Pienen pieni saari Klaanin rannikolla, luola

Oli noussut myräkkä, ja Snowman ja Kepe olivat menneet pienelle saarelle odottelemaan sen laantumista. Snowman oli hieman ahdistunut. Tähänkö tämä nyt jäi, ensimmäinen tehtävä, jolla hän oli pitkään aikaan, ja se näytti tyssäävän jo alkumetreillä. Hän kertasi vieläkin hänen ja Guardianin jonkin aikaa sitten käymää keskustelua.
"Pian lähtöni jälkeen alat suunautua sinne sijaintiin. Tehtäväsi on olla sillä saarella ottamassa minua vastaan. En tiedä vielä, milloin itse pääsen sinne, mutta kun pääsen, tahdon olla aivan varma siitä, että olet siellä ottamassa minua vastaan. Oletan, että voin luottaa sinuun täysin?" Guardian oli sanonut, eikä lainkaan omaan tapaansa. Hän oli ollut poikkeuksellisen vakava.
"Totta kai" Snowman oli vastannut, hieman hämillään tehtävänannosta. Mielellään hän auttoi Klaania, hän nyt vain oli harvoin kenttätöissä, varsinkaan etelän suunnalla. Sitten Guardian vielä lisäsi:
"Ymmärtänet varmaan myös, että tämä on osana salaista tehtävääni, joten et saa kertoa tästä kenellekään."
Kaikki oli alkanut hyvin. Matkajärjestelyt hän oli hoitanut. Mutta kun hän viimein oli saanut vahnan kulkupelinsä alleen, oli Snowman hieman kokeillut sitä, ja nyt hän oli jäänyt myrskyn tähden luolaan jumiin. Tai ei hän oikeastaan jumissa ollut, myrsky ympäröi lähinnä Klaanin saaren rannikkoa. Hän olisi vaikka heti voinut lähteä Guardianin määrämälle, pikkuriikkiselle saarelle etelässä, mutta hän oli vailla varusteitaan. Eikä hän oikein Kepeä kehdannut tänne pikku luolasaarellekaan jättää.


"Snowman" Kepe aloitti "Ryhdyin tänään aiemmin miettimään ensimmäistä kohtaamistamme."
"Niin, mitä siitä?"
"Olin siellä kalliolla kaukoputkeni kanssa katsomassa tähtiä. Se oli aika moinen urakka, yleensä pidän astrologisia varusteitani tornissa. Kuitenkin Klaanin valot hieman häiritsevät, tahdoin edes yhden kerran saada täydellisen näkymän Klaanin tähtitaivaasta."
"Aivan, olen tästä perillä."
"Ei siinä vielä mitään, että raahasin kaukoputkeä paikasta toiseen. Mutta sinä päivänä hissikin oli poissa toiminnasta. Olisiko ollut joku Domekin hupitempaus, mutta jotain se aiheutti hissille. Se oli aika valtava urakka kuljettaa putki koko kierreportaikko alas."
Snowman kuunteli hiljaa, ja Kepe jatkoi:
"Mietin vain, mitä olisi käynyt, jos olisin jättänyt urakan sikseen, vastoinkäymisten vuoksi."

Hetki hiljaisuutta.

Sitten Snowman asteli luolan suulle, hyppäsi kiiturinsa selkään ja huuri Kepelle: "Hyppää kyytiin!" Snowman lähti ohjastamaan venettään etelään. Ilman varusteita. Ylimääräisen matkustajan kanssa. Vastoinkäymisistä huolimatta.

Klaanilinnake Jake lähti kävelemään. Hän halusi palata takaisin entiselleen. Se ei kuitenkaan onnistuisi. Hän tarvitsisi Ignikansa takaisin, mutta se oli tippunut sulaan laavaan. Ainoa keino olisi löytää suuret olennot, mutta se oli turhaa. *KLONK*

...Kaikki pimeni.


Jake löysi itsensä oudosta huoneesta. Huoneen perällä seisoi matoran, tai ainakin jotain sen näköistä, matoranin varjo näytti oudon epäluonnolliselta...

Jossain keskellä merta, Klaanista etelään

Matka oli sujunut vailla sen kummempia käänteitä jo hyvän aikaa. Alkumatkasta Snowman ja Kepe olivat keskustelleet paljonkin, ja olivat tavalliseen tapaansa eri mieltä jokseenkin kaikesta. Mutta kunnon väittely piristää aina.
Nyt he istuivat Snowmanin vanhassa veneessä vaiti, kulkien tasaisesti kohti määränpäätään. Jo pitkän aikaa horisontti oli ollut melko tyhjä, mutta nyt vastaan tuli jotain yllättävää. Valtava, valasmainen rahi nousi pintaan kivenheiton päässä kaksikon edessä.
"Snowman?" Kepe kysyi hieman huolissaan tuosta edessä olevasta, valtavasta lihamuurista.
"Ei mitään hätää" Snowman vastasi Kepeä huolestuttavaan, tuttuun, huolettomaan äänensävyyn veneen vain kiihdyttäessä elikkoa kohti. Sitten hän jatkoi: "Olen minä tämän tehnyt ennenkin."
"Tämän?"

Snowman työnsi ohjaustankoa lujasti eteenpäin, ja veneen etuosa hörppäsi vettä. Pian koko kulkupeli oli pinnan alla, ja Snowman laittoi vauhdin maksimiinsa. Pieniä akrobaattisia vedenalaisia kierähdyksiä ja pyörimisiä myöhemmin vene nousi valaan toisella puolella pintaan.

"Oliko tuo nyt tarpeellista?" Kepe tiuskaisi Snowmanille, yhä yskien vettä. "Eikö kiertäminen olisi ollut yksinkertaisesti helpompi ratkaisu?"
"Noh" Snowman vastasi "Tuo oli ainakin paljon hauskempaa. Siitä on sitä paitsi ihan liian pitkä aika, kun olen tehnyt tuon viimeksi."

Pian tämän jälkeen moottori rupesi pitämään huolestuttavaa ääntä, ja savua nousi kovasti.
"Snowman" Kepe aloitti "Huomaatko sinäkin tuon?"
"Juu, ei tässä ole mitään hätää. Niin kauan, kun kaikki osat ovat paikallaan, niin tämä vene kulkee."

Pian tämän jälkeen moottorista tippui pieni pala.
Tämän jälkeen toinen.
Ja tämän jälkeen Snowmanin oli pakko pysäköidä vene pienen pienelle kallioluodolle keskellä merta.
"Tyytyväinen?" Kepe kysyi.
"Hei, sinä se muistaakseni sanoit moottorin kestävän."
"Mutta en käskenyt tekemään veneellä turhia kikkailuja."
"Älä jaksa."
"Älä itse jaksa."
"..."
"..."

Siinä he sitten istuivat, moottorivikaisen veneensä kanssa.

Tuntematon saari etelässä

Kaksi biomekaanista lintua seisoivat rantakiveyksellä vatsat pullollaan. Rauha rikkoontui yllättäen, kun tyyneen rannikkoveteen tiputtautui ylilennon tehneen gukon selästä punamusta hahmo. Hahmo pärski vettä kypäränsä raoista ja kapusi rannalle. Killjoy alkoi poistamaan vettä kehostaan, lintujen tuijottaessa häntä hämmentyneen näköisenä.

"Äh! tämä ruostuu... mistä lähtien sihtini on ollut näin huono... ja mitä te oikein siinä tuijotatte? Lopettakaa tai näytän miten taitava olen siipikarjan sinkoamisesta toiseen galaksiin."

Linnut tottelivat ja jatkoivat ruokalepoaan.

Killjoy käveli eteenpäin tutkien rantaa. Yllättäen hän äkkäsi happisäiliön lojumassa. Hän tutki sitä hetken ja nopeasti äkkäsi siitä klaanin leimoja. Killjoy oli oikealla saarella.

