Neuvottelupöytä

Pimeys oli päättymätön. Ainoa valo huoneessa oli neuvottelupöydän päällä. Pöydän ympärillä istuvat hahmot tarkkailivat sen keskipistettä.
Heidän takanaan pimeydessä tuijotti satakunta punaista silmää. Ne eivät liikkuneet eivätkä edes räpsähtäneet. Ne vain tuijottivat. Ikuisesti.

Torakkojen johtaja oli tyytymätön. Kuka tai mikä tämä olento oli olevinaan? Mitä asiaa hänellä oli?
Hän olisi halunnut pistää joukkonsa puhkomaan joka ikisen pimeydessä tuijottavista silmistä, mutta päätti olla hiljaa. Muukalaisella oli jotain mielessään. Oli toinen asia, pystyikö häneen luottamaan.

"Minulla on toinen idea, uudet ystäväni", pimeyden kylmä ääni sanoi jokseenkin ironisesti.

"Anna palaa, muukalainen", torakkakenraali sanoi. "Näytä meille onko sinusta johonkin."

Pimeyden kylmä nauru kaikui huoneessa taas, mutta se vähäinen tunne, joka siinä oli aiemmin ollut, oli valunut vähitellen pois. Jäljellä oli vain pelkkää ääntä syvyyksistä. "Tiesin, että olisitte yhteistyökykyisiä", ääni sanoi. "Mutta teitä ei varmaan haittaa, jos otan... hahmon, jossa minua on hieman helpompaa katsoa silmiin."

Yhtäkkiä kaikki silmät sulkeutuivat. Oli taas vain pimeää.
Sitten pimeys aukeni jälleen. Oli kuin varjoissa itsessään olisi ollut ovi, josta astui pieni hahmo.

Hahmo oli matoran. Sen vartalo oli tummanpunainen ja se piti kasvoillaan sinistä Pakaria. Matoran katsoi pöydän ympärillä istuvia epäuskoisia liittolaisia hymyillen vaimeasti, kuin se ei olisi tottunut hymyilemään. Hahmolla oli silmät kuin millä tahansa matoranilla, mutta niissä ei ollut eloa. Ei pienintäkään sielua.

"Tervehdys."

Hiljaisuus oli piinaava hetken ajan.
"...Matoran?" Gaggulabio sanoi hörähtäen. "MATORAN?"

Skakdi alkoi nauraa. "Huijasit meitä hyvin, ipana. Kiva valoshow. Nyt ulos täältä."

Skakdi ei varmaankaan osannut odottaa, mitä tapahtui seuraavaksi. Punainen Matoran nosti kättään hienovaraisesti ja noin sekunnissa tämän takana olevasta varjosta sinkoutui käsi. Käsi oli musta, luonnottoman pitkä ja liikkui niin letkeästi, että siinä ei vaikuttanut olevan ollenkaan luita.
Käsi siirtyi varjon lailla Gaggulabion suun päälle.
"Tiesitkö, ystäväni, ei ole kohteliasta keskeyttää puhujaa?" Matoran sanoi.

Gaggulabion ilme oli näkemisen arvoinen. Hän päätti olla kohtelias ja antaa muukalaisen puhua.

"Kiitos", punainen Matoran sanoi. "Nyt, uudet ystäväni, tiedättekö, mikä on klaanilaisten pahin vihollinen? Voima, jota vastaan he eivät voi voittaa? Pahin hirviö, jonka he tulevat koskaan kohtaamaan?"

Oli hetken hiljaista.
"Sinä, arvatenkin?" torakkakenraali sanoi pilkkaavalla äänensävyllä.

Matoran hymyili maireasti. Sen silmät pienenivät viiruiksi. "Hyvä arvaus, rakas ystävä, mutta ei ihan."
"Me emme ole ystäviä", torakkakenraali kuiskasi hiljaa itsekseen halveksuva katse silmissään. Se ei keskeyttänyt "Matorania", joka nosti jälleen kättään.
Matoranin takana olevassa varjossa aukesi lisää ovia. Niistä jokaisesta käveli varjomaisia siluetteja. Kun ne tulivat tarpeeksi lähelle neuvottelupöydän valoa, ne oli tunnistettavissa.

Siinä seisoivat Klaanilaiset. Tawa, Matoro The Blacksnow, Guardian, Troopperi ja muut, kaikki olivat tunnistettavissa. Yhdelläkään siluetilla ei ollut silmiä.
Matoran napsautti sormia ja silueteille tapahtui jotain. Niiden tyhjiin silmäkuoppiin syttyi punainen valo ja jokaisen suusta kuului raivokas huuto, kun ne tarttuivat toisiinsa ja ryhtyivät repimään toisiaan brutaalisti kappaleiksi. Lopulta vain yksi siluetti seisoi ruumiskasan keskellä ennen kuin haihtui takaisin pimeyteen.

Torakkakenraalin katse nousi. Hän näytti ymmärtäneen.
"He itse?"

Matoran hymyili maireasti ja nyökkäsi. "Ystävä on pahin vihollinen. Me etsimme heikon lenkin. Me korruptoimme hänet. Hän syövyttää heidät sisältäpäin, kunnes jäljellä on vain...varjo entisestä Klaanista. Sitten murskaamme heidät kuin lasin."

"Tuossahan on järkeä", Gaggulabio sanoi. "Mutta mitä sinä haluat itsellesi, Matoran? Minä ja soturini haluamme Klaanin aarteet. Nazorakit haluavat heidän saarensa. Zyglakit haluavat vain tappaa heidät, kostoksi tai jotain. Mitä sinä haluat?"

"Voi, en mitään noin ylevää", Matoran sanoi. "Minä autan teitä ja te annatte minulle vain yhden asian Klaanin linnoituksesta. Sirun. Arvokkaan sirun, jota Klaanin neljä johtajaa suojelevat. Työnantajani haluaa sen takaisin, sillä on hänelle... tunnearvoa."

Liittouman katseet olivat skeptisiä, mutta he eivät sanoneet mitään Matoranin ehdotusta vastaan.
"Tehkäämme sitten yhteistyötä", kenraali sanoi. "Mutta 'ystäväni', mikä ja kuka sinä edes olet?"

Matoran käveli kohti liittoumaa ja nosti kätensä. Yhtäkkiä pimeydestä ympäriltä syöksyi joukko mustia, lonkeromaisia käsiä. Niitä oli tarpeeksi jokaiselle johtajalle ja soturille. He kättelivät niitä epävarmasti.

Sitten Matoran puhui. Mutta kun hän puhui tällä kertaa, ääniä ei ollut enää vain yksi. Kymmeniä erilaisia ääniä puhui täysin samaan aikaan joka puolelta pimeydestä.

"Me olemme Avde", demoninen kuoro lausui. "Hauska tutustua."

