Nui-Koro, kirjasto

Kepe ja Snowman olivat kahden kirjaston pitkän, soikean puupöydän ympärillä. Eteensä he (Kepe) olivat kasanneet pinon kirjoja, kääröjä ja muita kirjoituksia, joiden he (Kepe) ajattelivat auttavan Profeetan ja Nimdan yhteyden selvittämisessä.
"Sanopas" Snowie pähkäili ääneen kahlatessaan muuannen punaisen tiiliskiviteoksen läpi. "Olenko minä meistä kahdesta ainoa, jota tuo pormestari-häiskä epäilyttää?"
"Et" vastasi Kepe, joka parhaillaan tulkitsi pienen käsikirjansa perusteella erästä hauraan näköistä tekstirullaa.
"Haa. Sitä minäkin. Siinä tyypissä on jotain epäilyttävää."
"Muistatko, mitä kävi, kun sanoit noin viimeksi jostain tyypistä?"
"Minulla oli ihan hyvät perustelut sanoa niin."
"Se oli Guartsu."
"Siitä huolimatta."
"..."
"..."

Äänetöntä lukutyötä kesti ennätykselliset kaksi ja melkeinpuoli minuuttia, kun lumiukko avasi taas suunsa.
"Mutta mieti nyt, olihan siinä jotain selvästi-"
"Yritän keskittyä, okei!"
"...no sori, tarkoitan vain, että oloni olisi paljon turvallisempi, jos Make olisi kanssamme."
"Hm. Mikähän hänelle edes tu-"

Kepen lausahdus keskeytyi aulan suunnalta kuuluvaan, korviariipivään rääkäisyyn.
"...ehkä me kuitenkin menemme tarkistamaan."
"Joo."

Saari, pimeä käytävä maan alla

Harmaa Aine ja Abzumo olivat nyt tutkineet risteyksestä johtavat portaat sekä toisen suoran käytävän. Oli aika tutkia viimeinen, ja jos siellä ei onnistaisi, täytyisi palata takaisin edelliseen risteykseen ja jatkaa sieltä jonnekin. Kaksikko suunnisti pimeydessä viimeiseen käytävään puisten askeleiden kalahdellessa joko heidän takanaan tai heidän päidensä sisällä. Käytävän yksityiskohtiin ei tullut enää kiinnitettyä huomiota, kun kolme samanlaista oli käyty jo läpi. Tämän käytävän erityisominaisuus oli, että sen lopussa alkoi näkyä valoa. Lämpötila muuttui jälleen korkeammaksi.
”Sssiellä lienee laavaa”, Abzumo totesi. Aine nyökkäsi ja oli kiitollinen, että pääsisi pois pimeydestä, vaikkakin laavaa sisältäville alueille. Hän oli toisaalta saanut tarpeekseen hämähäkkeilystä.

Käytävä tosiaan loppui. Se loppui uuden luolan seinässä hieman laavan pinnan yläpuolella. Laava virtasi ohuessa tilassa alaviistoon käytävästä katsottuna oikealle. Ylävirtaan tunneli ei jatkunut kovinkaan pitkälle, vaan mataloitui lopulta niin matalaksi, että laavavirran lisäksi mitään ei päässyt läpi. Abzumo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Menemmekö alavirtaan?” Aine kysyi toiveikkaana. ”Vai palaammeko takaisin?”
”Me menemme alavirtaan. Mutta miten, ssssanopa ssssinä ssssssse.”
Aine pohti hetken. Hänen päähänsä ei tullut ajatusta.
”Olisiko aika uudelle hämähäkkeilylle?” hän ehdotti.
”Ei. Tuolla ei mahdu kiipeämään kunnolla.”
”Hmm.”
Abzumokin mietti hetken. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät irvokkaaseen virneeseen. Hän laittoi kätensä seinää vasten. Pian seinästä räjähti irti suuria palasia. Tunneli tärisi.
”Mmmmitä sinä teeet!” Aine huudahti. Abzumo virnisti edelleen.
”Minä hankin meille juuri kulkupelin.”
”Ja käytävä taitaa romahtaa, herra!”
”Niinpä tuo taitaa tehdä. Menkäämme siis nopeassssti.”
Hän heitti yhden kivenmurikoista laavaan, ja se jäi – ihme kyllä – kellumaan pinnalle; se alkoi ajelehtia virran mukana.
”Äkkiä nyt, Aine”, Abzumo sanoi hypähtäen kielle. Aine hyppäsi hänen perässään, ja kumpikin oli kaatua laavaan.
”Mutta varo nyt kuitenkin, ettet tökkää minua tuonne!” Abzumo huudahti. Käytävä heidän takanaan sortui, mutta he olivat jo kaukana virran mukana tunnelissa.



Kivi kellui tunnelissa alavirtaan kaksi hahmoa päällään keikkuen. Tunneli oli reilusti äskeisiä säkkipimeitä käytäviä valoisampi, sillä laavan hehku valaisi jotenkuten. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Abzumo ei kuitenkaan luonut salamapalloa hehkuttamaan tietä, vaan tyytyi yrittämään ohjata kiven kulkua. Se ei ollut helppoa. Heidän täytyi yrittää varoa kohtia, joissa laava oli erityisen kuumaa – sitä ilmeisesti pulppusi lisää maan sisästä niissä kohdissa, sillä kivi suli niissä kohdissa erityisen tehokkaasti. Suli se muutenkin laavaan koskettaessaan, mutta Zumo arveli heillä olevan vielä aikaa, ennen kuin tila loppuisi.

Aine ei pitänyt tilanteesta. Hän yritti mukailla mestarinsa liikkeitä, jottei olisi pudonnut laavaan kiveltä, jolla seilasi. Tunneli eteni kiemurrelleen, joten heidän piti myös varoa ajautumasta liian lähelle seiniä, mikä olisi voinut aiheuttaa helposti kaatumisen. Ja sitä he vähiten halusivat. Hetken tai ikuisuuden seilattuaan he huomasivat, että vasemmalle seinälle oli koverrettu pieni syvennys. He yrittivät päästä sen luokse. Aivan sen vieressä ollessaan Abzumo tarttui kiinni syvennyksen lattiasta, joka oli hänen päänsä yläpuolella. Aine tarttui hänen vyötäisiltään, ja kivi meni menojaan alavirtaan. He kiipesivät nopeasti kallioon koverretulle syvennykselle tarkastelemaan, mitä siellä oli.

Seinillä oli tavanomaisia kaiverruksia. Tällä kertaa ne esittivät laava-lautailevaa Toa-soturia. Abzumo kirosi. Tietysti tulen Toat pystyisivät lautailemaan tiensä laavakentän läpi. Tunnelissa ei pystynyt kiipeilemään tai lentämään, joten heidän tapansa oli oikea – joskin erittäin hankalasti toteutettu.
”Miten me jatkamme alavirtaan?” Aine kysyi varuillaan. Abzumo oli hiljaa ja tutkaili kaiverruksia. Juuri, kun Aine luuli, että Abzumo jättäisi vastaamatta, tämä sanoi:
”Me joudumme ilmeisssesssti tekemään uuden… laudan.”
Aine olisi nielaissut, jos olisi voinut. Abzumo räjäytti kaiverretut pinnat tuusan nuuskaksi. Häntä suututti, että hänellä ei ollut mukanaan laavalautaa. Eipä hän olisi kyllä osannut sellaista käyttääkään.

Heitettyään kivenpalasen laavaan ja hypättyään sen päälle Abzumo ja Aine lähtivät jälleen ajelehtimaan alavirtaan tietämättä, mitä siellä kohtaisivat. Tämä oli epäilemättä oikea suunta.
He olivat ehtineet ajelehtia kymmenisen minuuttia, kun jotain tapahtui. Seinässä heidän oikealla puolellaan alkoi levitä murtuma. Se levisi ehkä metrin levyiselle alueelle. Sitten seinään repesi aukko, josta tuli esiin musta lonkero. Se oli ainakin kaksi metriä pitkä ja viuhui edestakaisin yrittäen tarttua Zumoon ja Aineeseen. Harmaalta Aineelta pääsi tukahtunut parkaisu. He ajelehtivat nopeasti lonkeron ohi.

Se ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan katossa räsähti melkein heti heidän ohitettuaan lonkeron. Katosta työntyi esiin uusi lonkero, joka kouri ilmaa koettaen saavuttaa kaksikon. Vasemmalta työntyi myös lonkero. Lisää murtumia ja aukkoja räsähti esiin heidän yllään ja sivuillaan. Heidän oli yhä vaikeampi väistellä niitä. Yksi sivalsi terävästi haavan Zumon käteen. Tämä oli horjahtaa laavaan kiven päältä. Lonkeroita tuli yhä enemmän, ja näytti siltä, että mitä enemmän heidän taakseen jäi lonkeroita, sitä enemmän niitä tunekutui esiin edestäpäin. Zumo kirosi ja alkoi ammuskella niitä varjoenergialla. Varjoiskuilla ei näyttänyt olevan vaikutusta, joten Zumo otti esiin miekkansa ja alkoi sivallella lonkeroita poikki. Niitä tuli yhä vain lisää, seinät murtuivat niiden voimasta. Maa alkoi vavahdella. Kiviä putoili katosta ja irtoili seinistä. Kaiken hässäkän keskellä Aine huomasi heidän ajautuneen kohtaan, jossa erityisen kuuma laava pulppusi pintaan. Heidän kivensä katosi huomattavan nopeasti heidän altaan, ja heillä oli enää hädin tuskin tilaa seistä.

Tilanne oli toivoton. Mutta sitten Abzumo huomasi, että he olivat jo lähellä päämääräänsä: tunneli päättyi seinään, jossa oli uusi oviaukko. Oviaukon kummallakin puolella laavan tasalla oli reikä, joista laava pääsi ulos. Harmaa Aine oli pulassa: lonkero oli saanut otteen hänen vyötäröstään. Abzumo tarrautui nopeasti aineen käteen, hakkasi lonkeron poikki ja teleporttasi. Aine ehti koskettaa laavan pintaan ja parkaista, ennen kuin teleporttautui Makutan mukana oviaukolle. Oviaukolle tultuaan Abzumo kysyi Aineelta, oliko tämä kunnossa.
”Niin kunnossa, kuin olla voi pudottuaan laavaan”, Aine tiuskaisi. Lonkero tunkeutui esiin aivan heidän vierestään. Maa vavahteli edelleen ja sortuminen jatkui.
”Peräänny, minulla on idea”, Zumo sanoi, ja Aine perääntyi. Abzumo lisäsi katon painovoiman kaksinkertaiseksi ja kiirehti alta pois, kun katto romahti lonkeroiden päälle. He juoksivat nopeasti eteenpäin käytävällä, etteivät jäisi itsekin sortuvan katon alle. Uusi oviaukko. He tulvahtivat suureen saliin. Aine pysähtyi ja istahti maahan. Ovi heidän takanaan sortui kasaan.
”Tuota reittiä me emme taida palata takaissssin, vai mitä, Aine.”
Aine nyökkäsi hitaasti. Hän lupasi itselleen, ettei enää ikinä lähtisi mukaan laavaa sisältävään tehtävään.

Klaanin tilukset

Valtaisa töminä kaikui metsän siimeksestä saaden pikkulinnut lehahtamaan puista karkuun valtavissa parvissa. Puun hake lensi ympäriinsä jättäen selkeän polun jättihaarniskan kulkemasta tiestä.

Sana ”valtaisan saamarin ruman metallimöhkäleen vauhtivoittoisesta saapumisesta” oli kiirinyt Klaanin tiluksille ja muurin päällä valmistauduttiin pysäyttämään tunkeilija sillä sekunnilla, kun se irtaantuisi metsästä. Muurin päälle kasatut raskaat tykit olivat valmiina ja tutka jäljitti kohteen liikkeitä koko ajan.

Töminä kuului edelleen ja tykkimatoranien otsat hikosivat. Raporttien mukaan kohde liikkui nopeasti, olisi siis pakko osua ensimmäisellä laukauksella. Yhden vastavärvätyn matoranin kädet tärisivät niin pahasti, että tämän tykki heilui holtittomasti eestaas. Yllättävä puiden natina sai koko joukon hätkähtämään ja tykkien katse siirtyi kohti liikkeen lähdettä. Kaikki puut olivat alkaneet huojumaan.

Kaikkien yllätykseksi tilanteeseen asteli uusi muuttuja, Klaanin keskuskaiuttimista alkoi kuulumaan nopeatempoista teknorummutusta ja tämän päälle alkoi kuulumaan Paacon ääni:

”Joo, siis moro vaan kaikille ja hyvää iltapäivää. Samalla kun varoitan tätä helkutin tunkeilijaa tulemasta yhtään lähemmäksi meidän linnaketta, niin ajattelin että tässä olisi hyvä sauma mainostaa uutta Bite It Like A Bohrok –kappalettani. Jos tämä tunkeilija päättää olla röyhkeä ja varoituksestani huolimatta lähestyy meitä, niin tässä olisi sitten ihan kiva taistelumusiikki eikös? Että ei minulla mutta, jätän tämän biisin tähän soimaan.”

Pienen hihityksen saattelemana Paaco sulki yhteytensä ja jätti musiikkinsa soimaan. Hämmentyneet Matoranit näyttivät osittain huvittuneilta, mutta alhaalla valmistautuvien toien katseet palauttivat heidät maan pinnalle. Puiden heiluminen oli lakannut Paacon puheen ajaksi, mutta nyt se jatkui taas. Tykit olivat täydessä valmiustilassa.

”Varuillaan, se voi tulla hetkenä minä hyvänsä”, kuului käsky joukkion takaa. Täysi hiljaisuus laskeutui ja kaikkien silmät tapittivat metsikköön. Salamannopeasti jotain hyppäsi sen keskeltä ja kaikki tykit ampuivat samalla sekunnilla. Valtava rekyyli potkaisi kaikki muurilla seisseet kivuliaasti alas. Salamannopeasti vartiossa olleet toat juoksivat sinne minne lukuisat tykit olivat osuneet.

”Tuota, tyypit...”, yksi toista oli kumartuneena panoksista syntyneen kraaterin syvyyksiin ja vetäisi sieltä pikkuisen tuhkaantuneen luurangon. ”Me tuhlasimme juuri kalliita panoksia oravaan. Ettekö te tiedä, että maksaa neljäsataatuhatta ratasta ampua näillä aseilla kaksitoistasekuntimitähelkuttiaaaaaaaaaaaa?!”

Puiden heilunnan oikea aiheuttaja jyrähti suoraan puiden läpi juosten muutaman sentin päästä kumartuneen toan vierestä. Valtava apinamainen metallirobotti hyppäsi suoraan muurin yli yhdellä valtavalla loikalla ja lähti juoksemaan pitkin Klaanin pitkää pihatietä. Aseita ei oltu edes ehditty ladata uudelleen.

