Merellä

Ternok heräsi Ilmaraptorin hyttiin levitetyssä makuupussissaan. Uni oli virkistänyt, mutta masentava tunnelma ja karu totuus iskivät päälle kuin lauma Kikanaloja. He olivat yksi keskellä merta ja vailla paon mahdollisuutta. Onu-Matoran puhdisti Kaukaunsa linssin ja kiipesi tikkaita veneeksi muuttuneen ilma-aluksen katolle, missä hänen toverinsa Ontor istui tähystämässä, josko meren keskeltä löytysi maata tai jopa sivistystä. Matoranin avattua kattoluukun paksu hernerokkasumu iskytyi vasten hänen naamansa.

”Huomenta”, Ternok sanoi mannaryyniasennossa istuvalle ystävälleen, ”Näkynyt mitään?”

”Tässä sumussa ei huomaisi edes majakkaa, vaikka kulkisi vierestä”, Ontor vastasi masentuneella äänellä.

”Karzahnimpi homma. Pääsemmeköhän koskaan kotiin tai mihinkään, mitä voi sanoa kodiksi”, Ternok manasi ja istahti Ontorin viereen.

”Olisi pitänyt taistella! Meistä ei ole mitään apua näin. Ne voittivat, Ternok. Me räjäytimme heidät ja hukutimme heidät, mutta ne voittivat. Kaiken vaivan jälkeen! Ja me piilouduimme.”

”Ainakin tottelimme Keetongun viimeistä käskyä.”

”Tuskin sillä enää mitään väliä on. Haen meille aamupalaa. Tai iltapalaa, miten vain”, Ontor sanoi, kipusi alas ohjaamoon, kaivoi Nynrahin teollisuushallista otetusta laatikosta hieman lisää haamujen kanttiinamössöä ja sytytti tulen aluksen höyrykoneiston tulipesään. Sille ei ollut nyt muuta käyttöä kuin ruoan ja Matoranien pitäminen lämpimänä, sillä Feterrat olivat tuhonneet aluksen vasemman moottorin eikä korjaustyöt onnistuneet merellä. Pian husibroilerin tuoksu täytti koko aluksen. Ontor täytti kaksi lautasta, otti leilin ja kipusi lautaset toisessa kädessään takaisin katolle.

Ternok otti lautasen vastaan ja alkoi mussuttaa mössöä. He istuivat siinä vierekkäin kymmenisen minuuttia maailman sumujen keskellä. Toivoa ei juuri ollut, mutta maisemassa oli jotain kiehtovaa. Täällä Nazorakein sodat tai Rautaiset kuolemat eivät järisyttäneet maailman järjestystä.

”Katsho”, Ternok sanoi yhtäkkiä iso kasa ruokaa suussaan ja osoitti viistosti vasempaan, ”Eikhö tuoltha loistha khumma valoh?”

”Näen sen! Siellä on jotain. Kumma! Ehkä se on Lentävä Steltiläinen. Yksi Klaanin Turagoista höpisi siitä joskus.”

”No se nyt on ihan humpuukia”, Ternok vastasi, jätti ateriansa ja nousi, ”Mutta se voi ihan hyvin olla laiva tai vene. KUULETTEKO SIELLÄ! OLEMME HAAKSIRIKOSSA! KAKSI TOAA JA MATORANEJA! AUTTAAKAA!”

”Eihän meillä mitään Toia ole.”

”Minä en halua joutua orjaksi”, Ternok kuiskasi, ”Merillä liikkuu paljon merirosvoja nykyään. Ne eivät uskalla hyökätä Toain kimppuun. KUULETTEKO! APUA!”

”Hiljaa! Kuulin sieltä jotain. Ihan kuin skarrarrar, skakdien puhepartta! Ne on saletisti skakdeja!”

”Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono juttu. Arpa on heitetty.”

Matoranit hiljenivät kuin jonkinlainen punainen salama singahti sumussa näkyvien valojen lulta ja katosi rätisten ilmaan. Se valaisi hetken sumun läpi ja paljasti luodon ja kivikehän, jossa oli kolme viittoilevaa, erikokoista hahmoa. Valo kuitenkin sammui ja sumu peitti hahmot.

”Hätäraketti. Hekin ovat merihädässä! No, ei auta kuin mennä tuonne. Virta kuljettaa meitä sopivasti. Vähän pelottavaa kyllä.”

Piakkoin vetiseen elementtiin muuttaneen Ilmaraptorin keula osui valokivikehän rantaan.

”...” Makuta Nui kommentoi.

”Mitä. Oikeasti”, G sanoi ja tuijotti Matoraneja epäuskoisena. Se ei kuitenkaan onnistunut pitkään, kun Keetongun sulki alaisensa isoon halaukseen.

Jonkun aikaa myöhemmin

Husibroilerikattilan porina oli iloisin ääni, mitä luodon Klaanilaiset olivat kuulleet pitkään aikaan. Gurttu ja Manfred santsivat kunnolla, sillä olihan tämä heille ensimmäinen lämmin ateria hetkeen. Tongu oli syötyään vetänyt Ilmaraptorin hajonneen moottorin rannalle ja korjaili sitä puuhakkaana. Höyrykoneiden kanssa pelailemin karkoitti keltaisen jätin murheet ja huolet. Kohta tämä beibi hurraisi kuin kissanpoikanen.

”Okei”, täysi Guardian aloitti puheensa tyhjennettyään kolmanne lautasellisensa, ”Me kerroimme tarinastamme sen osan, mistä olemme perillä. Entä te? Miten kaksi Matorania löytyy ilma-aluksesta täynnä murkinaa ja vahingoittumattomina, kun kolme raavasta klaanilaista on saanut tuta liikaakin Zorak von Maxtrillianin vieraanvaraisuudesta?”

”Me vain toteltiin käskyjä, G-mies. Tongu käski meidän piiloutua, ja hyppäsimme hansikaslokeroon. Olimme siellä hipi hiljaa, kunnes SPLASH, tunsimme, kun alus tippui mereen. Vesi ei onneksi päässyt sisään (Kauan eläköön Nynrah-haamut ja heidän ammattitaitonsa!) ja kun oli ollut jonkin aikaa hiljaista, tulimme esiin. Ja te olitte kadonneet kuin tuhka tuuleen. Meinasimme lähteä partioimaan, mutta kun käynnistimme moottorit, niin WIIUH! Alus pyöri vinhasti ympyrää, koska toinen moottori oli rikki! Luulimme ensin, että se oli hajonnut alassyöksyssä, mutta siinä oli palojälkiä, joten hyökkääjät, Feterrat, kai tuhosivat sen. Emme voineet korjata sitä merellä. Onneksi pomo hoitaa homman!” Matoranit selittivät asiansa puhuen vuorotellen ja välillä toistensa päälle.

”Yksi asia kummastuttaa”, Manu sanoi miettien, ”Miten te löysitte meidät näin helposti? Jumalattomasta sumusta aavalta mereltä? Mahdollisuudet ovat tosi pienet.”

”Kaipa joku halusi meidän pääsevän takaisin Klaaniin”, G sanoi ja pyöritteli Vartija-kivääriään, ”Miksi ne muuten olisivat antaneet aseeni takaisin. Siinäkään kun ei tunnu näin yksinkertaisesti olevan järkeä.”

”Tässä maailmassa on vanhempia ja mahtavampia voimia kuin torakat tai skakdiaateliset”, Manu sanoi. Makuta oli huomattavasti paremmalla tuulella kun aikaisemmin. Hän katsoi taivaalle ja sitten omiin käsiinsä.
”Esimerkiksi minä.”

Bio-Klaanin satama
Laituri kuusi

Matoro käveli ripeästi Sadjen hytistä kapeita portaita pitkin aluksen kansitiloihin. Hai oli käskenyt tämän laiturille, ja Matorolle slevisi syy ennen kuin ehti kysyä. Bladis ja Same olivat tuoneet Nimdan.

"Tässä se on", mustahopea skakdi sanoi yllättävän hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen sumuiselle laiturille.
"Nimda."
Bladevezon nosti hopeanharmaan salkun kaksin käsin rintansa tasalle.
Same tähyili ympärilleen taustalla skakdin olan takana.
"Salkku on prototerästä. Voit räjäyttää lastin bastiumia sen ympärillä, ja siihen tulee vain naarmuja. Kepe teki sen", Bladis selittää nopeasti mutta selkeästi.
"Sen avaamiseen tarvitsee nämä kaksi avainta", skakdi jatkoi ja kaivoi kaksi harmaata avainta jostakin.
"Niitä pitää vääntää samaan aikaan. Sitten aukeaa näyttö, johon syötetään numerokoodi. Väärästä koodista laukun sivuilla olevat protonium-säiliöt tyhjentyvät avaajan päälle. Beeta on sisällä metallikapselissa. Koko homma Kepen keksintöä. Tässä on koodi ja avaimet", Bladis selitti ja ojensi kaksi avainta ja paperilapun Matorolle.
"Anna avaimet eri henkilöille säilytykseen"
"Aye", Matoro nyökkäsi.
"Muuta?" hän vielä varmisti.
"Tässä toinen samanlainen. Epsilonille paluumatkaa varten", Same tuli ja ojensi toisen samanlaisen salkun, kaksi avainta ja uuden koodilapun.

"Kiitos", Matoro sanoi. "Hienoa, että sirun turvassa oloon panostetaan."
"Älkää hukatko niitä", Bladis vielä sanoi ja kääntyi pois modekumppaninsa kanssa. Matoro nappasi toisen salkun, mutta tajusi silloin toisen käden puutteesta johtuvat ongelmat.
"Joi, viitsisitkö kantaa tuon ruumaan", Matoro hihkaisi laivan kaiteeseen nojailevalle Killjoylle. Punainen soturi asteli nopeasti laiturille ja nappasi yllättävän kevyen salkun.
"Mitä tässä on?" hän kysyi.
"Ei mitään", Matoro vastasi. "Se on Epsilonia varten."
Joy ja Matoro kävelivät peräkanaa alukseen. Jään Toa oli pujottanut avaimet ja koodilaput vyhyönsä miekan viereen.
Kapeat metalliportaat johtivat hämärään ruumaan.
"Minne laitan tämän?" Killjoy kysyi.
"Heitä jonnekin. Ei sillä niin väliä", Matoro mutisi itse marssiessaan kohti erillistä salahuonetta Nimdaa varten.
Killjoy jätti tyhjän laukun epämääräisten laatikoiden ja tynnyrien päälle. Jotain särkyä tuntui hänen päässään. Joy toivoi, ettei tulisi kipeäksi tehtävän aikana.

Kun Killjoy oli kadonnut ylös, Matoro avasi Hain opettamalla tavalla puisen luukun ja pudottautui alas. Metallilla vuorattu pieni huone oli hämärä, ainut valo tuli Matoron teleskooppisilmistä ja sydänkivestä.

Matoro käänsi molempia avaimia kerran myötäpäivään ja sitten syötti kuusinumeroisen koodin. Salkun lukot aukesivat pihahtaen.
Metallikapselin avaaminen yksikätisenä oli kieltämättä vaikeaa. Matoro ihaili muutaman sekunnin Nimdan sirun puhdasta valkoista hohdetta ennen kuin sulki laukun.

* * *

Höyrylaivan muhkea piippu päästi tummaa savua sumuiselle, harmaalle taivaalle. Klaanin satama-allas oli hiljainen ja sumun valkoisen vaipan peitossa. Satamarakennusten siluetit näkyivät taustalla keltamustan höyrylaivan navigoidessa ulos aallonmurtajan aukosta.