Mt. ÄmKoolla klaanilaisten leiri on herännyt. He kuulevat ääntä ylhäältä. "Mikä se on?" Kysyy Matoro. "En tiedä", vastaa Kapura. Ylhäällä näkyy ilmalaivan hahmo. Ääni kuuluu ylhäältä: "SE ON LINTU, SE ON LENTOKONE, EI SE ON JAKE!" Jake laittaa ketjut kiinni isoon sarjatuliaseeseensa ja hyppää alas. Laskuvarjo aukeaa. Jake laskeutuu höyhenenkevyesti maahan. Hän lataa ison aseensa. "Mitä meidän siis pitää tehdä...?" Jake kysyy. "Mrmhmm... Mitä sille ilmalaivalle tapahtui?", kysyy Killjoy. "No se lähti, tottakai..." Jake vastaa. "Meidän.. Piti päästä pois... TÄÄLTÄ." Umbra toteaa äreästi. "Joo, jaa, en tiennyt... Nyt siis... Olemme eksyksissä...?" Jake kysyy. "NIIN", Matoro vastaa. "Ja sehän on ikävää. Luulin että tiedossa olisi pahisten lahtausta... Aiheutan aina ongelmia..." Jake mutisee. "No, lähdetään sitten Klaania koti, se on vissiin tuolla päin.", Jake osoittaa oikealle.

Matka-aikomukset keskeytyivät jo kolmannen lentävän objektin saapuessa klaanilaisten tykö. Punamusta, pienen hyönteisen kokoinen robotti surahteli Killjoyn eteen ja yhdellä ketterällä syöksyllä kiinnitti itsensä saumattomaksi osaksi punamustan metsästäjän haarniskaa.

"Ja missä sinäkin olet ollut... luulin jo sinut kadonneeksi."

Valot välkkyivät Killjoyn kypärän sisällä ja muut seurasivat sivusta, kuinka Killjoy analysoi pienen vakoojansa tuomaa tietoa. Metsästäjä päästi huolestuneenkuuloisen murahduksen ja kääntyi sitten kohtaamaan toverinsa.

"Jatkakaa matkaanne. Minä ja GS lähdemme etelään. Minun täytyy käydä tapaamassa vanhaa ystävää."

Umbra nyökkäsi ja muutkin näyttivät hyväksyntänsä. Jake kuitenkin oli ihmeissään.

"Sinulla on Gukko! Tehän olisitte voineet lentää pois milloin vain."
.
"GS ei jaksa kantaa kuin yhtä kerrallaan. Matka täältä pois olisi niin pitkä, että loput ehtisivät paikalle nopeammin jalan", Killjoy huomautti kärkkäästi.

Matoro astui esiin lähtöä tekemästä ryhmästä ja veti Killjoyn sivummalle: "En tiedä mitä yrität tai etsit, mutta toivon, että tiedät mitä teet. Jotain on tapahtumassa Killjoy ja meidän täytyy pitää rivimme ehyenä."

"En sano mitään, ennen kuin tietoni on varmaa. En jaa mitään virheellistä, se vain hukkaisi kaikkien aikaa."

"Kerro jotain, jotain mikä antaa meille osviittaa."

Killjoy madalsi ääntään etteivät muut kuulisi: "Rahien viimeaikainen outo käytös ei ole sattumaa. Ne ovat osa luontoa, joten luonnossa tai maaperässä on tapahtumassa suuri mullistus. Luulen, että kuka ikinä onkaan Nazorakien aktiivisuuden takana tietää tästä jotain ja aion ottaa selvää, mitä."

Matoro kääntyi takaisin muiden luo, jotka olivat jo valmiita lähtöön.

"Onnea matkaan siis, Killjoy."

Killjoy nousi GS:n selkään ja valmistautui jättämään loput klaanilaisista taakseen.

"Kulkekaa vahvoina."

Ja yhtä gukkomaista suhahdusta myöhemmin, metsästäjä kiiti kohti taivasta.

Mt. Ämkoo

Matoro miettii tulevaisuutta ja sitä kuinka oudoksi kaikki meni yhdessä vuorokaudessa. Hän katsoo Killjoyn kiitävän Gukollaan ja katoavan pilviverhon taa.

Sitten hän katsoo taakseen. Umbra ja Kapura odottavat lähtöä nuotion ääressä, Jake ihmettelee koko tilannetta kallion reunalla.
"No, lähdetään etsimään reittiä alas. Emmehän halua kuhnia täällä nimeämispäivään saakka.", Jään toa ilmoittaa. Nelikko lähtee kävelemään lumista kallionreunaa pitkin, aikomuksenaan löytää kohta laskeutua vuorelta.

Kuluu aikaa.

Tylsää aikaa.

Kallio on ja pysyy jyrkkänä, parista kohdasta he ovat onnistuneet laskeutumaan jokusenkymmentä metriä. Juuri kun he ovat sitä mieltä etä löytävät hyvän kohdan jossa ei ole sadan metrin pudotusta, lumimyrsky alkaa nousta taas. He hakuetuvat suojaan läheisen kallion taa.

Odotettuaan muutaman tunnin Toat p��ttiv�t lumimyrskyn laantuessa l�hte� laskeutumaan hitaasti. Muutamaan tuntiin mit��n ei tapahdu. Ei mit��n. Ei raheja, torakoita tai muuta.

"Eik� t�m� hiljaisuus ala olla jo ep�ilytt�v��?" Umbra kysyi.

"Emme ole kyll� n�hneet Rahin varjoakaan muutamaan tuntiin..." Kapura my�nsi. "Mutta voihan se olla sattumaa. Enemm�n olen huolissani torakoista."

"Lumimyrsky piti torakat pois t��lt�." Matoro sanoi. "Siit� puheen ollen, lumimyrsky voimistuu j�lleen."

Matoro oli oikeassa; N�kyvyys huononi koko ajan. Kapura valaisi liekill� ymp�rist��.

"Ehk� olisi sittenkin pit�nyt j��d� sinne luolaan." Jake sanoi.

"J��d��n t�h�n hetkeksi." Matoro ehdotti. "Tuskin pystymme kiipe�m��n jos myrsky viel� pahentuu, ja t�m� vaikuttaa hyv�lt� paikalta lep��miseen.

"Tarkistan, onko t��ll� luolaa." Jake sanoi.

Keetongu Sep 10 2010, 05:59 PM

Klaanin ilmalaivatelakka

Keetongu katseli vierestä, kun joukko Klaanin ulkopuolelta tulleita Onu-Matoraneja viimeisteli erään höyryilmalaivan moottorin korjausta. Alusten koneistojen putket piti putsata aika ajoin, eikä Klaani olisi pärjäisi ilman ulkoista työvoimaa.