Tuntematon saari etelässä, metsä

Guardianilla oli kylmä. Kankainen huivi hänen suunsa ja kaulansa ympärillä ei auttanut paljoa. Se oli kuitenkin parasta, mitä hänellä oli.
Guardianin hengitys oli hidasta ja raskasta ja kylmyyden takia. Siitä ei olisi haittaa jos hän ei ylipäätään olisi pyrkinyt sillä hetkellä huomaamattomuuteen.

Lumi narskui hiljaa Guardianin jalkojen alla hänen kävellessään metsän läpi. Oli ilmeisesti niin kylmää, että äänikin jäätyi.
"Lämpö", Guardian ajatteli. "Päälle."

Kiikarisilmän valon väri vaihtui tutusta punaisesta hieman oranssimmaksi. Guardian sulki oikean silmänsä ja pian maailma esitti itsensä sinisen, keltaisen, oranssin ja punaisen loistossa. Tämä metsä oli kuitenkin suurimmaksi osaksi sininen.
Joidenkin puiden sisällä oli pieniä punaisia lämpöjälkiä. Guardianin oma hengitys levisi keltaisena näkökenttään.
Jossain kauempana näkyi vähän punaista.

"Lämpö. Pois."

Maailma oli jälleen edes suhteellisen normaali Guardianin yhden ja puolen silmän edessä. Hän yritti tihrustaa lämpöjäljen suuntaan ja näki liikettä, mutta se oli liian kaukana.

"Skanneri. Päälle."
Guardian sulki jälleen oikean silmänsä ja kiikarin punainen valo muuttui sinertäväksi. Nyt Guardian näki kohteen. Se oli Matoranin kokoinen, mutta oli vaikea sanoa, oliko se Matoran, sillä harmaa kaapu peitti sen koko vartalon. Skanneri ei aistinut muita kohteita.
"Skanneri. Pois."

Guardian kyyristyi puun taakse. Hän ei ollut varma, näkikö kohde hänet.
Sillä hetkellä jokin päästi piippauksen hänen ranteestaan. Se oli Kepen prototyyppiversio telekommunikaatiovälineestä.

"Ai. Hienoa, että kohde ainakin kuulee minut."

Guardian painoi kommunikaatiolaitteen vastausnappia Skakdi-kasvoillaan ilme, joka ei viestinyt hänen olevan erityisen huvittunut.

Toisessa päässä puhui Tawa.
"Guartsu."

"Tawa."

Tämä ei ollut eloisin tervehdys, jonka he olivat jakaneet.
"Sinulla oli ilmeisesti jotain asiaa", Guartsu sanoi.
"Ei, päätin muuten vain soittaa", Tawa sanoi täysin vakavasti. "Miten loma on mennyt?"
Guartsu oli hiljaa.
Tämän seurauksena Tawakin oli hiljaa.
"On minulla jotain asiaakin", hän sanoi. "Killjoy kuulemma lähetettiin juuri perääsi. Haittaako pieni kenttätuki?"
"Ei muuten, mutta näiden kommunikaatiovermeiden piippausta voisi varmaan vähentää", Guartsu sanoi happamasti.
Tawa piti yhden tavaramerkkihiljaisuuksistaan ennen kuin jatkoi. "Ai miksi?"

Guartsu katseli ympärilleen hiljaisena. Kuusi huppupäistä matoranin kokoista vartijaa tähtäsi häntä keihäillä.
"Tunkeilija, tulet mukaamme", yksi sanoi.

Tämä ei ole parhaita päiviäni.


* * *

Linnake

Jake rullaili kohti pimeyttä. Hänen katseensa oli lukittunut sen keskellä seisovaan Matoraniin.
Matoranin takana oleva varjo liikkui, vaikka se itse pysyi täysin paikallaan. Varjoissa olevat muodot tanssivat itsekseen omaa luonnonvastaista valssiaan. Jaken katse huomasi, että varjo matoranin takana alkoi kasvaa.

Tilannetajuisena miekkosena Jake päätti katsoa, löytäisikö hän tiensä ulos tästä huoneesta. Käännyttyään ympäri hän huomasi takanaan olevan vain pimeyttä. Pimeyttä, joka katsoi häneen.

Jake kääntyi katsomaan Matorania.

"...terve?" hän sanoi. Ääni tuli ulos paljon hiljaisempana kuin hän oli yrittänyt.

Matoran oli hiljaa. Se käveli Jakea kohti, mutta varjot eivät liikkuneet sen mukana. Niiden tanssi jatkui jatkumistaan.
Sitten pimeys puhui hänelle.

"Kerro minulle", pimeys sanoi monella äänellään. "Mitä pelkäät?"
Sillä hetkellä Jake tunsi jonkin kylmän tarttuvan kyljestään kiinni. Hän tunsi, että se liikkui, mutta ei voinut olla aivan varma,
elikö se.

Jake mietti hetken ennen kuin vastasi. "Pelkään varjokäsiä, jotka tarttuvat torsooni."
Matoranin kasvojen neutraali ilme muuttui astetta lähemmäs sadistista virnettä. Lisää käsiä syöksyi pimeydestä ja tarttui kiinni Jaken raajoista. Jalkojensa alta Jake kuuli useita ääniä. Se oli naurua. Jaken hengitys muuttui raskaammaksi. Hän olisi halunnut sulkea silmänsä tai edes katsoa poispäin varjojen tanssista, mutta hän ei yksinkertaisesti pystynyt tekemään sitä.
Jake ei itsekään huomannut, että avasi suunsa ja sanoi puhtaan, valheettoman totuuden.
"Muutosta", hän sanoi raskaan hengityksensä alta. "Pelkään muutosta. Haluan...että kaikki olisi niinkuin ennen. Että... minä olisin niinkuin ennen."
Matoranin takana olevat varjot muodostivat hahmoa. Kesti hetki, ennen kuin Jake tajusi, että se hahmo näytti täsmälleen samalta kuin hän itse silloin ennen.
Silloin kun hänellä oli vielä jalat pyörien sijasta.
Varjo-Jake käveli häntä kohti hitaasti ja varmasti. Kun se oli aivan hänen kasvojensa edessä, se tarttui väkivaltaisesti hänen kaulaansa.
"Kuinka paljon haluat sitä, ystäväiseni?" varjo sanoi Matoranin äänellä.
Jake katsoi itseään silmiin hetken, mietiskellen. Hänen ajatuksensa olivat sekavia. Olisiko tämä sen arvoista?

Hän oli hiljaa hetken ennen kuin vastasi.
"Ei, en voisi pettää ystäviäni", hän sanoi hermostuneena. "Voisin tehdä kaiken muun paitsi sen."
Varjomainen Jake päästi irti hänen kaulastaan. Se katsoi oikeaa Jakea silmiin hetken anovana ennen kuin haihtui ilmaan.

Varjoissa seisovan Matoranin hymy hyytyi. Sen takana olevien varjojen tanssi vaimeni hiljaisesti.
"Ymmärrän", Matoran sanoi. "Mutta ehkä sinun on joskus kysyttävä itseltäsi... ketkä ovat oikeita ystäviäsi."
Sanottuaan sen Matoran hymyili kylmästi. Sillä hetkellä Jake tunsi elottomien käsien päästävän irti itsestään. Kun Jake katsoi kohti lattiaa nähdäkseen ne, oli jo liian myöhäistä. Ne olivat kadonneet.

Matoran seisoi edelleen samassa paikassa, mutta sen varjo oli tavallinen. Se kääntyi poispäin Jakesta ja lähti kävelemään nopeaa mutta painavaa askeltaan.

"Kerro minulle, jos muutat mielesi", Matoranin ääni sanoi jostain Jaken sisältä.