"Missä olit?" Matoro kysyy tuttavallisesti Sugalta. Mustahaarniskainen Jään Toa nojailee selkä laitaa vasten.
"Palautin opuksia Arkistoihin", hän sanoi. Matoro voi suorastaan aistia toisesta Jään Toasta huokuvan itsevarmuuden.
Hän oli suorastaan kateellinen sille, kuinka itsevarmana ja rohkeana Summerganon oli matkalle lähtenyt. Hän itse ei tuntenut oloaan millään lailla varmaksi. Hän oli aina ollut varma siitä, että kykenisi selättämään kaiken, mitä vastaan tulee.

Matoro huokaisi.

"Mitä luulet, miten tässä käy?" hän sanoi hiljaa.
"Epäiletkö jotakin?" Suga kysyi yllättyneenä.
"En... en tiedä. En ole pystynyt luottamaan itseeni ja omiin voimiini... enää", Matoro mutisi turhan hiljaa. Merituuli oli viileän virkistävä.
Suga mietti, olisiko viisasta kysyä miksi. Se olisi samalla vastaus mitä Matoron kädelle oli tapahtunut.
"Vielä Xian reissullahan sinä pursusit itseluottamusta! Mistä nyt tuulee?" Suga korotti ääntään rohkaisevasti.
"Nimda. Nimda ja sen..." Matoro huokaisi. Hän ei halunnut ajatella Nukkeja. Hän ei halunnut, ei halunnut.

Oli hiljaisuus.

"Ymmärrän", Suga sanoi, vaikkei voinut sanoa ymmärtävänsä.

Aamuinen aurinko oli matalalla. Se paistoi kirkkaana sinisellä merellä. Mainingit ulapalla olivat kasvaneet ja sumu kadonnut. Viileä merituuli puhalsi edestäpäin. Hildemar ajoi eteenpäin kohti etelää.

Veljeskunnan saari

Jostain päin saarta olisi kantautunut matkalaisten korviin taistelun ääniä, mutta tiheä kasvusto ja paksut seinämät eristivät torakan ja Mäksän nahistelun äänet.. Gekkokin oli viimein saanut unenpäästä kiinni, matoranien varastosta kantamat pedit olivat aika kuluneita tapauksia, mutta parempia kuin kivinen ja kylmä lattia.

Gekko tuhisi jotain, mistä kukaan ei kasvoja painavan viitan vuoksi olisi saanut selvää. To itse tiesi liiankin hyvin.

Oman universuminsa sankari... epäonnistuja...
,Mustaan aineeseen tahrinntunutta Avohkiin kaltaista naamiota kantava toa saneli.

Laiskuri mekaanisessa puvussa...

sätkynukke, pian...

Sitten hän näki sen hetken kun Abzumo piteli asetta hänen kasvojensa edessä ja huitaisi toan pään murskaksi. Minä pelastin sinut, ilman minua olisit tuossa.

Ilme Gekon kasvoilla alkoi muuttua ärsyyntyneeksi. Tiedän sinun salaisen harrastuksesi ja voin kertoa, että menetit juuri tänään yhden jakson istumalla täällä

Gekko heräsi pelokkaana ja hämmentyneenä. ja huohotti: "Minä en nuku enään ikinä".

BKS Hildemar

Killjoy naputteli kypäräänsä, pitäen silmiään tiukasti suljettuna sen takana. Jomotus oli palannut ja Joy yritti parhaansa mukaan pitää tajuntansa selkeänä. Yksi laivan Matoraneista joutui litistämään itsensä hyvin kapeasta välistä, Metsästäjän jäätyä kaikessa massiivisuudessaan ruumaan johtavaan portaikkoon.

Joy veti syvään henkeä ja jatkoi astelemistaan ylös. Hän tiesi mitä hänen päänsä jomotus tarkoitti. Häntä yritettiin varoittaa ja Joy kykeni vain arvailemaan mistä. Noustessaan portaita pitkin kannelle, hän kiitti onneaan, että he matkustivat höyryaluksella. Vuosien aikana Killjoy oli oppinut vihaamaan purjeveneitä ja niiden epävakautta. Höyrylaivan olemassaolo toi vain pienen valonpilkahduksen muuten niin synkältä tuntuvaan tehtävään.

Miehistön ja tiimin jäsenet tuntuivat kaikki yleisesti ottaen hyvin luottavaisilta. Ainoastaan Matoro oli tunnostanut hieman normaalia varautuneemmaksi. Siitä Killjoy oli huojentunut. Hän tunsi itsensä tarpeeksi vainoharhaiseksi jo muutenkin. Hän huomasi Matoron ja Summerganonin uppoutuneena keskusteluun sivummalla. Hän itse asteli kuitenkin aivan laivan perälle, nojaillen kaiteeseen, tuijottaen samalla vähitellen kaikkoavaa Klaanin saarta.

Metsästäjän mieli oli täydessä kaaoksessa. Loukkaantumisissa oli ollut se hyvä puoli, että hän ei ehtinyt murehtimaan mitään. Nyt hän kuitenkin tajusi jälleen ajatustensa määrän. Hän oli unohtanut Metsästäjien hallussa olevan entisen sotajoukkonsa, hän oli unohtanut läheistensä kuolemat. Hän oli jopa unohtanut tappaneensa verivihollisensa ja korruptoituneen isähahmonsa... Ensimmäistä kertaa vuosiin Joy epäili omia motiivejaan. Oliko se, mitä hän teki, okein? Metsästäjät halusivat hänet, hullu Nazorak vainosi häntä, tuntemattomat tahot penkoivat hänen kotiaan ja siitä huolimatta hän vain jahtaa omia tavoitteitaan...

Tässä tilanteessa hän olisi kysynyt Visokilta. Hänen kanssaan hänen ei tarvinnut sanoa mitään ääneen, tuntui vain, kuin omat ajatukset vastaisivat. Sen kaiken tilalla Joy sai nyt vain päänsärkyä... Hänellä oli mennyt paremminkin. Metsästäjä huokaisi syvään ja ryhtyi tuijottelemaan mekanisoituja käsiään.

”Jos edes voisin tehdä asiat omana itsenäni...”

”Se kuule on ihan sinun oma kätesi, tiesitkös.”

Joy hätkähti. Hän ei ollut tajunnut sanoneensa viimeistä lausetta ääneen. Hän kirosi päässään ajattelemattomuuttaan ja seurasi sitten, kun sininen Toa asteli hänen vierelleen, ryhtyen nojailemaan samaiseen kaiteeseen, tuijottaen merelle. ”Älä välitä, minullekin käy tuota.”

Killjoy hymähti, pitäen katseensa tiukasti horisonttiin vähitellen katoavassa luodosta. Ruki katseli Joyta hetken, mutta päätti sitten kääntyä katsomaan samaa pistettä, mitä nolostuneen oloinen toverinsakin. ”Sinä ajattelet liikaa. Sen näkee, elekielestä.” Joy ajatteli asiaa. Hän tajusi ajattelevansa liikaa, kun hän ajatteli liikaa liikaa ajattelemista... hän kuvitteli jo Paacon tekemässä aiheesta jotain laimeaa vitsiä.

”Tiesitkö, en ole koskaan kysynyt tätä keneltäkään... mutta miten te voitte keskustella kanssani. Te ette näe kasvojani, te ette näe ilmeitä, ette suuni liikettä ja tämä kypärä tuhoaa tunnetilojen muutokset. Kuinka te voitte puhua kanssani, ilman että pidätte minua vain koneena?” Lopetettuaan kysymyksensä, Joy katui jo. Ei hän kysynyt tällaisia kysymyksiä... eihän hän ennenkään välittänyt siitä, mitä hänestä ajateltiin. Toisaalta, hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten hän suhtautuisi, jos hänessä virtaisi vielä edes tilkka omaa verta.

Ruki kuitenkin vain hymyili. Hän nuuhki meri-ilmaa, näyttäen muutenkin nauttivan olostaan. Hän venytteli käsiään makoisasti ja hymisi tyytyväisenä. ”Minä rakastan merta. Sen tuoksu, sen näkö, kaikki. Varsinkin se tunne, kun voit vain hypätä sinne ja tuntea sen kaiken massan ympärilläsi. Meri on vain täydellinen, eikö sinustakin?”

Killjoy hämmentyi Rukin äkillisestä vastauksesta, kallisti päätään ja levitteli käsiään. ”Minä olen kone, kuinka minä voisin rak-”

”Näetkös, siinä sinulle vastaus.” Ruki asteli hymyillen pois paikalta, jättäen Killjoyn seisomaan yksin kaiteelle. Hän tajusi käsiensä sojottavan melkein suorina sivuillaan. Metsästäjä suoristi miltei vaakasuoraan kääntyneen päänsä ja murahti itsekseen. ”Pirulainen, olenko minä näin teatraalinen...” Killjoy päätti työntää ajatuksensa hetkeksi syrjään, hänellä oli kuitenkin tehtävä, johon keskittyä. Metsästäjä oikaisi ryhtinsä ja asteli sivummalla keskustelevan Matoron ja Summerganonin luokse. Kolmikko tutkaili hetken toisiaan, tiedostaen sen faktan, että he eivät olleet tässä ensimmäistä kertaa, eivätkä varmasti myöskään viimeistä...

Meri, Hildemar

Blozi heräsi juuri syvästä unesta. Hän ei ollut nukkunut hytissään kovin kauan, mutta silti sikeästi. Tronie katseli jälleen merille tyytyväisenä.

"Huomenta hymyilevä ystäväiseni, käyn vähän jaloittelemassa", Bloszar sanoi Kalalle. Tronie vastasi hymyillen ja Blozi avasi huoneensa oven.

Silloin hän huomasi olevansa merillä. Laiva keinui, mutta se ei Tulen Toaa haitannut, sillä Blozi piti vesistä. Hänellä oli ollut Ga-Matoran ystävänään, joka oli opettanut hänet uimaan ja sietämään vettä.

Blozi ajatteli tosin Nimdaa. Hän ei tiennyt mikä tuota Nimdaa uhkasi, eikä tiennyt oikeastaan mikä tuo Nimda edes tekee. Mutta Tulen Toa ajatteli olla hiljaa ja olla esittämättä turhia kysymyksiä.

Hän huomasi muitten Nimda-tiimin jäsenten olevan jossain muualla ja hän käveli. Toa oli koko ajan mietteliäs. Hän pian meni katsomaan merta ja huomasi kuinka kaunis se oli. Hän uppoutui katsomaan sitä ja unohti kokonaan Nimdan.

Bio-Klaani

Hildemarin lähtöä oli seurannut jokin muukin kuin joukko Klaanilaisia. Salaman Matoran, jonka päällä luikerteli kelta-vihreä venyvyyden Kraata.

Viholliset olivat poissa. He eivät enää joutuisi kohtaamaan ylivoimaa. He olivat valmiina iskuun.

Meri, BKS Hildemar

Positronie katseli merelle. Hän rakasti merta enemmän kuin mitään muuta. Tai olivathan järvet enemmän hänen mieleensä ja joet... Vaihtoehtoja oli useita, eikä rahinpuolikas jaksanut ajatella niitä kaikkia. Hänen tekisi nyt mieli uida.

Turkoosi akvaario alkoi avautua. Aloittaen vaakasuorasti keskeltä, jolloin neste, jolla akvaario oli täytetty alkoi valua alas. Tämän jälkeen molemmat puolet hajosivat pieniksi palloiksi, jotka jäivät leijumaan mysteerisesti ilmaan. Tronie putosi viileään veteen. Se tuntui viileältä.

