Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta

Tukikohdassa kuhisi. Nazorakit olivat järjestäytyneet ryhmiin ja etsivät järjestelmällisesti tukikohtaan pudonneita tunkeilijoita. Jokainen rakennus, kuja, nurkka ja muu piilopaikka tuli vuorollaan torakkapartion tutkimaksi.

Eräs keihäin varustettu partio tutki parhaillaan ahdasta asevarastoa. Hämärän huoneen perukoilta löytyi runsaasti mahdollisia piilopaikkoja, joten torakat astelivat varovaisin askelin eteenpäin, pitäen tiukasti kiinni aseistaan.

"Olkaa varuillanne", yksi torakoista totesi tovereilleen. Toiset nyökkäilivät vastaukseksi ja nostivat keihäänsä hieman koholle.
"Minulle väitettiin...", sama torakka aloitti, "...että toinen niistä on yksi Klaanin johtajista."

Muut torakat pysähtyivät ja kääntyivät säikähtäneen näköisinä puhujaa kohti. Tämä nielaisi äänekkäästi ja jatkoi vielä:
"Sama, joka voitti yliluutnantin."

Huoneeseen laskeutui häiriintynyt hiljaisuus. Torakat katselivat tuon tuosta olkansa yli vaihtaen jatkuvasti painoaan jalalta toiselle.

"Voin tietenkin olla väärässä", puhelias torakka sanoi yrittäen kuulostaa toiveikkaalta. Hän kuitenkin epäonnistui ja sai toiset tuijottamaan itseään tuimin ilmein.

"Ämkoo", taaempana seisonut torakka sanoi. Hän tunsi nimen.
"Makutansurma. Miekkapaholainen. Olen kuullut tarinoita."
Hieman muita raskasrakenteisempi torakka otti askeleen lähemmäs muita ja liittyi keskusteluun.
"Minäkin. Tappanut joskus Makutan."
"Yksinkö? Eihän Toa mitenkään voi..."
"Ei se ole pelkkä Toa, kuulemma."
"Mikä sitten?"
"En minä tiedä. Etsitään se niin voit kysyä."
"Pärjätäänkö me edes sille?"
"No... Onhan meillä keihäät."

Torakat tuijottivat hetken keihäitään ja sitten toisiaan.

"Mutta jos se kerran voitti yliluutnantin... Eikä se ole edes yksin. Onko se toinenkin vahva?"
"Rauhoitu! Me vain etsitään ne. Tehdään hälytys heti jos jotain löytyy. Niitä on vain kaksi ja meitä on... Paljon."

Vielä hetki sitten epäröinyt torakka muodosti iljettäville kasvoilleen ilkeän hymyn.

"Joo."
"Noniin, juttutuokio on ohi. Jatketaan."

Silloin joukon hiljaisin jäsen asteli esiin. Tämä nazorak oli hieman muita tummempi eikä ollut sanonut vielä sanaakaan. Torakka pysähtyi seisomaan muiden eteen ja heitti keihään syrjään.

Silloin illuusionaamion vaikutus lakkasi. Ämkoo seisoi torakkapartion keskellä mairea ilme kasvoillaan.

"Olen otettu. Jopa tuollaiset raukat tuntevat nimeni."

Torakat kavahtivat kauhuissaan taaksepäin. Joukon urhein kuitenkin toipui säikähdyksestä muita nopeammin ja syöksyi huutaen Ämkoota kohti. Mustanvihreä käsi nappasi nopealla liikkeellä kiinni hyökkääjän keihäästä. Seurasi väistöliike ja kierrepotku jonka jälkeen torakan ote keihäästä irtosi. Nazorak kaatui maahan Ämkoon viereen. Tämä koitti nousta ylös, mutta yritys keskeytyi Ämkoon iskiessä torakkaa niskaan tämän omalla keihäällä.

Muut torakat eivät ehtineet tehdä mitään. Ämkoo kiskaisi miekkansa esiin ja pyöräytti sitä muutaman kerran ilmassa. Torakat kaatuivat yksitellen huoneen lattialle.

"En pidä tästä", Ämkoo totesi puoliääneen itsekseen. "En hitto soikoon pidä tästä."

Mikään ei mennyt nyt suunnitelmien mukaan. Ämkoon ja Snowien tehtävään kuului ainoastaan mystisen palan etsintä. Pakkolasku yllättäen matkalle sattuneeseen nazorak-tukikohtaan oli jo itsessään valtava ongelma, eikä Lumiukon käytös parantanut millään tavalla tilannetta. Ämkoo ei ollut osannut odottaa Snowien itsepäisyyttä. Hän tiesi kyllä Lumiukon olevan avulias luonne, mutta tämä meni liian pitkälle.

Ne matoranit. Ämkoo tunsi itsekin sääliä heitä kohtaan, mutta tässä tilanteessa tehtävän onnistuminen tuli asettaa kaiken edelle. Eikä Ämkoo kokenut edes olevansa millään tapaa velvollinen auttamaan matoranien vastarintaliikettä.

Matoranien suojeleminen oli vielä joskus ollut Ämkoon ensisijainen tehtävä, mutta ei enää. Ämkoo ei ollut enää aikoihin nimittänyt itseään Toaksi. Se arvonimi vietiin häneltä kauan sitten.

Klaania Ämkoo oli kuitenkin mielestään velvollinen auttamaan. Hän ei ollut edes varma miksi, mutta niin kuitenkin oli. Tunsiko hän olevansa klaanilaisille jotain velkaa? Kenties.

Ämkoo astui ulos varastorakennuksesta ja aktivoi aineettomuuden naamiovoiman. Yksikään torakka ei ehtinyt nähdä kun Ämkoo haihtui ilmaan ja jatkoi matkaansa kevyen tuulenvireen lailla. Pian tämän jälkeen Ämkoon silpomien nazorakien ruumiit löydettiin.

Hälytyssireenit jatkoivat soimistaan.

[spoil]Kamalaa kieltä, mutta sama se.[/spoil]

Klaanin lähellä oleva joki

Troopperi heitti vieheen veteen. Hetken päästä hän nosti vedestä jotain.

"What the...?" Troopperi huusi kun hän katsoi kirjavaa, kyllä kirjavaa Rukia, joka tuijotti silmillään häneen. Hän heitti kalan veteen takaisin.

"Tuo ei näyttänt oikein Rukilta. Muutenkin, se oli pieni. Pitäisikö mennä raportoimaan johonkin tutkimuskeskukseen?"

Troopperi oli ollut kiinnostunut kalastuksesta kun hän aikoja sitten kokeili sitä siinä pikku kylässä, jota kutsuttiin Ga-Koroksi. Tavarat keräten Troopperi lähti vaeltamaan kohti Klaania.

Hän käveli vehreässä metsässä. Kuu "paistoi". Muutama Makika äänteli jossain lähistön lamella. Klaanilla ei ollut käynt outoja asioita aikoihin. Tokihan hän muisti tapahtumat Mt. ÄmKoon luona, ja Matoron katoamisen ja paluun Klaanille, mutta ei itse Klaanilla ollut käynyt mitään erityistä. Troopperi astui ulos kauniista, vehreästä metsästä. Hän näki edessään harmaan linnakken, jonka muurit olivat korkeat. Sen ikkunoita oli hajalla, ja metsän laitaan asti oli sinkoutunut tavaraa. Hän ikiruhti sisään ja syötti porttikoodin. Prototeräksestä taottu portti rämähti äänekkäästi auki. Porttiin oli maalattu teksti "Avde", ja siellä riehui taistelu.

Tässä voi olla huomattavasti asiavirheitä, sillä en ole seurannut tätä topiccia, enkä viitsi käydä tätä monsteria läpi.

Trooppinen saari, pimeä kellari

"...ja täällä säilytämme aseistustamme" Ternok-niminen Le-Matoran lopetti puheensa.

Snowman katseli melko vaikuttuneena ympärilleen pölyisessä tilassa. Hän katseli hyllyssä olevia aseita: Kanoka-laukaisimia, keihäitä, puukkoja, Zamor-aseita... Tämän kaiken matoranien vastarintaliike oli onnistunut haalimaan nazorakeilta, ja he olivat myös saaneet huomaamatta eristettyä osia tukikohdasta omiksi tiloikseen. Kaikesta huolimatta toiminnassa oli paljon epäkohtiakin, joista Snowman olisi saanut lohkaistua montakin hyvää vitsiä.

Häntä ei kuitenkaan varsinaisesti huvittanut.

