---

VERSTAAN LOKI
Toisena päivänä helmikuuta Suuren Hengen vuonna...

...Feterraksi kutsutun olennon panssaria on mahdotonta saada auki ruumiinavauksen suorittamiseksi. Olen kokeillut metallista vipuvartta (sorkkarautaa), sähkövirtaa ja jopa räjähteitä; mikään ei ole saanut sitä edes raolleen...

...luovuttaa. Tarvitsemme lisää tietoa näistä olennoista ja niiden heikkouksista. Sitä voisimme saada kuoren sisältä, mistä päädymmekin umpikujaan. Kuten sanottua, on mahdollista että joissain tietyissä, tarkkanrajatuissa olosuhteissa voisi saada...

...rosiinipelle, Verstas.

---

Sinisten Käsien luona ja/tai Verstaassa

Dox tuijotti pimeyttä. Hän tunsi lukemattomat kourat, jotka möyrivät hänen aivoissaan. Siniset kourat... Tuntosarvet...
Hänen teki mieli huutaa.

Valo.

Valo syttyi pimeyteen.

Hän kulki sitä kohti.
Hän oli huoneessa. Tai ei se oikeastaan ollut huone, se oli tila. Ääretön, valkoinen, tyhjä tila. Aivan tyhjä se ei kuitenkaan ollut; sillä oli lattia. Lattiaa ei kuitenkaan tahtonut erottaa ympäröivästä valkeudesta.
Lattia tuntui kylmältä hänen jalkojensa alla. Hän tähysti horisonttiin.

Missä hän oli?

Missään ei ollut mitään. Ei yksinkertaisesti mitään.
Dox istahti maahan ja mietti, mitä nyt tekisi. Miten pääsisi kotiin. Ja mitä ne torakoidit tahtoivat?
Vastaus tähän kysymykseen tuli hänen itsensä suusta, sitä tiedostamattaan:

"Nimda."

...Nimda?

"Nimda."

Dox ei ehtinyt ihmetellä tätä sen enempää kun taivaanrantaan ilmestyi jo jotain outoa. Jonkin oudon ilmestyminen vaikutti hyvin kummalliselta, sillä niiden olisi pitänyt näkyä jo paljon pidemmästä matkasta kuin jossa ne nyt olivat.
Ne olivat tummia, erikorkuisia hahmoja, suuri lauma. Ne olivat selvästikin tulossa häntä kohti, sillä ne näyttivät pikkuhiljaa kasvavan.
Niiden korkeus vaihteli noin metristä kymmeneen metriin. Toiset liikkuivat huojuen kahdella jalalla, kun taas osa kulki useammalla.

Lähemmäksi tultuaan ne saattoi tunnistaa mekaanisiksi olennoiksi.

Dox ei tiennyt mitä ajatella.

[spoil]Comeback. Pyrin nyt aktivoitumaan taas ropessa. Huomenna lisää.[/spoil]

Paja

Summerganon astui sisään hämärään, ahjojen tulien heikosti valaisemaan pajaan. Pajan punainen valo ja avonaisesta ovesta näkyvä punertava iltataivas saivat koko maailman näyttämään katoavan hetken ajan punaiselta ja hämärältä, mutta kun aurinko viimein laski ja taivas tummeni, jäi Paja punertavaksi valopilkuksi rauhallisen ja valottoman illan keskelle. Toki Klaanin ikkunoista näkyi valon kajo, mutta se ei tuntunut kovin vahvalta.

Pajan punaisessa hehkussa näkyi Kapuran varjo, joka oli vielä työn touhussa, näpertämässä jotain. Kapura, tuo taitava takoja, taistelussa sisukas ja mahtava tyyppi kääntyi tulijaan päin.

"Kas, hei Suga! Mitäs sinä?", Kapura kysyi.
"Hei vain. Eipä tässä mitään kummempia, ihan hyvää kuuluu. Miten itse jakselet?", vastasi Summerganon.
"Hyvin minäkin. Pikku näpertely ja Klaanin suorastaan parantava rauhallisuus ja kotoisuus tekevät ihmeitä matkasta rasittuneelle.", kuului Kapuran vastaus.
"Tulin pyytämään pientä palvelusta, korvausta vastaan tietenkin. Asia koskee aseistustani, joka... no, ei ole ihan parhaassa terässä Xia-reissun jälkeen.", Summerganon puhui ja antoi katseensa kiertää Pajan tulen valaisemilla seinillä. Monenlaisia työkaluja siellä roikkui ja joitakin Kapuran takomia aseita.
"Ahaa. Ymmärrän. Teroitan aseet käden käänteessä. Ja panssarisikin kaipaisi huoltoa, vai?", sanoi Kapura virne kasvoillaan.
Summerganoniakin hymyilytti, sillä Kapura oli osunut oikeaan. "Jep, jos siitä ei ole liikaa vaivaa. Sillä vaikka nyt on rauha jonkin aikaa maassa, on minulla tunne, että jossain vaiheessa hyväkuntoiset aseet ja pätevä panssarointi nousevat arvoon arvaamattomaan.", hän sanoi ilahtuneena siitä, että Kapura vaikutti suostuvaiselta.

Kapura katsoi hetken Sugan hieman kolhiintuneita välineitä, joita hän oli mukanaan tuonut. "Juu, haarniskankin korjaus onnistuu. Ja katsotaan sitä korvausta myöhemmin, ehkä palvelus palveluksesta.", sanoi Kapura välineitä tarkastellen.
"Jos niin tahdot. Näkemiin sitten!", Summerganon sanoi ystävällisesti ja kiitteli vielä lämpimästi. Ja sitten hän käveli ovesta pimenevään yöhön. Ja lisäsi vielä ovelta: "Älä pidä kiirettä, minulla ei ole mikään hoppu vihollisia listimään, ainakaan vielä."

Kapura nyökkäsi hymyilleen ja siirsi Sugalta saamansa tavarat, haarniskanpalaset ja kaksi miekkaa työpöydälle. "Hm, Sugan kirves joutui jonnekin Xialla, joten tekaisenpa sellaisenkin.", Kapura mutisi, mutta ei käynyt vielä työhön. Se saisi odottaa yön yli, sillä Kapura asteli ovesta ulos ja suuntasi katseensa Klaanin kauniiseen ympäristöön, joka tuntui nukkuvan rauhallista unta. Oli hiljaista ja rauhallista, mutta Klaanin valppaus ei nukkunut, vaan piti yhä silmällä linnaketta ja jossain seikkaili tälläkin hetkellä Klaanilaisia, vaaroja uhmaten.

Kuu auringolta taivaan varastaa.
Horisontti punertaa.
Olen valmis savuiseen
yöilmaan astumaan.

Maa nukkuu unta kaiken peittävää.
Tänä yönä selviää
salaisuudet jotka maailmankaikkeudenkin avaavat.

Huuma joka siivillensä nostaa lentämään,
kuuma elinvoima sekoittaen pään.

”Viitsishitkö lopettaa?” Warrek sanoi. ”Lauluäänesi on karmaiseva.”
Manu näytti loukkaantuneelta.
Guardian pudisti päätään heidän vieressään.

He istuivat kivellä kaukana baarista ja katselivat tähtiä. Sitten Manu sanoi yhtäkkiä:
”Olen ollut kuukauden ilman saunaa… Sellainen syö miestä.” Skakdit olivat hiljaa. Hetken kuluttua Warrek sanoi:
”Guardian”, *hik*, ”en olisi uskonut, että liikut Makutan seurassa. Luulin sinun olevan itseään kunnioittava Skahdi.”
”Skahdi…” Manu mutisi. Guardian oli hiljaa. Lopulta hän sanoi:
” Warrek. Sinuna en puhuisi huonossa seurassa liikkumisesta.”
”Et kai shinä suinkhaan vihjaile mitään, Guartsu, ystäväiseni?”
”En toki”, Guardian sanoi kylmästi. Manu päätti ottaa tilanteen haltuunsa.
”Mitä, jos minä tarjoaisin sinulle ryypyn jossain toisessa baarissa?” hän ehdotti Warrekille. Tämä katsoi häntä epäluuloisena, mutta näytti selvästi harkitsevan.
”Montako tuoppia?”
”Montako juot?” Warrek näytti ponnistelevan ajatellessaan tilannetta.
”Liian hyvä tarjous”, Warrek tuhahti. Manu hymyili. Warrek lähti saapastelemaan kohti asutusta Manu kannoillaan. Guardian huokaisi ja seurasi.