Vedenalainen maailma näytti kauniilta. Suurehkot vesikasvit peittivät merenpohjaa ja kauniit rahit uiskentelivat valaisevan Tronien läheltä. Pohjan muodostelmat olivat vähintään henkeäsalpaavan kauniita. Eräässä oli suuri reikä, josta Kala mahtui uimaan läpi. Hän piti siitä, mutta päästessään toiselle puolelle näki Positronie jotain järkytäävää (tai mitä hän ikinä tunsikaan). Suuri musta häneltä näyttävä rahi ahmi Tarakavan ruumiin palasia.

Positronie tunnisti tämän Negatronieksi. Siinäkö oli hänen toinen puolensa? Tuoko hän todellisuudessa on?
Ei.
Hän ei ole murhaaja. Hän on rauhaarakastava kala.

Negatronie tunsi lähistöllään jotain. Hän lopetti syömisen ja kääntyi tulijaa vastaan. He katsoivat toisiaan silmiin. Kuin itsensä katsomista, mutta ei kuitenkaan. Negatronie vihasi tätä pientä kalaa ja halusi tappaa hänet.

Tunnelma oli tiivis, kunnes Negatronie kävi hyökkäykseen! Pieni Positronie ei pystynyt tekemään muuta kuin pakenemaan. Hän sujahti nopeasti reiästä, josta oli saapunutkin. Hän uskoi vahvasti, että Negatronie ei pääsisi läpi. Eikä päässytkään. Musta rahi tuhosi koko muodostelman sen sijaan, että olisi luikerrellut sen läpi.

BKS Hildemar ei jäänyt Negatronieltakaan huomaamatta, etenkään nyt, kun Positronie oli pakenemassa sitä päin.

BKS Hildemar

Tronien oudon akvaarion puolikkaat leijuivat aluksen kaiteella Matoron ja Sugan vierellä. Positronie tuntui olevan aina yhtä iloinen. Kun muut hermoilevat Nimdan varjelusta, pieni iloinen ankerias uiskentelee meressä.

"Kapteeni, kaikuluotain havaitsi jotain veden alla..." matoran ilmoitti puheputkella aluksen komentosillalle. Hai havaihtui ja käski komentosillalla olevan Bloszarin pitää kurssin kun Jään ja Veden Toa itse otti puheputken seinältä.
"Mitä meinaat? Voiko se olla sukellusvene?" hän kysyi.
"... ei. Se on pienempi. Se on pitkä ja kapea, ja liikkuu nopeasti kohti meitä."

Valoa hohtava ankerias syöksyi merestä suurella nopeudella ilmaan. Tronie syöksyi kyljelleen Hildemarin tummanruskeasta puusta olevalle lattialle. Sekunteja myöhemmin useita metrejä pitkä musta ankerias syöksyi ylös vedestä aluksen viereen.
"Mikä karzahni tuo on!" Suga huudahti ja tavoitteli miekkaansa. Mustan olennon saksimainen koura iski Toaa rintakehään, heittäen tämän maahan. Matoro oli syöksynyt kohti Tronieta, mutta outo akvaario oli kasautunut ankeriaan ympärille itsestään.

Negatronie lensi laivan yli pitkässä kaaressa. Kun musta hirviö syöksyi veteen aluksen vasemmalla puolella, aallot saivat koko höyrylaivan huojumaan hieman. Vettä roiskui suurina pärskeinä kannelle.

"M-mikä se oli?" komentosillan kaiteeseen nojaava Bloszar kysyi hämmästyneenä. Hän tuijotti paikkaa, jonne olento oli hetki sitten kadonnut.
"Miehittäkää aseet", Hai määräsi lyhyesti. Hän katseli hermostuneena merta heidän ympärillään.

"M-mikä se oli?" Matoro kysyi märkänä Tronien vieressä, tosin odottamatta oikeaa vastausta.
"Se oli Negatronie", Positronie viestitti telepaattisesti kahden Jään Toan mieliin.
"Se on paha puoleni", kala jatkoi. "Negatronie on murhaaja. Ainut, mitä hän haluaa, on tuhota asioita."

Samalla hetkellä musta ankerias syöksyi taas ilmaan. Sen suuri nyrkkimäinen raaja iskeytyi laitaan murskaten puuta ja vavisuttaen alusta. Suuressa Cordak-tykissä oleva Matoran laukaisi, mutta ankerias syöksyi syvyyksiin ja ammus räjähti suurena vesipatsaana meren pinnassa.

"Se on nopea ja älykäs", etukannen tykille juossut Kapteeni Hai totesi. "Lisäksi se vaikuttaa vahvalta", hän jatkoi.
Matoro ja Suga olivat jälleen pystyssä. He syöksyivät Hain luo etukannelle Tronie kannoillaan.
"Mitä teemme?" Matoro kysyi Hailta, joka oli miltei yhtä hämmästynyt yllättävästä hyökkääjästä.
"En tiedä. Sen ampuminen on tässä ensimmäisenä suunnitelmana."
"Hmm. Mukavan simppeli ja varma suunnitelma. Kannatan", Matoro totesi.

Meri aukeni taas pärskeinä ja musta olento syöksyi tällä kertaa edestäpäin, iskien nyrkeillään kanteen ja tykkiin. Cordakia ei ehditty kääntää ennen kuin ankeriaan koura iski sen irti jalustastaan. Suga ei aikaillut, vaan iski miekallaan mustan massan päätä. Negatronie otti toisella kourallaan keulan kaiteestaa kiinni ja toisella yritti iskeä valkoista soturia, joka kuitenkin väisi ketterästi. Hai kohotti keihästään ja otti pari juoksuaskelta aluksen keulassa olevaa olentoa vastaan. Matoro syöksyi myös miekkansa kanssa kohti hirviötä.

Negatronien musta nyrkki osui täysillä Matoroa kylkeen ja Toa lensi kovaa kantta pitkin. Negatronie sai Hain keihään päähänsä, mutta se ei näyttänyt hidastavan tätä. Olento ravisteli Toan kimpustaan ja iski vapaalla kädellään Haita, joka kuitenkin hyppäsi ketterästi sivuun. Isku osui Summerganonia jalkaan ja sai suurikokoisen soturin kaatumaan.

Hirviö tavoitteli hammaskalustollaan Haita, ja olisi osunutkin ellei tykinlaukaus olisi silloin murskannut olennon päätä tohjoksi.

Kannella vallitsi hetken hiljaisuus. Killjoy käveli punaisessa haarniskassaan portaita ylös toisen käden järeä tykki savuten.
"Ajattelin, että tarvitsitte apua", hän totesi matalalla äänellä muuttaen toisen kätensä pois tykkimodosta.

Hetken kuluttua ankeriaan veltto ruumis liukui kannelta mereen. Hai olisi voinut vannoa veden muuttuvan tummemmaksi kohdassa, jonne rahi putosi.

"Korjatkaa tykki", Hai rikkoi hiljaisuuden. "Jatketaan matkaa."

Kymmenen minuuttia myöhemmin outo ankerias oli unohdettu ja Hildemar puski täyttä vauhtia kohti etelää.

Ath-Koro
Suuren Temppelin aukio

Pistävä kipu levisi ylipappi Gunein päähän, kun tummanvihreän Matoran-käden ampiaista nopeampi isku osui häntä leukaan. Mojova isku heitti onu-matoralaisen athistipapin selälleen hyytävään lumihankeen. Gunei vaikeroi hetken päänsärkyään ja suoristi punaisilla rukousteksteillä koristeltua Hau-naamiotaan. Ylipapin kipuun ei auttanut heti iskun perään karjaistu kysymys.
"MISSÄ HÄN ON?"

"Me... me emme..." Gunei sopersi leuka täristen. "Me emme tiedä!"

Lumisella temppeliaukiolla oli vilkasta. Valtava joukko kyläläisiä oli tullut ulos rähjäisistä puutaloistaan katselemaan hämmentävää tapahtumaa. Joukko tuttuihin mustiin kaapuihin pukeutuneita, mutta kuitenkin Ath-Koron kansalle täysin tuntemattomia soturimunkkeja seisoi keskellä kylää aseet valmiina. Joukon vihreää, lommoista Kadinia käyttävä johtaja iski Ath-Koron ylipappi Guneita useasti vatsaan ja kasvoihin ennen kuin piti taas tauon.
Ath-korolaiset ja kylää suojelevat soturimunkit seisoivat ympärillä katsellen tapahtumaa. Kukaan ei tiennyt, olisiko isä Guneita pitänyt auttaa vai ansaitsiko hän tämän rangaistuksen. Muutama oli yrittänyt juosta puolustamaan Ath-Koron rakastettua ylipappia. Nyt nämä kolme makasivat lumihangessa täristen, mustelmilla ja vikisten.
Suurin osa tyytyi vain rukoilemaan ylipapin sielun puolesta.

Mustakaapuisten soturimunkkien johtaja iski Guneita vielä kerran kasvoille kuin rangaistuksena.
"En hyväksy vastausta, isä Gunei", vihreänaamioinen munkki sanoi kasvavaa sarkasmia ja ärtymystä äänessään. "Jos et kerro välittömästi, mihin se likainen petturi on piilotettu, voimme vannoa, että isä Bartax näyttää sinulle Atheonin vihan."
Gunei nousi vapisten pystyyn ja katsoi alistuneena soturimunkkijohtajan vihaisiin silmiin. "Ei... ei Oraakkeli ole petturi!"

Vihreänaamioinen soturimunkki heilautti väsyneenä kättään ja katsoi vihaisesti yhtä alaisistaan. Toinen soturimunkki totteli ja huitaisi isä Guneita kasvoille keihäänsä tylpällä päällä. Tilannetta seuraavat kyläläiset huudahtelivat kuorossa epätoivoisesti ja osa näytti olevan valmiina hyökkäämään Bartaxin lähettämän kuusikon kimppuun. Kukaan ei kuitenkaan enää uskaltanut.
"Hän on muinaisjäänne, isä Gunei", vihreää Kadinia kantava soturimunkki sanoi kumartuen maassa makaavan Gunein korkeudelle. "Ja uskonnossamme puhaltavat muutoksen tuulet."
Gunei katsoi alahuuli väpättäen vihreän Kadinin silmiin. "En pettäisi ystävääni", Gunei sanoi ääni täristen. Siihen hän sai soturimunkkijohtajalta vain vihaisen katseen ja huokauksen. Soturimunkkijohtaja kumartui mahdollisimman lähelle Guneita ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
"Poltamme kylän, jos et kerro meille hänen piilopaikkaansa."

Isä Gunei kalpeni lumenvalkeaksi.

* * *

Puumökin pieni ovi hajosi herkästi kappaleiksi, kun kuusi soturimunkkia iskivät itsensä keihäin ja miekoin sisään. Sisällä joukkiota odotti pieni ja askeettinen huone. Tässä mökissä Oraakkeli-nimellä asustavan munkin huhuttiin asuvan. Sijainniltaan se oli hyvin syvällä metsässä, etäällä Ath-Korosta.
Oraakkeli halusi yleensä meditoida rauhassa. Nyt Bartaxin soturit kuitenkin mellastivat läpi pienen mökin, kääntäen mattoja ympäri ja heitellen kaappien tavarat lattialle. Kirjahyllyjen sisällöillekään ei annettu minkäänlaista kunnioitusta, vaikka hyllyt olivat täynnä Ath-uskonnon pyhiä tekstejä.

