Bio-Klaanin linnake

Glatorianking katselee rapumaista kojetta, joka näyttää siltä, kuin Se olisi hakattu ja korjattu useampaan kuin viiteentoistakertaan, "Oletko ihan varma, että tämä "Nöpö walkeri" kestää, Keetongu?

"Mitä, kyllähän tämä kestää," Keetongu päivittelee: "Osat on haettu Bio-Klaanin B-luokan kaatopaikasta vaivaisella viitosella, et kai tosissasi usko, että tinasta tehty pohja irtoaisi, mädistä puuruuveista?"

"Eeh, kunhan vain mainitsin, mutta menen ehkä ihan jalkapelillä ellemme sitten rupea lentelemään, ehkä silloin voisin olla kyydissä.

"Pelottaako sinua?" Mahriking kysyi epäilevästi.

"Eih, ei minua pelota mennään vain..."

Odotamme vielä hetken Summerganonia ja sitten lähdemme", keetongu sanoi närkästyneenä.

"Tosi on Minä en enään tässä kovin kauan jaksa istuskella", Matoro sanoi Harmistuneesti".

Jossain Klaanin ulkopuolella, tuntemattomalla saarella

Domek istui ruohikon päällä. Hän tuijotti kiven palasta hänen edessä ja kuunteli kuinka linnut lensivät hänen yläpuolella ja kuinka tuuli ulvoi hänen takana. Hän vilkaisi hetken harmaan jyrkänteen alla pystytettyä tumman vihreää teltaansa ja käänsi päänsä takaisin kivipalan puoleen ilman minkäänlaista ajatuksenkiertoa.
Hän ei kestänyt enään.
Domek oli saapunut saarelle viiko sitten. Hän oli ollut matkustanut Klaanin ulkopuolella katselemaan maailmaa, jolloin hän samalla luki itäisien kylien Matoralaisten kirjoja ja novelleja, joita hän vieläkin piti laukunsa sisällä. Tarinat olivat inspiroineet häntä yrittämään taas piirtämistä ja kirjoittelemista, joten hän päätti asettua saarelle saadakseen yksityisyyttä. Suurinosa Domekin töistä jäivät kesken tai hän ei keksinyt mitä olisi voinut tehdä niillä, mikä tietenkin ärsytti häntä erittäin pahasti.

Mutta jos oli mitään, mitä ärsytti häntä enemmän tai yhtä paljon kuin Kirjailijan Seinä, niin se oli saarella oleskelu.
Domek saapuessaan saarelle puiden lehtiä oli hyvin runsaasti vaikka olivatkin hyvin keltaiset. Sää oli aurinkoinen ja lämpötila suotuisa.
Valitettavasti, kolmantena päivänä sää kylmeni ja lehdet alkoivat pudota. Neljäntenä päivänä alkoi nousta sumua ja viidentenä päivänä lehdet ovat pudonneet kokonaan ja usva näytti kuin se olisi niellaissut koko saaren. Näky oli hyvin karu ja aavemainen.
Joka ilta Domek olisi asettanut viisi valokiveä telttansa ympärille ja aseensa kätensä ulottuvilla. Hän nousi aina kesken iltaa jos sattui kuulemaan ääniä, asetti valokivet aina suoraksi niiden kaatuessaan ja palasi telttaansa niin nopeasti kuin pystyi.
Mutta viime iltana asioille tuli muutos. Viime iltana Domek kuuli hyvin äänekkään ja muukalaisen äänen. Se kuulosti metalliselta, teolliselta ääneltä, mutta myös hämmentävän orgaanisen tuntuinen; aivan kuin hyönteinen. Hän nousi tavallista tapaa ja kurkisti teltasta ulos, jolloin hän huomasi jokaisen valokiven kadonneen telttansa ympäriltä. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut ja sytytti valon lieskan kädestään. Hän katseli hätäisesti ympäristöään ja piteli hilpariaan tiukasti käsissä eikä pystynyt kuin istumaan teltan sisällä nukkumatta.
Silloin hän päätti viimein, ettei enään pysyisi saaressa. Se oli viimeinen pisara. Hän päätti lähteä heti pois aamunkoitolla.

Domek viimein nousi ylös ruohikolta. Hän venytteli raajojaan, laittoi lierihattunsa ja huivinsa päähän, pakkasi tavaransa ja tarkisti piirustuksiaan yksitellen. Hän käveli rannalla olevaa kaislikkoa päin, jossa hän oli piilottanut puuveneensä. Hän raivasi itselleen kaislikosta polun pidellen laukkua veden yläpuolella ja työnsi puuveneensä avoimille vesille, nousten samalla veneen päälle ja tarkisti laukunsa sisältöään ottaen sisältään kompassin, kartan ja pienen mustekynänä.
Hän katsoi hetken kompassiaan ja merkitsi rastin kartalle mustekynällä. Hän vilkaisi saarta päin jota voi tuskin hahmottaa paksun usvapilven läpi ja nosti purjeet.

"Hiivatti, unohdin kokonaan piirtää kuvan tuosta kalliosta", Domekin ääni kaikui usvameren keskellä.

Summerganon suuntaa kohti linnaketta, jotta tehtävä saataisiin käyntiin. Vaikka hän oli rauhallisella mielellä, tunsi hän silti pientä jännitystä. Mutta hän oli onnellinen. "Jälleen menossa mukana.", hän ajatteli ääneen.

Matoro ja kumppanit kuulevat askelia. "Summerganon saapuu.", toteaa Mahriking ja on aivan oikeassa: Summerganon ilmestyy paikalle.

"Odotitteko pitkäänkin?"

Klaanin linnakkeen piha

Viisikko istuu mukavasti Nöpö- Walkerin penkeillä. Tai pikemminkin neljä istuu mukavasti ja Glatorianking panikoi siitä, kestääkö "mokoma romu" mitään.
Keetongu kiertää avaimesta moottorin päälle, vanha höyrymoottori käynnistyy ja alkaa syytämään taivaalle suurta savupatsasta. Kuusi jalkaa iskevät maata vuorotellen, ja valtava robotti alkaa liikkua. Keetongu on rauhallisena ja keskittyneenä ohjaamossa.

"Hei, Gekko, ei tämä räjähdä!", Matoro selventää tuohtuneena Glatoriankingille.
"En minä räjähdysystä pelkää, veikkaan että tästä katkeaa jalka tai putoaa pohja tai mitä tahansa yhtä kauheaa. Tämä hajoaa vielä matkalla...", hopeinen Toa selittää.
"Nääh, tuskin. Keetongu osaa asiansa, luotan häneen.", Matoro sanoo ja kääntää penkkinsä toiseen suuntaan, katsomaan pienestä ikkunasta villin saaren äärettömyyteen. Hän on merkannut Tongun karttaan MaNun luolan sijainnin, nyt he ovat menossa sinne.

"Hei, kuka haluaa makkaraa?", Make huudahtaa. Hän on paistanut eväsmakkaroitaan höyrykattilan pinnan päällä. Kukaan ei vastaa.

Suuri Nöpö- walker astelee, ei välttämättä niin kovin tasiasesti, mutta varmasti läpi metsän. He ylittävät joen, ja Matoro näkee tutun putouksen. Mukavia muistoja herättää tuo putous. Siellä hän jallitti taas kerran itseään tyhmempiä.

"Hyvät naiset ja herrat, olemme perillä.", Keetongu sanoo, pysäyttää ajoneuvon ja taittaa jalat ylös, laskien rungon maahan. Viisikko astuu ulos.
"Manu on putouksen takana olevassa luolassa. Varokaa, viime kerralla siellä oli myös Nazorakeja sekä Skakdeja.", Matoro sanoo ja astelee putouksen läpi pimeyteen...

Meren yllä, lumisesta saaresta huolestuttavan vähän pohjoiseen

Yliluutnantti 955 tiesi pääsevänsä kohta tositoimiin. Rannan tuntumassa oli kaksi toamaista hahmoa, juuri ne samat kuin videokuvassakin, ja tämä oli selvästikin heidän määränpäänsä. Nyt hän eliminoisi silminnäkijät, ja etsisi Guardianin käsiinsä.

Vaikka toisaalta, ei nazorakin matka ollut suinkaan ollut tylsä. Kohokohta oli ollut, kun hän oli päässyt kuulustelemaan jonkinsorttisen matoran-huoltoaseman työntekijöitä. Erityistä mielihyvää 955 oli saanut oranssin, itsepäisen matoranin puhuttelusta. Pikkukaveri oli taistellut viimeiseen asti. Lisäksi tästä naamiosta tulee hieno koriste, hän ajatteli katsoen kädessään olevaa, kahti halkaistua oranssia naamiota.

Sitten hän vielä varmisti aseistuksensa toimivuuden, kaksi kohdetta näkyivät jo paljaalla silmälläkin. Vasemman käden pientä laavavammaa huomioimatta koko haarniska toimi Klaanilaisten kannalta suorastaan huolestuttavan hyvin.


Luminen metsä eteläisellä saarella, aivan rannan tuntumassa

"Okei, tämä taitaa olla hyvä paikka leirille" Kepe ilmoitti tyytyväisenä seisoessaan pienellä aukiolla. Hän tiesi, että he saattaisivat joutua odottelemaan hyvinkin pitkään, joten he tarvitsivat kunnollisen leiripaikan. Snowman kyhäsi kinoksista jonkinmoista igluntapaista, kun Kepe näki taivaalla jonkin pienen liikkuvan esineen. Hän kiinnitti toverinsa huomion, ja sanoi:
"Katso tuonne! Meitä kohta tulee jotakin. Ja kovaa."
"Totta. Mikä se oikein on, uusi vakoojakamera?"
"Ei" Kepe sanoi tarkentaessaan naamionsa optisella apuvälineellä. "Tämä on jotain huolestuttavampaa."

