Bio-Klaani, Blozin kämppä

Bloszar oli mennyt nukkumaan jälleen, sillä hänen päänsä oli täynnä sekavia ajatuksia. Hän oli lähdössä hakemaan Nimdaa aika pian, joten hänen oli pakko nukkua välillä. Viime uni oli ollut sekava, jota hän ajatteli koko ajan. Sitten, hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän nukahti.

Kukaan ei voi koskaan tietää, mikä on unta ja mikä totta. Se raja voi joskus olla näkymätön.

Blozi kuuli tuon äänen kaikkialla. Hän käveli pimeydessä. Edessä oli valoa. Hän huomasi käytävän. Vasemmalla hän näki oman kotikylänsä, jossa oli asunut. Hän muisti sen paikan todella hyvin. Zakazista itään päin oleva saari, jossa asui Matoranien ja Rahien lisäksi muutama Skakdi. Saarella oli ollut useita Matoran-kyliä, kunnes se oli tuhoutunut.

Oikealla, Toa näki Bio-Klaanin, jonka Allianssi oli valloittanut. Hän oli viime yönä nähnyt tuon unen.

"Mitä täällä tapahtuu?" ajatteli Toa itsekseen.

Tulen vielä hallitsemaan mieltäsi, nuori Toa... Sitä ennen haluan kuitenkin testata sinua...

Blozi kuuli tuonkin äänen kaikkialla. Hänen mentyä eteenäpäin, huomasi Toa oven. Hän avasi sen ja huomasi olevansa aavikolla, jonka keskellä oli metsää. Siellä oli Matoranien kaltaisia olentoja nukkumassa. Bloszar meni eteenpäin ja huomasi silloin areenan. Keskellä seisoi olento, joka muistutti Blozin entistä tiimitoveria, Salhokia etäisesti. Salhok, joka oli ollut Maan Toa oli kadonnut jäljettömiin, Blozin muun tiimin kuoltua.

"Salhok? Oletko se sinä?" Blozi kysyi.

Olento ei vastannut, vaan lähti hyökkäykseen.

Klaanin yläkerrokset, alkuilta, pommituksenjälkeinen päivä

Maan Toa Nurukan katseli tähtitaivaalle, jossa tuhannet tähdet alkoivat välkkyä merkiksi yön ja pimeyden tulosta. Viime vuorokausi oli ollut myös hänelle erityisen raskas kun hän oli joutunut näkemään taas siviiliuhreja ja sodan tuomia vaurioita. Monet menettivät jotain itselleen arvokasta, muttei hän. Lukuisten taisteluiden veteraanina Nurukan oli päättänyt ettei kiintyisi liikaa mihinkään maalliseen ja piti ystävinään vain joitain harvoja henkilöitä. Deleva ja Umbra olivat niitä harvoja, jotka hän pystyi jopa laskemaan ystävikseen. Maan toa katseli kuinka muutama tähdenlento valaisi yötaivasta. Tähdenlento oli merkki toivosta, sen hän tiesi, sillä jokaisen taistelun jälkeen on vuorossa korjauksien aika. Lopullista taistelua ei koskaan tapahdu, sillä kaikki kiertää kehää.

Nurukan muisteli aikaa, jolloin hän komensi toia Metru Nuilla. Turaga Dume ja the Shadowed One olivat riidoissa keskenään, koska roistomaiset Pimeyden metsästäjät halusivat perustaa tukikohdan Metru Nuille. Siihen yksinvaltiaana toimiva Dume ei tietenkään suostunut ja hän karkoitti metsästäjien Kummisedän diplomaatit kaupungistaan. TSO ei pitänyt tavasta jolla Dume hoiti asioita, aloittaen sodan Legendojen kaupungissa. Lukuisat Toat kutsuttiin taistelemaan kaupungin puolesta, suuren Toa Lhikanin rinnalla. Se oli hienoa aikaa... Nurukan muisteli, mutta silläkin oli varjopuolensa. Sodassa hänet tunnettiin hyvin, nyt kaikki ovat unohtaneet hänen nimensä.

Muisto siirtyi toiseen kun Nurukan sulki silmänsä. Maan toan mielessä hän oli nyt Avra Nuin saarella, taistelemassa Makuta Bitilin hyönteisistä koostuvaa rahiarmeijaa vastaan. Hirviömäiset Weartax-hämähäkit olivat tappavia, mutta mutaatiotykin ja maan elementaalivoimien avulla Nurukan nousi suureksi sankariksi ja häntä palvottiin saarella suurena Toa-päällikkönä. Oli hienoa tuntea itsensä tärkeäksi, vanha maan toa mutisi ja huomasi ettei hän ollut enää oikein samanlaisessa asemassa. Kukaan täällä ei tuntunut tietävän tai muistavan hänen urotekojaan.

Muisto siirtyi toiseen ja Nurukan muisti jotain. Hän oli kirjoittanut kirjan, Metru Nuin sodan aikana, ja lisännyt siihen salaisiksi luokiteltuja asiakirjoja joita ei enää sodan jälkeen tarvittu. Kirja oli jätetty Onu-Metrun arkistonhoitajille, jotka lupasivat huolehtia kirjasta.

"Kirja voisi olla hyvä lisä Klaanin kirjakokoelmiin", Nurukan mutisi ja ajatteli että tämä voisi olla erään jään toan ja erään valon toan tehtävä, hakea Kirja Legendojen kaupungista...

Nurukanin unelmoinnin keskeytti plasman Toa Deleva, punavalkoinen Toa, jonka toinen puoli ruumista oli täysin hopeinen ja mekanisoitu. Toa oli kokenut sotien varjopuolet. Hän oli menettänyt koko saarensa asukkaat Metorakkin skakdeille, jotka myivät Matoranit orjiksi. Tästä syystä Deleva kantoi kaunaa kaikkia Skakdeja kohtaan. Toa ei ollut kovin hyvin tottunut Klaanin liberaaliin ilmapiiriin, jossa oli mitä moninaisempia olentoja. Hän ei voinut sille mitään että oli niin ennakkoluuloinen skakdeja kohtaan.

"Mitä ajattelet, vanha ystävä?" Deleva viimein sanoi jotain, katsahtaen samalla taivaalle. Punainen tähti loisti kirkkaana taivaalla. Tähti oli kaunis, vaikka Deleva olikin nähnyt sen jo tuhansia kertoja taivaalla. Iltataivaan kauneutta ei voinut edes taistelujen ja elämän koulima toa kiistää.

Nurukan säpsähti ajatuksistaan. Maan Toa katsahti ystäväänsä ja vastasi: "Ajattelin juuri vanhaa, mennyttä aikaa. Eikö se ollutkin hienoa, Delevä?"

Plasman toa ei sanonut mitään. Menneisyys oli hänen osaltaan täynnä arpia ja kipeitä haavoja. Arpia, jotka eivät olleet vielä täysin parantuneet ja tulevaisuus oli vielä täysin avoin.

Kaksikko jäi muurinharjalle ajattelemaan elämän kysymyksiä ja muistelemaan menneitä...

Meri

Pienen purppuraisen soudetuveneen kyydissä istuskeli Matoran. Matoran näytti puhuvan jollekin.

"Sähän halusit Vuata Macan hedelmiä?" kyseli Matoran karhealla äänellään.

"Kuten siinä vanhassa ilmoituksessa mainitsin." Kuului vastaus näkymättömästä lähteestä. Korkealla äänellä, joka oli samalla erittäin kaunis, että turhautunut.

"Tässähän niitä olis. Löysin puun Urojengeilt- äh..." Matoran selitti. "Tiiät kuitenki sen saaren."

"Niin."

"Ehdot ois tässä: heitän tän tynnyrin mereen jos hankin mulle muutaman sataa kalaa." Sanoi Matoran kaivaen kahden litran metallisen tynnyrin esille.

Kului hetki. Vesi alkoi hiljalleen kuplia yltyen lopulta räjähdyksen tapaiseksi loiskahdukseksi. Matoranin oli vaikea pitää venettään pinnalla, eikä hänellä ollut aikaa huomata kuolleiden kalojen nousua pinnan alta. Tynnyri putosi yli laidan ja rupesi uppoamaan syvälle meren pohjaan.

"Mikä sä oot?" Huusi matoran kauhuissaan. Ja kauhu vain yltyi järjettömän pitkän, mustan rahin hypätessä kohti venettä, iskien Matoranin paloiksi.

---

Tapahtumapaikalta oli päässyt pakoon jäätävän sininen, saksikätinen, ankeriasmainen rahi. Hän oli siepannut tynnyrin mukaansa.

"Veliseni on varmasti onnellinen kuullessaan ostoksestani... Missä hän onkaan."

Bio-Klaani, Telakka

Bio-Klaanin Laivaston voitokas päälikkö Tehmut seisoi Telakan kyljestä putkahtavalla parvekkeella ja katseli länteen kohti Klaania ja merta. Laivaston Matoranit toivat paikasta jonne Hydraulinen Vapaus oli tehnyt pakkolaskunsa kärrykaupalla irtotavaraa. Kaikki irronnut raaka-aine tuotiin uusiokäyttöä varten joko Matoranien tai Mahi-vuohien vetämissä kärryissä. Tehmut huokaisi ja katseli kaikkia niitä hajonneita Keetongun leluja. Kahdestatoista taisteluun lähteneestä Lohrakista jäljellä oli viisi ja kestäisi kauan, ennen kuin Laivaston toisiksi suurin ilmalaiva Hydraulinen vapaus saataisiin kuntoon.

Ne kuitenkin olivat jaloa violettia Hunaa kantavan Matoranin mielessä taka-alalla. Laivaston päälikkö yritti miettiä niitä kaikkia hienoja Matoraneja, jotka olivat saaneet surmansa tässä sodassa. Vielä pari päivää sitten he olivat puhdistaneet putkia ja öljynneet koneita. Nyt heidän ääntään ei koskaan kuuluisi. Kuolema ja menetys olivat liian suuria asioita Tehmutin käsitettäväksi, mutta hän teki parhaansa. Ymmärtääkseen. Kaatuneiden kunniaksi.


Parvekkeen ovi aukesi. Ovesta astui Ämtur ja tämän jäljessä suuri nelijalkainen rahi, joka kantoi päänsä päällä teetarjotinta, jossa oli kolme kuppia. Tapiiri laski aterimet parvekkeella olevalle puutarhapöydälle, nousi kahdelle jalalle nojaten paksuilla eturaajoilla pöytään ja alkoi juoda höyryävää juomaa kärsällään. Ämtur ojensi johtajalleen tämän mielikuvituksellisen muotoisin teekupin.

”Voittomme kunniaksi,” Mustaa Akakua kantava Matoran sanoi juhlallisesti.

”En ole oikein juhlatuulella. Me voitimme, niin... Mutta se ei tuo heitä takaisin.”

”Jos olisimme hävinneet, vielä useampi olisi vainaa. Juhlikaamme niiden kunniaksi, jotka antoivat kaikkensa muiden puolesta. He onnistuivat, Tehmut, ja nukkuvat nyt rauhassa. Sinä onnistuit. Sait ne ajettua pois Klaanin linnakkeen yltä tekemästä tuhojaan. Harva tuima Toakaan on pystynyt moiseen.”

”Kiitos”, Tehmut sanoi ja otti kuppinsa. ”En tiedä, Ämtur... Nämä asiat ovat liian suuria meille Matoraneille. Sitä aina toivoo, että Adminit ja Toat hoitavat asiat puolestamme ja me vain kuljetamme tavaraa, rakennamme taloja ja elämme onnellisesti. Niin kai Suuri Henki tarkoitti.”

”Mutta juuri Matoranit hoitivat homman. Edriv teki sen, mihin kukaan Admin tai Toa tai moderaattori ei kyennyt. Hän pelasti Klaanin varmalta tuholta. Hän nosti kansamme korkeampien lajien tasolle. Seuratkaamme hänen esimerkkiään!” Ämtur sanoi, tyhjensi kuppinsa ja laski sen tarjottimelle.

”Tarkoitatko siis, että meidän pitäisi uhrata henkemme suuremman hyvän puolesta?” Tehmut kysyi vakavana.

”En!” Ämtur vastasi hieman kevyemmin. ”Meidän pitää tehdä se, mikä meistä tuntuu oikealta. Sokea uhrautuminen on torakoiden heikkous. Me teemme sen, minkä sydämemme sanoo. Sen, mikä on oikein. Edriv ei pelännyt. Hän on sankari. Mutta hän ei ole ainoa. Kaikki kadonneet pilotit eivät olleet ruumiita! Jotkut vietiin Klaanin lääkintäsiipeen. Meidän kannattaisi mennä katsomaan, miten siellä voidaan. Sitä tulinkin kertomaan.”

