Klaanin sairasosasto

Jatkoa edelliseen Umbra-viestiin...

"Umbra? Nimesi on siis Umbra? Luulin että tässä universumissa on vain kaksi Umbraa, minä ja se rullaluisteleva värihirviö Voya Nuilta..." Umbra huudahti kun hän sai kuulla edessään olevan ylisuuren Ba-Matorania muistuttavan olennon olevan nimeltään Umbra. Moderaattori ajatteli että tämä oli joko Paaco tekemä temppu Mahikillaan, tai Visokki leikki illuusiokyvyillään Umbran hajanaisessa mielessä.

"Puhun totta, ystäväiseni", Matoran köhisi. Hänen oransseilla kasvoillaan oli jotenkin tutunoloinen pilkahdus. Ne muistuttivat Umbran omia silmiä, jotka hän näki aina peilikuvassaan. Muuten koko matoran oli ihan uppo-outo.

Umbra muisti joskus kuulleensa juttua siitä ettei heidän maailmansa olisi ainoa todellisuus. Kohtalolla oli kuulemma voima luoda erilaisia vaihtoehtoismaailmoja jotka eroavat toisistaan mitä erilaisimmin tavoin.

"Oletko toisesta maailmasta?" Moderaattori kysyi ihmeissään. Hän tunsi oudon yhteyden hänen ja matoranin välillä. Yhteyden, joka kertoi heidän olevan samanlaisia, mutta samalla hyvin erilaisia.

"Miten päädyit tähän maailmaan?" Umbra kysyi, katsellen surkeaa olentoa edessään. Putket loivat lisää protodermistä tämän panssarille, samalla kun protodermis katosi ja syöpyi pois pikkuhiljaa, sitä mukaan kun se oli kasvanut takaisin.

”Se on pitkä tarina, mutta voin näyttää sen sinulle”, Matoran sanoi, sulkien silmänsä. Kolmisorminen violetti koura otti kiinni Umbran kädestä ja kaksikko sukelsi mielen syvyyksiin. Kaksi samankaltaista mieltä kohtasi toisensa tässä universaalissa kohtaamisessa. Samanlainen mieli, erilainen kohtalo. Kohtalo… Miten kohtalo muuttuukaan…

Kaikki alkoi pyöriä vinhasti kun moderaattorimme syöksyi mielen syvyyksiin. Hän näki ympärillään muistojen kuvia mitä moninaisemmista ja oudoimmista tapahtumista ja olennoista. Olentoja joita hän ei koskaan tulisi tapaamaan ja olentoja, jotka olivat Umbrallekin tuttuja tai tutunoloisia… Lentäen läpi oudon avaruuden ja nähden mitä moninaisempia kuvia muistoista.

Umbra tunsi pahoinvoivansa kun hän tömähti valkoiseen huoneeseen, valkoiseen steriiliin huoneeseen. Hänen henkensä meni tämän violettimustan matoranin ruumiiseen. Umbra katseli käsiään kun hän sai uuden ruumiin. Koko tämä olemus oli hyvin voimaisa, mutta myös erityisen haavoittuvainen, Umbra ajatteli. Hän oli nyt matoran, eikä voisi puolustaa itseään juuri mitenkään.
Umbra katseli mielenkiinnolla kuinka hopeiset putket menivät hänen sydänvaloonsa ja sen takana olevaan pieneen punaiseen kiveen. Ne syöttivät häneen energiaa, joka tuntui elementaalienergialta.

Kesti jonkun aikaa ennen kuin Umbra huomasi valkokaapuiset tiedemiesmatoranit. Jokaisen matoranin kaavussa oli violetilla karikatyyrinen teksti Bateh. Umbra tiesi että Ba viittasi painovoimaan, mutta ei tiennyt mihin teh sana viittasi.

”Koe: Umbra, miten sujuu elementaalienergioiden kanssa?” yksi tiedemiehistä huusi. Hopeista hauta kantava ko-matoran tuli lähemmäs Umbraa mukanaan laite joka mittasi ja tutki energiatiloja.

Umbraa puistatti tämä että hän oli nyt koekaniini, jossain oudossa projektissa joka näemmä viittasi elementaalienergioiden antamiseen matoraneille. Moderaattori katseli mielenkiinnolla näitä tavlllisia mutta älykkäitä tiedemiehiä jotka tutkivat häntä. Moderaattori näki eräällä pöydällä muutamia erilaisia kuulia, jotka epäilemättä liittyivät tähän kokeeseen jonka osallinen hän nyt oli.
Umbra otti muutaman askeleen tässä uudessa olomuodossaan. Totuttelu matoranin ruumiiseen oli hiukan hankalaa ja letkut vaikeuttivat liikkumista entisestään. Entinen Valon toa oli nyt taas vaihteeksi matoran…

”Sinun ei kannata liikkua liikaa”, yksi tiedemiehistä sanoi, kun näki kuinka putket alkoivat kiristyä. ”Energiansyöttösi on vielä kesken”, hän jatkoi.

Umbra katseli kovin uteliaana steriilillä pöydällä olevia kuulia, joita oli monenlaisia. Oli isoja, jotka muistuttivat eri elementtejä ja pieniä joita oli 42 eriväristä. Umbra tajusi että nämä ehkä liittyivät Makutojen rahkshi-voimiin.

Katsellen ympärilleen, Umbra huomasi huoneen valkoisuuden ja puhtauden. Tässä paikassa todella satsattiin puhtauteen ja järjestykseen. Seinät olivat täynnä hyllyjä väärällään keksintöjä ja erilaisia lasipurkkeja ja säiliöitä joissa oli mitä ihmeellisimpiä asioita. Sankarimme huomio kiinnittyi kuitenkin erääseen pöytään, jossa oli musta tykki. Tykin yläpuolella koreili hologrammikuvana Kanohi Olmak, ulottuvuusporttien naamio.

Tiedemiehet paiskivat kovasti töitä ympäri huonetta. Jotkut kirjasivat ylös mitä säiliöissä tapahtui, toiset keskittyivät oudon tykin korjaamiseen tai muihin askareisiin. Erilaiset näyttöpäätteet olivat yleisiä matoranien työskentelypaikkoja.

Sankarimme päätti harhailla ja tutkia tätä uutta muistojen maailmaa, vaikka pahaenteinen varjo oli juuri laskeutumassa ja työntämässä lonkeroitaan…


Toisen maailman Umbra, violettimustassa matoranin kehossa oleva sankarimme, kieppui vinhasti läpi mielen ja muistojen syövereiden. Erilaiset ikkunat avautuivat ja heijastivat kuvia tämän maailman Umbran eri elämän vaiheilta.

Yhdessä muistojen ikkunassa, noppa putosi lattialle, kääntyen Metru Nuin symboli ylöspäin. Matkaajamme näki kuinka nopan joka toisella sivulla oli violetilla Bateh-koron tunnus. Hän näki myös kuinka suuri neuvostontapainen, joka koostui mitä moninaisemmista olennoista, pidätti hengitystään, jolloin joku pudotti lattialle valkoisen kuulan.

Matoran, taikka Toa,
silti sankari
kantaja voiman naamion,
vain Toa hän on.
Muodonmuutos
petomainen,
tulee muuttamaan kaiken.
Kokee muodonmuutoksen,
hyvän,
pahan,
huonon,
sellaisen ,
jakaantuen
kahdeksi,
jotka
tahtovat
yhdeksi.
Valon voimat
valjastaen
synkän varjon
poistaen
sankari nousee
taistelee ja kaatuu.
Valo ilman
Varjoa
Varjo ilman
Valoa
Tulee
tuho
kauhea
sielun syövyttää
ja tuhoaa.
Makutan tiedot
saatuaan,
sankari tulee
muuttumaan,
lopulliseen
muotoonsa,
tuoden
mukanaan
tuhoa.

kuului kuulan sisältä. Muisto vaihtui, ja sankarimme näki edessään, kuinka harmaakultainen Toa murskaantui taistelutantereella sinivalkoisen peikon iskun voimasta. Syntyi sokaiseva valonsäde jolloin keltavihreä, kirjurinsauvaa ja Rurua kantava matoran muuttui Toaksi.

Uusi ikkuna ja muisto. Tällä kertaa matoranimme seisoi suuren linnoituksen edessä. Taivaisiin kohoava mahtava kivilinnoitus, jonka suuri portti ja kyltti sen yläpuolella säteilivät rauhaa ja turvaa, Bioklaanin linnoitus. Matoranimme huomasi kuinka kokematon ja nuori soturi meni linnoituksen sisätiloihin…

Muisto vaihtui niin nopeasti kuin oli alkanutkin. Seuraavassa hetkessä sankarimme tuntui repeytyvän kahtia, kun pitkän keihään säde osui häneen. Maahan vierähti musta, eloton ruumis ja syntyi suuri voiman aura, jonka turvin keltainen soturi pakeni paikalta, jättäen mustan olennon pahuuden olentojen kynsiin. Muisto vaihtui ja Umbra pyöri päättömästi mielen avaruudessa.
Ba-Matoran Umbran ruumis siirtyi outoon, keltamustaan Toan ruumiiseen. Totuttelu Toan ruumiiseen sai alkaa, Umbra ajatteli. Matoran, joka oli nyt tämän maailman vastineensa ruumiissa, rojahti maahan kehon painosta. Polvilleen maassa oleva valon toa nousi hitaasti ylös. Tumma, hiiltynyt ja kuollut maa allaan, toa nousi kunnes hänen katseensa kohtasi jotain kammottavaa.

Joukko eriskummallisia Toia oli jäätyneenä paikalleen taisteluntiimellyksessä. Toat olivat niin eriskummallisen näköisiä, ettei edes hän, toisen maailman olento, joka oli kokenut mitä moninaisempia asioita, tiennyt mitä elementtejä toat edustivat. Tämä ei tosin ollut kauhean tärkeää, mutta kumminkin. Syy miksi toat olivat paikoillaan, oli heidän edessään. Suuria voimia hallitseva, varjo-olento.

Äkkiä pääkipu iski lujasti matoranin mieleen. Hän oli nyt väärässä kehossa, se voisi olla syy, muttei se ollut pääkivun aiheuttaja. Jokin iski mielensisäisen iskun häneen. Jokin outo, mutta samalla tuttu.

”Ystäväsi ovat minun, veljeni”, ääni soturin pään sisällä sanoi. ”Luovuta ruumiisi minulle ja Toiveiden kivi, kuten on tarkoitettu, sillä kaksi joiden täytyy olla yksi”, ääni rahisi ja jatkoi. ”Olen sinua voimakkaampi ja olet ollut ilman minua jo tarpeeksi pitkään, etkö olekin?”

Umbra ei sanonut mitään, vaan muisto jatkui. Jokin häiritsi telepaattista kanavaa. KraUmbra siirsi mielensä tutkimaan häiriötä, jolloin myös Umbra sai saman kuvan ja yhteyden itselleen.

Pienellä kukkulalla, hiukan kauempana riutuneen taistelukentän suurimmilta taistelutantereilta, joukko Zyxaxin johtamia Zyglakeja odotti kärsimättömästi että heidän johtajansa, vihreäsininen Zyxax, tekisi päätöksensä hyökätä toain kimppuun. Suurin osa Zyglakeista oli joko tapettu tai paennut, koska makuta ei ollut kertonut tarvitsevansa elinvoimaa itselleen, jolloin zyglakit oli uhrattu Rhak’elakkin lepyttämiseksi, joka tässä tapauksessa tarkoitti sitä että liskomiehet tekivät rituaali-itsemurhat, antaen KraUmbralle elinvoimaa.

Zyxax katseli pientä, eliittisotilaista koostuvaa joukkiotaan. Hänen urheimmat ja lojaaleimmat miehensä, jotka olivat valmiita kuolemaan Zyglakien herrarodun puolesta taistelussa vääräuskoisia, eli Toia vastaan. Zyxax mietti miten parantaa joukkojensa hiukan latistunutta mielialaa ja päätti pitää taistelutahtoa nostattavan puheen. Vihreäsininen zyglak nousi seisomaan maasta, kavuten kivipaadelle. Zyxax katsoi joukkojaan. Niin ylväitä ja taistelunkaraisemia sotureita saisi hakea ja kaukaa. Nämä olivat hänen heimoveljiään ja Zyglakien herrarodun uljainta kastia. Rhak’elakkin sotureita, valmiina kuolemaan uskontonsa ja kansansa takia.

”Veljeni. Jo ammoisina aikoina suuri rotumme on ottanut mittaa universumin taisteluihin, taistellessaan vapauden ja uskomme puolesta. Meidän pitää muistaa että aikana ennen aikaa, Suuri Rhak’elakk jumalamme, joka syntyi kuun säteistä ja tähtien tuikkeista ja nousi meren syövereistä, tuoden mukanaan meidät, Zyglakit, tähän maailmaan. Rhak’elakk, Jumalamme, polvistumme eteesi ja vuodatamme sinun kunniaksesi vääräuskoisten verta, verta joka ruokkii pohjattoman olemuksesi ja syvyyksien minäsi. Ota vastaan uhrauksistamme suurin, marttyyrina, uskon, sinun puolestasi taisteleminen, meidän henkemme. Me olemme Zyglakeja, jumalamme valittu kansa. Turvaamme sinuun, Valkoiseen demoniisi ja Karzahniin, manalan portinvartijaan, johtajiimme, oi suuri Rhak’elakk. Anna meille voimaa tänä yönä voittaa tämä taistelu, Sinun kunniaksesi, sillä me taistelemme, valtaamme ja voitamme. Me olemme Zyglakeja! Miehet, jos emme voita, Tänä iltana illastamme Karzahnissa!” Zyxax lopetti puheensa ja nosti kätensä ilmaan, alkaen karjua ilmaan, nostaen taistelutahtoa.

Muut hänen miehensä yltyivät suosionosoituksiin ja taistelumieliala kohosi ihan silmissä. Tämän jälkeen soturit kumartuivat johtajansa edessä, tehden pyhän kolminaisuuden triangelin merkin rintaansa. Zyglakit nousivat ja pukivat taisteluhaarniskansa ja ottivat räjähtävät keihäänsä sekä suuret kilpensä käyttöön. Oli aika teurastaa Toia.

KraUmbran mieli kommunikoi kärsimättömästi Zyxaxin, Zyglakien johtajan kanssa. Puoli-makuta halusi että Zyglakit tulisivat tappamaan staattisen kentän ja hidastusvoimien alla olevat Toat, joiden paikallaan pitäminen vei voimia.

”Voisitko pitää kiirettä joukkojesi kanssa?” Makuta iski Zyglakin mieleen.
”Oi kyllä, johtajani. Joukkoni lähtevät juuri taisteluun näitä vihollisiasi vastaan. Eliminoimme nämä Toat mielihyvin”, Zyglak ajatteli, alkaen johtaa joukkojaan kohti toia.
'
Umbra kuunteli kauhistuneena mitä telepaattisella kanavalla keskusteltiin. Makuta puhui absoluuttisesta voimasta ja siitä että Toat olivat hänen ja hänen tavoitteensa tiellä, hänen piti yhdistyä Veljensä, Umbran kanssa, koska Kohtalo niin määräsi.

Ba-Matoranin mieli ei voinut tehdä mitään, mikä olisi muuttanut muistoa, sillä muistojaan ja historiaa ei voi muuttaa…

Klaanin sairaalaosasto
Umbra ja hänen toisen maailman vastineensa olivat joutuneet johonkin transsimaiseen tilaan. Heidän silmäluomensa välkkyivät jatkuvasti ja molempien suusta tuli pientä vaikerrusta ja välillä huutoakin. Moderaattorimme oli pudonnut velttona lattialle, hytkyen aina välillä, kuin kouristuksen saaneena. Ba-Matoranimme oli vielä pysynyt sängyssään, mutta hänkin kouristeli ja oli vaarassa että hän putoaisi lattialle.

Sairaalan hoitajat tulivat nopeasti katsomaan mitä oli tapahtunut. Lattialla makaava toan röhjäke oli liian vaikea nostaa ylös, mutta Ba-Matoranin he saivat sidottua sänkyynsä, ettei tämä putoaisi alas kovalle lattialle.

Matoranit koettivat herättää Umbraa, joka makasi lattialla, läpsimällä tätä ja heittämällä vettä tämän päälle. Toa ei reagoinut ja matoranien neuvot alkoivat käydä vähiin.
”Tarvitsemme mielispesialisteja auttamaan, sillä uskon että tämä johtuu vain mielestä”, eräs hoitaja tuumasi…

Eteläinen manner, eräs satama



Oraakkeli oli juuri saapunut pienellä purjeveneellään Eteläiselle mantereelle. Oli sumuinen ilma, mutta sumunkin läpi kiiltelivät tähdet taivaalla. Matoran katseli puisia rakennuksia ja huokaisi. Jossain oli vielä kaunista ja koskematonta, kaikkea eivät makutat olleet vielä pilanneet. Hän nousi laiturille ja kiinnitti veneensä köyden. Sitten hän hyppäsi takaisin veneeseensä ja alkoi kaivella tavaroitaan. Hänen pitäisi löytää rahaa majatalopaikkaa varten.

Siinä samassa hän kuuli huudon.
”Hohoi!”
Se kuului mereltä. Oraakkeli suoristi selkänsä ja kohotti katseensa. Satamaa kohti purjehti toinen pieni purjevene, jonka matkustajaa ei sumussa näkynyt. Oraakkeli uskoi erehtyneensä luullessaan tämän huutavan häntä ja jatkoi tavaroidensa penkomista. Kun hän oli löytänyt rahapussinsa, hän kuuli nimeään huudettavan.
”Oraakkeli!”
Nyt hän kääntyi katsomaan tulijaa, jonka vene lipui hänen veneensä viereen. Kyseisessä veneessä seisoi toinen Ath-munkki. Oraakkeli uskoi nähneensä hänet aiemminkin.
”Sinähän olet Oraakkeli, etkö olekin?” tulija sanoi, vaikka kysymys taisikin olla kaikin puolin turha.
Oraakkeli kohotti kulmiansa ja nyökkäsi.
”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko matkasi ajan”, toinen vastasi puuskuttaen hieman.
Oraakkeli astui veneestään rantahiekalle. ”Kerroin lähdöstäni vain itse Pyhälle Äidille”, matoran-munkki sanoi tyynesti, mutta epäileväisyyttä äänessään. ”Mistä tiesit etsiä minua?”
Toinen Matoran empi. Sitten hän sanoi: ”Näin aluksi, nimeni on Yaius.” Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä.

Oraakkeli tarttui tiukasti matoranin käteen, hymyili hetkellisesti ja piirsi toisella kädellään ilmaan Isä Athin kuvion. ”Tervehdys, veli Yaius.”
”Tulin... varoittamaan sinua”, Yaius sanoi varovasti. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme, jota oli vaikea tulkita. Oraakkeli vakavoitui ja laski äänensä melkein kuiskaukseksi. ”Veli hyvä. Jos tiedät, mihin olen menossa, tiedät taatusti myös, että en tarvitse varoituksia tehtäväni vaarallisuudesta.”
”Minä tiedän, että sinä et tarvitsisi varoituksia, mikäli tietäisit, miten asiat ovat. Jos menet Nynrahille, kuolet hetkessä. Näin kävi Bartaxin siellä oleville kannattajille.”
Oraakkeli hämääntyi. Hänen katseensa jäätyi.
”Ovatko... he...” Oraakkeli kuiskasi. Yaius katsoi häntä silmiin. Oraakkeli näki totuuden tämän silmissä ja nielaisi kuuluvasti.
”... kaikkiko?”
Yaius nyökkäsi vakavana. Sitten hän jatkoi:
”Lauma Rahksheja vartioi saarta, koska – kuulemani mukaan – ne saivat vihiä Rautaisen kuoleman valmistuksesta saarella.”
Oraakkeli sulki silmänsä ja henkäisi syvään. Hän etsi jotain sisimmästään.
”Rauha heidän sieluilleen ja mielilleen”, munkki sanoi hiljaa. Hän pohti, millaista olisi ollut kuolema Makutain palvelijoiden käsissä. Ne olivat armottomia, julmia, tappavia. Oraakkeli tiesi sen. Yaius nyökkäsi jälleen.
”Bartax ei yritä enää tappaa näitä klaanilaisia, jotka olivat Nynrahilla. Mutta...”
Oraakkeli avasi silmänsä ja katsoi Yaiusta silmiin. ”Mutta mitä, veljeni?”

