Verstaan eteishuone kiilsi puhtauttaan. Moppiin nojaavat Dox ja Ignika olivat hyvin väsyneen näköisiä urakan jäljiltä. Taustalla aina-niin-rasittava Valvoja höpisi itsekseen jotakin leivänpaahtimien alkeellisuudesta.

Keltainen loisteputki alkoi välkkyä, kuten ne aina alkavat tehdä riittävän kauan palveltuaan. Tämä kuitenkin johtui jostain muusta. Kaikki kattovalot alkoivat räpsyä. Valvoja vaikeni. Seinät alkoivat täristä.

Kepen kammion ovi levähti auki hullun tiedemiesnaurun säestämänä. Itseensä tyytyväisen näköinen Kepe ilmestyi huoneeseen kuvaputkinäytön kokoista ja näköistä esinettä kantaen. Hän avasi ulko-oven ja painui käytävään juoksuaskelin sen enempiä selittämättä.

Dox ja Ignika katsoivat toisiinsa kummastuneina.

Kepe hyppäsi hissiin ja singautti itsensä ja laatikkonsa linnakkeen katolle. Hän astui raikkaaseen ulkoilmaan. Pohjoisessa Mt. Ämkoo kohosi saaren ylle. Tummia pilviä alkoi kertyä taivaalle. Tuuli puhalsi kylmästi.

Hän käveli katon reunalla olleelle antennille. Antenni keräsi tietoa koko saaresta monenmoisten sensorien avulla. Se myös välitti klaanilaisille monia tv-kanavia.
Hän veti laatikon kyljestä pari johtoa ja liitti ne hauenleuoilla antenniin. Kukaan ei ollut varsinaisesti antanut tälle lupaa, mutta mitä haittaa siitä olisi? Hän napsautti laatikkoon virran ja tunsi energian hulmahtavan antenniin. Se sinkosi taivaalle säteen, joka levisi joka suuntaan luoden sateenvarjon linnakkeen ylle. Säteet jatkoivat matkaansa maahan, johon osuessaan ne muodostivat suojakentän Klaanin ympärille.

Kaikkea sitä parilla toisiinsa johdotetulla Haulla ja muutamalla virtapiirillä saakin aikaan, Kepe totesi väkerrelmäänsä ihaillen.

Hän napsautti laitteen pois päältä odottamaan tositoimia.

Klaanilinnake, käytävä

Snowman kirmasi itselleen suorastaan tuulispäämaistä vauhtia kohti Klaanilinnakkeen länsiosia. Aikataulutus ei ollut mennyt ihan odotetulla tavalla: Huoneeseen, tavarat vamiiksi, pihalle auttamaan evakuointihommissa, kirjeen kirjoittaminen ja sitten lentohangaariin. Mutta ei. Ympäri saarta saapuneet matoranit olivat osoittautuneet melko hankaliksi hallittavaksi, vaikka osaisikin rakentaa itsestään jos minkämoista aitaa ja porttia. Kun väenpaljous oli lopulta työn ja tuskan jälkeen muuttunut siisteiksi jonoiksi, oli Snowman kiireesti kirmannut huoneeseensa. Hän oli asettautunut pienen kirjoituspöytänsä ääreen, ja kaivanut esiin paperia ja kynän. Hän oli raapustanut pikaisen kertomuksen unestaan, toivoen siitä olevan apua. Kirjoittaminen oli ollut lumiukolle melko vaikea homma.

Oli ollut hankalaa kirjoittaa aiheesta neutraalisti, hän oli oikeasti miettinyt Avden tarjousta. Jos kaikki olisi oikeasti loppunut siihen? Taisteluilta oltaisiin vältytty, ja... Mutta, ei sekään voinut olla oikein. Lumiukon moraalista tasapainoilua oli helpottanut se tieto, ettei hän edes olisi sinä yönä Klaanissa. Mutta asioista kertomatta jättäminen oli hänen henkilökohtaisten kokemustensa pohjalta hyvin vaarallista, joten hän oli tehnyt päätöksensä ilmoittaa Klaanin johtajille.

Sitten Snowman oli napannut kirjeen, todistusaineistosta käyvän unikaasupaketin ja varustelaukkunsa. Hän oli juossut respan tiskille, ja käskenyt antamaan kirjeen ja paketin Tawalle, heti paikalla. (Myönnettäköön, että käskyjen antaminen ei ollut Snowmanin vahvoja puolia.) Siitä hän oli suunnannut kulkunsa kohti lentohangaaria, ja nyt hän hölkyttikin hengästyksissään halki Klaanin sinimattoisten käytäväin.

Snowman katsahti ikkunoista ulos. Hän huomasi tuulen nousevan, ja pilvirintaman lähestyvän Mt. Ämkoon takaa. Tuskin tuosta mitään myrskyä syntyy, Snowman ajatteli. Ehkä hieman sadetta, mutta emme me Klaanilaiset ole sokerista tehtyjä.
Entäpä lumesta?
"Woah!" Snowman huudahti "Kuka siellä, paljasta its-... Ai, hei Visokki."
Katosta laskeutui lumiukolle hyvin tuttu, hämähäkin kaltainen hahmo.
Sain viestisi. Tawa ei ollut paikalla, otin asiakseni avata paketin.
"Okei, sopii hyvin, ja... Kuinka edes ehdit tänne? Olen juossut pää kolmantena jalkana Klaanin halki, ja sinä vain kirit minut tuosta vain?"
Neljä jalkaa on enemmän kuin kaksi.
"...kiitos tästä."
Ole hyvä. Mutta aiheeseen. Tarkoitat joka sanaa, jonka kirjeessäsi kirjoitit?
"Totta kai."
Siinä tapauksessa tämä saattaa olla hyvinkin vakavaa, ja asialle on tehtävä jotain. Tarvitsen johtolankoja.
Snowmanin silmissä tuntui pimenevän. Hän oli kuulevinaan outoa, etäistä melodiaa, ja kaikki tuntui jotenkin aineettomalta. Seinien sävy muuttui hämmentävän turkoosiksi. Ja yllättäen kaikki olikin taas normaalia.
Kiitos, käyn esittelemässä nämä muistot Tawalle ja Guardianille.
Niine hyvineen Visokki kipitti vikkelästi pois lumiukon näkyvistä.
"Olen aina pitänyt Visokista" Snowman pohti ääneen "mutta nuo mielivoimat ovat jotain hyvin pelottavaa."

Snowman jatkoi juoksuaan kohti hangaaria. Hän ei tahtonut myöhästyä yhtään enempää.

Torakoiden luolasto, kidutuskammio

Helmeka heräsi. Hän ei voinut hyvin. Hän ei tiennyt, missä oli. Hänen päätään särki. Särki. Hän yritti avata silmänsä, mutta luomet tuntuivat hyvin raskailta. Hän sai avattua silmänsä tuskallisten ponnistelujen jälkeen. Maailma näytti sumealta. Hetken katseltuaan hän alkoi jo nähdä jotain. Hän oli pimeässä huoneessa. Joka puolella oli erilaisia tuskallisen näköisiä välineitä, joihin hän ei halunnut katsoakaan. Hänet oli kahlittu – piinapenkkiin. Se oli puinen, ja hänen raajansa olivat kiinni ketjuilla. Ketjut johtivat isoihin rattaisiin. Hän käänsi kauhuissaan katseensa pois.

Sitten yhtäkkiä kitisevä ääni kuului huoneen toisesta päästä. Ovi avautui. Hän pystyi juuri ja juuri näkemään sen. Sisään astui Makuta julma ilme kasvoillaan. Hän hymyili karmeasti Helmekalle, joka ei enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan kirkui. Makutan hymy leveni.
”Päivää. Olen Makuta Abzumo. Ja sssssinä olet…?”
”Aaaaa…”
”So, so. Eipäs kiljuta aikuisten kuullen. Se on… epäkohteliasssta.”
Abzumo sinkosi sormestaan pienen salaman, joka sähköisti Matoranin naamiota.
”Meillä on tänään varmasssssti haussskaa.”
”Eii… ei… eiii…”

Seuraavaksi Abzumo teki jotain hyvin inhottavaa: hän irrotti Matoranin ketjuista, ja heitti hänet isoon pataan. Pata oli niin suuri, että Toa olisi mahtunut siihen. Makuta napsautti sormiaan, ja jostain kaadettiin vettä pataan. Padan alle sytytettiin tuli. Pian vesi alkoi kiehua. Matoran taas alkoi kiljua. Aluksi se oli pelkkää voihketta, mutta kivun lisääntyessä huuto alkoi voimistua. Abzumo oli istahtanut suureen nojatuoliin katsomaan ”näytöstä”. Hän nautti suuresti saadessaan katsella typerän pikku olennon kärsivän. Matoranit eivät palvoneet Makutoja vaan ”Suurta Henkeä”. Se ei ollut oikein reilua. Kaikki Makutat halusivat hallita Matoraneja, mutta Abzumolla oli myös hieman erilaisia tavoitteita kuin muulla Veljeskunnalla. Siksi hän edusti aina itseään.

Matoran rukoili heitä lopettamaan. Abzumo vain lisäsi lämpötilaa. Pian pikku Helmeka menetti tajunsa.
”Vähentäkää lämpöä ja herättäkää tuo. Haluan kuulustella.”
Pian Helmeka oli palannut ikävään todellisuuteen.
”No niin, ystäväiseni”, Makuta huokaisi. ”Kerrohan minulle nimesi.”
”E-en…” Makuta läimäisi Matorania kasvoille. Lujaa.
”Harkitsehan uudestaan vastaustasi.”
”Olen… Urnip.”
Makuta läiskäisi uudestaan, voimakkaammin. Matoran parahti.
”Älä valehtele minulle!” Abzumo huusi. ”Olet erittäin tylsä Matoran, Helmeka. Etkö tiedä omaa parastasi?” Matoran vapisi ja kiemurteli tuskissaan. Vesi alkoi taas polttaa.”
Näin ollen Matoran alkoi taas vaikertaa. Pian hän karjui veden ollessa jo lähes tappavaa.
”Ottakaa hänet pois, haluan kokeilla muitakin lelujani.”