Paaco oli jälleen avannut yhteyden musiikin edelleen soidessa. ”Nyt nyt tunkeutuja, ei tämä näin vetele. Ottakaa tämä hullu kiinni, hän ei näytä siltä että osaa pysähtyä.”

Kaikkien odotusten vastaisesti metallihökötys vastasi kesken etukenoisen juoksennansa ja sen selkään kiinnitetyt kaiuttimet karjaisivat ilmoille merkillisen korkean äänen: ” MINÄ EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!”
Paaco hiljeni.

Linnoituksen sisäosat

Saraji juoksi linnoituksen portaita alas ottaakseen selville metelin aiheuttajan. Hän kykeni vannomaan kuulleensa tykkien kajahtelua. Hän oli ehtinyt juuri eteisaulaan, kun tuttu ääni mylvi läpi kaiuttimien: ”... EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!”

Sarajin silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän ryntäsi kohti ääntä. ”Creedy?”
Saraji juoksi pihalle ja näki mustan pisteen liikkuvan huimaa vauhtia kohti linnoitusta ja vastaanoton sisäänkäyntiä. Vahki lähti juoksemaan vastaan kohti ilmaantuvaa pistettä, mutta matkansa aikana hän huomasi jonkin olevan pielessä. Hän ei nimittäin olettanut pienen matoranin olevan miltei sisämuurien korkuinen möhkäle. Saraji jämähti niille sijoilleen nähdessään mitä vastassa oli, hän ei voinut piilottaa ällistystään.

”SARAJI NYT JUMALEISSÖN VÄISTÄ! MINÄ EN TIEDÄ MITEN TÄMÄ PYSÄHTYY!”

”Uh-oh...”

Tämän jälkeen tapahtui hyvin monta asiaa yhtäaikaisesti. Ensimmäiseksi paikka jossa Saraji oli hetki sitten seisonut, oli nyt tyhjä ja tarkkasilmäisimmät kykenivät havaitsemaan vahkin siirtyneen takaisin etuoville. Hän riuhtaisi ovet auki ja ryntäsi sisään vaatien kaikkia poistumaan aulasta. Kirkuvat matoranit juoksivat ympäriinsä koettaen päästä tarpeeksi kauas Creedyn ”ajokin” tieltä. Kaikkien itsesuojeluvaisto ei ollut aivan niin terävä ja Ruki olikin jäänyt tiskinsä taakse suu ammollaan tuijottamaan lähestyvää kohdetta.

Saraji huomasi tämän ja syöksyi salannopeasti toan luokse ja tarttui tätä vyötäisiltä, juuri sillä hetkellä kun jättirobotti juoksi pahki vastaanoton seinään ja suoraan siitä läpi.

Kivenmurikat lentelivät kymmenien metrien päähän siitä mistä Creedy oli tullut läpi. Matkallaan tämä oli murskannut koko vastaanottopöydän ja uppoten huumaavalla vauhdilla sisälle sen takana olleeseen betoniin. Osuman jylinän jälkeen olisi saattanut muuten vallitta hämärä hiljaisuus, mutta pääalaspäin katosta roikkuva veden toa hieman söi tilanteen mahdollista draama-arvoa. Ainoa paikka johon Saraji oli ehtinyt pelastaa Rukin, oli luonnollisesti ainoa Creedyn tuhon tieltä säästyvä roikkumismahdollinen pinta, eli tässä tapauksessa kattokruunu. Tämä tarkoitti sitä, että Saraji roikkui siitä jalkojensa varassa ja samalla roikotti yhden kätensä varassa kurkku suorana kirkuvaa Rukia. Saraji laski tämän hellävaroen alas lattialle ja hyppäsi välittömästi nyt puoliksi betonin sisällä makaavan möhkäleen luokse.

”Mhauttaghaaa mhinut ulosh, täällä on phölyä..”

Saraji veti miekkansa esiin ja aloitti varovasti leikkaamaan auki jätin selkää. Ongelmaksi koitui se, että miekka ainoastaan naarmutti kymmenen senttiä paksua panssaria.
”Anna kun minä...” Ruki oli tasannut hengityksensä ja hoippui nyt kohti jättiä. Hänen kätensä alkoivat hehkumaan veden elementaalivoimista ja hän mumisi itsekseen muutaman vieraskielisen kuuloisia sanan. Tämän jälkeen hän iski kätensä yhdellä iskulla jätin selän läpi. Kädet edelleen hehkuen hän tarttui molemmin käsin reiän reunoilta ja repäisi aukon tarpeeksi suureksi, jotta omalaatuinen matoranin pää mahtui siitä läpi.

”Köhkguhghahaha, hui samperi, tuollahan tulee klaustrofobiseksi...” Creedy oli yskäissyt pölyt suoraan päin Rukin naamaa, saaden ensimmäisenä vastaansa vihasta punaiset veden toan kasvot.

Puolen tunnin kuluttua, edelleen sama aula, useaa raivokohtausta myöhemmin

”Hmh, no se selittää miksei sinua löydetty. Minua kyllä hieman epäilyttää ettei herra Killjoylla ollut rakennuslupia kaivaa maanalaista luolastoa...”

Valtava joukkio oli kerääntynyt törmäyspaikalle ja Tawa oli kiiruhtanut paikalle kuultuaan massiivisen metelin. Ruki seisoi nyt sivummalla naama edelleen punaisena, huudettuaan minuutteja siitä että Respa-toan työ oli aivan liian vaarallista kun kaiken maailman hullut juoksentelevat ympäriinsä ”terminaattoreina”. Paaco oli käynyt vain nopeasti tarkastamassa vauriot ja palasi sitten taas moderaattorien huoneeseen. Creedy seisoi nyt nöyränä joukon keskellä, Sarajin toimiessa hänen puolustajanaan.

”Noh, on kuitenkin huojentavaa kuulla ettemme saaneet pysyviä henkilövahinkoja hyökkäyksen takia. Sinut oli ehditty jo listata kuolleiden/kadonneiden listalle.”

Creedyn häpeäinen ilme muuttui yhtäkkiä toiveikkaaksi. ”Hetkonen, tarkoitatko sinä että... Killjoy on elossa?” Tawa heläytti vienon hymyn matoranille ja nyökkäsi Sarajia kohti. ”Ehkä ystäväsi voi valaista sinua.”

Creedy kumarsi syvään ja kiitti. Juostessaan Sarajin perään portaikkoon, hän huikkasi palaavansa pian korjaamaan omia jälkiään, vaikka korjaustiimi ei pitänytkään sitä tarpeellisena. ”Haavereita sattuu.”

Killjoyn huone

Puoliksi panssaroitu hahmo kohensi asentoaan sairasvuoteella. Killjoy oli menettänyt tajuntansa pian sen jälkeen kun hänen kypäränsä oli alkanut hälyttää. Nyt hän oli taas tajuissaan, sadatellen sitä miten heikoksi hän oli päätynyt. Pelkkä ajatusten hätääntyminen sai silmät mustenemaan. Huoneen oveen koputettiin. Killjoy teki kuten aiemminkin, eli sulki silmänsä ja esitti nukkuvaa.

Yleensä tässä tilanteessa oven takana ollut vain koputteli aikansa ja lopulta luovutti tajutessaan ettei kukaan vastaa. Tällä kertaa tulijalla oli avain ja valo tulvi pimennettyyn huoneeseen ensi kertaa päiväkausiin. Killjoy joutui peittämään silmänsä valon sokaisevan voiman edessä ja hän todisti kuinka kaksi kaksi hahmoa asteli sisään. Ensimmäisenä hän näki Sarajin hahmon joka käveli sängyn päädylle ja pysähtyi siihen. Toisen hahmon hän tunnisti Rukiksi, mutta tämä jäi seisomaan ovensuulle ilmeisesti avaimen kanssa. Killjoyn silmät alkoivat tottumaan valoon ja hän ottikin käden pois silmiensä edestä. Silmät sirrillään hän tuijotti huoneeseen ilmestynyttä porukkaa.

”Mnhang?”

Saraji virnuili Killjoyn ilmeelle ja Ruki oli peittänyt suunsa aivan kuin peittääkseen senhetkisen reaktionsa. ”Meillä on sinulle pieni vieras.” Ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään, hänen suunsa loksahti auki, hän ei ollut uskoa ääntä joka Sarajin selän takaa kuului.

”TAWA PUHUI TOTTA, SINÄ ELÄT!” Creedy väänsi itsensä Sarajin selästä tämän olkapäälle ja hyppäsi siitä Killjoyn jalkopäätyyn silmät loistaen. Killjoy ei osannut sanoa mitään. Hän tuijotti edessä seisovaa matorania, kaikkien muiden odottaessa Killjoyn reaktiota.

”Sinä... sinä... olisit voinut soittaa...”

Hiljaisuus vallitsi hetken, kunnes Creedy purskahti itkuun ja hyppäsi halaamaan täydellisen pöllämystynyttä Killjoyta. ”Minä luulin että sinä kuolit sinneeeee, kun pakenin alakertaan näin sinut maassa ja *niisk* kun paikka räjähti luulin että sinä menit mukanaaaaaah” Creedyn itkunpurkauksen aikana myös Ruki oli ryhtynyt kyynelehtimään ja mutisi jotain iloisesta jälleennäkemisestä. Tänä aikana Killjoy ei ollut liikahtanutkaan ja Creedyn lopulta irtaantuessa Killjoy koetti miettiä sanansa tarkkaan.

”He kertoivat... että koko talo meni... aivan kaikki ja kaikki sen sisällä.” Creedy nyyhkytti edelleen, joten Saraji päätti selittää: ”Se osa talosta josta Klaani tiesi. Tawalle tuli pienenä yllätyksenä se että olit kaivanut sinne tunneleita.”

Killjoy virnisti niin paljon kuin tikatuilla suunpielillään uskalsi: ”Hmh, tieto taisi jäädä pyörimään Visokilleeargh!” Killjoy piteli päätään aiheuttaen kaikkien huoneessa olleiden ryntäämään tämän ympärille. Killjoy koetti toppuutella näitä selittämällä vain olevansa hieman heikossa jamassa. Hän ei kuitenkaan itsekään ymmärtänyt äkillistä vihlaisuaan. Aivan kuin... hänen ajatuksiinsa olisi sattunut.

Saraji jatkoi tarinaa siitä miten Creedy oli löytänyt Zillan ja myöhemmin juossut suoraan eteisaulaan miltei murskaten Rukin. Killjoy ei voinut olla hymyilemättä tilanteelle ja muistuttikin Rukia, että työssään pitää olla varovainen. Creedy oli tällä valin saanut ajatuksensa kokoon ja kyseli nyt Killjoylta missä tämä aikoisi asua.

”Luultavasti täällä. Miettien Klaanin tilanteen ei välttämättä ole järkeä alkaa jälleenrakentamaan niin kauas. Pitänee tervehdyttyäni kaivaa sieltä kaikki pelastettava tänne.”

”Minä voin hoitaa, olen maannut täällä työttömänä jo ties kuinka pitkään. Homma se on pienikin homma.” Killjoy epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten Vahkille. Ruki päätyi avaamaan suunsa ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana. ”Tuota... oletko katsonut korttiasi?” Killjoy hätkähti. Se kortti, hän oli jättänyt sen yöpöydälle edes kurkistamatta siihen. Nyt hän otti sen käteensä ja katsoi mitä se sisälsi.

Kortti oli itse piirretty, sen huomasi jo kaukaa, sillä verrattaen lapsellisesti piirretyt pikku-visorakit näyttivät siltä kuin Killjoyn alakerran ADHD-matoran olisi piirtänyt ne. Visorakit pitivät leuoissaan ilmapalloja, jotka muodostivat sanat: Pranae Pian. Killjoy pidätteli tirskahdustaan piirroksille ja kirjoitusvirheelle ja käänsi kortin kääntöpuolelle. ”Bio-Klaanon hoito –ja palveluhenkilökunta toivottaa pikaista paranemista ja kiittää avusta jonka olet meille antanut.”

Killjoy tajusi tämän olevan Rukin tapa kiittää heidän viikkoja sitten tapahtuneesta juttutuokiosta. Killjoy nyökkäsi Rukille, joka nyökkäsi takaisin ja ilmoitti sitten jättävänsä huoneessa olevat ”ystävien kesken.”

Ovi sulkeutui ja kolmikko oli nyt keskenään huoneessa. Killjoy katsoi Visorakeja kortissa ja muisti silloin ettei kaikki ollutkaan niin hyvin kuin hän hetkellisesti oli kuvitellut. ”Onko Visokista muuten kuulunut, onko hänet löydetty?” Saraji pudisti päätään murheellisena. ”En ole kuullut mitään aiheeseen liittyen... mikä sinua oikein vaivaa?”

Kipu oli iskenyt jälleen ja Killjoy piteli nyt päätään.

Ole kiltti, kahden, ole kiltti.

”...menkää!”

Saraji ja Creedy vilkaisivat toisiaan, mutta Killjoy toisti sanomansa uudelleen, nyt kovemmalla äänellä. ”Menkää!, kutsun teidät takaisin... Minä pyydän, MENKÄÄ!” Killjoy ei tajunnut karjahtaneensa viimeistä sanaa niin kovaa, mutta kaksikon ilme kertoi muuta.

”Tämä on käsky Saraji...”

Epäilys jaloissaan Saraji vähitellen veti Creedyn pois huoneesta, jääden kuitenkin ovelle. Killjoyn jäädessä tuijottamaan Saraji käänsi päänsä lattiaan ja hitaasti sulki oven.
Killjoy yskäisi ja veri purskahti hänen rinnuksilleen. Hänen mielensä... jotain oli pielessä... mitä oikein tapahtui... mikä ääni häntä aneli?

Anteeksi Killjoy... en... en tiennyt että mielesi on näin heikkona.

Killjoy jähmettyi, hän ei uskonut häntä puhuttelevan äänen olemassaoloa.

Minä en halunnut vahingoittaa sinua, olen pahoillani, mutta minun on pakko käyttää tilaisuus hyväkseni, tämä on ainutlaatuinen hetki.

”Visokki?”

