Riippukeinussaan makaavan, menneitä muistellessaan nukahtaneen Snowmanin mieli, eräs suurehko saari vuosia sitten

Matoranin kokoiseksi itsensä muokannut Snowman käveli saaren suurimman asutuskeskuksen katuja pitkin. Tarkoituksena oli etsiä saaren matoranvoimien Kapteeni Ryhtinä tunnettu päällikkö, ja saada tämä ymmärtämään, että hänellä oli väärät henkilöt vankilassa. Kaduilla vaelsi tottuneen oloisesti matoraneja sinne tänne. Pian lumiukko löysi matoranvoimien päämajan. Hän koputti oveen, ja jäi odottamaan rauhallisesti. Hän oli hermostunut, mutta onnistui silti säilyttämään tyyneytensä. Kului hetken aikaa. Snowman katseli olkansa yli. Oliko jotain tapahtunut?

Lopulta oven kuitenkin avasi ko-matoran, joka hieman töykeästi kysäisi: ”Mitä asiaa?”
Snowman mietti sopivinta lähestymistapaa. Hän ei kuitenkaan keksinyt siihen hätään mitään erityisen fiksua: ”Viekää minut johtajanne luo.”
”Hah” hopeinen matoran naurahti ”Meillä on kädet täynnä hommia muutenkin, viimeaikaisten tapahtumien johdosta.”
”Oikeasti, minun täytyy saada puhua Kapteeni Ryhdille.”
”Kiitos, ja näkemiin.”
Ko-matoran oli jo sulkemassa ovea, kun Snowman vielä huudahti: ”Kylän siivooja on terroristi!”
Hetken hiljaisuuden jälkeen ko-matoran aloitti: ”Nuo ovat vakavia syytöksiä. Onko sinulla esittää perusteluja väitteillesi?”
Matoranin kokoisenakin Snowman oli melko vahva, ja kiskaisi ko-matoranin ovesta ulos, ja veti tämän syrjään kahden talon väliin. Lumiukko tukki matoranin suun ja sitoi tämän kädet ja jalat löytämällään köydellä. Tänään ei ollut Snowmanin paras ”puhu itsesi ongelmista” -päivä.

Siitä hän tallusti suoraan sisään ja Ryhdiksi kutsutun matoranin huoneeseen. Kapteeni katsoi tulokasta hämillään:
”Kuka olet?”
”Se ei ole nyt tärkeää, vaan se, että sinulla on kaksi syytöntä henkilöä vangittuina, kun taas syyllinen kauheuksiin on yhä vapaalla jalalla!”
”Selitä minulle, miksi nämä kaksi 'syytöntä' juuri pakenivat vankilasta?”
Tätä Snowman ei ollut kuullutkaan, ja vetihän se kieltämättä melko sanattomaksi. Nämä paenneet vangit olivat kuitenkin Snowmanin mittavan henkilökohtaisen kokemuksen mukaan sitä tyyppiä, jotka eivät jää istuskelemaan vaaran uhatessa. Kapteeni Ryhti jatkoi:
”Tahdotko, että hälytän toat hakemaan sinut pois?”
”Älkää hätiköikö, Kapteeni. Ystäväni tässä on täysin kunnollinen” sanoi ovesta sisään asteleva matoran rauhalliseen äänensävyyn.

Snowman pysähtyi miettimään kuullessaan äänen. Tämä ei nyt ollut oikein, jotain kaavaa rikottiin. Jokin oli pahasti pielessä, ja... Hetkinen. Tämähän on unta, Snowman ymmärsi. Tämä on unta vuosien takaisesta seikkailustani! Mutta siinä tapauksessa, kuka tuo on? Snowman katsoi hämillään tulokasta.

”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” Ryhti tiedusteli kulmat kurtussa huoneeseen saapuneelta, sinipunaiselta matoranilta. Tämä ei kuitenkaan vastannut, heilautti vain sormeaan. Samassa matoranin varjo muuttui valtavaksi kouraksi, joka tarttui Kapteeniin, ja heitti tämän seinään. Ryhti lysähti tajuttomana lattialle. Huoneeseen tullut matoran kääntyi Snowmaniin päin, ja sanoi: "Yleensä olen joko 'ystäväsi' tai 'vihollisesi'. Kun olen oikein hienolla päällä, olen 'Punainen Mies'. Tai 'Syvä Nauru'. Tällä kertaa voisin kuitenkin olla ihan vain... Avde."

Snowmanille tuli outo olo. Hän tiesi tämän olevan unta, mutta silti se tuntui todelta. Tai ei ainakaan unelta. Huoneeseen tulleessa hahmossa oli sitä paitsi jotain pahasti vialla. Snowman toivoi kovasti heräävänsä pian.
”Hyvä on, 'Avde'” hän aloitti. ”Mitä haluat, ja mitä ihmettä teet unessani?”
”Erittäin hyviä kysymyksiä, Snowman. Erittäin hyviä” hahmo vastasi ”Minulla on sinulle pari lisää.”
Lumiukosta tilanne meni hetki hetkeltä huolestuttavammaksi. Mistä tuo tiesi hänen nimensä, ja miksei hän voinut herätä? Avde jatkoi: ”Tämä on unesi. Tämä on mielesi. Miksi kysyt jotain itseltäsi, kun jossain sisimmässäsi tiedät jo vastauksen?”
Snowman ahdistui enemmän ja enemmän. Oliko tämä enää unta?
”Mistä olet varma, että minä en ole sinä?” Avde jatkoi hymyillen vaimeasti. Silloin hänen varjonsa alkoi vääntyä Snowmanin näköiseksi.
”...eikö tämä ole jo aika absurdia?” lumiukko sai sanotuksi, eikä ollut varma, oliko se viisasta.
”Tämähän on unta, rakas ystävä.” Nyt Avden hymy kävi todella huolestuttavaksi. Huone vääntyi kaikkien luonnonlakien vastaisesti aivan kieroon, ja Snowman alkoi melkein voida pahoin. Avde jatkoi: "Ja sinulla on todella, todella absurdi mieli, ystäväni. Kaikella kunnioituksella."
”Jos tämä on kerran unta, niin miksen voi herätä? En väitä olevani mikään aamuvirkku, mutta tämä menee jo huolestuttavan pitkälle.” Snowman kysyi.

Avden hymy leveni entisestään. Snowman huomasi yllätyksekseen sen olevan mahdollista.

”Unikaasu huoneessasi auttaa siinä.” Avde valaisi.
Snowman ymmärsi olevansa todellisessa pulassa. Hän kyllä muisti saaneensa paketin, jota ei ollut vielä ehtinyt avata. Avde jatkoi: "Okei, tunnustan. En ole alitajunnastasi. Olen ystäväsi. Ystävä, jonka visiittiaika riippuu suuresti siitä, kuinka valveilla olet."
”Huumasit minut? Aikamoinen ystävä. Tohdinko kysyäkään, mitä seuraavaksi?”
”Voi, tohdit kyllä. En pyydä sinulta paljoa. Kun yö tulee, päästät minut sisään.”
”Silkasta ystävien pettämisen riemusta?”
Avde naurahti kolkosti. Kaikki huoneen ikkunat paiskautuivat kiinni, ja varjo alkoi täyttää huonetta. Snowman huomasi punaisten silmien avautuvan ympärillään.
”Sinä et petä ystäviäsi, Toa. Sinä pelastat heidät” Avde aloitti ”Jos päästät minut sisään, kaikki tulee olemaan ohi. Saan haluamani. Allianssi hajaantuu”
Snowman kuunteli vaitonaisena, kun Avde jatkoi puhettaan: ”Sinä tiedät, että te ette voita tätä sotaa.”
Snowman ei sanonut mitään, kuunteli vain Avden sanoja.
”Nazorakit. Zyglakit. Skakdit. Metsästäjät. Veljeskunta. Ihan liikaa, eikö?”
Lumiukko mietti kuulemaansa, sanaakaan sanomatta.
”Klaanin lattia tulee lainehtimaan ystäviesi verestä. Se ei tee niin, jos sota loppuu ennen alkuaan.”
Avde piti tauon, ennen kuin jatkoi: ”Mikä on sinulle tärkeintä?”
"Eh, minä... En oikein ole hyvä tekemään päätöksiä omillani. Tämä on todella tärkeä asia, en minä ole oikea henkilö tähän..." Snowman vastasi epävarmana.
”Voi, sinä olet juuri sopiva, Snowman. Juuri sopiva.” Avde asteli kiusallisen lähelle lumiukkoa, ja lisäsi: ”Ja enkö minä muka näytä luotettavalta?”
"...oikeasti, tahdot ehkä kääntyä jonkun muun puoleen, olen se heppu, joka istuu kahviossa ja syö patonkia..."

Hetken oli aivan hiljaista.

"Tiedätkö, että Ämkoo olisi tuskin voittanut sen saastaisen torakan ilman sinun ja ystäväsi toimia?"
Snowman tuijotti hiljaisena Avdea silmiin, joka jatkoi:
"Olet pieni lumipallo, mutta vieriessään alas mäkeä voi siitäkin tulla jotain suurta."
”Mutta...”
”Niin...?”
Snowman ei keksinyt mitään sanottavaa.

Samassa Avde kuitenkin haihtui huoneesta. Tai oikeastaan koko huone haihtui. Snowman avasi silmänsä, ja huomasi olevansa turvallisesti omassa riippukeinussaan.

[spoil]Spoilereista suurin, G kirjoitti Avden osat. Mikä yllätys.[/spoil]

BIO-KLAANI

Glatorianking juoksi ulos salista hän oli saanut eräänlaisen paniikkikohtauksen, "jokin siinä törmäyksessä sai minut pelkurimaiseksi", hän ajatteli tisekseen tähyillen porraskäytävässä,"Minun on saatava urheuteni takaisin, "muuten olen lähesvarmasti yksi niistä pettureiksi saatavista", Glatorianking mietti itsekseen ja käveli horjuen rappusista kompastellen, jokin hänen päässään oli oolut vialla törmäyksestä lähtien hän ei tuntenut itseään.