Keetongu jätti Matoranit korjaamaan alusta ja käveli Klaanin kahvioon. Se oli tyhjä lukuunottamatta kahta tylsistyneen näköistä klaanilaista, jotka lätkivät kortteja pöytään. Keetongu nappasi päivän Klaanilehden sen normaalilta paikaltaan ja vilkaisi kanteen.

"Hei! Tämähän on ainakin viikon vanha! Missä uusin lehti on?" Keetongu huudahti.

"Päätoimittaja on ollu poissa ainaski viikon, samoin kourallinen normaalisti aktiivisia tyyppejä", toinen klaanilainen totesi hajamielisesti.

"No pahus", Keetongu sanoi. "Ei ihme, että nämä ovat tylsiä aikoja".

Troopperi oli juossut. Juossut, kunnes väsyi. Hikka ilmestyi hänen vierelleen läähättäen.
"Taisimme karistaa sen" Troopperi sanoi. Hän katsoi ympärilleen. He olivat Mt. ÄmKoon kallioisilla rinteillä. Lumiraja häämötti noin puolen kilometrin päässä edessä. Troopperilla ei ollut aikomustakaan palata takaisin, se Rahi oli ehkä yhä siellä, ja petturituraga on varmasti hälyttänyt lisää natsitorakoita. Jos kaksi oli jo kova pala, entä sata? Troopperi päätti lähteä kiertämään vuoren länsipuolta, idässä oli liian jyrkät rinteet. Hän joutui nousemaan vaikeiden kallioden takia ylemmäs, kohti lumirajaa.

Lopulta, hän oli lumen verhoamalla alueella. Lunta sateli hiljalleen, mutta lumisade koveni hiljattaen myrskyksi. Troopperi tallusti vaivalloisesti lumessa, sitä oli vyötäröön asti. Näkyvyys oli surkea. Hikka painautui kylmissään Troopperia vasten.
"Hikka kylmettyy. Se tarvitsee lämpöä" Troopperi kaivoi lumeen luolan, jonne hän ja Hikka painautuivat. Siellä hän tuulen suojassa pystyi luomaan varovasti liekin, vältellen katon sulamista. Troopperi yllättäen muisti sinisen kiven. Hän kaivoi laukkuaan. Torakat eivät ilmeisesti olleet tutkineet sitä, ja hän löysi himmeästi hohtavan sinisen kiven. Se oli tasainen ja soikea. Hauraan näköinen, mutta kova. Siitä heijastuva valo muistutti aaltoilevaa merta.
"Tämä kivi on kaunis. Se on varmasti harvinainen. Troopperi silmäili sitä. Se oli kostea, vaikka se oli ollut kuivassa laukussa monta tuntia.

Yllättäen sää selkeni. He tulivat luolasta ulos. Lumimyrsky oli mennyt ohi, se liikkui samaan syyntaan kuin hän aikoi. Tuuli hiljalleen etelästä, suoraan hänen etenemissuuntaansa.
"Hienoa, tuuli ei hidasta." Lunta oli paljon, mutta Troopperin onneksi, ilma oli kylmennyt, ja lumi oli kovaa. Hän pystyi kulkemaan sitä pitkin.

Aurinko paistoi kirkkaasti. Troopperi oli matkannut toista tuntia, kun hän pysähtyi. Hän istahti kiven päälle lepäämään. Troopperi kuuli puhetta, joko tuuli teki tepposet, tai joku oli lähellä. Hän kurkisti rinteeltä alas. Noin kahdenkymmenen metrin päässä alapuolella, hän näki Toia. Hän alkoi huutaa heille jotta he huomaisivat. Yllättäen kuului pahenteinen jyrähdys. Hän kääntyi. Ylhäällä, vuorella näkyi liikettä, ja jyrinä voimistui ja läheni.
"Voi ei. Lumivyöry" hän ehti sanoa ennen kuin valtavat lumimassat vyöryivät hänen ylitseen.

Mt. Ämkoo (nyt alatte merkkaamaan aina viestinne alkuun missä tapahtuu)

Vaikka on keskipäivä ja aurinko on korkealla, vuoristossa on kolea ilma. Aurinko kyllä paistaa myttei lämmitä kunnolla.
Vuoristossa kaikuu kova ääni, jäämassat lähtevät taas liikkeele ja hautaavat lumivyörynä yhden laakson alleen.

Matoro on matkannut hieman kauemmas Jaken löytämältä luolalta jossa muut Klaanilaiset ovat.
Hän tutkii aluetta, pikkuhiljaa he ovat tulleet vuoren länsipuolelle. Rinteet loivenevat edessäpäin, tästä voisi hyvinkin mennä alas. Sitten on kukkulaista ylänkömaastoa ja metsää rannikkoon asti, rantaviivaa pitkin Klaaniin.

Hän näkee kun Klaanilaisten leirin alueen jyrää lumivyöry ylhäältä, se syöksyy kalliolta alas valtavaa vauhtia. Ilmeisesti luola jossa toivon mukaan Jake, Umbra ja Kapura olivat, selvisi täysin kun lumi tippui tasanteelle ja siitä edelleen alas. Sensijaan hän näkee lämpökamerasilmällään kaksi punaista kohdetta Klaanilaisten yläpuolella!
Matoro ampaisee juoksuun. Tarkempi lämpökamerakatselu paljastaa toisen Toamaiseksi, toisen jonkin sortin rahimaiseksi otukseksi. Jään Toa kertoo muille Klaanilaisille mitä näki ja nelikko etsii loivemman kohdan ja kiipeää kalliolle. Matoro paikantaa lumen alle haututuneet olennot ja he aloittavat kaivamisen.

Mt. ÄmKoo

Troopperi heräsi kun hänet nostettin pois lunikasasta. Hän yski. Hikka tuli hänen viereensä. "Kas, päivää vaan". Troopperin sanoi huomatessaan Matoron ja kumppanit.

"Kiitos kun kaivoit minut esiin."

"Huomasin lumivyöryn, ja näin lämpökameralla, että siellä on eläviä olentoja. Hikakisi löytyi ensin."

"Miksi tulit tänne" Kapura kysyi.

"Olin matkalla erään Turagan luo. Hän Sieppasi minut kahden torakan kanssa. Pakenin vuorelle, ja lumimyrsky yllätti. Sitten tuli vyöry. Mitä te täällä?"

"Yritämme etsiä tietä pois." Umbra sanoi.

Troopperi kertoi, että hän näki ylhäältä alaspäin loivasti viettävän kurun. "Se voisi olla hyvä reitti"

"Mutta vaarallinen" Jake huomautti.

"Sen reunoille on lumimyrskyn jälkeen kasaantunut lunta, ja jos ne putoaisivat päällemme..." Matoro sanoi.

"En haluaisi kokea tuota uudestaan." Troopperi sanoi. "On toinenkin reitti."

Mt.ÄmKoon rinne...