Bio-Klaani

Bladevezon heräsi muhkuraiselta pediltään. Hän oli nukkunut yönsä todella huonosti, nähden painajaisunia Mafia Pommista ja syvällä linnoituksen tyrmissä piileskelevästä matatu-pedosta. Skakdi venytteli käsiään, venytteli metallisia sormiaan ja huomasi erään asian. Yhdessä sormista koreili punainen lanka, joka oli kääritty rusetille. Bladis ihmetteli ääneen, mikä kumman naru se oli, mutta ajatteli ettei se ole kovin tärkeää, koska hän ei muista siitä mitään.
Bladis hyppäsi sängystään, laittoi pörröiset aamutohvelinsa jalkaan ja suuntasi pesemään hampaitaan. Hän asteli wc-tiloihin ja katsoi itseään peilistä. Hampaissa oli vähän töhnää siellä täällä, mutta kunnon hampaiden pesu saa hampaat taas loistamaan. Kuten skakdeille aina opetetaan, hampaista on paras pitää huolta, koska kuoleman kohtaaminen säihkyvällä hammasrivillä on useimmiten kunnioitettavampaa kuin rikkinäisellä ja haisevalla kalustolla kuoleminen. Yleensä se on myös hohdokkaampaa, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Bladis otti hammasharjansa, laittoi siihen tahnaa ja alkoi jynssätä vimmatusti hampaitaan. Skakdi oli todella nopea hampaiden pesijä, olihan hän pessyt hampaitaan tuhansien vuosien ajan. Lopulta Bladis otti hanasta vettä pieneen kuppiin, kaatoi vettä suuhunsa ja purskutteli varsin äänekkäästi, jolloin vesipisaroita lensi peiliin ja ympäri allasta. Sitten skakdi sylkäisi kaiken pois suustaan. Valkoinen hammasrivi kiilteli mukavasti huoneen valaistuksessa.
Bladis asetti mukinsa pöydälle ja näki taas tämän oudon narun sormensa ympärillä. Mikä kumma tämä naru on, Bladis ihmetteli, lähtien ovestaan ulos ja partioimaan klaanin linnoituksen käytäville.

Skakdi käveli käytäviä pitkin hopeamustassa sotisovassaan, toruen aina välillä liian kovaa huutavia tavallisia jäseniä ja juoksi seinille tuhertavien matoranien perässä. Välillä piti auttaa laamansa hukanneita matoraneja tai jotakin muuta yhtä turhanpäiväistä, mikä kävi skakdin hermoille.
Yhdellä seinällä oli keltaisella spray-maalilla kirjoitettu ”Kuka vartioi admineita?” Bladis otti kylmän viileästi tuhertaneen matoranin jalasta kiinni ja roikotti rääpälettä ilmassa, kylmän hien pudotessa matoranin naamalta.

”Pudota tuo rääpäle, vanha kaveri!” kuului äkkiä ääni käytävältä. Bladis pudotti matoranin maahan, jolloin matoran putosi päälleen kivilattialle ja naamio vieri pois matoranin kasvoilta. Pelokas pikku häirikkölähti nopeasti varjoihin.
Käytävän päässä oli joukko uupuneita sotureita. Kaksi Bladis tiesikin, Matoron ja keltamustan soturin, Umbran, jolla oli taas jokin uusi hahmo. Oliko tämäkin jotain muodonmuutospelleilyä, sitä Bladis ei tiennyt.
”Umbra, sinuakin näkee pitkästä aikaa! Ja Matoro, sinäkin olet palannut. Miten tehtävä meni ja ennen kaikkea, saitteko Nimdan?” Bladis kysyi, valkoisen hammasrivin loistaessa. ”Keitäs nämä kaksi korstoa teidän mukananne ovat?”

”Olen Nurukan, Metru Nuin sodan veteraaneja”, Nurukan sanoi, ”ja tämä tässä on Deleva”, musta soturi sanoi, osoittaen kyynärkynsillään punavalkoista Delevaa, joka oli kädet puuskassa. ”Deleva ei pidä Skakdeista, he kun myivät hänen kansansa orjiksi”, Nurukan selitti hämmentyneelle Bladikselle.
”Mitä Umbra tekee klaanissa ja miksi olet ollut noin kauan poissa?” Bladis kääntyi Umbran puoleen.
”Liian pitkä tarina, kerron sen joskus Amaja-ympyrässä. Mitä tälle paikalle on tapahtunut?” Keltamusta moderaattori kysyi. ”Ja selittäkää minulle Feterroista, Nimdasta ja näistä Nazorakeista jotain”.
”No siis, Nazorakit ja Feterrat ovat Klaanin suurimmat uhkat näinä Pimeinä aikoina”, Bladis kertoi. ”Ja Nimda on artefakti jonka Klaani ja pahuuden liittouma, Allianssi haluavat käsiinsä. Sitten on näitä muita pienempiä tahoja joita Nimda kiinnostaa”.
”Okei. Eli siis ei mitään vakavaa. Jokin mahtava muinaisesine, jolla on voima tuhota koko maailman ja se on kuudessa palassa, olenko oikeassa?” Umbra väläytti. ”Miksi aina kuusi…”
”Vähän niin kuin noin. Olemme nyt sotatilassa Nazorakien kanssa. Torakat ovat vallanneet saaren pikkuruisia Matorankyliä ja ne suunnittelevat invaasiota klaaniin,” Bladis kertoi. ”Matoro, saitteko sirun sieltä munkeilta?”
”Emme saaneet sirua, menetimme laivan ja melkein kuolin”, Matoro kertoi ja nosti ranteesta katkennutta kättään.

“Auts. Näyttää pahalta”, Bladis totesi. “Mutta hei, mennään Kahvioon. Mitä me suotta tässä käytävällä olleen.”
Vihaisen näköinen siivoojamatoran pääsi kärryinensä viimein käytävältä läpi, kun viisikko oli lähtenyt.
Klaanin vaaleanharmaat, puhtaat käytävät tuntuivat tutun turvallisilta. Joukko käveli suuren keskustelusalin läpi, jossa oli kymmeniä pöytiä ja tuoleja. Katon rajassa roikkui valtava seinävaate koristeltuna Klaanin tunnuksella.

“Täällä on ollut melko hiljaista”, Bladis selitti. “Kaikki kynnelle kykenevät auttavat Klaanin puolustusten kuntoon saamisessa. Lisäksi tänään aamupäivällä sattui… onnettomuus aulassa jota korjaamassa on väkeä. Sitten vielä moni Klaanilainen on maailmalla ja vain yksi admin on paikalla…”

Matoro painoi vihreää nappia huoneen seinässä kutsuakseen hissin alas. Hetken odottelun jälkeen hän painoi toisen kerran, eikä vieläkään mitään.

“… miksi hissi on aina rikki kun sitä tarvitaan…” hän mutisi. Umbra kääntyi marmorisiin kierreportaisiin muiden seuratessa.

“Nazoista mitään uutta?” Jään Toa kysyi vierellään kävelevältä Bladikselta.
“Hiljaista on. Ovat vain käyneet sukellusvenesotaa”, mode vastasi.
“En tajua. Niitä on enemmän kuin meitä, niillä on parempi kalusto kuin meillä… mikseivät ne hyökkää jo?” Umbra mietti ääneen.
“Ei mitään tietoa”, Bladis mutisi.
“Noh, se on meidän onnemme”, Matoro puhui.

Lyhyen ikuisuuden pituisen ajan kuluttua joukko pääsee yhteen Klaanin ylimmistä julkisista kerroksista. Kyseisessä kerroksessa sijaitsee muun muassa kokoustiloja sekä Kahvio.
Porukka saapuu hiljaisenpuoleiseen kahvioon. He tilaavat Herra Mokelilta kahvion kuuluisaa sinappipatonkia ja käyvät istumaan tummanpunaisille sohville.

[spoil]U teki osan tästä.[/spoil]

Nui-Koro, katedraalikaupungintalokirjasto

Kepen ja Snowmanin kasvoille valahtivat yllätyksen ja kauhistuksen sekaiset ilmeet, kun he saapuivat rakennuksen suureen aulaan. Make karjui, heilui ja oli käpertyneenä maahan, syösten välillä suustaan pieniä tulipalloja. Muutama tuoli ja seinävaate oli jo roihahtanut liekkeihin, ja ainoa Matoralainen näkyvillä pinkoi kirkuen ulos ovesta.
"Mitä tääl-" Snowie äimisteli lamaantuneena, mutta Kepe ravisteli häntä rajusti olkapäästä.
"Hoi, toimintaa, nyt."
"Aivanniinjuu."

Kepe kiisi salamana lähimmän vaahtosammuttimen luo ja kiskaisi sen seinästä. Hän kävi heti tulipalonalkujen kimppuun, kun Snowman kiiruhti maassa makaavan ystävänsä luo. Ensin hän koetti kääntää Makea selälleen, mutta totesi rimpuilevan puolirahin tapauksessa sen olevan mahdotonta, joten hän tyytyi puhumaan.
"Hei, Make, mikä on?"
"EEEEAAAAAaaaaAAArghHHH!" oli moderaattorin monitulkintainen vastaus.
"Make? Hei, minua vähän pelottaa, oletko si-"
"AAAAAAaaaaaaaaAAAaa. Aaa. Au."
"Make?"
"Aitsih. Huh auh. Se teki kipeää." Punainen puolirahi rauhoittui.
"Eeh?"

Kepe sai liekit laannutettua ja liittyi kahden muun klaanilaisen joukkoon, vaahtosammutinta yhä näpeissään puristaen. Hän yhtyi Snowien kysyvään katseeseen.
"Uuh huh. Minä en tiedä, mikä minuun iski", Make selitti, ja nousi istuma-asentoon. "Aluksi vatsaani puristi, sitten se vain paheni ja paheni ja paheni, ja sitten huomasin kieriväni maassa ja sylkevän tulta."
"Huh."
"Viimeksi, kun minulle kävi jotain tämän tapaista, se oli elämäni pahin ripuli. Mutta silloin olin syön-"
"...emme välttämättä tahdo kuulla yksityiskohtia. Mutta onko sinulla mitään hajua, mistä tämä voisi johtua?"
"Ei niin minkäänlaista. Vieläkin koskee, ja pahasti." Make näytti huonovointiselta, ja horjahti maahan koettaessaan nousta istumaan.

"Takahuoneessa on vuode", kuului ääni klaanilaisten takaa. "Sairas käyttäköön sitä."
Kolmikko kääntyi katsomaan, kuka puhuja oli. Pormestarihan se siellä laskeutui portaita alas, kohti klaanilaisia.
Kuinka kauan tuo on ollut tuolla, Kepe ihmetteli kurtistaen kulmiaan.
"Voimme siirtää hänet sinne siksi aikaa, kunnes hän voi paremmin" pormestari jatkoi.
"Kiitos kaunis" Snowie vastasi. "No niin Kepsukka, siirretäänpäs toveri parempiin oloihin.

Snowien tarttuessa Makea kainaloista Kepe nappasi tätä jaloista, pitäen silti katseensa koko ajan pormestarissa.

SS Rautasiipi

"Se on hulluutta, Kenraali!"

Ylikersantti 1034 seurasi hiljaisena vierestä, kun Amiraali kävi intensiivistä puhelinkeskustelua johtajansa kanssa tuijottaen samalla ulos ikkunasta, kohti sinistä horisonttia.

"Ai että mistäkö tiedän, että se on hulluutta? Tiedät itsekin, kuinka paljon Klaanin puolustus nojaa ilmavoimiin, ja pommituksen aloit-"

Amiraalin ilme kiristyi entisestään.

"No toki murentaa heidän moraalinsa ja rikkoo turvallisuudentunteen, mutta-"

002:n torakankasvoissa oli jo havaittavissa vihaa.

"Ai että mikä ongelma! Se on itsemurhaa! Kuvitteletko, että niillä aluksilla on pienintäkään mahdollisuutta selvitä takaisin tukikohtaan?"

Seurasi niin syvä hiljaisuus, että sinibarettinen 1034:kin kuuli Kenraalin sanat luurin kaiuttimesta:
"Miksi luulet, että tahdomme heidän palaavan?"

Amiraali ja Kenraali päättivät puhelunsa rauhallisemmissa ja muodollisemmissa merkeissä. Kun laivaston johtaja 002 kääntyi pois ikkunasta, hän näytti täysin tyyneltä, miltei tyytyväiseltä.
"En ehkä arvosta samoja asioita kuin Kenraalimme", hän sanoi. "Mutta hän on hyvä laskemaan."

Niine sanoineen ja laivastonsininen viitta hulmuten Amiraali asteli pois huoneesta.

"Laavazone"

Troopperi kurkisti erään kiven takaa. Hän näki vulkaanisen höyryn keskellä suuren lentolaitteen hylyn. Joukko Nazorakeja penkoi esineitä hylystä. Muutama selvästi korkea-arvoisempi torakka oli kokoontunut hylylle. Troopperi kuuli niiden keskustelun.

"Se ei ilmeisesti ole täällä."

"Mikä se?" Troopperi mietti.

"Tutkikaa hylyn lähiympäristö, etsimämme esine voi olla siellä!" eräs upseeri huusi.

Heti lähti joukko Nazorakeja juoksemaan ja kaivelemaan ympäriinsä. Eräs niistä lähestyi suoraan Troopperin piiloa. Troopperi yritti hiljaa siirtyä poispäin.

KLONK!

Pian hän tajusi makaavansa selällään maassa. Joukko torakoita juoksi äänen suuntaan.

"Hei! Täällä on vakoilija! Ampukaa se!"

Troopperi hypähti sen saman tien sivuun rykelmältä plasma-ammuksia. Hän huomasi kompastuneensa putkenpätkään, joka oli lojunnut maassa. Nyt siitä oli jäljellä vain hiiltynyt romu.

Hän hyppäsi välittömästi toisen kiven suojiin, ja vetäisi pistoolinsa esiin. Hän veti liipaisimen pohjaan, ja piipusta sinkoutui sähköinen kappale, joka osui rätisten erääseen torakkaan. Lamaantunt torakka hoiperteli toista, rynnäkkökiväärillä tulittavaa päin.

Troopperi päätteli, että tässä taistelussa ei kävisi hyvin ilman parempaa suojaa. Troopperi juoksi kivien suojassa kohti aluksen hylkyä. Hän pujahti seinään repeytyneestä aukosta sisään.

Edessä levittäytyi pienemmille aluksille tehty hangaari. Siellä oli jokunen romuttunut maastokirppu. Troopperi juoks parhaimmassa kunnossa olevan juokse. Juuri kun hä istui ohjaamoon, aukosta ryntäsi torakoita sisään, jotka avasivat tulen häntä kohti. Hän kurkisti ohjaamon sivulla olevasta aukosta, ja ampui jotain laukauksia aseellaan. Yllättäen, eräs ammus tärähti suoraan hänen pistooliinsa, ja siitä sinkoutui kipinäsuihku. Troopperi heitti pistoolinsa lattialle, ja alkoi käynnistää autoa. Torakat lähestyivät. Yllättäen autonromu heräsi henkiin, ja Troopperi painoi kaasun pohjaan. Auto sinkoutui suoraan pakoon juoksevia torakoita kohti. Troopperi ajoi suoraan aukosta ulos, ja lähti ajamaan torakoiden tulittamana kohti etelää...