"Ei mitään", punaista Akakua käyttävä arpinaamainen soturimunkki lausui pettyneenä. "Huijasiko Gunei meitä?"
"En usko", soturimunkkien johtaja vastasi. "Oraakkeli ei ole tyhmä. Se petturi on valehdellut hänelle siltä varalta, että se pelkuri murtuu."
Soturimunkkien johtaja katseli ympäri huoneistoa, joka oli myllerretty jo tunnistamattomaksi. Taulut oli heitetty alas seiniltä ja pöydät kaadettu. Jopa Oraakkelin sängyn alta löytyneen metalliarkun lukko oli murskattu. Vaikutti kuitenkin siltä, että se oli tyhjennetty sisällöstään aivan äskettäin. Oraakkeli oli valmistautunut tällaiseen.
Soturimunkkijohtajan katse pysähtyi, kun hän huomasi lattialla makaavan mustan, kiiltävän kuulan.

"Mikä tämä on?" Bartaxin alikomentaja kysyi tovereiltaan heilutellen maasta nostamaansa, matoranin nyrkin kokoista kiiltäväpintaista kuulaa. Sen pinnassa oli pieni aukko. Kuulan sisällä tuntui liikehtivän nesteitä, kun soturimunkkijohtaja heilutteli sitä.
"Taitaa olla joku Oraakkelin 'taikakaluista', johtaja", yksi soturimunkeista sanoi. "Se mies haluaa muiden kai oikeasti uskovan, että pystyy näkemään tulevaisuuteen."

Soturimunkkijohtaja hymähti halveksuvasti. Kuka tahansa pystyisi arvaamaan, että Oraakkelin harvat onnistuneet ennustukset olivat johtuneet tämän kyvyistä mielten kanssa. Toisen henkilön haaveiden ja aikeiden lukeminen aivoista oli aivan eri asia kuin tulevaisuuden näkeminen.
Soturimunkkijohtaja naurahti itsekseen katsellessaan mustaa kuulaa. "Onko isä Ath olemassa?" hän kysyi vain testiksi ennen kuin ravisti kuulaa.
Kesti hetki, että vastaus ilmestyi. Vitivalkoinen kuutio nousi hitaasti mustan kuulan sisällä liikehtivien nesteiden pintakerrokseen. Sen valkoisessa pinnassa luki jotain pienillä mustilla kirjaimilla.

EHKÄ

Soturimunkkien johtaja naurahti voimakkaasti vastaukselle. Kun hän näytti sitä alaisilleen, nämäkin yhtyivät nauruun.
"Kysy siltä jotain muuta!" oranssi Mirua käyttävä soturimunkki huudahti.
"Koska kuolen?" soturimunkkien johtaja kysyi virnuillen leveästi ja ravistaen mustaa kuulaa. Sitten hän tuijotti tovereidensa kanssa sitä pitkään odottaen vastausta.

KUN AIKA ON OIKEA

Soturimunkkien johtaja nauroi myös tälle vastaukselle äänekkäästi. "Ympäripyöreää saastaa", hän lausui naurunsa keskeltä. "Tuo voi tarkoittaa mitä tahansa!"
Muiden mielestä tämä ennustus ei ollut yhtä hauska kuin aiempi, mutta joukko virnuili yhä.
"No, miten se muka tulee tapahtumaan?" johtaja kysyi sarkastisesti ravistaen kuulaa.

Nesteen liikehdinnän rauhoituttua kesti hetki ennen kuin valkoinen kuutio nousi pintaan. Johtaja ravisti sitä vielä pariin kertaan varmistaakseen, että noppa ei ollut jumittunut jonnekin. Lopulta se kuitenkin nousi nesteen pintaan ja teksti näkyi selkeämmin.

RÄJÄHDÄN NAAMALLESI

Soturimunkkien johtaja oli ainoa, joka nauroi tälle viestille. Hän vaikeni, kun tajusi, että muut eivät nauraneet ollenkaan. Munkit katsoivat toisiaan kalpeina. Jostain kuului tikitystä.

Johtaja vingahti oravamaisesti.



Avomeri
Kaukana Ath-Nuilla tapahtuvasta ilotulituksesta

Oraakkeli avasi silmänsä, hengitti syvään sisäänpäin ja laski kätensä otsaltaan.
Ath siunatkoon heidän sielujaan, munkki ajatteli.
Sinistä muinaisnaamiota kantavalla matoranilla ei kuitenkaan ollut aikaa rukoilla. Pyhä Äiti oli vaarassa.

Oraakkeli nosti pienen veneensä purjeen ja matkasi pian tuulen lailla etelää kohti.

[spoiler=* * *]En kadu mitään.[/spoiler]

Hautausmaa

Klaanin linnakkeen lähistöllä, pienellä aukiolla, sijaitsi hautausmaa. Se oli saanut paljon uusia asukkaita sitten pommituksen, ja sinne oltiin haudattu pommituksessa kuolleet. Kymmenet, ei, sadat hautakivet olivat koristeltu kukilla, ja kostutettu kuolleiden läheisten kyyneleillä. Muutaman haudan eteen oltiin vaivauduttu viemään lyhty, joka valaisi hautakivet ja niiden nimikaiverrukset. Siellä täällä näkyi yksityiskohtaisesti ja tarkasti veistettujä koristepatsaita, jotka muistuttivat enkeleitä. Pieni usvakerros maan tasalla sai hautuumaan näyttämään harvinaisen tunnelmalliselta jokaiselle ohikulkijalle, kuin niin vierailijallekin. Kaunista näkymää oli todistamassa yksi matoran.



Matoranin valkoinen Pakari kiilsi lyhtyjen ja kynttilöiden valossa. Hänen silmiään kuitenkin varjosti hänen silinterihattunsa lieri ja siitä sojottava sulka, ja suurinta osaa hänen kropastaan peitti punainen viitta. Kaulassaan hänellä komeili siististi ja prameasti aseteltu punainen rusetti, ja kädessään hän kantoi kiillotettua kävelykeppiä. Hän kulki ohi hautojen ja koristepatsaiden, ja katseli ympärilleen, kuin etsien jotain. Usva oli hänen polviensa korkeudella, ja sen takia hän ei nähnytkään kunnolla mihinkä astui, josta johtui jatkuva pottuvarpaan kolauttaminen pikkukiviin siellä täällä. Matoran olisi muuten kironnut ja sadattanut sydämensä kyllyydestä, mutta oli hipi hiljaa, sillä tämä jos mikä ei olisi oikea paikka kirota kaikkea jumalan selän taakse, se olisi äärimmäisen epäkunnioittavaa kuolleita kohtaan.

Hän saapui määränpäähänsä. Hautakivelle, johon oli kaiverrettu nimi, mutta jonka ympärillä ei ollut yhtään lyhtyjä, ei kynttilöitä, ei kukkia, ei mitään. Näytti karulta katsoa muiden muistettujen seasta yhtä ainoaa hautaa, johon kukaan ei ollut vaivautunut viemään mitään, ei minkäänlaista osoitusta välityksestä eikä muistamisesta. Matoran polvistui hautakiven eteen, ja kaivoi viittansa taskusta kynttilän, ja tulitikkuja. Hän asetti kynttilän tarkasti hautakiven eteen, ja otti esiin kukkakimpun. Kolme kukkaa hän asetti haudan ympärille, ja loput kukista hän laittoi maahan kynttilän viereen. Hän sytytti tulitikun, ja siirsi sen varovasti kynttilän luo, suojaten liekkiä kämmenellään, jottei se sammuisi. Kynttilä syttyi, ja alkoi palamaan kirkkaasti.

Hän nousi seisomaan, ja laittoi tulitikut takaisin taskuun. Toisesta taskustaan hän kaivoi esiin osittain palanee, joskin silti hyvin säilyneen kirjeen.

Nähdään toriaukiolla kahdeksalta illalla. En malta odottaa, illasta tulee mitä parhain, pieninkin hetki kanssasi on kuin ikuisuus taivaassa, Venaum.
Terveisin, Lunia <3

Matoran, Venaum nimeltään, luki kirjeen syvään ja hartaasti. Kirjeen kuivan ja sileän pinnan kasteli kyynel, joka putosi kynällä piirretyn sydämen päälle, levittäen tämän muodottomaksi kirjeen paperisella pinnalla. Venaum pyyhkäisi naamiota kämmenellään, ja laski kirjeen nojaamaan hautakiveä vasten. Hänen päähänsä alkoi ilmestymään muistoja, hetkeä ennen pommitusta. Hän oli ollut erittäin paljon myöhässä tapaamisesta, ja muisti juosseen toriaukiota kohti hippulat vinkuen. Aukiolle päästyään hän huomasi kauempana odottavan Lunian, joka oli kääntynyt Venaumia kohti, hymyillen lämpimästi. Sitten se tapahtui. Pommitus oli alkanut, ja ennen kuin venaum oli ehtinyt kunnolla saada ajatuksiaan kasaan, hän näki Lunian murskaantuneen kaatuneen rakennuksen alle. Toinen kyynel valui hänen sileää naamiota pitkin alas, pudoten usvan verhoamaan nurmikkoon.

"Olen pahoillani. Olen todella pahoillani."

Tämän ääneen lausuttuaan Venaum nousi takaisin seisomaan, otti hatun pois päästään, ja kumarsi kunnioittavasti hautakiven edessä. Tämän tehtyään hän asetti hatun takaisin päähänsä, kääntyi hitaasti hautakivestä poispäin, ja asteli kohti hautausmaan reunaa.

Nazorak-satama
Klaanin saaren länsirannikko

Satama oli harmaa ja metallinen. Kaikki kieli nazorakmaisesta tehokkuudesta ja yksinkertaisuudesta. Suuret, metalliset varastorakennukset ja pitkät, puiset laiturit hallitsivat näkymää. Suuressa satama-altaassa oli kymmenittäin hopean ja kuparisen sävyisiä sukellusveneitä. Tämä oli Nazorakien eteläisin satama, ja siksi sitä käytettiin sukellusveneiden kotisatamana. Lisäksi satama toimi Skakdien "laivaston" kotisatamana. Akbsklsdflsfldax ja Amazuan takaisin kaappaama Yön Timo II seisoivat vierekkäin erottuen selvästi sataman uudenaikaisista metallisista laivoista. Nazorakit ylenkatsoivat ikivanhoja puisia aluksia ja satamassa olikin (yllätys, yllätys) jatkuva konfliktinvaara Nazorakien ja Skakdien välillä.

"Käyttäessämme kumpaakin alusta saamme kuljetettua sotureita noin 350 kerralla", vihreä skakdi selitti Gaggulabiolle. Keltaruskea skakdi nyökytteli ja katseli aluksia. Yön Timo II oli Amazuan käytössä, mutta hän tuskin tarvitsisi sitä nyt.
"Vaatikaa torakoilta jokunen kuljetusalus", Gaggulabio määräsi ja jatkoi satamassa kävelyään seurueensa kanssa.
"Koska tarkoitus on päästä viidakkosaarelle?" yksi skakdeista kysyi.
"Se saari on meidän viikossa. Sanokaa minun sanoneen", Gaggulabio myhäili ja katseli vuoroin aluksiaan ja vuoroin merta.
"Onko pakettini Zakazilta tullut?" hän kysyi.
"Ei, mutta Nektann sanoi että se on kuljetuksessa. Saamme sen toimintakuntoon parin päivän sisään", sininen skakdi seurueesta vastasi.
"Alkakaa siirtää joukkoja tähän satamaan, Nekott. Wrotinn, selvitä mitä Nimdaa noutamaan lähetetylle joukolle tapahtui", Gaggulabio korotti ääntään. Skakdi-upseerit nyökkäsivät, tekivät kunniaa ja poistuivat.