”Toivottavasti saamme hyviä uutisia kaiken sodan ja sorron hetkellä”, Tehmut sanoi ja laski kuppinsa. ”Menkäämme siis.”

”Snörf”, Tapiiri kommentoi. Kolmikko jätti parvekkeen ja lähti kävelemään kohti Klaanin linnoitusta, jossa väsymättömät Matoranit tekivät talkootöitä paremman Klaanin puolesta.

[spoil]Jee jeesustelu[/spoil]

Bio-Klaani



Aamu alkoi hiljalleen sarastaa ja valo rupesi jälleen tulvimaan asuntoloiden sisään. Gukko-linnut rääkyivät Klaanin yllä ja aamuvirkut alkoivat jo nousta ylös. Tiluksilla näkyikin jo ensimmäisiä Matoraneja juomassa aamukahvejaan. Rakennustyömiehet istuivat väsyneenää ympäri muureja. Nämä olivat jääneet töihin koko yöksi ja nyt muutamat hyväntahtoiset kantoivat työmiehille ruokaa ja juomaa, palkkioksi ahkerasta työstä.

Killjoyn huoneessa tunnelma oli unelias. Harmaa Pimeyden Metsästäjä makasi selällään sängyllä, auringonsäteiden heijastuessa tämän kypärästä, luoden säkenöiviä valopilkkuja ympäri huonetta. Hahmo makasi täysin liikkumattomana, toisin kuin tämän toveri, joka makasi vääntyneen näköisessä asennossa lattialla, ainoastaan pään levätessä sängyn reunaan. Veden Toan silmät alkoivat värähdellä huoneen valon vähitellen kirkastuessa. Toa siirsi kätensä silmiensä eteen ja mumisi. Vähitellen tämä kuitenkin alkoi väkisin heräämään ja lopulta Toan silmät rävähtivät kokonaan auki.

Ruki väänsi itsensä istuma-asentoon ja vilkaisi haukotellen olkansa yli sängylle, jossa Killjoy edelleen makasi. Ruki hieroi silmiään, katseli hetken nousevaa aurinkoa ja nousi sitten seisomaan, venytellen makeasti. ”Hoi Joy, herää. Nyt on aamu.” Ruki keskeytti venyttelynsä ja jäi tuijottamaan Killjoyn reagoimatonta ruumista. ”Hoi! Herätys! Aamu!”, Ruki huomautti nyt jo kovaan ääneen. Hetken aikaa odotettuaan Ruki kuitenkin totesi, ettei Joy reagoinut edelleenkään mihinkään. Sininen Toa huokaisi syvään ja käveli Joyn sängylle. Ruki sulki kätensä nyrkkiin ja koputti Killjoyn kypärää. ”Hoi unikeko! Herää! Miten monesti minun täytyy vielä se kertoa?”

Sillä sekunnilla kun Rukin nyrkki osui Killjoyn kypärään, alkoivat sähköimpulssit Joyn kehossa hurjaan viestintään, jonka seurauksena tämän ruumis nousi välittömästi istuma-asentoon. Joyn kypärä kailotti kovaäänisesti sanoja: ”Hälytys, tuntematonta liikettä havaittu, aktivoidaan asejärjestpzzzzzzzt... asejärjestelmiin ei saatu yhteyttä... yritetään uudelleeen... uudelleen... uudelleen...”

Virta täytti vähitellen Killjoyn kehon ja muutamien sekuntien päästä hän alkoi saamaan tajuntaansa kasaan. Aamun ensimmäiseksi havainnoksi Killjoy totesi Rukin, joka makasi selälleen maassa silmät sepposen selällään. ”Mmmmitä sinä teet? Säikäytit minut puolikuoliaaksi pomppaamalla noin. Mikset sinä herännyt?”

Killjoy odotti hetken ja antoi virran kulkeutua koko hänen kehoonsa. Hän katsoi sormiaan ja testasi niiden liikkuvuutta ja todetessaan niiden toimivan jo normaalisti, hän kumartui ja jäi katsomaan lattialla nyt risti-istunnsassa oleilevaa Toaa. ”Aaah, anteeksi... olin kovin ajatellut herääväni vasta hieman myöhemmin. Äläkä välitä tuosta mekanismista, sen tarkoitus on pitää tunkeilijat loitolla, jos nukahdan taistelukentälle.”

Ruki tuijotti Joyta suu ammollaan, samalla kun Metsästäjä kampesi itsensä ylös sängystä. ”...nukahdat taistelukentälle? Mit... miksi?” Killjoy tarttui päähänsä ja väänsi sitä sivuille kunnes se rasahti. Pienen niveltarkistuksen tehtyään Joy kopautti rintaansaja päästi sen jälkeen pienen sähkönkipinän sormistaan. ”Virtaa. Toisin kuin teillä sydämellisillä olennoilla, minun kehoni toimii virralla. Keinotekoinen, epävarma tapa elää, kyllä. En voi koskaan täysin ennustaa milloin sen senhetkinen käyttövirta kuluu loppuun. Toa-kivi sisälläni luo minulle sitä lisää ainoastaan kun nukun. Tämän takia minulle saattaa käydä onnettomuus, jossa kehoni sammuu kesken taistelun.”

Ruki meni sanattomaksi saamastaan vastauksesta ja tyytyi vain nyökkäämään hieman nolostuneena. ”Kehosi, miltä se tuntuu? Onko kipu kadonnut?” Killjoy hätkähti, hän ei ollut ajatellut koko asiaa, mutta nyt kun hän ajatteli, hän tajusi kivun kaikonneen. Hän testasi raajojaan uudelleen, hyppäsi ilmaan muutaman kerran ja venytteli lihaksiaan. ”...se on miltei poissa.” Ruki hymyili leveästi: ”Ah, se siis toimii. Parantava vesi. Se vie kivun pois ja hitaasti parantaa vammoja. Onnistuin pitämään hoitoa yllä mukavat viisi tuntia, ennen kuin väsyin liikaa ja jouduin lopettamaan. Luulen, että pari yötä lisää ja olet taas kunnossa. Nyt sinun pitäisi kuitenkin olla kunnossa liikkumaan.” Killjoy katsoi kehoaan ja yllättäen kumarsi syvään. ”Kiitän valtavasti tästä vaivannäöstä, toivon kuitenkin, että ymmärrät, ettei sinun tarvitse tehdä tät-”

”Killjoy, sinun ei tarvitse kiittää.” Rukin keskeytettyä Killjoyn puhe, oli Metsästäjä istahtanut takaisin sängylleen. Kaksikko tuijotti nyt hetken toisiaan, kunnes Ruki yskäisi kevyesti ja asteli Joyn ovelle. ”Niin tuota, jos minä palaan taas illalla.” Killjoy nyökkäsi ja katseli Rukin hitaasti astelevan ovesta ulos. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleenkään, mutta Ruki oli hänelle paljon mukavampi, mitä hän olisi itse kenties ansainnut.

Joyn mieleen palasivat edellisillan tapahtumat ja hänen oivalluksensa Rukin päänmäärästä. Hän ei haluaisi kouluttaa taistelijoita, tämä maailma sisälsi niitä jo liikaa. Mutta toisaalta, Ruki oli auttanut häntä, hänen pitäisi maksaa jotenkin takaisin. Joy tunnusteli karheita jalkojaan ja totesi tarvitsevansa rakettitöppösensä takaisin. Hän lähti määrätetoisesti kävelemään kohti Admin-tornia, tietäen Creedyn puuhastelevan jossain siellä. Joyn ei kuitenkaan tarvinnut lähteä kotioveltaan kovinkaan kauan, kun Matoran ja Vahki saapuvat tätä käytävällä vastaan.

”Hei hei hei, sinähän et saisi vielä liikkua!” Creedy huuteli välittömästi, nähdessään Killjoyn tulevan tätä vastaan. Killjoy murahti tilanteen olevan jo parempi ja kiinnittikin huomionsa Creedyn perässä tulevaan kyyryssä laahustavaan Vahkiin. Lähempi tarkastelu osoitti Sarajin valtavan painolastin alla, selässään metallinen pinkki haarniska. Creedy hoputti Sarajia ja virnisti Killjoylle: ”Se puku on valmis, mitäs jos mennään vähän tutustumaan?”

Hetkeä myöhemmin, jälleen Killjoyn huoneessa

Vaaleanpunaisella pohjavärillä maalattu haarniska lepäsi nyt Killjoyn edessä lattialla, samalla kun koville joutunut Saraji lepuutti selkäänsä Joyn sängyllä. Killjoy tuijotti tätä uutta, rakenteeltaan hyvin tuttua pukua. Hän huomasi päällepäin muutamia muutoksia, mutta hänen silmäänsä pisti vain puvun pinkki väri.

”Miksi se on pinkki?”

Creedy oli kuin ei olisi kuullutkaan Killjoyn lausetta ja alkoi innoissaan selittämään puvun ominaisuuksia. ”Okei, ensiksi pääpiirteet. Puvun panssarointi on himpun verran kevyempi normaaliin nähden, joten sinun täytyy kompensoida pienempää kestävyyttä nopeudella, se tuskin tulee olemaan ongelma, koska nämä uudet nivelet auttavat asiaa varmasti paljon.”

”Miksi se on pinkki?”

”Lisäksi, onnistuin säilyttämään vanhan Glide-pukusi siivekkeet, joten voit säästää rakettimoottoridesi toiminta-aikaa reilusti. Puvun pienempi koko tosin valitettavasti tarkoittaa sitä, että olkapäidesi ohjuspattereihin mahtuu enää vain neljä kärkeä per patteri, johtuen puvun pienemmistä ammustiloista.”

”Miksi helkutissa se on pinkki?”

”Sitten, tulee ominaisuus, josta on paljon hyötyä, mutta myös haittaa. Onnistuin voimistamaan elementalivoimasi materialisointigeneraattoria, joten rannekiväärisi panosten läpäisevyys paranee huomattavasti ja sen pitäisi nyt vihdoin tehdä kunnollista vahinkoakin vihollisten panssareihin. Tässä on nyt vain se varjopuoli, että se ei jätä elementäälienergiaa lainkaan enään itsesi käyttöön... joten sinun ei auta kuin luottaa aseistukseesi.”

”NYT HELKUTTI SOIKOON MIKSI SE ON PINKKI?” Creedy keskeytti yli-innokkaan puheensa puvun ominaisuuksista Killjoyn karjaisuun ja hätkähti askeleen taaksepäin. ”Oh, tosiaan. Anteeksi. Katsos, ainoa panssarimaali mitä oli tarjolla oli... noh pinkki. Loput ovat siellä kellarissasi puvun vaihtokoneen sisällä. En voinut muutakaan.”

Killjoyn silmäluomi väreili, hän ei ikinä käyttäisi tuon väristä pukua. Saraji ilmeisesti huomasi tämän ja huomautti, että Killjoyn pitäisi keskittyä enemmän käytännön puoleen, kuin tyylitietoisuuteen. Killjoy kuitenkin tiesi mitä hänen tulisi tehdä. Pukujen vaihtaminen manuaalisesti oli kivulias ja pitkä prosessi. Vaihtoehtoja jöi vain yksi:

”Me menemme mökilleni ja kaivamme sen laitteen ylös. Saraji, vuokaa meille moottoripyörät, en kuuntele vastalauseita.”
Saraji hautasi kätensä kasvoihinsa, mutta tietäen, että Killjoy ei muuttaisi mieltään, hän nousi ylös ja ryhtyi johtamaan joukkoja käytäville. ”Noh, viimeisestä ajelusta taitaakin olla aikaa.”

Bio-Klaanin kyläalueet, eilen

"...kuule, tiedän että olet siellä jossain", Make puhisi itsekseen maassa. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hänen viimeisetkin voimansa alkoivat hiipua. "JA tiedän että kuulet minut. En olisi uskonut sanovani tätä, mutta minä todella, todella tarvitsen sinua. Ja tiedän, ettei minun tilani sinua juuri hetkauta, mutta jos minä menen, menet sinäkin." Maken koko lihaksisti veltostui. Se ei kuitenkaan ollut ainoa inhottava asia sillä hetkellä. "Kiltti..." Maken silmät ummistuivat suorastaan väkisin. Ilmeisesti tuli lähdön aika...

Räjähdyksen synnytämä hornankattila nieli lopulta loputkin puisesta pikku rakennelmasta. Perustusten pettäessä suuri asutustalo kaatui maahan korttitalomaisesti. Tyylikkäitä kipinäsuihkuja purkautui sinne tänne. Make makasi tuhon keskellä.

Pian moderaattorin oranssina hehkuva silmä avautui. Tämän sormet pureutuivat tiukasti kovaan maahan puolirahin ponnistaessa hitaasti ylös. Se onnistui lopulta saamaan takaraajansa tukevaan asentoon. Ympäristön tulimassat suorastaan imeytyivät hahmon iholle. Guartsun reaktiolta sokerin loppumiseen kuulostava karjaisu peitti taivaan.