Klaanilinnake
Matoro käveli käytävällä. Väkeä kulki ohi. Hän tunsi itsensä hyödyttömäksi. Hän ei pystyisi täältä tekemään mitään auttaakseen ketään. Hän ei tiennyt, minne muut hänen ryhmästään olivat menneet. Hän vaelsi linnoituksen itäosiin ja istahti pehmeälle sohvalle yhdessä oleskeluhuoneessa. Hän lopulta hän nukahti.

Tunneilta tuntuneen ajan kuluttua hän heräsi. Hän haukotteli ja katsoi kelloa. Hänen olisi parasta mennä omaan huoneeseensa nukkumaan. Mutta sitten - hän näki ikkunasta ulos katsoessaan Makuta Nuin lentävän ohi. Hänen perässään lensi suuri joukko nazorakien jetpack-jääkäreitä. Matoro jäykistyi paikoilleen. Hän näki, kuinka lepakkomainen hahmo lensi kohti saaren sisäosia.

Matoro mietti ankarasti. Lopulta hän teki päätöksen.
Saatan vielä katua tätä, mutta...
Matoro avasi ikkunan ja hyppäsi ulos. Hän sattui olemaan kahdeksannessa kerroksessa. Hän pelastui luomalla jäisen laudan itselleen. Hän surffasi sillä alempien kerrosten katoilla kohti metsää, jonne Manu johdatti torakoiden laumaa. Ne saavuttivat häntä uhkaavasti. Matoro sai jalkansa maan pinnalle ja juoksi perään. Pian hän oli metsässä ja menetti näköyhteyden. Hänet valtasi epätoivo.

Hän juoksi. Lopulta hän saapuikin aukiolle, josta hän näki jotain valtaisaa: Makuta Nui taisteli kaikkien torakoiden kanssa. Matoro katsoi hetken epätoivoista sotaa. Hänen mieleensä alkoi muotoutua suunnitelma.

Metsä lähellä Klaania

"Mitä Karzahnia Manu tekee täällä?", Jään Toa miettii hetken. Hän tutkii tilannetta: Torakoita on toistakymmentä, mielenhallinnan alaisina muutama. Tässä tarvitaan nyt nopeaa ja tehokasta ratkaisua tuholaisongelmaan.
"Manu! Suojakilpi!", Matoro huutaa. Hänen Energiateränsä hehkuu keltaisena. Musta hahmo ei ehtinyt miettiä, hän aktivoi suojakenttien Rahkshi- voimansa ja vajaassa sekunnissa koko metsäaukio kylpee keltaisessa valossa.
Matoro oli vapauttanut energiaräjähdyksen miekastaan, sillä seurauksella että osa torakoista oli nyt tajuttomana maassa. Valitettavasti niiden kuori oli vahvempi mitä hän oli arvioinut ja edelleen tolpillaan on vajaa kymmenen torakkaa. Ne huomasivat Jään Toan ja hyökkäävät myös hänen kimppuunsa.
Huono idea., Matoro ajattelee.

Jossain päin samaa metsää

Skakdi ottaa pienen radion ja ilmoittaa tukikohtaan nähneensä tiedustelupaikastaan valonväläyksen ja taistelua metsässä sekä kaksi Klaanilaista. Gaggulabio sai viestin. Joukko Skakdeja valmistautuu lähtöön paikalle, vaikka hänen ninjansa epäonnistuivat taannoisessa yrityksessään, tämä onnistuu.

Kivinen luoto ei ollut kovinkaan iso, vain muutamia neliömetrejä. Se oli ainoa vedenpinnan yläpuolinen kappale niin pitkälle kuin silmä kantoi. Meri oli rasvatyyni, ja taivaalla oli vain muutamia pilviä. Kaksi lintua oli ilmestynyt jostakin, ja ne kaartelivat luodon yläpuolella pilkkaavasti kaakattaen.

Kepe ja Snowman olivat istuskelleet saarentapaisella jo jonkin aikaa, molemmat hiljaa, mitään sanottavaa keksimättä. Kumpikin käsitteli mielessään eri keinoja päästä pois tältä kyseiseltä kiveltä. Kepe oli jo monesti tonkinut veneen sisuskaluja; moottori oli käyttökelvoton. Mäntä oli pudonnut ja nukkui kalojen kanssa merenpohjassa. Sama tilanne oli myös sytytystulpalla ja eräällä nimettömällä, mutta ilmeisen tärkeällä osalla.

Veneestä ei löytynyt mitään muuta, mikä olisi voinut toimia jonkinlaisena työntövoimanlähteenä. Oli siellä eräs Snowmanin salainen vimpain, joka ehkä olisi soveltunut tähän tarkoitukseen, mutta se olisi vaatinut veneen painon radikaalia pudottamista, eikä pehmustetuista istuimista voinut mitenkään luopua. Tai ehkä olisi voinut, mutta silti vene ei olisi ollut tarpeeksi kevyt.

He istuivat kahdella, kuin istumiseen tarkoitetulla kivellä, jotka luodolla nököttivät. Luoto oli juuri sellainen, joka oli luotu haaksirikkoutuneita ajatellen. Mitä nyt ruokailut, yöpyminen ja terveydenhuolto olivat vähän retuperällä.

Kepe teki sitä, mitä teki aina, kun hänellä oli tylsää. Hän pyrki keksimään jotain fiksua ajateltavaa ympäristöstä. Hän pani merkille, että luoto koostui kahdesta osasta. Kahden kallionpalan välissä oli aivan ohut kaistale mutaa, jossa kasvoi muutama ruohonkorsi. Snowmanin kivi oli toisella puolella tätä luonnon luomaa rajaa. Veneen keula puolestaan oli osunut pieneen, halkaisijaltaan noin metriseen lahteen. Sen reunoilla kasvoi jotain leväntapaista.

Muutama tunti aiemmin Snowman oli kokeillut, miten pitkälle veteen luodolta pystyi kävelemään. Luoto oli oikeastaan suurempi kuin mitä pinnalla oleva osa antoi kuvitella, kuin jäävuori. Snowman käveli viitisen metriä vedessä ennen kuin hänen jalkansa lipesivät kallionpinnalta ja hän tipahti äkkisyvään veteen, jonka juurimainittu syvyys jäikin mysteeriksi. Pahojen muistojen aiheuttaman epämuodollisen paniikkikohtauksen jälkeen hän onnistui hilautumaan maihin ilman sen suurempia ongelmia.

Muutaman tunnin kuluttua Kepen mieleen juolahti ajatus, eikä kovin rohkaiseva sellainen. Veneessä ei ollut ankkuria, ja se oli julmetun pieni kahden käyttää majapaikkana. Ja nyt oli laskuvesi. Mitä tapahtuisi nousuveden tullessa? Ilta alkoi jo hämärtää, ja tämä kummallisten luonnonvoimien ilmiö alkaisi vaikuttaa heidän olotilaansa epämukavasti jo parin tunnin sisällä.
"Hei", Kepe aloitti. "Tuli tässä mieleen... me uppoamme kohta."
"Häh?"
He päättivät, että nyt olisi korkea aika alkaa etsiä keinoa täältä poispääsyyn.

Tuntematon saari etelässä, ranta

Oli jo ilta. Killjoy istui pienen nuotion ääressä kauempana rannalla. Hän oli laskenut tarkaan, ettei nousuvesi yllättäisi häntä, sillä hän uskoi, että hän joutuisi viipymään leirissään hetken. Kaukaisuudessa siintävä metsä ei houkutellut yöllisiä vierasilijoita.

Killjoy oli aidosti huolestunut. Hetkeä metsästän rantautumisen jälkeen klaanista oltiin otettu yhteyttä pitkän matkan kommunikaattorien avulla. Kepen omatunto oli pettänyt ja nyt klaanista monitoroitiin Killjoyn liikkeitä. Toistaiseksi kukaan ei kuitenkaan ollut käskenyt häntä vetäytymään.