Nimdasaari
Skakdien leiri

"Skrarrar, miten tämä on mahdollista. Tämän paikan pitää olla niin skrarrarrarin keskellä ei mitään. Täältä ei ole skrarrarrar kulkenut yhtään laivaa ohi viikkoon. Skrarrarrar", Werekk kirosi. Kun Klaanilaiset olivat kaapanneet heidän aluksensa ja Metorakk lähtenyt saaren ainoalla moottoriveneellä, joukko oli jäänyt odottamaan trooppiselle saarelle sitä, että Skakdit lähettäisivät jonkun noutamaan heidät.

Werekk oli antanut skakdeille luvan ryöstellä Ath-munkkeja, mutta kun yksi skakdi oli löytynyt naulattuna silmistään kastanjapuuhun, oli päätetty että oli paras pysyä erossa munkeista. Pahinta kuitenkin oli se, että alkoholi alkoi loppua.

"Luutnatti", joku skakdeista hihkaisi vihreästä, ilmeisesti Sisällissodan jäämistöä olevasta teltasta.
Werekk kääntyi nopeasti teltalle ja syöksyi sisään. Skakdi istui kuulokkeet korvilla suuren radiolaitesysteemin äärellä.
"Wrotinn linjalla", skakdi murahti. Werekk nappasi kuulokkeet. Ensimmäiset kaksi minuuttia keskustelusta koostuivat Werekkin luetellessa kaikki muistamansa skakdinkieliset kirosanat. Mutta sen verran runsas kirosanavarasto kielessä oli, ettei Werekk muistanut edes puolia niistä.
"Missä olette? Mikä on kestänyt?" kohiseva, epäselvänpuoleinen skakdinääni kysyi.
"No kuule Lentävä Steltiläinen upotti laivamme", Werekk aloitti sarkasmia tihkuvalla äänellä. Seuraavaksi hänen äänensä muuttui huudoksi: "Ne skrarrarrarin klaanilaiset pöllivät skrarrararrin laivamme. Lähettäkää tänne skrarrarrar vieköön alus noutamaan meidät"
"Joo", Wrotinn vastasi ja yhteys katkesi. Onneksi tukikohdassa tiedettiin saaren sijainti.

Nui-Koro, kaupunginkaartin rakennus

Käytävän jälkeen auennut suurehko huone oli täynnä elämää ja kiirettä. Tummansinisiin, puolipitkiin viittoihin pukeutuneet Matoralaiset kävelivät ympäriinsä, keskustelivat kiivaasti, puuhailivat kaikkea tärkeän näköistä ja joivat kahvia hyvin intensiivisesti. Kaikki se sekamelska kuitenkin oikein hohkasi tehdyksi tulevaa työtä tuoden Kepen ja Snowien mieliin Klaanilehden toimituksen aina julkaisua edeltävinä päivinä.

”Ja, nyt vain löydämme sen sinun Po-Matoranisi?” Kepe kysyi kaksikon yrittäessä epätoivoisesti kurotella kaiken kaaoksen yli.
”Siltähän tämä näyttää. Jos sinä etsisit tuon kuvaseinän luota ja minä menisin välipala-automaatin tykö, ja-”

Lumiukon puheen virta kuitenkin keskeytyi kuin Keetongun työt humpan alkaessa, kun hän hoksasi vierestään muuannen muita astetta epäkiireisemmän näköisen Matoralaisen ja pyyhälsi spontaanisti tämän luo.
Snowie kiinnitti hahmon huomion, ja huomasi haaleankeltaisen Matoralaisen katselevan hieman ujosti takaisin. Katseessa oli jotain hätkähdyttävää, suuren Kanohi Komaun muotoiseksi tehdyn naamion silmäaukkojen takaa Kepeä ja Snowieta tuijottivat vihreät, surumieliset silmät.
”Anteeksi, arvon neiti. Etsimme semmoista Faxon-pärstäistä Po-Matorania, räleidensä puolesta minä ja partnerini tässä-” Snowie piti pienen tauon laskeakseen kätensä Kepen olkapäälle ja hymyilläkseen leveästi ”ajattelimme hepun työskentelevän täällä. Satutko tuntemaan?”

Keltainen Matoralainen näytti säikähtäneen, mutta avasi pienen hetken jälkeen suunsa.
”Tuota, ta-tarkoitatte varmaankin komisario Harkelia?” vastasi hahmo nopeasti, ja käänsi katseensa lattiaan. ”Kannattaa kysyä toimistolta.” Ääntä tuskin kuului toimiston melskeen yli.
”Kiitos kovasti” Snowie sanoi astetta hillitympään sävyyn. ”Päivänjatkot.”

Klaanilais-duo asteli kuulomatkan ulkopuolelle, ja Kepe mulkaisi toveriaan vihaisesti.
”Sinähän säikytit pikkuisen aivan tolaltaan. Etkö sinä joskus oppisi olemaan?”
”...en, en minä pahalla. Ei kai se pahasti? Kyllähän se pärjää?”

Kepen kurtistuneet kulmat nousivat. Häntä huvitti hieman nähdä ystävänsä huomaavan värikkään persoonansa ja hieman tunkeilevan luonteensa vaikutus vähemmän tutuissa tapauksissa. Ehkä tuokin tuosta oppii jotain.
”Kyllä hän varmasti pärjää. Tule nyt, höhlä”, Kepe puheli iloisesti ja veti Snowieta olkapäästä kohti toimistoa.
”...mutta hän vaikutti niin herkältä.”

Kop kop sanoi toimiston ovi, kun Kepen nyrkki sitä koputteli. Pian ovi avattiin, ja kaksikko astui sisään. Melkein yhtä pian heidät lähetettiin ulos.
”Ai ei.”

Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt Harkelia sen jälkeen, kun tämä oli lomautettu hämärissä olosuhteissa. Tällä oli ollut jotain närää pormestarin kanssa, ja komisario oli laitettu sivuun tutkintahommista. Virallisesti Harkel oli poissa kuvioista vain tilapäisesti, mutta harva vartiokaartin jäsen uskoi hänen enää palaavan töihin.

Kepelle ja Snowielle oli annettu vartiokaartin päämajassa työskentelevän toimisto-Matoralaisen nimi keltaisella tarralapulla. Tämän työntekijän pitäisi kuulemma johdattaa heidät komisario Harkelin asunnolle, joka oli muutaman korttelin päässä.
”Hah”, Snowie hahahti. ”Väittävät minun käsialaani huonoksi, mutta eihän tästä saa selvää. Mikä tämä nimi on?”
Kepe nappasi paperilipareen kumppaninsa näpeistä ja tihrusti sitä vähemmän mikroskoopin näköistä silmäänsä.
”Hm. Ilmeisesti Suflery. Ja, ilmeisesti.”

Snowie ei käsittänyt Kepen merkitsevää katsetta.

Kepe teki uuden merkitsevän katseen.

Snowie käsitti.

Suflery oli se arka Matoralainen, joka oli heidät toimistoon lähettänyt. Kepe katsoi Snowieta.
”Jospa minä hoidan puhumisen tällä kertaa?”
”Jospa.”

Nazorak-pesät

006 heräsi mitä epämiellyttävimmällä tavalla: kapteeni 666 oli kumartuneena hänen ylleen ja hönkäili kuumaa ilmaa hänen kasvoilleen. Ruumiin lemu sai tohtorin melkein oksentamaan.
”Mmmitä sinä teet?” 006 parkaisi.
”Minut lähetettiin hakemaan sinut”, toinen vastasi pahansuovasti. ”Tule mukaan. Sinulle on töitä.”
006 pakottautui nousemaan sängystään. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia tehtyään vuorokauden ajan töitä.
”Mitä te haluatte?” hän sopersi 666:lle, joka käveli jo pois huoneesta.
”Pue jotain yllesi, tieteilijä”, kapteeni sanoi välinpitämättömästi ja jäi ovelle. 006 otti tuolin päältä työtakkinsa ja veti sen huolimattomasti unenpöpperössä päälleen. Sitten hän raahautui mustan Nazorakin perään.

He kävelivät käytäviä pitkin, kunnes tulivat huoneeseen, jonka 006 tunnisti Abzumon uusiksi tiloiksi. Tämä oli saanut yhden valtaisimmista huonetiloista, mitä pesästä saattoi löytää. Se sisälsi valtaisan suuren salin ja muutaman pienen huoneen. Tämä oli yksi pienistä.
”Odota hetkinen”, 666 sanoi. Sitten hän katosi seuraavasta ovesta. 006 katseli ympärilleen. Yksi öljylamppu valaisi huoneen, jossa hädin tuskin mahtuisi olemaan kolme henkilöä. Se oli vain välitila käytävän ja huoneen välillä. Orgaaninen katto ja seinät näyttivät elävältä. Metallitukirakenteet huojuivat hieman samassa tahdissa kuin seinät.

Sitten 666 saapui takaisin.
”Tule”, hän tiuskaisi viittoen kädellään tohtoria siirtymään eteenpäin. Tämä kompuroi seuraavan oven kynnyksen yli. Kun hän kohotti katseensa, hän toivoi koko sydämellään ja sielullaan, mikäli hänellä sellainen oli, ettei olisi katsonut.

Huone oli avara, mutta silti aika pieni – ehkä kymmenen metriä joka suuntaan. Neljä pilaria piteli huonetta osaltaan pystyssä, ja lattialla oli vettä. Joka oli punaista.
Seinällä roikkui viiden Matoranin päätön ruumis. Lisää ruumiita oli lattialla, ja ne olivat vuodattaneet verensä lainehtimaan 006:n jalkojen senhetkiseen sijaintiin. Katosta roikkui kettinkien varassa muutama ruumis lisää.
666 hymyili ilkeästi.
”Eikö ole kaunista”, hän sanoi lumoutuneena näystä. 006 oli oksentaa siihen paikkaan. Hän ymmärsi hyvin kapteenista lähteneen ruumiin hajun.
”Mmmmitä sinä teit?” hän kysyi epäuskoisena.
”Älä oksenna, tohtori”, 666 sanoi nähtyään toisen ilmeen. ”Sinun pitää pitää oma aineksesi erillään tästä kaikesta.”
”Kuinka niin?” 006 kysyi ottaen tukea pylväästä. Veri oli värjännyt hänen jalkansa tumman punaisiksi. 666 hymyili nyt hänelle erittäin innostuneena.
”Sinä tutkit jokaisen ruumiin. Otat DNA-näytteet ja toimitat ne labraan.”
”Mmmmiksi?”
”Siitä minulla ei ole aavistustakaan, ystäväiseni. Teen vain työtäni.”
”Ja hyvää työtä ssssssinä teetkin”, kuului kolmas ääni 006:n takaa. Tämä kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.

Makuta Abzumo seisoi suoraan hänen takanaan niin, että hän olisi pystynyt koskettamaan tätä kädellään. Makuta katsoi suoraan alaspäin 006:ta, joka vapisi.
”Hei, Sssstephen”, Abzumo sanoi pirteästi. ”Kuulitko jo tehtävänantossssi?”
006 nielaisi ja nyökkäsi sitten kerran. Abzumon naamalle levisi virne.
”Hienoa, hienoa. Tulehan, Christopher”, hän jatkoi. 666 poistui ovesta. ”Pidä hausssskaa, Sssstephen.”

