Mt. Ämkoon rinne

Koko viiskko plus yksi rahi laskee kovaa alas metallista ja puusta tehdyllä kelkalla.
"Öh, oletteko varma että tämä pysyy kasassa? tuosta irtosi juuri lauta?", Matoro huutaa melun läpi. Kukaan ei kuule kunnolla, Jake ilmeisesti huutaa kurkku suorana jotain. Kelkka osuu jääluiskaan ja suistuu kontrollista, se lentää hieman ylöspäin ja kovaa alas pyörien. On täysi työ pysyä kyydissä pyörivässä hökötyksessä. Kelkka törmää lopulta kiveen joka irroittaa toisen jalaksen. Kova tömähdys, kulkuv'line kääntyy sivuttain ja suistuu alas jyrkempää rinnettä. Klaanialiset kieirskelevät laspäin kovaa kivirinteessä ja kun viimeinenkin heistä tippuu laakson pohjalle, he huokaisevat helpotuksesta.

"Huoah...Sepäs oli menoa. Ainakin pääsimme alas vuorilta.", Matoro selittää päätään pidellen.
Edessäpäin aukeaa kivierämaa, lukuisia kallionkukkuloita ja kanjoneita.

Klaanin saaren eteläinen rannikko.

GS liihotti rantakalliolle ja punainen metsästäjä sen selässä hyppäsi omille jaloilleen. Killjoy tähyili alas vesirajaan ja hänen silmänsä tarkkailivat pientä kivistä mökkiä, jonka alla kohoavaa kalliota aallokko röykytti tauotta.

Mökin sisällä pieni punainen matoran sulatti jotain valtavassa, ratisevassa, hammasrattaita täynnä olevassa koneessa. Matoran kääntyi ovea kohti ja ihmettel, miksi se oli yllättäen auki. Hän meni sulkemaan oven, jolloin hänen takaansa kuului matala mekaaninen ääni:

"Pitkästä aikaa, Creedy."

Creedyksi kutsuttu matoran sävähti ja kääntyi nähdäkseen Killjoyn nojailevan hänen takkaansa.

"Killjoy! Hyvänen aika, mikä suo minulle tämän... tämän kunnian?"

"Älä mielistele Creedy, sinä tiedät miksi olen täällä."

Creedy nyökkäsi ja käveli mökin kauimmaiseen nurkkaukseen ja painoi kätensä yhteen kivistä seinässä. Sen seurauksena koko nurkan seinä nousi ylös paljastaen suuren valikoiman aseita.
Killjoy käveli asevarastolle ja alkoi valikoimaan. Hän kiinnitti vyölleen liitti ranteisiinsa useita pieniä laitteita, jotka Killjoyn haarniska tunnisti ja siirsi ne itsensä sisään. Vähän aikaa touhuttuaan Killjoy lopulta asteli takaisin Creedyn luo.

"Ja nyt vielä se viimeinen."

Creedy kaivoi mattonsa alta ruskean vanhan kirjekuoreen ja ojensi sen sisältä vapisevin käsin pienen avainkortin Kiljoylle, joka asetti sen sille sopivaan koloon haarniskansa sivussa.
Creedy pudisteli merkillisen muotoista, kanohitonta päätään huolestuneena

"Minä luulin, että et koskaan aikonut kaivaa niitä esiin?"

Killjoy käveli hitaasti matoranin ovelle, mutta kääntyi vielä kerran.

"Vanha tuttuni on lähtenyt liikekannalle ja teidän tuttunne ovat jo liikkeellä ja kuhisevat jo Mt. Ämköön juurella. Jos invaasio tulee, Klaani tarvitsee armeijan."

"Tietävätkö muut?", Creedy tiedusteli varovaisesti.

"Eivät, eivätkä saakaan tietää, ennen kuin olemme varmoja. Ja mitä tulee minun tuttujeni puuhiin... ninun täytyy löytää eräs. Häntä täytyy varoittaa."

Creedy kääntyi takaisin töidensä pariin.

"Luulin, että et pitänyt Guardianista, sen jälkeen mitä hän teki sinulle."

Killjoy kääntyi takaisin ovelle.

"En pidäkään... mutta erikoiset tilanteet vaativat erikoisia toimia."

"Olemmeko tasoissa Killjoy? Minä säilytin tuota pirulaista vuosikymmeniä.", Creedy kysyi, jättäen huomiotta Killjoyn selostuksen.

"Olemme."

Vain muutamaa minuuttia myöhemmin Killjoyn Gukko ylitti Creedyn mökin. Creedy katsoi näkyä ikkunastaan, kunnes Killjoysta ei näkynyt enää kuin kaukainen piste taivaalla.

"Minä todella toivon, että tiedät, mitä teet. Onnea matkaan."

Mt. Ämkoon juurella

"Huh huh. Matkaa on vielä runsaasti.", Umbra laushtaa kun tähystelee korkean kukkulan laelta. Hän näkee lähinnä kukkuloita ja kauenpana metsikön. Metsän takana olisi Klaani.

"Lähdetään", Kapura ilmoittaa ja viisikko taivaltaa hitaasti mutta varmasti kukkulalta toiselle.

Askeleita kuuluu sorassa. Matoro katsoo taaksepäin, totea sen olleen vain joku rahi.

Ei ollut. Se oli yksi Gaggulabion eliitti-Skakdi-ryhmän jäsen. Ryhmää sanotaan NINJA-ryhmäksi. Harmaa Skakdi nostaa päätään sorasta. Se odottaa että sitä ei enää nähdä ja nousee hitaasti esiin. Se hiippailee Klaanilaisten vieressä olevan kukkulan takana.

Salamurhaaja ottaa kiväärinsä selästään. Nämä erikoiskiväärit tiivistävät mitä tahansa ainetta luodeiksi, nytkin hän laittaa kiviä lippaaseen.

"Minulla on huono tunne tästä", Matoro sanoo ja kiihdyttää vauhtia päästäkseen muiden Klaanilaisten rinnalle.
"Mikä on ongelma, Matoro?", Jake vastaa hänelle.
"En tiedä. Olen kai vain jäänyt liian moneen väijytykseen elämäni aikana. Eritoten tilanteissa joissa ei pitäisi tapahtua mitään.", Jään toa vastaa hiljaa.

"M-Mitä? Onko tuo se ärsyttävä Matoro joka on tuhonnut Gaggulabion suunnitlemat useinkin?", Skakdi miettii kuultuaan Matoron äänen. Tämä Jään Toa on pilannut suuren johtajan suunnitlemat liian usein. Hän saa kaiketi jonkin mitalin tai jättipalkkion hoideltuaan tuon Toan.

"Kohteet oikeassa paikassa n. 30 sekunnin kuluttua!",ääni Skakdin kuulokkeissa sanoo. "Ole valmiina."
Toinen Skakdi väijyy edempänä.

Klaanilaisjoukko kävelee edelleen. Yhtäkkiä kuuluu sihinää. Nopea vilkaus jalkoihin, shokkiaalto ja valonväläys.

Valoräjähde heittää joukon maahan ja kaksi Skakdia hyppäävät kukkuloiden harjalle tähdäten puolisokeita Klaanilaisia.