Umbra, Jake, Troopperi, Kapura ja Matoro katselivat alla olevaan laaksoon jonne he aikoivat lähteä. Pakkanen alkoi kiristyä kun vuorella yleisesti tavattavat jääpyörremyskyt alkoivat kerätä voimiaan.

"Meidän pitää päästä pois täältä, tai ainakin alemmalle", Matoro sanoi. "Jääpyörremyrskyt ovat niin voimakkaita että voimakkaimmatkin Toat jäätyvät", jään Toa lisäsi.

"Miksei ryhmässämme ole Sään hallinnan Toaa..." Umbra mutisi, potkaisten jääkalikan alas rinteeseen. Kalikka liukuu rinnettä pitkin osuen johonkin kovaan ja metalliseen.

"Mikä Tuo on!?" Kapura huutaa kun vähän lunta putoaa hökötyksen päältä.

"En tiedä, mutta koetan saada sen esiin lumen alta", Matoro sanoo, alkaen imeä lunta ja jäätä pois metallisen koneen päältä.

Suuret lumimassat lentävät Matoron käsiin jotka Jään Toa heittää alas vuorelta. Pian hän on saanut härvelin esiin ja se paljastuu klaanilaisten vanhaksi Steampunk-laivaksi.

"Toimiiko tuo vielä?" Jake kysyy muilta. Kapura ja Umbra koettavat laittaa koneen päälle mutta kuuluu vain pieni pihahdus ja kone hajoaa osiin.

"Voisimmekohan tehdä tuosta itsellemme kelkan?" Umbra ehdottaa.

"Hyvä ajatus!" Matoro innostuu ja pian Klaanilaiset ja Hikka alkavat rakentaa aluksen osista ja Matoron luomasta jäästä kelkkaa, joka on sininen.

Jonkun aikaa huhkittuaan, Kelkka on valmis.

"Se on aika näppärän näköinen", Troopperi sanoo " Mutta kantaako se meidät kaikki?"

"Kohta sen näemme", Kapura sanoo ja hyppää kelkan kyytiin. "Tulkaa!"

Pian Klaanilaiset viilettävät alas vuoren rinnettä rakentamallaan kelkalla...

Mt. Ämkoon rinne

Koko viiskko plus yksi rahi laskee kovaa alas metallista ja puusta tehdyllä kelkalla.
"Öh, oletteko varma että tämä pysyy kasassa? tuosta irtosi juuri lauta?", Matoro huutaa melun läpi. Kukaan ei kuule kunnolla, Jake ilmeisesti huutaa kurkku suorana jotain. Kelkka osuu jääluiskaan ja suistuu kontrollista, se lentää hieman ylöspäin ja kovaa alas pyörien. On täysi työ pysyä kyydissä pyörivässä hökötyksessä. Kelkka törmää lopulta kiveen joka irroittaa toisen jalaksen. Kova tömähdys, kulkuv'line kääntyy sivuttain ja suistuu alas jyrkempää rinnettä. Klaanialiset kieirskelevät laspäin kovaa kivirinteessä ja kun viimeinenkin heistä tippuu laakson pohjalle, he huokaisevat helpotuksesta.

"Huoah...Sepäs oli menoa. Ainakin pääsimme alas vuorilta.", Matoro selittää päätään pidellen.
Edessäpäin aukeaa kivierämaa, lukuisia kallionkukkuloita ja kanjoneita.

Klaanin saaren eteläinen rannikko.

GS liihotti rantakalliolle ja punainen metsästäjä sen selässä hyppäsi omille jaloilleen. Killjoy tähyili alas vesirajaan ja hänen silmänsä tarkkailivat pientä kivistä mökkiä, jonka alla kohoavaa kalliota aallokko röykytti tauotta.

Mökin sisällä pieni punainen matoran sulatti jotain valtavassa, ratisevassa, hammasrattaita täynnä olevassa koneessa. Matoran kääntyi ovea kohti ja ihmettel, miksi se oli yllättäen auki. Hän meni sulkemaan oven, jolloin hänen takaansa kuului matala mekaaninen ääni:

"Pitkästä aikaa, Creedy."

Creedyksi kutsuttu matoran sävähti ja kääntyi nähdäkseen Killjoyn nojailevan hänen takkaansa.

"Killjoy! Hyvänen aika, mikä suo minulle tämän... tämän kunnian?"

"Älä mielistele Creedy, sinä tiedät miksi olen täällä."

Creedy nyökkäsi ja käveli mökin kauimmaiseen nurkkaukseen ja painoi kätensä yhteen kivistä seinässä. Sen seurauksena koko nurkan seinä nousi ylös paljastaen suuren valikoiman aseita.
Killjoy käveli asevarastolle ja alkoi valikoimaan. Hän kiinnitti vyölleen liitti ranteisiinsa useita pieniä laitteita, jotka Killjoyn haarniska tunnisti ja siirsi ne itsensä sisään. Vähän aikaa touhuttuaan Killjoy lopulta asteli takaisin Creedyn luo.

"Ja nyt vielä se viimeinen."

Creedy kaivoi mattonsa alta ruskean vanhan kirjekuoreen ja ojensi sen sisältä vapisevin käsin pienen avainkortin Kiljoylle, joka asetti sen sille sopivaan koloon haarniskansa sivussa.
Creedy pudisteli merkillisen muotoista, kanohitonta päätään huolestuneena

"Minä luulin, että et koskaan aikonut kaivaa niitä esiin?"

Killjoy käveli hitaasti matoranin ovelle, mutta kääntyi vielä kerran.

"Vanha tuttuni on lähtenyt liikekannalle ja teidän tuttunne ovat jo liikkeellä ja kuhisevat jo Mt. Ämköön juurella. Jos invaasio tulee, Klaani tarvitsee armeijan."

"Tietävätkö muut?", Creedy tiedusteli varovaisesti.

"Eivät, eivätkä saakaan tietää, ennen kuin olemme varmoja. Ja mitä tulee minun tuttujeni puuhiin... ninun täytyy löytää eräs. Häntä täytyy varoittaa."

Creedy kääntyi takaisin töidensä pariin.

"Luulin, että et pitänyt Guardianista, sen jälkeen mitä hän teki sinulle."

Killjoy kääntyi takaisin ovelle.

"En pidäkään... mutta erikoiset tilanteet vaativat erikoisia toimia."

"Olemmeko tasoissa Killjoy? Minä säilytin tuota pirulaista vuosikymmeniä.", Creedy kysyi, jättäen huomiotta Killjoyn selostuksen.

"Olemme."

Vain muutamaa minuuttia myöhemmin Killjoyn Gukko ylitti Creedyn mökin. Creedy katsoi näkyä ikkunastaan, kunnes Killjoysta ei näkynyt enää kuin kaukainen piste taivaalla.

"Minä todella toivon, että tiedät, mitä teet. Onnea matkaan."