Lumiukko ei jaksanut uskoa Ämkoon toimineen niin kylmästi. Hän oli jättänyt nämä matoranit vaille apua. Totta kai Snowman itsekin tiesi tehtävän suorittamisen äärimmäisen tärkeäksi, mutta hänestä olisi silti ollut täysi vääryys hylätä matoralaiset. Sitä paitsi miten Ämkoo muka oli varma, ettei pala olisi yhtä hyvin voinut tulla esille vastarintaliikettä auttaessa?

Mutta ennen kaikkea Snowmania häiritsi hänen oma suuttumisensa. Ämkoo oli vain ajatellut Klaanin parasta, ja Lumiukko oli huutanut toverilleen. Snowman ei ollut tottunut kiihkoilemaan, ja tämä oli todella vaikea tilanne. Varsinkin, kun hän tiesi mahdollisesti riskeeranneensa tehtävän.

Ikkunan ääressä pihalle tarkkaillut matoran viittoi äkkiä kaikkia menemään matalaksi ja olemaan hiljaa. Snowman liimautui lattiaan, ja vilkaisi huoneen katon tuntumassa olevasta ikkunasta ulos. Hän näki torakkapartion marssivan rakennuksen ohi, ja sireeneistä päätellen he yhä etsivät Klaanilaisia.

Nazorakit kuitenkin kulkivat ripeästi ohi, ja Snowman kiitti tästä kellarin naamioitua ovea. Vaaran mentyä ohi lumiukko tallusti taas asehyllylle. Eräs Suurta Komauta kantava matoran esitteli ylpeänä hyllyn pisintä asetta: "Ja tämä tässä on zamor-tarkkuuskivääri. Saimme sen vastikään, kumppanisi tempauksen ansiosta."
Snowman ymmärsi matoranin viittaavaan Ämkoon kaatamaan torniin. Ilmeisesti matoranit olivat sen tähden saaneet käsiinsä tämän aseen. Kivääri näytti sitä pitelevät matoranin kannossa suorastaan koomiselta pituutensa vuoksi, mutta matoran jatkoi: "Ajattelimme antaa sen sinulle kiitoksena."
Snowman oli hieman hämillään. "Öh, kiitos." Hän sanoi, ja otti aseen vastaan. Ilokseen hän huomasi sen piipun olevan kokoon taitettava, ja sai sen tungettua varustelaukkuunsa hakkujen, oman painetykkinsä ja Kapherin vanhan Cordak-tykin seuraksi.

Pian matoranit kutsuivat Snowmanin seuraamaan pieneen tunnelliin josta he olivat tulleetkin. Lumiukko kyyristyi, ja lähti tarpomaan pikkukavereiden perässä kohti pimeyttä.

Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta

Massiivista zamorlaukaisinta kantava nazorak kyyristyi ruosteisen peltitynnyrin taakse ja valmistautui ampumaan. Kohde olikin pian tähtäimessä ja ammus lähti lentoon. Nazorakin yllätykseksi ammus kuitenkin lensi suoraan kohteen läpi ja räjähti osuessaan tämän takana olevaan seinään.

Ämkoo kirosi. Aineettomuuden naamiovoima oli kieltämättä kätevä, mutta lyhytkestoinen. Viittasankari ei ollut ehtinyt etsiä uutta piilopaikkaa ja olikin materialisoitunut suoraan torakkajoukkojen nenän edessä. Ämkoon onneksi naamiovoima riitti juuri ja juuri äsken häntä kohti lentäneen zamor-kuulan välttämiseen.

Nazorakit alkoivat ripeästi piirittää Ämkoota. Aukiolle tunkeili jatkuvasti lisää etsintäpartioita, joista osa kantoi keihäitä ja osa miekkoja. Korkeammassa asemassa olevat sotilaat jäivät etäämmälle ampuma-aseidensa kera.

Huomattavan pitkää keihästä kantava torakka käveli Ämkoon yllätykseksi varsin päättäväisin askelin lähemmäs. Torakka pysähtyi muutaman askeleen päähän Ämkoosta ja alkoi puhua.
"Olet piiritetty. Jos antaudut ilman vastarintaa, säästämme henkesi."
Ämkoo naurahti tahattomasti. Torakka jatkoi.
"Kerro missä ystäväsi on", tämä sanoi ja otti paremman otteen keihäästään. Lähitaisteluaseilla varustetut torakat lähestyivät.
"Hieman vaikeaa", Ämkoo vastasi. "En nähkääs tiedä."
Vastaus ei miellyttänyt torakkaa.
"Laske aseesi."
"En ajatellut."
"Omapahan on virheesi."

Nazorakit asettuivat muodostelmaan ja syöksyivät Ämkoon kimppuun aseitaan heiluttaen. Ensimmäisenä kimppuun hyökkäsivät miekoin aseistautuneet torakat. Nämä huomasivat kuitenkin oitis hyökkäyksensä tehottomuuden Ämkoon ripeiden miekaniskujen iskiessä torakoiden miekat kappaleiksi. Taitavan torjunnan jälkeen Ämkoo kierähti torakoiden ohitse, nousi pystyyn ja löi kahta lähinnä seisonutta torakkaa miekallaan. Iskusarjaa seurasi voimakas loikka jonka avulla Ämkoo sai reilusti välimatkaa itsensä ja torakoiden välille.

Tästä huolimatta Ämkoolle ei jäänyt aikaa hengähtämiseen, sillä taaempana odotelleet ampujatorakat laukaisivat oitis aseensa. Ämkoo katosi ammusten aiheuttaman räjähdyspilven sisään ja torakat jäivät tuijottamaan tapahtunutta tarkkaavaisina.

"Saimmeko me hänet..?", yksi torakoista kysyi ääneen.
"Emme", toinen torakka vastasi ja osoitti savupilveä kohti.

Ämkoo astui esiin savun keskeltä. Räjähdys oli sotkenut hänen naamioonsa ja panssareihinsa harmaita tomuläikkiä, mutta muuten hän vaikutti olevan suurin piirtein kunnossa. Ämkoon viitta oli kuitenkin kokenut pahoja vaurioita; sen repaleinen reuna liehui dramaattisesti räjähdyksen jälkivaikutuksien seurauksena.

Massiivista sinkoa kannatteleva nazorak nousi vuorostaan esiin. Tämä huusi jotain kielellä jota Ämkoo ei kyennyt tulkitsemaan. Sitten torakka latasi aseensa ja painoi liipaisinta.

Laukaisuhetkellä tapahtui kuitenkin jotain. Nazorakin ilme vääntyi hyvin epämääräiseksi tämän kääntäessä aseensa vauhdikkaasti muita torakoita kohti. Torakat huusivat järkyttyneinä räjähdyksen keskellä samalla kun Ämkoo etsi katseellaan uutta pakoreittiä.

"Jonain päivänä vielä kiitän sitä rääpälettä tästä komausta", Ämkoo mietti.

Siinä samassa huomattavasti äskeistä voimakkaampi räjähdys heitti Ämkoon syrjään. Ämkoo kierähti nopeasti ylös välittämättä osuman aiheuttamasta polttavasta kivusta ja huomasi aukiolle ilmestyneen taisteluajoneuvon. Valtava panssarivaunu oli ilmeisesti ampunut hieman ohi, mutta se näytti lataavan jo toista ammusta.

[spoil]Kamala kieli und torakkamättö - osa II[/spoil]

Etelä-Zakaz, Warrekin linnake
Sisällissodan kolmas viikko


Ilmassa leijui vahva palaneen käry. Linnakkeen muurilla valtavan kivipaaden takana piilossa seisova Skakdi haisteli ilmaa hetken, mutta vältti ottamasta suurempia henkäisyjä. Hän oli kokenut valtavan kredipselleenimäärän vaikutuksen jo kerran aikaisemmin ja halusi kyseisen kerran jäävän viimeiseksi. Muurin suojissa olevat sensorit eivät kuitenkaan vaikuttaneet käynnistävän korvia riipivää hälytystään, joten oli turvallista hengittää.

Siniseen ja hopeaan verhottu Skakdi kurkisti varovaisesti vasemmalla silmällään kivipaaden taakse ja nosti käsissään olevaa vahvalla kiikarilla varustettua Vartija-kivääriä hieman toimivampaan asentoon. Kivääri hehkui edellisistä laukauksista vielä tulikuumana, mutta ammuksia oli vielä kolmelle pataljoonalle ja laatutyötä oleva Vartija-kivääri kestäisi taatusti pienen kuumentumisen.

