Ruohoinen rinne Mt. Ämkoon eteläpuolella

Kolmikko laskeutui loivaa, auringon kellastaman ruohon peittämää mäkeä. Ämkoon lumihuippuinen ja -rinteinen vuori oli heidän takanaan. Tuuli puhalsi heitä vastaan jokilaaksosta, jonka niittyjen ja satunnaisten puiden keskeltä paistoi heidän määränpäänsä, Nui-Koro.

Joen varrelle rakennettu Nui-Koro oli suurin asutuskeskus Klaanin linnakkeen lähiympäristön ulkopuolella. Muurien ja vartiotornien ympäröimän kaupungin kymmenet olki- ja harvemmat tiilikattoiset talot olivat kuin sikoja karsinassa. Kaiken tämän keskellä kohosi emakko, suuri katedraali, jossa kaupungin pormestari piti majaansa. Katedraalin yhteydessä oli myös pieni varuskunta, jonka lipputangossa liehui Bio-Klaanin sinivalkoinen lippu.

Klaanin linnakkeen korkeimmat tornit näkyivät pieninä tikkuina utuista taivasta vasten kaukana edessäpäin. Heillä oli vielä runsaasti matkaa taitettavana.
He saapuivat valtatielle. Täälläpäin valtatiekin oli oikeastaan vain muutamien metrien levyinen hiekkatie, jolla heinillä lastatut kärryt köröttelivät verkkaisesti.



Nui-Koro, saaren suurin kaupunki Linnakkeen jälkeen

Pian kaupungin kiviset muurit kohosivat heidän edessään. Suuri puuportti oli kiinni alituisen nazorak-uhan vuoksi. Klaanin tunnuksilla varustettua haarniskaa kantanut vartija päästi kuitenkin järjestön jäsenet passejakaan kyselemättä sisään.

Kaupungin keskusaukion vilkkaudesta päätellen oli markkinapäivä. Kymmenet matoranit, vortixxit sun muut värikkäät olennot kävivät kiivasta tinkimä-inttämistä toistensa kanssa monenlaisista tavaroista ja elintarvikkeista. Auringonpaisteelta suojasivat torikojujen raidalliset katokset, joita jatkui silmänkantamattomiin.

Trio raivasi tietään läpi meluisan torin. Tavaraa tyrkytettiin, kolikot kilisivät, biomekaaniset pulut nokkivat ruuantähteitä maasta ja taapersivat päätään nytkyttäen pakoon kun niitä lähestyi. Paistettujen, biomekaanisten muikkujen rasvainen käry leijui ilmassa. Joku tuli kysymään lanttia alkoholijuomaa varten. Jotkut tuijottivat kummallisen näköistä kolmikkoa, varsinkin eriskummallista Makea, kuin eivät olisi ennen heidänlaisiaan olleet nähneet. No, harva varmaankin oli.

Torin keskellä oli suunnaton vesiallas. Se oli täysin pyöreä, ja varmaan puolipallon mallinen pohjakin sillä oli. Neljättäkymmentä metriä oli sen halkaisija. Sitä ympäröivä kivijalka oli niin matala suhteessa mukulakiviseen aukioon, että altaaseen saattoi kompastua helposti, ja se luultavasti myös tulvi sateella. Sitä ympäröi neljä lipputankoa, joissa liehuivat värikkäät viirit.

Kolmikko saapui pian goottilaismalliselle (vaikka sitä sanaa ei tässä universumissa käytetäkään) katedraalille, joka oli läheltä vielä suurempi ja vaikuttavampi kuin miltä se muurien ulkona vaikutti. Se langetti varjonsa viilentämään kolmannesta koko suuresta torista. Puista pariovea vartioi pari Toia. Heille ilmeisesti maksettiin palkkaa liikkumattomana ja mykkänä pysymisestä. Make tökkäsi toista sormellaan. "Patsaita."

"Kaupungin kirjasto on tässä katedraalissa", Kepe kertoi. "En tosin ole varma päästetäänkö sinne ketä tahansa. Meidän täytyy anoa audienssia pormestarilta." Hän oli juuri astelemassa koputtamaan ovea kun huomasi siihen naulatun paperin. "Suljettu sunnuntaisin", siinä luki. Kepe hakkasi ovenkarmia päällään.

"Ei kai auta kuin etsiä majatalo", Snowie ehdotti. Suunnitelma pantiin täytäntöön.

Saari



Abzumo ja harmaa aine vaeltelivat labyrintissä etsien tietä ulos. Kahdesti Makuta oli kuulevinaan askeleita takaansa, mutta ei kääntyessään nähnyt ketään tai mitään. Kiviset seinät näyttivät joka paikassa samoilta. Aika ajoin Abzumo raivostui ja murskasi seiniä tieltään, mutta käytävät eivät tuntuneet loppuvan.

He olivat vaeltaneet jo tunteja, kun käytävän päästä alkoi kajastaa valoa. He kävelivät – tai itse asiassa Aine luisteli – kohti kajastusta.
”Minä kävelen jälleen päin tunnelin päässä olevaa valoa”, Abzumo totesi puoliääneen.
”Herra?”
”Unohda.”
He astuivat raikkaaseen ulkoilmaan. Abzumo tajusi vasta nyt, kuinka tunkkaista sisällä oli ollut. Hän vilkuili ympärilleen ja havaitsi, että he eivät olleet samalla sisäänkäynnillä, josta olivat astuneet sisään. He olivat kivisessä luolassa, jonka suu aukesi saaren viidakkoon. Viidakko tosin oli matalammalla kuin he, ja se näkyi kaukana. Heidän edessään aukesi jyrkkä mäki, joka vietti alas viidakkoon.
”Hm. Missä me olemme?” Abzumo tivasi. Aine kohautti olkiaan välinpitämättömästi.
”No, ei parane odotella. Mennään alas”, Zumo jatkoi. Harmaa Aine pohti, pääsisikö pian räjäyttämään jotain.

He päätyivät kahlaamaan kulmikkaiden kivien kasassa. Paikalla oli joskus ollut rakennuksia, mutta nyt ne olivat pelkkää kiviromua ja tuhkaa. Kasvillisuus verhosi niitä hyvin suurelta osin. Luolan katto oli jo väistynyt, mutta kallionseinät estivät yhä näkemisen sivuille. Vain edestäpäin vihreyttään hohkaava viidakko houkutteli heitä kutsuvasti kiviraunioista. Abzumo jäi tutkimaan ehjänä säilynyttä seinän palasta, jossa oli kirjoitusta. Harmaa Aine potkaisi tiiliskiven syrjään, mikä oli hankalahkoa rullaluistimet jalassa. Tiilen väistyttyä kivinen lattia paljastui. Aine pohti, mitä järkeä oli ollut rakennuttaa lattiaa kivirakennelmien alle. Olihan niillä omatkin lattiansa. Sitten hän yhtäkkiä havaitsi halkeaman lattiassa. Se oli pitkä ura, joka kiemurteli heidän taakseen. Se oli varmaankin ollut siinä jo vuosisatoja, mutta Ainetta alkoi epäilyttää.
”Kuule, pomo, minulla on vähän ikävä tunne…”
”Vaiti.”
Abzumo murskasi seinänpalan jalallaan ja lähti kävelemään jälleen eteenpäin. Aine seurasi huolestuneena. Sitten alkoi kuulua narinaa. Abzumo seisahtui kuuntelemaan. Aine katseli maata. He eivät ehtineet edes huutaa hämmästyksestä tai järkytyksestä, kun lattia heidän allaan romahti ja he sekä kivimurska putosivat pimeään tyhjyyteen.

Nimdan saari
Päiviä aikaisemmin

Vesi liikehti temppelin pimeällä käytävällä. Sitä valui ja virtasi sisään ja ulos kivisten seinien väleistä, oviaukoista ja ansakuopista. Jokainen temppelin käytävillä astellut soturimunkki tai merirosvo oli joko hukkunut tai paennut henkensä edestä. Pari rotanraatoa kellui pinnalla. Temppelissä ei ollut enää mitään elävää.

Elämän määritelmä oli kuitenkin hyvin joustava. Vesikerroksen rikkoutumatonta pintaa pitkin asteli puhtaan valkoinen hahmo. Sen askeleet eivät aiheuttaneet vedessä edes pienen pientä aaltoa.
Sieluttoman sätkynuken kuin toisesta maailmasta tuotu miekka oli veren tahrima, mutta vesi oli haalentanut veriläikkiä hieman.
Viimeisetkin valokivet sammuivat, kun luuttomin, löysin liikkein asteleva miekkademoni pääsi käytävän päähän.
Marionetti saapui kammioon, jota vesi ei ollut vielä saanut tulvimaan. Muinaisen kammion keskellä oli tyhjä jalusta, jota koristi kirjain delta. Oli kuin valkoinen olento olisi tutkaillut sitä hetken.

Harhakuva rikkoutui, kun jalusta kaatui lattialle itsestään hajoten kappaleiksi. Edes valkoinen kämmen ei ollut nytkähtänyt.
Sätkynukke ei voinut katsoa ylös eikä sen olisi edes tarvinnut. Olento nosti silti päänsä yläasentoon ikään kuin vanhasta tottumuksesta.

Kivisestä katosta roikkui pää alaspäin kolme pitkää hahmoa. Jokaisen mittasuhteissa oli jotain pahasti pielessä, jotain epäsopivaa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt itse hahmoista, koska ne oli kääritty muumiomaisesti koristeellisiin mutta tummasävyisiin ja uhkaaviin munkkikaapuihin. Ensivilkaisulla hahmot näyttivät suurilta lepakoilta. Suurilta ja hyvin elottomilta lepakoilta.

Katossa oli kolmen hahmon lisäksi kolme terävää, ruosteen ahmimaa koukkua. Kahdesta niistä roikkui tumma kaapu.
Hiljaisen radiokohinan myötä huoneeseen astui toinen hahmo. Se oli hirviömäistä sätkynukkea lyhyempi. Sillä oli myös kasvot. Se ei juurikaan korjannut asiaa.
Radiokohina voimistui, kun posliiniset hymykasvot liikehtivät esiin varjoista. Jostain oli kuuluvinaan lapsen nauruääni.

Mustan hahmon pupillittomat silmät liikkuivat kuopissaan villisti ja epätasaisesti katsomatta varsinaisesti mitään. Sen pää nousi kuvottavan naksahtelun ja vanhan oven narinan äänin hitaasti pystyasentoon, jolloin kumarassa liikkuva musta nukke näyttäytyi paljon pidempänä. Lopulta sen pää kääntyi yläasentoon, jolloin pupillittomat silmät näkivät kolme kaapuhahmoa.

Vielä yhdestä ovesta asteli huoneeseen kolmas hahmo. Se käveli munkkimaisessa asennossa kädet tummanpuhuvan kaapunsa sisällä. Sen jalkojen raskas askel kaikui onttona kammiossa. Olennon kaavun sisällä kiilsi jokin.
Se pysähtyi seisomaan jäykkänä oviaukkoon.

Musta olento vilkaisi kahta muuta huoneessa seisovaa olentoa liukkaasti liikehtivillä silmämunillaan. Sitten se keskitti katseensa takaisin kolmeen roikkuvaan kaapuhahmoon.
Mustan olennon toisesta pitkästä kädestä roikkui jotain, jonka se oli raahannut mukanaan huoneeseen. Se ei ollut kaunista ja suurin osa siitä oli jäänyt matkan varrelle. Se, mitä oli vielä jäljellä muistutti erehdyttävästi päätä ja jonkun ylävartaloa. Analyysi vaikeutui hieman, kun käsiä tai silmiä ei ollut löydettävissä.
Pienen ja rujon mytyn suu aukesi ja jotain syttyi siinä kohtaa, missä sillä oli joskus ehkä ollut silmät.
"Herätys", suu sanoi levittäen pölyä lattialle. "Leikkitunti alkaa."
Kolme viimeisinä katossa roikkuvaa kaapukäärettä laskeutuivat alas aavemaisen rauhallisesti painovoimaa uhmaten. Ne kääntyivät hitaasti ympäri kunnes olivat jaloillaan.
Kuusi olentoa seisoi paikallaan ja pimeys katsoi heihin.


Kun Allianssin skakdien Ninja-erikoisryhmä tutki kammiota tunteja myöhemmin, se oli tyhjä.

Nimdan saari

Skakdien leirissä saaren pohjoispäädyssä vallitsi kireä tunnelma.

"Hittolainen, eikö saarella tosiaan ole ainuttakaan purjehduskelpoista alusta?" skakdi puheli tuohtuneena leirinuotion ääressä. Toinen skakdi huikkasi jotakin epämääräistä juomaa ja kirosi itsekseen.
Gaggulabiolle oli lähetetty radiolla viesti tilanteesta ja sieltä oli luvattu, että kyyti saapuisi parissa päivässä. Se aika olisi vain odotettava.

"Kammiossa ei ollut sirua", musta-asuinen skakdi aloitti puheensa. Sinihopea skakdi istui hänen edessään vihreän teltan sisällä. Teltassa oli kuuma, mutta silti viileämpi kuin ulkona. Jokin ötökkä pörräsi ilmassa.
"Mitä siellä oli?" Metorakk kysyi.
"Lähinnä ruumiita", ninja kertoi. "Merirosvoja ja paikallisia munkkeja. Tutkimme ne kammiot, jotka eivät olleet täynnä vettä"

Metorakk iski nyrkkinsä puiseen pöytään. Pöytä romahti.
"Klaanilaisilla on Nimda", hän murisi.
"Ja te päästitte ne pakoon"
Ninja nro. 1 katsoi viisaimmaksi lähteä teltasta. Hän livahti kuumaan helteeseen pienempään telttaan, jossa muut ninjat olivat suojassa auringolta.