Mutta samalla, tämä oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy olisi vapaaehtoisesti tekemisissä Guardianin kanssa, jos hän siis löytäisi tämän. Killjoy ei kuitenkaan näyttänyt hermostumistaan ulkoisesti, vaan istui jo kolmatta tuntia paikallaan tuijottaen luomaansa tulta. Hänen katseensa kiinnittyi pian kuitenkin mekaaniseen haarniskaansa ja sen pieniin värähtelyihin, jotka olivat suoraan sidoksissa hänen hengitystään sääteleviin koneistoihin.

"Hän teki tämän minulle..."

Metsä lähellä Klaania
Taistelu oli jatkunut jo pitkään. Pari torakkaa oli kuollut, suurin osa tajuttomista taas herännyt. Matoron voimat alkoivat olla lopussa. Makuta Nui iski nopealla miekan viillolla kahdelta Nazorakilta pään irti. Vielä neljätoista oli jäljellä. Viisi ahdisteli Matoroa, ja loput olivat Makutan kimpussa.

Matoro jäädytti muutaman torakan. Makuta Nui päätti absorboida kaksi kappaletta. Ne olivat niin lähellä toisiaan, että hän nappasi ne helposti samalla kertaa. Punainen varjokäsi veti ne Makutan luo ja sulautti ne hänen ruumiiseensa. Heikot mielet yrittivät pysyä hengissä, mutta Makuta Nuin mieli musersi ne.

Torakoita oli kuitenkin vielä kymmenen jäljellä. Manu ja Matoro yhdistivät voimansa jää-varjoiskuun, joka tuhosi muutaman torakan hiukkasiksi.

Seuraavaksi he keksivät käyttää uudenlaista tekniikkaa: Matoro jäädytti torkana ja Makuta Nui murskasi heti jään ja sen sisällä olevan torakan. Pian kaikki torkat oli voitettu.

"Mehän muodostaisimme hyvän taisteluparin", Makuta myhäili.
"Mitä sinä teet täällä?" Matoro puuskutti.
"Minä... tuota..." Makuta näytti miettivän hetken vastaustaan. Matoro odotti. Lopulta Makuta sanoi: "Sinun on nyt parasta tulla minun mukaani. Kaikki selviää sinulle pian."
Mitä tämä on? Matoro ihmetteli. Lähtisikö hän Makuta Nuin matkaan?

Sama mettä edelleen.

Matoro lähtee epäluuloisena seuraamaan pitkää Makutahahmoa. Normaalioloissa hän ei olisi näin hyväuskoinen Makutoille, muttakun kyseessä on Klaanilainen niin tuskin mitään pelättävää on. Kaksikko etenee metsässä edelleen pitemmälle.


"Kuolleita torakoita", Metorakk murisee.
"Nämä ovat kuolleet elementti-iskuihin. Se energiaräjähdys tuli varmasti täältä.", joku riviskakdi sanoo.
Metorakk on pitkä, tummanharmaan ja sininsen väriseen panssariin pukeutunut Skakdi- sotalordi. Hänellä on vyössä ikävän näköinen tikari sekä piikkimoukari. Itsevarmat silmät tutkailevat ympäristöä. Yhdessä kohtaa pusikkoja näkyy kävelyjäljet. Siitä on menty juuri vähän aikaa sitten.
Metorakk komentaa kuusi Skakdi-soturia mukaansa ja he lähtevät kohti synkempää metsää.

Eteläinen saari, metsä

Guardian nojasi takanaan olevaa kylmää puunrunkoa vasten skannaten katseellaan rauhallisesti noita kuutta kaapuun verhoutunutta hahmoa. Häntä osoitettiin keihäillä. Niiden teräksiset kärjet olivat jäisessä huurussa.
Nuo kuusi hahmoa tarkkailivat Guardiania kaapujensa pimeydestä täysin värähtämättä.

"Hyvää iltaa, herrasväki", Guardian sanoi naama peruslukemilla siirtäen samalla kättään vähitellen kohti selkänsä taakse piilotettua Zamor-pistoolia. Nämä olivat luultavasti vain matoraneja, Guardian ajatteli. Pari nopeaa osumaa riittäisi neutraloimaan uhan. Ei olisi minkäänlaista tarvetta käyttää tappavaa voimaa.
Guardian yritti pitää tiukan katsekontaktin suoraan edessään olevan Matoranin kanssa. Oli pidettävä huomio mahdollisimman kaukana aseesta.

"Älä yritä mitään", yksi matoraneista sanoi tiukasti kaapunsa pohjalta. "Nämä eivät ole ihan perinteisiä keihäitä."

Guardian pysähtyi täysin. Ne olivat huomanneet pistoolin. Oli keksittävä jotain muuta.
"Näen kyllä, että kärkiä ei ainakaan kannata nuolaista", Guardian sanoi tuijottaen hyytävän kylmää metallia.

Joku Matoraneista naurahti kuivasti. "Vitsiniekka", se sanoi.
Guardian oli hiljaa. Hän mietti kuumeisesti, huomaisivatko Matoranit heittoveitsiä hänen panssarinsa sisällä.

"Nämä keihäät ovat karzahnilaista tuotantoa, Piraka", keskimmäinen Matoran sanoi. Guardian olisi halunnut heittää jotain takaisin Matoranille Piraka-sanan käyttämisestä, mutta tiesi, että se ei olisi tässä tilanteessa kovin älykästä. Nämä olivat ehkä vain matoraneja, mutta niillä oli aikuisten lelut.
"Nämä ovat pitkän matkan keihäitä", keskimmäinen matoran sanoi. "Yksi ammus ja happoryöppy syövyttää kasvosi muistuttamaan erittäin rumaa savipatsasta."
Tämä aloitti pienen esittelykierroksen, jossa Matoranit pyrkivät näyttämään omistavansa kaikin puolin paremmat aseet.
"Minun keihääni lähettää kimppuusi parven tappavan myrkyllisiä hyönteisiä."
"Minun keihääni luo pienikokoisen singulariteetin sisällesi."
"Minun keihääni sekoittaa molekyylirakenteesi erilaiseksi."
"Minun keihääni nostaa kaikki aistisi niin voimakkaiksi, että tunnet, näet ja kuulet kaiken. Se on erittäin nopea tapa tulla hulluksi."

Guardian katseli Matoraneja ja näiden aseistusta kasvoillaan ilme, joka viestitytti suurta happamuutta ja osittaista kunnioitusta.
"Entä sinä?" Guardian kysyi viimeiseltä Matoranilta teeskennellen kiinnostunutta.

Viimeinen Matoran oli hiljaa pitkään. Se katsoi ensiksi keihästään ja sitten Guardiania. Seurasi toinen hiljaisuus.
"Minun keihääni aiheuttaa epämiellyttävää syyhyä joka puolella kehoasi", Matoran sanoi epävarmasti.

Guardian oli täysin hiljaa.

Hän päätti vain nostaa kätensä ylös.

"Viekää minut johtajanne luo, pikkumiehet", Guardian sanoi. Onnistuihan tehtävä näinkin.

Tuntematon saari etelässä, Ranta

Punainen metsästäjä istui edelleen leirissään, vajonneena mietteisiinsä. Hiljaisuus rannalla oli rikkumaton. Pian Killjoyn huomio kiinnittyi taivaalle, kun taivaanrannassa alkoi siintää jotain. Killjoy nousi ylös ja seurasi kohteen lähestymistä. Lopulta Killjoyn Gukko, GS lensi hänen ylitseen ja tiputti pienen ruskean nyytin metsästäjän jalkoihin.

Killjoy avasi nyytin ja kääri sen sisälle käärityn kääreen auki. Sotkuinen käsinkirjoitettu numerosarja siirtyi nopeasti paperilta metsästäjän kämmentietokoneeseen. Valot Killjoyn kypärän sisällä alkoivat välkkymään ja pian yhteys Klaaniin oli muodostettu. Tuttu ääni ilmestyi Killjoyn korviin.

"Pitkästä aikaa, Killjoy. Toivottavasti en keskeyttänyt mitään."