Nasorakpommikone 27:n ohjaamo

"Mitä hemmettiä?" Nazorakpilotti katseli juuri pommittamaansa aluetta silmät suurina.

Bio-Klaani, pommituksen jälkeinen päivä

Make havahtui. Hän huomasi makaavansa valkoiseksi värjätyssä huoneessa. Pehmeät, mukavantuntuiset petivaatteet sulkivat hänet syleilyynsä. Make yritti nousta pystyyn. Hän kuitenkin sai huomata, ettei hänellä ollut energiaa. Onneksi tämä huone oli hänelle hyvinkin tuttu. Ga-Matoran käveli Maken luo.
"Kas, olet hereillä."
"Vuoden havainto", Make tokaisi.
"Sinä se olet sitten uppiniskainen. Henkihieverissä päätit juosta metri kaupalla. Ja raahaamaan sen kuusiraajaisen sontiaisen mukanasi."
Siinä samassa maken mukava tunne katosi. Hän siirsi katseensa takaisin suoraan katon loisteputkivaloon. Matoran katsoi häntä ihmettelevästi.
"...mahdatko muistaa mitään?"
Make oli hetken vaiti. "...en", hän vastasi vaimeasti.
Hoitaja taputti häntä olkapäälle. "Lepäähän nyt. Palaan myöhemmin analyysin kanssa."
Pian Matoran oli poistunut huoneesta.

Maken tunnetila täyttyi epämiellyttävyydestä. Hämäriä muistikuvia tunki hänen silmiinsä.
Kaikki se tuho. Tuska. Hävitys. Hetken Makesta tuntui, kuin hän olisi nauttinut siitä. Kuin hän olisi suorastaan halunnut palavasti jatkaa sitä...
Make pudisti päätään. Hän tekisi niinkuin suloinen hoitaja neuvoi. Hän sulki silmänsä...

Maken mielen sisimmissä osissa

Jos lohikäärmeen suun lihakset olisivat olleet kyllin kehittyneet, se olisi varmaan virnistänyt leveästi...

Blozin mieli

Tulen Toa väisti juuri ja juuri tulleen iskun hirviöltä, joka muistutti Shaldokia, hänen entistä tiimitoveria.

"Shaldok, kuuntele, ei meidän tarvitse taistella", Blozi sanoi.

Olento ei vastannut, vaan jatkoi iskujaan. Blozi huomasi areenalla muutaman kiven, ja heitteli niitä. Hän tarvitsisi idean. Kuinka hän voisi voittaa ystävänsä, joka aikoi tappaa hänet?

Olento ei piitannut kivistä, vaan käveli Blozia kohti. Blozi otti nuijansa esiin ja lähti hyökkäykseen. Hän väisti Shaldokin kourien iskun ja löi sitten nuijalla tätä vatsaan. Samassa, hän hyppäsi, otti teränsä esiin ja löi niillä selkään. Selässä oli piikkejä, jotka antoivat sähköiskun Blozin, joka lennätti hänet kauas.

Odotin sinulta parempaa, kuului jostain ääni. Shaldokin huulet eivät liikkuneet. Blozi ampui Tulella olentoa, mutta ei saanut aikaiseksi suurta vahinkoa. Hän juoksi Shaldokia kohti, hyppäsi oikeassa kohtaa. Hän otti Zamor-plasmakanuunansa esiin ja ampui Shaldokia. Tämä riitti tekemään vahinkoa tarpeeksi, jotta Shaldok kaatuisi. Blozi oli hengästynyt. Hän kävi hakemassa nuijan, mutta silloin tunsi sähköiskun. Hän lensi n. 5 metriä taaksepäin ja osui katsomoon.

"Vai on täällä katsomokin?" Blozi ajatteli. "Onneksi niissä ei ollut ketään."

Olento käveli Tulen Toaa kohti. Blozi sillon kiipesi ylöspäin katsomoa ja ponnisti seinästä. Hän tippui alaspäin, otti Zamor-plasmakanuunansa esiin ja ampui. Shaldokiin osuivat n. puolet ammuksista. Blozi ajatteli koko ajan, miten voittaisi tuon. Se oli hänen tiimitoverinsa, entinen Maan Toa, joka oli ollut häntä vahvempi jo silloin ja parempi taistelija. Nyt tuo oli mutatisoitunut hirviöksi, jolla oli suuret voimat ja yllättävä nopeus. Olento ei puhunut ollenkaan ja Blozi tiesi, ettei sen iskut olleet parhaimpia, mihin Shaldok pystyi. Hän otti teränsä ja liukui Shaldokin jalkojen juuresta hyppäsi ja löi olentoa päähän terillään. Olento huusi, mutta huitaisi Tulen Toan pois niskastaan. Blozi lensi jälleen, ja osui areenan luoteisosaan.

Hän nousi, ja ampui Tulta aseistaan. Hän tarvitsisi suunnitelman ja pian.

Bio-Klaani

Matoro käveli rauhallisesti aamuisen Klaanin käytävillä. Hän pähkäili, kenet nappaisi mukaan kuudenneksi. Lisäksi hänen pitäisi tänään käydä katsomassa, joko Kapura olisi saanut hänelle uuden miekan.

Siispä Jään Toa päätti mennä ensin tapaamaan Kapuraa, jos hän vaikka lähtisi mukaan Nimdansaattotehtävälle.
Klaanin iänikuiset vaaleanharmaasta kivestä kaiverretut kierreportaat alkoivat pikku hiljaa tympiä. Matoro kirosi sitä nazorakia, jonka pommi oli tuhonnut hissiin menevät sähköjohdot.

Aivan liian monen portaan jälkeen Matoro koputti huoneen numero 338 oveen. Kapura avasi ja Jään Toa tuli lyhyesti tervehtien sisään.
"Tota, kaksi asiaa", Matoro aloitti.
"Mennään istumaan", Kapura sanoi väliin. Pian kaksi Toaa istuivat Kapuran huoneiston takkatulen loisteessa.
"Niin, siis. Ensin. Onko miekkani valmis?" Matoro aloitti.
"Ei ole. Myöskään harppuunan osat eivät ole valmiit. Nyt minulla on ollut paljon töitä", Tulen Toa selitti. Klaanin taitavimpana seppänä hän sai hoidettavakseen Laivaston aluksien monimutkaisimmat osat ynnä muut.
"... okei. Sinä tuskin pääset tulemaan eräälle tehtävälle, liittyen Nimdaan?"
Kapura mietti hetken.
"Ei, en pääse", Kapura vastasi lyhyesti. "En välitä pätkääkään Nimdasta"
Matoro jätti kysymättä Kapuran oudosta mielenmuutoksesta. Hänhän oli ollut vain vajaa kuukausi sitten hakemassa Nimdaa Metsästäjien käsistä Xialta.
"Mutta minulla on sinulle yksi asia", Kapura jatkoi. "Runo. Nukeista."

Matoro ei voinut peittää hämmästystään. Miten Kapura tiesi asiasta?
Välittömästi tämän ajatuksen jälkeen Matoron mieleen palasi häilyviä kuvia: verellä kirjoitettu runo, Taripin luuranko, Kezenin elävä ruumis, valkoinen nukke, patsas, vettä...

"Nuk-" Matoro sopersi. "Miks- mit- Miten sinä tiedät?"
"Sanotaanko, että pikkulinnut visersivät, että näit runon. Haluan tietää, mitä siinä runossa sanottiin", Kapura kysyi rennosti.

Matoro yritti tasata ajatuksensa. Yhtäkkiä niin luotettavan ja ystävällisen oloinen Toa vaikutti pelottavalta.

"Saat sen... joku päivä. Nyt minulla on muuta", Matoro yritti siirtää ajatuksensa pois Temppelin tapahtumista. "Mutta niin joo, harppuunani ei siis valmistu ajoissa. Mitä jos... voisitko tehdä jokaista osaa neljä kappaletta?"
"Mitä meinaat?"
"Tee osat neljään harppuunaan"
"Okei, eiköhän se onnistu", keskustelu sujui taas aivan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.

Noin viidentoista minuutin kuluttua Matoro oli taas Klaanin käytävillä. Hän halusi jotakin tekemistä, joka peittäisi ajatukset Nukeista. Hän ei halunnut ajatella niitä.

Hyvin pian Matoro huomasi myös Killjoyn ja hänen seurueensa kävelevän käytävällä. Matoro otti pari juoksuaskelta.

"Hei, Joy", Matoro huudahti, puoliksi tervehtien, puoliksi kiinnittäen Killjoyn huomion.
Killjoy nykäisi edellä juoksevaa Sarajia olkapäästä, saaden tämän pysähtymään. Joy käski muita odottamaan, samalla kun hän itse asteli takavasemmalta tulleen Matoron luokse.

"Onko sinulla hetki aikaa?" Matoro kysyi, mennen suoraan asiaan.
Joy vilkaisi sivummalle jääneitä tovereitaan, nyökkäsi näille ja kääntyi sitten takaisin Matoron puoleen. "Riippuu, kerro asiasi."
"No siis. Klaania pyydetään apuun yhden Nimdan sirun turvallisessa saattamisessa Klaaniin. Luulen, että tehtävä alkanee tässä parin päivän sisään. Mitäs sanot?"

Killjoy ei voinut olla peittämättä hämmästyneisyyttään. "Siru? Tänne? Miten te oikein järjestitte tämän?"
"Rehellisesti sanottuna minä en tiedä. Tänne saapui eilenn aamulla eräs Ath-munkki, joka kertoi, että he haluavat siirtää yhden sirun Klaaniin. Sain vain tehtäväksi kerätä joukon klaanilaisia suojamaan kuljetusta."

Joy katseli ympärilleen ja varmisti ettei lähettyvillä ollut ulkopuolisia. Tämän jälkeen hän madalsi ääntään, haluten pitää keskustelun mahdollisimman huomaamattomana. "Kuulostaa liian epäilyttävältä. Minkä takia he yhtäkkiä ilmestyvät paikalle tarjoten sirua... en pidä ideasta en yhtään... ja siksi voisin hieman perehtyä asiaan."
"... mitä tarkoitat?" Matoro kysyi, myös hieman matalemmalla äänellä.

"En ole aivan varma. Koko tuo tarjous vain haiskahtaa ja pahasti. Aivan liian hyväntahtoista, aivan merkilliseen aikaan. Minä lähden mukaan. Jos valmistaudumme hyvin ja olemme varuillamme, voimme ehkä saada selville jotain ennen kuin vahinko ehtii tapahtua", Killjoy murahti. Hän alkoi kuitenkin havaitsemaan levottomuutta takanaan. Hän näytti pienellä sormiliikkeellä, että hänellä menee vielä pieni hetki.

"Hmmm... selvä. Nyt kun sanot, se matoran alkaa vaikuttaa hieman epäilyttävältä. Mutta joo, informoin varmaan lisää kun saan tietää lisää. En tiedä vielä koska meidän on määrä lähteä, joten tavoitanko sinut Klaanista lähipäivinä?"
Killjoy nyökkäsi. "Lähden käymään mökilläni, toivon voivani pelastaa sieltä jotakin. Palaan iltahämärissä, löydät minut huoneestani jos asiaa tulee." Tämän sanottuaan Joy kääntyi takaisin Sarajin ja Creedyn luokse, viittoillen näille matkan jatkumisesta. "Ai niin", Killjoy muisti viime hetkellä, "Maksa se televisio."
"..." Matoro ei vaivautunut vastaamaan. Hän lähti takaisin päin, kohti Klaanin aulaa ja Sadjen väliaikaista huonetta kertoakseen, että sai tiimin kokoon.

[spoil]Tein vuoropuhelun Joyn kanssa.[/spoil]

Bio-Klaani
Troopperi istuskeli puisessa tuolissa huoneensa nurkassa, ja veti esiin miekkansa. Hän katsoi sitä hetken. Se oli pitkä, teräksestä taottu kahden käden miekka, jonka väistintä koristivat pronssiset, monimutkaiset kuviot. Hän veti esiin hiomavälineet, ja alkoi teroittaa sitä. Aamu sarasti idässä, ja ensimmäiset valonsäteet tunkeutuivat Troopperin ikkunasta vaaleiden verhojen läpi huoneeseen. Eilen oli Matoro pyytänyt hänet tehtävälle, ja tänä aamuna heidän tuli tavata ja keskustella asiasta tarkemmin. Miekan terä teroittui pikku hiljaa. Terässä oli monia naarmuja, tämä ase oli palvellut Troopperia pitkään, hän muisti kun hän takoi sitä. Sillä Troopperi oli aikanaan ollut seppä, tavallinen Ta-Koron lähellä, palaneen metsän reunoilla asunut työläinen. Hän oli monia aseita takonut, mutta tämä oli ehdottomasti hänen suurin mestariteoksensa. Miekan kahvassa välkehti kirkkaasti pronssi, se ei ollut tummunut ajan myötä. Ajatuksiinsa uppoutunut Troopperi säikähti, kun hänen oveensa koputettiin.