Glatorianking astui ulos porteilta ja lähti selvittämään pelkuruutnesa syytä, paikkaan jonne oli rysähtänyt, Matoranit kertoivat toisilleen pelästyneinä kuulemiaan uutisia Adminien puheesta.
"Naamioni ei toimi täällä en voi teleportata, mutta minusta tuntuu, että se aukko johon jouduin omassa universumissani, sekoitti minut, tosiaan jouduin mustaan aukkoon, mutta nythän vasta olenkin sekaisin, mitä minulle on tapahtunut, niin... epäonnistuin tehtävässäni ja nyt minun naamiovoimani... Aseeni, ja jopa mieleni muuttunut, Ja istuttanut päähäni tämän paikan niinkuin olisin täällä aina ollut... Mikä enään on todellisuutta ja mikä mitäkin, olen aivan sekaisin, mutta minusta tuntuu, että nämä molemmat ulottuvuudet ovat erilaisia. Voi Karzahni puhunko tosiaan jotain tällaista... Minun on nyt vain löydettävä jokin keino saada voimani takaisin, muttae n voi jättää muita täällä pulaan heitä on myös autettava".

[spoiler=http://z6.invisionfree.com/Bioklaani/index.php?showtopic=3169&st=]Ette ymmärrä tästä niin mitään jos ette lue fictiäni[/spoiler]

Klaanin linnake, Ämkoon huone

"Tästä kaikesta pölystä päätellen täällä ei ole tainnut käydä ketään lähtöni jälkeen. Mikä sotku."

Ämkoon katse harhaili hylätyn oloisen työhuoneen pimeydessä. Minkäänlaista valaistusta huoneessa ei ollut. Valokatkaisija saattaisi toki löytyä jostain, mutta Ämkoo ei kaivannut valoa. Pimeänäkö kun sattui olemaan yksi Makuta-voimien mukanaan tuomista eduista.

Ämkoo asteli peremmälle huoneeseensa ja sulki oven perässään. Hän nosti nuhjuisella pöydällä lepäävän heittoveitsen käteensä ja pyöritteli sitä sormiensa ympärillä mietteliäänä.

"Tuntuu oudolta ajatella, että olen täällä. Vielä hetki sitten vaeltelin aivan toisaalla ja nyt olen palannut. Onneksi klaanilaiset ovat ottaneet minut ihan suopeasti vastaan..."

Sulava heittoliike. Heittoveitsi törrötti huoneen seinässä.

"...mutta vihaan sitä matorania. Voisin vaikka suolistaa sen."

Ämkoo asteli ikivanhan näköisen puisen kaapin tykö. Hän avasi oven hillityllä eleellä ja poimi kaapin kätköistä mytyn mustaa kangasta.

"No jaa, turha huolehtia... En edes viivy täällä kauaa. Toimitan nyt vain tehtäväni ja sitten voin tehdä mitä sitten ikinä haluankaan..."

Ämkoo ravisti kangasmyttyä kunnes se alkoi saada muotonsa. Ämkoo puki siistin mustan viitan ylleen.

"Vai voinko? Mitä jos minua tarvitaan vielä sen jälkeen? He pitävät minua edelleen yhtenä heistä. Olenko velvollinen auttamaan heitä?"

Ämkoon tumma käsi kiskaisi heittoveitsen irti seinästä.

"No jaa..."

Ämkoo käveli valtavan ikkunan tykö ja avasi sen. Sitten hän suoritti voimakkaan heittoliikkeen. Heittoveitsi lennähti hänen kädestään kadoten korkealle taivaisiin.

"Haha."

Ämkoo hyppäsi ikkunasta.

- - - -

Erään Klaanin linnakkeen varastorakennuksen katto

"Ain raataen työtäs tee...", totesi iltamyöhään töissään uurtava katonkorjaaja-matoran. Hänen nimensä oli Bob.

Bob ei pitänyt työstään.

"Katsos, ongelmana tässä on se...", Bob aloitti puhumaan, luultavasti itselleen, "...että mitään ei koskaan tapahdu. Yhtään mitään. On vain katto. Sitten on reikä. Sitten reikää ei ole, koska minä tulen kuvioihin. Sitten on taas katto ja katossa taas sellainen hemmetin reikä ja..."

Siinä samassa Bob päästi elämänsä ikävimmän rääkäisyn. Pienen matoranin sydän hyppäsi kurkkuun tämän väistäessä kohti kiitävää mustaa viittahahmoa. Hahmo oli tosin jo poissa.

Ämkoo ilmestyi Kualsin voimasta muutaman sadan metrin päässä sijainneen savupiipun huipulle. Sitten hän otti vauhtia ja loikkasi viereisen talon katolle. Katolla juostessaan hän vilkuili tuon tuosta taivaalle, etsien katseellaan kiiltävää pistettä.

Siinä se oli.

Teleportaatio.

Ämkoo nappasi veitsen käteensä ja pudottautui alas, jaloilleen.
Sitten hän nauroi. Ääneen.

"No jaa... Ehkä minun on parasta olla heille hyödyksi", hän mietti kääntyen ympäri.

Ämkoo heitti veitsen takaisin taivaalle. Harjoitus jatkui.

[spoil]Tässä ei ollut mitään pointtia. Kunhan fiilistelin.[/spoil]

Adminien salakokous - Klaanin bunkkeri, 5 kerrosta kahvion alapuolella.

Betonisen huoneen keskellä olevan puisen, pyöreän pöydän ääressä istui kaksi hahmoa. Kolmas, hämähäkkimäinen hahmo riippui seinällä vähän heidän takanaan.

Hahmot olivat selkeästi keskustelleet jo jonkin aikaa. Puheenvuoro oli naispuolisella keltaisella Toalla.

"Tiimit siis tarkistavat sektoreita moderaattorien johdolla. Asennamme kameroita jokaiseen pisteeseen", Tawa selvitti.

Guardian nyökkäili.

"Kyllä, näin varmistamme, ettei meille tule ikäviä yllätyksiä. Meidän tulee kuitenkin muistaa, että varastetut palaset ovat meille yhtä iso huolenaihe."

Silloin kuitenkin pimeästä nurkasta kuului tuttu ääni ja Killjoy astui esiin.

"En usko, Guardian, asioille on tullut uusi tärkeysjärjestys."

Tawa ja Guardian nousivat seisomaan ja Visokki tiputtautui maahan louskutellen leukojaan ja aloittaen telepaattisen saarnauksen:

"Killjoy, tunkeutuminen adminien kokoukseen on pahemman luokan rike!"

"Miten edes pääsit sisään huomaamattamme?", Guardian tivasti.

Killjoy napautti kypäräänsä.

"Tunnistaa admin-kivien lämpöjäljet ja nämä ilmastointikanavat ovat muuten mukavan tilavia."

Adminien katse kiinnittyi katossa auki repsottavaan ilmastointikanavan luukkuun. Killjoyn katse taasen kiinnittyi Guardianiin.

"Teidän tulee kuulla, mitä olen saanut tietää", Killjoy sanoi vakavana ja odotti, kunnes adminit olivat jälleen istuneet alas.

"58 tuntia sitten, hieman ennen Matoron ja Umbran retkikunnan eksymistä Kummitusten rämeelle, yksi vahtidroideistani sai kaapattua informaatiota Nazorakien radioviesteistä ja tiedot kuultuani menin tarkistamaan tilanteen. Lensin alueen yli Gukkoni selässä ja reissu vahvisti tiedon.

"Minkä tiedon?", Tawa kysyi katse naulittuna Killjoyn punaisena hohtavaan kypärään.

"Vihollistemme yhdistyminen on huomattavasti laajempi kuin osasimme kuvitella. Vihollinen on koonnut jo usean tuhatta Nazorakia, arviolta sadoissa laskettavan määrän Zyglakeja ja jokaista joukko-osastoa johtaa jokin eliittinazorakeista tai Skakdeista. Määrä kuitenkin lisii koko ajan."

Adminit haukkoivat henkeään. Guardian näytti epäuskoiselta.

"Millä voit todistaa tietosi?"

Killjoy heitti pöydälle ilmasta ottamiaan valokuvia, jotka olivat tummanaan nazorakien rivistöjä.

"Tuo ei ole vain sotajoukko, tuo on valloitusarmeija. Mukana on teknologiaa ja laitteistoa, jollaista emme ole koskaan ennen kokeneet", Killjoy jatkoi.

"Sellainen joukko... Klaani ei mahda mitään", Visokki huokaisi ja romahti maahan.

"Klaani saisi tukijoukkoineen ja apulaisineen kokoon maksimissaan tuhannen yksikön puolustusjoukot, mutta se ei riitä. Klaanilla ei ole armeijaa millä taistella tätä joukkoa vastaan."

Killjoyn lause päättyi kuin kesken ja Guardian avasi suunsa:

"Mutta?"

Killjoy käänsi katseensa Skakdiin:

"Minulla on."

Adminit olivat totaalisen hämmentyneitä, joten Killjoy päätti valaista heitä.
Hän kohotti kämmenensä ja se muodosti Klaanin johtokunnan eteen kolmiuloitteisen hologrammin. Hologrammissa pyöri toan kokoinen raskaasti aseistettu ja panssaroitu hahmo, jonka taustalla näkyi skorpionin hännän muotoinen logo.

"Specterit. Armeija täysin mekaanisia sotatoimiin erikoistuneita Vahkeja, jonka lisäksi mittaamaton määrä arvokasta sotakalustoa, suunniteltu ainoastaan minun komentooni ja minun hallitsemani teknologian oheen."

Guardian nyökytti.

"Se ei siis ollutkaan taru. Sinä siis annoit ne alunperin TSO:lle."