Ääni kuului Visokille. Killjoy hymähti.

"En ole lomailemassa. Kartta olisi hyödyllinen."

"Hetki vain", Visokki vastasi ja pian Killjoyn Hudille ponkaisi jo tutkan muodostama karkea kuva Killjoyn ympäristöstä.

"Kiitän, mutta nyt, mistä löydän Guardianin?", Killjoy mutisi ja katseli ympärilleen.

Naisääni toisessa päässä naurahti: "Heh, uusi koordinaattorisi kertokoon sen."

Metsästäjä ei ehtinyt kyseenalaistamaan visorakin ilmoitusta, kun uusi ääni oli jo ilmestynyt Killjoyn korviin.

"Miten menee, Killjoy?"

Ääni kuului Creedylle.

Kivinen luoto, aina vain pienempänä

Snowman ja Kepe nostivat molemmat kaikin voimin veneen rungon kummastakin päästä. Yhteistuumin he saivat heivattua sen Kepen jäävoimilla kyhäämän jäälautan päälle, ja istuivat sille pienelle osalle luotoa, joka vielä oli veden pinnan yläpuolella lepäämään. Vene oli vielä insinööri-toan järjestelmällisen pengonnan jälkeen hieman palasina, ja he laskelmoivat sen kasaamiseen menevän niin kauan, että nousuvesi huuhtoisi heidät jo tiehensä.
”Okei, mutta tuo on vain tilapäisratkaisu. Pois pitäisi silti päästä, enkä usko jään pitävän kovin kauaa, tuo paattisi on aika painava” Kepe sanoi. Toistaiseksi paras pakosuunnitelma oli huitoa villisti ja toivoa pelastamista. Sikäli he siis olivat vielä melkoisissa vaikeuksissa, kenenkään ei tiedetty seilaavan näitä vesiä säännöllisesti.
”Missä, missä on Paacs kun häntä todella tarvittaisiin?” Snowman valitteli ääneen. ”Hän hallitsee biomekaniikkaa, kai hän tämän saisi kuntoon.”
”Loistoajatus, eli mitä, otamme häneen telepaattisen yhteyden?” Kepe vastasi.
”Sinunhan se fiksu piti olla.”
”Ja sinulla piti olla se ”johdatuksen naamio”.”
”...”
”..”


Aikaa kului, ja hekin siirtyivät jäälautalle. Veneen he saivat kasattua ongelmitta, mutta moottori oli yhä epäkunnossa. Luoto ei kohonnut enää lainkaan merenpinnan yläpuolelle. Jäinen pikku lautta kelluskeli laineiden mukana, sulaen kiihtyvällä vauhdilla kohti olemattomuutta. Kun se oli aivan viimeisillään, Snowman ja Kepe kapusivat veneeseen istua nököttämään. Ja miettimään, kuinka ihmeessä he pääsisivät liikkeelle.

Vene seilasi keskellä ääretöntä merta. Merivirta oli saanut siitä otteen, ja kuljetti sitä kohti tuntematonta määränpäätä. Etanan vauhdilla, kuitenkin.
"Tarvitsemme lisää työntövoimaa", Kepe sanoi.
"Mutta mistä me sitä saamme?" Snowman kysyi.
Juuri silloin tuuli alkoi nousta. Kumpikin heistä sai ideanpuolikkaan, joista sai muodostettua yhden kokonaisen.

Kepe rakensi jäästä kaksi mastoa veneen kummallekin reunalle. Kiitos hänen eriskummallisten voimiensa, Snowman-niminen improvisoitu purje sidottiin niiden välille merilevällä, jonka Kepe oli rajallisilla kasvillisuusvoimillaan manannut merestä.
"Kiristäkää purjeet!" Kepe huusi. Snowman näytti siltä, kuin olisi toivonut roolien olevan toisinpäin.

Kepe viritti hieman naamionsa skooppia, joka oli tarkoitettu lähinnä kenttämikroskoopiksi. Se kävi kelvollisesti kuitenkin myös teatterikiikareista.
"Hei, onko tuo musta juttu tuolla saari?"
"Taitaapi olla. Ja näymme olevan matkalla suoraan sitä kohti."

Kotitekoinen purjevene ratsasti kohti kirkkaanoranssia auringonlaskua.

Eteläinen saari

Guardian asteli hangessa. Kuusi huppupäistä Matorania kävelivät hänen perässään osoittaen häntä keihäillään ja tarkkaillen hänen jokaista liikettään.
Guardian ei ollut ihan varma, kenen olisi pitänyt olla hermostunut tässä tilanteessa. Hän päätti rikkoa hiljaisuuden viheltelemällä päässään soivaa erittäin tarttuvaa kappaletta.

"Tin-titidin tintin tintin. Tin-titidin tintin tin. Tin-titidin tintin tintin, tin, titi-"
Vihreä happoryöppy syöksähti hänen olkapäänsä yli. Se osui yhteen jäisistä puista ja sai sen sihisemään ja porisemaan kuin paistettuna.
"Vanki ei hyräile", yksi Matoraneista sanoi.

Tämä on täysin typerää, Guartsu ajatteli. Ei näin pienille olennoille ole järkevää antaa näin raskasta aseistusta. Se on nöyryyttävää.

Seitsemän hahmon joukko jatkoi matkaansa metsässä täysin äänettömästi.
"Päädymmekö johtajanne luolaan joskus pian, muksut?" Guardian kysyi vaitonaisesti. "Vai aiotteko vain lenkkeilyttää minua loppupäivän?"

Yhtäkkiä takaa kuului naurua. Aluksi vain yksi Matoran nauroi, mutta vähitellen ääniä kuului enemmän. Lopulta kaikki kuusi nauroivat kovaäänisesti ja halveksuvasti.
"Muksut?" happokeihästä kantava Matoran kysyi pidätellen nauruaan. "Muksut? Sotamies luulee, että sota tekee sotamiehestä viisaamman. Sotamies ei oikeasti tiedä, että siinä vaiheessa kun sotamies oli vain joukko molekyylejä, joista Suuret Olennot alkoivat luoda, me Matoranit olimme jo olemassa. Kävelimme tässä maailmassa kauan ennen sinua."
Guardian hiljeni ja lopetti kävelyn. Hän kääntyi kohti matoraneja ja katsoi vakavalla naamalla.
"Minä en nauttinut siitä sodasta", Guardian sanoi vakaasti. "Tein siellä asioita, joita en tule antamaan anteeksi itselleni, mutta luulen, että..."
Hän hiljeni hetkeksi ja nosti kätensä. Matoranit ottivat vankemman otteen keihäistään ennen kuin tajusivat, että hän nosti kättään kohti kiikarisilmäänsä.
Guardian tarttui kiikarisilmäänsä. Hän painoi sen kyljessä olevaa nappia ja pieni loksahdus ilmaisi, että hän avasi lukituksen. Sitten Guardian veti kiikarin irti.

Matoranit vavahtivat nähdessään, että siinä kohtaa, missä Guardianin vasemman silmän olisi pitänyt olla, oli vain musta, palanut kuoppa.
"Luulen", Guardian jatkoi. "Luulen, että olen saanut rangaistukseni."

Guardian kytki mekaanisen kiikarisilmän takaisin. Maailma näytti heti kolmiulotteisemmalta.
Se ei silti koskaan näyttäisi enää samalta kuin ennen sisällissotaa.

"Sinä olet viimeinen Vartija, etkö olekin?" happokeihästä kantava Matoran kysyi. Guardian ei yrittänyt kieltää. Matoran hihkaisi voitonriemusta.
"Vartija!" Matoran huusi iloisesti. "Olen kuullut sinusta. Johtaja tulee olemaan todella tyytyväinen, kun näkee sinut. Luulimme sinua vain yhdeksi Metsästäjistä tai jotain yhtä saastaista. Aito Vartija ei ansaitse tällaista kohtelua. Mutta sanopa...oletko tekemisissä Klaanin kanssa?"

