Killjoyn huone

Yleensä Killjoy piti hiljaisuudesta. Hiljaisuus antoi tilaa ajatuksille. Hiljaisuus antoi rauhan, tilaisuuden olla oman itsensä herra. Killjoy kuitenkin tiesi että on olemassa myös toisenlaista hiljaisuutta, nimittäin tietämättömyyden hiljaisuutta. Hiljaisuutta jonka haluaisi loppuvan jotta kysymyksiin voitaisiin vastata.

Tämä oli niitä tilanteita joissa Killjoy vain halusi hiljaisuuden loppuvan, hän kuitenkin tiesi että hänen päässään puhuva Visorak puhuu vain silloin kun hän itse on niin päättänyt. Se on mielenvoimien etu ja ehkä myös kirous. Kirous ainakin sille joka kuuntelee. Joy käänsi katseensa lattialle, jonne kynänpalaset olivat tipahtaneet. Muutama puunsäle törrötti sormien nivelpalasten välistä. Killjoy vetäisi ne irti ja heitti niillä pöydällä nojanneen kortin kumoon. Hän havaitsi äänen päässään aktivoituvan.

Et halua tietää enempää vai?

Killjoy ei koskaan ollut kovin hyvä mielensä sulkemisessa, joten Visokki oli huomannut tämän tunteen luultavasti ilman sen kummempia tutkimisia. ”Enpä kai... mutta minun täytyy tietää, eikö? Et sinä olisi aloittanut jos et aikoisi kertoa loppuun.

Minä en uskalla ottaa yhteyttä muihin... en enää kun Snowiekin saatiin vaivalla kuntoon.

”Snowie, miten hän tähän liittyy?”

Punainen Mies... hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.

Jälleen pieni hiljaisuus. Tällä kertaa hiljaisuus miellytti Killjoyta, hän sai vastauksia ja nyt hän käsitteli niitä. Ongelmana oli ettei hän osannut yhdistää palapelin palasia.

Ei valkene? Minäpä selitän tarkemmin: Sinähän olet tietoinen Snowiesta ja hänen taannoisesta ongelmastaan?

Killjoy hymähti myöntävästi. Sama hoitajamatoran, joka oli hoitanut tapausta, oli mukana Killjoyn ensihoidossa. Hän oli yhdessä Samen avustuksella saanut kerrottua Killjoylle kaiken tarpeellisen.

Siinä tapauksessa tiedät, että Snowien päässä oli jonkinlainen loinen. Mitä sinä et tiedä, on että jollain tapaa, se elää myös minussa. Joka kerta kun avaan yhteyden johonkuhun, avaan tien tälle virukselle. Hän tarvitsi minut, hän tarvitsi minut levittämään varjojen verkkoaan.

Killjoy nousi pystyyn, mutta Visokki rauhoitteli tätä: Älä huoli, loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon. Tämän takia kerroin tilanteen olevan ainutlaatuinen. Punainen Mies on... tällä hetkellä varattu. Minun täytyi käyttää tilaisuus hyväkseni.

Killjoyn aivoissa alkoi julmettu raksutus: ”Hetkonen, sinähän onnistuit ottamaan siinä tilassa oleviin yhteyttä, kuinka sinä sen teit?”

Loinen, se vaati silloin Punaisen miehen kaiken huomion. Onnistuin lähetämään lisäksi viestejä tavallaan Snowien läpi, minulla ei ollut pelkoa tartuttaa jotakuta jolla loinen jo oli. … Killjoy, vie viestini eteenpäin. Jos Tawa on täällä vie se hänelle pian. Minä koetan auttaa teitä, niin kuin tein Umbran kanssa, mutta en voi tulla lähelle teita, olen pahoillani.

”Hetkonen, miten Umbra tähän liittyy?”

Anteeksi, anteeksi kun joudun vaivaamaan sinua näin, mutta en voi viipyä, en voi ottaa riskiä että minut huomataan.

”Visokki nyt sinä kerrot missä sinä ol-”

Ja kiitos...

Killjoy tiesi Visokin kadonneen. Pieni miltei huomaamaton kohina hänen päässään oli vaimennut. Pienen hiljaisuuden jälkeen Killjoy potkaisi seinää ja kirosi. ”Ei voinut edes kertoa missä on...”

Joy mietti kaikkea mitä oli juuri saanut kuulla. Hän ei ymmärtänyt, ei kaikkea. Mutta hänen täytyisi viedä tieto eteenpäin. Killjoy nappasi kypäränsä ja istutti sen päähänsä. Hänellä ei olisi aikaa ruveta asentamaan rintapanssariaan, kypärä saisi riittää. Hän nappasi petturilistan pöydältä ja lähti astelemaan kohti ovea. Hän kuitenkin pysähtyi, pysähtyi tuijottamaan listaa.

Yksi sivallus ja alin nimi repeytyi irti paperista ja syttyi tuleen. Palanen tuhkaantui ilmassa, jättäen maahan vain pienen kasan nokea. Killjoy katsoi paperia ja sen viittä jäljelläolevaa nimeä: Tämän jälkeen hän taitteli sen ja asetteli tarvikelokeroonsa.

”Tawalle siis.”

[spoiler=Infoa]Gurvana on edelleenkin tämän kaiken taustapiru[/spoiler]

Qor Nui

Kohtalaisen pientä saarta oli käytetty vankityrmänä menneinä aikoina. Jokainen vartioon asetettu olento oli tullut hulluksi. Tuntemattomista syistä.

Kaikki tyrmään heitetyt rikolliset olivat ennemmin tai myöhemmin kadonneet syövereihin.

Partiot, jotka yrittivät löytää syyn katoamisiin, eivät koskaan palanneet.

Näin sekä tyrmät että koko saari oli jätetty omilleen, toivoen jokaisen henkiin jääneen lopulta kuolevan.

...

Pieni Ussal-rapu oli keplotellut itsensä tyrmien sisäpuolelle. Kaikki näytti sen mielestä tavalliselta, mutta jokin oli kuitenkin väärin. Se tepasteli pitkin käytäviä, kaltereiden väleistä tanssahdellen.

Erään kerran se kuitenkin huomasi suurimman ja vahvimman oven, mitä tyrmistä löytyi. Se vaikutti kiinnostuneelta. Hyvin kiinnostuneelta. Tutkittuaan ovea hetken, se huomasi raon, josta olisi voinut mahtua. Se työnsi silmänsä pimeään huoneeseen, lopulta tunkien muun ruumiinsa ahtaasta raosta.

Ussal katseli ympärillensän tuskin nähden mitään muuta, kuin pienen vihreän valon huoneen perällä.Se halusi nähdä lähempää, mutta silloin valtava saksikäsi litisti sen lattiaan, saaden seinätkin värähtelemään. Sakset ottivat lujan otteen ruumiista ja kuljettivat sitä lähemmäs saksikäden omistajaa. Ussal tunsi viimeisinä tunteinaan, kuinka jokin avautui hänen edessään ja sulkeutui nopeasti tappaen Ussalin lopullisesti.

Vihreä valo alkoi kirkastua ja tuottaa savun tapaista, joka laskeutui suuren ankeriasmaisen olennon häntää alas.

"..."

Lattia alkoivat täristä.

Metsä, klaanin saari

Sade piiskasi tätä metsän reunaa, jossa ei ruohokaan tohtinut kasvaa. Nazorakit olivat pumpanneet tänne kaikkia aseteknologian sivutuotteina tulleita jätekemikaaleja, jolloin metsä oli alkanut kuolla ja kuristaa itse itseään. Surullinen, valkomusta zyglak istui pienen, saastuneen puron luona katsellen omaa kuvajaistaan. Hän oli nimeltään Flygel ja hänet oli karkotettu lajinsa parista.

Kaikki oli alkanut siitä kun Flygel oli palannut kotiinsa, kotarakennelmalle. Zyglakien koko sisämaakylä oli vaurioitunut pahoin. Vedenalainen tulipalo suuressa kirkossa ja vesivoimalan täydellinen tuhoutuminen olivat olleet kova takaisku jo muutenkin universumin vihatuimmaksi lajiksi kutsutuille zyglakeille.

Taistelu kahta klaanilaista vastaan oli saanut aikaan nämä vahingot, mutta silminnäkijöiden mukaan Flygel oli ollut vastuussa näistä tihutöistä. Pääpapilla oli muutenkin paljon hampaankolossa tieteisiin nojaavaa Flygeliä vastaan, joten tämä oli vain hyvä tekosyy saada kansan mielipiteet tiedemiestä vastaan. Pappi oli pakottanut Flygelin kirjaamaan Rhak'elakkin pyhiä tekstejä ylös, joka oli todella kauhea rangaistus Flygelille, koska hän ei pitänyt vihaan perustuvasta uskonnosta, jonka perimmäinen tarkoitus oli vain johtaa harhaan tyhmiä ja heikkoja.

Ei kestänyt kauaakaan kun Flygelille alkoi riittää tämä kaislapaperille ja kivitauluille kirjoittaminen. Flygel pakeni vankilastaan ja häntä ei enää päästetty zyglakien pariin. Elämä erakkona odotti, mutta niinhän Flygel oli aina ollut, erakko ilman ystäviä tai rakkaita...

Klaanin sairasosasto

Umbra heräsi valkoisessa ja puhtaassa sairaalapedissään. Hän katseli ympärilleen. Valkoiset verhot peittivät kaiken näkyvyyden. Moderaattori mietti kuinka kauan hän oli oikein ollut täällä. Nimda oli jotain liian suurta, jopa hänen kaltaiselleen valon toalle. Miten jokin esine yksinään pystyi sisältämään näinkin suuria voimia. Jos joku yhdistäisi nämä palaset yhdeksi, minkälainen voima näistä oikein tulisi, jos yksikin siru voi olla näinkin voimakas...

Umbra mietti sitä miksi hän ei ollut ollut Linnoituksessa silloin kun linnoitukseen hyökättiin. Yö Kauhussa monet menettivät henkensä ja tapahtui mitä kauheimpia asioita, kaikeasta Umbrakaan ei ollut saanut kuulla. Tästä eteenpäin Umbra ei enää lähtisi Helryxin reissuille, sen hän lupasi. Koko ritarikunta oli vain suuri hörhöjen poppoo.

Äkkiä jokin kosketti Umbran mieltä. Jokin toinen mieli, joka tuntui samalla niin tutulta ja samalla niinkin etäältä. Kuin hänen veljensä mieli, tämäkin tuntui aika hämmentävältä.

Umbra nousi istumaan. Moderaattori avasi veti vasemmalla kädellään verhon syrjään. Hän hyppäsi lattialle, horjuen vähän aikaa. Lepo oli vienyt häneltä tasapainon vähäksi aikaa. Keltamusta soturi nousi ja lähti tallustamaan ympäri käytävää, oudon mielen johdattaessa häntä luokseen.

Sairaanhoitajia tuli Umbraa vastaan ja hänelle vilkutettiin ja tervehdittiin iloisesti. Ei ollut jokapäiväistä nähdä moderaattoria täällä sairasosastolla.

Mieli alkoi voimistua kun Umbra käveli eteenpäin osastoa. Umbra lähestyi ja lähestyi kohdettaan. Viimein hän tuli perimmäisen pedin luokse. Mieli oli suurin tässä kohtaa osastoa.

Umbra kysyi hiljaa: "Kuka siellä on?"
Ei vastausta. Moderaattori lähestyi valkoista verhoa. Verho avautui Umbran edessä ja hän näki edessään heikohkon suht isokokoisen violettimustan Matoranin, joka oli kytkettynä laitteistoihin.

"Olen Umbra, olemmeko tawanneet?" Matoran sanoi.

...

Nynrah, rannikko

Projektinimellä Kewa kulkeva keskeneräinen ilma-alus rantautui ilkeiltä katseilta suojaavaan lahden pohjukkaan. Jonkun matkaa rannasta kohoavat kukkulat kertoivat, että sankarit olivat lähellä paikkaa, jossa heidän vanha aluksensa Kirikori II teki ikävän pakkolaskun havumetsän sekaan. Kaikeksi onneksi aluksen raato oli suhteellisen lähellä rantaa, eikä Klaanilaisilla mennyt kauaakaan, kun yksi Haamuista paikansi aluksen taskukokoisella tutkavitkuttimella. Kaikkialla romun ympärillä oli ruostumattomia Avhrak Va:ita ja niiden kappaleita. Kaikki olivat iloisia huomatessaan, että alusta ei ollut ryöstetty. Tongu siirsi moottorin alle rakennetun arkistomyyrän pesän pois ennen kuin hän alkoi Matoranien avustuksella järkkäämään Kewaa lentokuntoon.

Ensin Tongu kantoi Kirikorin suuret potkurimoottorit rantaan ja asetti Kewan siipien juureen. Nynrah-haamut olivat rakentaneet koneeseen millilleen sopivat kolot moottoreille, putkistoille ja muille monimutkaisen höyrykoneiston osille. Haamut ahkeroivat kuin vanhat tekijät aluksen kimpussa ja työ eteni nopeasti. Keetongu kantoi kaksi Kirikorin jäljelle jäänyttä Cordak-tykkiä, toisen raskaan jonka paria hän oli kantanut Takomossa ja toisen kevyemmän. Uudessa aluksessa ei ollut vielä niille paikkaa, joten Tongu tyytyi pulttaamaan kevyemmän kiinni aluksen perään ja jätti toisen matkustamoon. Kirikori II:n gramofonin hän pisti Kewan ohjauspöydän jatkeeksi. Ohjauspaneelit ja navigointilaitteistot Haamut ottivat vanhasta aluksesta ja virittivät ne Kewalle ominaisella N.N.E.N.N-tekniikalla suoraan höyrymoottoreihin. Nyt alus ei tarvinnut ollenkaan sähköä tai muuta energianlähdettä halkojen tai hiilien lisäksi.

Tongu katsoi ylpeänä penkereeltä uutta alustaan. Sen siivet pystyi vetämään suppuun ohjaamon suuresta vivusta ja sen mielikuvituksellinen muotoilu harhautti varmasti vastustajaa. Nynrahin käsityöläiset olivat todellakin ylittäneet itsensä.
”Kewa on hyvä nimi alukselle”, Keetongu aloitti, ”Mutta tarvitsemme jotain, jonka torakat muistavat, kun heidän naurettavat aluksensa uppoavat yksi toisensa jälkeen. Tämä lentoalus on Ilmaraptori I ja se tullaan muistamaan Klaanin historiassa."

Q-mies laski varovaisesti jakoavaimensa nurmikolle jalkojensa juureen ja pyyhki hikeä otsaltaan rätillä, joka oli jo öljystä musta. "Se on tosiaan kaunokainen, vaikka itse sanonkin", uupunut matoran sanoi virnuillen. "Sääli, että en pääse lentämään sen mukana."
Matoranit Ternok ja Ontor vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä. Keetongu huokaisi. Kyljestään pitelevä ja pahoinvoivan näköinen Guardian nousi nurmelta ja asteli kohti matoran Qinftatheousia.