Bio-Klaanin saari
Sataman vartiotorni

"Hei, onko tuo Gaggulabion lippu?" Pyytoj kysyi toveriltaan.
Ko-Matoran ojensi kiikareita kaverilleen, joka myös katsoi alusta.
"Mata Nui, se on vihollisalus!" toinen panikoi.
Komaukasvoinen Ko-Matoran syöksyi alkeelliseen radiolaitteeseen. Hän katsoi hetken tornista käsin kaukana lipuvaa mustaa alusta, joka ei näyttänyt merkkiäkään vihamielisyydestä. Hän tarttui kuulokkeeseen ja napsautti päälle toiminnon, joka etsii yhteyden kyseisen laivan radioon.
Hän pisti varmuuden vuoksi hätäviestin Laivastolle.

Radiolaite tuuttasi. Lopulta kuului kohinaa ja joku vastasi.

"Olette Bio-Klaanin aluevesillä, skakdit. Kehoitan teitä kääntämään kurssinne, tai aluksemme upottavat teidät", Pyytoj käski ääni hieman väristen. Hän ei osannut olla tiukan määräilevä.

Toisessa päässä oli hiljaista.

"... skakdit? Mitä hippiä?"

"... teidän laivanne mastossa liehuu Gaggulabion joukkojen lippu"

Toisessa päässä oli jälleen hiljaista.

Kuulokkeesta kuului etäisesti vihaisen matoranin karjuntaa miehistölleen. Kiikareilla näkyi, kuinka lippu putosi mastosta.

Radiossa puhuva ääni vaihtui.

"Haloo, olemme Klaanilaisia. Täällä puhuu Matoro, mukana on moderaattori Umbra ja jäsen Xxonn sekä muita Klaanin liittolaisia. Palaamme epäonnistuneelta tehtävältä. Selitämme aluksemme satamassa"

"Ah, okei. Tulkaa satamaan", Pyytoj sanoi ja sulki radion. Hän ilmoitti vielä Laivastolle sen olleen väärä hälytys.

Saari



Abzumo heräsi. Tukahduttava massa hänen päällään oli saatava pois, joten hän pinnisti voimansa ja vapautti energiapurkauksen. Kivimurskaa ja järkäleitä lensi pois hänen päältään niin, että hän pääsi nousemaan ylös. Abzumo ei nähnyt juuri mitään, sillä paikassa, jossa hän oli, oli niin pimeää. Silmät tottuivat pian, ja Makuta huomasi olevansa jälleen uudessa luolassa. Hän katsoi ylös; luolan seinät jatkuivat loputtoman näköisinä ylöspäin. Valoa ei kajastanut alas asti. Seuraavaksi Abzumo alkoi etsiä Harmaata Ainetta. Tämä oli hautautunut jonnekin kivikasan alle ja hänet oli löydettävä. Kukaan ei voinut elää ikuisesti, ja Abzumo tiesi, että Aine ei ehkä selviäisi tällaisesta iskusta.

Hän raivasi hieman kiviä pois tieltään, mutta Ainetta ei näkynyt. Makuta murisi harmiintuneena. Oliko hän menettänyt tärkeimmän palvelijansa? Yhtäkkiä kuului kolinaa. Abzumo päätti imeä itseensä hieman alueen varjoa saadakseen lisävoimia ja valaistakseen luolaa. Mitäpä muuta pimeys olikaan kuin valon puutetta?
Ei se ole niin yksinkertaista, Zumo ajatteli. Ei valoa synny pimeyttä vähentämällä.
Sitten Harmaa Aine astui esiin kivien takaa. Makuta huojentui hieman.
”Mikä tämä paikka on?” rullaluisteleva androidi kysyi.
”Ilmeisesti putosimme jonkinlaiseen luolaan.”
”Luolaa luolan perään”, Aine voihkaisi. ”Mitä teemme nyt?”
”Jatkamme eteenpäin. Emme me voi muutakaan.”
”Voisimme lentää ylös?”
”Hmm…”
”En kylläkään näe valoa ylhäällä.”
”En minäkään. Jatkakaamme nyt vain eteenpäin.”
He lähtivät kulkemaan luolaa pitkin eteenpäin. He kävelivät jonkin aikaa – kenties minuutteja tai ehkä tunteja, sitä he eivät tienneet. Aika ei tuntunut merkitykselliseltä tuossa paikassa. Abzumo huomasi himmeän punaisen hehkun edessään. Hän osoitti sitä sormellaan, ja Ainekin huomasi sen. He kävelivät sitä kohti ja ollessaan tarpeeksi lähellä huomasivat, että se tuli reiästä kalliossa. Reikä oli Toan mentävä, kuin oviaukko. Aivan lähelle tultuaan Abzumo huomasi sen todella olevan sellainen. Oviaukko oli samanlainen kuin ylhäällä labyrintissäkin oli ollut, ei epäilystäkään. Samat olennot olivat tehneet tämänkin oven.

Ovesta he pääsivät käytävään, jossa punainen hehku paljasti jo seinämaalauksia. Käytävä oli suora ja kulmikas, selvästi louhittu kallioon. Aine oli kompastua kynnykseen. Käytävä päättyi kuin seinään. Ovi oli korkealla kallionseinässä, eikä sen jälkeen ollut mitään. Siitä ei päässyt mihinkään, ei sillalle, ei käytävälle, ei minkäänlaiselle korokkeelle. Aivan kuin joku olisi päättänyt louhia reiän korkealle seinään ilman, että sinne pääsee alhaalta tai sieltä pääsee alas, ainakaan turvallisesti.

Heidän eteensä avautui suunnaton näky: maanalainen laavaluola. Se oli valtaisa, ainakin sata metriä korkea ja useita kertoja niin leveä. Laava, joka pohjalla odotti putoajaa, virtasi seinien pienistä rei’istä ulos luolasta. Oviaukko oli seinässä lähellä luolan kattoa, kymmenisen metrin päässä siitä. Se näytti olevan ainoa asia, joka oli varta vasten rakennettu luolaan. Eikä ovesta päässyt muualle kuin alas laavaan – ellei osannut lentää. Kumpikin oli lumoutunut näkymästä, joka oli avautunut heidän eteensä. Hiekan värisen kiven ja laavan hehkun sekoitus kiehtoi heitä.

Sitten Abzumo terästäytyi. Heillä oli tekemistä. Hän etsi katseellaan toista oviaukkoa. Kenties samanlainen ovi, kuin jossa he juuri nyt seisoivat, löytyisi vastapäisestä seinästä.
”Etsssi toissssta ovea”, hän kuiskasi Aineelle. Hänen äänensä hukkui putoavan laavan solinan alle, mutta Aineen ei tarvinnut kuulla sitä. Hän tiesi, mitä hänen isäntänsä etsi katseellaan.
”Onko tämä magmaa vai laavaa?” Abzumo sanoi pikemminkin itselleen kuin Aineelle.
”Magmaa, sanoisin”, Aine vastasi. ”Me kai olemme maan alla.”
Abzumo nyökkäsi. Sitten Aine löysi jotain: yhdellä aukoista, josta laava virtasi ulos, oli samanlainen ovenkarmi kuin sillä ovella, jonka äärellä he seisoivat. Kuin joku olisi tehnyt magmalle uuden uloskäynnin seinään ja koristellut aukon. Aine osoitti Makutalle löytönsä, ja tämä taputti häntä selkään.
”Miten me pääsemme sinne? Kumpikaan meistä ei kestä laavan kuumuutta.”
”Josss emme voi kävellä lattialla”, Abzumo sanoi virnistäen, ”me kävelemme katossssa.”
Harmaa Aine näytti hetken täysin pöllämystyneeltä, mutta tointui äkkiä.
”Minä en taida pystyä”, hän myönsi.
”Minun olisssi pitänyt ssssuunnitella ssssinulle parempi varusssstus”, Abzumo harmitteli. ”No, sinun täytyy sitten… roikkua minusssssa.” Hän alkoi muuttaa muotoaan. Hänen raajansa vetäytyivät sisään, samoin pää. Pian hän oli täysin pallon muotoinen. Sitten pallo jakautui kahteen osaan, eturuumiiksi ja takaruumiiksi. Takaruumis paisui eturuumiin kutistuessa niin, että takaosa oli pian etuosaa kaksi kertaa suurempi. Sitten eturuumiin pallerosta kasvoi kahdeksan karvaista ja pitkää koipea, ja eturuumiin massa pieneni entisestään. Seuraavaksi Makutan kanohi pulpahti esiin eturuumiin etuosaan. Hämähäkki oli valmis.
”Kiipeäpässss selkään”, Abzumo virkkoi. Aine ei jaksanut yllättyä. Hän oli työskennellyt mestarinsa kanssa vuosikymmeniä. Hän kiipesi hämähäkin selkään, ja kaksikko lähti kiipeämään seinää pitkin. Hämähäkin jalat tarttuivat hyvin kallion pintaan. Abzumo suunnisti kohti vastapäisen seinän oviaukkoa varoen samalla laavaputouksia. Hänen täytyi hypätä muutaman kerran, ja Aineen oli vaikea pysyä kyydissä. Lopulta he pääsivät ovelle, ja Abzumo jatkoi sisään. Hän käveli kattoa pitkin, jolloin Harmaan Aineen täytyi tosissaan pitää kiinni kaikilla raajoillaan pysyäkseen kyydissä. Alla odotti kuuma kuolema.

Kuten he olivat olettaneetkin, käytävä oli suoraksi louhittu. Laava virtasi heidän allaan eteenpäin, ja he seurasivat laavavirtaa. Sitten laava alkoi viettää alaspäin käytävän katon jatkaessa vaakasuorana. Käytävä aukesi toiseen luolaan, pienempään sellaiseen, jossa oli lisää aukkoja laavan virrata ulos. Tällä kertaa yhteenkään ei mahtunut kivirottaa suurempi olento, ellei halunnut uida laavassa, mutta luolan takaseinässä oli tasanne ja uusi ovi. Aine huokaisi helpotuksesta. Enää ei olisi vaaraa. Abzumo käveli kattoa pitkin tasanteelle, antoi Aineen pudottautua ensin alas ja tuli lopulta itse perässä. Sitten hän muutti muotonsa takaisin normaaliksi.
”Ssssepä oli… virkisssstävää”, hän naurahti. Aineen selkäpiitä karmi.

Uusi käytävä oli pimeä. Valoa ei tullut muualta kuin takaa, joten Abzumo joutui luomaan pienen pallosalaman valaisemaan heille tietä. He kulkivat hetken aikaa eteenpäin käytävällä. Seinien kaiverrukset ja maalaukset esittivät nyt Matoranien raakoja kuolemia. Aine katsoi niitä epäillen. Mikä tämä paikka mahtoi olla? Sitten he saapuivat risteykseen. Risteys jakoi käytävän kahtia niin, että kumpikin käytävistä lähti viistosti erkanemaan alkuperäisestä, toinen vasemmalle, toinen oikealle. Kummassakin käytävässä alkoi portaat ylöspäin vähän matkan päässä. Kaikista hätkähdyttävin seikka oli seinällä palava soihtu. Kuka sen oli sytyttänyt? Abzumo sammutti salamansa. Soihtuja oli tästä lähtien sytytettynä koko käytävän verran kummassakin käytävässä, tosin jokseenkin harvakseltaan.
”Mutta mitäpä tuo haittaa”, Abzumo totesi itsekseen.
”Mikä?”
”Ssssoihtujen vähyysss. Näemme kulkea. Kumman sssuunnan ottaisssimme?”
Aine mietti hetken. Heillä oli viimeksi epäonnea oikenpuoleisen käytävän kanssa.
”Mennään vasempaan.”
”Hyvä on”, Abzumo vastasi, ja he lähtivät vasemmanpuoleiseen käytävään. Portaat odottivat. Ne nousivat jyrkästi ylöspäin. Ylhäällä ei näkynyt valoa. He nousivat pimeyteen.

Mustien Nazorakien maanalainen tukikohta

Useat valonheittimet ja loisteputkivalot valaisivat suuren, kivisen, ympyräisen huomeen seinistä ja katoista käsin. Kaikkialla huoneen reunoilla oli laatikkomaisia tietokoneita litteine näyttöineen. Mustia Nazorakeja hääräsi pitkin poikin erilaisten laitteiden ja papereiden kimpussa. Huoneen toisessa päässä oli pienempi avonainen tila, jossa siaitsi muutama tunneli, jotka johtivat laajempiin verkostoihin. Erästä pientä mineraaleja kuljettavaa ajoneuvoa ajavaa torakkaa käskettiin viemään lastinsa käsiteltäväksi.

Lähetti juoksi portaikkoa pitkin huoneen toisessa päässä olevalle tasanteelle. Muuhun huoneeseen verrattuna se oli melko vähänvalaistu. Tasanteen keskellä, kivisellä situimella istui eräs lähes mustan puhuva Nazorak. Tämän vieressä seisoi toinen. Tämä osoitteli sormellaan erilaisia paikkoja pienellä pöydällä olevaa kartastoa. Pieni valaisin päydän reunalla toimi valonlähteenä.

"Sortumisvaara on suuri", seisova assistenttitorakka osoitti punaisella merkittyä pistettä. Kivisellä istuimella oleskeleva torakka hieroi leukaansa. Hän aprikoi.
"Keskeyttäkää työt väliaikaisesti. Vahvistakaa tunnelin rakenteet. Myöntäkää käytettäväksi niin paljon teräspalkkeja kuin on tarpeen. Mikä on sektori 17:n tunnelin 34 H:n tilanne?"
Tasanteelle kavunnut lähettitorakka tömisti jalallaan saadakseen huomiota. Se asettui niin suoraan ryhtiin kuin pysty, tehden kunniaa.

"Herra komentaja. Kontaktimme kyseisen tunnelin työläisiin katkesivat eilen. Lähetimme toisen ryhmän tarkistamaan tilannetta. Ryhmä löytyi tunneliverkoston ulkopuolelta. Kuolleina."
Komentajatorakka havahtui hieman. "...kuolleina?" Lähetti nyökkäsi vaimeasti, jatkaen raporttiaan: "Heidät oli hoideltu melko väkivaltaisesti ja raa'asti. Porayksikkö selvisi lievin vaurioin."