Siinä samassa Snowmanin ja Kepen eteen laskeutuikin jonkinsorttinen haarniskoitu hahmo. Yliluutnantti ei tahtonut suin päin rynnätä taisteluun, vaan päätti ensin oppia vastustajistaan jotain, Klaanilaisetkin olivat samoilla linjoilla. Oli hiljaista, osapuolet tuijottivat toisiaan. Lopulta Snowman aloitti puhumisen:
"Kukas kumma se sinä olet?"
"Nimeni ei taivu teidän kielillenne" haarniskoitu hahmo vastasi kalseasti.
Hmm. Nazorak, Kepe ajatteli kuunnellessaan tulijan puhetta.
"Okei" Snowman tyytyi vastaukseen. "Et tainnut tulla vain sanomaan tuota meille?"
"Aivan oikein."
Puvun vasen käsi tuntuu olevan hieman epäkunnossa, Kepe pohti tutkiessaan katseellaan tarkasti edessään seisovaa haarniskaa. Ilmeisesti muutamat osat ovat sulautuneet toisiinsa.
Snowman jatkoi: "Voinen olettaa, että tällä visiitilläsi on hyvinkin tarkoin määritelty tarkoitus?"
"Oikeassa jälleen."
Hetkinen, Kepe ajatteli. Kuuluuko tuo naamiolla roikkuva kahtia isketty naamio sille huoltoaseman pikku jääräpäälle? Kepe puristi kätensä nyrkkiin.
"Ja vielä tähän loppuun..." Snowman vielä puheli. "Mikä ihmeen draamakuningatar oikein luulet olevasi, kun noin taivaalta tupsahdit? Eikö vähemmän dramaattinen sisääntulo olisi riittänyt?"

Yliluutnantti ei tiennyt, yrittikö valkoinen, tukeva toa ärsyttää häntä, vai oliko hänellä vain outo maailmankuva. Kuitenkin torakka kohotti äkisti kätensä, ja ryöpytti kahden toan kimppuun joukon pienoisohjuksia.

Kepe onnistui vaivatta hyppäämän hyökkäyksen tieltä sivuun, kömpelömpänä Snowman kuitenkin kaatui heittäytyessään. Kepe huomasi ystävänsä olevan maassa, ja päätti harhauttaa hyökkääjää. Hän sinkosi käsistään jäähyökkäyksiä kohti Nazorakia, joka ei kuitenkaan reagoinut millään lailla. Haarniskoitu torakka potkaisi maassa makaavaa Snowmania kovaa, ja tämä huudahti tuskissaan.

Kepe päätti kokeilla toista strategiaa. Hän kaivoi esiin vanhan Cordak-laukaisimen, ja tähtäsi sillä nazorakia päähän. Ammukset osuivat maaliinsa, ja torakka horjahti taaksepäin. Samanaikaisesti Snowman nousi istumaan, ja vetäisi esiin painetykkinsä, jonka oli ottanut saareen mukaan. Hänkin ampui torakkaa, joka kaatusi paineen vaikutuksesta.

Yliluutnantti huomasi, että vastustajat eivät suinkaan luottaneet pelkkiin elementaalivoimiin. No, sopii minulle, hän ajatteli. 955 nousi seisaalleen ja loikkasi Kepen luokse. Torakka tarttui Klaanilaisen aseeseen vasemmalla kädellään, ja oikean käden ranneterillä huitaisi kohti Kepeä. Toan oli pakko päästää aseestaan irti, ja hypätä taaksepäin. Sitten torakka kääntyi salamanopeasti, ja sihtasi Cordak-ammuksen Snowmanin aseeseen, joka lennähti pois hölmistyneen lumiukon käsistä. Lopulta Yliluutnantti heitti vielä Cordak-laukaisimenkin pois aukiolta. Näin, hän ajatteli, pääsemme taistelemaan ilman pyssyjä. Terän uppoamisesta saa aina enemmän tyydytystä.

Kepe huomasi Klaanilaisten taistelevan selvää ylivoimaa vastaan, nyt piti olla tarkkana. Tosin paras idea, jonka hän keksi, oli iskeä ilmeiseen heikkoon kohtaan, vasempaan käteen.
"Snowman!" Kepe huusi. "Vasen käsi!"
Samassa Kepe koetti harhauttaa torakkaa, ja potkaisi haarniskoitua hahmoa naamaan. Vaikka torakka ei ollut moksiskaan, osti se riittävästi aikaa. Snowman heitti suurehkon osan itsestään nazorakin vasempaan käteen, ja lumi meni käden panssaroinnin sisään.

Yliluutnantti oli hämillään vain silmänräpäyksen. Pian hän kuitenkin irrotti vasemman kätensä haarniskointia, poistaen siten Snowmanin hallitseman lumen itsestään.
"Pois kädestäni, kummajainen." Hän tokaisi Snowmanille.
Lumiukko kuitenkin vastasi nopeasti: "Mutta kuinka nyt meinasit pärjätä? Huomaatko, kuinka jouduit myös pudottamaan oman tykkisi?"
Yliluutnantti ei kieltämättä olisi halunnut menettään kätensä ohjustenlaukaisinta, mutta viallinen haarniska teki pienempien osakokonaisuuksien poistamisen mahdottomaksi.
"Ei mitään nokkelaa palautusta?" Snowman sanoi hymyillen.

Yliluutnantti kuitenkin vain puhkesi nauramaan. Sairasta, kovaäänistä naurua kesti hetken. Sitten torakka syöksähti luonnottoman nopeasti kohti Kepeä, ja upotti ranneteränsä tämän vatsaan.

Snowman katsoi kauhun vallassa, kuinka hänen ystävänsä liikkumaton ruumis valahti maahan. Sitten torakka kääntyi kohti lumiukkoa, ja avasi suunsa: "Mitä, ei nokkelaa palautusta?"

Snowmanin oli helppoa piiloutua kinokseen. Vasta nyt hän kunnolla ymmärsi, millaista vihollista vastaan taisteli. Hyökkääjä ei ainoastaan ollut äärimmäisen hyvä taistelemaan ja tappavasti aseistettu, torakka selvästi rakasti joka hetkeä. Ja jos joku tulee sydämestä, se ei voi olla väärin.

Yliluutnantti huomasi vihollisensa piiloutuneen hyvin. Hän suhtautui tilanteeseen kuitenkin rauhallisesti, ja tutkaili kinoksia järjestelmällisesti. Snowman keräsi rohkeutensa, ja syöksähti hangesta vihollisensa selkään. Lumiukko kohdisti nopean potkun torakan polvitaipeeseen horjuttaen tämän tasapainoa, ja hyppäsi koko painollaan nazorakia kohti. Torakka kaatusi maahan. Snowman istui torakan selän päällä, ja hakkasi haarniskoitua päätä maahan hampaitaan kiristellen.

Yliluutnantti kuitenkin kierähti ympäri, tarttui Snowmania kurkusta ja nosti tämän ilmaan. Lumiukon silmissä pimeni.

Luminen metsä eteläisellä saarella, rannan tuntumassa

Yliluutnantin silmissä kiilteli sairas mielihyvä tämän nostaessa lumiukon miltei elottoman oloisen ruumiin korkealle ilmaan. Taistelu oli ollut lyhyt ja epätasaväkinen. Seikoista ensimmäinen harmitti yliluutnanttia hieman, jälkimmäinen taas sai tämän myhäilemään tyytyväisenä. Kaiken kaikkiaan tämä oli ollut varsin mukavaa.

Juuri kun torakka oli kiristämässä otettaan lumiukon kurkusta, koki tämän ilonpito häiriön.

"Hei."

Torakka irrotti otteensa Snowmanin kurkusta ja lumiukko putosi maahan epämääräisen tömähdyksen ja lumen pöllähdyksen saattelemana. Yliluutnantti kääntyi ympäri…

…ja yllättyi.

Yliluutnantti korjasi asentoaan ja arvioi tulijaa katsellaan, mutta turhaan. Lumen päällä seisovan hahmon kaapu peitti nimittäin kaikki yksityiskohdat. Hahmon kasvoja taikka naamiota oli käytännössä katsoen mahdotonta erottaa valtavan hupun alta. Tulija oli jopa hirviömäisen torakkasoturin mielestä hieman aavemainen ilmestys.

Hahmon huppu kääntyi katsomaan kahta maassa makaavaa klaanilaista. Kuului tuhahdus.

"Huonoa jälkeä."
"Mitä?"
"Kun kohde saadaan kiinni, tämä tapetaan välittömästi. Molemmat uhreistasi ovat vielä elossa. Olet huolimaton."

Torakkayliluutnantti katseli puhujaa hetken hölmistyneenä yrittäen ottaa selvää tämän äänensävystä ja alkoi sitten nauraa jo tavaramerkikseen muodostunutta ilkeää nauruaan. Sitten tämä avasi suunsa.

"Huolimatonta? Voi anteeksi, korjaan virheeni välittömästi."

Siinä samassa torakan vielä panssaroidusta kädestä singahti esiin aiempiakin ilkeämmän näköinen terä. Terä heilahti kerran ilmassa ja syöksyi sitten kohti lumiukon ruumista.

Terä ei osunut kohteeseensa vaan upposi valkeaan kinokseen.

Torakkayliluutnantti ei jäänyt hämmennyksestään huolimatta aikailemaan vaan kiskaisi terän nopeasti irti maasta. Yliluutnantti katseli tarkasti ympärilleen koittaen samalla keksiä äskeiselle katoamistempulle jonkinlaista loogista selitystä.

Snowman avasi silmänsä. Hän makasi vielä hieman tokkuraisena lumihangessa, Kepe elottoman tuntuisena hänen vieressään. Lumiukko katseli toveriaan järkyttyneenä.

"Olen pahoillani. Taisin vähän myöhästyä."

Snowman huomasi vieressään seisovan kaapuhahmon tunnistaen tutun äänen. Hän yritti kysyä jotain hänet hetki sitten maahan laskeneelta puhujalta, mutta hahmo ei kuunnellut vaan lähti varmoin askelin kauempana ihmettelevän vihollisen tykö.

Torakka ei pitänyt tilanteesta. Sitä ei pelottanut, mutta tulijan teleportaatiokyky vaikutti ongelmalliselta. Tässä tilanteessa jo menetetty tykki olisi ollut mitä mainioin lähestymistapa mystisen hahmon kykyjen selvittämisen kannalta, mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.

Teleportaation lisäksi yliluutnanttia häiritsi hahmon itsevarmuus. Tämä ei osoittanut pienintäkään pelon merkkiä astellessaan kevein askelin torakkaa kohti. Yliluutnantti aavisti, että tämä taistelu tulisi kestämään äskeistä kauemmin.

Hahmo pysähtyi muutaman metrin päähän luutnantista ja alkoi taas puhua.

"Et osunut."

Torakka ei vastannut. Mystisen hahmon mitäänsanomattomuus ja omituinen asenne alkoivat muuttua äärimmäisen ärsyttäviksi. Yliluutnantti kohotti kättään.

"Muutin mieltäni. Hoitelen sinut ensin."

Sitten alkoi tapahtua. Torakan panssarikäden uumenista lähti lentoon painoin varustettu raskas ketju. Ketju osui suoraan kaavun peittämään kohteeseensa ja teki tämän liikkumisen mahdottomaksi. Torakka myhäili ja lähti liikkeelle. Pian torakan tappavan näköisillä terillä koristeltu käsi lävisti kaapuhahmon.