"Oletko varma, että haluatte jäädä?" Guardian kysyi. "Aluksessa olisi takuulla tilaa."

Työstä uupunut seitsemän Nynrah-haamun joukkio kerääntyi vähitellen Q:n taakse. Keltaista Komauta ylpeänä kantava Takomon matoran seisoi selkä suorana nousten muiden Aaveiden yläpuolelle. "Ehkä olisikin, admin Guardian. Mutta hidastaisimme vain matkaanne. Lisäksi Nynrah on täynnä ystäviämme, ettekä mitenkään saisi kaikkia evakuoitua edes Laivaston voimin."

Makuta Nui oli jo astumassa Ilmaraptori I:n sisään, mutta sitten hän kääntyi ympäri hämmentyneenä.
"Ei mitään väliä, jos haluatte oikeasti kuolla, mutta onko teillä aavistustakaan, mitä Rahkshit tekevät?" Makuta ärisi. "Tänne on tulossa pieni armeija Tridaxin poikia. Tiedättekö, mitä ne tekevät teille?"

"Tiedän hyvinkin, Makuta", Q sanoi pitäen kunnioittavan äänensävyn. "Minä olen sentään työskennellyt sinun väellesi."
Qinfatheous katsoi maastoa vaiteliaana. Manu ei poikkeuksellisesti keksinyt minkäänlaista nasevaa vastausta.
"Ne jättävät meidät henkiin, koska tämä ei ollut syytämme", Q totesi. "Ne voivat rangaista, ne voivat uhkailla. Mutta ne pitävät meidät hengissä, koska työskentelemme niille."
Matoran-aaveet olivat hiljaa eivätkä hymyilleet enää. Guardian seisoi joukkion edessä ja katsoi Q:ta silmiin.

"Kaadoimme Arsteinin imperiumin vain jättääksemme ne suurempien hirviöiden käsiin", Keetongu sanoi vaiteliaasti.

"Ei", Guardian sanoi. "Ei, Q."
Qinfatheous katsoi hämmentyneenä Guardiania. "...mitä 'ei'?"

"Ei", Guardian sanoi. "Siinä on kaikki, mitä sinun täytyy sanoa. Tiedän, että sisällänne on rohkeutta taistella Arsteinin kaltaisia hirviöitä vastaan."
Sininen skakdi kumartui Q:n ja muiden Aaveiden tasolle.
"Ehkä jonain päivänä löydätte myös rohkeutta taistella makutoja vastaan."
Tämän sanottuaan Guardian hymyili pientä hymyä ja nousi pystyyn, lähtien kävelemään kohti uutta ilmalaivaa. Makuta Nui ja matoranit Ternok ja Ontor lähtivät myös lähestymään alusta, mutta Keetongu jäi katsomaan pientä Aaveiden joukkoa sanomatta sanaakaan.

Nynrahin Aaveet olivat hetken hiljaisia ja hämmentyneitä. Pian koko Aaveiden joukkio kuitenkin nosti pienet kätösensä sotilastervehdykseen seuraten Q:n esimerkkiä.
"Kiitos, Keetongu", Q sanoi. "Kiitos, Makuta Nui. Kiitos, admin Guardian. Kiitos, Laivaston Ternok ja Ontor. Olemme... ikuisessa kiitollisuudenvelassa."

"Yrittäkää ensiksi itse selviytyä", Keetongu sanoi hymyillen. "Ehkä voitte maksaa velkanne jonain toisena päivänä."
"Toivon niin, Keetongu."

Viimein myös Keltainen Jättiläinen asteli Ilmaraptori I:n sisälle ja sulki sen oven. Q ja Aaveet jäivät katselemaan aluksen tulevaa lentoonlähtöä.
"Mata Nui siunatkoon heidän siipiään", joku Aaveista sanoi.

Vihdoin kaikki oli valmista paluumatkaa varten. Tongu oli saanut seikkailukiintiönsä liiankin täyteen eikä malttanut odottaa pääsevänsä Klaaniin ja Telakalle muttereita kiristämään. Ilmaraptorin ohjaustuoli oli mukava ja ajosauvat tuntuivat tutuilta kädessä. Ontor oli sytyttänyt pesään tulen ja vesi alkoi kiehua. Guartsu kävi matkustajain penkeille makuulleen ja Manu katseli saarta lasittomista ikkuna-aukoista.

Tongu ei ollut koskaan ennen lähtenyt vedestä ilmaan. Alus kuitenkin kellui moitteettomasti, ja merenpinta oli ainoa sopiva kiitorata lähimaastossa. Ilmaraptorin siivet oli taitettu runkoa vasten. Keetongu puristi suuret kouransa ohjaussauvojen ympärille ja veti ne napakasti taakse. Höyry pääsi turbiineihin ja alus syöksyi eteenpäin veden pintaa pitkien jättäen suuren V-aallon taakse. Oikealla hetkellä Tongu vetäisi siivet levittävän vivun taakse ja Ilmaraptori nousi ensimmäistä kertaa ilmaan.

"Kotimatka on aina parasta", Keetongu totesi, "Ihan kuin vierisi alamäkeen."
"Älä puhu vierimisestä", poikkeuksellista ilmailupahoinvointia poteva Guardian murahti penkeiltä. Skakdin tilaan saattoi vaikuttaa osittain tämän vatsassa oleva valtava haava. Tongun parannuskyky oli alkanut vaikuttaa, mutta kipua se ei vähentänyt.
Guardianin oli kuitenkin pakko hymyillä hieman. He olivat onnistuneet ja kotimatka odotti. Nähdessään sinisen skakdin hymyilevän terävät hampaat kiiltäen matoranit Ternok ja Ontor eivät voineet muuta kuin jakaa saman hymyn. Jonain päivinä onnetar oli suosiollinen klaanilaisille.

[spoiler=* * *]Tongulle kiitos siitä, että hoiti puolet(kaikki, millä on jotain tekemistä ilmailun kanssa).[/spoiler]

Nui-Koro

Kepe ja Snowie kävelivät aurinkoisella mukulakivikadulla kohti toria. Tämäkin päivä alkoi jo lähetä iltaa.

"Profeetta lähti siis länteen, mikäli kirjaan on uskominen", Kepe pohti.

"Mitä suoraan täältä länteen on?"

"Hm. Metsää."

"Metsää?"

"Metsää ja paljon. Lehu-metsän pohjoisemmat osat."

"Sinne siis?"

"Emmehän me tiedä minne siellä meidän täytyy mennä."

"Ehkä sen näkee paikan päällä."

"Minkä paikan? Lännessä on monta paikkaa."

"Sen minne me olemme menossa."

"Mehän emme nimenomaan tiedä minne olemme menossa."

"..."

"..."

"Mennään kuitenkin."

"Käydäänkö välipalalla?"

He pysähtyivät TÖHHNÄ-nimisen, nuhjuisen oloisen kapakan kohdalle, sillä parempia ei ollut mailla halmeilla ja torinreunan laatukahvilat olivat yhtä sikamaisen kalliita kuin tämä oli likainen.



He astuivat sisään puisesta ovesta ja katselivat ympärilleen. Huone oli täynnä tuoppejaan kohottelevia merirosvon näköisiä matoraneja. Toiset juttelivat, toiset joivat jotain jonka hinnasto kertoi grogiksi. Yksi roikkui katon kyntteliköstä ja pyöri villisti.

Kaksikoksi kutistuneen kolmikon huomio kiinnittyi salin takaosan pitkään pöytään, jonka takana istui kolme ansiokkaan näköistä merirosvoa. Pöydän edustalla seisoi pieni matoran valkoinen paita päällä ja pussihousut jalassa. "Nimeni on Toabrush Trynawood ja tahdon merirosvoksi", tämä esitteli itsensä kolmelle piraatille. Nämä nauroivat ja alkoivat kertoa tälle kolmesta tehtävästä jotka jokaisen merirosvoksi tahtovan tuli suorittaa.

Kapakan omistanut lihava kokki syöksyi pian ulos keittiöstä pärskien ja huutaen jotain.

Snowie ja Kepe perääntyivät ulos.

[spoil]Viimeiset viisi kappaletta tulivat vähän hetken mielijohteesta.[/spoil]

Odinan Linnoitus, The Shadowed Onen muistiinpanot

Mieli on mielenkiintoinen luomus, mutta yksi mieli useassa ruumiissa on jotain mielenkiintoisempaa. Luomus on muuten täydellinen, mutta oli harmillista että tämä linkki jouduttiin tuhoamaan. Olen istuttanut luomuksen päähän laitteen joka pitää hänet täysin aisoissa, voin tämän avulla jopa puhua hänen kauttaan. Tämä osoittautunee käteväksi tulevaisuudessa. Ilman hillitsijää hän kuitenkin vauhkoontuu, kolme hyvin erilaista verta hänen sisällään tekee hänet hulluksi.

Miltei viisi tuhatta vuotta tukimustyötä on nyt saatu viimein päätökseen. Suunnitelma on toiminut tähän asti aivan kuten pitääkin, mutta en vieläkään pääse käsiksi teknologian täyteen potentiaaliin. Minä tein osani, palvelijani teki osansa, jopa viholliseni teki osansa. Mutta pelkkä sopimus ei riitä. Mielen täytyy hyväksyä, mielen täytyy sopeutua. Yksi mieli kolmesta on edelleen ristiriidassa. Asia täytyy korjata.

Muinaisesineen siru osoittautunee hyväksi pelinavaajaksi. Mielenkiintoista aktiviteettia Odinan läheisyydessä on ollut havaittavissa. Pari päivää sitten tuntematon höyrykäyttöinen alus lensi aivan ilmatilamme läheltä. Näin rohkeaa lähestymistä emme ole aikoihin nähneet. Joku tietää sen olevan täällä ja me olemme valmiina ottamaan vastaan kenet tahansa. Etsivät he sitten sirua... tai jotain muuta.

Luomus nukkuu. Hän harjoitteli tänään vanhojen aseidensa käyttöä. Näyttää siltä että palvelijani muistot ovat säilyneet oletettua paremmin. Olisin melkein halunnut kiittää sitä veden toaa joka teki ison tutkimustyön puolestani, sääli että hän kuoli niin nuorena.

Tutkimustyön seuraava vaihe koostuu puhtaasta harjoittelusta. Luomuksen kyvyistä tulee ottaa kaikki irti. Listaan seuraavassa raportissani tarkat tulokset.

Metsästäjien johtaja sulki paksun nahkakantisen kirjansa ja jätti kynänsä sille sivulle minne lopetti kirjoittamisen. Hän asteli ulos huoneesta suureen valtaistuinsaliin, kuullen jonkun odottavan salin ovien takana. Metsästäjien Kummisetä kuitenkin asteli rauhallisesti valtaistuimeensa ja etsi siitä hyvän asennon, ennen kuin tohti kutsua vieraan sisälle.

Oven takaa paljastui Metsästäjien yksi nopeimmista läheteistä, joka polvistui johtajansa edestä ja ilmoitti asiansa: ”Herrani, siru on suojattu aivan kuten pyysitte. Kenellekään ei ole kerrottu sen olinpaikasta.”

Kummisetä nyökkäsi alamaiselleen: ”Jatka.”

”Öh, lisäksi raportoisin myös... teidän uuden tutkimuskohteenne tappaneen jälleen muutaman asiakkaan torilla. Oletteko varma, että haluatte pitää sen irt-” ”Vaiti!” Lähetti säikähti johtajansa käskystä ja painoi päänsä miltei mustiin siteisiin sidottuihin polviinsa asti

”Hän näkee ja haistaa heikot. Jos hän näkee parhaakseen tappaa nämä, se on silloin oikea ratkaisu. Olen kuullut kuinka katujen saastat haukkuvat tätä eläimeksi ja jopa barbaariksi. Hänessä elää tulevaisuus. Kun hänen potentiaalinsa valjastetaan kunnolla, hänen älykkyytensä tulee olemaan ylivertainen.” Lähetti mutisi anteeksipyyntöjään pää edelleen polvissaan tämän johtajansa antaessa viimeisen käskyn:”Poistukaa!”

Lähetti nousi ylös, kumarsi kerran ja katosi silmänräpäyksessä. ”...hm, nopein ja tehokkain lähetti mitä minulla on koskaan ollut, mutta puhuu liikaa. Seuraa hänen tekemisiään. poikani.”

Tuolin takaa nouseva valkomusta hahmo nauroi matalalla käheällä äänellään ja kulki mestarinsa ohi kohti salin pääovia: ”Puhuu liikaa, seuraa!”

Kummisetä ei voinut peittää hymyään.

Nui-Koro, majatalo

Pienehkö ja matalakattoinen aulanjatke toimi majatalon ruokalana. Sen puinen pöytä numero yhdeksän sai kaksi samaa takamusta kuluttamaan penkkejään kuin aamutuimaankin, Kepe ja Snowie kun eivät olleet löytäneet kaupungista kovinkaan kelvollisen oloista ruokapaikkaa. Niinpä duo oli päätynyt majatalon keittiön antimien ääreen, vaikkei se aamiainen niin mannermaisen kuuluisa ja maittava ollutkaan.
"Hetkonen," Kepe tuumaili heidän aloittaessaan ruokaansa. Tai Kepen aloittaessa ja Snowien mussuttaessa tyytyväisenä jo toista voileipäänsä. "Makehan sai täältä sen ruokamyrkytyksensä, olettaisin?"
"...tuo on muuten totta" Snowie oivalsi suu täynnä ruokaa.
"Kannattaakohan meidän..." Kepe aloitti, kun hänen valkoinen seuralaisensa jo sylkäisi puoliksi pureskellun leivännurkan takaisin lautaselle.
"Ei."
"Niin. Mutta, tuota, mehän voimme kumpikin ihan hyvin, vai mitä?"
"Tämä totta."
"Söikö Make jotain, mitä me emme kokeilleet?"

Lumiukko koetti miettiä päänsä puhki ruoka-ainetta aamiaspöydästä, jota Make olisi syönyt, mutta johon Snowie ei olisi mukamas tutustunut. Pian oivallus kuitenkin iski.
"Se ällöttävän näköinen jokirahi!"
"Kurlkaapelikelluja?"
"Joo?"
"Sitä minäkään en kyllä syönyt. Eli, olemme kuivilla jos emme ahda kyseistä elukkaa suihimme?"
"Joo?"

Yllättäen Kepe kuitenkin näytti muistavan jotain.

”Eh, Rätsie?” Snowie ihmetteli toverinsa olemuksen muutosta.
”Taisin... Tajuta jotain. Odota täällä, käväisen vielä kirjastossa.”

Niine hyvineen valkovihreä tiedemies-Toa nousi pöydästä, ja lähti puolijuoksua ulos ruokalasta. Snowman jäi yksin istumaan pöytään.
”No, kiva kun minullekin kerrot.”