Mt. Ämkoon juurella

"Huh huh. Matkaa on vielä runsaasti.", Umbra laushtaa kun tähystelee korkean kukkulan laelta. Hän näkee lähinnä kukkuloita ja kauenpana metsikön. Metsän takana olisi Klaani.

"Lähdetään", Kapura ilmoittaa ja viisikko taivaltaa hitaasti mutta varmasti kukkulalta toiselle.

Askeleita kuuluu sorassa. Matoro katsoo taaksepäin, totea sen olleen vain joku rahi.

Ei ollut. Se oli yksi Gaggulabion eliitti-Skakdi-ryhmän jäsen. Ryhmää sanotaan NINJA-ryhmäksi. Harmaa Skakdi nostaa päätään sorasta. Se odottaa että sitä ei enää nähdä ja nousee hitaasti esiin. Se hiippailee Klaanilaisten vieressä olevan kukkulan takana.

Salamurhaaja ottaa kiväärinsä selästään. Nämä erikoiskiväärit tiivistävät mitä tahansa ainetta luodeiksi, nytkin hän laittaa kiviä lippaaseen.

"Minulla on huono tunne tästä", Matoro sanoo ja kiihdyttää vauhtia päästäkseen muiden Klaanilaisten rinnalle.
"Mikä on ongelma, Matoro?", Jake vastaa hänelle.
"En tiedä. Olen kai vain jäänyt liian moneen väijytykseen elämäni aikana. Eritoten tilanteissa joissa ei pitäisi tapahtua mitään.", Jään toa vastaa hiljaa.

"M-Mitä? Onko tuo se ärsyttävä Matoro joka on tuhonnut Gaggulabion suunnitlemat useinkin?", Skakdi miettii kuultuaan Matoron äänen. Tämä Jään Toa on pilannut suuren johtajan suunnitlemat liian usein. Hän saa kaiketi jonkin mitalin tai jättipalkkion hoideltuaan tuon Toan.

"Kohteet oikeassa paikassa n. 30 sekunnin kuluttua!",ääni Skakdin kuulokkeissa sanoo. "Ole valmiina."
Toinen Skakdi väijyy edempänä.

Klaanilaisjoukko kävelee edelleen. Yhtäkkiä kuuluu sihinää. Nopea vilkaus jalkoihin, shokkiaalto ja valonväläys.

Valoräjähde heittää joukon maahan ja kaksi Skakdia hyppäävät kukkuloiden harjalle tähdäten puolisokeita Klaanilaisia.

Kukkula Mt. ÄmKoon juurella

Klaanilaiset kompuroivat sokeina maassa. Skakdit laskeutuivat kukkuloilta tähdäten koko ajan klaanilaisiin.
”Hyvä saalis”, sanoi toinen. ”Tämä jään toa tässä on sotkenut johtajan suunnitelmat monesti. Minä tapan hänet ja saan mainetta.”
”Etkä muuten tapa, minä haluan mainetta aivan yhtä paljon”, toinen murahti haastavasti.

Ehkä saan ne tappelemaan keskenään, jos hieman ärsytän niitä, Matoro ajatteli. Hänen näkönsä alkoi palautua. Hän huomasin lämpökamerasilmällään muiden kömpivän kauemmas tappelevista skakdeista. Jos hän toimisi oikein, muut pääsisivät pakoon.
”Kumpi teistä on voimakkaampi? Kumpi pystyy tappamaan minut paremmin?” hän sanoi.
”Hiljaa, Toa!” toinen skakdi karjaisi. ”Emme ole niin typeriä, että tappelisimme ja antaisimme teidän siten päästä karkuun.”
”Tuota noin…” toinen skakdeista sanoi ja katseli ympärilleen. Klaanilaiset olivat kadonneet kukkuloiden taakse. Toinenkin skakdi katseli joka puolelle ja sai raivokohtauksen, minkä johdosta hän iski nyrkillään toista naamaan. Tämä kaatui kuin kuolleena, ja hetken Matoro luuli tämän kuolleen, mutta hetken kuluttua skakdi kuitenkin nousi.

”Senkin typerä kinloka! Päästit ne karkuun!” toista lyönyt skakdi räyhäsi.
”Sinähän se päästit, kun halusit vain valtaa ja kunniaa, älä minua syytä.”
”Sinä halusit yhtä lailla!”
”Älä nyt huuda ja päästä tätäkin karkuun. Haluathan palkintosi. Minua ei enää kiinnosta, kun päästit muut karkuun. Mutta pitäisi kai meidän yrittää näyttää siltä, ettemme ole mitään helposti huijattavia typeryksiä!”

Matoro ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä. Skakdit raahasivat hänet kukkuloiden taakse leiriinsä, joka oli metsässä. Se ei ollut Klaanin lähimetsiä vaan itse asiassa hyvin kaukana Klaanista, jotta kukaan klaanilainen ei löytäisi sitä kovin helposti. He kävelyttivät Matoroa tunteja. Leriin oli hänen mielestään aivan liian pitkä matka, ainakin kädet sidottuna. Ihme kyllä, hänen silmiään ei sidottu, ja hän uskoi pystyvänsä palaamaan Klaaniin, jos onnistuisi vapautumaan.

Leiri oli melko aukealla paikalla. Toinen skakdi sytytti tulen nuotioon; toinen sitoi myös Matoron jalat ja heitti hänet vasten barrikadia, joka skakdeilla oli leirin ympärillä. ”Leiri” rajoittui resuiseen telttaan ja toisen skakdin sytyttämään nuotioon. Matoro vääntelehti ja yritti päästä köysistä, mutta ei onnistunut. Ne olivat liian kireällä ja ne oli valmistettu jostain materiaalista, jota ei niin vain muserrettu rikki.

Ilta oli jo pitkällä, ja oli melko pimeää. Skakdit suunnittelivat seuraavaa siirtoaan. Vaikka heidän johtajansa oli antanut heille tarkat ohjeet, tehtävä oli muuttunut. Tämä teki tilanteesta erikoisen.
”Minusta tuntuu”, toinen skakdeista sanoi, ”että tapan tuon toan ja otan häneltä naamion voitonmerkiksi.”
”Tee, mitä haluat”, toinen tokaisi. ”En saa kuitenkaan siitä mitään. Enkä halua osaa tahrautuneesta maineestasi.”
Ensimmäistä skakdia ärsytti toisen piruilu ja hän päätti kostaa tälle myöhemmin. Hän kumartui Matoron ylle ja alkoi puhua:
”No niin, toa. Matorohan oli nimesi, vai mitä?”
”En puhu sinulle, saasta”, Matoro tuhahti ja sylkäisi skakdin kasvoihin.
”Pian huudat tuskasta ja kuolet”, skakdi ärähti raivostuneena. ”Tästä tulee hauskaa! Nautin tästä!”