Nazorakien luolasto

Makuta Abzumo ei ollut mielissään vakoojiensa tiedoista. Sekä Avde että kenraali salasivat jotain häneltä. Hän halusi mieluiten pitää kaikki langat kynsissään, mutta hänen kumppaninsa eivät olleet luotettavia. Oli aika alkaa etsiä seuraavaa Nimdan sirua. Ilmeisesti klaanilaiset olivat saaneet Nazorak-tukikohdan sirun.

Makuta saapasteli jälleen 001:n toimistoon. Tämä murahti ja kääntyi hänen puoleensa.
”Mitä nyt olet vailla?”
”Minä tahtoisin… tehdä pieniä kokeita.”
”Anteeksi?”
”Minä olen luoja.”
”…”
”Kyllä vain. Ja minä luon. Lisää.”
”…?”
”Steve, älä kyseenalaista.”
”Minä olen kenraali 001.”
”Ei, Steve. Minä olen isäsi.”
”Mitä pirua?”
”Käytän siis hieman labraa, jos sallit.”
”Käytä”, 001 tuhahti. ”006 ei ole saanut mitään aikaan koko viikkona.”
Abzumo hymyili ja katosi sitten ovesta. 001 kääntyi takaisin papereihinsa. Siniset kädet olivat saaneet työnsä päätökseen trooppisessa tukikohdassa.
Hienoa, 001 ajatteli. Nyt minulla on aikaa keskittyä polttavampiin asioihin.

Abzumo käveli kohti tunnelin päätä, joka sijaitsi eräällä pienellä saarella kymmenisen kilometrin päässä pääsaaresta. Hän nousi ylös kivisen rakennuksen sisällä. Muutama torakka nukkui vartiossa. Abzumo katseli paikkaa. Kiviset, rumat seinät olivat matalat – Abzumo löi päänsä kattoon. Torakat olivat töhrineet seinät täyteen graffiteja luullessaan, että kukaan ei juuri koskaan käyttänyt sitä uloskäyntiä. Mutta juuri nyt Abzumo tarvitsi sitä, ja torakat saivat maksaa hengellään.

Hetken Makuta odotteli. Sitten hän kuuli ulkoa askelia. Kolme vaimeaa koputusta kuului puisen oven takaa. Makuta avasi sen. Lyhyt, punainen Skakdi, joka pukeutui mustaan, hupulliseen viittaan, seisoi oven takana.
”Anteeksi, että myöhästyin tämän pienen hetken, herrani”, Sakdi sanoi. Makuta hymyili.
”Ei se haittaa, Moltraz, jos sinulla on haluamani tieto.”
”Tietysti.” Skakdi kaivoi pienestä repustaan paperikäärön, jonka hän sitten ojensi Makutalle. Tämä otti käärön Moltrazilta ja alkoi lukea sitä. Moltraz odotti kärsivällisesti. Luettuaan koko tekstin Makuta hymyili ja yhtäkkiä käärö liehahti mustiin liekkeihin. Moltraz hätkähti.
”Saat seuraavan tehtävän, ystäväiseni”, Abzumo sanoi edelleen hymyillen.

Meri, T'haokin lounas

Suuri merihirviö, yksi ensimmäisistä Raheista ja äärimmäisen nälkäinen olento, T'haok lillui meressä imien planktonpitoista vettä jättimäiseen kitaansa. Olennolle kelpasi ravinnoksi niin korallit, kalat kuin kasvitkin ja se lappoi pyyntilonkeroillaan ruokaa moniosaiseen ja alati liikkuvaan kitaansa.

T'haok piti elämästään Zyglakien aluksena. Nämä oudot liskot huolehtivat hänen puhtaudestaan, ja pitivät poissa tunkeilijat jotka pystyisivät vahingoittamaan häntä. Zyglakit myös toivat aina välillä Matoran-kyläläisiä T'haokin kannelle, uhrasivat niitä jumalalleen Rhak'elakkille ja antoivat sitten T'haokille ruuaksi. T'haok piti Matoraneista, ja paljon pitikin.

Tämä aamu oli erikoislaatuinen, sillä T'haok oli aistinut pienen kalastaja-aluksen lähellä yhtä pyyntilonkeroaan. Alus keinui hitaasti aallolta toiselle, jolloin kapteeni, wanha Po-Matoran kalastaja, nosti verkkojaan ja varmisti että onkensa oli oikeassa paikassa. Kalastaja ei osannut aavistaa että saisi elämänsä saaliin.

Kalastaja, jota kutsumme Arskaksi, oli jo wanha ja kokenut merenkävijä. Hän oli lähtenyt tänään aikaisin töihin kalastuspaatilleen, Takealle ja oli mennyt alueille joilla kalastajia ei yleensä ollut.

Valitettavasti Arska oli havainnut että kaloja ei alueella ollut yhtään, ja meressä oli pitkä vana kalanruotoja ja jätteitä. Kuka roskaisi avomerta, oli Arska ajatellut, mutta jättänyt sitten tämän huomion omaan arvoonsa.

Nyt jokin kuitenkin nyki, tai pitemminkin veti kohoa. Jokin iso ja valtaisa.

Arska kiiruhti ongelleen. Onki oli alkanut taipua kohti vedenpintaa ja Arska joutui taistelemaan kaksinkäsin pitääkseen saaliin aisoissa.

"Et nyt karkaa!" hän huusi, hikikarpaloiden tippuessa pitkin Arskan Rurua.

Saalis alkoi kiskoa venettä pitkin merta, jolloin alus meni nopeampaa kuin koskaan ennen. Tämä tuli yllätykseksi Arskallekin, joka ei koskaan uskonut että hänen veneensä yltäisi näihin nopeuksiin.

Lopulta T'haok kyllästyi, ja riuhtaisi lonkerollaan jolloin Arska lensi veteen. Pyyntilonkeron imukupit iskeytyivät Matoraniin ja alkoivat vetää onnetonta merikapteenia läpi meren kohti T'haokin kitaa.

"Mata Nuin nimeen, minä pyydän, pelasta minut", Arska rukoili pärskien samalla merivettä suustaan. T'haokin lonkeron myrkky oli alkanut vaikuttaa Matoranin hermostoissa ja kalastaja vaipui ikiuneen. Tämä tuli hyvään paikkaan, koska T'haokin suu ja partaveitsenterävät hampaat lähestyivät kokoajan.

Lopulta kuului vain OMNOMNOM ääni kun T'haok raastoi moniosaisella kidallaan uuden saaliinsa kappaleiksi.
Tämän jälkeen T’haok jäi lepäämään meren aaltoihin. Sen verenjano oli tyydytetty, vähäksi aikaa.

Takea-alus jäi yksin seilaamaan merelle, ilman miehistöään tai mitään. Se liittyi kapinallisten veneiden järjestöön ja koki uskomattomia seikkailuja ulapalla.

Järven pohja

Umbra ja Glatorianking vilkuilivat kivimuodostelman takaa kahta Zyglakia jotka partioivat järvitukikohdan porttia. Kaksikko katsoi Zyglak-vartijoita, jotka uhmakkaanoloisina seisoivat sisäänkäynnin edessä, keihäin ja kilvin varustautuneina.

Umbra näki kuinka kaksi karhuhaita, verenhimoista ruskeaa petokalaa, uivat saastuneessa vedessä. Ne olivat jääneet vangiksi tähän Zyglakien tekemään tekojärveen, ja olivat stressaantuneet ja halusivat vain kotiinsa, mereen.

Karhuhait uivat levottomasti edes taas, kun Umbra muisti vanhat tietonsa verenhimoisista tappajakaloista.

”Nyt keksin idean, Gekko”, Umbra sanoi, keskittäen voimansa miekkansa läpi. Umbra sai vangittua rahit paikalleen, ja siirsi ne tahdonvoimallaan kohti linnoituksen suuaukkoa, suoraan Zyglak-vartijoiden sekaan.
Syntyi raivokas taistelu Zyglakien ja petokalojen välillä, kun verenhimoiset, ärsyyntyneet Rahit repivät jättiläismäisillä torahampaillaan Zyglakit kappaleiksi, murskaten niiden luut leuoillaan, ja retuuttaen ruumiita pitkin järven pohjaa. Taistelusta jäi todistamaan suuri verivana, joka levisi ympäröivään mutaveteen, josta näki jo muutenkin todella hyvin ja muutamia aseiden ja panssarinkappaleita, joita Rahit eivät halunneet syödä itse.