Tai no, ainakin kaavun.

Raskaasta kankaasta valmistettu kaapu hajosi kappaleiksi yliluutnantin edessä. Tarkkakuuloinen torakka kuuli takaansa hiljaista naurua. Torakka käänsi päätään ja näki vastustajansa kunnolla ensimmäistä kertaa.

Hahmo näytti toalta, ainakin kokonsa puolesta. Tämän muuten mustaa vartaloa koristivat myrkynvihreät jalkaterät, kämmenet ja Miru nuvaa ulkomuodoltaan muistuttava naamio. Toa-hahmon punaisena hehkuvissa silmissä oli jotain äärimmäisen väärää, mutta torakka ei osannut sanoa mitä. Nämä tuntomerkit riittivät torakan pikaiseen analyysiin. Nyt hän tiesi kenen kanssa taisteli.

"ÄmKoo, mikä kunnia", yliluutnantti totesi yrittäen kuulostaa ivalliselta.
"En pidä siitä, että kaltaisesi tuntee minut", vastasi ÄmKoo.

Torakka naurahti. Tilanne muuttui oitis mielenkiintoisemmaksi. Vastassa oli aiempia vaativampi vastustaja, mutta mitä sitten? Tämän kukistamisesta yliluutnantti tulisi nauttimaan huomattavasti enemmän.

ÄmKoo tarkkaili vihollistaan. Torakan panssarointi näytti vahvalta, eikä tämän asearsenaalikaan voinut olla millään tapaa vaatimaton. Tätä taistelua ei voitettaisi raa'alla voimalla. Lisäksi ÄmKoolla oli kiire. Hänen hieman kauemmas siirtämänsä klaanilaiset olivat vielä hengissä, mutta silti jossain määrin huonossa kunnossa. Erityisesti toinen. Oli aika aloittaa.

Torakkasotilas hyökkäsi. Tällä kertaa se ei kuitenkaan rynnännyt suoraan vastustajaansa kohti vaan lähti kiertämään tätä vasemmalta. Sitten se ampui kädestään uuden, entistä pidemmän ketjun tarttuen itse sen toisesta päästä. ÄmKoo ohitti ketjun sulavalla väistöliikkeellä ja loikkasi hieman etäämmäs. Torakka pani merkille, että ÄmKoo ei ollut tällä kertaa vain kadonnut iskun tieltä.

ÄmKoo kyyristyi maahan valmistautuen uuteen väistöliikkeeseen. ÄmKoon panssareihin valetun kanohi Kualsin piti antaa latautua hetken aikaa. Pikasiirtyminen oli siis toistaiseksi mahdoton ajatus. Sama ei onneksi pätenyt muutamaan muuhun naamioon…

Torakan seuraava liike oli vielä aiempaakin harkitumpi. Yliluutnantti syöksähti ensin suoraan ÄmKoota kohti, loikkasi sitten hallitusti ilmaan ja pudottautui kädet ojossa vihreänaamioista vastustajaansa kohti. Samalla torakka tulitti kätensä uumenista sarjan teräviä heittoveitsiä. ÄmKoo ehti juuri ja juuri siirtää katseensa taivaalta lähestyvää torakkaa kohti, mutta terävät heittoaseet upposivat syvälle vihreään naamioon.

Torakka tarttui saman tien kiinni ÄmKoon kurkusta ja kohotti tämän nauraen ilmaan. Oli sen vuoro pilkata vastustajaansa.

"Kutsutko tätäkin huolimattomuudeksi? Ei hätää, aion murskata sinut varsin perusteellise-"

Torakka pudotti käsistään kasan lunta. Siinä samassa torakka tunsi voimakkaan iskun alaselässään ja horjahti yllättyneenä paksuun kinokseen.

Kanohi Mahiki oli tehnyt tehtävänsä. Äkkiä luomansa illuusion turvin ÄmKoo oli onnistunut väistämään valtaosan iskusta ja ainoastaan yksi terävä veitsi oli päässyt kohteeseensa saakka. ÄmKoo sähähti ja kiskaisi syvään uponneen teräaseen irti olkapäästään. Sen jälkeen ÄmKoo veti miekkansa esiin.

Yliluutnantti nousi muristen pystyyn ja katsahti ÄmKoota kohti. Tämän taistelutekniikka alkoi valjeta torakkasotilaalle.

"Nuo ovat naamiovoimia."
"Terävää."
"En ole nähnyt naamiosi vaihtuvan kertaakaan."

ÄmKoo virnisti.

"Meillä on molemmilla kovin kätevät haarniskat. Pian selvinnee, kummasta on enemmän hyötyä."

Tilanne alkoi valjeta yliluutnantille. ÄmKoon haarniska mahdollisti siis jollain tavalla usean naamiovoiman käytön yhtäaikaisesti. Mutta mitä kaikkia naamiovoimia ÄmKoolla oli hallussaan? Kuinka kauan tämä kykeni käyttämään niitä? Torakka pani merkille myös ÄmKoon miekan. Kyseessä näytti olevan kevyehkö yksipuolinen lyömämiekka vailla mitään erikoisempia koristeita. Ase näytti varsin hyödyttömältä - juuri se teki siitä äärimmäisen vaarallisen oloisen. ÄmKoon kaltainen taistelija tuskin olisi ottanut esille asetta josta ei olisi mitään hyötyä.

"Pidätkö siitä?" ÄmKoo kysyi. "Tämän miekan kautta moni sinuakin vaarallisempi olento on menettänyt henkensä. Tulet pian ymmärtämään miksi."

Torakka ei ehtinyt valmistautua siihen mitä seuraavaksi tapahtui. ÄmKoo heilautti miekkaansa aivan liian nopeasti samalla kun tämän ruumis suoritti monia vaikeasti hahmotettavia liikkeitä. Liikehdintää seurasi sarja salamannopeita iskuja. Torakka sai väistettyä osan, mutta muutama viilloista iskeytyi kohteeseensa. Yliluutnantin rintapanssari säröili.

Yliluutnantti ei voinut jäädä odottelemaan. Torakkahaarniskan jaloista kuului voimakas pamaus ja torakka lensi taivaalle. ÄmKoo katseli kun torakkasotilas putosi vähän matkan päähän, siististi jaloilleen.

Yliluutnantti ei pitänyt ÄmKoon miekasta. Terä oli juuri tehnyt teknisesti ottaen vahingoittumattomaan haarniskaan muutaman selvästi näkyvän halkeaman. Jos taistelu jatkuisi tällä lailla, haarniska olisi pian kappaleina.

ÄmKoo heilautti miekkaansa tottuneen oloisesti ja pyöräytti sen sitten sivuun. Miekan voimilla oli ollut juurikin toivottu vaikutus. Torakkasotilas näytti nimittäin epäröivän. Se ei ollut selvästikään osannut odottaa katanan yliluonnollisia leikkuuominaisuuksia.

Ongelmaksi koitui ainoastaan torakan nopeus. Kualsi ei ollut vielä täysin latautunut, eikä ÄmKoo ollut onnistunut eliminoimaan vihollisen haarniskassa piileviä suihkumoottoreita. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että ÄmKoon haarniskassa piilevien kykyjen limiitti alkoi lähestyä. Mitä enemmän ÄmKoo joutui turvautumaan taistelussa fyysisiin ponnisteluihin, sitä hitaammin haarniskassa piilevät naamiovoimat latautuivat. Jos torakka saisi ÄmKoon kiinni ennen sitä, kualsin tai minkään muunkaan naamion tuomasta pelastuksesta olisi turha haaveilla…

Torakka lähti liikkeelle juosten ÄmKoota kohti. Sen panssaroidun käden uumenista kohosi esiin ilkeän näköinen sirppi, ilmeisesti ÄmKoon miekan vastavoimaksi.

ÄmKoo valmistautui ottamaan hyökkäyksen vastaan yrittäen keksiä parhaiten tilanteeseen sopivaa siirtoa. Kualsi ei ollut vieläkään käyttövalmis.

Torakka käynnisti suihkumoottorinsa ja lähti kiitämään yhä nopeammin ÄmKoota kohti.

Suihkumoottorit.

Torakka lähestyi ja ojensi aseistetun kätensä.

Tosiaan. Suihkumoottorit. ÄmKoo sai hullun idean.

Yliluutnantin yllätykseksi ÄmKoo ei edes yrittänyt väistää vaan antoi torakan paiskautua itseään kohti. Kaksikko lensi lumista maastoa pitkin eteenpäin torakan suihkumoottoreiden aiheuttaman nopeuden turvin. Molemmat pitivät toisistaan tiukasti kiinni. Torakka koitti mukautua tilanteeseen ja käänsikin kulun taivasta kohti, aikeenaan pudottaa ÄmKoo kyydistä.

"Kanohi Felnas", ÄmKoo sanoi ja riuhtaisi itsensä irti.

Yliluutnantin aivot raksuttivat hetken tämän analysoidessa ÄmKoon sanoja. Felnas? Mikä sen naamion voima taas olikaan? Mitään ei näkynyt tapahtuvan, joten kyseessä ei voinut olla mitään kovin vakavaa.
...Häiriön naamio, sehän se oli. Hetkinen.

"Voi ei", yliluutnantti totesi kiitäessään kohti taivaita.

ÄmKoo ei yrityksistään huolimatta onnistunut hallitsemaan putoamistaan vaan tömähti selälleen lumiseen maastoon. Hän nousi kuitenkin äkkiä seisomaan ja käänsi katseensa taivaita kohti. Vihollinen oli menettänyt täysin suihkumoottoreidensa hallinnan ja lenteli pitkin taivasta näyttäen alhaalta katsottuna psykoottiselta kärpäseltä. Sitten suihkumoottorit pettivät.

Taivaalta kuului räjähdys. Torakka putosi.

Yliluutnantti makasi maassa putoamisensa aiheuttaman lumipilven keskellä. Se oli raivoissaan. Aiemmat ÄmKoon miekan aiheuttamat halkeamat rintapanssarissa olivat levinneet pitkälle äskeisen putoamisen aiheuttaman iskun seurauksena.

ÄmKoo huomasi vihollisen saamat vauriot tarkkaillessaan tätä muutaman metrin päästä. Hän lähestyi torakkasotilaan liikkumatonta ruumista varovasti ja saapui tämän vierelle.

"Mitä pidit lentomatkasta? Toivottavasti maisemat olivat nautinnolliset."

Torakka ei vastannut. ÄmKoo otti muutaman askeleen lähemmäs.