Kukkula Mt. ÄmKoon juurella

Klaanilaiset kompuroivat sokeina maassa. Skakdit laskeutuivat kukkuloilta tähdäten koko ajan klaanilaisiin.
”Hyvä saalis”, sanoi toinen. ”Tämä jään toa tässä on sotkenut johtajan suunnitelmat monesti. Minä tapan hänet ja saan mainetta.”
”Etkä muuten tapa, minä haluan mainetta aivan yhtä paljon”, toinen murahti haastavasti.

Ehkä saan ne tappelemaan keskenään, jos hieman ärsytän niitä, Matoro ajatteli. Hänen näkönsä alkoi palautua. Hän huomasin lämpökamerasilmällään muiden kömpivän kauemmas tappelevista skakdeista. Jos hän toimisi oikein, muut pääsisivät pakoon.
”Kumpi teistä on voimakkaampi? Kumpi pystyy tappamaan minut paremmin?” hän sanoi.
”Hiljaa, Toa!” toinen skakdi karjaisi. ”Emme ole niin typeriä, että tappelisimme ja antaisimme teidän siten päästä karkuun.”
”Tuota noin…” toinen skakdeista sanoi ja katseli ympärilleen. Klaanilaiset olivat kadonneet kukkuloiden taakse. Toinenkin skakdi katseli joka puolelle ja sai raivokohtauksen, minkä johdosta hän iski nyrkillään toista naamaan. Tämä kaatui kuin kuolleena, ja hetken Matoro luuli tämän kuolleen, mutta hetken kuluttua skakdi kuitenkin nousi.

”Senkin typerä kinloka! Päästit ne karkuun!” toista lyönyt skakdi räyhäsi.
”Sinähän se päästit, kun halusit vain valtaa ja kunniaa, älä minua syytä.”
”Sinä halusit yhtä lailla!”
”Älä nyt huuda ja päästä tätäkin karkuun. Haluathan palkintosi. Minua ei enää kiinnosta, kun päästit muut karkuun. Mutta pitäisi kai meidän yrittää näyttää siltä, ettemme ole mitään helposti huijattavia typeryksiä!”

Matoro ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä. Skakdit raahasivat hänet kukkuloiden taakse leiriinsä, joka oli metsässä. Se ei ollut Klaanin lähimetsiä vaan itse asiassa hyvin kaukana Klaanista, jotta kukaan klaanilainen ei löytäisi sitä kovin helposti. He kävelyttivät Matoroa tunteja. Leriin oli hänen mielestään aivan liian pitkä matka, ainakin kädet sidottuna. Ihme kyllä, hänen silmiään ei sidottu, ja hän uskoi pystyvänsä palaamaan Klaaniin, jos onnistuisi vapautumaan.

Leiri oli melko aukealla paikalla. Toinen skakdi sytytti tulen nuotioon; toinen sitoi myös Matoron jalat ja heitti hänet vasten barrikadia, joka skakdeilla oli leirin ympärillä. ”Leiri” rajoittui resuiseen telttaan ja toisen skakdin sytyttämään nuotioon. Matoro vääntelehti ja yritti päästä köysistä, mutta ei onnistunut. Ne olivat liian kireällä ja ne oli valmistettu jostain materiaalista, jota ei niin vain muserrettu rikki.

Ilta oli jo pitkällä, ja oli melko pimeää. Skakdit suunnittelivat seuraavaa siirtoaan. Vaikka heidän johtajansa oli antanut heille tarkat ohjeet, tehtävä oli muuttunut. Tämä teki tilanteesta erikoisen.
”Minusta tuntuu”, toinen skakdeista sanoi, ”että tapan tuon toan ja otan häneltä naamion voitonmerkiksi.”
”Tee, mitä haluat”, toinen tokaisi. ”En saa kuitenkaan siitä mitään. Enkä halua osaa tahrautuneesta maineestasi.”
Ensimmäistä skakdia ärsytti toisen piruilu ja hän päätti kostaa tälle myöhemmin. Hän kumartui Matoron ylle ja alkoi puhua:
”No niin, toa. Matorohan oli nimesi, vai mitä?”
”En puhu sinulle, saasta”, Matoro tuhahti ja sylkäisi skakdin kasvoihin.
”Pian huudat tuskasta ja kuolet”, skakdi ärähti raivostuneena. ”Tästä tulee hauskaa! Nautin tästä!”

”Hauskaa, todella”, sanoi uusi ääni. Skakdi katsoi ympärilleen. Toinenkin näytti aivan yhtä ällistyneeltä. Ääni nauroi julmasti. Nauru tuntui kuuluvan kaikkialta.
”Ettekö näe minua? Ikävääää.” Varjoista ilmaantui käsi, koura, joka puristui skakdin kaulan ympärille. Terävät kynnet tunkeutuivat ninjan panssarin läpi, ja verta purskahti hieman skakdin rinnuksille. Tämä alkoi kiljua, mutta kiljuminen loppui, kun skakdi paiskattiin keskelle nuotiota. Kirkaisten kuin pieni tyttö se hyppäsi pois liekeistä. Toinen skakdi katsoi suu ammollaan toisen sekoilua, kunnes näki jotain.

Varjoista astui hahmo. Siivekäs, musta ja tummanpunainen. Haarniskaa koristavat prototeräspiikit hohtivat nuotion loimussa. Punaiset silmät välähtivät mustan naamion takana. Suuren Kanohi Kraahkanin, Varjojen naamion.

Hahmo kohotti kätensä ja ampui verenpunaisen säteen suoraan maassa makaavan skakdin vatsaan. Säde tunkeutui panssarin – ja koko skakdinretaleen läpi. Skakdi ulvaisi tuskissaan, rupesi sätkimään rajusti punaisen energiavirtauksen ravistellessa hänen hermosolujaan, ja lysähti sen jälkeen ruohikkoon. Toinen skakdi yllättyi toverinsa kuolemasta ja kävi raivoisaan hyökkäykseen. Mutta mustan hahmon vatsan kohdalta singahti varjoenergiasta koostuva käsi, joka sieppasi skakdin ja veti sekä sulautti hänet makutan ruumiiseen.

Matoro katsoi tätä kaikkea uskomatta silmiään. Kääntyikö onni? Hahmo käveli hänen luokseen ja katkaisi hänen siteensä.
”Tervehdys, Matoro Mustalumi”, Makuta Nui tervehti ja virnisti häijysti.

This post has been edited by Makuta Nui on Jul 1 2014, 10:05 PM

Keskellä ei-mitään Klaanin saaren metsässä

Tämä oli jälleen kerran päivä jolloin milloin mitkäkin melkein saivat kiinni Matoro The Blacksnowin. Mutta kuten tyypillistä, ei onnistunut tälläkään kertaa. Matoro ajattelee kuinka onnekas hän oikein onkaan.

"Tämäpä oli onnekas yhteensattuma. Mitäs sinä täällä oikein toimitat? Tuuraat suojelusenkeliä?", Jään Toa kysyy pelastajaltaan.
"Olin metsästämässä.", kuuluu vastaus.
Matoro ei välttämättä halua tietää mitä Manu oli metsästämässä.

"Seuraava siirto? Ei sinulle karttaa sattunut?", Matoro jatkaa.
"Öh, ei ole karttaa mutta Klaanin metsästysmaja on ihan tässä lähellä. Parin kilometrin matka."
"Mainiota!"