Skakdi tarkkaili muurien yli vasemmalla silmällään, jonka hän oli huomannut vuosien saatossa olevan selvästi tarkempi. Kenraali Warrekin linnoituksia lähestyi palavilla ja raatoja täynnä olevilla kentillä marssiva monivärinen Skakdi-armeija. Armeija, jonka joukkoon mahtui myös kymmeniä vetojuhtina toimivia Raheja veti takanaan ketjuilla jonkinlaisia valtavia tykkejä. Niiden ulkoasu oli yksinkertainen ja muistutti vain valtavaa Zamor-laukaisinta, mutta Nektannin insinöörit pitivät tunnetusti terävistä metalliosista. Tykkien kyljet olivat täynnä valtavia teriä, joilla ei vaikuttanut olevan raskaissa kenttäaseissa mitään järkevää toimintoa.

Valtavien tykkien sisällä vaikutti latautuvan jotain vihreää.

"Tiedätkö, miksi ne kutsuvat noita?" tuttu ääni sanoi sinisen Skakdin takaa. Skakdi kääntyi ja näki toisen siniseen ja hopeaan verhotun Skakdin, joka oli häntä lyhyempi, mutta tukevampi ja lihaksikkaampi. Tämän Skakdin vasemman olkapään ympäri oli kiedottu paksu side, mutta se näytti silti pitelevän kyseisellä kädellä omaa Vartija-kivääriään aivan hyvin.

Kivipaaden taakse suojautunut Skakdi ei vastannut, mutta katsoi puhujaa tympeänä. Puhuja vain hymyili hieman ja katsoi asiakseen vastata omaan kysymykseensä.
"Nuo tykit ovat ihan oikeasti 'Nektann-energiakanuunoita'."

Pidempi ja hoikempi Skakdi katsoi puhujaa epäuskoisena. "Oletko ihan tosissasi."

"Kyllä. Nektann-energiakanuuna. Tämä käry on todennäköisesti peräisin siitä, kun yksi osui siipikarja-aitaukseen."

Kivipaaden taakse kyykistynyt tarkka-ampuja kääntyi poispäin puhujasta ja ampui muutaman plasmalaukauksen kohti vihollisia. Toinen Skakdi jatkoi puhumistaan, mutta tarkka-ampuja ei tiennyt, olisiko hänelle pitänyt vastata.

"Kyllä on selvää, mikä vihollisemme synti on", tukevampi Skakdi sanoi äänekkäästi. "Nektannin on ylpeys, eikä hän edes yritä piilottaa sitä. Kohta hän järjestää oman naamansa noihin lippuihinkin."

Puhuja latasi Vartija-kiväärinsä äänekkäästi ja liittyi tuleen, mutta ei hiljentynyt taistelunkaan keskellä. "Toisaalta mitä me olemme puhumaan, kun käytämme samaa koodinimeä kuin kiväärimme. Ja ainoa ero Warrekin ja Nektannin välillä on se, että Warrek maksaa meille."
Tukevamman Vartijan kivääristä viuhahtava tulisen plasmalaukaus syöksyi hiljaisemman Skakdin olkapään yli ja pudotti yhden Nektann-kanuunan ohjaamossa seisovista vihollisista. Musta Skakdi putosi poukkoillen tykin ohjaamoon vieviä siirrettäviä portaita pitkin eikä enää noussut.
"Ja kun Nektann on saasta, joka haluaa olla jumala", taaempana seisova Vartija jatkoi. "on Warrek vain saasta, joka haluaa olla kuningas. Ero sekin."

Aiemmin hiljaisena pysynyt Vartija päätti vihdoin vastata jotain.
"Tahtorakien olisi pitänyt tulla jo puoli tuntia sitten", hän sanoi sivuuttaen aiemman puheenaiheen. "Saatamme joutua turvautumaan panssarintorjuntavälineisiin."

"Hahaa, sehän puhuu!" suurempi Vartija sanoi innokkaana. "Minä olen Roqce. Olemme nähneet aikaisemmin, mutta en koskaan saanut nimeäsi."
Roqce otti toisen kätensä kiväärinsä alta ja tarjosi sitä hiljaiselle Skakdille. Skakdi katsoi kättä hetken epävarmana ennen kuin tarttui siihen.

"Ei nimiä", Skakdi sanoi Roqcelle. "Kaikki Vartijat, joille olen kertonut nimeni ovat kuolleet viikon sisällä. Ensimmäinen ja toinen saivat sirpaleesta ja kolmas ampui itsensä panikoituaan kaasuhyökkäyksessä. Haluaisin katkaista putken."

Roqce hymyili leveämmin ja kätteli hiljaista Vartijaa voimakkaasti. "Kelpaa. Mutta haluan jonkun nimen, jolla kutsua sinua. Sinä olet tästä lähtien Vahtikoira. Vuh vuh."

Hiljaisempi Skakdi katsoi Roqcea hetken tympeänä.
"Miten vain", hän sanoi huolettomasti täyttäessään muurin yli pyrkivän kirvestä heiluttavan Nektannin sotilaan plasmalla.

[spoil]Hei, flashbackeja ei kielletty.[/spoil]

Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta

Panssarivaunun ohjaamossa valmistauduttiin laukaisuun. Äskeinen ammus oli miltei osunut kohteeseen, mutta tämä oli nähtävästi vielä tolpillaan. Seuraavan ammuksen oli osuttava.
"Kohde tähtäimessä!"
"Tulta!"

Nazorakien yllätykseksi Ämkoo ei edes yrittänyt väistää. Hän seisoi keskittyneesti suoraan tankin edessä pidellen tiukasti kiinni päänsä ylle ojentuvasta miekastaan.

Ammus lähti liikkeelle.
Niin myös Ämkoon miekka.

Torakat tuijottivat ihmeissään panssarivaunun ohjaamosta käsin kun huipputerävä katana iski ammuksen kahtia. Irronneet osat ohittivat Ämkoon tämän kummaltakin puolelta ja räjähtivät äänekkäästi jossain tämän takana. Musta hahmo katosi sen jälkeen räjähdyksen aiheuttamaan tomupilveen.

Panssarivaunun tykki oli jälleen ladattu. Torakat odottivat pölyn laskeutumista saadakseen kohteen uudestaan satimeen. Pölyn laskeuduttua torakat kuitenkin pettyivät, sillä Ämkoo oli kadonnut.

[spoil]Seuraavassa tapahtuu ihan oikeasti jotain.[/spoil]

Metsä

Umbra harhaili sademetsässä etsien sivistystä. Hän ei edelleenkään muistanut paljoa mitään menneisyydestään ja oli vasta oppinut käyttämään voimiaan. Metsän pimeydessä, Umbra oli alkanut tajuta että onnistui luomaan sormeensa pienen valonsäteen ettei kompastuisi pimeässä, tai joutuisi nälkäisen Muakan hampaisiin.

"Mielenkiintoista", Umbra sanoi, luoden sormestaan pienen valonsäteen, joka toimi "taskulamppuna"

Ottaen toisella kädellään miekastaan kiinni, Umbra kanavoi tätä valoenergiaa miekkaansa, mutta mitään ei tapahtunut. Pinnistäen mieltään, Umbra koetti saada hallinnan näihin "uusiin" valovoimiinsa. Harmistuneena, kun mitään ei tapahtunut, Ba-Matoran lähti kohti läheistä puroa, koska tarvitsi nestettä.

Katsoen sormensa valossa puron pintaan, Umbra huomasi että hänen haarniskansa violetit kohdat olivat muuttuneet kellertävän oransseiksi. Pikkuhiljaa sankarimme alkoi tajuta mitä oli tapahtunut, hän oli vaihtanut ruumiinsa värejä.

"Täytyy kokeilla mitä nyt tapahtuu", Umbra sanoi itselleen, ottaen yhteyden miekkaansa, ja keskitti kaiken energiansa säilään. Syntyi suuri annos keltaista energiaa, elementaalista valoa, joka purkautui säilän päästä. Säde osui läheiseen suureen puuhun, kaataen massiivisen puun päin mutaista maata, jolloin turvetta, mutaa ja maa-ainesta lenteli ilmassa, hätääntyneiden Kewojen kirkuessa pelästyneinä.

"Tämäpä perin mielenkiintoista", hän sanoi, hymyillen leveästi Pakarillaan.

Äkkiä Umbra kuuli ääniä. Joukko Zyglakeja oli metsällä. Ne metsästivät yhtä mustan ja limevihreän väristä pientä olentoa, joka hyppi mättäältä toiselle, joukko vainoojia perässään.

"Saamme shinut käsiimme pieni Orton!" yksi mustan ja sinisen kirjava Zyglak sanoi, ampuen liimazamorin Ortonia jalkaan. Olennon matka loppui kuin seinään, kun hän kaatui maahan.

"Emme ole metsästäneet Ortoneja vuosia", Zyglak sanoi, lipoen huuliaan. "Nyt on aika kruunata odottelu", hän sanoi lähestyen joukkonsa kanssa ilmasaksilla huitovaa olentoa.