Sitten jän jatkoi turvalliseksi toivomansa murkinan mussutusta.

***

Kepe juoksi minkä jaloistaan pääsi. Hän väisteli vastaantulevat kärryt ja kauppamiehet ja oli likellä horjahtaa puolipallonoloiseen vesialtaaseen. Ohikulkijat katselivat moista menoa hämmentyneinä ja mutisivat toisilleen jotain epämääräistä.

Piakkoin Kepe kuitenkin oli katedraalikirkkokaupungintalokirjastorakennuksen porteilla ja huomasi onnekseen sen olevan yhä auki. Onnekseen hän huomasi myös, että kukaan ei ollut (vielä) huomannut heidän lainaamiaan kirjoja.

Sitten hän mietti, että jo on kirjasto kun pitää suorittaa lainaukset salassa.

Hyllyrivistöjen välissä ahtautuessaan Kepe toivoi mielessään, ettei olisi tälläkin kertaa oikeassa. Hänen oivalluksensa oli sen verran huolestuttava, että oikeaan osuessaan meno saattaisi äityä ällistyttävänkin hurjaksi.

Rahiopushyllyn luokse päästyään hän aloitti kuumeisen etsinnän.

Paikalliset jokirahit, paikalliset jokirahit, missä olette?

Huomattuaan löytämättömyytensä hän alkoi jo lannistua, kunnes äkkäsi lupaavan näköisen niteen hieman tuonnempaa, kyltin ”Jokirahit, paikalliset” alta. Kepe harppoi hyllyn tykö ja sieppasi kirjan kouriinsa. Hän aloitti tehokkaan pläräyksensä ja löysi pian etsimänsä.

***

Snowie nojaili ruokalan pöytään ja alkoi jo huolestua toveristaan. Kepen spontaanista poistumisesta oli vierähtänyt tiima jos toinenkin, eikä lumiukko oikein tiennyt, että miten päin istua. Nyt hän kuitenkin tyytyi pohtimaan, mitä klaanilaiskuoma oli päässään kehittänyt ja tuijottelemaan ulos ikkunasta.

Ja silloin hän näki jotain hämmentävää. Ulkona kävelevä seurue oli jo sinänsä kummallinen: mustiin viittoihin kääriytyvät Matoralaiset eivät olleet se tavallisin näky varsinkaan, jos moiset käyttivät huiveja peittämää naamionsakin. Lisäksi pikkumiehillä oli selässään jotain pitkänomaista ja Snowien mielestä sangen epäilyttävää.

Eivätkä Matoralaiset edes kiinnittäneet Snowien huomiota, vaan joukkion neljäs jäsen. Se oli muiden kanssa samalla lailla pukeutuva, mutta selvästi muita pidempi hahmo. Moni olisi varmaan olettanut kokonsa puolesta Toaksi, mutta lumiukko oli viettänyt niin paljon aikaa Skakdien parissa, että tunnisti hahmon kyseisen terähampaisen lajin edustajaksi. Ja vaikka Snowie olikin omasta ja monien muidenkin mielestä avoin eri rotuja kohtaan, niin kokomustiin pukeutunut ja ilmeisesti aseistusta viittansa alla piilotteleva Skakdi oli huolestuttava näky.

Lisäksi, mustiin pukeutunut joukko suuntasi kohti kirjastoa.

Lautta

Make voihki vatsakipujaan.

Paksun metallilevyn suojissa, muutaman metrin päässä Matoron pysäyttämästä pommista

*hiljaisuus*

Nui-Koro

Katedraalin suuret pariovet narisivat, kun mustaan verhoutunut Matoralainen työnsi ne auki. Hän ja kolme hänen samoihin väreihin pukeutunutta seuralaistaan painuivat ovista sisään, suunnaten suuressa aulassa kaikuvat askeleensa päättäväisesti kohti portaikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan huomannut sisään livahtavaa valkoista hahmoa, joka täpärästi onnistui olemaan jäämättä painavien ovien väliin.

Snowie jäi portaikon kupeeseen kuuhistelemään ja katsoi, kun mustanpuhuva nelikko kapusi rappuja ylös.

Okei, ne eivät selvästikään ole suoraan menossa seivästämään Spinnyn päätä. Vaan mitä he yläkerrasta kaipaavat? Pormestaria?

Lumiukko hapuili laukkunsa uumenista kättä pitempää rauhoittuakseen ja lähti hiipimään neljän mustan hahmon perässä yläkertaan.

***

Kepe tonki roskista.

Ja löysi etsimänsä. Tiedemies nosti suuresta sammiosta löytäneensä leikkeleen, joka oli joskus ollut kurlkaapelikelluja. Hän vilkuili ympärilleen majatalon takakujalla, johon oli kirmannut heti kirjastosta päästyään. Ketään ei ollut näkyvillä.

Kepe kaivoi repustaan pienen, kirurgisen tarkan veitsen, pari putelia täynnä erilaisia jauheita ja litkuja ja pienen valkoisen liinan, jolle asetteli entisen aamiaisen ja työvälineensä. Takakujan paras laboratorio oli pystyssä, ja tiedemies pääsi työnsä pariin.

Aivan kuten arvelinkin, hän tuumi. Kuten kirjassa sanottiin, kurlkaapelikelluja on poikkeuksellisen epämieluisan makuinen mönkijäinen. Tämä sitten johtaa kahteen seikkaan.

Kepe teki veitsellä yhden viillon lisää leikkeleeseen ja kaatoi perään valkeaa jauhetta sinisen ja keltaisen kaveriksi.

Ensinnäkään kukaan ei söisi mitään niin kamalan makuista, ellei siinä olisi joku muu hyvä puoli. Tässä tapauksessa turvallisuus, kelluja on melko ravitseva ja pilaantumaton ruokalaji. Siksi ruokamyrkytys vaikuttaa melkoisen epäuskottavalta.

Pienen putelin korkki avautui, ja Kepe lorautti muutaman tipan kirkasta, hailakanoranssia nestettä tutkimuskohteensa päälle. Hillitön mutta pieni höyrypilvi nousi välittömästi ilmaan.

Toisekseen, sitä ei oikeastaan edes syödä paljon. Aamiaispöydässäkin sitä tarjoiltiin lähinnä sen perinneruoka-aseman tähden.

Kepe otti veitsenkärjelle pienen nokareen mössöä ja tarkasteli sitä mikroskooppinaamiollaan.

Tämä jälkimmäinen seikka tekee kellujasta täydellisen yhtä tarkoitusta varten. Mikään ei ole parempi ruokalaji turistin myrkyttämiseen.

Kepe virnisti pienelle mössölleen.
"Sain salaisuutesi selville. Tästä vain herää muutama kysymys, joista hälyttävimpiä ovat kuka ja miksi."

***

Snowie oli painautuneena seinää vasten. Hän koetti parhaansa mukaan kuunnella, mitä oven toisella puolen, pormestarin työhuoneessa, turinoitiin. Musta nelikko oli mennyt sisään jo vartti sitten, mutta keskustelu kävi yhä kiihkeänä. Lumiukko oli saanut selville, että kyseinen hämyisä joukkio oli paikalla pormestarin kutsumana ja ilmeisesti myös tämän palkkalistoilla. Työnkuva oli vähän epäselvä:. periaatteessa nelikko olisi voinut olla mitä tahansa nuohoojista terveystarkastajiin, mutta mustuudessaan dramaattiset kaavut ja jäätävä asenne viittasivat enemmän murhaamishenkiseen työhön.

Äkkiä Snowie kuitenkin säikähti. Hän oivalsi, että joukko teki lähtöä huoneesta, ilmeisesti neuvvotelut oli käyty. Eikä käytävässä ollut oikeastaan piiloja.

Eeh. Jos hymyilen nätisti? Tai... Hetkinen. Tämä voisi toimia...

Hämärä paikka, erittäin hiton hämärä. Kertojakaan ei ole varma missä on.

Punamaskinen kädetön merirosvomatoran heräsi keskellä kivikatua rommipullo kädessään. Hän nousi ylös, ja katsoi ympärilleen. Sen jälkeen hän katsoi jalkoihinsa.

"AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA", huuto kaikui koko saarelle.

Matoran huomasi, että hänellä oli puujalka.

"Jardirt. Hipit. Matoro. Bioklaani. Kosto. Grhmprgrmhr..", Kapteeni Notfun lähti nilkuttamaan katua pitkin jupisten jotain epämääräistä.

Kipua. Tuskaa. Kauhua. Pelkoa.

Päähän sattuu. Siinä aineessa oli enemmän potkua kuin osasin kuvitella.
Vai oliko?
Osasinko?
Sattuuko?

Auts. Missä? Valoa. Kirkasta. Liian kirkasta. Valkoinen huone. Täysin puhtaan valkoinen ja kirkas. Seinät ovat valkoista marmoria ja ikkunat, joista virtaa helvetillisen kirkasta valoa, ovat kuin kirkkainta timanttia. Katto samaa marmoria. Sieltä roikkuu timanttinen kattokruunu, jossa on kuusi puhtaanvalkeaa kynttilää. Ne on sytytetty, ihan kuin valoa ei olisi tarpeeksi muutenkin. Ei varjon varjoa missään. Missä on ovi? Pää ei käänny taaksepäin. Missä?

Kirkkaat ketjut, säteilevät sateenkaaren väreissä. Pohjimmiltaan valkeat – tai ehkä hopeat. Kiinnittävät raajat jonnekin. Katse kiertää, päähän sattuu. Ajatukset lentävät. Kauanko minä nukuin? Miksi olen täällä? Kuka minut tänne toi. Makaan jollain. Pöydällä? Kun nyt yltäisi. Kaulaa ei saa pidemmäksi. Kyllähän se on ennen toiminut, mutta nyt ei. Johtunee ketjuista. Leikkaussaliko tämä on? Turhan koristeellinen. Pöytä sopisi hyvin kirurgiseen operaatioon, mutta kirurgia ei näy. Ehkä parempi niin. Ketjut sitovat pöytään.

Raskas olo. Mitähän tapahtui. Ja missä. Kuka. Miksi.
Muistele. Se oli taas sitä kaasua. Epämiellyttävä kokemus. Ja voi, kuinka hallusinaatiot voivat olla irrationaalisia. En pidä siitä. Pääni sisällön on oltava järjellinen. Looginen. Kristallinkirkas.

Väärä sanavalinta. Ei kristallia. Kristalli ei ole ikinä hyvä. Kristallinen kattokruunu, kristallisoitunut antidermis merkitsee kuolemaa.

Nyt muistankin. Se oli ilma-aluksessa. Kaikki sujui hyvin. Kunnes se perhanan Arsestein. Eikö se tajunnut jo hävinneensä?


Nynrahin ilmatila, Ilmaraptori I

”Vihdoinkin pääsemme täältä”, Manu hihkaisi.
”Tämä reissu olikin aika saada päätökseen”, Guartsu myönsi. Tongu väänteli ruoria, ja Matoranit nukkuivat ohuilla patjoilla lattialla. Taivas alkoi kirkastua sitä mukaa, kun he pääsivät kauemmas saaresta.
”En malta odottaa, että pääsemme Klaaniin”, Tongu sanoi hyväntuulisena. Ilmapiiri oli kaikin puolin mukava.
”Ehkä tämä matka muuttuu vielä miellyttäväksi”, Guardian tuumaili puoliääneen.

Manu venytteli ohuita raajojaan ja lysähti tuolille Guartsun viereen. Sitten hänen päähänsä alkoi virrata informaatiota.
”Öhm, minä kuulen jotain”, hän sanoi.
”Mitä niin?” Guartsu kysyi, vaikkei oikeastaan kuunnellut.
”No, tämä on aika pitkä sarja ykkösiä ja nollia. Se Avhrak Va -vaihde taisi jäädä ikään kuin päälle…”
”Ykkösiä ja nollia?” Tongu sanoi huvittuneena.
”Kyllä”, Manu sanoi närkästyen. ”Ja se informaatiovirtaus tulee jostain päin tätä alusta.”
”No minä tarkistan”, Guartsu sanoi.
Yökatse. Päälle.

Hän tutkaili hetken huonetta. Sitten hän sammutti yökatseen.
”Olet vakavan näköinen”, Manu totesi.
”Tuolla nurkassa on jotain.”

Manu lähestyi nurkkaa. Hän ei ehtinyt kovinkaan lähelle, kun sieltä jo singahti lentävä lautanen, Avhrak Va. Se liiteli katoon ja jäi sinne rahisemaan.
”Mitä hel-” Manu aloitti, mutta sitten Avhrak Va teki jotain odottamatonta. Se alkoi sihistä.
”Mitä se tekee?” kysyi Tongu, joka oli kääntänyt huomionsa hetkeksi ohjaamisesta.
”Se taitaa…” Guartsu mutisi. Hän yritti katsella tarkemmin sitä päin, mutta hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta.
”Harmaata kaasua”, Manu tuhahti. ”Mitä tuo romu yrittää?”
”Se… se on…” Guardian sanoi ja yskäisi kerran. Sitten hän putosi lattialle tuoliltaan. ”Kredipselleeniä.”

Tongu pongahti seisaalleen tuoliltaan. Manu perääntyi robotin luota. Vaaleanharmaata kaasua, vaikeaa huomata, valui robotin sisältä alukseen. Matoranit nukkuivat yhä lattialla ja Manu oli kompastua heihin. Tongu syöksähti kohti ovea, mutta Avhrak Va sinkoutui suoraan häntä päin ja suihkutti hänen naamalleen kaasua. Tongu tuupertui kasaan lattialle huitoen käsillään ilmaa.
”Ei, ei… PYSYKÄÄ KAUKANA!”
Manu sävähti tätä karjaisua. Hän oletti tietävänsä, mitä Tongu näki mielessään. Guardian vääntelehti lattialla toisella puolella alusta. Nukkuviin Matoraneihin kaasu ei näyttänyt vaikuttavan. Manu oli nyt viimeisessä nurkassa, jonne kaasu ei ollut vielä päässyt. Avhrak Van robottisilmä tarkkaili häntä vaarallisen tietoisen näköisenä.
”Pirullinen kone”, Manu yskäisi. ”Minuahan sinä et saa!”
Sitten hänkin kaatui polvilleen, tarttui päähänsä ja yski.


Kammottava tilanne. Kredipselleeni ei ole terveellistä, ei varmasti ole. Minä jouduin tänne. ZMA. Arsestein. Vielä minä kostan hänelle tämänkin tuskan. Henkisen, fyysisen, kaiken. Hän kärsii erittäin paljon. Kyllä, erittäin paljon. Minä näytän hänelle.

Muisto… vihattavaa. Missähän muut ovat? Guardian, Tongu… miksi. Missä. Arsestein. Minä tapan sinut tästä hyvästä.


Hallusinaatio. Hah. Minä hallitsen omaa mieltäni täydellisesti. Huumausaineet eivät vaikuta minuun.