Kaksikko kävelee metsäpolkua Matoranien joskus hylkäämälle majalle. Matoro kertaa koko tarinansa siinä matkalla.

Maja on tukeva hirsistä rakennettu talontynkä metsäaukiolla. Seinässä roikkuu erilaisia keihäitä ja paketillinen hätäraketteja.

Oven päällä Kane-Ran pää. Sisältä löytyy täytetty Visorak.
Matoro katsoo nopeasti pödällä olevaa karttaa. Täältä on vain vajaa kymmenen kilometria Klaaniin!

Jossain Bio-Klaanin saaren alla

Gaggulabio tutkailee Klaanin saaren karttaa kammiossa. Hänen toverinsa ja Skakdien varakomentaja, Metorakk seisoo vieressä.
"Tämä 'Avde' siis suunnittelee murtavansa Klaanin sisältäpäin. Mainio suunnitelma...", Gaggulabio puhuu. Hän puristaa kädessään olevan puukepin katki. "...Mutta päilen ettei tuollaiseen tyyppiin voi luottaa. Miksi hän auttaisi meitä saadakseen vain yhden kiven?"
"Se ei haittaa meitä, johtaja. Lähdemme täältä heti kun olemme saaneet aarteet, jos hän yrittää jotain petosta, siitä kärsivät Zyglakit ja Nazorakit. Emme me.", Metorakkin karhea ääni sanoo.
"Tuo on kyllä totta, Metorakk. Täysin totta.", Gaggulabio vastaa kelmeällä hymyllä. Miksi muka heidän pitäisi noudattaa kaikkia sääntöjä? Skakdit häipyvät palkkionsa saatuaan heti, ilman varoitusta. Liittolaisista ei ole hyötyä enää voiton jälkeen.

Mt. ÄmKoon kukkulat...

Klaanilaiset juoksivat lähes sokeina alas kivistä rinnettä. Skakdit olivat tehneet täydellisen yllätyshyökkäyksen ja vanginneet Matoron. Ryhmän ilmapiiri oli synkkä jonka seurauksena Jake koetti kertoa ouroja vitsejään.

Umbra katseli ympärilleen. He olivat tulossa pieneen metsään, josta olisi salainen Moderaattorien ja adminien tuntema tie Klaaniin. Katsellen ympärilleen erilaisia Raheja vilisevässä metsässä, Umbra huomasi maassa Haun muotoisen kiven. Hän otti panssarinsa alta keltaisena hohtavan modekivensä ja asetti sen Hau-kiveen. Suuri valonvälähdys sokaisi ihmettelevät Klaanilaiset ja maa heidän allaan avautui. Kiviset portaat kohti Klaanin linnoitusta olivat heidän edessään.

"Miten sinä tuon teiti?" Kapura ihmetteli suu auki. Trooperi ja Jake ihmettelivät samoin.

"Tämä on niitä moderaattorin erikoisvoimia", Umbra sanoi, alkaen johdattaa ryhmää kohti Klaanin linnoitusta...

Klaanin itäportti

Killjoyn Gukko liisi taivaalta suoraan Klaanin linnoituksen porttien eteen. Killjoy jätti uskollisen lintunsa liekaan ja astui porteista. Toisella puolella portinvartija pysäytti hänet.

"Tunnukset!"

"Killjoy, ID 190", metsästäjä sanoi ja jäi odottamaan tarkistusta listoista.

"Pääsy sallittu. Tervetuloa herra Killjoy! Sinulle on 27 uutta viestiä."

"En vastaa, en viivy kauaa", Killjoy mutisi ja astui sisään linnoituksen pihamaille.

Killjoy käveli suoraan asuntoloiden tiskille ja alkoi puhuttelemaan naispuolista, jokseenkin hehkeännäköistä Toaa.

"Etsin Kepeä. Mistä löydän hänet?"

Toa osoitti kohti edessä aukeavaa käytävää.
"Hän saapui aivan hetki sitten. Käytävän päähän ja hissillä kolme kerrosta tästä alas. Hänen pajansa löytyy sieltä."

Killjoy lähti kävelemään käytävää pitkin, välittämättä muminasta ja paheksuvista katseista, joita hän sai osakseen. Hän astui hissiin ja meni kolme kerrosta alapäin, aivan kuten häntä käskettiin. Lopulta hissin ovi aukesi ja valtava verstas mitä ihmeellisimpine vimpaimineen avautui hänen eteensä. Lopulta hän löysi etsimänsä.

"Killjoy! Mitä ihmettä sinä täällä teet?", Kepe huusi hallin toisesta päästä ja heitti hitsauslasinsa pöydälle. "Sinua ei kovin usein täällä nähdä, itseasiassa viimeksi taisin nähdä sinut..."

"...lehdistökokouksessa neljä kuunkiertoa sitten. Tiedän. Kaikki eivät tunnu pitävän läsnäolostani."

Kepe vaikutti hieman vaivaantuneelta. "Nooh, täällä liikkuu sinusta kaikenlaisia huhuja, varsinkaan nyt, kun Umbra kertoi sinun tappaneen jonkun rahin."

Killjoy hätkähti. "Ovatko he jo palanneet?"

"Umbra lähetti viestiä pian tapahtuneen jälkeen, mutta he kirjautuivat järjestelmään hetki sitten. Törmäsin heihin tuolla portilla", Kepe selitti. "Mutta mitä asiaa sinulla oli?"

Killjoy asteli ympäriinsä tutkien eri laitteita, mutta lopulta kääntyi Kepeä kohti ja sanoi: "Sinä olet osavastuussa klaanin tehtäväraporteista, etkö olekin? Sinun täytyy löytää minulle eräs."

Kepe yskäisi toivottoman näköisenä. "Älä viitsi Killjoy, sinä tiedät etten voi tehdä sitä. Ylläpito ei salaa näitä asioita ihan turhaan. Meillä kaikilla on salassapitovelvollisuus."

Killjoy tuijotti jään ja kasvillisuuden toaa tuimasti.

"Minulla on tietoa. Guardianin täytyy saada ne tietoonsa välittömästi... jonka lisäksi hän varmasti haluaisi tietää jotain.. hänen päätään koskevaa."

Kepe haukkoi henkeään. "Tiedät, ettei Guardiania... erityisesti Guardiania, saa häiritä salaisten tehtäviensä aikana."

"Tämä on vielä salaisempaa ja vielä tärkempää! Haluatko ottaa riskin, että ylivarovaisuutesi takia koko Klaani murtuu? Guardian tulee löytää! Ja juuri minun toimestani! En usko tätä tietoa kenenkään muun kannettavaksi!"

Kepe tuntui miettivän ankarasti, mutta astui lopulta Killjoyn kanssa takaisin hissiin. "Hyvä on... hyv'ä on. Mutta minä en sitten auttanut sinua. Emme ole tavanneet toisiamme sitten sen kokouksen. Selvä?"

"Sopii. Tämän täytyy pysyä ehdottomasti meidän välisenämme. En halua kenenkään olevan tielläni."