"Tavallaan kyllä, mutta poistuttuani viime kerralla Odinalta, osasin varautua joukkojen laajamittaisempaan väärinkäyttöön. Lukitsin joukot pomminvarmaan halliin maan alle, paikka on edelleen koskematon, mutta matkassa on pieni mutta: halli vaatii kaksi avainta, minulla on niistä vain yksi."

"Ja toinen?", Guardian kysyi.

"Liekehtivä ystävämme on vienyt sen minulta vuosia sitten, luultavasti tietämättä, mikä se todella on."

"Purifier", Guardian mietti, "Jälleen yksi syy löytää hänet."

"Purifierin tukikohta sijaitsee Xialla ja tunnen paikan kuin omat taskuni. Lähden hänen peräänsä huomenillalla ja haen samala reissulla sekä avaimen, että palasesi."

"Et selviä moisesta matkasta yksin", Tawa ilmoitti, "Tarvitset tiimin."

"Työskentelen yksin, en halua muiden tulevan tielleni. Minulla on omatkin syyni löytää Purifier, hän kuuluu minulle."

Guardian tiesi, ettei tästä asiasta kiisteltäisi, joten hän vain iski Tawalle tervettä silmäänsä ja jatkoi:

"Kaksi viikkoa Killjoy. Aikaa ei ole paljoa."

Killjoy nyökkäsi. Visokilla oli kuitenkin epäilyksensä. "Ja miten sinä ajattelit siirtää kokonaisen armeijan metsästäjien alueelta ilman, että saat puolta heidän sotavoimista perääsi.

"Se on murhe, josta huolehdimme myöhemmin", Guardian puuttui, "Toivotan sinulle onnea matkalle, meidän tulee silti hoitaa Klaanin puolustus ja tässä tilanteessa ehdotan, että alamme evakuoida koko saaren kyliä Klaanin muurien sisäpuolelle."

Muut adminin nyökkäilivät.

"ÄmKoo on mitä ilmeisimmin lähdössä hoitamaan puuttuvien palasten etsintää, sillä aikaa, me alamme valmistaa Klaania pahimpaan. Emme voi luottaa suunnitelmasi varmuuteen Killjoy", Guardian sanoi, ryhdistäen samalla selkäänsä.

Killjoy nyökkäsi ja kääntyi kohti ovea.

"Keskustelemme huomenna lisää, minun täytyy hoitaa vielä asioita Klaanissa."

Niine hyvineen Killjoy kääntyi ja asteli pois. Tawa hautasi kasvonsa käsiinsä, näyttäen murheelliselta.

"Klaani on valtavassa vaarassa ja me laitamme luottamuksemme henkisesti epävakaan mekaanisen hullun ohuen suunnitelman varaan."

"Siksi emme päästäkään Killjoyta yksin. Lähetän tiimin hänen mukaansa vähän lähtönsä jälkeen. Meidän täytyy maksimoida onnistumisprosenttimme", Guardian sanoi ja istuutui takaisin pöydän ääreen.

"Kokous jatkukoon siis."

Verstas

Verstaan läpäisemätön teräsovi aukeni taas, ja kaksi hahmoa astui pimeyteen. Toinen heistä oli ympärilleen pälyilevä, sininen otus kuin vanhasta tieteiselokuvasta, toinen taas valkovihreä toa.

Toa heilautti kättään hohtavan levyn edessä. Eteishuoneen kattoon syttyi valo. Valo, joka ei ollut ollut päällä viikkoihin.

Toa katseli ympärilleen, tunnistaen tutun tilan. Tila ei kuitenkaan ollut aivan siinä kunnossa kuin hänen lähtiessään. Suurimman osan huoneen keskustasta kattava projektipöytä oli hattupinojen peitossa. Pöydän alle oli tuoleista ja peitteistä rakennettu jonkinlainen epäsiisti leiri.
Varastoon vievä ovi oli laudoitettu umpeen viisituumaisilla nauloilla. Ovessa oli ammottava aukko, kuin joku olisi väkivalloin puskenut siitä läpi.

Toa vilkaisi otukseen, joka katsoi anteeksipyytävästi.
"Sinulla lienee tälle joku todella hyvä selitys", Kepe sanoi Doxille.

Tämä näytti vaivaantuneelta. "But i just wunted sum haz."
Kepekin vaihtoi tähän koodikieleltä kuulostavaan puhetilaan. "but how culd u ddi all dis?", hän kysyi vallitsevaa kaaosta osoittaen.
"Se oli Amazong", Dox protestoi Ignikaan viitaten.
"Missäs hän muuten on?" Kepe kysyi.
"Ei ole näkynyt tuon... murron jälkeen", ääni sanoi huoneen toiselta laidalta. Valvoja oli herännyt ja huomannut kahden henkilön läsnäolon.
Kepe näytti ilmettä, joka kertoi tulevan, valitettavan mutta pakollisen siivoustehtävän vastenmielisyydestä.
"En tiedä ketä teistä neljästä syyttää", hän kohdisti sanansa Doxille, Valvojalle sekä kateissa olevalle Ignikalle ja Paacolle, jolla oli paikan vara-avain.
"Wants to bui Ellis cap?" Dox kysyi, yrittäen luoda aasinsiltaa.
"En, edellisestäkin oli vaikea päästä eroon."
"Just one Zephaniahs greed?"
Kepe kaivoi esiin avaimen, jolla avasi toisen panssaroidun oven. Kyseinen ovi johti hänen privaattitiloihinsa. "Kun palaan, tämän sotkun on paras olla siistitty", hän virnisti Doxille ovenraosta. Samalla Ignika ryömi esiin jonkun pöydän alta hyvin pöllämystyneen näköisenä.
"Wut did ai mis?"
"fail", Dox kommentoi.

Kepe sulki oven perässään. Tähän pimeään huoneeseen hän ei valoja sytyttäisi, yleisen turvallisuuden nimissä. Aavemainen kuraus kuului jostain nurkasta, mutta Kepe vain hymähti sille tietävästi.
Hän kulki huoneen läpi toiselle ovelle, jonka avasi, astui sisään ja sulki perässään. Tähän huoneeseen hän sytytti valot. Se oli huippusalaisten projektien huone.

Huone oli pienehkö, mutta täynnä tavaraa. Pöydällä istui tietokone ja sen vieressä pino levykoteloita. Nurkassa möllötti kokeellinen, toimimaton taisteluhaarniska. Joitain aseentapaisia roikkui seiniltä. Eräässä nurkassa oli kierreportaat. Niitä ylös kulkiessa pääsi salaoven kautta suoraan linnakkeen eteishalliin, alas kulkiessa vielä synkempiin ja salaisempiin linnakkeen syövereihin.

Saavuttuaan Klaaniin Kepe oli vallannut kellarin tyhjän varaston itselleen. Sieltä käsin hän pystyi salaisten mekanismien sun muiden avulla kulkemaan Klaanin sisällä kätevästi ja valvomaan joka paikkaa. Eräs mielenkiintoinen historiallinen detalji oli se, etteivät kaikki järjestelmät olleet hänen tekosiaan. Joku oli jo aiemmin käyttänyt varastoa johonkin. Tästä kielivät myös Verstaaksi ristityn paikan muut salaisuudet, jotka Kepe oli jo oppinut tuntemaan.

Linna oli jo vanhentumassa eikä sen muureissa ollut enää alkuaikojen jykevyyttä. Kepe alkoi siksi rakentaa jotakin, jolla voisi täyttää oman roolinsa Klaanin puolustuksessa vihollisia vastaan.

Bio-Klaanin saaren ranta

Pieni joukko matoraneja astui pois teräksenharmaasta veneestä. Heidän seurassaan oli muutamia, raskaasti aseistettuja Steltiläisiä, joilla oli pitkät viitat. Seurue asteli hiekkarannan poikki sanaakaan sanomatta, kohti Klaanin linnaketta. Pian heitä vastaan tuli vihreän värinen matoran. Tämä pikku klaanin saaren asukas kysyi muukalaisilta, keitä he olivat.
”En koskaan käytä liikeasioissa oikeaa nimeäni” vastasi ryhmän ensimmäisenä kävelevä harmaa matoran hieman ylimielisesti. ”Olemme tulleet koko matkan Nynrahilta, ja täkäläisellä makutalla on kuulemma meille töitä.”


Nazorakein tukikohta

Itse Kenraali 001 oli tarkkailemassa, kun huoneen, jonka ovessa luki 000, oven takaa saapui suurehko joukko nazorakeja kantaen metallisia säiliöitä. Jokaista syväjäädytyssäiliötä kohden oli neljä torakkaa kantamassa. Kenraali asteli joukkion ensimmäisenä kuljetettavan säiliön luo, ja katsoi sen kyljessä olevasta läpinäkyvästä luukusta. Kaikki näytti normaalilta.
”Kuljettakaa koko erä SS Rautasiivelle, siellä annetaan lisäohjeita” 001 käski. Torakat lähtivät kuuliaisesti kantamaan raskasta taakkaansa.


Bio-Klaanin linnake, kahvio

Snowman oli valmistellut kaiken tehtäväänsä varten, ja istui nyt kahviossa. Se oli melko tyhjillään, ja vähäiset keskustelijat puhuivat melko hiljaa, ja äänensävyt olivat paljon tavanomaista vakavampia.

Snowman kävi kuumeista keskustelua Keetongun kanssa Klaanin laivastosta. He olivat yhtä mieltä siitä, että se oli aivan liian pieni. Aivan liian pieni kohtaamaan nazorakien ja zyglakien yhdistetyn laivaston.
”Ja vaikka zyglakit laskettaisiinkin pois, jäämme silti selvästi suppeammaksi osapuoleksi” Keetongu mietti. Hän oli alkanut asennuttaa Klaanin höyrytoimiseen laivastoon lisää panssarointia ja tulivoimaa, mutta se ei silti tuntunut millään riittävän.
”Mutta emmekö voisi olettaa, että vihollisemme joukkojen pääpaino on jalkaväessä? Ehkä emme joudu kohtaamaan heitä meritaistelussa lainkaan?” Snowman ehdotteli optimistisena.
”Ei toimi noin” vastasi Keetongu asiantuntevasti ”Nazorakeilla on liian tulivoimaisia laivoja. He saattaisivat hyvinkin käyttää sitä tulitukena linnaketta vastaan. Niiden kantomatka ja tarkkuus mahdollistavat hyvinkin täsmällisen pommituksen, ja pelkään pahoin, että maavoimamme lytättäisiin jo senkin takia.”
”Eli jotain olisi kehitettävä.”
”Aivan. Vielä kun keksisi, että mitä.”