"Sääli, että leikkimme loppui tähän. Olisin mielelläni pahoinpidellyt sinua vielä vähän enemmän, kiitokseksi siitä mitä teit kumppaneilleni.

Torakka ei vastannut. ÄmKoo potkaisi tätä kylkeen.

Potku ei tosin mennyt perille. ÄmKoon yllätykseksi torakan käsi otti iskun vastaan ja tarttui ÄmKoon jalkaan. Torakan silmät avautuivat ja tämä naurahti voitonriemuisesti.

Sitten räjähti.

ÄmKoo lensi monen metrin matkan korkeassa kaaressa ja upposi ensimmäistä kertaa lumihankeen. Yliluutnantti nousi hitaasti ylös ja nauroi.

"Kuka nyt oli huolimaton?", se nauroi. "Seuraavaksi tuhoan loputkin raajasi!"

ÄmKoo nousi pystyyn. Torakan yllätykseksi äsken räjähdyksestä osuman saanut raaja oli vielä ehjä, joskin se savusi hieman. ÄmKoo kykeni seisomaan, vaikka äskeinen isku oli selvästi tehnyt vahinkoa.

Torakka tuijotti vihollistaan pettyneenä. Äskeinen isku oli uhrannut toisenkin käden panssaroinnin eikä jäljellä ollut enää mitään erityisen vahvoja aseita. Suihkumoottoritkin olivat poissa pelistä, joten seuraava hyökkäys tulisi suunnitella tarkoin. Ja millä ihmeen konstilla ÄmKoo oli onnistunut välttämään äskeisen iskun pahimmat vauriot? Ja miksi ihmeessä yliluutnantti kuuli rapinaa…

ÄmKoo virnisti.

Yliluutnantti irvisti.

Torakan haarniska hajosi osiksi ja rapisi maahan. Yliluutnantti tuijotti järkyttyneenä tajuamatta mitä oli tapahtunut.

"Kanohi Jutlin", ÄmKoo selitti. "Turmelemisen naamiovoima."

Yliluutnantti ymmärsi. ÄmKoo oli kaiketi käyttänyt naamiovoimaa samalla hetkellä kun haarniskan käsi oli räjähtänyt. Jo valmiiksi kärsinyt haarniska ei ollut kestänyt naamiovoiman vaikutusta. ÄmKoo lähestyi.

"Normaalisti naamion käyttäjä kykenee syövyttämään elottomia asioita näköpiirissään. Haarniskani tuo naamiovoimille kuitenkin tiettyjä rajoituksia, joten tarvitsin voiman käyttämiseen kosketuskontaktin."

Torakkasotilas ei vastannut. Se tarkkaili näköpiiriään ja huomasi maassa räjähtäneestä haarniskan käsioasta irronneen pitkän terän. Torakka otti terän ja osoitti sillä ÄmKoota kohti.

"Ai, aiot vielä taistella? Kuinka ihastuttavaa."
"Revin sinut kappaleiksi vaikka paljain käsin, jos on pakko."
"Sopii yrittää."

Torakka hyökkäsi. ÄmKoo väisteli iskuja ja vastasi niihin huitomalla miekallaan. Normaalitilanteessa teräasein käytävä lähitaistelu olisi väistämättä koitunut ÄmKoon eduksi, mutta haavoittunut jalka hidasti merkittävästi ÄmKoon liikkeitä. Osittain siitä syystä hän ei ehtinyt väistää torakan voimakasta potkua. ÄmKoo sai osuman keskiruumiiseensa ja lensi iskun voimasta kauas taaksepäin.

Snowman seurasi tilannetta tuntien itsensä kovin unohdetuksi. Loppujen lopuksi unohdetuksi tuleminen ei kuitenkaan hirveämmin häirinnyt häntä. Kauempana tapahtuva taistelu ei nimittäin näyttänyt lainkaan sellaiselta tilanteelta johon hänen olisi tehnyt mieli liittyä. Lumiukkoa kuitenkin huolestutti hänen ystävänsä tilanne…

ÄmKoo nousi pystyyn. Torakka tuijotti häntä ilkeästi virnistäen ja valmistautuen seuraavaan iskuun. Silloin ÄmKoo huomasi jotain. Valmis, hän totesi itsekseen.

Yliluutnantti ei osannut odottaa ÄmKoon seuraavaa siirtoa. Tämä heitti miekkansa yliluutnanttia kohti. Tämä vaikutti tilanteen huomioiden äärimmäisen surkealta siirrolta, sillä jos torakka kykeni väistämään tämän, tulisi ÄmKoo olemaan ilman asetta ja täysin yliluutnantin armoilla.

"Nautit nähtävästi riskien ottamisesta", torakka tuumi. Tuumailua seurasi pikainen väistöliike. ÄmKoon katana viuhahti torakan ohi tämän vasemmalta puolelta.

"Aliarvioit minut!" torakka huusi nauraen. Vain huomatakseen puhuvansa tyhjyydelle.

Seuraavaksi torakka otti muutaman epämääräisen askeleen eteenpäin ja katsoi rintakehästään ulos työntyvää terää.

"Ei. Sinä aliarvioit minut", sanoi ÄmKoo, kiskaisten miekkansa irti vihollisestaan. Torakka kaatui hiljaa koristen maahan.

ÄmKoo huokaisi ja lähti kävelemään hieman ontuen haavoittuneiden kumppaneidensa tykö, jättäen elottoman vihollisensa makaamaan lumihankeen. Kualsin voima oli latautunut käyttökuntoon juuri sopivasti.

[spoil]Pahoittelen mahdollisia asiavirheitä. Olen ihan ymmärrettävistä syistä vähän pihalla tästä hommasta, mutta tein kuitenkin parhaani. Ja juu, teksti on kielellisesti aivan hirveää luettavaa. Koittakaa antaa se minulle anteeksi.[/spoil]

Luminen metsä eteläisellä saarella, ranta

Purifierin tehtävä oli onnistunut täydellisesti. Hänet lähetettiin hakemaan palasta, mutta hän saikin kaksi. The Shadowed One olisi varmasti tyytyväinen hänen suoritukseensa.
Purifierin pitkät koivet mahdollistivat hänen nopean liikkumisensa ja ranta häämötti jo hänen edessään.

Yllättäen, Purifier kuuli taistelun ääniä ja piiloutui läheisen puun taakse.
Hän näki kolme kaukaista hahmoa, joista yksi seisoi ja kaksi muuta oli maassa, tämän lisäksi, hän näki kauempana yhden rähjäisemmän ruumiin.

Purifier lähti kiertämään ryhmää. Hän ei halunnut herättää huomiota. Kyyti olisi saapuva pian.
Hiipiessään puitten takaa, hän tajusi, että hänen reittinsä veisi suoraan kolmikon ohi, halusi hän tai ei.

Musta hahmoista huomasi hänet ensin. Purifier kuitenkin lähti täyteen juoksuun.

"Kas, lisää halpamaista porukkaa. Olen pahoillani, mutta minulla ei ole aikaa leikkiä teidänkin kanssanne".
Musta hahmo oli selkeästi oudoksunut tästä tilanteesta: "Mitä pirua."

Purifier juoksi minkä jaloistaan pääsi ja vihdoin vesirajaan päästyään, jokin tarttui häneen ja nosti tämän ilmaan.

"Mukava nähdä Airwatcher", Purifier käkätti häntä tiukassa otteessa pitävälle olennolle.

Tämä ruskea siivekäs olento katsoi tarttumaansa Purifieriin.
"Saitko sen?"

"Sen?" Purifier nauroi, "Ne, sanoisin".

Naurunkäkätyksen saattelemana kaksikko katosi lopulta horisonttiin.

***

Luminen metsä eteläisellä saarella

Killjoy ja Guardian kiisivät nyt jo puitten latvojen yllä. Vauhti oli huumaava ja Guardianin ote meinasi livetä koko ajan.

"Hidasta hieman, en tahdo pysyä kyydissä", Guardian huusi tuulen huminan läpi.

Juuri sillä hetkellä vauhti todella hidastui ja kunnolla.

Killjoy katsoi monitorejaan huolestuneena: "Meillä on pieni ongelma."

Kaksikon vauhti pysähtyi lopulta kokonaan ja molemmat aloittivat kivuliaan matkan kohti maata.

*Plush*

Guardian laskeutui onnekseen suoraan valtavaan lumikinokseen ja väänsi itsensä siitä ylös, pudistellen lunta päältään. Killjoy sen sijaan oli tarttunut erääseen oksaan, joka kuitenkin katkesi hänen altaan ja hahmo tippui ryminällä maahan.

Guardian veti Killjoyn salamannopeasti ylös. Heillä oli vanha ongelma, mutta aivan uudella asteella.
Vain noin sadan metrin päässä, heitä lähestyi matoraneja sininen hohde silmissään, mutta tällä kertaa ne juoksivat ja ne juoksivat kovaa ja ne juoksivat suoraan kohti kaksikkoa.

Pako jatkui jälleen.

-||-

Kepen tajunta huomasi yllätyksekseen olevansa elossa. Hän ei kuitenkaan ollut iloinen tästä, ottaen huomioon äärimmäisen kivuliaan olotilansa.

Hänelle tuli halu painaa "Lääkintämies!"-näppäintä, mutta sitten tajusi, ettei oikeaa elämää (?) kontrolloida näppäimistöllä. Hän jännitti äänihuuliaan ja korautti ulos: "Jelppiä, kamut?"

Tämän pään sisällä kaukainen ääni kommentoi: "Mikä harmillinen takaisku, eikö niin, Viitoittaja?"

Vesiputous

Metorakk kannettiin paareilla pois vesiputouksesta. Hän oli huonossa kunnosa pinkin hirviön pahoinpideltyä häntä, mutta ainakin hän oli saanut otuksen tuhottua. Luolaan täytyisi lähettää enemmän tutkijoita. Toisaalta suurikokoinen torakka oli poistunut luolasta hyvin tyytyväisenä. Ehkä Metorakk saisi parantua rauhassa kerrottuaan asioiden kulusta Gaggulabiolle…

Meri mantereiden välissä

Laiva matkusti julmalla nopeudella eteenpäin. Missään ei näkynyt saaria, mutta Makuta Abzumo suunnisti muiden maamerkkien mukaan; suuria kiviluotoja näkyi välillä kartassa, ja Makutan laiva matkusti luonnon vastaavien muodostumien perusteella. Hän istui suurella valtaistuintyylisellä tuolillaan kapteenin hytissä tarkkailemassa kulkua suuresta ikkunasta, kun eräs Visorak tuli tuomaan huonoja uutisia. Edessä oli kurimus. Valtava sellainen. Mutta se ei voinut mitään Makutalle! Hän kiersi kurimuksen. Kuinka nerokasta.