Komentaja käänsi katseensa suora eteensä, nousten tuolistaan. "Etsikää vapaa ryhmä. Myöntäkää kaivuri 5 heidän käyttöönsä suorittamaan kyseisen tunnelin kaivuutyöt päätköseen. Käskekää heidän ottaa myös pari teknikkoa mukaansa huoltotöitä varten. Toimikaa", komentaja viittoi vasemmanpuoleisen torakan suuntaan.
Tämä otti pöydällä olevan kartan mukaansa, käärien sen rullalle, astellen pian portaikkoa alas. Komentaja asteli hitaasti tasanteen reunalle. Tämän hieno, krominen poraproteesi kiilsi kattovalojen alla. Proteesilla varustetun oikean käden kyynärvarsi oli lähes kokonaan koneistojen peitossa. Erääseen proteesin paneeliin oli kirjattu kuluneilla kirjaimilla kolme numeroa: "418".

"Klaanilaisia?"
"Mitä ilmeisimmin", lähetti vastasi komentajalleen tietäväisesti.

[spoil]Mitä?? 418 on kokonaan Tongun suunnittelema. Proteesia myöten.[/spoil]

Nazorak-luolat
Gaggulabion toimisto

Skakdipomo istui hienossa, ruskeanahkaisessa toimistotuolissaan. Hänen edessään oli puinen pöytä, täynnä kaikenlaisia papereita. Hän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt niihin yhtään huomiota niihin. Huone oli hieman pimeä. Takaseinällä oleskeli pari isokokoista, aseistettua vartijaskakdia, jotka kuitenkin osasivat pysytellä huomaamattomina.

Pöydällä oli hienosti kuvioitu, tummanruskeita sikareita sisältävä laatikko. Sikareita oli laatikossa ainakin parisenkymmentä. Muutama oli ilmeisesti jo poltettu. Sikarin pää muuttui hetkeksi hehkuvan oranssiksi Gaggulabion siemaisun aikana. Pian se läähtyi jälleen harmahkoksi. Sikarin päällyslehdessä oli hieno, kullanvärinen merkki. Siinä luki jotain Skakdien kielellä. Gaggulabio puhalsi suustaan hienon savurinkulan. Hän asetti sikarin pöydän päälle, töpötellen sitä muutamaan otteeseen pikkusormeltaan. Hieman lisää tuhkaa leijui alas tuhkakuppiin. Skakdi suoritti uuden imaisun. Hieno atomipommin räjähdystä muistuttava savupatsas leimahti ulos tämän huulten välistä. Se hetki tuntui siltä kuin koko maailmassa ei olisi ollut huolen häivää.

Pian alkoi kuulua piippaava ääni. Labio kääännähti tuolillaan tyylikkäästi. Hän painoi pöydällä lepäävän vastaanottimen nappia. Ääni lakkasi.
"Mitä asiaa?", Gaggulabio lausui värkkiin kiinnitettyyn telineeseen asetettuun mikrofoniin.
"Minä täällä." Kaiuttimesta kuului matalahko, pienen rosoisuuden säestäm äääni. Skakdipomo tunnisti tämän heti.
"Ahh, Amazua. Olenkin odotellut uutisiasi jo hyvän aikaa. Toivottavasti tehtävä oli menestys."
"Oikeastaan ei ihan. Sirua ei ollut."
Pian Amazua alkoi kuulla omasta kommunikaattoristaan yskivää, suorastaan vinkulelumaista ääntä. Henkivartijaskakdi antoi Gaggulabiolle muutaman näpäkän läppäisyn selkään. Sammunut, limaisen nesteen peittämä sikari pompahti ulos hänen nielustaan. Labio piteli kurkkuaan yskien hetken. Tämä väänti kasvoilleen teennäisen hymyn.
"*köh* Khuulehan. Tiedän että olet kiusoittelevaa tyyppiä, mutta *köh* thämmöinen on jo aika ilkeää. Sen kun kerrot kuinka revit sirun vastustajiesi kylmistä, elottomista raajakkeista."
Hiljaisuus laskeutui. Skakdin hymy vääntyi hitaasti raivoa kuvaavaan irvistykseen.
"S-sinä... sinä et saanut sitä?" Gaggulabio sanoi hitaasti, kuin jokaisen sanan sanominen olisi aiheuttanut valtavaa tuskaa. Henkivartijasta kenraali näytti olevan aivan räjähtämäisillään.
"Kukaan ei saanut. Sirua ei ollut saarella", Amazua korjasi kylmän rauhallisena.
"SINÄ EPÄONNISTUIT, SKRARARAR! SINÄ YLIHINTAINEN PALKKASOTURINHYVÄKÄS! SINÄ EPÄONNISTUIT!"

Gaggulabio iski mikrofonin täydellä voimallaan kivilattiaan. Herkkä, Nazorakeilta saatu laite hajosi tuhansiksi sirpaleiksi pitkin hämärän kammion lattiaa.

Gaggulabion raivokohtaus alkoi laantua voimattomaksi vihaksi ja itsesääliksi. Skakdinkielisiä kirosanoja tulvi hänen suustaan kuin haukia ylävirtaan konsanaan.

Kaksi vartijaa katselivat pelokkaina huoneen takaosassa. Gaggulabio kääntyi heitä kohti ja alkoi raivota epäonnistumisesta ja siitä että hän tarvitsi uuden radion.

Vartijoiden poistuttua Gaggulabio heitti työpöytänsä ylälaatikon auki ja otti sieltä lasipullon. Hän joi pullon suoraan tyhjäksi.
Pian uusi laite tuotiin pöytään, ja se viritettiin pian Amazuan laitteen taajuudelle.

Kesti hekten ennen kuin palkkasoturi sai kerrottua raportin koko matkastaan. Siitä, kuinka siru oli yllättäen ilmeisesti siirretty muualle. Siitä, kuinka hän oli onnistunut saamaan joukoikseen pienen ryhmän piraatteja. Myös mystisistä kammiossa roikkuneista olennoista. Lopulta sammuneen Skakdikenraalin pää kopsahti pöytää vasten. Palkkasoturi sulki kommunikaattorinsa, kävellen ulos teknisten laitteiden valtaamasta teltasta. Erään asian hän oli kuitenkin jättänyt kertomatta...

Amazua muisti sen aikaiset tuntemuksensa liiankin hyvin. Hän ei ollut tuntenut mitään vastaavaa tuskin koskaan. Ahdistusta... pelkoa... kauhua... Pian kaikki palasi hänen mieleensä.

Kaapuhahmo lähestyi lähestymistään. Se oli pian katsekontaktissa. Se katse... Palkkasoturi tunsi jälleen olonsa hermostuneeksi. Niitä kasvoja hän ei unohtaisi. Amazua painautui kauhuissaan seinää vasten. Tuntuu kuin hänet olisi painettu sitä vasten. Todellisuudessa hahmo ei ollut minkäänlaisessa fyysisessä kontaktissa hänen kanssaan. Hahmo katsoi häntä tyhjillä, mustilla silmillään. Hahmo ei vaikuttanut elolliselta olennolta. Se oli kuin tyhjä, elävä haarniska. Amazuasta tuntui hetken kuin hän olisi tuojottanut itseään. Hahmo nosti kätensä...

[spoil]Make kirjoitti ison osan tästä.[/spoil]

Nynrah, Takomo
Liukuhihna

"Sinä et tosiaan tiedä, milloin luovuttaa", Zorak von Maxitrillian Arstein VIII naurahti. Guardian vastasi tähän pääasiassa ilmehtimällä vihaisesti.
"En haluaisi tappaa sinua liian aikaisin, rakas Guardian. Näen aivan hyvin, minkälaista potentiaalia sinusta huokuu."

https://www.youtube.com/watch?v=vgRVJksQocM

Guardian ja Zorak horjuivat molemmat vähitellen pystyyn, mutta aina vain nopeutuvan liukuhihnan tahti ja tärinä vaikeuttivat seisomista ja liikehdintää. Zorakin kämmen puristui tiukasti kävelykepin nupin ympärille ja hän otti muutaman varovaisen askelen taaksepäin. Guardian seurasi perässä askel askeleelta pitäen katsekontaktin tiiviisti harmaassa skakdissa.
Liukuhihna vei kaksikon pian matalaan tunneliin, jolloin molempien piti kumartua hieman. Tunnelissa oli pimeää ja liukuhihnan jyrinää lukuunottamatta hiljaista.

Hiljaisuutta ei kestänyt. Valtava mekaaninen koura törmäsi keskelle liukuhihnaa, murskaten ison joukon liukuhihnalla lojuvaa hukkametallitavaraa. Guardianille jäi alle sekunti aikaa hypätä sivuun, mutta Zorak oli varautunut paremmin. Harmaatakkinen skakdi asteli tunnelissa liukuhihnalla rauhallisesti. Hän tiesi, missä jokainen murskain ja lajittelukoura sijaitsi ja oli valmiina väistämään jokaisen. Guardian tajusi pian, että selviytyäkseen hänen oli seurattava Zorakin askelia.

Se osoittautui vaikeaksi. Zorakin askelkuvio oli kuin jonkinlainen monimutkainen tanssi, joka oli suunniteltu väistämään kaikki mahdolliset vaarat. Guardian oli menettää päänsä useammin kuin kerran.
Toinen liukuhihna ilmestyi vierelle. Zorak loikkasi sille vaivattomasti ja Guartsu seurasi parhaansa mukaan perässä.
Koneiden sotaisa jyrinä peitti alleen kaiken, mitä kaksikko yritti huudella toisilleen. Ääni toi Guardianin mieleen tankkipataljoonan ja koneistoista leijaileva öljyn, metallin ja savun haju vain vahvistivat mielikuvaa. Tunnelin hämäryys myös vaikeutti minkään näkemistä, mutta tunnelin päässä oli valoa.

Kun liukuhihna vei taistelukumppanit tunnelin päähän, näkivät molemmat valtavan kammion. Kymmenkunta liukuhihnaa jyrisi ja vei Feterra-metallia eri tunneleihin. Kammiossa oli suorastaan kaupunkimainen vilinä. Suuri, teräskourainen nostokurki vahti koko kammiota korkeuksista.
Guardian näki jotain tuttua kulkevan yhdellä kauemmista liukuhihnoista. Hän sulki oikean silmänsä ja tarkensi kiikarinsa siihen.
Se oli zamor-revolveri. Se oli hänen hetki sitten kadottamansa zamor-revolveri. Guardian vilkaisi Zorakin suuntaan ja havaitsi, että tämä oli hypännyt taas uudelle liukuhinalle. Skakditiedemies oli pääsemässä pakoon.

Guardian ei aikaillut. Hän loikkasi liukuhihnalta toiselle. Jos hän olisi liian hidas, revolveri voisi ehtiä metallisulattoon asti.
Liukuhihnat kulkivat erilaisilla nopeuksilla ja eri suuntiin, joten hypyt oli ajoitettava täydellisesti. Kerran Guardian oli horjahtaa kohtalokkaasti ja pudota liukuhihnojen väliseen aukkoon, mutta hän onnistui tasapainottamaan askelensa.
Sininen skakdi oli aivan lähellä asettaan. Hän pystyisi pian tarttumaan siihen. Guardianin yritys kuitenkin loppui lyhyeen, kun valtaisa tuska iskeytyi hänen ristiselkäänsä ja levisi läpi koko skakdin selkäytimen. Tuska oli huumaava, mutta sitä kesti vain sekunteja ennen kuin tunto lähti. Pian hetkellisen tuskan ja tunnottomuuden aalto oli raivannut tiensä läpi koko skakdin kehon.

Kivun voimasta karjaisten sininen skakdi kaatui liukuhihnalle ja kierähti selälleen. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hän pystyi vain katselemaan. Zamor-revolveri lojui kahden metrin päästä hänestä.
Vähitellen Guardiania ja asetta liikuttava liukuhihna hidastui ja pysähtyi paikalleen, mutta muut jatkoivat vauhtiaan. Aina yhtä omahyväisesti virnuileva Zorak seisoi liukuhihnakeskittymän ympäröimällä tasanteella. Hänen toinen kätensä oli vielä vivulla, jolla hän oli pysäyttänyt liukuhihnan. Toisella kädellään hän pyöritteli kävelykeppiä.
"Mitä sanoin siitä herrasmiesmäisyydestä, rakas Guardian?"

Zorak laskeutui tasanteelta huoltotikkaita pitkin ja asteli pysäyttämäänsä liukuhihnaa pitkin Guardianin luokse. Guardian hengitti raskaasti ja hänen suussaan maistui veri.
"Gahh... hhh... mitä... sinä..."
Zorak pysähtyi aivan maahan lamautuneen Guardianin eteen. Hän nosti kävelykepittömällä kädellään toisen käden hihaa. Zorakin ranteen ympärillä oli pieni metallinen koje, josta sojottavan piikin päässä himmeni energialataus.
"Suoraan selkäytimeen. Nopea, suhteellisen tuskaton tapa lamauttaa vastustajansa."

Guardianin silmät hehkuivat raivosta, mutta hän ei pystynyt liikuttelemaan suutaan kunnolla.
"Selkään. Sinäkö... muka herrasmies."

Zorak ei vastannut, vaan tyytyi laskemaan hihansa alas ja hymyilemään. "Olen pahoillani, että tämän täytyi loppua näin. Kiitän sinua kuitenkin lämpimästi siitä, että olit arvoiseni vastustaja."
Zorak kiersi toisella kädellään kävelykeppinsä nuppia. Hyvin terävä pistin työntyi esiin kävelykepin toisesta päästä. Zorak siirteli kävelykeppiä kädestä toiselle ja asteli kohti lamaantuneena makaavaa Guardiania.

"Kiikarisi..." Zorak aloitti varovaisesti tutkaillen Guardianin mekaanista silmää, "hienoa tekoa." Hän tökkäsi sitä varovaisesti kävelykeppinsä terävällä päällä.
"Aitoa anidiumia. Kestää lämpötilat ja iskut. Hieno valinta. Mutta Guardian rakas, eikö sinua häiritse tuo... epäsymmetria?"