Nazorakien lentotukikohta
Bio-Klaanin saari



Kapteeni 088 käveli ryhdikkäästi metallista laskusiltaa pitkin. Hänen pitkä, ruskea takkinsa hulmusi hieman kovassa pohjosituulessa, joka alkoi tähän aikaan jo olla kovin kylmää. Varsinkin Mt. Ämkoon pohjoisrinteden tukikohdassa.

Torakka suoristi hieman kapteeninlakkiaan ja veti harmaan takin tiukasti ruskean kehonsa ympärille. Takin rintapieltä koristi useampi arvomerkki sekä hänen hiljattain saamansa kapteenin merkki. Hän oli edennyt tavallisesta ilmavoimien torakasta komentamaan yhtä Ilmavoimien suurimmista aluksista: Koita.

Metallinen laskusilta loppui pian ja kapteeni siirtyi astelemaan kierreportaita ylöspäin kahden saattajansa kanssa. Kylmä teräs kolisi inhottavasti, mutta kolmikko saapui suhteellisen nopeasti suurelle tasanteelle. Se oli kuin lentotukialus, mutta se oli kiinnitetty jyrkkään vuorenrinteeseen, ikään kuin kielekkeeksi. Yhdessä nurkassa oli jälleen kerran teräksestä tehty rakennelma, jossa sotilaat viettivät aikaansa.

Kapteeni loi katseensa aluksiin. Neljätoista pyörein muodoin koristeltua syöksypommittajaa odottivat tiukassa muodostelmassa lentäjiään. Koneet olivat keskiosaltaan hieman herneenpalon mallisia, mutta niiden takaosa muuttui lähes neliöksi joka kätki sisäänsä voimakkaan moottorin. Siipien alle saisi laitettua runsaat määrät räjähteitä ja erilaisia asejärjestelmiä.

Tukikohdan ylpeys kuitenkin oli massiivinen Koi.
Vaaleanharmaa ilmalaiva odotti ylväänä lentokentän päässä, katsoen alas kallioerämaahan. Aluksen kylkeä koristi suuri Nazorakien tunnus sekä punaruskeat raidat, jotka menivät koko matkan aluksen kärjestä aina suuriin peräsinlapoihin asti.
Ulkopuolelta aluksen aseistusta ei käytännössä edes huomannut: kaikki oli sisäänvedettävää parhaan mahdollisen auredynamiikan aikaansaamiseksi. Taisteluvarustuksessaan aluksen kyljistä pistäisi useita järeitä ilmatorjuntatykkejä. Koin, kuten muidenkin nazorakien ilmalaivojen, pääasiallinen aseistus oli kuitenkin syvällä aluksen sisällä. Pudotuskapseleita torakkasotilaille sekä erilaisia pommeja riitti suuriinkin hyökkäyksiin.

088 katseli ylpeänä komentamaansa alusta vasten vaaleaa taivasta. Pian koittaisi Koin ensimmäinen suuri tehtävä.

[spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]

Saari, suuri maanalainen Sali



Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.

Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.

Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?

Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena.
”Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää.”
”Niinkö, herra?”
”Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan.”
Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti.
”Lisäksi Avde”, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. ”Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen… nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä… minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.”

Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta?
”Ja vielä minä saan kostoni”, Abzumo puhui edelleen. ”Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen – universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.”

Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.

Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen ε, epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti.
”Rajoittamaton voima”, hän huokaisi, ”melkein minun käsissäni.”
Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman.
”Ssssssse on epsilon, Aine”, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa:
”Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa.”
Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.

Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?

Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.

Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?

Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän… ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn.
”Mmmminuuuuuunnnn!” Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.

Klap. Klap. Klap.

Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?

Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.



Ruumiit. Palaneet. Uhrit.
Poltettu ruumis.
Poltettu uhri.
Uhri. Polttouhri.

Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.

Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa – verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.

Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?

Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa – ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.

Sitten olento – sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi – avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian:

Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni.
se toisti.
Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua.
”En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri!” hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.

Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.

Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.

Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.

Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti.
”Voi perhana”, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua.
”Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani!” Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan.
Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä?
Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina.
”Mutta eihän se ole mahdollista!” Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.

Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu:
”Argh.”

Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.

Makuta vajosi maahan Aineen viereen.
”Pahus”, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään.
”Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden.” Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle.
”Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä?”
”Toden totta, Aine, toden totta.”
Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi.
”On hienoa olla Makuta”, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle.
”Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin”, hän sanoi. Aine hymähti.
”Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa.”
Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.

Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia.
”Ei taas”, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.

Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti.
Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä.
Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin – ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.

[spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]

Nui-Koro, katedraalikaupungintalokirjasto

Kepe ja Snowie raahasivat Maken huoneeseen pormestarin toimiston lähellä. Kepe ei ollut varma uskaltaisiko Makea jättää pormestarin huomaan. Siksipä hän jätti Makelle pienen hälyttimen kaiken varalta, niitä Kepe kantoi aina mukanaan. Pian paikalle kuitenkin saapui pormestarin sihteerin tilaama lääkäri, joka vaikutti kaksikon mielestä vilpittömältä.

Kepe ja Snowie palasivat kiviseinäistä käytävää pitkin kirjastoon. Matkan varrelle sattui yksi kirkon sisäänkäynneistä, josta he vilkaisivat sisään. Suureen tilaan, jota valaisi jättimäisen kultaisen, sinisen ja punaisen lasimaalauksen läpi tulviva valo, oli jo täynnä väkeä. Pian itse pormestari ilmestyi papin vaatteissa alttarille.
"Mikä tuo tyyppi on olevinaan", Kepe kuiskasi.
"Ainakin tosi epäilyttävä."

Hämyisen, miltei kliseisen näköisen vanhan kirjaston tunkkainen ilma oli jo hieman ehtinyt vaihtua heidän poissa ollessaan; tässä kaupungissa ei lienisi suuresti lukutoukkia. Paikalla oli heidän lisäkseen ainoastaan toiseen ikivanhaan kirjaan syventynyt mustakaapuinen munkki, jolla oli valkoinen Pakari.

Kepe otti puisesta, korkeasta hyllystä taas yhden kirjan puhtaaksi kaluttujen seuraan. Ne hän tosin vei takaisin paikoilleen, lukuun ottamatta muutamaa, joissa saattoi olla vielä vihjeitä. Snowie oli syventynyt löytämäänsä sarjakuvaan.

Pian Kepen käsi osui kummalliseen, nahkakantiseen, käsin sidottuun kirjaan, joka saattoi hyvin olla tuhansia vuosia vanha. Hauras ja kuiva nahka, joka oli kuvioitu kummallisilla ja sekamelskaisilla viivoilla, oli lähellä hajoamispistettä, mutta Kepe saattoi silti erottaa kannesta sanan, joka oli hyvin vanhahtava mutta jonka merkitys oli selvä. Lottopottia täydentämässä oli vielä kuvio: kolmio, jonka ympäriltä loisti sinisiä säteitä. Kepen kädet tärisivät hänen viedessään kirjan pöydälle.

"... Snowie. Kultasuoni."

"Ai missä?" tämä havahtui.

"... Tule katsomaan."

Snowie raahasi tuoliaan lähemmäksi Kepen avatessa kirjan ensimmäisen sivun. Teksti oli vanhempaa kuin millään painokoneella tehty, se oli kirjoitettu käsin. Kepe huomasi siistin käsialan vapisevan aina, kun kirjoittaja oli kirjoittanut "Profeetta" tai "Suuri mestarimme".

Kauan sitten, muinaisina aikoina, ennen Klaania, pienessä kylässä



Sulkakynä raapusti käsintehtyyn paperiin:

Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna

Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien, hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan...



...lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.
Kylän keskusthan paikalle Jumalan työsthä syntyneen cuopan me täytämme wedellä ja theemme siitä ikiaikaisen muisthomerkin tälle päiwälle.
Sen wierelle rakennamme kirkon, pyhäthön Pelastajallemme ja Mestarillemme joka thaivaasta annetuilla woimillaan meithä puolustaa. Kirkon jonca koreistamme caivostheme cullalla, hopealla ja muila arwomethalleilla...

Jälkimerkinthä: etheläisiltä mannuilta joilla Messiaamme ja tämän oman wäen kiellethy maa on näkyi wiime yönä outho walo, kuni ukkonen itse olisi maasta ylös taiwaaseen syöksynyth'
Thämän jälken Suuren pelastajan thas ilmestyttyä thämä näytti kokeneen valaisthuksen vielä jumalaisemmalla thasolla kuin me hänen palwelijansa woisime kuunaan kuwithella.



Näin ollen ylistäcämme Herraamme ja Mesthariamme, Pelasthajaamme, thätä sielua korceampaa kuin Matha Nui itse. Hän suojaa meithä joca päiwä viisaudellaan, nälältä, janolta, culkutaudeiltha, pahuuden woimiltha jotca yössä waeltavat.

- Jumalaistha awittajaamme sywimmin kunnioithaen kyläläinen, jonka nimi on aiwan liian waathimaton tässä kerrottawaksi

Nui-Koro nykypäivänä

"... Vau vau vau", Kepe aloitti. "Tämä opus on jonkinlainen...pyhä kirja siitä hepusta jolla oli Nimdan pala!"
"Mutta hei, eihän tässä puhuttu Nimdasta vielä muuta kuin että..."
Snowie käänsi muutaman sivun taaksepäin.
"...Saapui merelthä kolme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii..."
"Hmm, totta", Kepe myönsi. "Tässä tekstissä on kyllä paljon outoa. Välähdys etelästä? Ja kirkko jonkin kraaterin vieressä?"
"Hetkonen, odotas", sanoi Snowie kuin tajuten jotain. "Emmekös me juuri nyt... ole kirkossa lammen rannalla?"
Kepe näytti hetken kaivavan muististaan karttaa kuin roolipelin kirjoittaja kolmanneksi viimeisintä postaustaan.
"...Totta. Tämä muinainen kylä oli siis Nui-Koro!"

He jatkoivat vanhan kirjan selaamista.

Kauan sitten

Kaapuun pukeutunut hahmo istui kivellä selkä vastasyntyneeseen kraateriin päin. Kraaterista, jonka ympärille kylän eloonjääneet olivat järkyttyneinä kerääntyneet, kohosi yhä savua. Lumi oli sulanut kymmenten metrien säteeltä kuopan ympäriltä. Kylmä tuuli puhalsi savuvanan kohti etelää. Hahmo haistoi käristyneen pikkukylän tuoksun.

Mitä olen tehnyt?

Yksi ruskea matoran, jolla oli kasvoillaan jalo Matatu, asteli varovaisesti kyläläisjoukon keskeltä edemmäs kohti häntä. Tämän kasvoilta paistoi yhä järkytys. Hän näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta lopetti ja näytti yhä murheellisemmalta.

Aikovatko he nyt lynkata minut?

Toiset matoraneista huomasivat jotain; vähäiset viljavarastot olivat jääneet räjähdyksen kantomatkan ulkopuolelle. Lumi oli romahtanut niiden katoilta alas. Joku matoraneista asteli lähemmäksi, näytti hieman laskelmoivalta ennen kuin julisti harventuneelle joukolle ruuan riittävän talveksi.
Väkijoukko... hurrasi.
Kaapuun itsensä verhonnut hahmo piteli päätään. Mitä hulluja nämä olivat? Mikseivät he tahdo rangaista häntä tästä kaameasta teosta?

... Vai oliko hän itse täysin höperö ja kuvitteli kaiken? Oliko tämä Voiman perimmäisen lähteen hänelle tekemä koe? Koe mielen lujuudesta?

Hän nyyhkytti hieman, ennen kuin tunsi jonkun, tai joidenkuiden ilmestyneen luokseen. Hän kohotti päätään. Matoranien joukko oli ympäröinyt hänet. Parin metrin välin he pitivät, mutta hahmo oli varma että pian he kävisivät hänen kimppuunsa, hirttäisivät tai nylkisivät elävältä, söisivät kuin kannibaalit. Lihavarantojahan tuho ei ollut pelastanut, eläimet hytisivät yhä kylmissään.
Hän häkeltyi suuresti huomattuaan mitä matoranit tekivät. Yksi toisensa jälkeen nämä lankesivat piirissä polvilleen maahan hänen ympärilleen, toistakymmentä kyläläistä monissa eri väreissä, kuin hankeen pudotetut karamellit.

Ruskea matoran julisti: "Messiaamme! Pelastajamme! Ylistäkäämme häntä!"

Joukko aloitti kiihkeän palvonnan ja rukoilun, he ryömivät maata pitkin kuin madot kohti häntä. Mantraa toistaen yksi joukosts tarrasi hänen kaapuunsa. Hän ponnahti seisomaan ja katseli varovaisesti ympärilleen. Hänet oli piirittänyt joukko Aarteen voimasta umpihulluiksi tulleita matoraneja; vai oliko hän sittenkin itse se hullu?
Hahmo kaavussa huusi ja juoksi pois, huitoen kiiluvasilmäiset kyläläisparat kimpustaan. Hän juoksi pois, pois, kauas kylästä, pois.

Seuraavina päivinä hän kuitenkin palasi kylään. Matoranien kiihko oli hieman laimentunut, ja kummaa kyllä, näiden elo oli palannut miltei tavallisiin uomiinsa. Heillä ei kuitenkaan kestänyt kauaa huomata hänen läsnäoloaan; uteliaat silmät tapittivat häntä herkeämättä.

Mikä tässä paikassa on vikana?

Hieman myöhemmin hän päätti lähteä pois. Hän ei kestänyt tätä; hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin matoranit saattaisivat hypätä hänen kurkkuunsa tai – mikä pahempaa – alkaa taas kiemurrella hänen jaloissaan minä hetkenä hyvänsä. Hän päätti siksi lähteä lopullisesti pois tästä kylästä; takaisin tovereidensa luokse hän ei voinut enää mennä, heitä ei enää ollut. Hän suuntasi kohti länttä ja lämpimämpiä alueita saadakseen tämän talven pois mielestään.

Me thulemme rakentaman tästä kylästä waltakunnan suurimman kaupungin, niiden opetuksien awulla jotka Varjelijamme täällä ollessaan meille soi, caupungin joka kesthää ajan millenioitthain wuosia tästhä eteenpäin sorthumatta ja walloithamata. Kylästäme on tulewa mailman kescipiste jonne kaikki tiet viewät ja josta cuullan halki kaickeuden. Toisten maiden kuningat owat tulewia ryömimän meidän jalcaimme juuressha ja ceisarit tulewat tarjoamaan meile culta ja jalokiwiä.