Kaksikko nousi päärakennuksen viidenteen kerrokseen, jossa hissin ovi aukesi. Käytävän päässä sijainneen toimistohuoneen työpöydän lukko kolahti auki, kun Kepe käänsi siinä messinkistä avaintaan. Kepe ojensi Killjoylle pahvitaustaiseen muistioon kirjatut koordinaatit ja metsästäjä näppäili ne rannetietokoneeseensa.

Killjoy nyökkäsi ja lähti siirtymään takaisin käytävälle ja kohti hissiä. Kepe jäi tuijottamaan vähäsanaisen metsästäjän poistumista, punniten mielessään myöntymisensä viisautta.

Kepe jäi toimistoon, kunnes kuuli avoimesta ikkunasta, kuinka gukko-linnun siipien humina oli ylittänyt linnoituksen, lukitsi työpöydän laatikon, huoneen oven ja lähti takaisin kohti verstastaan.

Klaanilinnake

Jake kävelee eräällä käytävällä. Hän katsoo eteensä ja miettii sitä kamalaa päivää kun hänet muutettiin tällaiseksi. Jake menee asevarastoon ja jättää lokeroonsa tykkinsä ja ketjut. Hän menee huoneeseen missä haarniskansa voi vaihtaa. Jake vaihtaa kevyempään varustukseen. Hän ottaa naamionsa pois ja laittaa sen puhdistukseen. Kohta se on puhdistunut ja hän laittaa kanohin päähänsä. Hän kävelee pois ja menee asehuoneelle.

Klaanilinnake, toinen kerros

Snowman kyyristyi huoneessaan, valmiina vastaanottamaan syliin loikkaavan rahin, Napon.
"No niin pikkukaveri, mennään respaan", Snowman puheli pienelle sammakolle, ja poistui huoneestaan rahi sylissään.

Hän käveli pitkin Klaanin pitkiä, sinimattoisia käytäviä, ja laskeutui alakertaan. Askeleet kaikuivat tyhjissä käytävissä, kaikkialla oli hiljaista. Snowman mietti, että saattaisi mennä pitkäänkin, ennen kuin hän kävelisi tällä samalla matolla uudelleen. Hän oli yllättävänkin haikeana, vaikkei sitä monikaan hänen tavallisen hymynsä takaa olisi nähnytkään. Hän asteli vastaanottotiskille, jossa yleisesti varsin kauniina pidetty toa jo odottelikin häntä. Sopimuksen mukaisesti Snowman antoi pienen lemmikkinsä toan hoitoon, ja lähti kohti seuraavaa määränpäätään.

Pian hän jo talsikin varsin tuttuun Kepen verstaaseen. Kaikki laitteet piippasivat tuttuun rytmiin, ja valot välkkyivät eri värisinä. Snowman odotti innoissaan, mistä löytäisi luotettavan väittelykumppaninsa.
"Ohoi kuoma, oletko täällä jossain?" Snowman tiedusteli.

Ilmeisesti Kerosiinipelle oli asioilla, joten Snowman istahti tuolille odottelemaan. Kovasti hänen olisi tehnyt mieli hieman tutkailla kaiken maailman laitteita, mutta tiesi kokemuksesta sen olevan hyvin huono idea. Kuitenkin vihreän ja valkoisen värinen, pienehkö toa tallusteli verstaalleen, ja Snowman hypähtelikin heti hänen luokseen, ja puhui iloisesti:
"Rätsie, moi! Mites, oletko valmis?"
"Juuh, enköhän" Kepe vastasi miettien "Missä se on?"
"Keetis sanoi hakeneensa sen varastosta, nyt sen pitäisi olla satamassa paikalla J-32."

Siitä kaksikko sitten lähtikin Klaanin satamaan, ja pian löysivät etsimänsä.
"Gah, se on vielä vanhempi ja ruosteisempi kuin muistinkaan" Kepe päivitteli laiturissa kelluvaa venettä. "Väität sen olevan merikelpoinen?"
"Luulisin. Toivoin sinun osaavan vähän paremmin perehtyä moottorin toimintaan, itse kun en oikein ole mekaniikkaan erikoistunut."

Kepe myöntyi tutkimaan kulkupelin sisälmyksiä. Snowman odotteli vieressä, katseli pilvien liikettä ja kuunteli laineiden liplatusta. Hän tiesi ylireagoivansa, hän saattaisi tulla piankin takaisin. Mutta Snowman ei voinut olla herkistymättä miettiessään tätä yhteisöä, joka oli ottanut hänet vastaan vaatimatta mitään, antanut vain olla. Ja nyt, ensimmäistä kertaa aikoihin, hän oli poistumassa.
"No siis" Kepe aloitti "teoriassa tuolla voi kyllä taittaa pitkäkin matkoja. Tehojen säätely toimii, ja ohjattavuus on kelvollinen. "
"Ihanaa!" Snowman hymähti, ja hyppäsi vanhan kulkupelinsä kyytiin.
"Kuitenkin" Kepe aloitti Snowmanista hieman ikävään äänensävyyn "Tuo lennon aktivointi. Tässä veneessä on kaikki lentämiseen tarvittava, et siis tosiaan aio korjauttaa sitä?"
Snowman piti käsiään ohjaustangolla. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän tunsi jalkansa tukien päässä, ja selkänsä tukeutuvan selkänojaan. Hän vetäisi yläkautta suoraan selkänojaan kiinnittyvän lentäjänlasikypäränsä päähänsä, ja näki maailman taas tuttujen lasien läpi.
"En" hän vastasi itselleen epätyypillisen itsevarmasti. "Muistat kai, mitä viimeksi kävi, kun käytin sitä."

Kepe hymyili. Hän muisti vallan hyvin sen kerran. Itse asiassa se oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi Lumiukon. Kepe oli ollut Klaanin rantakallioilla tähtiä katselemassa, kun hän oli huomannut oudon näyn tutussa maisemassa. Se oli pikku hiljaa kasvava valopilkku taivaanrannassa. Kepe ei meinannut tunnistaa mikä se oli, vaikka kaukoputkellaan tiirailikin. Kuitenkin, kun valo sammui, hän tunnisti lentävän esineen. Se näytti jonkin sortin kulkupeliltä, jonka kyydissä oli valkoinen hahmo. Pian hahmo kuitenkin putosi ajoneuvon kyydistä villisti huitoen mereen, ja lennokki jatkoi matkaansa kovasti humisten Kepen yli kohti saaren sisämaata.
Kepe lähti ripeästi uimaan tippuneen, ja ilmeisesti meren pintaan paiskautessaan tajunsa menettäneen hahmon luo. Tasaisin vedoin hän polski vedessä, kunnes pääsi vajoavan hahmon luokse. Kepe muisti ajatelleensa, että onpa painavan näköinen kaveri, ja koska hän itse ei ollut toaksi aivan siitä fyysisesti vahvimmasta päästä, hän jäädytti voimillaan mereen jäälautan, ja sai viskattua sukeltamansa hahmon sen päälle.

Nyt, vuosien kuluttua Kepe tunsi varsin hyvin, kuinka Snowman oli paennut rahi-petoja lentävällä veneellään, ja ymmärsi kyllä tämän vastahakoisuuden sen käyttämisestä. Hän myös tiesi, että Snowman tunsi hänelle edelleenkin kiitollisuuden velkaa siitä, että hän oli pelastanut tämän Klaaniin. Myönnettäköön, että he olivat jatkuvasti väittelemässä kaikesta ja joskus kovastikin ärsyttivät toisiaan, mutta Snowman oli kiitollinen. Kyllähän Kepe sen ymmärsi.
Ja siinä he nyt olivat, kaksikko saman meren äärellä.