ZMA siirsi kävelykepin pistinpäätä hitaasti kohti Guardianin oikeaa silmää. Sinisen skakdin hengitys raskautui.
"Sinä... sinä..."
"Voin kyllä korjata asian", Zorak sanoi pirullisesti. Piikki lähestyi hitaasti Guardianin silmää ja oli jo melkein koskemassa sitä. Guardian hengitti voimakkaasti. Hänen olisi pakko päästä liikkeelle jotenkin.

Sekä Zorakin kävelykepin liike että Guardianin pohdiskelu keskeytyivät, kun Zorak sattui katoamaan yllättävästi liukuhihnalta. Katoamiseen saattoi liittyä valtavan nostokurken koura, joka heilahti harmaata skakdia kohti.
Siihen saattoi myös liittyä Makuta Nui, joka roikkui kourasta kiinni.
"AAAAaaaaAAAAARRRSEESSSTEEEIIIIIIIIIN!"

Zorak ei ehtinyt reagoida, kun tummanpunainen, musta ja lievästi mielenvikaisesti äännähtelevä pimeyden olento mätkähti hänen kehoaan vasten. Sekä skakdi että makuta lennähtivät törmäyksen voimasta. Zorakin kävelykeppi lensi kauniissa kaaressa ja putosi yhdelle vielä liikkeessä pysyvistä liukuhihnoista. Hetkessä kävelykeppi oli poissa kammiosta.
Zorak horjahti itse alas liukuhihnalta, mutta sai kädellään kiinni sen reunasta. Manu putosi liukuhihnalle aivan Guardianin viereen ja tarttui tämän käteen.
"Ylös siitä, senkin vätys!"
"Manu, mitä tämä..."
"Jotain fiksua. Meillä on kuitenkin tosi tosi tosi tooosi kiire, jos emme halua ikään kuin kuolla hitaasti ja tuskaisasti käytännössä voittamattoman vihollisjoukon käsissä."
Tunto oli palautunut vähitellen Guardianin raajoihin. Manun avustuksella sininen skakdi sai itsensä pystyyn, mutta seisominen ei ollut helppoa. Guardian seurasi noustessaan katseellaan metallikouraa, joka roikkui valtavasta nostokurjesta ketjulla. Nostokurjen ohjaimissa oli Q ja kymmenkunta Aaveita. Q näytti Guardianille ja Makuta Nuille peukkua suojalasin takaa hymyillen kevyesti.

Guardian hymyili matoran-joukolle ja nosti kätensä lippaan. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti Manua.
"Etkö sinä jo houkutellut ne Feterrat kauas?"
"Öööh, kyllä."
"...mutta?"
"Ensinnäkin, ne ovat varmaan palaamassa...ja..."
"...ja mitä?"
Makuta Nui nielaisi. Hänen silmänsä liikkuivat villisti kuopissaan. "Ei mitään. Kaikki on kunnossa."
Guardianin katse oli hapan. "Kaikki on kunnossa, mutta meidän täytyy paeta kohta."
"Aivan. Entä jos... ikään kuin... selitän myöhemmin."

Guardian nyökkäsi epävarmana ja hoiperteli Zamor-revolverinsa luokse. Hän kumartui ja tarttui tiukasti sen kahvasta.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII oli noussut takaisin liukuhihnalle ja suoristi takkiaan. Tainnutussädeasetta lukuunottamatta hän oli kuitenkin käytännössä katsoen aseeton. Guardianin revolveri ja Makuta Nuin Feterra-sädease osoittivat suoraan harmaan skakdin päähän. Zorak siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen ja sitten ylös nostokurjen luo. Hänen ilmeensä oli pettynyt.
"Matoranit. Aina sekaantumassa asioihin, jotka ovat... liian isoja niille."

"Et tainnut kuulla heidän ääntään tarpeeksi selvästi", Guardian sanoi vihaisella mutta voitonriemuisella ilmeellä. "Tänään sinut ja hirviösi heitetään pois tältä saarelta."
"Ihailtavaa optimismia", Zorak sanoi napittaen takkiaan.
"Heh heh heh", Makuta Nui sanoi niin pirteästi, että paljasti koko hammasrivistönsä. "Et tainnut osata varautua kuitenkaan aivan kaikkeen, Arsestein."

Zorak pysyi hetken hiljaa katsellen Guartsun revolveria ja Manun asekättä. Sitten hän hymyili.
"Annan anteeksi muut virheenne. Mutta rakkaat ystävät, tässä on tärkein vinkki, jonka tulette kuulemaan koko loppuelämänne aikana. Vaikka mainittu loppuelämä tuleekin olemaan harmillisen lyhyt."
Guardianin hymy hyytyi. Hän ei ollut enää varma etulyöntiasemastaan. "Mitä... sinä..."
"Vinkki on tässä. Älkää koskaan, koskaan aliarvioiko minua."

Guardian ja Makuta Nui vilkaisivat toisiaan epävarmoina. Sininen skakdi otti muutaman askeleen kohti Arsteinia. Kohta hän oli niin lähellä, että pystyi koskettamaan tämän otsaa revolverinsa piipun päällä. Zorak vilkaisi asetta hetkellisesti hymyillen.
"Ei viisain siirto, minkä olet tehnyt, rakas Guardian."
"Entä jos ammun sinut siihen paikkaan?"
Zorak hymähti pohdiskelevasti. "Todennäköisesti tappaisit minut. Saisit olla tyytyväinen siitä saavutuksesta. Et tosin kovin kauaa."

Manukin asteli kohti Zorakia. Hän oli jo melkein tottunut Feterra-kätensä käyttämiseen aseena, mutta lievästä epävarmuudesta oli havaittavissa, että hän ei vielä aivan täysin hallinnut sitä. Valkoinen energialataus ilmaantui kämmenpohjaan ja Manu virnisti hieman.
"Sinulla ei ole mitään selviytymismahdollisuuksia. Et tainnut osata varautua ihan kaikkeen?"
Zorak käänsi päätään Makuta Nuita kohti välittämättä Guardianin revolverin kylmästä kosketuksesta. "Luulitte siis tosiaan, että jättäisin jotain virheen varaan? Luulitte tosiaan, että olisin valmis likaamaan omat käteni ja vaarantamaan kaikki suunnitelmani?"

Guardian ja Manu eivät keksineet mitään vastattavaa. Sininen skakdi sulki suunsa ja nielaisi hiljaisesti.
"Ei, rakkaat klaanilaiset", Zorak sanoi. "Miksi olisin jättänyt minkäänlaista virhemarginaalia? Tämä on ollut vain... leikkiä."



Jotain hurisi hiljaisesti. Guardian ja Manu pitivät tähtäyksensä yhä tiukasti ZMA:ssa, mutta siirsivät katseensa hurinan tulosuuntaan. Hurina kantautui liukuhihnojen välisistä aukoista.
Jotain alkoi nousta synkistä väleistä. Sen ääni oli hiljaista ja vaikea erottaa tehtaan paukkeen joukosta, mutta äänilähteen näki hyvinkin selvästi.

Kultaisen, nelikätisen konehirviön syyttävillä sinisillä silmillä varustettu pää nousi ensimmäisenä esiin. Punainen, tulikuuma plasma hehkui sen olkapäissä ja ei jäänyt millään tapaa epäselväksi, mihin tykit tähtäsivät. Guardian sulki silmänsä ja henkäisi syvään ulospäin.
Neljä muuta Feterraa nousi esiin kullanhohtoisen Feterra Xa:n takaa, kuin sen käskystä. Kaikkien plasma oli valmiina ampumaan ja valmiina tappamaan. Hyönteismäiset raajat olivat jäätyneet uhkaavaan asentoon, mutta sormet napsahtelivat jäykästi auki ja kiinni.

Makuta Nuin voitonriemuisa virne muuttui vähitellen synkemmäksi. Viimeisenä toivonaan makuta vilkaisi varovaisesti ylhäällä häämöttävää nostokurkea.
Q-mies ja muut Nynrahin matoranit seisoivat ohjaamossa antautuneen näköisinä, kädet selkien takana. Vielä yksi Feterra oli ohjaamossa heidän takanaan. Matoranit eivät edes vaivautuneet katsomaan sen suuntaan.

Guardian siirsi katseensa takaisin Zorakiin ja Zorak Guardianiin. Ilman erillistä lupaa harmaa skakdi siirtyi pois Guardianin revolverin piipun edestä ja lähti astelemaan kauemmas. Hän käänsi Guartsulle jopa selkänsä täysin huolettomasti.
"Kiitos, kaunokaiseni", Zorak sanoi hiljaa. Feterrat eivät reagoineet tähän mitenkään, mutta ne leijuivat vähitellen lähemmäs Guardiania ja Makuta Nuita.

Klaanilaiset olivat täysin hiljaa. Tilanne ei antanut paljoakaan liikkumavaraa. Kylmä hiki valui pitkin Guardianin selkärankaa.

"Ampukaa", Zorak sanoi tunteettomasti.

Nynrah, Takomo, liukuhihna



Guardian laski aseensa masentuneena. Feterrat valmistautuivat ampumaan. Zorak käveli pois heistä päin edes vilkaisematta taakseen. Tilanne vaikutti pahalta.

”Idiootti”, Manu tuhahti.
”Minä voisin haukkua häntä vaikka koko päivän, mutta mitä se hyödyttäisi”, Guardian vastasi heikolla äänellä. Manu käänsi katseensa häneen.
”Tarkoitin kyllä sinua.” Guardian katsoi häneen kysyvästi. Manu jatkoi:
”Minä olisin ampunut tuon ääliön pään tohjoksi, kun vielä oli mahdollisuus, kun kuolemme nyt muutenkin.”
Guardian katseli häntä hölmistyneenä suu auki hetken. Sitten tulitus alkoi ja kumpikin alkoi väistellä parhaansa mukaan plasma-ammuksia. Feterrat lentelivät muodostelmissa heidän ympärillään, ja oli vain ajan kysymys, kun jompikumpi heistä saisi surmansa. Guardian juoksi pysähtynyttä liukuhihnaa eteenpäin vastakkaiseen suuntaan Zorakin kanssa ja Manu oli hypännyt toiselle, liikkuvalle hihnalle ja yritti kimmottaa ammuksia lähimmällä metallikouralla juosten samalla paikallaan kuin juoksumatolla.

He onnistuivat väistelemään hetken. Sitten Manu sai osuman jalkaansa, joka suli irti, ja Makuta putosi reunan yli. Hän sai juuri ja juuri kiinni liukuhihnan reunasta, ja hänen sormensa jäivät rullien väliin rutisten ikävästi. Seuraavassa hetkessä Avhrak Feterra Xa lähestyi häntä tähdäten kaikilla aseillaan tuhoon tuomittua Makutaa. Sillä välin Guardian oli pudonnut koneistoon yrittäessään väistää kaikkien muiden Feterrojen yhtäaikaista hyökkäystä. Koneistot eivät olleet hänen onnekseen käynnissä, joten hän ei silpoontunut liikkuvien osien väliin.

Xa oli liitänyt noin metrin päähän Makuta Nuista. Se painoi tykkinsä Manun kasvoille ja aikoi ampua. Makuta katseli metallisen parven kaiteen takana astelevaa Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:ta murhanhimoisesti. Oli viimeisen iskun aika, eikä Zorak selviäisi siitä. Manu päästi irti reunasta, josta piti kiinni ja laukaisi energiasäteen kohti Zorakia, mutta Xa lensi väliin, ja säde kimposi jonkin laitteiston ohjaimiin. Guardian sai pian selville, mihin se oli osunut: koneisto, jonka sisään hän oli käpertynyt robotteja piiloon, oli käynnistynyt valmiina tekemään hänestä selvää. Manu yritti vetää toisen koneiston sisään murskaantunutta jalkaansa irti. Hän kirosi tuuriaan; tämän jälkeen hänellä ei olisi jalkoja ollenkaan.

Sitten tapahtui jotain, mikä kiinnitti Avhrak Feterrojen huomion: kuului valtaisa räsähdys. Feterrat kääntyivät päin niiden takana olevaa betoniseinää. Siihen oli ilmaantunut halkeama. Halkeaman läpi tihkui vettä. Toinen räsähdys kaikui huoneessa seinän musertuessa rikki vedenpaineen kasvettua liian suureksi. Vesi tulvahti sisään valtaisana hyökyaaltona, ja Feterrat olivat nopeasti liitämässä karkuun sitä pakoon. Manu katsoi aaltoa järkyttyneenä. Miten heidän oli tarkoitus selvitä siitä hengissä? Guardian, jonka ruumis oli vääntynyt koneiston sisällä, tuumaili samaa. Oliko tämä loppu?
Oli hauska tuntea, Manu viestitti Guardianille.
Kiitos samoin.

Vesi syöksähti Manun yli ja veti tämän mukanaan irti koneistosta. Guardiankin joutui veden pyöreisiin, ja koneistot hukkuivat massan alle. Kaikki oli yhtä hullunmyllyä, eikä kumpikaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Sitten Manu näki jotain: merimiina oli aivan hänen vieressään. Se vilkkui aktivoituneena. Kauhistunut Makuta yritti virrata toiseen suuntaan epätoivoisesti. Miina räjähti.
Avhrak Feterroista jokainen ehti pois huoneesta tulvan ottaessa vallan, ja ne päätyivät katsomaan ulkoapäin, kun koko Takomo räjähti ja sortui virtaavaan veteen.

Q heräsi. Hän ja hänen Matoran-toverinsa olivat ajelehtivalla metallikappaleella, joka ei ollut tuhoutunut joen raivon iskiessä heitä ja ajelehtinut vähän matkan päähän saaresta. Olisi helppoa soutaa takaisin käsivoiminkin. Kolmasosa heistä, jotka olivat jääneet auttamaan klaanilaisia, oli kadonnut, luultavasti hukkunut, viime näkemältä. Q huokaisi ja onnitteli itseään hengissä pysymisestä. Heidän tarvitsisi vain rantautua ja selitellä Makutain veljeskunnalle, mikä oli tuhonnut heidän Takomonsa. Tuskallisesti Q nousi istuma-asentoon. Feterra oli ollut taittaa hänen kätensä poikki paetessaan ja tönäistessään hänet takaisin koppiin. Hän katseli muita selviytyjiä ja mietti, mitä klaanilaisille oli mahtanut tapahtua.