Seuraavaksi Matoran pääsi kokeilemaan laitetta nimeltä rautaneitsyt (iron maiden). Se oli oikein mukava ruumisarkun kaltainen vempele, jonka sekä pohjassa että kannessa oli piikkejä. Matoran laitettiin sisään. Kansi sullottiin kiinni. Kaamea parku kuului sisältä vaimeahkosti. Abzumo hymyili maireasti. Hän laittoi päänsä aivan arkun viereen ja kuunteli.
”Anteeksi, en kuullut aivan kunnolla”, Makuta sanoi lepertelevästi ja avasi kannen. Piikit olivat vääntyneet mikä mihinkin suuntaan, suurin osa oli lävistänyt Helmekaa.
”Miksi… teet tämän…?” hän itki. Makuta nauroi sadistisesti ja kumartui aivan Matoranin naaman lähelle. ”Koska pystyn.”
Matoran katsoi apeasti kiduttajaansa.
”Ei hätää, pikkuinen. Sinä et tule kuolemaan täällä. Et ainakaan tänään.”
”Etkö… halua… tietoja?”
”Sinulla ei ole.”
”Onhan.”
”Mutta et halua kertoa.”
”Miksi…”
Minä tiedän.
Matoran alkoi taas nyyhkyttää. Kipu oli valtava.
”Seuraavan vehkeen vuoro!” Makuta julisti.

Pian Matoran roikkui katossa jaloistaan. Ketjut kiristivät, ja jo se aiheutti tuskaa. Mutta kun Helmeka kuuli, mitä hänelle seuraavaksi aiottiin tehdä, hän menetti itsehillintänsä ja sekosi. Hän nauroi ja itki yhtä aikaa, kunnes hänen päätään käristettiin kuumalla raudalla. Se ei ollut vielä kidutusmenetelmä, jonka Abzumo oli hänelle seuraavaksi valinnut; Helmeka sahattaisiin kahtia. Makuta alkoi nauraa sekopäisesti, mutta kun oli tukehtua, lopetti ja oli sen jälkeen varovaisempi. Kaksi torakkaa – sinikätiset, mustat ja salaperäiset – olivat pitelemässä sahaa. Se oli hyvin tylsä saha. Ja ruosteinen. He alkoivat sahata Matorania haarusvälistä. Matoran kirkui minkä kerkesi, mutta inhottavat hyönteiset jatkoivat toimiaan. Abzumo katseli valtaistuimeltaan ja hihitteli. Matoran menetti tajunsa melko pian, mutta hänet herätettiin uudestaan.

Kun melko syvä haava oli aiheutunut olentoparalle, hänet kiinnitettiin uudestaan piinapenkkiin. Hän tosin oli jälleen pyörtynyt tässä vaiheessa.
”No niin, Helmeka rakas. Missä Guardian oli, kun hän oli niin pitkään poissa Klaanista?”
”Hän… hän etsi… jotain. Se oli… Nimda.”
”Kuten arvelinkin. Hienoa, mehän edistymme. Ei tämä enää kauan satu.” Abzumo kiristi ketjuja, Matoran vinkaisi.
”Mistä Ämkoona tunnettu entinen admin saapui?”
Helmeka jaksoi niinkin huonossa tilassaan panna merkille, että Abzumon suhiseva s oli melkein kokonaan kaikonnut.
”Hän… en tiedä.”
”Etkö?” Ketjut kiristyivät. Matoran kiljui jälleen.
”Alat kuulostaa jo tylsältä. Et kai halua, että katselen kuolemaa?”
”Eii… en tiedä. Oikeasti!”
”Hyvä on. Uskon sinua, mutta taidan vielä hieman kiristääää.”
”Eiiiiaaaaaaargh!”
Makuta nauroi taas.
”Viimeinen kysymys – tältä erää: Mitä Klaani suunnittelee? Kuinka paljon he meistä tietävät?”
”He… tietävät, että olette olemassa, ja että teillä on armeija. He…” puhe keskeytyi tuskalliseen korinaan. ”… he aikovat… puolustautua… jotenkin.”
”Miten?”
”En… tiedä.”
”Hyvä on.” Makuta lisäsi reilusti kireyttä, mutta päästi yhtäkkiä ketjut irti.
”Nyt seuraa jotain jännää!” hän hihkaisi. ”Minä ruoskin sinua hieman tällaisella sähköjutulla.”
Matoran menetti nyt tajunsa pelkästä ajatuksesta, joka sisälsi lisää kipua. Makutan hymy hyytyi.
”Pah, eiväthän ne enää kestä edes perusjuttuja. Viekää tuo pois, en enää tahdo leikkiä sen kanssa.” Torakat veivät Helmekan sanomatta sanaakaan.
Voi maailman menoa, Makuta ajatteli.

Bio-Klaani

Makuta Nui oli nyt uudessa ruumiissa ja ruumiin voimissaan. Nyt olisi aika kutsua iskuryhmä kokoukseen. Tehtävä olisi mahdollisesti lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi. Torakoiden aika saattaisi olla lopussa.

Klaania ympäröivä meri

Glatorainking päätti seilata pitkin rannikkoa klaanin ympäri ja samalla hiukan vakoilla mahdollisia suunitelmia, hän käänsi veneen sopivan välimatkan päästä kohti rannikkoa, ja asettui epämääräiselle kivirannalle jossa yllätyksekseen huomasi muutakin kuin kuolleita kaloja, kaksi torakkaa... syömässä kuolleita kaloja... Ja ne juttelivat hyvin äänekkäästi.
"Tiedätkös ihan kuin täällä olisi jotakin", toinen torakka sanoi.
"Ai kuolleen kalan lisäksi?", toinen kysäisi.
"Ei vaan jotakin... isompaa".
"Toa?"
"Niin... toa...".

Sitten molemmat käännähtivät ympäri ja näkivät toan.
"Toa..."
Näytti siltä, että nämä torakat olivat erittäin hidasälyisiä.
"Toa?"
"Niin, toa katso nyt!"
"Niin... toa jolla on miekka jolla voi kukistaa teidät...", Glatorianking lausahti arvoituksellisesti.
"Ai sellainen... toa"
Molemmat katsoivat toisiaan hetken aikaa ja ottivat repustaan jonkin sortin laatikon jossa oli tusina erilaisia aseita heitto ja ampuma aseita.
"No niin... toa, nyt me... ammumme... sinut".
"Illasta tulisi lyhyt... lyhyt ja tylsä...", hän ajatteli.
Hetken kuluttua, torakt pysivätGlatoriankingiltä apua laittaakseen tykin kiinni jalustaan, sillä eivät sitä itse siihen saaneet.
"Kiitos toa, nyt me voi ampua... sinut".
"Eipäs hätäillä!", Galtorianking otti miekkansa ja nyrrkirautansa ja heitti ne niin, että ne kiilautuivat yhteen Nazorakien kauloihin.
"Sinä vielä maksat tästä... toa...", toinen Torakoista sanoi edes jotenkin juhlallisesti.
Glatorianking istahti rauhallisena kivelle ja päätti kuulustella näitä kahta pölkkypäätä,"Kertokaaps jotakin tärkeää sodasta klaania kohtaan..."
"Joku... Makuta vei sellaisen, tiedäthän pienemmän kuin... toa... Johonkin tuonne luolastoon kidutettvaski, mutta älä enää yritä hän on jo... kuollut..."
"Jaahas vain niin."
Sitten pusikosta kuuli ääniä ja kiven takaa ilmestyi muutama Nazorak lisää
"Kas lisää kidutettavaa... Viekää se kidutus kammioon".
Nämä torakat olivat siis jotenkin järjissään.
"Ja vapauttakaa nuo kasksi idioottia minä taka varikoin aseet."
Sitten Glatorianking johdatettiin synkkään luolastoon.

[spoil]Abzumo, Juuhuu... sait lisää kidutettavaa![/spoil]

Valtava lentokonehalli, Klaanin linnake

Ämkoo katsahti lukemansa lehden ylitse kuullessaan juoksevia askeleita. Valkoinen, suurehko hahmo hölkötteli hallin oven suunnalta kohti Ämkoota ja lentokonetta.
"Kas vain, Snowman, saavuitpa sittenkin."
Vastaukseksi Ämkoo sai väsynyttä huohotusta. Ainakin lumiukko oli tullut niin kovaa, kuin oli päässyt.

Tasattuaan hengitystään hetken Snowman näytti varustelaukkuaan, ja alkoi puhua: "Et ollut turhan tarkka tehtävän yksityiskohdista, joten otin mukaani vähän kaikkea. Ok?"
"Aivan vapaasti. Koneessa on aivan hyvin tilaa jos minkä moisille tamineille." Ämkoo vastasi, ja kapusi lentokoneen ohjaamoon.

Snowman kierteli alusta, katsellen sitä hieman huolissaan.
"Tuollako taitamme matkan?"
"Tuolla."
"En mitenkään haluaisi kyseenalaistaa mekaanikkojemme taitoja, ihan pätevältä tuo vaikuttaa..."
"Niin...?"
"En oikein pidä lentämisestä."
"..."
"Siis ei minulla perjaatteessa ole mitään sitä vastaan, mutta tuo näyttää niin... Vauhdikkaalta. Semmoinen rento ilmalaiva olisi enemmän makuuni."
"Koska meillä tunnetusti on aikaa matkustaa ilmalaivalla paikasta toiseen tärkeällä tehtävällä."
"Öh, niin toivoin."
"Optimistisuutesi on ihailtavaa."

Ma Wet, vanhat tunnelit.

Vesipisarat kaikuivat osuessaan Ma Wetin maa lattiaan.

Bio Klaanin saaren pinnan alla oleva tunneliverkosto Ma Wet on tunnettu monien klaanilaisten keskuudessa hämmästyttäväksi toteutukseksi, jossa voi helposti eksyä ja jopa kuolla ellei ole tottunut maan alla elämiseen. Ma Wetin laajuutensa vuoksi ei ole yllättävää, että monet tunneleista käytetään yhä ja yhä vähemmän, joko epäkäytännöllisyyden tai maaperän heikkenemisen vuoksi, kunnes ne kokonaan suljetaan ja niiden tilalle kaivetaan. Mitään Fikou-hämähäkkejä suurempia olentoja ei liiku näissä suljetuissa luolissa.

Ja silti jokin uskaltaa liikkua siellä.