"Ei! Ette saa! Mitä olen teille tehnyt!" Orton huusi.

Umbra oli piiloutuneena läheisen puun taakse. Hän piteli kolmisormisella kädellään kiinni puusta ja katseli kauhistuneena kuinka barbaariset olennot kohtelivat nappaamaansa Ortonia.

"Nyt tai ei koskaan, minä toimin", Umbra kuiskasi itselleen, nähden vilauksen menneisyydestään, Toana.

Miekka oikeassa kolmisormisessa kädessään, Umbra lähti juoksemaan Zyglakeja kohti, karjuen.

"Antakaa sen Ortonin olla!"

Miekka latautuneena keltaisella valoenergialla, Umbra meni Zyglakien ja Orotnin väliin.

"Mitä sinä pikkuinen Ba-Matoran tulet väliimme mesoamaan. Mene muualle ennen kuin katkaisemme pikku jalkasi kuin hammastikut", yksi Zyglakeista sanoi Umbralle, tämän pidellessä miekkaansa osoittamassa Zyglakeja.

"Pikkukaveri, pakene kun voit", Umbra sanoi Faxonia kantavalle Ortonille. Umbra loi pienen lasersäteen sormestaan, joka poltti Ortonin jalassa olleen tahmean liiman pois ja tämä pääsi jaloilleen.

"Ei. Taistelen yhdessä kanssasi, muukalainen", Orton sanoi uhmakkaasti, ladaten aseensa.

"Kaksi pientä Matorania meitä, joukkoa Zyglakeita, vastaan", harmaata kypärää kantava Zyglak soturi sanoi, nauraen. Muut Zyglakit alkoivat nauraa rämäkkää sihinää sisältävää nauruaan.

Yksi Zyglakeista, limetin vihreän ja harmaan sekoitus, lähestyi Umbraa nauraen, jolloin Umbra iski itsepuolustuksekseen miekastaan valonsäteen päin Zyglakia. Zyglak sokaistui ja ei enää nähnyt toisella silmällään mitään.

Zyglakit katsoivat kuinka Ba-Matoranin miekasta lähti valonsäde joka sokaisi heidän tiiminsä jäsenen. Tämän jälkeen koko joukko hyökkäsi kaksikon kimppuun.

"Oletko valmis kaveri?" Umbra sanoi Ortonille, tämän nyökätessä.

Miekat iskivät toisiaan vasten kun Umbra ja Orton aloittivat taistelun Zyglakeja vastaan. Orton loi tuulenpyörteitä aseistaan, jotka pyörryttivät Zyglakeja, ja Umbra loi valoa sekä painovoimahyökkäyksiä miekastaan. Hän joutui kokoajan vaihtamaan vartalonsa värejä mahdollistaakseen kahden elementin käytön. Zyglakien raaka voima ja suuri lukumäärä sai aikaan sen että taistelu jäi aika lyhyeksi, ja Umbra loi suuren valonvälähdyksen, jonka aikana hän johdatti sokaistuneen Ortonin ja itsensä piiloon.

"Onnistuimme aika hyvin", Orton sanoi viimein piilopaikasta, jonne Umbra oli heidät johdattanut. Piilo sijaitsi hylätyssä Ussalin pesässä hiekkatörmällä.

"Mikä on nimesi, muukalainen", Orton kysyi. "Itse olen Levah, Orto Nuin Ilmavoimien päällikkö, ja nykyisin Ilman Orton."

"Minua on kutsuttu Umbraksi jo kauan, mutten tiedä varmuudella onko se nimeni", Umbra vastasi. "Tiedätkö mistä täältä saarelta löytää sivistystä?"

"Oi kyllä, uljas soturi, Umbra", Levah vastasi, kiillottaen välineitään. "Voisitko muuten himmentää tuota valoasi, se ei tee hyvää silmilleni, koska olen sopeutunut pimeään", Levah sanoi. "Vien sinut Bio-Klaanin linnoitukselle aamunkoitteessa", Orton jatkoi.

"Kiitos, uusi ystäväni", Umbra sanoi, puristaen kolmisormisella kädellään Levahin limevihreää kättä.

Trooppinen saari, pimeä tunneli nazorakein tukikohdan alla

Yhä pensaaksi naamioituneen Snowmanin ja kolmen matoralaisen muodostama joukkio saapui määränpäähänsä. Tunneli avartui hieman suurempaan tilaan, ja jostain pääsi auringonvaloakin sisään.

Eräs matoraneista nosti sormensa suun eteen varmistaakseen muiden pysyvän hiljaa. Hän kohosi puiselle laatikolle ja kurkisti aivan katonrajassa olevasta pienestä reiästä ulos. Kaksi muutakin matorania kohosivat tarkkailemaan ulos, ja Snowman päätti liittyä joukkoon. Hänen ei kuitenkaan täytynyt ängetä laatikon päälle, hän oli muutenkin riittävän pitkä.

Ikkuna tuntui avautuvan suuren puurakennuksen luonnonvaraiselle sisäpihalle.
"Torakat eivät juuri käytä tätä pihaa" eräs matoraneista kuiskasi lumiukolle.

Snowman huomasi aukion olevan melko tyhjillään. "Mikä tämä rakennus on?" hän kysyi.
"Tänne he pakottavat kaikki vangitut ystävämme aina rankan työpäivän päätteeksi. Olimme onnekkaita päästessämme pakoon."
"Eli jonkin sortin vankila?"
"Alunperin se oli pelkkä talli raheille, mutta kyllä. Nyt siellä on myös vangittuja matoraneja."

Erääseen rakennuksen ikkunoista syttyi valo, ja nelikko painautui pois ikkunasta.
"Okei, olet nyt nähnyt kohteemme. Tuolta vapautamme kaikki matoranit."
"Tuolta? Eikö sen luulisi olevan aika tarkasti vartioitu?"
"Usko pois, tulee helpommaksi vapauttaa kaikki veljemme ja sisaremme kerralla, kuin koettaa muiluttaa heitä kesken työpäivän."

Hetken hiljaisuuden jälkeen tähän asti vaitonaisena pysynyt matoran vakavana lisäsi: "Olemme koittaneet."

Sitten matoranit laskeutuivat pois laatikolta, ja lähtivät kulkemaan takaisin matalaan tunneliin. Snowman kyyristyi, lähti letkan jatkoksi ja harmitteli mielessään kipeytyviä niskojaan.

---

Muuan nazorak tyynnytteli karsinassaan olevaa husi-lintua. Mitä se nyt noin pillastui? hän tuumi, tietäen niiden yleensä käyttäytyvän villisti vain vaaran uhatessa. Ehkäpä se kuuli jotain.

Torakka nappasi keihäänsä telineestä, ja katsoi tallin ovesta ulos. Ulkona oli täysi tohina päällä, Klaanilaisia etsittiin vielä. Mutta siihen lintu oli jo tottunut. Sitten torakka asteli sisäpihan ovelle. Sielläkään ei kuitenkaan vaikuttanut olevan mitään.

Mutta juuri kun nazorak oli palaamassa sisään, kiinnitti hän huomionsa ensimmäisen kerran kasvillisuuden vallassa olevan sisäpihan keskellä sijaitsevaan maastonkohoumaan. Se vaikutti kaikin puolin epäluonnolliselta. Hän käveli aivan sen luo, ja tökki sitä keihäällään.

Ei reaktiota.

Sitten nazorak kumartui, ja tutki sitä lähempää. Aivan kuin... Siinä olisi ollut jonkinsorttinen ikkuna-aukko

---

Snowman oli kuulevinaan heidän takaansa tunnelista outoa rapinaa, ja juuri kun hän oli ilmoittamassa havainnostaan muille virheä välähdys keskeytti hänet.

Energiakuula osui erästä kolmesta matoranista jalkaan, ja tämä kaatui lattialle huutaen tuskissaan. Nelikko huomasi heitä takaa-ajavan torakkajoukkion, ja Ternokiksi kutsuttu matoran otti heti johdon käsiinsä.
"Heku, vie Zala turvaan. Minä ja uusi ystävämme hoidamme takaa-ajajat!"
"Hoidammeko?"

Jo silloin torakat saapuivat iskuetäisyydelle, ja niistä ensimmäinen hyökkäsi puukon kanssa Snowmanin kimppuun. Pimeässä ja ahtaassa tunnelissa vääntö oli hyvin epäselvää, mutta väkevämpänä osapuolena Snowman sai heitettyä nazorakin pois kimpustaan. Seuraava torakka kuitenkin iski heti kiinni, ja sekava paini jatkui.