Makuta Nui heräsi aivan toisenlaisessa paikassa kuin Q-mies. Hän katsoi ympärilleen ja näki olevansa yhä saarella. Kaukana hänen sijainnistaan näkyivät Takomon rauniot, ja nyt oikealla paikalla virtaava joki oli ottanut sijainnin hallintaansa. Hän ei nähnyt Feterroja missään lähistöllä ja oli huojentunut. Seuraavaksi hän tarkisti ruumiinsa saamat vahingot. Ne olivat yllättävän vähäiset: hänen kummatkin jalkansa olivat poissa, mikä olikin ollut odotettavissa. Hänen ruumiinsa kaikki koristeelliset piikit olivat kadonneet. Ne olivat käytännössä turhia, mutta aina oli mukavampi, kun näytti hyvältä. Elämälle ne eivät olleet tärkeitä. Hän lyhensi ruumiinsa Toaa lyhyemmäksi ja kasvatti itselleen heiveröiset jalat. Hän otti massaa myös käsistään, joista tuli myös yhtä heiveröiset kuin uusista jaloista.
Perhana, tarvitsen lisää massaa, hän ajatteli katkerana. Sitten hänen mieleensä pulpahti ajatus: Guartsu?
Mihin admin oli joutunut? Manu nousi uusille jaloilleen ja lähti etsimään muutaman palaneen puun sekaan. Hänen ei tarvinnut etsiä kauan: pian hän löysi maasta kasan metallista tavaraa ja Guardianin sen keskeltä. Tämä roikkui metalliputkesta. Ei käsillään. Eikä jaloillaan. Putken katkennut ja teräväksi repeytynyt pää oli lävistänyt hänen ruumiinsa kyljen kohdalta. Manu puri huultaan, jottei olisi älähtänyt. Guardian avasi silmänsä.
”Kuinka paha se on?” hän kysyi.
”Tuota… eihän se kovin.”
”Eli minä kuolen?”
”Eh…”
Sininen Skakdi pudisti päätään kivualiaasti.
”Kun palaat Klaaniin, sano, miten minä kuolin.”
Manu ei ottanut moista kuuleviin korviinsa.
”Sinähän skarrarrar tulet skarrarrar minun mukaani skarrarrar! En minä sinua siihen jätä.”
”En minä tästä selviä, mene sinä ilman minua. Feterrat voivat palata milloin hyvänsä.”
”Ja Makutain veljeskunnan Rahkshi-joukotkin”, Manu lisäsi voihkaisten. Guardian vilkaisi häneen kysyvästi ja sulki silmänsä.
”Minä ikään kuin soitin ne paikalle”, Makuta selitti.
”Mene nyt ja jätä minut!” Guartsu karjaisi niin lujaa kuin pystyi. Manu hätkähti ja otti askeleen taaksepäin. Sitten hän pudisti päätään.
”Sinä tulet mukaan. Minä tarvitsen sinua.”
Guardian oli hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Toistaisitko tuon uudestaan?”
”Minä tarvitsen sinua”, Manu sanoi hiljaa. ”Me tarvitsemme. Tongu ei voi lentää alusta ilman tarpeellista määrää miehistöä.”
Guardian katsoi Manua hetken ja purskahti sitten hysteeriseen nauruun.
”Hyvä on”, hän sanoi ja sylkäisi maahan. Verta pulppusi hänen kyljestään ja sitä kihosi hänen huulilleen. ”Kai minun on pakko tulla pitämään teistä huolta.”
Hän irrottautui kivuliaan näköisesti. Ääni, joka syntyi, kun liha vedetään metallia vasten, oli vastenmielinen. Guardian lankesi maahan päästyään irti, ja verinen piikki jäi törröttämään maasta kuin irvokas hammastikku, joka on työnnetty lihapalaseen.

Skakdi nousi maasta ja otti tukea Makutasta. Jälkimmäinen alkoi taluttaa edellistä pois paikalta, kun he näkivät ne: Rahkhsit lensivät saarta kohti. Niitä oli ainakin kaksikymmentä kappaletta, aivan tarpeeksi tekemään selvää kaksinkertaisesta määrästä Toia. Kun ne saisivat tietää, mitä saarella odotti, ne epäilemättä kutsuisivat apujoukkoja. Manu epäili, että Feterrat johtajineen lähtisivät käpälämäkeen ja jättäisivät saaren. Heidän tehtaansa oli mennyttä.

Manu asetteli Guardianin lepäämään puun runkoa vasten. Sitten hän otti palasen kangasta, jota löytyi metalliosien kasasta ja teki siitä tälle siteen. Seuraavaksi hän kiipesi puuhun tarkastelemaan tilannetta. Rahkshit olivat laskeutuneet raunioiden luokse. Manu oli huolissaan siitä, että Rahkshit saattaisivat tulla heidän kohdalleen, mikä olisi kohtalokasta.
Hän hypähti alas puusta ja istahti Guardianin viereen.
”Mitähän Zorakille mahtoi tapahtua?” hän mietti.
”Joko kuoli, tai sitten Feterrat pelastivat hänet”, Guartsu spekuloi ja yritti unohtaa kivun.
”Epäilen hänen kuolemaansa, Feterrat eivät varmaankaan antaisi hänen menehtyä.”
”Ehkä niin. Mutta ainahan sitä saa toivoa.”
Manu nyökkäsi synkeänä.

[spoil]Tongu laittoi minut silpomaan loppukohtausta hieman.[/spoil]

Ämkoon veljeskunnan tukikohta

Ahtaalla ja mullankatkuisella käytävällä parveilevat vihreät matoranit tekivät oitis tietä huomatessaan käytävää pitkin astelevan tumman hahmon. Johtaja Ämkoo oli viimein saapunut paikalle, ja vakavoitunut admin harppoi kiireesti kohti maanalaisen piilotukikohdan kokoushuonetta. Otlek ja Enki olivat jääneet adminin jälkeen, toinen hoitamaan Ämkoon ratsua ja toinen kätkemään juuri käytettyä tukikohdan salaista sisäänkäyntiä.

Kokoushuoneen ovi pamahti auki Ämkoon kiirehtiessä sisään. Hatarin lautaseinin varustetussa kynttilöiden valaisemassa huoneessa jo hetken odottaneet kolme matorania nousivat arvokkaasti seisomaan Ämkoon nähdessään, kumarsivat kevyesti ja istahtivat sitten takaisin alas. Niin teki myös Ämkoo. Sitten miekkamies uppoutui tutkimaan tämän ja kolmen matoranin välissä sijaitsevan pöydän päälle levitettyä karttaa ja siihen tehtyjä merkintöjä.

"Niitä tuntuu olevan paljon", Ämkoo murahti ja kurtisti kulmiaan.
"Näkyvät valloittavan saarta järjestelmällisesti rannalta käsin. Ovat lähettäneet tiedustelijoita joka suuntaan", selvitti keskimmäinen, Johtajana tunnettu matoran. Mustan kehon omaava vihreää naamiota kantava veljeskuntalainen kuulosti vierellään istuvien palvelijoidensa mielestä pahoittelevalta.
"Oletteko jo ilmoittaneet tästä Klaanille?" Ämkoo kysyi ja katsoi Johtajaa suoraan silmiin.
"Emme", matoran vastasi. "Ajattelin, että tahdot tehdä sen itse."
"Oletan, että olette kuitenkin tehneet valmistelut."
"Luonnollisesti", Johtaja sanoi ja viittoi kädellä toisen apurinsa suuntaan.

Johtajan vasemmalla puolella istuva Kaukau-kasvoinen turkoosi matoran oli koko tämän ajan pidellyt sylissään tiheäreikäistä mustaa häkkiä. Nyt matoran nosti häkin pöydälle, avasi sen ja nosti pöydälle häkin sisällä levänneen nyt äänekkäästi sirkuttavan olion.

"Kiitäjälintu", Ämkoo sanoi ääneen katsellessaan eteensä nostettua olentoa. "Fiksu valinta."

Pöydällä eestaas hyppelehtivä harmaa lintu oli muodoltaan kuin pieni ohjus. Siipiä sillä oli yhteensä kuusi, ja sen peräsintä koristi pieni äänenvaimentimella varustettu suihkumoottori. Rahin virtaviivainen vartalo päättyi verrattain pienikokoiseen päähän, jota koristivat tiukalla hihnalla kiinnitetyt lentäjänlasit. Linnun matala joskin leveä nokka avautui ja sulkeutui tasaisesti sen haukkoessa innostuneen näköisenä henkeä.

Johtajan oikealla puolella istuva mustaa Kakama-naamiota kantava keholtaan vaaleanvihreä matoran tarjosi Ämkoolle pienikokoisen nauhurin. Ämkoo nyökkäsi matoranille, otti nauhurin vastaan ja painoi sen reunaan sijoitettua pientä nappia. Sitten hän alkoi sanella.

- - -

Eipä aikaakaan kun viestillä varustettu kiitäjälintu lähetettiin matkaan tukikohdan edustalta. Ämkoo katseli mietteliäästi yli kolmensadan kilometrin tuntinopeudella taivaalle katoavan viestilinnun perään, kääntyi sitten takaisin kohti maan alle vievää käytävää ja lähti auttamaan valmisteluissa.

Aavalta mereltä Klaanin saarelle

Nidhiki vilkuili sivuilleen, katsoi eteensä ja ylöspäin. Mihin hän katsoikin, Nazorakeja ilmaantui esiin. Hänen mieleensä hiipi ajatus, ettei tästä selvitä taistelematta. Mutta miksi ihmeessä Nazorakit haluaisivat iskeä sinappialuksen kimppuun? Mitä oli tapahtunut Nidhikin poissaollessa? Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan, ja pamautti lähenevän Nazorakin kuoliaaksi haulikollaan.

Turaga onnistui keppinsä avulla läpäisemään tien ruumanluukulle. Omasta mielestään hän oli yhtä ketterä kuin Toanakin. Harmobod könysi esiin ruumasta kahden muun miehistön jäsenen kanssa. Harmobod ja kaksi matorania hyökkäsivät Nazorakien kimppuun huutaen raivokkaasti.
"Ei noista mitään hyötyä ole", Nidhiki mutisi, "täytynee taas kerran mennä itse."
Hän ampui muutamaa Nazorakia haulikollaan, ja iski lähelle päässeitä kepillään. Toinen miehistön jäsen makasi maassa loukkaantuneena, toista raateli kolme Nazorakia yhtä aikaa. Harmobod oli taistellut tiensä laivan kokkaan. Samassa laivan keskeltä pamahti Zamor-ammus, ja Nidhiki käännähti katsomaan paapuurin puolelle, mihin oli seilannut suuri sota-alus. Vanha papparainen näki myös pitkän, sinivalkoisen Toan suuri katana kädessään.
"Toivottavasti tuo hönelö osaa auttaa", Nidhiki huudahti Harmobodille sysätessään erään Nazorakin kauemmas kepillään.

Samassa jysähti taas. Uusia Zamor-ammussarjoja ammuttiin jatkuvasti Nazorakeja päin. Ei kauaa kestänyt, kun laivat olivat vieri vieren, ja Toa hyppäsi laivaan ja sivalsi samalla katanallaan Nazorakia. Toa iski tiensä Turagan luokse.
"Mitä teillä on kyydissä?" Toa kysyi.
"Kuka saamari sinä olet?"
"Olen Toa. Toa Hai."
"Mitä täällä on tapahtunut poissaollessani?"
"Ääh, liian pitkä tarina selittää... tämä taitaa kuitenkin olla kauppasaarto."
"Olemme kuitenkin pian Klaanissa, yritetään karistaa nuo ötökät pois kimpustamme."
"Teidän on parasta tulla laivaamme, Turaga", Hai sanoi. Nazorakeja ei ollut enää paljoa jäljellä, mutta ilmeisesti hänen mielessään kynti pelko lisäjoukoista.
"Ja en helkkuri tule! Mitä teidänkaltaistenne päässä liikkuu, kun tässä laivassa - TÄSSÄ LAIVASSA on kyydissä elintärkeää ravintoainetta!" Turaga hermostui. "Mene alukseesi ja pistä hinaukseen. Eivät nuo torakat saarelle tule."

Heidän saapuessaan rantaan, Nazorakit olivat häipyneet raivoavan Turagan laivalta. Sekä Nidhiki että Hai astuivat pois aluksistaan, mutta miehistöt jäivät laivoihin köyttämään tajuttomia Nazorakeja, joita oli muutama. Kahden tusinan Nazorakin hyökkäyksestä oli selvitty, liekö sitten onnella vai Hain nopealla saapumisella apuun.
"Saanko kysyä, mitä tuossa laivassa on niin elintärkeää?" Hai kysyi väsyneenä.
"TURKANEN-sinappia. Ei tässä maailmassa muuta elintärkeää olekaan", Nidhiki sanoi hymyssä suin. "Saat tietysti korvaukseksi pari kymmentä purkkia tästä avustasi."
Turaga Nidhiki lähti kulkemaan kohti Klaanin linnaketta väsynein jaloin, mutta onnellisena siitä, että sinappi oli saatu pelastettua.

[spoil]Manu silpoi viime Nynrah-viestinsä lopun ristiriitaisuuksien takia. Ette ole lukeneet sitä ettekä muista siitä mitään.

Tämän alussa on uusi versio.[/spoil]

Nynrah, raunioituneen Takomon edusta



Valtavan räjähdyksen paineaalto heitti Keetongun ja Matoranit selälleen. He olivat katselleet Zorakin rautarobotti-imperiumin tuhoa kaikessa rauhassa kahden betonilohkareen välistä. Kaiken tehtaissa koetun ahdistuksen jälkeen oli hauskaa nähdä sen tornien ja sulattamoiden luhistuvan punaista auringonlaskua vasten. He eivät olleet kuitenkaan odottaneet veden ja virran lisäksi pommeja.