Keskustelun jatkuttua vielä hetken melko hedelmättömänä kaksikko hajaantui omille teilleen. Snowman jatkoi pihalle, ja aikoi mennä auttamaan eri puolelta saarta evakoitujen matoranien majoittamisessa.

Valtava lentokonehalli, Klaanin linnake

Klaanin linnakkeen läntisellä laidalla sijaitsevassa lentokonehallissa kuhisi kun kymmenet matoranit puuhasivat ahkeran oloisina harmaanpunaisen lentoaluksen kimpussa.

"Kiillotitteko propellit?"
"Kyllä!"
"Ovatko laskutelineet varmasti kunnossa? Entä vasen siipi?"
"Kyllä! Molemmat!"
"Onko ohjaamo varmasti imuroitu kunnolla? Te tiedätte kyllä kuka siinä tulee matkustamaan!"
"Imuroimme sen viidesti!"

Ämkoo katseli yli-innokkaiden matoranien touhuilua hieman etäämmältä yrittäen parhaansa mukaan vaikuttaa huomaamattomalta.
"Voi luoja", Ämkoo tuhahti.

Siivouspataljoonan komentaja huomasi Ämkoon ja tervehti tätä yliampuvin elein. Ämkoo asteli varovasti matoranin tykö väkinäinen virnistys kasvoillaan.

"Tuo härveli ei sitten putoa, eihän?"
"Annan siitä sanani!"

Matoranjoukon rakastama viittasankari asteli lentokoneen luo ja tutkiskeli alusta sieltä sun täältä. Sitten Ämkoon katse kiinnittyi koneen kyljessä komeilevaan kuvioon.

"Tuossa on lehmä", Ämkoo totesi.
"Mata Nui Lehmä, herra Ämkoo!"
"Lehmä."
"Kyllä!"
"LEHMÄ."
"...se tuo onnea!"
"A-haa."

Ämkoo hyppäsi istumaan koneen ohjaamoon. Istuin vaikutti yllättävän mukavalta eikä rattikaan ollut turhan jäykkä. Valtava nappula- ja vipurivistö hieman huolestutti koneen tulevaa hallitsijaa, mutta hän ei suostunut myöntämään sitä ääneen.

"Pärjäättehän, herra Ämkoo?", siivouskomentaja kysyi huitoen kädellään sankarinsa suuntaan. Ämkoo vastasi ilkeällä katseella.
"Mietimme vain, jos tarvitsette vielä jotain", matoran jatkoi katseesta piittaamatta. Ämkoo tuijotti tätä hetken.

"Hei, naamiosi."
"Anteeksi?"
"Naamiosi. Eikös tuo ole Komau?"
"On se! Suuri Komau, herra Ämkoo! Sain sen aikoinaan..."
"Anna tänne."
"Mit-"
"Haluan katsoa sitä."

Matoran tuijotti Ämkoota säikkynä, mutta nieli pelkonsa. Hän irroitti naamion varovaisesti kasvoiltaan ja kurottautui tarjoamaan sitä idolilleen.

"Kiitos", Ämkoo totesi ja piteli naamiota käsissään sulkien silmänsä. Matoranit tuijottivat tilannetta kuin hypnoosissa.

"Mitä luulet, että hän tekee?", uskaltautui yksi matoraneista kysymään toiselta.
"Luulen, että hän keskittää siihen voimiaan", totesi toinen. "Se tuo varmaan naamion kantajalle voimia tai jotain."
"Kyllä, niin sen on oltava. Toivottavasti hän tekee noin minullekin."
"Ja minulle!"
"Minulle myös!"
"Mennään kaikki jonoon niin... Hei, missä se naamio on?"

Matoranit tuijottivat Ämkoota ällistyneinä. He olivat juuri todistaneet mitä hämärintä katoamistemppua. Ämkoo oikoi käsiään ja vilkaisi matoraneja virnistäen. Sitten hän sanoi:
"MENKÄÄ POIS."

Kanohi Komaun voima toimi heti. Matoranien heikko mieli ei riittänyt vastustamaan ankaraa naamiovoimaa vaan nämä kipittivät kauhuissaan tiehensä. Ämkoo hymyili lähestulkoon ylpeän näköisenä ja nousi ylös ohjaamosta.

"Onneksi Snowie ei ollut näkemässä", hän totesi ja istahti lentokoneen siivekkeen päälle odottamaan. Lumiukko oli myöhässä.

[spoil]HAHAHAHAHAHA.[/spoil]

Nazorakeja kuhisevan mäen laki

Ilmavoimien komentaja 004 oli äreällä päällä.

"ASENN-TOH"

Tämä johtui lähinnä nazorakien ilmavoimien vajaalukuisuudesta. Torakat 001-003 eivät olleet koskaan osanneet arvostaa lentämisen hienoutta.
004 vilkaisi Nazorakien Torakallisiin Ilmavoimiin. Kourallinen lihaksettomia ja pulskia kuhnureita, joiden selässä olevat, uusinta teknologiaa kuvastavat rakettireput menivät täysin hukkaan.

"Lentoon!"

Vain kolme torakkaa nousi ilmaan, ja hekin vain metrin korkeudelle. Loppujen ruhoja rakettireput eivät jaksaneet nostaa maasta.

004 huokaisi. Ja näistä pitäisi koulia Bio-Klaanin lennostoa vastaava valiojoukko kahdessa viikossa. Mutta ylpeä nazorakjohtaja ei luovuta koskaan.

[spoiler=Spoil-ish]Kunhan loin taas uuden torakan ja paikkasin aukon hierarkiassa.[/spoiler]

Allianssin komentokammio

Kenraali seisoi ylväänä suunnittelupöydän edessä. Hän oli suunnattoman vihainen, mutta ei näyttänyt sitä. Oikea johtaja ei antaisi tunteiden sekoittaa ajatuksiaan.
Skakdi-johtaja Gaggulabio istui kauempana pöydästä pienellä tuolilla ja tarkkaili pöydän päällä olevia karttoja ja papereita. Gaggulabio ei perustanut paljoakaan kartoista ja sotasuunnitelmista. Istuminen tunkkaisessa komentohuoneessa ja karttojen tutkailu ei ollut voittanut sisällissotaa hänelle. Sodat voitettiin tappamalla viholliset mahdollisimman perusteellisesti.

Tämä näkemysero ei lämmittänyt Kenraalin ja Gaggulabion jo valmiiksi huonoja välejä erityisen paljoa. Toisaalta taas kaikki, mitä Kenraali 001:n ja Gaggulabion välisestä suhteesta tarvitsi tietää oli se, kenellä valuutta oli, kenelle se annettiin ja kuka hakattiin kuoliaaksi.
Uudella haarniskalla varustettu Metorakk seisoi johtajansa vieressä lojaalina. Suunnittelupöydän vastakkaisella puolella seisoi Makuta Abzumo ja jossain tämän takana varjoissa sijaitsi kaikella todennäköisyydellä Allianssin "yhteinen hyväntekijä". Kaikki olivat hiljaa.

"En tiedä teistä, mutta tämä tappioiden putki alkaa vähitellen kyllästyttää minua", Gaggulabio sanoi kärkkäästi. "Antakaa vain minun ja poikieni näyttää pahimpamme."

Kenraali kääntyi viileän näköisenä kohti Gaggulabiota. Hänen kasvonsa olivat tyynet, mutta torakan äänen aggressiivisuus paistoi läpi.
"En maksa sinulle puhumisesta. Sinä ja joukkosi voitte aivan vapaasti yrittää tunkeutua yksin tuon linnoituksen teräksisten seinämien läpi, jos se on noin helppoa."

"Ssssotaisalla kivipäällä on kuitenkin pointti", Abzumo sanoi. "Terästorakkanne on mennyttä. Klaani on täyssssin tietoinen tilanteesssta. The Shadowed Onen sssssaaastaiset kriminaalit odottavat nurkan takana. Kaiken huipukssssi Zyxax on poisssa ja jäljellä on vain hajanainen joukko Zyglakeja."

"Jos saan muistuttaa, niin Zyxax nimitti ennen lähtöään varajohtajan tälle operaatiolle", Metorakk sanoi varovaisesti johtajansa vierestä. "En kyllä edes muista nimeä. Joku nyhverö. En usko kestävän puolta viikkoa."

Kenraali nojasi pöytään. Hän tuijotti tarkasti siihen, mutta ei keskittynyt näkemäänsä. 001 oli ollut paljon vaikeammissakin tilanteissa ja tuhonnut paljon isompiakin vastustajia, mutta jokin tässä tilanteessa veti hänen tajuntansa lukkoon.
"Avde", Kenraali sanoi korottaen ääntään. "En kuule sinun ehdottavan mitään."

Oli hetken hiljaista. Joku olisi voinut luulla, että Avde ei ollut huoneessa, mutta Kenraali, Abzumo ja Skakdit haistoivat toisin. Avde oli kuitenkin hiljaa pitkän hetken, ennen kuin vastasi.

"Voi voi", Avden pilkkaava ääni sanoi. "Siirsitte mustan tornin liian aikaisin. Se on hyödyllinen yksikkö. Nyt valkoinen lähetti söi sen. Huono siirto. Ja nyt oma lähettimme on poissa laudalta."

Gaggulabio nousi seisomaan. Hänen ilmeensä oli poikkeuksellisen vihainen.
"Lopeta tuo lautapelisaasta ja sano vaihteeksi jotain hyödyllistä!"