”No miksssssi sinä sitten uneksssssit?”
”Turpa kiinni, Abzumo. En minä sinua pelkää. Eikö se ole jo osoitus siitä, että tämä ei toimi?”
”Onko ssssse?”

Manu näki edessään vain tyhjyyttä, mustaa pimeyttä. Hän ei pelännyt pimeää. Hän hallitsi sitä. Jotain oli pielessä. Miksi kredipselleeni näytti hänelle varjon, pimeyden?

”Olen täällä. Me olemme täällä. Sssssinun veljesssssi.”
”Älä uhoa siellä.”

Makuta Nui käveli pidemmälle. Hänen edessään alkoi erottua hahmo. Hahmolla oli kasvoillaan kanohi Kraahkan.
Olenko se minä? Onko tuo peilikuvani?
Hän käveli lähemmäs. Ei, se en ole minä. En todellakaan. Se on tuo.

”Kas, Makuta Nui”, sanoi kylmä ääni.
”Kas, Tyranni. Miten on aika kulunut? Oletko leikkinyt vallalla, jonka anastit Miserix-paralta?”
”Hän oli huono johtaja. Ja sinun tulisi pelätä minua.”
”Niin ehkä tulisi, mutta en valitettavasti pelkää. Mikä tätä kredipselleeniä vaivaa?”

”Ehkä ssssse oli vanhentunutta”, sanoi Abzumo, joka astui varjoista. Hän jäljessään astuivat Mutran ja Chirox. Heidän perässään astuivat kaikki muut Makutat.
”Mitä te luulette tekevänne? Minä en pelkää ketään teistä, saastat.”
”Etkö tosiaan.”
”Mitä sinä sitten pelkäät?”
”Etkö sinä itsekään tiedä?”
”Eikö sinulla ole ajatustakaan siitä?”

Makutojen äänet sulautuivat yhteen hirvittäväksi kakofoniseksi kuoroksi. Heidän ruumiinsakin näyttivät sulautuvan yhdeksi mustaksi massaksi. Manu perääntyi massan tieltä. Massa kasvoi niin suureksi, että katto, joka heidän yllään näytti yhtäkkiä olevan, romahti alas. Osa siitä tarttui mustaan limaan ja jäi kiinni siihen. Erilaisia epämuodostuneita lonkeroita työntyi esiin aaltoilevasta massasta ja yritti tavoitella Manua.

S͇͓̥̪ͨͮ̑͊ͅͅi͚̟̲̫̕n̷͆̃̎ä̵̮͍͈̠̯̗̋̚ ̘͓͉̩̻̔ͧ̅̃̅̓̚ͅy̲͙͔̜̌ͧ͊̍r̉̀ͦ̈́i̻̣̦̥̲̰̟̅̉̾t́̅̒͗ͣͧͯ҉̰͇̙̱̦͖ä̳̠̻͉̫͂ͨ̐͠ẗ̖̰͖͎ͩ͑͐ͮ̂ ͍̰͔̂ͤơ͙̠̮̈́͐͛l̴̮̜͓͛͑̏̂lͩ͂ͥ̑̀a͔̗ ̙̄̓̀o̡͒ͩͩ͛̓ṃ̂͒̈́̏ͫa̴ͯ̑͑̽́ ̯̹͍͍̟͉̻̒́i̖͔̫̅͢t͚̂ͅş͙̠̰e̙̺̱͖͎̩͕͊̑ͧ̀s̷̀͆ͪ̈ḯ̶ͯ̀͒,̨̞̙ ̪̯͖̮̗̭̯̓ͤͫe͚̮̯̫͔̩̳͒̀̽ͣ̀t̫̙̥͖͙ͮ͂ͫ̅͛̆́k͉̼̲̾͂̊ͣͭ̃͝ö̥̥̘̗̐ͭ̾̉ͅ ̟̀͛ͩ̌̔ͫ͐vͣ͛ͮ҉̘̺̫̳͎á̦͖̠͚̟̗̓̑͝i̞ͧͥͬ̋ͧͣ̀n̡͇̞̫̘̞̟̑̉̅͐̀̉͗?̛̈́̅ ̵͕̹͙͉̏̀̏̐͗̈͊Ÿ̪͚͙̃͑͋͆̆ͩ͠r̰̟͕̾̓͘ͅiͨ҉̼t̩̻̱̦̱͎̪̄̄͋̆͗͑͠ä̖̦̦͉̤̌ͮ̇͆̿̚t͎̀ͫ̑̍ͬ ͕̘̟̠̲̖̉̓̃̄͒̑̎͡ͅe͖̪͈̹͉͐͐ͅr҉͖͖̳o͂͛͆ͥ̿t̪̼͌̀̉̓͂͠t͎͙̜̋̉͑u͎̞͕͊͐a̬͎̩̟ͣ́ͅ ̮ͬͨͯ̓j̲͕̼̙͐ͅo̠̼ͧ́uͬͩ͐ͫ͠k͉̣̩̤̙͈̙͐ͯ͝o̕s͔͐t̄͡a͈̳̩̠̪͚̘ͪ͆ͨ͛͑̉̏.̱̜͎̳̞̙̤̒ͥ͗̈́̽̇̍ ̳̠͚ͬ̋ͧ̊̑̑̓
S̯̤̩̈́̓̓̓ͩ̈́͋i̤͖̓̈́͠n̸͉ͫ̈ǟ͔̮̼̇ͣͩ ̖̤̼̦̘̌̚yͪr͔̭͓̫̪̭͊i̫̞͇̿ͬ͊̌͑̿͌̀t̠ͤͨä̻̦̜͖͂̊ͤ͘t͈̫̟̹ ̙̍ͧ̃̕p̡ͭ̓͗ï̡͎͚̻̆͛͒ţ̫̺̦͓̝̦̄̀̄ä͓̪̭͓͢ä̯̪̱͇͈̦͌͆̌͂͑́ ͒҉͈̹͓̦ǐ̒̅t̪͗s͔̯͍͉͑͊̊́ẹş̳̲͑̔iͩ̌̔ͫ̚ ̨̦̥̺̝̝̲͉͌̑ͨͤ̀̐ḛ̙̝̀r͉o̮̼̹̺̙̥̱͛͂s̩̳̻͙̙͛̅s̲̺̘̟ͫ̓̀̏̔̑ͬ́a̓͑̓̿ͪ͛ͅ ̗͙͖͓͔̝ͭ̔ͪ͐̌v́̂̀͆̊̋҉̦e͍̙͈̫ͮ͌͋́̎l͚̟̟ͤ́̃ͦͯ́͋j̨͔̔ͤe̎̃͝s̨͓̺͍̺̀̊ͅk̳̪̪͓ǔ̳̣͔̬̒ͪ̆ǹ̯̤͖̼̜̦̔ͪͅn̙̦̯͈̺̼͖ͩ͛́ͫả͍̖̦͚̮̐̓ͭ̂ͣs̵̠̘͆̅̚t͍̖͕̝̭͒ͮͤͥͦͥ͘a̪̳̫͔͇ͩ͌ͯ͆m͋͒ͨm̦̳͚͍̉͂e̥͙̘̟̍ͫͨ͗̈́̑ͧ̀.͆̈͏͍̭̼̤̦͈ ͎͎͕͗̾̌͌ͭ͐̏̀
M̴͕̬̺͈̔ͨͅu̞̹͎̒ͣͦ̊̏͒t̡̼͓͙͉̖͐̿t̓͐̾a̼̼͉̺̪̘̓̐̀ͭͅ ͕̪͖̲͢et̺̺k͍̮͈̩̪͕͊̔öͩͪ ̧̌ẗ̶͔̲̬̼̳́͐̈́͒̓̎a̠͖͔̱̻̳ͩ̿ͬ͋̆̉̌j̬͝ú̈́̏͌̔ͦå̳̼̥̠̅ͧͤ͢,̯͉̯ͨͅ ̝͙̭̙̟͍̇̐̑͋̅̚̚ͅe̳̱̮̩͇̙̮ͭ͋̔ͫt͛t̫̠̖ͮä̘͍͔̲͚̓̐̄̂ͥͭ͛͜ ͇̟͖̯̿ͬ̊̉̓̎m̷̲̤̰͔͂ͮ̃e̵̺͇͉̞̼̩ͥ ͇͓̲͎̞̉̽̊ͣo̵̩̖̐̓̑̂̇̐l̡̳̼͎̱̳̯̣̎̆̚e̛̮ͅm̵̥̤̞͇͗̂͒͆̍m̮̰̦̤̖͆̀e̩̼ ͖ȳ̭͇͖̰̣͙h̨͖̲̫̬̻̟͈̾̄̍̈́ͮ̊t͎̥̳̣͔ͦ̒͒́ä̯ͫͤ̊̽̀̚̚?̷͉̫̫̄ͬͣ ̨̲̜͕̻͉̣̺ͩͭ̆ͪM̀̿ͮ̈́e̘̗̣̤̝̾͐ͭ̏ͅ ̜̩̤̦͓ͯ̄ͫ̅ͯ̌o̱̲͖͖̻͔͂ͫ̂ͯl͓̫͔̞̥͍̓̎ͨ͗̾͛e̩̤̫̼̻͕ͫͯ͐̽̎ͭ̚ḿ̤̱͚ͣ̌ͫm̱̙̮̥͍̤͆ͧ́ͮ̉͞ͅe̜͊ͧ͑͋́ͩ̚ ͣͦ̾͊͗͠M̳ͦͨ͋͐͐ͬ̂ā̏͒͏̝̗̳̪̙͙k̸͖̩̫̫̤̞ͤù̦ͦͩt̴̰͐a̋͗̒͏͙.̘̲̄͠ ̷̣̔͗ͭ
M̵͕̯̥e͚͔̤̗̰ͦͧ̑ ̷̍̓ő̜̪͍͓̻̔̽ͮl͔͖͊͌̀̈ͪ̔͡e͖̞͕̺̼̽ͯm̯̙̌͌͘m̛͓̝̘̗ͯ̒̉̑̆̈ͬẹ̪̯̀ ̲ͭ͆̆̓̿̏y̱̎̏ͩ̽͊̕kͨ̀̆ͯ̎̂̚͞s̛̜̥̘̼̟̈́i͖̯̗.̜̲̬̝͚͙̌̋ͬ̾ͯͯͧ ̛̝̦͔ͪ̑̓͑ͣ̓y̪̭̖ͬͬ̔̂̍̇̕h̴͓̳͇̋ͥ̑ͧd̡̩̹̰͂ͨ̊̋e̛̳̹̳͕̰͈̒ͯ͌͋ͮ̅sͮ̏s̷̻̬̖̫̘͉̫͂ä̡͖͚ͥ̾̑̾ ̴͙͇̫͊̽ͣͮ͛̎ͣͅo͐̂͐ͮ͑̈ͩ͏̜̼͓̝͉l̠͈̙͙̾̈̾͌ͮ̇̚e̶̖͕̟͓̺̠̜ͧͥ̒͑̈́͒m̔̎̀m̺̞̮̤̺̌e̩̖ͮͫ̊ͩ ̶͈̬̖ͩ̔k͋̄o̙̖̱̣̤ͨ̄̃̿̅͠k̯̬̰͓̜ͣͦó̡̓ͨ̆ͫ̔n̦ą̪̣̬͇͔̄͊͗̊ͅi͍̗̤n̯̦ͭͅe̓҉̤͎̳͇͍n̮̤̖̳̼̥̾̎̀̆ͮͧ͝ͅ,̢͚ ̬ͤ̏̊ͫ̚j͉͈̝̹ͩo̶̯̬̺̻̤k͓̲̺͌ͯ͆͒̏̏ͯǎ̞͑ͦ̐i̎̓͑̋ń̑̿̇̚e͇̞̯̗̥n͂̒̀ ̟̃ͦ͆̉̅̔͡m̗͉̯͈̤̰ĕ̯͎̦̺̺͓̱͘į̈ͫ̂͆s̵͓͈̬̟͙̔ͅt͉̭̹̽͂̅͗ͨͨ͒ä͖͙̣͕̳̌͗͊ͧ͐̀ ̞̓̾̅͟o̊́̀͌ͧ̏ͤͅn̲̬ͧ͠ ̞̯̅͗͊͐̆́͗o̭̤̒š͚a̭̟ͣ̆̈́̿ ͨͬͦ͊̅̋͠k̨̞̱̫̍͑͑̋̒̓̚o̪̖̹̰̭͒͠k͇̜͙͍ͅō͚̮͍͔͍̟n͓̺̄͐̏ͨ̑͗ͭȃ̙̜̻̼̣̯̀̆ͯ͌iͯ̀s̢̼̪͍̳̻̘͕ͩ̄͒̒̚u̹̖͖ͬ̿͜u̍̇̈́͢t̤̫͎t͚̼͕̦̼̳̣a̜͎̣̺.̫̺ͫ̐ͣ͛ͩ͊ͫ ̼̫̻̐͗̾̉ͅS̛͑̇͑ͥ̄i̵̠n̘̰̺̟ͥ̓̓͘ä͕̟̱̌k̬͈̘̤̰̝͖̊̌ͤͪ́̇́i̸̻̻̳̟̞͈̣̇ͯͭ̇̿n̙͕͕̗.̱͖̟̠̓̎̈́̇ͤ̀

”Ei.”

E̢͙̥̥̳̺͈̍͂̒̋ͭt̘͎̬͘ ̼̥̰̰̈́͐ͩ͗ͤ̌ͭv̎̎o̰͙̣̤ì̾̓͏̹̯̳̝͔̫̤ ͔̱̪̟̖̦̠̑͋ͨͫͬ̽v̹̝ͦ̒̄̍͋͒̿a̛̭̗͖̥̝̔ͥ̐̚s͈̩͈ͭ͠t̵̗̱͙̬̜͒u̵͖͚̟͍̤ͧ͛͗̃ͪ̚s͂̈́̇ͨ͂͆̚ṯ̾͊̓͌ͨe͍͠l̝̿ͭ̑͢l̦͗ͩ͌́̚a͓.͉̝̫͎͑ ̏҉̱̠͔̹T͈͓͍̦̺͔͈͑̓̆̕i͛̆͏͙̩e̮͊d̛͚̳̱̼͍̩ͧ̽̊ͧ̃̊ä͔̙͔̜̠̥ṫ̛̹̹͓ͥ̂̓͊ͪ ̤̐͌͋̽̀̾̚i̵͚̭͕̙̣̓͊̽ͯͨͤͣt̵͎̻̄̇̐̒̽̄s̱̲̭̥̪͓̅ͪ̚ͅe̶̹͈̘̦̺͗̉͌͆ķ̖̤̩̘ͨi͍͕̤̰̤͔̥͛͘ṇ̴͈͍̇̓̾ ̴͙̱̝͒͐̃̑ͥ̓t͔̲̼̿̓̇̏o͔͖̖̼̫̝̅ͩ̿ͅt̟̾̂͐͑͞u̳̫̺͋ṵ̼̜̱̘̻̌͆ͮͧ͢d͔͈͇̜̟̅͌ͫ̐ͯ͌e̗̅̈̅ͫ̓̔̇n̫ͯ͑ͮ̔ͭ.̼̲͕̠͔̥ͨ̅͋ͣ̑͟

Punainen varjokäsi syöksähti irvokkaan olennon vatsasta kohti Manua ja tarttui tämän keskiruumiiseen. Hän pyristeli ja rimpuili, mutta käsi veti hänet hitaasti ja varmasti kohti mustaa limaista massaa, joka vääntelehti hänen edessään.