”Ternok, mikä oli se musta möykky, joka sinulla oli kun hyökkäsitte pannuhuoneeseen”, Tongu kysyi selvittyään tällistä.
”Taisi olla merimiina, pomo”, Ternok vastasi.
”Ja minne sinä jätit sen?”
”Taisi jäädä pannuhuoneeseen. Piti paeta veli Feterraan, tiedäthän.”
”Eikö olisi parAAAGPXLFT.”

Tongu, G on loukkaantunut. Joku räjähti. Olemme takomon puoleisella rannalla lähellä jokea, joka näemmä palasi. Feterrat pakenivat tulvaa. Tarvitsemme apua.

Aaargh. Joo. Tulen. Tiedätkö, nuo mieliyllätykset tuntuvat siltä, kun joku ampuisi Kalmahin Uruilla pääni sisällä.

Ah, olen pahoillani.

”Eversti on pulassa, pojat”, Tongu sanoi, nousi ja otti Matoranit harteilleen, ”Ja nyt hän on minulle taas yhden pelastamisen velkaa”. Keltainen jättiläinen otti paikalle lentäneen rautapalkin ja käyttäen sitä vipuvartena hän vieritti kaksi suurta lohkaretta Takomoon vievään lisäuomaan sillaksi. Hän hyppi niitä pitkin toiselle puolelle ja lähti joentörmää pitkin kohti viidakkoa. Väsymyksestä huolimatta hän otti pitkiä harppauksia ja näkikin pian Manfredin tähyilevän taivasta puusta käsin. Makuta laskeutui alas ja opasti Tongun puuta vasten lepäävän Adminin luo. Manu kertoi pilapuhelu-välikohtauksesta ja Rahkshi-partiosta.

”Ai jai”, Tongu sanoi ja tutki Guardianin sidottua kylkeä, ”Mutta kyllä minä sanoisin tätä positiiviseksi kehitykseksi. Zorakin imperiumi taitaa olla lopussa eikä meitä ammuta.”
”Sinun kyljessäsi ei olekaan arkistomyyrän mentävää aukkoa”, G vastasi vaivoin.
”No mutta, kai te olette kuulleet ”keltaisten jättiläisten” parannuskyvyistä?” Tongu kysyi ja työnsi kouransa yhteen kylkipanssarinsa halkeamaan. Ku hän veti sen takaisin, käsi oli yltä päältä kellertävässä rasvassa. Tongu siveli sitä Guardianin kyljessä olevaan haavaan. Lääke kirveli ensin, mutta mikroskoopilla olisi voinut havaita arpeutumisen jo alkaneen. Hoidettuaan haavaa kykynsä mukaan Keetongu pisti siteen takaisin paikoilleen, pyyhki kätensä aluskasvillisuuteen ja nosti Gurvanan olkapäälleen. Matoranit kävelivät heidän vierellään.

”Meidän lienee parasta pysyä piilossa”, Manu sanoi kun he kävelivät kohti järveä, missä Takomo oli joskus sijainnut, ”Rahkshien takia ja muutenkin. Epäilen, josko Feterroja voidaan hukuttaa. Onko meillä sopivaa lentopeliä?”

”Eipä ole ei”, Keetongu vastasi synkeästi, ”Noissa joen toisella puolella olevissa varastoissa on tilaamani aluksen runko. Se on kuulemma loistavaa tekoa, mutta siinä ei ole moottoreita, navigointilaitteistoa tai muuta elintärkeää. Mutta sen on puinen, ja ajattelimme, että voimme laskea koskea merelle asti ja soutaa Kirikori toisen raadolle. Sieltä saamme tarvittavat lentotarvikkeet. Meidän tuskin kannattaa ryhtyä patikoimaan ilman päämäärää.”

”Vai niin. Onko missään siltaa tai vastaavaa? Virta on kova, eikä ainakaan Geverstistä ole uimariksi”, Manu kysyi ja katseli läheneviä varastorakennuksia metsän suojasta.

”Minä taisin ikään kuin rikkoa ne”, Tongu vastasi. Joesta oli tullut vihollinen.

Nui-Koro, "Tämähän näyttää vähän majatalolta, vai mitä tyypit?"



Kaikki kolme klaanilaista näyttivät hieman eksyneiltä suurehkossa aulassa. Jokin sen paikan sisustuksessa vain hieman karmi poppoota. Mitä luultavimmin olkikaton palkeista roikkuvat rumat lamput, jotka muistuttivat/olivat silakkarahinpuolikkaita puettuna mekkoon tai seinälle ripustettu villisian irvistävä ja yksisilmäinen pärstä aiheuttivat oudot tuntemukset ja sisustussilmän puistatukset.

Kuitenkin nurkassa seisovan pienen punaisen pöydän äärelle oli kerääntynyt joukko Matoralaisia keskustelemaan niitä näitä, ja takkatulen räiskyessä tunnelma oli hieman kuin kotoisassa Klaanin kahviossa.

Sosiaalisesti lahjakkaana (hänen sanansa)/hieman tungettelevana (Kepen sanat) tapauksena Snowman meni tiskin luo hoitamaan yösijan varaamisen. Hän katseli lämpimästi hymyillen tiskiä, johon sai vedettyä pieniä raiteita pitkin toisen "kerroksen" pidemmille asiakkaille. Tätä ominaisuutta hyödynnettiin, ja kultasininen, suurta Rauta kasvoillaan kantava Matoralainen hyppäsi vielä korokkeen päälle. Nyt asiakas ja työntekijä saattoivat katsella toisiaan kasvotusten tiskin eri puolilta ilman kyseistä universumia kiusaavaa pituusongelmaa.
"Hei vaan. Tahtoisin varata yösijan yhdeksi yöksi. Kolmelle, kiitos."
"Asia selvä. Tahdotteko myös mannermaisen kuuluisan ja maistuvan aamiaisemme vain kolmen rattaan lisähintaan per naamio?" Matoralainen vastasi äänensävyyn, joka ei saanut mannermaisen kuuluisaa ja maistuvaa aamiaista kuulostamaan niin houkuttelevalta kuin se ehkä yritti.
"Ai että tahdommeko" Snowie hihkaisi kuitenkin innoissaan.
"No tahdotteko?"
"...eh. Joo?"

Taaempana Kepe pyöräytti silmiään.

Hetken kuluttua kolmikko kapusi hieman epäluuloisen näköinen Make etunenässään puisia rappuja ylös, etsien huonetta numero 27. Tai 21, kukaan ei oikein ollut varma siitä, mitä avaimenperässä luki. Ainakaan täkäläisten Matoralaisten kaiverruspuukot eivät olleet turhan teräviä.

Hetken kulutta kolmikko petasi vuoteitaan huoneessa 25.

Peittojen välistä he vielä toivottelivat toisilleen hyviä öitä.
"Kauniita unia, kaverit."
"Juu, nukkukaa makoisasti. Huomenna on paljon vanhoja kirjoituksia tutkittavana."
"Hih hei."
"..."
"..."
"Öitä."
"Öitä."
"Öitä."

Outo tila

Dox näki taas Kädet.

Majatalo, Nui-Koro

Kepe yskäisi.

Bio-Klaanin saari, luola

Vanhukset Welsix ja Olthal tallustivat poispäin kokoontumispisteeltä. Palaveri oli ollut lähinnä kertaava tilannekatsaus, mutta ilmeisesti pian aloitettaisiin hyökkäys Klaanin linnakkeeseen. Kuitenkin kaksi veteraani-Zyglakia kommetoivat hieman paheksuvaan sävyyn operaation johtajia.

Pian he pääsivätkin erääseen yleisimmistä puheenaiheistaan, eli "nuoren johtajan vaisuun puolisoon", Alinneliin. Kahden vanhuksen harmiksi tämä "vaisu" Zyglak sattui olemaan kuulomatkan päässä, eikä edes oikeastaan ollut niinkän vaisu kuin lyhytpinnainen ja tuliluontoinen.

Ja Welsix ja Olthal, "vanhat jäärät", saivatkin kuulla kunniansa.

Hetken kuluttua, kun Alinnel oli jo lopettanut "kurinpalautuksensa", Vasell-niminen naaras-Zyglak liittyi hänen seuraansa. Alinnel kihisi vieläkin, mutta Vasell tunsi Alinnelin vuosien takaa, ja tiesi tämän paitsi suuttuvan, myös leppyvän nopeasti.

Vasell hymyili ystävälleen.
"Oli jo aikakin, että joku pistää nuo vanhukset hiljaisiksi. Edes viideksi minuutiksi."
"Kiitosta, inhottaa moinen tyhjänpäiväinen jauhanta."
"Mutta muista kuitenkin, että pitää 'senioreillakin' olla hupinsa."
Alinnel virnisti Vasellille. Hän tiesi, että jos äärimmäisen kurinalaiselta Vasellilta irotsi hymy ja ystävällisiä sanoja, ne todella tarkoittivat jotain.

[spoil]Vinkki: käytä kuulokkeita (musiikkiin saa paremman laadun kuuntelemalla YouTubessa) ja lue tämä viesti pimeässä. Ihan vain tunnelman vuoksi.[/spoil]

Saari, pimeä käytävä maan alla



Abzumo ja Harmaa Aine kävelivät pitkin kivistä, pimeää käytävää ainoana valonaan pieni salamapallo, joka leijui välillä heidän taakseen ja taas eteen pysyen koko ajan heidän vauhdissaan. Käytävissä oli nyt puisia tukipilareita, jotka mitä ilmeisimmin pitivät pystyssä koko rakennelmaa. He eivät olleet täysin perillä siitä, mihin olivat tulleet, sillä he olivat ohittaneet jo ainakin kolme risteystä. Yhtäkään soihtua ei ollut sytytetty, mikä oli tietysti odotettavissa, koska ketään ei tuntunut olevan paikalla. Silti Abzumo oli näkevinään ylimääräisiä varjoja valopallon kajossa, mutta ne saattoivat aiheutua valaistuksen suunnasta ja valonlähteen pallomaisuudesta.

He kävelivät jälleen uusiin portaisiin, jotka tällä kertaa veivät alaspäin. Portaat olivat risteyksen eteenpäin vievä haara. Sekä vasemmalle että oikealle johti portaaton käytävä.
”Jatkammeko yhä eteenpäin?” Zumo kysyi tylsistyneenä. Aine taas ei ollut yhtään tylsistynyt. Pimeydessä oli jotain outoa, jotain luonnotonta. Ja heidän takaansa kuului epäilyttävää rapinaa.
”Jatketaan vain”, Aine sanoi. ”Kuuletteko te muuten jotakin?”
”Minä en kuule mitään. Ehkä sinä kuulet ääniä päässäsi, rakas Aine?”
Aine ei vakuuttunut.

He jatkoivat portaissa – mikä oli luonnollisesti vaikeampi maasto kulkea rullaluistimilla. Valopallon himmeä valo ei paljastanut, että portailla retkotti jotain, ja Zumo kompastui siihen. Hän lensi portaat alas ja iski päänsä lattiaan. Voihkaisten hän nousi ylös ja katsoi, mihin oli kompastunut. Aine ei ollut liikahtanut paikaltaan, johon oli jäänyt Zumon kompastuessa. Hän katsoi ruumista, joka makasi portailla pää portaiden alapäätä kohti. Zumokin oli yllättynyt tapauksesta. Ruumis kuului Matoranille. Se oli Po-Matoranin, ja sen päällä oli runsaasti kuivunutta verta. Murtuneet naamionpalat lattialla ja tyhjät silmäkuopat näyttivät Aineen mielestä kammottavilta. Veri kieli siitä, ettei ruumis voinut olla kovin vanha.

”Mmmmmistä tuo tuli?” Aine sanoi ja yritti peittää järkytystä äänessään. Abzumo hiveli leukaansa kiinnostuneena.
”Ruumissss kertoo, että täällä on joku – tai jokin, tai ainakin on ollut.”
”Niinpä tuo tai-taitaa tehdä…”
”Jatkakaamme eteenpäin.”
He jatkoivat portaiden jälkeiseen käytävään jättäen ruumiin taakseen. Pian vastaan tuli puinen ovi, jonka kahvaan Abzumo tarttuikin hetimiten. Aine kuuli karmivan narahduksen, kun ovi avautui. Pimeä huone valaistui pallon mentyä sisään, sillä se oli pieni komero, joka riitti vangitsemaan kaiken valon. Abzumo katsahti seinälle, jossa oli kiinnitettynä soihtu, ja sytytti sen. Valopallon hän kadotti, astui sitten sisään Aine vanavedessään ja sulki oven takanaan. Hän katseli ympärilleen ehkäpä kahdenkymmenenviiden neliömetrin alaisessa huoneessa. Joka seinää verhosi hyllyrivi, ja hyllyt olivat täynnä tavaraa, joihin ei ollut pölykerroksien paksuudesta päätellen koskettu vuosikausiin. Keskellä huonetta oli pieni kirjoituspöytä. Sen päällä ei ollut muuta kuin pölyä ja mustepullo, joka oli tahmautunut kiinni pöytään hämähäkinseittien ja rihmojen verhottua sen.

Harmaa Aine tutkiskeli vasemmanpuoleista hyllyä ovelta katsottuna Zumon katsellessa oikeanpuoleista. Vasen hyllykkö sisälsi monenlaisia esineitä patsaista hopeaisiin astioihin ja pieniin lippaisiin, jotka sisälsivät koruja. Hyllyn takimmaisista syövereistä Aine löysi myös rahaa muutaman rattaan verran. Abzumon puolella hyllyllä oli kirjoja ja paperikääröjä. Hänen mielenkiintonsa herätti jakoavaimella lävistetty opus, joka oli paiskattu muiden kirjojen taakse. Hän katseli hetken kirjoja kiinnostusta tuntematta, kunnes löysi käärön, jossa luki: ”Atheonille uhraaminen”. Silloin hänen mielenkiintonsa heräsi.
”Mitä siinä on?” Aine kysyi. Zumo heilautti käsiään vähäpätöisyyttä ilmaisten, mutta alkoi lukea tekstiä.