Kolme Toaa korkeampaa konemaista olentoa liikuvat vanhojen ja pitkien tunnelien nopeasti läpi ja kääntyvät hyytävän sulavasti jokaisessa nurkkauksessa. Niiden punaisia valonläikkiä muistuttavat mekaaniset silmät valaisevat sen ympäröivää pimeitä seiniä. Valokivet oli poistettu niistä jo vuosia sitten, mutta se ei estänyt niitä näkemästä. Niiden muotoa on erittäin vaikea hahmottaa luolaston synkkyydessä, mutta se on selvää etteivät nämä ole mikään mitä on tavattu ennen.
Niiden alapuolla ei ollut jalkoja. Ne leijuivat matalasti tunnelin läpi. Kaikuvien vesipisaroiden äänet peittivät matalan huminan mikä syntyi näiden liitäessään tunnelin läpi.

"Hyökkääjä 02, tilanneraportti", ääni kuului niiden kommuunikaatiojärjestelmästä, jonka vain ne kykenivät kuulemaan. Ääni oli hyvin hienostunut ja sulava, mutta samalla hyvin omahyväinen ja uhkaava.

Kuiva ja raskas hengitys alkoi kuulua yhdestä olennoista.
"5 kiota sovittuun sijaintiin", se vastasi.
Olentojen ääni oli hyytävä yhdistys lihaa ja metallia, kuin ruostuneen rautasahan terä nahkan päällä.

"Hienoa. Jatkakaa matkaa, Sheelika on jo saapunut saarelle ja hän odottaakin jo teitä. Siellä odotatte seuraavaan käskyyn saakka. Tuhotkaa jokainen joka näkee teidät", ääni vastasi takaisin. Yhteys katkesi ja olennot jatkoivat matkaa.


Tunnelien toisessa päässä käveli nuori Ortonilainen tunnelinkaivaaja. Sen panssariin upotetut valokivet valaisivat vanhan tunnelin seiniä, mikä sai hänet näyttämään kaukaa katsottuna pieneltä kimaltavalta pisteeltä. Nuori Ortonilainen oli, kuten monet muut nuoret Ortonit yleensä, eksynyt reitiltään ja tietämättään kävellyt vanhoihin tunneleihin.
"Voi ei. Voi ei, voi ei. Pitikin juuri kävellä tänne. Hitto, miksen koskaan opi?", nuori Ortonilainen toisti hiljasti itselleen. Hänen äänensä kaikui osittain luolan läpi. Hän marssi pitkin epätasaista maata ja katseli ympäriinsä yrittäen löytää mahdollisen reitin pois.
"Juuri tänään, juuri uuden "Huudon Vaeltaja"-kirjan julkaisupäivänä", nuori Ortonilainen ajatteli. Muutamien askelien jälkeen hän päätti alkaa miettimään positiivisia asioita helpotakseen oloaansa; kukkien haistelua, auringonlaskuja, hyvin valmistetun luonaan nauttimista, kuinka hän voisi tavata yhtäkkiä suuren mutta hyvin aran Muakan jolta puuttuu vakavasti itseluottamusta, jota hän voisi päihitää ja viedä kylään voittamaan mielitiettynsä sydämen. Nuori Ortonilainen alkoi hymyillä ajatuksesta ja tanssahteli hieman. Silloin hän huomasi punaisia valonläikkiä lähestymässä itseään päin.
"Hei! Kuka siellä!?", Nuori Ortonilainen huusi.
Ei vastausta.
Nuori Ortonilainen, laittoi luolalasinsa päälle nähdäkseen paremmin. Hän ei koskaan nähnyt mitään tuon kaltaista otusta ennen.
"Minä varoitan teitä!", Nuori Ortonilainen huusi lähestyviä olentoja päin. Punaiset valonläiskät alkoivat suurentua ja hän alkoi yhä ja yhä nähdä paremmin olentojen yksityiskohtia. Niiden muoto on lievästi pystysuoraisen kiilan ja kartion muotoisia. Otuksien sivuista erottui olkapäät ja neljä, pitkää raajaa.
Nuori Ortonilainen alkoi hätääntyä. Hän alkoi perääntyä taaksepäin ja yritti vastustaa halua juosta ja huutaa kuin pikkutyttö. Hän tavoitteli selässä olevaa keihäsasettaan ja alkoi karjua olentoja päin.
Ei vieläkään vastausta.
Nuori Ortonilainen viimein luovutti yrityksen ja otti aseensa esiin. Hän otti parhaimman ammattilaiselta soturilta näyttävän asennon. Olennot lähestyivät yhä ja yhä nopeammia ja nuori Ortonilainen näki heidän teknologista ruhoa paremmin kuin koskaan.
Ennen kuin Nuori Ortonilainen olisi huomannut, metallinen koura osui ja peitti hänen kasvonsa. Olennot pitivät kasvoista tiukasti kiinni. Nuori Ortonilainen ei pystynyt huutamaan apua.

Tappavan punainen valo syttyi tunnelin keskellä.
Jokainen mahdollinen ääni peittyi vesipisaroiden kaikuun. Nuoren Ordonilaisen ruumis makasi elottomana karhean kivilattian keskellä. Hänen panssariin upotetut valonkivet oli revitty pois, jättäen jälkeen vain loputtomaan pimeyteen peittämä ruumiis.


Bio Klaanin linnoitus, Vuatan puutarha.

"Ai niin, uusi "Huudon Vaeltaja"-kirja on tullut. Parasta käydä hankkimaan se", Valon Toa Domek julisti itselleen. Hän käveli pienen Kuon-kukkaniityn viereisellä kivipolulla, kuunnellen samalla pienen puron vesipisaroiden ääniä.
"Joskus on parasta kadota hetkeksi poissa maailmasta", Domek julisti toisen kerran itselleen.

Bio-Klaani, kokoushuone 2

”Kutsuin teidät tänne nyt samasta syystä, kuin alun perinkin laitoin Matoron teidät kasaan kokoamaan. Minulla on tehtävä, ja tarvitsen tiimin.”
Koko porukka oli kasassa, lukuun ottamatta Glatoriankingiä, joka vaikutti kadonneen: Matoro, Keetongu, Summerganon ja MahriKing istuivat tuoleissa kuuntelemassa Makutan selostusta.

”Vaikka Gekko on kadonnut kuin Sonicle chatin uumeniin, meidän pitää toteuttaa operaatio pian. Minulla alkaa olla jo kiire tämän kanssa.”
”Mikä tarkalleen ottaen on tehtävä, jos saan kysyä?” Summerganon uteli. Makuta hymyili.
”Me varmistamme, että torakoita ei enää ikinä synny.” Muut huudahtivat hämmästyneenä.
”Miten se olisi mahdollista?” Make kysyi.
”Me tunkeudumme torakoiden luolastoon ja etsimme torakoiden lähteen. Sitten me tuhoamme sen”, Makuta vastasi.
”Miten torakoita syntyy?” Keetongu tivasi. Makuta naksautti kieltään.
”Niin… tuota. Noh. Me menemme paikkaan, jossa niitä syntyy, ja tuhoamme kaiken.”
”Vältteletkö vastausta?” Matoro ihmetteli.
”Ööh. En?”
”Sinä välttelet. Mitä et kerro meille?”
”Minä tuota…” Makuta Nui mietti hetken. ”Ette uskoisi, vaikka kertoisinkin. Ja jos kertoisin, ette lähtisi mukaani.” Hän naurahti ontosti. Muut katsoivat toisiaan hämmentyneinä.

”Varusteita”, Makuta jatkoi, ”tulee ottaa mukaan. Asia selvä?”
”Harvinaisen”, Suga sanoi. ”Mutta. Ööh. Millaisia varusteita tarvitsemme?”
”Tarvitsemme tietysti aseita, mahdolliset kommunikaattorit tietysti, tehokkaan pommin, jolla voimme tuhota paikat. Sitten kaikenlaista sälää, jota keksitte ottaa mukaan maan alle. Minä en keksi enempää.” Hän hymyili epämääräisesti. Muut päättivät ottaa mukaan kaiken, mitä vaaralliselle tunneliseikkailulle Nazorakien luolastossa voisi ottaa.

”Minä hankin kommunikaattorit, järjestätte itse omat tavaranne.”
”Selvä”, muut vastasivat yhteen ääneen.
”Me kohtaamme tässä huoneessa kolmen tunnin kuluttua, ja silloin jokaisella on varusteensa mukanaan”, Manu sanoi, ja avattuaan huoneen oven poistui sen kautta ensimmäisenä. Muut lähtivät kaikki omille teilleen hankkimaan varusteita.

Klaanisaaren alla olevat kaivokset

Muutama Nazorak raahasi Glatoriankingiä kaivoksiin. Häntä oli pahoinpidelty reilusti. Hän katseli ympärilleen löytääkseen pakotien. Sellaista ei ollut. Joka puolella työskenteli Matoraneja, muutamia Toia, joitain Zyglakeja sekä monia Nazorakeja. Ilmeisesti ne joutuivat sinne oltuaan huonoja sotilaita.

Gekko heitettiin kiven päälle kallioseinän viereen. Hänet kahlittiin kallioon prototeräsketjulla. Torakka potkaisi häntä päähän ja nauroi.
”Ilkeä Makuta tulee pian, ja sitten sinua kidutetaan”, torakka hihitti. Toinen potkaisi myös Glatoriankingiä ja sanoi:
”Silloin olet pulassa. Hän saa kaiken, minkä haluaa. Usko.” Glatorianking katseli apean, kun hänen vangitsijansa lähtivät. Hän tosin havahtui päälleen putoavaan hakkuun, jonka työnjohtaja, lihava, vihreähkö torakka, heitti.

Matoron asunto, Klaani

Matoro astui huoneeseensa ja lähti kohti asekaappiaan. Avattuaan kaapin, hän huomasi hämmästyksekseen, että hänen miekkansa olivat ilmestyneet sinne. Hän käännähti äkisti ympäri ja näki Killjoyn nojailevan seinään nurkassa.

"Torakoiden pesään astuminen on itsemurhaa. Vaikka miltei kaikki sotilaat ovat jo jättäneet pesän, on siellä edelleen tuhansia työläisiä. Teitä tarvittaisiin Klaanissa."

Matoro otti teränsä ja alkoi tarkastamaan niiden kuntoa.

"Salakuuntelija... mutta jos onnistumme, sota saattaisi päättyä, ennen kuin se kunnolla alkaakaan.."

"Ei pääty, vaikka lähde tuhoutuisi, en usko, että nazorakien operaatio päättyy siihen. Armeija tulee, oli lähdettä tai ei."