”Ei, minä olen yksilö! Minä en kuulu veljeskuntaanne! Minä lähdin… minä jätin teidät. Te olette heikkoja ja minä vahva. Ette voi tehdä tätä!”

H̷͍̖̲́ͣ̊ȇ̫̘̺͔̏̔ͭͩ̾͋ḯͥ̏̀ͯ̀k̐ͪk̤̳̱̆ͥ͐̆̆͛o̳̺̠̘ͥͮͯͯͧ̋u̬̰̦ͫͅͅs̱̰͔ͮͅ ̧̪͆͒̅͐j̬͚̘̲͒̕o̬̯̜̦̮ͧ͐̔̍͘ͅͅh̨͎̟̿͐̉͑͒ͤ̎t̼̟ͤͪ͒ͫ̇u͇̝̯͛̉̈́̓͐ͣ͒uͧͫ͊̈́̐ͩ̊͡ ̘͖̲̱̭̱̫̐̍̆̃ͪ̉ͫv̹̟͔ͦ͂͂̋̓a̪̳ͫͫ̿͗i̼̭͆͆ͭ̀ͩ̋͞ṋ̖̭ͪ̈́͗́ ̧̼̙̺̻̈́̋͌̄̽ͅs͚͖̦̣̫̱͛̽ͮ̆̌̏̚i̠ͮ̚i̪͙̮̯ť̠ͩ̀̃ä̦͎̮͈̞̖ͧ̊ͭ͒͊,̗̓̎ͯͦ ̖̤̰̳̼ͯ͋̊̿̚e̖̬͔̻̻͔͍̾͆t̴͎̐̈̒͂͑ͮt͕̼͇̭͎͖́ͤͫ͡ä̘̟̩̯̙͔̱̔ͥͮͨ ̻̔̂͋e̢̹̩̮̖̐ͨ̂m͔̭͗̅̔̈́m̧̩̘̪̳̻̮̳̀ͩͩͫ͐ḛ̙̘̂̒ͯ̚ ͋̐҉̺̳̺ŏ̭̜̻̠͔͐͆̋l̸͓̱̓̆͆̋͋͋̔eͪ̌̅͒̉͡ ̦̳͍̦̲ͣͯ̇ͪ̄̿k͕͎͐̔̉ͫͨ͝o͈̠̞͚̮̲͙͊̏̌͆͟k̘͙̠ͭͮ̆͂oͩͯ̏̅̅̉҉n͉̻̹͙ͣ̆̋͑ḁ͖̠͓͑̈̓iͥͪ͂҉̳̯̫͓̳s̻̱̦ͮ̾ͧ̌ͣi̷͍͚͍̯͓̬̓̊̈́͌ͣa̰͔̥̗̻̥̒…̴͕̻̎͛̑͐ͭ̃ͅͅ ̺̇ͫ̑̑̚e͉̤̔ͣ͜m̮m̝̲̖̮͔̭͈͌̾͗̔͢e̻̹̪̰͝ ̯̯͚͓͓͚̥̓̓ͩ̊͗̈̅i̱̱̜͈̲͕͗ͭͩ̀l͙ͣ̍ͬ̀m̛̬̘̟̗̈́ͫ̄̓͒̓ͩa͐ͪ͒ṉ ̵͎̳̦̭̖͛̓̈͂͌̃s̮̀̾ͯ͐ͯ͠i̮̇ͦͣͦ͂ͭͫn̫̻̝͊u͋ͯ̓ͫͬa҉̲̰͈͍̙̩,̜͕̯͎͝ ̰̳͈̞͚͉̪͂̆̈̅͂̌M͇̝a͚͉̥k͈̹̰͇̀́̽̾̏u̱̦͚͍̻̍̉̄͑ͨ̑̚t̮̹̟͕̹̍ͦȁͭ̑͑ͩ ̭̣̄̎͑N̡̫̖̞͑͛̓ͦ̄͋̔u͇̓̓̓̉̚i̜̝͉͚̪ͅ.̲̰̳͕

”EI. EI. PÄÄSTÄ IRTI.”

P͝a̋̈́̐ͭ̔̾͏l̴̆ͮ̈́̃aͯͤͨ̓҉͕̪̞͚͉ͅa̛̱̼̰ͧ ķ̟̝̲ȏ͍̯͕͑̔̋̄ͪt̗͌ͯͭ́i͈̻̪͕ͥ̿̈͠i̴̝̹͈̣ͯn͇̫͓͒.ͪ̄̆͂ͥͬ҉̱̮

Manua näki ympärillään suuren katsomon. Katsomo oli täynnä hänen luomuksiaan. Nazorakit täyttivät suurimman osan koliseumin tilasta, mutta niiden joukosta pilkisti myös vaaleanpunainen jänis, jonka suusta valui verta hukuttamaan torakoita. 001 istui valtaistuimella ja näytti alaspäin suuntautunutta peukaloa.

”STEVE. MINÄ LOIN SINUT. SINÄ OLET MINUN.”
001 vain hymyili. Julmasti.
Massa lähestyi.

P͈̙̱̻͇̂̑̂ͥa̹̼̤̮͖͙̥̅͋ͤͣl̷͖͚̥̐ͨͪ̎aͧͧ̎ͯ͌̊̾ḁ̣̣̬̪ͦ ̮̰͕͈̼̬͉ͭͥ̀k̷͉̝͌̋͌ͥͨ̈͒ͅo̥̘̤̜̱̗̼ͯ̀ͬ̊ͩ͢t̶͍̝̤̝͛̾ͨͪ̅͑ͫï̸̗̩̻i̪͋̉̊͆̂͜n̗̙͍̞͢,͓̥͇͖ ̑̎ͤ҉̜͉ŗ̫͚̒̿̈́ǎ̎̃͗͞k̻ͦ͒ͨ͞a̶̖s̻͍̗͎̻̟̰̀̏̍̐̔.̟̉̄ ̥̀̂̍̿̚R͉͉̫͔̼̻ͮ̍̽́̋̚͜a̺͖̻͓̜͆k̞̫ͣ̓͛͗̾͟a͓ͮs͎͚̠̞̭̈ͬ̕ ͬ̏ͣͣ͟yͩͤ̑̍̅͋s̘̘͖̹̹͓t̫͙͔͔̮̳̔̀̃̑ä̟̉v͖̣͎̗̙̐̏̿̍͋͒͡ä̰̺̫̻͚̥̙̾,̔ͣ̈́̿ͫ ̬͔̙͙̙͉̬̓͐k͖͍̱̀͒̌̊ͯ̚̕oͮͭ̃̏ͦͪ̿́k̥̰̼̱ͩ̉͊͘ó̟͉̽n͈͕̮å̪͉̤̳̣̟͇̍͑̀i̡s̬͋ͯ̄̅ͧụ̪̪̣̦͋͑̾̿u̟͛̅ͤ͆ͣ̚d̬ę̜͍̱n͕ͬ̅͠ ̬̩̰̖͖̱̗̅̎ͮ̾ͮͩ͑o͇̺̱̦̗͓̮ͫ̆̐̿̋̒s̺̺͔̔̃͐ͯ͜a̗̹͚͖͔̘̕.̗͕̓ͥ ̻̮͈́̿̾̅M͍̩͖̜̜̲͎u̩̇̑̀͆͟u̠͇̙ͮ̀̔r͞a̧̺̝̜̪͛̈́́͊ͅh͔͉͕ͬ͂̅͂͆́ā̴̯̪̻̺̥̇ͤ̎i͇̼̪͙̫̰ͯ̾̉̿̐͑̂n͕̹͔̰̺̯e͂ͪ̊̓̑͐̚͏̥̖n̜̤̫͉̂̽ͧ̚͠ͅ ͇̯͕͒ͥo͚̥̼͙̘̰̪n̯̼͖̯͗̇͐̽͋͂̚ ̼̭̠̉͋
ṿ͖ͅȁ͇̮̱̥̝̥̘ͦͮͨ͝ỉ̵ͧͥͥͤn͉̻ͫ̈́͢ͅ ̪̖̥ͥ͂͑o̰̼͎̝͕ͬͩͩ̿ͅs͎͔̦͒̔͛a̝͌͂͡ ̀͌ͬp̼̝̈́͗̔̊͊e̡̹̾̾͂ͥ͂s͉͑ͤ́̀̓ä̋̚ä̴̝͋ͅ,̢̹͎̱̦͒͆̄̓ͥ͊ ͋͐ͪͣ̒ͬk̛̥̟̠̘͌̂͊u̡̯̼̩͛̀n͚̼̿͆̈̀i̜̞͋̀ṉͮͧͣͣ͟g̯̲͍̭̘̟͂͆͆ȧ̯̖̳̞̉ͤ͛̑t̖̗̗̘̞͉͓͑̑͒̓̄ͥa̦̜͉̞ͯ̂̇ͣ̐͆r̨ͪͥ ͣͬ̃̈͏̱̙k̮̼̪ͣͥ̊ͬ̌ͨͧo͌m̲̞͙͎ͫ̓͛͠ͅë͙́ͤͨ́̿͞n̝͌͒̌͛ͦ̐͂ț̐ͅa̢̮̥͓͕̟̮̤ͪ̃͒͆ͥ̌a͕͡ ͚ͨ̓ͩm̪̦͎̱͖ͥ̓͂̈́̅e̦̠̝̗̩͙ͨͥ̒̽̀͛i͈̘̹̺̬̤ͥ̋̿̏̍̕t̹̠͛̈ä͓̩̅ͩ̒̈̿ ̟̰͍ͧͫ̔͒ͧ̚k͝ä́̋͌i̥̭ͮ͆ͨk̂̐̈́͂̆̈̾ͅk̥̀i̛̠̼̰̤̟͔ͅa͓̰̒̉ͤͭ̓ͪ͌.̉ͧ̅̌͠ ̥͉̩ͫ
O̠̻̗̰̜͔̬͋ͤ̈́̄̈̃͝l̦̘ͬͅḛ̢͉͎͗ͪͬm̼͖̣͈̞ͪͣ́̀m̜̂ͧ̄ͨ͠e̘̗̺̯̚ͅ ̛͖͎͆̇̉ͨ͋̚v̟̯͕͈ͭͣ̏̇̈́ͤa̮̖̻̗͇͙̙̐ͣ̈́i̱͖̼n̿̔̈́ͦ҉̥̻̻̜͚ ̹̑̐o͕̤ͭͯͮ̚ś̹̼ä́ ͮ͆̉͑͛͘t̝̞̹̥̐ͤ͋y̧̙̼̟̣ͯͮ́ͅö̭̹̹̱ͨ̿ͦͦͯk̨̙̋a̔̀̎̌͆̽l͇͍̪̹̗̀ͭu̶̖̞̖̮̙͛͐ͫ̓ͅa̛͉̳̻̎ͪ,̷͇̜̯̮̖̔͗͛̎̿͑ ̸̱̣͒y͖̰̪̗̣̙͋̄̋ͧ̋̃h̷͇͍͎̱̙͓͍͂d̛̼̫̍͑ͨͩͫ̈́e̳̊ͮ̓ͨ̏š̗̰̭̤̱͘s̰̠ͤ̅̅ͨä̹̙̤͔̻͂̎̓ͦ ṁ̟̭̝̋͑u̢̼̘̤̲ͨō̠̙̗͖͒́d͉̙͇̲͈͉̮̓̀̌̋͡o̼̟̠̱̕s̮̘ͣͫ̉ͫt̜̯̱͕͎ͮͧ̇ͩ́ȧ͈̥̈́̐͢m̒ͤ͆͏m̘̞̖̥̪̟̃̄ͥ̉̀e̛͎̝̾ͯ̉ͧ̎ ̙͇ͮ͗k̘̯͉͂̈́ͣͯ̍͛ͅo͍̻̱̰̼̦̐͊ͮͩ̽k̯͔͇͓̉̎ͦ̍͝o͈͕͋ͥͪͣ͑̀n̪͔̻̟͔̙̟͂̊̀ͭͦ̂a͙̣̹̯̭̰̗͒ͮ̅̾͞i̫̣̪̩̺s̵͂͆̃̓̊ûͣ̿ͦ҉̙̘̳̗̼͚u̵̞͂̂̿͐͊̎d͇̯̠̲̱ę̹̩͛͆͋̆̂͐̑n͔̑̈́ͬͪͣ.͖̼̩͖̲̔̀ ̼̮͙ͮ̉̽̈͘Kͭ͋̀͏̦̰̬͓̟̥u̗̩̞̻͒̒ͣ̅͐t̳̳̙̲͔ͦͣe̜̟͎̪̠̠͌͡n̂̓̚͏̲̝ ͍̹͇̯̲̙̘̾ͤm̝̯̦͚̘̫͓ͮ̅ͬ̾ͤ̏͜ủ̱͕͆͌ͦ̐͞ụ̗̰͌̓̈́ͮr̜͕̈́͆͒ͪ̾̅ȧ͙̪̱̻͚͓̻h͏̻̞̜͕͎͓a̠͍̖͈̥̠̐̍̈́ͤ̀̕i̶̤̟̤̰̫̦ͤ̆s̖͈̘͚̜̃̈́́̋̚̕e̳̥͖͌ͥͬͯ͐t̬͐̃ͭ̍̚͞.̙͙ͣͯ͆ͥͬ̚ ̹̞̗̮̇ͨͤͦ̐͞
Ṭ̲̮͓̭͢a̘͑̽̿ͩi̴̠ͫͦͪ̓̑̽ ̢̣̑v͉̖͂̂̇ͮ̇̂a̹̠̘̭̙ī͝kk̛͓̹̝̟̏ͣͥ̇ͭ͊a̹͉̻̝̾͌̆̔p̬̱͓̰̟̪̮ͦ̎ͯa̢͇̐ͤ̓͆̚ ̹̠̗͕̯̗̈́̊ͤ̂ͥ̐͐N̛͍͍̜͖̗ͥ̆̏ȁ̲̟̔͜z̘͕̤̱̈́͗͗͊̈̾͂o͎͈̘͛̍r̸̫̘̻̞͕̠͇̽ͦ̀ͭͭ̓ͩa͓̭̦͎ͬ̋ͯͮͦk͉̰̻͈̋ͫ̒̓ỉ͚̫͔̥̗̱͑t̡̪̪̗̣̻̱̂̌̇ͬͅ.͍̝͇ͥ̒ͯ̽͑͗̚͡ͅ

”EEEEIIIIIIII.”