Matoran oli hyvä arvailemaan. Guardian ei tiennyt, oliko muuta tehtävissä kuin totuuden kertominen.
"Olen", hän sanoi vaiteliaasti. Guardian ei ollut varma, oliko vastaus Matoranien näkökulmasta oikea vai väärä. Jos se oli oikea, tehtävästä tulisi helppo. Jos se oli väärä, Guardian voisi teoriassa sytyttää Matoranien kaavut tuleen ja toivoa, että se ostaisi hänelle tarpeeksi aikaa.
Hän voisi myös toivoa, että Killjoy ilmestyisi paikalle pelastamaan päivän juuri oikealla hetkellä, mutta kaikki tiesivät, että niin tapahtui vain tosi hupsuissa jatkotarinoissa.

Happokeihästä kantava Matoran mietiskeli hetken aikaa hiljaisuudessa. Hän jakoi katseita muiden Matoranien kanssa. Hiljaisuus oli piinaava.
Sitten koko joukko päätti yhtäkkiä laskea huppunsa. Guardian näki vihdoin Matoranien naamiot. Naamiot olivat muuten aivan perinteisiä jaloja naamioita, mutta niihin oli maalattu punaisella kuvioita, jotka muistuttivat jonkinlaista vanhaa kirjoitusmenetelmää.
Matoranit hymyilivät hänelle. He osoittivat keihäänsä poispäin.

"Klaanilainen, ystävä, tervetuloa Ath-Koroon!" happokeihästä kantava mustaa Hauta käyttävä Matoran sanoi innokkaasti. "Tämä oli vain hämäystä, emme halua vihollisia saarellemme. Minä olen johtaja, ylipappi Gunei ja me olemme Ath-Koron soturimunkit."

Gunei nosti pienen mustan kätensä kohti Guardiania. Guardian tarttui siihen isolla kourallaan. He kättelivät.

"Minä olen Guardian", Guardian sanoi. "Edustan Klaania. Olen yksi sen johtajista."
Gunein ja hänen toveriensa silmiin nousi kunnioitusta. "On kunnia saada näin korkea-arvoinen klaanilainen joukkoomme!" Gunei sanoi. "Seuraa meitä, viemme sinut kylään!"

Matoranit lähtivät juoksemaan innokkaasti aivan eri suuntaan.
Guardian tunsi itsensä todella helpottuneeksi, mutta jokin tässä tuntui oudolta. Tämä äkillinen vieraanvaraisuus epäilytti häntä.

Guardian päätti pitää varansa. Hän lähti kävelemään Matoran-joukon perään, kohti kylää.

Pieni asutettu saari

”Ei onnistu, senkin pullukka!”
”Pätkä, älä ala tähän leikkiin kanssani!”
Kepe seurasi sivusta Snowmanin ja pienen oranssin matoranin kiivasta sanaisten säilöjen mittelöä. Kepe itse oli niin lukemattomat kerrat väitellyt Snowmanin kanssa oikeastaan kaikesta mieleen tulevasta, ettei hän oikein osannut ottaa Lumiukkoa todesta. Mutta pakko hänen oli silti ihailla ystävänsä sitkeää inttämistä, Snowmanilla oli kyky vääntää joka asiasta suorastaan loputtoman pitkä kiista.

Mutta nyt hän tuntui löytäneen vertaisensa. Tämä pieni matoran jaksoi tosiaan väittää vastaan Lumiukolle ilmeisen loputtoman pitkän ajan. Keskustelu oli lähtenyt siitä, kun Snowman oli kysynyt ilmaista korjausta veneen moottoriin, ja siitä se oli siirtynyt moraalin, yksilönvapauksien ja yleisen filosofian kautta inttämiseen ja ilmeisesti nyt myös nimittelyyn. Kepe alkoi saada tarpeekseen tästä saarenrääpäleestä, jonne he olivat kotikutoisella purjeveneellään päässeet, ja kiskaisi Snowmanin sivummalle.
”Hei, mitä nyt, tuo heppu oli selvästi suostumassa korjaukseen! Sitä paitsi...” Snowman aloitti, mutta Kepe keskeytti nopeasti: ”Ei, eikä ollut. Tuolla et saa mitään aikaiseksi. Tarvitsemme uuden lähestymistavan.”
”Hmm, ehkä. Mutta ei veneessä ole mitään, mikä olisi minkään arvoista. Kaupankäynti ei onnistu.”
”Kieltämättä on ikävää, kun emme saaneet mukaan varusteita. Vähän käteistä, ja tätäkään ongelmaa emme kohtaisi.”
”Kysyn pikkukaverilta, josko hän keksisi jotain vaihtamisen arvoista.”
Snowman oli jo kääntynyt kannoillaan, mutta Kepe pysäytti hänet: ”Kenties on parempi, jos minä kysyn?”

Kuitenkaan Kepen kohtelias tiedustelukaan ei tuottanut toivottua tulosta, heillä ei ollut mitään, mitä matoran olisi kaivannut. Kepe käveli hermostuksissaan laiturilla, johon he olivat veneen kiinnittäneet.
”Tästä ei tule mitään” hän aloitti ”Tiedät, etten yleensä lannistu vähästä, mutta tämä on jo hieman epätoivoista.”
”Hei, älä nyt. Okei, on meillä ollut matkalla pikku pulmia, ja joo, tilanne on nyt hieman kiusallinen, mutta on meillä ollut hyvääkin onnea matkassa. Pääsimme kuitenkin saareen, ja täällä on sentään huoltoasema, mitä nyt pitäjä on hieman pihi.”
Lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen Snowman jatkoi:
”Pakko kysyä, mitä tapahtui matoraneille, jotka kunnioittivat toia?”
”He ryhtyivät liikealalle?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen kahden Klaanilaisen kasvoille levisi väsynyt hymy, ja molempien olo vapautui hieman. Snowman alkoi lauleskella itsekseen, ja Kepe meni vielä kerran sörkkimään moottoria.

Muutaman hetken kuluttua Kepe kuuli pienen matoranin huoltoaseman suunnalta musiikkia. Hän kertoi havainnostaan Snowmanille, ja he lähtivät tallustamaan kohti rakennusta. Nurkan taa päästyään he huomasivat jotain samanaikaisesti todella viihdyttävää, ja todella häiritsevää. Joukko paikallisia matoraneja soitti iloista musiikkia, ja joku lauloi lavalla. Ei siinä vielä sinänsä mitään, mutta lavan vieressä oli kangas, jossa luki ”laulukilpailu”. Palkinnoksi se lupasi kasan käteistä. Riittävän ison kasan. Snowman loi Kepeen merkitsevän katseen.
”Älä, Snowman, älä. Tiedät, ettet ole niin hyvä laulaja.”
”Jos se tulee sydämmestä, se ei voi olla väärin.”
”Niin, mutta...”
Kepe luovutti suosiolla, hän tiesi, että Lumiukko aikoisi yrittää. Ja ehkä niin olikin hyvä, jotain täytyi kokeilla. Lyhyen ilmoittautumisprosessin jälkeen Snowman sai luvan nousta lavalle kilpailemaan palkinnosta. Kepe katsoi hieman huolissaan sivusta, tämä ei luultavasti päättyisi kovin hyvin.

Sitten, aivan yllättäen, hän sai idean. Se ei välttämättä ollut aivan parhaasta päästä ideoiden historiassa, mutta se saattaisi toimia. Juuri kun Snowman oli aloittamassa performanssinsa, Kepe kapusi lavalle, ja kuiskasi jotain toverilleen. Snowman nyökkäsi kylmän rauhallisesti, ja Kepe loikkasi pois estradilta. Hän kirmasi sisään huoltoaseman myymälään. Kuten hän oli olettanutkin, se itsepäinen pieni matoran ei ollut paikalla.