Nyt hän Profeettamme wiimein muuthamia päiwiä sithen poistui keskuudesthamme, waatien rauhaa ja hiljaisuutha mietiskelyään warthen. Toiwothawasti hän saa Lännen cansat kaukaisten soiden myös ymmärthämään hänen opetusthensa perimmäiset sanomat.



Nui-Koro, nykypäivä

"... Maailman keskipiste, vai? Eivät he ihan siihen yltäneet, mutta saavutus tämäkin kaupunki jo on", Kepe sanoi. Hän selasi kirjan rapisevat sivut loppuun. Tämän kohtauksen jälkeen kirjassa oli vain epämääräisiä rukouksia ja saarnoja, mutta niissäkin saattoi piillä jotain tärkeää. Kirja olisi kaluttava kannesta kanteen, muttei täällä.
"Hmh. Voimmekohan me lainata tätä kirjaa?" Snowie pohti.
"Meillä ei ole täkäläistä kirjastokorttia ja tuskinpa ystävämme herra pormestari meille sellaista myöntääkään", Kepe totesi.
”Hmm, pitäisikö se vain... muiluttaa.”

He panivat suunnitelman täytäntöön. Sitä ennen Kepen mielessä vielä välähti kysymys: Välähdys etelässä Nui-Korosta katsottuna? Etelärannikolla?

[spoil]Manulle tattiit kuvan efekteistä.

Ja suoritin myös kieliasun tarkistuksen. Hi hi hii.
– Manu[/spoil]

Klaanin linnoitus


Bladis käveli ripeään tahtiin kirkkaalla käytävällä. Hän ja Umbra ohittivat suuren sinisen seinävaatteen, joka kuvasi Klaanin moderaattoreita. Heidän eteensä tuli vahvannäköinen ovi sekä pieni kameratunnistus. Bladis asetti vihreän modekivensä kameran eteen ja ovi aukesi. Umbra ja hopeamusta skakdi astuivat ovesta sisään ja saapuivat kiviseen huoneeseen. Moderaattorien päähuoneessa oli jokaisen moderaattorin nimikkonojatuolit, jotka oli kirjailtu jokaisen moderaattorin omilla väreillä. Yhdellä seinällä oli kone josta sai ostettua Bohrok Energy drinksiä, jota moderaattorit usein käyttivät yövuoroillaan. Eräällä kiviseinällä koreili kuva Klaanin admineista ja moderaattoreista sillä ainoalla kerralla kun kaikki olivat paikalla linnoituksessa. Kuvan ottamisesta oli jo kulunut ties kuinka kauan ja välillä tuntui että klaanilla oli aika löyhät säännöt henkilökuntansa suhteen. Umbra istahti keltamustalle nojatuolilleen ja venytteli käsiään. Oli mukavaa olla taas kotona. Bladis otti laukustaan widgetin ja työnsi pienen rattaan koneeseen. Hän valitsi itselleen jotain virvoitusjuomaa automaatista. Kuului kolinaa ja juomakanisteri putosi Skakdin eteen lattialle. Bladis poimi vihreän juomakanisterin ja kaatoi siitä juomaa kurkkuunsa. Ai että kun oli hyvää, Skakdi sanoi ja istahti nojatuoliin.

"Miksi edes tulimme tänne, Umbra?" Bladis kysyi kollegaltaan. Hän ei ollut ollut kauhean usein kaksin kollegansa kanssa.
”On vain hyvä että sinäkin käyt täällä päämajassamme, pomo”, Bladis sanoi ja lisäsi ”missä muuten olet ollut nämä viimeiset viikot ja mikä on tuon uuden lookkisi tarkoitus?”

”Pitkä tarina, joka pitää sisällään taistelun kaksostani vastaan, joukon noviisi-Toia joiden kohtalosta en halua edes puhua sekä rauhallisen saariryhmän. No siitä tuli aikamoinen murhenäytelmä ja nyt kannan veljeni muistoja pääni sisällä. Oliko muuta?” Umbra töksäytti.
Bladis oli ennenkin kuullut näistä Umbran retkistä joten hän ei sanonut mitään, punnitsi vain asioita. Minkäköhän takia Umbra edes oli lähtenyt Klaanista ilmoittamatta kellekään…”, Skakdi ajatteli, mutta muisti sitten Umbran yhteyden ritarikuntaan, joka piti häntä pihdikkäässä kuolonkourassaan.

”Olitko tuolla tehtävällä sen muinaisen diivan takia?” BV kysäisi Umbralta. Muinaisella diivalla Bladis viittasi ritarikunnan johtaja Helryxiä, joka ei halunnut päästää Umbrasta irti. Umbralla ja ritarikunnalla oli jotain hampaankolossa toisiaan kohtaan.

”Olin, mutten ole enää. Nyt olen päättänyt etten lähde enää sen typerän veden toan tehtäville ja katkaisen siteeni siihen mätään organisaatioon joka tottelee johtajaansa sokeasti. Mikä Mata Nuin tahto ylipäätänsä on? Itse olen ajatellut että se on rauha universumiin, mutta hörhöjen fundamentalistien poppoo haluaa sotaa vain tähän maailmaan. Eli oli ihan hyvä että lähdin”, Umbra sanoi.

Pian Bladis kuitenkin avasi pöydällä olevan tietokoneen ja kirjautui moderaattorin tunnuksilla sisään Klaanin turvajärjestelmään. Hän katsoi nopeasti läpi huomiota vaativat asiat, kuten sotavalmistelut. Lopulta hänen silmänsä osuivat yhteen kohtaan, Nimdan valvontaan "jotta sen voisi tuhota". Skakdi jäi miettimään miksi jotain esinettä pitäisi valvoa, jos se pitäisi tuhota.

"Uu, katso", Bladis sanoi ja käänsi näyttöä moderaattori-toveriaan päin. Hän osoitti Nimdan tietoja.

"Miksi ihmeessä me varjelemme yhtä sirua jos me halueamme tuhota sen?"
"Jos nyt ensin joku selventäisi minulle jotain tästä Nimdasta. Miksi se edes on niin tärkeä meille ja mitä me niillä siruilla teemme?" Umbra sanoi jo vähän ärsyyntyneenä kun oli ollut ulalla jutuista jos jonkin aikaa.
"No me emme niinkuin juurikaan tiedä siitä", Bladis aloitti "Tiedämme, että sillä on jotain suuria voimia ja että pahikset ovat sen perässä", skakdi kertoi.
"Suurin osa tiedosta on peräisin siitä kun Gee kävi Nimdanpalvojien saarella tässä vähän aikaa sitten“ "Niin, Geen mukaan siruilla tosiaan oli voimia. Niitä palvottiin tyyliin jumalina ja tosiaan, kun kerran muutkin niitä tavoittelevat, niin ne ovat arvokkaita. Ne ovat siis ilmeisesti jonkinsorttinen voimakas ase."

"Minua epäilyttää tässä asiassa se että Guardian tietää näistä siruista näinkin paljon. Jokin minussa sanoo että muutkin Adminit ovat sotkeutuneet näiden sirujen mysteeriin ja he pimittävät meiltä muilta jotain tärkeitä tietoja. Löytyykö sieltä koneelta mitään tietoa Nimdasta, BV?" Umbra sanoi, katsahtaen ystäväänsä.

Skakdi napsautti kuluneella hiirellään Nimda-sanaa ja esiin aukeni lyhykäinen tiedosto. Sen hallitsevin piirre oli kuva Alfa- ja Beeta-siruista. Sivulla oli myös tietoja Nimdan havaituista ominaisuuksista sekä tiedettyjen sirujen sijainneista. Sivulla oli myös maininta siitä, että Klaani etsi Nimdaa tuhotakseen sen, sillä se on liian vaarallinen päätyessään muiden käsiin.
"Eli siis tietokoneen mukaan Nimdan palanen on jossain täällä linnoituksessa ja Adminit haluavat sen tuhottavan, joten pitäisikö meidän lähteä tuhoamaan sitä sirua, Umbraseni?" Bladis sanoi, lukien koneelta sirun olinpaikan.

"Hmm... Taika-aseen tuhoaminen voisi kyllä auttaa klaania, mutta eikö se siru voi tehdä meille jotain? Ja olemmeko tarpeeksi voimakkaita sen tuhoamiseen?" Umbra kysäisi

"Käsittääkseni ne kuusi sirua yhdessä ovat huippuvaarallinen superase, ei yksittäiset sirut", Bladis selvensi. "Kyllä meillä aina tulivoimaa löytyy, olemmehan me Umbra ja Bladis, ja tuskin se siru meille itsessään mitään tekee. Eihän sillä mitään omaa tahtoa ole, eihän?" Bladis kertoi.
"Hyvä on, lähdetään tuhoamaan se voimallinen siru. Saamme sentään jotain järkevää tehtyä täällä", Umbra sanoi. "Johda minut Nimdan luokse, toveri".
Tämän sanottuaan he jättivät huoneen.

Matka pikku hiljaa hämärtyvän Klaanin käytävillä johti heti Admin-siiven alapuolella olevaan holvihuoneeseen, jossa oli jälleen kerran tarkat tunnistukset. Modekivi takasi jälleen kerran pääsyn sisään huoneeseen. Bladis kytki seinän sähköpääkeskuksesta hälyttimet pois päältä ja lähti marssimaan huoneen keskellä olevan, lasikuvun alla olevan Beetan luo.

Umbra ei ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa. Valkoinen, lasikuvun alla oleva metallinen siru, joka säkenöi suuria energioita, jotka Umbra tunsi ympäri kehoaan. Siru oli samalla kaunis, että kammottava. Kaksikko asteli kiven luokse, jolloin valon kajo yltyi. Bladis piteli silmiään kirkkaan valon osuessa hänen silmiinsä, jolloin Umbra koetti himmentää metallinkappaleen hohtoa. Hän otti yhteyden kiven valonlähteeseen, muttei saanut sitä himmennettyä. Jokin ei täsmännyt sirussa. Skakdi asetti kätensä varovasti lasikuvun kummallekin puolella. Hän nosti puoliympyrän mallista, panssarilasista tehtyä kupua hiljaa ylöspäin. Sirussa oli jotakin hypnoottista. Skakdia huimasi, eikä se ollut samanlaista huimausta kuin Sisällissodan pommitusilmalaivoissa koki. Se oli jotain erilaista.

"Mikä sinun on, Bladis?" Umbra kysyi toveriltaan. Skakdi hoippui lasikupu käsissään, melkein kaatuen kivilattialle. Umbraa hämmensi Bladiksen käytös. Pian hän itsekin alkoi huomata jotain outoa. Huone täyttyi erilaisista ja eriväisistä palloista. Palloja oli eri kokoisia ja ne aaltoilivat, samalla vääristäen huoneen tilaa. Toa koetti pudistaa päätään. Pallot pysyivät ja Bladis oli yhtäkkiä viherpinkki. "Mitä täällä tapahtuu!" Umbra huusi.

Bladis yritti nousta, muttei siinä onnistunut. Häntä huimasi ja tuntui kuin joku olisi käytellyt aivoporaa hänen polvilumpioonsa. "Nimda... Nimda"
Siru välähti voimakkaasti peittäen sekunneiksi huoneen valkeuteen. Skakdin mieleen nousi Sisällissodan kauhut: kaasut, räjähdykset, veri, kuolema. Tuhannet pienet porat tuntuivat poraavan hänen päätään joka suunnasta. Skakdi ähkäisi ja kääntyi epämääräisesti kyljelleen. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi menettämässä tajuntansa. Valon Toan mielen täyttivät sekavat ajatukset. Umbran mielenterveys oli alkanut horjua jo hänen veljensä muistojen yhdistyessä Umbran muistojen kanssa, ja hänen muistaessaan muistoja jotka eivät ollet hänen. Valon Toa piteli päätään. Päänsärky vain kasvoi kun ajatukset ja muistot sekoittuivat. Hän tunsi kuinka hänen veljensä muutettiin makutamaiseksi antidermismassaksi Mutranin kokeessa, kuinka kylällinen matoraneja kuoli hänen takiaan ja kaikkea muuta. Umbran psyyke ei kestänyt, ja hän rojahti lattialle. Bladevezonin näkö ja todellisuudentaju alkoi sumentua valkoiseksi massaksi. Sitten hän tunsi kaiken pimenevän.

Myöhemmin, kultavihreä moderaattori, Paaco kävi tutkimusretkellä Nimdahuoneessa, ja löysi kaksi kollegaansa maasta. Kaksikko vietiin toipumaan sairaalaosastolle, jossa heille annettiin lepoa ja lääkkeitä.

[spoil]Team U&M vauhdissa. JIIHAA[/spoil]

Klaanin admin-huone

Aikoinaan muuan metallihirviön kanssa käydyn taistelun aikana pahasti vaurioituneen adminien kokoushuoneen korjaustyöt lähestyivät valmistumistaan. Jokunen rakentajamatoran asetti parasta aikaa huoneen keskelle suunniteltua laajaa kokouspöytää paikoilleen, samalla kun pari muuta matorania hääräsi huoneen takaseinälle sijoittuvien ikkunoiden parissa.

Huoneen etualalla seisoi sirututkimuksensa arkistonhoitajien käsiin toistaiseksi jättänyt Tawa. Klaanin ylijohtaja seurasi korjaustöitä avoimen kiinnostuneena, ja vaihtoi välillä muutamia sanasia ympärillään hääräävien matoranien kanssa. Tällä hetkellä Tawa jutteli viereensä pysähtyneen sinistä maalipurkkia kantavan onu-matoranin kanssa huoneen seinille suunnitelluista ornamenteista.

Kokoushuoneen suurimman ikkunan kimpussa hääräsi matoran Bob. Pitkästä aikaa iloisen näköinen korjaajamatoran suorastaan loisti, sillä Bob oli saanut viikko sitten vihiä ylennyksestä ja tuntuvasta palkankorotuksesta. Taakse olivat jäämässä naurettavat ja turhauttavat työsessiot linnoituksen syrjäisimpien varastorakennusten parissa. Bobin tulisi vain todistaa kyvykkyytensä isompien operaatioiden suhteen tässä admin-huoneen jälleenrakennusprojektissa ja ylennys olisi sitten taattu. Tästä syystä Bob oli nähnyt erityisen paljon vaivaa juuri kiinnittämänsä ikkunalasin tiivisteisiin, ja toiveikas po-matoran vilkuili tuon tuosta josko Klaanin kunnioitettu juuriadmin seuraisi hänen työskentelyään.