Manu huomasi katsomossa Matoron. Tämä katseli häntä surullisin silmin, hymyillen. Hänen vieressään oleva Nazorak alkoi yhä enemmän muistuttaa Guardiania. Tämäkin hymyili surullisesti ja zoomaili häntä päin kiikarisilmällään. Matoron toisella puolella Nazorakien joukosta nousi esiin Keetongu. Tämä tuijotti ainoalla silmällään häntä – yhtä surullisesti kuin toiset kaksi. Maken pää pilkisti Matoron olan takaa. Keetongun takaa esiin astui Gekko. Summerganon asetti kätensä Guardianin olalle. Killjoy makasi kyljellään ylemmällä rivillä. Kepe istui toimettomana hänen vieressään. Tawa ja Visokki lojuivat pitkin katsomoa kuin katselisivat laiskana televisiota. Kaikki tuijottivat häntä surullinen ilme kasvoillaan.

Musta massa saavutti hänet.
”Auttakaa nyt minua! Auttakaa!”
Kukaan ei vastannut. Hitaasti Makuta Nui sulautui osaksi Makutain veljeskuntaa, osaksi isompaa kokonaisuutta, osaksi yhteiskuntaa. Osaksi mustaa, limaista massaa.

Ämkoon veljeskunnan saaren ranta



Kiväärillä ja vyölle ripustetulla lyhyellä pistimellä varustettu vartiotorakka katseli lamaantuneena ympärilleen. Nazorak ei tiennyt mitä ajatella. Hetki sitten oli ollut ihan rauhallista, sitten helvetti oli päässyt irti.

Torakoiden rannalle rakentamat varastoteltat ja tähystystornit joutuivat yksi kerrallaan nöyrtymään taivaalta satavien vihaisesti rääkyvien lintujen alla. Raivoisat höyhenpallerot syöksyivät rähisten kohti alhaalla odottavia maalejaan, saaden maan tasalla tilannetta hämmästyneinä seuraavat torakat hajaantumaan hädissään eri suuntiin.

Samaan aikaan metsän reunalla valtavien ritsojen tykönä päivystävät vihreät matoranit nauroivat maanisesti.



Kivääritorakka onnistui väistämään täpärästi taivaalta viereensä pudonneen mustan linnun. Torakan kauhistukseksi lintu oli kuitenkin ennen taivaalle nousuaan popsinut mehevän annoksen räjähdysaineita.

Jep.



- - -

"Mitä helvettiä", nazorak-ilmavoimien komentaja ajatteli seuratessaan tilannetta.

Laavaluola



Abzumo ja Aine kipittivät pitkin kattoa laavaa pakoon. Se ei enää noussut yhtä vauhdilla kuin vähän aikaa sitten, mutta heidän tiensä ulos ei ollut vielä löytynyt. He olivat jälleen risteymässä. Joka puolelta virtasi laavaa heitä päin.
”Me hukumme tänne”, Aine voihkaisi.
”Hiljaa, me päässsemme ulosssss.”

Abzumo valitsi summittaisen tunnelin ja kipitti kattoa pitkin siitä sisään. Hän tuli risteykseen, jossa näkyi jälleen kaksi eri tunnelia. Toisen päässä seisoi tumma siluetti. Abzumo tunnisti Polttouhrin muodot. Hän hiippaili hitaasti lähemmäs kattoa pitkin. Polttouhri vain seisoi paikallaan kivellä, joka ei vielä ollut hukkunut laavaan. Abzumon ollessa vain kymmenisen metrin päässä nukesta tämä kääntyi häntä kohti. Rinnassa oleva silmä tuijotti häntä armottomasti. Sitten aivan yhtäkkiä Polttouhri itse syttyi liekkeihin. Abzumo säikähti niin, että melkein pudotti Aineen laavaan. Polttouhri paloi poroksi erittäin nopeasti. Jäljelle ei jäänyt edes tuhkaa, liekkimeri vain kuihtui ilmaan.
”Mmmmitä tapahtui?” Aine ihmetteli.
”En tiedä, mutta luultavasssti tuonne päin on mentävä”, Abzumo sanoi. Sitten hän jatkoi eteenpäin. Tunneli johti nyt suoraan ylöspäin. Sieltä ei virrannut sisään laavaakaan. Sitten alkoi näkyä päivänvaloa. Ja suuaukolle tultuaan Abzumo pullahti esiin vuoren rinteeltä. Maa tärisi, tulivuori teki purkautumistaan.

Varovasti Makuta aloitti hyppelyn alaspäin, mutta hetken kuluttua päätti kasvattaa itselleen siivet ja vähentää jalkoja. Itse asiassa hän sulautti kaikki jalkansa itseensä ja kasvatti tavanomaiset lepakkomaiset siivet. Tulivuoren räjähtäessä Makuta Abzumo Harmaa Aine kourissaan liiteli kohti kaleeria, joka odotti rannalle.

Bio-Klaani, asepaja

Troopperi katsoi itseään haarniskaosastolla olevasta peilistä. Hänen haarniskansa oli vahingoittunut tehtävällä otettuaan jokusen osuman torakoiden kivääreistä. Toinen olkapanssari oli haljennut, ja rintapanssarissa oli paha mustunut jälki. Panssari pettäisi ennen pitkää.

"Tässä se sitten olisi."

Troopperi käänsi päätään ja näki nuhruisen Matoranin, jolla oli yhä paksut, kuumalta suojaavat kintaat kädessä. Matoran kantoi hyvin (tietenkin) tehtyä metallinkiiltoista kullanväristä rintapanssaria. Troopperi otti ilmeisesti Matoranille hieman raskaan metallinesineen käsiinsä. Matoran kiiruhti hakemaan muita panssarinosia, ja palasikin pian.

"Hienoa työtä, tähän olen tyytyväinen", Troopperi sanoi hymyillen Matoranille. Pian paikalle tuli muutama Matoran lisää, jotka auttoivat haarniskan Troopperin päälle, ja veivät vanhan pois.

Juuri kun hän oli poistumassa asepajalta, tuli vihreä Matoran-lähetti paikalle. Hän kertoi nimekseen Voyager, antoi Troopperille "tärkeän viestin Admineilta, jota ei saa hukata". Troopperi naurahti virheelle lauseessa, joka johtui luultavasti Manfredin poissaolosta tai siitä, että joku oli juhlinut myöhään illalla. Troopperi avasi viestin. Se oli vapautus tehtävältä joka hänelle oli annettu.

Bio-Klaanin kahvio

Ruki täräytti kolme tuopillista valkoista juomaa pöytään ja työnsi niistä yhden Sarajille ja yhden Creedylle. Hän nosti omansa suoraan suulleen ja veti pitkän kulauksen iskien tämän jälkeen tuoppinsa tarpeettoman lujaa pöytään: ”Noh, onko hän aina noin vieraanvarainen?”

Saraji hymähti ja veti tuoppinsa lähemmäksi itseään. Hän oli jäänyt tuijottelemaan nurkkapöytään, jossa istui Matoro yhdessä kahden Sarajille tuntemattoman henkilön kanssa. Saraji nyökkäsi Matorolle, joka vastasi tähän, jonka jälkeen molemmat keskittyivät jälleen omiin pöytäseurueisiinsa.

”Hän ei yleensä kimmastu noin, veikkaan että sisällä olo on tehnyt hänet höperöksi. Luulen että on parasta vain antaa hänen rauhoittua. Ja muistakaamme, että hän on viimeisien viikkojen aikana menettänyt kylkensä, räjähtänyt ja pudonnut komentotornista. Häntä on lävistetty, murjottu, poltettu, viillelty ja leikelty. Jollain tavalla ehkä ymmärrän hänen... noh, ärtyneisyytensä.”

Creedy oli uponnut tuoppinsa syövereihin ja Matoranin pää oli uppoutunut tuohon ylisuureen astiaan hörppimisen säestyksellä. Hän seurasi keskustelua puolikorvalla, kadoten vähitellen omiin mietteisiinsä. Hän tiesi Killjoyn olleen Pimeyden Metsästäjä, mutta Creedyn mökissä saama informaatio hämmensi häntä. Kaikki palaset eivät olleet kohdallaan, hän ei löytänyt motiivia lähellekään kaikkiin Killjoyn tekemisiin... vaikka toisaalta, eivät ne asiat hänelle kuuluneetkaan.

Vähäksi aikaa koko kolmikko hiljeni ja Creedyn huomio kiinnittyi hieman nuhjuisen näköiseen Matoraniin, joka koetti väen väkisin tilata tiskiltä Tapiirinmaitoa likaisesta mukista. Saraji katseli samaan suuntaan huokaisten. Hän nousi ylös ja käveli tiskin ohi hakemaan päivän lehden. Killjoy ei ollut taittanut sitä aikoihin ja päätoimittaja Summerganonia ei oltu nähty toimistossaan. Lehteä tekivät nyt vapaaehtoiset ja se paistoi lehdestä hyvin näkyvästi. Klaanilehden etusivulla oli valtava lööppi otsikolla: Tawalla salasuhde Nöpöön? Lue uusimmat paljastukset Klaanin johtajasta!

Ruki näytti voivan pahoin ja tarttui lehteen heittäen tämän pöydän vieressä olleeseen roskapönttöön. ”Tuohon tuo lehti on mennyt. Viime viikolla ne kaivelivat ikivanhoja tarinoita Ämkoon metsästysreissuista ja Guartsun hammasharjoista.... ja vielä näinä aikoina kun informaation pitäisi kulkea.”

Saraji hymähti ja otti lekottelevamman asennon tuolissaan. ”Noh, mistäs sinä hänet tunnet? Killjoyn siis. Luulin että työskentelet aulassa aamusta iltaan, minua peloteltiin, ettei teillä olisi kovinkaan vapaa-aikaa.” Ruki näytti hetken vaivaantuneelta ja sinisen Kaukaun takana käytiin selvästi pientä ajatustyötä: ”Siitä lähtien kun Killjoy liittyi tänne... noh, näytti siltä ettei kukaan oikein pitänyt hänestä. Minulla oli kauan sitten sama ongelma, Klaaniin liityttyäni ongelma kuitenkin katosi. Minulle oli jotenkin vieras ajatus että Klaanissa syrjittäisiin jotakuta, joten tavallaan... noh, halusin jutella hänelle. Siinä taisi vain käydä niin päin, että hän auttoi minua, enkä minä häntä.”

Saraji kuunteli selitystä virne naamallaan: ”Usko pois, Killjoy ei ole sellainen tyyppi joka välittäisi tuollaisista asioista. Hän ei edes yritä.”

”No tuota... niin, ehkä. Meillä henkilökunnan tiloissa porukka säälii häntä, hän vain asuu erakkona jossain mökissä eikä koskaan näytä naamaansa täällä. Miksi hän ylipäätään liittyi Klaaniin, jos hän ei edes yritä tulla toimeen muiden kanssa?”

Saraji nousi penkistä ja hörppäsi loput juomastaan loppuun. ”On mukavaa nähdä, että maailmassa on vielä joku joka jaksaa ajatella yksilön ongelmia. Pidä tuo linja... te olette harvassa.”

”He-hei, minne sinä luulet meneväsi?”

”Xian reissulta selvisi yksi lääkintävahki. Lähetin hänet jonkun sairastuvalla levänneen nutipään kanssa hankkimaan itselleen töitä. Taisivat mennä johtajanne toimistoon, käyn katsomassa miten se pärjää.”

Ruki heilautti kättään Sarajin kadotessa portaikkoon. Hän käänsi katseensa mietteisiinsä uponneeseen Creedyyn, joka ei tuntunut edes huomanneen Sarajin poistumista. Ruki tuijotti hetken Matorania ja aukausi lopulta suunsa: ”Noh, mikäs sinun tarinasi on?”

Kaleeri

Matoran oli menettänyt puolet elinajastaan Abzumon kaleerille jouduttuaan. Nyt hän menetti henkensä. Raivoisa Makuta veti hänet kölin ali. Paha vain, että Abzumo jätti Matoran-paran veden alle. Kukaan ei uskaltautunut mennä pelastamaan tätä. Makuta käveli muiden soutajien luokse ja katseli näitä pahansuovasti.
”Kuka on sssssseuraava?” Kukaan ei vastannut. Abzumo tarttui lähintä Matorania kurkusta ja puristi niin kauan, että tämän pää lensi irti ja verta suihkusi kaikkialle. Monet soutajista itkivät hiljaa, ja jokainen oli kumartuneena Makutan jalkojen juureen.
”Minä tulen tänne koko perhanan matkan”, Makuta karjui, ”ja sitten se siru on väärennös!”
Matoranit katselivat häntä peloissaan ja hämmentyneinä. He eivät ymmärtäneet, miksi heitä kuritettiin. Abzumo oli vain palannut laivalle ja saanut raivokohtauksen.

Abzumo nosti seuraavan Matoranit ilmaan ja iski hänen päänsä läpi kaleerin puisesta kyljestä. Matoran kuoli heti. Sitten Abzumo tarttui seuraavaan uhriinsa. Mutta ennen kuin hän ehti tehdä yhtikäs mitään, Matoran sylkäisi hänen kasvoilleen. Kaikki katselivat jähmettyneenä Abzumoa ja Matorania, joka roikkui hänen kuristusotteessaan. Sitten uhri alkoi puhua.
”Si-sinä olet Ma-makuta! Teidän pitäisi suojella Matoraneja, ei… ei tappaa ja kiduttaa heitä!”
”Ehkä minä en sitten ole Makuta”, Abzumo karjaisi. ”Minä olen sinun jumalasi! Minä päätän elämästäsi ja kuolemastasi!”
Hän iski kyntensä Matoranin mahan läpi ja repi suolet irti. Tämä vajosi lattialle, ja Abzumo kulki Matoranien joukkoon. Sitten hän kietaisi suolen erään toisen Matoranin kaulan ympärille ja hirtti tämän.
”Yksikään teistä ei lähde tältä laivalta elävänä!” Abzumo kirkui hysteerisesti.
Visorak-vartijat katselivat huolestuneina näytöstä. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti, että heidän täytyisi soutaa.

[spoiler=Alkuun]Minun käsialaani ovat kohdat Killjoyn ja Tawan kanssa (Tawan avustaessa oman hahmonsa kanssa) ja Keetongu ja Matorot hoitivat muun.[/spoiler]

Bio-Klaani, Tornikahvila

Laivasto pilotti Ämtur siemaili mausteista teekupillista Tornikahvilan pehmeällä sohvalla ja katseli suuresta ikkunasta pohjoiseen, missä Ämkoo-vuoren silhuetti nousi tummia pilviä vastaan. Kahvila kuului Klaanin ympärillä olevan kylän kalleimpiin, mutta Ämtur oli päättänyt palkita itsensä voitokkailla sotatoimilla ansaitun palkankorotuksen johdosta. Viehkeä Ga-Matoran-tarjoilija toi akakupäiselle Onu-Matoranille korillisen teeleipiä. Ämtur antoi tarjoilijalle pari mutteria tippiä, otti mukavamman asennon ja nakersi puikulaista leipää.

