurttu näytti olevan fyysisesti ihan kunnossa. Ontor ja Ternok ihmettelivät, miksi heidän työnantajansa makasi maassa.

”Avhrak Vaissa on monia aseita tälläisiin tilanteisiin”, Q kuiskasi, ”Tuo häntä lähinnä pörräävä luultavasti ärsyttää kivuliaasti jotain rahivaistoa, kuten kuuloa tai hajuaistia.”
”Mitä voimme tehdä?” Ontor kysyi.
”Lataa haulikkosi. Merimiinaa emme käytä vielä, se tappaisi heidät kaikki”, Q-mies sanoi ja otti muutaman savupommin Ontorin laukusta.
”Entä Makuta?” Ternok kysyi.
”Jonkun pitää vetää hänestä nuo valokivet pois. Hän ei saa joutua kahleisiin!” Q vastasi ja painoi kapselin nappia. Kuva hävisi. Sitten hän irrotti siitä yläosan ja painoi punaista nappia. Alhaalta kuului räjähdys.
”Rakastan näitä. Lempiluomuksiani.”

Räjähdys oli hajottanut sitä pidelleen lentolautasen tuhannen päreiksi. Myös pari lähintä Va:ta oli tuhoutunut, ja vaikka suojakenttä olikin ottanut suurimman osan räjähdyksestä vastaan, paine-aalto oli lennättänyt mustatakkisen skakdin selälleen. Höyryistä hiljalleen toipuva puolikuntoinen Guartsu käytti häslinkiä hyväkseen, nappasi lähimmän Avhrak Va:n kourasta ja heitti sen täydellä voimalla siihen Va:han, joka lenteli Tongun ympärillä. Tongu havahtui ja nautti hiljaisuudesta enemmän kuin koskaan aiemmin.

Viiden Va:n parvi ja yksi Feterra lensivät valvomon eteen sinne, mistä pommi oli tippunut. Feterran olkatykit lauloivat ja osa valvomon seinästä suli pois.

Mutta aukosta syöksyi esiin Exo-pukuun pukeutunut Ternok merimiina selässään. Se hyppäsi konevoiman tuomalla pitkällä loikalla suoraan Feterran päälle ja sai rautahirviön pään konereisien puristusotteeseen. Yhtäkkinen lisäpaino sai Feterran putoamaan alas asti. Se keski pudotuksen ja yritti nyt saada mechamatorania pois kaulastaan pyristelemällä ja ampumalla käsilatinkeja eri suuntiin. Ternokin perässä tuli laskuvarjolla leijuen Ontor, joka ampui vahvasti syövyttäviä happopanoksia Avhrak Va:ihin ja väisteli niiden plasma-ammuksia. Viimeisenä tuli kovalla vauhdilla ja vapaalla pudotuksessa Q-mies, joka heti maahan osuessaan lähti jousivoiman siivittämänä uuteen loikkaan. Ensin hän pomppi pannuhuoneen ympäri kuin kumipallo, mutta sai sitten liikkeen hallintaansa.

Kaaos oli valmis.

Ennen kuin Zorak ehti huomata kaikkia muuttujia, hän näki vedenpitävän suunnitelmansa vuotavan. Q-mies oli saanut vetäistyä Manun toisesta kädestä siihen ammutut valokivet pois, ja Makuta sai voimansa takaisin. Varjolonkerot syöksyivät lähimpänä olevaan, Keetongua vartioivaan Feterraan. Tongu syöksyi päätä pahkaa kohti G:n vartiofeterraa ja oli menettää vasemman olkapäänsä plasmalaakista. Syöksy kuitenkin pelasti hänet, ja jättiläisrahi liukui pientä tsunamia vastaavalla voimalla Feterran alle. Kun leijuva rautakartio kääntyi alas, Tongu vetäisi sen käsistä G:n plasmakiväärin ja potkaisi Feterraa helmaan. Isku vahingoitti luultavasti Rahia itseään enemmän kuin kohdetta, mutta se herpaannutti Feterran huomion niin, että Tongu sai palautettua Vartian takaisin omistajalleen. Sinisellä Skakdilla ei ollut kuitenkaan aikaa keksiä nasevia toimintarepliikkejä, vaan hän ensitöikseen ampui alas yhden Ontoria ahdistelevan Va:n.

Ämkoon veljeskunnan saari

Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.

"Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa", Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.

"Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia", Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.

"Tämä haistaa ne kyllä", Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.

"Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?" Enki kysyi Ämkoolta.
"Kartoitan tilanteen", Ämkoo vastasi. "Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt."
"Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?" Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta.
"Jää nähtäväksi", Ämkoo murahti.

Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.

Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.

"Takaisin kyytiin", Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.

"Mikä sen on?" Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.

Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.

Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.

Saari



Orjakaleeri oli työnnetty pitkälle rantahiekkaan. Aallot iskivät hiekkaiseen rantaan trooppisen saaren huokuessa lämpöään. Makuta Abzumo käveleskeli samaisella hiekalla katsellen palavia taloja, jotka olivat olleet hetki sitten rannan läheisyydessä. Athiin uskovia typeryksiä kaikki tyynni.

Harmaa Aine ei pitänyt hiekasta. Ne tarttuivat rullaluistimiin. Hänen pitkä takkinsa olisi varmaankin ollut äärimmäisen hiostava tällaisessa paikassa, mikäli Aine olisi tuntenut jotakin androidikehollaan. Hänen lasikuvun alla lilluvat aivonsa ajattelivat, kuinka epämiellyttävää sellainen olisi.

”Aine”, Abzumo lausui virnistäen. ”Otitko vankeja?”
”Kyllä, herra. Yhden.”
”Mukavaa, että ajattelet asioita.”
”Sitä varten minulla aivot on.”
”Tosiaan. Missä hän on?”
”Veimme hänet laivalle. Voitte vilkaista häntä heti halutessanne.”
”Vie minut hänen luokseen heti.”

Makuta ja hänen pitkätakkinen luomuksensa palasivat laivaan. Makuta jäi kannelle odottamaan sillä välin, kun Harmaa Aine haki vangin ruuman sellistä. Saari oli melko iso. Sen rannat olivat hiekkaiset, mutta muutaman sadan metrin päässä vesirajasta alkoi vihreys. Kasvillisuus peittikin koko maan saaren keskeltä niin tiheästi, että lentävät tiedustelijat eivät olleet nähneet siellä mitään erikoista. Ja juuri erikoista Abzumo etsi.

Sitten Harmaa Aine palasi vanki mukanaan. Tämä oli itsepäisen näköinen Ta-Matoran, jolla oli päässään tummanoranssi voimaton kanohi Garai. Makuta tiesi, että tämä ei murtuisi, mutta aina oli hyvä yrittää.
”Hyvää päivää”, Abzumo sanoi hilpeästi. Matoran mulkoili häntä. ”Ette vaikuta järin kohteliaalta”, Makuta jatkoi.
”Pah”, Matoran murahti.
”Pitääkö minun opettaa sinulle, kuinka ollaan kohteliaita?”
Matoran vääntyi mielensisäisestä tuskasta kaksinkerroin. Irvistäen hän kuitenkin nosti päätään ja sanoi: ”Voi anteeksi, herra isoherra.” Sitten hän sylkäisi Abzumon kasvoille. Abzumo katsoi hetken pientä Matorania, pyyhki sitten kanohinsa Harmaan Aineen takin helmaan ja nosti Matoranin ilmaan.
”Ssssssinä et ssssiisssss halunnut elää tämän enempää? Mikä ssssssssssääli hukata hyvä opassssss.”
Matoran näytti hetken hämmentyneeltä, mutta vakavoitui heti ja sulki silmänsä. Abzumo kuitenkin pakotti hänet avaamaan ne uudestaan. Sitten hän jähmetti pikku Matoran-paran aivan paikoilleen.
”Tämä ssssattuu”, hän sanoi. Sitten hän muodosti käteensä sysimustan pallon energiaa ja syöksi sen jähmettyneeseen Matoraniin, joka hajosi pirstaleiksi kuin lattialle putoava lasiastia.

Harmaa Aine olisi irvistänyt, jos olisi voinut. Tuo mahtoi tehdä kipeää. Abzumo puhalsi savuavaa sormeaan.
”Jatkakaamme matkaamme, Aine”, hän virkkoi. Aine nyökkäsi.
”Emmekö ota Rahkshi-partiota mukaan?” hän kysyi, kun Abzumo näytti olevan jo lähdössä takaisin maihin.
”Emme. Menemme kahdestaan.”
Aine oli hämmästynyt, muttei näyttänyt sitä.
”Selvä on, herra.”

Kaksikko marssi sinne, missä hiekkainen maasto muuttui viheriöiväksi nurmeksi. Makuta tarkasteli kasvillisuutta hetken. Siitä ei päässyt hevillä läpi. Hän huokaisi. Kaikki täytyi tehdä itse.
Pian mustat liekit nuolivat tiensä läpi kasvuston tiheimmän kohdan antaen Abzumolle ja Aineelle tilaa kulkea läpi. Safari alkoi.