Hiljaisuuden rikkoen Snowman kysyi: "Tahdotko tulla koeajelulle?"



Kyllä, se on pitkä. Ja oikestaan tämä on vain osa siitä, mitä minun piti alunperin kirjoittaa. Heh. Ja jep, minulla on lupa liikutella Kepeä näinkin paljon.

Makuta Nui ja Matoro olivat saapuneet linnaan. Matoro meni pian Kapuran, Umbran ja Jaken luokse; he olivat aulassa, vasta saapuneet. Makuta Nui jatkoi eteenpäin. Hänellä oli hieman asioita selviteltävänä. Hän meni alas, Kerosiinipellen verstaalle.
"Kepe? Oletko täällä?" Ei vastausta. Pahus, Makuta ajatteli, Kepe on jossain poissa. Noh, täytyy pärjätä ilman.
Umbra oli menossa huoneeseensa, kun Makuta Nui ilmaantui hissistä. Hän käveli nopeasti ulos ovesta. Umbra mietti, mitä tämän mielessä oli.

Makuta nousi lentoon heti ulos päästyään - ja suuntasi Killjoyn talolle. Pian hän laskeutui pihalle. Mökki näytti autiolta. Makuta katsoi sisään ikkunoista. Ei mitään. Hän koputti oveen ja odotti. Oli pitkään hiljaista. Pian hän luovutti, Killjoy ei ollut sisällä.

Manu palasi linnoitukseen.
"Missä on herra Ilonpilaaja?" hän kysyi nopeasti.
"Hän lähti jonnekin Gukollaan jo kesken pelastusretken", sanoi Kapura.
"Hitto soikoon", Manu kirosi. "Miksi kaikki ovat poissa?"

Seuraavaksi Makuta liiteli Summerganonin huoneen ikkunalle. Huone oli tyhjä. Hän vilkaisi vielä Summerganonin lempiajanviettokohteet. Ei mitään. Hän meni vielä Sugan ovellekin koputtelemaan, vaikka ikkuna näytti tyhjän huoneen. Kun hän saapui ovelle, huomasi hän lapun, joka oli kiireessä kirjoitettu:
"Olen rämeellä pelastamassa tyyppejä."

Manun pään täytti turhautuminen. "Tyypit" oli jo pelastettu. Hän laski kymmeneen, meni ikkunalle ja avasi sen. Hän heittäytyi ulos ja avasi siipensä. Pian hän liiteli ilmassa ja muutti muotoaan; hänestä tuli kuin suuri siivekäs lepakko, lyhyet raajat, siipipoimu eturaajojen ja kylkien välissä, naamioon kasvoi terävät hampaat, raajojen päihin terävät kynnet - vaikkakin hänellä oli jo ennestään käsissään sellaiset. Tämä uusi ilmestys lähti liihottelemaan kohti saaren keskustan syvää viidakkoa.

Pienen pieni saari Klaanin rannikolla, luola

Oli noussut myräkkä, ja Snowman ja Kepe olivat menneet pienelle saarelle odottelemaan sen laantumista. Snowman oli hieman ahdistunut. Tähänkö tämä nyt jäi, ensimmäinen tehtävä, jolla hän oli pitkään aikaan, ja se näytti tyssäävän jo alkumetreillä. Hän kertasi vieläkin hänen ja Guardianin jonkin aikaa sitten käymää keskustelua.
"Pian lähtöni jälkeen alat suunautua sinne sijaintiin. Tehtäväsi on olla sillä saarella ottamassa minua vastaan. En tiedä vielä, milloin itse pääsen sinne, mutta kun pääsen, tahdon olla aivan varma siitä, että olet siellä ottamassa minua vastaan. Oletan, että voin luottaa sinuun täysin?" Guardian oli sanonut, eikä lainkaan omaan tapaansa. Hän oli ollut poikkeuksellisen vakava.
"Totta kai" Snowman oli vastannut, hieman hämillään tehtävänannosta. Mielellään hän auttoi Klaania, hän nyt vain oli harvoin kenttätöissä, varsinkaan etelän suunnalla. Sitten Guardian vielä lisäsi:
"Ymmärtänet varmaan myös, että tämä on osana salaista tehtävääni, joten et saa kertoa tästä kenellekään."
Kaikki oli alkanut hyvin. Matkajärjestelyt hän oli hoitanut. Mutta kun hän viimein oli saanut vahnan kulkupelinsä alleen, oli Snowman hieman kokeillut sitä, ja nyt hän oli jäänyt myrskyn tähden luolaan jumiin. Tai ei hän oikeastaan jumissa ollut, myrsky ympäröi lähinnä Klaanin saaren rannikkoa. Hän olisi vaikka heti voinut lähteä Guardianin määrämälle, pikkuriikkiselle saarelle etelässä, mutta hän oli vailla varusteitaan. Eikä hän oikein Kepeä kehdannut tänne pikku luolasaarellekaan jättää.


"Snowman" Kepe aloitti "Ryhdyin tänään aiemmin miettimään ensimmäistä kohtaamistamme."
"Niin, mitä siitä?"
"Olin siellä kalliolla kaukoputkeni kanssa katsomassa tähtiä. Se oli aika moinen urakka, yleensä pidän astrologisia varusteitani tornissa. Kuitenkin Klaanin valot hieman häiritsevät, tahdoin edes yhden kerran saada täydellisen näkymän Klaanin tähtitaivaasta."
"Aivan, olen tästä perillä."
"Ei siinä vielä mitään, että raahasin kaukoputkeä paikasta toiseen. Mutta sinä päivänä hissikin oli poissa toiminnasta. Olisiko ollut joku Domekin hupitempaus, mutta jotain se aiheutti hissille. Se oli aika valtava urakka kuljettaa putki koko kierreportaikko alas."
Snowman kuunteli hiljaa, ja Kepe jatkoi:
"Mietin vain, mitä olisi käynyt, jos olisin jättänyt urakan sikseen, vastoinkäymisten vuoksi."

Hetki hiljaisuutta.

Sitten Snowman asteli luolan suulle, hyppäsi kiiturinsa selkään ja huuri Kepelle: "Hyppää kyytiin!" Snowman lähti ohjastamaan venettään etelään. Ilman varusteita. Ylimääräisen matkustajan kanssa. Vastoinkäymisistä huolimatta.

Klaanilinnake Jake lähti kävelemään. Hän halusi palata takaisin entiselleen. Se ei kuitenkaan onnistuisi. Hän tarvitsisi Ignikansa takaisin, mutta se oli tippunut sulaan laavaan. Ainoa keino olisi löytää suuret olennot, mutta se oli turhaa. *KLONK*

...Kaikki pimeni.


Jake löysi itsensä oudosta huoneesta. Huoneen perällä seisoi matoran, tai ainakin jotain sen näköistä, matoranin varjo näytti oudon epäluonnolliselta...