Parvi isoja lintuja nousi jostain metsiköstä lähellä Klaanin pohjoisrannikkoa. Onu-Matoraneille epätyypilliseen tapaan Ämtur rakasti lentämistä ja lintuja, ja hän päätti tarkentaa Kanohinsa teleskooppisilmän optiikkaa nähdäkseen nämä kunnioitusta herättävät ilmojen valtiaat tarkemmin.

Ne eivät olleet lintuja. Eivät ollenkaan lintuja.

Lentokoneita. Nyt tuli kiire. Telakkaan piti ilmoittaa, jos puolustus haluttiin käyntiin.

Ämtur heitti lompakostaan kasan muttereita maksuksi teestään ja lähti juoksujalkaa kohti aulaa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut hyvältä idealta, sillä kahvila oli tähän aikaan tupaten täynnä parempaa väkeä, joka ei sietänyt juoksemista ja möykkäämistä. Pitkissä portaissa väen läpi tunkemiseen olisi mennyt niin paljon aikaa, että olisi ollut sama jäädä tänne ja odottaa, että hyökkäys huomattaisiin Telakalla. Ämtur pohti vaihtoehtoja. Hän katseli ikkunasta parikymmentä metriä alapuolella olevalle sisäpihalle.

Roskalava täynnä pehmeitä säkkejä. Ihanaa. Ja Ämtur kaiken lisäksi rakasti lentämistä.

Matoran avasi ikkunan, hyppäsi ikkunalaudalle, kiitti paikalle kiiruhtavaa portsaria (Kuinka infantiilia!) ja katosi.

Muks. Maks. SNÖÖRF.



Maha täynnä kompostia tyytyväisenä nukkuvan Tapiirin vaistot heräsivät, kun taivaalta tippunut Onu-Matoran muksahti sen selkään. Varoitusta antamatta suurikokoinen kärsärahi lähti kiitämään pitkin katuja kuin sukulaisensa viidakossa. Ämtur tarrasi kauhuissaan elukan korvista, sillä tästä vauhdista tippuminen olisi aiheuttanut ainakin kolmen elintärkeä elimen rikkoutumisen. Tapiiri vinkaisi ja kääntyi sen korvan suuntaan, mistä Matoran-pilotti tarrasi kovempaa. Se syöksyi kohti kaupustelevia Matoraneja, kaatoi hedelmä- ja kalakojun ja nappasi vauhdista melonin kitaansa.

”Juokse, suurisydäminen!” Ämtur huusi ja väänsi Tapiirin telakelle vievän tien puoleista korvaa. ”Snörf!” vastasi ratsu ja kiisi kivitettyä tietä pois Klaanin muurien suojasta kohti Telakkaa. Tapiirin mieliala oli kohonnut huomattavasti makoisan hedelmän seurauksena eikä se enää välittänyt selässään kiikkuvasta lentäjästä. Tanner tömisi ja Telakan valtavat hallit lähenivät. Hämmentyneet ovenvartijat avasivat ilmapainetoimiset ovet tunnistaessaan Ämturin. Koskaan ennen ei moista tuomionpäivän ratsumiestä oltu Telakan portilla nähty. Tapiiri syöksyi hallin eteiseen, otti sutia öljylammikosta ja kääntyi Ämturin ohjastamana kohti Keetongun työhuonetta. Hieman ennen määränpäänsä avonaista oviaukkoa Tapiiri kuitenkin huomasi eräässä kulmauksessa munakasta päivälliseksi nauttivat Walsinatsin ja pysähtyi kuin seinään. Ämtur lensi Tapiirin pään yli, oviaukosta sisään, liukui Tongun työpöydän yli ja tönäisi kakkospäälikkö Tehmutin pois ylipitkältä jakkaraltaan.

”Torakoita, pomo. Ainakin viisitoista ja lentokoneissa.”

[Musiikin voisi sulkea tässä, jos se vielä jatkuu]

Linnoitus, komentotornin puoliväli

Hissi oli varattu, joten Killjoy juoksi. Puolessavälissä matkaansa Metsästäjä törmäsi käytävällä harhailevaan Matoralaisjoukkoon, joka kirjaimellisesti hyppäsi pois tieltä Killjoyn rynniessä kierreportaita ylös. Killjoy oli huonossa kunnossa, hänen rintakehänsä jokaista vammaa vihloi ja hänen hengityksensä oli raskas. Visokki kuitenkin halusi tiedon perille heti ja sen Killjoy aikoi myös tehdä. Kivulias matka sai jatkua ja Killjoyn päässä pyöri vain yksi asia: ”Se pirulainen joka päätti käyttää hissiä juuri nyt, saa kokea kivuliasta palautetta.”

Tawan toimisto

”Joten me siis lähdemme tänään?”

Vihreä lyhyehkö toa ja lääkintätunnuksella varustettu Vahki seisoivat Tawan pöydän edessä selkä suorana ja naama virallisena. Keltainen Toa istui pöytänsä takana valtavan kirja- ja paperipinon keskellä, nojaten päätään toiseen käteensä. ”Se on siis sovittu, otan teidän nimenne vielä ylös, tämän jälkeen voisitte mennä kokoustiloihin odottamaan tarkempia tietoja lähdöstänne.”

”Konguboss, tai KooBee, tai miten vain haluat”, ilmoitti Vihreä toa, joka ryhdisti asentoaan naputellen sormellaan veitsensä kahvaa. ”Black Hand neljäs tiimi, lääkintäyksikkö 7, valmiina astumaan palvelukseen.” Julisti Vahki.

Tawa katsoi jälkimmäistä puhujaa hetken ja raapusti paperiinsa numeron seitsemän. Hän nyökkäsi kaksikolle, joka ymmärsi poistua huoneesta. Oven sulkeuduttua Tawa pudotti kynän kädestään ja hautasi kasvonsa kokonaan käsiinsä. Violetti viitta lepäsi epätoivoisen hahmon selkänojalla. Klaanin viimeaikoinen tapahtumasarja alkoi vaatia veroaan.

”Mitä minä teen...” Tawa raotti käsiään ja tuijotti edessään lepäävää paperipinoa. Tuntien työ kirjastossa, Klaanien asiat hoidettava perustöiden lisäksi, kymmeniä hätääntyneitä Matoraneja päivittäin. Useita tarkkaa huomiota vaativia erikoistehtäviä... jonka päälle huoli monista ystävistä. Tawa nosti päänsä ylös ja jätti kätensä lepäämään pöydälle kämmenpuoli ylöspäin. Toinen niistä oli miltei tunnoton, hän oli työskennellyt jo usean päivän putkeen ilman lepoa.

Nöpö hurisi ruokakuppinsa ääressä huoneen nurkassa. Tawa nousi ylös ja nosti pienen ravun syliinsä, vieden sen mukanaan pöydän ääreen. Toa rapsutti Ussalia vatsasta, saaden pikkuisen kierähtämään selälleen, heiluttaen samalla saksiaan ilosta. Tawa sai nostettua pienen hymyn kasvoilleen. Hän lepäsi nyt pää ja kädet pöydällä, tuijottaen pientä Ussalia tämän tasolla: ”Sinä et taida tietää mitä täällä tapahtuu ethän?”

Nöpö hiljeni ja tuijotti Tawaa suoraan silmiin, inahtaen yllättäen surumielisesti. Ravun sakset laskeutuivat ja sen silmät lupsottivat nyt alaspäin. Tawan hymy katosi nopeasti ja nyt toan naama värisi, yrittäen päättää miten reagoida. Toa kuitenkin kokosi itsensä ja nosti ravun olkapäälleen. ”...niin, minä kaipaan häntä myös.”

Tawan seuraava ajatus alkoi jälleen työmäärän kauhistelulla, toinen ajatus oli ihmetys ovelta kuuluvasta rytinästä ja kolmas koski sitä faktaa, että toimiston ovi makasi kahdessa osassa lattialla. Tämän jälkeen Tawa katsoi eteensä pöydälle ja näki punaisen kypäräpäisen hahmon puoliksi retkahtaneen tämän päälle.

Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes huohottava hahmo nosti päänsä ja nosti kätensä pöydälle. Lattialle levinneet paperit saivat nyt uuden tulokkaan. Paperin, joka sisälsi viisi nimeä.

”Tiesitkös, että siinä ovessa oli kahvakin?”

Killjoy nousi ylös, tyrkyttäen lappua aivan Tawan eteen. Metsästäjä huohotti, hän oli päässyt kivusta huolimatta vauhtiin ja rysähtänyt suoraan oven läpi. Hän tiesi, että jos hän olisi pysähtynyt, olisi hän varmasti lyyhistynyt ennen kuin pääsisi sisään. Killjoy sai kuitenkin kakistettua itsestään puhetta ulos, joskin vaivoin: ”Normaalisti... *rahinaa* ...normaalisti, keihääsi olisi tunkeutujan kurkulla jo sillä sekunnin murto-osalla kun ovi alkaa murtua... sinun... pitäisi olla varovaisempi.”

Tawa oli ottanut Killjoyn ojentaman lapun käteensä, pitäen katseensa edelleen pöydällään makaavassa Metsästäjässä. ”...en odottanut näin äkillistä vierasta.” Tawa katsoi lappua, katsoi viittä nimeä siinä. ”Mikä tämä on, miksi tällä on tällainen kiire?”

Killjoy kurlasi, hänen kätensä hapuilivat kypärälle, yrittäen vetää sitä pois. Killjoyn kädet eivät kuitenkaan jaksaneet edes näin yksinkertaista operaatiota ja kypärän irroittaminen koitui Tawan tehtäväksi. Kurlauksen syy löyty ja kypärän mukana pöydälle valahti suuri määrä Killjoyn omaa verta, johon hän oli hetki sitten meinannut tukehtua. ”Me tarvitsemme lääkärin, minä kut-”

”Petturi...”

Tawa nosti sormensa kauemmaksi hapuilemastaan hakulaitteesta ja jäi jälleen tuijottamaan nyt omassa verilammikossaan makaavaa Killjoyn päätä. Tawa työnsi muutaman tahriintumisvaaran alla olleen kirjan syrjään ja nosti yhdellä kädellä Killjoyn pään ylös ja piteli tätä pystyssä soturin koettaessa saada velttoihin jalkoihinsa eloa. Killjoy väänsi käsillään itsensä väkisin polvilleen ja nyt hänen päänsä lepäsi leuan varassa pöydän reunalla. ”Yksi noista... päästi sisään... Feterra...”

Tawa nousi hitaasti seisomaan. Viitta putosi selkänojalta lattialle, Nöpön hypätessä tämän perään. ”Mistä tämä tieto on peräisin?”

”Hän otti yhteyttä, äsken, viesti täytyy... saada perille. Saada sinulle.”

Tawan silmät laajenivat ja hän tarttui Killjoyta olkapäistä koettaen tukea tätä paremmin. ”Visokki? Hän otti sinuun yhteyttä?”

Killjoy väänsi pakotetun virneen kasvoilleen, joutuen lopettamaan tämän uuteen verenpurskahdukseen. Tawa kavahti taaksepäin ja nappasi nyt vihdoin hakulaitteensa, pistäen sinisen napin pohjaan. ”Kuuleeko alakerta? Meillä on toimistossani vakavasti haavoittunut, tarvitsemme ensiaputiimin.”

”Älä...”

”Sinä tulet tänne sairasvuoteesta juosten suoraan oven läpi yskimään verta, sinut pitää saada hoit-”

”Hän haluaa että tiedät tuon... sinä olet harvoja varmasti luotettavia. Sinun täytyy tiet-” Tämä lause päättyi kivunvihlaisuun, jonka seurauksena Killjoy lyyhistyi nyt kokonaan maahan.

Tawa painoi sinisen napin uudelleen pohjaan ja toisti nyt jo tuimalla äänellä: ”Haloo! Kuuleko alakerta? Minä toistan, meillä on-”

”He eivät kuule.”

Vielä kerran Killjoy nosti päänsä lattiasta ylös, katsoen salaman Toaa nyt suoraan silmiin: ”Etkö sinä kuule? Ne ovat täällä.”

Hakulaite tipahti Tawan käsistä. Hän ei voinut uskoa, hän oli uponnut ajatuksiinsa ja seuranneisiin tapahtumiin liikaa... hän ei voinut uskoa ettei ollut kuullut sitä. Vinkuva ääni kuului komentotorniin helposti, Tawalle tuttu ääni, ääni jota ei ollut valmis vielä kuulemaan. Ensimmäinen räjähdys kaikui pihamaalta ja nyt sisälle kantautui muos Matoranien rääkäisyjä.

”Minä luulen... että jatkamme tätä myöhemmin.” Tämän sanottuaan Metsästäjä menetti tajuntansa. Tawa sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Säpälöityneen oven taakse oli ilmestynyt nyt uusi mustiin kankaisiin sidottu pitkä hahmo, joka piteli käsisään valtavaa miekkaa. ”Tawa, meillä on ongelma.”

Saraji katsoi maassa makaavan Metsästäjän ruumista ja nyökkäsi Tawalle. Salaman Toa kiisi nyt portaita alas, Sarajin kumartuessa maassa makaavan ruhon ylle.

”Idiootti.”


Bio-Klaani
Kahvio

Kylmän viiman tavoittamattomissa, kotoisassa Kahviossa oli rento tunnelma. Lämmintä valoa loistavat lamput paistoivat kahvion suuresta ikkunasta terassille ja sieltä pimeyteen. Kuului iloista naurua ja rupattelua.
Matoro istuskeli Kahvion nurkkapöydän ääressä Delevan ja Nurukanin kanssa. Joukko oli keskustellut jo pitkään kaikesta Klaaniin liittyvästä, ja kaksi vierailijaa ovat yhä enemmän vakuuttuneita Klaaniin liittymisen positiivisista puolista.

Matoroa häiritsi jatkuvasti hänen katkaistu kätensä. Se muistutti jatkuvasti Nukesta, vaikka Matoro kuinka yritti ne hirviöt unohtaa. Käden tynkä oli sidottu ja periaatteessa se ei tarvinnut enää hoitoa, kiitos parannuskivi-käsittelyn. Hän kuitenkin halusi käden tilalle jotain, ainakin uuden harppuunan kiinni rannepanssariin. Lisäksi hänen pitäisi raportoida Nimda- retken tulokset Tawalle. Senkin lisäksi hän aikoisi vielä tutkia kaiken mahdollisen Arupakista.

Paljon väkeä puuttui Kahvion vakiomiehityksestä. Nopeasti katsottuna ainakin Guartsu, Tongu, Manu, Kepe, Snowie ja Make loistivat poissaolollaan. Illanistuminen kahviossa oli silti rentouttavinta mitä Matoro oli tehnyt aikoihin. Paikka oli tuttu ja turvallinen. Sinne oli helppo tulla eikä siellä tarvinnut ajatella vaaroja.