"Hyvin mahdollista, mutta ainakin se laskisi niiden taistelumielialaa ja jos voitamme sodan, ei nazorakeista enää ikinä ole meille vaaraa", Matoro jatkoi ja laski tarkastetut teränsä sänkynsä päälle.

"Olet ehkä oikeassa... mutta pahoin pelkään, että pesässä saattaa olla jotain pahempaa mitä uskotte."

Matoro kohotti katseensa. "Tiedätkö jotain, mitä me emme?"

"En tiedä mitään, arvailen vain... mutta huhut kertovat, että pesässä saattaisi olla jotain, mikä ei ole koskaan ennen nähnyt päivänvaloa."

"Mitä tarkoitat?"

"En tarkoita mitään. Ota huomioon, että kaikki pesää koskevat jutut ovat vain puhtaasti huhuja."

Matoro istuutui ja kiinnitti katseensa nyt asekaappiinsa: "Mikset muuten tulisi muk..."

Killjoy oli kadonnut.

"Vihaan kun hän tekee tuota!"

Matoro asteli kaapilleen mietteliäänä ja alkoi selaamaan valikoimaansa. Yllättäen, hän löysi pienen lapun liimattuna yhteen kilvistään:

"Maksa televisio."

Matoron huone, Bio-Klaani

Television maksaminen on nyt toissijainen asia. Matoro tutkii isoa arkkuaan.
Hän tietää, että matka on vaarallinen. Mutta hei, hän on aina selvinnyt. Miksi tämä olisi poikkeus?
Hän on selviytynyt lukemattomista surmanloukuista, väijytyksitä ja onnettomuuksista. Hän selviää aina.
Toisaalta tällä kertaa on muita mukana. Yksin ei tarvitse odottaa muita. Se vaikeuttaa tehtävää huomattavasti.

Matoro tutkailee varusteitaan. Hänen pitkä päämiekkansa, Energiaterä kiiltelee ikkunasta tulevasta valosta. Jään Toa tekee muutaman liikkeen aseella ja laittaa sen pöydälleen. Hän ottaa sivusta pienen ruuvimeiseelin tapauisen välineen ja kankeaa miekan kahvan tupen auki. Hän sujauttaa sisään jotain, laittaa kahvan normikuntoon ja iskee miekan vyölleen.
Sähkösäilä on hänen lyhyempi vara-ase. Se menee ilman modifointia vyölle.
Matoro tutkailee robottikättään. Iskuhaka, tehokas valo, pieni avattava terä, pullonavaaja (tehtävää ajatellen hyvin tärkeä) ja rannetietokone on yhditetty siihen pienen kontrollipaneelin lisäksi. Toa testaa teleskooppisilmiensä toimivuuden. Lämpökamera, skanneri, kiikari ja hyvin tärkeä yökiikari. Hän lisää teleskooppisilmäpaketin viereen naamionsa kylkeen pienen metallisen osan.

Matoro avaa huoneensa oven ja painuu käytävään. Häntä ei huoleta yhtään tuleva operaatio - sterssi vain pahentaa tilannetta. Klaanilaiset ovat selvinneet, ja selviävät nytkin.

Klaanin lentoalushalli

Matka Manun tiimin kanssa alkaisi pian. Tämä sopi Keetongulle mainiosti, sillä hän ei vieläkään tajunnut, mitä hyötyä oli ollut uhmata kuolemaa laavatunneleissa. Onneksi Manu oli tullut tällä kertaa Klaaniin eikä toisin päin.

Keetongu piti viimeistä neuvonpitoa Klaanin lentoaluksista vastaavien Onu-Matoranien kanssa. Keetongu piti näistä pikku veikoista. Häntä kuitenkin inhotti ajatus lähettää heidät yksin taisteluun, jos hän ei itse kerkisi Klaaniin Suureksi Taisteluksi. Jos sellaista edes tulisi. Ehkä niin kävi vain elokuvissa. Ehkä Klaani vain räjäytettäisiin maan tasalle.

"Kun torakat hyökkäävät, on tärkeää pitää määrätyt ryhmät kasassa. Lohrak-rykmentti hoitaa kevyet ja nopeat alukset, joita on kaksikymmentä kappaletta. Mestari Ornu johtaa Lohrakeja."

Kolmisenkymmentä Onu-Matorania teki kunniaa ja marssi virittelemään höyryaluksiinsa vasta-asennettuja tykkejä. Heitä johti Matoran, jolla oli tummanharmaa Kakama.

"Keskikokoisten alusten sisäisestä operoinnista vastaa Kane-ra-ryhmä. Aluksia on kolmekymmentäkaksi ja vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin sotalaivoja, toivon, että niistä on hyötyä taistelussa. Kane-rojen päämies on Mestari Agnes."

Neljäkymmentä Matorania teki kunniaa ja marssi pois johtajanaan Matoran, jolla oli oranssi Hau.

"Suurten alusten sisäisestä operoinnista vastaa Kraawa-ryhmä. Aluksia on kolme. Toivon itse pääseväni komentamaan aluksia lippulaivamme Tahtorakin kannelta. Mutta jos en pääse, Mestari Tehmut ottaa komennon. Toivon kuitenkin saapuvani."

Loput Matoranit poistuivat tehden kunniaa. Heitä johti vanha matoran, jolla oli violetit olkasuojukset ja samanvärinen jalo Huna.

Keetongu katsoi sotakuntoot kiireessä muokattua laivuetta ja lähti kävelemään kohti asuntoaan, josta hänen piti hakea vähät tärkeät tavaransa ennen lähtöä.

Metsäaukiolla

Klaanin saaren sankassa metsässä, joukko Zyglakeja selvitti välejään. Zyxaxin lähtö oli jättänyt saaren Zyglakeille ongelman. Heidän johtajansa katosi kaukaiselle saarelle taistelemaan Makutan kanssa Toa-ryhmää ja Matoraneja vastaan, jättäen heidät yksin tänne viheliäiselle saarelle Nazorakien, Skakdien ja muiden ärsyttävien olentojen kanssa. Nyt joukko Zyglakeja oli kerääntynyt metsäiselle, suurten puiden reunustamalle aukiolle, jota sävyttivät kuolleiden puiden rungot.

"Zyglakien johtajuus kuuluu minulle, koska minä olen voimakkain!" piikikästä kypärää kantava Zyglak sanoi, iskien falanginsa päin taistelutoveriaan, joka otti aseesta kiinni, katkaisten sen kappaleiksi.

"Taisteluita ei voiteta voimalla, vaan taktiikalle", Zyglak sanoi, potkaisten maasta kiven päin vihollistaan, jolloin kivi osuin tätä silmään ja Zyglak kaatui maahan.

Ympärillä joukko Zyglakeja oli seurannut taistelua hiukan ihmetellen. Nämä Zyglakit eivät olleet vallanhimoisia vaan tarvitsivat vain suuren johtajan joka auttaisi heitä listimään Klaanilaiset. Ei sen enempää. Tappaa ehkä muutaman Matoranin samalla.

Maahan kaadettu Zyglak piteli silmäänsä, kun voittaja aikoi iskeä miekallaan vihollisensa pään paikaltaan.

"Tee se mitä teetkin, sillä sinä olet voimakkain", Zyglak sanoi, katsoen kuinka suuri ja kulunut terä välkkyi valossa. Terä olisi viimeinen asia minkä hän näkisi elämänsä aikana.

Iskien miekkansa vihollisensa kaulan lävitse, vihreää nestettä lensi ilmassa ja roiskui hänen päällensä.

Zyglak nousi, jättäen kuolleen vihollisensa maahan ja nosti kätensä ilmaan. Zyglakit alkoivat kerääntyä hänen ympärilleen.

"Kansani, minä johdan teidät vielä moniin voittoihin, sillä en lähde Makutojen tarjousten perässä muita maita valloittamaan. Tästäpäivästä lähtien Kalgyz hallitsee Bio-klaanin saaren Zyglakeja!"

Zyglak joukkion takana, pieni Zyxaxin paluusta unelmoiva joukkio katosi vähin äänin. Tämä kapinaryhmä ei pitänyt siitä että Kalgyz voitti heidän johtajansa, Vylgazin.

Toisaalla. metsässä

Sheelika käveli savisessa metsässä, ampuen sormenpäistään varjosalamoita vastaan tuleviin Raheihin ja kaikkeen mitä näkikään. Puissa olevat salaman kuvat sekä kuolleet kalat ja sammakot puroissa muistuttivat maailmaa siitä että Salaman Toia oli vielä elossa.

Ampuen pienen Kewan alas puusta, Sheelika pysähtyi kuuntelemaan. Joukko Zyglakeja marssi hänen,lähteltään ja he eivät huomanneet Salaman Toaa, koska hän oli piiloutunut puun taakse kuullessaan ääniä.

"Kalzygista ei saa tulla Zyglakien johtajaa"; yksi joukon jäsenistä, joka kantoi piikikästä hopeista kypärää, sanoi muille ryhmän jäsenille.

Sheelika kuunteli tätä sanan vaihtoa mielenkiinnolla. Joukko Zyglakeja, joiden johtaja lähti kaukaiselle saarelle metsästämään Toia. Hän laittoi nämä tiedot muistiin ja alkoi hiipiä pois metsästä.

Tullessaan pienelle lammikolle, suuri Niazesk parvi hyökkäsi Sheelikan kimppuun, mutta hän loi suuren salamaiskun, joka tappoi kaikki inhottavat hyönteiset kerralla. Pieniä kärpäsiä putosi lammikkoon, jossa pienet Ghekulat napsivat niitä innolla.

"Inhoan hyönteisiä, inhoan Raheja, mutta haluan Tawan pään vadilla!" Sheelika puhui itsekseen, seuraten pieniä merkkejä, joita oli maastossa, kohti Bio-Klaanin linnoitusta.

"He eivät osaa piilottaa järjestöään ex-jäseniltä", Sheelika sanoi itselleen, kun löysi pienen polun jolla oli paljon Toan ja Matoranin jälkiä.

Bio-Klaani, Admin-siipi


Guardian tuijotti ulos ikkunasta. Oli ilta ja punaisella taivaalla hehkuva aurinko alkoi lähestyä horisonttia. Guardian katseli Klaanin muurien sisäisiä tapahtumia. Pienet Matoran-työläiset kasasivat sotakoneita ja vahvistivat muurien puolustusta uutterasti muutaman Toan ja steltiläisen auttamina.

Guardian otti hörpyn kädessään pitelemästään kupista. Se oli juuri tarpeeksi kuumaa.