Abzumo kääntyi kohti Gaggulabiota.
"Kivipää. Vaikene."
"Mutta..."
"Vaikene."

Gaggulabio päätti istua varovaisesti. Abzumo kääntyi takaisin pimeyteen päin.
"Niin? Olit sssssanomasssa?"
"Syödessään tornin lähetti otti perin suuren ja rohkean askeleen alueellemme", Avde sanoi. "Seuraava siirto? Syödään lähetti."
Sen jälkeen Avde ei sanonut mitään. Abzumo kääntyi kohti Kenraalia. He tuijottivat toisiaan sanattomasti. Metorakk hieroi leukaansa ymmärtäväisen näköisenä. Gaggulabio oli lievästi hämmentynyt, mutta kiinnostunut.

Kenraali katsoi Abzumoa silmiin. Sen jälkeen hän nyökkäsi ja otti kommunikaattorin vyötäröltään.

"Agentit 019 ja 020", Kenraali sanoi. "Komentohuoneeseen kohde 175:n kanssa."

Kesti hetken, että komentohuoneen järeä ovi aukesi. Kaksi yönmustaa Nazorakia käveli sisään. Niiden ihon ja panssarin väri sulautui varjoihin täydellisesti eikä edes kiiltänyt silloin kun nämä tulivat todella lähelle huoneen valonlähdettä. Torakoiden haarniskat oli myös suunniteltu niin, että mikään ei hidastaisi niiden liikkeitä tai aiheuttaisi enemmän ääntä kuin olisi sopivaa. Kaiken kaikkiaan torakat olivat niin virtaviivaisia, että niitä tuskin huomaisi edes kaikuluotaimella.
Torakoiden silmien päällä oli tumma lasinen visiiri, joka suojasi ja piilotti niiden silmät. Ainoat asiat, jotka torakoiden ruumiissa eivät olleet yönmustaa olivat niille kirurgisesti rakennetut mekaaniset kädet, joiden tummansininen sävy erottui hieman paremmin pimeydestä. Käsien mekaanisuus oletettavasti mahdollistaisi nopeammat refleksit ja vaikeuttaisi torakan tunnistamista.

Sinisissä käsissään torakat raahasivat Matoranin kokoista hahmoa, jonka värit erotti pimeydessäkin vaaleanpunaiseksi ja ruskeaksi. Hahmo oli tajuton, mutta elossa. Sen pään yli oli vedetty musta säkki.

Agentit heittivät tajuttoman Matoranin lattialle Abzumon eteen. Makuta tuijotti Matorania hetken pohdiskelevan näköisenä ennen kuin väänsi irvokkaat kasvonsa pirulliseen hymyyn. Lähetin syömiseksi oli ehkä uhrattava sotilas, mutta se olisi sen arvoista.

Glatoriankingin putoamispaikka

Glatorianking katsoi pientä mustaa aukkoa maassa ja kaiveli sieltä jotain löytämättä mitään, hetken Mietiskeltyään, hän Käveli läpi kylän, ranna ja päätyi rantaan...

"Niin minun pitää siis ansaita rohkeuteni, en kyllä keksi parempaa tapaa kuin tämä". Glatorianking nosti ankkurin otti miekan esiin ja lähti kohti merta.

Verstaan eteishuone kiilsi puhtauttaan. Moppiin nojaavat Dox ja Ignika olivat hyvin väsyneen näköisiä urakan jäljiltä. Taustalla aina-niin-rasittava Valvoja höpisi itsekseen jotakin leivänpaahtimien alkeellisuudesta.

Keltainen loisteputki alkoi välkkyä, kuten ne aina alkavat tehdä riittävän kauan palveltuaan. Tämä kuitenkin johtui jostain muusta. Kaikki kattovalot alkoivat räpsyä. Valvoja vaikeni. Seinät alkoivat täristä.

Kepen kammion ovi levähti auki hullun tiedemiesnaurun säestämänä. Itseensä tyytyväisen näköinen Kepe ilmestyi huoneeseen kuvaputkinäytön kokoista ja näköistä esinettä kantaen. Hän avasi ulko-oven ja painui käytävään juoksuaskelin sen enempiä selittämättä.

Dox ja Ignika katsoivat toisiinsa kummastuneina.

Kepe hyppäsi hissiin ja singautti itsensä ja laatikkonsa linnakkeen katolle. Hän astui raikkaaseen ulkoilmaan. Pohjoisessa Mt. Ämkoo kohosi saaren ylle. Tummia pilviä alkoi kertyä taivaalle. Tuuli puhalsi kylmästi.

Hän käveli katon reunalla olleelle antennille. Antenni keräsi tietoa koko saaresta monenmoisten sensorien avulla. Se myös välitti klaanilaisille monia tv-kanavia.
Hän veti laatikon kyljestä pari johtoa ja liitti ne hauenleuoilla antenniin. Kukaan ei ollut varsinaisesti antanut tälle lupaa, mutta mitä haittaa siitä olisi? Hän napsautti laatikkoon virran ja tunsi energian hulmahtavan antenniin. Se sinkosi taivaalle säteen, joka levisi joka suuntaan luoden sateenvarjon linnakkeen ylle. Säteet jatkoivat matkaansa maahan, johon osuessaan ne muodostivat suojakentän Klaanin ympärille.

Kaikkea sitä parilla toisiinsa johdotetulla Haulla ja muutamalla virtapiirillä saakin aikaan, Kepe totesi väkerrelmäänsä ihaillen.

Hän napsautti laitteen pois päältä odottamaan tositoimia.

Klaanilinnake, käytävä

Snowman kirmasi itselleen suorastaan tuulispäämaistä vauhtia kohti Klaanilinnakkeen länsiosia. Aikataulutus ei ollut mennyt ihan odotetulla tavalla: Huoneeseen, tavarat vamiiksi, pihalle auttamaan evakuointihommissa, kirjeen kirjoittaminen ja sitten lentohangaariin. Mutta ei. Ympäri saarta saapuneet matoranit olivat osoittautuneet melko hankaliksi hallittavaksi, vaikka osaisikin rakentaa itsestään jos minkämoista aitaa ja porttia. Kun väenpaljous oli lopulta työn ja tuskan jälkeen muuttunut siisteiksi jonoiksi, oli Snowman kiireesti kirmannut huoneeseensa. Hän oli asettautunut pienen kirjoituspöytänsä ääreen, ja kaivanut esiin paperia ja kynän. Hän oli raapustanut pikaisen kertomuksen unestaan, toivoen siitä olevan apua. Kirjoittaminen oli ollut lumiukolle melko vaikea homma.

Oli ollut hankalaa kirjoittaa aiheesta neutraalisti, hän oli oikeasti miettinyt Avden tarjousta. Jos kaikki olisi oikeasti loppunut siihen? Taisteluilta oltaisiin vältytty, ja... Mutta, ei sekään voinut olla oikein. Lumiukon moraalista tasapainoilua oli helpottanut se tieto, ettei hän edes olisi sinä yönä Klaanissa. Mutta asioista kertomatta jättäminen oli hänen henkilökohtaisten kokemustensa pohjalta hyvin vaarallista, joten hän oli tehnyt päätöksensä ilmoittaa Klaanin johtajille.

Sitten Snowman oli napannut kirjeen, todistusaineistosta käyvän unikaasupaketin ja varustelaukkunsa. Hän oli juossut respan tiskille, ja käskenyt antamaan kirjeen ja paketin Tawalle, heti paikalla. (Myönnettäköön, että käskyjen antaminen ei ollut Snowmanin vahvoja puolia.) Siitä hän oli suunnannut kulkunsa kohti lentohangaaria, ja nyt hän hölkyttikin hengästyksissään halki Klaanin sinimattoisten käytäväin.

Snowman katsahti ikkunoista ulos. Hän huomasi tuulen nousevan, ja pilvirintaman lähestyvän Mt. Ämkoon takaa. Tuskin tuosta mitään myrskyä syntyy, Snowman ajatteli. Ehkä hieman sadetta, mutta emme me Klaanilaiset ole sokerista tehtyjä.
Entäpä lumesta?
"Woah!" Snowman huudahti "Kuka siellä, paljasta its-... Ai, hei Visokki."
Katosta laskeutui lumiukolle hyvin tuttu, hämähäkin kaltainen hahmo.
Sain viestisi. Tawa ei ollut paikalla, otin asiakseni avata paketin.
"Okei, sopii hyvin, ja... Kuinka edes ehdit tänne? Olen juossut pää kolmantena jalkana Klaanin halki, ja sinä vain kirit minut tuosta vain?"
Neljä jalkaa on enemmän kuin kaksi.
"...kiitos tästä."
Ole hyvä. Mutta aiheeseen. Tarkoitat joka sanaa, jonka kirjeessäsi kirjoitit?
"Totta kai."
Siinä tapauksessa tämä saattaa olla hyvinkin vakavaa, ja asialle on tehtävä jotain. Tarvitsen johtolankoja.
Snowmanin silmissä tuntui pimenevän. Hän oli kuulevinaan outoa, etäistä melodiaa, ja kaikki tuntui jotenkin aineettomalta. Seinien sävy muuttui hämmentävän turkoosiksi. Ja yllättäen kaikki olikin taas normaalia.
Kiitos, käyn esittelemässä nämä muistot Tawalle ja Guardianille.
Niine hyvineen Visokki kipitti vikkelästi pois lumiukon näkyvistä.
"Olen aina pitänyt Visokista" Snowman pohti ääneen "mutta nuo mielivoimat ovat jotain hyvin pelottavaa."

Snowman jatkoi juoksuaan kohti hangaaria. Hän ei tahtonut myöhästyä yhtään enempää.