006 jäi yksin. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Mistä hän saisi välineet työhönsä? Miten kauan hänen pitäisi olla ruumishuoneella, joka oli täynnä Matoraneja? Mistä nämä olivat peräisin?
Miettien näitä asioita 006 kiiruhti yhdelle huoneessa olevista ovista – näitä oli kaikkiaan kaksi sen yhden lisäksi, josta hän oli tullut sisään. Yhdestä sivuhuoneesta näytti löytyvän välineistöä ja toisesta tietokoneisto.
006 huokaisi. Hänen olisi parasta alkaa hommiin. Hän käveli tietokonehuoneeseen, istahti tulille, käynnisti koneen ja oksensi sen taakse.

Christopher…

BKS Hildemar

Miltei kaikki olivat nousseet kannelle. Ainoastaan Troopperi Matoralaiset Sadje, Lignok ja Merkel olivat Hildemarin sisätiloissa. Tunnelma oli kireä ja kaikki olivat hiljaa. Summerganonin koura puristui huotrassaan lepäävän miekan ympärille, kun hän katsoi horisonttiin. Muutkin tuijottivat samaa, pohjoisesta lähestyvää rakennelmaa.
”Onko se-” Hai aloitti epäuskoisena, mutta sai vastauksen kesken lauseen.
”On”, Matoro totesi, ja hengitti raskaasti. ”Muistakaa, ei sanaakaan Nimdasta. Ei minkään painostuksen alaisena.”
”Emmekö voi vain, tiedättekö, viilettää pakoon. Hildemar on aika ärhäkkä peli?” miehistöön kuuluva Le-Matoran Olkar elätteli toivoa.
Killjoy loi pieneen hahmoon täysin ilmeettömän katseen. ”Emme.”

Matoro loi katseen koko joukkioon. ”Ei sanaakaan Nimdasta. Ei missään olosuhteissa.”

Muut hyväksyivät Matoron sanat hiljaisina, ja katsoivat, kun SS Rautasiipi lipui horisontista kohti Hildemaria.

–

Amiraali 002 katsoi panssaroidun ikkunan läpi sinisen ja hopean kaikissa eri sävyissä välkehtivää merta. Suuren veden keskellä oli yksi kiinteä piste. Se oli laiva. Ja vaikka se näkyi vielä pienenä, olivat SS Rautasiiven ammattitaitoiset tutkankäyttäjätorakat jo tunnistaneet aluksen. Se oli BKS Hildemar.

Ja jos me näemme tuon purtilon, täytyy heidän nähdä tämä sotalaiva, Amiraali ajatteli. Sitten hän kääntyi kohti komentosillan torakkamiehistöä.
”Valmistelkaa laivanvaltausosasto.”

–

Bloszar laski kätensä Positronien akvaarion päälle, ja katsoi vihaisesti alati lähestyvää Nazorakein lippulaivaa. Koko hänen olemuksensa viesti puolustustahtoa. Kukaan ei koskisi hänen ystäväkalaansa. Sinisen akvaarion asukki itse näytti hämmentävän tyytyväiseltä, kun otti huomioon että lähimerien suurin sotilasasia tulla körötteli sangen sutjakkaa kyytiä kohti heidän sijaintiaan, eivätkä hei oikein voisi paetakaan, Rautasiiven tykit kantaisivat helposti tänne asti.

Hai katsoi Bloszaria, ja pudisti pienieleisesti päätään. Nazorakein sotalaiva voisi räjäyttää heidät sekunneissa ilmaan, jos klaanilaiset tekisivät yhdenkin väärän liikkeen.

Kun Rautasiipi oli enää sadan metrin päässä ja peitti suuren osan taivaasta, oli Ko-Matoran Korekin pakko ottaa rauhoittavasti Rukia kädestä. Sinisen Toan hengitys ei kuitenkaan tasaantunut, vaan tämä katseli pelokkain silmin lähestyvän aluksen valtavia tykkejä ja sen kannen laidoilta katselevia satoja aseistautuneita Nazorakeja.

Lopulta valtava sotalaiva lopetti etenemisensä ja pysähtyi. Klaanilaiset Hildemarin kannella katselivat täysin vaitonaisina SS Rautasiipeä. Nazorakein laivaston ylpeys oli auringon kimalluksessa komea, mutta uhkaava näky. Se ei ollut ainoastaan pitkä kuin mikä, vaan myös korkea ja sen komentosilta näyttikin ulottuvan alhaalta, Hildemarin kannelta katseltuna siniseen taivaaseen asti. Sotalaivan kyljissä oli metallisia kotka-rahin siipiä muistuttavat koristeet, mutta muuten valtavan aluksen koristukset muistuttivat sen torakka-arkitehdeistä: Keulan Nazorakinhampaat, komentotornin tuntosarvet ja koko laivan perän peittävä, metallinen torakka-kuori eivät varmastikaan jättäneet kenellekään epäselväksi, keiden veren voimin oli merellinen sotilasmahti rakennettu. Kaiken kaikkiaan alus oli suurempi kuin useimmat lähisaarten kaupungeista, ja nyt se tuntui meren tahdissa hitaasti keinuessaan hengittävän raskaasti kuin valtava merihirviö.

Klaanilaisten katseissa oli silti uhmaa, ja he asettautuivat riviksi Hildemarin kannelle.
”Muistakaa,” Summerganon mutisi vieressä seisovilleen. ”Nuo ovat vain ötököitä. Allekirjoittanut itse on listinyt niitä enemmän kuin jaksaa muistaa, eikä tilanne ennenkään ole ollut erityisen reilu. Joten antaa tulla rääpäleet, toveri Sugamustus on ihan Karzahnin valmis, älkää suotta odotuttako!”

Hetken oli aaltojen liplatusta lukuun ottamatta täysin hiljaista, ja sitten se tapahtui. Valtava silta työntyi Rautasiiven kyljestä ja rysähti BKS Hildemarin kannelle. Samassa pienen höyrylaivan kansi olikin täynnä aseistautuneita torakoita, jotka osoittelivat klaanilaisia aseillaan. Kukaan sankareista ei tehnyt elettäkään estääkseen invaasiota, sillä monet Rautasiiven heihin kohdistetuista tykeistä olivat isompia kuin Hildemar itsessään ja rauhoittivat tilannetta tehokkaasti.

Matoro katseli, kun hänen aseveljensä ja ystävänsä riisuttiin aseista. Hänen olisi tehnyt harvaa asiaa niin kovasti mieli kuin tarttua miekkaansa ja sivaltaa lähimmiltä torakoilta päät kahtia ja jatkaa hommaa muutamalla jääsirpillä, mutta nyt taistelu ei tullut kysymykseen. Siitä aiheutuisi vain kasa kuolleita klaanilaisia ja yksi Nimdan siru meren pohjassa, tai vielä pahempaa, Allianssin kynsissä. Nyt hän tyytyi vain katsomaan vihamielisesti kypäräpäistä Nazorakia, joka tarttui hänen säiläänsä ja veti sen pois hänen hyppysistään. Torakka näytti hieman pelokkaalta, mutta se ei ollut mitään verrattuna niihin hyönteissotureihin, jotka riisuivat Killjoyta aseista. Ensinnäkään ne eivät tienneet, kuinka poistaa kyborgiselta punahaarniskalta tämän piilotettua arsenaalia, ja toisekseen klaanilaisen tuijotus sai muutaman Nazorakin kirjaimellisesti tärisemään pelosta.

Siihen Matoron havainnot sitten hetkeksi katkesivatkin, kun hän tunsi piston selässään ja pian toisen ja kolmannenkin. Näkökenttä mustui sekunneiksi, kunnes palasi huminan saattelemana. Seuraavaksi hän tunsi kahleen kaulassaan, ja sitten..

Voimattomuus. Mitä tapahtuu? On niin kovin heikko olo.

Mustahaarniskainen jään Toa katseli ympärilleen. Myös Summerganonin, Hain, Killjoyn, Rukin ja Bloszarin selkiin iskettiin sarja johdollisia piikkejä, ja heti perään valoin varustellut kahleet kiinnitettiin heidän kauloihinsa. Laitteista kulki johdot suureen pyörillä kuljetettavaan laitteeseen, joka hurisi kovaan ääneen. Matoro katsoi kauhuissaan, kun hänen kumppaneidensa sydänvalot hohtivat vain pienellä teholla. Myös heidän koko olemuksensa tuntuivat astetta harmaammilta.

”Elementaalivoimat”, Ruki henkäisi. ”En tunne niitä enää. En tunne... Merta.”

Eräs Nazorak kuitenkin vaiensi veden Toan hutkaisten tätä metallisen Zamor-kiväärin piipulla. Toinen, monin mitalein varustettu torakka avasi ruman kitansa.
”Vaietkaa. Ja valmistautukaa.” Nazorak hähätti ikävän kuuloisesti, ja vastasi Hain kohonneisiin kulmiin neljällä sanalla.
”Amiraali tahtoo tavata teidät.”

Bio-Klaani, Kahvio

"On todella ärsyttävää, kun hän ei kerro asioista, vaikka tietäisi niistä. Miten hän kuvittelee meidän tekevän mitään, kun hän ei kerro koko totuutta. Ja joo, minä olen varma, että hän tietää niistä rumiluksista jotain."

Creedyn valitus oli jatkunut koko sen ajan, kun hän ja Saraji olivat istuneet Kahviossa Killjoyn kanssa erkanemisen jälkeen. Matoran oli tuohtunut ja nyt hän purki kaikkea mahdollista edessään istuvaan Vahkiin. Saraji näytti poissaolevalta ja vastaili Creedylle lähinnä mumisemalla.

Matoran keskeytti puheensa tajutessaan, ettei Vahkia kiinnostanut. Creedy oli tottunut siihen, että häntä kuunnellaan, joten hän päätti näpäyttää vastineeksi. "Oletko ikinä tullut ajatelleeksi, että välittääkö Killjoy sinusta millään tapaa? Mieti nyt, onko hän koskaan kysynyt sinun mielipidettäsi. Ei ole. Hän vain kertoo mitä sinun pitää tehdä. Sinä olet hänelle vain alainen, työkalu johonkin omaan typerään asiaansa."

Saraji vajosi vähitellen nojaamaan otsaansa ja mulkaisi edessään vaahtoavaa Matorania. Sarajilla olisi tehtävää, hänelle oli jätetty töitä ja nyt hän joutui väittelemään yliaktiivisen Matoranin kanssa. "Kenraalin teoilla, tavoilla eikä tunteilla ole mitään väliä. Hän on johtaja, hän on järjestön ylin ja minä teen hänen käskyjensä mukaan. Se on minun työni ja siksi minä olen täällä. Minut luotiin seuraamaan johtajaa ja olen uskollinen vain ja ainoastaan hänelle."

"Äääh, älä anna minulle taas tätä. Se teidän ikiaikainen juttunne on kuollut. Sinä et tiedä mitä kaikkea Killjoy teki lähtönsä jälkeen. Hän ei ole mikään johtaja..."

Saraji nousi pöydästä ja tuijotti Creedyä tuimana. Hänellä ei ollut aikaa tälle. "Sinä puhut asioita, joita sinä et ymmärrä. Kukaan ei pakota sinua tekemään mitään. Minä menen nyt huoneeseeni hoitamaan asioita ja sen jälkeen lähden vartioimaan mökkiä, kuten minua käskettiin. Sinä et ole osa Kättä. Voit tehdä mitä haluat."

Saraji käveli rajuin askelin pois kahviosta, Creedyn jäätyä ärtyneenä istumaan. Juuri sillä hetkellä Matoran vihasi Sarajia. Hän vihasi tämän asennetta ja vihasi hänen naiiviuttaan. Punaisen Matoranin mielessä vilisivät kuvat Killjoyn päiväkirjasta, siitä päiväkirjasta, joka lojui sillä hetkellä palasina mökin raunioissa.