Bob huusi silkasta järkytyksestä kun taivaalta ohjuksen lailla paikalle syöksynyt kolmensadan kilometrin tuntivauhtia hipova pienikokoinen lintu rämähti ikkunaan ja pakottautui sitten aivan liian vaivattomasti luodinkestäväksi povatun lasin läpi. Kuusisiipisen kiitäjälinnun lentäjälasit kiiltelivät iloisesti samalla kun sen peräsimeen kytketty suihkumoottori pahoinpiteli läsnäolijoiden korvakäytäviä epämääräisellä huminan ja vinkumisen äpärälasta muistuttavalla äänellä. Syöksyttyään ikkunan läpi alkoi lintu kimpoilla pitkin huonetta, kaataen mennessään tikkaat, kaksi matorania ja Tawan kanssa jutustelleen onu-matoranin maalipurkin (tämä muutti onu-matoranin suunnitelmat lattian tulevasta väristä alta aikayksikön...) Lopulta lintu hyppelehti häiriintyneen näköisesti huoneen tuoreelle pöydälle, rauhoittui hieman, käänsi katseensa kohti Tawaa ja sirkutti.

"...Helei", sanoi Tawa, tapittaen ensin linnun lentäjälasien takaa paistavia iloisia nappisilmiä, sitten pienen rahin peräpäästä pelottavan näköisesti sojottavaa ja yhä savuavaa suihkumoottoria.

Kesti hetki, kesti toinen. Sitten Tawa kuunteli Ämkoon saneleman viestin.

Nynrah, Takomon raunioiden lähimaasto

Joki virtasi nyt ärjyen Klaanilaisten ja ensimmäisten varastojen välissä. Virtaus oli rauhoittunut purkauksen jälkeen, mutta vauhti oli silti melkoinen. Maassa lojui kaikenlaista roinaa, rakennusmateriaalia ja kivenmurikoita. Tongu laski G:n jollekin pehmeää materiaalia olevalle kappaleelle ja katseli jokea.
”No niin, nyt meidän on viimeistään päästävä yli”, Keetongu sanoi.
”Minulla ei ole kyllä hajuakaan miten”, G urahti vaivoin.
”Nyt tai ei koskaan, Rahkshit tulevat tänne milloin tahansa”, Manu sanoi ja tuli Tongun vierelle joen partaalle.
”Manu, sinä olet Makuta. Voisitko venyttää itsesi sillaksi? Se kolibritemppu oli aika nätti”, keltainen jätti sanoi ja silmäili Manfredia ainoalla silmällään.
”Teoriassa mahdollista, mutta minäkään en voi venyä loputtomiin. Minun pitäisi laskea oikea kaarikulma, jänneväli, sinun ja G:n massa, materiani lujuus ja niin edespäin. Toisin sanoen, minun on imet-”
”Hmm, ehkei”, Tongu vastasi ja kääntyi romujen puoleen. Hän oli Klaanin Telakan pääinsinööri. Hän oli suunnitellut ja toteuttanut satojen metrien pituisia höyryilmalaivoja. Ja tässä pieni puronpahanen tukki sankareiden reitin. Hän otti kättensä rautapalkin, väänsi sen vahvoilla sormillaan jakoavaimen muotoiseksi ja aloitti rakentamisen.

Kului kaksikymmentä minuuttia.

”Mikä skarrrararrar tuo on”, Manu sanoi.

Keetongun edessä oli epämääräinen kasa vaijeria, hammasrataskoneistoja ja rautaputkimöykkyjä. Kyklooppijätti otti pitkiin käsiinsä vaijeriin kiilahihnapyörällä kiinnitetyn koukun, pyöräytti sitä laajassa kaaressa päänsä yläpuolella ja paiskasi vastarannalle. Koukku tarttui rannalla kasvaneeseen kuivaan puunrunkoon kuin Matoron harppuuna aikoinaan. Vaijeri pingottui joen yli pari metriä sen yläpuolelle. Klaanilaisten puoleinen pää oli kiinni hammasrataskoneistossa, joka oli paalutettu maahan.

”Täysin yksinkertainen lihasvoimalla toimiva köysirata”, Tongu sanoi ja nosti Guartsun vaijerissa riippuvaan putkikasaan. ”Kyytiin vain, se kestää kyllä teidät molemmat. Minä uin perässä”, hän jatkoi. Manfred katsoi epäillen laitetta, mutta oli liian väsynyt lentämiseen ja hyppäsi koriin Guartsun seuraksi. Tongu pyöritti hammasrattaassa olevaa kampea ja vaijeri lähti liikkeelle. Manu ja Gurvana vaappuivat hiljalleen vastarannalle. Perille päästyään Manu veti G:n korista, kiipesi puusta alas ja jäi odottamaan Tongua. Keltainen jätti hyppäsikin hetimiten virtaan ja ui pitkiä ja vahvoja jäseniään käyttäen vastarannalle. Vaikka virrassa uinti olikin rankkaa, viileä vesi virkisti takomokokemusten jälkeen ihanasti.

Bio-Klaani
Kahvio

Kahviossa, tuossa Klaanilaisten jalossa ajanviettopaikassa, oli juotu jo monta kierrosta kuumia kaakaoita ynnä muita Klaanin perinnejuomia. Iloinen puheensorina vallitsi Kahviossa, kun väki siirtyi sinne pikku hiljaa päivän askareilta. Ilta oli vilkasta aikaa.

Eräässä nurkkapöydässä istuivat myös Matoro sekä kaksi Umbran tiimin Toaa, Nurukan ja Deleva.
Taisteluja nähnyt viisas ja vanha maan toa ja tämän puoliksi hopean ja punavalkoisen kirjava kumppani istuivat ja siemailivat jotain kahvintapaista ainetta kanistereita muistuttavista juoma-aseteista. Kaksikko ei oikein tiennyt mitä he edes tekivät täällä linnoituksessa, eiväthän he edes olleet klaanilaisia.
Deleva murahti. Hän ei pitänyt siitä että tätä sekalaista komppaniaa johti sininen skakdi, jolla oli työläisenä mustahopeinen skakdi. Delevalla oli paljon vihaa Skakdeja kohtaan ja tästä syystä häntä sanottiin joskus rasistiksi.
"Koeta nyt rauhoittua vanha kuoma", Nurukan sanoi, siemaillen kahviaan. Kuuma neste tuntui hyvältä kurkussa ja maistuikin varsin piristävältä. Vanha toa ei ollut usein nauttinut kahvia matkoillaan.
"En minä sille voi että se Metorakk-hirviö myi kyläni ja pilasi lajinsa maineen silmissäni. Saisinpa kostaa sille Skakdin hirvitykselle", Deleva murahti, mulkoillen eräässä pöydässä istuvaa skakdia.

"Hmm, mitäs te olette pitäneet tästä paikasta? Oletteko meinanneet liittyä Klaaniin?" Matoro kysähti, keskeyttäen kaksikon keskustelun.
"Katsotaan, poikaseni", Nurukan vastasi jään toalle. "Jos tämä poppoo osoittautuu liittymisen arvoiseksi, niin kyllähän minä voisin liittyä, Helryxin suunnitelmat kun ovat niin järjettömiä, että..."
"Älä mainitse sitä veden toaa joka haluaa tuhota kaikki makutat", Deleva murahti, lyöden nyrkkinsä pöytään. "Sen neidin takia melkein menetin henkeni."
"Näkee, että olette kokeneet kovia. Minäkin olin samalla tavalla katkeroitunut joskus kauan sitten, kun menetin tiimini, mutta Klaani muutti elämäni", Matoro kertoi.

"Ai, yrität saada meidät liittymään klaaniin puhumalla, jään toa?" Nurukan mutisi. "Sanat ovat sanoja, mutta vain teot puhuvat puolestaan. Olen nähnyt tämän universumin loiston ja tuntenut sen pahuuden. Uskotko että minunlaiseni konkari tarvitsisi tällaista paikkaa itselleen?"
"Olen tismalleen samaa mieltä", Matoro kertoi. "Teot puhuvat paremmin kuin sanat, vaikka sanojenkaan voimaa ei sovi aliarvioida. Ja takaan sen, et menetä mitään jäämällä Klaaniin. Täällä on kaikki, mitä vain voi toivoa", Matoro jatkoi. Hän halusi tutustua tähän maan toaan paremmin.

"Kuule, olet itseasiassa aika viisas jään toaksi. Ja yllättävän puhelias", Nurukan kertoi. "Meillä Metru Nuilla jään ja maan matoranit eivät tulleet kovin hyvin juttuun keskenään, mutta olen sitä mieltä että sinun kanssasi tulisin juttuun oikein hyvin. Voin harkita Klaaniin liittymistä, mutta epäilen vähän tätä jäsenien laajaa skaalaa, joka teillä on. On niin makutoja, toia, matoraneja, raheja ja skakdeja... Eli jos jonkinlaista ryömijää", Nurukan kertoi.
Deleva kuunteli keskustelua mielenkiinnolla. Hän ei halunnut enää tehdä ritarikunnan hommia ja oli luvannut Umbran kanssa jättävänsä Mata Nui - uskoisten hörhöjen joukon. Mutta se että joukossa oli Skakdeja, sitä plasman toan oli vaikea sulattaa.

"Meno on vain piristävämpää kun on paljon erisorttista ryömijää", Matoro kertoi. Sanasta "ryömijä" hänelle tuli jostakin ihmeen sysytä mieleen Manfred turbaani päässä. "Ja tosiaan, olen itsekin huomannut että liian moni jään toa ja matoran on turhan epäsosiaalinen."

"Epäilen tätä teidän johtajaanne, admini Guardiania", Deleva sanoi, puuttuen keskusteluun. "Miten voitte antaa näin paljon valtaa ja auktoriteettia skakdille?"
"Sinun pitää tavata joskus Gee", Matoro aloitti. "Muutat käsityksesi Skakdeista"
"Missäs se teidän Geenne muuten oikein on?" Deleva kysäisi. Oikeastaan hän ei menettäisi mitään Guardianin tapaamisessa.
Asia tuli tarkemmin Matoron mieleen vasta nyt. Gee oli lähtenyt pitkä aika sitten jonnekin Manfredin kanssa, eikä heistä ollut sittemin kuulunut mitään. "Tuota, luulen että hän on jossain päin maailmaa tehtävällä", Matoro tyytyi vastaamaan.

"Suorittaako Klaani oikein tehtäviäkin, ja mitä tehtävät oikein koskevat?" Nurukan kysäisi mielenkiinnolla. Maan toa ei halunnut olla vain vanhus, joka istuisi paikallaan juomassa kahvia kahviossa.
"No vähän vaihtelee", Matoro aloitti ja nojasi taaksepäin pehmeään nojatuoliin. "Tällä hetkellä pääpaino on Nimdan jahtaamisessa. Siitä olettekin kuulleet jo. Muutenkin suurin osa nykyisistä operaatioista liittyy tavalla tai toisella sotaamme Allianssin kanssa"

“Mikä tämä ‘Allianssi’ oikein on?" Deleva kysäisi. Hän halusi tietää lisää klaanin vihollisista.

"'Pahuuden Paha Liiga' on tätä saarta asuttavien ötököiden, skakdi-palkkasotruein ynnä muun satunnaisen, raivohullun porukan muodostama liittoutuma joka tahtoo omista syistäähn tuhota Klaanin. Tällä hetkellä ei ole mitään oikeaa sotaa, jotain pieniä konfilkteja vain. Suurin tappiomme oli Yö Kauhun nimellä kulkeva outo hyökkäys Klaaniin joitakin kuukausia sitten"

"Nyt meni mielenkiintoiseksi. Ötököitä. Skakdeja. Raivohullua porukkaa. Ja sitten tämä Yö Kauhu. Mitä silloin oikein tapahtui?" Nurukan kysäisi ja halusi tietää lisää. Deleva oli myös kiinnostunut aiheesta, olihan vihollisten puolella skakdeja.

"Yö Kauhun tapahtumat ovat pitkälti epäselvät. Joukko metallisia tappajarobotteja hyökkäsi yhtäkkiä Klaaniin sen jälkeen kun joku tai jokin oli räjäyttänyt pommin Klaanin päägeneraattorin luona. Ne tappoivat minkä ehtivät, mutta kun saimme yhden tapetuksi, ne lähtivät", Matoro selitti. Hän huomasi puhuvansa niinkin ahdistavasta asiasta kuin Yö Kauhusta rennosti ja normaalisti. Nukkejan kohtaamisesta oli jotain hyötyäkin.

"Kuulostaa mielenkiintoiselta", Deleva sanoi yhtäkkiä. Plasman toalle oli jostain tullut kauhea hinku jäädä tänne linnoitukseen joksikin aikaa. Ainakin hän voisi olla piilossa ritarikuntalaisia ja saada täältä ehkä uusia ystäviä.
"Minä sanon, että jäädään tänne joksikin aikaa ja katsotaan mitä tapahtuu", Nurukan sanoi ja hymyili. Paikan ilmapiiri oli alkanut tarttua häneen ja hän tunsi pienen hetken kuin olisi ollut kotonaan. "Muuten, missä Umbra on?"
"U taisi mennä hoitamaan moden velvollisuuksiaan", Matoro vastasi lyhyesti. "Mutta mitä jos otetaan toinen kierros ja jatketaan syvällistä keskustelua?"

[spoil]U & Martti -tuotanto esittää: THE DIALOGI[/spoil]

Bio-Klaani

Korkealle kohoavan harmaan kivimuurin suurimpaan holviaukkoon asetettu portti aukesi natisten. Punainen, väsynyt Toa asteli siitä sisään niin ryhdikkäästi kuin vain pystyi. Porttia vartioivat matoranit katselivat häntä. Eräs heistä tervehti häntä niinkuin hänen virkaansa kuului. Toa oli juuri tullut pitkän matkan päästä kävellen siitä lähtien, kun muutamia torakoiden aseiden osumia ottanut maastoajoneuvo oli simahtanut lopullisesti. Toa asteli pihan poikki Klaanin päärakennukseen.

Eräällä varustevarastolla työskentelevän Onu-Matoranin pää kääntyi hänen kuullessaan askelia porraskäytävästä. Harmaaseen, katosta roikkuvien lamppujen valaisemaan huoneeseen asteli puna-musta tulen Toa.

"Kas hei Troopperi", Matoran tervehti tulijaa.

"Hei sinullekkin." Troopperi vastasi.

"Mitäs sinulle on käynyt? Olet aika väsyneen näköinen?"

"Se on pitkä juttu. Tulin kysymään saisiko täältä jonkinlaista ampuma-asetta, omani hajosi matkalla."

"Kyllä toki, kaipaatko minkälaista? Katsele toki ympärillesi."

Troopperi käveli huoneessa asetelineiden luona. Välillä hän pysähtyi, otti jonkin aseen käteensä, ja tutkaili sitä.

Lopulta hän otti käteensä perinteisen puusta ja teräksestä tehdyn varsijousen ja katsoi sitä. Matoran tuli hänen luokseen.

"Kas, sehän on varsijousi. Se on todettu monin paikoin hyväksi ratkaisuksi. Tokihan se on hidas ladata, toisin kuin pitkäjousi, eikä meillä olekaan niitä saatavilla. Tehoa tosin löytyy."