Yaius empi jälleen. Oraakeli näki hänen pyörittelevän ajatuksiaan päässään. Yaius mietti, miten muotoilisi asiansa.
”Minä... olen itsekin osa Bartaxin kannattajistoa, mutta viime aikoina... hänen toimintansa on alkanut arveluttaa minua.”
Hän sulki silmänsä. ”Minusta tuntuu, että hän aikoo murhata Pyhän Äitimme.”
Kylmä hiki valui pitkin matoran-papin muinaista sinistä Pakaria, mutta Oraakkelin ilme pysyi tyynenä. Hän otti muutaman askeleen kohti Yaiusta.
”Ei hän tekisi sitä.”

Oraakkeli mietti. Hänen päähänsä palautui satunnaisia osia Bartaxin puheista. Isä Bartax oli edustanut aina uskonnon ääripäätä. Hän oli ollut aina vahva, karismaattinen ja aggressiivinen johtajahahmo. Niin hän oli asemaansa kiivennytkin. Ja vaikka Oraakkeli ei ollut Bartaxin kanssa kaikesta samaa mieltä, hän arvosti tätä. Viime aikoina jotain oli kuitenkin muuttunut. Bartaxin opit olivat alkaneet painottaa aivan uudenlaisia puolia uskonnosta. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Atheonin nimi ei ollutkaan enää vain kirous. Lopulta huhut siitä, että Bartaxin olisi pitänyt olla jo kuollut, muuttivat kaiken. Hän oli kuollut, mutta hän käveli yhä. Oraakkeli ei voinut enää katsoa hiljaa sivusta.

”Veli Yaius”, Oraakkeli sanoi varoen.
Yaius katsoi Oraakkelia silmiin.
”Minusta tuntuu, että ne varjostavat minua”, hän sanoi hitaasti katsomatta taakseen.
”Arvelin juuri samaa”, Oraakkeli kuiski vilkuillen matoran-munkin olan yli. ”Kerropa, veli Yaius. Häiritseekö sinua, jos... siirrän tämän keskustelun vähän yksityisemmäksi?”
Yaius kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten.
Oraakkeli sulki silmänsä hitaasti ja laski kätensä Yaiuksen otsalle.

Yaius tunsi jotain. Hän tunsi läsnäolon. Hän tunsi toisen mielen läsnäolon oman päänsä sisällä. Tämä oli hänelle uusi tunne. Hän ei ollut ennen saanut kokea mielen kosketusta, miksipä olisikaan. Ensimmäinen asia, joka hänen mieleensä tuli Oraakkelin ajatuksista, oli erikoinen. Toinen mieli oli erikoinen, jos hän vertasi sitä omaansa. Hän ei ollut tuntenut muita mieliä, joten uusi kokemus oli – erikoinen. Ja Oraakkeli tunsi synkkyyttä Yaiuksen mielessä. Hän ei uskonut tämän valehtelevan – tai valehdelleen – missään vaiheessa. Kaikki oli totta, ulkoisten merkkien ja ajatusten pintakerroksen perusteella.

Kuuletko minua? sanoi Oraakkelin telepaattinen ääni Yaiuksen päässä. Toinen hätkähti hermostuneesti, mutta nyökkäsi sitten. Jälleen jotain uutta.
Olet aivan oikeassa, Yaius, Oraakkeli viesti. Meitä kuunnellaan tuon sumun takaa. Aistin neljä hahmoa. Jos onni ja isä Athin varjelus on mukanamme, yksikään niistä ei ole telepaatti.

Bartax piileskelee Eteläisen mantereen rannikolla, Yaius viestitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän pohti, mitä nämä neljä mahtoivat puuhata pimeydessä nyt, kun eivät enää kuulleet heitä.
Minun täytyy siis mennä sinne. Onko sinulla tarkkaa sijaintia?
Kyllä. Piirsin sen karttaan ja nimesin paikan, Yaius sanoi, kaivoi taskustaan resuisen paperinpalasen ja ojensi sen Oraakkelille. Hänen otsaltaan valui hikipisara. Oraakkeli kurtisti kulmiaan kuin Yaius hetki sitten.
Oletko kunnossa?
Minulla on ikävä tunne…
Minun on syytä lähteä takaisin. Jos Bartaxin aikeet ovat ne, mitä kerroit, on kiire. Hän voisi toteuttaa suunnitelmansa milloin tahansa.
Yaius nyökkäsi. Hän vilkuili ympärilleen. Oraakkeli oli näkevinään vilahduksen pimeässä.
”Lähtekäämme molemmat nyt eri teille”, Oraakkeli sanoi nyt ääneen kuitenkin erittäin hiljaa, melkein kuiskaten. ”Olkoon Ath kanssasi.”
”Samoin sinun”, vastasi Yaius ja kiipesi takaisin veneeseensä. Samoin Oraakkeli hyppäsi omaansa. Hän irrotti köyden ja olikin heti lähtövalmis. Yaiuksen köydet taas olivat sotkussa ja hän alkoi, selvitellä niitä.

Oraakkeli sytytti lyhdyn, otti airot ja alkoi soutaa pois satamasta. Yaius ei ollut vielä ehtinyt poistua laiturilta, kun Oraakkeli oli kymmenisen metrin päässä satamasta. Hän katseli Yaiuksen venettä pitäen silmällä munkin liikkeitä. Yhtäkkiä Yaius näytti ponkaisevan pystyyn ja pyrkivän ulos veneestä. Silloin suuri liekkisoihtu valaisi sataman Yaiuksen veneen räjähtäessä valtaisalla voimalla. Oraakkeli katsoi kauhuissaan, kuinka hänen äsken tapaamansa Matoranin vene katosi liekkimereen ja laituri syttyi tuleen. Ilmassa leviävä paineaalto puhalsi kuumaa ilmaa Oraakkelin kasvoille ja pakotti tämän sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kaupungissa herättiin, ja hetken kuluttua väkeä alkoi tulla rannalle. Liekkien valossa lamaantunut Oraakkeli, joka oli lopettanut soutamisen, näki, kuinka jotkut osoittelivat hänen venettään kohti. Luulisivatko he, että hän oli räjäyttänyt laiturin?

Oraakkeli oli järkyttynyt. Hänen ei olisi pitänyt vain jättää mahdollisia kuuntelijoita huomiotta. Olisi pitänyt arvata heidän yrittävän murhata Yaiuksen.
Se oli myöhäistä nyt.

Rauha hänen muistolleen.

Oraakkeli jatkoi soutamista yrittäen olla katsomatta liekehtivää satamaa. Hänen täytyisi pysäyttää Bartax, ennen kuin tämä aiheuttaisi lisää kuolemia. Ath-uskonto oli vaarassa.

[spoil]Gurvana kirjoitteli Oraakkelin reploja ja vähän muutakin.
Lisäksi, jos musiikki ei ole jo loppunut, se kannattanee pysäyttää.[/spoil]


Nazorak-pesät



Helmekan päässä oleva pussi poistettiin ja hänet istutettiin tuoliin. Hän ei jaksanut vastustaa. Hän ei jaksanut pohtia, miksi näin kävi. Hän ei jaksanut liikkua. Hän ei jaksanut.

Hän oli suuressa salissa. Huoneen korkeat seinät olivat mustat, samoin lattia – ja kattoa Matoran ei erottanutkaan korkeuksista, sillä oli niin pimeää, että kaikki musta katosi mustuuteen. Samoin teki hänen järkensä ja mielenkiintonsa mitään kohtaan.

Vihreitä spiraalimaisia pilareita nousi korkeuteen suunnilleen kymmenen metrin välimatkoin. Niiden sisällä näytti virtaavan jotain nestettä, joka teki ne sen värisiksi, kuin ne olivat. Helmeka erotti särkevillä ja puolisokeilla silmillään, että jokin lillui lähimmän putken sisällä olevassa nesteessä.

Keskellä huonetta oli leikkauspöytä. Sen ympärillä oli leikkausvälineistöä, kuin koko salin keskusta olisi ollut leikkaussali. Tämä alue ei vienyt kaikkea salin tilaa, vaan Helmeka, joka alkoi nähdä yhä paremmin, huomasi, että erilaisia tietokoneistoja löytyi ympäri huoneen.
”Tiede”, kuului synkkä ääni jostain Helmekan takaa, ”on haussskaa.”
Makuta Abzumo käveli Helmekan eteen kylmän rauhallisesti.
”Luulit varmaankin, että olin unohtanut ssssinut, rakasss ysssstäväni. Mutta en minä unohda.”

Helmeka nostettiin tuolistaan. Hänellä ei ollut voimaa vastustella. Hänet nostaneet hahmot sitoivat hänet leikkauspöytään käyttäen kettinkejä, joilla hänen jalkansa ja kätensä kahlittiin jonnekin.
”Meillä on paljon tehtävää. Voi olla, että elämänhalusssi on poissssa, Helmeka, mutta minä olen varma, että sssse on vain hyvä assssia ssssinun kannaltassssi.”
Makuta saapasteli leikkauspöydän eteen. Joka puolella häärivät oudot olennot valmistelivat tutkimuksen alkamista.
”En ole ikinä ennen yrittänyt luoda mitään tämän kaltaissssta, yssstäväissseni, mutta jossss Suuri Henki pyssstyi, miksssen pysssstyisssi minäkin.”
Abzumon naamalle levisi sairas virnistys.
”Ja ssssitä varten tarvitsssemme nyt sssssinua. Elämässssi voi päättyä pian, mutta pidämme huolen, että muisssstossssi ssssäilyy ikuissssessssti.”

Helmeka ei välittänyt. Hän ei enää välittänyt Makutasta, tuskasta, kärsimyksestä, kivusta, väsymyksestä. Hän vain oli.

Omituiset olennot, jotka tekivät töitä tietokoneilla, valmistelivat leikkausvälineitä, tekivät työtä Makutan puolesta, olivat jotain, mitä Helmeka ei ollut ikinä ennen nähnyt. Ne eivät olleet Rahksheja, ne eivät olleet Visorakeja. Ne eivät olleet Exo-Toia, eivät mitään, mitä Makutalla voisi olla palveluksessaan. Ne olivat mustia, Toan muotoisia. Niillä ei ollut kasvoja, ei yksityiskohtia. Ne olivat vain mustia. Niillä oli pitkät sormet, joilla jotkin näpyttelivät näppäimistöjä ympäri huonetta. Niiden kädet olivat pidemmät kuin jalat, ja niiden ruumis oli myös pitkä, Abzumon olomuotoa reilusti pidempi. Makuta olikin lyhyin henkilö huoneessa. Lyhyin, joka seisoi.

Helmeka ei kuitenkaan välittänyt. Tästäkään. Abzumo hymyili Helmekalle.
”Ei kiinnosssta, vai mitä. Ehkä niin on parempi. Tämä nimittäin voi olla tussskallisssta.”

Helmeka tunsi, kuinka jokin mustista olennoista iski veitsen hänen käsivarteensa. Hän ei jaksanut huutaa, parkaista, kiljaista, inistä, älähtääkään.
Veri hädin tuskin valui. Abzumo katseli tunteettomasti, kuinka palanen Helmekasta asetettiin analysoitavaksi. Suurelle näyttöruudulle yhdellä seinistä – näytön leveys oli useita kymmeniä metrejä, samoin korkeus – ilmestyi kuvaa DNA-ketjusta. Abzumo myhäili.
Kesti minuutin, sitten toisen.
Viiden minuutin kuluttua yksi mustista olennoista sanoi pelkistetyllä robottimaisella äänellä:
”Koko genomin emäsjärjestys selvitetty. Intronit tunnistettu ja silmukoitu. Lopullinen aines kerätty tietokantaan.”
”Hieno, hienoa”, Abzumo sanoi maireasti. ”Nyt sitten jatkotoimenpiteet.”

Lisää näppäilyn ääni kantautui Helmekan korviin. Hän ei jaksanut välittää Makutan sanoista. Eikä kivusta. Enää. Ikinä.
Hän halusi nukkua. Väsymyksellä ei ollut väliä, mutta mitä muutakaan sitä tekisi.

”Täsmääkö se?” kysyi Abzumo lopulta. Yksi mustista olennoista nyökkäsi.
”Tällä on samat kuin muillakin”, olento sanoi. Abzumo nyökkäsi.
”Tietysti, tietyssssti, mutta olihan sssse tarkisssstettava. Hän tosssiaan on käyttökelpoinen tuollaisssenaankin.”

Sitten kuului repeämisen ääni, nesteen valumista ja tömähdys. Abzumo kääntyi selin Helmekaa päin ja sanoi:
”Ah, kuoriutumissssaika, viimein!”
Sitten hän käveli pois Helmekan näkökentästä. Helmeka ei jaksanut ajatella asiaa sen enempää.
Hän lepäsi.

Nui-Koro, yö

Kepe ja Snowie pysyttelivät hiiren hiljaa kapakan pöydän alla. Pari läheistä piraattia mulkaisi heihin ja sisääntulleisiin kaapuveikkoihin kummaksuvasti, sitten näyttivät tajuavan tilanteen ja olivat kuin eivät olisi nähneet mitään. Tai sitten tämä oli niin tavanomaista etteivät he jaksaneet piitata. Puheensorina jatkui normaaliin tapaansa.

Viiksillä varustettu, kieron näköinen matoranpalkkatappaja nykäisi erästä piraattia hihasta. "Oletko nähnyt kahta Klaanilaista, lasisilmä?" Kepe erotti tämän kuiskaavan.
"Olenhan toki", piraatti vastasi hymyillen, näyttäen puuttuvien hampaiden jättämät useat raot. "Tuolla pöydän allahan ne ovat." Kepen sydän hyppäsi. Hän ei tiennyt tekikö Lumiukon samoin tuon valkoisen, tukevan massan seassa.

Koska heidän piilonsa oli paljastunut, he pomppasivat esiin.

Työnnä -> Pöytä

Kepe radikaalisti tyrkkäsi pöydän kohti vainoojia. Snowie potkaisi pöytää. Se lensi yhä suuremmalla voimalla kohti salamurhaajia jotka kaatuivat rymisten ja yllättyneenä maahan. Kaksikko pinkaisi kohti keittiön ovea. Yleisö antoi raikuvat aplodit. Hullua väkeä, Kepe ajatteli.

Avaa -> Ovi

Kepe tyrkkäsi oven auki, ja he juoksivat halki likaisten astioiden täyttämän huoneen. He ulostuivat avoimesta takaovesta. Lihava kokki karjui heidän peräänsä. Seuraavaksi hän pääsi karjumaan salamurhaajille, jotka olivat duon kannoilla.

He pinkoivat pitkin joenrantalaituria. Kelmeä kuu valaisi hyvin heidän tietään, ja he välttivät taidokkaasti tynnyreihin törmäämiset ja köysiin kompastelemiset. Valitettavasti kirkas yö salli myös salamurhaajien nähdä heidän pakoreittinsä päivänselvästi, selvästi kuin päivällä.

"Eksytetään ne noille sivukujille", Snowie viittasi pimeään, ahtaaseen reittiin joka aukeni heidän oikealla puolellaan.

Mene -> Pimeä kuja

He syöksyivät pimeyteen. Kujien eksyttävä sokkelo jatkui pitkään. He kääntyivät pimeydessä vasemmalle, oikealle, vasemmalle, oikealle. Oli kuin he olisivat vaeltaneet koko kaupungin läpi. Pieni avoimempi alue kivisten talojen välissä aukeni lopulta heidän edessään. Kuu möllötti yhä taivaalla. Viemärinkannen alta tuli esiin iso rotta.

"Huhhuh." Snowie huohotti.

Puhu -> Snowie

"Pitäisikö meidän käydä hakemassa kamppeet majatalolta?" Kepe ehdotti.
"Ehkä joo. Mutta osaavatko nuo salamurhaajat odottaa meidän menevän sinne?"
"En tiedä. Meidän täytyy liikkua varovaisesti. Eivät nämä kuitenkaan miltään täysin eksyttämättömiltä superninjoilta vaikuta."
"Totta haastat."

He jatkoivat matkaansa, pysyen alati varuillaan.

Mene -> Majatalo

Matkalla majatalolle ei näkynyt ketään, ei edes satunnaisia ohikulkijoita joita yleensä oli aina läsnä.
Itse majatalossa paistoivat yhä valot, kuten oikeastaan kellon ympäri. Majatalon ravintola antoi valomerkin vasta aamuseitsemältä, kun ne joiden ilta oli venynyt pitkäksi lakaistiin penkeiltä, pois pian tarjoiltavan aamiaisen tieltä. Aamu ei kuitenkaan ollut vielä tullut.

Katso -> Kello

Vanha käkikello majatalon aulan seinällä näytti aamukolmea. He astelivat aulan portaat ylös ja suuntasivat huoneelleen, joka oli toisen kerroksen itäisen käytävän päässä. He kokosivat ne tavaransa, jotka he olivat huoneeseen jättäneet ja valmistautuivat lähtöön.

Avaa -> Reppu

Kepe avasi reppunsa taskun, työnsi kätensä sisään ja varmisti että hänellä oli mukanaan jotain, mitä he ehkä tulisivat tarvitsemaan.

Sulje -> Reppu
Poimi -> Reppu
Puhu -> Snowie

"Muuten. Löysitkö katedraalista mitään?" Kepe kysyi lumiselta olennolta.
"Niin joo, hetkinen", tämä sanoi laukkuaan kaivaen. Hän veti esiin laitteen, joka mitä ilmeisimmin oli nauhuri. Kepe otti sen vastaan ja huomasi sen sisällä olevan nauhan. Nauhan etikettiin oli punaisella tussilla kirjoitettu "Nuuskijat".
"Luuletko että tämä tarkoittaa meitä?" Snowie kysähti.
"Kohtahan se nähdään", Kepe sanoi ja painoi nappulaa.

Käytä -> Nauhuri

Laite alkoi hurista ja pormestarin ääni täytti huoneen. Hän vaikutti puhuvan jollekulle kätyreistään.

"...ne kaksi ovat melkoinen riesa."
"Miksi luulette heidän tulleen tänne, sire?"
"Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan."
"Sire, ehkä voisimme yrittää päästä heistä eroon?"
"Olin juuri tulossa siihen, ääliö."
"Kyllä, sire."
"Eliminoi heidät miehinesi ensi yönä. Mahdollisimman hiljaa. Mahdollisimman siististi."
"Kyllä, sire."
"Voit poistua."
"Kyllä, sire."

Nauha loppui. Kepe ja Snowie olivat ällistyneitä.
"...Hän siis luulee että Klaani lähetti meidät tänne urkkimaan jotain hänen juttujaan?" Snowie aloitti.
"Oli mitä oli, se joka tapauksessa kuulostaa laittomalta. Kuinka yllättävää, hän paljasti itse itsensä. Jos hän ei olisi nauhoittanut tätä emme olisi koskaan saaneet varmuutta."
"Mutta mitä se mitä hän tavoittelee on? Se ei käynyt ilmi nauhalta. 'Eihän Bio-Klaani muin perässä juoksekaan'..."
"Ei hetkonen. Voisiko se olla...?"
"...Ei kai vain...Nimda?"
"...Voisiko olla."
"Kaikkihan sitä nykyään havittelevat, joten miksikäs ei."
"Tämä ei kyllä ole hyvä uutinen."
"Ei lainkaan."



Tuolla hetkellä majatalon huoneen puuovi potkaistiin sisään. Säpäleet lensivät parketille ja kolme salamurhaajaa, vortixx, viiksekäs ja outonaamainen astuivat sisään.

"Hah! Enää ette pääse pakoon!" vortixx uhosi piilukkopistoolinsa kanssa.

Tilanne tosiaan näytti pahasti umpikujalta. Kepe ja Snowie olivat huoneen eteläiseinustalla. Ovi oli länsiseinustalla ja itäseinällä oli ikkuna. Heidän ja sen välissä oli tosin epäkäytännöllisesti kaksi sänkyä. Salamurhaajat taas olivat suoraan heidän edessään. Pakoreittiä ei oikein ollut.

"Mitäs nyt?" Snowie kysyi kädet ylhäällä?
"Odotas..." Kepe survaisi kätensä reppuunsa.

Poimi -> Kapselit

Kepe kaivoi repusta kourallisen valkoisia metallikapseleita, joilla oli punainen pää.

"Hei, mitäs nuo ovat? Pistä ne heti pois!" viiksekäs uhkasi.

"Suunnittelin nämä kyllä luodeiksi, mutta toimivathan nämä näinkin" Kepe totesi.

Heitä -> Kapselit

Kepen viskaamien kapselien vaikutus oli kirjaimellisesti tyrmäävä. Yksi osui suoraan kärki edellä vortixxin vatsaan. Tämä lensi suurella voimalla suoraan takanaan olleen kiviseinän läpi. Toinen kapseli putosi viiksekkään matoranin päähän ja tämä rysähti paineaallon säestämänä suoraan lattian läpi majatalon ruokasaliin. Yksi kapseli osui maahan kolmannen salamurhaajan edessä ja sinkoutui ikävällä voimalla suoraan tämän leukaan heittäen tämän suoraan kattoon. Koko trio oli poissa pelistä.