Torakoiden luolasto, kidutuskammio

Helmeka heräsi. Hän ei voinut hyvin. Hän ei tiennyt, missä oli. Hänen päätään särki. Särki. Hän yritti avata silmänsä, mutta luomet tuntuivat hyvin raskailta. Hän sai avattua silmänsä tuskallisten ponnistelujen jälkeen. Maailma näytti sumealta. Hetken katseltuaan hän alkoi jo nähdä jotain. Hän oli pimeässä huoneessa. Joka puolella oli erilaisia tuskallisen näköisiä välineitä, joihin hän ei halunnut katsoakaan. Hänet oli kahlittu – piinapenkkiin. Se oli puinen, ja hänen raajansa olivat kiinni ketjuilla. Ketjut johtivat isoihin rattaisiin. Hän käänsi kauhuissaan katseensa pois.

Sitten yhtäkkiä kitisevä ääni kuului huoneen toisesta päästä. Ovi avautui. Hän pystyi juuri ja juuri näkemään sen. Sisään astui Makuta julma ilme kasvoillaan. Hän hymyili karmeasti Helmekalle, joka ei enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan kirkui. Makutan hymy leveni.
”Päivää. Olen Makuta Abzumo. Ja sssssinä olet…?”
”Aaaaa…”
”So, so. Eipäs kiljuta aikuisten kuullen. Se on… epäkohteliasssta.”
Abzumo sinkosi sormestaan pienen salaman, joka sähköisti Matoranin naamiota.
”Meillä on tänään varmasssssti haussskaa.”
”Eii… ei… eiii…”

Seuraavaksi Abzumo teki jotain hyvin inhottavaa: hän irrotti Matoranin ketjuista, ja heitti hänet isoon pataan. Pata oli niin suuri, että Toa olisi mahtunut siihen. Makuta napsautti sormiaan, ja jostain kaadettiin vettä pataan. Padan alle sytytettiin tuli. Pian vesi alkoi kiehua. Matoran taas alkoi kiljua. Aluksi se oli pelkkää voihketta, mutta kivun lisääntyessä huuto alkoi voimistua. Abzumo oli istahtanut suureen nojatuoliin katsomaan ”näytöstä”. Hän nautti suuresti saadessaan katsella typerän pikku olennon kärsivän. Matoranit eivät palvoneet Makutoja vaan ”Suurta Henkeä”. Se ei ollut oikein reilua. Kaikki Makutat halusivat hallita Matoraneja, mutta Abzumolla oli myös hieman erilaisia tavoitteita kuin muulla Veljeskunnalla. Siksi hän edusti aina itseään.

Matoran rukoili heitä lopettamaan. Abzumo vain lisäsi lämpötilaa. Pian pikku Helmeka menetti tajunsa.
”Vähentäkää lämpöä ja herättäkää tuo. Haluan kuulustella.”
Pian Helmeka oli palannut ikävään todellisuuteen.
”No niin, ystäväiseni”, Makuta huokaisi. ”Kerrohan minulle nimesi.”
”E-en…” Makuta läimäisi Matorania kasvoille. Lujaa.
”Harkitsehan uudestaan vastaustasi.”
”Olen… Urnip.”
Makuta läiskäisi uudestaan, voimakkaammin. Matoran parahti.
”Älä valehtele minulle!” Abzumo huusi. ”Olet erittäin tylsä Matoran, Helmeka. Etkö tiedä omaa parastasi?” Matoran vapisi ja kiemurteli tuskissaan. Vesi alkoi taas polttaa.”
Näin ollen Matoran alkoi taas vaikertaa. Pian hän karjui veden ollessa jo lähes tappavaa.
”Ottakaa hänet pois, haluan kokeilla muitakin lelujani.”

Seuraavaksi Matoran pääsi kokeilemaan laitetta nimeltä rautaneitsyt (iron maiden). Se oli oikein mukava ruumisarkun kaltainen vempele, jonka sekä pohjassa että kannessa oli piikkejä. Matoran laitettiin sisään. Kansi sullottiin kiinni. Kaamea parku kuului sisältä vaimeahkosti. Abzumo hymyili maireasti. Hän laittoi päänsä aivan arkun viereen ja kuunteli.
”Anteeksi, en kuullut aivan kunnolla”, Makuta sanoi lepertelevästi ja avasi kannen. Piikit olivat vääntyneet mikä mihinkin suuntaan, suurin osa oli lävistänyt Helmekaa.
”Miksi… teet tämän…?” hän itki. Makuta nauroi sadistisesti ja kumartui aivan Matoranin naaman lähelle. ”Koska pystyn.”
Matoran katsoi apeasti kiduttajaansa.
”Ei hätää, pikkuinen. Sinä et tule kuolemaan täällä. Et ainakaan tänään.”
”Etkö… halua… tietoja?”
”Sinulla ei ole.”
”Onhan.”
”Mutta et halua kertoa.”
”Miksi…”
Minä tiedän.
Matoran alkoi taas nyyhkyttää. Kipu oli valtava.
”Seuraavan vehkeen vuoro!” Makuta julisti.

Pian Matoran roikkui katossa jaloistaan. Ketjut kiristivät, ja jo se aiheutti tuskaa. Mutta kun Helmeka kuuli, mitä hänelle seuraavaksi aiottiin tehdä, hän menetti itsehillintänsä ja sekosi. Hän nauroi ja itki yhtä aikaa, kunnes hänen päätään käristettiin kuumalla raudalla. Se ei ollut vielä kidutusmenetelmä, jonka Abzumo oli hänelle seuraavaksi valinnut; Helmeka sahattaisiin kahtia. Makuta alkoi nauraa sekopäisesti, mutta kun oli tukehtua, lopetti ja oli sen jälkeen varovaisempi. Kaksi torakkaa – sinikätiset, mustat ja salaperäiset – olivat pitelemässä sahaa. Se oli hyvin tylsä saha. Ja ruosteinen. He alkoivat sahata Matorania haarusvälistä. Matoran kirkui minkä kerkesi, mutta inhottavat hyönteiset jatkoivat toimiaan. Abzumo katseli valtaistuimeltaan ja hihitteli. Matoran menetti tajunsa melko pian, mutta hänet herätettiin uudestaan.

Kun melko syvä haava oli aiheutunut olentoparalle, hänet kiinnitettiin uudestaan piinapenkkiin. Hän tosin oli jälleen pyörtynyt tässä vaiheessa.
”No niin, Helmeka rakas. Missä Guardian oli, kun hän oli niin pitkään poissa Klaanista?”
”Hän… hän etsi… jotain. Se oli… Nimda.”
”Kuten arvelinkin. Hienoa, mehän edistymme. Ei tämä enää kauan satu.” Abzumo kiristi ketjuja, Matoran vinkaisi.
”Mistä Ämkoona tunnettu entinen admin saapui?”
Helmeka jaksoi niinkin huonossa tilassaan panna merkille, että Abzumon suhiseva s oli melkein kokonaan kaikonnut.
”Hän… en tiedä.”
”Etkö?” Ketjut kiristyivät. Matoran kiljui jälleen.
”Alat kuulostaa jo tylsältä. Et kai halua, että katselen kuolemaa?”
”Eii… en tiedä. Oikeasti!”
”Hyvä on. Uskon sinua, mutta taidan vielä hieman kiristääää.”
”Eiiiiaaaaaaargh!”
Makuta nauroi taas.
”Viimeinen kysymys – tältä erää: Mitä Klaani suunnittelee? Kuinka paljon he meistä tietävät?”
”He… tietävät, että olette olemassa, ja että teillä on armeija. He…” puhe keskeytyi tuskalliseen korinaan. ”… he aikovat… puolustautua… jotenkin.”
”Miten?”
”En… tiedä.”
”Hyvä on.” Makuta lisäsi reilusti kireyttä, mutta päästi yhtäkkiä ketjut irti.
”Nyt seuraa jotain jännää!” hän hihkaisi. ”Minä ruoskin sinua hieman tällaisella sähköjutulla.”
Matoran menetti nyt tajunsa pelkästä ajatuksesta, joka sisälsi lisää kipua. Makutan hymy hyytyi.
”Pah, eiväthän ne enää kestä edes perusjuttuja. Viekää tuo pois, en enää tahdo leikkiä sen kanssa.” Torakat veivät Helmekan sanomatta sanaakaan.
Voi maailman menoa, Makuta ajatteli.

Bio-Klaani

Makuta Nui oli nyt uudessa ruumiissa ja ruumiin voimissaan. Nyt olisi aika kutsua iskuryhmä kokoukseen. Tehtävä olisi mahdollisesti lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi. Torakoiden aika saattaisi olla lopussa.

Klaania ympäröivä meri

Glatorainking päätti seilata pitkin rannikkoa klaanin ympäri ja samalla hiukan vakoilla mahdollisia suunitelmia, hän käänsi veneen sopivan välimatkan päästä kohti rannikkoa, ja asettui epämääräiselle kivirannalle jossa yllätyksekseen huomasi muutakin kuin kuolleita kaloja, kaksi torakkaa... syömässä kuolleita kaloja... Ja ne juttelivat hyvin äänekkäästi.
"Tiedätkös ihan kuin täällä olisi jotakin", toinen torakka sanoi.
"Ai kuolleen kalan lisäksi?", toinen kysäisi.
"Ei vaan jotakin... isompaa".
"Toa?"
"Niin... toa...".