Creedy oli päättänyt. Hän ostaisi tarvikkeita ja muonaa ja menisi hakeman päiväkirjan. Hän todistaisi Sarajille, sillä hän oli varma siitä, että hänen vanha ystävänsä ei ollut, mikä hän väitti olevansa...

Hiekkaranta

Moisesta sysäyksestä mikä tahansa tavallinen käsi olisi saattanut murtua parantumattomasti. 437:n sekä Ämkoon kädenkorvikkeet suorastaan tärisivät. Kumpikin pystyi hyvin tuntemaan kehojensa oikeasta puoliskosta lähtevän kipuaallon tunkevan läpi kehonsa. Pian sekä torakkaeverstin että ninjajohtajan nyrkit ponnahtivat toisistaan pois kuin kaksi samantapaista magneettia konsanaan. 437 sekä Ämkoo olivat vähällä kaatua kumoon.

Nazorakien leiri, muutaman sadan metrin päässä

3056 -niminen torakka kellahti rullilla pohjustettuine tuoleineen kumoon vartiotornin kovalle lattialle tornin heilahdettua häiritsevästi. Torakan lempikuppi kaatui peittäen pöydän limonadia muistuttavalla vaaleanvihreällä nesteellä. Nazorak hämyili kädellään edessä olevan pöydän reunaa, saaden  siitä lopulta tarpeeksi tukevan otteen ponnistaakseen takaisin pystyyn. Torakka nousi hitaasti ja varovaisesti seisomaan. Kesti hetken ennen kuin torni tuntui seisovan taas vakaassa asennossa. 3056 kirosi vaimeasti. Nopeasti koottu torni ei kestäisi moista rynkytystä. Vahtivuoroon määrätty torakka pystyi havaitsemaan tornin laajoista ikkunoista suuren osan Nazorakeista kömpineen esiin teltoista tuli- ja räjähdeaseet tulitusvalmiudessa. Hyökkäyskö?

Alhaalla teltoissa tutkijatorakat painivat mittauslaitteiden sun muiden vempainten kanssa. Kone väritti valkean paperin mustilla viivoilla samalla kun kärsimätön komentaja tivasi tutkijaparoilta tuloksia. Osa nazorakeista oli komennettu vahvistamaan vartiotornin tukirakenteita. 3056 oli poiminut kiikarit käteensä, ja torakka alkoi tiedustella ympäristöään.

Ämkoo välttyi iskeytymästä selälleen hiekkaan hyppäämällä voltin. Hypyn voimakkuudesta johtuen admin viisti laskeuduttuaan hetken rannan hiekkaa pitkin, jättäen jälkeensä kaksi syvää uraa. 437 katkaisi oman lentonsa työntämällä metalliset sormensa kiinni hiekkaan. Nazorak suoritti pyörähdyksen saaden laskettua jalkansa turvallisesti maahan.

Mäksä tarjosi tujun luuvitosen everstin rintaan tunteakseen sen kuitenkin koostuvan metallista. 437 ei voinut olla virnistämättä tarttuessaan vastustajansa käsivarteen. Kyvyttömänä väistöliikkeeseen admin sai kokea metallisen polvilumpion iskun vatsaansa. Nazorak, sormet edelleen Ämkoon käden ympärillä, pyörähti heittäen adminin olkansa yli. Ämkoo mätkähti selälleen hiekalle. Eversti kohotti metallisen nyrkkinsä valmiina iskemään sen adminin  vatsaan. Mäksä vastasi nopealla jalkojen heilautuksella torakan onnistuen potkaisemaan torakkaa rintaan. 437:n hetkellisen herpaannuksen turvin Ämkoon onnistui heilauttaa itsensä turvaan.

Ämkoo pyörähti nopeasti vasemman jallkansa avulla takaisin torakkaa päin. Hän vaihtoi nopeasti painonsa toiselle jalalle, suorittaen samalla nopean kierähdyspotkun. Torakka torjui iskun äkillisesti kyynärvarrellaan. Mäksä ei aikaillut, vaan suoritti liikkeen uudelleen toisella jalallaan. Uusi isku onnistuikin hhieman hipaisemaan torakan mahdollisesti orgaanista kylkeä. Everstin tuskaisesta tuhahduksesta päätellen Mäksän arvaus oli oikea. Torakka ei kuitenkaan antanut Ämkoon olla ainoa joka hallitsi jalkatyön. 437 rohotti vasemman metallisen jalkansa ja antoi Toalle jämäkän potkun vatsan alueelle. Admin päästi yskähdyksen ja perääntyi hieman.

Tilanne keskeytyi yllättäen kuuluvaan pamaukseen. Kaksikko ei ehtinyt tiirailla ympärilleen hetkeäkään, sillä Ämkoon takaa kohosi jysähdyksen säestämänä valtava tomupilvi. Säikähtänyt Admin hypähti äkisti sivummas, vilkaisten everstin suuntaan. Hän näki tämän ilmeestä torakan olevan vähintään yhtä yllättynyt. Kaksikko säpsähti jälleen uuteen pamaukseen. Refleksinsä äärimmilleen harjoittanut miekkapiru kiskaisi miekkansa esiin. Samalla häntä yläviistosta uhannut räjähde halkesi kahdeksi puolikkaaksi.

437 sävähti yhden ammuksista räjähdettyä metrin päässä itsestään. Nopeasti reagoiva Nazorak muunsi kätensä zamorkivääriksi pohtien, että ilmeisesti kumpikin kamppailijoista oli kauempaa tähdätyn hyökkäyksen kohteena. Everstin pohdiskelu keskeytyi hänen huomionsa herpaantuessa hetkeksi päänsä metallisen puoliskon sisään piilotetun kommunikaattorin kohinaan.
"Eversti?"
Nazorak aikoi painaa sormensa kommunikaattorin napille tiedustellakseen puhujan henkilöllisyyttä. Pian tuttu ääni kuitenkin nousi esiin hänen mustinsa. perukoilta. Ei helkutti...

Eversti suuntasi katseensa meren puolelle. Tässäkin pimeydessä erotti ammusten piipuista singahtamisen synnyttämät pienet valonpilkahdukset. Kiikareita kantava komentaja torui äskeistä ampujaa samalla syöttäen ampujille tarkempia koordinaatteja.
"MITÄ HELVETTIÄ!?", eversti karjaisi kommunikaattoriinsa.
"Pahoittelumme. Eräs tykkimies erotettiin juuri virasta!" Komentajatorakka yritti puhua esimiehelleen tykkitulen läpi. "Tulimme avuksenne!  Pyydän teitä perääntymään. Tilanne on hallinnassa!"
437 pureskeli hampaitaan yhteen. Mokoma puolisokea haaska…

Kauempaa lentelevät ammukset pakottivat Ämkoon pysymään liikkeessä. Liian lähelle ennättäneet ammukset saivat tuta miekkamiehen terästä. Samalla Ämkoo kirosi puoliääneen huolimattomuuttaan. Kiivas taistelu oli sekoittanut adminin suuntavaiston siinä määrin, että tämä ei ollut ollenkaan huomannut torakan kanssa käytävän kamppailun vieneen kaksikon näin lähelle nazorakien rantatukikohtaa. Mäksä joutui tuon tuosta vilkuilemaan everstiä varmistaakseen, että torakka ei ehtisi käyttää Ämkoon hankalaa tilannetta hyväkseen.

Klaanilaisen pelko kävi todeksi everstin syöksyessä yllättäen tätä kohti. Ämkoo huitaisi kerran miekallaan 437:n suuntaan hakien samalla etäisyyttä vastustajaansa, mutta eversti kiiti päättäväisesti yhä vain lähemmäs. Silloin Ämkoo huomasi myös taivaalta syöksyvän ammuksen. Admin tiesi, että ei kykenisi torjumaan kumpaakin hyökkäystä ja tilanne vaikutti toivottomalta.


Veljeskunnan tukikohta

"MITÄ?"
Veljeskunnan ylin käskynhaltijamatoran Leiter ei ollut uskoa korviaan kuultuaan sinivihreän vakoojansa tuoman ilmoituksen. Johtajan silmät muuttuivat ohuiksi viiruiksi tummanvihreän Miru-naamion takana Leiterin miettiessä seuraavaa siirtoaan.

Asiat etenivät liian vikkelästi. Klaanilaisten mukana tullut tieto Ämkoon joutumisesta kamppailuun mystisen nazorak-soturin kanssa ei ollut liiemmin Leiteriä huolestuttanut, sillä matoran luotti vahvasti herransa taistelutaitoihin.  Juuri saapunut informaatio Ämkoon tilanteesta sai kuitenkin huolen nousemaan tummankirjavan matoranin kasvoille. Nyt oli toimittava nopeasti.

Leiter jakoi muutaman harkitun käskyn sysipimeän metsän pohjalla tehtävänantoa odottaville alamaisilleen. Häntä kuulemassa olleet organisaation upseerit katselivat hetken toisiaan ja lähtivät sitten Leiterin kanssa liikkeelle.  

Ranta

Ämkoo yllättyi nazorakin kääntyessä yllättäen yläilmoja kohti zamor-aseensa kera. Eversti ampui lähestyvää räjähdeammusta kerran saaden sen räjähtämään kappaleiksi kaksikon yläpuolella. Tumma savu leijaili hetken taivaalla ennen haihtumistaan ilmaan. Koko tilanne oli seisahtunut. Pataljoonan komentaja pystyi tuntemaan everstin katsovan häntä suoraan silmiin jopa niinkin kaukaa. Hitaasti zamorase vetäytyi takaisin everstin mekaanisen kyynärvarren sisään tehden tilaa mekaaniselle kädelle, joka laskeutui hitaasti alas. Oli hiljaista. Ämkoo tuijotti everstiä hämillään.

Eversti asetti sormensa kommunikaattorilleen, ja sääteli sen taajuutta. Komentajan vieressä olevan nazorakin sylissä pitämä radiolähetinlaatikko alkoi piippailla ja rahista.
"Huomio." Torakat kuulivat selkeästi everstinsä yllättävän tyynen äänen kommunikointilaitteen kaiuttimista. Mäksä valmistautui muiden lailla kuuntelemaan everstin sanat.
"Vetäytykää."
Ämkoon silmät laajenivat yllätyksestä.
"M-m-mutta..." komentaja sönkötti hämmentyneenä kommunikaattorin mikkiin. Eversti ei sallinut keskeytyksiä.
"Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olen saanut arvoiseni vastuksen. En aio sallia kenenkään vievän tätä tilaisuutta minulta pois."
Everstin kommentit saivat paikallaolijat hiljentymään.
"Seuraava joka edes hipaisee mustavihreää Toaa, vastaa siitä minulle."

"...Ymmärretty", komentaja puhui mikrofoniin vaimeasti. Hän viittasi kädellään Nazorakeja pakkaamaan aseensa ja vetäytymään.

"Odotahan", kuului kuitenkin yllättävä ääni Everstin pään sisällä. Torakka murahti tunnistaessaan kanavalle tunkeutuneen äänen.
"Minä kuulin, kuka sinulla on siellä", ilmavoimien komentajan ääni sanoi vakavana. 437 kääntyi nyrpeänä katsomaan kaukana taivaalla erottuvaa ilmalaivaa päin.
"En salli klaanilaisen pakenevan", 003 jatkoi tavoistaan poiketen suorastaan jäätävällä äänellä. "Jos niin käy, sinä vastaat siitä minulle."

437 murahti.