"Tule, pistetään juoksuksi", Kepe ehdotti.
"...Mitä nuo jutut oikein olivat?" Snowie kysyi heidän kiitäessään ulos majatalosta.
"Kanohi Crasteja kompaktissa koossa."
Snowie kurtisti kulmiaan epäuskoisesti.
"Eikö Crast joskus tuomittu epämoraaliseksi?"
"Pyh, naamiovoima kuin naamiovoima. Et ole vielä nähnyt Shelek-kaasuani."
"Etkö pelkää että nuo konnat saavat salaiset aseesi käsiinsä? Nehän kuitenkin lienevät uudelleenkäytettäviä."
"Niissä on itsetuhomekanismi."

Sillä hetkellä koko majatalon itäinen puolisko räjähti kappaleiksi. Ikävän herätyksen saaneet asiakkaat huomasivat olevansa taivasalla. Salamurhaajia ei näkynyt missään.

"Odotas, käyn heittämässä pari lanttia vastaanottotiskille."

[spoil]Hah, ehdin tänään kuten lupasin.[/spoil]

Bio-Klaani, sairaalaosasto

Ta-Matoranin mieli oli käynyt monilla poluilla. Ne olivat olleet ihania ja kauniita ja kaikkia siltä väliltä, mutta hän ei muistanut niistä mitään. Tuli ja sota tulivat mieleen, mutta myös kaunis tähtitaivas, mereen laskeva aurinko ja pehmeä pimeys.

Ei. Ei se ollutkaan aurinko. Se oli alus. Sota. Sehän selitti.

Mutta jos hän ajatteli näin selvästi, hänenhän täytyi olla elossa.

Bio-Klaanin laivaston pilotti Morthank avasi silmänsä. Oli ihanaa olla elossa.

Hän makasi sinisillä lakanoilla ja valkoisella peitteellä vuoratussa sängyssä. Raajat olivat pehmeissä siteissä ja niihin meni isosta pömpelistä letkuja. Hänen vieressään makasi samanlaisella sängyllä limenvihreää Mirua kantava muuten musta Matoran, jota hän ei tunnistanut. Vähän matkan päässä yöpöydällä oli kukkaruukku, kortteja ja kolmeen osaan mennyt tummanharmaa Kakama.

Weedolin naamio.

Ja minkälainen Onu-Matoran käyttäisi limeä Mirua.

”Weedol!” Morthank huusi vieressä makaavalle Matoranille. ”Oletko kunnossa? Luulin että meidät tapettiin!”

”Mhhf. Eipä ei.”

”Öhh. Oletko ollut pitkäänkin... täällä? Minä luulin tosiaan, että olimme jo menneet, eteenpäin tai mitä ne nyt sanovat, Mata Nuin luokse... Kumma tunne.”

”Mutta tässä sitä ollaan, totta vie.”

”Ja me... voitimme? Näimme torakkojen aluksen tuhoutuvan. Ja tämä on Klaanin sairaalaosasto, eikö? Aina vain paranee!”

”Tehmut kävi jonkun aikaa sitten. En ole oikein varma milloin, olen nukkunut paljon. Me voitimme joo, mutta monet meistä kuolivat... En muista kaikkia, vaikka tuntuu, että pitäisi. Edriv ainakin, ja Cetal, hänen ampujansa. Uhrasivat henkensä ja ajoivat läpi ohjaamon. Kunnia heille. Muita olivat ainakin Kurston ja Qevtan. Levätköön rauhassa! En muista enää. Hoitajat käskivät olla vaivaamatta päätäni noilla asioilla.”

”Aha. Voi kumpa tämä sota loppuisi! Harmittaa ajatellakkin, että me selvisimme vain, jotta voimme kuolla seuraavassa taistelussa.”

”Päivä, taistelu ja sota kerrallaan.”

”Niinpä kai. Mitähän ne tiputtavat meihin? Tuntuu taas tosi uneliaalta. Taidan nukkua vähän. Nähdään pian, Weedol, sinä olet hyvä miesh. Mffh.”

Bio-Klaanin saaren etelärannikko, Klaanin lähellä

Sukellusaluksen messinkinen pinta pulpahti ylös aaltojen keskelle. Sen kannella oleva luukku aukesi narahtaen ja kannelle hyppäsi tanakka Onu-Matoran sekä hänen kömpelönoloiseen sukelluspukuun pukeutunut toverinsa. Alus lipui rantaan, jossa kohosi betonijalustalla suuri rattaiden, kiilahihnojen ja höyrykattiloiden sekmelska, josta lähti kaksi paksua ja vähän ruostunutta rautaketjua veden alle. Matoranit hyppäsivät kojeen vieressä olevalle laiturille ja kävelivät sen varjossa olevaan komentokeskukseen.

”Saimme ketjut kiinnitettyä”, sukellusaluksen ohjaaja sanoi, ”Voitte aloittaa hinauksen. Sieltä pitäisi nousta keskiosaa ja toivon mukaan polttoainesäiliöitä, mikäli arvauksemme torakka-alusten anatomiasta pitävät paikkaansa.”

”Mahtavata!” Komentopaneelin luona häärilevä Matoran vastasi ja veti suuren vivun ala-asentoon. Kuului narinaa ja kitinää ja suuret rattaat alkoivat pyöriä. Ketju lähti hitaasti nousemaan vedestä. Sitä tuli metrikaupalla, kunnes yhtäkkiä veden pinnan rikkoi suuri rikkinäinen metallipinta, joka paljastui lopulta valtavaksi ja erittäin märäksi kimpaleeksi Nazorakien ilmailuteknologiaa. Ketjuvinssi hinasi sen matalaan rantaveteen ja Laivaston Onu-Matoranit kahlasivat innoissaan tutkimaan uuttaa arrettaan.

Tämä erilaisten raaka-aineiden ja teknologisten vempeleiden sikermä takaisi huomattavat raaka-ainevarat Laivaston mielikuvituksellisille mekaanikoille. Pinnan paksuista mutta kevyistä metallilevyistä saisi kätevää rakennusainetta lähes mihin tahansa, ja teknologian tunteminen takaisi paremman varustautumisen tulevia iskuja varten. Koi oli pudonnut kuin taivaanlahjana Klaanille.

Ennen aluksen purkamista Klaanin Matoranit kuitenkin etsivät kaikki hukkuneet torakkain mädät raadot ja hautasivat ne hiekkakuoppaan Klaanin tilusten liepeille. Haju oli kammottava.

Haluaisin esittää kiitokseni Tronielle, joka kirjoitti pohjan tälle.

Klaanilinnoituksen piha

Colmio vaelteli Bio-Klaanin linnakkeen sisäpihaa. Kauniisti istutetut kukat tuoksuivat, eikä tällä alueella näkynyt ollenkaan pommituksen jälkiä.



Mutta silloin mukava kävely keskeytyi avunhuutoihin. Mielenvoimien Turagan kimppuun oli hyökännyt vauhkoontunut Kahu. "Konekivääreillä? Tuon on pakko olla jonkun Klaanilaisen lemmikki." Colmio ajatteli ja valmistautui taisteluun.


Ollen Nynrahilainen, Colmio ei ollut koskaan mitenkään erityisemmin perehtynyt raheihin, mutta jopa hän harjaantumattomilla silmillään näki, että Turaga oli pahassa pulassa lentokykyistä lintu-rahia vastaan. Colmio käytti elementaalivoimaansa luodakseen käteensä keskipitkän rautamiekan. Hän tarttui miekkaan kahdella kädellä, ja iski Kahun kauemmaksi Turagasta. Kahu syöksyi hyökkäykseen, ja Colmion harjaantumattomilla refleikseillään onnistui juuri ja juuri väistää hyökkäys, ja sitten hän sivalsi miekallaan ja onnistui tekemään ilkeän haavan Kahun kylkeen. Kahu lamaantui kivusta, ja Colmio sitoi sen repustaan (yllätys yllätys,) kiskaisemallaan köydellä. Kahu meni tajuttomaksi,ja herätessään Kahu katseli ympärilleen köytettynä. Koska rimpuilu oli epätoivoista, eikä se keksinyt mitään tekemistä, työnsi Rahi päänsä kukkamultaan.

Raudan Toa katseli Rahia, jonka jälkeen hän kääntyi Turagan puoleen. Turaga oli onnellinen ja esittäytyi olevansa Turaga Ohkumauh. Hän pyysi Colmion teelle mökkiinsä, ja Colmio taistelusta väsyneenä totta kai suostui.

Ohkumauhin mökki

Colmio katseli teetänsä, joka oli tehty jostain muusta kuin teen lehdistä. "Vuata Macaa." Turaga kertoi mietteliäänä: "Kerran tälläkin saarella kasvoi yksi niistä puista, mutta se käytettiin loppuun."
Colmio mietti, onkohan kyseisen puun kuivattujen lehtien hauduttaman veden juominen jotenkin epäkohteliasta, mutta pyyhki ajatuksen sen monimutkaisuuden takia.
"Ainakin lehdistä saa tarpeeksi potkua pysyäkseen hereillä." Puolusteli Turaga ja alkoi tiskaamaan mukiansa.

Raudan Toa kiitti ja oli aikeissa lähteä, mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Talon sekava kirjahylly alkoi laskeutua lattian alle. Sen taakse oli kätketty jotain, joka ei ollut varmastikaan talon virallisissa piirrustuksissa. Kellari, jonka sisältö ei sietänyt päivänvaloa. Jaloa Fuusion naamiota kantava, veriseen liiviin pukeutunut mielenvoimien turaga käveli portaita ylös puhuen jotain epäselvää.

Colmio näki kaiken. Hänen olisi tehtävä tästä raportti, mutta mistä? Hänen täytyisi tietää ensin, mikä odottaa kierreportaiden alapäässä.
"Sain siirrettyä Niazeskin ruumiin. En ole koskaan nähnyt niin suurta yksilöä ja-" Hän keskeytti nähdessään Colmion talossaan. Mitään tälläistä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Silloin Colmio yskäisi ja käveli säikähtäneiden turagojen ohi tarkastamaan aluetta.

Kierreportaat tärisivät Toan jalkojen alla. Kellari oli rakennettu syvälle maan alle. Ehkä siksi, että siellä haisi kuolleelta ruumiilta. Portaat päättyivät leveähköön, saviseen käytävään, jonka perällä oli suuri metallinen ovi.
Fuusioitumisen naamiota kantava Turaga oli hiipinyt Toan jäljessä. Hän pisti omahyväisen ilmeen ja sanoi: "Kukaan ei ole murtanut tätä ovea. Sisältö on pysynyt salassa niin kauan, kuin olen täällä asunut."

Colmio ei ottanut kuullakseen uhkausta. Hänellähän on mekaniikan naamio, miksi hänen täytyisi murtaa ovi?

Colmio, you idiot, OPEN THE DOOR!

Paksu ovi paiskautui kiinni Turagan perässä. "Olet ainoa, joka on nähnyt... Harrastukseni." Kaikui puhe ruumishuoneessa. "Minulla ei taidakaan olla Raudan Toaa säilössä." Siinä samassa lähti Turaga juoksuun katkaisten jännitejohdon ja vieden sitä jonkin tietyn arkun luo.
Hän veti esiin suuren Kikanalon ruumiin ja huusi: "Tiesitkö, että Fuusioitumisen naamiota voi huijata? Et tietenkään!" Siinä samassa oli sähköjohto tungettu kuolleen Rahin päähän. Rahi alkoi sätkimään, jolloin Turaga käytti naamiotaan ja fuusioitui Kikanalon kanssa.

Colmio oli katsonut tarkkaavaisesti Turagan puuhaa, mutta vasta nyt tajusi joutuvansa suurempaan taisteluun. Hän vastaan hullu Turagan ja Kikanalon fuusio.

Colmio ajatteli että tästä tuleekin tiukka taistelu, joten hän teki voimillaan miekan ja kilven. Hän torjui taktisesti kilvellään fuusion hyökkäyksen, ja sivalsi miekallaan. Isku meni hiukan ohi, ja fuusio iski taas sarvellaan. Colmion ote herpaantui, ja fuusio iski Colmion miekan rikki.

Colmio alkoi selata arkkujen sisältöä siltä varalta, että jotain aseeksi kelpaavaa löytyisi. Mahin sarvi oli Toan mielestä oiva heittettävä. Ensimmäinen yritys oli tarkkasti tähdätty päähän, mutta fuusion väistöliikkeet olivat hyviä. Rahi saavutti Colmiota, jolloin hän keksi jotain. Toa hyppäsi kikanalon päälle ja iski sarven suoraan silmään.

Turagan ruumis erosi rahista. Heikkona. Mutta ei niin heikkona kuin Kikanalo, joka romahti maahan yhä kuolleena. Kukaan ei sanonut mitään. Toa repi nopealla liikkeellä Turagan Kanohin päästä ja heitti sen huoneen perälle. Mikä voisi olla sopiva rangaistus Bio-Klaanin pettämisestä? Colmio alkoi taluttamaan Turagaa ovelle, joka oli avattu. Mutta kuka?

Huoneen perältä alkoi kuulua ääniä. Yhtäkkiä seinät murtuivat ja suuri Tunnelistalkkeri alkoi rymistellä Toaa päin. Toinen Turagoista oli saapunut huoneeseen taistelun tuoksinnassa ja siepannut Fuusioitumisen naamion itselleen. Rouva Ohkumauh!

Colmio ei aikaillut juoksuun lähdössä. Kivinen lattia tärisi ja suolia roiskui Tunnelistalkkerin tuhotessa paikkoja. Toa oli hyppäämässä ulos ovesta, mutta hänen vanki-Turagansa otti tiukasti kiinni seinästä. Hän oli virittänyt aikapommin, jolla räjäyttäisi molemmat ja saisi rakennuksen sortumaan.

To Be Continued... Klaanilinnoituksen piha

Nui-Koro, tyhmin sijainti ikinä

"Tämä on tyhmin sijainti ikinä", Kepe diagnosoi Snowmanin lepäämispiilemispaikkavalintaa.
”Minusta tämä on aivan mahtava paikka.”

Kaksi klaanilaista olivat sijoittautuneet valtaisan, rumaa silinteriä päässään pitävää Pokawi-lintua esittävän puolikolmiulotteisen mainosplakaatin kahden kulissin väliin, noin metrin levyiseen tilaan, jolla oli pituutta kuutisen metriä. Koko viritelmä oli erään kaupan katolla, ja varsinainen maisemahaitta sangen vanhanaikaisen näköisessä kaupungissa. Etenkin lumiukolle oli tehnyt tiukkaa mahtua sinne, joten hän oli irrottanut suuren osan itsestään ja tehnyt lepotuolin. Kepe istui pölyn keskellä lattialla.

”Joten”, Kepe yritti tapansa mukaan järkeillä/tärkeillä. ”Kuinka kummassa Pormestari tietää Nimdasta?”
”Se on jossain noissa kaikista takapajuisimmista kylistä ilmeisen tärkeässä roolissa paikallisissa uskonnoissa?” Snowie vastasi hymyillen ärsyttävästi/kohteliaasti.
”Hmm, okei, mutta hän tietää sen olevan konkreettisesti totta, ja että me etsimme sitä.”

Kaksikko oli hetken hiljaa, ja mainoksen ulkopuolisen Nui-Koron yön äänet kuuluivat selkeinä klaanilaisten korviin. Kuunvalossa ei enää käyty kauppaa, mutta monenlaisissa kuppiloissa oli yhä elämää, ja yössä rullailevista vähäisistä kärryistä lähti natin-natin-natinaa, useiden keskustassa nukkuvien Nui-Korolaisten mielestä liikaakin.

”Lisäksi,” Snowie huomautti epärationaalisesti/hyvän muistinsa ansiosta. ”Pormestarin työhuoneesta löytynyt nauha. Ehkä voisimme käydä haastattelemassa sitä häiskää, joka sen sinne oli ilmeisesti asentanut.”
”Eäh, mistä sinä yhden Matoranin koko tästä kylästä löydät?” Kepe epätoivoili,
”Kantoi puolipitkää sinistä viittaa. Taitaa olla täkäläisen vartiokaartin leivissä.”

Tiedemies-Toa huomasi ystävänsä sanojen tekevän tavallista paljon/ihan aavistuksen verran vain enemmän järkeä, joten myönsi reissun sikäläiselle poliisiasemalle viisaaksi.

”Odotetaan kuitenkin aamua, eikö vain Spinnykkä? Jotenkin turvallisempi olo tulisi, varsinkin kun ne palkkamurhaajat ajavat myökäläisiä takaa.”
”Juu, näin tehdään.”
”Kauniita unia.”
”Lainaatko sitä... Massaasi. Tyyny olisi kiva.”
”Tahdot tosiaan tehdä minusta tyynyn?”
”Eh.”
”Sitä minäkin.”
”...”
”...”

Loppuyö kului rauhallisissa merkeissä kaksikon kuorsatessa turvallisesti mainoksen sisällä. Myös hieman liian pitkä osa aamusta kului kaksikon kuorsatessa, ja osa iltapäivääkin meni kun toinen kuorsasi ja toinen koetti kiskoa tätä valkoista sankaria ylös vuoteesta.
”Mutta Rätsula, ei meillä ole niin kova kiire, minua nukuttaa”, mutisi uninen Snowman. Kepe alkoi jo turhautua. Jo kolmas kerta tässä kuussa.
”Ja minua kiinnostaa kovasti saada selvitettyä tämän pormestarin synkät salaisuudet. Joten hilaa se valkoinen takamuksesi ylös, senkin nietosnahjus.”
”...no nyt oli niin lahjakasta verbaalista vetoamista, että koen vastuukseni nousta.”
”...”

Pian hilpeä retki kohti muinaisia mysteereitä jatkui perinteisen kävelyn muodossa duon hakeutuessa vartiokaartin päämajan suuntaan. Nui-Koro ei ollut niin iso kaupunki, etteikö sieltä olisi löytänyt niinkin merkittävää rakennusta kuin poliisiasemaa, muttei se ollut niin pienikään, etteikö matkaan olisi hurahtanut jokunen tovi. Snowien ja Kepen tallatessa kylän mukulakivisiä katuja hei eivät voineet olla vilkuilematta olkainsa yli aina silloin tällöin uhkaavien kaapuilevien palkkatappajien varalta.

Koko kylä kuitenkin näytti kaikin puolin elinvoimaiselta, eikä vaaran tuntu ollut näin kirkkaaseen päiväsaikaan samoin läsnä kuin yön varjoissa. Katuja tallasivat taas monenmoiset kulkijat, ja Kepe ja Snowie tiesivät sulautuvansa hyvin värien loisteeseen.

Ohkumauhin kellari

Colmion aivot suoraan sanoen ylikuumenivat, kun hän kuumeisesti mietti ulospääsyä tilanteesta. Aikapommin jastin tikitti, ja Colmio aktivoi naamiovimansa. Ei vaikutusta. Pommi oli siitä päätellen tehty naamiolle tuntemattomalla tavalla, se saattoi olla jopa ydinkäyttöinen.
Colmio teki päätöksensä.

Hän nappasi Turagan kainaloonsa, ja lähti juoksemaan täyttä häkää kohti ovea.
2:47
2:46
2:45
2:44
ajastin tikitti, ja ensimmäistä kertaa elämässään Colmio manasiu nykyteknologiaa. Hän hyppäsi oviaukosta ulkopuolelle, ja loi elementaalivoimillaan oveen metallisen sinetin. Hän juoksi niin kauan, että kuuli rajähdyksen. Pommi oli ollut tehokas. Colmio tunsi räjähdyksestä aiheutuneen paineaallon, ja ajatteli että jos hän olisi myöhästynyt edes 10 sekuntia, hän olisi saattanut palaa poroksi.
Vasta nyt hän muisti toisen turagan, joka oli kuollut ystävänsä virittämästä pommista. Colmio sääli turagaa, ja sitä suuremmalla syyllä hän lähti viemään Ohkumauhia klaanin linnoitukseen. Adminit saisivat päättää soveliaan rangaistuksen klaanin pettämisestä.

[spoiler=* * *]Suga teki tästä puolet.
Minä menetin järkeni tämän kasaamisessa. Varatkaa aikaa ja kuppi kahvia.[/spoiler]



RAPORTTI # 605
POHJOISASEMA "SUPEREGO"

Kohteen "NIMDA" tutkimuksissa huomattavia harppauksia.
Löydetty tapa valjastaa sen voimat ilman fyysistä kontaktia.
Voima isompi kuin odotettiin.
Koehenkilöiden reaktioita tutkittu. Useimmissa aiheuttanut joko irrationaalisia häiriöitä mielenterveydessä tai suorastaan uskonnolliselle tasolle nousevaa pelkoa.