Luolasto

Tunneli oli sortunut melkein kokonaan. Matoro johdatti joukon varovasti läpi murskaantuneiden luolien. Häntä alkoi epäilyttää, sillä missään ei näkynyt Skakdin Skakdia. Edes työskentelviä torakoita ei enää näkynyt. Rikkoutunut tunneli vietti alaspäin, kuten aina ennenkin, mutta tunnelin päässä heitä odotti yllätys: se oli melkein tukossa. Matoro oli järkyttynyt. Mitä täällä oli tapahtunut?
”Matoro, mitä tämä on?” kysyi Summerganon.
”En… en tiedä”, vastasi Matoro hämmästyneesti. ”Ei tämä ollut tuhoutunut, kun viimeksi olin täällä.” Sitten he huomasivat käytävän lattialla kuolleiden Skakdien ja torakoiden ruumiita. Muutamat näyttivät jopa koskemattomilta, aivan kuin ne olisivat vain kuolleet, mutta suurin osa Skakdeista näytti tapettaneen erittäin tuskallisesti.

”Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan?” ehdotti Keetongu. He menivät. Aluksi he kaivoivat hieman kiviä tunnelin suulta, jotta mahtuivat sisään. Sisällä he katselivat paikkoja. Kaikki oli raunioina. Seinän hienot kaiverrukset olivat suurimmaksi osaksi tuhoutuneet, laavavirta oli tukkeutunut niin, että noin neljäsosa huoneesta oli laavan peitossa. Ne kohdat, jotka eivät olleet, olivat korkeammalla, mutta saattaisivat peittyä, jos laavan tuloa ei pysäytettäisi.

He raivasivat huoneiden ovien edestä tavaraa mahtuakseen sisään. Paikoittain koko seinä saattoi olla sortunut niin, että oven avaamista ei tarvittu. Kaikki jähmetysputket olivat pirstaleina; muutamia mutanttiraheja juoksenteli välillä näkyviin jostain koloista vain, jotta voisivat piiloutua taas. Suurimmat rahit olivat jo poistuneet kuolonloukusta, mutta pienet eivät välttämättä päässeet tai uskaltaneet.

Matoro tutkaili virusten ja erilaisten kemikaalien jäänteitä lattialla; särkyneitä pulloja makasi ympäriinsä, ja lasinsiruja oli levinnyt pitkin poikin. Keetongu katseli rikkoutuneita artefakteja kiinnostuneena, rakentajainsinööri kun oli. Glatorianking löysi pian jotain kiinnostavaa.
”Hei, kaverit, tulkaa katsomaan!”

Muut menivät hänen luokseen. Kyllä vain, Makuta Nuin haarniskan palasia. Häntä ei näkynyt missään. Heitä alkoi jo hieman pelottaa. Mitä sellaista olisi voinut tapahtua, että Makuta olisi kuollut luolaansa? Matoron päässä raksutti:
”Se torakka…” Hän katsoi Summerganoniin. Tämän silmät suurentuivat. Kumpikin näytti järkyttyneeltä.
”Mitä nyt? Mitä se on?” kysyi Glatorianking. Makekin näytti hämmentyneeltä. Matoro ja Summeganon selittivät, kuinka olivat joutuneet kohtaamaan supervoimakkaan ja superilkeän Nazorakin, jolla oli ollut überhaarniska. Muut kuuntelivat tarkkaavaisesti.
”Ilmeisesti Manu ainakin taisteli”, Keetongu tuumaili.

He alkoivat raivata kiviä siinä toivossa, että niiden alta löytyisi jotain. Ja jotain he löysivätkin: Kanohi Kraahkanin, Suuren Varjojen naamion. Makuta Nuita ei edelleenkään näkynyt. He lopettivat hetken kuluttua etsintänsä. Muuta ei löytynyt. Matoro istahti kivelle ja huokaisi. Muutkin levähtivät hetkeksi. Sitten heidän edestään kuului ääni:
”Kas, kas, kas. Mitäs meillä täällä onkaan.” Lihaksikas, keltaruskea kiven Skakdi oli saapunut ovensuuhun seuranaan kaksi eliittisoturiaan.
”Nimeni on Gaggulabio, ja minulla on hyvä päivä”, Skakdi myhäili. ”Nimittäin saan nyt hoideltua viisi klaanilaista yhdellä iskulla.”

Luolasto

Matorolle ei tule mieleen yhtään huonompaa paikkaa taistelulle, kuin puoliksi sortunut, kemikaaleja ja ilkeitä raheja täynnä oleva luola josta löytyi myös laavaa. Lisäksi uloskäyntejä oli vain yksi, ja senkin edessä oli Gaggulabion haarniskoitu ruumis ja hänen kaksi henkivartijaansa taustalla.

"En olisi uskonut että niin kehutut Klaanilaiset jäävät näin yksinkertaiseen ansaan. Eikö teille ole opetettu että vihollisen maaperällä, umpikujassa sijaitsevaan pienioviseen luolaan ei kannata mennä?", Skakdi-lordi puhelee kylmällä äänellä, sivellessään kädessään piikikästä miekkaa.

"Meitä on viisi, teitä kolme. Onko kovin järkevää hyökätä, muistat kyllä että olemme selvinneet pahemmistakin tilanneista.", Matoro sanoo tiukaksi vastalauseeksi.

"Kuinka niin viisi? Me saamme tänne koska vain lisää väkeä, emme vain viitsi tunkea pieneen luolaan kovin montaa soturia.", Gaggulabio vastaa rennosti. "Niin, olette toivottomassa tilanteessa. Taisteletteko vai antaudutteko?"

"Mikset sinä antaudu?", Matoro lohkaisee.
Gaggulabio ei pitänyt tästä vastauksesta.

Skakdi-lordi ryntää kylki edellä ja iskee kovaa Matoroa, tämä torjuu miekallaan mutta iskun voima kaataa Toan maahan ja heittää tämän miekan pois. Hyökkäys jatkuu miekanheilautuksella Summerganonia kohden, kokenut soturi kuitenkin onnistuu väistämänä sen ja torjumaan. HenkivartijaSkakdit lähtevät hyökkäykseen, toinen hyppää ilmasta Glatoriankingin yli, iskien tätä miekalal selkään. Toa kääntyy nopeasti, kivusta välittämättä lyö miekalla kohti Skakdia. Keetongulla on ongelmia vältellä kahdella miekalla aseistautuneen Skakdin lyöntejä. Mahriking juoksee katsomaan Matoron tilaa. Hän auttaa Jään Toan ylös.

Tila on ahdas taistelulle, eikä asiaa yhtään helpota huoneiston perällä oleva laava-allas ja seinän raosta virtaava laava. Lisäksi oviaukossa näkyy Nazorakeja.

"Meidän pitää päästä tästä huoneesta pois, nopeasti...", Matoro sanoo ensimmäiseksi Mahrikingille. Yhtäkkiä Tulen Toa iskee keihäänsä suoraan Matoron pään yli, torjuen torakan naginatan iskun. Matoro heittäytyy pois välistä, katsellen kaaoksessa minne hänen miekkansa on lentänyt.

Matoro näkee sen, syöksyy torakan ohi ja kiertää yhden taitelun. Hän syöksyy nopeasti nähdessään miekkansa vierivän hitaasti kivikossa kohti laavaa. Syöksy, nappaus aseen kahvasta. Suuri, kolmikynsinen jalka iskeytyy miekan terän päälle.

"Pääsitpä pahaan paikkaan.", Gaggulabio sanoo ilkeästi hymyillen Matoro näkee Skakdin verisen, piikikkään miekan ihan naamansa edessä.

Glatorianking on alakynnessä, selkä haavoilla, kuitenkin Hän yrittää taistella parhaansa mukaan, mutta viilto vaatii, veronsa ja hän pyörtyy.

"Matoro tämä on loppusi ystäväsi ovat mennyttä, katso nyt kaatuvat yksitellen, ja pian on sinun vuorosi.",Gaggulabio, osoittaa sormelaan makavaa Glatoriankingiä.

Eteläisen saaren metsä

Guardian ja Killjoy juoksivat kovempaa kuin vuosiin. Tai olisivat juosseet, jos metsän lumi ei olisi ollut heidän pahin vihollisensa.
Nuo kaksi entistä pimeyden metsästäjää upposivat juostessaan joka epätoivoisella askeleella vain syvemmälle lumeen. Lopulta juokseminen muuttui enemmänkin uinniksi. Guardian ja Killjoy kauhoivat molemmin käsin läpi kinoksen. He repiytyivät sen läpi kaikin voimin, raapien ja kauhoen aggressiivisesti.
Välillä toinen heistä katsoi taaksepäin tarkistaakseen, missä matoranit olivat. Se ei ollut erityisen mukava näky.

Aiemmin robottimaisesti tasatahtiin marssinut matoran-armeija oli muuttunut täysin. Nyt matoranit juoksivat kuin lauma nälkäisiä villipetoja turvautuen välillä etenemisessä jopa neljään raajaan. Tunteettomien "Nimda"-lausahdusten kuoro oli muuttunut epätasaiseksi kiljunnaksi. Aina välillä Killjoy ja Guardian kykenivät erottamaan muutaman tutun sanan Matoranien huutojen joukosta, mutta suurimmaksi osaksi heidän korviinsa kantautui vain vihan ja pelon täyttämää laumaeläinten ääntä.
Matoranit etenivät päättäväisesti ja aggressiivisesti. Ne pomppivat toistensa päältä ikään kuin kilpaillen keskenään. Jos joku kaatui lumihankeen, hänen päälleen astuttiin. Ja kaiken tämän keskellä kykeni erottamaan Matoranien sinisenä hohtavien silmien muuttuvan aina vain tummemmiksi.

"Tämä on liian hidasta!" Killjoy huusi hengityksensä alta. "Ne saavat meidät kohta kiinni. Sulatetaan lumi edestämme!"

Guardian tutki hankea hetken kiikarisilmänsä tarkennuksella. Hän mietti kuumeisesti juostessaan.
"Ei", Guardian sanoi tiukasti. "Raivaamme vain tietä niille."

"Mitäköhän ne edes tekevät, jos saavat meidät kiinni", Killjoy kysyi.

"Mielenkiintoinen kysymys", Guardian sanoi. "Jättäisin mieluiten sen vain sairaan mielikuvitukseni vastattavaksi."