Sininen Skakdi oli juuri pitänyt pieniä keskusteluita muutamien klaanilaisten kanssa näiden tulevien tehtävien luonteista. Ämkoo ja Snowman tutkisivat Guardianille annettujen koordinaattien sijaintia. Makuta Nuin monipäinen tiimi tekisi hallitun iskun Nazorakien pesään. Killjoy lähtisi yksin Purifierin perään. Mikään tehtävistä ei tuntunut Guardianin mielestä erityisen varmalta.
Guardian otti toisen hörpyn. Hänen luottamuksensa klaanilaisiin ei ollut pieni, mutta oli silti vaikeaa ravistaa mielestä ajatusta, että Klaani oli vain pieni kala isossa vedessä.
Kyseisen ajatuksen katkaisi oven aukemisen ääni. Guardian tiesi takuuvarmasti tulijan olevan Tawa, vaikka ei edes kääntynyt varmistamaan arvaustaan. Jos kyseessä olisi Visokki, Guardian kuulisi neljän jalan tasaisen ja nopean kipityksen. Jos kyseessä olisi Ämkoo, Guardian ei kuulisi mitään.

"Terve", Guardian sanoi juomakuppi puoliksi suussa.
"Helei", Tawa vastasi. "Kaikki näyttäisi olevan valmista tältä päivää. Muurien puolustusta on lisätty. Vartiovaloja on myös lisää yötä varten."

"Hienoa kuulla", Guardian vastasi rauhallisesti kääntäen päätään hieman Tawan suuntaan. "Mutta olemmeko me valmiita?"
"Siihen minä en osaa vastata", Tawa sanoi.

Guardian nyökkäsi. "Sota. Ikävä sana."

"Miten niin?"

"Kai se oli täysin korrekti sanavalinta, mutta en pidä sen kaiusta. Minulla ei ole kovin voitokasta sotakokemusta, tiedäthän. Me emme ole armeija."

"Voisimme tietysti hakea apua", Tawa ehdotti. "Killjoyn armeija ei tule olemaan tarpeeksi."

"Apua?" Guardian kysyi epäuskoisena. "Keneltä? Mata Nuin ritarikunnaltako?"

Tawa pudisti päätään. "Ritarikunta ei antaisi meille apua. Paitsi jos luovutamme Manun, Ämkoon ja Visokin heille." Tawa ja Guardian olivat hetken hiljaa. Kummankaan ei tarvinnut sanoa, että kyseessä ei ollut vaihtoehto, jota sietäisi käyttää.
Guardian joi kuppinsa tyhjäksi. Hän kääntyi ympäri, käveli huoneessa olevan kaapin luo ja laittoi kupin pois.
"Taidan lähteä huomenna", Guardian sanoi sulkien kaapin oven.

Tawa nosti kulmaansa yllättyneen näköisenä. "Minne?"

"Etelään. Ja ehkä käyn myös kotona." Guardian katsoi ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Tawaa silmiin. "Pari ystävää etelässä ovat minulle kiitollisuudenvelassa. Ja Zakaz, no..."
Guardian ei sanonut loppua, sillä se oli turhaa. Tawa näytti ymmärtäväiseltä.
"Me selviämme hetken", hän sanoi vaitonaisesti ennen siirtymistä uuteen aiheeseen. "Muuten, mitä luulet Nimdan olevan?"

"Henkilökohtaisesti en ole varma, haluanko tietää", Guardian vastasi. "Mutta se on ase, sen verran tiedän. Mutta...jos se on ase, onko meillä oikeus käyttää sitä tässä sodassa?"

Tawa olisi selvästi halunnut vastata jotain, mutta keskustelu keskeytyi Visokin rynniessä sisään. Sekä Tawa että Guardian kääntyivät kohti naispuolista Vohtarakia, jonka vihertävistä silmistä hohti asian vakavuus. Telepaattinen verkko iskeytyi kolmen adminin välille miltei automaattisesti, yhdistäen Tawan, Guardianin ja Visokin mielet yhdeksi kommunikaatioväyläksi. Tällä Visokki ilmaisi muille , että tämä keskustelu tultaisiin käymään ilman sanoja.

Jotain tärkeää, Visokin ääni kaikui vakavana. Joku toi Snowmanille tämän paketin.
Visokki pudotti pihtiensä välissä olevan sinivalkoisen postipaketin, jossa oli Bio-Klaanin leima. Paketin osuessa lattiaan siinä olevasta raosta tupsahti ulos pieni pilvi valkoista jauhoa. Jauho laskeutui lattialle hitaasti leijaillen ja muodosti täydellisen valkoisen ympyrän paketin ympärille.

En tiedä, mitä tämä on, mutta Snowman tainnutettiin sillä, Visokki sanoi. Yksi omistamme kuljetti tämän Snowmanille tietämättä sisällöstä. Sen vaikutus kesti kai parikymmentä minuuttia, eli juuri tarpeeksi sille, että joku tai jokin kävi Snowmanin luona.

Guardian ja Tawa kurtistivat kulmiaan. Molemmat miettivät kiivaasti, mitä Visokki voisi tarkoittaa. Pian punainen hämähäkki vastasi tähän pohdiskeluun puoliautomaattisesti.

Joko kaasussa oli jotain tai sitten vastassamme on telepaatti, Visokki sanoi. Oli miten oli, minulla on tallenne Snowmanin muistoista. Katsokaa tarkkaan.

Etkö voi vain tallentaa sitä myöhemmin katsottavaksi tai jotain? Guardian mietti.
Visokki katsoi häntä vakavana. En ole nauhuri. Keskittykää nyt.

Tawa ja Guardian nyökkäsivät. He sulkivat silmänsä yhteistoimin ja Visokki teki pian samoin. Visokki keskittyi pian koko mielensä voimilla työntämään Snowmanin muiston muiden ajatuksiin. Pian kaikki kuulivat voimakasta sydämentykytystä ja jotain alkoi näkyä.

Muisto ei ollut täydellinen. Siinä oli joitain aukkoja ja kaikki ei tapahtunut takuulla samoin kuin alunperin, mutta hajanaisista muistinsiruista Guardian ja Tawa kykenivät hahmottamaan tasaisen kuvan tapahtumista. Häiritsevintä kuitenkin oli, että muistikuvassa oli paljon sysimustia aukkoja. Aukkoja, jotka vaikuttivat syövän muistoa ympäriltään. Yksi aukoista osui juuri siihen kohtaan, jossa Snowman oli vastaamassa mystiselle "Avde"-nimellä kulkevalle hahmolle.
Kolme adminia avasivat silmänsä. He katsoivat toisiaan pitkään huolestuneen näköisinä. Tawa avasi suunsa ensimmäisenä.
"Luuletteko, että hän-"
"Ei", Guardian sanoi. "En halua uskoa, että hän suostui."

Epämiellyttävä hiljaisuus täytti huoneen. Adminit katselivat toisiaan seinäkellon pitäessä kodikasta tikitystään.
"Toisaalta minä luotin Sheelikaankin", Guardian sanoi katkerana, laskien katseensa lattiaan.
Tawa kääntyi kohti Guardiania. "Sheelika ei ollut petturi!" hän sanoi tiukasti.

"Ei", Guardian sanoi pyöritellen päätään vaimean ironinen hymy kasvoillaan. "Ei petturi. Ihan tavallinen piraka vain."

"Sheelika ei ollut piraka", Tawa sanoi. "Se, mitä hänelle tapahtui oli minun syytäni."
Visokki päätti vaihtaa aihetta vauhdikkaasti.
"Oli meillä petturi tai ei, saimme sentään lisätietoa", hän sanoi tällä kertaa tavallisella telepaattisella viestillä. "Avde. Sanooko mitään?"
Tawa ja Guardian vastasivat kieltävästi. Guardian kyykistyi maahan ja tarkkaili pakettia. Hän käänsi sen ympäri ja pian valkoinen jauhe suihkusi lattialle. Se muodosti valtavan pilven, joka leijaili hitaasti sotkien lattian samalla.

"Älä hengitä sisään", Visokki sanoi. Guardian otti jauhekasasta kourallisen käteensä. Hän tunnusteli jauhetta liikuttelemalla sitä sormillaan ja kaatamalla sitä toiseen käteensä. Guardian nosti vasemman kätensä kasvoillensa ja nuuhkaisi varovaisesti.

"Tämä ei ole kemiallista. Olisimme jo unten mailla."

"Mitä se sitten on?" Tawa kysyi kiinnostuneena.

"En tiedä. Haiskahtaa metallilta. Kepe saa tutkia." Guardian otti postipaketin käteensä ja tutki sitä tarkemmin. "Avasiko Snowman tämän itse vai...?"

"En usko", Visokki sanoi. "Näetkö, se on revitty auki sisältä. Snowman ei avaisi pakettia noin."

"Jokin tuli ulos omin avuin", Tawa sanoi aavemaisesti.
Guardian käänsi paketin ympäri. Tehdessään sen hän huomasi, että lähettäjä oli ollut ystävällinen ja kirjoittanut nimikirjaimensa. Kolme pyöreää kirjainta seisoi paketissa, mutta Guardian ei osannut yhdistää niitä yhteenkään tietämäänsä nimeen. Hän kääntyi katsomaan Tawaa ja Visokkia.

"Kuka on Z.M.A?" hän kysyi hämmentyneenä.

"Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia", Tawa sanoi pistäen kätensä ristiin. "En pidä tästä."

Bio Klaanin linnake, klaanilaisten asuintilasiipi.