Karhuhait lähtivät pois metsästyspaikaltaan, asettuen läheiseen luolaan nukkumaan.

”Tule nyt Gekko”, Umbra huikkasi, lähtien johdattamaan ystäväänsä kohti nyt vapaaksi tullutta oviaukkoa, joka johtaisi suureen linnoitukseen.
Kävellen kivisellä, ja mutaisella järven pohjalla, kaksikko onnistui pysyttelemään veripilven suojissa, jos vaikka jokin Zyglak onnistuisi näkemään heidät.

”En pidä tästä, menemme veressä. Veressä!” Gekko huusi, Umbran tukkiessa hänen suunsa merilevällä.

”Hiljaa, ystäväiseni”, Umbra sanoi, johdattaen Gekkoa puusta ja savesta tehdylle sisäänkäynnille, jota koristi ruostuneesta metallista tehty Zyglakin pää. Sahalaitaisissa hampaissa roikkui levää ja merirokkoa, Zyglakit olivat varmaan tuoneet sen jostain muualta, ehkä Orto Nuilta, Umbra ajatteli.
Hiipien linnoituksen sisään, Umbra ja Glatorianking, sekä Qewa, huomasivat että linnoitusta valaisi aavemainen valo, joka tuli vihreistä meduusoista, joita oli häkeissä pitkin seiniä. Meduusat liikkuivat sulavasti häkeissään, tuoden tätä aavemaista valoaan ympäri linnoitusta.

Umbraa ja Glatoriankingiä pelotti hiukan tämä tehtävä, mutta se oli elintärkeä kummallekin. Kaksikko lähti kävelemään puisia kierreportaita ylöspäin.

”Jossain täällä on pakko olla ilmatasku”, Umbra sanoi, huomaten että hänen ja Gekon happikuplat olivat alkaneet huveta.

Lehu-metsä

Konguboss ja Troopperi saapuvat takaisin Gukko-farmille, jonne Konguboss jättää Gukkonsa. Ilman Toa vie Troopperin Matoranin luokse, joka oli lähettänyt hänet hakemaan ystävänsä.

Yhtäkkiä, EI AINAKAAN NINJOJA!

Ilman Toa lähtee takaisin Bio-Klaaniin. Hän kävelee mietiskellen ääntä, mikä kuului tunnelissa. Toa oli kävellyt jo tunnin metsässä eikä saapunut vieläkään Klaaniin. Hän oli turhautunut, joten matka tuntui pidemmältä kuin yleensä. Pian hän saapui takaisin Klaaniin.

Bio-Klaani

Pakua päästi Toan sisään tervehtien häntä. Toa tervehti takaisin. Konguboss käveli respan läpi rappusiin ja rappusista huoneelleen. Toa avasi oven ja meni sängylle pitkälleen.

Mt. Ämkoo, salainen luola

Henkilö kiiruhti tohtorinsa luokse, koska epäili saaneensa tartunnan. Tohtori alkoi tutkia häntä.

"Miltä olosi tuntuu, Xiantos?"
"Ei ainakaan mitään oireita ole tullut vastaan vielä"
"Selvä", tohtori vastasi, "Minun pitää kuitenkin tarkistaa, että te ette varmasti ole saanut tartuntaa. Kerta oireitakaan ei ole vielä ilmennyt voisin antaa sinulle vastamyrkkyä."

Tohtori pistää isolla neulalla Xiantosia.

"Vastamyrkyllä saattaa olla myös haittavaikutuksia"
"Mitä esimerkiksi?"
"Nukahtelua, hallusinaatioita, kylmiä väreitä jne", tohtori kertoi "Parempi näin kuitenkin, kuin kuolisit tautiin"

Palkkionmetsästäjä lähti kävelemään poispäin luolasta.

Bio-Klaani

Troopperi kiiruhti käytäviä pitkin. Reissu luoteeseen oli vienyt enemmän aikaa kuin oli tarkoitus. Onneksi Konguboss oli pelastanut hänet. Troopperi tuli ovellensa. Oveen oli kiinnitetty suuri, keltainen paperi. Troopperi repäisi paperin irti, ja luki sen:

"Hyvä Troopperi. Meillä on sinulle tehtävää. Tapaat yhteyshenkilösi chatista. Hänellä on karvalakki päässään.

-Adminit"

Troopperi meni aluksi huoneeseensa, ja heitti varusteensa lattialle. Sitten hän meni chatiin.

Chatissa oli väkeä. Troopperin epäonneksi siellä oli karvalakkisten Matoranien vuosikokous, ja tietenkin kaikilla oli karvalakit päässä...

Järvi, Zyglak linnoituksen porttejen lähellä



”Hmm... jos meiltä meinaa loppua happi näin nopeaan tahtiin, niin miten kummassa pääsemme etenemään, kun vähän väliä joutuisimme etsimään happea?”-Gekko sanoi mietteissään.

”Tuurilla”-Umbra vastasi tyylikkäästi.

”...”

”Hei, tuolla on jonkinlainen luola!”-Gekko meni lähemmäksi, kun Umbra oli varoittamassa häntä.

”Karhuhaiden koti”-Umbra sanoi rauhallisesti.

”...”

”Jatketaan siis etsintöjä?”-Gekko kysyi.

”Mikä ettei”- Umbra sanoi tyynesti vaikka oli itsekkin melko hermostunut, siitä, että vähän ajankuluttua he olisivat tajuttomina liejumössössä.

”Luin jostain kerran Mahritoraneista, salaisesta kansasta merenpohjassa, he keräsivät happea levistä.”-Umbra sanoi pohdiskellen.

”Mitä jos vain menisimme-”, Quewan köhiminen keskeytti Glatoriankingin.

”Voi sinua, tarvitset sinäkin lisää happea.”-Umbra sanoi silittäessää lemmikkiään.

”...Jos menisimme pintaan.”, mutta Umbra keskeytti Gekon, riemukkaalla huudahduksella: ”Hei, katso tuonne!” Kallio muodostelmiin oli jäänyt kiinni metallinen alus varustettuna Nazorakien logolla.

Quewa hyppi riemusta pienen tovin.

”Kaksikko ui vinhaa menevän Quewan perässä kohti hylkyä.


Hylky

He astuivat sisään reiästä, joka laivassa oli. Se ei ollut mikään ylisuuri sotalaiva niinkuin voisi olettaa, hieman isompi kuin normaali purjevene.
Quewa näytti tietävän mistä löytäisi ilmaa ja ui vieläkin ylemmäs, tai tässä tapuksessa ruumaan. Umbra ja Gekko seurasivat perässä. Huone oli täynnä ilmaa, GK otti säiliönsä irti ja avasi sen. Jostain kumman syystä hän välttämättä halusi repiä naamion kasvoiltaan hetkeksi, sitä hän ei ollut juuri koskaa tehnyt. Karmea haju leimahti päin hänen kasvojaan ja hän pisti sen mielellään takaisin, Quewa kyhäsi epäämäräistä happihäkkyrää ympärilleen, samalla kun Umbra täydensi varastoja.

”Otin vähän varalta näitä pulloja, kaksi meille molemille, ota koppi.” Umbra sanoi ja heitti pullon Gekolle, hetken näpertelyn jälkeen toa oli saanut yhdistettyä pullojen happikanavan. Kaikki oleilivat hylyssä hetken aikaa ja Gekko päätti lähteä pienelle tutkimusmatkalle, huoneen toiseen päähän. Siellä oli hieman mätä kaapisto, sisältä löytyi epämääräinen nippu papereita, ne alkoivat mureta heti kosketuksesta ja Gekko sai muutaman pelastettua ja tunki ne hätäisesti vyöllänsä olevaan lokeroon.
”Ei näitä täällä voi lukea, hajoavat tohjoksi tässä myrkyssä, sitten hän ui kohti Umbraa joka oli pienessä ekstaasissa puhtaasta hapesta.