Sillä hetkellä hälytyskello pärähti soimaan kahvion ovenpielessä. Tunnelma sähköistyi välittömästi.
“Nazorakien lentolaivue havaittu. Toista, Nazorakien lentolaivue havaittu”, kuului kovaäänisistä pitkin Klaania.
Matoro pudotti kaakaomukinsa lattialle. “Mit- ei tämä voi olla mahdollista!”
“Mitä tämä on”, Deleva kysyi välittömästi.
Nurukan tunnisti äänen välittömästi. Hän muisti Metru Nuin pommitukset.

Sitten muut äänet peittyivät ulkoa kuuluvaan ulvontaan. Nuolenkärjen malliset syöksypommittajat syöksyvät käytännössä alaspäin ja pudottavat ensimmäisen erän Torakium- pommejaan.

Tilanne riistäytyi käsistä kaikilta. Salamahyökkäys oli lamauttanut muurin vajaamiehitetyn ilmatorjunnan. Laivaston joukot eivät olleet vielä ilmassa. Syöksypommittajien päätähuimaavat syöksyt ja koukkaukset kylvivät tuhoa suurten räjähdysten muodossa. Tuliset soihdut loistivat öistä taivasta vasten kylväen kuolemaa ympärilleen.

Ennen kuin kahvion illanistujat ehtivät tehdä mitään shokiltaan, pommi osui vain muutamia metriä terassista sivuun, murskaten kivistä seinämää lasiseinän särkyessä pieniksi siruiksi. Matoro suojasi vaistomaisesti päänsä käsillään, mutta se ei paljoa auttanut. Paineaalto heitti koko kahvion irtaimiston ilmaan, ja yhden hidastetun hetken Matorosta tuntui kuin hän olisi ollut painottomassa tilassa. Ilmassa ikään kuin leijui suuri määrä tavaroita ja satoja pieniä lasinsirpaleita.
Sitten karu todellisuus iski kaiken irtaimiston Kahvion sisäseinään.

Kun räjähdyksen välittömät seuraukset olivat lakanneet, Matoro nousi varovasti pystyyn kaapin edustalta. Toa huokaisi helpotuksesta, sillä sohvat eivät olleet syöksyneet seinään. Ne olivat nähtävästi hyvin kiinnitetty lattiaan.

“… ovatko kaikki kunnossa?” Matoro kysyi. Hän tiesi kysymyksen olevan turha eikä odottanut vastausta.
Nurukan nousi kivimurskan ja lasinsirpaleiden joukosta. Hän veti Delevan myös pois kasasta, ja nuori Plasman Toa vaikutti saaneen pahempia vaurioita kuin Nurukan itse.
“Uhrg”, kuului ääni jostain. Joku matoran karjui täysillä. Ensimmäiset lääkintämatoranit olivat päässeet Kahvioon. Kukaan ei ollut uskonut tämän tapahtuvan.

Matoro piteli olkapäätään. Se oli iskeytynyt suoraan seinään eikä tunne ollut mieluinen. Jään Toa nousi varovasti seisomaan. Hänen jalkansa tärisivät hieman paineaallosta. Hän otti pari juoksuaskelta ja pysähtyi kontalleen siihen, missä oli ennen ollut Kahvion ulkoseinä.



Ylhäältä näkymä oli karmaiseva.

Tulipaloja ympäri Klaanin yön verhoon peittyneitä rakennuksia. Pieniä olentoja pakeni sortuvista rakennuksista yön pimeyteen. Sireenien ulvontaa.

Ei tämän pitänyt olla mahdollista. Ei kukaan odottanut tätä.

Toa peitti kädentyngällään normaalin silmänsä valtavalat välähdykseltä ja tulipatsaalta, joka kohosi Kauppatorin keskeltä. Pieniä sirpaleita lasia putoili Matoron haarniskan väleistä alas pimeyteen. Kahvion lattia oli vielä kuuma taannoisen räjähdyksen myötä. Ennen terassia tukeneet metallipalkit loistivat oransseina ulkoseinässä pienten liekkien nuolless niitä.

Pimeyden keskellä taivaalla näkyi nyt majesteettisessa rauhassa lentävä suuri ilmalaiva. Sen kyljen Nazorak-tunnuksen vaaleat värit loistivat pimeydessä. Näkymä oli kuin hidastettu. Koi pudotti jotain, mikä näytti kymmeniltä pimeydessä palavilta, hitaasti putoavilta soihduilta. Ne satoivat maahan tuottaen kuolemaa. Etäisinä kaikuvat räjähdykset jymähtelivät Klaanin rakennusten yllä tuhoten kaiken alleen. Jossain Telakan suunnassa näkyi räjähdys.

Matoro katsoi katse jäätyneenä synkän taivaan kauhunäytelmää. Voiko tämä olla mahdollista. Hetkessä Klaanin ilmatila peittyi moottorien ääniin ja tulitukseen. Lentue Lohrakeita syöksyi pommittajalaivuetta päin tuliaseet soiden. Jotain räjähti taivaalla.

Sota oli alkanut.

Koin komentosilta

088 oli tyytyväinen. Pirullinen hymy kasvoillaan hän seisoi aluksensa komentosillalla. Suuren kaarevan tuulilasin läpi hän nautti näkymästä. Koko sota Klaania vastaan oli vitsi. Yksin Ilmavoimat kykenisivät nujertamaan Klaanin vastarinnan yhdellä hyökkäyksellä.

“Lentue kaksi, kolme minuuttia. Kohteena sydän-Klaani”, hän lausui pieneen mikrofoniin, joka oli kiinnitetty hänen harmaan takkinsa kaulukseen.

Nazorak hymyili.

Klaanin käytävät
Toa käveli käytävillä lappu kädessään, ja päätyi ovelle jonka ympärys näytti siltä kuin se ei edes olisi osa itse rakennusta ja tehty peukalo keskellä kämmentä. To koputti oveen ja hieman vaivaantuneen näköinen Gekko ilmestyi ovelle.
”Kirje teille, herra öhmm... Gekko”, Pakaria kantava toa ojensi lapun Gekolle joka katseli sitä hetken. Ennen lähtemistään toa kysäisi vielä Gekolta: ”Miksi sinä olet peittänyt koko kätesi tuolla kaavulla?”, Gekko virnisti ja vastasi: ”Näytän se päällä 20% siistimmältä”.
”...”
Gekko laittoi oven kiinni ja päätti tutkailla kirjettä vähän tarkemmin.
”Vai, että ne pirulaiset ovat valtaamassa sitä saaripahasta, ei kai tässä muu kai auta sitten kuin vain mennä, käsipuolena ja ymh, aseettomana. Äkkiäkös jonkun seipään kai kuitenkin jostain löytää”. Toa käveli ulos huoneesta ja suuntasi kohti kokoustiloja jossa annettaisiin lisäohjeita.

Kokoustilat

Valkoinen käsi pilkisti oven suusta ja KB sekä jonkinsortin lääkintä vahki katsahtivat tulijaa. Gekko istui ja rikkoi jo minuutteja kestäneen hiljaisuuden: ”Terve”.

[spoil]PONIVIITTAUS[/spoil]

Nazorak-pesät
Pääkomentokammio



Nazorak-pesän metalliseinäisessä sydämessä välkkyi satakunta holonäyttöä, joiden parissa työskenteli kymmeniä insinööri- ja upseeritorakoita. Näppäimistöjä naputeltiin aggressiivisesti ja lähetinlaitteisiin komentojaan karjahtelevien upseerien yhteisääni muodosti moniäänisen kuoron, jonka alta oli vaikea kuulla mitään.
Kammion keskellä seisoi komentosilta, jonka rautaisen kaiteen peilinkirkas pinta heijasti holonäyttöjen välkettä. Komentosillalla seisoi ryhdikkäänä verenpunaista viittaa olkapäillään kantava, vihreäsilmäinen nazorak, jonka vyötäröllä roikkuivat koristeellinen upseerimiekka ja tehokas Zamor-pistooli. Kenraali 001 katsoi intohimoisesti suurinta holonäyttöä ja piteli toisella kädellä kiinni kaiteesta.

Ruudulla näkyi vakoojakameroiden välittämää kuvaa Bio-Klaanin saarelta. Rakennuksiin osuvien pommien jättämät punaiset ja oranssit valonvälähdykset valaisivat muuten synkät kadut ja piha-alueet. Säälittävän pieniä hyönteisiä muistuttavia matoraneja juoksi pitkin katuja. Komentokammioon niiden avunhuudot eivät kuuluneet.
Kenraalin karismaa tihkuva matala ääni kaikui kammiossa.
"Liitäkää kuin lehdet tuulessa", hän sanoi nostaen hyönteiskämmenensä päänsä tasolle ja puristaen sen tiukasti nyrkkiin. "Avatkaa pommiluukut. Vapauttakaa tuli. Antakaa sen puhdistaa."

Upseerit välittivät viestin eteenpäin ilmavoimille. Ruudulta hehkuvat sodan liekit muuttivat valollaan Kenraalin kasvot sekunnin ajaksi oranssinhehkuisiksi.
001 kaipasi sodan ääniä. Hän kaipasi sen hajua ja lämmittäviä liekkejä.
Taistelukentällä mitattiin elämän todellinen arvo.

Matala ja hidastempoinen nazorak-ääni puhui Kenraali 001:n takana komentosillalla. Ääntä olisi ollut mahdoton kuulla komentokammion kaaoksessa, jos se ei olisi ollut veitsenterävä.
"Oletan että kamerajärjestelmä toimii tyydyttävällä tavalla."

"Paremmin kuin hyvin, Arkkiagentti", Kenraali vastasi kääntymättä.

001:n takana seisova Arkkiagentti 007 ei hymyillyt. Kukaan ei ollut nähnyt hänen hymyilevän koskaan.
Yönmustaan, kevyeeseen haarniskaan tummanruskeata päätä lukuunottamatta verhottu torakkajohtaja nousi Kenraalia päätä pidemmäksi. Huomattavasta pituudestaan huolimatta tummanpuhuva torakka ei ollut kooltaan kuitenkaan kovin valtaisa. Sen ruumis oli jänteikäs ja ryhdikäs, mutta torakan olemuksesta paistoi se, että se oli saattanut unohtaa syödä.
Torakan oikean silmän päällä oli musta silmälappu. Sinisenä hehkuvan vasemman silmän alla olevasta valtavasta kuopasta näki, että 007 oli saattanut unohtaa myös nukkua.

Arkkiagentti 007 seisoi ryhdikkäänä ja katsoi suurta holonäyttöä Kenraalin olan yli.
"En halua kyseenalaistaa mitään, Kenraali", 007 sanoi.
"Olen aina pitänyt asenteestasi, Arkkiagentti", Kenraali 001 sanoi. "Siksi olet siinä pisteessä, missä olet. Mutta olen aistivinani, että tuo lause saa vielä jatkoa."
"Totta, Kenraali. Jos se ei haittaa, pyydän puheenvuoroa."
Kenraali 001 oli pitkään hiljaa ennen kuin avasi suunsa.
"Puhu, Arkkiagentti." Kenraalin äänensävy oli hyvin monitulkintainen.

"Ymmärrän täysimittaisen miehityksen viidakkosaarelle, Kenraali", 007 sanoi rauhallisesti. "Klaanin hallinnassa saari suojaisi päälinnoitusta etelästä ja lounaasta. Sen haltuunotto on taktisesti kannattavaa."
Kenraali nyökkäsi hitaasti. Hän katsoi ruudulla hehkuvia liekkejä haltioituneena.
"Se, mitä en ymmärrä, Kenraali", 007 sanoi, "on isku sydän-Klaaniin. En näe siviilien pommittamisella taktista arvoa ja hyökkäykseen varattu joukko on hyvin vaatimaton verrattuna Klaanin Laivastoon. Laivastoon, jonka tukikohta tulisi lamauttaa iskulla ensimmäisenä."

007 ja Kenraali olivat molemmat hiljaa hetken.
"Onko jotain, mitä ette ole kertoneet minulle, Kenraali?"

"Tiedän aivan hyvin, että emme käytä joukkojemme täyttä potentiaalia tässä iskussa, Arkkiagentti", Kenraali sanoi jykevästi. "Ja valitettavaa, että et pysty näkemään, mitä siviilikohteiden tuhoaminen tekee vihollisen taistelumoraalille."
Agentti 007 näytti siltä, että halusi sanoa jotain. Pitkä torakka kuitenkin pysyi hiljaa.
"Näette varmasti tuon aikalaskurin päänäytön oikeassa ylänurkassa, Arkkiagentti. Tiedättekö, mitä se laskee?"
"En tunne sitä, Kenraali." 001 hymähti hiljaa.

"Se laskee, kuinka kauan Laivastolla kestää iskeä takaisin."
007 ei keksinyt mitään vastattavaa. Ennen kammiosta poistumistaan hän vilkaisi vielä kerran tulihelvettiin, joka hahmottui suurimmalla näytöllä. 007:n ilme ei värähtänytkään.

Vaikka kukaan ei sitä nähnytkään, Kenraali 001 puolestaan hymyili.

[spoiler=Avaa.]Tämä tapahtuu vähän ennen pommitusta. Ja vau. Ensimmäinen posti minulta pitkään aikaan.[/spoiler]

Äksän asunto

Äksä istuili pehmeässä nojatuolissaan asunnossaan, joka sijaitsi neljännellä kerroksella yhdessä Klaanin hotellissa. Punainen hahmo katseli televisiota, kunnes hänen ovikelloonsa soitettiin. Äksä käänsi katseensa ovelle, nousi tuolistaan ja käveli oven eteen.

"Päiviä taloon!" punamusta Toa sanoi Äksän avattua oven. Äksä kysyi Toalta tämän henkilöllisyyden.
"Olen Tawa-adminin viestinviejä", Toa vastasi, "Minun kuuluu antaa sinulle tämä viesti"

Toa ojensi lapun, jonka Äksä otti, avasi sen ja alkoi lukemaan.

"Jäisin mielelläni juttelemaan pitemmäksi, mutta minulla on paljon töitä, joten nähdään", Toa sanoi ja poistui.

Äksä hyvästeli hänet tavanomaisella hoillaan ja sulki oven hänen perässään. Lapussa luki että hänen piti mennä odottamaan johonkin paikkaan jonkin evakuontihomman takia. Äksä ei löytänyt yhtään syytä olla osallistumatta siihen, kohautti olkapäitään, otti huivin jonka hän kietoi kaulansa ympärille ja lähti asunnostaan.

Kokoustilat

Kokoustiloissa oli hiljaisuus monta minuuttia lukuunottamatta Gekon hyräilyä, kunnes oven avasi iso punainen hahmo, joka piteli punaista huivia vasemmassa kädessään. Konguboss, hoitajavahki ja Gekko vilkaisivat häneen päin.

"Hoi", Äksä sanoi ja vilkutti heille.