”Hauskaa, todella”, sanoi uusi ääni. Skakdi katsoi ympärilleen. Toinenkin näytti aivan yhtä ällistyneeltä. Ääni nauroi julmasti. Nauru tuntui kuuluvan kaikkialta.
”Ettekö näe minua? Ikävääää.” Varjoista ilmaantui käsi, koura, joka puristui skakdin kaulan ympärille. Terävät kynnet tunkeutuivat ninjan panssarin läpi, ja verta purskahti hieman skakdin rinnuksille. Tämä alkoi kiljua, mutta kiljuminen loppui, kun skakdi paiskattiin keskelle nuotiota. Kirkaisten kuin pieni tyttö se hyppäsi pois liekeistä. Toinen skakdi katsoi suu ammollaan toisen sekoilua, kunnes näki jotain.

Varjoista astui hahmo. Siivekäs, musta ja tummanpunainen. Haarniskaa koristavat prototeräspiikit hohtivat nuotion loimussa. Punaiset silmät välähtivät mustan naamion takana. Suuren Kanohi Kraahkanin, Varjojen naamion.

Hahmo kohotti kätensä ja ampui verenpunaisen säteen suoraan maassa makaavan skakdin vatsaan. Säde tunkeutui panssarin – ja koko skakdinretaleen läpi. Skakdi ulvaisi tuskissaan, rupesi sätkimään rajusti punaisen energiavirtauksen ravistellessa hänen hermosolujaan, ja lysähti sen jälkeen ruohikkoon. Toinen skakdi yllättyi toverinsa kuolemasta ja kävi raivoisaan hyökkäykseen. Mutta mustan hahmon vatsan kohdalta singahti varjoenergiasta koostuva käsi, joka sieppasi skakdin ja veti sekä sulautti hänet makutan ruumiiseen.

Matoro katsoi tätä kaikkea uskomatta silmiään. Kääntyikö onni? Hahmo käveli hänen luokseen ja katkaisi hänen siteensä.
”Tervehdys, Matoro Mustalumi”, Makuta Nui tervehti ja virnisti häijysti.

This post has been edited by Makuta Nui on Jul 1 2014, 10:05 PM

Keskellä ei-mitään Klaanin saaren metsässä

Tämä oli jälleen kerran päivä jolloin milloin mitkäkin melkein saivat kiinni Matoro The Blacksnowin. Mutta kuten tyypillistä, ei onnistunut tälläkään kertaa. Matoro ajattelee kuinka onnekas hän oikein onkaan.

"Tämäpä oli onnekas yhteensattuma. Mitäs sinä täällä oikein toimitat? Tuuraat suojelusenkeliä?", Jään Toa kysyy pelastajaltaan.
"Olin metsästämässä.", kuuluu vastaus.
Matoro ei välttämättä halua tietää mitä Manu oli metsästämässä.

"Seuraava siirto? Ei sinulle karttaa sattunut?", Matoro jatkaa.
"Öh, ei ole karttaa mutta Klaanin metsästysmaja on ihan tässä lähellä. Parin kilometrin matka."
"Mainiota!"

Kaksikko kävelee metsäpolkua Matoranien joskus hylkäämälle majalle. Matoro kertaa koko tarinansa siinä matkalla.

Maja on tukeva hirsistä rakennettu talontynkä metsäaukiolla. Seinässä roikkuu erilaisia keihäitä ja paketillinen hätäraketteja.

Oven päällä Kane-Ran pää. Sisältä löytyy täytetty Visorak.
Matoro katsoo nopeasti pödällä olevaa karttaa. Täältä on vain vajaa kymmenen kilometria Klaaniin!

Jossain Bio-Klaanin saaren alla

Gaggulabio tutkailee Klaanin saaren karttaa kammiossa. Hänen toverinsa ja Skakdien varakomentaja, Metorakk seisoo vieressä.
"Tämä 'Avde' siis suunnittelee murtavansa Klaanin sisältäpäin. Mainio suunnitelma...", Gaggulabio puhuu. Hän puristaa kädessään olevan puukepin katki. "...Mutta päilen ettei tuollaiseen tyyppiin voi luottaa. Miksi hän auttaisi meitä saadakseen vain yhden kiven?"
"Se ei haittaa meitä, johtaja. Lähdemme täältä heti kun olemme saaneet aarteet, jos hän yrittää jotain petosta, siitä kärsivät Zyglakit ja Nazorakit. Emme me.", Metorakkin karhea ääni sanoo.
"Tuo on kyllä totta, Metorakk. Täysin totta.", Gaggulabio vastaa kelmeällä hymyllä. Miksi muka heidän pitäisi noudattaa kaikkia sääntöjä? Skakdit häipyvät palkkionsa saatuaan heti, ilman varoitusta. Liittolaisista ei ole hyötyä enää voiton jälkeen.

Mt. ÄmKoon kukkulat...

Klaanilaiset juoksivat lähes sokeina alas kivistä rinnettä. Skakdit olivat tehneet täydellisen yllätyshyökkäyksen ja vanginneet Matoron. Ryhmän ilmapiiri oli synkkä jonka seurauksena Jake koetti kertoa ouroja vitsejään.

Umbra katseli ympärilleen. He olivat tulossa pieneen metsään, josta olisi salainen Moderaattorien ja adminien tuntema tie Klaaniin. Katsellen ympärilleen erilaisia Raheja vilisevässä metsässä, Umbra huomasi maassa Haun muotoisen kiven. Hän otti panssarinsa alta keltaisena hohtavan modekivensä ja asetti sen Hau-kiveen. Suuri valonvälähdys sokaisi ihmettelevät Klaanilaiset ja maa heidän allaan avautui. Kiviset portaat kohti Klaanin linnoitusta olivat heidän edessään.

"Miten sinä tuon teiti?" Kapura ihmetteli suu auki. Trooperi ja Jake ihmettelivät samoin.

"Tämä on niitä moderaattorin erikoisvoimia", Umbra sanoi, alkaen johdattaa ryhmää kohti Klaanin linnoitusta...

Klaanin itäportti

Killjoyn Gukko liisi taivaalta suoraan Klaanin linnoituksen porttien eteen. Killjoy jätti uskollisen lintunsa liekaan ja astui porteista. Toisella puolella portinvartija pysäytti hänet.

"Tunnukset!"

"Killjoy, ID 190", metsästäjä sanoi ja jäi odottamaan tarkistusta listoista.

"Pääsy sallittu. Tervetuloa herra Killjoy! Sinulle on 27 uutta viestiä."

"En vastaa, en viivy kauaa", Killjoy mutisi ja astui sisään linnoituksen pihamaille.

Killjoy käveli suoraan asuntoloiden tiskille ja alkoi puhuttelemaan naispuolista, jokseenkin hehkeännäköistä Toaa.

"Etsin Kepeä. Mistä löydän hänet?"