Ternok huomasi toan olevan vaikeuksissa, ja sai idean. Hän ei käytävän ahtauden vuoksi kyennyt Snowmanin takaa taistelemaan torakoiden kanssa, mutta onnistui nappaamaan lumiukon varustelaukusta hassun näköisen Cordak-laukaisimen. Hän latasi sen, ja jäi odottamaan sopivaa hetkeä.

"Menes nyt siitä" Snowman ähkäisi tyrkätessään taas yhden nazorakin etäämmäs, vain saadakseen jälleen uuden taisteluparin. Tämä torakka onnistui haavoittamaan Snowmania rintaan.
"Hei! Matalaksi!" Ternok huusi Snowmanille, ja tämä pienellä viiveellä heittäytyikin maahan.

Vihreä matoran ampui kolme laukausta kohti torakoita, ja viimeisen suuntasi kattoon.
"Tule, toa, tule!" hän huusi Snowmanille, joka raahasi itseään maata pitkin kohti Ternokia. Katonpalasia ropisi tulituksesta nopeasti toipuneiden torakoiden niskaan. Ne onnistuivat viime hetkelle sukeltamaan pois tunnelin romahtamisen tieltä, mutta jäivät auttamatta erilleen takaa-ajettavistaan.

"Nyt toa, mennään" Ternok aloitti "Meidän täytyy varoittaa muita, ja ilmoittaa tämän tunnelin täydestä eristämisestä."
Snowman nyökkäsi myöntymisen merkiksi, ja tunsi suurta kipua rintaansa tulleen viillon tähden. Plus tämä pahuksen tunneli on niin matala, että niskojani tulee vielä kolottamaan oikein kunnolla.

Klaanin linnake monen monituisia vuosia sitten

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Hupulla ja kaavulla sateelta suojautunut hahmo asteli mutaista tietä kohti Bio-Klaanin linnoitusta, josta oli kuullut eräältä Umbra-nimiseltä matkalaiselta. Linnake ja sen ympäristön sivurakennukset seisoivat jylhinä rannan yllä. Rannan, jolle hahmo oli saapunut soutuveneellään. Mukanaan hänellä oli vain reppu sekä mystinen, tumma säkki.

Hahmo oli kyllästynyt iänikuisiin seikkailuihin ympäri maailmaa ja etsi itselleen paikkaa, jonne asettua. Artakhalle hän ei palaisi, muut saaret taas olivat ylikansoitettuja. Tämä paikka vaikutti sopivan rauhalliselta. Juuri sellaiselta kuin mitä hän etsi.

Hän saapui suurelle portille, joka heijastui myös maassa olleesta suuresta lätäköstä. Sadepisarat hakkasivat lätäkön pintaa ja korkeammalla linnakkeen kattoa. Se myös kahisutti puiden lehtiä. Sade sai aikaan monia erilaisia ääniä.

Portti näytti tällä koiranilmallakin ystävälliseltä. Hahmo astui siitä sisään toiveikkaana. Hän kulki tyhjän sisäpihan läpi kohti päärakennusta, jonka joka ikkunasta paistoi lämmin valo. Suuri puuovi seisoi jykevänä karun ulkomaailman ja kodikkaiden sisätilojen välillä. Hahmo kolkutti oveen.

Oven avannut ystävällisen näköinen hahmo heti tulokkaan nähtyään kääntyi ja huusi eteishallin kirjavalle väkijoukolle "Saimme vieraita!"

"Liikeneekö teiltä yösijaa matkalaiselle?" hahmo kysyi Bio-Klaanin asujaimistolta. "Nimeni on Kerosiinipelle. Tutkimusmatkailijaksi, tai ehkä tiedemieheksi, minua voisi sanoa." Hän sai myöntävän vastauksen, ja jäi Klaaniin.

Eräänä päivänä, kun hän ajatteli jo lähtevänsä toisaalle, hän löysi jotain linnoituksen pohjalta. Se oli ovi, muttei mikään tavallinen ovi. Se oli raskaasti panssaroitu, eikä siinä lukenut mitään, muiden ovien selkeistä opasteteksteistä poiketen. Se oli kuitenkin lukossa, eikä hän saanut siitä mitään selville. Hän kyseli kaikilta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän huoneen sisällöstä pätkän vertaa.

Eräänä yönä, hänen nukkuessaan tähtitornissa, jonne hän oli väliaikaisesti majoittunut, hän heräsi ääneen. Vaikka torni oli typötyhjä Kepe saattoi vannoa kuulleensa askelia ja lattian narahtelua. Ei ollut erikoista, että tähtitornissa oli joku yöllä, mutta tuona nimenomaisena yönä taivaalla sattui olemaan poikkeuksellisen paksu pilviverho, joka esti kaiken havainnoinnin.

Tuolloin tapahtui jotain. Kepellä oli vain hämärä muistikuva hahmosta, tai pikemminkin hahmottomuudesta sekä aavemaisesta kylmyydestä. Seuraavana aamuna hän oli herännyt tornin portaikosta kädessään vanha ja ruosteinen avain. Se näytti niin vanhalta, kuin se olisi ollut itse linnaa vanhempi. Tämä oli hyvin kummallista, sillä avain sopi täydellisesti kumman huoneen oven lukkoon.

Hän värväsi tutkimusmatkalle avukseen Doxina tunnetun moderaattorin, joka ei vielä tuolloin ollut toivoton hattuaddikti. He tutkivat soihtujen kanssa koko huoneen, jos sitä nyt huoneeksi saattoi sanoa. Se oli useiden huoneiden sekä yhä tuntemattoman kokoisten varastojen labyrintti, jonka ei fysiikan lakien mukaan olisi edes pitänyt mahtua linnakkeen sisälle. Kepe sai tämän paikan puolivirallisesti itselleen, ja päätti jäädä Klaaniin. Paikan hän nimesi Verstaaksi, sillä sellaisena sen aiempi asukki oli sitä pitänyt. Hänestä Kepe alkoi käyttää nimeä Verstaan kummitus.

Seuraavat, sangen pitkät ajanjaksot kuluivat sitä kolutessa. Sen syövereistä löytyi monia laitteita ja järjestelmiä, jotka valjastettiin Klaanin käyttöön. Verstas ei kuitenkaan ollut pelkkä siunaus; kerran Dox katosi sen syvyyksiin viikoiksi. Kun hänet viimeinkin löydettiin, kumma kyllä metsiköstä linnakkeen ulkopuolelta, hänelle oli syntynyt pakkomielle hatuista.

Lopulta Kepe eristi Verstaan syvimmät kolkat ja teki siitä yleisen varaston sekä oman tukikohtansa ja työpajansa.


Tämä ja monet muut muistot pyörivät filminä hänen silmiensä edessä.

[spoil]Tein sitten minäkin flashbackin reaaliajan jatkoa odotellessa.[/spoil]

Bio-klaani, kahvio

Jake seisoi kahviossa. Hän katsoi eteensä. Hänen edessään oli feterra. Jaken takana taas oli valkoinen toa, Glatorianking. Hän makasi maassa, hengitti erittäin tiuhaan tahtiin, ja hänen raajansa olivat murskana. "Hajosit täysin, tällä kertaa kirjaimellisesti", Jake sanoi. "Tässä ei nyt huumori auta, Jake. Totuus on että me kaksi kuolemme tässä ja nyt", Pihisi Gekko. "Älä kuvittelekkaan, olen sitä mieltä, että..." Jake käveli Gekon luokse ja otti satunnaisesta köydestä kiinni. "Herrat..." Jake sanoi ja kiinitti köyden Gekkoon. Jake laittoi jalkansa pöydälle ja otti samasta köydestä kiinni. "Tulette muistamaan tämän päivänä, jolloin melkein saitte kiinni Jaken ja hänen ystävänsä Glatoriankingin." Silloin Jake ponnisti pöydän kulmasta ja heitti heidät köydessä olleen jännitteen voimalla ikkunasta ulos.

Bio-Klaani

Troopperi oli astunut Klaanin porteista sisään. Sisäpihalla liikkui Feterroja ampuen kaikkea liikkuvaa. Pari Matorania yritti rikkoa yhtä kirveillä, mutta sen kuori kesti, ja plasmasäteet ajoivat Matoranit tiehensä.

"Avde", Troopperi mietti.

Yllättäen häntä alkoi huimata, silmissä musteni. Troopperi tunsi yllättäen kivun, joka tuli hänen päänsä sisältä. Hän polvistui tuskasta maahan. Hän näki vain mustaa.

Yllättäen kuului julma ääni.

"Avde"

"..."