Koehenkilöt tottelevat joka sanaa.
Vain yksi vastustaa. Pakoyritykset kaksinkertaistuneet.

Ylijohtaja Seleciuksella vaihtoehtoinen ratkaisu.
Huomenna suuri päivä.

Kihelmöi.

Tohtori Delek
Selecius-säätiö
PVM 5-6-0006
KLO 0931



Klaani
Arkistojen portit

Summerganon lähestyi Arkistoja jokunen kirja kainalossaan. Ne on parasta palauttaa ennen matkalle lähtöä, tai arkistolaiset eivät ole mielissään, ajatteli Summerganon kävellessään kohti edessä avautuvaa Arkistojen sisäänkäyntiä. Nimda-tehtävän ryhmä lähtisi pian matkaan ja odotuksen tunne raukeaisi, mutta hetket ennen lähtöä olivat aina kihelmöiviä, täynnä hiljaista odotusta, joka tuntui vaimentavan jopa ympäröivän luonnon. Summerganon huokaisi ajatellessaan tulevaa matkaa. Hän oli totta vie innoisaan tehtävästä, mutta suhtautui siihen suurella vakavuudella ja jännityksellä; sotatila loi oman varjonsa normaalisti varsin iloisen Summerganonin elämään. Hän oli koko eilisen päivän kasaillut ja huoltanut varusteitaan; oli tavallaan karmiva ajatus, että esine, johon hän oli suuresti kiintynyt -hänen miekkansa- tulisi riistämään hengen vielä monelta olennolta.

Summerganon ei kuitenkaan pystynyt kokonaan peittämään tulevan matkan synnyttämää riemua. Summerganon tunsi olevansa Klaanille paljon velkaa ja otti kunnia-asiakseen auttaa sitä aina kun mahdollista. Ja tulevan tehtävän kaltaiset operaatiot olivat erityisesti Summerganonin mieleen, ainakin siltä hänestä tuntui. Menneisyytensä haudanneelle soturille Klaani oli antanut paitsi kodin ja tavallaan työnkin, myös suonut mahdollisuuden tutustua mitä hienompiin henkilöihin, vaikka hän yhä suuresti arvosti palkkasoturiystäviään tuolla jossain.

Arkistoihin saavuttuaan Summerganon palautti kirjat ja pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Hän piti Arkistojen ilmapiiristä ja paikka tuntui rauhoittavalta. Hän näki Gahlok Van kävelevän ohi. Summerganon ei ollut koskaan ollut kovin läheisissä tekemisissä tämän tunnetun arkistolaisen kanssa, mutta hän kuitenkin tervehti tätä. Gahlok Va vastasi terhehdykseen kättään heilauttaen ja katosi hetkeksi pois näkyvistä. Hän oli arvatenkin mennyt penkomaan arkistoja, kirjaimellisesti. Pian hän saapui taas näkyviin, käsissään vino pino asiakirjoja. Uhkaavasti huojuva pino havahdutti ajatuksiinsa vaipuneen Summerganonin.
"Öh, voinko auttaa?"

"Ah, se sopii. Kiitos paljon." Kuului Gahlok Van helpottuneelta kuulostava ääni asiakirjapinon takaa. Hän laski huojuvan pinon läheiselle pöydälle -paljon pidemmälle se tuskin olisi kaatumatta kestänytkään- ja kaksistaan Summerganonin kanssa he jakoivat pinon. "Nämä täytyy viedä Vaehranin toimistoon. Seuraapa sitten minua", Gahlok Va sanoi ja lähti matkaan, Summerganon perässään.

* * *

Valtavat kirjahyllyt peittivät Arkistojen ylimpään kerrokseen piilotetun toimiston seinät, eikä tilaa jäänyt edes pienille tauluille tai peileille. Monivärisiä niteitä lojui hyllyissä sadoittain, ehkä tuhansittain. Ilmassa leijaili vahva pölyn ja vanhan paperin haju, vaikka toimiston ikkuna oli auki ja syystuuli puhalsi sisään.
Arkistojen johtajahahmo, suurta Hunaa kantava tulen Toa Vaehran istui ryhdikkäästi mahonkisen pöytänsä takana keikkuvalla työtuolilla. Tulen Toan monen yön läpi valvoneet oranssit silmät liikehtivät vikkelästi, kun hän luki tärkeiltä vaikuttavia asiapapereita ja selaili valtavan kirjapinon läpi. Pöydän pintaa ei näkynyt arkistonhoitajan työurakan alta.
Vasemmalla kädellään Vaehran selasi vauhdikkaasti monenlaisten kirjojen läpi, kun taas oikealla hän täytti keskittyneesti pientä muistilehtiötä magmasorsansulkaisella mustekynällä. Työhönsä askeettisesti paneutunut arkistonhoitaja ei edes huomannut, että kokonaisen kirjaston verran opuksia kantavat Summerganon ja Gahlok Va hiippailivat toimiston ovesta sisään.

"Huomenta sinullekin", kuului Summerganonin ääni paksun kirjapinon takaa. Suga asetti monivärisen pinon varovaisesti Vaehranin pöydälle Gahlok Van esimerkkiä noudattaen.
Tuplasalama-Vaehran hätkähti ja melkein sotki allekirjoituksensa mustekynällään. Arkistonhoitajan väsynyt oranssihehkuinen katse siirtyi monen tunnin, ehkä jopa monen päivän jälkeen ensimmäistä kertaa pois työpöydältä. Valvominen ja raskas työ hehkuivat Vaehranin silmistä, kun hän räpytteli niitä hetken hämääntyneenä.
"... tervehdys, Summerganon", tulen Toa sanoi väsyneenä. "Mikä sinut tänne tuo?"
"Palautin lainaamani kirjat ennen kuin... lähden joksikin aikaa", Summerganon vastasi salamyhkäisesti ja suuntasi katseensa Vaehranin edessä lojuviin papereihin ja hajanaisiin kirjoihin. "Kiirettä pitää, vai?" Summerganon kysyi kohteliaasti.

"Kuten aina," väsynyt VT huokaisi hymyillen."Kävin juuri läpi viisituhatta sivua tutkimusraportteja etsien edes pientä viittausta johonkin, joka edes teoriassa voisi olla Nimda. Mutta joo, kiitos teille."
Nimdan mainitseminen muistutti Summerganonia pian koittavasta matkaanlähdöstä. Miten kaikki tuntuikaan nykyään pyörivän tuon muinaisesineen ympärillä.
"Toivotan kuitenkin onnea tutkimukseen", Summerganon sanoi. Vaehran nyökkäsi vastaukseksi selaillessaan hyvin summittaisesti Summerganonin ja Gahlok Van tuomien kirjojen läpi. Suga silmäili samoja kirjoja ja irtonaisia lehtisiä, joita työhuone tuntui olevan pullollaan. Varomaton kulkija voisi kompastua johonkin lattiallekin pursuavista kirjakasoista.
"Toivottavasti uurastuksenne palkitaan pian", Suga lisäsi hymyillen.

Sininen puolibohrok Gahlok Va puolestaan kiipesi hyvin hitaasti valtavilla puutikkailla kohti Vaehranin toimiston ylintä kirjahyllyä. Puiset tikkaat oli tarkoitettu yleensä Toan kokoisille olennoille, mutta se ei Gahlok Vata tuntunut pahemmin hidastavan. Sininen kääpiö heilautteli itseään kohti katonrajaa puhtaasta tottumuksesta. Myös sininen kiipeilykoukku auttoi.
"Ei sitä palkita", GV vastasi Sugalle yläilmoista myrtyneenä.
"Vähän parempi asenne, ystäväiseni", Vaehran lausui katse kirjoissa. Gahlok Va murahti hiljaa vastaukseksi.
Summerganon hymähti itsekseen ja seurasi hetken sivusta arkistolaisten touhuja. Gahlok Va vaikutti kaivavan tikkaiden päässä jotakin pitkään ja hartaasti kirjahyllystä. "Mitä oikein etsit, jos sopii kysyä?" kuului Summerganonin lievää uteliaisuutta tihkuva ääni.

"Taianomaisia kristallikalloja", GV mumisi sarkastisesti kirjojen ja pölyn keskeltä. Puolibohrokin äänen sarkastinen pirteys nousi selostuksen loppua myöten koomisiin sfääreihin. "Jokapäiväistä täällä Arkistojen jännittävyydessä!"
Summerganon kuunteli hetkisen hämmentyneenä, mutta naurahti lopulta. "Niinpä tietysti", hän sanoi huvittuneena tarkkaillen samalla uhkaavasti alaspäin laskeutuvaa pölypilveä. Gahlok Va kääntyi Summerganonia kohti kädessään pieni kirja. Hän köhi keuhkoistaan kiloittain pölyä ilmoille. "Nyt minä myönnän sen", pieni puolibohrok sanoi. "Joskus minä kadehdin teitä Toia." Suga vastasi tähän vain kysyvällä katseella.
"Te luotte historiaa!" GV huudahti mahtipontisesti, miekkaillen pienellä pokkarilla näkymätöntä vihollista vastaan. "Minä yskin historiaa ulos keuhkoistani."

"Jaa-a..." Summerganon sanoi velmusti nyökkäillen. "No, meistäkin -tai ainakin minusta- olisi joskus mukava tutkia tällaista tiedon aarreaittaa sen sijaan että halkaisen vihollisten kalloja. Ei sen puoleen, pidän työstäni", Toa totesi ja vaipui lausahduksensa loppupuolella lyhyeksi hetkeksi muistoihin. "Niin paljon kuin tutkimustyötä arvostankin, on seikkailuntäyteisessä elämässä puolensa", hän lisäsi enemmän itselleen kuin GV:lle ja Vaehranille.
Gahlok Va huokaisi. "Kun torakat iskevät, meidät täällä arkistoissa piilotetaan maan alle." Puolibohrok viuhtoi jälleen ilmaa kirjalla osittain puhdistaakseen ilman pölystä ja osittain päästääkseen irti höyryjä. Jos arkistonhoitajan edessä olisi ollut vihollinen, se olisi ollut täysin mennyttä. Sen säälittävä elämä olisi musertunut täysin arkistonhoitaja Gahlok Van armottomassa hyökkäyksessä. Se olisi ottanut rankasti turpaan.
Ainakin jos kohde olisi ollut jonkinlainen kärpänen.
"Minä haluan sinun elämäsi, Suga. En halua tutkia näitä homeisia opuksia!" Gahlok Van äänen innokkuus kiihtyi vauhdilla. "Minä haluan seikkailuja ja vaaroja! Jännitystä. Yllättäviä tilanteita!"
Aivan liian hyvin sanomaansa sopivasti Gahlok Va sai kokea jännitystä, kun aggressiivisen viuhtomisen horjauttamat huterat puutikkaat heilahtivat kohtalokkaasti taaksepäin. Puolibohrok ei ehtinyt edes huomata, kuinka painovoima muutti vähitellen suuntaa.

"Mitä sinä..." Vaehran aloitti ja kääntyi tuolillaan. Kuului melkoinen rysäys ja valtava määrä pölyä pöllähti ilmaan ydintuhoa muistuttavassa sienipilvessä. Samalla hetkellä Summeganon huudahti "VARO!" aivan liian myöhään.
Gahlok Va retkotti kirjapinon päällä lattialla suihkien jokaisella yskäisyllään pölyä kattoon asti. "Onneksi nuo ovat pehmeäkantisia", totesi Vaehran puoliksi järkyttyneenä, puoliksi huvittuneena. "Koit juuri enemmän vaaroja ja jännityistä kuin minä kuluneen viikon aikana", Summerganon totesi ja sai peitettyä naurunsa vain vaivoin.

Gahlok Va oli pitkään hiljaa ja räpytteli hyönteismäisiä silmiään tuijotellen kattokruunua.
"Ehkä minä vain palaan sen käännöstyön pariin", GV pihisi kirjapinon päältä.
"Se voi olla ihan hyvä idea", VT sanoi virnistäen. Tulen Toa nousi tuoliltaan ja ryhtyi poimimaan lattialle pudonneita kirjoja käsiinsä. "Suga, auttaisitko?"
"Mielelläni", kuului vastaus ja yhdessä kaksi Toaa alkoivat kasaamaan pudonneita kirjoja jonkinlaiseen järjestykseen. "Näitähän on montaa sorttia..." Summerganon mutisi tutkaillessaan lukuisten kirjojen kansia ja irronneita lehtisiä. Gahlok Va pyyhkäisi pölyjä päältään ja nousi pystyyn. Hän vaappui lopulta kauemmas kirjakasasta vilkuillen sitä kuin pahinta vihollistaan.


Summerganon räpytteli silmiään hämmentyneenä.
"Sinä varmaan tiedät, mihin tämä tiiliskivi kuuluu?" Toa kysyi osoittaen puolibohrokille valtavaa mustaa opusta, jonka kansi oli täynnä monenkielistä tekstiä. Kaikkia kieliä ei edes maailmaa nähnyt Summerganon tunnistanut.
"Ah", Gahlok Va äännähti. "Se on vain... käännöstyötä varten."
"Tuossa opuksessa on kaikki tämän maailman tunnetut kielet", VT sanoi asetellen kirjoja takaisin hyllyihin ja pyyhkien pölyä. "Eräänlainen 'manuaalinen Rau', jos näin voi sanoa". Tulen toa hymähti.
"Lisäksi se painaa enemmän kuin minä", GV täydensi tympeästi. Hän potkaisi valtavaa opusta, mutta jätti potkuvoiman kevyeksi. Joku oli joskus murtanut jalkansa.
"Autatko tuomaan sen pöydälle?" GV kysyi Sugalta. Summerganon nyökkäsi ja tarttui itsevarmasti opukseen. Jopa voimakas Toa joutui kuitenkin vapisemaan kielenopiskelun massiivisen painon alla.
"Tämä on tosiaan painava", jään toa totesi. "Se, joka väittää että ette tee ruumillista työtä on kyllä väärässä! Tikapuita, tällaisia tiiliskiviä... jösses" Summerganon mutisi. Hetkellisen ponnistelun jälkeen kirja tömähti pöydälle päästäen äänen, joka muistutti pienikokoisen kranaatin räjähdystä.
"Kiitos tuosta", Gahlok Va lausui vilpittömän kohteliaasti ja kapusi Vaehranin pöydän päälle. "...vaikka tästä alasimesta ei ollut viimeksikään mitään hyötyä."
GV nousi työpöydän päälle seisomaan ja potkaisi joitakin Vaehranin papereista alas lattialle. Hän tarttui valtavan kirjan mustan kanteen koukkumaisella kädellään ja poimi pöydältä toisella kädellään kansiollisen papereita. Summerganon ehti nähdä kansion kannessa punaisen merkin, joka muistutti matoran-kielen S-kirjainta. Mutta vain vähän.

Summerganon silmäili GV:n puuhia uteliaana. Hän ei voinut hillitä kieltään. "Minkä käännöksen parissa työskentelet?"
Gahlok Va avasi kansion ja näytti Summerganonille suuren paperikasan ensimmäistä sivua. "Todella hyvä kysymys", GV sanoi vilkuillen punaisella kynällä siististi kirjoitettua, mutta täysin käsittämättömistä kirjaimista koostuvaa tekstiä. Muodoltaan kirjaimet näyttivät hieman matoran-kirjaimilta, mutta olivat paljon kulmikkaampia. "Tämä voi olla ihan mitä kieltä tahansa. Juuri nyt toivon, että löytäisin edes jonkinlaisen sukulaiskielen..."

Kirjahyllyllä työskentelevä Vaehran kääntyi hieman. "Me tiedämme kyllä enemmänkin", hän sanoi vaatimattomasti vilkuillen taaksensa, "mutta se on tavallaan... luottamuksellista tietoa."
"Ah, ymmärrän. Siinä tapauksessa..." Summerganonin lausahdus jäi kuitenkin kesken, sillä vaivaannus väistyi uteliaisuuden tieltä. Toa jatkoi GV:n työskentelyn tarkkailua ja kysyi aivan kuin ohimennen: "Jos kuitenkin saan udella, niin mitä asia koskee?"
Vaehran vilkaisi jälleen ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaa. Sitten GV ja Vaehran katsoivat toisiaan hetken silmiin. Gahlok Va viittoi pian pienellä kädellään Vaehrania luokseen. Kun tulen Toa oli kävellyt puolibohrokin viereen, heidän puheensa oli laskenut epäselviksi kuiskauksiksi. Summerganon yritti olla kuuntelematta tarkemmin, mutta lopulta uteliaisuus voitti.

"Onko hän..." GV kuiskasi.
"... yksi niistä 'ehdokkaista'?" Vaehran täydensi. "Ei... ei Tawan mukaan."
Arkistonhoitajat ilmehtivät toisilleen hetken merkillisesti, kunnes nyökkäsivät yhdessä. Sitten he kääntyivät kohti Summerganonia.
"Kerromme sinulle", VT sanoi hiljaa. "Sillä ehdolla, että et sitten levitä sanaakaan eteenpäin."
"Vannon sen", Summerganon sanoi hieman kuiskausta kuuluvammalla äänellä.
Vaehran yskäisi nyrkkiinsä ja nielaisi. Hän etsi sanoja hetken. "No... muistatko sen, kun väitimme Klaanilehden haastattelussa, että emme tiedä Nimdasta emmekä sen menneisyydestä enempää kuin kukaan muukaan?" Vaehran sanoi hymyillen ja kumartuen hieman kohti Sugaa.
"Muistan lukeneeni jotain sellaista", Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: "Mutta salamyhkäisyydestänne päätellen asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen, eikö vain?"
"No..." Vaehran sanoi hymyillen yhä kiusallisemmin. Hän nojasi työpöytäänsä hieman ja risti jalkansa. "Se oli eräänlainen... 'muokattu totuus', heh."
"Tarkoitus pyhittänee tuossa tapauksessa keinot", Summerganon myhäili. "No, mitä te siis tiedätte?"
Vaehran sulki suunsa kuin vetoketjun ja antoi puheenvuoron varoittamattomasti Gahlok Valle. Puolibohrok rykäisi ja nuoli huuliaan. Summerganonin ilme muuttui äärimmäisen jännittyneeksi. Hän melkein tunsi ilmassa jotain salaista, joka odotti, että voisi räjähtää silmille. Viimein Gahlok Va nosti katseensa Summerganonia kohti.

"Me emme ole ensimmäisiä, jotka ovat tutkineet Nimdaa", GV sanoi. "Matoron retkikunta löysi pieneltä ja hyvin häiritsevältä 'Rozum'-nimiseltä saarelta vanhan videopätkän, joka kertoi... jonkinlaisista muinaisista tiedemiehistä."
"Todella muinaisista", VT pisti väliin. "Niin vanhoilta ajoilta, että ainoat niiltä peräisin olevat historiankirjat ovat... vanhoja heimolegendoja. En ymmärrä, miten heillä on voinut olla näin hyvä luonnontieteiden tuntemus aivan universumimme alkuaikoina."
"Se on täysin käsittämätöntä", GV sanoi viuhtoen käsiään. "Tuhansia vuosia sitten on ollut olemassa joku, joka on meitä tieteelliseltä tuntemukseltaan vain askeleen jäljessä. Yhden askeleen."
"Kuulostaa mielenkiintoiselta", hämmästeli Summerganon täysin vilpittömästi. "Mitä luulette, saivatko he selville jotain, mitä emme tiedä? Ja kenen leivissä he mahtoivat olla, mikäli minkään tuntemma järjestön juuret ulottuvat niin kauas?"

"Niin paljon emme kai voi sanoa", Gahlok Va vastasi huokaisten. "Järjestöstä itsestään ei ole minkäänlaisia jälkiä."
Sen sanottuaan puolibohrok piti tauon, mutta nosti yllättäen vasemman kätensä etusormen pystyyn ja ilmehti merkillisesti. GV nosti pöydältä yhden papereista. Kellertävä ja hyönteisten syömä paperi oli täynnä punaisella kirjoitettua tuntematonta kieltä. "... näitä lukuunottamatta."
"Noissa papereissa seisovat merkit eivät tosiaan tarkoita mitään millään tuntemallamme kielellä", VT sanoi turhautuneena. "Se sai minut epäilemään, että kyseessä voisi olla jonkinlainen salakieli. Jotain, jolla tutkimuksen salaisuudet pidettäisiin näkymättöminä ulkopuolisen silmille."
"... ja se ei tietenkään tosiaan helpota meitä jäljittämään tätä järjestöä", Gahlok Va ärähti. "Meillä on vain pari yhdentekevää työntekijänimeä ja pari täysin käsittämätöntä asiakirjaa. Siinä se."
"Ahaa. Käsitän. Mistä olette saaneet käsiinne nuo lähteet, jos saan udella? Ja minkä nimisiä nuo työntekijät ovat, voiko niistä päätellä mitään esimerkiksi lajin suhteen?" uteli Summerganon innoissaan. Juttu kiehtoi häntä.