”Harmi, niissä olisi voinut olla jotain kiinnostavaa, meidän täytyy näemmä palata vielä klaaniin ennen kuin olemme päässeet käyttämään ulottuvuusporttitykkiä.”, Umbra sanoi niinkuin olisi nähnyt Gekon antamassa ne Kepelle ja mennessään pois kuulleen ison ”Ahaa”.elämyksen Kerosiinin suusta.

”Taitaa olla aika jatkaa matkaa, nämä riittänevät toviksi, mennään.”

Järvi

Laitettuaan happilaitteiston päälle he sukelsivat syvyyksiin.

”Kuule, mistä kummassa tiedämme missä näistä hökkeleistä on tuo tykkisi?”-Gekko kysyi oudoksuen.

”Tiedätkö mitä, minulla ei ole hajuakaan, täytyy toimia... randomilla.”-Umbra vastasi virne kasvoillaan.

”...”

”Moni hökkeleitä juu, yhdessä tykki, toisessa kuolema, ja jossakin jotain vielä hirveämpää.”-Umbra sanoi mietteissään.

Gekko sanoi katsellessaan kelluvaa karhuhain raatoa:”Onko meillä mitään mahdollisuutta liikkua, kylän ”yläpuolella”, voisimme helposti välttää taistelun, ei tarvitsisi käppäillä pitkin tuota muta lammikkoa.”

[spoil]Klaanin ropen johtoporsiasto saa päättää, mitä paperit sisältävät, toivomukseni vain on, että niissä on jotain oikeasti oleellista tietoa.[/spoil]

Tummansininen Fikou, Rumisgonen kaupunki

Eräs vihreä matoran ryntäsi kapakkaan, joka näytti olevan täynnä rikollisia, merirosvoja ja Skadkeja. Hän kirmasi baaritiskille ja kysyi baarimikolta erästä nimeä. Baarimikko osoitti erääseen kulmapöytään ja Matoran käveli sinne.

"Herra, eräs Matoran nimeltä Notfun on saapunut kaupunkiin. Hän käski ilmoittaa että tapaatte tässä pöydässä kello 23 tänä iltana", Vihreä Matoran sanoi. "Onko kapteeni Notfun kaupungissa..?", isokokoinen Matoran kysyi. Tämän kasvoista saati maskista ei näkynyt muuta kuin alaosa, koska hän istui varjossa. "Kyllä, herra, matoran nimeltä Notfun on saapunut kaupunkiin", Matoran sanoi, sitten hänen ilmeensä muuttui ja hän kuiskasi varjossa istuvalle: "Onko hän SE Notfun..?" "Kyllä, poju, juuri hän on Notfun, kaikkien kolmen ja puolen meren kauhu", Varjossa istuva Matoran sanoi.


Sama paikka, kello 23, ilta

Lyhyt mustanruskea hahmo käveli kapakkaan. Hän otti hatun päästään ja jätti sen baarimikolle. Matoran käveli nurkkapöytään. "Hei Notey. Mitäs sinä täällä?", Kysyi matoran joka oli istunut tuntikausia varjopöydässä juoden rommia ja poltellut piippua. "No tarina on pitkä, mutta olen täällä pakomatkalla. Eräs kaaputyyppi jahtaa minua, ja hän vaikuttaa melko ilkeältä", Notfun selitti ystävälleen, "Sinä muuten kuolit, miten olet nyt muka täällä?" Matoran katsoi Notfunia kummissaan. Sitten hän tajusi. "Notfun, paljon tapahtui sen jälkeen kun Zyglakit tappoivat miehistösi. Osa meistä selvisi, ja olen odottanut paluutasi", Matoran selitti. "Aahaa. Tämäpä hienoa. Jos kokoaisit minulle uuden että voisimme matkata Zakazille hakemaan aarteemme takaisin. Minä nimittäin oikeasti tarvitsisin sitä kultaista Pakaria", Notfun sanoi. "Toki, Kapteeni. Tule tänne viiden tunnin päästä samaan aikaan niin esittelen miehistön".

Bio-Klaani

Ovi aukesi narahtaen, heijastaen valokolmion pimeälle käytävälle. Kello tikitti pikkutunteja ja käytävät ammottivat tyhjyyttään.

Toa astui ovesta käytävään. Normaalisti hän liikkuisi kuin varjo, mutta nyt hänen liikkeensä olivat kömpelömpiä ja hitaampia.
Matoro käveli hiljaa pitkää käytävää pitkin. Hän meni portaista pari kierrosta ylöspäin. Askeleet kaikuivat pimeydessä.

Kortinlukija luki jäsenkortin ja paineovi aukesi sihisten.
Turvahuoneessa säilytettiin asioita, joita ylimääräiset eivät saaneet käyttää. Pääsy oli vain Klaanilaisille.


̵̷̟̖̮̯ͮͩͨ̓͝nͫ͌ͭ̔҉̢҉̠̮̘ͅi͖̥͈͕̩̘͍̊̄̇͑ͨͥͧ͒̅m̲̩̭̣͍̮͋̑ͅḑ̎̾̋̊҉̳͈̙̯͈̭̭̣a̢͓̱̪̩̖̜̓ͩͧ̉̓͞
͉̤̥̥͇̣̻̻̒ͮ̂ͩ̍̃̾͜͠
Matoro yritti hallita ruumistaan. Jokin hänen mielessään häiritsi häntä.

͓̳̟͕͍͔͙͉̮̉̋n̆͑̐͏̴̪͕î̸̮̖͇͉̲̊ͤ̌̇͌ͯ̈ͪm̷̯͍̝̰ͯ̽ḑ̷͎̣́̅͒͊͌̀a̷͒̾͂͆҉̳

Matoron mielessä pyöri vain yksi sana.
̢̼͇͇͙͓̗͉̬̬͆͒ͥ͋͂ͧ̚
̧̣̣̅̂͊́N̯͓̰͋̊̎ͦͪͫ̉͆͢I̍̌͊ͫ́҉̭̪̖͈̤͡M̰̭̲̌͐̄͗ͤ͊̀́͜͡D̛̫̥̯͊̑̔͛̒͗͡Ȃ͏̛̳̬͇̙̀



Toa katseli väkinäisesti ympärilleen. Hänen silmänsä osuivat lasikupuun jonka alla valkoinen sirpale lepäsi.
Hän käynnisti infrapunan teleskooppisilmänäsä ja väisti liikkeentunnistin-laserin. Toa nousi kömpelösti jalustan tasalle ja siirsi lasikuvun pois. Hänen liikkeensä eivät näyttäneet normaaleilta sulavilta. Ne olivat hitaita ja epätarkkoja.

Lasikupu laskeutui metallilattialle ja Toa nosti valkoisen sirun käsiinsä.


̵̷̟̖̮̯ͮͩͨ̓͝nͫ͌ͭ̔҉̢҉̠̮̘ͅi͖̥͈͕̩̘͍̊̄̇͑ͨͥͧ͒̅m̲̩̭̣͍̮͋̑ͅḑ̎̾̋̊҉̳͈̙̯͈̭̭̣a̢͓̱̪̩̖̜̓ͩͧ̉̓͞

Matoro kurkotti mieltään kaikkialle kehoonsa. Hän kamppaili outoa tunkeilijaa vastaan. Se halusi Nimdan.
͉̤̥̥͇̣̻̻̒ͮ̂ͩ̍̃̾͜͠
͓̳̟͕͍͔͙͉̮̉̋n̆͑̐͏̴̪͕î̸̮̖͇͉̲̊ͤ̌̇͌ͯ̈ͪm̷̯͍̝̰ͯ̽ḑ̷͎̣́̅͒͊͌̀a̷͒̾͂͆҉̳

Matoro tuntee käsiensä puristavan sirua yhä kovempaa. Hikipisaroita valuu hänen ihollaan. Hän tuntee ruuminsa yrittävän lähteä, mutta Matoro kamppailee pitääkseen ruumiinsa komennossaan. Jokin voimakas yrittää hallita hänen kehoaan. Toa keskittää kaiken mielensä olentoa vastaan.
̢̼͇͇͙͓̗͉̬̬͆͒ͥ͋͂ͧ̚
̧̣̣̅̂͊́N̯͓̰͋̊̎ͦͪͫ̉͆͢I̍̌͊ͫ́҉̭̪̖͈̤͡M̰̭̲̌͐̄͗ͤ͊̀́͜͡D̛̫̥̯͊̑̔͛̒͗͡Ȃ͏̛̳̬͇̙̀

Matoron kämmen aukesi, pudoitaten metallinsirun maahan. Hän horjahtaa selälleen lattialle huohottaen. Hänen ruumiinsa toimii taas kunnolla.