Sitten molemmat käännähtivät ympäri ja näkivät toan.
"Toa..."
Näytti siltä, että nämä torakat olivat erittäin hidasälyisiä.
"Toa?"
"Niin, toa katso nyt!"
"Niin... toa jolla on miekka jolla voi kukistaa teidät...", Glatorianking lausahti arvoituksellisesti.
"Ai sellainen... toa"
Molemmat katsoivat toisiaan hetken aikaa ja ottivat repustaan jonkin sortin laatikon jossa oli tusina erilaisia aseita heitto ja ampuma aseita.
"No niin... toa, nyt me... ammumme... sinut".
"Illasta tulisi lyhyt... lyhyt ja tylsä...", hän ajatteli.
Hetken kuluttua, torakt pysivätGlatoriankingiltä apua laittaakseen tykin kiinni jalustaan, sillä eivät sitä itse siihen saaneet.
"Kiitos toa, nyt me voi ampua... sinut".
"Eipäs hätäillä!", Galtorianking otti miekkansa ja nyrrkirautansa ja heitti ne niin, että ne kiilautuivat yhteen Nazorakien kauloihin.
"Sinä vielä maksat tästä... toa...", toinen Torakoista sanoi edes jotenkin juhlallisesti.
Glatorianking istahti rauhallisena kivelle ja päätti kuulustella näitä kahta pölkkypäätä,"Kertokaaps jotakin tärkeää sodasta klaania kohtaan..."
"Joku... Makuta vei sellaisen, tiedäthän pienemmän kuin... toa... Johonkin tuonne luolastoon kidutettvaski, mutta älä enää yritä hän on jo... kuollut..."
"Jaahas vain niin."
Sitten pusikosta kuuli ääniä ja kiven takaa ilmestyi muutama Nazorak lisää
"Kas lisää kidutettavaa... Viekää se kidutus kammioon".
Nämä torakat olivat siis jotenkin järjissään.
"Ja vapauttakaa nuo kasksi idioottia minä taka varikoin aseet."
Sitten Glatorianking johdatettiin synkkään luolastoon.

[spoil]Abzumo, Juuhuu... sait lisää kidutettavaa![/spoil]

Valtava lentokonehalli, Klaanin linnake

Ämkoo katsahti lukemansa lehden ylitse kuullessaan juoksevia askeleita. Valkoinen, suurehko hahmo hölkötteli hallin oven suunnalta kohti Ämkoota ja lentokonetta.
"Kas vain, Snowman, saavuitpa sittenkin."
Vastaukseksi Ämkoo sai väsynyttä huohotusta. Ainakin lumiukko oli tullut niin kovaa, kuin oli päässyt.

Tasattuaan hengitystään hetken Snowman näytti varustelaukkuaan, ja alkoi puhua: "Et ollut turhan tarkka tehtävän yksityiskohdista, joten otin mukaani vähän kaikkea. Ok?"
"Aivan vapaasti. Koneessa on aivan hyvin tilaa jos minkä moisille tamineille." Ämkoo vastasi, ja kapusi lentokoneen ohjaamoon.

Snowman kierteli alusta, katsellen sitä hieman huolissaan.
"Tuollako taitamme matkan?"
"Tuolla."
"En mitenkään haluaisi kyseenalaistaa mekaanikkojemme taitoja, ihan pätevältä tuo vaikuttaa..."
"Niin...?"
"En oikein pidä lentämisestä."
"..."
"Siis ei minulla perjaatteessa ole mitään sitä vastaan, mutta tuo näyttää niin... Vauhdikkaalta. Semmoinen rento ilmalaiva olisi enemmän makuuni."
"Koska meillä tunnetusti on aikaa matkustaa ilmalaivalla paikasta toiseen tärkeällä tehtävällä."
"Öh, niin toivoin."
"Optimistisuutesi on ihailtavaa."

Ma Wet, vanhat tunnelit.

Vesipisarat kaikuivat osuessaan Ma Wetin maa lattiaan.

Bio Klaanin saaren pinnan alla oleva tunneliverkosto Ma Wet on tunnettu monien klaanilaisten keskuudessa hämmästyttäväksi toteutukseksi, jossa voi helposti eksyä ja jopa kuolla ellei ole tottunut maan alla elämiseen. Ma Wetin laajuutensa vuoksi ei ole yllättävää, että monet tunneleista käytetään yhä ja yhä vähemmän, joko epäkäytännöllisyyden tai maaperän heikkenemisen vuoksi, kunnes ne kokonaan suljetaan ja niiden tilalle kaivetaan. Mitään Fikou-hämähäkkejä suurempia olentoja ei liiku näissä suljetuissa luolissa.

Ja silti jokin uskaltaa liikkua siellä.

Kolme Toaa korkeampaa konemaista olentoa liikuvat vanhojen ja pitkien tunnelien nopeasti läpi ja kääntyvät hyytävän sulavasti jokaisessa nurkkauksessa. Niiden punaisia valonläikkiä muistuttavat mekaaniset silmät valaisevat sen ympäröivää pimeitä seiniä. Valokivet oli poistettu niistä jo vuosia sitten, mutta se ei estänyt niitä näkemästä. Niiden muotoa on erittäin vaikea hahmottaa luolaston synkkyydessä, mutta se on selvää etteivät nämä ole mikään mitä on tavattu ennen.
Niiden alapuolla ei ollut jalkoja. Ne leijuivat matalasti tunnelin läpi. Kaikuvien vesipisaroiden äänet peittivät matalan huminan mikä syntyi näiden liitäessään tunnelin läpi.

"Hyökkääjä 02, tilanneraportti", ääni kuului niiden kommuunikaatiojärjestelmästä, jonka vain ne kykenivät kuulemaan. Ääni oli hyvin hienostunut ja sulava, mutta samalla hyvin omahyväinen ja uhkaava.

Kuiva ja raskas hengitys alkoi kuulua yhdestä olennoista.
"5 kiota sovittuun sijaintiin", se vastasi.
Olentojen ääni oli hyytävä yhdistys lihaa ja metallia, kuin ruostuneen rautasahan terä nahkan päällä.

"Hienoa. Jatkakaa matkaa, Sheelika on jo saapunut saarelle ja hän odottaakin jo teitä. Siellä odotatte seuraavaan käskyyn saakka. Tuhotkaa jokainen joka näkee teidät", ääni vastasi takaisin. Yhteys katkesi ja olennot jatkoivat matkaa.


Tunnelien toisessa päässä käveli nuori Ortonilainen tunnelinkaivaaja. Sen panssariin upotetut valokivet valaisivat vanhan tunnelin seiniä, mikä sai hänet näyttämään kaukaa katsottuna pieneltä kimaltavalta pisteeltä. Nuori Ortonilainen oli, kuten monet muut nuoret Ortonit yleensä, eksynyt reitiltään ja tietämättään kävellyt vanhoihin tunneleihin.
"Voi ei. Voi ei, voi ei. Pitikin juuri kävellä tänne. Hitto, miksen koskaan opi?", nuori Ortonilainen toisti hiljasti itselleen. Hänen äänensä kaikui osittain luolan läpi. Hän marssi pitkin epätasaista maata ja katseli ympäriinsä yrittäen löytää mahdollisen reitin pois.
"Juuri tänään, juuri uuden "Huudon Vaeltaja"-kirjan julkaisupäivänä", nuori Ortonilainen ajatteli. Muutamien askelien jälkeen hän päätti alkaa miettimään positiivisia asioita helpotakseen oloaansa; kukkien haistelua, auringonlaskuja, hyvin valmistetun luonaan nauttimista, kuinka hän voisi tavata yhtäkkiä suuren mutta hyvin aran Muakan jolta puuttuu vakavasti itseluottamusta, jota hän voisi päihitää ja viedä kylään voittamaan mielitiettynsä sydämen. Nuori Ortonilainen alkoi hymyillä ajatuksesta ja tanssahteli hieman. Silloin hän huomasi punaisia valonläikkiä lähestymässä itseään päin.
"Hei! Kuka siellä!?", Nuori Ortonilainen huusi.
Ei vastausta.
Nuori Ortonilainen, laittoi luolalasinsa päälle nähdäkseen paremmin. Hän ei koskaan nähnyt mitään tuon kaltaista otusta ennen.
"Minä varoitan teitä!", Nuori Ortonilainen huusi lähestyviä olentoja päin. Punaiset valonläiskät alkoivat suurentua ja hän alkoi yhä ja yhä nähdä paremmin olentojen yksityiskohtia. Niiden muoto on lievästi pystysuoraisen kiilan ja kartion muotoisia. Otuksien sivuista erottui olkapäät ja neljä, pitkää raajaa.
Nuori Ortonilainen alkoi hätääntyä. Hän alkoi perääntyä taaksepäin ja yritti vastustaa halua juosta ja huutaa kuin pikkutyttö. Hän tavoitteli selässä olevaa keihäsasettaan ja alkoi karjua olentoja päin.
Ei vieläkään vastausta.
Nuori Ortonilainen viimein luovutti yrityksen ja otti aseensa esiin. Hän otti parhaimman ammattilaiselta soturilta näyttävän asennon. Olennot lähestyivät yhä ja yhä nopeammia ja nuori Ortonilainen näki heidän teknologista ruhoa paremmin kuin koskaan.
Ennen kuin Nuori Ortonilainen olisi huomannut, metallinen koura osui ja peitti hänen kasvonsa. Olennot pitivät kasvoista tiukasti kiinni. Nuori Ortonilainen ei pystynyt huutamaan apua.

Tappavan punainen valo syttyi tunnelin keskellä.
Jokainen mahdollinen ääni peittyi vesipisaroiden kaikuun. Nuoren Ordonilaisen ruumis makasi elottomana karhean kivilattian keskellä. Hänen panssariin upotetut valonkivet oli revitty pois, jättäen jälkeen vain loputtomaan pimeyteen peittämä ruumiis.


Bio Klaanin linnoitus, Vuatan puutarha.

"Ai niin, uusi "Huudon Vaeltaja"-kirja on tullut. Parasta käydä hankkimaan se", Valon Toa Domek julisti itselleen. Hän käveli pienen Kuon-kukkaniityn viereisellä kivipolulla, kuunnellen samalla pienen puron vesipisaroiden ääniä.
"Joskus on parasta kadota hetkeksi poissa maailmasta", Domek julisti toisen kerran itselleen.

Bio-Klaani, kokoushuone 2

”Kutsuin teidät tänne nyt samasta syystä, kuin alun perinkin laitoin Matoron teidät kasaan kokoamaan. Minulla on tehtävä, ja tarvitsen tiimin.”
Koko porukka oli kasassa, lukuun ottamatta Glatoriankingiä, joka vaikutti kadonneen: Matoro, Keetongu, Summerganon ja MahriKing istuivat tuoleissa kuuntelemassa Makutan selostusta.