"Avde"

"Avde"

Sana "Avde" toistui Troopperin päässä, kunnes hänen hermonsa pettivät. Troopperi irvisti. Tällaista tuskaa hän ei ollut ennen kokenut. Yllättäen ääni vaihtui julmaksi nauruksi. Troopperista tuntui, että valtavat varjoseinät olisivat puristäneet häntä kasaan. Troopperi ei tiennyt, kuinka pitkään hän siinä tuskissan oli ollut, kun sisäinen kipu hellitti. Kuin valtavat, mustat seinät olisivat liikkuneet takaisin paikoilleen. Troopperi alkoi taas nähdä. Kun hän katsoi ylös portin päälle, punainen teksti oli poissa.

"Avde?" Troopperi mietti.

Nazorakien rahtitunneli 121B

Viisikko on jo suhteellisen tolpillaan. Matoro tutkailee seinämiä teleskooppisilmillään, Summerganon tutkii Maken kanssa karttaa. Keetongu pohtii seuraavaa siirtoa. Manu loikoilee vaunussa.

Raiteet loppuvat laavarotkoon. Raiteiden sivuilla menee synkät, kiviset seinämät. Näillä näkymin ainut avoin suunta on taaksepäin.

Nazorakien komentokeskus

"Ne menivät rahtitunnelitunneli 121B:hen. Tunneli on suljettu ja se on umpikuja.", tärkeän näköinen torakka raportoi paperistaan.
"Umpikuja. Mainiota.", torakkakenraali myhäilee.
"Lähetämmekö joukkoja sinne? Valmiit osastot odottavat valvomossa.", sama torakka jatkaa.
Torakat voisivat lähteä itsekseen nitistämään Klaanilaiset, tai odottaa Abzumon joukkoja.
"Lähetämme joukkoja. Ei lähietäisyyttä, pommittakaa heitä raskailla aseilla.", 001 komentaa.
"Kyllä, sir.", Torakka sanoo ja lähtee kuulutushuoneeseen.

Nazorakien rahtitunneli 121B

"Seinät ovat täysin kiinteät. Ei mitään ovia tai aukkoja. Skannasin ne.", Matoro ilmoittaa.
"Yritetäänkö laavan yli vai käännymmekö takaisin?", Keetongu kysyy.
"Tänne on melko varmasti tulossa torakoita. Emme voi kääntyä takaisin.", Makuta Nui sanoo noustessaan.
"Kaksi meistä osaa lentää. make ja Manu saisivat todennäköisesti kuljetettua meidät kaikki toiselle puolelle.", Matoro analysoi tilannetta.
Kuuluu nopea ujellus ja kranaatti osuu vaunuun, räjäyttäen kiskot ja metallisen vaunun. Paineaalto kaataa suurimman osan Klaanilaisista.

Matoro katsoo nopeasti heidän tulosuuntaan, suuren ylämäen huipulla on torakkojen vaunu jossa on kaksi isoa tykkiä.
"Avatkaa tuli!", heliumääni sanoo ylhäällä hyönteisjoukolle.
Lukuisat konetuliaseet sekä suuret tykit alkavat ampua Klaanilaisia kohden.

Xia, maanalainen käytävä

Pitkä maanalainen käytävä on tullut päätökseensä ja huppupäiset hahmot astuivat päädyn ovesta sisään. Huone, johon he astuivat oli täysin punainen. Sen räikeys sai tulokkaat peittämään silmänsä käsillään, sillä katossa sijaitsevat lamput saivat huoneen värit polttamaan heidän verkkokalvojaan.

Kun heidän silmänsä olivat tottuneet tilaan, hahmottivat he vihdoin huoneen päätyseinään maalatun mustan kämmenen ja vanhan kyyryselkäisen turagan istumassa pöydän ääressä.

Hahmot kävelivät turagan luo ja kumarsivat. Toinen heistä ojensi kapselin, jonne Purifier oli vähän aikaa sitten antanut mustan kortin. Turaga nosti kortin käteensä ja hymyili.

"Olette tehneet loistavaa työtä, olemme entistä lähempänä tavoitettamme."

Hahmot pudottivat vihdoin viittansa päältään ja niiden alta paljastui kaksi isokokoista Vahkia, jotka tuijottivat turagaa tiiviisti.

"Kenraali on tulossa tänne. Oletamme, että toinen avain on hänellä", sanoi toinen vahkeista.

Turaga nyökytteli tyytyväisenä: "Hienoa. Odotan innolla tapaavani hänet, hän on varmasti iloinen kuullessaan, että suunnitelma etenee."

Vahkit seisoivat hiljaa ja katsoivat, kuinka Turaga asteli kaapilleen ja nosti sieltä pienen valkosinisen pallon, jonka sisällä värisi jokin.

"Kenraalilla on varmasti ollut kiireitä, kun ei ole pitänyt yhtettä näin pitkään aikaan. Kauankos siitä onkaan?"

"438 päivää", ilmoitti toinen vahkeista."

"Ahh, aivan. Kohtalaisen pitkä aika, kyllä, mutta jätti meille aikaa toteuttaa hänen suunnitelmansa", turaga mutisi, "ja olen varma, että hän haluaa saada tämän käsiinsä niin pian, kuin mahdollista", turaga jatkoi osoittaen palloa kädessään.

"Voitte poistua. Jatkamme huomenna radan korjausta."

Vahkit kumarsivat ja poistuivat paikalta. Turaga asetti pallon varovasti takaisin laatikkoon ja laittoi kortin aivan sen viereen. Ennen, kuin turaga sulki laatikon, hän sanoi vielä yhden asian:

"Älä huoli Niz, hän on tulossa."

Torakkain päämaja

Abzumo käveli läpi tunneleiden komentohuoneeseen. 001 odotti häntä. Hän seisoi selin Makutaan, joka saapui ovesta. Sitten hän käänsi kasvonsa kohti Abzumoa ja sanoi:
”Sinä epäonnistuit, rakas ystävä.” Hän hymyili pirullisesti Makutalle. Tämä irvisti.
”Makuta Nui on kiero olento, sssssinähän tiedät ssssen, etkö vain, 0001?”
”Älä kutsu minua siksi.”
”Mikssssssi en?”
”Koska nimeni on 001.”
”Sssssssh.”
”Sihinä vaietkoon. Minulla on parempaakin tekemistä kuin kuunnella vähä-ä-”
”Niiiiin? Minkä?”
Älä menetä hermojasi, 001 ajatteli. Miksi hän yrittää saada sinut suuttumaan?
Ihan omaa piruuttaan. Eikö sssssse olekin ilkeä?
Kenraali katsoi Makutaa. Makuta tuijotti takaisin. Äärimmäisen häijysti.
”Olkoon”, 001 sanoi lopulta.
”Olkoot”, Makuta vastasi. Kumpikin käänsi katseensa isoon näyttöruutuun, jossa näkyi kuva pommitukselta suojautuneista klaanilaisista.

”Minä kossssstan tämän vielä tänään”, Abzumo sanoi.
”Varmastiko?”
”Kyllä.”
”Toivon mukaan he eivät pääse keskustaan asti.”
”Niin. Toivoa sssssopii.”
Kumpikin oli hiljaa. Klaanilaisilta alkoivat loppua piilopaikat. Kumpikin ilkeistä juonittelijoista katsoi tyytyväisinä torakoiden tuloksia. Klaanilaiset olivat ansassa.

Kahviossa palasina köyden päässä

Jake oli jälleen hyödyntänyt Hyllyssään olevaa Hopean meren piraatti-trilogiaa huoneessaan ja heivannut kaksikon turvaan, mutta GK oli edelleen puolustus kyvytön.

"Jake, ota miekkani siihen asti kun saan korjausta... jos saan", Gekko sanoi synkästi.

"Selvä ystävä"
Jake repäisi Miekan GK:n hajonneesta kädestä jossa vain sormet olivat kiinni käsivarressa.

Jake otti miekan ja alkoi kuulla taas Feterrojen hyrinää.

"Mitäs nyt kapteeni Jake?", Glatorianking virnuili.

Komentokammio

Matala humina kaikui komentokammiossa.

Tawa yritti toivottomasti saamaan itsensä irti Feterran otteesta, mutta mikään ei näyttänyt onnistuvan kun hänen mielensä täytti pelkästään ajatukset pahimmasta.
Guardian seisoi hyvin lohduttomasti asetelman keskellä. Tämä oli yksi niitä harvinaisia hetkiä, jolloin hän alkoi todella epäilemään rooliaan Adminina. Sininen Skakdin hienpisarat valuivat hänen otsaansa pitkin, hän ei kyennyt keksimään mitään mikä auttaisi heitä tilanteessa enään.

Feterrat alkoivat jännittää otettaan Klaanilaisista. Killjoy tunsi kuinka hänen kypäränsä ja kyborgikehonsa vakautta pantiin todelliselle koetetukselle. Paaco on kokonaan riisuttu aseistaan ja on täysin kyvytön edessä olevaa metallihirvitystä vastaan.