Idiootti, hän kuuli hiljaa mielessään lähtiessään pois huoneesta, Nimda siististi lasikuvun alla kammiossa.

Bioklaani, eräs käytävä joka on varustettu maanalaisella käytävällä jossa kukaan ei ole koskaan käynyt mutta kohta Jake tippuu sinne ja sillain

Jake rullasi eräällä käytävällä joka oli varustettu maanalaisella käytävällä jossa kukaan ei ollut koskaan käynyt mutta kohta olisi. Hän käveli luukulle ja katsoi sisään avattuaan sen. "Tämähän on se käytävä joka on varustettu maanalaisella käytävällä jossa kukaan ei ole koskaan käynyt mutta kohta minä käyn siellä", Jake sanoi. Sitten hän tippui maanalaiseen käytävään. "Onpas tämä pehmeä tyyny", Jake sanoi ja ihmetteli omia sanojaan. Sitten hän kuuli äänen. Sitten hän kuuli Kung Fun äänen.

YHTÄKKIÄ, MAANALAISIA TAISTELUMURSUJA.

Sukellusvene

Ämkoon askeleet kolisivat sukellusveneen metallilattiassa hänen saapueassaan ohjaamoon. Saapuessaan sisään hän näki toverinsa retkottamassa veltosti ohjaajan tuolilla.
"Snowie?"
"Mhmhm?"
"Edistystä radion kanssa?"

Lumiukko työnsi jalallaan tuolin ympäri, ja katsoi Ämkoota harvinaisen apaattisesti.

"Ei niin mitään. Enkä saa enää yhteyttä Visokkiinkaan. Enkä varsinkaan saa tätä venettä käynnistettyä. Olemme oikeasti aika pahassa jamassa."

Ämkoo kumartui ohjauspöydän ääreen, ja tarkkaili radiota hetken. Se kuitenkin pysyi pimeänä, ja hän suoristui pian ryhtiinsä. Snowman jatkoi puhettaan näyttäen epätoivoiselta.

"Et löytänyt paatin takaosista mitään hyödyllistä?"
"Sikäli kun emme aikoneet järjestää kaalifestivaaleja, niin en."

Lumiukko väläytti pienen, väsyneen hymyn, ja alkoi taas radion törkkimisen.
"Aina on kuitenkin yritettävä. Eikö?"

Ämkoo poistui ohjaamosta hymyillen hieman itsekin.

Skakdien sukellusvenetukikohtahärveli, lähellä hautasaaria

"Ollaanko pian perillä" Tummanpunainen Skakdi orähti laiskahkosti toiselle, joka selvästi ohjasi sukellusvenettä ruostuneella ruorilla.

"Pyöreät kolme tuntia, noin. Käy vaikka kannella kävelyllä, pääset puhumaan kaloille" Punertava skakdi vastasi, selvän sarkasmin sävyllä.

"Heko heko, vitsiniekka" vihertävä skakdi örähti takaisin närkästyneenä.

Aluksella tosiaan oli yksi vitsiniekka, mutta se ei ollut kumpikaan näistä skakdeista, eikä yksikään niistä lukuisista muista tuolla samalla aluksella. Vihertävä skakdi käveli hämärää käytävää pitkin ruumassa, ja yskähteli välillä kaikesta pölystä jota hänen askeleensa ilmaan lennättivät. Eräästä huoneesta kuului kolahdus, ja skakdin pää kääntyi reaktionomaisesti ovea päin. Kuului pieni nirskahdus, ja kuristuksen ääni. Skakdi otti reidestään pistoolia muistuttavan, nelipiippuisen pyssyn käteensä, ja huusi: "Onko siellä joku? Ja jos on, vastaa ennen kuin rei'itän kasvosi", ja vastaukseksi kuului pieni narahdus.

Skakdi hämmentyi tästä suuresti, nosti aseensa, ja suuntasi sen pimeän huoneen avautunutta ovea kohti. Yhtäkkiä sieltä lensi sinertävä skakdin pää, josta läiskähti verta hänen jaloilleen. Skakdin kasvoille nousi inhon ilme, ja hän heitti huoneen keskelle pienen soihdun, joka oli tarpeeksi valaisemaan koko huoneen.

Skakdi asteli itsevarmana huoneeseen osoittaen aseella ympäriinsä, tarkistaen joka nurkan, ei mitään. Ei yhtään mitään. Skakdi oli nyt erittäin hämmentynyt, ja vilkaisi taakseen. Siellä se pää vielä lojui, ei se ollut näky. Hän tunsi sen kolahtavan polveensa. Hän kääntyi katsomaan takaisin huoneeseen, ja siinä samassa ovi kolahti kiinni. Skakdi kääntyi ovea päin säpsähtäen, ja hetken päästä kuului polkaisu, ja soihtu sammui. Skakdi vilkuili ympärilleen pelon vallassa, kunnes näki pienen, vihreän pisteen huoneen päässä.

*Chink*

Kapteeni katseli tyynesti ohjaamon ikkunasta ulos. Vain pikkukaloja, ja muutama rapu siellä täällä. Sitten lasiin tuli iso määrä verta, joka peitti koko lasin hetkeksi, mutta pyyhkiytyi veden paineesta nopeasti pois. Jäljelle jäi vihertävän skakdin ruumis. Juuri sen, jolle kapteeni oli puhunut aiemmin.

Kapteeni kauhistui näkemästään, mutta ennen kuin ehti kuuluttaa alukselle tunkeilijasta, hänen rinnastaan tuli läpi terä.

Skakdijoukkio oli kerääntynyt sukellusveneen ruumaan tutkimaan ääniä mitä sieltä oli aiemmin kuulunut. Ennen kuin he ehtivät tutkia asiaa tarkemmin...

Alus räjähti.

Tummanpuhuva hahmo ui pintaa kohden pinetä vihertävää venetta kohti, virnuillen, samalla kun skakdialuksen hylky upposi syvemmälle ja syvemmälle.

Bio-Klaani

Aurinko nousi merestä, aloittaen värileikkinsä taivaalla. Horisontti värjäytyi punaiseksi, violetiksi, kellertäväksi ja siniseksi auringon noustessa. Säteiden osuessa Klaaniin mereltä ne tunkeutuivat jokaisesta ikkunasta sisään, valaisten pienet käytävät ja auringonpuoleiset huoneet.

Matoro nousi hitaasti sängystään. Aurinko paistoi suoraan ikkunasta häntä kasvoihin.
Jään Toa nousi istumaan ja kokeili päätänsä kädellään. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen päätänsä särki.

Ikkuna revähti auki ja viileä aamuilma syöksähti sisään huoneeseen. Matoro seisoi suuren ikkunan edessä katsellen eteenpäin. Hänen huoneestaan näki suoraan ensin Klaania, sitten metsää, Mt. Ämkoon reunaa ja meren. Toa huokaisi nojaten ikkunlautaan. Viileä ilma piristi häntä huomattavasti.

Matoro lähti huoneestaan kävelemään pitkin Klaanin käytäviä. Hän kulki pari kerrosta alemmas hissillä ja saapui lasiseinäiseen Chat-Kahvioon. Tämä Klaanilaisten suosittu ajanviettopaikka oli sisustettu suurilla punaisilla sohvilla ja pöydillä sekä tiskillä, jossa matoran hoiti tilaukset.

Seinällä oli taulut neljästä administa sekä useita muita kuvia. Ne piristivät kylmiä, harmaita ulkoseiniä. Kahvion sisäseinät olivat käytännössä lasia, joten sieltä näki hyvin käytävään.

"ELKOM!", tiskin takana istuva ga-matoran tervehti pirteästi. Kukaan ei tiedä mistä tämä tervehdys tulee, mutta se on vakiintunut käyttöön kahviossa.

Matoro tervehti takaisin vähemmän pirteästi ja istahti syvälle punaiseen sohvaan.
"Miksi täällä ei ole ketään näin aamuisin?", hän mietti.