Kepen suunnitelma oli yksinkertainen, ja saattaisi jopa toimia, Snowman ajatteli. Ainakin rooli oli Lumiukolle sopiva. Hänen piti vain ”nostaa show uudelle tasolle” ja toivoa, että se pieni ärsyttävä matoran pistäisi jonkun tuuraamaan itseään myymälään samalla, kun itse tulisi katsomaan, että mitä kummaa pihalla oikein tapahtui. Se perustui siihen karuun faktaan, että hommat delegoitiin työnantajalta työntekijälle aina, kun jotain tekemistä kiinostavampaa ilmaantui. Joten ehkäpä pieni oranssi matoran, joka ilmeisesti johti puljua, lähettäisi jonkun yhteistyöhaluisemman työntekijän palvelemaan Kepeä.

Sillä välin myymälän puolella Kerosiinipelle kilkutti nappulaa tiskillä, toivoen saavansa asiakaspalvelua joltakulta muulta kuin pieneltä oranssilta matoranilta. Hänen onnekseen nurkan takaa tiskin toiselle puolelle ilmaantui vihreä Kakamaa kantava matoran, joka näytti olevan hieman harmissaan siitä, että missasi Snowmanin esityksen. Äänestä päätellen Lumiukko pisti parastaan.

Hetken kuluttua, kun esitys oli päättynyt, Snowman käveli toiveikkaana satamaan, Kepen luokse. ”No?” Lumiukko kysyi ”Saitko ilmaisen mootorinkorjauksen?”
”Kylläpä vain, vaikka parastani piti pistää. Jouduin oikein tosissaan kuvailemaan tehtäväämme eeppisenä taisteluna pahaa vastaan.”
”Niinhän se onkin.”
”Luulin Guartsun valinneen sinut hakemaan hänet, koska olet ainoa, joka jaksaa odotella jollain kalliopahasella täysin virikkeettä tuntemattoman pitkän ajan.”
”Kuka näitä tietää, maailma on täynnä mysteerejä.”
”...”
”Mitä muuten pidit laulustani?”
”Aika kamalaa, mutta hyvänä harhautuksena se toimi.”
”No, jos se tulee sydämmestä, se ei voi olla väärin.”
”...”

Keskustelukammio

Hänen nimensä oli Kenraali 001 ja hän oli ensimmäinen. Kukaan ei seisoisi hänen tiellään.
Torakkaimperiumin ensimmäinen mies tutkiskeli kammion keskellä olevan pöydän päällä lojuvia karttoja. Kartat olivat vanhoja ja pölyisiä, mutta niistä sai tarpeeksi hyvän kuvan Klaanin linnakkeen kokoonpanosta.

"Täytyy olla jokin aukko", kenraali mutisi itsekseen. "Puolustus täytyy murtaa, jotenkin."
Kenraalin ajatukset harhailivat. Hän mietti kaikkia mahdollisia toimintatapoja ja kaikkia mahdollisia strategioita ja vertaili niitä toisiinsa päänsä sisällä. Hän kykeni näkemään omin silmin pienten sotilaiden juoksevan ja lentävän erilaisissa muodostelmissa sisään. Hän pystyi päättelemään potentiaaliset vaarapaikat ja otti ne huomioon.
Kenraalin kasvoilla ei ollut minkäänlaista liikettä, mutta hänen päässään oli sota.

Kun kenraali sulki silmänsä ja keskittyi sisimpäänsä, hän kykeni kuulemaan tykkien pauketta. Hänen sotilaansa huusivat raivokkaasti. Vihollinen karjui tuskissaan.

Kenraalin tavallisesti tyynet kasvot muodostivat hetkeksi onnellisen hymyn.


Avden ääni keskeytti kenraalin hetken.
"Voinko tulla sisään, ystäväiseni?" matoran-hahmoinen olento kysyi. "Vai onko sinulla jotain kesken?"
Kenraali avasi silmänsä ja kääntyi. Avde seisoi oviaukossa, mutta hänen varjonsa ei poikkeuksellisesti yrittänyt tappaa pieniä eläimiä.

"Ei", kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. "Onko sinulla asiaa?"

"Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä", Avde sanoi maireasti. "Tarvitsen sotilaitasi."
Kenraali näytti epäuskoiselta.
"Mihin?"
"Olen menossa eteläiselle mantereelle", Avde sanoi. "Erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka..."
Avde hiljeni. Kenraali nautti saamastaan parin sekunnin hiljaisuudesta täysin rinnoin.
"...kiinnostaa minua", Avde jatkoi. "Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä... meditoit täällä."

Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
"Miksi tarvitset siihen Nazorakeja?"
"Tarvitsen henkivartijoita", Avde vastasi. "Sinun joukkosi saavat riittää."

"Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?" kenraali kysyi skeptisesti.
"Älä kysele liikaa, ystäväiseni", Avde vastasi. "Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni."

"Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän."

Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
"Kaksi vain."
Kenraali oli pöllämystyneen näköinen. "No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä."

"Kiitos, ystävä", Avde sanoi poikkeuksellisen pirteästi ennen poistumistaan. "Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon."

Ovi sulkeutui. Oli taas hiljaista, mutta kenraali ei pystynyt enää keskittymään. Hän katsoi karttoja, mutta ei pystynyt jättämään huomiotta huoneen pimeää nurkkaa.
Kenraali katsoi nurkkaa. Liikettä ei näkynyt, mutta hän ei tuntenut oloaan enää yksinäiseksi.

Pöydän päällä oleva lyhty heijasti kenraalin varjon seinälle. Hän katsoi sitä hetken.
Hän otti kommunikaatiovälineen vyöltään ja painoi puhenappia.

"Luutnantti", hän sanoi virallisesti mikrofoniin. "Tarvitsen lisää valoja huoneeseen."

"Kuinka paljon, herra kenraali?" torakkamainen ääni kysyi toisessa päässä.
Kenraali tuijotti pimeää nurkkaa.
"Niin paljon, että täällä ei ole varjon varjoa", hän sanoi korottaen ääntään huomaamatta sitä itse.

Kenraali sulki yhteyden. Hän istui pöydälle ja katsoi lattiaan. Sitten hän katsoi takaisin varjoihin. Ja nyt takaisin lattiaan.

"Polvenkorkuinen saasta", hän sanoi rotunsa kielellä.

Ilmeisen loputon meri

”Tässähän on meininkiä” Snowman kommentoi päivtettyä moottoriaan veneen kiitäessä tasaisesti halki merenpinnan. ”Vaikka vanhasta pidinkin, niin onhan tämä meno sulavampaa. Ja matka taittuu hieman nopeammin.” Kepekin oli tyytyväinen, vaikka moottorissa olikin kuulemma muutamia ”epäammattimaisuuksia” tieteellisestä näkökulmasta katsottuna. Vaikka he olivatkin matkalla ilman varusteita ja tuntemattomilla merillä, olivat he matkantekoonsa tyytyväisiä.

Sää näytti huononevan. Suurimman osan matkasta he olivat saaneet painaltaa varsin kauniiden kelien vallitessa, mutta nyt tuuli tuntui yltyvän ja pilviverho synkkenevän. Vettäkin rupesi satamaan. Pitää varmaan ajaa jonnekin saareen suojaan, jos sää tästä vielä pahenee, Snowman ajatteli. On sitä kurjemmassakin säässä ajettu, mutta turhaan sitä luonnonvoimia uhmaamaan.
”Kepsukka!” hän huusi ”Missä päin on lähin saari?”
Kepe kaivoi tuolinsa alta vanhan karttakirjantapaisen, ja aloitti selaamisen.
”Paha sanoa, nämä kartat eivät ole aivan ajan tasalla. Eikö löydy uudempia?”
Snowmanin oli vaikea kuulla Kepeä alkavan myrskyn melun yli.
”Mitä? Kuuluvuus on vähän huono!”
Vastauksesta Snowman ei enää saanut mitään selvää, ja sade alkoi jo haitata ajamista. Hän viittoi Kepeä tulemaan luokseen veneen takaosaan, jotta he kuulisivat toisensa. Jään ja kasvillisuuden toa nousi, ja lähti voimakkaasti keikkuvassa veneessä lähestymään Lumiukkoa. Kepe tarttui veneen laidasta, ja kumartui Snowmanin puoleen:
”Mitä sanoit?”
”Ei, mitä sinä sanoit?”
”Mitä?”
”Niin juuri!”
”Täh?”
”Ai täh mitä?”