"Hyvää huomenta." Oven takana oli kuriiri. Hänellä oli painava paketti kädessään.

"Tämä tuli aamulla pajalta, se oli määrä tuoda tänne."

Troopperi kiitti, ja otti paketin. Siinä oli Klaanin asepajojen sinetti, kaksi miekkaa ristissä Nöpön kuvan alla. Hän avasi paketin. Se sisälsi useita teräksisiä, punaisilla gukonsulilla sulitettuja vasamia hänen varsijouseensa. Troopperi asteli takaisin pienelle työpajalleen, ja jatkoi valmisteluja. Pian hän oli valmistautunut alustavasti matkalle.

Bio-Klaani, Blozin mieli

Blozi lensi katsomoon viidettä kertaa. Hän oli vahingoittunut pahasti. Hänen vasen kätensä vuosi koko ajan verta, eikä hän pystynyt enää juoksemaan. Vartalossa oli lommoja ja hänen oikea silmänsä oli paisunut. Hänen vastustajansa, Shaldok, ei ollut vahingoittunut juuri yhtään. Se teki tästä hommasta juuri vaikean. Blozin vartalossa oli viiltoja, joista vuoti verta. Shaldokilla näytti olevan todella terävät kynnet. Hän ampui räjähtävän ammuksen katsomoon, n. metrin päähän Blozista. Tulen Toa lensi suoraa olentoa kohti, joka sitten oikealla hetkellä, löi hänet takaisin katsomoon. Blozi tosin lensi tällä kertaa katsomon läpi. Hänestä tuntui, että selkä murtui juuri. Hän nousi jälleen ja mietti mitä tehdä. Joka kerta, kun hän oli onnistunut vahingoittamaan tuota, oli häneen sattunut takaisin 50 kertaa kovemmin.

Hän nousi ja katsoi Shaldokia. Tuo olento, tuo hirviö oli joskus ollut hänen paras ystävänsä. Monet vuodet, olivat he olleet kaveruksia, jotka olivat kohdanneet ties mitä. Nyt hänen pitäisi taistella tuota vastaan.

Miksen voi herätä? Blozi ajatteli. Hän oli yrittänyt monta kertaa, mutta ei onnistunut. Hänestä tuntui, että jokin tai joku piti häntä vankina omassa unessaan.

Oletpas heikko. Heikko... heikko.... heik.... koo....

Tuo ääni kuului joka puolelta.

"Lopeta!" Blozi huusi. Ääntä ei enää kuulunut. Hän huomasi makaavansa. Sängyllään. Hänen selkäänsä särki. Ja silloin. Hän huomasi, että hänellä oli ne samat vammat, täsmälleen samoissa paikoissa, kuin hänen unessa.

"Mitä ihmettä?" Blozi ajatteli. Hän nousi ja huomasi kivun kaksinkertaistuneen. Hän käveli hitaasti. Ja silloin hän tiesi, minne mennä.

Verstas

Blozi avasi Verstaan oven. Hän tiesi mitä hänen piti tehdä. Hänen vanha haarniskansa ei olisi kestänyt enää yhtään iskua. Hän päätti rakentaa v2 haarniskastaan. Avattuaan oven, huomasi hän varjoissa jonkun olennon. Hän oli liian lihaksikas ollakseen Matoran ja liian lyhyt ollakseen Toa. Hänen oranssit silmät olivat pelottavat. Hän näytti kantavan Komauta.

"Mitä teet Verstaassa?" se kysyi, vaimealla äänellä.

"Rakennan paremman version haarniskastani. Tarvitsen uuden", Blozi vastasi.

"Sitten voin auttaa", olento sanoi. "Minulla on vanha haarniska tuolla. Voimme korjata sen ja paranella sitä. Ja näytät tarvitsevan aseita."

Blozi hymyili ja ajatteli, että tapahtuipa hänelle jotain hyvääkin.

"Käydäänpä sitten töihin", Tulen Toa sanoi ja otti jakoavaimen.

Veljeskunnan linnake

Peelo katseli ympärilleen. Veljeskuntalainen, vihreähkö matoran oli johdattanut heidät kapeaa tunnelia pitkin huoneeseen, jota valaisi muutama soihtu. Kummallista siinä oli se, että soihdut näyttivät lahonneen, ja tuntui kuin ne olsiivat olleet siinä vuosisatoja. Silti ne jotenkin onnistuivat vielä palamaan harvinaisen kirkkaasti. Huonetta koristi pari tuolia ja muutama pöytä, joiden päälle oli levitetty papereita, joihin oli rustattu jotain.

Peelo kääntyi katsomaan KooBeeta suhteellisen kiinnostuneen näköisesti. Häntä nauratti, mutta samalla ihmetytti KooBeen käytös, jolloin hän käänsi katseensa Gekkoon. Gekko näytti erittäin turhautuneelta KooBeehen, ja vaikutti erittäin mietteliäältä. Peelo oli jo kysymässä vaivasiko häntä jokin, mutta sama vihreähkö matoran avasi huoneen päässä sijaitsevän pölyisen oven, ja huikkasi joukkiolle "Alkakaa tulla, ei tässä ole koko iltaa aikaa ihmetellä". Peelo katsahti taakseen käytävälle, josta he saapuivat huoneeseen. Muut olivat jo ovella, kunnes Gekko kääntyi katsomaan taakseen, ja älähti "Tule jo".

Peelo säpsähti hieman, ja kaivoi vyöltään esiin radiopuhelimen. Hän heitti sen Gekolle, ja Gekko nappasi sen ilmasta refleksinomaisesti. "Mitä minä tällä?" hän kysyi, johon Peelo vastasi nopeasti "Menen ulos vartioon. On parempi jos joku vahtii ettei niitä torakan pirulaisia änkeä niskaamme". Gekko nyökkäsi, ja oli jo sulkemassa oven, kunnes hän tokaisi "Sinä sitten tulet ehjänä takaisin". Gekko riuhtaisi oven kiinni, ikään kuin yrittäen saada sitä tiukemmin kiinni.

Peelo lähti astelemaan käytävää pitkin takaisin.


Veljeskunnan Linnakkeen salaoven lähettyvillä

Peelo pukkasi luukun olkapäällään auki, ja hypähti ylös. Hän tarkisti ettei lähistöllä ollut ketään, sulki luukun, ja peitti sen oksilla ja lehdillä. Tämän jälkeen hän katsahti ympärilleen, ja huomasi puun, jota pitkin näytti helpolta kiivetä. Hän asteli sen luokse, tarrautui alimpiin oksiin kiinni, ja alkoi kiivetä puun runkoa ylös. Hän saapui oksiston luo, ja istahti siihen. Hän poimi kiväärinsä selästään, asetti siihen 12 ammuksen lippaan, ja laittoi piipun päähän pitkähkön äänenvaimentimen, saaden aseen näyttämään entistä pidemmältä. "Nyt eivät kuule mitään muuta kuin ystäviensä tuskistelut... jos ehtivät", hän mietti itsekseen, ja syystä. Kivääri oli kuin jousipyssy, ja ammuttaessakin kuului vain pieni napahdus, jonka äänenvaimennin kadotti täysin. Kiväärin pitkähköön kylkeen oli maalattu tuulenpuuska, jonka päässä oli virnuileva pääkallo, ja tuulenpuuskan kuvan alle oli kirjoitettu pienellä, mutta tyylitellyllä tekstillä "kuoleman puhallus".

Peelo asetti kiväärin olalleen, ja katsoi öistä taivasta. Sade peitti kirkkaana hohtavat tähdet, mutta pilvenreunojen välistä pilkisti kirkkaana hahkuva tähti sieltä täältä. Mietteliäänä hän katsahti alas, tarkistaen näkyykö ketään. Ainoa mitä hän näki, oli tiheää viidakkokasvustoa, jonka seassa hän havaitsi kuolleen rahin. Rahia hän ei tunnistanut, mutta hän oli varma että se oli kuollut kohtaamisesta Nazorakien kanssa.



Peelo sääli tätä rahia. Se oli pieni, ja näytti puolustuskyvyttömältä. Nazorakit ovat julmia, eivätkä selvästikänä anna kellekään, tai millekään armoa. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, ja katseli syvästi miettien tähtiä, jotka näkyivät pilvien alla siellä täällä. Häntä näkymä muistutti siitä kuinka pahuus ja kuolema on peittänyt tämän maailman, mutta kaiken sen pahuuden seassa piili toivo. Toivo selviytymisestä, ja paremmasta maailmasta. Sade vain yltyi, ja piiskasi Peelon kasvoja, ikään kuin pilkaten tätä.

Hänen ajatuksensa siirtyivät toisaalle. Klaaniin, ja sen asukkeihin. Hän oli ollut Klaanissa pitkään, muttei ikinä käynyt edes tervehtimässä. Hädin tuskin hän tunsi ketään kunnolla, ja tässä hän silti oli, tärkeällä tehtävällä Klaanin toimesta. Hän luotti klaanilaisiin. Mutta luottivatko he häneen.

Siinä samassa pieni oksa napsahti poikki samaisesta puusta hänen vierestään. Peelo säpsähti, ja oli jo valmiina iskemään mahdollista vihollista kasvoihin. Mutta ei, se oli vain oksa.

Peelo katsahti taas alas, mutta tällä kertaa, siellä oli viiden Nazorakin partio. Peelo siirsi muutaman lehtien peittämän oksan päälleen, piilottaen itsensä, ja kaivoi esiin radiopuhelimen.

"Gekko. Meillä on vieraita."

Uroijegen


Vesi loiskahti.

Tiikeli kalasti rantakalliolla vain muutama Fikou seuranaan. Hän oli onkinut jo useita, mutta ei malttanut poistua milloin minkäkin syyn takia. Kalojaa hän olisi halunnut saada. Toivoen ja toivoen. tunnit vierivät Tiikelin kalastellessa turhaan. lopulta hän oli aikeissa lähteä.

"Vielä Hetki." hän huokaisi, huomatessaan erään Fikoun käpertyvän hänen lämpimälle hartialleen. Tiikeli painoi hienoa musiikkia soimaan uudella Kohliipallollaan, johon oli asennettu MP3, räjähteitä ja valokiviä.



Silloin koukkuun tarttui jotain suurta.

Tiikeli yritti katsoa kasvillisuudesta likaantuneen veden läpi, mutta ei pystynyt hahmottamaan, mikä onkeen tarttui.

Fikout alkoivat käydä levottomiksi. Ne alkoivat perääntyä takaisin synkän metsän suojaan, mutta silloin vesi alkoi kuplia. Tiikelin uteliaisuus alkoi käydä sietokyvyn yläpuolella.

"Haha, Lulz..." hän huusi kuplivalle vedelle ja poimi hetken mielijohteesta maasta Kohliipallonsa joka oli varustettu MP3-soittimella, räjähteillä ja valokivillä, jonka heitti keskelle kuplia tietäen, että tulisi joskus vielä katumaan tekoaan. Saalis olisi tärkeämpi kuin mikään omistamansa soitin.

Kuplat alkoivat hävitä, jo eikä musiikin lisäksi kuulunut mitään. Olihan kyseessä sentään "Explodes With Music"- malli. Silloin Tiikeli uskoi kolkanneensa vonkaleen. "Tämä Voi Periaatteessa Olla Näin Helppoa, Olen Tyhmempiäkin Fisuja Nähnyt Mutta Silti Jotenkin Epäilyttää..."

Vedestä hyökkäsi nopeasti järkyttävän pitkä rahi, joka sieppasi säikähtäneen Tiikelin mukaansa veteen. Hän kuitenkin toipui nopeasti ja valmistautui puraisemaan pienehköillä ja tylpillä hampaillaan, jotka kuitenkin olivat kiinni vahvassa leuassa. Hän osui silmään. Niin kauheaa makua ei voisi sanoin kuvailla.

Rahi alkoi kiljumaan, eikä kivuistaan ymmärtänyt Tiikeli ehtineen uida takaisin pinnalle. Rahi ei ollut tuntenut kipua vuosiin.

Tiikeli yritti kiivetä liukasta kalliota ylös, mutta hän ei pystynyt siihen. Hänen olisi pakko uida matalalle.

Rahin silmästä vuotanut neste oli saastuttanut laajan alueen, ilman merkkejä tyrehtymisestä. Itse rahi taasen oli alkanut sietää kipua silmässään ja suunnisti puolisokeana kohti Tiikeliä.

Rahi oli omassa elementissään nopea uimari ja näin ollen saavutti Tiikelin hetkessä. Rahi iski nopeasti hännällään Tiikelin päin kalliota, jossa hänen selkänsä painautui terävää kalliota päin.