[spoil]Mielenkiintoinen fakta about tästä on se, että minun oma aamuni oli tismalleen samanlainen.[/spoil]

Zakaz, Kuolleen Ruki-Kalan Tavernan takapiha

Urhea skakdi iski jatkuvasti hänen puisen vankilansa kantta. Vaikka hänen voimat alkoivat uupua, eikä sen puoleen suolaliemessä uiskentelukaan hyvää tehnyt, hän löi yhä varmemmin tietään ulos. Puinen kansi antoi joka iskulla pari milliä periksi ylöspäin, mutta kestäisi vielä pitkään ennekuin se irtoaisi.

"Näitkö kenen mukaan se juoppo meni?", mustanpuhuva skakdi kysyi toveriltaan. Keltaisen ja vaaleansinisen värinen salaman skakdi katseli erikoisilla kiikareillaan dyynejä.
"Kaksi kaapuheppua ottivat Warrekin mukaansa.", tämä sanoi. "En nähnyt tarkempaan mihin he menivät."
"Me siis kadotimme ne!", musta skakdi huudahti äreissään. Hän potkaisi seinän nojalla olevia kymmeniä tynnyreitä.

"Pitäisikö meidän ilmoittaa Kenraali Gaggulabiolle?", maan skakdi kysyi.
"En tiedä vielä. Tämä voi olla joko aivan turhaa tai sitten jotakin hyvin tärkeää.", nais-skakdi vastasi. Hänet tunnettiin siitä että kukaan, kuka on hänet suututtanut, ei ole selvinnyt ehjänä.
"Etsimmekö heidät uudestaan ja varjostamme?", lähinnä gorillana toimiva maan skakdi kysyi.
Sanaakaan sanomatta salaman skakdi lähti. Toinen lähti juoksemaan kömpelösti tämän perään.

Suolakurkkutynnyri vieri vinhasti alas kivikkoista mäkeä joka alkoi heti Tavernan takana. Skakdilla oli suuria ongelmia hengittämisessä, sillä suolalimi heittelehti edestakaisin, eikä se jättänyt erityisen paljao tilaa. Skakdi oli kuullut jotakin Gaggulabion agenttien puhetta, mutta hän ei välittänyt nyt siitä.

Tynnyri osui isoon kiveen. Skakdi kiljaisi törmähdyksessä. Puinen tynnyri suoritti ilmalennon ja osui kovaa kivikkoon mäen alapäähän.
Suolalientä valui jostakin pienestä murtumasta pois. Skakdin sisällä syttyi pieni toivonkipinä - jos tynnyri on rikki jostakin, sitä voisi rikkoa lisää. Skakdi aloitti taas paukuttamisen.

Bio-Klaani, eteläisen matorankylän ympäristö

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja pitkään kävellyt Summerganon olisi varmaan paahtunut, ellei viileä merituuli olisi raikastanut ilmaa hieman. Summerganon oli lähtenyt aikaisin aamulla matkaan, rannikkoa myöten, tavoitteenaan päästä eteläiseen matorankylään.

Sillä Summerganon oli nähnyt yöllä unen. Unen, jossa hän seisoi autiolla, heinää kasvalla saarella, yksinäisellä kalliolla, johon meren aallot löivät. Taivas oli ollut harmaa ja Summerganonilla oli ollut kaksi seuralaista: kullanväriseen, joskin kiiltoaan jo hieman menettäneeseen haarniskaan sonnustautunut Selecius, joka tuntui loistavan harmauden keskellä, ja Gorath, tuo harmaaseen viittaan kääriytynyt säänpieksemä soturi, jonka tumma panssari oli monet taistelut nähnyt. Kolmikko katsoi laakeiden, vain korkeaa heinää kasvavien niittyjen yli ja näki jossain niiden takana suuren hahmon. Alcarin, petturin, joka yhä kai vaelsi jossain kaukana villien petojensa kanssa. Vaikka välimatka Alcariin oli ollut valtava, oli Summerganon tuntenut tämän katseen unessa. Ja herännyt. Herännyt siihen, kun Alcarin vihaa leiskuva katse oli hänet tavoittanut.

Unessa Summerganonilla oli ollut sininen viitta ja siksi hän lähtikin matkaan. Hän halusi etsiä kutojan matorankylästä, käsityöläisen, sillä Summerganon tunsi palavan tarpeen saada jälleen tuo sininen viitta niskaansa. Summerganonista tuntui, että hänen täytyi parsia ulkoinen olemuksensa jälleen kasaan tulevaisuutta varten. Varusteet Kapuran avulla, viitta matoranien. Koko kävelymatkansa ajan Summerganon oli muistellut kahta toveriaan, joiden kanssa hän oli matkustellut ja auttanut matoraneja syrjäisillä seuduilla. Samantapaisilla saarilla, kuin se jonne he olivat Killjoyn, Kapuran ja Matoron kanssa joutuneet. Hän mietti, missä nuo kaksi toveria, Selecius ja Gorath mahtoivat nyt olla.

Missä he ovat, missä? Ovatko ystäväsi eksysissä?
Koittaako vielä heidän paluunsa hetki?
Käykö vielä joskus Alcarin luokse retki?

Noita kysymyksiä Summerganon mietti mielessään. Sillä vaikka hän oli Klaanin "turvasatamassa", kaukana Alcarista, joka tuntui Klaanin murheisiin verrattuan pieneltä uhalta, oli tuo turmeltunut toa yhä jossain kylvämässä kauhua turvattomassa ympäristössä elävien matoranien keskuuteen. Ja vaikka Summerganon oli saanut Klaanista mahtavia ystäviä, muisti hän toki vanhoja tovereitaankin, jotka olivat kenties hekin löytäneet jostain paikkansa. Mutta uni oli tuntunut erityiseltä. Kuin muistutukselta.

Summerganon katsoi taivaalle. Se ei ollutkaan harmaa, vaan aurinko paistoi yhä kirkkaasti. Hän piristyi hieman ja jatkoi matkaansa. Tietämättään, että jossain hänen vanhat toverinsa katsoivat samaa aurinkoa, Sugaa muistaen.

This post has been edited by Summerganon on Feb 5 2011, 02:08 PM

Bio-Klaani

"Matoro? Onko hetki aikaa?", hopeamusta Skakdi kysyi, puolijuosten käytävää pitkin.
"On, miten niin?", Matoro vastasi. Bladevezon otti toaa olkapäästä kiinni.
"Sinun pitää nähdä eräs asia.", mode vastasi.
"... selvä.", jään toa vastasi ihmeissään. Pian Matoro oli johdatettu yhteen Klaanin monista valvomohuoneista.

Huone oli melko tumma ja sen seinillä oli usieta monitoreja. Suuren ikkunan läpi näkyy Klaanin pääsali.

Bladevezon, hopean ja mustan värinen skakdi, näpytteli modetunnuksensa koneelle ja sai sen auki. Hän istui pyörivälle tuolille ja avasi yhteen monitoreista yön kamerakuvaa.

"Unohdetaan hetkeksi että olemme kavereita. Osaatko selittää mitä teit Nimdan luona yöllä?", mode kysyi katsoen jään toaa suoraan silmiin.
"... yöllä?", Matoro kysyi hölmistyneenä. Hänen katseensa siirtyi monitoriin, jossa hänen hahmo käveli pimeydessä Nimdan luo.

"Niin.", Bladis vastasi. "Niin tämä kamera näyttää."
"Eh. Minä en tiedä mitään.", Matoro sanoi. Hän koitti kaivella yön tapahtumia. Hän ei muistanut muuta kuin yhden sanan; Nimda.

"Et siis tiedä mitä tuolla tapahtui?"
Matoro tarkensi katsettaan valvontakameran nauhaan. Siitä ei kuulunut juurikaan ääniä.
"Otat Nimdan jalustaltaan, olet hetken paikalalsi, laitat sen takaisin ja katoat", Bladevezon selitti.

"Minulla on teoria.", Matoro sanoi, nostaen katseensa pois näytöstä.
"Mitenkä tämän nyt muotoilisi... Siis, Xian matkallani jokin käytti minuun jonkinlaista mielenhallintaa ja yritti tavoittaa Nimdaa. Epäilimme että se oli naamion vika. En tosiaan muista mitään yön tapahtumista."