He jatkoivat etenemistään. Lumi alkoi tiheytyä ja välillä siinä pystyi juoksemaankin kunnolla, mutta Guardian ja Killjoy upposivat siihen edelleen.
Matoranien raivo tuntui vain kasvaneen. Ne etenivät entistä ripeämpää vauhtia läpi metsän.

"Hei", Guardian sanoi. "Aivan."
"Mitä nyt?" Killjoy kysyi.

Guardian vilkaisi lumeen, jossa juoksi. Hän sulki oikean silmänsä.
"Skanneri. Päälle".

Kiikarisilmän valon muututtua siniseksi Guardian tiesi, mitä oli tehtävä. Skanneri analysoi lunta mekaanisen piipityksen säestämänä. Osa hangesta oli selvästi paksumpaa ja kestävämpää ja pehmeä lumi vaikutti muodostavan alueelle jonkinlaisen luonnon oman miinakentän.

"Äkkiä", Guardian huusi. "Seuraa askeliani!"

Guardian ja Killjoy hyppivät läpi metsän. Välillä he arvioivat hyppynsä väärin ja menettivät muutamia sekunteja, mutta heidän vauhtinsa nopeutui kaikin puolin. Matoran-lauman petomainen joukkomieli ei kyennyt ymmärtämään eroa pehmeän ja kovan lumen välillä ja jatkoi uimista läpi hangen. Killjoyn ja Guardianin pakovauhdin nopeutuessa ath-korolaisten silmissä ja äänissä oleva raivokkuus nousi huippuunsa.


Hetken juoksemisen jälkeen Guardian ja Killjoy saapuivat rantaan.
"Skanneri. Pois."

Rannan vedet olivat yhtä tyynet kuin Guardianin saapuessa, mutta itse rannalla oli taisteltu. Savuavia metallinpalasia lojui ympäri rantaa ja niiden suurimmassa keskittymässä makasi suurta Nazorakia muistuttava ruumis. Sen keskivartalo oli lävistetty jollain.
Rannassa oli myös pakoajoneuvoksi tarkoitettu vene, mutta Guardian ja Killjoy eivät havainneet kuljettajaksi tarkoitettua Snowmania itse veneessä.
Kepe ja Snowman olivatkin rannalla savuavan metallinkasan takana. Guardian ja Killjoy juoksivat heitä kohti. Pian he huomasivat, että Kepe makasi maassa tiedottomana vatsapanssarissaan suuri halkeama. Snowman oli polvillaan ja tuo suuri valkoinen Toa piteli kiinni kaulastaan yskien. Pieniä lumihippuja lensi hänen suustaan.
Snowmanin ja Kepen seurassa oli tumma hahmo, joka käytti vihreää naamioita. Hän oli kääntynyt Snowmania kohti ja näytti keskustelevan tämän kanssa.

Snowman käänsi katseensa kohti lähestyvää Guardiania ja Killjoyta. Hän yski edelleen, mutta lumiukon kasvoille ilmestyi pieni hymy.
"Isot hiton sankarit saapuvat", hän sanoi kurkku käheänä. "Terve."
Guardian ja Killjoy tervehtivät nopeasti. Toan kokoinen vihreänaamioinen hahmo kääntyi kohti heitä.

Guardian ja hahmo jakoivat katseen.
"Ai, sinuakin näkee", Guardian sanoi. "Terve, Ämkoo."
"Terve, Guardian."

Killjoy katsoi hämmentyneenä sivusta.
"Olenkin...kuullut sinusta", hän sanoi kunnioitusta äänessään. "Mitä teet täällä?"
"Ehkä kerron, kun olemme veneessä", Ämkoo vastasi. "Nyt on pieni kiire. Nämä kaksi pitää saada äkkiä hoitoon ja luulen, että ette juosseet metsän halki ihan vain lenkkeilymielessä."

Guardian ja Killjoy katsoivat toisiaan.
"Hyvä arvaus", Guardian sanoi. "Vilkaise metsään."

Pian Ämkoo havaitsi matoran-lauman, jonka silmät hohtivat tummansinisinä ja joka eteni läpi kylmän metsän raivaten tiensä läpi lumen ja huutaen vertahyytävästi.
Vaadittiin paljon, että Ämkoon kasvoille sai reaktiota, mutta tämä oli ilmeisesti tarpeeksi. Hän kurtisti kurmiaan ja avasi suunsa epäuskoisen näköisenä.
"Mitä hittoa", hän kysyi jäisesti. "te olette menneet tekemään."

Guardian ja Killjoy vilkaisivat taaksepäin.
"Jos jakaisimme kuulumiset veneessä?" Guardian kysyi.

Pian kaikki viisi olivat veneessä. Snowman sijoittui peräosaan. Vaikka hän oli pahasti vahingoittunut, oli hän edelleen joukon paras ohjaaja.
Pian teräksinen paatti syöksyi läpi aaltojen. Se jätti saaren jälkeensä ja kukaan veneessä istujista ei katsonut taaksepäin.

Matoran-lauma pääsi metsän reunaan. Sitten sen raivokas ryntäys pysähtyi kuin seinään.
Matoranit jäivät seisomaan rannan ja metsän väliselle rajalle tuijottaen horisontissa kiitävää venettä siniset silmät loistaen. Niiden kasvoilla oli havaittavissa surua ja alakuloa.
Yksi Matoran avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta se lopetti kesken. Oli liian myöhäistä.



Ranta


Yliluutnantti 955 avasi silmänsä. Hän oli ollut tajuttomana jo hetken aikaa.
"Minä", yliluutnantti sanoi pakottaen kivuliaasti jokaisen sanan torakkamaisesta suustaan. "Tapan. Sen."
Yliluutnantin keskiruumis oli tuskissa. Ämkoon miekka oli läpäissyt kaiken, mutta sydän oli vielä toimiva, vaikka sen lyönti hiipui vähitellen. Torakan silmissä alkoi hämärtää.
Yliluutnantti pakotti yhden käsistään ylös ja löi itseään raivokkaasti rintaan. Hän ei kuolisi tänne.

Torakka katseli ympärilleen. Hän makasi keskellä metallirojua. Mikään ase ei toiminut eikä haarniskaa saanut tästä toimintakuntoiseksi ilman taitavaa insinööriä.
Torakka yritti nousta pystyyn, mutta silloin hän tajusi, että jalat eivät vastanneet.
Yliluutnantti katsoi haavaa keskivartalossaan. Sitten hän katsoi jalkojaan. Torakka karjaisi raivokkaasti kohti taivaita.

"Tämä ei ole mitään sellaista, mihin genetiikkaosasto ei pystyisi", 955 sanoi vihaisesti. "Nyt, liikuta yläruumistasi.

Yliluutnantti siirsi kättään. Hän yritti vetää raskasta ruumistaan käsillä kohti haarniskan irronnutta kypäräosaa. Kommunikaattorin täytyisi olla vielä kunnossa.
Jostain syystä torakka muisti toukka-aikansa kömpiessään kohti kypärää.

"Minä. Tapan. Sen."

Juuri kun 955 oli saamassa kiinni kypärästä, pieni sininen matoran-jalka astui sen päälle.
Yliluutnantin kasvoille muotoutui ilme, joka viesti puhdasta vihaa. Se nosti katseensa kohti Matoranin kasvoja.

Sininen matoran katsoi tummansinisenä hohtavilla silmillään suoraan yliluutnanin sieluun. Matoran piti käsissään oranssin naamion kahta kappaletta. Matoranin silmillä oli alakuloa. Se yritti käsiensä hitailla liikkeillä yhdistää kahta naamion palasta.
"Ystävä", matoran sanoi hiljaa katsoen naamion palasia. "Ystävä."

Torakka oli ärtynyt. "En ole", se sanoi vihaisesti. "Mene pois."
"Ystävä", matoran toisti.
Yliluutnantti suuttui tosissaan. Se tarttui oikealla kädellään vyötäröllään olevaan hätäpistooliin ja tähtäsi sillä sinisen matoranin kasvoihin.

"Tässä on minun paras ystäväni", yliluutnantti sanoi hymyillen raivonsa keskellä pirullisesti. "Se ei pyydä liikoja ja voin luottaa siihen aina."

Laukauksen ääni kaikui rannalla. Sininen matoran kaatui maahan. Oranssin naamion palaset putosivat lumeen. Yliluutnantti hymyili. Hän kurkotti kätensä kohti kypärää uudelleen.

Hänet keskeytettiin taas. Tällä kertaa musta matoran-jalka astui hänen asekätensä päälle.
"Ystävä", musta matoran sanoi osoittaen oranssia naamiota ja sen vieressä makaavaa sinistä matorania.
"Ystävä", toinen matoran sanoi alakuloisesti vierestä.

Pian hajanainen kuoro toisti sanaa "ystävä" joka puolelta. Yliluutnantti katsoi ympärilleen. Hänet oli piiritetty. Matoranien tummansiniset silmät katsoivat häneen syyttävästi. Sitten koko joukon kädet nousivat petomaiseen taisteluasentoon.

"Ei", yliluutnantti sanoi hiljaa katsellen oranssia naamiota ja omaa kypäräänsä. "Ei."
"Ystävä."
"Ei."
"Ystävä."
"Ei."
"Ystävä."

Silloin koko matoran-joukko tarttui yliluutnanttiin samanaikaisesti.


Hänen huutonsa kaikui kylään asti.

Sitä kesti noin kymmenen minuuttia.

Sen jälkeen oli vain hiljaista.

Luolasto

Matoro silmäilee otsaansa osoittavaa miekan kärkeä kauhuissaan. Hänen elämänsä vilisee hänen kiikariisilmänsä dokumenttitoiminnon avustuksella. Skakdisotalordi sujauttaa yhden varpaistaan jään Toan miekan alle potkaisten sen suoraan ilmaan, jolloin Skakdi nappaa sen asevapaaseen käteensä. Hän tarkasteli miekkaa, melko ivallisen näköisenä.

"Luulitko voviasi paloitella minut tällaisella metallisella hammastikulla", Skakdi lausahtaa ivallisesti, "Nyt, näytän sinulle, miten vihollinen silvotaan OIKEALLA tavalla, OIKEALLA miekalla". Isokokoinen Skakdi ojentaa kättään hieman taaske, pitäen miekkansa suorassa, kärki kohdistuneena keskelle Toan otsaa. Matoro halvaantuu. Hän on kauhusta jäykkänä. Hän sulkee silmänsä, Skakdi tökkää miekkansa eteen päin...