”Vaikka Gekko on kadonnut kuin Sonicle chatin uumeniin, meidän pitää toteuttaa operaatio pian. Minulla alkaa olla jo kiire tämän kanssa.”
”Mikä tarkalleen ottaen on tehtävä, jos saan kysyä?” Summerganon uteli. Makuta hymyili.
”Me varmistamme, että torakoita ei enää ikinä synny.” Muut huudahtivat hämmästyneenä.
”Miten se olisi mahdollista?” Make kysyi.
”Me tunkeudumme torakoiden luolastoon ja etsimme torakoiden lähteen. Sitten me tuhoamme sen”, Makuta vastasi.
”Miten torakoita syntyy?” Keetongu tivasi. Makuta naksautti kieltään.
”Niin… tuota. Noh. Me menemme paikkaan, jossa niitä syntyy, ja tuhoamme kaiken.”
”Vältteletkö vastausta?” Matoro ihmetteli.
”Ööh. En?”
”Sinä välttelet. Mitä et kerro meille?”
”Minä tuota…” Makuta Nui mietti hetken. ”Ette uskoisi, vaikka kertoisinkin. Ja jos kertoisin, ette lähtisi mukaani.” Hän naurahti ontosti. Muut katsoivat toisiaan hämmentyneinä.

”Varusteita”, Makuta jatkoi, ”tulee ottaa mukaan. Asia selvä?”
”Harvinaisen”, Suga sanoi. ”Mutta. Ööh. Millaisia varusteita tarvitsemme?”
”Tarvitsemme tietysti aseita, mahdolliset kommunikaattorit tietysti, tehokkaan pommin, jolla voimme tuhota paikat. Sitten kaikenlaista sälää, jota keksitte ottaa mukaan maan alle. Minä en keksi enempää.” Hän hymyili epämääräisesti. Muut päättivät ottaa mukaan kaiken, mitä vaaralliselle tunneliseikkailulle Nazorakien luolastossa voisi ottaa.

”Minä hankin kommunikaattorit, järjestätte itse omat tavaranne.”
”Selvä”, muut vastasivat yhteen ääneen.
”Me kohtaamme tässä huoneessa kolmen tunnin kuluttua, ja silloin jokaisella on varusteensa mukanaan”, Manu sanoi, ja avattuaan huoneen oven poistui sen kautta ensimmäisenä. Muut lähtivät kaikki omille teilleen hankkimaan varusteita.

Klaanisaaren alla olevat kaivokset

Muutama Nazorak raahasi Glatoriankingiä kaivoksiin. Häntä oli pahoinpidelty reilusti. Hän katseli ympärilleen löytääkseen pakotien. Sellaista ei ollut. Joka puolella työskenteli Matoraneja, muutamia Toia, joitain Zyglakeja sekä monia Nazorakeja. Ilmeisesti ne joutuivat sinne oltuaan huonoja sotilaita.

Gekko heitettiin kiven päälle kallioseinän viereen. Hänet kahlittiin kallioon prototeräsketjulla. Torakka potkaisi häntä päähän ja nauroi.
”Ilkeä Makuta tulee pian, ja sitten sinua kidutetaan”, torakka hihitti. Toinen potkaisi myös Glatoriankingiä ja sanoi:
”Silloin olet pulassa. Hän saa kaiken, minkä haluaa. Usko.” Glatorianking katseli apean, kun hänen vangitsijansa lähtivät. Hän tosin havahtui päälleen putoavaan hakkuun, jonka työnjohtaja, lihava, vihreähkö torakka, heitti.

Matoron asunto, Klaani

Matoro astui huoneeseensa ja lähti kohti asekaappiaan. Avattuaan kaapin, hän huomasi hämmästyksekseen, että hänen miekkansa olivat ilmestyneet sinne. Hän käännähti äkisti ympäri ja näki Killjoyn nojailevan seinään nurkassa.

"Torakoiden pesään astuminen on itsemurhaa. Vaikka miltei kaikki sotilaat ovat jo jättäneet pesän, on siellä edelleen tuhansia työläisiä. Teitä tarvittaisiin Klaanissa."

Matoro otti teränsä ja alkoi tarkastamaan niiden kuntoa.

"Salakuuntelija... mutta jos onnistumme, sota saattaisi päättyä, ennen kuin se kunnolla alkaakaan.."

"Ei pääty, vaikka lähde tuhoutuisi, en usko, että nazorakien operaatio päättyy siihen. Armeija tulee, oli lähdettä tai ei."

"Hyvin mahdollista, mutta ainakin se laskisi niiden taistelumielialaa ja jos voitamme sodan, ei nazorakeista enää ikinä ole meille vaaraa", Matoro jatkoi ja laski tarkastetut teränsä sänkynsä päälle.

"Olet ehkä oikeassa... mutta pahoin pelkään, että pesässä saattaa olla jotain pahempaa mitä uskotte."

Matoro kohotti katseensa. "Tiedätkö jotain, mitä me emme?"

"En tiedä mitään, arvailen vain... mutta huhut kertovat, että pesässä saattaisi olla jotain, mikä ei ole koskaan ennen nähnyt päivänvaloa."

"Mitä tarkoitat?"

"En tarkoita mitään. Ota huomioon, että kaikki pesää koskevat jutut ovat vain puhtaasti huhuja."

Matoro istuutui ja kiinnitti katseensa nyt asekaappiinsa: "Mikset muuten tulisi muk..."

Killjoy oli kadonnut.

"Vihaan kun hän tekee tuota!"

Matoro asteli kaapilleen mietteliäänä ja alkoi selaamaan valikoimaansa. Yllättäen, hän löysi pienen lapun liimattuna yhteen kilvistään:

"Maksa televisio."

Matoron huone, Bio-Klaani

Television maksaminen on nyt toissijainen asia. Matoro tutkii isoa arkkuaan.
Hän tietää, että matka on vaarallinen. Mutta hei, hän on aina selvinnyt. Miksi tämä olisi poikkeus?
Hän on selviytynyt lukemattomista surmanloukuista, väijytyksitä ja onnettomuuksista. Hän selviää aina.
Toisaalta tällä kertaa on muita mukana. Yksin ei tarvitse odottaa muita. Se vaikeuttaa tehtävää huomattavasti.

Matoro tutkailee varusteitaan. Hänen pitkä päämiekkansa, Energiaterä kiiltelee ikkunasta tulevasta valosta. Jään Toa tekee muutaman liikkeen aseella ja laittaa sen pöydälleen. Hän ottaa sivusta pienen ruuvimeiseelin tapauisen välineen ja kankeaa miekan kahvan tupen auki. Hän sujauttaa sisään jotain, laittaa kahvan normikuntoon ja iskee miekan vyölleen.
Sähkösäilä on hänen lyhyempi vara-ase. Se menee ilman modifointia vyölle.
Matoro tutkailee robottikättään. Iskuhaka, tehokas valo, pieni avattava terä, pullonavaaja (tehtävää ajatellen hyvin tärkeä) ja rannetietokone on yhditetty siihen pienen kontrollipaneelin lisäksi. Toa testaa teleskooppisilmiensä toimivuuden. Lämpökamera, skanneri, kiikari ja hyvin tärkeä yökiikari. Hän lisää teleskooppisilmäpaketin viereen naamionsa kylkeen pienen metallisen osan.

Matoro avaa huoneensa oven ja painuu käytävään. Häntä ei huoleta yhtään tuleva operaatio - sterssi vain pahentaa tilannetta. Klaanilaiset ovat selvinneet, ja selviävät nytkin.

Klaanin lentoalushalli

Matka Manun tiimin kanssa alkaisi pian. Tämä sopi Keetongulle mainiosti, sillä hän ei vieläkään tajunnut, mitä hyötyä oli ollut uhmata kuolemaa laavatunneleissa. Onneksi Manu oli tullut tällä kertaa Klaaniin eikä toisin päin.

Keetongu piti viimeistä neuvonpitoa Klaanin lentoaluksista vastaavien Onu-Matoranien kanssa. Keetongu piti näistä pikku veikoista. Häntä kuitenkin inhotti ajatus lähettää heidät yksin taisteluun, jos hän ei itse kerkisi Klaaniin Suureksi Taisteluksi. Jos sellaista edes tulisi. Ehkä niin kävi vain elokuvissa. Ehkä Klaani vain räjäytettäisiin maan tasalle.

"Kun torakat hyökkäävät, on tärkeää pitää määrätyt ryhmät kasassa. Lohrak-rykmentti hoitaa kevyet ja nopeat alukset, joita on kaksikymmentä kappaletta. Mestari Ornu johtaa Lohrakeja."

Kolmisenkymmentä Onu-Matorania teki kunniaa ja marssi virittelemään höyryaluksiinsa vasta-asennettuja tykkejä. Heitä johti Matoran, jolla oli tummanharmaa Kakama.

"Keskikokoisten alusten sisäisestä operoinnista vastaa Kane-ra-ryhmä. Aluksia on kolmekymmentäkaksi ja vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin sotalaivoja, toivon, että niistä on hyötyä taistelussa. Kane-rojen päämies on Mestari Agnes."

Neljäkymmentä Matorania teki kunniaa ja marssi pois johtajanaan Matoran, jolla oli oranssi Hau.

"Suurten alusten sisäisestä operoinnista vastaa Kraawa-ryhmä. Aluksia on kolme. Toivon itse pääseväni komentamaan aluksia lippulaivamme Tahtorakin kannelta. Mutta jos en pääse, Mestari Tehmut ottaa komennon. Toivon kuitenkin saapuvani."

Loput Matoranit poistuivat tehden kunniaa. Heitä johti vanha matoran, jolla oli violetit olkasuojukset ja samanvärinen jalo Huna.

Keetongu katsoi sotakuntoot kiireessä muokattua laivuetta ja lähti kävelemään kohti asuntoaan, josta hänen piti hakea vähät tärkeät tavaransa ennen lähtöä.