"Hmm. Naamiosihan on mielen naamio? Mistä olet hankkinut sen?", Bladevezon vahvisti.
"Tämä oli kuulemma Makutoiden koe. Löysin tämän Destralilta.", Matoro kertoi. Hän mietti pitäisikö naamiossa olleesta tekstistä kertoa.
"Makutoja. Pirullista.", skakdi totesi.
"Tämä on kovin erikoista.", hän jatkoi.

"On.", Matoro vastasi myötäilevästi.
"Luulen että sinun kannattaisi vaihtaa naamiota.", mode ehdotti.
"Enpä sitten tiedä. Tämän mielensuojaus on hyödyllinen Manua vastaan korttipelissä.", Matoro vastasi.

"Tuota. Katsotaan sitten myöhemmin lisää", Bladevezon sanoi ja syventyi koneensa ääreen. Matoro katosi valvomosta.

Matoron olo oli kaikkea muuta kuin selvä. Nyt hänen päässään oli rutkasti enemmän kysymyksiä kuin aamulla herätessään.

Sukellusvene

Ämkoo palasi aluksen ohjaamoon seikkailtuaan taas epämääräisen mittaisen ajanjakson ajan jossain sukellusveneen sisuksissa. Tapiiri oli huomannut tämän ja seurasikin Ämkoota nyt ruokapalan toivossa.

Ämkoo yllättyi huomatessaan, että aiemmin niin kovin väsyneeltä vaikuttanut Snowie hääräsi nyt täyttä häkää rikkinäisen kommunikointilaitteen kimpussa.

"Läpimurto?", Mäksä uskaltautui kysymään toiveikkaana.
"Tavallaan!", Snoukka huudahti aivan liian innostuneen kuuloisesti.

Ilman Toa tiiraili ympärilleen. Snowie oli levittänyt koko laukkunsa sisällön pitkin ohjaamoa. Lumiukko oli nähtävästi purkanut osan aseistaan ja käytti niiden osia parasta aikaa laitteen korjaamiseen.

"Satuin muistamaan, että näin kerran Kepen tekevän näin ja..."

Ämkoo ei kuunnellut. Toa nosti maahan pudonneen kuivahtaneen irtoraajan käteensä.

"Ja kerran kun olimme venereissulla, Kepe..."

Ämkoo tuijotti entistä kättään.

"Hänen mukaansa asia menee aina niin, että..."

Ämkoo irvisti.

"Ja kaikenhan saa aina kuntoon jos..."

Ämkoo heitti irtokäden niin kauas kuin ahtaassa sukellusveneessä kykeni. Tapiiri huomasi tilaisuutensa ja syöksyi kätösen perään.

Tunteja kului.

Niin ihmeelliseltä kuin asia vaikuttikin, radiolaite toimi. Snowie ja Ämkoo tuijottivat rahisevaa laitetta pelonsekaisen innostuksen vallassa.

"Nyt vain sitten yhteys Klaaniin, eikös?", Snowie totesi pirteästi. Ämkoo ei uskaltanut vielä hihkua, vaan nyökkäsi.

Tunteja kului.

"En ymmärrä mikä siinä on", Snowie totesi kaikkea muuta kuin pirteästi. Ämkoo tuijotti laitetta.
"Olemmeko me liian kaukana tai jotain?"
"Voi olla."
"Annas tänne."

Tunteja kului.

"No?", lattialle istahtanut Snowie kysyi hölmönä. Lumiukko ei ollut ihan varma siitä, mitä Mäksä oikein yritti. Lumiukko lähestyi Ämkoota ja hämmästyi.

"Et sinä ainakaan tuolla tavalla saa yhteyttä Klaaniin, sen minä sa-"
"Hiljaa."

Silloin laitteen rahina lakkasi. Hetken ajan oli aivan hiljaista, kunnes Ämkoo puhui.

"Täällä johtaja. Salasana: Alku ja Ääri. Saatteko viestini? Kuuntelen."

- - -

Viidakkosaari, salainen tukikohta

Tukikohdassa kuhisi pitkästä aikaa. Erilaiset käskyt kaikuivat maanalaisen tukikohdan käytävillä kun le-matoranit ryhtyivät kokoamaan meripelastuspartiota.

Hetken kuluttua pelastuspartio nousikin siivilleen ja lähti kohti radioviestin määrittelemää sijaintia.

Bio-Klaanin linnake, näköalatorni

Kaksi matoralaista istuivat pienen pöydän eri puolilla, ja pelasivat lautapeliä. He olivat ainoat henkilöt koko näköalatornissa.

"Hans?" toinen, haaleanvihreä matoralainen aloitti.
"Hm?" hänen pelikumppaninsa vastasi, kohottamatta kuitenkaan katsettaan pelilaudasta. Hän liikutti pientä mönttiä muutaman ruudun kohti laudan keskustaa.
"Eikö... Eikö tämä sotatila tosiaan huoleta sinua?"

Hopean ja oranssin värinen matoralainen katsoi keskustelukumppaniaan silmiin.
"Totta kai huolettaa, Plaploo, totta kai."
"Niin, mutta-"
"Sinun vuorosi."

Hetken matoralaiset jatkoivat peliään kaikessa rauhassa. Nappulat pomppivat ruuduilla ja noppia heitettiin. Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Molemmat kohosivat äkkiä seisaalleen säikähtäneinä, ja katsoivat toisiinsa.
"Sinäkin kuulit sen?"
"Mikä se oli?"
"Ei aavistustakaan."
"Se kuului kaiuttimista, eikö?"
"Joo."

[spoil]Eivät muuten ole minun keksimiä nimiä.[/spoil]

Sukellusvene

"Montako teitä on?", radiolaitteesta kuuluva matoranille kuuluva ääni kysyi.
"Kaksi Toan kokoista ja... isohko rahi", vastasi Ämkoo.
"Rahi? Sukellusveneessä?"
"Kerron koko tarinan myöhemmin. En suostu jättämään sitä tänne."

Tapiiri kurkisti sisään ohjaamon oviaukosta. Kärsäeläimen onneksi Ämkoo ei ehtinyt huomaamaan sen suusta pilkottavia sormia.

- - -

Snowie huomasi torkahtaneensa. Ämkoo istui tiukasti radiolaitteen edessä, jaellen sinne harvaan tahtiin satunnaisia käskyjä ja komentoja. Vaikutti siltä, että Ämkoo piti yhteyttä saapuviin pelastajiin ihan vain tavan vuoksi.

"Saanko kysyä...", Lumiukko aloitti.
"Niin?"
"Ketä sieltä on oikein tulossa?"

Ämkoo vastasi kevyellä naurahduksella, muttei suostunut selittämään. Radiolaite särähti jälleen ja tällä kertaa huomattavasti kirkkaamman ja selkeämmän kuuloinen ääni ilmoitti:

"Taidamme olla kohdalla. Tarkistamme."
"Kaikin mokomin", Ämkoo vastasi ja painautui ikkunaa vasten. Snowie toimi samoin.

Mitään ei näkynyt. Tummahko merivesi peitti näkyvyyden vallan tehokkaasti. Kaksikko tuijotti meren pimeyteen pettyneenä.

Silloin vihreä akaku-kasvoinen matoran uiskenteli ikkunan eteen. Matoran virnisti, kiskaisi vyötäisilleen sidotusta köydestä ja katosi sitten näkyvistä.

Snowie tuijotti yhä eteensä, eikä sanonut sanaakaan. Ämkoo syöksyi takaisin radion kimppuun.

"Taisitte löytää meidät."
"Niin todellakin teimme. Tulkaa ulos sieltä. Otamme teidät mukaan seuraavalla sukelluksella. Kai kaverisi osaa pidättää hengitystään?"

Ämkoo vilkaisi Snowieta, joka tuijotteli yhä hämillään ulos ikkunasta.

"Parasta olisi", Ämkoo murahti laitteeseen ja syöksyi aluksen pimeälle käytävälle.

- - -

Meren yllä liiteli kymmenkunta linturahia. Valtaosa näistä edusti jonkinlaista haukkaa muistuttavaa nopealiikkeistä lajia, ja nämä linnut kiljahtelivat toisillensa tasaiseen tahtiin samalla kun näiden selässä istuskelevat vihreät matoranit jakoivat komentoja toisilleen. Petolinnut jäivät kuitenkin kokonsa puolesta kevyesti itseään moninkertaisesti suuremman valtavan merimetson varjoon.