Tässä vaiheessa vene pompahti aallokossa niin paljon, että Kepe kaatui veneen lattialle, ja onnistui pitämään karttakokoelman vain niukin naukin kädessään. Hän yritti märältä lattialta käsin saada selvää heidän sijainnistaan, ja selasi karttoja kuumeisesti.

Snowman katsasti horisonttia etsien jonkinlaisia maamerkkejä. Sateen vuoksi oli vaikeaa nähdä kunnolla eteensä, ja tuuli vain ulisi korvissa. Hän katsahti viereensä veneen lattialle, ja näki Kepen huitovan villisti, ja osoittaen kello yhteentoista. Snowman ei nähnyt siellä päin mitään muuta kuin aallokkoa ja sadetta, mutta samaa se oli joka suunnassa. Toveriinsa luottaen hän käänsi veneen kokkaa muutaman asteen vasempaan, ja laittoi täyden nopeuden päälle.

Nyt tästä vasta pitkä tulikin. Hupsista. Ja anteeksi, että liikutin sinua näin paljon, Matoro, mutta se oli vähän pakko, kun tulit mukaani.

Metsä ei niin lähellä Klaania

Makuta Nui kulki tiheässä kasvillisuudessa erittäin nopeasti. Matoron oli hankala pysytellä mukana. Makuta oli sulauttanut siipensä pois, hän oli muuttunut muotoon, jossa hänen oli helppo kulkea aluskasvillisuudessa. Viidakosta kuului ääniä; rahit ääntelivät melko paljon. Sen huomasi, kun keskittyi kuuntelemaan. Välillä puiden välistä saattoi vilahtaa eläimiä, välillä jokin saattoi jopa juosta Matoron edestä. He tarpoivat metsässä varmaankin tuntikausia, tai siltä se ainakin Matoron mielestä tuntui. Hän ihmetteli, minne Makuta mahtoi johdattaa häntä. Tämä tuntui vain kiihdyttävän vauhtiaan.

Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua jotain tapahtui: metsästä syöksyi rahi Matoron kimppuun. Matoro kaatui maahan eläimen painosta. Liian myöhään hän huomasi, että se oli Tuhon kyy. Kuusipäinen käärme sihisi ja katsoi Toaa julmasti. Makuta näytti jo kadonneen lehvästöön. Matoro oli kauhuissaan, olihan tämän rahin hengitys tappava. Matoro huomasi Makutojen sadistisen luonteen tässä asiassa. Millainen henkilö loisi rahin, jonka hengitys voi tappaa minkä tahansa eläimen tai kasvin? Käärme laski yhden päistään kohti Matoroa. Matoro yritti välttää sen suuta. Se sihisi hänelle. Suurin osa päistä kääntyi nyt hänen suuntaansa. Se valmistautui tappamaan.

Juuri silloin viidakosta syöksyi jotain. Se jokin iski pitkällä miekalla ja sivalsi käärmeen kaikki päät irti. Ruumis retkahti rennoksi Matoron päälle. Hän työnsi sen inhoten pois päältään. Makuta Nui seisoi hänen vierellään laittaen miekan pois.
”Vältä kuolemista”, Makuta lausui.
”Minne itse katosit, kun tarvitsin apua?” Matoro ärisi.
”Minähän autoin sinut taas pulasta.”
Matoro ei keksinyt tähän vastausta. Kaikki hänen mielessään olevat vastaukset tuntuivat liian turhilta. Makuta harppoi jo viidakkoon. Matoro seurasi kiireesti.

Taas erittäin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen he saapuivat vesiputoukselle. Matoro arvasi jo, että he menisivät sen taakse. Se tuntui niin itsestään selvältä. Hänen uskomuksensa hieman horjui, kun vesiputouksen takana ei näyttänyt olevan minkäänlaista oviaukkoa, mutta kun Makuta Nui painoi jotain salaista kytkintä, seinään avautui mustana ammottava aukko. He menivät sisään. Käytävä oli aivan pimeä. Pian Makuta Nui kuitenkin sytytti jonkinlaisen sähköä säilövän lampun salamavoimillaan. Matoro huomasi, että he olivat jonkinlaisessa risteyskohdassa. Lamppu oli keskellä avaraa tilaa. Joka suuntaan lähti käytäviä. Lamppu valaisi melko kauas käytäviin. Makuta mietti hetken, ennen kuin lähti johdattamaan heitä syvemmälle. Matorolle alkoi jo tulla melkoisen kuuma.

Matka kesti vieläkin. Matoro arveli, että he olivat nyt jo meren pinnan alapuolella. Ja vielä matka jatkui yhä syvemmälle. Käytävä vietti hieman alaspäin, ja koko ajan tuli pimeämpää. Ei mennyt kuitenkaan enää kauan, kun he jo tulivat uudelle ovelle. Ovessa oli ilmeisesti jonkinlainen koodilukko; Makuta syötti koodin, ja ovi aukesi. He menivät sisään.

Matoro katseli hämmentyneenä ympärilleen. He olivat ilmeisesti syvemmällä, kuin Matoro oli osannut arvioida. Kutakuinkin valtaisan salin keskellä oli suuri laava-allas, johon valui laavaa suurena virtana katossa olevasta reiästä. Ilmeisesti tämä oli maanalainen laavavirtaus, eli he olivat erittäin syvällä maan alla. Altaasta laava valui pieninä ”puroina” uusiin luoliin seinissä olevista aukoista. Luolan seinät olivat hiekanharmaat ja täynnä kaiverruksia, seinämaalauksia ja kirjoitusta. Myös muutama raskas, kivinen ovi oli näkyvissä, mutta jokainen oli suljettu. Huoneessa oli myös suuri määrä ylellisiä huonekaluja: sohvia, nojatuoleja ja pöytiä oli yhdessä kohtaa huonetta, suurimmalla laavavirtojen erottamalla maakappaleella. Makuta istua rojahti yhteen tuoleista.
”Ole kuin kotonasi”, hän tokaisi. Matoro katseli yhä ällistyneenä paikkaa. Hän istahti sohvalle vastapäätä Makutaa.
”Mikä tämä paikka on?” hän kysyi.
”Hmm… Voisinkohan kutsua tätä pesäkseni?” Makuta Nui vastasi. ”Olen tehnyt täällä pieniä valmisteluja tällaista hetkeä varten jo hyvinkin pitkän ajan.”
”Mitä valmisteluja?”
”Ensinnäkin: aseita. Voit löytää yhdestä huoneesta kokonaisen asevaraston. Toiseksi: luolastostani löytyy huone, jossa sijaitsevat kaikki jähmetysputkeni. Olen sullonut luomuksiani niihin. Niitäkin on tässä ajan mittaan kertynyt jonkin verran. Kolmanneksi: tietoa. Olen arkistoinut tärkeätä tietoa vihollisistani ja ystävistänikin. Kääröistä löytyy tietoa myös omasta elämästäni, kohtaamistani ja luomistani raheista sekä Bioklaanista.”
”Tämä… on uskomatonta”, Matoro sanoi. Hän mietti tätä kaikkea.
”Keitä tarkoitat ’vihollisillasi’?”
Makutan kasvoille oli levinnyt vastenmielinen hymy.


Viidakossa Metorakk Skakdeineen oli tullut vesiputouksille. Vesi oli hukuttanut kaikki jäljet. Metorakk kirosi huonoa tuuriaan.