Silloin samaan aikaan huoneen nurkassa, särkyneen panssari-ikkunan vieressä, Kepe heräsi tajuttomuudesta. Hän tuki käsivarsillaan itseään hieman ylös jotta näkisi mitä oli tapahtumassa. Kukaan huoneen muista henkilöistä eivät näyttäneet huomaavan häntä vielä. Ensimmäinen asia minkä valkovihreä Toa näki seistessään oli hyvin lamauttava; Feterrat saivat kiinni Killjoysta, ja Tawastakin ja Guardian seisoi siellä täysin avuttomana.
Kepe alkoi heti miettimään kiireisesti suunnitelmaa, mutta jokainen idea mikä hänen päässään liikkui joutui heti ammutuksi alas kun hän muisti Metalliolentojen kyvyt. Hän vapisi hieman ajatuksista ja hieroi toisella kädellään kasvojaa rahoittaakseen itseään hieman. Juuri silloin hän keksi ajatuksen, joka varmasti toimisi. Mutta sen toteuttaminen saattaisi hyvinkin vahingoittaa häntä itseä ja jopa koitua hänen tuomioksi.
"Ei", Kepe ajatteli, "Klaanilaisten elämä on paljon tärkeämpi. Minun on tehtävä se, vaikka mitä tapahtuisi".
Päätöksen tehtyä valkovihreä Toa alkoi nostamaan itsensä lattialta pois. Vaikka hänen kylkensä ja olkapäänsä olivat vakavasti murtuneet osuessaan seinään, mutta hän silti nousi ylös seisoen lujatahtoisesti.
Kepe asetti itsensä vakaaseen asentoon ja alkoi venytti kätensä molempia Feterroja päin. Hän seisoi ikkunoiden edessä, jonka takana oleva iltataivas näytti kuin olisi voinut ahmaista Toan loputtomaan tyhjyyteen. Hänen naamionsa Friik alkoi hohtamaan ja sai hänet näyttämään valaistetulta esiintyjältä mustan esiripun edessä.
Silloin muut huomasivat viimein Kepen olemassaolon. Klaanilaiset tajusivat heti mitä Kepe oli yrittämässä. Feterrat analysoivat tilanteen ja päättivät sinetöidä työnsä ennen valkovihreän Toan eliminoimista. Paacoa pitelevän Metalliolennon olkapäissä olevat kilven muotoiset plasma-aseet tähtäsivät viherkultaista Toaa päin; Veren punainen hehku alkoi loistamaan niistä. Mutta juuri ennen kuin se kykenikään ampua, sen plasma-aseet alkoivat hitaasti muuttamaan muotoaan ja alkoi taittelemaan kuin muovailuvahaa. Aseiden muovaus aiheutti vakavan toimintahäiriön ja purkautui useisiin sähkönkipinöihin ja lieskoihin, vieden samalla yhden sen mekaanisista raajoistaan mukana, pudottaen Paacon maahan. Kepe oli käyttänyt molekyylihallinnan naamiovoimiaa Olentoa päin. Jokainen naamiovoiman käyttämä sekuntti oli tuskaa Kepelle, mikä oli yksi syy miksei hän käyttänyt naamiota yhtä yleisesti kuin olisi halunnut. Jokainen hetki tuntui kuin häntä lyötäisiin tuhansilla metallitangoilla ja hänen sisältöään raadellaan metallitaltalla. Siitä huolimatta Kepe ei luovuttanut vaan jatkoi naamionsa käyttämistä.
Nyt aseeton Feterra pyrki heti eliminoimaan valkovihreän Toan ensiksi. Guardian ymmärsi heti tilanteen ja nappasi lattialla olevaa Vartija-plasmakivääriään. Hän ehti ampua Kepeä lähestyvää Feterraa päin harhautaakseen sitä. Mutta toinen Feterroista huomasi heti sinisen Skakdin aikomukset ja ampui häntä ja kivääriä olkapäissä olevilla plasma-aseilla. Kivääri tuhoutui plasma-ammuksen iskeytyessään. Guardian ehti väistää ammuksen, mutta kompastui maahan kun hänen jalkansa astui lattialla olevaan huonekalun sirpaleeseen. Mutta juuri silloin Kepe alkoi muovailemaan naamio voimillaan toisen Feterran Tawaa ja Killjoyta pitelevillä raajoilla. Hiki valui hänen ihonsa päällä naamion käytön aiheuttamasta aristuksesta, mutta hän silti yritti pitää itsensä jaloillaan.
Feterran ote alkoi hellitä muovauksesta, jolloin Tawa ja Killjoy päästivät itsensä viimein vapaiksi. Killjoy näki tämän tilaisuuden ja nappasi ionikatanan, iskien sen kaikilla voimillaan Feterran oikeaan puoliseen silmään, käynnistäen miekan sähköenergian täysille.
Silmä rikkoutui. Metalliolento alkoi perääntyä ja liikutti raajojaan satunnaisesti särkyneen silmäänsä päin. Olento näytti kuin vääntelehtisi kivusta. Tawa lähti siinä ajassa auttamaan lattialla makaavaa Paacoa.
Mutta juuri ennen kuin Kepe olisi voinut viimeistää tekonsa, aseeton Feterra nappasi hänestä kiinni ja iski hänet toisen, vielä ehjän panssari-ikkunan läpi, pidellen häntä keskellä ilmaa. Valkovihreä Toa lopetti naamiovoimansa käytön kun Metalliolento puristi hänen kasvojaan. Vaikka kipu oli sietämätön, Toasta se oli helpotus verrattuna naamionsa käyttöön tuomaan aristukseen joka hallitsi hänen koko kehoa. Killjoy ei voinut hyökätä Feterraa päin, peläten että saattaisi aiheuttaa Kepen putoamaan tornin yli vuorovaikutuksena; noin vaarallisella korkeudella ei kukaan selviytyisi.
Ilman plasma-aseitaan Feterra oli silti hyvin vaarallinen. Feterra alkoi iskeä metallisellaa kourallaan valkovihreän Toan rintakehään.
Mutta juuri ennen kuin Olento ehti osuakaan Kepeen, pitkään huiviin pukeutunut hahmo ilmestyi heidän eteen, keinuen pitkän köyden päällä ja potkaisi molemmilla jaloillaan Feterran ja Kepen pois ikkunan laidalta. Hahmo ampui kiiltävän valonsäteen Kepeä pitelevään käteen päin ja sai hänet lipeämään pois Metalliolennosta, jolloin hahmo heitti hänet pois lähettyviltä.
Feterra otti hyökääjästään jalasta kiinni ja heitti tämän pois itsestään. Hahmolta kesti hetken kunnes sai itsensä aloilleen heitosta, jolloin Klaanilaiset viimein näkivät hänet tarkasti lievän valon alla.
Hahmo oli kullanpunainen ja Avohkiin näköinen naamio kasvoissa: Se oli Domek. Klaanilaiset eivät melkein tunnistaneet häntä ilman lierihattuaan päässä. Toisin kuin yleisesti, Domekin ilme oli verrattain paljon vakavempi ja kylmempi eikä näyttänyt haluavan puhua yhtään.
Valkovihreä Toa makasi kylmällä lattialla eri kipujen aiheuttamasta väsymyksestä ja menetti tajunnansa.
"Varasuunnitelmia?", Killjoy kysyi Tawalta.
"Paaco, mene hakemaan Kepe pois, minä ja Guardian pidämme selustaa. Domek ja Killjoy, hoitakaa toinen olennoista!", Tawa käski muille vastauksesi.

Feterrojen sisäiset kommunikaattorit alkoivat taas sihistä ja heidän komentajansa ääni alkoi taas kaikua.
"Se on Valon Toa. Vangitkaa hänet, keinolla millä hyvänsä."
Kommentonsa kuullessa Feterrat alkoivat kohdistaa jokaisen huomionsa takaisin Klaanilaisiin ja lähestyivät nopeasti heitä päin.

[spoiler=Blargh... Humburg...]Hörr, tästä tulisi aivan liian pitkä jos postaisin koko taistelun kerrallaan. Jatkan tätä hieman myöhemmin.

Tai noh, olisi myös hyvä jos joku muu joka on tässä taistelussa mukana kirjoittaisi jatkoa. Minulta voi sitten aina kysyä apua jos tarivtsee.[/spoiler]

Nazorakien rahtitunneli 121B, umpikuja

Joukko raskaasti aseistautuneina Nazorakeja on linnoittautunut ylämäen huipulle kapeaan tunneliin. Ne pommittavat Klaanilaisia jatkuvasti.
Kymmenien biojen päässä, alamäen juurella ja laava-altaan välissä tykistökeskityksen kohteilla on ongelmia. Kaatunut vaunu toimii jotenkuten suojana. Manu käyttelee suojakenttävoimaa, tosin jos siihen osuu räjähtävä ammus, paineaalto voi heittää Makutan suojakenttineen laavaan.