Tiikelin ilmavarat hupenivat nopeasti hänen yrittäessään paeta. hän alkoi nähdä elämän kulkevan kuvina silmissä ja oli jo luopumassa toivosta.

Kallion raosta tuli öljyä. Tämän huomattuaan Tiikeli muisti hänen mielijohteesta heittämänsä Kohliipallon MP3:lla, pommeilla ja valokivillä, jota ei muistanut sammuttaa. musiikki kuului läheltä, se oli tarttunu rahin vesikilpeen kuulokkeista. Tiikeli yritti kurottautua, mutta ei pystynyt siihen. hän joutuisi päästämään kaiken ilman vapaaksi. ... Ja niin hän teki.

Rahi katsoi ainoalla silmällään tyytyväisenä hidasta kuolemaa, hellittäen otettaan Tiikelistä ja alkoi lähestymään häntä suullaan hitaasti, nauttien hetkestä.

Tiikeli tunsi vapautuvansa Rahin otteesta ja nappasi Kohliipallon MP3:lla, pommeilla ja valokivillä. Hän laittoi eeppisimmän tuntemansa kappaleen soimaan ja valmistautui räjäyttämään vihollisensa.



Hän painoi kielletyn punaisen napin päin terävää kiveä, jolloin hän tunsi ihanaa lämpöä vaimenevassa musiikissa. Tämä lämpö sai Rahin palamaan elävältä, mutta Tiikelistä se tuntui vain ihanalta.

Kunnes lopulta hänen taju himmeni.

Sillä hetkellä Gorserkkeri nimeltä Joumah hyppäsi käpälät edellä veteen pelastaakseen kissaystäväänsä. Ottaessaan Tiikelin kainaloonsa, huomasi hän liekehtivän Rahin ja rupesi naureskelemaan ilkeästi katsellen tapahtumaa silmät kiiluen ja nautiskellen. Hän ei voinut Gorserkkerin luonteelleen yhtään mitään.
Joumahille tulikin pakottava tarve repiä Rahilta ainakin yksi raaja irti, ja onnistui sivussa unohtamaan täysin Tiikelin, vaikka hän oli Joumahin kainalossa.

Joumah kaivoi toisen taistelukynsistään esille ja aloitti repimään palavalta Rahilta toisen käden irti. Nauttien tilanteesta niin paljon kuin Gorsekkeri voisi raajan repimisestä nauttia. Hän oli aikeissa irroittaa toisenkin häden, mutta silloin hän muisti Tiikelin. Joumah alkoi hätääntyä ja ui niin nopeasti kuin pystyi rannalle.

Ranta oli vain muutaman parinkymmenen Bion päässä, mutta sekin matka olisi voinut olla Tiikelille kohtaloksi. Hän oli täysin paniikissa. Hän ei pystynyt ajattelemaan, että Tiikeli saattoi olla jopa kuollut!

Kauniilla, lämpimällä ja hiekkaisella rannalla rankan uinimatkan päässä hän heitti Tiikelin päälle ämpärillisen vettä, mutta se ei toiminut. Sen jälkeen hän heitti Tiikelin päälle ämpärillisen olutta, mutta Vsekään ei toiminut, tästä Joumah alkoi olla erittäin peloissaan.

Tiikeli olisi kuollut. Ei enää olisi olemassa sitä hienoa musiikkimiestä. Hänen viimeinen oljenkortensa täytyisi ottaa käyttöön. Niinpä hän viskasi Tiikeliä päin tynnyrillisellä Stiimpäkki-Huumeetta, josta Tiikeli säpsähti pystyyn.

"OLET ELOSSA!" Joumah huusi onnesta ellipsinä.

"Kiva Tietää Näin Kolmelta Aamuyöstä" Vastasi Tiikeli erittäin sekavalla äänellä. Joumah tiesi ettei Tiikeli olisi seuraavat kaksi kuukautta sekaisin siitä määrästä Stiimpäkkiä. Mutta hän ei jaksanut välittää. Hänelle oli tärkeintä, että Tiikeli oli (fyysisesti) kunnossa.

[spoil]Tiikeli kirjoitti ja oli Tiikelinä Tiikelin paikalla. Kaikki kunnia hänelle.[/spoil]

Bio-Klaani, verstaan ovella
Bloszar oli jättänyt verstaan oven auki, jotta näkisi millaisia osia hän voisi uuteen haarniskaansa pistää. Toa tunsi rakennellessaan jonkun seuraavan häntä. Ehkä se johtui vain oranssisilmäisestä varjoissa liikkuvasta hahmosta.Silloin ulkoa kuului tykin laukaisun tapainen ääni. Allianssi? Bloszar säikähti.

Vartiossa ollut Matoran oli saanut verkkoon jotain mitä oli metsästänyt. Lentävän akvaarion. Täydellisen kulmattoman jatkuvassa muodonmuutoksessa olevan jään tapaisesta kirkkaasta, turkoosista aineesta vamistetun kauniisti sisustetun akvaarion. Akvaarion sisällä oli ankeriasmainen rahi, joka oli kirkas. Niin kirkas ettei sen väriä voinut tunnistaa. Ankerias näytti pitävän kiinnijäämisestä. Se näytti pitävän kaikesta ja kaikista.

"Yay!" kuului hihkaisu suunnasta, jonka voisi sanoa olevan kaikkialla.

"Sinä, uusi Toa olet vastuulla tästä riiviöstä." Matoran sanoi komentavalla, mutta silti arvostavalla äänellä. "Äläkä kerro sille mikrobeista. Muuten se täytyy taas aivopestä."

Bloszar katseli kummissaan outoa rahia ja sen akvaariota. "Mitä mieltä Kepe nyt olisi?"

Isä Athin katedraali
Etelä



Auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamat valkoiset seinät ja lattiat olivat nähneet parempia päiviä. Nämä paremmat päivät olivat olleet todennäköisesti hyvin monia vuosia sitten.
Vuosikymmeniä, vuosisatoja. Isä Ath ei laskenut.

Valtavan temppelirakennuksen muinaiset seinät nousivat korkeuksiin asti. Monia metrejä paksun, karaistumattomalle silmälle tuntemattoman bunkkerimaisen steriilin seinämateriaalin läpi kulki vuosisatojen siihen repimiä halkeamia. Majesteettista katedraalia ympäröivä viidakko työntyi hitaasti mutta varmasti läpi halkeamien, sisälle temppelin pyhyyteen. Munkit eivät edes yrittäneet enää harventaa halkeamista sisään kasvavia köynnöksiä ja satavuotisen paksuja oksia, jotka kylpivät katedraalin kuperasta, muodoltaan silmää muistuttavasta kattoikkunasta sisään huokuvassa auringonvalossa.

Muinaisen kauniista seinistä sisään tunkeutuvat erilaiset ja eriväriset köynnökset ja viidakkokasvit kietoutuivat harmonisesti toisiinsa. Miellyttävästi kukkiva kasvusto vaikutti kurottautuvan hitaasti mutta varmasti joka puolelta temppeliä kohti auringonvalon päälähdettä, Athin kaikkinäkevää silmää.

Taivaansinistä, antiikkista rukoustekstein koristeltua Pakaria kantava munkki marssi läpi valtavan salin pitkin pitkää, sinistä mattoa. Tämä matoran tunnettiin vain Oraakkelina.
Hänellä oli lahja. Toiset kutsuivat sitä Isä Athin siunaukseksi uskolliselle palvelijalleen.
Toisten mielestä se oli Atheonin, Maailmojen Repijän kirous ylimieliselle miehelle.

Oraakkeli itse ei osannut ajatella sitä kumpanakaan. Hän oli ollut kontaktissa ympäröiviin mieliin jo vuosia.
Vuosikymmeniä. Vuosituhansia. Isä Ath ei laskenut.

Oraakkelin lahjan siunaus oli se, että sen kautta oppi ymmärtämään jokaista pientä mieltä. Matoran-munkki oppi hahmottamaan kaikki näkökannat. Hän näki haaveet, unelmat ja tavoitteet ja sen, mitä kukin olisi valmiina tekemään niiden eteen.
Toiset olivat valmiina tekemään enemmän. Paljon enemmän.

Yksittäinen ajatus, toive tai haave olisi tarpeeksi kaatamaan valtakuntia. Yksittäinen ajatus voisi määrittää aikakausia. Ajatuksien pohjalta perustettiin uskontoja.
Ajatuksista aloitettiin sotia.
Vain Mestari näki tämän Oraakkelia paremmin. Vanha nainen ei nähnyt silmillään, mutta hän näki uskollaan. Mieli toimi Pyhän Äidin silminä.
Hän näki sinne, minne Oraakkelinkaan katse ei ylettynyt. Athismin Pyhä Äiti näki katseellaan jopa sellaisiiin pimeyden ja tyhjyyden syvyyksiin, joissa tavallinen mieli palaisi tuhkaksi ja jäisi Atheonin ravinnoksi.

Oraakkelilla oli kiire. Hän tarvitsi Mestarin katsetta.

* * *

Katedraali
Mestarin kammio

Katoltaan puolipallon muotoisen kammion puhdas valkoisuus ei hahmottunut täysin, koska ikkunat oli suljettu eikä trooppista lämpöä hehkuvien kaksoisaurinkojen valo päässyt sisään. Huoneen ovettomasta sisäänmenoaukosta huokui kuitenkin lämmintä valoa.
Oraakkeli astui varovaisesti oviaukkoon ja nuuhkaisi sisältä leijailevaa rukouskynttilöiden ja suitsukkeiden tuoksua. Monenväriset mutta hengitettyinä täysin harmittomat savut täyttivät huoneen ilman niin, että näkeminen vaikeutui.

Huone ei ollut esteettisesti erityisen kaunis, eikä sille ollutkaan tarvetta. Mestariksi ja Pyhäksi Äidiksi kutsuttu matoran-nainen ei ollut nähnyt silmillään moniin vuosiin.
Vuosikymmeniin. Vuosisatoihin. Isä Ath ei laskenut.

Valkoisilla lattioilla makasi muutama punainen tyyny, joita jokaista koristi kultaisella ompeleella ikuistettu Athin silmä. Huoneen ainoa pöytä oli askeettinen ja näytti kuuluvan kirkon sijaan jonkinlaiseen tehtaaseen. Kuusisakarainen kynttilä seisoi pöydällä palaen hitaasti.
Aivan huoneen perällä liekehti takka, jonka edessä lattialla oli suuri punainen rukousmatto. Kultaista muinaisnaamiota kantava Pyhä Äiti istui matolla ristiasennossa ja katse liekeissä.

"Pyhä Äiti", Oraakkeli sanoi arvokkaasti. "Pyydän lupaa astua sisään."

"Lupa myönnetty, Oraakkeli", Mestari sanoi. Täysin hiljaa meditatiivisessa tilassa istunut Ath-uskonnon ylin johtaja vaikutti liikahtavan ensimmäistä kertaa tunteihin.
Oraakkeli kumarsi kevyesti, vaikka Mestari ei tätä elettä näkisikään. Sitten hän astui huoneen oviaukosta sisään. Mestari ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen Oraakkelia kohti, vaan piti katseensa edelleen takan lämpimissä liekeissä.

"Jokin estää näkyni, Mestari", Oraakkeli sanoi huomattavasti hiljaisemmin. "On kuin edessäni olisi jonkinlainen... synkkä pilvi."
Mestari henkäisi rauhallisesti sisään ja ulos.
"Taidan tietää, mitä tarkoitat, Oraakkeli hyvä. Mitä luulisit sen olevan?"

Oraakkeli hymyili hyvin huomaamattomasti.
"En voi kuin arvailla, Mestari. Näkyni ovat olleet hyvin epäselviä jo monen päivän ajan."

"Minulle se on kuin olisin menettämässä näköni, ystäväiseni. Sinulla ei liene siitä kokemuksia. Tarvitset kykyjäsi eri tavalla..."

Oraakkeli otti muutaman varovaisen askelen kohti Pyhää Äitiä.
"Minulla on kyllä arveluksia, Mestarini."

"Ehkä niin, ehkä niin", Mestari vastasi. "Mikä onkaan perimmäinen syysi tulla tapaamaan minua?" hän kysyi keskittyen sielunsa silmällä silti edelleen jonnekin kauemmas. Jonnekin, jossa oli rauhallisempaa.

"Ensiksi ajattelin, että joku vahvempi estää minua näkemästä tarkoitusperiään", Oraakkeli spekuloi varovaisesti. "Te tietäisitte taatusti tällaisesta telepatiasta enemmän, arvon Pyhä Äiti. Pian kuitenkin mieleeni tuli, että ehkä näin jonkun mielessä jotain niin synkkää, että se on pimentänyt näköni useiksi päiviksi."
Oraakkeli antoi Pyhän Äidin maistella tätä mielikuvaa hetken aikaa ennen kuin jatkoi kysymyksellä.
"Voisiko se olla mahdollista, Mestarini?"