Matoro avaa silmänsä. Mitä hitoa tapahtui? Miten hän oli vielä elossa? Hän korotti katseensa maasta. Skakdi seisoi yhä paikallaan, muttei omasta tahdostaan. Keetongu seisoi hänen takanaan, pidellen tämän kädestä kiinni, estäen kuolettavan piston Matoron otsaan. hetken ihmeteltyään Matoro yritti nousta ylös hypätäkseen myös sotalordin kimppuun, mutta Skakdi oli nopeampi. Tämä potkaisi jään Toaa leukaan, jolloin tämä lensi muutaman metrin taakse päin. Tämän jälkeen Skakdi tarttui takanaan olleseen soturiin vapaalla kädellään, tarttuen tätä kurkusta ja paiskaten tämän läheistä seinää vasten. Seinällä oli terävähkö kiveen naulattu naula, joten isku keetongun takaraivoon oli varsin kivulias. "Tästä kuolet!", Skakdisotalordi huudahti, valmiina viiltämään tämän rinnan auki...

Pimeys. Varjo. Tummaa muodotonta massaa. Se valuu ylitseni. Se tuntuu kylmältä. Paitsi, että en tunne mitään. Kaikki näyttää mustalta. En tosin näe mitään. Vai näenkö? Jos on säkkipimeässä, ei näe mitään, koska valonsäteet eivät osu silmiin. Tämä on kuitenkin erilaista pimeyttä. Jos muunlaista nyt on koskaan ollutkaan olemassa.

Missä olen? Näen vain varjoja. Epäselvää, häilyvää. Hiljaisuus. Mistään ei kuulu äänen ääntä. Jostain ilmestyy värittömiä kuvia, hahmoja. Muodot alkavat erottua. Silti varjot vain lipuvat ohitseni.

Mitä olen? Minulla ei ole ruumista, ei lainkaan minkäänlaista olomuotoa. Mutta koska ajattelen, olen, eikö totta? Mitä siis olen? Lordi Voldemort…? En. Jotain muuta.

Milloin olen? Ajantajuni on kadonnut tyystin. Olen tuiki tuntemattomassa ajassa. Millä vuosisadalla elän? Onko tämä jokin vaihtoehtoinen ulottuvuus? Miksi en sitten muista mitään siitä?

Mitä minä oikeastaan muistan? Millaisessa maailmassa olen elänyt?

Päässäni pyörii kysymyksiä. Se on havainnollistus siitä, että ajattelen. Tai ehkä olenkin illuusio. Vaiko alluusio? Ne eivät taida kuulua samaan aihepiiriin. Mitä minä ajattelen? Kammottavaa. Vihreää. Limaa. Mitä. Hittoa.

Jostain kantautuu ääni; varjojen läpi se sulloutuu tajuntaani tunkeutuen, kuin miekka, joka lävisti vatsani. Muistan sen. Mutta missä se tapahtui? Ja milloin? Ja miksi?

Hyvä uutisteksti vastaisi noihin kysymyksiin. Mutta täällä ei ole paperia. Miksi? Missä siis olen? Tylsässä vaihtoehtoismaailmassa vaiko oman pääni sisällä? Veikkaan, että minulla ei ole päätä. Se on hämmentävä ajatus.

Ahaa-elämys. Kuinka ihanaa. Minulla ei ole päätä. Se tosin on itsestäänselvyys, jos minulla ei ole ruumista.

Varjojen tanssi kiihtyy. Ääniä tulee enemmän. Mistä ne tulevat? Otanpa selvää. Vai onkohan se sittenkään niin hyvä idea? Ehkä ei. Mutta en halua jäädä tännekään. Pakko valita. Ei jaksaisi. Pakko. Hmm… pakko on vain kuolla. Mutta olenko kuollut? Se torakka tappoi minut. Mrr… Kosto!

Miten kostan, jos olen kuollut? Herään henkiin tietysti, mikäs siinä. Mutta mehän elämme vain kuollaksemme. Kannattaako siis elää, kun kuitenkin lopulta kuolee? Ehkä voimme tehdä jotain elämillämme. Minulla oli kuusi, mutta kuolin ne pois. Surullista, eikö?

Mutta nyt en keskity enää varjoihin, jotka ovat tarttuneet minuun. Minä on melko laaja käsite. Minäkäsitykseni lienee siis laajentunut. Hauskaa. Psykologinen leikki saa riittää: ne nostavat minut tietoisuuden uudelle tasolle. Koen valaistuksen. Mitä se oli? Uuno Turhapuro. Eikun. Korppi. Se puree minua. Tekee mieli tappaa se. Tapan sen, koska pystyn. Pystynkö? Hoo, taas uusi ahaa-elämys. Ne ovat jänniä. Tappaminen on kivaa.

Viehättävää. Verta on kaikkialla. Punaista ja paksua. Sitä valuu päälleni. Se on kuumaa. Poltan kieleni. Tai ainakin jonkin ulokkeen. Se on vihreä. Auts. Miksi se on vihreä?

Avaan silmäni. Siinähän olen minä. Miksi syön kookospähkinää? En ole ennen maistanut kookospähkinää, ehkä se on hyvän makuista-ta-ta. Ta. Ta. Tuli. Niin juuri, poltan tuon kopion itsestäni. Ajattelemallahan se hoitui, olen kuollut jälleen. Nyt voin nousta. Avaan silmäni uudelleen. Mitä se on? Laavaa. Se polttaa. Ei hyvä. En pidä laavasta, jos se polttaa minua. Äkkiä pois. Tuolla tapahtuu jotain. Se on taistelu. Iso Skakdi tappaa pian Matoron. Enkö minä tappanut Skakdeja vasta äsken? Vai oliko se vuosituhansia sitten? Ei, tuo oli eri Skakdi.

Näen ruumiin. Se on iso ruumis. Mutta tuollahan on vielä isompi. Jännää.

Käytin juuri puhekielen ilmausta. Sekin on jännää. Nää. Hoo! Siellä on kaikkein isoin ruumis! Mutta se on pinkki, hyi olkoon. Noh, se on iso. Otan sen. Tunnen eläväni. Mutta päähän sattuu. En näe mitään. Täytyy suunnistaa kuulon perusteella. Seinän läpi paiskautuminen EI ole kivaa. Mutta sekin on parempi kuin kuolema. Taas.

Typerää. Kävelen. Uusi ruumis ei tottele hyvin. Miksi se on pinkki? Hyijyi. Ja karvainen. Argh! Nälkä. Nyt kuulen ääniä. Ooh, taidan tappaa vähän lisää Skakdeja.

Luola

Matoro katsoi luolan suulle. Sieltä saapui pinkki, karvainen hirviö, jonka pää oli selvästi lävistetty. Gaggulabio karjaisi. Hän huomasi, että tämä otus vastasi Metorakkin kuvausta pinkistä jänishirviöstä. Hän ampui sitä. Se tarttui häneen ja laittoi hänet suuhunsa. Se nielaisi hänet. Gaggulabio oli raivoissaan. Kukaan ei nielaisisi häntä. Pinkki otus tarttui toisesta henkivartija-Skakdista kiinni ja repi siltä pään irti. Viimeinen Skakdi antautui, mutta pinkki jäniksenkuvatus repi hänetkin kahtia. Skakdi rääkäisi viimeisillä voimillaan.

Kukaan ei huomannut, että Gaggulabio leikkasi tiensä ulos otuksen vatsasta; kaikki olivat keskittyneet otukseen, joka tuijotti heitä lävistyneellä silmällään. Gaggulabio hiippaili ulos luolasta. Klaanilaiset katsoivat pelokkaina olentoa. Se avasi suunsa vajaamielisen näköisenä ja sanoi:
”Pöö.”
Moni hätkähti. Sitten otus virnisti ja nauroi Makuta Nuin äänellä.

Luola, again.

Matoro on hämmästynyt tapahtumien kulusta. Pinkki örghelimörgheli, joka paljastui Manuksi, tuli sisään ja hoiteli Skakdit.
Nazorakit ovat melko hämääntyneinä huoneen yhdessä nurkassa.

Valitettavasti vihreää kaasua nousee ylös pinkisät olennosta.

"Manu, sinä vuodat.", Matoro huomauttaa etsiessään miekkaansa.
"Ei, ei taas.", Makuta sanoo. Hänen mielensä valuu pikkuhiljaa ulos ruumiin haavoista.

Piikikäs terä iskeytyy suuren olennon rinnan läpi. Terä on piikikäs ja verinen, ja kun takana oleva Gaggulabio alkaa repiä sitä pois, ei välttämättä halua olla kuulolla. Terän väkäset raastavat lihaa ja katkovat kylkiluita. Pinkki olento kaatuu maahan, ammottava aukko silmänsä lisäksi myös rinnassa.
"Pikku ystävänne taisi kaatua.", Gaggulabio sanoo kylmän rauhallisesti. Hänellä on kädessä entistä verisempi miekkansa.
"Otetaanko tämä uusiksi?", hän ehdottaa.

"Tuotanoin... Minä kannattaisin kuitenkin sitä, että häivymme tästä huoneesta yhteiselle teehetkelle. Mistä teestä sinä pidät? Voimme hankkia myös pikkuleipiä teen kanssa. Laava nimittäin nousee.", Matoro viisastelee tuttuun tapaansa.

"Hmm. Sopii minulle, menen tosin yksin.", Gaggulabio hymyilee ja sähisee jotain epämääräistä, ilmeisesti torakan kieltä.
Skakdi astuu pari askelta ulos luolasta, ja Nazorakit oven sivuilla kankeavat valtavan kiven ovensuulle. Kuuluu vain tömähdys, pölyä ja Klaanilaiset ovat lukittuna kammiossa. Laava on vallannut ja yli puolet huoneesta.

THE Cave, again?
Glatoriankin gnousee pystyyn, mutta kun hän luuli kaiken olevan jo hyvin, no asiat olivat vain pahentuneet entisestään.
"Auh selkään sattuu hieman, mutta muuten olen kunnossa, hetkinen miksi täällä on yhtääkkiä näin hämärää, "Se ei ole pääasia katso kivi on tukkinut tiemme ja laava...", Matoro huohahti, "Laava?" Glatorianking katsoi taakseen, "LAAVAAAAA!" Glatorianking ryntäsi isollekivelle ja rupesi hakkamaan sitä miekallaan, hän hädin tuskin sai mitään vahinkoa aikaan, mutta, jotakijn oli tehtävä. "Toivotonta, myönnän olen liian usein paniikissa, mutta tämä tilanne näyttää oikeasti aika toivottomalta, nyt en juuri jaksa ajatella, mitään, päässäni ei ole yhtään ideaa, mutta hetkinen, oletteko ajatelleet, että voisimme olla jonkin sulamattoman päällä ja porata tiemme ulos täältä kai jollakin on tunnelipora"?