Ilta alkoi hämärtyä, yö oli noussut.
Bio Klaanin asuintilojen laajoissa, valkoisissa käytävissä Valon Toa Domek marssi ja tanssahteli tyytyväisesti "Huudon Vaeltaja - Pahuuden Wahi"-kirjansa kanssa, silloin tällöin pysähtyäkseen katsomaan seinien ikkunoista ulos ja laittamaan sen alla olevan kukkaruukun sijoilleen. Kun vastaan tulleet klaanilaiset alkoivat kysyä missä hän oli koko päivän, ainoa vastaus minkä he saivat oli Valon Toa pyyntö ilmoittamaan hänelle välittömästi jos joku saapuu ovelle kysymään kaveria nimeltä "Aarnikotkamies", jotta hänellä olisi aikaa paeta nopeasti ikkunasta. Klaanilaiset ymmärsivät heti, ettei kannata kysyä enempää.
Muutamien askelieen päästä Domek saapui oman asunnon eteen. Hän otti esiin avaimensa ja mietti hetken kuinka mukavaa olisi viimein nukkua päivän päätteeksi.
Mutta juuri silloin hän alkoi tuntea hyvin karmaisevan olon, joka sai hänet tuntemaan hyvin levottomaksi. Valon Toa päätti yrittää olla piittaamatta siitä ja meni sisälle. Hän sytytti valot ja alkoi lukemaan kirjaansa. Puolentunnin kuluttua Domekin päätti, hän menisi nukkumaan aikaisemmin, viimein kun olisi saanut mahdollisuuden.
Mutta hän ei voinut. Valon sammuttaessa, hän alkoi tuntea taas saman karmaisen olon, joka tuntui painavan hänen rintakehää kuin suuri kivenlohkare. Toan päähän alkoi tunkeutua hyvin masentavia ajatuksia ja hän alkoi tuntea kuin joku tai jokin olisi tulossa häntä päin.
Jos maailmassa oli jotain, mikä pelotti Domekia eniten, yksi niistä olisi ollut uhka jota ei voi tunnistaa. Kuten monet Av-Matoralaiset, Domek tunsi itsensä erityisen tukalaksi pimeydessä vaikka olisikin tutussa ympäristössä, koska pimeys usein piillottaa itseensä monia asioita joita se ei halua kenenkään näkevän ja jäävän sen jälkeen elossa kertoa siitä. Siitä syystä Valon Toa myös pelkäsi kuolemaa tietyn verran, koska aivan kuten pimeys, hän ei voinut ymmärtää sitä, eikä kuolema koskaan anna hänen ymmärtävän. Hän makasi vuoteessa unettomana hyvin pitkään, kunnes hän viimein nousi ylös ja sytytti kaikki rauhoitakseen itseään taas.
"... Miksi? Hiivatti, miksi juuri nyt?", Domek mietti, "sama tapaus jo päivälläkin".
Istuessaan hetken vaalean vuoteensa päällä, hän yhtäkkiä muisti hänen aikaansa omassa alitajunnassa, jossa hän oli ollessaan tajuttomana ja tapasi näsäviisastelevan superegonsa, ärsyttävän idinsä ja viisaan egonsa. Mutta siellä hän tapasi myös yhden hahmon, joka ei koskaan pitänyt kuulua paikalle: Avde.
Hyytävä tunne alkoi taas nousta Valon Toan selkäpiitä myöten. Vaikka hän ajatteli hoitavansa asian Avden kanssa erittäin hyvin, häntä silti pelotti mitä Avde saattaisi tehdä.
Siinä hetkessä Domek muisti, ettei jostain syystä koskaan kertonut asiasta Admineille tai kenellekään muulle, vaikka yleensä hän ei epäröisi raportoimaan asiasta ennen. Hän lähti heti ovea päin ja päätti kertoa tästä heti Admineille, vaikka joutuisikin mahdollisesti taas kuulla muilta kuinka tämä on vain hänen vainoharhaa, mutta tällä kertaa Domek oli varma siitä mitä hän näki. On liian sattumanvaraista joutua saman otuksen hyökkäämäksi, mikä on seurannut häntä jo saarella ja sitten tavata alitajunnassaan näsäviisastelevan superegonsa, ärsyttävän idinsä ja viisaan egonsa sekä vastenmielisen varjoseinän. Hän ei jättäisi tätä asiaa ilman minkäänlaista käsittelyä.

Ja juuri Valon Toan ottaessaan kiinni ovenkahvasta, hän tunsi hyvin ahdistuneen olon; hän ei halunnut lähteä ulos huoneestaan ja tavata ketään. Hän ei halunnut kävellä yksin synkissä käytävissä. Kuin noituudella isketty, Domek alkoi sen sijaan perääntyä pois ovesta päin ja istui takaisin vuotensa päälle. Hän ei tosiaankaan tiennyt miksi, mutta jostain syystä hän tunsi ettei hänen pitäisikään puhua asiasta kenellekään. Valon Toa alkoi hätääntyä tästä eikä voinut enään edes kävellä paikallaan edestakaisin rauhallisesti. Jälleen kerran, hän yritti rauhoittaa itseään useilla tavoilla, kunnes hän meni ikkunan luokse ja nosti verhot pois.
Domek katseli ulos. Linnake oli silti valoisa näin myöhään illallakin. Hän katseli ylös rauhallista iltataivasta ja näki useita tähtiä ja Punaisen Tähden koristamassa tummansinistä taustaa, jotka ovat aina rauhoittivat jokaista elämänmuotoa.
Katselleessaan tähtiä, Domek muisti kuinka eräs erittäin tärkeä henkilö on hänelle kerran sanonut:
"Jos minulta kysytään mitään, valo ja varjo ei pitäisi katsoa mitenkään erillaisina. Päinvastoin, valo ja varjo tarvitsevat toisiaan elääkseen, aivan kuten elämä ja kuolema. Valo ei olisi olemassa, ellemme tiedä mikä varjo olisi, samoin kuten emme tietäisi mikä valo olisi jos varjoa ei olisi olemassa. Me saatamme pelätä varjoa, koska emme ymmärrä sitä, mutta olen varma että varjo pelkää myös meitä, koska se taas ei ymmärrä valoa. Todellinen tasapaino saavuttaa vain jos joku ymmärtäisi tämän ja hyväksyisi sen tiedon, ja käyttämäisi molempia voimia hyväkseen. Ainoa asia, mikä erottaa valon ja varjon on sen käyttäjä itse."

Muistellen tämän, Domek viimein rauhoittui ja käveli sänkyynsä nukkumaan. Hän päätti ajatella positiivisesti ja kiitti tätä henkilöä taas hänen avustaan. Siinä hetkessä, Domek vaipui uneen.

Mutta juuri ennen uneen vaipumistaan, yksi pieni ajatus vilahti Valon Toan mieleen:

"Mitä jos hän olikin väärässä?"




Tuntematon sijainti

*brzzt*

"Arstein, olen löytänyt Valon Toan. Hän on Bio Klaanin linnakkeen asuintilasiivessä, kuten olet arvannut. Olen tutkinut saarta ja olen löytänyt useita reittejä jotka voivat olla suunnitelman hyväksi."

"Hienoa. Hyvää työtä, Sheelika rakkaani, hyvää työtä."

"Tosin, paikalliset Zyglakit ovat hyvin levottomia. Heillä on juuri vallankiista meneillään."

"Kas, mikä hieno sattuma. Voimme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme. Ovatko "he" valmiita?"

"Kyllä. Yksi käsky, niin voimme viimein pyyhkiä tämän inhottavan saaren pois kartalta."

"Kaikki ajallaan, rakas Sheelika."

"Mutta emme voi enään odottaa! Tämä on tilaisuutemme, voimme viimein nujertaa Klaanin ja saada Tawan pään vadille! Mitä vielä tarvitsemme!?"

"Jos olisit keskittynyt muuhun kuin sinun omaan verenhimoosi, ymmärtäisit täysin mitä tarkoitan."

"Mutta... mitä... oikein... tarkoitat?!"

"Heheh. Voi rakas Sheelika, olet hyvin naivii. Hahahahahah."

*brzzt*

[spoiler=Niin muuten.]Ai niin, koska aika jolloin tämä tapahtuu ei ole kovin tarkka oikein, tämä lisäykseni sijoittuu jossain kaikkien seuraavien tapahtumien välissä.
... Tämä saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta uskokaa minua: Se olisi vielä pahempi jos en kertoisi tätä.[/spoiler]

Klaanin linnoitus

Jään Toa koputtaa suurta puuovea. Siinä roikkuvassa metallilaatassa lukee "Makuta Nui". Ovi avautuu naristen, ja Matoro näkee Makuta Nuin pöydän ääressä syventyneenä ajatuksiinsa.

"Manu.", Matoro lausuu ja kävele sisään.
Makuta havahtuu ja huomaa sisään tulleen Jään Toan.
"Et kertonut kaikkea kokouksessa.", Matoro aloittaa.
"Entä sitten? Näette kaiken ajallaan."
"Tästä ei tule mitään jos me emme pysty luottamaan toisiimme. Tämä ei yksinkertaisesti onnistu näin.", Matoro selittää.
"Vastasin tähän jo kokouksessa, 'Ette uskoisi, vaikka kertoisinkin. Ja jos kertoisin, ette lähtisi mukaani.", Manu vastaa hymyillen.
"Tästä ei tule mitään näin. Meidän kaikkien pitää tietää.", Matoro jatkaa.

(Odotellessa Manun postia...)

Killjoyn mökki

Salaluukun avattuaan ja näppäiltyään salasanan koodikorttiin, portaat aukesivat ja Killjoy asteli niitä alas. Hän tiesi, että tuleva operaatio ei tulisi olemaan mukava, hän ei tehnyt tätä mielellään usein.

Huone näytti isolta verstaalta, jonka yleiskuvaa hallitsivat kuitenkin lasivitriinit, joiden jokaisen sisällä oli taisteluhaarniska.

6 kappaletta haarniskoja, jokainen eri käyttötarkoitusta varten. Killjoy meni ensin vitriineistä tyhjän luokse ja naputteli siihen liitettyllä näppäimistöllä koodin.

Sitten hän asteli täysien vitriinien eteen ja pysähtyi mustaharmaan haarniskan kohdalle. Puku erosi Killjoyn perinteisestä muillakin tavoin, kuin vain väriltään. Tämä puku oli selkeästi nykyistä linjakkaampi ja solakampi. Lisäksi sysimustaa rintapanssaria komisti tummanharmaa logo, jossa oli skorpionin häntä.

Killjoy asteli huoneen päätietokoneen luo ja avasi ääniyhtyden.

"Stealth-puku, täydet patterit FF-9 ammuksia ja ionikatana. Tarkista myös moottorien energiatila."

Tietokone alkoi raksuttaa sanojen johdosta ja seinästä aukesi suuri taso, jolle Killjoy asettui makaamaan.

"Aloita."

Koneet hyökkäsivät katosta Killjoyn haarniskan kimppuun. Ruuvarit, porat ja pihdit alkoivat irroittaa panssaria Killjoyn päältä. Killjoy nytkähti hieman, eräiden pihtien ottaessa kylkipanssarin irti hyvin kovakouraisesti.