Jossain keskellä merta, Klaanista etelään

Matka oli sujunut vailla sen kummempia käänteitä jo hyvän aikaa. Alkumatkasta Snowman ja Kepe olivat keskustelleet paljonkin, ja olivat tavalliseen tapaansa eri mieltä jokseenkin kaikesta. Mutta kunnon väittely piristää aina.
Nyt he istuivat Snowmanin vanhassa veneessä vaiti, kulkien tasaisesti kohti määränpäätään. Jo pitkän aikaa horisontti oli ollut melko tyhjä, mutta nyt vastaan tuli jotain yllättävää. Valtava, valasmainen rahi nousi pintaan kivenheiton päässä kaksikon edessä.
"Snowman?" Kepe kysyi hieman huolissaan tuosta edessä olevasta, valtavasta lihamuurista.
"Ei mitään hätää" Snowman vastasi Kepeä huolestuttavaan, tuttuun, huolettomaan äänensävyyn veneen vain kiihdyttäessä elikkoa kohti. Sitten hän jatkoi: "Olen minä tämän tehnyt ennenkin."
"Tämän?"

Snowman työnsi ohjaustankoa lujasti eteenpäin, ja veneen etuosa hörppäsi vettä. Pian koko kulkupeli oli pinnan alla, ja Snowman laittoi vauhdin maksimiinsa. Pieniä akrobaattisia vedenalaisia kierähdyksiä ja pyörimisiä myöhemmin vene nousi valaan toisella puolella pintaan.

"Oliko tuo nyt tarpeellista?" Kepe tiuskaisi Snowmanille, yhä yskien vettä. "Eikö kiertäminen olisi ollut yksinkertaisesti helpompi ratkaisu?"
"Noh" Snowman vastasi "Tuo oli ainakin paljon hauskempaa. Siitä on sitä paitsi ihan liian pitkä aika, kun olen tehnyt tuon viimeksi."

Pian tämän jälkeen moottori rupesi pitämään huolestuttavaa ääntä, ja savua nousi kovasti.
"Snowman" Kepe aloitti "Huomaatko sinäkin tuon?"
"Juu, ei tässä ole mitään hätää. Niin kauan, kun kaikki osat ovat paikallaan, niin tämä vene kulkee."

Pian tämän jälkeen moottorista tippui pieni pala.
Tämän jälkeen toinen.
Ja tämän jälkeen Snowmanin oli pakko pysäköidä vene pienen pienelle kallioluodolle keskellä merta.
"Tyytyväinen?" Kepe kysyi.
"Hei, sinä se muistaakseni sanoit moottorin kestävän."
"Mutta en käskenyt tekemään veneellä turhia kikkailuja."
"Älä jaksa."
"Älä itse jaksa."
"..."
"..."

Siinä he sitten istuivat, moottorivikaisen veneensä kanssa.

Tuntematon saari etelässä

Kaksi biomekaanista lintua seisoivat rantakiveyksellä vatsat pullollaan. Rauha rikkoontui yllättäen, kun tyyneen rannikkoveteen tiputtautui ylilennon tehneen gukon selästä punamusta hahmo. Hahmo pärski vettä kypäränsä raoista ja kapusi rannalle. Killjoy alkoi poistamaan vettä kehostaan, lintujen tuijottaessa häntä hämmentyneen näköisenä.

"Äh! tämä ruostuu... mistä lähtien sihtini on ollut näin huono... ja mitä te oikein siinä tuijotatte? Lopettakaa tai näytän miten taitava olen siipikarjan sinkoamisesta toiseen galaksiin."

Linnut tottelivat ja jatkoivat ruokalepoaan.

Killjoy käveli eteenpäin tutkien rantaa. Yllättäen hän äkkäsi happisäiliön lojumassa. Hän tutki sitä hetken ja nopeasti äkkäsi siitä klaanin leimoja. Killjoy oli oikealla saarella.

Tuntematon saari etelässä, metsä

Guardianilla oli kylmä. Kankainen huivi hänen suunsa ja kaulansa ympärillä ei auttanut paljoa. Se oli kuitenkin parasta, mitä hänellä oli.
Guardianin hengitys oli hidasta ja raskasta ja kylmyyden takia. Siitä ei olisi haittaa jos hän ei ylipäätään olisi pyrkinyt sillä hetkellä huomaamattomuuteen.

Lumi narskui hiljaa Guardianin jalkojen alla hänen kävellessään metsän läpi. Oli ilmeisesti niin kylmää, että äänikin jäätyi.
"Lämpö", Guardian ajatteli. "Päälle."

Kiikarisilmän valon väri vaihtui tutusta punaisesta hieman oranssimmaksi. Guardian sulki oikean silmänsä ja pian maailma esitti itsensä sinisen, keltaisen, oranssin ja punaisen loistossa. Tämä metsä oli kuitenkin suurimmaksi osaksi sininen.
Joidenkin puiden sisällä oli pieniä punaisia lämpöjälkiä. Guardianin oma hengitys levisi keltaisena näkökenttään.
Jossain kauempana näkyi vähän punaista.

"Lämpö. Pois."

Maailma oli jälleen edes suhteellisen normaali Guardianin yhden ja puolen silmän edessä. Hän yritti tihrustaa lämpöjäljen suuntaan ja näki liikettä, mutta se oli liian kaukana.

"Skanneri. Päälle."
Guardian sulki jälleen oikean silmänsä ja kiikarin punainen valo muuttui sinertäväksi. Nyt Guardian näki kohteen. Se oli Matoranin kokoinen, mutta oli vaikea sanoa, oliko se Matoran, sillä harmaa kaapu peitti sen koko vartalon. Skanneri ei aistinut muita kohteita.
"Skanneri. Pois."

Guardian kyyristyi puun taakse. Hän ei ollut varma, näkikö kohde hänet.
Sillä hetkellä jokin päästi piippauksen hänen ranteestaan. Se oli Kepen prototyyppiversio telekommunikaatiovälineestä.

"Ai. Hienoa, että kohde ainakin kuulee minut."

Guardian painoi kommunikaatiolaitteen vastausnappia Skakdi-kasvoillaan ilme, joka ei viestinyt hänen olevan erityisen huvittunut.

Toisessa päässä puhui Tawa.
"Guartsu."

"Tawa."

Tämä ei ollut eloisin tervehdys, jonka he olivat jakaneet.
"Sinulla oli ilmeisesti jotain asiaa", Guartsu sanoi.
"Ei, päätin muuten vain soittaa", Tawa sanoi täysin vakavasti. "Miten loma on mennyt?"
Guartsu oli hiljaa.
Tämän seurauksena Tawakin oli hiljaa.
"On minulla jotain asiaakin", hän sanoi. "Killjoy kuulemma lähetettiin juuri perääsi. Haittaako pieni kenttätuki?"
"Ei muuten, mutta näiden kommunikaatiovermeiden piippausta voisi varmaan vähentää", Guartsu sanoi happamasti.
Tawa piti yhden tavaramerkkihiljaisuuksistaan ennen kuin jatkoi. "Ai miksi?"

Guartsu katseli ympärilleen hiljaisena. Kuusi huppupäistä matoranin kokoista vartijaa tähtäsi häntä keihäillä.
"Tunkeilija, tulet mukaamme", yksi sanoi.

Tämä ei ole parhaita päiviäni.