Toa osoitti kohti edessä aukeavaa käytävää.
"Hän saapui aivan hetki sitten. Käytävän päähän ja hissillä kolme kerrosta tästä alas. Hänen pajansa löytyy sieltä."

Killjoy lähti kävelemään käytävää pitkin, välittämättä muminasta ja paheksuvista katseista, joita hän sai osakseen. Hän astui hissiin ja meni kolme kerrosta alapäin, aivan kuten häntä käskettiin. Lopulta hissin ovi aukesi ja valtava verstas mitä ihmeellisimpine vimpaimineen avautui hänen eteensä. Lopulta hän löysi etsimänsä.

"Killjoy! Mitä ihmettä sinä täällä teet?", Kepe huusi hallin toisesta päästä ja heitti hitsauslasinsa pöydälle. "Sinua ei kovin usein täällä nähdä, itseasiassa viimeksi taisin nähdä sinut..."

"...lehdistökokouksessa neljä kuunkiertoa sitten. Tiedän. Kaikki eivät tunnu pitävän läsnäolostani."

Kepe vaikutti hieman vaivaantuneelta. "Nooh, täällä liikkuu sinusta kaikenlaisia huhuja, varsinkaan nyt, kun Umbra kertoi sinun tappaneen jonkun rahin."

Killjoy hätkähti. "Ovatko he jo palanneet?"

"Umbra lähetti viestiä pian tapahtuneen jälkeen, mutta he kirjautuivat järjestelmään hetki sitten. Törmäsin heihin tuolla portilla", Kepe selitti. "Mutta mitä asiaa sinulla oli?"

Killjoy asteli ympäriinsä tutkien eri laitteita, mutta lopulta kääntyi Kepeä kohti ja sanoi: "Sinä olet osavastuussa klaanin tehtäväraporteista, etkö olekin? Sinun täytyy löytää minulle eräs."

Kepe yskäisi toivottoman näköisenä. "Älä viitsi Killjoy, sinä tiedät etten voi tehdä sitä. Ylläpito ei salaa näitä asioita ihan turhaan. Meillä kaikilla on salassapitovelvollisuus."

Killjoy tuijotti jään ja kasvillisuuden toaa tuimasti.

"Minulla on tietoa. Guardianin täytyy saada ne tietoonsa välittömästi... jonka lisäksi hän varmasti haluaisi tietää jotain.. hänen päätään koskevaa."

Kepe haukkoi henkeään. "Tiedät, ettei Guardiania... erityisesti Guardiania, saa häiritä salaisten tehtäviensä aikana."

"Tämä on vielä salaisempaa ja vielä tärkempää! Haluatko ottaa riskin, että ylivarovaisuutesi takia koko Klaani murtuu? Guardian tulee löytää! Ja juuri minun toimestani! En usko tätä tietoa kenenkään muun kannettavaksi!"

Kepe tuntui miettivän ankarasti, mutta astui lopulta Killjoyn kanssa takaisin hissiin. "Hyvä on... hyv'ä on. Mutta minä en sitten auttanut sinua. Emme ole tavanneet toisiamme sitten sen kokouksen. Selvä?"

"Sopii. Tämän täytyy pysyä ehdottomasti meidän välisenämme. En halua kenenkään olevan tielläni."

Kaksikko nousi päärakennuksen viidenteen kerrokseen, jossa hissin ovi aukesi. Käytävän päässä sijainneen toimistohuoneen työpöydän lukko kolahti auki, kun Kepe käänsi siinä messinkistä avaintaan. Kepe ojensi Killjoylle pahvitaustaiseen muistioon kirjatut koordinaatit ja metsästäjä näppäili ne rannetietokoneeseensa.

Killjoy nyökkäsi ja lähti siirtymään takaisin käytävälle ja kohti hissiä. Kepe jäi tuijottamaan vähäsanaisen metsästäjän poistumista, punniten mielessään myöntymisensä viisautta.

Kepe jäi toimistoon, kunnes kuuli avoimesta ikkunasta, kuinka gukko-linnun siipien humina oli ylittänyt linnoituksen, lukitsi työpöydän laatikon, huoneen oven ja lähti takaisin kohti verstastaan.

Klaanilinnake

Jake kävelee eräällä käytävällä. Hän katsoo eteensä ja miettii sitä kamalaa päivää kun hänet muutettiin tällaiseksi. Jake menee asevarastoon ja jättää lokeroonsa tykkinsä ja ketjut. Hän menee huoneeseen missä haarniskansa voi vaihtaa. Jake vaihtaa kevyempään varustukseen. Hän ottaa naamionsa pois ja laittaa sen puhdistukseen. Kohta se on puhdistunut ja hän laittaa kanohin päähänsä. Hän kävelee pois ja menee asehuoneelle.

Klaanilinnake, toinen kerros

Snowman kyyristyi huoneessaan, valmiina vastaanottamaan syliin loikkaavan rahin, Napon.
"No niin pikkukaveri, mennään respaan", Snowman puheli pienelle sammakolle, ja poistui huoneestaan rahi sylissään.

Hän käveli pitkin Klaanin pitkiä, sinimattoisia käytäviä, ja laskeutui alakertaan. Askeleet kaikuivat tyhjissä käytävissä, kaikkialla oli hiljaista. Snowman mietti, että saattaisi mennä pitkäänkin, ennen kuin hän kävelisi tällä samalla matolla uudelleen. Hän oli yllättävänkin haikeana, vaikkei sitä monikaan hänen tavallisen hymynsä takaa olisi nähnytkään. Hän asteli vastaanottotiskille, jossa yleisesti varsin kauniina pidetty toa jo odottelikin häntä. Sopimuksen mukaisesti Snowman antoi pienen lemmikkinsä toan hoitoon, ja lähti kohti seuraavaa määränpäätään.

Pian hän jo talsikin varsin tuttuun Kepen verstaaseen. Kaikki laitteet piippasivat tuttuun rytmiin, ja valot välkkyivät eri värisinä. Snowman odotti innoissaan, mistä löytäisi luotettavan väittelykumppaninsa.
"Ohoi kuoma, oletko täällä jossain?" Snowman tiedusteli.

Ilmeisesti Kerosiinipelle oli asioilla, joten Snowman istahti tuolille odottelemaan. Kovasti hänen olisi tehnyt mieli hieman tutkailla kaiken maailman laitteita, mutta tiesi kokemuksesta sen olevan hyvin huono idea. Kuitenkin vihreän ja valkoisen värinen, pienehkö toa tallusteli verstaalleen, ja Snowman hypähtelikin heti hänen luokseen, ja puhui iloisesti:
"Rätsie, moi! Mites, oletko valmis?"
"Juuh, enköhän" Kepe vastasi miettien "Missä se on?"
"Keetis sanoi hakeneensa sen varastosta, nyt sen pitäisi olla satamassa paikalla J-32."