"Voisin vaikka ottaa tämän."

Killjoyn huone

Killjoy väänsi itsensä pystyyn sängyssään ja alkoi vilkuilemaan ympäri asuntoa. Hänen päässään puhuva ääni oli epätodellinen. Nyt soturin silmät etsivät punaista Visorakia katseellaan, mutta tuloksetta.

Älä, turhaan. Olen jossain kaukana, en voi ottaa riskiä.

”Visokki... se olet sinä, oletko se sinä? Missä sinä oikein ol-”

Kuunteletko sinä Killjoy? Minä kerroin sinulle, että tämä on ainutlaatuinen hetki ja kerroin myös että en voinut riskeerata mitään. Minun täytyy puhua sinulle, minun täytyy saada viesti kulkemaan.

Killjoy istui, hän kokosi ajatuksensa ja keskittyi ääneen päässään. Joy huokaisi: ”Puhu minulle, minä vien viestin eteenpäin.”

Se ei ole niin yksinkertaista Killjoy. Miksi sinä, miksi kaikkien aikojen jälken juuri sinä? Kerro minulle: Kun ystäväsi poistuivat, kuinka monta henkilöä tämän huoneen lähettyville jäi?

Killjoy laskeskeli hetken päässään: ”Nyt on iltapäivä, joten kaikki ovat töissä... Olettaisin ettei tässä nyt ole useiden kymmenien metrien säteellä ketään.” Killjoyn päässä kuuluva ääni päästi hiljaisen hyväksyvän hymähdyksen.

... onko sinulla paperia ja kynää?

Joy hämmentyi hieman äkillisestä suunnanvaihdoksesta, mutta päätyi kaivelemaan lipastonsa laatikkoja, löytäessään sieltä lopulta ruutupaperia ja ikivanhan Klaanin logolla varustetun kynän. Killjoy hymähti: ”Sinä jätit nämä tänne, muistatko? Silloin kun näytit tämän asunnon minulle vuosia sitten.”

Olen pahoillani... pahoillani siitä mitä mökillesi tapahtui. Tiedän ettet viihdy siinä huoneessa, minä en vain voi auttaa sin-

”Minä uskon sinua, et olisi voinut tehdä mitään.”, Killjoy yritti pitää äänessään itsevarman sävyn. Näissä tilanteissa Visokki olisi yleensä kysynyt, että miksi Killjoy puhuu ääneen. Pelkkä ajatteleminen riittäisi vastaamaan hänelle. Vuosien aikana Visorak oli kuitenkin oppinut Killjoyn pitävän aina hänelle luontevamman linjan.

Ne ovat esillä?

Killjoy hymähti myönteisesti ja tiukensi otettaan kynästään.

Minä annan sinulle nimiä. Tarkkaan ottaen kuusi nimeä. Haluan että kirjoitat ne ylös.

Killjoy nyökkäsi, vaikka tiesi ettei Visokki nähnyt tätä elettä.

Kapura.
GK.
Jake.
Domek.
Snowie.

...

K-

Killjoyn kynä pysähtyi. Hän oli kirjoittanut nimet isoin kirjaimin keskelle paperia, hän oli silmillään arvioinut tilan jonka nämä kuusi nimeä veisivät. Hän pyrki tasapainoon ja symmetriaan, siksi viimeisen kuudennen nimen uupuminen pisti sekä Killjoyn silmään sekä korvaan: ”Niin?”

Ääni Killjoyn päässä hiljeni hetkeksi, Killjoykaan ei sanonut mitään, istui vain hiljaa odottaen vastausta.

Killjoy.

Killjoy puristi kynää nyt niin tiukasti, että sen puinen rakenne alkoi natista. Hän ei edelleenkään sanonut mitään, vaan kirjoitti nimensä listan alimmaiseksi.

Killjoy, edessäsi oleva lista on... arkaluontoinen. Yksi heistä... on pettänyt Klaanin, yksi heistä päästi hänet sisään sinä kauheana yönä.

Kynä katkesi Killjoyn kädessä. Hänen ajatuksensa riehaantuivat ja Joy perääntyi paperista takaisin sänkyynsä. Hän käänsi katseensa ikkunaansa. ”Minä tiedän mitä aiot sanoa.”

Sinä osoitit minulle, että katkerinkin voi muuttua, että paatuneinkin voi tehdä käännytyksen. Haluan vain että sanot sen. Sano minulle, ettet se ole sinä, Killjoy.

Killjoy avasi huoneensa verhot ja antoi valon tulvia taas sisään. Valo häikäisi häntä jälleen, mutta hän tuijotti sitä sitkeästi siristämättä silmiään. ”Minä lupasin sinulle silloin, tässä samassa huoneessa. Tekisin Klaanin hyväksi mitä vain korvatakseni tekoni. Lupasin sen suoraan sinulle Visokki. En voi koskaan kiittää kylliksi avustasi.”

Visokin ääni hiljeni, hän jatkoi miltei kuiskaten: Kiitos.

Pienen hiljaisuuden jälkeen Visorak jatkoi. Killjoy oli nostanut kynänkappaleet pöydältä ja sovitti niitä nyt päämäärättömästi toisiinsa.

Killjoy... Sinä yönä... hän ei etsinyt Nimdaa, hän ei murtautunut tänne sen sirun takia. Petturi ei päästänyt häntä sisään siksi.

Visokin ääni värisi, Killjoy ei ollut koskaan kuullut adminin äänessä tällaista.

Syy miksi hän tuli Klaaniin, syy miksi kaikkien niiden viattomien piti kuolla... olin minä. Punainen mies halusi minut...

Killjoyn mieli oli täysin äänetön. Edes tipahtaneiden kynänkappaleiden aiheuttama kilahdus ei rikkonut sitä hiljaisuutta.

[spoiler=Infoa.]Gurvana toimi taustapiruna tämän kanssa.[/spoiler]

Ämkoon veljeskunnan saaren ranta

Kevyt merituuli koetteli ilmassa leijailevia torakkain ankkuroimia ilmalaivoja, mutta siitä huolimatta ne eivät liikahtaneetkaan. Ilmalaivoista maahan valuneet torakat ja erilaiset rakennusmateriaalit sen sijaan liikkuivat. Rannalle oli jo hetki sitten noussut suunnaton määrä erilaisia telttarakennuksia, huoltopisteitä ja siinä samalla muutama tähystystorni.

Kaksi värityksensä puolesta täydellisesti viidakon väreihin sulautuvaa matorania tarkkaili rannan tilannetta erään rantametsän korkeimman puun lehvästöstä käsin. Päähänsä nämä matoranit olivat sitoneet huppumaiset vaatteet, jotka peittivät heidän naamionsa lähes täydellisesti silmiä lukuunottamatta. Molemmilla matoraneista oli mukanaan kookkaat kiikarit, joilla nämä tutkailivat nazorakien puuhia tarkkaavaisesti.

Hetken tarkkailtuaan matoranit pudottautuivat alas puusta miltei äänettömästi. Sitten he lähtivät kohti veljeskunnan tukikohtaa niin nopeasti kuin pienillä kintuillaan suinkin pääsivät.

- - -

"Viimeistään tässä vaiheessa voinemme varmuudella sanoa, että ne ovat tulleet jäädäkseen", Ämkoo murahti ja irvisti ilkeän näköisesti.
"Jos vakoojiimme on uskomista, pääsisimme tarvittaessa hyvinkin lähelle torakoiden valloituskeskusta lännestä käsin", aloitti Ämkoon vieressä seisova Johtaja "mutta oletko varma, että se on hyvä idea?"

Ämkoo kääntyi Johtajaa kohti ja katsoi tätä pitkään, kuin arvioiden. Sitten admin avasi suunsa, ja sanoi jotain jota ei ollut sanonut pitkään aikaan.

"Tiedäthän, Leiter..."

Miesmuistiin ei ollut kukaan lausunut ääneen Johtajan synnyinnimeä. Sen kuullessaan matoran painoi katseensa oitis maahan, ja hiljeni.

"Meidän on tehtävä ensimmäinen siirto", puhui Ämkoo. "Klaanista hälyttämäni apujoukot saattavat saapua teoriassa milloin tahansa, ja silloin torakoiden mielenkiinnon on oltava jossain muualla."
"Ymmärrän", Leiter vastasi ja kohotti katseensa takaisin Ämkoon silmien tasolle.

Miekkamies nousi seisomaan ja pudisti hieman pölyä viitastaan. Sitten tämä vilkaisi Leiteriä ilkikurisen näköisesti, ja sanoi:
"Jospa aloittaisimme Vihaisilla Linnuilla?"
Leiterin Miru-naamiolle levisi hillitty hymy.
"Tahtonne on lakini."

- - -

003 tarkkaili kartallaan tapahtuvia liikkeitä tyytyväisenä Tulikärpäsen komentosillalla. Punainen kaulaliina hulmahti ilmavoimien komentajan kääntyessä nopeasti ympäri ja kävellessä sitten ikkunan tykö. Nazorak hymyili katsellessaan maiseman nopeaa muodonmuutosta hiekkarannasta torakkatukikohdaksi. 003 oli onnellinen.

- - -



Samaan aikaan rannan länsipuolella tapahtui jotain. Jokunen viidakon puu heilahti villisti ja taivaalla kävi kova vilinä. Paikalla vartiota pitävät nazorakit katselivat kummissaan rantametsän tapahtumia, mutta eivät epäonnekseen ymmärtäneet ottaa tilannetta vakavasti. Se, mitä torakat näkivät, ei näyttänyt vaaralliselta. Oikeastaan, näky oli jopa aika huvittava, suorastaan koominen.

"Kylläpä tuo punainen näyttää hölmöltä", vartijanazorak sanoi toiselle osoitellen puun latvassa tähystävää pyöreähköä linturahia.
"Haha, joo. Ja katso tuota toista sen vieressä", hihitteli toinen.
"Hahaha."

Paikalle saapui pari muutakin torakkaa.

"jotain lintuja"
"heh"
"heh"

Ja sitten vielä yksi lisää.

"Täällä sitä vain tähystellään jotain tirppoja. Takaisin töihin siitä, pösil- mikä tuo on?"

Paikalle viimeisenä saapunut torakka ehti miltei väistää metsän kätköistä esiin nousseen matoranpartion ampuman tainnutusnuolen. Yksikään torakoista ei ehtinyt asiasta ääneen älähtää, vaan puolustuksensa täysin auki jättänyt vartiopartio kaatui yksi kerrallaan makaamaan rannan hietikolle.

"Nyt on kiire", Enki murahti kumppaneilleen. "Noilla ei mene kauaa huomata, että jotain on tekeillä."
"Tämä on hulluutta..." jupisi valtavaa ritsaa toisen matoranin kanssa kantava Otlek.
"Olet kuitenkin aina halunnut tehdä tämän, etkö vain", Enki naurahti.
"En voi kieltää", kuului Otlekin vastaus.

- - -

Hetken kuluttua ulkoa kuuluva jytinä sai torakka 003:n hämmästyneet kasvot painautumaan tiukasti kiinni komentosillan ikkunalasiin. Ilmavoimien komentaja ei ollut uskoa silmiään.

Nynrah
Varasto

Kylmän ja pimeän varastorakennuksen läpi kaikui voimakas ääni, kun sen suuret ulko-ovet pamautettiin auki. Sisään huohottaen juoksivat matoranit Ternok ja Ontor, Makuta Nui ja olkapäällään haavoittunutta Guardiania kantava Keetongu, jonka haarniskan raoista tulvi vettä varastorakennuksen kivilattialle. Keetongu laski Guardianin alas ja koko viisikko pysähtyi hetkeksi hengittämään.

"Juuri oikeaan aikaan, ystävät!"
Matoran Qinfatheousin iloinen ääni kaikui varastorakennuksen pimeydestä, jota oviaukosta tuleva valonkiila hieman halkoi. Mustanpunainen ja keltaista Komauta kantava Q käveli valoon hymyillen ja valtava jakoavain käsissään. Seitsemän muuta Nynrah-aavetta tuli esiin Q:n takaa kantaen monenlaisia työkaluja. He kaikki nostivat kätensä kunnioittavaan sotilastervehdykseen.

Keetongun katse tarkentui pimeyteen. Hän näki jotain suurta.
"Onko tuo se, minkä luulen sen olevan?"

Q nyökkäsi pitkään. "Moottori puuttuu ja maalaukset jäivät pahasti kesken, mutta-"
"Aikaa ei ole", Guardian keskeytti.
"Aivan. Oli miten oli, teillä oli joku suunnitelma."

"Kyllä vain", Makuta Nui puhui huohotuksensa välistä. Hän tutki metallista Feterra-kouraansa. Se ei kestäisi enää kauaa.
"Sitä ennen", Keetongu sanoi kaivellen jotain haarniskansa raoista. "Q. Minä tulin Nynrahille vain tekemään kauppaa."
Q-mies näytti hämmentyneeltä. "Ei, tämähän on keskeneräinen. Lisäksi... te pelastitte Nynrahin!"
Qinfatheous hymyili leveästi ja osoitti takaan varjoissa lojuvaa suurta runkoa. "Ottakaa tämä kiitoksena koko Takomon puolesta!"
Keetongu pudisti päätään. "Ostos on ostos", keltainen jättiläinen sanoi tiukasti astellen kohti keltanaamioista matorania. Hän kyykistyi tätä kohti ja ojensi pienen, litimärän shekin. Q puristi parhaansa mukaan vedet pois paperista.
"...kiitos sitten."


* * *

Entisen padon ja Takomon raunioiden suunnalta syöksyi tuhansia litroja vettä, jonka mukana virtasi suuria puunrunkoja ja teräksisiä pilareita. Zorak von Maxitrillian Arsteinin imperiumi oli musertunut, mutta niin oli Takomokin.

Sekalainen parvi hajanaisessa muodostelmassa lenteleviä Avhrak Va -lautasia syöksähteli hyönteismäisesti vastasyntyneen kosken yläpuolella. Punaisia hälytysvaloja vilkuttavat tiedustelurobotit olivat vailla komentavaa parviälyä, sillä sen signaalia lähettävä laitteisto oli tuhoutunut. Nyt koneet toimivat vain hätätilanteita varten sisäänrakennettujen alirutiinien ja Avhrak Feterroilta saamiensa komentojen varassa. Ne skannasivat mahdollisia eloonjääneitä koskesta, etsien monenlaisten olentojen elonmerkkejä. Mitään ei löytynyt.
Yksi, hieman vahingoittunut ja märkä Avhrak Feterra leijui paikallaan kosken yläpuolella. Sen kommunikaatiojärjestelmä rahisi epäselvästi, mutta se ei estänyt sitä puhumasta.
"P-päärutiini: Löytäkää Mestari. Alirutiini: Evakuoikaa joukot."
Sekavasti sinkoilevassa Va-parvessa oli liikaa komennettavaa yhdelle Avhrak Feterralle. Siksi se ei huomannutkaan välittömästi, että puolivalmis lentokoneen runko syöksyi alas koskea uskomatonta vauhtia kantaen kymmentä matorania, yhtä skakdia, yhtä jättiläistä ja yhtä Makutaa.