"Mikä vain on mahdollista..." Pyhä Äiti luennoi ymmärtäväisellä äänellä, "mieli on mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien pesäke, joka kuhisee ajatuksia siitä, mikä on ja mikä voisi olla. Ehkäpä sinä puhut nyt Punaisesta miehestä?"
Oraakkeli oli hetken hiljaa ymmärrettyään, kenestä Mestari oli puhunut. Hän huokaisi, sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi sisimpäänsä hengittäen syvään.
Kun Oraakkeli avasi silmänsä, ensi töikseen hän pudisti päätään hitaasti.
"En tiedä, Mestari", Oraakkeli myönsi. "Näköni on ollut synkkä sen jälkeen kun yritin katsoa kokouksessa..."
Oraakkeli haki sanoja hetken.
"... Isä Bartaxiin."

Mestari istui edelleen samassa meditoivassa asennossa, mutta ei vastannut sanallakaan.
"Pyhä Äiti, Mestarini", Oraakkeli lausui syvää arvostusta ja yllättävää vakavuutta äänensävyssään. "Aion kysyä jotain, mutta teidän ei ole pakko vastata."

Tämän kuultuaan Ath-uskonnon Pyhä Äiti kääntyi ensimmäistä kertaa Oraakkeliin päin tämän keskustelun aikana. Pian Oraakkeli tuijotti suoraan ajan hampaan syömän muinaisen kultanaamion silmiin, jotka tuijottivat sokeina eteenpäin.
"Tiedättekö te, mistä on kyse?" Oraakkeli kysyi vakavasti. Mestari oli jälleen hetken hiljaa.

"Rehellisesti sanottuna minä en tiedä", Mestari joutui myöntämään ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Oraakkeli kuuli naisen äänestä, kuinka vanha tämä oli. "Enkä ole varma, haluanko tietää. Hänelle on tapahtunut jotain sen jälkeen, kun hänet oletettavasti... tapettiin hänen omalla saarellaan. Minulla on epäilyksiä, mutta en voi todellakaan sanoa mitään varmaa."

Oraakkeli nyökkäsi syvään ymmärtäväisenä.
"Ymmärrän, Mestarini. En voi vaatia enempää. Minulla on kuitenkin vielä yksi pyyntö."
Mestari näytti yllättyneeltä, mutta viittoi Oraakkelia jatkamaan.
"Pyydän lupaa lähteä Bartaxin perään."

Ath-uskonnon Pyhä Äiti huokaisi syvään. Vanhan naisen väsynyt katse siirtyi hitaasti takaisin takan liekkeihin.
"Jos sinun on pakko."

Oraakkeli otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs Mestariaan.
"Bartax ei tiedä, mitä tekee. Moni hyvä soturimunkki... moni hyvä mies tai nainen tulee vielä kuolemaan tuolla ristiretkellä."

"Minusta tuntuu, että hän tietää hyvinkin pitkälle, mitä tekee", Mestari sanoi synkästi, "mutta ehkä olet oikeassa. Ehkä jonkun on hyvä yrittää pysäyttää hänet."

Oraakkeli hymyili jälleen hienovaraisesti kerran. Vanha soturimunkki kumarsi syvään Pyhän Äitinsä edessä ennen kuin otti muutaman askeleen kohti kammion oviaukkoa.
"Teen parhaani. Kiitos, Mestari."

Mestari hymähti kevyesti ja keskittyi jälleen mielensä silmään. Kuten Oraakkelikin, myös hän oli nähnyt paljon pimeyttä viimeaikoina. Oli asioita, jotka jopa hänen tasoisensa telepaatin oli pyrittävä unohtamaan. Jos niitä ajattelisi liikaa, voisi menettää järkensä.

"Oraakkeli", Mestari sanoi niin hiljaa, että vain Oraakkeli pystyisi kuulemaan. "Ole varovainen."

[spoiler=* * *]Tämä on se kohta, jossa kerron syöneeni munkkia kirjoittaessani tätä viestiä.

heh

Manu on vastuussa Mestarin repliikeistä.[/spoiler]

Matoron huone
Bio-Klaani

Jään Toa istui hieman kumarassa hänen pyörivällä, tummanvihreällä työtuolillaan. Puinen työpöytä hänen edessään oli, kuten tavallisestikin, täynnä papereita, kyniä ynnä muuta tavaraa.
Pöydän ääressä istujasta katsoen ovi oli sivulla. Suoraan takana oli suhteellisen suurikokoinen ikkuna, josta avautui näkymä Klaanin kaupunkiin ja tasangoille.
Suoraan ikkunan vieressä oli kaappi ja vanha arkku. Yhdessä nurkassa oli pitkä ja selvästi jonkun mukavuudenhaluisen omistama sänky. Tämän lisäksi huoneesta löytyi kirjahylly täynnä erilaisia teoksia.

Matoro nojasi ainoaan ehjään käteensä päällään. Kirkas aurinko paistoi hänen selkäänsä.
Toa oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen päänsä sisällä oli vilinä. Miten Kapura oli tiennyt Nukke-runosta? Miksi hän halusi runon?

Monet viime aikojen asioista olivat stressanneet Matoroa. Huhut petturista. Torakka-hyökkäys. Yleinen kireä ilmapiiri.
Nuket ja epäonnistunut Nimda-retki. Käsi. Enää Klaani ei tuntunut turvalliselta paratiisilta.

Jään Toalla oli omasta mielestään hyvä paineensietokyky, mutta se koski vain tilanteita, joissa piti toimia. Se hänen rakastamansa adrealiininpurske sai hänet kestämään mitä vain. Tavallisista, arkielämän asioista hän tuntui stressaavan enemmän kuin oli tarpeen.



Yksi asia tulvi aina Matoron mieleen. Vaikkei hän halunnut ajatella sitä, se tuli hänen mieleensä. Nuket.
Nyt Kapura vaati häntä palauttamaan mieleensä ne asiat. Totta kai hän toteuttaisi Kapuran oudon pyynnön. Olihan tämä Tulen Toa auttanut niin valtavasti kaikkia.
Matoro yritti palauttaa mieleensä Runon alkua. Hän muisti elävästi seinän, pimeän kammion... Verellä kirjoitetut sanat.

Et huutaa saa, et paetakaan
Kun Nuket tulevat hakemaan

Matoro kirjoitti hitain vedoin sanoja paperille.

Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa


Sanat tulivat kuin itsestään Matoron mieleen. Se oli pelottavaa, outoa.

Nihilisti hiljainen
Soutaa halki merien
Jalka Miehen Punaisen
Astuu läpi Ikuisen

Matoro tunsi haluavansa lopettaa muistelun, muttei voinut. Runo rullasi itsestään eteen päin hänen mielessään.

Polttouhri näkee sinut
Näkee kaikki, näkee minut
Valpas hahmo varjojen
Tuntee poltteen liekkien

Jokainen sana sai Matoron tärisemään entistä voimakkaammin. Hän ei ollut pelännyt pitkään aikaan ennen nukkeja.

Vie äänesi, huutosi, itkusi
Vatsastapuhujan nauru soi
Tunteesi, mielesi, sielusi
Ilman suuta et huutaa voi

Hän ei tiennyt, mitä runossa oli. Mitä nukeissa oli. Se oli jotain, jota kuolevainen ei voinut käsittää.

Rautaneito varjoton
Katse tuskan, turmion
Ja näkökentän takana
Hän aina odottaa

Nuket eivät olleet tästä maailmasta. Ne eivät voineet. Miten mikään tästä maailmasta oleva voisi olla näin... karmeaa.

Ja itse Linnunpelätti
Tuo painajaisten lähetti
Se haistaa aina pelkosi
Ja tulee luoksesi

Sanat tuntuivat uppoutuvan suoraan mieleen, kaikkien mielensujausten ja naamioiden läpi. Niistä ei voinut siirtää pois ajatuksiaan.

Ja Sätkynukke valkoinen
Ei anna sinun kitua
Käsi Miehen Punaisen
Jo alkaa veri maistua


Kun viimeinen sana oli ilmestynyt paperille, Matoro tunsi olonsa äärimmäisen huojentuneeksi. Kuin valtaisa taakka ja paha olo olisi kaikonnut tuohon paperiin.

Jään Toa taitteli paperin niin, ettei tekstiä nähnyt ulkopuolelta. Hän pujotti sen kirjekuoreen, joka yhdellä kädellä tehtynä on yllättävän vaikeaa. Lopuksi hän kirjoitti siihen Kapuran nimen ja vei postikonttoriin.

Paja Klaanin liepeillä

Vielä yksi isku. Kuumana hohkaava ahjo kuumensi huonetta tuskaisasti ja Hain piti välillä käydä ulkona hengähtämässä. Hän löi vielä yhden iskun, ja miekan melko paksu terän alaosa oli avattu. Hai katseli kuumana hohkaavaa miekkaa. Hän oli ostanut miekan lomapaikastaan eteläisiltä saarilta. Se oli ollut alueen sepälle tusinatuotantoa. Oli aika tehdä siitä vähemmän tusinatavara. Hän kaivoi laukustaan sinisenhohtoisen kiven. Hai höllensi otettaan kivestä, katsellen siihen vuosien saatossa tulleita naarmuja ja kulumia. Kivi kiilsi ikkunoista tulevasta auringonvalosta. Hai katsoi kiveä vielä hetken ja asetti sen sitten koloon jonka hän hetki sitten oli tehnyt miekkaansa. Hai sulki aukon metalliseoksella, odotti hetken ja kastoi miekan kylmään veteen. Hetken kuluttua Hai nosti miekan pöydälle ja kaiversi siihen nimen. Kalem. Aiemmin se oli ollut tavanomainen Craon-sarjan miekka. Jos kaikki oli onnistunut, se oli nyt elementaalivoimien kanavointiin sopiva, kauan sitten kuolleen Toan mukaan nimetty miekka.

Hetken aikaa Hai katsoi miekkaa tyhjin silmin. Kalem. Ystävä.

Taistelukentälle alkoi nousta savua. Pudonneet lentokoneet. Kuolleiksi palaneet ja kappaleiksi räjähtäneet matoranit. Tuho oli ollut jo valtavaa, mutta loppua ei näkynyt.

Jos Vapausrintama voittaisi, he voisivat valloittaa Itsenäisyysallianssin pääkaupungin. Taistelu olisi ratkaiseva sodan lopun kannalta.

Nuori matoran Hai yritti epätoivoisesti tähdätä näkymättömyyteen. Hän oli rättiväsynyt. Taistelu oli jatkunut kaksi tuntia, ja vihollinen yritti taas läpimurtoa. Hai valmistautui kuullessaan vihollisen taisteluhuudon. Sumusta alkoi erottua hahmoja. Hai ampui laukauksen ja kuuli tuskanhuudon. Hän latasi aseensa ja kurkki välillä lähestyvää vihollisjoukkiota. Joukossa oli jotain poikkeavaa.

Matoraneja johti skakdi. Punavalkoinen, kookas ja hyvin panssaroitu skakdi. Skakdin punavalkoiset terät välähtelivät.
Juoksuhaudoissa kaikui huuto: "Lähitaisteluryhmä 1 taisteluun!" Hai säpsähti. Lähitaisteluryhmä 1 oli erikoisjoukko. Sitä johti saaren viimeinen Toa. Toa Kalem. Joukkio nousi haudoista, ja Toan johdolla lähti puolustamaan alueitaan. Ensimmäisen taistelukosketuksen saivat matoranit. Skakdi silpoi nämä. Skakdi oli silpomassa seuraavan matoranin, kunnes hänen teränsä osui miekkaan. Kalem pyöräytti taidokkaasti skakdin terän poispäin matoranista. Matoran sännisti kiitollisena taisteluun toista matorania vastaan. Skakdin repaleinen viitta lehahti. "Kalem. Odotinkin sinun tulevan." Skakdi sanoi rahisevalla äänellä. Kalem katsoi skakdia hieman hämmästyneenä, mutta pysyi silti valmiina. "Työni on jäänyt ikävästi kesken. Sinun ansiostasi voin päättää sen," skakdi rahisi. "Sinä... Sinä olit murhaaja?" Kalem kysyi. "Kyllä. Ja sinun kaatumisesi jälkeen, tämän saaren Toat ovat lopullisesti poissa pelistä." Skakdi vastasi rauhallisesti. Kalem ei enää vastannut, vaan nosti miekkaansa ja löi todella kovaa. Skakdi väisti, kuin huomaamatta kohtitullutta iskua. Skakdi lähti vastahyökkäykseen ja Kalem torjui vain vaivoin.