Atheon on jumalistamme armottomin ja anteeksiantamattomin. Hän vartioi tuonpuoleista ja rankaisee niitä, jotka hänelle uhrataan Athin nimeen. Tässä käärössä on ohjeita uhrilahjan toimittamiseen, jotta Athin pyhyys säilyisi ja
Teksti loppui. Siitä puuttui osa. Abzumo kohotti kulmaansa huomatessaan, että joku oli selvästi polttanut kääröä. Hän selasi kääröä eteenpäin.
ri on myös syytä sitoa alttariin prototeräsketjuilla. Viimeisessä vaiheessa katuminen on mahdotonta, sillä Atheon on jo läsnä. Hän ottaa suoraan vastaan uhrin auki sivalletun kurkun kautta ulos tulevan sielun. Viilto on tehtävä oikeanlaisella uhriveitsellä, jolle on pyhä isä antanut siunauksensa. Myös sapeli kelpaa, jos tarkoituksena on iskeä pää irti heti.

Abzumo heitti käärön menemään. Millaista roskaa. Sieluja ja pyhyyttä. Harmaa Aine oli saanut tutkittua myös ovea vastapäätä olevan kaapin. Se oli sisältänyt louhimistyökaluja, joilla olisi voinut jatkaa tunneleita. Aine oli kuulevinaan vinkaisun laskiessaan kuokan takaisin hyllylle. Hän vilkaisi sen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Abzumo katseli häntä kuin hän olisi ollut hullu.
Ehkä minä hieman olenkin, Aine mietti. He avasivat huoneen oven ja poistuivat. Zumo sytytti pallosalamansa jälleen. He nousivat kiviset portaat takaisin ylös ja katselivat jälleen risteytyvää käytävää. Jostain kuului naismaisen äänen heikkoa vaikerrusta. Harmaan Aineen läpi olisi kulkenut puistatus, ellei hän olisi ollut androidi. Zumo nyrpisti nenäänsä.
”Haissseeko täällä palaneen käry?” hän kysyi.
”Ehkäpä… se johtuu laavasta?” Aine vastasi. Kumpikin tiesi, että laavavirta oli jo kilometrien päässä.

He jatkoivat oikeanpuoleiseen käytävään. Pian vastaan tuli toinen samankaltainen ovi. Aine katsoi Abzumon olan takaa, kun Makuta avasi oven. Hänen näkökenttänsä sumeni hetkeksi oven avauduttua.
”Mikä sssinua vaivaa?” Abzumo kysyi närkästyneesti. ”Olisssiko minun pitänyt jättää ssssinut laivaan?”
”Ei, ei suinkaan”, Aine sanoi värisevällä äänellä. ”Tässä paikassa vain on jotain… jotain, mikä saa selkäpiini karmimaan.”
Abzumo kohautti harteitaan ja jatkoi huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, joka päällä seisoa törrötti yksinäinen, palava kynttilä. Aivan kuin joku olisi sytyttänyt sen vastikään. Abzumo katseli huonetta huolestuneena. Oliko heillä sittenkin seuraa synkissä käytävissä? Huoneessa oli kolme muuta ovea sen lisäksi, josta he olivat tulleet. Aine laittoi oven kiinni – varmuuden vuoksi. Zumo oli jälleen kuulevinaan kalahtelevia ääniä, kuin puukeppiä olisi isketty kiveä vasten. Ääni oli hyvin vaimea. Palaneen käry haiskahti voimakkaana. Zumo uskaltautui valaisemaan huonetta hieman lisää sytyttämällä seinillä olevat kaksi soihtua.

Nyt he näkivätkin huoneen kunnolla. Keskellä seinää, joka oli vastapäätä heidän tulosuuntaansa, oli puinen ovi, samanlainen kuin muutkin ovet. Myös toiset kaksi ovea olivat keskellä seinää, samoin ovi, josta he olivat tulleet. Kaksin puolin heidän vastapäistään ovea oli kirjahyllyjä. Pöytä, jolla kynttilä seisoi, oli vasemmanpuoleisen seinän oven vieressä. Toisella puolella kyseistä ovea oli soihtu, jonka Zumo oli sytyttänyt. Sitä vastapäätä oli taulu, jonka yksityiskohtia he eivät erottaneet synkässä valaistuksessa. Pöytää vastapäätä oli toinen soihtu, mutta ne ja kynttilä eivät riittäneet valaisemaan jokaista pimeää soppea.

Zumo vilkaisi, mitä muuta pöydällä oli. Vanha, pölyinen käärö oli kynttilän vieressä, hyvä, ettei syttynyt liekkeihin kynttilän kuumentaessa ympäristöään. Aine otti käärön ja yritti lukea sitä soihdun valossa.
”Tässä… tässä on lista. Siinä luetellaan… joitain… vientituotteita?”
”Pyh”, Zumo sanoi ja heilautti kädellään Ainetta kohti kääntyen maalausta päin. Hän loi valopallon jälleen valaisemaan hieman tarkemmin. Maalaus esitti jonkinlaista synkeää olentoa, jolla oli demoniset siivet – Samanlaiset kuin minulla… ja Makuta Nuilla, Zumo pohti. Olento oli melko massiivinen, punamusta väritykseltään. Sillä oli kasvoillaan rautainen naamio, josta kasvoi myös sarvet, ja naamion silmäaukoista hohti aavemaista punaa. Ei vain kuvassa, vaan Abzumosta näytti, kuin taulussa olisi ollut oikeasti himmeää hehkua. Hahmo taulussa piteli käsissään viikatetta. Taustalla oli musta alue, josta saattoi erottaa heikosti pylväitä. Pylväsrakennelman keskellä seisovaa demonia Abzumo ei tunnistanut nähneensä koskaan aiemmin, vaikka oli vieraillut Athin temppelissä saarella, jossa hän oli vanginnut sen kirotun Matoran Bartaxin. Hän kääntyi pois kuvasta, ja valopallo sammui. Aine oli näkevinään silmien hehkuvan vielä sen jälkeenkin, kun valo oli sammunut.

Abzumo päätti avata seuraavan oven: oven, joka oli demonisen maalauksen vieressä. Hän nosti kätensä kahvalle, antoi sen hitaasti painua alaspäin kahvan naristessa ja veti sitten oven hitaasti auki. Aine pelkäsi katsoa, mitä siellä oli. Huoneeseen ei kuitenkaan nähnyt. Aine luisteli lähemmäs Zumoa, joka loi valopallon sisään huoneeseen. Ensimmäisenä aineen huomio kiinnittyi lattiaan keskellä huonetta. Siinä lojui kasa ruumiita. Suurin osa oli Toia, mutta myös Matoraneja näkyi siellä täällä. Koko huone lainehti tuoreessa veressä.

Aine vilkaisi järkyttyneenä Abzumoa. Tämän kasvot olivat kivenkovat, mutta pieni järkytyksen pilkahdus oli havaittavissa tämän silmissä. Sitten sekin katosi. Abzumo astahti huoneeseen. Aine tyytyi tuijottamaan ruumiskasaa ovensuusta. Valopallo valaisi huoneen, ja Zumo tarkasteli sitä kokonaisuudessa. Huone oli pelkkää kiveä. Yhtäkään puista tukipalkkia ei ollut. Keskellä oli syvennys, joka aiheutti sen, että verta ei ollut huoneen reunamilla. Toain ja Matorain kuolleet katseet olivat tyhjät. Monilla Toista ei ollut panssarinpalastakaan yllään, ja jokaiselta huoneessa olevalta ruumiilta oli riistetty kanohi. Ruumiita oli silvottu pienemmiksi palasiksi, joista suurin osa oli ihonriekaleen tai parin varassa kiinni entisessä omistajassaan. Zumo katseli irvokasta näkyä hetken, kääntyi sitten takaisin ovelle ja astui kynnyksen yli. Aine sulki oven kiireesti. Zumo pudisti päätään ja avasi toisen oven. Huone oli samanlainen, mutta tyhjä. Se oli täysin typötyhjä, vain hämähäkit olivat saaneet valtaa. Kolmas ovi johti uuteen käytävään. Abzumo ja Aine astuivat sisään jännittyneinä.

Käytävä oli pidempi, kuin he olivat odottaneet. Keskellä käytävää valopallon tuomassa valossa he ehtivät huomata pitkin pituuttaan makaavan ruumiin, ennen kuin kompastuivat siihen. Se makasi käytävässä poikittain ja sen yli oli astuttava, jos halusi eteenpäin. Abzumo kyykistyi ruumiin viereen tarkastelemaan, mikä se oli tappanut. Ruumis oli Toan kokoinen ja muotoinen sekä täysin tunnistamaton: se oli palanut melkein kokonaan mustaksi, ja sieltä, mistä se ei ollut musta, se oli punainen ja verinen. Ruumis haisi vahvasti palaneelta.
”Mikä tekee tällaista jälkeä?” Aine pohti puoliääneen.
”Joku, tai jokin, on…” Abzumo aloitti.
”… polttanut sen?” Aine jatkoi.
”Mitä ilmeisssimmin”, Zumo totesi.
”Ja entä ne ruumiit siellä huoneessa…”
”Jos emme puhu niistä”, Abzumo kuiskasi. Aine kuuli hänen sihisevän äänensä viiltävän ilmaa kuin ruoska ja päätti olla mainitsematta ruumiita.
”Jos puhumme ruumiista, minä saatan tulla murhanhimoisssselle tuulelle, yssstävä rakasss.”
”Y-ymmärrän.”
”Ei, et sinä taida. Jatkakaamme eteenpäin.”
He jättivät uhrin lojumaan lattialle.

Käytävän päässä oli uusi ovi. Abzumo avasi sen entistä enemmän varuillaan. Missä vain saattaisi vaania vihollinen, joka oli teurastanut Toat ja Matoranit. Oven takana ei ollut vihollista. Eikä siellä ollut mitään muutakaan. Sen takana oli vain synkkää pimeyttä. Abzumo oli astunut mustuuteen. Valopallon tuottamat valonsäteet katosivat synkkyyteen kuin muste imupaperiin. Paitsi, että tämä imupaperi ei vettynyt täyteen. Abzumo kulki hetken ajan eteenpäin. Hän oli nyt täysin pimeässä keskellä ei mitään. Sitten hän kääntyi ympäri. Aineen kasvot tuijottivat valopallon vieressä oviaukon lähellä. Makuta hiippaili takaisin kätyrinsä luokse ja astui oven toiselle puolelle. Aine ei kuullut pientä huokaisua, joka pääsi Makutan keuhkoista; hänellä oli liian kiire sulkea ovi, joka johti ei minnekään.

”Siellä…” Abzumo kuiskasi. Aine odotti hieman peloissaan.
”Mitä siellä oli?” hän kysyi jännittyneenä.
”Ei… mitään”, Abzumo myönsi. ”Ja sehän tässä karmivaa onkin.”
”Ei… mitään…” Aine sanoi katkonaisesti. Abzumo nyökkäsi. Hän huohotti hetken, ja sai sitten itsehillintänsä takaisin.
”No niin, vätys. Eteenpäin, meillä on töitä.”
”Eh, mitä, tarkalleen?”
”Minä etsin erästä esinettä. Se joko on täällä, tai sitten ei. Ja minulla on vahva epäilys, että sssssse on.” Aine ei kyseenalaistanut. He jatkoivat käytävään. Käytävän toiseen päähän päästyään Aine tajusi jotain: poltettu ruumis oli poissa.

Varastohuone, Ämkoon veljeskunnan tukikohta

Maan alla levittäytyvä pölyn täyttämä huone oli hämärä ja tunkkainen. Sen seinustoja koristivat mitä moninaisimmat aseet, puiset laatikot ja jokuset ruutitynnyrit. Tämän huoneen keskellä seisoi Ämkoo. Vierellään veljeskunnan johtajalla oli kaksi matoran-apulaista, jotka vuoron perään ojentelivat päällikölleen erinäisiä asioita.

Ämkoo puki parasta aikaa päällensä harmaasta nahasta valmistettua edestä avonaista lannepanssaria. Pitkä vaatekappale ylsi hieman adminin polvien alapuolelle, ja materiaalin kestävyyden johdosta se suojaisi miekkasankarin jalkoja varsin tehokkaasti erilaisilta iskuilta. Nahkavaatteen eteen oli ommeltu tummanvihreä kevyin kirjailuin koristeltu liinavaate, joka peitti panssarin avonaisen etuosan.

"Jos ne pirut valloittavat tätä saarta, on vain ajan kysymys milloin niiden lennosto hyökkää Klaaniin", Ämkoo pohti pukeutuessaan. Samalla hän kiskoi ylleen toisen matoranin tarjoaman verenpunaisen hihattoman tunikan. Vaatteen väri toistui adminin hehkuvassa energiakourassa, ja yhdistelmä oli arvatenkin tarkoituksellinen.

"Vaikkemme ole vielä täysin paljastuneet viholliselle, meidän on päästävä pois täältä mahdollisimman pian", jatkoi Ämkoo miettimistään. "Torakat löytävät piilotukikohtamme ennen pitkää, emmekä kykene taistelemaan pitkään niitä kirottuja vastaan ilman yllätyksen suomaa etua..."

Ämkoon hohkaava energiakäsi syttyi täyteen loistoonsa tämän poimiessa vasemmalla puolellaan seisovan matoranin käsistä paksusta tummanharmaasta kankaasta tehdyn viitan. Viitta oli paljolti raskaampi kuin Ämkoon yleensä käyttämät, eikä se sisältänyt huppua. Viitan kaulus oli valmistettu mustasta ja karheasta turkiksesta, ja vaatekappale ylsi miltei kantajansa nilkkoihin asti adminin puettua sen ylleen.

"Voimme kääntää tämän tilanteen eduksemme ainoastaan tekemällä itse ensimmäisen siirron."