"Lähteet olivat kaiken aikaa Arkistossa, mutta onnistuimme yhdistämään ne näihin tutkijoihin vasta nähtyämme tämän nauhan", Vaehran sanoi heilutellen paperipinoa käsissään. "Ja en sanoisi niitä yhdentekeviksi, GV", arkistonhoitaja jatkoi kohottaen kulmaansa. "Ei sillä, että niistä olisi ollut paljon apuakaan."
Gahlok Va huokaisi ja tarttui yhteen muistiinpanolappuseen. "Ei tosiaan. Nämä tyypit ovat tätä turagaa, 'Kezeniä' lukuunottamatta historian unohtamia", hän sanoi tiiraillen nimiä. "Joku kuuluisa toisinajattelija, 'tohtori Delek' vaikutti eteläisellä mantereella kauan sitten. Siinä ne, jotka ovat tehneet tämän Nimda-tutkimuksen suhteen jotain konkreettista."
"No hei", Vaehran keskeytti osoittaen kynällä yhtä nimeä GV:n muistiinpanolapussa. "Tämän operaation rahoittajan nimellähän me löysimme nämä käsittämättömät tutkimusraportit."
Summerganon nojautui kiinnostuksen vetämänä huomaamattaan lähemmäs papereita. "Kukahan tämä rahoittaja mahtaa olla? Joku isokin kiho? Ja onko tyypin motiiveista mitään tietoa?" Toa jatkoi väsymätöntä kyselyään. Asia tuntui jostain syystä todella tärkeältä.
Gahlok Va siirsi uupuneen katseensa Sugaa kohti ja pudisti päätään. "Minusta tuntuu, että tämä henkilö, kuka hän sitten onkaan... pitää yksityisyydensuojasta. Meillä on vain nimi."
Vaehran tihrusti muistiinpanopaperia. "Adorium Selecius. Johtaa Selecius-säätiötä. Siihen se sitten jäikin."

Silloin Summerganon mykistyi täysin ja jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen.
Hän muisti. Vuosia, vuosia sitten hän toimi palkkasoturina jossain kaukana, toverinaan soturi, nimeltä Selecius.
Epäuskoisuus valtasi hänet. "Minä... minä tunsin kerran erään Seleciuksen. Onko tämä vain jokin omituinen yhteensattuma?" Hän kysyi kuivalla äänellä. Kaikki tuntui äkkiä kovin epätodelliselta.
Gahlok Va ja Vaehran naurahtivat ensiksi yhdessä. Sitten he ymmärsivät, että äskeinen ei ollutkaan vitsi. Kaksikko tuijotti Summerganonia sanomatta sanaakaan.

"Mitä nyt?" kysyi Summerganon. Vilunväristyksiä kulki jään Toan ihon läpi. Muuta hän ei suustaan sillä hetkellä ulos saanut.
Vaehran ei vastannut. Hän otti hätäisesti käteensä kansion, joka oli täynnä Selecius-säätiön tutkimusraportteja. Hän tuijotti kansion kantta hetken. Sitten tulen Toan katse siirtyi Sugan hämmentyneisiin kasvoihin. Vaehran ojensi kansion Sugalle. Sen kannessa oli punainen leima, joka muistutti hieman matoran-kielen S-kirjainta.

* * *

Summerganon palasi ajatuksissaan vuosien taakse. Aikaan, jolloin hän toimi palkkasoturina toverinsa Seleciuksen kanssa. Ja hän palasi muistoissaan yhä kauemmas, hetkeen jolloin hän oli tavannut toverinsa ensi kertaa. Hän muisti, miten Selecius oli kullanvärisessä panssarissaan ja auringon valossa leimuavan miekkansa kera matkannut Summerganonin kanssa kauan. Ja nyt Summerganon muisti jotain, mitä ei ollut aiemmin huomioinut. Hän muisti, punaisen, paikoitellen haalistuneen ja kuluneen merkin Seleciuksen haarniskan rinnuksessa. Merkin, jonka Summerganon nyt muisti olevan matoran-kielen S-kirjainta muistuttava. Hän muisti, miten Selecius oli heidän ensi tapaamisensa hetkellä ollut karkumatkalla ja että häntä jäljitettiin. Yhdessä he kukistivat Seleciusta jäljittäneet metsästäjät, sillä Summerganon luotti toverinsa vilpittömyyteen alusta asti, mutta menneisyydestään Selecius ei koskaan paljastanut paljoa.

"Menneisyyteni on synkkä, täynnä katkeruutta", Summerganon muisti Seleciuksen sanoneen. "Mutta nyt olen vapaa ja se tulee aina olemaan suurin voittoni ja varhaisesta menneisyydestä huolimatta oikean elämäni alku." Ja muuta hän ei menneisyydestään koskaan kertonut. Seleciuksen sanat kaikuivat Summerganonin päässä, kun hän havahtui ajatuksistaan. Hänestä tuntui, että hän viimein ymmärsi, mutta hänen mielensä ei vielä ollut jostain syystä sitä hyväksynyt. Oliko hän viimein perillä Seleciuksen historiasta?

* * *



Summerganon tuijotti kansion kantta pitkään ja hartaasti, muistoihinsa vaipuneena. Miksei Selecius koskaan kertonut? Miksi hänen nimensä oli sama kuin tuolla järjestöllä ja sen johtajalla? Nämä kysymykset vaivasivat Summerganonia, joka kuitenkin pakottautui nostamaan katseensa Vaehraniin ja Gahlok Va'aan päin. "Niin... Selecius oli ystäväni. Hän oli soturi. Hyvä soturi. Hänellä oli tuo merkki, ainakin luulen niin." Sen sanottuaan Summerganon kääntyi ikkunaan päin, miettien toveriinsa liittyvää mysteeriä.
Hetken vaikutti siltä, että Gahlok Van ja Vaehranin päissä tikittäisi jotain. Ymmärryksen verho laskeutui vähitellen arkistonhoitajien päälle. Lopulta jotain napsahti.
Vaehranin silmät pullistuivat. Hän ryntäsi vauhdilla työpöytänsä taakse ja tarttui kaksin käsin valtavaan käännösopukseen.
"Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä!" Vaehran hoki selaten kovakouraisesti läpi kirjan. "Adorium... Adorium Selecius! Adorium ei ole nimi, tyhmä!"
Gahlok Va oli hetken hiljaa, mutta pian hänkin näytti ymmärtävän kokonaiskuvan. "Tyhmä, tyhmä!" puolibohrok sanoi läimäyttäen itseään kasvoille toisella kädellään niin kovaa, että toimisto kaikui.
Summerganon havahtui ja katsoi ihmeissään, kuinka Vaehran selasi kuumeisesti kirjaa ja Gahlok Va näytti puulla päähän lyödyltä. "Mitä? Saitteko selville jotain?"
Vaehranin silmäkulma tärisi psykoottisesti hänen selatessaan vauhdilla läpi valtavan tiiliskiven. Arkistonhoitaja pysäytti monen monta sivua taittaneen selailun jälkeen yhden sivun kohdalle ja katsoi sitä pitkään ärtyneenä omasta sokeudestaan.
"Adorium, adoria, adorius", Vaehran luetteli sanamuotoja raskaan hengityksen alta. "Xian kieltä. Vortixx-kieltä!"
"Se ei ole mikään etunimi! Se tarkoittaa johtajaa!" Gahlok Va rääkäisi läimäisten nyt myös toisen kätensä kasvoilleen. Sinisen puolibohrokin kasvot alkoivat punertaa sekä läimäisyistä että raivosta. "Tarkemmin sanottuna xialaista asetehtailijaa."

"Mistä on kyse?" Summerganon kysyi rynnäten työpöydän ja käännösopuksen luo. "Miten xialainen asetehtailija liittyy Nimda-tutkimuksiin? Mitä... mitä hänellä on tekemistä ystäväni kanssa?"

Gahlok Va läimäytti itseään kasvoille molemmilla käsillä vielä kerran. Ääni oli korviahuumaava. "Summerganon", GV mumisi kämmeniensä alta. "Haluatko etsiä sieltä hyllystä... vanhimman xialaisen asekuvaston? Vanhimman, jonka löydät?"
Summerganon nyökkäsi eikä jäänyt kyseenalaistamaan pyyntöä. Hän syöksyi kaivelemaan kirjahyllyjen läpi. Toalla oli hyvä tuuri, sillä kuvasto osui melkein heti hänen eteensä. "Tämähän se on?" Suga varmisti nostaen aseiden kuvilla ja erilaisilla symboileilla koristeltua lehtistä. Hän sai vastaukseksi Gahlok Van nyökkäyksen ja ojensi kuvaston tälle. Summerganon janosi vastauksia.

Gahlok Va selaili nopeasti aakkosjärjestyksellisen kuvaston läpi kauhistellen välillä xialaisten hilpeän opportunistista käsitystä sodankäynnistä. Lopulta hän pysähtyi tietylle sivulle.
"Selecius-säätiön investoinnit", Gahlok Va lausui inhoten. "Selecius 2K7 -plasmalaukaisin: tähtää sydämeen, niin mikään ei enää liiku. Kratablammakh-kivääri suursiivoukseen: tuhoaa kaiken materian kolmen metrin säteeltä. Kredipsyteeni-hermokaasu: näin poistat kaikenkokoiset loiset tehokkaasti."

Silloin Gahlok Va piti tauon. Vaehrankin tuijotti sivua. Gahlok Va nielaisi ennen kuin jatkoi.
"Tulossa tänä keväänä: Selecius-joukot."

"Selecius... on siis johtajansa mukaan nimetty aseteollisuusyritys? Mutta miksi entisen toverini nimi on sama, kuin tuolla säätiöllä, varsinkin kun hän ilmeisesti kantoi säätiön merkkiä panssarissaan?" Kysymykset ryöppysivät Summerganonin suusta, mutta juuri kun hän oli tivaamassa lisää tietoa, hän viimein tajusi. Seleciuksen välttelevät vihjaukset menneisyydestään, suhteista, jotka vainoaisivat häntä ja joiden takia hän oli karkumatkalla. Haluttomuus puhua varhaisista vaiheista olikin kenties häpeilevää tietämättömyyttä. Oliko hän sittenkin vain yksi suuren asetehtailijan monista nukeista?
"Hän oli järjestön koekaniini, väkisin taivuteltu soturi, joka pakeni", sanoi Summerganon lopulta. "Minusta vain tuntuu siltä", hän jatkoi ja ilman sen erikoisempia perusteita hän oli vakuuttunut.

"Selecius-joukot, tässä lukee", Vaehran toisti. "Itse joukoista ei ole minkäänlaista tietoa missään. Suurin osa oletti, että kyseinen projekti jäi vain kesken."
"Sinänsä loogista", Gahlok Va sanoi istahtaen pöydällä lojuvan jättikirjan päälle. "Selecius-säätiö on ollut epäaktiivinen jo vuosisatoja."
"Niin", VT sanoi nyökäten. "Mutta mitä luulet, Suga? Oliko se ystäväsi oikea nimi?"

"Luulin niin, mutta juuri kuulleeni perusteella en voi olla varma. Haluaisin uskoa muuta, mutta minusta tuntuu, että ei; se ei välttämättä ole hänen oikea nimensä." Summerganon sanoi. "Muistan, että hänen käsivarttaan peittävässä panssarissa oli haalistunut numerosarja, jonka edessä oli tuo näyttämänne S-merkki", Summerganon jatkoi hitaasti. "Tarkoittaisiko se, että hän oli... yksi niistä?" Summerganon lopetti ja silmäili nyt Gahlok Van kädessä olevaa kuvastoa inhoten.

"Se taitaa olla ilmiselvää", Gahlok Va sanoi hiljaa. "ystäväsi on... yksi tämän säätiön massatuotantosotilaista."
Gahlok Va vaikeni. Vaehran huokaisi ja heitti kuvaston paperiroskikseen. Tulen Toa käveli pöytänsä taakse ja vilkuili ulos ikkunasta. Arkistonhoitajan väsyneet silmät tarkkailivat pihamaan varhaisaamuisia tapahtumia.
"Koko Nimdaan perustuva aivotutkimus oli siis vain kulissia", Vaehran sanoi katsomatta Sugaan ja Gahlok Vahan. "Kaiken aikaa tietämättään nämä tutkijat työstivät siitä muinaisesineestä asetta. Asetta myytäväksi Vortixx-markkinoilla."

"Mitä veikkaatte, oliko järjestön motiivi vain taloudellinen voitto, vai onko taustalla jotain muuta?" Kysyi Summerganon, joka halusi kiepästi tietää kaiken Selecius-mysteeristä.
"Mieli on tämän maailman vaarallisin ase", Vaehran sanoi kääntyen hieman. "Niin joku viisas joskus sanoi. En välttämättä haluakaan tietää, mikä vortixx-Seleciuksella oli mielessä."

"Tärkeintä lienee se, että hän epäonnistui siinä", Vaehran sanoi vielä.
"Miksi meitä rehellisiä tiedemiehiä on niin vähän?" Gahlok Va mietiskeli kirjan päältä istuen.
"Tuota... niin",sopersi Summerganon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Hän huomasi, että ikkunan takana, ulkona oli jo melko valoisaa. "Minun pitää ilmeisesti pian lähteä, matka odottaa, enkä haluaisi myöhästyä", hän sanoi. "Kiitos kun kerroitte minulle kaiken tämän. Arvostan sitä", Summerganon sanoi ja todella tarkoitti sitä. Hän oli pakoillut menneisyyttään Klaanissa aika tavalla. Tavallaan sen harmaiden läikkien selviäminen sai hänet tuntemaan itsensä valmiimmaksi kohtaamaan tulevan.

"Suga", Vaehran sanoi vielä. "Kiitos avustasi. Minusta tuntuu, että pian saamme avattua myös tuon salakielen. Pyydän vain, että et..."
Vaehran piti tauon ja kääntyi poispäin ikkunasta. Hän tuijotti Summerganonia pitkään silmiin.
"... jakaisi mitään täällä oppimaasi eteenpäin."
"En tietenkään, kuten jo aiemmin lupasin. Voitte luottaa minuun." Summerganon sanoi. "Mutta nyt minun täytyy tosiaan tehdä lähtöä, kiitos vielä kerran teille", Summerganon sanoi iloisesti, vaikka äskeittäinen tietotulva häntä vielä hieman vaivasikin. "Ensi kertaan siis, näkemiin!" Hän vielä sanoi kättään heilauttaen.

"Ole varovainen", Gahlok Va sanoi heilauttaen kättään. "Toivottavasti ystäväsi on löytänyt itselleen uuden elämän."
Vaehran hyvästeli Summerganonin sanattomasti ennen kuin palasi töihin.
Summerganon nyökkäsi Gahlok Valle, sillä totta vie hänkin toivoi Seleciuksen -joksi hän tätä paremman nimen puutteessa yhä kutsui- löytäneen uuden elämän itselleen. Summerganon kääntyi kannoillaan ja käveli ulos.

Toimiston ovi sulkeutui kolahtaen ja Vaehran rojahti väsyneenä työtuolilleen. Tulen Toa raapi leukaansa ja haukotteli. Hän kaipasi jotain kofeiinipitoista.
Gahlok Va istui yhä valtavan käännösoppaan päällä ja yhdisteli asioita.
"Melkoinen sattuma", puolibohrok sanoi silmät pyöreänä. "Se siis, että Suga tiesi tuon." Vaehran huokaisi vastaukseksi.
"Sattumat ovat Mata Nuin tapa pitää hauskaa", Vaehran sanoi väsyneenä.
"Kaunis ajatus", Gahlok Va hymähti, mutta kääntyi pian kohti Vaehrania katse vakavampana. "Mutta ole rehellinen minulle. Uskotko tuohon."
Vaehran ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi. Arkistonhoitajan äänensävy pysyi sataprosenttisen neutraalina. "Niin on miellyttävämpää ajatella", Vaehran sanoi. "Sillä jos oletamme, että sattumia ei ole olemassa, edessämme on valtava pimeyden verkosto, jonka kourat ulottuvat kaikkialle historiaan."
Vaehran oli hetken hiljaa. "Ja jos kaivaudumme liian syvälle siihen, se syö meidät."

Gahlok Van hymy hyytyi hetkeksi. Hän mietti vastausta pitkään.
"Mutta ystävä", GV sanoi. "Jos kaikella on yhteys kaikkeen, se tekee meidän tehtävästämme tuplasti helpompaa."
Vaehranin vakaville kasvoille levisi vähitellen hymy. "Me murramme tämän mysteerin kuin munankuoren." Gahlok Va nyökkäsi pitkään voitokkaana. Joskus kirjastonhoitajan työ oli hyvin palkitsevaa.

"Heti kun saan kahvia", Vaehran sanoi hieroen silmiään.
GV:n ilmeellä olisi voinut tappaa vauvahylkeitä.

Arkistojen aula

Mietteliäs Summerganon suuntasi askeleensa ulos Arkistoista, kohti Satamaa, jossa hänen matkatoverinsa todennäköisesti jo odottivat. Miksei Selecius koskaan kertonut kaikesta kokemastaan? Mitä kaikkea muuta salattavaa hänellä oli? Tuo vanhan toverin historiaan liittyvä yksityiskohta linkittyi Klaanin nykyisiin tutkimuksiin. Ensimmäistä kertaa Summerganon tunsi Klaaniin saapumista edeltävän harmaan ajan liittyvän nykyhetkeen ja elämään Klaanissa. Summerganonin kaksi maailmaa kohtasivat ja ne yhdisti toiseensa aseita tehtaileva säätiö.

Hiljaisuuden vallitessa hän saapui Satamaan ja asteli laiturille numero kuusi. Matoro tuli häntä vastaan ja ohjasi Summerganonin laivaan, jossa muu seurue jo odotteli. BKS Hildemar lipuisi pian satamasta aamun usvaan.

Vielä joskus,
joskus jossain



Tongu avasi hitaasti ainoan silmänsä. Hän ei nähnyt mitään, pimeys verhosi hänen näkönsä. Hän makasi jollain karhealla, ja hänen jalkojaan nuoli jokin märkä – ilmeisesti meri, sillä aaltojen ääni kantautui hänen korviinsa. Karhea alusta saattoi olla hiekkaa. Silmä alkoi jo nähdä jotain. Valkoisia täpliä taivaalla.
Tähdiksihän niitä kutsuttiin. Näkökentässä oli myös sirppimäinen kellertävä kappale, joka heijasti valoa jättiläisen silmään. Hetken maattuaan raukeana paikallaan Tongu huomasi näkökenttänsä rajalla punaista hehkua. Hän oli myös kuulevinaan hienoista rätinää meren kuohunnan keskellä, joten hän pinnisti voimansa ja nosti itsensä ylös kosteasta hiekasta.

Guardian istui parin metrin korkuisen kivimuodostelman vieressä. Kivimuodostuma oli kaareva, kuin leveä hautakivi, joka kaareutui heistä poispäin. Guardianin vieressä oli nuotio, jossa kasa kosteaa puutavaraa paloi kitsaasti. Guartsu yritti hieman tuulettaa pahanhajuista savua pois käsillään, mutta se puski hänen naamalleen.

Kivimuodostuma ei ollut täysin tasainen, vaan siihen oli kiinnittyneenä useita erivärisiä valokiviä, jotka hohtivat kauniisti yössä. Tongu katsoi kivisen luonnonihmeen yli ja näki merta. Hän päätti kävellä muodostuman taakse katsomaan, oliko saari tosiaan niin pieni kuin se hänestä näytti olevan. Guardian katseli Tongun menoa ja puraisi merilevää, jota oli pieni kasa hänen vieressään. Sitten hän irvisti ja sylkäisi tuleen.

Tongu katsoi kivimuodostuman taakse. Sen takapuolella oli niin ikään valokiviä, mutta rantaviiva oli aivan kiinni siinä. Saari oli ehkä kymmenen neliömetrin kokoinen. Masentava ajatus. Tongu käveli takaisin nuotion luokse. Sitten hän huomasi seisovansa jonkin mustan vetelän aineen päällä.
”Onko tuo…” Tongu kysyi hämmentyneenä, ”… raakaölyä?”
”Se on Manu”, Guartsu vastasi värittömällä äänellä.
”Plurpl”, Manu sanoi.
”Aaaahaaa”, Tongu sanoi ristiriitaisin tuntein ja perääntyi pois mustan aineen päältä. Guartsu hymyili itsekseen ja heitti yhden puista tuleen. Se sihisi ikävästi ja räsäytti Guartsua päin kipinän.