Matoran Hai katseli hämmästyneenä näiden kahden taitavan miekkamiehen taistelua, jotka olivat kuin eivät huomaisikaan ympärillä olevaa, jatkuvasti raa-emmaksi muuttuvaa taistelua. Hai ampui jälleen.

Miekkamiesten terät kohtasivat, luoden keltaisena hohtavia kipinöitä ympäristöönsä. Kalem väisti ylhäältä tulevan iskun ja löi. Skakdi torjui vaivattomasti.

Miekkamiehet taistelivat kymmeniä minuutteja. Kalem alkoi jo väsyä. Skakdi ei osoittanut mitään merkkejä väsymyksestä. Kalem hypähti taaksepäin, keräten kaiken voimansa iskuun. Kalemin miekka lähti liikkeelle, kohti skakdin kalloa. Ennen kuin miekka osui skakdiin, tämä teki matalan hypähdyksen eteenpäin, lävistäen Kalemin vatsan. Kalemista alkoi hiljalleen tursuta verta. "Toa. Minä voitin," Skakdi sanoi, ja hävisi salamannopeasti paikalta. Vaikutus Itsenäisyysallianssin joukkoihin oli valtava. Heidän johtajansa oli juuri haihtunut savuna ilmaan. Rohkea Vapausrintaman upseeri, Erkal, karjaisi: "Hakkaa päälle, Kalemin puolesta!"

Vapausrintaman sotilaat lähtivät uhkayrityksille. Kaikki konepistoolimiehet ja lähitaistelusotilaat säntäsivät taisteluun. Itsenäisyysallianssin vasen sivusta alkoi horjua. Vapausrintaman konekiväärit tulittivat jatkuvaa sarjaa kohti vihollista. Vasen sivusta murtui.

Käytännöllisesti katsoen Vapausrintama oli voittanut sodan. Mutta millä hinnalla. Taistelukentällä lepäsi tuhansia ruumiita, silvottuja, ammuttuja.

Sodalla oli hintansa.

Hai heräsi transsistaan. Unen viimeisinä hetkinä hän oli puristanut miekkansa kahvaa luonnottoman kovaa, ja sen punos olisi hajonnut hetken kuluttua.
Huolimatta huoneen järjettömästä kuumuudesta, Hain otsalla valui kylmää hikeä. Hän alkoi teroittaa miekkaansa, mietiskellen.

Tunnin kuluttua miekka oli valmis. Hai meni ulos kokeilemaan sitä. Hän keskitti vieläkin väsyneitä elementaalivoimiaan ja miekan kärjestä alkoi pursuta vettä. Salamannopeasti vesi jäätyi ja putosi maahan.

Hai oli lepoa vaille valmis Nimdan hakemista varten.

Nynrah

Kymmenen matorania asteli saaren maaperällä kohti tuhoutuneen tehtaan jäännöksiä. He kaikki olivat mustakaapumiehiä, eikä kukaan heistä ollut varautunut siihen, mitä tuleman piti.
Tehdas oli täysin raunioina ja sen ympärillä parveili Rahksheja kuin mehiläisiä pesässä. Matoranit olivat järkyttyneitä tapahtuneesta, sillä heidän tehtävänsä oli auttamatta mennyt pieleen. Kolmikko oli poissa.

Yhdellä matoraneista oli kommunikaattori, jonka välityksellä tämä puhui jollekulle:
”Täällä on vain pelkkiä raunioita… Mitä me teemme?”
”Perääntykää. Suunnitelmiin tuli muutoksia. Suuria muutoksia, jotka eivät ole edes riippuvaisia teidän onnistumisestanne.”
”Miten meidän on tarkoitus paeta tältä saarelta? Rahkshit tarkkailevat kaikkea!”
”Se on teidän ongelmanne. Ath kanssanne, veljet.”
”Isä Bartax! Isä Bartax! Älkää jättäkö meitä!”
Siinä samassa heidät huomattiin, ja lauma hirviömäisiä olentoja piiritti heidät. Punainen, keltainen ja musta. Ne tulivat heidän luokseen ja tappoivat heidät. Yksikään ei jäänyt eloon.

Pian tutkimuksia johtava Makuta Tridax sai kymmenen mustaa kaapua ja muutaman teräaseen itselleen. Kommunikaattori oli tuhoutunut itsestään.

Majatalo ja myöhäisillan eläväiset kadut, Nui-Koro

Kepe nappasi penkintä hankkimansa repun ja syöksyi lämpimästä majatalon salista illan viileään hämärään. Molemmat miljööt olisivat olleet oikein miellyttäviä, ellei hän juuri olisi nähnyt ikkunasta mustiin pukeutuneita, hyvin salamurhaavaisen näköisiä hahmoja hiipivän kohti katedraadia. Katedraalia, jossa ei tiettävästi ollut muita kuin Snowie ja ehkä jokunen rukoileva paikallinen. Ensinmainittu oli kuitenkin todennäköisempi kohde. Tai vaikka ei olisikaan, kannattaisi silti pelata varman päälle.

Kuka mystiset hiipparit oli lähettänyt? Allianssi? Tuskin. Pormestari? Ehkä. Tämä oli varmastikin yrittänyt myrkyttää Maken, ja nyt yritti päästä kahdesta jäljellejääneestä eroon vielä lopullisemmalla keinolla.

Kepe yritti pysyä mahdollisimman näkymättömissä hahmoja seuratessaan, vaikkei omannutkaan Snowien erinomaisia hiiviskelytaitoja. Miten hän pääsisi hiippareiden edelle? Ne etenivät suorinta reittiä ja niin vikkelästi ettei kiertotie auttaisi. Kattoja pitkin Kepe ei osannut hyppiä (eikä nähnyt keinoa päästä niille), ja tuskin hän noin vaarallisen näköisiä tyyppejä taistelussakaan kykenisi päihittämään. Ainoaksi keinoksi jäi näiden kintereillä pysyminen ja parhaan toivominen. Ellei...

Kepen ajatus katkesi kun hän huomasi joukon hämäräperäisen kutistuneen. Pari matoranin kokoista hahmoa oli tiessään. Olivatko he ottaneet toisen reitin? Vai olivatko ne huomanneet hänen varjostuksensa ja-...

Kepe kuuli piilukkopistoolin klaksahduksen takaansa. ...hiipineet hänen taakseen, hän jatkoi päänsisäisen lauseensa loppuun. "Herra on hyvä ja nousee esiin sieltä jokisilliltä löyhkäävän tammitynnyrin takaa", ääni ehdotti. Yllättävän säädyllinen ääni kuului matoranille, jolla oli mustat viikset ja tylsistynyt katse. Tämän seurassa oli toinen, joka  kasvot näyttivät chiptune-sävelmältä (älyttömän mielleyhtymän selitykseksi Kepe ei keksinyt mitään järkevää). Kumpikin heistä oli yhtäläisen uhkaava. Pistoolit, vyöllä veitset ja varmasti paljon muuta ninjamaisen puvun kätköissä kielivät näiden heppujen ammattimaisuudesta.

"Olemme pahoillamme aiheuttamastamme väliaikaisesta häiriöstä, mutta jatkamme matkaamme heti kun olemme poistaneet olemuksenne palkanmaksajamme kuvioista", huolitellut mustat viikset kertoivat. Toinen matoran piippasi C-duurissa.

Kätensä kohottanut Kepe tajusi tilanteen toivottomaksi. Hänellä ei ollut mitään kättä pidempää, häntä osoitettiin esineellä joka olisi hyvin voinut olla naamioitu raidetykki ja hän oli pimeällä kujalla jolle kenelläkään ei-valonaroilla asioilla liikkuvilla ei ollut mitään asiaa.

"Tuota noin", Kepe yritti.

Outo tila

Doxista tuntui kuin hän olisi vaeltanut kummallisten olentojen joukon kanssa tyhjässä, valkeassa tilassa jo puoli vuotta. Hän ei enää potenut koti-ikävää ja oli miltei täysin unohtanut hatut. Hän oli jo sopeutunut uuteen ympäristöön.

Verstas auttoi häntä sopeutumaan. Kauan sitten hän joutui sopeutumaan sinne, paikkaan, jossa oli kaikkea. Siispä hän joutui sopeutumaan kaikkialle yhtä aikaa. Kaikki ne olennot, kaikki ne kolot ja paikat, kaikki päähineet ja kaikki selittämättömät ilmiöt vaikuttivat miltei koko kosmoksen referaatilta. Mutta samalla se oli tehnyt hänestä kykenemättömän elämään tavallisessa maailmassa tavallisten olentojen tavoin. Mutta hänelle ne eivät enää olleet tavallisia. Hän oli pikku hiljaa erkaantunut koko Bio-Klaanista. Jollain tasolla hän tunsi kasvaneensa siitä ulos, toisella kokenut itsensä liian mitättömäksi niin suuren luokan asioihin.

Kaksittain, kätöset siniset.

Hänen mieltään oli viime aikoina alkanut kopeloida jokin, joka ei ollut Verstaasta eikä hänen tuntemastaan ulkomaailmastakaan. Siihen ei voinut sopeutua. Ja se tahtoi häneltä jotain.

Kaksittain, kätöset siniset.
Kaksittain, kätöset siniset.

Klaanin saari – Maantie 2

Vuosia samaa reittiä kulkeneet kuljetusvaunut olivat jättäneet pysyvät urat Klaanin teihin. Oli jo päivä ja silloin nuo tiet olivat yleensä tyhjiä, kauppiaiden saapuessa aikaisin aamulla ja lähtien vasta iltahämärissä. Päivä oli tyyni ja pieni tienvarteen jäänyt risupallo lepäsi täysin paikallaan.

Vähitellen hiljaisuuteen sekoittui ääntä, kaukaista pientä ääntä. Pikku hiljaa tuo ääni alkoi voimistumaan ja tarkkasilmäinen olisi kyennyt erottamaan kaksi pientä pistettä horisontissa. Kaksi pientä, ääntä päästelevää pistettä...

...jotka kuitenkin liikkuivat niin nopeasti, että ne lähestyivät risupallon pistettä käsittämättömällä vauhdilla ja kulkiessaan ohi, pelkkä kohteiden vauhti REPI RISUPALLON KAPPALEIKSI!

”Joo, hauska tarina Creedy, mutta jos keskittyisit pitämään kiinni, sen sijaan että huudat siellä kurkku suorana.”

Killjoy ja Saraji kiisivät Klaanin logoilla varustetuilla vuokratuilla moottoripyörillä niin lujaa, kuin laitteista irtosi. Maantie pölysi kaksikon kaahatessa arviolta noin kuusi kertaa lujempaa, kuin olisi kuulunut. Käsittämättömästä vauhdista huolimatta, Sarajista tiukasti kiinni pitelevä, takaistuimella istuva Creedy, onnistui lörpöttämään koko senhetkisen matkan ajan. Edellä ajava Killjoy oli vain tyytyväinen siihen, että Saraji toimi hänen sijaiskärsijänään.

Joyn pinkki puku oli sidottu köysin hänen selkäänsä rujosti köydellä pakattuun isoon lakanaan. Creedy oli lähdön hetkellä heittänyt hänen itsensä mielestä nasevan kommentin siitä, kuinka näytti, että Killjoyn selkään olisi kasvanut valtava sieni. Joy kosti sähköiskulla. Creedy päätti, ettei tekisi enää sieni-aiheisia vitsejä... matka jatkui.

Kaja-Wahi, minuutteja myöhemmin

Tie alkoi hetki hetkeltä muuttumaan epätasaisemmaksi ja prätkähirmut joutuivat hidastamaan vauhtiaan. Ei kuitenkaan aikaakaan, kun jähmettynyt laava katkaisi reitin ja kolmikko joutui jatkamaan pienen mäen yli jalan. Killjoyn mökki (tai mitä siitä oli jäljellä) olisi aivan tuon mäen takana.

Saraji asteli nyt joukon edellä, Killjoyn laahustaessa viimeisenä painolastinsa kanssa. Joy ja Creedy kuitenkin pysähtyivät kuullessaan pienen sihahduksen. Saraji oli harpannut nopeudellaan kauas kaksikon edelle. Matoran lähti juoksemaan tämän perään, jättäen Killjoyn nyt miltei yksin. Metsästäjä hymähti ja kiristi itsekin vauhtiaan, vaikkakin tietäen, ettei heillä ollut kiire. Sarajin kiiruhtaminen selvisi kuitenkin pikemmin kuin Killjoy odotti ja päästyään miltei mäen harjalle, Vahki ilmestyi Joyn viereen, työnsi tämän maahan ja kamppasi Creedyn tämän jalastaan maahan.

”Seis, älkää näyttäytykö!” Creedy loi kysyvän katseen Sarajiin, joka lähti ryömimään viimeisiä metrejä mäen harjalle, viittoen muita tekemään saman. Killjoy ei ollut uskoa näkyä, joka mäen harjalta avautui.