Matoranit auttoivat johtajansa ylle tämän vasemman olkapään peittävän ruskean olkasuojan. Joskus kokonaiseen nahkahaarniskaan kuulunut kappale kiinnittyi Ämkoon kehoon paksulla nahkahihnalla, joka jatkui Ämkoon rintakehän yli. Hetken kuluttua viittamiehen rintaa koristivat useat erilaiset nahkaremmit, jotka yhdessä muodostivat epätavallisen, joskin kevyen, panssarin.

Lopuksi Ämkoo kiinnitti vielä yhden remmin vyötäisilleen miekkansa huotraa varten. Pian Alku roikkuikin omistajansa kehon vasemmalla puolella, miekan kahvan päätä koristavan punaisen jalokiven loistaessa kirkkaana pimeässä huoneessa. Näytti miltei siltä kuin Ämkoon sielussa kytevä taistelutahto olisi herättämässä miekan henkiin.

Veljeskunnan johtaja nyökkäsi kahdelle alamaiselleen ja matoranit poistuivat. Ämkoo jäi hetkeksi seisomaan huoneen pimeyteen, korjasi hieman viittansa asentoa ja lähti sitten itsekin.

[spoiler=Ehe.]Olen tosissani pahoillani, minä en muista, mistä minä olen tämän pätkän pohdintaosion vahingossa plagioinut. Se on vain yksinkertaisesti liian tuttu. Mutta kertokaa joku ihmeessä, mistä mieleni sen on lainannut. [/spoiler]

Bio-Klaanin saari, luoteisrannikko



Kivimurskan ja hiiltyneiden puiden keskeltä nousi savua. Talonrauniot ja kaadetut aidat peittivät parinkymmenen neliömetrin alueen, sen jälkeen alkoi joko autio tundra tai vaahtoipäiden täyttämä meri. Kuolleen kylän keskellä liikkui parikymmentä hahmoa, jotka osoittelivat eri suuntiin kantamillaan metalliaseilla.

Nazorakit liikkuivat järjestelmällisesti vahinkoja tutkien. Teräväkyntiset hyönteisjalat jättivät jälkensä hiiltyneisiin kodinrippeisiin ja potkivat syrjään entiset arjen pikku esineet, jotka olivat nyt osa murhenäytelmää.

Suuri sininen viitta maata laahaten ja pölyä ilmaan nostaen Amiraali 002 linkutti muuannen paikallaan seisovan seinän viereen ja katsoi sen lasittoman ikkunan läpi. Toisella puolen jatkui samaa lohdutonta näkyä, aina rantakallioille asti. Hän pudisti päätään alkeelliselle infrastruktuurille, ja kääntyi muita pitemmän Nazorakin puoleen.
"Paljon ilmoititkaan ruumita löytyneen?" Amiraali kysyi Eversti 437:lta katsellen ympärillään savuavaa entistä kylää.
"Neljä, sir." kyborgitorakka vastasi asialliseen sävyyn.
"Hmh", Amiraali päästi arvoituksellisen äänen ja lisäsi itseään seuraavalle sinibarettiselle torakalle: "Kirjoita se raporttiin."

Nuori Nazorak kirjoitti luvun paperiin. Neljä.

Hän painoi kynän päätä ja kirjoituskärki vetäytyi sisään. Hänen olisi pitänyt sulkea kansio viimeisteltyään raportin, mutta jäi tuijottamaan äsken piirtämäänsä numeroa. Neljä.

Ylikersantti 1034 koetti saada ajatukset pois mielestään, epäonnistuen siinä kuitenkin surkeasti.

Ennen heillä oli elämät. He tekivät työtä, puhuivat ystävilleen. Nyt he olivat neljä. Neljä sodan uhria, neljä ruumista. He olivat numero.

1034 suoristi hattuaan ja koetti olla katsomatta takavasemmalleen, jossa tiesi yhden kuolleen Matoralaisen makaavan.

Nyt he ovat numero. Ennen heillä oli nimet.

Seuraavaa ajatustaan 1034 erityisesti pelkäsi. Hän tiesi sen olevan kielletty.

Millaista on elää nimen kanssa?

Sinihattuisen torakan ajatus kuitenkin keskeytyi, kun Amiraalin puheille kipitti muuannen kiireisen näköinen, lyhyenläntä Nazorak
"Sir! Sir!"
Laivastoa komentava 002 kääntyi tulokasta kohti ja kohotti kulmiaan laiskan kysyvästi.
"Sain kaapattua hätäviestin, sir. Se lähetettiin kukkuloilta, vajaan kilometrin päästä länteen."
Amiraalin ilme muuttui kiinnostuneemmaksi.
"Tahdotteko minun virittävän oikealle taajuudelle. sir?"
"Olisin kiitollinen."
Lyhyt torakka painoi mukanaan olevan metallilaatikon kyljessä olevaa nappulaa, käänsi erästä mittaria, ja pian pienet kaittumiet päästivät ilmoille kohisevaa keskustelua.
"...a olette varmoja, että ne ovat Nazorakit? Eihän laivasto ole ampunut laukaustakaan Harmaansaaren länsipuolella, ja nyt sanot, että mokomat olisivat aloittaneet täysimittaisen tykistökeskityksen asutuskeskukseen?"
"Aivan varmoja, herra Paaco. Pääsimme hädin tuskin evakkoon. Muodostimme radioyhteyden heti, kun pääsimme turvallisen välimatkan päähän."

Muutama paikalle tullut Nazorak virnisti sanalle "turvallinen".

"Hyvä on, lähetämme jonkun vastaan. Koettakaa päästä Mt. Ämkoon luo, sinne torakoiden on vaikeampi seurata."
"Hyvä on. Pidämme jatkuvan yhteyden yllä."

Radioa käyttelevä torakka aloitti puhumisen.
"Lähetämmekö miehiä joukkion perään, sir?"
"Emme." Amiraali vastasi rauhallisesti. "Muodostakaa yhteys Rautasiipeen."
"Sir?"
Amiraali ei vastannut.

Tilannetta hämillään seuraava 1034 ei tiennyt, mitä Amiraali aikoi, ja katseli kun hänen esimiehensä nilkutti hieman syrjemmälle radiopuhelimen kanssa. Hetken kuluttua meren suunnalta kuului yksi, valtaisa jysäys. Sitä seurasi ulina ja sen jälkeen idässä mosahti oikein kunnolla.

Amiraali käski kääntää taas Klaanin ja evakkojen käyttämälle kanavalle. Keskustelu oli kuitenkin muuttunut sangen yksipuoliseksi.
"Haloo? Kuuluuko mitään? Hei? Haloo? Haloo?"
Hetken hiljaisuus.
"Pomo, taisimme menettää Va-Ba-Koron."

Nui-Koro

Kepe, Snowie ja Make heräsivät anivarhain. He eivät olleet saaneet nukuttua kunnolla, sillä markkinahuuma ja mekkala oli jatkunut pitkälle yöhön. Nyt aamulla mukulakivin päällystetyillä teillä kulki vain rottia, koiria ja muutama vartija rutiinikierroksillaan.

Aamu-usva peitti katedraalin koristeellisen tornin harmaasta kivestä rakennetun huipun. Ilma oli vielä kolea ja utuinen kun kolmikko saapui puiselle, suurelle ovelle, jolta he edellisenä päivänä olivat kääntyneet. Talonmies, tai kuka ovesta vastuussa olikaan, oli jo avannut sen ja kolmikko pääsi sisään, lämpimämpään, muttei kuitenkaan yhtään uneliaampaan ilmaan. Punainen matto kulki halki tilavan, tyhjän eteishallin, jonka seinustoilla roikkui maalauksia ja pienillä pöydillä oli antiikkivaaseja. Valokivinen kattokruunu valaisi huonetta. Kyltti ovenpielessä kehotti hiljaisuuteen.

Hallista lähti kolme käytävää; yksi suoraan eteenpäin, katedraalin kirkko-osaan. Jättimäinen Mata Nui -lasimaalaus paistoi ovesta hallinkin puolelle. Kaksi symmetristä sivukäytävää haarautuivat rakennuksen muihin osiin. Vasemmanpuoleisen yläpuolella roikkuneessa kyltissä luki kultakirjaimin niin "Kirjasto" kuin "Pormestarin toimisto":kin.

"Liekö hän paikalla näin aikaisin aamulla", Kepe epäili.

Hän oli. Tämän sihteeri päästi klaanilaiset hänen pakeilleen, sillä tällä ei ollut kiireistä menoa aamulla. Pian he istuivat tämän toimiston punaisella kankaalla päällystetyillä tuoleilla sihteerin tuomaa teetä nautiskellen. Mahonkisen pöydän takana istuva pormestari, Rurua kantava tulen turaga, ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vieraanvaraiselta.

"Epäilette siis että kirjastossamme on tätä Profeettaa käsitteleviä tekstejä?" pormestari kysyi klaanilaisten passien aitoutta tutkiskellen. Tämä heitti muutaman epäilevän katseen kuhunkin klaanilaiseen. Puolieläin, valkoinen möntti ja höpsönoloinen toanrääpäle. Bio-Klaanilla oli kuitenkin tapana (josta pormestari ei pitänyt) ottaa mukaan jokainen vastaantuleva otus, oli tällä naamio tai ei.

"Kyllä", toa vastasi. Pormestari murusti pullaa tämän passin päälle. "...Lienette kuulleet Nimdasta? Epäilemme, että tällä Profeetalla oli jokin yhteys siihen."
"Niin, Nimda. Se mistä Bio-Klaani ja Allianssi niin kärkkäästi sotivat."
Mielessään pormestari lisäsi osapuolten nimien eteen kuvaukset "ällöttävän kiltti" ja "typeryksistä koostuva".

"...jotain hyödyllistä selville." Puolet (Kerosiinipellen? Kenellä muka on moinen nimi?) puheesta valui toisesta korvasta ulos.
"No hyvä on, tonkikaa pois", pormestari myöntyi. Kyseessä oli sentään Nimda ja tiedot siitä saattaisivat hyödyttää häntäkin.
"Kiitos, herra pormestari."

Kolmikko suuntasi pormestarin opastuksella kohti kirjastoa.

"Minä taidan käväistä vessassa", Make sanoi hieman huonovointisen näköisenä. "Saatoin syödä jotain pilaantunutta."

Tulikärpäsen komentosilta, Ämkoon veljeskunnan saaren rannikon yllä

003 oli tyytyväinen valtauksen etenemiseen. Karttapöydän torakkajoukkoja kuvaavia nappuloita työnnettiin pikkuhiljaa eteenpäin. Suuri osa saaresta oli jo nazorakein miehitetty. Tämän valtausretken jälkeen kukaan ei voisi kyseenalaistaa ilmavoimien merkitystä.

Nappuloiden eteneminen oli muutamassa kohtaa edennyt odotettua hitaammin. Syyksi tähän oli osoittautunut poikkeuksellisen aggressiivinen paikallinen fauna, ja jotkut takaisin leiriin suunnilleen yhtenä kappaleena selvinneet sotilaat kertoivat jopa nähneensä näiden läheisyydessä matoraneja. Saarella siis oli puolustautumiseen kykenevä kansa, mutta missä se piileskeli?
003 päätti lähettää matkaan lisää tiedustelijoita ja antoi tästä käskyn läheiselle upseerille.

Ilmavoimien komentaja tallusteli leveän komentosillan toiselle laidalle. Kävellessään hän kiristi hieman punaista kaulaliinaansa. Toinen karttapöytä, jonka ympärillä hääräsi vähemmän henkilökuntaa, näytti alueesta paljon suuremman kuvan. Pöydällä näkyi koko Klaanin (Nazorakien) saari ja lisäksi sitä ympäröivät pienemmät. Ruskeat pelimerkit kartan lounaisnurkassa sijaitsevan saaren ympärillä kuvasivat ilmalaivoja ja yksi suurempi Tulikärpästä. Siinä ei kuitenkaan olleet kaikki ilmavoimat. Nazorak-tukikohdassa Klaanin (Nazorakien) saaren pohjoisosassa odotti muutama vastavalmistunut ilmalaiva. Kolmas joukko lipui verkkaisesti halki ilman hieman saaren itärannikon toisella puolen, Bio-Klaanin tutkien kantaman ulkopuolella. Jo aluksia kuvaavissa nappuloissa oli jotain uhkaavaa.

Tämä ryhmä, etunenässään raskaasti aseistettu Koi, oli matkalla tehtävälle.

Tehtävälle Bio-Klaanin linnakkeeseen.

003 hymyili.

Klaani

Gekko oli turhautunut, hän tiesi, että tuolla jossain tarvittaisiin kipeästi osaavaa ja voimakasta toaa, mutta ei, hän ei voinut kuin istua paikallaan kahviossa kaiket päivät tekemättä yhtään mitään klaanin hyväksi.
"Pahimassa tapauskessa hyökkäys voi alkaa koska tahansa ja nämä eivät ole edes erityisen hermostuneita, turhan luottavaisia", Toa mietti itsekseen ja joi limonaadin loppuun. Laitettuaan lasin pöydälle hän huomasi oikean kylkensä pilkottavan kaavun alta turhan näkyvästi ja kietaisi kaapua tiukemalle peittääkseen olemattoman kätensä.

Gekko nousi pöydästä ja lähti tutkailemaan käytäville.
Musiikin pauhetta kuului ja tanssiva Moderaattori ilmestyi hänen eteensä.
Gekolla oli jotain sanottavaa:"Paaco".
*Dum dum dum*
"Paaco!"

Vihreä toa nosti kuulokkeitaan ja vastasi: "Mitä asiaa?"
"Oletko tutkinut mistä voisin nopeasti saada sen proteesin?", GK kysyi.
"Eh, en ole oikein ehtinyt, tällaisina aikoina modeilla on kiirettä, en ehkä ehdi hoitamaan sitä asiaa ollenkaan. Uskon, että pystyt hoitamaan sen itsekkin, nyt suo anteeksi minulla on kiireitä".
Paaco laittoi kuulokkeet takaisin korvillensa ja tanssi läpi käytävän.

"Jossain tarvitaan apua ja minä en voi tehdä yhtään mitään", GK tuhahti.