Lopulta koneet saivat tehtävänsä tehdyksi ja kypärä irroitettiin Killjoyn kasvoilta puhdistettavaksi.

Killjoy katsoi kehoaan. Kyynärtaipeihin asti sulaneet kädet ja tyngiksi lyhentyneet jalat tuskin liikkuivat itsestään. Killjoy pystyi näkemään omien elintensä toiminnan vielä hyvin ohuen rintakehää peittävän orgaanisen massan alta ja huoneen seinällä oleva peili paljasti sen, minkä Killjoy yritti raskaimmin salata.

Täysin sulaneet ja muodottomaksi vääntyneet harmaat kasvot. Huulten irvistys kuvotti häntä edelleen. Hän näki edelleen vanhan naamionsa kappaleita törröttävän hänen kasvojensa sisuksista, hänen kallonsa oli ohut ja hauras, hänen sulaneet silmänsä oli korvattu punaisilla keinotekoisilla...
Killjoy käänsi katseensa pois, sillä hän ei edelleenkään kestänyt katsoa itseään.

Musta haarniska lähestyi häntä yläpuolelta. Raajat porautuivat hänen hermoihinsa, laatat vahvistivat ruumiin ja usean minuutin huudon ja tuskan jälkeen se oli ohi.

Killjoy hoippui yläkertaan juurivaihdetussa puvussaan. Se pitäisi testata, tämä olisi ensimmäinen kerta, kun sitä käytettäisiin tositoimissa.

Killjoy painoi nappia ja koko hänen ruumiinsa muuttui täysin läpinäkyväksi, miltei näkymättömäksi.

"Täydellistä."

Lentokone

"...ja siis, ei hiiviskelyä voi pelkällä varustepohjalla suorittaa" Snowman jatkoi jo melko pitkään jatkunutta monologiaan. Ämkoo kuunteli vieressään istuvan lumiukon jatkuvaa puhetta puolella korvalla, keskittyen kuitenkin lentokoneen ohjaamiseen. Nappeja oli nimittäin häiritsevän paljon, eikä suuri osa niistä ollut vieläkään paljastanut tarkoitustaan.

"Tunnen monia heppuja, joilla on ollut vaikka mitä näkymättömyysvempaimia, eivätkä ne kenestäkään mitään ninjaa ole tehneet" Snowman jatkoi "Ymmärrän toki varusteiden tarpeellisuuden, mutta sitä pitäisi pystyä pysymään huomaamatta ilmankin."
Ämkoon oli pakko puuttua lumiukon vuodatukseen: "Eivätkö sinun voimasi tavallaan ole aika iso etu hiiviskellessä?"
"Öh, kyllä. Mutta olen silti harjoitellut piilossa pysymistä todella, todella paljon. Enkä vain, koska en pidä taistelusta. On siitä paljon ollut ihan sitäkin varten, että se on melko pakollista, jos ei ole elementaalivoimia tai muuta vastaavaa."

Ämkoo vastasi pikaisella hymähdyksellä. Hänen katseensa kuitenkin keskittyi jatkuvasti ohjaimien tarkkailuun. Snowmankin siirtyi ulos ikkunasta tuijotteluun. Taivas oli pimeä ja pilvinen. Hän ei oikeastaan ollut varma, puhuiko jälleen pääasiallisesti pitääkseen ajatuksensa pois mieltään vaivaavista asioista. Sota, hän mietti. Onko minulle oikeasti tarjottu mahdollisuutta estää se, ja minä olen kieltäytynyt? Häntä ei vaivannut mikään enemmän kuin ajatus siitä, kuinka Klaanin muurit murtuisivat ja hänen ystävänsä siinä mukana. Kunniallisuus ei ikinä ole ollut minun juttuni. Onko mitään järkeä taistella vain periaatteesta, jos kaiken voisi hoitaa ilman väkivaltaa?

Hiljaisuus vallitsi ohjaamossa pienen koneen kiitäessä taivaan halki, Klaanin jäädessä taakse.

[spoil]Kyllä, viestin ensimmäisen puolikkaan tarkoituksena oli piruilla Killjoyn viime viestille. Heh.[/spoil]

Portaikko alas Klaanin kellariin

Kepe kantoi kankaan päällä reunastaan revennyttä laatikkoa. Valkoista, kummallista jauhetta valui sen nurkasta samanväriselle kankaalle, joka esti tomua leviämästä joka paikkaan.
Hän kiiruhti Guardianilta saamansa paketin kanssa portaita alas kohti Verstasta. Päästyään oikeaan kerrokseen hän kääntyi käytävälle, jonka seinustoilla olivat Klaanin ruoka-, naamio-, polttopuu- sun muut varastot. Yksi varasto-ovi oli hieman jykevämpi kuin muut. Siinä oli monta erilaista lukkoa, joista tosin yksikään ei ollut kiinni. Kepe kiskaisi raolleen jääneen oven jalallaan auki.

Hän astui sisään oven perässään kiinni potkaisten. Eteishuoneessa oli pimeää, mutta hän ei raaskinut sytyttää valoja, ettei olisi pelästyttänyt jotakuta Verstaan muista asukeista. Hän suuntasi privaattiovelleen, avasi sen, lukitsi tiukasti jäljessään ja hapuili kätensä laboratoriohuoneen oven kahvalle. Jokin pimeässä nurkassa päästi kurauksen.

Laboratorio toimi samalla myös eräänlaisena valvomona. Klaanilla oli oma valvontakameroihin perustuva turvajärjestelmänsä, jota joku pahaa-aavistamaton matoran jatkuvasti valvoi. Valvoja oli kuitenkin johdottanut itsensä niin tiiviisti Klaanin kaikkiin muihin verkkoihin, että pystyi näyttämään kaikkien valvontakameroiden kuvat laboratorion seinustan monen monituisilla monitoreilla. Plus kuvan, joka näytti edellä mainitun pahaa-aavistamattoman valvojamatoranin. Valvojiakin valvotaan.
Yksi Valvojan näyttöruuduista näytti sen keräämää lokia kaikesta Klaanin tietoverkon tapahtumista. Kepe huomasi sivusilmällä Killjoyn käyttäneen haarniskointilaitteistoaan, muttei kiinnittänyt tähän suurempaa huomiota.

Hän laski paketin pöydälle ja veti hengityssuojaimen kasvoilleen siitä huolimatta, että G oli sanonut sen olevan ainakin nyt vaaratonta.
Hän otti jauheesta pienen näytteen lasilevylle ja asetti sen mikroskoopin alle. Jauhe oli sangen erikoista; se vaikutti rakenteeltaan olevan jotakin muovintapaista. Se kuitenkin käyttäytyi aineena kuin metalli, ja sille ominaisesti myös suli lämmittäessä. Se myös toimi hyvänä säteilyeristeenä, Kepe totesi suojapuku päällään.
Mitenköhän se vaikuttaisi hengitettynä tai syötynä, Kepe mietti, ja päätti testata tätäkin.

"Doo-ox, tulepas tänne..."

Aine ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan koe-eläimeen mitenkään. Se ei mielenkiintosista kemiallisista ominaisuuksistaan huolimatta osoittautunut Snowmanin huumaamiseen kelpaavaksi. Mitä ihmettä se siis oli?

Kepe tallusteli ympäriinsä huoneessa ankarasti miettien ja potkaisi erästä tynnyriä. Se kaatui ikävästi kalahtaen. Naamioita levisi lattialle, niiden joukossa pari Kualsia, Mahiki ja... Rahien hallinnan naamio?
Rah...?

Kepe muisti G:n maininneen jotain paketin reiän oudosta syntytavasta. Kuin jokin olisi möyrinyt sieltä ulos. Jokin eläin tai robotti?
Sellainen olisi taatusti paljastunut Klaanin postin röntgentarkastuksissa. Ellei...
...ellei jauhe ollut tarkoitettu säteilyn eristämiseen. Sen jauhemainen muoto oli ilmeisesti vain hämäystä, jolla oli tarkoitus saada heidät epäilemään sitä huumausaineeksi. Itse syyllinen oli siis päässyt vapaasti temmeltämään. Mutta mikä tuohon pakettiin mahtuva otus olisi voinut saada Snowmanin sellaiseen tilaan ilman yhteyttä hermojärjestelmään?

Kepe tajusi tilanteen, syöksyi sisäpuhelimelle ja painoi näppäimistön G-nappia. Tämän vastattua Kepe täräytti ilmoille erittäin vaarallisen, mutta ikävä kyllä todennäköisen tilanteen.

"Snowmanissa on loinen."

Adminien huone

Guardian seisoi kylmällä lattialla pitäen kommunikaattoria vasemmalla kädellään suunsa edessä. Hänen ilmeensä oli vilpittömästi hämmentynyt.

"Snowman on mikä?"

Kepen ääni huokaisi syvään langan toisessa päässä aiheuttaen äänekästä suhinaa. "Snowmanissa on loinen", hän sanoi selvällä painotuksella. "Ja hän vei sen mukaan lentomatkalle."

Guardianin katse harhaili Visokkiin ja Tawaan, jotka keskustelun sujuvuuden onneksi olivat jo tietoisia siitä, mitä Guardian ajatteli. "Avde" ei ollut koskaan poistunut Snowmanin mielestä, vaan oli siellä edelleen. Erittäin suostuttelukykyisen parasiitin sijainti hyvänkin pilotin lumipohjaisissa aivoissa ei tekisi hyvää millekään lentomatkalle.

"Jos saan ehdottaa, niin heitä pitää käskeä laskeutumaan heti", Kepe sanoi. "ja muuten, jonkun pitäisi kai sanoa Radiakille jotain, Dox sai jonkinlaisen allergisen kohtauksen. Kumma juttu..."
Linja sulkeutui äkkiä. Joku olisi voinut huomata Kepen puheen nopeutuneen loppua myöten.

Guardianin kasvot muuttuivat poikkeuksellisen vakaviksi. "Menen kommunikaatiohuoneeseen.", hän sanoi käytännössä jo juosten kohti huoneen ovea. "Heidät täytyy pysäyttää ennen yötä."