Lintu oli valtava. Sen pitkä kaula työntyi veltosti esiin olennon solakasta ruumiista. Suurella nokallaan se oli viime sukelluksen aikana napannut mukaansa epäonnisen vasarahain, jota lintu nyt nieleskelikin omahyväisesti.

Merimetson selässä istui Enki. Vihreä akakua kantava matoran Ilmoitti yllään leijaileville kumppaneilleen käsimerkillä aikeensa sukeltaa uudestaan. Enki kaivoi varustevyöltään alkeellisen näköisen hengityslaitteen samalla kun merimetso sulki siipensä ja ojensi kaulansa suoraksi. Linturahi pudottautui veteen ja lähti uimaan huimalla nopeudella kohti pohjaa.

Ämkoo ja tapiiri odottivat lumiukkoa aluksen sivuovella. Snowie syöksyi pian itsekin oven tykö hätäisesti pakkaamaansa tarvikelaukkua kantaen. Lumiukko näytti hieman jännittyneeltä, joskin tämä ei siitäkään huolimatta voinut olla hymyilemättä.

"Millainen alus heillä on?", Snowie kysäisi kun Ämkoo avasi oven turvalukon.
"Sellainen iso ja kaakattava", Mäksä vastasi ja kiskaisi oven auki.

Vesi hyökkäsi sisään sukellusveneeseen. Ämkoo tarttui ainoalla kädellään kiinni Snowmanin ranteesta ja kiskaisi tämän mukanaan ulos sukellusveneestä. Tapiiri lähti epävarmoin liikkein seuraamaan kaksikkoa kylmään meriveteen.

Snowie ei ollut varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Jokin yksinkertaisesti tarttui kolmikkoon ja lähti sitten kiskomaan näitä miltei väkivalloin kohti pintaa. Kesti hetki, toinen ja sitten Lumiukko haukkoikin henkeä merenpinnan tuntumassa.

Ämkoo nauroi ääneen samalla kun veteen loikanneet matoranit auttoivat mestarinsa yhden haukkarahin kyytiin. Samaan aikaan Enki sitoi köyttä hämmentyneesti röhkivän tapiirin ympärille. Takaisin merimetson kyytiin noustuaan Enki heitti Snowielle köyden jonka turvin Lumiukkokin pääsi valtavan linnun selkään.

"Vau", Snowie totesi puoliääneen katsellen ympärilleen.
"Nimi on Enki. On ilo tavata", totesi Snowien edessä istuva vihreä matoran samalla kun merimetso nousi lentoon muutamalla laiskalla siiveniskulla.

Tapiiri törähti sankarillisesti noustessaan ilmaan.

Meren yllä, valtavan merimetson selässä

Snowman katseli alla kiitävää merimaisemaa haltioituneena. Aamuauringossa kiiltelevät aallonharjanteet jäivät ohi yhdessä vilauksessa, vain tehdäkseen tilaa yhtä syvänsinisille veljilleen. Silloin tällöin horisontissa vilahti pieni saari, mutta pääosin pilvettömän taivaan alla oli vain merta.

Sanoinkuvaamaton oli myös tunne, jonka lumiukko koki raikkaan merituulen iskiessä kasvojaan vasten. Istuttuaan ahdistuneena siinä pienessä peltipurkissa mikään ei tuntunut tätä mukavammalta. Olihan se totta, että tehtävä oli mennyt huolellisesti pieleen. Nimdan siru oli sen valkoisen nukkesankarin matkassa, ja siihen päälle Mäksä oli vielä menettänyt kätensäkin. Mutta pienemmistäkin asioista kuin merenpohjasta pelastumisesta on iloittu, hän tuumi.

Merimetso teki pienen korkeudenmuutoksen, ja sekä lumiukko että Enki hypähtivät muutaman sentin ilmaan.
"Monenmoiselle kulkupelillä olen matkoja taittanut" Snowie aloitti "mutta tämä vie kyllä voiton useimmista. Onko sillä nimi?"
Enki kääntyi katsomaan taaksepäin.
"Vanha kunnon Repekk. Hienompaa lintua saa hakea."
"Kieltämättä. Se on aika kaunis."
"Kiitos, hän on silmäteräni."

Snowie käänsi katseensa kohti Ämkoota. Klaanin Admin näytti nauttivan oloistaan suunnattomasti viilettäessään haukahtavalla olennolla taivaan sinessä. Hänen kasvoistaan loisti Ämkoon naamalle harvinaista lapsenomaista hymyä.
"Hitonmoinen haukkapilotti tuo Mäksä. Yhdellä kädellä tuommoista menoa" Snowie puheli hymyillen.
Enkin hyväksyvän leveä virne riitti hyvin vastaukseksi.

Tapiirin kärsä liehui tuulessa elikon voittoisaa olemusta korostaen.

Klaani

Viileän merituulen virkistävä vaikutus näkyi iltapäiväisen Klaanin kaduilla. Matoranit ja muut Klaanin asukkaat liikuskelivat rivakasti paikasta toiseen hoidelleen asioitaan. Niin teki myös eräs työkseen kattoja korjaava matoralainen, joskaan hän ei liikkunut niinkään kadulla, vaan enemmänkin... No, katolla.

Bob huokaisi, nousi seisomaan ja venytteli uupuneita käsiään. Aamupäivä oli ollut työnteon puolesta harvinaisen rankka ja uuvuttava. Onnekseen Bob oli kuitenkin sopinut illaksi tapaamisen erään oikein viehättävän ga-matoranin kanssa, joten jotain hyvää oli sentään tiedossa. Bob virnuili itsekseen, tarttui työkalupakkiinsa ja etsi katseellaan tikkaita.

Silloin taivaiden halki kiitävä kärsähirviö tuuppasi Bobin nurin. Epäonninen matoran-työläinen kieri huutaen pitkin rakennuksen juuri korjattua harjakattoa ja jäi roikkumaan aivan liian lyhyillä nauloilla kiinnitettyyn ränniin.

"Me taidamme lentää vähän turhan matalalla!", Snowie huudahti edessään istuvalle matoranille. Enki nyökkäsi ja komensi Repekk-linnun lisäämään korkeutta.

- - -

Hetkeä myöhemmin linturaheilla ratsastava partio laskeutui eräälle Klaanin aukiolle. Joukko matoran-vartijoita viiletti rutiininomaisesti tutkimaan saapujia, joskin näille oltiin jo ilmoitettu mistä oli kyse. Ämkoo oli nimittäin matkan aikana ottanut veljeskunnan radiojärjestelmällä yhteyden Klaaniin ja selvittänyt tilanteen.

Repekk laskeutui ja Snowie loikkasi alas valtavan merilinnun selästä. Enki liukui myöskin alas, ja siirtyi sitten vapauttamaan vielä hetki sitten itseään lentokykyiseksi luullutta tapiiria tämän ympärille sidotuista köysistä. Tapiiri pyöritteli hetken ajan kärsäänsä potkurinomaisesti, pettyi ja rupesi sitten kävelemään ympyrää. Tapiiri ei tiennyt yhtään missä se oli, eikä se myöskään tiennyt minne mennä. Tällä hetkellä nämä kysymykset eivät kuitenkaan vaivanneet sen pieniä aivoja, sillä se tahtoi vielä kerran kokeilla lentämistä.

Snowie katsahti Ämkoota. Ilman Toa kävi lyhyen keskustelun Enkin kanssa, joka sitten teki käsieleellä johtajalleen kunniaa ja valmistautui poistumaan paikalta. Ämkoon ilme ei ollut enää läheskään niin hilpeä kuin lentomatkan aikana, ja tämä huolestutti hieman lumiukkoa.

"Se oli hieno reissu", Snowie sanoi luokseen kävelleelle Mäksälle.
"Olisi voinut tietenkin mennä vähän paremmin", sanoi virnuileva vihreä Toa. Snowie nyökkäsi ja virnisti itsekin. Sitten kaksikko lähti liikkeelle, välittämättä ympärillään pyörivistä Klaanin roskalehdistöön kuuluvista matoraneista.

Tapiiri katseli pettyneenä ilmaan nousevia linturaheja. Se röhkäisi surumielisesti ja käänsi katseensa maahan. Sitten se huomasi maassa lepäävän tallotun omenan, söi sen ja lähti sitten seuraamaan lumiukon ja Mäksän koko ajan kauemmas siirtyviä hahmoja.