* * *

Linnake

Jake rullaili kohti pimeyttä. Hänen katseensa oli lukittunut sen keskellä seisovaan Matoraniin.
Matoranin takana oleva varjo liikkui, vaikka se itse pysyi täysin paikallaan. Varjoissa olevat muodot tanssivat itsekseen omaa luonnonvastaista valssiaan. Jaken katse huomasi, että varjo matoranin takana alkoi kasvaa.

Tilannetajuisena miekkosena Jake päätti katsoa, löytäisikö hän tiensä ulos tästä huoneesta. Käännyttyään ympäri hän huomasi takanaan olevan vain pimeyttä. Pimeyttä, joka katsoi häneen.

Jake kääntyi katsomaan Matorania.

"...terve?" hän sanoi. Ääni tuli ulos paljon hiljaisempana kuin hän oli yrittänyt.

Matoran oli hiljaa. Se käveli Jakea kohti, mutta varjot eivät liikkuneet sen mukana. Niiden tanssi jatkui jatkumistaan.
Sitten pimeys puhui hänelle.

"Kerro minulle", pimeys sanoi monella äänellään. "Mitä pelkäät?"
Sillä hetkellä Jake tunsi jonkin kylmän tarttuvan kyljestään kiinni. Hän tunsi, että se liikkui, mutta ei voinut olla aivan varma,
elikö se.

Jake mietti hetken ennen kuin vastasi. "Pelkään varjokäsiä, jotka tarttuvat torsooni."
Matoranin kasvojen neutraali ilme muuttui astetta lähemmäs sadistista virnettä. Lisää käsiä syöksyi pimeydestä ja tarttui kiinni Jaken raajoista. Jalkojensa alta Jake kuuli useita ääniä. Se oli naurua. Jaken hengitys muuttui raskaammaksi. Hän olisi halunnut sulkea silmänsä tai edes katsoa poispäin varjojen tanssista, mutta hän ei yksinkertaisesti pystynyt tekemään sitä.
Jake ei itsekään huomannut, että avasi suunsa ja sanoi puhtaan, valheettoman totuuden.
"Muutosta", hän sanoi raskaan hengityksensä alta. "Pelkään muutosta. Haluan...että kaikki olisi niinkuin ennen. Että... minä olisin niinkuin ennen."
Matoranin takana olevat varjot muodostivat hahmoa. Kesti hetki, ennen kuin Jake tajusi, että se hahmo näytti täsmälleen samalta kuin hän itse silloin ennen.
Silloin kun hänellä oli vielä jalat pyörien sijasta.
Varjo-Jake käveli häntä kohti hitaasti ja varmasti. Kun se oli aivan hänen kasvojensa edessä, se tarttui väkivaltaisesti hänen kaulaansa.
"Kuinka paljon haluat sitä, ystäväiseni?" varjo sanoi Matoranin äänellä.
Jake katsoi itseään silmiin hetken, mietiskellen. Hänen ajatuksensa olivat sekavia. Olisiko tämä sen arvoista?

Hän oli hiljaa hetken ennen kuin vastasi.
"Ei, en voisi pettää ystäviäni", hän sanoi hermostuneena. "Voisin tehdä kaiken muun paitsi sen."
Varjomainen Jake päästi irti hänen kaulastaan. Se katsoi oikeaa Jakea silmiin hetken anovana ennen kuin haihtui ilmaan.

Varjoissa seisovan Matoranin hymy hyytyi. Sen takana olevien varjojen tanssi vaimeni hiljaisesti.
"Ymmärrän", Matoran sanoi. "Mutta ehkä sinun on joskus kysyttävä itseltäsi... ketkä ovat oikeita ystäviäsi."
Sanottuaan sen Matoran hymyili kylmästi. Sillä hetkellä Jake tunsi elottomien käsien päästävän irti itsestään. Kun Jake katsoi kohti lattiaa nähdäkseen ne, oli jo liian myöhäistä. Ne olivat kadonneet.

Matoran seisoi edelleen samassa paikassa, mutta sen varjo oli tavallinen. Se kääntyi poispäin Jakesta ja lähti kävelemään nopeaa mutta painavaa askeltaan.

"Kerro minulle, jos muutat mielesi", Matoranin ääni sanoi jostain Jaken sisältä.

Klaanilinnake
Matoro käveli käytävällä. Väkeä kulki ohi. Hän tunsi itsensä hyödyttömäksi. Hän ei pystyisi täältä tekemään mitään auttaakseen ketään. Hän ei tiennyt, minne muut hänen ryhmästään olivat menneet. Hän vaelsi linnoituksen itäosiin ja istahti pehmeälle sohvalle yhdessä oleskeluhuoneessa. Hän lopulta hän nukahti.

Tunneilta tuntuneen ajan kuluttua hän heräsi. Hän haukotteli ja katsoi kelloa. Hänen olisi parasta mennä omaan huoneeseensa nukkumaan. Mutta sitten - hän näki ikkunasta ulos katsoessaan Makuta Nuin lentävän ohi. Hänen perässään lensi suuri joukko nazorakien jetpack-jääkäreitä. Matoro jäykistyi paikoilleen. Hän näki, kuinka lepakkomainen hahmo lensi kohti saaren sisäosia.

Matoro mietti ankarasti. Lopulta hän teki päätöksen.
Saatan vielä katua tätä, mutta...
Matoro avasi ikkunan ja hyppäsi ulos. Hän sattui olemaan kahdeksannessa kerroksessa. Hän pelastui luomalla jäisen laudan itselleen. Hän surffasi sillä alempien kerrosten katoilla kohti metsää, jonne Manu johdatti torakoiden laumaa. Ne saavuttivat häntä uhkaavasti. Matoro sai jalkansa maan pinnalle ja juoksi perään. Pian hän oli metsässä ja menetti näköyhteyden. Hänet valtasi epätoivo.

Hän juoksi. Lopulta hän saapuikin aukiolle, josta hän näki jotain valtaisaa: Makuta Nui taisteli kaikkien torakoiden kanssa. Matoro katsoi hetken epätoivoista sotaa. Hänen mieleensä alkoi muotoutua suunnitelma.

Metsä lähellä Klaania

"Mitä Karzahnia Manu tekee täällä?", Jään Toa miettii hetken. Hän tutkii tilannetta: Torakoita on toistakymmentä, mielenhallinnan alaisina muutama. Tässä tarvitaan nyt nopeaa ja tehokasta ratkaisua tuholaisongelmaan.
"Manu! Suojakilpi!", Matoro huutaa. Hänen Energiateränsä hehkuu keltaisena. Musta hahmo ei ehtinyt miettiä, hän aktivoi suojakenttien Rahkshi- voimansa ja vajaassa sekunnissa koko metsäaukio kylpee keltaisessa valossa.
Matoro oli vapauttanut energiaräjähdyksen miekastaan, sillä seurauksella että osa torakoista oli nyt tajuttomana maassa. Valitettavasti niiden kuori oli vahvempi mitä hän oli arvioinut ja edelleen tolpillaan on vajaa kymmenen torakkaa. Ne huomasivat Jään Toan ja hyökkäävät myös hänen kimppuunsa.
Huono idea., Matoro ajattelee.