"Hyviä ideoita?", Matoro kysäisee.
"Eipä erityisesti.", maahan hyppäävä Keetongu huutaa. Nazorakin ammus osuu häntä reiteen.
"Ylitetään tuo rotko! Se on ainut mahdollisuus päästä tästä!", Make huutaa. Hän hyppää taaksepäin, avaa siipensä ja nousee jonkun verran ilmaan.
"...Miten? Tässä on vähän kiire!", Summerganon huutaa vaunun takaa.
Mahriking lataa tulienergiaa ja ampuu yhden palavan aallon Nazorakeihin. Hänen toiseen siipeensä osuu, ja Tulen Toa on lähellä pudota. Hän näkee siipensä reunassa luodinreiän. Se ei vie häneltä lentokykä, mutta heikentää.
Makuta nui keksii mitä tekee, se tosin ei ole välttämättä niin mukavaa muille Klaanilaisille mutta mitä väliä. Hän ampuu mangetismisäteitä laavarotkon toiselle puolelle. Voimakas mangeetti vetäisee kovaa Klaanilaiset (Paitsi teleportanneen Manun) päin kiskoja rotkon yllä.

Matoro iskeytyy kovaa metallikiskoja päin. Hänen selkänsä koki erittäin kovia iskussa. Metallinen vaunu syöksyy häntä päin.
"Argh!", Matoro tokaisee. Hän yrittää nousta, mutta mangetismi estää sen.
"Mangetismi pois! Mangetismi pois!!!", Matoro kiljuu. Metallivaunu putoaa jään Toan jalkojen viereen. Matoro huokaisee.

Kunnes uusi räjähdys osuu Klaanilaisten asemiin. Nyt heillä on ainakin perääntymisreitti.

Nazorakien tunnelit

Makuta Nui raahasi joukkiotaan pitkin tunneleita. Nazorakeja seurasi jonkin matkan päässä. Kenelläkään ei ollut erityisen hyvä olo. Jokaisella oli melko pahoja haavoja. Nazorakeja riitti aina lisää.

Makuta Nuin ajatukset pyörivät torakoissa, niitä oli kaikkialla. Seuraavaksi ne olivat hänen edessään. Manu katseli pöllämystyneenä torakkaa kasvoista kasvoihin. Tunnelin toisesta päästä oli tullut lisää torakoita. Takaa tuli torakoita. Itse asiassa kolmannestakin haarasta – he nimittäin olivat risteyksessä – tuli torakoita. Klaanilaiset valmistautuivat jälleen taisteluun. Tällainen ei ollut mukavaa. Pian heidän onnensa päättyisi. Joku kuolisi.

Makuta Nui käytti jälleen päätään. Loistavia ideoita satoi tyhjästä. Hän istuutui lattialle ja alkoi laulaa. Hän lauloi irvokasta, irstasta laulua, jonka sanoitukset hän veti hatusta. Torakat kuuntelivat ällistyneenä.

Tämän illuusion laulaessa keskellä risteystä oikea Makuta Nui hiippaili yhteen tunneleista. Muuta klaanilaiset hän varoitti pois alta telepaattisella viestillä. Jokainen ryntäsi nopeasti johonkin kahdesta tunnelista; kolmas, josta he olivat tulleet, ei ollut järkevä vaihtoehto.

Manu räjäytti tunnelin katon. Torakat kirkuivat. Eivät siksi, että tunneli romahti heidän päälleen, vaan siksi, että laulu päättyi niin karmeasti.
Ehkä en ala harrastaa laulamista, Makuta tuumi. Jospa jätän ne hommat Snowielle.

Manu katsoi ympärilleen. Hän makasi maassa. Hänen vieressään makasi torakka. Manu mietti hetken, pitäisikö hänen räjäyttää torakan pää tuusan nuuskaksi. Sitten hän äkkäsi Maken, joka makasi torakan toisella puolella. Keetongu, Matoro ja Summerganon olivat jääneet toiseen tunneliin.
Tai kuolleet, Manu ajatteli. Hän nousi ylös lattialta. Estäessään kaatumisen hän huomasi, että oli kuluttanut loputkin voimistaan katon räjäyttämiseen.
Jaha. Ei sitten enää hienoja supervoimia…

Makuta herätti MahriKingin, joka voihkaisi tuskasta. Hänen jalkansa läpi oli mennyt suuri, kivinen piikki. Manu veti sen irti. Torakka heräsi ääneen, joka pääsi Maken suusta. Make tinttasi tämän tajun kankaalle. Manu mietti, olisiko itse tappanut tämän. Ehkä ei sittenkään kannattanut ajatella sellaista. Nyt oli vain yksi tie: tunneliin oli mentävä. Parivaljakko lähti talsimaan mustaan syvyyteen.

Nazorakein tunnelit

Matoro pitelee päätään. Hän nousee hitaasti kaiken tomun ja kiven keskeltä.
Jään Toa saa silmänsä auki ja katsastaa tilanteen.
Kuolleita Nazorakeja. Tai vähintään tajuttomia.
Kivimurskaa. Isoja sortuneita lohkareita. Iso keltainen möykky. Hei, se keltainen möykky onkin Keetongu.
Matoro ryntää - tai liikkuu niin nopeasti kuin äsköisen jälkeen voi liikkua - Keetongun luo. Ison rahin ainut silmä on ummessa.

Matoro koittaa herätellä Tongua. Hän katselee samalla huonetta, paikantaakseen jonkun muun.
Summerganon on yhdessä kulmassa. Ilmeisesti käsi jäänyt kivien alle.

"Toa! Nouse, kädet ylös!" yksi torakka huutaa Matoron takaa. Se osoittelee Zamor-pistoolilla Toaa.
Matoro nousee hitaasti seisomaan, ja nostaa kädet ylös. Hän on selkä torakkaa päin.
"Mistä minut pidätetään?" Matoro kysyy ivallisesti.
Torakka tulee lähemmäs, painaa pistoolin Matoron niskaan ja ottaa tämän pitemmän miekan. Toa potkaisee nopeasti taaksepäin, Nazorakin jalkaan. Torakka kaatuu maahan iskusta, ja Jään Toa nappaa vyöstään lyhyemmän miekkansa ja osoittaa sillä uhrinsa kurkkua.
Hän potkaisee Zamor-pistoolin kauemmas.
"Osat vaihtuivat, torakka", Matoro myhäilee.
"Onko sinulla alueen karttaa?" hän jatkaa.
Hyönteisotus sähisee jotain ja osoittaa vyötään. Matoro nappaa vyön taskusta vihkon ja sitoo torakan neljä kättä vyöllä sen selän taa. Hienovaraisen nuijanukutuksen jälkeen Matoro pujottaa karttavihkon vyöhönsä ja menee katsomaan Summerganonia.

Nazorak-luola

Keetongu tunsi olonsa kurjaksi. Häntä oli äskettäin ammuttu jalkaan, hän oli kuullut karmeinta laulua ikinä ja hänen päälleen oli tiputettu katto.

Hän aukaisi (yhden) silmänsä. Pyöreän näkökentän laidassa hahmo potkaisi toista jalkaan. Hieman lähempänä näkyi hahmon ruumis, jonka Keetongu tunnisti Summerganoniksi. Päässä selveni.

Keetongu nousi hämmästyttävän nopeasti ja potkaisi sidottua ja tajutonta torakkaa päähän. Samaan aikaan zamorin aiheuuttama kipu valtasi jalan ja Keetongu lysähti kumoon.

"Umf."

Matoro käveli hänen luokseen. Suga oli hereillä, mutta hänen kätensä päällä oleva kivi esti hänen nousemisensa.

"Tongu, Summerin käsi on jumissa, voisitko nostaa-" Matoro sanoi, mutta joutui Tongun keskeyttämäksi.

"Matoro, vasen rintatasku."

Matoro työnsi kätensä Keetongun rintapanssarissa olevaan aukkoon. Hän kuitenkin vetäisi sen äkkiä pois, sillä tasku oli täynnä kellertävää tahnaa.

"Yäh!" Matoro huudahti ja hankasi tahnan kiveen.

"Pistä sitä tököttiä jalkani haavaan", Keetongu sanoi. Matoro toimi, joskun vasten tahtoaan. Tahna kuitenkin lievitti kipua ja haava alkoi parantua. Keetongu nousi ja meni auttamaan Summeria. Jalka voi jo paljon paremmin.