”Missä me olemme?” Tongu kysyi. Guardian kohautti olkiaan. Hän istui hiekassa, nojasi laiskasti kallionmuodostelmaan toinen jalka ojennettuna suoraksi ja toinen koukussa kalliota vasten ja mussutti merilevää, joka ilmiselvästi ei miellyttänyt maullaan skakdia. Tongu istahti nuotion toiselle puolelle ja huokaisi. Makuta Nui yritti kasata itsensä.

Onnistuttuaan saamaan kiinteän olomuotonsa Manu jäi makaamaan maahan.
”Essentia. Eksistenssi”, hän tuhahti. Hän katseli jälleen tähtiä, jotka olivat kiehtoneet häntä vuosisatojen ajan. Astronomia oli kiehtonut häntä vuosisatojen ajan.
”Ja astrologia on humpuukia”, Manu sanoi virnistäen. Tongu käänsi katseensa häneen ja hymyili hennosti. Keltainen kyklooppi yritti selvittää ajatuksiaan. He olivat keskellä ei mitään – keskellä merta pienellä hiekkaisella luodolla, jossa oli vain kaunis kivimuodostelma. Syötävänä vain merilevää, jota sai pyydystämällä matalastakin vedestä.
Guardianin jäljellä olevat varusteet – vartijakivääri ja kaksi revolveria – makasivat vähän matkan päässä nuotiosta. Muut tavarat olivat menneet. Juomaleilit, Warrekin tietojen perusteella tehdyt muistiinpanot… Vaikka eihän Guardian enää niitä tarvinnut, hän tunsi jo Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tarpeeksi hyvin.

Kuin olisi lukenut skakdin ajatukset, Manu sanoi yhtäkkiä:
”Perämies on sairas. Hyvin sairas.”
Tongu näytti huvittuneelta, mutta Guardiania ei naurattanut. Hän ei myöskään sanonut mitään.
”Minä vannon, että kostan hänelle. Kostan hänelle vielä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tai en nyt sentään, häpeä on aina vähemmän tuskallista kuin kuolema.”
”Lieneekö noin?” Tongu sanoi mietteliäästi.
”En tiedä”, Manu myönsi, ”enkä kyllä aio kokeilla.”
Guardian heitti jälleen uuden puupalikan tuleen. Tongu käänsi katseensa takaisin nuotioon Manun maatessa edelleen selällään hiekassa katsellen tähtiä.
”Ensin minä suolistan sen. Sitten leikkaan sen kaikki raajat irti… tai hetkinen, se taitaisi kuolla jo suolistuksessa. Sen pitää kärsiä. Paljon. Hmm.”
Manun suunnitellessa raakuuksiaan Tongu pohti edelleen heidän tilannettaan. Kuka heidät voisi ikinä löytää täältä?

Manu oli lopettanut puhumisen, kun nuotio sammui. Guardian oli kääntynyt kivimuodostelmaa vasten makuuasentoon niin, että hän oli selkä nuotioon päin. Tongukin yritti asettua nukkumaan, muttei voinut, sillä valokivet häikäisivät häntä.
Manu nousi seisomaan huterin jaloin ja asteli varovasti epätasaisella maaperällä nuotion jäännösten luokse. Sitten hän istahti selkä merelle päin ja katseli kaksikkoa, joka yritti nukkua kivimuodostelman helmoissa.
”Miten te sytytitte tuon nuotion?” Tongu kysyi lopulta, kun hänelle oli käynyt selväksi, ettei sinä yönä tulisi uni.
”G:llä on erämiehen taidot”, Manu tokaisi. Hän kumartui Guardianin ylle ja huomasi tämän nukkuvan kevyesti. Varmistuttuaan asiasta Manu virkkoi:
”Vaikka minä taisin avittaa häntä pienellä kipinällä…”
Tongu soi Manulle hymyntapaisen ja nousi sitten takaisin istuma-asentoon.

”Se Arsteinin piru pitäisi pistää tosiaan kappaleiksi”, hän murahti kaunaisesti.
”Sinustakinko? Sitten meitä on neljä.”
”Neljä?”
”Minusta tuntuu, että hän ei voi muuta kuin vihata itseään.”
”Mitä hän teki sinulle?”
”Hän on sairas, sen sanon. Minulta kesti tunteja liottaa itsestäni kaikki valokiven muruset tuonne veteen.”
”Ahaa”, Tongu huokaisi ja veti polvensa rintaansa vasten. Sitten hän kysyi:
”Mitä sinä näit kredipselleenin jälkeen?”

Manu oli hiljaa pitkän tovin. Tongu ajatteli, ettei hän aikoisi vastata, mutta sitten Makuta sanoi hienoisella äänellä:
”Minä taidan hieman pelätä itseni menettämistä.”
”Pelkäätkö… kuolemaa?”
”En, en minä sitä.”
”Mitä siis?”
Manu huokaisi. Hän nousi seisomaan ja venytteli niin, että hänen selkärankansa naksui. Sitten hän käveli muutaman askeleen ympyrää vettä kohti ja palasi takaisin. Seuraavaksi hän rojahti makaamaan hiekkaan.
”Minä en halua olla, kuten muut. Se on typerää. Että kaikki ovat samanlaisia. On typerää, miten monet tahtovat olla jonkin tietyn mallin mukaisia – samanlaisia keskenään. Suurin osa meistä pyrkii tietynlaiseen suosiossa olevaan rooliin. Kaikki haluavat olla ’muodin mukaisia’. Minä en halua. Ehkä minä olen jonkinlainen antisankari. Mutta en minä halua mikään makutakaan olla. En minä voi mitään sille, mikä olen, mutta en halua olla osa massaa, johon kaikki kuuluvat. Pimeys.”
Tongu katsoi Makutaa pitkään. Tämä vain makasi silmät ummessa hiekassa kädet ja jalat levitettyinä kuin meritähti. Sitten hän avasi silmänsä ja tuijotti jälleen tähtitaivasta.
”Minä olen, mitä olen. En voi sille mitään. Mutta yritän olla sitä omalla tavallani. Ja aina silloin tällöin minusta tuntuu – itse asiassa aika usein, että minä en ehkä ole ihan kunnossa. Olenko minä hullu? Ehkäpä jotenkin sekaisin?”
Tongu katsoi makutaa ja koetti miettiä, oliko tämä tosissaan puheissaan.
”Olen vuosien varrella tullut johtopäätökseen, että minä olen äärimmäisen sekaisin. Eikä se aina ole niin mukavaa. Mutta en anna sen haitata. Minua ohjaavat päämäärät ovat tarpeeksi selkeitä, jotta voisin elää niiden mukaisesti. Ja minusta tuntuu… nyt loppujen lopuksi… että on ihan siistiä olla hyvis.”
Hänen kasvoilleen levisi haalea hymy, näin Tongu uskoi, mutta se katosi heti, jos sitä oli ikinä ollutkaan.
”Tähdet ovat kauniita”, hän jatkoi.
”Niin”, Tongu mutisi.
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”
”Jokaisella uskomuksensa.”
”Niin. Minä uskon tähtiin. Minä tiedän, että ne ovat suuria. Suurempia kuin voimme edes kuvitella. Ne tuottavat energiaa. Kuten auringot. Ne pyörittävät ydinfuusioreaktiota.”

Tongu uskoi seuraavaksi tulevan selostusta ydinfuusioreaktion toiminnasta, mutta Manu ei ikinä jatkanut puhettaan. Hän vain makasi paikallaan, kunnes aurinko nousi.
Siitä Keetongu ei kuitenkaan saanut tietää mitään; hän oli nukahtanut.

Kun Tongu nukkui sikeästi, Manu katsoi nousevaa aurinkoa ja sanoi hiljaa:
”Pimeä ja valo kohtaavat… ja Punainen Mies nousee meren takaa.” Sitten hän hymyili sanoilleen ja sulki silmänsä.

Meri, Die Tärtä

Kapteeni Anonymmeli katseli hymyillen tuota saalista, minkä he olivat keränneet Bio-Klaanin kylistä. Hän huomasi Un-Takin kuuntelevan miehistön juttelua, miekka kädessään. Anonymmeli meni lähemmäs, ja otti silloin omat aseensa esiin, voimakkaan kiväärinsä, jonka päähän oli asennettu sähköistetty pistin, sekä omituisen kranaatin.

Hän huomasi Un-Takin kuuntelevan jotain keskustelua ja meni Le-Matoranin luo.

"Mitä täällä tapahtuu perämies?" Anonymmeli kysyi.

"Tuolla juonitellaan kapinaa my lady. Kuuntele itse, jos et usko", Un-Tak vastasi. Anonymmeli alkoi kuuntelemaan.

"... joten voisimme ryhtyä kapinaan, eikös vain ylväs joukkoni?" eräs Jään Toa nimeltä Aerik sanoi. Muut miehistön jäsenet nyökkäsivät ja vetivät aseensa esiin, tehdäkseen kunniaa.

Anonymmeli ei ollut uskoa tätä näkyä. Aerik oli yksi kuudesta Matoranista, joille Anonymmeli oli luovuttanut Toa-voimansa. Anonymmeli oli uskonut, että mitään tälläistä ei tulisi koskaan tapahtumaan. Aerik...
"Käy sanomassa muulle miehistölle, jotka eivät ole Aerikin kapinajoukon jäseniä", Anonymmeli sanoi.
"Aye, my lady", Un-Tak sanoi ja lähti hiljaa hiipien etsimään miehistöä.
Anonymmeli katsoi Aerikin joukkoa. Siinä oli noin neljännes kaikesta laivan miehistöstä.

"Kun saamme nuo aseet, ja sen Sähkövempaimen, niin olemme voittamattomat merirosvot näillä vesillä", Aerik kannusti miehistöä.
Anonymmelin mieleen tuli se Sähkölaite, minkä he olivat saaneet yhdestä Bio-Klaanin kylästä. Se teki ammuksista sähköisiä, jotka vapauttivat pieniä salamoita vastustajiin. Hän kuuli pian askelia takanaan. Anonymmeli veti miekkansa esiin ja valmistautui taisteluun, mutta huomasi siinä olevan vain Un-Takin, jolla oli muu miehistö.
"Olemme valmiita, my lady", Un-Tak sanoi.

Anonymmeli irrotti naamionsa. Hän tunsi olonsa huonoksi, mutta kesti, koska oli tuntenut sen jo monta kertaa elämänsä aikana.
Muuan Toa, joka oli myös Anonymmelin ryhmän jäsen otti Turagalta Loihtimisen Kanohin vastaan ja alkoi asentamaan sen taistelukuntoon.
Turaga katsoi vihollisiaan. Heitä oli vähemmän, mutta se ei välttämättä tarkoittanut, että he olisivat varmoja häviäjiä. Joukoissa oli Aerikin lisäksi monta hyvää taistelijaa. Heidän menetys olisi haitaksi Tärtäläisille. Hänellä oli hänen onnekseen salainen ase.

Aerik oli huomannut, että heitä seurattiin, joten hän valmistautui hyökkäykseen. Yht'äkkiä kranaatin tapainen osui joukkion keskelle ja räjähti. Noin puolet kapinallisista kivettyivät paikalleen. Aerik oli väistänyt. Hän oli tiennyt tästä liikkeestä ja tiesi myös sen heikkoudet, niinpä hän kaivoi pistoolin esille ja ampui Anonymmeliä päin.

Maan Turaga ei ehtinyt väistää. Luoti lensi hänen jalkaansa, jolloin hän tunsi viiltävää kipua. "Hyökätkää!" Huusi Turaga Un-Takin keräämälle joukkiolle ja alkoi horjua. Luodissa oli jotain ylimääräistä, mikä sai Anonymmelin vaipuvan koomaan. Hänen päänsä osui maahan kovaa.

Un-Tak juoksi kohti Aerikia. Hän hyppäsi Jään Toan yli ja heitti silloin tikarinsa. Aerik pystyi torjumaan iskun ja valmistautui miekkailuun.

Suurin osa Tärtäläisistä kävi miekkataisteluihin. Miekkojen kalina kuului ympäri laivaa, eikä luoteja lentänyt paljoa yhtään.

Pari merimiestä tuli katsomaan Anonymmeliä, joka ei pystynyt nousemaan. Hänet vietiin kapteenin hyttiin.

Kuolleita ruumiita laivalla ei juurikaan ollut. Vastakkain käyvät olivat aika tasaväkisiä, ja Aerikin joukoilla ei ollut kovin suurta alivoimaa. Jään Toa oli valinnut joukkonsa hyvin.

Un-Takin ja Aerikin taistelu oli tiukka. Jään Toa ei käyttänyt Elementaalivoimaansa ollenkaan, vaan halusi lyödä Le-Matoranin miekkailussa.

Un-Takilla oli ongelmia. Hän onnistui torjumaan Aerikin kaikki iskut, mutta ei pystynyt pidättelemaan kovin kauaa. Aerik vei häntä koko ajan edespäin. Un-Tak huomasi takanaan maston. Hän teki pienen sivalluksen Aerikille, jonka Jään Toa väisti. Hänen yrittäessä sanoa jotain, huomasi Toa, että Un-Tak oli kiivennyt jo mastoon. Aerik käytti Jää-voimiaan, tehdäkseen pienen jäämäen, joka nostaisi hänet Un-Takin luo.

Juuri kun Aerik saapui Un-Takin korkeudelle, Le-Matoran löi häneltä miekan ja potkaisi alas ja hyppäsi itsekin. Hän oli sitonut narun mastoon ja sen avulla tuli alas ja samalla potkaisi lentävän Jään Toan seinään.

Jään Toa oli nyt tajuton ja silloin Un-Tak huomasi taistelun käyneen heidän voitokseen. Hän käski miehien vievän kapinalliset laivan alhaalla oleviin häkkeihin. Aerik taas sai iskun eräästä laitteesta, joka nollasi hänen Elementtivoimansa.

Un-Tak huomasi Anonymmelin olevan poissa. Hän huomasi suunnitelmansa käyvän pian toteen ja ajatteli: Suunnitelmani sujuu paremmin, kuin kuvittelinkaan.

[spoil]Tämän viestin kirjoittivat yhteistyössä Blozi ja Tronie ponie. Kiitokset Martinille musiikista.[/spoil]

Merellä

Ternok heräsi Ilmaraptorin hyttiin levitetyssä makuupussissaan. Uni oli virkistänyt, mutta masentava tunnelma ja karu totuus iskivät päälle kuin lauma Kikanaloja. He olivat yksi keskellä merta ja vailla paon mahdollisuutta. Onu-Matoran puhdisti Kaukaunsa linssin ja kiipesi tikkaita veneeksi muuttuneen ilma-aluksen katolle, missä hänen toverinsa Ontor istui tähystämässä, josko meren keskeltä löytysi maata tai jopa sivistystä. Matoranin avattua kattoluukun paksu hernerokkasumu iskytyi vasten hänen naamansa.

”Huomenta”, Ternok sanoi mannaryyniasennossa istuvalle ystävälleen, ”Näkynyt mitään?”

”Tässä sumussa ei huomaisi edes majakkaa, vaikka kulkisi vierestä”, Ontor vastasi masentuneella äänellä.

”Karzahnimpi homma. Pääsemmeköhän koskaan kotiin tai mihinkään, mitä voi sanoa kodiksi”, Ternok manasi ja istahti Ontorin viereen.

”Olisi pitänyt taistella! Meistä ei ole mitään apua näin. Ne voittivat, Ternok. Me räjäytimme heidät ja hukutimme heidät, mutta ne voittivat. Kaiken vaivan jälkeen! Ja me piilouduimme.”

”Ainakin tottelimme Keetongun viimeistä käskyä.”

”Tuskin sillä enää mitään väliä on. Haen meille aamupalaa. Tai iltapalaa, miten vain”, Ontor sanoi, kipusi alas ohjaamoon, kaivoi Nynrahin teollisuushallista otetusta laatikosta hieman lisää haamujen kanttiinamössöä ja sytytti tulen aluksen höyrykoneiston tulipesään. Sille ei ollut nyt muuta käyttöä kuin ruoan ja Matoranien pitäminen lämpimänä, sillä Feterrat olivat tuhonneet aluksen vasemman moottorin eikä korjaustyöt onnistuneet merellä. Pian husibroilerin tuoksu täytti koko aluksen. Ontor täytti kaksi lautasta, otti leilin ja kipusi lautaset toisessa kädessään takaisin katolle.

Ternok otti lautasen vastaan ja alkoi mussuttaa mössöä. He istuivat siinä vierekkäin kymmenisen minuuttia maailman sumujen keskellä. Toivoa ei juuri ollut, mutta maisemassa oli jotain kiehtovaa. Täällä Nazorakein sodat tai Rautaiset kuolemat eivät järisyttäneet maailman järjestystä.

”Katsho”, Ternok sanoi yhtäkkiä iso kasa ruokaa suussaan ja osoitti viistosti vasempaan, ”Eikhö tuoltha loistha khumma valoh?”

”Näen sen! Siellä on jotain. Kumma! Ehkä se on Lentävä Steltiläinen. Yksi Klaanin Turagoista höpisi siitä joskus.”

”No se nyt on ihan humpuukia”, Ternok vastasi, jätti ateriansa ja nousi, ”Mutta se voi ihan hyvin olla laiva tai vene. KUULETTEKO SIELLÄ! OLEMME HAAKSIRIKOSSA! KAKSI TOAA JA MATORANEJA! AUTTAAKAA!”

”Eihän meillä mitään Toia ole.”

”Minä en halua joutua orjaksi”, Ternok kuiskasi, ”Merillä liikkuu paljon merirosvoja nykyään. Ne eivät uskalla hyökätä Toain kimppuun. KUULETTEKO! APUA!”

”Hiljaa! Kuulin sieltä jotain. Ihan kuin skarrarrar, skakdien puhepartta! Ne on saletisti skakdeja!”

”Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono juttu. Arpa on heitetty.”

Matoranit hiljenivät kuin jonkinlainen punainen salama singahti sumussa näkyvien valojen lulta ja katosi rätisten ilmaan. Se valaisi hetken sumun läpi ja paljasti luodon ja kivikehän, jossa oli kolme viittoilevaa, erikokoista hahmoa. Valo kuitenkin sammui ja sumu peitti hahmot.

”Hätäraketti. Hekin ovat merihädässä! No, ei auta kuin mennä tuonne. Virta kuljettaa meitä sopivasti. Vähän pelottavaa kyllä.”

Piakkoin vetiseen elementtiin muuttaneen Ilmaraptorin keula osui valokivikehän rantaan.

”...” Makuta Nui kommentoi.

”Mitä. Oikeasti”, G sanoi ja tuijotti Matoraneja epäuskoisena. Se ei kuitenkaan onnistunut pitkään, kun Keetongun sulki alaisensa isoon halaukseen.

Jonkun aikaa myöhemmin

Husibroilerikattilan porina oli iloisin ääni, mitä luodon Klaanilaiset olivat kuulleet pitkään aikaan. Gurttu ja Manfred santsivat kunnolla, sillä olihan tämä heille ensimmäinen lämmin ateria hetkeen. Tongu oli syötyään vetänyt Ilmaraptorin hajonneen moottorin rannalle ja korjaili sitä puuhakkaana. Höyrykoneiden kanssa pelailemin karkoitti keltaisen jätin murheet ja huolet. Kohta tämä beibi hurraisi kuin kissanpoikanen.

”Okei”, täysi Guardian aloitti puheensa tyhjennettyään kolmanne lautasellisensa, ”Me kerroimme tarinastamme sen osan, mistä olemme perillä. Entä te? Miten kaksi Matorania löytyy ilma-aluksesta täynnä murkinaa ja vahingoittumattomina, kun kolme raavasta klaanilaista on saanut tuta liikaakin Zorak von Maxtrillianin vieraanvaraisuudesta?”

”Me vain toteltiin käskyjä, G-mies. Tongu käski meidän piiloutua, ja hyppäsimme hansikaslokeroon. Olimme siellä hipi hiljaa, kunnes SPLASH, tunsimme, kun alus tippui mereen. Vesi ei onneksi päässyt sisään (Kauan eläköön Nynrah-haamut ja heidän ammattitaitonsa!) ja kun oli ollut jonkin aikaa hiljaista, tulimme esiin. Ja te olitte kadonneet kuin tuhka tuuleen. Meinasimme lähteä partioimaan, mutta kun käynnistimme moottorit, niin WIIUH! Alus pyöri vinhasti ympyrää, koska toinen moottori oli rikki! Luulimme ensin, että se oli hajonnut alassyöksyssä, mutta siinä oli palojälkiä, joten hyökkääjät, Feterrat, kai tuhosivat sen. Emme voineet korjata sitä merellä. Onneksi pomo hoitaa homman!” Matoranit selittivät asiansa puhuen vuorotellen ja välillä toistensa päälle.