Noin parikymmentä Nazorakia oli pystyttänyt leirin aivan Killjoyn tuhoutuneen mökin ympärille. Jokainen torakka oli aseistautunut ja juokkion keskellä hääräsi kaksi haarniskoitunutta Pimeyden Metsästäjää, jotka selkeästi käskyttivät muutamaa Torakkaa kaivuupuuhissa.

”Snatchereita”, Killjoy kuiskasi, ”Metsästäjien ryöstöyksikköjä, mahtavat etsiä jotain todella tärkeää...” Creedy katsoi alas kauhuissaan, luoden kysyvän katseen kahteen muuhun: ”Mitäs nyt tehdään? Saraji on ainoa taistelukuntoinen. Emme ikinä saa sinua tuonne sisään huomaamatta”, Matoran murehti ja nyökytteli kohti Killjoyta.

Joy ei kuitenkaan ehtinyt kuunnella, sillä tämä oli uppoutunut elemäiseen keskusteluun Sarajin kanssa. Tämä päättyi lopulta siihen, että Raj virnisti ja nyökkäsi Creedyä tulemaan perässään takaisin moottoripyörille. ”Meillä on pienoinen suunnitelma.”

Killjoyn (entinen) mökki, sen nykyiset rauniot ja sen ympärille tehty Nazorak-outpost, kera kaksi Pimeyden Metsästäjää, joiden läsnäolo ei selvästikään miellytä kaikkia

4443 kiisteli toisen hopeahaarniskaisen Metsästäjän kanssa. Nazorak-tiimi oli saapunut alueelle vain hieman Creedyn räjähtävän paon jälkeen. Heidän huonoksi onnekseen, kaksi Pimeyden Metsästäjää saapui tunnissa paikalle väätien aluetta itselleen.

Koko leiriytynyt tiimi oli täynnä alokkaita ja vielä koulutuksessa olevia sotilaita, joten 4443 oli ottanut paikalla johdon. Hän teki sopimuksen Metsästäjien kanssa paikan jakamisesta, sillä Nazorakien tehtävä oli vain vartioida, Metsästäjät olivat taasen tulleet etsimään jotain. Tilanne oli kuitenkin kääntynyt rumaksi, kun toinen hopeisista Metsästäjistä oli ampunut yhden levänneistä Nazorakeista ja raskaasti aseistautunut kaksikko vaati nyt Nazoja työjuhdiksi kaivuussa. Torakkatiimin yhteyslaitteet ”mystisesti tuhoutuivat” edellisyönä ja tilanne oli heidän kannaltaan nyt tukala.

”Hei nyt ihan oikeasti, minä olen ihan tavallinen sotilas ja siitä huolimatta joudun johtamaan tätä roskasakkia. Ei ole reilua, että annatte minulle tällaista murhetta. Meillä on paljon teikäläisiä rivistöissä, ettekö te voisi vain-”

”Neuvottelu on turhaa. Kaivakaa, tai te kaikki kuolette.” Haarniskan takaa kuuluva Snatcherin mylvintä sai 4443:n kavahtamaan taaksepäin. Hiki kirposi tämän otsalle, tämä ei välttämättä päättyisi hyvin.

Mutta aivan kuin joku olisi kuullut 4443:n ajatukset, sillä toinen haarniskoitu Metsästäjä juoksi paikalle viestin kanssa. ”Havaitsen kaksi liikkuvaa kohdetta, ovat tulossa kovaa vauhtia meitä koht-”
Metsästäjän lause keskytyi moottorien mylvähdykseen, kun kaksi moottoripyörää sinkoutui kuin rampista, kun ne ajoivat kivikkoa pitkin mäen yli. Koko leiri pysähtyi hetkeksi, kun moottoriajoneuvot kiisivät mäkeä alas suoraan leiriin ja pysähtyivät äkisti muutamaa kymmentä metriä ennen kiistelevää parivaljakkoa.

”Hei tyypit, minä vähän veikkaan, että tuo mökinrämä ei kuulu teille. Meidän täytyy pyytää teitä poistumaan alueelta.” Snatcherit katsoivat hetken ilmestynyttä parivaljakkoa. ”Vahki ja Matoran...”

Koko leiri purskahti nauruun. Saraji ja Creedy tuijottivat edessä mylvivää porukkaa hampaitaan kiristellen. ”Ikivanha Vahki ja Matoran, joka ei näytä edes pysyvän pyöränsä kyydissä. Mitä te oikein kuvittelette voivanne tehdä? Puhua nätisti paikan itsellenne? Tämä on Metsästäjien omaisuutta ja täällä on jotain, joka kuuluu meille.”

Naurunremakka laantui vähitellen ja hiljaisuus laskeutui toisaan tuijottavien olentojen välille. Saraji hymyili. Salamannopeasti Vahki veti pistoolin pyöränsä uumenista ja ampui lähimpänä seisoneen Torakan. Tätä harhautusta hyväksi käyttäen, kaksikko kaasutti ja lähti pakenemaan huumaavalla vauhdilla paikalta.

”PERÄÄN IDIOOTIT!”

Nazorakit seisoivat jähmettyneenä paikallaan, Metsästäjien levitellessä käsiään epätoivoisina. Lopulta neljän sotilaan hermot pettivät ja nämä juoksivat leirin reunamille, ottaen alleen Kanoka-kiekkojen avulla leijuvat kiiturit. Metsästäjät mulkaisivat kypäriensä takaa muuta joukkiota, nappasivat omat kiiturinsa ja kuusikko lähti paenneiden Sarajin ja Creedyn perään.

4443 ja muut Nazorakit jäivät katsomaan, kun kahdeksan hahmoa hävisi lopulta horisontiin. 4443 ei olisi ikinä saanut sanoa sitä ääneen, mutta hän miltei toivoi, että Metsästäjät eivät saisi Klaanilaisia kiinni.

Torakkatiimillä oli kuitenkin toinen ongelma, nimittäin kypäräpäinen punamusta Metsästäjä, joka oli välikohtauksen aikana livahtanut mökin raunoiden uumeniin ja sitä kautta aina kellariin asti.

Verstaan oven edessä

"Mikä ihmeen ankerias?" Blozi kysyi katsoessaan akvaariota, joka hänelle oli annettu. Kun Matoran oli antanut Tronien Tulen Toalle, oli hän kadonnut yhtä salaperäisesti, kuin oli tullutkin.

"Ei. Olen Tronie. Tulin pitämään seuraa", hän sanoi telepaattisesti.

"Puhutko telepaattisesti?"

"Kyllä."

Blozi katsoi tätä ihmeissään, mutta muisti silloin, että hänen piti jatkaa rakentamistaan.

"Tule", hän sanoi nopeasti ja vei Tronien verstaaseen. Ankerias hymyili. Blozi katsoi sitä vieläkin ihmeissään, mutta ei välittänyt asiasta enempää ja jatkoi matkaa.

Siellä Tronie säpsähti. Hän näki ruskean olennon, jolla oli oranssit hohtavat silmät. Se rakenti harmaata kättä.

"En tiedä hänen nimeään, mutta hän auttaa minua rakentamaan uuden haarniskan. Tämä vanha alkaa mennä rikki", Blozi sanoi ällistyneelle Tronielle.

Kaksikon mennessä sisälle, Blozi jatkoi rakentamista. Tronie auttoi häntä kertomalla mitä osia voisi laittaa ja hymyili. Parin tunnin päästä, oli Blozilla uusi haarniska. Tronie huomasi, että olento oli hävinnyt.

"Kuule Tronie, en jätä sinua Verstaaseen, joten lähdet mukaan", Blozi sanoi.

"Minne?" kysyi Tronie telepaattisesti.

Silloin Blozia ärsytti, ettei ollut Mielenvoimien Toa.

"Hakemaan Nimdaa. Tarvitsen kaiken mahdollisen avun. Sitä paitsi, en pidä siitä."

"Mistä?" Tronie kysyi telepaattisesti jälleen ja hymyili.

"Etko ole koskaan vihainen?"

"En", vastasi Tronie telepaattisesti.

"No jaa, kumminkin, olen kuullut, etteivät Ath-munkit ennen antaneet Klaanilaisten ottaa Nimdaa. Joten miksi nyt? Haiskahtaa ansalta. Minusta vain tuntuu siltä. Siksi en usko, että kuusi Klaanilaista osaa odottaa sitä, ja jos yksi niistä on vielä se petturi, mistä kaikki puhuu. Tarvitsen apua. Joten Tronie, tulet siis mukaan", Blozi sanoi.

"Selvä on", Tronie vastasi onnellisesti. "Mutta luuletko, että yksi Nimdan hakutiimin jäsenistä on se petturi?" Ja hänen hymyili entistä enemmän.

"En. En tiedä juuri nyt mitään, enkä pidä siitä", Blozi sanoi ja katsoi Tronieta, eikä voinut olla hymyilemättä. "Vaikka tuskin kukaan pitää siitä, me emme voi muuta kuin odottaa."

Pohjoinen Manner
Kauan sitten




Matoran kompastui juurakkoon. Raskaasti huohottaen po-matoran kömpi pystyyn ja jatkoi juoksemista. Hän joutui haromaan kasvillisuutta jatkuvasti sivuun. Viidakkoveitsi oli kadonnut jo aikaa sitten. Ne olivat vieläkin hänen perässään.

Matoranin kuparinvärinen Pakari helmeili hiestä. Yö oli kylmä, sademetsän kuumuus ja kosteus oli tiessään. Ainut, mikä enää merkitsi, oli selviytyminen.

Viidakossa liikahti jotakin. Kuului kahinaa. Askelia. Matoran hyppeli kantojen ja juurien yli ja juoksi niin kovaa kuin vain pääsi. Tällä saarella käymisen jälkeen kaikki oli kääntynyt jyrkkänä alamäkeen, matoran ajatteli. Hän oli aliarvioinut tarut ja legendat. Hän oli aliarvioinut Nimdan ja se oli hänen kohtalonsa.

Arupak katsoi taakseen. Pimeydessä hän näki kolmen siluetin vain seisovan hänen takanaan metsässä.
Matoran kääntyi paniikissa ja jatkoi juoksemista. Puiden oksat loivat aavemaisen katon metsään, jonne vain kuu loisti himmeää valoaan.

Tähtiä ei näkynyt.

Puu. Ei, se liikahti. Arupak näki liekkejä. Hän hyppäsi eteenpäin oksiston ja hämähäkinseittien läpi. Jostain kuului kohinaa. Naurua. Po-matoranin näkökenttä sumeni epämääräisesti. Hänellä oli yksi kohde, yksi mikä voisi pelastaa hänet. Pitäisi vain päästä rantaan.

Arupak kieri kovaa vauhtia hiekkaista rinnettä alas. Hän yritti päästä pystyyn voihkien jalkaansa, joka oli vahingoittunut pahasti Temppelissä.
Matoran nousi ja jatkoi syöksyään, nyt avoimella hietikolla. Laiva näkyi jo. Hän vilkaisi taakseen. Olentoja. Kuunvalossa kuusi siluettia.

Kuului naurua. Pelottavaa, mielipuolista naurua. Arupak näki sivusilmällään yhden olennon lähestyvän. Jokin koski matorania. Maailma tuntui murenevan po-matoranin näkökentässä.

Hietikko kuunvalossa, hirviöt, laiva. Kohina, tuhannet muut äänet. Matoran pakotti itsensä eteenpäin, hän ei voisi epäonnistua enää. Hän oli aivan lähellä turvapaikkaa.

Arupak ajatteli hänen vyöhönsä kiinnitettyä valkoista sirua ja sai voimaa yrittää loppuun asti. Hän ei enää katsonut taakseen, hän vain pyrki eteenpäin. Rantavedessä odottotti pieni purjevene, jonka mastossa liehui edelleen Arupakin kuuluisa merirosvolippu. Jokin hahmo seisoi veneessä. Arupak näki silmäkulmistaan takana palavaa tulta. Musta lonkeromainen käsi tavoitteli Arupakia, mutta matoran onnistui väistämään. Jokin valkoinen liikahti hänen takanaan. Arupak hyppäsi veneeseen puskien päällään siinä seisseen olennon alas. Se loiskahti rantaveteen. Kuului kohinaa, joka painosti Arupakin mieltä.

Hän ei kestäisi enää kauaan. Naurua. Liekkejä. Tunnistamattomia ääniä. Liikettä. Pimeyttä.

Arupak kaivoi veneen pohjalla olevaa kassia. Hänen käsiinsä osui viimein se, mitä hän oli etsinyt. Hän koski nopeasti kanoka-kiekon keskisoan painikkeisiin.
Merirosvo tunsi kovan kivun selässään. Samalla hetkellä teleportaatiokanoka aktivoitui, ja matoran katosi.