Siitä kaksikko sitten lähtikin Klaanin satamaan, ja pian löysivät etsimänsä.
"Gah, se on vielä vanhempi ja ruosteisempi kuin muistinkaan" Kepe päivitteli laiturissa kelluvaa venettä. "Väität sen olevan merikelpoinen?"
"Luulisin. Toivoin sinun osaavan vähän paremmin perehtyä moottorin toimintaan, itse kun en oikein ole mekaniikkaan erikoistunut."

Kepe myöntyi tutkimaan kulkupelin sisälmyksiä. Snowman odotteli vieressä, katseli pilvien liikettä ja kuunteli laineiden liplatusta. Hän tiesi ylireagoivansa, hän saattaisi tulla piankin takaisin. Mutta Snowman ei voinut olla herkistymättä miettiessään tätä yhteisöä, joka oli ottanut hänet vastaan vaatimatta mitään, antanut vain olla. Ja nyt, ensimmäistä kertaa aikoihin, hän oli poistumassa.
"No siis" Kepe aloitti "teoriassa tuolla voi kyllä taittaa pitkäkin matkoja. Tehojen säätely toimii, ja ohjattavuus on kelvollinen. "
"Ihanaa!" Snowman hymähti, ja hyppäsi vanhan kulkupelinsä kyytiin.
"Kuitenkin" Kepe aloitti Snowmanista hieman ikävään äänensävyyn "Tuo lennon aktivointi. Tässä veneessä on kaikki lentämiseen tarvittava, et siis tosiaan aio korjauttaa sitä?"
Snowman piti käsiään ohjaustangolla. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän tunsi jalkansa tukien päässä, ja selkänsä tukeutuvan selkänojaan. Hän vetäisi yläkautta suoraan selkänojaan kiinnittyvän lentäjänlasikypäränsä päähänsä, ja näki maailman taas tuttujen lasien läpi.
"En" hän vastasi itselleen epätyypillisen itsevarmasti. "Muistat kai, mitä viimeksi kävi, kun käytin sitä."

Kepe hymyili. Hän muisti vallan hyvin sen kerran. Itse asiassa se oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi Lumiukon. Kepe oli ollut Klaanin rantakallioilla tähtiä katselemassa, kun hän oli huomannut oudon näyn tutussa maisemassa. Se oli pikku hiljaa kasvava valopilkku taivaanrannassa. Kepe ei meinannut tunnistaa mikä se oli, vaikka kaukoputkellaan tiirailikin. Kuitenkin, kun valo sammui, hän tunnisti lentävän esineen. Se näytti jonkin sortin kulkupeliltä, jonka kyydissä oli valkoinen hahmo. Pian hahmo kuitenkin putosi ajoneuvon kyydistä villisti huitoen mereen, ja lennokki jatkoi matkaansa kovasti humisten Kepen yli kohti saaren sisämaata.
Kepe lähti ripeästi uimaan tippuneen, ja ilmeisesti meren pintaan paiskautessaan tajunsa menettäneen hahmon luo. Tasaisin vedoin hän polski vedessä, kunnes pääsi vajoavan hahmon luokse. Kepe muisti ajatelleensa, että onpa painavan näköinen kaveri, ja koska hän itse ei ollut toaksi aivan siitä fyysisesti vahvimmasta päästä, hän jäädytti voimillaan mereen jäälautan, ja sai viskattua sukeltamansa hahmon sen päälle.

Nyt, vuosien kuluttua Kepe tunsi varsin hyvin, kuinka Snowman oli paennut rahi-petoja lentävällä veneellään, ja ymmärsi kyllä tämän vastahakoisuuden sen käyttämisestä. Hän myös tiesi, että Snowman tunsi hänelle edelleenkin kiitollisuuden velkaa siitä, että hän oli pelastanut tämän Klaaniin. Myönnettäköön, että he olivat jatkuvasti väittelemässä kaikesta ja joskus kovastikin ärsyttivät toisiaan, mutta Snowman oli kiitollinen. Kyllähän Kepe sen ymmärsi.
Ja siinä he nyt olivat, kaksikko saman meren äärellä.

Hiljaisuuden rikkoen Snowman kysyi: "Tahdotko tulla koeajelulle?"



Kyllä, se on pitkä. Ja oikestaan tämä on vain osa siitä, mitä minun piti alunperin kirjoittaa. Heh. Ja jep, minulla on lupa liikutella Kepeä näinkin paljon.

Makuta Nui ja Matoro olivat saapuneet linnaan. Matoro meni pian Kapuran, Umbran ja Jaken luokse; he olivat aulassa, vasta saapuneet. Makuta Nui jatkoi eteenpäin. Hänellä oli hieman asioita selviteltävänä. Hän meni alas, Kerosiinipellen verstaalle.
"Kepe? Oletko täällä?" Ei vastausta. Pahus, Makuta ajatteli, Kepe on jossain poissa. Noh, täytyy pärjätä ilman.
Umbra oli menossa huoneeseensa, kun Makuta Nui ilmaantui hissistä. Hän käveli nopeasti ulos ovesta. Umbra mietti, mitä tämän mielessä oli.

Makuta nousi lentoon heti ulos päästyään - ja suuntasi Killjoyn talolle. Pian hän laskeutui pihalle. Mökki näytti autiolta. Makuta katsoi sisään ikkunoista. Ei mitään. Hän koputti oveen ja odotti. Oli pitkään hiljaista. Pian hän luovutti, Killjoy ei ollut sisällä.

Manu palasi linnoitukseen.
"Missä on herra Ilonpilaaja?" hän kysyi nopeasti.
"Hän lähti jonnekin Gukollaan jo kesken pelastusretken", sanoi Kapura.
"Hitto soikoon", Manu kirosi. "Miksi kaikki ovat poissa?"

Seuraavaksi Makuta liiteli Summerganonin huoneen ikkunalle. Huone oli tyhjä. Hän vilkaisi vielä Summerganonin lempiajanviettokohteet. Ei mitään. Hän meni vielä Sugan ovellekin koputtelemaan, vaikka ikkuna näytti tyhjän huoneen. Kun hän saapui ovelle, huomasi hän lapun, joka oli kiireessä kirjoitettu:
"Olen rämeellä pelastamassa tyyppejä."

Manun pään täytti turhautuminen. "Tyypit" oli jo pelastettu. Hän laski kymmeneen, meni ikkunalle ja avasi sen. Hän heittäytyi ulos ja avasi siipensä. Pian hän liiteli ilmassa ja muutti muotoaan; hänestä tuli kuin suuri siivekäs lepakko, lyhyet raajat, siipipoimu eturaajojen ja kylkien välissä, naamioon kasvoi terävät hampaat, raajojen päihin terävät kynnet - vaikkakin hänellä oli jo ennestään käsissään sellaiset. Tämä uusi ilmestys lähti liihottelemaan kohti saaren keskustan syvää viidakkoa.