”Yksi asia kummastuttaa”, Manu sanoi miettien, ”Miten te löysitte meidät näin helposti? Jumalattomasta sumusta aavalta mereltä? Mahdollisuudet ovat tosi pienet.”

”Kaipa joku halusi meidän pääsevän takaisin Klaaniin”, G sanoi ja pyöritteli Vartija-kivääriään, ”Miksi ne muuten olisivat antaneet aseeni takaisin. Siinäkään kun ei tunnu näin yksinkertaisesti olevan järkeä.”

”Tässä maailmassa on vanhempia ja mahtavampia voimia kuin torakat tai skakdiaateliset”, Manu sanoi. Makuta oli huomattavasti paremmalla tuulella kun aikaisemmin. Hän katsoi taivaalle ja sitten omiin käsiinsä.
”Esimerkiksi minä.”

Bio-Klaanin satama
Laituri kuusi

Matoro käveli ripeästi Sadjen hytistä kapeita portaita pitkin aluksen kansitiloihin. Hai oli käskenyt tämän laiturille, ja Matorolle slevisi syy ennen kuin ehti kysyä. Bladis ja Same olivat tuoneet Nimdan.

"Tässä se on", mustahopea skakdi sanoi yllättävän hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen sumuiselle laiturille.
"Nimda."
Bladevezon nosti hopeanharmaan salkun kaksin käsin rintansa tasalle.
Same tähyili ympärilleen taustalla skakdin olan takana.
"Salkku on prototerästä. Voit räjäyttää lastin bastiumia sen ympärillä, ja siihen tulee vain naarmuja. Kepe teki sen", Bladis selittää nopeasti mutta selkeästi.
"Sen avaamiseen tarvitsee nämä kaksi avainta", skakdi jatkoi ja kaivoi kaksi harmaata avainta jostakin.
"Niitä pitää vääntää samaan aikaan. Sitten aukeaa näyttö, johon syötetään numerokoodi. Väärästä koodista laukun sivuilla olevat protonium-säiliöt tyhjentyvät avaajan päälle. Beeta on sisällä metallikapselissa. Koko homma Kepen keksintöä. Tässä on koodi ja avaimet", Bladis selitti ja ojensi kaksi avainta ja paperilapun Matorolle.
"Anna avaimet eri henkilöille säilytykseen"
"Aye", Matoro nyökkäsi.
"Muuta?" hän vielä varmisti.
"Tässä toinen samanlainen. Epsilonille paluumatkaa varten", Same tuli ja ojensi toisen samanlaisen salkun, kaksi avainta ja uuden koodilapun.

"Kiitos", Matoro sanoi. "Hienoa, että sirun turvassa oloon panostetaan."
"Älkää hukatko niitä", Bladis vielä sanoi ja kääntyi pois modekumppaninsa kanssa. Matoro nappasi toisen salkun, mutta tajusi silloin toisen käden puutteesta johtuvat ongelmat.
"Joi, viitsisitkö kantaa tuon ruumaan", Matoro hihkaisi laivan kaiteeseen nojailevalle Killjoylle. Punainen soturi asteli nopeasti laiturille ja nappasi yllättävän kevyen salkun.
"Mitä tässä on?" hän kysyi.
"Ei mitään", Matoro vastasi. "Se on Epsilonia varten."
Joy ja Matoro kävelivät peräkanaa alukseen. Jään Toa oli pujottanut avaimet ja koodilaput vyhyönsä miekan viereen.
Kapeat metalliportaat johtivat hämärään ruumaan.
"Minne laitan tämän?" Killjoy kysyi.
"Heitä jonnekin. Ei sillä niin väliä", Matoro mutisi itse marssiessaan kohti erillistä salahuonetta Nimdaa varten.
Killjoy jätti tyhjän laukun epämääräisten laatikoiden ja tynnyrien päälle. Jotain särkyä tuntui hänen päässään. Joy toivoi, ettei tulisi kipeäksi tehtävän aikana.

Kun Killjoy oli kadonnut ylös, Matoro avasi Hain opettamalla tavalla puisen luukun ja pudottautui alas. Metallilla vuorattu pieni huone oli hämärä, ainut valo tuli Matoron teleskooppisilmistä ja sydänkivestä.

Matoro käänsi molempia avaimia kerran myötäpäivään ja sitten syötti kuusinumeroisen koodin. Salkun lukot aukesivat pihahtaen.
Metallikapselin avaaminen yksikätisenä oli kieltämättä vaikeaa. Matoro ihaili muutaman sekunnin Nimdan sirun puhdasta valkoista hohdetta ennen kuin sulki laukun.

* * *

Höyrylaivan muhkea piippu päästi tummaa savua sumuiselle, harmaalle taivaalle. Klaanin satama-allas oli hiljainen ja sumun valkoisen vaipan peitossa. Satamarakennusten siluetit näkyivät taustalla keltamustan höyrylaivan navigoidessa ulos aallonmurtajan aukosta.

"Missä olit?" Matoro kysyy tuttavallisesti Sugalta. Mustahaarniskainen Jään Toa nojailee selkä laitaa vasten.
"Palautin opuksia Arkistoihin", hän sanoi. Matoro voi suorastaan aistia toisesta Jään Toasta huokuvan itsevarmuuden.
Hän oli suorastaan kateellinen sille, kuinka itsevarmana ja rohkeana Summerganon oli matkalle lähtenyt. Hän itse ei tuntenut oloaan millään lailla varmaksi. Hän oli aina ollut varma siitä, että kykenisi selättämään kaiken, mitä vastaan tulee.

Matoro huokaisi.

"Mitä luulet, miten tässä käy?" hän sanoi hiljaa.
"Epäiletkö jotakin?" Suga kysyi yllättyneenä.
"En... en tiedä. En ole pystynyt luottamaan itseeni ja omiin voimiini... enää", Matoro mutisi turhan hiljaa. Merituuli oli viileän virkistävä.
Suga mietti, olisiko viisasta kysyä miksi. Se olisi samalla vastaus mitä Matoron kädelle oli tapahtunut.
"Vielä Xian reissullahan sinä pursusit itseluottamusta! Mistä nyt tuulee?" Suga korotti ääntään rohkaisevasti.
"Nimda. Nimda ja sen..." Matoro huokaisi. Hän ei halunnut ajatella Nukkeja. Hän ei halunnut, ei halunnut.

Oli hiljaisuus.

"Ymmärrän", Suga sanoi, vaikkei voinut sanoa ymmärtävänsä.

Aamuinen aurinko oli matalalla. Se paistoi kirkkaana sinisellä merellä. Mainingit ulapalla olivat kasvaneet ja sumu kadonnut. Viileä merituuli puhalsi edestäpäin. Hildemar ajoi eteenpäin kohti etelää.

Veljeskunnan saari

Jostain päin saarta olisi kantautunut matkalaisten korviin taistelun ääniä, mutta tiheä kasvusto ja paksut seinämät eristivät torakan ja Mäksän nahistelun äänet.. Gekkokin oli viimein saanut unenpäästä kiinni, matoranien varastosta kantamat pedit olivat aika kuluneita tapauksia, mutta parempia kuin kivinen ja kylmä lattia.

Gekko tuhisi jotain, mistä kukaan ei kasvoja painavan viitan vuoksi olisi saanut selvää. To itse tiesi liiankin hyvin.

Oman universuminsa sankari... epäonnistuja...
,Mustaan aineeseen tahrinntunutta Avohkiin kaltaista naamiota kantava toa saneli.

Laiskuri mekaanisessa puvussa...

sätkynukke, pian...

Sitten hän näki sen hetken kun Abzumo piteli asetta hänen kasvojensa edessä ja huitaisi toan pään murskaksi. Minä pelastin sinut, ilman minua olisit tuossa.

Ilme Gekon kasvoilla alkoi muuttua ärsyyntyneeksi. Tiedän sinun salaisen harrastuksesi ja voin kertoa, että menetit juuri tänään yhden jakson istumalla täällä

Gekko heräsi pelokkaana ja hämmentyneenä. ja huohotti: "Minä en nuku enään ikinä".

BKS Hildemar

Killjoy naputteli kypäräänsä, pitäen silmiään tiukasti suljettuna sen takana. Jomotus oli palannut ja Joy yritti parhaansa mukaan pitää tajuntansa selkeänä. Yksi laivan Matoraneista joutui litistämään itsensä hyvin kapeasta välistä, Metsästäjän jäätyä kaikessa massiivisuudessaan ruumaan johtavaan portaikkoon.

Joy veti syvään henkeä ja jatkoi astelemistaan ylös. Hän tiesi mitä hänen päänsä jomotus tarkoitti. Häntä yritettiin varoittaa ja Joy kykeni vain arvailemaan mistä. Noustessaan portaita pitkin kannelle, hän kiitti onneaan, että he matkustivat höyryaluksella. Vuosien aikana Killjoy oli oppinut vihaamaan purjeveneitä ja niiden epävakautta. Höyrylaivan olemassaolo toi vain pienen valonpilkahduksen muuten niin synkältä tuntuvaan tehtävään.

Miehistön ja tiimin jäsenet tuntuivat kaikki yleisesti ottaen hyvin luottavaisilta. Ainoastaan Matoro oli tunnostanut hieman normaalia varautuneemmaksi. Siitä Killjoy oli huojentunut. Hän tunsi itsensä tarpeeksi vainoharhaiseksi jo muutenkin. Hän huomasi Matoron ja Summerganonin uppoutuneena keskusteluun sivummalla. Hän itse asteli kuitenkin aivan laivan perälle, nojaillen kaiteeseen, tuijottaen samalla vähitellen kaikkoavaa Klaanin saarta.

Metsästäjän mieli oli täydessä kaaoksessa. Loukkaantumisissa oli ollut se hyvä puoli, että hän ei ehtinyt murehtimaan mitään. Nyt hän kuitenkin tajusi jälleen ajatustensa määrän. Hän oli unohtanut Metsästäjien hallussa olevan entisen sotajoukkonsa, hän oli unohtanut läheistensä kuolemat. Hän oli jopa unohtanut tappaneensa verivihollisensa ja korruptoituneen isähahmonsa... Ensimmäistä kertaa vuosiin Joy epäili omia motiivejaan. Oliko se, mitä hän teki, okein? Metsästäjät halusivat hänet, hullu Nazorak vainosi häntä, tuntemattomat tahot penkoivat hänen kotiaan ja siitä huolimatta hän vain jahtaa omia tavoitteitaan...

Tässä tilanteessa hän olisi kysynyt Visokilta. Hänen kanssaan hänen ei tarvinnut sanoa mitään ääneen, tuntui vain, kuin omat ajatukset vastaisivat. Sen kaiken tilalla Joy sai nyt vain päänsärkyä... Hänellä oli mennyt paremminkin. Metsästäjä huokaisi syvään ja ryhtyi tuijottelemaan mekanisoituja käsiään.

”Jos edes voisin tehdä asiat omana itsenäni...”

”Se kuule on ihan sinun oma kätesi, tiesitkös.”

Joy hätkähti. Hän ei ollut tajunnut sanoneensa viimeistä lausetta ääneen. Hän kirosi päässään ajattelemattomuuttaan ja seurasi sitten, kun sininen Toa asteli hänen vierelleen, ryhtyen nojailemaan samaiseen kaiteeseen, tuijottaen merelle. ”Älä välitä, minullekin käy tuota.”

Killjoy hymähti, pitäen katseensa tiukasti horisonttiin vähitellen katoavassa luodosta. Ruki katseli Joyta hetken, mutta päätti sitten kääntyä katsomaan samaa pistettä, mitä nolostuneen oloinen toverinsakin. ”Sinä ajattelet liikaa. Sen näkee, elekielestä.” Joy ajatteli asiaa. Hän tajusi ajattelevansa liikaa, kun hän ajatteli liikaa liikaa ajattelemista... hän kuvitteli jo Paacon tekemässä aiheesta jotain laimeaa vitsiä.

”Tiesitkö, en ole koskaan kysynyt tätä keneltäkään... mutta miten te voitte keskustella kanssani. Te ette näe kasvojani, te ette näe ilmeitä, ette suuni liikettä ja tämä kypärä tuhoaa tunnetilojen muutokset. Kuinka te voitte puhua kanssani, ilman että pidätte minua vain koneena?” Lopetettuaan kysymyksensä, Joy katui jo. Ei hän kysynyt tällaisia kysymyksiä... eihän hän ennenkään välittänyt siitä, mitä hänestä ajateltiin. Toisaalta, hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten hän suhtautuisi, jos hänessä virtaisi vielä edes tilkka omaa verta.

Ruki kuitenkin vain hymyili. Hän nuuhki meri-ilmaa, näyttäen muutenkin nauttivan olostaan. Hän venytteli käsiään makoisasti ja hymisi tyytyväisenä. ”Minä rakastan merta. Sen tuoksu, sen näkö, kaikki. Varsinkin se tunne, kun voit vain hypätä sinne ja tuntea sen kaiken massan ympärilläsi. Meri on vain täydellinen, eikö sinustakin?”

Killjoy hämmentyi Rukin äkillisestä vastauksesta, kallisti päätään ja levitteli käsiään. ”Minä olen kone, kuinka minä voisin rak-”

”Näetkös, siinä sinulle vastaus.” Ruki asteli hymyillen pois paikalta, jättäen Killjoyn seisomaan yksin kaiteelle. Hän tajusi käsiensä sojottavan melkein suorina sivuillaan. Metsästäjä suoristi miltei vaakasuoraan kääntyneen päänsä ja murahti itsekseen. ”Pirulainen, olenko minä näin teatraalinen...” Killjoy päätti työntää ajatuksensa hetkeksi syrjään, hänellä oli kuitenkin tehtävä, johon keskittyä. Metsästäjä oikaisi ryhtinsä ja asteli sivummalla keskustelevan Matoron ja Summerganonin luokse. Kolmikko tutkaili hetken toisiaan, tiedostaen sen faktan, että he eivät olleet tässä ensimmäistä kertaa, eivätkä varmasti myöskään viimeistä...

Meri, Hildemar

Blozi heräsi juuri syvästä unesta. Hän ei ollut nukkunut hytissään kovin kauan, mutta silti sikeästi. Tronie katseli jälleen merille tyytyväisenä.

"Huomenta hymyilevä ystäväiseni, käyn vähän jaloittelemassa", Bloszar sanoi Kalalle. Tronie vastasi hymyillen ja Blozi avasi huoneensa oven.

Silloin hän huomasi olevansa merillä. Laiva keinui, mutta se ei Tulen Toaa haitannut, sillä Blozi piti vesistä. Hänellä oli ollut Ga-Matoran ystävänään, joka oli opettanut hänet uimaan ja sietämään vettä.

Blozi ajatteli tosin Nimdaa. Hän ei tiennyt mikä tuota Nimdaa uhkasi, eikä tiennyt oikeastaan mikä tuo Nimda edes tekee. Mutta Tulen Toa ajatteli olla hiljaa ja olla esittämättä turhia kysymyksiä.

Hän huomasi muitten Nimda-tiimin jäsenten olevan jossain muualla ja hän käveli. Toa oli koko ajan mietteliäs. Hän pian meni katsomaan merta ja huomasi kuinka kaunis se oli. Hän uppoutui katsomaan sitä ja unohti kokonaan Nimdan.

Bio-Klaani

Hildemarin lähtöä oli seurannut jokin muukin kuin joukko Klaanilaisia. Salaman Matoran, jonka päällä luikerteli kelta-vihreä venyvyyden Kraata.

Viholliset olivat poissa. He eivät enää joutuisi kohtaamaan ylivoimaa. He olivat valmiina iskuun.

Meri, BKS Hildemar

Positronie katseli merelle. Hän rakasti merta enemmän kuin mitään muuta. Tai olivathan järvet enemmän hänen mieleensä ja joet... Vaihtoehtoja oli useita, eikä rahinpuolikas jaksanut ajatella niitä kaikkia. Hänen tekisi nyt mieli uida.

Turkoosi akvaario alkoi avautua. Aloittaen vaakasuorasti keskeltä, jolloin neste, jolla akvaario oli täytetty alkoi valua alas. Tämän jälkeen molemmat puolet hajosivat pieniksi palloiksi, jotka jäivät leijumaan mysteerisesti ilmaan. Tronie putosi viileään veteen. Se tuntui viileältä.

Vedenalainen maailma näytti kauniilta. Suurehkot vesikasvit peittivät merenpohjaa ja kauniit rahit uiskentelivat valaisevan Tronien läheltä. Pohjan muodostelmat olivat vähintään henkeäsalpaavan kauniita. Eräässä oli suuri reikä, josta Kala mahtui uimaan läpi. Hän piti siitä, mutta päästessään toiselle puolelle näki Positronie jotain järkytäävää (tai mitä hän ikinä tunsikaan). Suuri musta häneltä näyttävä rahi ahmi Tarakavan ruumiin palasia.

Positronie tunnisti tämän Negatronieksi. Siinäkö oli hänen toinen puolensa? Tuoko hän todellisuudessa on?
Ei.
Hän ei ole murhaaja. Hän on rauhaarakastava kala.

Negatronie tunsi lähistöllään jotain. Hän lopetti syömisen ja kääntyi tulijaa vastaan. He katsoivat toisiaan silmiin. Kuin itsensä katsomista, mutta ei kuitenkaan. Negatronie vihasi tätä pientä kalaa ja halusi tappaa hänet.

Tunnelma oli tiivis, kunnes Negatronie kävi hyökkäykseen! Pieni Positronie ei pystynyt tekemään muuta kuin pakenemaan. Hän sujahti nopeasti reiästä, josta oli saapunutkin. Hän uskoi vahvasti, että Negatronie ei pääsisi läpi. Eikä päässytkään. Musta rahi tuhosi koko muodostelman sen sijaan, että olisi luikerrellut sen läpi.

BKS Hildemar ei jäänyt Negatronieltakaan huomaamatta, etenkään nyt, kun Positronie oli pakenemassa sitä päin.

BKS Hildemar

Tronien oudon akvaarion puolikkaat leijuivat aluksen kaiteella Matoron ja Sugan vierellä. Positronie tuntui olevan aina yhtä iloinen. Kun muut hermoilevat Nimdan varjelusta, pieni iloinen ankerias uiskentelee meressä.

"Kapteeni, kaikuluotain havaitsi jotain veden alla..." matoran ilmoitti puheputkella aluksen komentosillalle. Hai havaihtui ja käski komentosillalla olevan Bloszarin pitää kurssin kun Jään ja Veden Toa itse otti puheputken seinältä.
"Mitä meinaat? Voiko se olla sukellusvene?" hän kysyi.
"... ei. Se on pienempi. Se on pitkä ja kapea, ja liikkuu nopeasti kohti meitä."

Valoa hohtava ankerias syöksyi merestä suurella nopeudella ilmaan. Tronie syöksyi kyljelleen Hildemarin tummanruskeasta puusta olevalle lattialle. Sekunteja myöhemmin useita metrejä pitkä musta ankerias syöksyi ylös vedestä aluksen viereen.
"Mikä karzahni tuo on!" Suga huudahti ja tavoitteli miekkaansa. Mustan olennon saksimainen koura iski Toaa rintakehään, heittäen tämän maahan. Matoro oli syöksynyt kohti Tronieta, mutta outo akvaario oli kasautunut ankeriaan ympärille itsestään.

Negatronie lensi laivan yli pitkässä kaaressa. Kun musta hirviö syöksyi veteen aluksen vasemmalla puolella, aallot saivat koko höyrylaivan huojumaan hieman. Vettä roiskui suurina pärskeinä kannelle.

"M-mikä se oli?" komentosillan kaiteeseen nojaava Bloszar kysyi hämmästyneenä. Hän tuijotti paikkaa, jonne olento oli hetki sitten kadonnut.
"Miehittäkää aseet", Hai määräsi lyhyesti. Hän katseli hermostuneena merta heidän ympärillään.

"M-mikä se oli?" Matoro kysyi märkänä Tronien vieressä, tosin odottamatta oikeaa vastausta.
"Se oli Negatronie", Positronie viestitti telepaattisesti kahden Jään Toan mieliin.
"Se on paha puoleni", kala jatkoi. "Negatronie on murhaaja. Ainut, mitä hän haluaa, on tuhota asioita."

Samalla hetkellä musta ankerias syöksyi taas ilmaan. Sen suuri nyrkkimäinen raaja iskeytyi laitaan murskaten puuta ja vavisuttaen alusta. Suuressa Cordak-tykissä oleva Matoran laukaisi, mutta ankerias syöksyi syvyyksiin ja ammus räjähti suurena vesipatsaana meren pinnassa.