Feterran silmävalo alkoi punertaa keskittyessään koskea alas syöksyvää kohdetta.
"Alirutiini 2: Tappakaa. Ne. Kaikki."

* * *

Keetongu puristi tiukasti kiinni puisesta, maalaamattomasta ruorista. Hän virnisti.
Toimiihan tämä näinkin, keltainen jättiläinen mietti.

Suuresta ilma-aluksesta oli valmiina vain runko ja siivet, mutta niissäkin oli puutteita. Puuta ja metallia saumattomasti yhdistävä ulkokuori oli vielä maalaamaton ja ikkunoita ei ollut. Lisäksi katossa oli huomattavia aukkoja, joista roiskui sisään vettä, kun puolivalmis, moottoriton alus syöksyi alas koskea.
Sekavasti sinkoileva Avhrak Va -parvi kiisi perässä ja vitivalkoiset energialaukaukset iskeytyivät aluksen pintaan, vahingoittaen sitä. Guardian makasi selällään pidellen kiinni kyljessään olevasta haavasta, mutta jaellen silti revolverillaan laukauksia kohti robotteja. Manukin oli liittynyt ammuskeluun, mutta teräksisen Feterra-kouran energia-aseen teho alkoi vähitellen hiipua. Kaikki kymmenen matorania pysyivät istuimissaan turvavyöt tiukasti kiinni. Ontor puristi kädessään suosikkijakoavaintaan luodakseen edes jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

"Herra... herra Keetongu!" Ternok huusi kurkku suorana kosken pauhannan yli.

"Sano asiasi, Ternok", Tongu huusi tehden tiukan käännöksen, jolloin massiivinen vesiryöppy pesi Kewana tunnetun puolivalmiin aluksen komentosillan. Kaikki kastuivat.

"Eikö tämä malli ole..." Ternok aloitti, mutta sai ämpärillisen vettä suuhunsa. "Pthyi. Vähän kallis?"

"Se taitaa olla pienin ongelmistamme", Guardian köhi. Avhrak Va -parvi lenteli liian arvaamattomasti eri suuntiin, että niihin olisi voinut osua. Makuta Nui puri hammasta huomatessaan, että Feterra-kädessä ei ollut enää virtaa.
Makuta ei jäänyt leikkimään tehottomalla aseellaan. Yksi Avhrak Vaista koki nöyryyttävän lopun, kun aluksen rungosta heitetty irtonainen Feterra-käsi lävisti sen.

Makuta Nui tuijotti epäuskoisena kohtaa joesta, johon Va oli uponnut.
"Sepäs oli..." Manu aloitti. "... kätevää."
Guardian kääntyi hitaasti kohti makutaa. Hänen ilmeensä ei edes värähtänyt, mutta Manu virnuili totutun mielenvikaisesti.
"Kieltäydyn nauramasta tuolle", Guardian sanoi äänensävy tasaisena.
"Älä ole tylsä", Manu iski.

Ennen pitkää Avhrak Va -joukkio alkoi vähitellen hajaantua. Osa jatkoi yhä klaanilaisten ja näiden kulkupelin jahtaamista, mutta vaikutti siltä kuin ne olisi käsketty aivan toiseen suuntaan. Lopulta kukaan ei enää seurannut koskea pitkin laskevaa ilmalaivan runkoa.
"Pakenevatko ne?" Guardian kysyi.
"Siltä... näyttää", sanoi Manu. "Rahkshit. Ne taitavat olla jo aika lähellä."

Kosken pauhua lukuunottamatta Nynrahilla oli hiljaista. Vat ja Feterrat olivat jo kaukana, mutta jotain pahempaa oli tulossa.
Koski alkoi rauhoittua ja Kewa matkustajineen lähestyi Nynrahin metsien ja kallioiden täyttämää rannikkoa. Moneen osaan hajonnut Kirikori II odotti rannalla.

Sairaalahuone

Hoitajamatoran seurasi sairaalahuoneen monitorilaitteita apeana. Saman tunnetilan kourissa vellova Kepe seisoi tämän vierellä, suunnaten pian takaisin sauraalavuoteella makaavan Maken luo, jakkaralla istuvan Snowmanin viereen.

"Pelkään ,ettei mitään ole enää tehtävissä", vuoteen toisella puolella potilaan tilaa tarkkaillut tohtori totesi vaimeasti. Koneita seurannut hoitaja käänsi katseensa nelikon suuntaan. Tätä hän eniten vihasi työssään.
"Make, et saa kuolla", Snowie puristi lakanan reunusta.
Make makasi hienonvalkoisella vuoteella lähes elottomana. Tämän sydänkivi näytti useaan otteeseen himmenevän pysyvästi. "Älä sure." Maken puhe kuulosti rauhalliselta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuntui, että hän olisi kyennyt puhumaan vain vaivoin. "Pian... olen yhtä menneiden kanssa."
"Make...", Kepe kumartui hieman lähemmäs toveriaan.
Make yskähti. "...Snowie." Make käänsi päänsä tätä kohti. "Se olet sinä, vanha ystävä." Make nosti kättään ystävänsä suuntaan. Se tärisi. "Luovutan modekiveni. Kuten se luovutettiin minulle." Snowie oli hämmentynyt. Hän kyllä ymmärsi, mitä Make tarkoitti.
"Mutta Make. Olen.. vain lumiukko." Snowie asetti kätensä torjuvasti eteensä. "E-en ole sen arvoinen."

"En minäkään ollut." Maken käsi olisi ehkä valahtanut alas, jollei Lumiukko olisi tarttunut siihen tiukasti omillaan. "Mutta vielä löytyy soturi, *köh*, joka auttaa Klaania voittamaan sodan." Snowie irroitti otteensa Maken kädestä. Tämä työnsi sen reitensä vieressä olevaan ruskeaan nahkalaukkuun. Nyrkinkokoinen, vihreä, kristallimainen kivi paljastui sen sisältä. Kiven hehku loi vihreän vivahteen huoneen synkkään valaistukseen.
Make suuntasi modekiveä pitelevän, tärisevän kätensä hitaasti Snowieta kohti. "Kunnes kaikki ovat... yhtä." Maken voimat loppuivat. Hän ei kyennyt pitämään otettaan kivestä. Se lipsui hänen sormistaan, kohti lattiaa. Sekä Snowie että Kepe hätkähtivät. Lumiukko sai nipin napin estettyä kiven iskeytymisen kivilattiaan. Hän asetti kiven rintaansa vasten. Klaanilainen kantaisi sitä kunnialla...

Monitorin halki useaan kertaan kulkenut tärähtelevä viiva muuttui hitaasti kokonaan suoraksi. Maken sydänkivi loisti vielä hetken kirkkaimmillaan, ennen hidasta vaipumista ikuiseen lepoon. Hänen päänsä asettui tyynyä vasten...

Kyynelehtivä Snowie painoi päänsä sängynreunaa vasten. Kepe sulki silmänsä, kääntäen päänsä poispäin...




"Ja höpsistä", jakkaralla istuva Snowie topuutteli tilaansa kauhuskenaarioivaa moderaattoria.

[spoil]http://www.youtube.com/watch?v=h_ULg4RSy5Y Kyllä, otin tästä kaiken irti.[/spoil]

Nui-Koron katedraalikaupungintalo, takahuone

”Mutta vakavaa tuo silti on”, Kepe huomautti väliin. ”En muista yhätkään tavanomaista sairautta, johon kaikki nuo oireet viittaisivat. Vatsakipu, päänsärky, kuumeen nousu, ja en ole tästä ihan varma, mutta onko sinun värisi tosiaan muuttunut hieman likaisenkeltaisen suuntaan? Kuitenkin, minusta tuntuu...”

Make ja Snowie katsoivat odottava ilme kasvoillaan ja hieman peloissaan tiedemiestoveriaan. Huoneen ainoasta ikkunasta sisään tunkeutuvat auringonsäteet osuivat Kepen naamioon, kun tämä köhäisi ja vaihtoi pahoittelevaan ilmeeseensä.

”Minusta tuntuu, että sinut on lähetettävä takaisin Klaanin linnakkeelle. Oman terveytesi vuoksi.”

Kummatkin kuuntelijat näyttivät pettyneeltä, mutta Kepe jatkoi ennen kuin muut saivat puheenvuoroa.

”Olen pahoillani. Kupe kuitenkin saa sinut huomattavasti parempaan kuntoon kuin minä, ja Klaanissa saisit tervehtyä rauhassa” Sitten Kepe madalsi ääntään huomattavasti, ja vilkuili Snowien mielestä koomisen näköisesti ympärilleen. "Lisäksi, en ole varma, luotanko pormestariin."

Make nyökkäsi. Hän ymmärsi ystävänsä puhuvan totta, niin kivuliaalta kuin se tuntuikin. Mutta kivuliaalta tuntuivat myös kaikki Kepen äsken kuvailemat oireetkin.


Klaanin linnake

Huone oli melko heikosti valaistu. Valtava, useita erilaisia säätimiä ja nappuloita sisältävä hökötys lepäsi työpöydällä ja toinen mokoma oli huoneen nurkassa. Tietokone oli auki pöydällä, ja siitä lähti niin massiivinen määrä johtoja ja kaapeleita huoneen moninaisiin elektronisiin laitteisiin, että suurinta osaa koko laitteesta ei edes nähnyt. Eräs seinä oli täynnä näyttöjä, jotka näyttivät valvontakamerakuvaa Klaanin eri alueista ja saivat huoneen välkkymään erilaisissa väreissä.

Elekroniikkaviidakon keskellä istui yksinäisellä tuolilla kultavihreä moderaattori Paaco. Hänellä oli päässään valtaisat kuulokkeet, jotka eivät kuitenkaan tällä kertaa tykittäneet hillittömiä bassosoundeja. Sen sijaan äärimmäisen keskittyneen näköinen moderaattori kuunteli hiljaista ja rätisevää radiokeskustelua. Hän tunnisti epäselvän keskustelun nazorakinkieliseksi, mutta napautti vieressään olevasta konsolista muuannen kytkimen ala-asentoon. Pieni vihreä valo alkoi palaa laitteessa, ja hyvinkin Kepe-henkiseen kyhäelmään kiinnitetty suuri Rau alkoi hohtaa. Radiokeskustelu kääntyi matoraniksi ja Paaco keskittyi entistä enemmän.
”Krtska nyt sinä tämän mitssrrrkhrerrot?”
”Kukaan ei käskenyt sinua valmistttsskrh asuintiloja kahdellekymmenellekolmelle.”
”Krrrtttsstsssisit kuitenkin voinut ilmoittaa tästä etukäteen, remontoijat alkavat jo kylttsssrkksst”
”No tee siisshrhhsaikka kahvihuone. Olet korkeassa asekkshhhhssshtta minä olen korkeammassa. Lopeta sstsssskkskst”
”Hyvä on, Kenrsrrrrttstssss”

Sitten yhteys katkesi totaalisesti.

"Jepson. Ainakin sain koko sihinän talteen."

Paaco ei tiennyt, mitä ajatella, mutta oli kuitenkin tyytyväinen nauhoitettuaan koko keskustelun. Ja löydettyään tarkoin salatun Nazorakein yhteyden.

Mutta mitä keskustelu tarkoitti? Asuintiloja kahdellekymmenellekolmelle?

"No siis. Voisin ihan hyvin unohtaa koko homman, ellei toinen noista pelleistä olisi ollut Herra Sir Mr. Kenraali 001, niiden jyrsijäötököiden pomo. Tilanne vaatii musiikkia."

Paaco nappasi nauhoitteen kouraansa. Kultavihreä moderaattori sai muutamalla näppärällä kädenliikkeellä huoneen raikaamaan rytmikästä musiikkia, ja lähti tanssahtelemaan ovea kohti.

"Welcome to my world."

[spoil]Ja jos joku ei mukamas arvannut, Paaber itse hoiti ison pätkän tämän osan lopusta.[/spoil]


Nui-Koro, joen varrella

Muuannen Matoralainen, punainen väritykseltään, kumartui solmun pariin, valmiina irrottamaan lautan pienestä laiturista. Kahden sillan välissä sijaitseva pieni satamantapainen toimi tärkeänä liikennöintipaikkana, sillä jokea seuraamalla sieltä pääsi suoraan Bio-Klaanin linnakkeen välittömään yhteyteen. Ensin vesireitti kulkisi Nui-Koron muurille, jossa se kalterein vahvistetun portin kautta kuljettuaan johtaisi kahden pikkukylän kautta linnakkeelle.

Matoralainen ei kuitenkaan aloittanut köysikimpun purkamista heti, sillä oletti klaanilaisten hyvästelevän toisensa. Ja oikein olettikin, punainen, vuoteessa makaava ja lautan mukana lähtevä klaanilainen otti kaksi muuta käsiensä väliin ja rutisti heitä oikein kovaa.

Halauksen aloittavana osapuolena olemiseen tottunut Snowie hymyili yllättyneenä päästyään irti moderaattorin halauksesta, ja julisti: "Make, tiedä, että tämä reissu olisi olisi ollut rutkasti tylsempi ilman sinua. Ja kuolettavampi, myyrätorakat olisivat vissiinkin listineet meidät, ellet olisi ollut paikalla."
Kepe liittyi puheeseen virnistäen: "Ja suoraan sanottuna, tuon seuraa voi olla vaikeanlaista kestää ilman toveria."

Make hymyili vastaukseksi.

"Ja ihan vakavissaan puhuen..." Snowie aloitti.
"...minä tavallaan olin vakavissani..."
"...niin pianhan me taas näemme, kuomaseni. Emme me tällä reissulla loputtoman kauaa viivy, emmehän?"

Punainen solmumatoralainen seurasi keskustelua vielä hetken, ja vapautti lautan sitten hyväksi näkemällään hetkellä. Puinen kulkupeli alkoi jo lipua kohti kaupungin muureja, mutta klaanilaiset näkyivät puhuvan vielä keskenään.

"Hei hei Make, nähdään pian!"
"Ja paranemisia!"
"Ja paranemisia tosiaan!"
"Kiitos teille, ja hei hei!"

Sitten lauttaa ohjastava Matoralainen töräytti torveen merkiksi portinkäyttelijöille, eivätkä klaanilaiset enää kuulleet toisiaan.