Klaanilinnake, tiedät kyllä että olen siellä.

Jake käveli ympäriinsä. Hän mietti, missä Avde oli ollut, mihin hän oli vienyt Jaken. Hän käveli klaanin arkistoihin ja kysyi: "Mm... Onko järjestelmäämme kirjautunut punaista matorania jolla on sininen Pakari, viime viikolla?" Arkistonhoitaja meni katsomaan tietoja ja tuli takaisin. "Ei, viime viikolla moniakaan ei ole kirjautunut takaisin, ja jos etsit tuntematonta niin uusia jäseniä järjestelmäämme ei ainakaan ole kirjautunut." "Selvä, kiitos." Jake sanoi ja lähti pois. Kuka matoran oli ollut? Mistä se oli tullut? Ja tärkeimpänä: Mikä se oli...? Jake ei viitsisi tehdä sopimuksia klaanin pettämisestä muutenkaan, mutta tuntemattoman kanssa, mahdottomalta kuulosti. Kuitenkin tarjous houkutteli... Jake tiesi sisimmässään ettei ole se ainoa, hän oli varma että matoran, tai mikä lieneekään oli houkutellut muitakin. Mutta mistä Jake tiesi oliko tuo puhunut totta. Ehkä oli, ehkä ei...

Merellä

Domek istui rauhassa veneensä päällä ja katseli kartaansa ja kompassiaan. Hän yritti löytää itsensä kartasta ja mietti samalla minne voisi mennä seuraavaksi. Hän ajatteli hetken Klaaniin palaamista, mutta päätti sitä ennen käydä vielä kerran itäisille Matoran-kylille. Siellä hän olisi ostanut itselleen kulhollisen lihakeitta ja lisää piirrostarinoita. Itäisillä kylillä oli yksi piirrostarina-sarja mistä hän piti erittäin paljon. Se kertoi yksinäisestä naispuolisesta plasman Toasta, joka taistelee kotisaarensa tuhonneen Kanohi-Lohikäärmeen ja hänen hyönteismäisiä liskoarmeijaa vastaan. Se oli hyvin toiminnallinen ja jännittävä sarja. Domek ei koskaan myöntäisi haluavansa joskus tavata tämän Toan ja ostaa hänelle luumumehun. Sellainen saisi paljon outoja katseita muilta jäseniltä, mistä hän ei kovinkaan pitänyt.
Mietiskelleen tätä ideaa hetken, Domek päättikin nukahtaa veneensä päällä. Hän ei saanut nukuttua saarella kovinkaan hyvin, joten ajatteli voivansa viimeinkin olla rauhassa meren päällä. Domekin mieleen ei sinä hetkenä juolahtanut mahdollisuus joutua Zyglakien tai minkään muun meressä elävän vaaran uhkaamaksi. Hän sulki silmäsä ja laittoi hattunsa silmien eteen.

Sitten kaikki hiljeni.
Lokit katosivat.
Mereen ilmestyi uhkaava varjo..
Suuri aallokko huuhtoi venettä.
Jokin ilmestyi veneen eteen.

Domek avasi silmänsä ja otti hattunsa pois.

Hän toivoi ettei olisi koskaan tehnyt sitä.

Klaani, edelleen, miksi tämä pitää kirjoittaa?

Jake mietti. Ehkä hänen piti unohtaa. Mutta silti hänen piti saada tietää kuka se oli. Guardian osaisi auttaa, ehkä, mutta missä hän oli, sitä Jake ei tiennyt. Sen kohtalokkaan tapahtuman jälkeen Jake oli ollut viikkoja eristäytyneenä ja yksin, meditoimassa ja miettimässä, hän ei uskaltanut puhua kenellekkään, hän vain halusi tietää kuka ja mikä se matoran oli ollut. Toivottavasti Guardian palaisi kohta, Jakesta tuntui että hän kokeneena ja entisenä pimeyden metsästäjänä osaisi ajatella kuten pahis ja ehkä jopa tuntisi matoranin.

Merellä

Snowman ei oikeastaan kuunnellut Guardianin ja ÄmKoon hiljaista keskustelua tehtävästä, sen syistä ja seurauksista. Hän oli huolissaan enemmänkin Kepen tilasta, vaikka Guardian olikin taitojensa mukaan tätä parantanut vähäisten ensiapuvälineiden turvin. Lisäksi lumiukko oli itsekin heikossa tilassa, ja veneen ohjastaminen vei hänen kaiken keskittymiskykynsä.

Juuri kun ÄmKoo oli valaisemassa tarinaansa muillekin, Killjoy huomasi jotain. Kaukana horistontissa, Snowmanin veneestä itään, näkyi liikettä. Punamusta hahmo viittoi muille veneessä istuville havaintonsa suuntaan, ja Klaanilaiset käänsivät katseensä. Kukaan heistä ei erottanut, mikä se oli, mutta sillä oli lonkeroita, se ui ja sen keskeltä lähti äärettömän kirkas valo.
"Mennään katsomaan lähempää" Guardian sanoi muille, ja katsoi Klaanilaisten ryhmää. Kaksi oli vakavasti haavoittuneita, mutta muuten heillä oli siinä varsin kykenevä viisikko.
Guardian mietti hetken.
Hän katseli ympärilleen, ja laski veneessä olijoita päässään.
Guardianin kasvoille levisi hymy. Viisi.

Kepekin heräsi heidän lähestyessään taivaanrannan muljuilevaa juttua.
"Mitä olen missannut? Muistan Guartsun antaneen minulle jotain lääkettä, mutta sen jälkeen muistuu pelkkää mustaa."
"Lepää kaikessa rauhassa" ÄmKoo vastasi. "Olet edelleenkin huonossa tilassa."
"Voi jäädä lepääminen vähemmälle" Killjoy murahti vakavana ja osoitti nyt jo tunnistettavaa kiinnostuksen kohdetta.

Veneestä vähän matkan päässä oli valtaisa, sysimusta jättiläismustekala, joka oli hyökännyt toisen pienen veneen kimppuun. Hyökkäyksen kohteena olevan veneen kannelta lähtevä kirkas valo tuntui pitävän vesien petoa loitolla, mutta tilanne näytti silti pahalta.
"Mitä siellä oikein tapahtuu?" Snowman ihmetteli. "Mistä tuo valo tulee?"
"En tiedä, otetaa selvää." Guardian vastasi kääntyen ryhmänsä puoleen. "ÄmKoo..."
Mustavihreä toankokoinen hahmo oli kuitenkin kadonnut. Hetken ympärilleen pälyiltyään G huomasi hänen jo seisovan hirviön kohteena olevan veneen kannella.
"Joskus hän kyllä vetää tuon ninjailunsa illan pitkälle..."

ÄmKoo nosti kätensä silmiensä suojaksi lähestyessään valon kohdetta. Hän huomasi sen lähtevän toasta, jonka elementti oli mitä ilmeisimmin valo.
"Anteeksi? Emme voineet olla huomaamatta tätä tilannettasi, ja... Hetkinen. Domek, mitä sinä nyt taas olet tehnyt?"
"ÄmKoo?" valoa hohkaava hahmo kysyi.
"Ei, olen Guartsun sairas pila, mitä muutakaan."
Domek lopetti säteilyn, ja kätteli omalaatuisella tavallaan vanhaa toveriaan.
"Hauska nähdä sinua, senkin vanha höyrypää!"
"Sitä samaa."

Kepe tihrusti Snowmanin veneestä, mitä kummaa toisen venhon kannella oikein tapahtui. Ainakin säteily oli lakannut. Merihirviö näytti sen myötä innostuvan, ja pyyhkäisi lonkerollaan toisen veneen kannen. Mutta mitä tapahtui kyydissä olijoille? Hän kuitenkin kuuli takaansa tutun äänen.
"Katsokaa, kenet löysin tuolta lonkeroiden keskeltä."
Snowmanin veneeseen kuin tyhjästä saapuneesta kaksikosta Domek oli se, joka yllätti Kepen. Mutta toisaalta, ei hän valon toia kovin montaa tuntenutkaan. Guardian katseli yllättyneenä ja ilahtuneena tämän Klaanilaisen löytymistä. Mutta pian hänen hymynsä hyytyi. Viisi plus yksi, hän laski mielessään.

Tätä "riemuisaa jälleennäkemistä" ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, kun lonkeroiden peittämä merihirviö huomasi kohteenaan olevan veneen tyhjentyneen matkustajista. Pahaenteisesti se vajosi vedenpinnan alle, ja kaikki Klaanilaiset siirtyivät veneensä reunoille, yrittäen tähystää, minne se oli kadonnut.
Lämpö. Päälle.
"Snowman, pakita täyttä vauhtia!" Guardian huusi, ja lumiukko totteli käskyä.

Vene liukui juuri ja juuri ajoissa pois veden pinnan rikkovan, hirviömäisen kidan tieltä. Meripeto näytti nyt naamansa, ja hyvänen aika, se oli ruma. Klaanilaiset katsoivat tyrmistyneinä valtavan hirviön limaista kitaa ja mahtavia lonkeroita.
"Eli" Domek virnuili "Hieno pelastusoperaatio."
"Kiitos."

Valtava lonkero huitoi Klaanilaisia mereen, ainoastaan veneen pohjalla makaava Kepe ja muista erillään ohjaajan paikalla istuva Snowman pysyivät kyydissä. Lumiukko joutui ottamaan veneellään hirviöön etäisyyttä, kun se kohotti muutaman lonkeron, valmiina murskaamaan kulkupelin. Kepe tavoitti kädellään mukaan otetun vanhan Cordak-laukaisimen, nosi istumaan, ja aloitti tulituksen kohti hirviön ammottavaa suuta. Jollain sen huomio pitäisi saada pois meressä uivista Klaanilaisista, rypäs ohjuksia kohti naamaa saattaisi jops toimia.

Killjoy nousi pintaan, ja katseli ympärilleen. Hän näki Domekin ja Guardianin, hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin hän itse. Killjoy ui kahta kohti, ja mietti parasta toimintaa tässä tilanteessa. Raaka voima tuskin tekisi lihavuorelle mitään, ja sillä oli ikään kuin kotikenttäetukin.

Domekin hän tavoitti, mutta valtava lonkero sieppasi Guardianin puristukseensa, ja vetäisi korkealle ilmaan.
"Hyppää selkääni." Killjoy sanoi Domekille. "Haemme skakdimme takaisin."
Kaksikko nousi vedestä rakettimoottorein, kohti lonkerokasaa. Killjoy toivoi hiljaa mielessään moottoreidensa toimivan tällä kertaa hieman paremmin kuin viimeksi.