Adminien palaverihuoneen ovi paukahti äänekkäästi kiinni ja sen lukittumisen monimutkainen tikitys hautasi kellon äänen alleen seuraavan kymmenen sekunnin ajaksi. Tawa ja Visokki jäivät huoneeseen kahdestaan. Nurkassa olevan suunnittelupöydän alta kuitenkin kömpi pian hopeinen Ussal, joka katsoi hoitajiansa anovasti. Se asteli mahdollisimman lähelle Tawaa ja Visokkia ja teki pienillä äänillään kaiken, että se huomattaisiin. Tawa ja Visokki onnistuivat kuitenkin jättämään huomiotta Nöpön toistuvat vingahdukset ravinnon perään.

Tawa katsoi ikkunasta pohdiskelevan näköisenä. Taivaan väri oli purppurainen ja tähtiä alkoi jo näkyä himmeinä.
"Pian on yö", hän sanoi. "Eikä pilven pilveä taivaalla. Ei edes tuule." Tawa kääntyi takaisin Visokkiin.
"Liian rauhallista. En pidä tästä."

Visokki pyöritteli silmiään. Hän erehtyi harhautumaan katseellaan hopeiseen Ussal-rapuun, mutta tajusi viime hetkellä katsoa muualle. Tietynlaiseen mielenhallintaan ei edes Visokki olisi varautunut. Nöpö raapi vauhdikkaasti lattiaa jaloillaan ja napsautti saksiaan kiinni ja auki aiheuttaakseen mahdollisimman paljon ääntä. Tawa ja Visokki olivat liian keskittyneitä ajatuksiinsa erehtyäkseen katsomaan sivulle.

"Se Matoran, joka kuljetti paketin Snowmanille vaikutti luotettavalta", Visokki viesti Tawalle. "mutta taidan jututtaa häntä uudelleen varmuuden vuoksi."

Tawa nyökkäsi. "Hyvä idea. Minäkään en kai aio nukkua. Voisi katsaista kontrolli..."
Tawan puhe keskeytyi, sillä hän oli erehtynyt katsomaan kontrollipaneelia. Toisessa nurkassa sijaitsevan metallinhohtoisen ja sinisillä napeilla täytetyn paneelin päällä seisoi hopeinen Ussal-rapu. Visokki oli jälleen kääntymässä, mutta viimeisellä mahdollisella hetkellä hän väisti katseellaan.
Nöpö seisoi paneelin päällä. Se katsoi Tawaa silmiin suurilla, tummilla, kiiltävillä, tärisevillä ja kaikin puolin suloisilla silmillään. Se piti pienellä suullaan hiljaista, mutta kuitenkin niin raskasta hengitystä, että sen tunti kauas. Loppusilaukseksi Ussal päästi niin säälittävän vingahduksen, että Visokki melkein hairahtui katsomaan.

Tawan silmät suurenivat ja hymy leveni. Se oli säälivä hymy, jossa oli kuitenkin pieni hippunen iloa.
"Taidan", hän sanoi hitaasti ja aneemisesti, painottaen jokaisen sanan jokaista tavua aivan omalla tavallaan. "ruokkia ensin Nöpön."

Visokki katsoi Tawaa nyökäten hitaasti. Hän käveli ulos adminien komentokammiosta ja jatkoi iltaisen hiljaisilla käytävillä kohti postinkäsittelyosastoa.

Lentokone

"Mitä puuhaat?" Snowman kysyi lentokoneen matkustajan paikan (Snowman oli julistanut itsensä sopivammaksi pilotiksi, koska "tämähän on melkein kuin veneeni.") ohjauspaneelia ränkläävältä Ämkoolta rikkoen hiljaisuuden.
"Yritän saada tätä radiota toimimaan" mustavihreä hahmo vastasi. "Se tuntuu ilmoittavan viestistä Klaanin suunnalta, mutta en saa vastattua."
"Anna kun minä koitan" Snowman sanoi, ja nappasi johdolla kiinni olevan luurin käteensä, ja painoi sen sitten korvaansa vasten. Hän kuuli vain yksioikoisen äänen: Bleep bleep. Bleep bleep. Lumiukko painoi etu- ja keskisormella vastausnappia, ja kumartui hieman.
"Haloo? Eversti?" Snowman yritti. Vastaukseksi hän sai pelkkää särinää.

Hetkeksi kaksikko jätti radion rauhaan, ja keskittyi olemaan hiljaan. Pian kommunikaattori ilmoitti kuitenkin uudesta viestistä. Bleep bleep. Snowman nappasi luurin, ja kumartui hieman. Yllätyksellisesti hän tällä kertaa sai vastauksen: "Snowman?"
Se oli Guardianin rätisevä ääni, ja videoyhteyskin toimi. Lumiukko näki skakdi-ystävänsä naaman pienellä näytöllä vihreän sävyisenä.
"Eversti! Hienoa kuulla äänesi" Snowman vastasi. Guardianin äänensävy oli vakava, kun hän jatkoi: "Minulla on sinulle tärkeää asiaa."
"Asiaa?"
"Aivan, Snowman, asiaa. Sinussa on lkrättsSshSGGSSSSSSSShhhh..."
Videoyhteyskin katosi kuvan ensin muututtua rakeiseksi. Snowman ja Ämkoo katsahtivat toisiinsa. Todettuaan radion olevan täysin kuollut he luovuttivat toistaiseksi yhteyden muodostamisen.

Ennen pitkää lumiukko alkoi miettiä, mitä se hänessä oleva l mahtaisi tarkoittaa.
"Liikkeentunnistin?"
"..."
"Laulu?"
"..."
"Lakki?"
"..."
"Lohrak?"
"..."
"Larsaus?"
"...mikä se edes on?"

Snowmanin arvaillessa Ämkoon mieleen juolahti muuan huolestuttava ajatus. Mitä jos joku häiritsi heidän signaaliaan tarkoituksella? Joku tiesi heidän lähteneen tälle tehtävälle, tai sitten he olivat kohdanneet täällä taivaalla uuden vihollisen. Hän ilmaisi huolensa Snowmanille, joka koetti suhtautua uutisiin tapansa mukaan positiiviesti: "Mutta kuka täällä taivaalla, keskellä ei mitään, tahtoisi meille pahaa? Kuka tekisi tällaista? Ei kukaan, vai mitä? Vai mitä?"

Postikeskus

Visokki tuijotti tiskin takana seisovaa Ga-Matorania silmiin. Ga-Matoran oli puhunut kohta jo kolme minuuttia yhteen menoon ja ei näyttänyt merkkejä väsymisestä. Kellonajasta huolimatta Matoran jatkoi puhettaan samalla innostuneella ja kirkkaalla äänellä kuin aikaisemminkin. Matoranin pirteys oli paranormaalia.
Visokki oli oppinut vuosien aikana, että telepatia oli erittäin hyvä tapa keskeyttää sanatulvat, sillä mieleen istutetun viestin huomaisi pakostakin. Hämmennyksekseen Visokki kuitenkin huomasi, että Ga-Matoranin puhetulva esti Visokkia keskeyttämästä jopa tämän mielessä. Astuttuaan pirteän pikkuneidin sokkeloiseen mieleen hän kauhistui sitä, minkälaisen groteskin vesiputouksen hajanaiset ajatukset pystyisivät muodostamaan.

"...niin, ja minä olen tosiaankin uusi täällä, en ole tottunut näihin tapauksiin, sillä viime työpaikassani ei ollut hirveästi näitä 'mörkö paketissa tunkee itsensä vastaanottajan korvasta sisään ja pyrkii tekemään tämän tahtonsa orjaksi'-tapauksia, mutta toisaalta viime työpaikassani pääasiassa pistin hintalappuja tuotteisiin, mikä ei ole yhtä kivaa, koska ei pääse sosialisoimaan näiden kaikkien ihanien heppujen kanssa, sillä kaupanomistaja ei pitänyt siitä, että puhuin asiakkaille ja se omistaja oli muuten tosi hassu oranssi Matoran, miksiköhän senkin värisiä on olemassa, tai no, mitä väliä, ei minulla ole mitään eri värejä vastaan, kaikki ovat Mata Nuin edessä yhtä mahtavia tyyppejä, mutta toisaalta..."

Visokki yritti suojata mieltään hetkeksi. Liikaa infoa. Liikaa infoa. Ihan liikaa infoa.
Hän päätti vaihteeksi yrittää keskittyä Matoraniin itseensä vain pystyäkseen pitämään ajatuksensa kasassa. Sininen pirteä Ga-Matoran nähtävästi totteli nimeä "Dinem", sillä se oli ommeltu hänen olallaan roikkuvaan vihreään kangaskassiin. Kassissa oli myös kukkakuvioita ja joillain kukilla oli häiritsevän pirteä ilme. Dinem-nimeä totteleva Matoran siirteli laukkua levottomasti olalta toiselle.
Visokki mietti hetken, voisiko tämä olla potentiaalinen merkki siitä, että Matoran oli hermostunut ja valehteli. Pieni sukellus Dinemin pään sisään olisi todennäköisesti selvittänyt, valehteliko tämä, mutta Visokki ei tehnyt sitä siinä pelossa, että jäisi mieleen vangiksi ja saisi vastustamattoman halun ommella kukkakuvioita kaikkialle.

"...ja minulla on tällaiset verhotkin, minusta ne ovat todella symppikset, mutta niitä tulee harvoin käytettyä sen jälkeen, kun lemmikki-Gukkoni vatsa oli kuralla-"

Visokki sai voimansa kerättyä ja onnistui vihdoin keskeyttämään Dinemin puhetulvan. Hän hämmästyi itsekin, miten pystyi siihen.

"Eli sinä et tiedä, kuka tämän lähetti?"

Dinem oli hetken hiljaa. Hän katseli pohdiskelevana ja siirsi yhden sormen suunsa alle. Ga-Matoranin leveä hymy ei ollut kuitenkaan muuttunut miksikään.

"En oikein tarkasti", hän sanoi. "Se oli joku Skakdi. Vaikutti kyllä vain lähetiltä, sillä ei ollut niitä rumia sisällissota-arpia. Vaikka ei arvissa mitään vikaa ole, ovathan ne ihan siistejä-"

Kiitos, Dinem, Visokki sanoi matoranin pään sisällä. Tämä riittää tältä kertaa. Puhutaan myöhemmin lisää niistä tosi tosi söpöistä kukkaverhoistasi.

Aluksi Dinem näytti siltä, kuin viesti hänen mielensä syvyyksistä olisi säikäyttänyt Ga-Matoranin oikeasti. Virhepäätelmä korjautui heti Matoranin palauttaessa hymyn kasvoilleen. Visokki oli tyrmistynyt.

"Ole hyvä! Nähdään, Hämis!"