"Se on nopea ja älykäs", etukannen tykille juossut Kapteeni Hai totesi. "Lisäksi se vaikuttaa vahvalta", hän jatkoi.
Matoro ja Suga olivat jälleen pystyssä. He syöksyivät Hain luo etukannelle Tronie kannoillaan.
"Mitä teemme?" Matoro kysyi Hailta, joka oli miltei yhtä hämmästynyt yllättävästä hyökkääjästä.
"En tiedä. Sen ampuminen on tässä ensimmäisenä suunnitelmana."
"Hmm. Mukavan simppeli ja varma suunnitelma. Kannatan", Matoro totesi.

Meri aukeni taas pärskeinä ja musta olento syöksyi tällä kertaa edestäpäin, iskien nyrkeillään kanteen ja tykkiin. Cordakia ei ehditty kääntää ennen kuin ankeriaan koura iski sen irti jalustastaan. Suga ei aikaillut, vaan iski miekallaan mustan massan päätä. Negatronie otti toisella kourallaan keulan kaiteestaa kiinni ja toisella yritti iskeä valkoista soturia, joka kuitenkin väisi ketterästi. Hai kohotti keihästään ja otti pari juoksuaskelta aluksen keulassa olevaa olentoa vastaan. Matoro syöksyi myös miekkansa kanssa kohti hirviötä.

Negatronien musta nyrkki osui täysillä Matoroa kylkeen ja Toa lensi kovaa kantta pitkin. Negatronie sai Hain keihään päähänsä, mutta se ei näyttänyt hidastavan tätä. Olento ravisteli Toan kimpustaan ja iski vapaalla kädellään Haita, joka kuitenkin hyppäsi ketterästi sivuun. Isku osui Summerganonia jalkaan ja sai suurikokoisen soturin kaatumaan.

Hirviö tavoitteli hammaskalustollaan Haita, ja olisi osunutkin ellei tykinlaukaus olisi silloin murskannut olennon päätä tohjoksi.

Kannella vallitsi hetken hiljaisuus. Killjoy käveli punaisessa haarniskassaan portaita ylös toisen käden järeä tykki savuten.
"Ajattelin, että tarvitsitte apua", hän totesi matalalla äänellä muuttaen toisen kätensä pois tykkimodosta.

Hetken kuluttua ankeriaan veltto ruumis liukui kannelta mereen. Hai olisi voinut vannoa veden muuttuvan tummemmaksi kohdassa, jonne rahi putosi.

"Korjatkaa tykki", Hai rikkoi hiljaisuuden. "Jatketaan matkaa."

Kymmenen minuuttia myöhemmin outo ankerias oli unohdettu ja Hildemar puski täyttä vauhtia kohti etelää.

Ath-Koro
Suuren Temppelin aukio

Pistävä kipu levisi ylipappi Gunein päähän, kun tummanvihreän Matoran-käden ampiaista nopeampi isku osui häntä leukaan. Mojova isku heitti onu-matoralaisen athistipapin selälleen hyytävään lumihankeen. Gunei vaikeroi hetken päänsärkyään ja suoristi punaisilla rukousteksteillä koristeltua Hau-naamiotaan. Ylipapin kipuun ei auttanut heti iskun perään karjaistu kysymys.
"MISSÄ HÄN ON?"

"Me... me emme..." Gunei sopersi leuka täristen. "Me emme tiedä!"

Lumisella temppeliaukiolla oli vilkasta. Valtava joukko kyläläisiä oli tullut ulos rähjäisistä puutaloistaan katselemaan hämmentävää tapahtumaa. Joukko tuttuihin mustiin kaapuihin pukeutuneita, mutta kuitenkin Ath-Koron kansalle täysin tuntemattomia soturimunkkeja seisoi keskellä kylää aseet valmiina. Joukon vihreää, lommoista Kadinia käyttävä johtaja iski Ath-Koron ylipappi Guneita useasti vatsaan ja kasvoihin ennen kuin piti taas tauon.
Ath-korolaiset ja kylää suojelevat soturimunkit seisoivat ympärillä katsellen tapahtumaa. Kukaan ei tiennyt, olisiko isä Guneita pitänyt auttaa vai ansaitsiko hän tämän rangaistuksen. Muutama oli yrittänyt juosta puolustamaan Ath-Koron rakastettua ylipappia. Nyt nämä kolme makasivat lumihangessa täristen, mustelmilla ja vikisten.
Suurin osa tyytyi vain rukoilemaan ylipapin sielun puolesta.

Mustakaapuisten soturimunkkien johtaja iski Guneita vielä kerran kasvoille kuin rangaistuksena.
"En hyväksy vastausta, isä Gunei", vihreänaamioinen munkki sanoi kasvavaa sarkasmia ja ärtymystä äänessään. "Jos et kerro välittömästi, mihin se likainen petturi on piilotettu, voimme vannoa, että isä Bartax näyttää sinulle Atheonin vihan."
Gunei nousi vapisten pystyyn ja katsoi alistuneena soturimunkkijohtajan vihaisiin silmiin. "Ei... ei Oraakkeli ole petturi!"

Vihreänaamioinen soturimunkki heilautti väsyneenä kättään ja katsoi vihaisesti yhtä alaisistaan. Toinen soturimunkki totteli ja huitaisi isä Guneita kasvoille keihäänsä tylpällä päällä. Tilannetta seuraavat kyläläiset huudahtelivat kuorossa epätoivoisesti ja osa näytti olevan valmiina hyökkäämään Bartaxin lähettämän kuusikon kimppuun. Kukaan ei kuitenkaan enää uskaltanut.
"Hän on muinaisjäänne, isä Gunei", vihreää Kadinia kantava soturimunkki sanoi kumartuen maassa makaavan Gunein korkeudelle. "Ja uskonnossamme puhaltavat muutoksen tuulet."
Gunei katsoi alahuuli väpättäen vihreän Kadinin silmiin. "En pettäisi ystävääni", Gunei sanoi ääni täristen. Siihen hän sai soturimunkkijohtajalta vain vihaisen katseen ja huokauksen. Soturimunkkijohtaja kumartui mahdollisimman lähelle Guneita ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
"Poltamme kylän, jos et kerro meille hänen piilopaikkaansa."

Isä Gunei kalpeni lumenvalkeaksi.

* * *

Puumökin pieni ovi hajosi herkästi kappaleiksi, kun kuusi soturimunkkia iskivät itsensä keihäin ja miekoin sisään. Sisällä joukkiota odotti pieni ja askeettinen huone. Tässä mökissä Oraakkeli-nimellä asustavan munkin huhuttiin asuvan. Sijainniltaan se oli hyvin syvällä metsässä, etäällä Ath-Korosta.
Oraakkeli halusi yleensä meditoida rauhassa. Nyt Bartaxin soturit kuitenkin mellastivat läpi pienen mökin, kääntäen mattoja ympäri ja heitellen kaappien tavarat lattialle. Kirjahyllyjen sisällöillekään ei annettu minkäänlaista kunnioitusta, vaikka hyllyt olivat täynnä Ath-uskonnon pyhiä tekstejä.

"Ei mitään", punaista Akakua käyttävä arpinaamainen soturimunkki lausui pettyneenä. "Huijasiko Gunei meitä?"
"En usko", soturimunkkien johtaja vastasi. "Oraakkeli ei ole tyhmä. Se petturi on valehdellut hänelle siltä varalta, että se pelkuri murtuu."
Soturimunkkien johtaja katseli ympäri huoneistoa, joka oli myllerretty jo tunnistamattomaksi. Taulut oli heitetty alas seiniltä ja pöydät kaadettu. Jopa Oraakkelin sängyn alta löytyneen metalliarkun lukko oli murskattu. Vaikutti kuitenkin siltä, että se oli tyhjennetty sisällöstään aivan äskettäin. Oraakkeli oli valmistautunut tällaiseen.
Soturimunkkijohtajan katse pysähtyi, kun hän huomasi lattialla makaavan mustan, kiiltävän kuulan.

"Mikä tämä on?" Bartaxin alikomentaja kysyi tovereiltaan heilutellen maasta nostamaansa, matoranin nyrkin kokoista kiiltäväpintaista kuulaa. Sen pinnassa oli pieni aukko. Kuulan sisällä tuntui liikehtivän nesteitä, kun soturimunkkijohtaja heilutteli sitä.
"Taitaa olla joku Oraakkelin 'taikakaluista', johtaja", yksi soturimunkeista sanoi. "Se mies haluaa muiden kai oikeasti uskovan, että pystyy näkemään tulevaisuuteen."

Soturimunkkijohtaja hymähti halveksuvasti. Kuka tahansa pystyisi arvaamaan, että Oraakkelin harvat onnistuneet ennustukset olivat johtuneet tämän kyvyistä mielten kanssa. Toisen henkilön haaveiden ja aikeiden lukeminen aivoista oli aivan eri asia kuin tulevaisuuden näkeminen.
Soturimunkkijohtaja naurahti itsekseen katsellessaan mustaa kuulaa. "Onko isä Ath olemassa?" hän kysyi vain testiksi ennen kuin ravisti kuulaa.
Kesti hetki, että vastaus ilmestyi. Vitivalkoinen kuutio nousi hitaasti mustan kuulan sisällä liikehtivien nesteiden pintakerrokseen. Sen valkoisessa pinnassa luki jotain pienillä mustilla kirjaimilla.

EHKÄ

Soturimunkkien johtaja naurahti voimakkaasti vastaukselle. Kun hän näytti sitä alaisilleen, nämäkin yhtyivät nauruun.
"Kysy siltä jotain muuta!" oranssi Mirua käyttävä soturimunkki huudahti.
"Koska kuolen?" soturimunkkien johtaja kysyi virnuillen leveästi ja ravistaen mustaa kuulaa. Sitten hän tuijotti tovereidensa kanssa sitä pitkään odottaen vastausta.

KUN AIKA ON OIKEA

Soturimunkkien johtaja nauroi myös tälle vastaukselle äänekkäästi. "Ympäripyöreää saastaa", hän lausui naurunsa keskeltä. "Tuo voi tarkoittaa mitä tahansa!"
Muiden mielestä tämä ennustus ei ollut yhtä hauska kuin aiempi, mutta joukko virnuili yhä.
"No, miten se muka tulee tapahtumaan?" johtaja kysyi sarkastisesti ravistaen kuulaa.

Nesteen liikehdinnän rauhoituttua kesti hetki ennen kuin valkoinen kuutio nousi pintaan. Johtaja ravisti sitä vielä pariin kertaan varmistaakseen, että noppa ei ollut jumittunut jonnekin. Lopulta se kuitenkin nousi nesteen pintaan ja teksti näkyi selkeämmin.

RÄJÄHDÄN NAAMALLESI

Soturimunkkien johtaja oli ainoa, joka nauroi tälle viestille. Hän vaikeni, kun tajusi, että muut eivät nauraneet ollenkaan. Munkit katsoivat toisiaan kalpeina. Jostain kuului tikitystä.

Johtaja vingahti oravamaisesti.



Avomeri
Kaukana Ath-Nuilla tapahtuvasta ilotulituksesta

Oraakkeli avasi silmänsä, hengitti syvään sisäänpäin ja laski kätensä otsaltaan.
Ath siunatkoon heidän sielujaan, munkki ajatteli.
Sinistä muinaisnaamiota kantavalla matoranilla ei kuitenkaan ollut aikaa rukoilla. Pyhä Äiti oli vaarassa.

Oraakkeli nosti pienen veneensä purjeen ja matkasi pian tuulen lailla etelää kohti.

[spoiler=* * *]En kadu mitään.[/spoiler]

Hautausmaa

Klaanin linnakkeen lähistöllä, pienellä aukiolla, sijaitsi hautausmaa. Se oli saanut paljon uusia asukkaita sitten pommituksen, ja sinne oltiin haudattu pommituksessa kuolleet. Kymmenet, ei, sadat hautakivet olivat koristeltu kukilla, ja kostutettu kuolleiden läheisten kyyneleillä. Muutaman haudan eteen oltiin vaivauduttu viemään lyhty, joka valaisi hautakivet ja niiden nimikaiverrukset. Siellä täällä näkyi yksityiskohtaisesti ja tarkasti veistettujä koristepatsaita, jotka muistuttivat enkeleitä. Pieni usvakerros maan tasalla sai hautuumaan näyttämään harvinaisen tunnelmalliselta jokaiselle ohikulkijalle, kuin niin vierailijallekin. Kaunista näkymää oli todistamassa yksi matoran.



Matoranin valkoinen Pakari kiilsi lyhtyjen ja kynttilöiden valossa. Hänen silmiään kuitenkin varjosti hänen silinterihattunsa lieri ja siitä sojottava sulka, ja suurinta osaa hänen kropastaan peitti punainen viitta. Kaulassaan hänellä komeili siististi ja prameasti aseteltu punainen rusetti, ja kädessään hän kantoi kiillotettua kävelykeppiä. Hän kulki ohi hautojen ja koristepatsaiden, ja katseli ympärilleen, kuin etsien jotain. Usva oli hänen polviensa korkeudella, ja sen takia hän ei nähnytkään kunnolla mihinkä astui, josta johtui jatkuva pottuvarpaan kolauttaminen pikkukiviin siellä täällä. Matoran olisi muuten kironnut ja sadattanut sydämensä kyllyydestä, mutta oli hipi hiljaa, sillä tämä jos mikä ei olisi oikea paikka kirota kaikkea jumalan selän taakse, se olisi äärimmäisen epäkunnioittavaa kuolleita kohtaan.

Hän saapui määränpäähänsä. Hautakivelle, johon oli kaiverrettu nimi, mutta jonka ympärillä ei ollut yhtään lyhtyjä, ei kynttilöitä, ei kukkia, ei mitään. Näytti karulta katsoa muiden muistettujen seasta yhtä ainoaa hautaa, johon kukaan ei ollut vaivautunut viemään mitään, ei minkäänlaista osoitusta välityksestä eikä muistamisesta. Matoran polvistui hautakiven eteen, ja kaivoi viittansa taskusta kynttilän, ja tulitikkuja. Hän asetti kynttilän tarkasti hautakiven eteen, ja otti esiin kukkakimpun. Kolme kukkaa hän asetti haudan ympärille, ja loput kukista hän laittoi maahan kynttilän viereen. Hän sytytti tulitikun, ja siirsi sen varovasti kynttilän luo, suojaten liekkiä kämmenellään, jottei se sammuisi. Kynttilä syttyi, ja alkoi palamaan kirkkaasti.

Hän nousi seisomaan, ja laittoi tulitikut takaisin taskuun. Toisesta taskustaan hän kaivoi esiin osittain palanee, joskin silti hyvin säilyneen kirjeen.

Nähdään toriaukiolla kahdeksalta illalla. En malta odottaa, illasta tulee mitä parhain, pieninkin hetki kanssasi on kuin ikuisuus taivaassa, Venaum.
Terveisin, Lunia <3

Matoran, Venaum nimeltään, luki kirjeen syvään ja hartaasti. Kirjeen kuivan ja sileän pinnan kasteli kyynel, joka putosi kynällä piirretyn sydämen päälle, levittäen tämän muodottomaksi kirjeen paperisella pinnalla. Venaum pyyhkäisi naamiota kämmenellään, ja laski kirjeen nojaamaan hautakiveä vasten. Hänen päähänsä alkoi ilmestymään muistoja, hetkeä ennen pommitusta. Hän oli ollut erittäin paljon myöhässä tapaamisesta, ja muisti juosseen toriaukiota kohti hippulat vinkuen. Aukiolle päästyään hän huomasi kauempana odottavan Lunian, joka oli kääntynyt Venaumia kohti, hymyillen lämpimästi. Sitten se tapahtui. Pommitus oli alkanut, ja ennen kuin venaum oli ehtinyt kunnolla saada ajatuksiaan kasaan, hän näki Lunian murskaantuneen kaatuneen rakennuksen alle. Toinen kyynel valui hänen sileää naamiota pitkin alas, pudoten usvan verhoamaan nurmikkoon.

"Olen pahoillani. Olen todella pahoillani."

Tämän ääneen lausuttuaan Venaum nousi takaisin seisomaan, otti hatun pois päästään, ja kumarsi kunnioittavasti hautakiven edessä. Tämän tehtyään hän asetti hatun takaisin päähänsä, kääntyi hitaasti hautakivestä poispäin, ja asteli kohti hautausmaan reunaa.

Nazorak-satama
Klaanin saaren länsirannikko

Satama oli harmaa ja metallinen. Kaikki kieli nazorakmaisesta tehokkuudesta ja yksinkertaisuudesta. Suuret, metalliset varastorakennukset ja pitkät, puiset laiturit hallitsivat näkymää. Suuressa satama-altaassa oli kymmenittäin hopean ja kuparisen sävyisiä sukellusveneitä. Tämä oli Nazorakien eteläisin satama, ja siksi sitä käytettiin sukellusveneiden kotisatamana. Lisäksi satama toimi Skakdien "laivaston" kotisatamana. Akbsklsdflsfldax ja Amazuan takaisin kaappaama Yön Timo II seisoivat vierekkäin erottuen selvästi sataman uudenaikaisista metallisista laivoista. Nazorakit ylenkatsoivat ikivanhoja puisia aluksia ja satamassa olikin (yllätys, yllätys) jatkuva konfliktinvaara Nazorakien ja Skakdien välillä.

"Käyttäessämme kumpaakin alusta saamme kuljetettua sotureita noin 350 kerralla", vihreä skakdi selitti Gaggulabiolle. Keltaruskea skakdi nyökytteli ja katseli aluksia. Yön Timo II oli Amazuan käytössä, mutta hän tuskin tarvitsisi sitä nyt.
"Vaatikaa torakoilta jokunen kuljetusalus", Gaggulabio määräsi ja jatkoi satamassa kävelyään seurueensa kanssa.
"Koska tarkoitus on päästä viidakkosaarelle?" yksi skakdeista kysyi.
"Se saari on meidän viikossa. Sanokaa minun sanoneen", Gaggulabio myhäili ja katseli vuoroin aluksiaan ja vuoroin merta.
"Onko pakettini Zakazilta tullut?" hän kysyi.
"Ei, mutta Nektann sanoi että se on kuljetuksessa. Saamme sen toimintakuntoon parin päivän sisään", sininen skakdi seurueesta vastasi.
"Alkakaa siirtää joukkoja tähän satamaan, Nekott. Wrotinn, selvitä mitä Nimdaa noutamaan lähetetylle joukolle tapahtui", Gaggulabio korotti ääntään. Skakdi-upseerit nyökkäsivät, tekivät kunniaa ja poistuivat.

Nimdasaari
Skakdien leiri

"Skrarrar, miten tämä on mahdollista. Tämän paikan pitää olla niin skrarrarrarin keskellä ei mitään. Täältä ei ole skrarrarrar kulkenut yhtään laivaa ohi viikkoon. Skrarrarrar", Werekk kirosi. Kun Klaanilaiset olivat kaapanneet heidän aluksensa ja Metorakk lähtenyt saaren ainoalla moottoriveneellä, joukko oli jäänyt odottamaan trooppiselle saarelle sitä, että Skakdit lähettäisivät jonkun noutamaan heidät.

Werekk oli antanut skakdeille luvan ryöstellä Ath-munkkeja, mutta kun yksi skakdi oli löytynyt naulattuna silmistään kastanjapuuhun, oli päätetty että oli paras pysyä erossa munkeista. Pahinta kuitenkin oli se, että alkoholi alkoi loppua.

"Luutnatti", joku skakdeista hihkaisi vihreästä, ilmeisesti Sisällissodan jäämistöä olevasta teltasta.
Werekk kääntyi nopeasti teltalle ja syöksyi sisään. Skakdi istui kuulokkeet korvilla suuren radiolaitesysteemin äärellä.
"Wrotinn linjalla", skakdi murahti. Werekk nappasi kuulokkeet. Ensimmäiset kaksi minuuttia keskustelusta koostuivat Werekkin luetellessa kaikki muistamansa skakdinkieliset kirosanat. Mutta sen verran runsas kirosanavarasto kielessä oli, ettei Werekk muistanut edes puolia niistä.
"Missä olette? Mikä on kestänyt?" kohiseva, epäselvänpuoleinen skakdinääni kysyi.
"No kuule Lentävä Steltiläinen upotti laivamme", Werekk aloitti sarkasmia tihkuvalla äänellä. Seuraavaksi hänen äänensä muuttui huudoksi: "Ne skrarrarrarin klaanilaiset pöllivät skrarrararrin laivamme. Lähettäkää tänne skrarrarrar vieköön alus noutamaan meidät"
"Joo", Wrotinn vastasi ja yhteys katkesi. Onneksi tukikohdassa tiedettiin saaren sijainti.