"Niin ei käy", torakkasotilas vastasi tympeänä. "Minä voitan tämän mittelön."
"Saat kamppailla yksin ainoastaan yhdellä ehdolla", ilmavoimien komentajan ääni selitti. "Pakota klaanilainen lähemmäs, jotta voimme vahtia tilannetta. Ja puuttua siihen, jos epäonnistut."
"Luuletko, että minä-" 437 aloitti, mutta linja oli jo hiljentynyt.

Ämkoo ja Eversti kääntyivät katsomaan torakkatukikohtaa päin. Aseistetut sotilasrivistöt alkoivat levittäytyä odottavan näköisinä rannalle, ja 437 tunsi itsensä suorastaan loukatuksi. Ämkootakaan tilanne ei lainkaan miellyttänyt, vaikkakin klaanilaisen syy tuntea olonsa ikäväksi oli hieman erilainen.

"Tämäkö on käsityksesi kaksintaistelusta?" Ämkoo ärähti vastustajalleen pyöräyttäen miekkaansa kerran ilmassa. "Tunnet varmaan itsesi todella ylpeäksi jos nujerrat minut satapäisen toverilaumasi avustuksella."
"Nuo eivät puutu tähän", 437 vastasi. "Pidän siitä huolen."

Taistelevan kaksikon ajatustenvaihto keskeytyi kauempaa rannalta singahtaneen valokeilan häikäistessä kumpaisenkin silmiä. Valokeilan loiste kohosi kuitenkin ylemmäs ja Ämkoo kääntyi silmiään siristellen katsomaan mistä valo oli peräisin. Admin huomasi valokeilan lähtevän yhdestä torakoiden tiedustelutorneista. Nazorakit olivat huomanneet jotain, mutta mitä?

Jossain kajahti korvia vihlova kiljaisu.

Niin Ämkoon kuin rannalle kokoontuneiden nazorak-sotilaidenkin päät kääntyivät valokeilan perässä kauempana rannan reunamalla kohoavan mäen suunnalta kuulunutta ääntä kohti. Tarkkanäköisimpien nazorakien silmät erottivat hatarasti valaistun kukkulan päällä seisovan lyhyen hahmon, mutta yksikään torakoista ei kyennyt tunnistamaan hahmoa tarkemmin. Pian rannalle asennetuista valonheittimistä loputkin osoittivat mäkeä kohti valaisten tarkemmin vihreänmustan matoranin laihan hahmon.



Leiter katseli alhaalla avautuvaa synkkää rantamaisemaa ja sitä pitkin levittäytyvää  tiheää torakkavalloitusta. Matoran levitti toisen kämmenensä kasvojensa tasalle suojatakseen silmänsä valonheitinten kirkkaalta loisteelta. Samalla Leiter kohotti toisen kätensä kohti taivasta, ojensi sen sitten alhaalla hämillään tuijottavia nazorakeja kohti ja sanoi yhden sanan.

"Hyökkäykseen."

Nazorakit katsoivat äimistyneitä mäen takaa esiin kohoavia valtavia petolintuja suurten rahien pahoinpidellessä ilmamassaa mittavilla siivillään. Taivas täyttyi raivokkaiden petolintujen kirkkaista kiljaisuista ja linnuilla ratsastavien vihreiden matoranien uhmakkaista sotahuudoista. Leiter katseli kuolemanvakavana kolmenkymmenen luottolentäjänsä perään ja kääntyi sitten kadotakseen mäen takana odottaviin varjoihin.

Nazorakit karjuivat ja tulittivat taivaalla kiitäviä vihollisiaan samalla kun petolintuparvi hajosi useampaan pienempään muodostelmaan. Tätä kaikkea katseellaan seuraava Ämkoo kirosi itsekseen palauttaen katseensa sitten takaisin ensisijaiseen viholliseensa. Miekkapaholainen ei pitänyt lainkaan Leiterin suunnitelmasta, sillä veljeskunnan huomaamaton perääntyminen Klaanin saarelle oli Ämkoolle ensisijaisen tärkeää. Klaanilainen kuitenkin ymmärsi mitä Leiter oli arvatenkin ajatellut, ja olihan yllätyshyökkäyksen avulla voitettu aika tilanteen huomioiden tervetullutta.

Veljeskunnan tukikohta

Rannalla aloitettiin juuri hyökkäys. Tavoitteenamme on ostaa heille ja Ämkoolle sen verran aikaa, että pääsette kaikki ehjinä sukellusveneelle", sinivihreää Hau-naamiota kantava muuten vaaleanvihreä veljeskuntalainen selitti kollegalleen. "Ilmoita klaanilaisille, että aikaa ei ole hukattavana. Heidän tulee kuljettaa kaikki ensisijainen materiaalimme rannalla odottavaan alukseensa niin pian kuin mahdollista. Johtaja komensi kaikki tänne jääneet taisteluyksiköt auttamaan klaanilaisia evakuointitehtävässä."

Hau-kasvoisen matoranin kumppani nyökkäsi ja lähti viemään viestiä veljeskuntaa auttaville klaanilaisille. Matoran eteni juoksuaskelin, sillä aikaa ei ollut hukattavana.

Rantametsä

"Ibra, Raham, Amel", lausui Leiter päästyään mäen takana alkavan metsän reunalle. Metsän kätköistä pyörähti salamannopeasti esiin kolmen vihreänkirjavan matoranin ryhmä. Kukin Rau-kasvoisista sotureista polvistui rutiininomaisesti johtajansa eteen.

"Menkää mukaan. Tyyli vapaa, kunhan aiheutatte mahdollisimman paljon kaaosta."

Ibra ja Raham myhäilivät omahyväisinä. Jopa Amelin kasvoilla käväisi hetken ajan ilkikurinen hymy. Matoranit nousivat ja lähtivät sitten juoksemaan rivissä taistelukenttää kohti. Mäen päällä kolmikko kuitenkin tarttui toisiaan käsistä ja sekunnin ajan aamyön pimeydessä kirkkaana välkkyneen vihreänkeltaisen välähdyksen jälkeen matkaa taittoikin vain yksi hahmo.

"Otlek", Leiter jatkoi käännyttyään takaisin metsän puoleen. Veljeskunnan uskollinen jousimies nousi esiin pensaikosta nuoliyksikkönsä kera.
"Sinä ja muut jousimiehet kierrätte torakkavalloituksen toiselle puolelle. Ranta on täynnä puurakenteita. Tulinuolet ovat siis sallittuja. Antakaa myös Ibrahamelille suojatulta, jos vain voitte."
"Teemme parhaamme", Otlek vastasi kumartaen kevyesti. Sitten matoran lähti joukkoineen kiertämään taistelukentän toiselle puolelle ystäviensä kera. Leiter katseli tovin jousimiestensä perään, laski sitten katseensa ja katosi pimeän metsän suojiin.

- - -

Ämkoon energiakäsi leimahti kuin punaisiin liekkeihin miekkapaholaisen ottaessa vastustajansa raivokkaan iskusarjan vastaan miekallaan. Myös eversti oli kiskaissut teräaseensa uudemman kerran esiin ja terien mahtipontinen kalina säesti kauempaa kuuluvia huutoja ja räjähdyksiä.

"Sinun joukkojasi?" Eversti uteli iskiessään samalla miekkansa Ämkoon olkapäätä kohti. Klaanilainen kyyristyi, heitti itsensä taaemmas ja huitaisi sitten kolmesti nazorakia kohti pysäyttäen tämän etenemisen. Kysymykseen Ämkoo vastasi kuitenkin vain kevyellä virneellä. Torakka tuhahti ja jatkoi kiivasta hyökkäystään.

- - -

Raskaalla ilmatorjuntasingolla varustautunut torakkavalloituksen reunamilla seisova jämäkkä torakkasotilas tiiraili kiivaasti taivaalle vaihtaen tuon tuosta tähtäyskohdettaan. Nazorak ei tahtonut tuhlata viimeistä ammustaan, mutta taivaalla suunnattoman suurella nopeudella viuhuvat petolinnut olivat koostaan huolimatta epävarmoja maaleja. Torakka nielaisi, latasi aseensa väkevällä liikkeellä ja valmistautui ampumaan.

"Hei sinä, naamassasi on jotain."
Nazorak kääntyi miltei Toan pituisen puhujan puoleen vain saadakseen kaksi terävää vihreää sormea suoraan silmiinsä. Karjuva nazorak pudotti aseensa ja lyyhistyi vaikertaen maahan vihreän matoran kaitan eteen.
"Nimittäin TUSKAA!!" Ibrahamel nauroi ja kiskaisi selässä kantamansa ketjusirppinsä esiin. Sitten matoran kaita singahti juoksuun väistellen samalla taivaalta putoilevia ammuksia ja lentoromua.

[spoil][/spoil]

Bio-Klaani, Kahvila

Kolme Matorania istuivat Kahvilassa, juttelemassa. Jokainen oli eri Matoran-kylistä, joissa Die Tärtä oli vieraillut. Kylät voisi korjata, mutta silloin Merirosvot hyökkäisisivät uudelleen. Olisi aika tehdä asialle jotain.

Keltainen Po-Matoran istui keskimmäisinä. Hänellä oli keltainen Hau naamionaan, ja hänessä oli vihreän värejä. Hän oli aika pieni muihin Matoranien verrattuna, mutta vaikutti älykkäältä.

Vasemmalla istui Ko-Matoran, joka oli suurempi kuin kaksi muuta Matorania. Hänellä oli valkoinen Miru naamionaan ka piti kädessään pientä tikaria. Hän oli vihaisen oloinen ja hänen toisessa kädessä näytti olevan todella paha arpi.

Oikealla istui Fe-Matoran, jonka naamiona oli harmaa Komau. Hän oli keskikokoinen ja piti käsissään pientä laitetta. Hänellä oli oikeassa kädessä kaksi mekaanista sormea ja vsen jalka oli kokonaan mekaaninen.

"Emme voi antaa merirosvojen hyökkäävän enää. Menetimme taas arvokkaita tavaroita ja heti kun korjaamme kylämme, ne piraatit hyökkäävät uudestaan. Mutta kylät pitää korjata", keskimmäinen Po-Matoran sanoi.

"Vel hyvä, voimmehan tehdä ansan. Vai mitä mieltä sinä olet Hyg?" oikealla puolella istuva Fe-Matoran kysyi.

Vasemmalla puolella istuva Hyg-niminen Ko-Matoran näytti pitävän ajatuksesta. "Sopii minulle, mutta minkälaisen? Ja pyydämmekö Klaanilaisia apuun?"

"En tiedä Hyg. Ehkä meidän pitäisi pärjätä omillamme. Klaanilaisilla on kiireitä sen hyökkäyksen jälkeen ja kun on niitten kristalli-juttujen hakua jne. Ehkä annamme vain heidän olla. Emme me voi pyytää Klaanilta aina apua. Kyllä me pärjäämme", Vel sanoi.

"Hyvä on. Mutta mikä se ansa on? Minkälaista sinä suunnittelet Kjotr?" Hyg kysyi ja näytti olevan entistä kiinnostuneempi asiasta.

"En ole tullut vielä siihen vaiheeseen. Katsos, piraatit tietävät kyllä aika paljon ansoja. Joten mitä käyttäisimme?"

Kolmikko hiljeni ja katsoivat toisiaan. Pian heidän taakseen tuli joku henkilö. Kukaan ei ollut nähnyt häntä aiemmin.

"Minä voin auttaa teitä", hän sanoi.

Kolmikko katsoi jälleen toisiaan ja antoivat hänelle tilaa. Nelikko aloitti sitten suunnittelun.