Jossain päin samaa metsää

Skakdi ottaa pienen radion ja ilmoittaa tukikohtaan nähneensä tiedustelupaikastaan valonväläyksen ja taistelua metsässä sekä kaksi Klaanilaista. Gaggulabio sai viestin. Joukko Skakdeja valmistautuu lähtöön paikalle, vaikka hänen ninjansa epäonnistuivat taannoisessa yrityksessään, tämä onnistuu.

Kivinen luoto ei ollut kovinkaan iso, vain muutamia neliömetrejä. Se oli ainoa vedenpinnan yläpuolinen kappale niin pitkälle kuin silmä kantoi. Meri oli rasvatyyni, ja taivaalla oli vain muutamia pilviä. Kaksi lintua oli ilmestynyt jostakin, ja ne kaartelivat luodon yläpuolella pilkkaavasti kaakattaen.

Kepe ja Snowman olivat istuskelleet saarentapaisella jo jonkin aikaa, molemmat hiljaa, mitään sanottavaa keksimättä. Kumpikin käsitteli mielessään eri keinoja päästä pois tältä kyseiseltä kiveltä. Kepe oli jo monesti tonkinut veneen sisuskaluja; moottori oli käyttökelvoton. Mäntä oli pudonnut ja nukkui kalojen kanssa merenpohjassa. Sama tilanne oli myös sytytystulpalla ja eräällä nimettömällä, mutta ilmeisen tärkeällä osalla.

Veneestä ei löytynyt mitään muuta, mikä olisi voinut toimia jonkinlaisena työntövoimanlähteenä. Oli siellä eräs Snowmanin salainen vimpain, joka ehkä olisi soveltunut tähän tarkoitukseen, mutta se olisi vaatinut veneen painon radikaalia pudottamista, eikä pehmustetuista istuimista voinut mitenkään luopua. Tai ehkä olisi voinut, mutta silti vene ei olisi ollut tarpeeksi kevyt.

He istuivat kahdella, kuin istumiseen tarkoitetulla kivellä, jotka luodolla nököttivät. Luoto oli juuri sellainen, joka oli luotu haaksirikkoutuneita ajatellen. Mitä nyt ruokailut, yöpyminen ja terveydenhuolto olivat vähän retuperällä.

Kepe teki sitä, mitä teki aina, kun hänellä oli tylsää. Hän pyrki keksimään jotain fiksua ajateltavaa ympäristöstä. Hän pani merkille, että luoto koostui kahdesta osasta. Kahden kallionpalan välissä oli aivan ohut kaistale mutaa, jossa kasvoi muutama ruohonkorsi. Snowmanin kivi oli toisella puolella tätä luonnon luomaa rajaa. Veneen keula puolestaan oli osunut pieneen, halkaisijaltaan noin metriseen lahteen. Sen reunoilla kasvoi jotain leväntapaista.

Muutama tunti aiemmin Snowman oli kokeillut, miten pitkälle veteen luodolta pystyi kävelemään. Luoto oli oikeastaan suurempi kuin mitä pinnalla oleva osa antoi kuvitella, kuin jäävuori. Snowman käveli viitisen metriä vedessä ennen kuin hänen jalkansa lipesivät kallionpinnalta ja hän tipahti äkkisyvään veteen, jonka juurimainittu syvyys jäikin mysteeriksi. Pahojen muistojen aiheuttaman epämuodollisen paniikkikohtauksen jälkeen hän onnistui hilautumaan maihin ilman sen suurempia ongelmia.

Muutaman tunnin kuluttua Kepen mieleen juolahti ajatus, eikä kovin rohkaiseva sellainen. Veneessä ei ollut ankkuria, ja se oli julmetun pieni kahden käyttää majapaikkana. Ja nyt oli laskuvesi. Mitä tapahtuisi nousuveden tullessa? Ilta alkoi jo hämärtää, ja tämä kummallisten luonnonvoimien ilmiö alkaisi vaikuttaa heidän olotilaansa epämukavasti jo parin tunnin sisällä.
"Hei", Kepe aloitti. "Tuli tässä mieleen... me uppoamme kohta."
"Häh?"
He päättivät, että nyt olisi korkea aika alkaa etsiä keinoa täältä poispääsyyn.

Tuntematon saari etelässä, ranta

Oli jo ilta. Killjoy istui pienen nuotion ääressä kauempana rannalla. Hän oli laskenut tarkaan, ettei nousuvesi yllättäisi häntä, sillä hän uskoi, että hän joutuisi viipymään leirissään hetken. Kaukaisuudessa siintävä metsä ei houkutellut yöllisiä vierasilijoita.

Killjoy oli aidosti huolestunut. Hetkeä metsästän rantautumisen jälkeen klaanista oltiin otettu yhteyttä pitkän matkan kommunikaattorien avulla. Kepen omatunto oli pettänyt ja nyt klaanista monitoroitiin Killjoyn liikkeitä. Toistaiseksi kukaan ei kuitenkaan ollut käskenyt häntä vetäytymään.

Mutta samalla, tämä oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy olisi vapaaehtoisesti tekemisissä Guardianin kanssa, jos hän siis löytäisi tämän. Killjoy ei kuitenkaan näyttänyt hermostumistaan ulkoisesti, vaan istui jo kolmatta tuntia paikallaan tuijottaen luomaansa tulta. Hänen katseensa kiinnittyi pian kuitenkin mekaaniseen haarniskaansa ja sen pieniin värähtelyihin, jotka olivat suoraan sidoksissa hänen hengitystään sääteleviin koneistoihin.

"Hän teki tämän minulle..."

Metsä lähellä Klaania
Taistelu oli jatkunut jo pitkään. Pari torakkaa oli kuollut, suurin osa tajuttomista taas herännyt. Matoron voimat alkoivat olla lopussa. Makuta Nui iski nopealla miekan viillolla kahdelta Nazorakilta pään irti. Vielä neljätoista oli jäljellä. Viisi ahdisteli Matoroa, ja loput olivat Makutan kimpussa.

Matoro jäädytti muutaman torakan. Makuta Nui päätti absorboida kaksi kappaletta. Ne olivat niin lähellä toisiaan, että hän nappasi ne helposti samalla kertaa. Punainen varjokäsi veti ne Makutan luo ja sulautti ne hänen ruumiiseensa. Heikot mielet yrittivät pysyä hengissä, mutta Makuta Nuin mieli musersi ne.

Torakoita oli kuitenkin vielä kymmenen jäljellä. Manu ja Matoro yhdistivät voimansa jää-varjoiskuun, joka tuhosi muutaman torakan hiukkasiksi.

Seuraavaksi he keksivät käyttää uudenlaista tekniikkaa: Matoro jäädytti torkana ja Makuta Nui murskasi heti jään ja sen sisällä olevan torakan. Pian kaikki torkat oli voitettu.

"Mehän muodostaisimme hyvän taisteluparin", Makuta myhäili.
"Mitä sinä teet täällä?" Matoro puuskutti.
"Minä... tuota..." Makuta näytti miettivän hetken vastaustaan. Matoro odotti. Lopulta Makuta sanoi: "Sinun on nyt parasta tulla minun mukaani. Kaikki selviää sinulle pian."
Mitä tämä on? Matoro ihmetteli. Lähtisikö hän Makuta Nuin matkaan?